[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6fZJ5G9KWf3-V5-D_ycQM--e4SjAXKYq9NRqCMNauts":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1676,"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I","Aho, Juhani",1861,1921,"1676-aho-juhani-kuvia-ja-kuvitelmia-suomen-historiasta-i","1676__Aho_Juhani__Kuvia_ja_kuvitelmia_Suomen_historiasta_I",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1913,69025,448994,false,56123,[23],"Finnish literature",[25,26],"History - Other","Mythology, Legends & Folklore","\"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I\" by Juhani Aho is a historical compilation written in the early 20th century. This work assembles various narrative pieces, legends, and historical accounts, illustrating the rich tapestry of Finnish history and culture through the lens of literary expression. The likely topic revolves around the myths, legends, and significant events in Finland's past, capturing the essence of its people and their environment.  The opening of the text introduces the concept of history being intertwined with imagination and storytelling. Aho emphasizes that, before the scientific study of history, people relied on myths and folktales to understand their origins and identities. He proposes that this work will weave together selections from literary sources that express Finnish history, blending factual events with the imaginative narratives created by various authors. The introductory portion sets the stage for a literary exploration of historical themes, highlighting the need for emotional and poetic interpretations alongside factual recounting. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Juhani Ahon toimittama kokoelma sisältää kertomuksia, runoja ja historiallisia otteita Suomen menneisyydestä. Teos yhdistelee kansanperinnettä, muinaistaruja ja historiankuvauksia esihistoriasta aina keskiajalle ja kristinuskon tuloon saakka.","Juhani Ahon 'Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1676. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I\n\nToim.\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\n\nEsihistoriallisia haaveita:\n\n Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.)\n Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)\n Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.)\n Suomettaren kosijat. (Kanteletar.)\n Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.)\n Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.)\n Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.)\n Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.)\n Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.)\n Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)\n\nViikinkejä Suomenretkillä -- Suomalaisia viikinkiretkillä:\n\n Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.)\n Tyttären kosto. (Ynglingataru.)\n Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.)\n Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.)\n Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.)\n Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.)\n Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)\n Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.)\n Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)\n\nSuomalaisten vanhat jumalat:\n\n Epäjumalat monet tässä. (Agricola.)\n Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.)\n Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.)\n Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho.\n Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)\n\nKristinuskon sarastus:\n\n Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.)\n Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.)\n Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.)\n Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.)\n Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa.\n Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)\n Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.)\n Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.)\n Pyhän Henrikin ihmeitä.\n Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)\n Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)\n Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)\n Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.)\n Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)\n Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.\n\nViron valloitus:\n\n Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.)\n Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.)\n Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä.\n    (Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nTuomas piispa:\n\n Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki\n    ja hänen morsiamensa.)\n Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle.\n    (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)\n Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja\n    hänen morsiamensa.)\n Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo:\n    Tuomas piispa.)\n Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)\n Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nHistoria on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen\nkirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin\nperustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa\najantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.\n\nEnnen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut\nitsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan.\nSe on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle.\nVielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon\npaikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon\nsepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo.\nOn niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain\ntäsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä\nrunous antaa kaikelle, jota se koskettaa.\n\nSiitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien\npysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu\nliikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian\nyletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä,\nintohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia\nvirtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä\npyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor\nHugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä,\nHeidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat\nvaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä,\nihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.\n\nMeidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se\njo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen\nhistoriallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin\ntarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja\nne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle.\nSuomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo,\nWilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet.\nEräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista\nhistoriallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja\ntyhjentäviä esityksiä.\n\nJa mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa\nmerkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista\nkaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen\ntaisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos\nkaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty,\nsen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi\nasianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä,\nolisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen\nkulttuurihistoriallinen kuvasarja.\n\nJo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen\nsommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla\nmenneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin\nsen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä\nesittäminen tulisi -- niin suunnittelin -- tapahtumaan siten, että\nkaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta\nkirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista,\nnäytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä\nmeillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis\njonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto\nkotia ja koulua varten -- miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.\n\nTuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi\nsuunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.\n\n\"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta\" tulee siis sisältämään otteita\nhistoriallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein\nyksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia\nsiinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat\nsiinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.\n\nTeoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää\ntietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan\nnoudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti\nmahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti\nmielikuvituksellisen rinnalla.\n\nTeos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle\nsuurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se\nkelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella,\nkoettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista\nmielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen\nsiitä huvitetuille oppilaille.\n\nHelsingissä syyskuulla 1912.\n\n_Juhani Aho_.\n\n\n\n\n\n\nESIHISTORIALLISIA HAAVEITA\n\n\n\n\nISIEN PUU.\n\n\nHyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain\nkääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan\nruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,\nhaapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään\nlepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,\nsitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan\nkorkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt\nja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu,\njonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.\n\nSe on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän\nkylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet\npaljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina\nmereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään\nharhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen\nkylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman\nhiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui\ntuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi\naina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.\nKerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota\npitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava\nkotka.\n\nIkäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä,\nkenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo\nkuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan\npitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta\nhuolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle\nkiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,\ntuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota\nhän odotti.\n\nOli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli\nvihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:\nhengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,\nvaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen\nkatseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä\nmielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä\nripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria\nlämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:\n\n    Koivutar ihana impi,\n    Metsän hieno haltijatar,\n    Käy avuksi esittäissä,\n    Toveriksi tarvittaissa,\n    Laita kulta kuontaloihin,\n    Pane vaski vartaloihin,\n    Kehreä punanen lanka,\n    Sinilanka siuahuta,\n    Vetele jokien poikki,\n    Lävitse salon sinisen,\n    Siihen juosta joukkojesi,\n    Viiletellä viljojesi --\n    Antanet urholle apusi,\n    Uhrin kannan koivullesi,\n    Esilahjat lehdollesi.\n\nMielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,\nkuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.\n\nPoishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan,\nmutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan,\neivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.\n\nHyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja\nelämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita\nja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran\nlahjaksi kelpaisivat.\n\nJa keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla\nkoivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän\nkaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.\nHeidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen\nkaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät\nvaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.\n\nSilloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui\nkukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä\nkuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle\nyöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia\nanomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla\nheräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella\nKoivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana\nja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat\nkonttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.\nHaltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän\npilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he\nsamalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin\npilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa\nkaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan\nsortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.\nKaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät,\nHaltijan koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, --\nkuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla\nheidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten\nhänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin\nhänelle sen soivat.\n\nJa yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain\nvälillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa\nmetsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa\nkasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun\nkylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä\nmuutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:\n\n    Koivutar korea impi,\n    Maitten neito mairueni,\n    Anna meille oiva ohra,\n    Kaura kaunis kasvattele,\n    Varjele vilulta vilja,\n    Pane korret korttumahan,\n    Sekä varret varttumahan,\n    Tuhansin neniä nosta,\n    Saoin haaroja hajota,\n    Kunpa antanet apusi,\n    Kannan lahjat lehdollesi,\n    Uhrin puullesi parahan.\n\nHaltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän\ntuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä\nhalmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen\npakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin\nsiitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja oli se hänestä\nriittävä palkkio.\n\nVuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan\nollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului\nkauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä\nerämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen\nhaltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja\nnaisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei\nenää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä\npuu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat\nkaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea\nanomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan\nja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa\nKoivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää\npitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja\npaimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.\n\nIhmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan.\nMutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä\nnuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia\nuhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee\nsoidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin\npuut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä\nsemmoinen on taru, että jos \"isien puu\" maahan hakataan tai siitä\noksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta\njos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,\nei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija\nsille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.\n\nSentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin\nkantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista\nväsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun\nheiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno\nriemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa\ntuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset\ntunteensa tulkitsee.\n\n                                   (Juhani Aho: Lastuja III.)\n\n\n\n\nSUOMEN SYNTY.\n\n\n    Kulki kuuluisa Kaleva,\n    Poikinensa polkutteli,\n    Etsien elinsijoa,\n    Asuinmaata arvaellen.\n    Kaukoa Kaleva kulki\n    Päivän puolelta iteä,\n    Päässyt päätänsä pakohon\n    Ihmisiltä ilkeiltä,\n    Jotk' olivat joutunehet,\n    Tullehet tulille niille,\n    Kussa lasna laaksoloissa\n    Kuunteli kevätkäkeä.\n\n    Paljo maita matkusteli,\n    Paljo maita, paljo soita,\n    Paljo synkkiä saloja,\n    Korpimaita kauhe'ita.\n    Ei löynnyt elinsijoa,\n    Asuinmaata armahinta\n    Viikon vierevän ohessa,\n    Eikä viikon, eikä toisen,\n    Yhen kuun kuluajalla;\n    Missä maat ylen matalat,\n    Kussa kankahat katalat,\n    Muut paikat pahannäköiset:\n\n    \"Ei siinä sijoa mulle,\n    Ei oloa onnellista.\"\n    Niin tuli Nevan joelle,\n    Laatokan lahen perälle.\n    Siirtyi siitäkin edemmä,\n    Pääsi vielä päiväyksen;\n    Näki maat, metsät ihanat,\n    Saavutti sataiset järvet.\n    Salot, saarimaat tuhannet.\n\n    Loi silmänsä loitommalle,\n    Etäämmälle ennähytti,\n    Keksi vuoret, keksi vaarat,\n    Keksi kukkulat komeat,\n    Lehot, laaksot, lempeimmät.\n    Katselevi, kuuntelevi;\n    Niin kuuli kevätkäkösen\n    Laulelevan laaksomailla\n    Kuni muinenkin kotona,\n    Elonmailla entisillä.\n\n    Sanan virkkoi, noin nimesi,\n    Itse lausui ja pakisi:\n    \"Tuotapa minäkin toivoin,\n    Ikävöin ikäni kaiken,\n    Käen kullan kukkumata,\n    Hopean helähtämätä.\"\n\n    Meni mielehen ajatus,\n    Tuli tuo ikuinen tuuma:\n    \"Lietkö suotu, maa suloinen,\n    Maa ihana arvattuna\n    Asunnoksi armahaksi,\n    Onnelliseksi oloksi.\n    Ollet _suotu_ onnekseni,\n    Arvattu asuakseni,\n    Niin sun _Suomeksi_ nimitän,\n    _Suomen_ maaksi mainittelen.\"\n\n    Siitä sai nimensä Suomi,\n    Sai nimensä suomisesta,\n    Kalevasta kansa juuren,\n    Suuresta sukuperänsä,\n    Mainiosta maan eläjät.\n\n    Vieläkin kevätkäköset\n    Laulelevat laaksomailla,\n    Yhet laaksot, yhet laulut,\n    Yhet armahat asunnot,\n    Ei ole yhet asujat,\n    Yhet korvat kuulemassa --\n    Jo on kauankin Kaleva\n    Ollut poissa poikinensa.\n\n        (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)\n\n\n\n\nKANSATIETEELLINEN UNELMA.\n\n\nTulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä\nvettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen\nlahden pohjassa.\n\nVenheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään\nsuuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin,\nkuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja\nkohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni\njohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven\nrasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat\ntorkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui\ntaivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat\nminusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.\n\nMuuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin\nseitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei\nollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän\nkatseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan\nkerääjä on?\n\n_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?\n\n_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.\n\n_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka\nkulkivat maata maailmaa?\n\n_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä\nmaataksemmekin!\n\nHän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä\nolisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni\nrävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä\nkädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:\n\n\"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on\nraitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia\ntuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin\nniiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka\npintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti\nlapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu\ntähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: _Tja, Erma, Unus, Kri,\nUometar_. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät\nniin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin\ntyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,\nniin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.\nSilloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan\nruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti\nheidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs\nnuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei\nkukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin\nmuutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka\nnuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret,\nehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä\nsäihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden\ntyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,\nja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset\nviettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset\ntekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan,\nmarjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden\nhuminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla\nistumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve\nkulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan\nkukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja\nsitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän\nvastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä\nemme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin,\nmainittu nuorukainen heidän kerallansa.\n\n\"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden\nolisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna\nsisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat,\nettä nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he\nhuhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko\nkuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle\nuusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei\nole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella\nnimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen\nmieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä.\nLampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa,\npoissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin\nsilloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! --\nMitä me sillä voitamme? -- lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties\ntuolla lännen saloilla...'\"\n\n-- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja\nlauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä\nkiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan\nkatosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja\nnäin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran\nhe olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja\njalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin\nverta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: \"Eikö olisi parempi, sisaret,\nettä eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme\nystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä\ntienotta rakasti hän enemmän kuin muita?\" Ja kun toiset sisaret\nsanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: \"Mutta ennen\nerottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme,\nja...\"\n\n\"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi\nsopisi?\"\n\n\"Muistatteko hänen nimensä?\"\n\n\"Aina, aina!\"\n\n\"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme\ntoisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...\nMutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö\nniin?\"\n\nTarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.\n\n\"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin\nitsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin\nennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi,\nnimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän\nmuutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä\nnimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,\nomalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän\nkulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui\nniiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea\nhamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä\nväistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.\n\n\"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei\nvielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja\npetäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut\nmyhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille\nsanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen\npoukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka\nkirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!\nTämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.'\nJa vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan\niloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului\naikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.\n\n\"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen\nlahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä\nkeskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi\nvaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei\ntervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan\nison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä,\nmilloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä\nviittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta\ntulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei\ntajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin\nolisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!\n\n\"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren\npienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä\nhuonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen\naikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan\nelämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät;\nniiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren\nmajaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi\n'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle\nviittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa\npäivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin\nhänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli\ntäytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.\n\n\"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo\nSuomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen\noppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet\nistua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta,\nkun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko\nitse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin\nkivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän\naina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan\nalle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä\nhän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän\nmeni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka\nmetsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen:\n'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö\nsinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään,\nja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan\npäästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä\ntuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se\nvaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet\nsilmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä\nmetsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy\nlaatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista\nuppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel\nvierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. --\n\n\"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä\nmonestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,\nkolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin\nkuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat\nkumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti\nSuometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat\nsammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella\naamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä\nsäteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas\ntulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu\nnousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.\n\n\"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen\nsisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan\nkaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä\navonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen\nhelmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha,\nnenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen\nkasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen\nhämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön\nitsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta\nmissä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen,\njonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt\nympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se\nkumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt\ntänne toi?\n\n\"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin.\nTämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi\nvanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä\nakka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli\npaljo onnettomuutta seurannut, että... ja nyt alkoi päivä mustua hänen\nsilmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi\nhäneltä, mitä asioitsi.\"\n\n\"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.\n\n\"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?\" huusivat sekä vaimo että\nSuometar yksin ajoin.\n\n\"Sinä!\" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi\npakottaen, kuin ikään voi.\n\n\"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.\"\n\n\"Missäs se kotisi on?\"\n\n\"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.\"\n\n\"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?\"\n\n\"Oli, oli.\"\n\n\"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka\nkirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?\"\n\n\"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen\nympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta\njuomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme... voi, voi sitä riemua!\nOletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin\ntiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!\"\n\n\"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot.\nMontako sisarta teitä oli?\"\n\n\"Viisi.\"\n\n\"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä\nauttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken\npolttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on --\"\n\nMitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän\nvaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen,\nvaikka ei mitään virkkanut.\n\n\"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin\näidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat\nhitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja\nantoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt\nlapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä\nalkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle:\n'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,\nkuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin\nrakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen\npaljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka\ntässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä\nmitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että\narmoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi\nvirkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on\ntoisenlainen elämä.\"\n\nSuometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka\njoukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!\nMikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät\nyhteisen etsittävämme unhottaneet?\n\n\"Entä Vap...?\" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun\nkatsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät\nkiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa\nniin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä\nemäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain\nsanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi\nemännän päälle, ja...\n\nSiitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä\nelävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta\nyksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,\npääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi\nvenheellensä, työnti sen lahden laineille ja -- meni iäksi matkaansa.\nKiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.\n\nMutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin\nvoiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja\najatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman\nvaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä\nsäästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen\nmökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen\nomia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä\nkatsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut\nlähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei\ntotteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt.\nSelvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea\nollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt\naivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta\nenemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,\npimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että\nviimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,\nja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua,\nnorahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan\ntipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,\nniinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden\nsuloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne\nlauloivat:\n\n    Elä itke, armas impi,\n    Elä, vaivainen, valita!\n    Mi apu itkusta sinulle,\n    Mikä kyynelten kylystä!\n    Rintasip' on raukenevi,\n    Povesi pakahtunevi,\n    Niistä pilvistä polojen,\n    Niistä huolen hattaroista!\n    Paljon kestit, kestä vielä,\n    Kestä kuormasi kovuutta,\n    Kanna kaihoa katala,\n    Sieä suuren survimista,\n    Suuren niskan nakkeloa,\n    Sieä syytönkin sysintä.\n    Näetkö, kuten tulevi,\n    Kutenka kohottelekse\n    Kultaisen ruson kipinät,\n    Nep' e'ellä ääntelevät,\n    Eelläpä helähtelevät\n    Tietä kirkkahan tulijan,\n    Matkoa ison jumalan;\n    Se sun auttavi akasta,\n    Päästävi pahan parista;\n    Sill' on ankarat aseensa,\n    Väkevät varustimensa,\n    Se on Luojan lähettämä,\n    Valon valvova isäntä,\n    Koston kultainen kuningas!\n    Siitäp' on apu sinulle,\n    Turva kaiketi tuleva.\n    Elä itke, armas impi,\n    Elä, vaivainen, valita,\n    Mi lepo itkusta sinulle,\n    Mikä kyynelten kylystä!\n\nTämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen\nvirvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet\npyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket\nhelottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi.\nYksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli\nhänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut,\noli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta\nmissä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei\nkotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni hän\nsangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen\nemäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä\ntulisi.\n\nPäivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.\nRannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan\nhetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen\nkukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar\nlähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden,\nsiellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain\nkevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa\nantoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse\nvieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta\nhämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin\nlienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin\nastuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita\nniin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani\nanastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin\nuskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut\nikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille\nantautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.'\nKiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei\npaennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin\nhyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.\n\n_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka\nkauniit! Onko nämä sinun?\n\n_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on\nminusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat\nystäväni.\n\n_Nuor._ Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti\nhavainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.\n\n_Suom._ Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kun aina olen\nsuvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti\non mieleni askeleistasi vavahtanut, kun pelkäsin, että olisit... Mutta\nnyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kun\nniin aina täällä oleksit, täällä meidän korvessa, joita ei muut rakasta\nkuin...?\n\n_Nuor._ Niin, vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.\n\n_Suom._ Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?\n\n_Nuor._ Ja korven kukka kaunis katsoani.\n\n_Suom._ Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan\nsammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy\nsinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?\n\n_Nuor._ Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä\njuomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.\n\n_Suom._ Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi\net aina noin myhähteleisi, kun nyt näen tekeväsi. Mutta salkkusi, mitä\nsiinä on?\n\n_Nuor._ Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.\n\n_Suom._ Mistäs ne olet saanut?\n\n_Nuor._ Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen\nkukkareunoiita, ja...\n\n_Suom._ Kuka niitä on tänne saattanut, enpähän minä ole yhtään nähnyt?\n\n_Nuor._ Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut,\nja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät?\n(Aukaisee salkkunsa.)\n\n_Suom._ Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista\nkudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...? Mahdotontahan\nse on; minun poskiltani kyllä on toisinaan... kyynel maahan herahtanut,\nmutta helmiä, niistä en tiedä mitään!\n\n_Nuor._ Ja ennenkun tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi\nkirkkaina loistaviksi pisaroiksi.\n\n_Suom._ Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka\nsen on tehnyt?\n\n_Nuor._ Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on\nminun tekemäni.\n\n_Suom._ Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet\nvälähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet\nasetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita\nvalkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja\nnoita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä sanoisin\nnoita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla\nolevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikö se kävisi laatuun?\n\n_Nuor._ Hyvin kyllä; mutta vielä paremmin sopii se, kun se vyö on\nitselläsi. Sinä hämmästyt. Mutta vähemmin kummastunet, jos muistat,\nettä niiden helmien, joista se on tehty, sanoin sinun omiasi olevan.\nSitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa\nasiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta\npalkintoa en sinulta ansaitse kuin sen, että omin käsin saan sen\nvyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöntä aikaa, jolloin hän solmitsee vyön\nhämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neidon ympärille, ja sitä\ntehdessään, melkein tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)\n\n_Suom._ (Katsahtaa häneen ujostellen, mutta kiiltävin silmin.) Mutta\nmitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni?\nVarmaan kiskaisee heti sen minulta pois?\n\n_Nuor._ Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri\nturva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi\nLuoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla\ntulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.\n\n_Suom._ No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua\ntulla, että voisi..?\n\n_Nuor._ Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä\ntulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet,\nniin lymyää hän oven suuhun.\n\n_Suom._ Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä\nkonsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,\nmutta...\n\n_Nuor._ Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani\nenemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia\nkapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme\ntässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!\n\nPanin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä\nkumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja\nviimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi,\nvastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin\nvähän ajan perästä: \"Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta\ntaatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan\nkuullut tätä edemmä.\"\n\n\"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään\nkunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin\nsanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut:\npoikkinainen satu Suomettaresta.\"\n\n\"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä\nmuilta sattuisit lisää saamaan\", vastasi ukko ja panihe tilalleen.\nMinun täytyi häntä seurata.\n\nPäre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle\npudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan\nasti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.\n\nMutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt\nolin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.\nMieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja\nniiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt\nläksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne\njoutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän\nmihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti\nhukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en\nvoinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi\nsankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä.\nVaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan\ntavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten\nSuomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta\nlohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa\naikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi\nhän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?\n\nTäänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja\nne valvottivat minua, niin että levotonna heittelime tilallani.\nViimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin\npäälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.\n\nNukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota\nvalvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin olevinani suurella\nsummattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät\ntammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta\ntäynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän\nkokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetut, miehet sinisillä\nkauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän\nsäteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt\nväsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin eriskummallista ja juhlallista\nodottavan.\n\nMutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli\nistuin valkeasta kivestä rakennettu, ja joka puolelta kullalla ja\nhopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella\nsamettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä\npäärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia\ntulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä\nvalkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne\nolivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.\nHeitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin\nrahvastakin.\n\nYht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista\nmetsää osottaen: tuolla! tuolla! Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki\npaljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä\nsummattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin\nhiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta\nmieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien,\nkun kysyin sitä, jonka kaikki maailma tiesi. Kuitenkin suhahti\nkorvaani: \"Tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret,\nmutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa,\njonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat.\" Nyt selvisi minulle\nkaikki.\n\nKohta lehahtikin kirkas, säteiden ympäröimä vaunu, neljän\nvalkeasiipisen hevosen vetämä, istuimen eteen, ja siitä astui\nnuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen\nvaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatettu aivan\nsamalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että\nhänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.\n\nMolemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän\nluontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut\nkuulla.\n\nSisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä\nsyleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.\n\nMutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen\nkasvoillani ja -- heräsin.\n\n                                       (A. Oksanen: Säkeniä.)\n\n\n\n\nSUOMETTAREN KOSIJAT.\n\n\n    Oli ennen neiti nuori,\n    Läksi lehmien ajohon,\n    Ajoi lehmät suota myöten,\n    Löysi suolta sorsalinnun,\n    Tavin rannalta tapasi.\n\n    Kantoi sorsansa kotihin,\n    Syötti, juotti sorsaistansa,\n    Sorsa suorivi pesäsen,\n    Muni kultaisen munasen.\n\n    Hierelevi, hautelevi,\n    Muna muuttui neitoseksi.\n    Mikä neielle nimeksi --\n    Sorsatarko, Suometarko?\n    Ei ole sorsatar soria,\n    Suometar nimi soria.\n\n    Oli aikoa vähäsen,\n    Kului kuuta viisi, kuusi,\n    Neito kasvoi kaunihiksi,\n    Yleni ylen hyväksi,\n    Kolmet sulhaset käkesi,\n    Yheksiset ylkämiehet:\n    Kulki Kuu, ajeli Päivä,\n    Kulki kolmas Pohjantähti.\n\n    Tuli ensin Kuu kosija,\n    Tuli kullassa kulisten,\n    Hopiassa helkkäellen:\n    \"Tuleppas minulle, neiti,\n    Lähe pois talosta tästä,\n    Hopeaisihin tupihin,\n    Kultaisihin kammioihin!\"\n\n    Eipä neiti mennytkänä,\n    Tuon neiti sanoiksi virkki:\n    \"Tok' en Kuulle mennekkänä,\n    Kuull' on kumma katsantonsa,\n    Muotonsa monennäköinen:\n    Milloin kaita kasvoiltansa,\n    Milloin liiaksi leviä;\n    öill' on kurja kulkemassa,\n    Päivällä lepeämässä,\n    Ei taia taloa tulla\".\n\n    Tuli toinen, Päivä poika,\n    Tuli kullassa kulisten,\n    Hopiassa helkkäellen:\n    \"Tuleppas minulle neiti,\n    Lähe pois talosta tästä,\n    Hopeaisihin tupihin,\n    Kultaisihin kammioihin!\"\n\n    Eipä neiti mennytkänä,\n    Tuon neiti sanoiksi virkki:\n    \"En mä Päivälle menisi,\n    Päivä se pahantapainen\n    Kesän vaivasi varilla,\n    Talven paahtoi pakkasella;\n    Heliällä hein'ajalla\n    Antoi ainaiset satehet,\n    Kallihilla kaur'-ajalla\n    Teki pouat ponnettomat.\"\n\n    Tuli poika Pohjantähti\n    Kullassa kulisematta,\n    Hopiassa helkkimättä:\n    \"Tuleppas minulle, neiti,\n    Lähe pois talosta tästä,\n    Kultaisihin kammioihin,\n    Hopeaisihin tupihin!\"\n\n    Neiti vasten vastaeli:\n    \"Taianpa tähelle mennä,\n    Tähti se hyväntapainen,\n    Talossansa aina tarkka,\n    Koissahan ylen koria,\n    Otavaisten olkapäillä,\n    Seitsentähtisen selällä.\"\n\n    Vieähän Tähen hevonen,\n    Tallihin talutetahan,\n    Hienot heinät heitetähän,\n    Kauravakka kannetahan;\n    Tähti tuoahan tupahan,\n    Päähän pöyän laitetahan;\n    Tuoppi tuoahan olutta,\n    Mettä kannu kannetahan:\n    \"Syöppä, juoppa, Tähti kulta!\"\n\n    \"En taho syöä, enkä juoa,\n    Kun en nähne neitoani;\n    Missäp' on minun omani,\n    Kussa Suometar soria?\"\n\n    Suometar soria neiti.\n    Itse aitasta sanovi:\n    \"Sulhoseni suotuseni,\n    Ylkäni ylimäiseni!\n    Anna aikoa vähäsen,\n    Aikoa isottomalle,\n    Emottomalle enempi;\n    Ei mua emoni auta,\n    Oma vanhin valmistele,\n    Auttavat kyläiset eukot,\n    Kylän vaimot vaatehtivat,\n    Kylmä on kyläinen toimi,\n    Valju vieraan vaatehtima.\"\n\n                   (Kanteletar.)\n\n\n\n\nUHRIVAARA.\n\n\nIson selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri\nkarjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean\nvuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli\nPanulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten\nkulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut\nja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen,\nkävi tästä ohitse.\n\nKorpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan\nkeskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja\nsiihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.\n\nTietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen\nalkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen\nsiinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven\nrannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat.\nSe oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta\nmaanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat\nolivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski\nvaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon\nympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa\nolivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä\noli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he\nolleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan.\nKotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta.\nHe osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos\ntarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa.\nMetsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille\ntarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle\nmatkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia\nasioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella,\nvarkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä\noli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin\nrohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä\nkerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän\nosaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi,\nkäärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin\nkuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen\nlangeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan\nvaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan.\nMutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.\n\nMonet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain\nvälisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja\nlappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo\noli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti\nja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia\nlähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin\nmeni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta\nnyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi\nLompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin\nrepi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun\ntaisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava,\nloihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat\nsanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja\naikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu\nseisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren\nrinnettä ylös, huusi hän: \"Sinä olet Lompsalo!\" Silloin muuttui\nLompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti\nitsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet\nseitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.\n\nIsästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he\nhankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla\nheidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut\ntietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon\nyhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä\nparhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin\npoika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka\nsuvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa\nsen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä\njärven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat\nkaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet\nsukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä\nolivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon\nisäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa\nyksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun\nvanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä\njokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina\ntoimi aina Panulan isäntä.\n\nMuissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja.\nJokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat\nkaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen\ntuomari ja tuomion toimeenpanija.\n\nEikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin\nPanulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat\nsoittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota\nsanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta\nlähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät\ntalvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin,\nsillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.\n\nMutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet\nsiitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat.\nKorpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä\ntasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi\npeninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen\nulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset,\nkalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja\nonnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän\nlähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja\ntinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin\nja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä\ntasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat,\nmutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä\nistuttiin käräjätkin.\n\nPaikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina\nsiihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei\nsaanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä\nampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä\nei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien\naikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja\nhe tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa,\nminkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai\nilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin,\njotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli\najomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle\nuhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen\nelukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä\nkäkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja\npyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä\nlinnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin\nkaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen\npyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän\nasettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa,\nniin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen\nollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun\nporo pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan\nja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven\njäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli\nkierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta\nvaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen\npäivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili.\nMutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean\nkoivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen\npartaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti\ntässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä\nsijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.\n\n                                         (Juhani Aho: Panu.)\n\n\n\n\nUHRITOIMITUS.\n\n\nKevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin\nkihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta\nunestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on\nsillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa\nja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien\naika.\n\nLaumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta\nkohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli\nsoitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet\njärviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin\nvanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja\npitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.\n\nYhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta\nja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat\ntalot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.\n\nRunsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut\ntuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä\nhyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava\nosansa.\n\nTaitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen\njärjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan\nerän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja\nyhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti\nkävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset\nvastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen.\nEivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki\nnujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää\neläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.\n\nKaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen,\nlampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa\nkaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla\nvaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat\nPanulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan\npyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että\nuhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista\nlähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat,\nkirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.\n\nPaljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa\ntuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki\ntaikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja\nkannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia\nkarjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan\nhän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli\ntakassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta\nsanoi kaiken pahan tulevan: \"Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan\nkun varainnet, et muita vaaroja varanne\".\n\nVaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat\nuhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki\nMielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla\nheloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat\nvedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa\nhennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa\nvaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä\nsyttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.\n\nTalonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään.\nEläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan\nkulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu\nheimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki\npuhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen\nkäyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja,\nkattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja\nkapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä\nsäilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset\nsoittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja\nhänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää\neikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan\nviedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja\ntyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.\n\nVaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain\nhyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä\nelättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.\n\nYhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo\nheittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa\nsieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran\nharjalla... hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet,\nkirkastuvat vedet ja maat...\n\nHelähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen\nkanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma\nikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten\nkarkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko\nuhrikansa:\n\n    \"Kuule meitä, metsän joukko,\n    Tapio talon isäntä,\n    Metsän kultainen kuningas,\n    Mielikki metsän emäntä,\n    Kaunotar valio vaimo\n    Sekä kaikki korven kansa!\n    Ukko pilvien pitäjä,\n    Hattaroiden hallitsija,\n    Ahti aaltojen alainen,\n    Vellamo veden emäntä,\n    Edellämme astukatte,\n    Kupehella kulkekatte,\n    Tulkatte ottamaan omanne.\n    Uhrit kaikki kallihimmat,\n    Lahjat suuret suotuisimmat.\"\n\nUlos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu\nlehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet\nvälkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka\nmilloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie\nharvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä\njyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan\nlaelle.\n\nTuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen\nerotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja\ntyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja\npyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään.\nPanu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen\njumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä\npolvillaan maassa odottavat:\n\n    \"Annan kullat kuppihisi,\n    Hopeat pikarihisi,\n    Nämä on kullat kuun ikuiset,\n    Päivän polviset hopeat,\n    Aartehet on uhrikansan,\n    Kullat kansan karjalaisen --\n    Sulle tuovat tuomisensa.\n    Antimensa ensimäiset.\"\n\nUhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta\nitsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita\nviisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen\nvälissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut\npyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden\nvarassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain\nkoukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua\nuhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila\nja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.\n\nUhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren\nkoivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja\nuhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.\n\nEnsin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori\nhärkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu\nja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle\nkenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen\neteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella\nkaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon\nmiehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun\npoika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.\n\nKääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:\n\n    \"Otollinen uhri ollos,\n    Kelvollinen kaiken kansan,\n    Jos vähän värähtelevi,\n    Päältä vettä puistanevi.\"\n\nOttaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää\nvettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on\nuhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu\nPanu, uhrieläintä osoittaen:\n\n-- Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä\nantaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit... paljon soit,\nsuuret annoit... vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut\nkäänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen\nsitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja\nsiitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin... riista eteemme\naja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja\nvarjele... yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle\nteurastamme... katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka\ntuolla toiset vuoroansa vartovat... kuule malttamatonta mylvintää...\nsinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä\nvuodattavat!\n\nPanun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on\nsanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää\notsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla\nhenkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian\nvuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja\npyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja\nparhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja\nkeuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja\nsytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden\nkuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu\notollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän\nkoivun latvuksia pyyhkäisee.\n\nHeimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset\nuhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat\nsaattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot\nannetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä\npaloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja\ntalojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa\nkukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja\nuhrattavaksi.\n\n-- Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon\nhaltija paraansa minulle, -- kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.\n\n-- Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.\n\nMikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.\n\nMutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: \"haltija itse\ntietää\", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.\n\nJuhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan\non totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan\ntoimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat\niloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat\nkantimistaan.\n\nIlpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa\nsulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen\nvalkeavillaisen karitsan.\n\n-- Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä... anna, iso tietäjä, isolle\nhaltijalle tämä vähäinen villavuonani.\n\nAina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu,\nmilloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.\n\nPanu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:\n\n-- Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.\n\n-- Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.\n\nVuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se\nkyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy\nnaurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii\nsinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon,\nja katoo sinne.\n\n-- Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, -- elävänä otti, ei\nhenkeään hennonut ottaa!\n\nJa sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän\nuhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää\nlisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.\n\n-- Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan\nja virkkaa: -- Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!\n\nPadat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa\nlasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja\nvisakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita\non pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja\nuhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu\nlihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä\nvanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle.\nEi riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät,\nlaulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:\n\n    \"Hyvä on meidän ollaksemme,\n    Armas aikaellaksemme,\n    Kun on ruuat, kun on juomat,\n    Kun on hyvät haltijamme!\n    Haihdu huoli, poistu puute,\n    Kadotkosi köyhän kiusa,\n    Nääntyösi näihin nälkä,\n    Näihin juhlajuominkeihin,\n    Suuriin uhrisyöminkeihin!\"\n\n-- Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme!\nkäskee Panu.\n\nHuolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja\nkoottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja\nkodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet\nseisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana.\nPanu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita\nsiitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä\nmuistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka\nmiehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos\npalkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan\nonnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna\ntuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja\narvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi,\npois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja,\nlehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä\nkiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita\nmiesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä\nantavat, ja lausui lopuksi:\n\n-- Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä\ntasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan\npaljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella\nyltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin\nolkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli\nlehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena\nsykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan\nhaihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.\n\nSykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä\nhymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.\n\n                                       (Juhani Aho: Panu.)\n\n\n\n\nYHTEISKASKEN KAADANTA.\n\n\nKiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat\nkokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota\non kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt\nkatsoo sopivan tilaisuuden tulleen: -- Karjalan miehet, miehet Panujen\nheimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja\npuolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella\nnäin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty\non haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan\nilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä\nolkoon mielemme iloinen!\n\n-- Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi\nlaatia! säestää Ilpo.\n\n-- Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain\nilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja\nherttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat,\nkuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme\ntotinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.\n\n-- Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.\n\n-- Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen\npuhallan, kohentanette, kun tahtonette, -- kun ette, siihen\nsammuttanette! -- Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken\nvuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä\nleppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata\ntuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna\nylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta\nvielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät,\nantaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä\nelävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan\nViipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät!\nMiks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi!\nHyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo\nKontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen\npienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri\nhakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme;\nyhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan\nkorjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!\n\nKun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:\n\n-- Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät\nhaarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen\nviettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne,\nmiehet!\n\nKuului ääniä miesjoukosta:\n\n-- Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?\n\n-- On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita\nosoittaen.\n\n-- Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa\ntoinen.\n\n-- Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä\nTapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin\nvanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.\n\n-- Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!\n\n-- Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo\nkäsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.\n\n-- Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin\nheinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.\n\n-- Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.\n\n-- Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.\n\n-- Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten\nkaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?\n\n-- Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme\nhiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi\nkevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos\nPellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne\nkaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta\nmaillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina,\nei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.\n\n-- Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!\n\n-- Tulen minäkin!\n\n-- Koetamme, sitten näemme! -- Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna\nolisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen.\nSiirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran\nrinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot\nkassaroita heiluttavat.\n\n-- Ja Jorma kannelta soittaa!\n\nJorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.\n\n-- En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.\n\n-- Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja\nparemmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se\nhaltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta\nkasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää,\nmiksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei\nole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella,\nmissä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen\njäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty\neikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.\n\n-- Sanoin mieleni, kun kysyitte... pidän oman pääni, pitäkööt muut\nomansa, virkkoi Jorma.\n\n-- Koetammehan, koetamme!\n\n-- Hyvä siitä sukeuu!\n\n-- Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet\nyhdestä suusta.\n\n-- Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!\n\n-- Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan\nja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.\n\n-- Kaikki tulemme!\n\n-- Heti lähdemme!\n\n-- Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?\n\n-- Yöllä on viileä lehdossa liehua.\n\n-- Olkoon päätetty!\n\nPäätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän\nalas kiveltä.\n\nKun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit,\nnuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät\npenkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa\nryypiskellen.\n\nMutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan,\nylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit\nkaskimaalle lähtemään.\n\n-- Yön kun miehissä riehumme -- olivat keskenään tuumineet ja sen nyt\nPanulle ilmaisivat -- niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen\npäivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!\n\nJa siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan\nriensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja\niloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa\npitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti,\nitse edellä kulkien.\n\nHyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä\nja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä\nkomeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen\nkeskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili\nkuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen\nsaloon yhtyen.\n\nKukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren\nkoivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän\njokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten\nkoivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta\nanteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä\nkaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa,\nuudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski\nkaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja\npoikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen\nruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa\nottamaan. -- Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa\nkoivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki,\nsiinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän\nkoivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.\n\nEi Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo\nsilmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä\nkoivuun ja samoin tekivät muut.\n\nIloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan\nheiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja\ntyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui\nvanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt,\nkaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi\nkaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin.\nTuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä\nhippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty -- rauha\ntäytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku\nsuurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.\n\nYlinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita\nvinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden\npärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena\ntemmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta\nmurtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat\nja kaikki tottelivat.\n\nKun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu,\niso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei\nmetsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi,\nnäkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.\n\nIstuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä\nnauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat\njäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.\n\nKukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja\nPanu virkkoi:\n\n-- Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!\n\nKauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein\nlakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta\nkeskeltä kaskea.\n\n-- Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!\n\n                                           (Juhani Aho: Panu.)\n\n\n\n\nMETSÄNKÄVIJÄ.\n\n\nVinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa\nvähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja\npunoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot\nniin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin\npuhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja\nmetsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven\noli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden\npohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen\njyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne\neivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan\nvirittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä\nkuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat\nusein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi,\nopetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä\nitseltä tähteeksi jäi.\n\nOli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset\njalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään,\nkupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan\njärven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja\nsäännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu\noli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa\nkilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni\nhiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa\nkiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.\n\n-- Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön\nviisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja\nlaulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin.\nHyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta\nne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa --\njulkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa\nosaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat\nTapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita\nhimoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne\nsitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä\nsydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet -- niille\nnäyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka\nmitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät.\nSille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et\nluulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.\n\nJorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana\nmetsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen\nkaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.\n\n-- Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla\nlähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on\npakosalla, -- voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää\nsinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää\nsaavuta.\n\nMutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin\nhyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui,\njolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei\nhongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä\nmiettinyt... lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita\nliiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan.\nTapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja\nriistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan\nenempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin.\nKun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti\ntaas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli.\nMutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä\nsuuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä\nlepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa\npukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla\npettääkseen pyysivät.\n\nMielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa\nja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa\nvetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan\nvärjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka\nhänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.\n\nEikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää\nhyräillyt:\n\n    \"Mielikki metsän emäntä,\n    Metsän muori muoto kaunis,\n    Lyöte lykkyvaattehisin,\n    Antipaitoihin panete,\n    Sormet kullan sormuksihin,\n    Käet kullan käärehisin,\n    Pää kullan vipalehisin,\n    Tukka kullan suortuvihin,\n    Korvat kullan koltuskoihin,\n    Kaula helmihin hyvihin.\"\n\n-- Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva\nmetsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat...\n\n    \"Tuo'os metsä tuonnempata,\n    Etsiös etempätäkin,\n    Saata tälle saarekselle,\n    Tälle kummulle kuleta,\n    Saata poikki salmistakin,\n    Vetele vesien poikki.\"\n\nAamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja\ntähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli\npuron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli\nkorkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata\nlehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli\nlumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman\nparas kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon\nhän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja,\nongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä\nkautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki\npaikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen\nvaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että\njänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä\nnuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen\neläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja\nylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi\nsuksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli\nhän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt\nlankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen\nhaapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja\nkahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan\njälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma\nmyhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla\nkelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi\nhampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat\nkaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää\nantaa... ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja\nlehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä.\nTuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja\nmustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli\nsuuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina\nloukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen\nnuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä,\njolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis,\nkun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos\nhätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja\nvarovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma\nviidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain\nhörhällään seistessä.\n\nKoettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin\nrannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen\ntehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.\n\nKorkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse\nkulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle\nkohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja\npuitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä\nvuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan\nsuitsusi.\n\nEi ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari.\nKari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut\nJorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut\noli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei\naina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä\nvielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät.\nPuhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi\nmetsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei\nhänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa\nviljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.\n\nKun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä\nhiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui,\nlähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei\nmetso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan,\nheitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen\nsinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja\ntuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä\nmaurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan\npuitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet\nnähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa\nvain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma\nsaanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa\njousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä\nlaukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen\nlävistämänä tulla rumistaa puusta alas.\n\nEihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen\nsattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee\nhän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.\n\nEi kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka\nhän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.\n\n-- Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja\nkun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun\nsuojasta.\n\nJorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:\n\n-- Minun on lintu.\n\nKarikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:\n\n-- Sen on lintu, joka linnun ampuu.\n\n-- Sen se on, joka löytää ja saartaa!\n\nMutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.\n\n-- Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme\ntoiselta rinteeltä kotiin.\n\nOli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle,\nkontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja\ntuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä\ntakaisine maineen.\n\nAina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä\npidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie,\nhyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen\nkatselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä\nkiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa\nperästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa\nsaanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle\nvärttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle\nja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä\nlujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa\nkuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle\njotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän\novesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää\npuolet pienen pirtin lattiaa.\n\nOn Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.\n\n-- Olet malttanut myymättä jättää?\n\n-- Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja\nsiitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.\n\nMonena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin\nkellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo\nniinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime\ntalvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta\ntulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee\nUhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne\nkuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy\nturkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko,\nsiinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen\nkohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä\nkyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.\n\n-- Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.\n\n-- Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.\n\n-- Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.\n\n-- Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.\n\n-- Anopiksi mielesi tekisi!\n\n-- Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan\nkerran soudateltavani minäkin.\n\n-- Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat.\nKateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi\nriistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.\n\n-- Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun\nvuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.\n\n-- Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja\nviljavirret hyvin helkytellä taitaa.\n\n-- Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.\n\n-- Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.\n\n-- Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte?\narveli Karilan emäntä.\n\n-- Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut\nsilmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun\npäivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo\nja partaansa sukii... Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran\nrinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se\nvähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa\nvaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla\nviljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi:\noravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana\nkokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.\n\n-- Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä\nkukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari... vetten vaiheilla ne näkee\ntai luhtain ranteilla metsän rinnassa... sumuhameihin pukeutuvat, ja\njos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä\nsoittelet, niin karkeloon käyvät...\n\n-- Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.\n\n-- Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?\n\n-- Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli\nhaltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin,\njotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja\npenätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.\n\n-- Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?\n\n-- Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä\nteetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat,\npyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi\nlaulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun\nmies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt\nPanu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt\nolekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan,\nmitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään,\npyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä\nkoskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:\n\n    \"Minä laitan lankojani,\n    Liitän näitä liinojani,\n    Liitän liinani lumelle,\n    Lasken langat hangen päälle,\n    Jänön poika kyykelöinen,\n    Juokse noron notkokkeita,\n    Painekkeita painattele,\n    Juoskos kullaisna käkenä,\n    Hopeaisna möykkyränä\n    Vasten minun pyytöäni,\n    Kohen kultalankojani.\"\n\n-- En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos\ntahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama\ntaika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan\npohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin\npitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja\nsitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse\nastua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista\nkolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden\npäälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden\nhavun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se\nsen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin\ntoisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa\nsen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis,\nniin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis\npyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin\npitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja\nvasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä\nsen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja\npanna molempiin korviin... ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä\ntäytyy tehdä!\n\nJa Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten\nhän suuttui.\n\n-- Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja\nylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo\nviisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt\nhalveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se\non salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.\n\n-- Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana\ntietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen\nKiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.\n\n-- En tiedä hänestä enkä hänestä kysy... vieras on minulle ja\nmuukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita\npalvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista\ntiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka\nkerta käydessäni... vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.\n\n-- Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen\non sinua kuullaksemme.\n\nPuhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.\n\n-- Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi\nJorma.\n\n-- Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.\n\n-- Laulamme, kun, äiti, säestänet.\n\nPöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan\nja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan\nääressä säestäessä.\n\n-- Mistä laulamme? kysyi Kari.\n\n-- Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi,\nkun kolmea sanaa puuttui.\n\nJa he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja\nkun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta\ntutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten\nlopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:\n\n    \"Jo nyt sain sadan sanoja,\n    Tuhansia tutkelmia,\n    Sain sanat salasta ilmi,\n    Julki luottehet lovesta!\"\n\nMutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja\nnykyiset ja huoaten hän virkkoi:\n\n-- Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne\nne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa\nnousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat\nuudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen\nsampo.\n\nPitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet\nja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.\n\n                                            (Juhani Aho: Panu.)\n\n\n\n\nTUHAT VUOTTA SIITÄ VIERRYT.\n\n\n    Tuhat vuotta siitä vierryt\n    Lie jo ammoin ummellensa,\n    Kun on joutui näille maille,\n    Vuoksen vuolahan vesille,\n    Mahtavan meren tiloille,\n    Kalevaisten kuulu kansa,\n    Heimo vanhan Väinämöisen.\n\n    Kaatui päivin kaskimaita,\n    Öisin huhdat tuprueli;\n    Kulki sauhut soita myöten,\n    Käry kankaita samosi,\n    Saatellen sanomat siitä,\n    Viestit vieden loitommalle,\n    Ett' on tullut toinen aika,\n    Aika Sampsa Pellervoisen,\n    Karjalan keväisen kylvön.\n    Uusi kansa metsät kaatoi,\n    Päivät raatoi, yöt lepäsi,\n    Punoi verkot puhtehella.\n    Onget aamulla väkäsi;\n    Käkesi kalalle käydä:\n    Lammet lahnoja vilisi,\n    Syvät järvet säynähiä,\n    Haukia matalat rannat,\n    Virrat vuolahat lohia.\n    Taikkapa katajan taittoi,\n    Josta jousen jännitteli,\n    Sata vuoli sulkanuolta,\n    Vasamoita viinen täyden,\n    Saalihille saadaksensa:\n    Korvet kaikui koppeloita,\n    Metsät mehtoja mekasti.\n    Pihalla jänöset juoksi,\n    Ketut keittiön takana.\n\n    Päivin pyyteli kaloja\n    Tai on metsän antimia.\n    Yönsä öitsi nuotiolla,\n    Tulen leimuvan lähellä,\n    Korven synkän kainalossa,\n    Joen varsia varaten.\n\n    Vienosti tohisi tuuli\n    Hyötyhongan latvuksissa,\n    Suloinen suvinen henki\n    Leikki miesten suortuvilla;\n    Taivas siinteli sinessä,\n    Reunat ruskoa punersi,\n    Käki kukkui kuusikossa,\n    Loitommalla laulurastas --\n    Lehdossa joen takana\n    Satakielinen liversi,\n    Lähellä lorisi lähde,\n    Puro pieni pulputteli.\n\n    Kaunis on kesäinen päivä.\n    Suloinen suvinen ilta,\n    Ihanin valoisa yöhyt\n    Suomen suurilla saloilla,\n    Sydämessä laajan luonnon!\n    Luonto laululle lumosi,\n    Vanhat virsille viritti;\n    Laulettihin, kuunneltihin\n    Noita saatuja sanoja,\n    Otettuja ongelmoita\n    Vyöltä vanhan Väinämöisen\n    Alta ahjon Ilmarisen,\n    Kaukomielen kalvan päästä,\n    Joukahaisen jousen tiestä.\n\n    Niit' ennen isot jo lauloi\n    Kirvesvartta vuollessansa,\n    Niitä emotkin opetti\n    Värttinätä väätessänsä,\n    Niitäpä vilu viritti,\n    Sade liitteli sanoja,\n    Virttä toista tuulet toivat,\n    Meren aaltoset ajoivat\n    Sille, joka puhde-illat\n    Istui yksin ikävöiden,\n    Kuullen luonnon suuren kieltä,\n    Metsän taruja tajuten.\n\n    Tai oli kisat kylässä,\n    Riemunpito raitiolla,\n    Kunne kulki kukkahuivit,\n    Tinarinnat riiaeli,\n    Kestihin on kekrijuhlan,\n    Kaiken kansan karkeloihin.\n    Soipa siellä soittoneuvot,\n    Koivukantelet helisi,\n    Soi surua, soi iloa,\n    Kaikui mieltä kaikenlaista;\n    Milloin lietona lirisi\n    Niinkuin laaksossa puronen,\n    Milloin leivona liversi,\n    Satakielen soittimella,\n    Nuoren joukkuen ratoksi,\n    Kassapäiden karkeloksi.\n\n    Siellä nuoret nuorten lailla,\n    Tuollapa tuvan perällä,\n    Päädyssä pisimmän pöydän\n    Loihe vanhat laulamahan,\n    Tietäjät runontekohon\n    Pärevalkean valossa;\n    Lauloi syntyjä syviä,\n    Virsiä Antero Vipusen,\n    Eikä sanat sanoen puutu,\n    Virret veisaten vähene;\n    Ennen kalliot kiviä,\n    Umpilammet lumpehia\n    Kuin on lauluja pitoset,\n    Virsilöitä Keyrin kestit.\n\n               (Kasimir Leino: Runoja.)\n\n\n\n\nUSKON VARMAAN.\n\n\nUskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa\nkokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan\nharjoitti... omalla tavallaan... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja\nkutakin erikseen.\n\nSe oli silloin -- niin ainakin tekee mieleni kuvitella -- kun\nKantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot\nluotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun\nkantele joka miehen polvella helisi.\n\nMikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että\njokainen mies ja nainen -- tai vaikka kymmenes tai olkoonpa vaikka\nsadaskin -- oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;\n-- ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova\ntaiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki\noli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti; -- että naisilla oli\nomat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoinkuin nuorukaisilla ja\nneitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he\nmuistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta\nitsestään sen, mitä eivät muistaneet.\n\nJa että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua\njokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi\ntarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä\nihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja\nsoittoa! Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia\nilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia\nhuojentamaan!\n\nJospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille\n\"Kalevalan kankahille\" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!\n\nKuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee\nmielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori\nmies metsää kävellessään lepyttelee sen haltijoita omalla\nsepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee\nrunomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoutuu\nkansaa täyteen... kaikki eivät sinne mahdukaan... ja siellä sisällä\nvanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman\nluomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta,\nSammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu\nesille uusia miehiä uusi-aiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä,\nkuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai\njoutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.\n\nJa näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,\nkestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta\nmetsänpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina\nkesäöinä soudellen keskustelevat he \"taidekysymyksistään\" ja vaihtavat\nmielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.\n\nAate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien\nsyntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat\ntaistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,\nlyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa ja toisin\najoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista enemmän\nkuin runoa.\n\nMinä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.\n\n                                       (Juhani Aho: Tyven meri.)\n\n\n\n\n\n\nVIIKINKEJÄ SUOMENRETKILLÄ SUOMALAISIA VIIKINKIRETKILLÄ\n\n\n\n\nJUMALAN KAULAKORISTE.\n\nTore Hundin retki Perman maahan.\n\n\nSinä talvena oleskeli kuningas Olavi Sarpsborgissa ja hänellä oli\nsiellä luonaan paljon miehiä. Silloin lähetti hän Karlen asioilleen\npohjan puolelle maata. Karle meni ensin ylämaihin ja sitten pohjoisessa\nvuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan tavaraa niin\npaljon kuin hän niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja hyvän laivan,\njoka hänestä näytti kelpaavan sitä retkeä varten, minkä kuningas oli\nantanut hänen tehtäväkseen, nimittäin että hänen oli mentävä pohjolaan\nPerman maahan. Oli sovittu niin, että Karle olisi yhtiössä kuninkaan\nkanssa niin, että kummankin oli pantava tavarat tasan.\n\nKarle ohjasi keväällä varhain laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin.\nSiellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli\nkauppatavaraa omaan lukuunsa; siinä laivassa oli noin 25 miestä. He\nlähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin. Tore Hund\nsai kuulla tästä; silloin lähetti hän miehiä ja sanan veljeksille, että\nhänellä oli aikomus kesällä lähteä Perman maahan ja sanoi toivovansa,\nettä matkustettaisiin yhdessä ja että kullakin olisi yhtä suuri osa\nanastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät hänelle sen\nvastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin hekin; ja\nvoitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken, paitsi\nkauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren lähettiläät\npalasivat, oli hän jo antanut asettaa esiin suuren sotalaivan, jonka\nhän omisti, ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa\nmiehet, ja laivassa oli lähes 80 miestä. Torella yksin oli tämän\nmiehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voitettavansa saalis.\nMutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa pohjoista\nkohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandvärissä. Sitten jatkoivat\nhe matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein sanoi\nveljellensä Karlelle, niinpiankun he ja Tore olivat kohdanneet\ntoisensa, että Torella hänen mielestään oli liika paljon miehiä. \"Ja\nminä luulen\", sanoo hän, \"että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin\neikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä\nminä en luota siihen mieheen.\" Karle sanoi: \"En minä käänny takaisin;\nvaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langössä, että Torella\ntulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin\nhänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme.\" Veljekset\npuhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä\noli mukanaan paljoa enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän\nvastasi näin: \"Meillä on suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä;\nminusta näyttää, ett'ei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla\nliika paljon hyviä miehiä.\"\n\nHe kulkivat kesän aikana useimmittain niinkuin tuuli laivoja kuletti:\nkun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin, ja niin\nlaskettelivat he edellä; mutta kun tuuli oli terävämpi, pysyi Toren\nvenhe mukana; he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät kuitenkin aina\ntoisistaan.\n\nPerman maahan tultuaan laskivat he maihin kauppakaupunkiin [Vienanjoen\nsuussa, luultavasti sama, jolle venäläiset myöhemmin antoivat nimen\nCholmogory]. Siellä syntyi kaupanteko ja ne miehet, joilla oli tavaraa\nmukanaan, saivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravannahkoja\nja majavan- ja soopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa,\njolla hän osti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut,\nohjasivat he laivansa pois Wienanjokea myöten; silloin irtisanottiin\nsen maan miesten kanssa sovittu kaupparauha.\n\nMutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa.\nTore kysyy, onko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista; he\nvastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista.\nTore sanoo, että saalista on voitettavissa, jos retki onnistuu. \"Mutta\nmahdollista on, että henki on vaarassa matkalla\". Kaikki vastasivat\ntahtovansa yrittää, olisiko saalista voitettavana. Tore sanoi, että\ntäällä oli tapa semmoinen, että kun joku varakas mies kuolee, jaetaan\nirtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken; hänen osalleen tulee\npuolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa omaisuudesta vietiin\nmetsiin, välistä kumpuihin, ja sen päälle ajettiin multaa; joskus\nrakennettiin sitä varten huoneita. Hän sanoo, että heidän olisi oltava\nvalmiina matkalle illan tultua. Sitten sovittiin, ett'ei kukaan saisi\nerota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen, kun johtajat sanovat,\nettä on lähdettävä. He jättivät miehiä vartioimaan laivoja, mutta itse\nhe menivät maihin.\n\nEnsin oli niittymaata ja sitten suurta metsää. Tore kulki eillimäisenä,\nmutta veljekset Karle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea\nhiljaa, ja \"ottakaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä\ntoisen\". He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea\npystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aidan sisässä oli kuuden sen maan\nmiehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi vuorollaan kolmannen osan\nyöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet\nkotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä\nolleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä\nsen selälle ja vetihe ylös; sillä tavalla nousi hän aidan yli toiselta\npuolelta portin. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli toiselta\npuolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun pois ja\navasivat portin. Miehet tulivat silloin aituuksen sisään. Silloin sanoi\nTore: \"Tässä aituuksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja hopeasta\nja mullasta; käykööt miehet siihen käsiksi; mutta aituuksessa seisoo\npermalaisten jumala, jonka nimi on Jomale; kukaan älköön rohjetko\nryöstää häntä.\" Sitten menivät he kummun luo ja ottivat niin paljon\ntavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan; paljon multaa\nseurasi mukana, niinkuin ymmärrettävää on. Sitten käski Tore miesten\nlähteä pois, ja hän sanoi näin: \"Menkää nyt, veljekset, Karle ja\nGunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeksi.\" He kääntyivät kaikki\nmenemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti\nhopeamaljan, joka oli hänen polvillaan; se oli täynnä hopearahoja. Hän\nkaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan päällä,\npisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat silloin\nkaikki päässeet ulos aituuksesta; silloin huomasivat he, että Tore oli\njäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään ja he\nkohtasivat toisensa portissa; Karle huomasi Torella hopeamaljan. Sitten\nriensi Karle Jomalen luo; hän näki, että sen kaulassa oli raskas\nkoriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki\nniskasta nauhan, johon koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas,\nettä Jomalen pää putosi alas;, siitä syntyi niin suuri rysähdys, että\nse oli kaikkien mielestä merkillistä. Karle otti koristeen; sitten he\nlähtivät pois. Mutta samalla hetkellä, kun rysähdys oli tapahtunut,\ntulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului\ntorventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän rantaan ja metsään,\nmutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua; permalaiset\nolivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi\nmiestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen; siinä oli jotain tuhkan\ntapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä; joskus\nheitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille.\nHe kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen\nja ilkeästi ulvoen. He syöksivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin\nmolemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän\naseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa, ja\nsiitä he päättivät, ett'eivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he\ntulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä he\nolivat matkalla olleet ensimäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas\njälelle. Niinpiankun Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa,\npurkivat he teltat, ja irroittivat köydet, joilla laiva, oli\nkiinnitetty maihin; sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni\nnopeasti merelle.\n\nMutta Toren ja hänen miestensä lähtö tapahtui myöhemmin; heidän\nlaivansa ei ollut niin helposti hoidettavissa. Mutta kun he pääsivät\npurjehtimaan, oli Karlen laiva jo tullut kauvas maista. Niin he\nmolemmat purjehtivat Gandvikin [Valkea meri] poikki; yö oli vielä\nvaloisa. He purjehtivat siis yötä päivää, kunnes Karle eräänä iltana\nlaski maihin muutamien saarien luona; he laskivat purjeen, ankkuroivat\nja odottivat veden laskeutumista, sillä heidän edessään oli suuri\nakanvirta [Svjatoi Nosin (pyhän niemen) luona]. Silloin tuli siihen\nToren laiva; hekin ankkuroivat. Sitten työnsivät he venheen vesille;\nsiihen astui Tore ja hänen kanssaan muutamia miehiä, ja he soutivat\nKarlen laivaan. Tore nousi laivaan. Veljekset tervehtivät häntä\nystävällisesti. Tore pyysi Karlea antamaan hänelle koristeen: \"Minusta\nnäyttää kohtuulliselta, että minä saan ne kalleudet, jotka siellä\notettiin, sillä minun ansioni oli, että pääsimme pakoon ilman\nmieshukkaa; mutta sinä, Karle, olisit saattanut meidät pahimpaan\nonnettomuuteen.\" Silloin sanoo Karle: \"Kuningas Olavi omistaa puolet\nsaaliista, minkä minä voitan tällä retkellä; aion luovuttaa koristeen\nhänelle. Mene hänen luoksensa, jos mielesi tekee; mahdollisesti antaa\nhän sinulle koristeen, joll'ei itse tahdo sitä pitää, sillä minä otin\nsen Jomalelta.\" Silloin vastaa Tore ja sanoo tahtovansa, että on\nnoustava maihin saareen saalista jakamaan. Gunstein sanoo, että nyt on\nveden vaihtumisen aika ja että on lähdettävä purjehtimaan. Sitten\nvetävät he ylös peräköytensä. Mutta kun Tore näki sen, astui hän\nvenheeseensä; he soutivat laivaansa. Karlen miehet olivat nostaneet\npurjeensa ja olivat jo tulleet kauas, ennenkun Toren miehet olivat\nsaaneet purjeensa ylös.\n\nNyt kuljettiin niin, että Karlen laiva purjehti aina edellä, ja\nmolemmin puolin purjehdittiin mikä suinkin voitiin. Sillä tavalla\ntehtiin matkaa, kunnes tultiin Geirsväriin [nykyinen _Gjesvär_,\nkalastuskylä luoteeseen päin Mageröstä, lähellä Nordkapia]; se on\nensimäinen valkama pohjoisesta päin tultaessa. Sinne saapuivat molemmat\nlaivat eräänä iltana ja asettuivat satamaan. Toren laiva oli\nsisäsatamassa, mutta Karlen oli sataman ulkopuolisessa osassa. Mutta\nkun Toren miehet olivat laittaneet telttansa, lähti hän maihin yhdessä\nuseiden miestensä kanssa, ja he menivät Karlen laivaan; he olivat\nlaittautuneet valmiiksi. Tore huusi laivaan ja pyysi johtajia tulemaan\nmaihin. Veljekset lähtivät maihin, mukanaan muutamia miehiä. Silloin\nrupesi Tore puhumaan samaa kuin ennen, pyytäen heitä tulemaan maihin ja\nkantamaan jaettavaksi sen mitä sotaretkellä oli saatu. Veljekset\nsanoivat, ett'ei se ollut tarpeellista, ennenkun oli saavuttu kotiin.\nTore sanoo, ett'ei ole tapana jättää jakamatta, kunnes on tultu kotiin,\nja niin panna koetukselle ihmisten rehellisyyttä. He vaihtoivat siitä\nmuutamia sanoja, ja kumpainenkin puoli pysyy kannassaan. Silloin lähti\nTore pois, mutta kun oli tullut jonkun matkan päähän, käännähti hän ja\nkäski väkensä odottamaan siinä. Hän huutaa Karlelle: \"Tahdon puhutella\nsinua kahden kesken\", sanoo hän. Karle meni häntä vastaan. Mutta kun he\nkohtasivat toisensa, iski Tore keihään hänen ruumiiseensa niin, että se\nmeni sen läpi. Karle kuoli kohta, mutta Tore miehineen palasi\nlaivaansa. Gunstein ja hänen miehensä näkivät Karlen kaatuvan; he\njuoksivat heti luo ja ottivat ruumiin ja kantoivat sen laivaansa. He\nottivat heti teltat alas ja vetivät pois lautaportaan ja työnsivät\nlaivan maista; sitten he nostivat purjeen ja menivät menojaan. Tore ja\nhänen miehensä näkivät sen, he purkivat telttansa ja laittautuivat pian\nvalmiiksi. Mutta purjetta nostettaessa meni taaki rikki ja purje putosi\nalas poikkiteloin laivaan; se viivytti kauan Toren miehiä, ennenkun he\ntoisen kerran saivat purjeen ylös.\n\nGunsteinin laiva oli ehtinyt pitkälle, ennenkun Toren laiva pääsi\nliikkeelle. Toren miehet sekä purjehtivat että soutivat, ja samoin\ntekivät Gunsteinin. He kulkivat molemmat niin kiihkeästi kuin suinkin,\nyötä päivää. Kesti kauan, ennenkun he yhtyivät, sillä niinpiankun\ntultiin saarien salmiin, oli Gunsteinin laivan helpompi päästä tieltä,\nmutta kuitenkin pysyttelihe Toren laiva perässä, niin että kun\nGunsteinin miehet tulivat Lengjuvikiin [nykyinen Lenvik], pujahtivat he\nsiellä maihin ja juoksivat pois laivastaan; mutta vähää myöhemmin\ntulivat Toren miehet sinne ja juoksivat heidän jälkeensä ja ajoivat\nheitä takaa. Muuan nainen sai autetuksi Gunsteinia ja piilotetuksi\nhänet, ja niin on sanottu, että hän oli hyvin taitava tekemään taikoja.\nToren miehet menivät takaisin laivaan ja ottivat kaiken tavaran, joka\noli Gunsteinin laivassa, ja panivat kiviä sijaan; he siirsivät laivan\nlahden ulapalle, hakkasivat reikiä siihen ja upottivat sen. Sitten\npurjehti Tore miehineen kotiinsa Björköhön. Gunstein ja hänen miehensä\nkulkivat ensin hyvin salaisesti, siirtyivät eteenpäin pikku venheissä\nja olivat liikkeellä öiseen aikaan, mutta pysyivät paikoillaan\npäivällä; sillä tavalla he kulkivat, kunnes tulivat Björköhön ja\npääsivät pois Toren alueelta. Gunstein meni ensin kotiinsa Langöhön,\nmutta viipyi siellä vain vähän aikaa. Sitten lähti hän etelään päin\neikä pysähtynyt, ennenkun tuli Trondhjemiin, ja tapasi siellä Olavi\nkuninkaan ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Perman retkellä.\nKuningas oli pahoillaan heidän matkastaan, mutta pyysi Gunsteinia\njäämään luokseen ja sanoi, että hän tulee antamaan tuomionsa hänen\nasiassaan, niinpiankun saa siihen tilaisuuden. Gunstein suostui siihen\nja jäi nyt Olavi kuninkaan luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä kutsuu Olavi kuningas puheilleen Finn Arnenpojan ja\nvielä useita muitakin miehiä, joita hänellä oli tapana pitää läsnä\nneuvotteluissaan. Silloin ryhtyi Olavi kuningas puhumaan ja sanoi: \"Se\npäätös on nyt vakaantunut mielessäni, että minä keväällä aion vaatia\nsekä väkeä että laivoja ja sitten koko saamallani sotajoukolla lähteä\nKnut mahtavata vastaan. Nyt sanon sinulle, Finn Arnenpoika, että sinun\non mentävä lähettiläänäni pohjoiseen päin, Haalogalandiin.\"\n\nFinnin matkalta on mainittava, että hänellä oli pursi ja siinä noin 30\nmiestä. Finn lähetti miehiä Björköhön Tore Hundin luo vaatimaan\nsotaväkeä sieltä niinkuin muualtakin. Mutta kun kuninkaan lähettiläs\ntuli Toren luo, valmistautui tämä matkalle ja otti talonsa väestä\nmiehistön samaan laivaan, joka hänellä edellisenä kesänä oli ollut\nPerman retkellä; sen varusti hän omalla kustannuksellaan. Finn kutsui\nVaaganiin kaikki ne haalogalantilaiset, jotka olivat pohjoisesta päin;\nniin kokoontui sinne keväällä suuri joukko ja ne odottivat kaikki\nsiellä Finnin saapumista; myöskin Tore Hund oli tullut. Mutta kun Finn\nsaapui, soitatti hän koolle kaiken sotaväen käräjiin ja niissä\nkäräjissä näyttivät miehet aseensa. Mutta kun se oli toimitettu, sanoi\nFinn: \"Sinulta kysyn, Tore Hund, minkä tarjouksen aiot tehdä kuningas\nOlaville siitä, että tapoit Karlen, hänen miehensä, ja siitä, että\nryöstit kuninkaan tavaran Lengjuvikissä? Minulla on kuninkaan valtuus\nsiinä asiassa; mutta nyt tahdon kuulla sinun vastauksesi.\" Tore\nkatsahti ympärilleen ja huomasi, että molemmin puolin seisoi monta\ntäysin asestettua miestä; hän tunsi Gunsteinin ja monta muuta Karlen\nsukulaista. Silloin sanoi Tore: \"Tarjoukseni on pian tehty, Finn, minä\njätän asiani kuninkaan tuomittavaksi, mitä hän minulta vaatii.\" Finn\nvastaa: \"Näyttää eniten luultavalta, että sinulle ei suoda niin suurta\nkunniaa, sillä nyt on sinun jätettävä asiasi minun tuomittavakseni, jos\ntahdot saada sen sovituksi.\" Tore sanoo: \"Silloinpa olen sitä mieltä,\nettä asia on joutunut hyviin käsiin enkä minä aio vetäytyä pois.\"\n\nSitten luettelee Finn sovinnon ehdot, että Toren oli suoritettava\nkuninkaalle kymmenen naulaa kultaa, ja Gunsteinille ja hänen\nsukulaisilleen toiset kymmenen naulaa, ja ryöväyksestä ja tavaran\nmenettämisestä kolmannet kymmenen naulaa. \"Mutta sinun on maksettava\nnyt heti\", sanoo hän. Tore sanoo: \"Tämä on suuri rahasakko.\" -- \"On\ntoinenkin ehto, se, että muutoin on kaikki sovinto lopussa\", sanoi\nFinn. Tore sanoo, että Finnin oli annettava hänelle sen verran aikaa,\nettä hän ehtii lainata seuralaisiltaan. Finn vaati häneltä suoritusta\nheti paikalla ja mainitsi sitä paitsi, että Toren olisi luovutettava se\nsuuri kaulakoriste, jonka hän oli ottanut kuolleelta Karlelta. Tore\nsanoi, ett'ei hän ollut ottanut mitään kaulakoristetta. Silloin astui\nGunstein esiin ja sanoi, että Karlella heidän erotessaan oli ollut\nkoriste kaulassaan, \"mutta kun me otimme hänen ruumiinsa, oli se\npoissa.\" Tore sanoi, ett'ei hän ollut huomannut koristetta, mutta jos\nmeillä on jotain koristetta, niin kai se on kotona Björkössä. Silloin\nlaski Finn keihään kären Toren rintaan ja vaati koristetta esille; Tore\notti silloin koristeen kaulastaan ja antoi sen Finnille.\n\nSitten meni Finn laivaansa ja purjehti pois. Tore lähti myöhemmin\nsatamasta; mutta kun hän sai purjeensa pystyyn, ohjasi hän ulos merelle\nja purjehti Englannin merelle ja tuli Englantiin, jossa Knut kuningas\notti hänet ystävällisesti vastaan. Silloin kävi selville, että Torella\nsiellä oli paljon irtainta; hänellä oli siellä kaikki ne tavarat, jotka\nhän ja Karle olivat ottaneet Permanmaalta. Finn Arnenpoika saapui\njoukkoineen Olavi kuninkaan luo ja kertoi matkastaan ja sanoi vielä\nluulevansa, että Tore oli lähtenyt pois maasta ja mennyt Englantiin,\n\"ja minä luulen, että hän tuottaa meille vielä paljon vahinkoa.\"\nKuningas sanoi: \"Minäkin luulen, että Toresta on tuleva meille\nvihamies, mutta minä luulen aina paremmaksi, että hän on meistä kaukana\nkuin meitä lähellä.\"\n\n                            (Snorrc Sturlason: Olavi pyhän taru.)\n\n\n\n\nTYTTÄREN KOSTO.\n\n\nOli suuri sotilas nimeltä Agne, kuuluisa ja mahtava kuningas ja kaikin\npuolin tarmokas mies. Eräänä kesänä purjehti hän sotajoukkoineen\nSuomeen, nousi maihin ja hävitti maata. Suomalaiset kokosivat suuren\njoukon ja lähtivät taisteluun; heidän päällikkönsä nimi oli Froste.\nSyntyi suuri taistelu, mutta Agne kuningas sai voiton; Froste kaatui ja\npaljon muita hänen kerallaan. Agne kuningas kiersi Suomen maata,\nvalloitti sen ja otti suuren sotasaaliin; hän otti mukaansa Frosten\ntyttären Skjaalvin ja tämän veljen Logen.\n\nMutta kun hän tuli kotiinsa länsimaille, laski hän maihin Stoksundissa\n[Stoksund on nykyinen Tukholman Norrström Mälarin ja meren välillä] ja\npystytti telttansa metsäiselle rannalle.\n\nKuninkaalla oli kaulassaan kultainen koriste. Hän meni ottamaan\nSkjaalvia omaksensa. Tämä pyysi kuningasta viettämään juhlaa hänen\nisävainajansa muistoksi. Kuningas kutsui silloin luokseen monta\nsuurmiestä ja pani toimeen suuret pidot. Hänen maineensa oli kasvanut\npaljon tästä retkestä. Pidettiin siis suuret juomingit.\n\nMutta kun kuningas oli juopunut, pyysi Skjaalv häntä varomaan\nkoristetta, joka hänellä oli kaulallaan. Kuningas otti koristeen ja\nkiersi sen kaulaansa, ennenkun meni maata.\n\nMakuuteltta oli metsän rinnassa suuren puun alla, joka suojasi sitä\nauringolta. Kun Agne kuningas oli vaipunut uneen, otti Skjaalv paksun\nnuoran ja kiinnitti sen koristeeseen. Hänen miehensä löivät samalla\nteltan kannattimet alas ja nakkasivat nuoran puun oksaan ja kiskasivat\nsitten niin, että kuningas jäi riippumaan melkein oksien tasalle, ja se\noli hänen loppunsa.\n\nSkjaalv ja hänen miehensä juoksivat muutamaan laivaan ja soutivat pois.\nAgne kuningas poltettiin sitten siinä, länsipuolella Stoksundia.\n\n                                                    (Ynglingataru.)\n\n\n\n\nGunhild ja lappalaiset.\n\n\nErik Haraldin poika purjehti pohjoista kohti Finnmarkeniin ja aina\nPerman maahan saakka, taisteli siellä suuren taistelun ja sai voiton.\nKun hän tuli takaisin Finnmarkeniin, saivat hänen miehensä käsiinsä\neräässä kodassa naisen, jonka vertaista kauneudessa he eivät olleet\nnähneet. Hänen nimensä oli Gunhild ja hän sanoi, että hänen isänsä asui\nHaalogalandissa ja oli nimeltään Assur Tote.\n\n\"Olen ollut täällä\", sanoi Gunhild, \"oppimassa taikatietoja niiltä\nkahdelta lappalaiselta, jotka ovat taitavimmat täällä Finnmarkenissa.\nHe tahtovat molemmat naida minut. He ovat niin taitavia, että seuraavat\njälkiä myöten kuin koirat, sekä leudolla säällä että hankiaisella, ja\nhe hiihtävät niin hyvin, ettei mikään voi päästä heitä pakoon, ei\nihminen eikä eläin, ja he osuvat kaikkeen, mihin ampuvat. Niinpä he\novat tappaneet jokaisen, joka on lähestynyt tätä paikkaa, ja jos he\nvihastuvat, niin pyörii maa heidän silmäinsä edessä, ja jos mikä elävä\nolento tulee heidän katseensa piiriin, niin se kaatuu kuolleena maahan.\nElkää nyt millään muotoa joutuko heidän tielleen, minä piilotan teidät\ntähän kotaan. Koettakaamme, saammeko heidät hengiltä.\"\n\nHe suostuivat siihen, että hän piilottaisi heidät. Hän otti säkin, ja\nmiehistä näytti kuin siinä olisi ollut tuhkaa. Gunhild pisti kätensä\nsen sisään ja kylvi sitä sekä kodan ulkopuolelle että sen sisään.\n\nHetken kuluttua tulivat lappalaiset kotiin; he kysyivät, ketä tänne on\ntullut, mutta hän vastaa, ettei tänne ole tullut ketään. Se oli\nlappalaisista merkillistä, kun he olivat seuranneet jälkiä kodalle\nsaakka eivätkä sitten löydäkään mitään.\n\nSitten tekevät he tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat syöneet\nkyllänsä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Ja niin oli tapahtunut tätä\nennen kolmena yönä peräkkäin, että Gunhild oli nukkunut, mutta miehet\nolivat valvoneet ja vartioineet toisiansa mustasukkaisuudesta.\n\nNyt sanoo Gunhild: \"Tulkaahan tänne ja paneutukaa toinen toiselle\npuolelle minua.\" He ilostuivat siitä ja tekivät niin. Hän kietoi käden\nkummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja taas\nhe nukkuvat heti ja niin sikeästi, että hän tuskin saa heidät\nherätetyksi; ja taas he nukkuvat ja silloin hän ei saa heitä ollenkaan\nhereille. Hän nostaa heitä ylös, mutta he nukkuvat yhä.\n\nSilloin ottaa hän kaksi suurta hylkeen nahkaa ja vetää ne heidän\nkorviinsa ja sitoo ne lujasti kainalojen alta. Sitten hän antaa merkin\nkuninkaan miehille, he hyökkäävät esiin ja iskevät lappalaiset\nkuoliaaksi ja vetävät heidät ulos kodasta.\n\nSeuraavana yönä oli niin ankara ukkonen, etteivät he voineet purjehtia\npois, mutta aamulla menivät he laivalle, otettuaan Gunhildin mukaansa,\nja veivät hänet Eerikin luo. Eerik purjehti hänen kanssaan\nHaalogalandiin; hän meni Assur Toten luo ja sanoi tahtovansa hänen\ntyttärensä omakseen. Assur suostui siihen ja niin sai Eerik Gunhildin\nja vei hänet mukanaan etelään.\n\n                                        (Harald Haarfagerin tavu.)\n\n\n\n\nRUOTSILL' OLI VASTUS SUUR'.\n\n\n    Ruotsill' oli vastus suur'\n    karjalaisista vaiva juur';\n    he meren yli tulit Mälariin,\n    tyynell' ja myrskyll' liikuit siin';\n    he Ruotsin saaristoon pujahdit\n    sotajoukoll' uljaall' useinkin.\n    Kerran johtui heille mielehen,\n    ett' he Sigtunan kaupungin polttaisit.\n    Ja he poltit sen niin täydellisest'\n    ei nouse se koskaan totisest.\n    Juhana arkkipiispa tapettiin siellä,\n    siitä moni pakana on hyvällä miellä,\n    kristittyin vahingost' iloita mahtaa\n    nyt Karjalan kansa ja Venäjän valta.\n\n                   (Ruotsin vanha riimihronihka.)\n\n\n\n\nVIIKINGIT SUOMENSUKUISTEN KIMPUSSA.\n\n\nSinä kevännä hankkivat Torolf ja Egil itselleen miehiä ja varustivat\nsuuren pitkälaidan. Kesän tultua he lähtivät sotaretkelle itäänpäin ja\nhävittivät maita, olivat monessa taistelussa ja saivat paljon saalista.\nHe suuntasivat kulkunsa Kuurinmaahan ja solmivat puolen kuukauden\nvälirauhan asukkaiden kanssa. Heillä oli kauppakokous heidän kanssaan.\nKun se oli päättynyt, alkoivat he hävittää ja nousivat maihin eri\npaikoissa. Eräänä päivänä laskivat he maihin suuren kymin suuhun.\nRannikko kasvoi suurta metsää. He päättivät tässä tunkeutua sisämaahan.\nVäki jaettiin kaksitoistamiehisiin joukkueihin. He kulkivat metsän läpi\neikä siitä sitten enää ollut pitkä matka, ennenkun asuttu seutu alkoi.\nSiellä he ryöstivät ja tappoivat, ja kansa pakeni, kunnes heille ei\nenää tehty mitään vastarintaa.\n\nIllan tultua Torolf puhallutti paluumerkin. Kaikki palasivat siitä,\nmissä sattuivat olemaan, takaisin metsään.\n\nKun Torolf tarkasti miehiään, eivät Egil eikä hänen miehensä olleet\nmukana. Pimeni pimenemistään eikä häntä enää luultu voitavan löytää.\n\nEgil oli, seuranaan kaksitoista miestä, mennyt toisen metsän läpi. Pian\nnäkivät he edessään laakeita tasankoja ja asuttuja seutuja. Vähän\nmatkan päässä oli talo. He riensivät sinne.\n\nPerille tultuaan hyökkäsivät he erääseen taloon. Väki ei ollut kotona.\nHe ottivat kaiken irtaimen tavaran, minkä saivat käsiinsä. Talossa oli\nmonta huonetta, niin että heiltä kului aikaa siihen.\n\nTultuaan taas ulos ja vähän matkaa talosta, oli heidän ja metsän\nvälillä väkeä koolla. Kiireellä lähestyivät he heitä.\n\nKorkea pystyaita kulki talosta metsän rantaan.\n\nEgil käski, että muiden oli tultava hänen jälestään niin, ett'ei heidän\npäälleen voitaisi tunkea kaikilta tahoilta. He tekivät niin. Etumaisena\nkulki Egil ja sitten muut toinen toistaan niin lähellä, ett'ei riviä\nvoitu murtaa.\n\nKuurilaiset ahdistivat heitä kovasti, heittäen keihäitä ja ampuen\njousilla, mutta eivät antautuneet käsikähmään.\n\nKulkiessaan aitovartta näkivät Egil ja hänen miehensä yhtäkkiä toisen\naidan, joka tuli toisaalta ja yhtyi ensimäiseen. Siinä säkeytyivät he\nmolempain kulmaukseen eivätkä päässeet eteenpäin.\n\nKuurilaiset kävivät tässä heidän kimppuunsa, toiset pistellen keihäillä\nja miekoilla aidan läpi, toiset heitellen vaatteita heidän aseidensa\npäälle.\n\nEgil ja hänen miehensä haavoittuivat. Heidät vangittiin ja sidottiin.\nSitten vietiin heidät taloon.\n\nSe oli mahtavan ja varakkaan miehen talo. Hänellä oli aikamiespoika.\n\nHe neuvottelivat siitä, mitä vangeille oli tehtävä. Talonpojan mielestä\nolisivat he jokikinen olleet tapettavat. Hänen poikansa arveli\nkuitenkin, että nyt oli jo niin pimeä, ett'ei olisi mitään iloa heidän\nkiduttamisestaan. Hän pyysi, että odotettaisiin aamuun.\n\nSitten sysättiin heidät muutamaan huoneeseen ja kytkettiin kovaan. Egil\nsidottiin käsistään ja jaloistaan paaluun. Huone lukittiin lujaan, ja\nkuurilaiset menivät tupaan, söivät, olivat hyvin hyvillään ja joivat.\n\nEgil ponnisti kaikki voimansa ja nytkytteli paalua, kunnes se irtautui\nlattiasta. Sitten se kaatui.\n\nHän kiersihe siitä pois, päästeli hampaillaan irti kätensä ja longisti\nsitten jalkansa auki. Sen tehtyään vapautti hän toverinsa.\n\nKun kaikki olivat päässeet irti, alkoivat he tarkastella, mistä olisi\nparas päästä ulos. Huoneen sivuseinät olivat suurista hirsistä, mutta\npääty oli laudoista. He syöksivät niitä kohti ja murskasivat ne. Niin\nolivat he tulleet toiseen huoneeseen. Senkin seinät olivat hirsistä.\n\nSilloin kuulivat he syvällä jalkainsa alla miehenääniä. He haparoivat\nympärilleen ja löysivät lattiasta luukun, jonka avasivat. Sen alla oli\nsyvä hauta. Siitä kuului ääniä. Egil kysyi, mitä he olivat miehiään.\nSe, joka vastasi, sanoi olevansa nimeltään Åke. Egil kysyi, tahtoiko\nhän päästä pois haudasta. Åke sanoi hyvin mielellään tahtovansa. He\nlaskivat aukkoon ne nuorat, joilla olivat olleet sidotut ja vetivät\nylös kolme miestä.\n\nÅke sanoi, että ne kaksi muuta olivat hänen poikiaan. He olivat\ntanskalaisia miehiä ja olivat joutuneet vangeiksi sotaretkellä\nedellisenä kesänä.\n\n\"Talvella oli minun hyvä olla\", sanoi hän. \"Minulla oli melkein koko\najan tehtävänä talonpojan karjan hoitaminen, mutta poikani olivat\nkovassa orjuudessa ja tyytymättömiä oloonsa. Keväällä teimme tiukan\npäätöksen ja juoksimme tiehemme. Meidät saatiin kiinni ja sitten meidät\npantiin tähän hautaan.\"\n\n\"Sinä kai tunnet tarkoin tämän talon?\" kysyi Egil. \"Mitä tietä me\nparhaiten voimme päästä ulos?\" Åke sanoi, että siinä vielä oli yksi\nlautaseinä.\n\n\"Murtakaa se, niin tulette eloaittaan, ja siitä pääsee estämättä ulos.\"\n\nHe mursivat lautaseinän ja olivat niin aitassa. Sitten menivät he ulos.\n\nOli pilkkosen pimeä. Egilin miehet olivat sitä mieltä, että olisi\nriennettävä metsään.\n\n\"Koska tuntenet talon, niin näytä meille, missä täällä olisi jotain\nottamista\", sanoi Egil Åkelie.\n\nTämä vastasi, että täällä kyllä oli irtainta tavaraa kuinka paljon\ntahansa.\n\n\"Täällä on suuri ullakkohuone, jossa talonpoika nukkuu. Siellä on\naseita kuinka paljon tahansa.\"\n\nEgil pyysi miehiään seuraamaan häntä sinne. Tultuaan portaille he\nnäkivät, että ovi oli auki. Siellä näkyi tulta ja palvelijat laittoivat\nvuoteita. Egil käski muutamain miestensä pysähtyä alhaalle ja pitää\nhuolta siitä, ett'ei kukaan pääse ulos. Itse juoksi hän huoneeseen.\nSiellä oli aseita suuret määrät. Ne hän antoi miehilleen. Sitten\ntappoivat he kaikki, jotka olivat sisällä. Nyt saivat hänen\nseuralaisensa täydet tamineet.\n\nÅke meni paikkaan, jossa oli irtonainen lattiapalkki ja nosti sen ylös\nja kehoitti menemään allaolevaan huoneeseen. He ottivat tulta ja\nmenivät sinne. Sinne oli talonpoika kätkenyt kaikki aarteensa. Siellä\noli iso määrä kalleuksia ja paljon hopeaa. Miehet sälyttivät niitä\nselkäänsä ja kantoivat ulos. Egil otti aika suuren simakannun ja kantoi\nsen kainalossaan ulos. Kun he olivat tulleet metsään, pysähtyi Egil ja\nsanoi:\n\n\"Tämä on kurjaa, sankareille arvotonta menoa. Me olemme varastaneet\ntalonpojan tavaran, hänen siitä mitään tietämättä. Semmoista häpeää ei\nsaa meille tapahtua. Palatkaamme takaisin taloon ja antakaamme hänelle\ntieto siitä, mitä siellä on tapahtunut.\"\n\nKaikki panivat vastaan, he tahtoivat takaisin laivaan. Egil asetti\nsimakannunsa maahan. Sitten lähti hän juoksemaan taloa kohti.\n\nPerille tultuaan näki hän palvelijain tulevan keittohuoneesta ja\nkantavan ruoka-astioita tupaan. Keittohuoneessa näki hän kattiloita\nkiehumassa suurella tulella. Hän meni sinne.\n\nSuuria halkohirsiä oli vedetty sinne ja tuli oli tehty niinkuin maan\ntapa oli: hirren toinen pää sytytettiin ja jätettiin palamaan.\n\nEgil tarttui hirteen, meni tuvan luo ja nosti hirren palavan pään\nräystään tuoheen. Se syttyi heti palamaan.\n\nVähän matkaa siitä oli halkopino. Hän pinosi halot tuvan oven eteen.\nTuli syöpyi pian kattolautoihin.\n\nMiehet, jotka istuivat tuvassa ja joivat, eivät tienneet mitään,\nennenkun katto oli ilmitulessa. He hyökkäsivät ovelle. Siitä ei ollut\nmukava päästä ulos sekä halkojen tähden että sentähden, että Egil\nvartioi ovea ja tappoi kynnyksellä ja ulkona kaikki, jotka pyrkivät\nulos.\n\nTalonpoika kysyi, kuka siellä tulta sillä tavalla hoiti.\n\n\"Juuri se hoitaa täällä tällä tavalla tulta, jonka eilen illalla olisit\nvoinut luulla sitä vähimmin tekevän\", vastasi Egil. \"Eikä sinun\ntarvitse pyytää minulta kuumempaa kylyä kuin mitä nyt lämmitän. Saaos\nhyvä löyly palkkioksi siitä pehmeästä vuoteesta, jonka tarjosit minulle\nja miehilleni. Olen se sama Egil, jonka kahlehdit ja sidotit paaluun\nsiinä huoneessa, jonka niin huolellisesti lukitsitte. Minä palkitsen\nvastaanottosi niin hyvin kuin olet ansainnut.\"\n\nSamassa aikoi talonpoika pujahtaa ulos pimeään Egilin ohitse. Silloin\niski Egil hänet hengiltä ja monelle muullekin hän antoi kuoliniskun.\n\nSe tapahtui vain muutama silmänräpäys ennen kuin tupa palaen romahti\nkokoon.\n\nUseimmat, jotka olivat siellä sisällä, menettivät henkensä.\n\nEgil palasi takaisin metsään. Hän tapasi siellä seuralaisensa ja he\nmenivät kaikki laivaan. Egil sanoi, että hän tahtoi pitää\nerikoissaaliinaan simakannun, joka hänellä oli kainalossaan. Se oli\ntäynnä hopeaa.\n\nTorolf ja kaikki muut olivat kovin iloissaan, kun Egil tuli.\n\nHeti aamun koitteessa lähtivät he maista. Åke ja hänen poikansa olivat\nEgilin seurassa.\n\nSyyskesällä he purjehtivat Tanskanmaahan, asettuivat sielläkin\nväijymään kauppalaivoja ja ryöstivät mitä saivat.\n\n                                       (Egil Skalle-Grimssonin taru.)\n\n\n\n\nMUUAN MERITAISTELU.\n\n\nValdemar Suuri lähetti v:na 1170 laivastonsa ahdistamaan Tanskan\nrannikoita ryöstäviä merirosvoja. Hän käski sotamiehensä lähestyä näitä\nvihollisia varovaisesti, sillä heillä oli tapana taistellessa käyttää\nenemmän viekkautta kuin urhoollisuutta.\n\n\"Vihollisen laivaston lähestyessä, sanoi kuningas, he laskevat laivansa\nmaalle, piiloutuvat lymypaikkoihin ja antavat vihollistensa muka mieltä\nmyöten itseänsä ahdistaa, mutta kun he huomaavat, että heidän\nahdistajansa ovat hajonneet eri tahoille pitkin rannikkoa, he yht'äkkiä\nhyökkäävät piilopaikoistansa esille, tarttuvat käsin vihollistensa\nlaivoihin, vetävät ne rannalle, surmaavat laivamiehet kiviä ja nuolia\nheittämällä, lävistävät laivat keihäillä ja tekevät ne kelpaamattomiksi\nlukuisia reikiä niihin iskemällä. Vaikka nämä viholliset siis\nnäyttävätkin pakenevan, ei heitä pidä ajaa takaa, sillä heidän pakonsa\non yhtä vaarallinen kuin hyökkäyksensä.\"\n\nKuningas neuvoi senvuoksi lähtijöitä pitämään laivastoa rantautuessa\nkoossa ja taas ryhtymään tappeluun järjestetyissä riveissä. Siten\ntulisivat he saamaan varman voiton vihollisista, jotka taistelivat\naseettomina ja melkein alastomina. --\n\nLaivasto purjehti nyt Ölannin saarelle. Saatuansa saaren asukkailta\nkuulla, että Virolaiset ja Kuurilaiset ryöstivät läheistä satamaa,\nlähtivät Tanskalaiset kilvan purjehtimaan sinne muistamatta kuninkaan\nneuvoa. Virolaiset olivat yhdellä laivalla sataman suussa pitämässä\nvahtia ja alkoivat heti soutaa ulapalle, antamatta tovereillensa\nminkäänlaista tietoa vihollisen lähestymisestä. Merirosvot huomasivat\nkuitenkin uhkaavan vaaran, vetivät laivansa maalle ja kätkeytyivät\nläheiseen metsään. Kaksi Tanskalaista souti aluksensa kaikin voimin\nrannalle, ja he saavuttivat kaikkine laivamiehinensä pitkällisen\npuolustuksen jälkeen surmansa raakalaisten iskuista. Kaksi\nAbsalon-piispan urhoollista ritaria riensi toveriensa avuksi, mutta\nhekin joutuivat surman omiksi. Eräs kolmas ritari, suuttuneena\nkumppaniensa kuolemasta, nousi maalle toisessa paikassa ja saavutti\nsamanlaisen kuoleman. Kuurilaiset hakkasivat kirveillänsä reikiä\nvihollisten laivoihin ja upottivat ne mereen. Kristoffer, kuninkaan\npoika, nähtyänsä edellisten kohtalon, lakkautti soutamisen ja koetti\nestää alustansa maalle menemästä. Mutta laiva kulkeutui kuitenkin\nsivuttaisin rannalle ja viholliset ottivat sen vastaan sellaisella\nkivisateella, että laivamiehillä oli täysi työ itsensä puolustamisessa.\nVihollisen ahdistamiseen ei jäänyt mitään aikaa. Tanskalainen sankari\nEsbern Snare, peläten että Kristoffer joutuisi tuhon omaksi, kuljetti\nlaivansa keskelle kivisadetta ja pelasti siten nuorukaisen, asettuen\nhänen ja Kuurilaisten väliin.\n\nViholliset tarttuivat nyt kaikin voimin Esbernin laivaan, haavoittivat\nkeulassa olevat miehet ja vetivät laivan matalalle. Esbern ollen laivan\nperässä, laukaisi kolme kertaa heittokoneensa vihollisiin osaamatta,\nsärki sitten koko koneen, hyökkäsi aseilla varustettuna laivan perästä\nkeulaan ja taisteli yksinänsä ihmeteltävän urhoollisesti melkoisen ajan\nvihollisten kanssa. Vihdoin oli hän kivien ja nuolien satutuksesta ja\niskuista niin väsynyt, että hän töintuskin jaksoi kävellä laivan\nperään, johon hän asettui istumaan. Tovereistaan oli hänellä vain yksi\nainoa jälellä, sillä kaikki muut olivat pelosta heittäytyneet mereen.\nKuurilaiset puhkoivat rautakärkisillä lyömäaseillaan jo reikiä laivan\nkylkiin ja tunkeusivat itse laivaan. Silloin Esbern kokosi viimeiset\nvoimansa, ajoi heidät kolme kertaa pakoon ja käytti vihollisten\nheittämiä keihäitä aseina heitä itseänsä vastaan. Vähissä voimin täytyi\nhänen taas peräytyä, mutta silloin heitettiin hänen päähänsä kivi niin\nlujasti, että hän kaatui pyörtyneenä laivansa perään. Viholliset\nnousivat nyt laivaan ja aikoivat iskeä hänen päänsä poikki, mutta ainoa\nlaivalle jäänyt toveri nosti hänet taas pystyyn, jonka jälkeen\nKuurilaiset, peläten uutta taistelua, peräytyivät. Toinnuttuansa näki\nhän vihollisia kaikkialla laivassa, ryhtyi taas taisteluun, karkoitti\nheidät vielä kerran, mutta vaipui sitten tajuttomana maston viereen.\n\nSiinä olisi hänet ehkä surma saavuttanut, jolleivät Kristofferin\nsoutajat olisi häntä pelastaneet. Muut Tanskalaiset tulivat tästä\nvarovaisemmiksi ja pysyttelivät etäämmällä rannasta, ahdistellen sieltä\nvastustajiansa lingoilla ja heittokeihäillä.\n\nYön tullen keskeytyi taistelu ja Tanskalaiset asettivat laivoja sataman\nedustalle estääksensä merirosvoja yön aikana pakenemasta. Kuurilaiset\ntekivät osaksi omista, osaksi vihollisilta ottamistansa laivoista sekä\nisoista puunrungoista kaupungintapaisen varustuksen, jossa oli kaksi\nhyvin ahdasta ja matalaa sisäänkäytävää. Sen sivut verhosivat he\nulkopuolelta useampiin kerroksiin sovitetuilla purjeilla. Toiset heistä\nteroittivat puita, toiset kokoilivat rannalta kiviä seuraavan päivän\ntaistelua varten. Rohkeuttansa he ylläpitivät laululla ja tanssilla.\n\nAlakuloisina viettivät Tanskalaiset yönsä, kunnes Kristofferin kirjuri,\neräs englantilainen mies, rohkaisi heitä kertomalla muinaisaikain\nsankaritöitä ja kehoittamalla heitä miehuullisesti kostamaan toveriensa\nkuoleman. Seuraavana aamuna Tanskalaiset nousivat maalle ja sotarinta\njärjestettiin niin, että aatelismiehet tulivat ensi riviin, sitten muu\nväki. Kuurilaiset hyökkäsivät leiristänsä heitä vastaan kovasti\nhuutaen, ei järjestetyissä riveissä, vaan mikä missäkin. Heidän\nhuutonsa ja melunsa oli niin kova, että Tanskalaisten jälkirivin miehet\nsäikähtyneinä lähtivät pakoon. Eturivin miehet ryhtyivät ankaraan\nvastarintaan, ja Kuurilaisten täytyi vetäytyä leiriinsä, Useat heistä\nsurmattiin, Tanskalaisista haavottui yksi. Ensimäinen leiriin ryntäävä\nTanskalainen sai puulla niin kovan iskun, että hän kuoli. Muut\nTanskalaiset kuitenkin väkirynnäköllä hyökkäsivät leiriin, kiipeilivät\npitkin mastoja ylös ja tunkeutuivat varustukseen vihollisten keskelle.\nViholliset surmattiin niin tyystin, ett'ei edes onnettomuuden\nsanansaattajaa jäänyt henkiin.\n\n                               (Saxo: A.H. Snellmannin suomennos.)\n\n\n\n\nKARSIKOSSA.\n\n\nKorkean kuusen kupeella, joka äskettäin oli karsittu oksattomaksi aivan\nlatvatupsua myöten, seisoi äänetönnä miesjoukko metsäisellä mäelle.\nMäen alla oli tiheä, heleänvehreä vesakko, joka ulottui jokeen asti,\nmikä ikäänkuin metsään auennut, valkealta välkähtävä valorako\netäämmältä halkasi tuon muuten melkein rajattoman, yhtä lakean\nja yhtä tasaisen, tummanruskean korven. Tuon leveän, sydänkesällä\nkorkea-äyräisen joen rannalla oli juuri mäen kohdalla pieni kylä,\npuolenkymmentä matalaa, harmajaa taloa yhdessä rypäleessä, jotka\nikäänkuin puolittain painautuivat viereisen metsän kätköön.\n\nTuonne joelle ja kylään päin miehet vakavina katselivat. Joki oli\nKemijoki ja se heidän kylänsä oli Sihtuunan (Liedakkalan) kylä. He\nolivat sieltä nyt päivällä kantaneet notkon läpi tänne mäelle,\nkalmistoon, kylänsä vanhimman, jota miehistä useat isoäidikseen\nsanoivat. He olivat peittäneet vainajan soramäkeen, luoneet siihen\npienen kummun ja karsineet sen vierestä kuusen -- nuo ennemmin karsitut\npuut, jotka kuivina törröttivät mäellä, ne merkitsivät useimmat sen\npolven miesten ja naisten leposijoja, joista nyt haudattu muorivanhus\noli viimeinen.\n\nMiehet olivat jo valmiit palaamaan kylään, he odottivat vain naisia,\njotka vielä kyyhöttivät eri hautojen ympärillä. Silloin yksi\nnuoremmista kysäsi vanhimmalta, joka siinä kirves olalla lähtövalmiina\nseisoi:\n\n-- Nytkö ei ole, isä, enää yhtään hengissä niistä, jotka tämän suvannon\nrannalle kylän rakensivat?\n\n-- Ei, äiti oli niistä viimeinen. Täällä karsikossa ovat ne nyt kaikki\nhyvinä naapureina, mitä lienevät eläissään olleetkin.\n\n-- Mutta olivathan he hyviä naapureita eläissäänkin, huomautti\nnuorukainen.\n\n-- Aluksi huonoja, kovin huonoja... lopuksi hyviä. Mutta parasta onkin,\nettä he ovat vieneet ne tarinansa mukaansa, silloinpa eivät enää\ntoisten kyläinkään eläjät meiltä kysele, mistä me olemme tulleet,\neivätkä meitä vieraina karso.\n\nIsän ja pojan näin jutellessa oli siihen heidän ympärilleen koko\nmiesjoukko ryhmittynyt kuuntelemaan. Tuo keskustelu oli hipaissut\nuseimmille tunnettuja, mutta vain vaillinaisesti ja hämärästi\ntunnettuja tarinoita, sukumuistoja, joihin vanhemmat aina vain hyvin\narkaillen olivat koskeneet ja joista nyt enää ei vuosikausiin,\nnuorimman polven kasvaessa, oltu puhuttu. Uteliaina senvuoksi kaikki\nkorvansa terästivät. He olivat kaikki pitkänsolakoita, rotevia miehiä,\nlujatekoisia vaaleakatseisia -- muodoltaankin he naapurikyläläisistään\nerosivat --, ja omituisen luja yhteenkuuluvaisuuden henki sitoi heitä\ntoisiinsa. Kun keskustelijat vaikenivat, kysäsi taas eräs nuoremman\npolven vesa:\n\n-- Miksi vierovat sitten toisten kyläin väet meitä?\n\n-- Ei ne sinua enää viero, ole huoletta, naurahti vanhus. --\nMuorivainajaa ja niitä, jotka hänen kanssaan tänne tulivat, niitä he\nvieroivat siksi, että nämä olivat omilta teiltään tänne tulleet ja\nlaittaneet metsään omat polut ja jokeen omat padot.\n\n-- Mistä olivat sitten meidän väet tulleet?\n\n-- Mereltä, pitkien, pitkien matkain takaa. Mutta se on pitkä tarina,\npoikaseni.\n\n-- Kertokaa se meille! pyysi poika. Ja lukuisat äänet yhtyivät siihen\nhartaaseen anomukseen. -- Kertokaa meille isävainajain tarina!\n\nHarmajakulmainen, jakopartainen vanhus istahti uhrikiven reunalle ja\nlaski kirveensä maahan. -- Kertoisinko, virkahti hän puolittain kuin\nitsekseen. Korkeallahan vielä kierii päivän kehä, kaunis on levätä\ntässä karsikon laidassa, -- jospa sen kertoisin noiden kuopattujen\nmuistoksi. Ja tämän viimeisen varsinkin. Sillä tietäkää, lapset, että\näitini oli ryöstetty sotavoitto ja isäni oli hänen ryöstäjänsä,\nkokonaan toista heimoa; mutta tällä jokivarrella joutuivat he elämään\nyhdessä ja onnellisina kaukana kumpaisenkin syntymäsijoilta. Ja toisten\nturpeenalaisten laita oli sama.\n\nUteliaina painautuivat ympärillä seisovat, joiden joukkoon jo\nvaimojakin ehti, kuuntelemaan kertojan sukutarinoita, ja tiheänä\nrypäleenä he siten istuivat tai seisoivat karsikkomäen suvisella\nrinteellä. Vaan kookasvartinen vanhus täytti lupauksensa ja alkoi:\n\n-- Tuo kotikylämme on tavallaan pitkäin ja katkerain vainoretkien\ntulos, ja me olemme jälkeläisiä kahden toisilleen vihamielisen kansan,\njotka miespolvia ovat toisiaan suurten merien poikki sotineet ja\nsortaneet. Ne meret, joiden partaalla nuo kansat asuivat ja vieläkin\nasuvat, ne ovat kaukana täältä, kukaan meistä ei ole siellä asti\nkoskaan käynyt. Ja loitolla olivat toisistaankin noiden kansojen\nasumarannat -- karjalaisten ranta oli päivännousun puolella,\nruotsalaisten eli svealaisten maa siitä kauas länteen. Mutta suurilla\nvenekunnilla, monisataisilla miesjoukoilla, olivat he silti jo\nvanhastaan tottuneet tekemään ryöstö- ja hävitysretkiä toistensa\nasunnoille.\n\nNiin tekivät Karjalan nuoret miehet taas eräänä kesänä satamastaan,\njota Vehkalahdeksi mainitaan, suuren ryöstöretken svealaisten\nrannoille. Heidän venheissään oli kahdet teljot päällekkäin ja\nkumpaisessakin kerroksessa souti aseellisia miehiä kahdessakymmenessä\nhangassa, ja näitä venheitä oli heillä paljo. He soutivat syyspimeillä\nvihollisrannikkoon uurtuviin lahtiin, joiden pohjasta he asutusta\netsivät, he soutivat ja sauvoivat vielä virtojakin ylöspäin ja\nsaapuivat suurelle järvelle, jonka rannoilla oli vankka, vauras asutus\nja komea kauppakylä -- näin etäälle eivät karjalaiset eivätkä\nhämäläisetkään ennen koskaan olleet retkeilleet ruotsalaisten maahan.\nÄkkiarvaamatta yllättivät he siellä nyt rauhalliset viljelijät,\nryöstivät saalista laajalti koko rannikolta ja hävittivät kylät, senkin\nsuuren kauppalan, joka oli Sihtuuna nimeltään.\n\n-- Niinkuin meidän kylämme! huudahtivat nuorimmista kuuntelijoista\nmonet. Vaan toiset tiesivät toki jo oikaista: -- Siitähän se kuuluu\nmeidän kylälle nimi annetunkin.\n\nMutta kertoja ei kuunnellut tuota sivullisten väittelyä, vaan jatkoi:\n\n-- Kova kuuluu olleen ottelu sen kylän tienoilla karjalaisten\nmerisissien ja svealaisten miesten välillä, mikäli viimemainittuja ehti\nkertyä kokoon. Mutta harvempina joutuivat svealaiset alakynteen;\nvoittaja ryösti tavaran, tappoi karjan, talot poltti ja eläjiä, ketä\nhengissä kouriinsa sai, vei se venheilleen, orjiksi omalle maalleen\nkuljettaakseen. Siksipä souti erästäkin Karjalan venhettä pois\nMälarjärven vesiltä se nainen, jolle äsken kuusen karsimme, mutta\nnuorena impenä silloin -- siksi souti hän, sekä moni muu teljoon\nkytketty Ruotsin mies ja nainen.\n\n-- Hän oli siis todella Ruotsin heimoa, kuiskaili joku nuorukainen. Ja\ntoinen kuului vastaavan:\n\n-- Sen maan kieltähän hän vielä tautivuoteellaan toisinaan puhui.\n\nMutta kolmas nuori mies kysyi ääneensä, kertojan puoleen kääntyen:\n\n-- Orjiksiko nuo Ruotsin vangit tänne kaikki joutuivat?\n\n-- Eivät orjiksi -- eivätkä kaikki tänne joutuneetkaan. Vaan\nmalttakaahan, kun kerron.\n\nHetkisen oli kivellä istuja muistellut niitä tarinoita, joita hän\nlapsena ollessaan enin oli kuullut, ja jatkoi sitten:\n\n-- Hurjaa oli ollut karjalaisten voitonhuumaus, kun he taas pitkänä\njonona soutivat salmivesiä ulos meren aukeille. Mutta kun merelle\nehdittiin, niin jopa loppui remu ja riemu. Syysmyrsky siellä\nlaivakunnan tapasi ja toisen venheen toisestaan erotti, aalto ja tuuli\najeli aluksia valloillaan, siinä säässä eivät enää airot paljoja\npidelleet. Miten lie muiden sotavenheiden käynyt, pääsivätkö saarien\nsuojaan vai hukkuivatko soutajineen, saaliineen, siitä eivät ne\nesi-isämme, jotka tänne pelastuivat, koskaan mitään tietoja saaneet.\nVaan sen venheen, jota he soutamalla pystyssä pitelivät, sen kiidätti\nkaakkoismyrsky kauas oudoille, pohjoisille vesille, ja he antoivat sen\nkulkea myötäiseen, ponnistellen vain, ett'ei aalto laitoja särkisi eikä\nalusta täyttäisi.\n\nSitä myrskyä kesti päivän ja toisen ja kappaleen kolmatta päivää yhtä\npainoa. Kovaa työtä saivat miehet tehdä, säilyttääkseen aluksensa\nuppoamasta, ja heidän ruotsalaiset vankinsa ponnistelivat yhtä\nsitkeästi -- henkihän siinä oli kysymyksessä kaikilla. Ja pelastumaan\nhe lopulta pääsivät. Myrsky taukosi vihdoinkin. Vaan kun silloin\nsotavenhe, laitarikkona ja peräsimettä, vihdoin saatiin lasketuksi\nkallioisen meriluodon kupeelle tuulen suojaan, niin olipa koko miehistö\nahdistuksesta ja valvonnasta niin väsynyt, että miehet hervottomina\nretkahtivat lepäämään ja nukkuivat heti, mikä kivien koloon, mikä\nsatalaudan pohjalle. Siitä unesta eivät useimmat heistä heränneetkään.\n\n-- Siihenkö kuolivat, viluko tappoi? utelivat kuuntelijat.\n\n-- Ei, vaan viha, viha ja kosto, vastaili kertoja harvakseen. --\nMyrskyssä henkensä puolesta tapellessaan olivat karjalaiset laskeneet\nvankinsa irti auttajikseen, sama surmahan heitä kaikkia uhkasi.\nUupuneina nämäkin nyt suojaan päästyä heittäytyivät lepäämään -- vaan\nhe eivät nukkuneet. He ajattelivat poltettuja kotejaan ja\norjankohtaloaan. Mies nousi sieltä, toinen täältä, he nykäsivät\ntoisiaan, hakivat aluksesta aseita...\n\n-- Ja surmasivat Karjalan miehet, niinkö?\n\n-- Niin, ryöstäjänsä, vainolaisensa -- vapauttaan ajattelivat,\npelastustaan... Surmasivat makaajia monta, ennenkun näistä toiset\nmeluun heräsivät ja tarttuivat aseihinsa hekin.\n\n-- Ja tappelu syntyi?\n\n-- Raateleva, verinen tappelu, katkerampi kuin koskaan kauppakylän\nrannassa, se riehui nyt aution meriluodon sateenmärillä kallioilla.\nKarjalaisista oli monta nukkuessa nujerrettu, molemmankieliset olivat\nnyt melkein tasaväkiset ja epätoivon vimma heitä kannusti. Kumman\nheimon perujen oli päästävä luodolta poistumaan? -- siitä oli kysymys.\nNuo merihädästä pelastuneet, jotka äsken olivat yhdestä airosta\nkiskoneet, säilyttääkseen venheensä ja henkensä ärjyvässä myrskyssä, he\nnyt iskivät toisiaan armottomammin kuin koskaan myrsky, ja kun mies\nkaatui toiselta puolen, niin jo kellahti toiseltakin. Niin tuhoisasti\nhe hävittivät toisiaan, että pian oli ainoastaan kolme, neljä miestä\nkummallakin puolella pystyssä. Silloin vasta he oivalsivat, että he\neivät voita kumpaisetkaan, vaan hävittävät toisensa niin tyyten, ett'ei\nkukaan pääse luodolta hengissä pois, -- silloin vasta he väsyivät ja\nlaskivat alas aseensa ja katselivat kauhulla niitostaan. Silloin\ntehtiin rauha -- ja kerrottiinpa sen silloinkin tapahtuneen vasta sen\nnaisen ansiosta, joka Ruotsista ryöstettynä oli karjalaisten venhettä\nsoutanut.\n\n-- Isoäiti-vainajan! Hänkö eriheimoiset sovitti? kyselivät henkeään\npidellen kuuntelevat naiset.\n\n-- Hänestä tuli sitten karjalaisten sotavenheen päällikön puoliso -- se\nmies oli isäni, ja hänkin oli taistelussa mukana...\n\nKertoja huoahti hetkisen, hymähti ja virkkoi:\n\n-- Eipä se sovinto sentään aluksi kuulu niin aivan eheätä olleen --\npakko siihen ajoi, ei sydänten halu. Ja pakko ajoi taistelijat takaisin\nlaitarikkoon sotavenheeseen, taas yksissä voimin ponnistelemaan,\npäästäkseen kuolemanpeittoiselta meriluodolta johonkin elämisen\nilmoille. Mutta katkeruus ja epäilys asui miesten mielissä, kun he nyt\nharvoilla airopareilla kiskoivat raskasta alusta uudelleen aallokon\nhalki. Miehet eivät tienneet, missä olivat, minne soutivat. Sen he\naavistivat, että jossakin päivännousun puolella oli karjalaisten maa ja\npäinvastaisella taholla ruotsalainen ranta. Mutta itään eivät\nruotsalaiset taipuneet soutamaan, koska heitä siellä odotti orjuus,\neikä karjalaiset taas länteen, koska heitä sieltä odotti kosto, eikä\nkumpainenkaan puolue kyennyt toistaan pakottamaan. Suunnattiin\nsenvuoksi kulku yhä vain pohjoiseen, edelleen myötätuuleen, toivottiin\nsiten vihdoin jouduttavan jollekin puolueettomalle mantereelle.\n\nTätä retkeä kesti kauan. Vaan tämän jatkuvan sounnin varrella tapahtui\nse ihme, että nuo raatelevain vihollisjoukkojen tähteet, jotka vielä\näsken meriluodolla olivat koettaneet tyyten lopettaa toisensa, nyt\nvähitellen sulivat todella sovinnollisemmiksi ja ystävällisemmiksi\ntoisilleen. Kuta useampi päivä laski heidän näiltä oudoilta vesiltä\nmihinkään saapumattaan, sitä selvemmäksi heille kävi, että kaikki\najatus palaamisesta vanhoihin, kotoisiin asumapaikkoihin oli turha ja\nmahdoton, ja sitä ilmeisempää heille oli, että heidän oli pakko koettaa\npelastua elämään yhdessä. Joka hetki he tarvitsivat toisiaan, siinä\nedelleen syysmerellä kamppaillessaan, ja he oppivat nyt vähitellen yhä\nenemmän luottamaan toistensa kuntoon ja tahtoonkin. Mutta ehkä sovinnon\nsyntymiseen sittenkin tehokkaimmin vaikutti lemmen liitto. --\nKarjalaisten johtajan ja ruotsalaisen immen väliset kihlajaiset isäni\nja äitini aviojuhlat -- oli jo laivan kannella Sihtuunan simana juotu.\nNämä nuorikot eivät tietysti enää toisilleen turmiota tahtoneet ja he\njuuri tasoittelivat, sitä myöten kuin toistensa kieltä oppivat\nymmärtämään, seuralaistensakin mielien särmäkkyyttä.\n\nKertoja vaikeni, ikäänkuin merkiksi, että siinä se suvun tarina nyt\nolikin. Mutta nuoret kuulijat utelivat vielä:\n\n-- Tänne Kemijoelleko sitten vihdoin päätyi venekunnan matka?\n\n-- Tänne -- autiolle rannalle, jota ei kumpainenkaan heimo omakseen\ntuntenut, tänne saapuivat soutajat vihdoin eräänä syyspäivänä. Ja kun\nhe eivät tienneet, missä päinkään siitä olivat heidän kotoiset maansa,\npäättivät he ainakin ensi talveksi jäädä tähän asumaan. Vaan meren\nrannalle, jonka levottomuuden ja epäturvallisuuden he kokemuksesta\ntunsivat, eivät he jääneet, vaan soutivat ja sauvoivat venheensä leveää\nvirtaa ylöspäin niin pitkälle kuin koskilta pääsivät, ja kantoivat\nmyrskyltä säilyneet ryöstösaaliinsa siitäkin vielä kappaleen ylöspäin.\nVasta kun tapasivat tämän mielestään rauhaisan suvannon asumattoman\nsalon keskeltä, kävivät he kiireesti ensimäiset pirttinsä talven\nvaraksi kyhäämään -- yhdessä he metsässä ryskivät, yhdessä salvokset\npystyttivät, yhdessä myös veden ja metsän viljaa ravinnokseen pyytivät.\nJa siihen he jäivät toiseksikin talveksi ja kolmanneksi, jäivät, vaikka\nkyllä pian havaitsivat, että siellä, täällä joen partaalla jo muidenkin\nsaunoja savusi. Ne eivät toki olleet niin lähellä, että pyyntimaat\nolisivat sotkeutuneet, mutta sen nämä tulokkaat toki oivalsivat, että\nheidän oli pysyttävä sovinnossa koossa, jos mieli kyetä uutta\nasumustaan puolustamaan.\n\nSiten syntyi kotikylämme -- nimi sille pantiin hävitetyn kauppakylän\nmukaan, jonka tytär oli ensimäisen perhekunnan emäntä uudella rannalla.\nMutta pian perustivat toisetkin tänne perheitä, hakivat tyttöjä\nnaapurikylistä tai ryöstivät niitä etäämpääkin, ja uusia pirttejä\nkohosi jokiahteelle. Ja lujasti he koossa pysyivät, aina valmiina\ntaistelemaan ympäröiviä uudisasukkaita vastaan, jotka heitä aluksi ja\nkauankin vieroivat, yhdessä he kävivät tuntureilla kierteleviä\nlappalaisia verottamassa, yhdessä he uhrinsa tällä mäellä toimittivat,\njossa nuo entiset taisteluveikot nyt hyvässä sovussa rinnakkain\nlepäävät. Syntyi kuin yhteinen, hiljainen sopimus siitä, ettei tässä\nkylässä enää muistellakaan, miten viha ja vaino oli alkujaan vallinnut\nsen ensi eläjäin joukossa ja miten hätä ja pakko oli lopulta ajanut\nheidät yhteen. Siksi siitä ei ole täällä puhuttukaan vuosikymmeniin --\nnyt sen kotikylänne tarinan tunnette tekin, mutta teidänkin on\ntarpeeton siitä joka päivä puhua.\n\nKertoja nousi kiveltä, ja kun nuoret miehet vielä hänelle kysymyksiä\nheittelivät, katkaisi hän ne kokonaan, vastaten leikkisästi:\n\n-- Elkää kyselkö, en ollut itse mukana, olen täällä syntynyt, niinkuin\ntekin. Ne, jotka olivat mukana merihädässä ja tappeluissa, ne lepäävät\nnyt kaikki kalmistossa ja jääkööt tänne rauhassa nukkumaan. Meidän on\naika laskeutua kylään -- kas, päivän kehä sivelee jo läheisen metsän\nlatvoja, ilta on käsissä.\n\nEnsimäisenä laskeusi kookas, leveäharteinen vanhus alaspäin kanervaista\nrinnettä notkoon päin, jonka keskeltä ilta-auringon hohteessa joen\nvetinen vyö nyt punertavalta välkähti, ja äänettömissä, vakavissa\nmietteissä seurasivat toiset, miehet ja naiset, häntä polkua pitkin\njokiahteelle, Sihtuunan kotoiseen kylään. Hiljaiseksi jäi kalmisto,\nainoastaan hieno iltatuuli humahteli siellä yksin vainajille\nkarsittujen kuusten latvatupsuissa.\n\n                       (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)\n\n\n\n\nERÄS KOSTORETKI.\n\n\nVanhat ja katkerat lienevät olleet hämäläisen ja karjalaisen heimon\nkeskenäiset perintövihat jo silloin, kun nämä heimot joutuivat\nrinnakkain elämään Suomessa, jonne edelliset olivat tulleet merenlahden\npoikki Virosta ja jälkimmäiset maitse Laatokan ympärille. Ja uusilla\nasuinpaikoilla jatkui vihoja vuosisatain halki yhtä katkerasti. Laaja\noli kyllä erämaa noiden sukulaisheimojen välillä, se ulottui Kymijoelta\nVuokselle, vaan eipä se estänyt heimojen nuoria, sotaisia hiihtäjiä\ntekemästä partioretkiä toistensa asuma-aloille, jossa ryöstivät,\npolttivat, hävittivät, surmasivat. Ja kun sitten asutukset molemmilta\npuolin vuosisatain vieriessä lähenivät toisiaan, sitä myöten kuin\nkalastajat ja pyyntimiehet rakensivat saloon saunojaan, ja välissä\noleva erämaa siten kapeni ja suli, niin eipä se lähestyminen suinkaan\nheimovihojen särmiä tylsemmiksi hionut. Päinvastoin, toistensa\nkuuluville joutuneet pyyntimaat ja kalavedet aiheuttivat alinomaa uusia\nriitoja eränkävijäin ja uudisasukasten kesken ja uusia rettelöitä\nrintamaiden laitojen vakinaisenkin asutuksen välillä. Eräkorvessa\nsyntyi vuosittain pienempiä tai suurempia kahakoita apajoista ja ne\npitivät aina vireillä heimojen sotaista mieltä. Sillä kun\n\n    Unto verkkonsa viritti\n    Kalervoisen kalavesille\n\nja taas vuorostaan\n\n    Kalervoisen kärtsä koira\n    repi uuhen Untamolta,\n\nniin nuo pienet paikalliset kiistat ja kiusat herkästi laajenivat\nheimojen välisiksi riidoiksi, kuohuttaen vanhat vihan veret uusiin\nintohimoihin ja nostattaen sotaisan kiihkon. Nuorten hiihtäjäin pienet\npartioretket paisuivat siten pian suuremmiksi kosto- ja ryöstöretkiksi.\nYhtenä kesänä hyökkäsi Karjalan väki miesjoukolla Hämettä ryöstämään ja\njo seuraavana talvena hiihti Hämeen miespuolinen nuoriso Laatokan\nrannoille, karjalaisten asutuksia savustamaan. Ja siitä seurasi uudet\nkostoretket...\n\nJoskus paisuivat kosto- ja ryöstöretket varsinaisiksi järjestetyiksikin\nsotaretkiksi, joihin koko heimosta lähti mies talosta, ja silloin\nkohtasi täysi tuho toisen heimon koko asutusta. Näitä retkiä jatkui\nvuosisatain halki, jatkui vielä sittenkin, kun molemmat nämä\nkilpailevat heimot olivat joutuneet toisten, voimakkaampain kansojen\nisännyyden ja ylivallan alaisiksi, valtakuntain, jotka käyttivät tätä\nsuomalaisten sukulaisheimojen sisällistä särkymystä ja keskenäistä\nvihaa hyväkseen, tyydyttääkseen omaa valloitushaluaan tai uskonnollista\nkäännytysintoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaiset heimot elivät vielä pakanoina kaskiensa ja karsikkojensa\nympärillä. Hämäläiset olivat vielä vapaita miehiä, kenenkään herruutta\nhe eivät tunnustaneet, vaikka oli kyllä sekä lännestä että idästä päin\nheille jo koetettu tyrkyttää vierasta valtaa ja uutta uskoa, jonka\ntieltä heidän vanhojen kotoisten haltijainsa olisi pitänyt väistyä.\nMutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut. Vaan toista, itäistä,\nvalloitushaluista naapuria oli tämä lännestä tuleva vaikutus\nhämäläisiin kuitenkin ruvennut huolettamaan: Nowgorodin tasavallan\ntoimekkaat ruhtinaat tekivät nyt entistä rajummin hyökkäyksiään\nhämäläisten maahan -- taikka tekivät niitä heidän nimessään ja\njohdollaan Laatokan karjalaiset.\n\nKarjalainen heimo oli näet ensiksi joutunut vieraan vallan ja\nvaikutuksen alle. Siitä oli tullut Ilmenjärven rannalle kasvaneen\nvenäläisskandinaavilaisen vallan, Nowgorodin ja sen ruhtinaiden\nkäskykansa ja näiden ruhtinaiden lähettäminä ja johtamina he nyt\njatkoivat vanhoja retkiään Hämeeseen. Nowgorodin sotaisa ruhtinas\nJaroslaw oli karjalaisten johtajana tehnyt Laatokan kaupungista,\nSyvärijoen suulta, laivastoineen hirmuisen hävitysretken Hämeeseen,\njosta hän oli vankejakin vienyt sellaiset määrät, ett'ei hän voinut\nkaikkia mukanaan kuljettaa -- osa niistä oli siten tapettu, toinen osa\nvapaiksi laskettu. Sanomaton katkeruus ja kiukku oli taas täyttänyt\nhämäläisten mielet, joiden poltetuilla asuinmailla nyt vallitsi hävitys\nja suru, ja he olivat päättäneet kostaa -- kostaa taas kerran, mutta\nkostaa nyt kerrankin niin, että tuntuisi. He olivat sitä varten pitkin\nkoko rintamaataan vuosikauden kengittäneet keihäitä ja vuolleet\nvasamia, he olivat valmistaneet kostoretkensä vainolaisten maahan niin\nvoimakkaaksi ja suureksi, että he nyt luulivat voivansa iskeä iskun\nitse sen pahan sydänjuuriin, joka sieltä alituisesti heidän kotejaan\nuhkasi -- itse Suuren Nowgorodin tasavallan keskustaan. Mutta Karjalan\nheimo oli silloin ensiksi heitä vastassa ja siihen vanhaan vainolaiseen\nheidän ensi hävittävä iskunsa siis taaskin kohdistui.\n\nMies talosta, kaksi parhaasta oli kiertokapuloilla pitkin Hämettä\nliikkeelle nostatettu ja varhain keväillä nämä miesjoukot jo olivat\nsurmaretkeään varten kokoontuneet. He olivat tällä kertaa hekin\nlähteneet liikkeelle laivoilla ja venheillä hämäläisten satamista\nSuomenlahden poukamista -- vesitsepä olivat karjalaisetkin viimeksi\nheidän mailleen tulleet. Puolisen sataa oli alusta, 2000 miestä niissä\nsouti Suomen lahden aavoja pitkin sen kärkeen asti ja sieltä Nevan\nvirtaa ylöspäin lakeiden suomaiden lomitse väljälle Laatokalle, jossa\nkevättuuli nosti järvilaineen korkeammalle kuin suolaisen meren aallon.\n\nMahtava oli se laivasto, joka näin vieraan saariston halki souti\nvainolaisen rannoille, karvaita kärsimyksiään kostamaan; rohkeuden\nnosti se näky soutajain mieliin, joita poltteli pitkän vihan jano, ja\nsitä sammuttamaan nyt miehet ilolla kiirehtivät. Jokaisen kymmenhangan\nperässä istui vanha teiden tuntija, joka oli joko karjalaisten vankina\nennen näillä vesillä liikkunut taikka siellä partioissa nuorempana\nretkeillyt, ja kukin venhekunta kuunteli tottelevaisena johtajansa\nkäskyjä. Uhkaavina ja voitonvarmoina soutivat hämäläiset siten\nSyvärijoen suuhun ja sieltä kappaleen matkaa ylöspäinkin. Siellä\nlaskivat he venheensä alavalle rannalle ja siitä hajautuivat he\nvenekunnittain karjalaisten maata ryöstämään, retkeilivät polttaen ja\nhävittäen aina Aunukseen asti. Tämän heimokostonsa tahtoivat he ensiksi\nsuorittaa, ja sammuttaa polttavimman janonsa, ennenkun lähtivät\nsille pitemmälle retkelle Syvärijokea ylöspäin ja Ilmenjärven\nruhtinaskaupunkiin saakka, joka oli heidän suuren retkensä suuri\npäämaali.\n\nRannikon karjalaiset katselivat verkkovenheistään salaa saarien\nrantapajujen takaa kauhistuneina ja hätääntyneinä tätä mahtavaa\nvenhejoukkoa, jonka keuloista tuhannet keihäänkärjet välkkyivät ja\njonka teljoilla soutivat kevätahavan polttamat, tuimannäköiset,\nvalkotukkaiset miehet, ja he tiesivät, että nämä keihäät välkkyivät ja\nnuo vihaiset silmät paloivat juuri heidän ja heidän perheittensä pään\nvaralta. Ja pajujen takana lymyillen kalastajat soutivat henkensä\nhädässä mantereen lahtiin, varoittamaan pahaa aavistamattomia\nomaisiaan, ja soutivat sieltä edelleen mataloita sisäsalmia pitkin\nLaatokan kaupunkiin, ilmoittamaan siellä vartioivalle sotaväelle, mikä\nvaara seutua uhkasi. He muistivat, minkä tuhon he olivat jättäneet\njälkeensä hämäläisten maahan ja aavistivat, että nämä keihäsmiehet\nolivat tulleet nyt maksamaan samalla mitalla. Mutta Laatokan kaupunkiin\nsijoitettu Nowgorodin vallan edustaja, posadniekka Wolodislaw kokosi\nkiireellä kiviseen linnaansa venäläiset ja karjalaiset soturinsa,\nhylkäsi autioksi kaupunkinsa, joka vain puumuureilla oli ympäröity, ja\nlähetti lentävän viestin Nowgorodiin, ruhtinas Jaroslawille: \"Nyt on\nhätä käsissä, nyt on Häme soutamassa. Se uhkaa meitä Laatokan varsilla,\nse uhkaa teitäkin Ilmenjärveliä, sillä sen voima on nyt suuri, joudu\napuun, ruhtinas Jaroslaw, jos tahdot maasi säilyttää ja valtasi pitää!\"\n\nAirut ajoi selkähevosella alavia metsiä pitkin ja pelkoa ja hätää jätti\nhänenkin tuoma viestinsä jälkeensä, missä vain hän kulki. Mutta Hämeen\nsuuttuneet miehet sammuttelivat sillävälin kostonjanoaan Karjalan\nrannoilla, joita pitkin he soutivat Aunukseen asti, he riehuivat,\npolttivat, nauttivat. Saalista kertyi venheisiin, käryäviä raunioita\njäi vesistöjen varsille ja metsäin piiloista kuului haavoittuneiden tai\nylisillään paenneiden karjalaisten naisten ja lasten itkua ja\nvalitusta. Niillä karjalaisilla, jotka kreikkalaiseen uskoon olivat\nkastetut -- niitä ei ollut vielä monta -- oli juuri vainolaisten\ntullessa Vapahtajan juhla, helluntai, ja juuri tänä juhlana siis heidän\nkoteihinsa ilmestyi hävitys ja suru. Ja silloinpa kotien ja omaisten\nmukana hävisi heiltäkin hetkeksi luottamus uuden uskon voimaan. Mutta\nhurjistuneet tulokkaat jatkoivat vain riehumistaan yhä laajemmilla\naloilla.\n\nVaan Laatokan vanhaan linnaan oli sillävälin posadniekan ympärille\nkertynyt säännöllisen sotaväen lisäksi joukko hätääntyneitä Karjalan\nmiehiä, ja niiden kanssa läksi Wolodislaw, hämäläisten ryöstellessä\nkarjalaiskyliä, liikkeelle, ahdistelemaan tuota tuhatlukuisena\nraivoavaa vihollista. Hän läksi soutamaan, odottamatta Jaroslawilta\nNowgorodista saapuvaa apua. Sillä hän toivoi yllättävänsä\nryöstämään hajaantuneet viholliset ja souti sotajoukollaan vesitse\nmatalapohjaisilla aluksillaan heidän venhevalkamaansa, joka oli\nSyvärijoen suistossa.\n\nMutta vartioitta eivät olleet hämäläiset venheitään jättäneet ja\nryöstömatkoiltaan he nopeasti kertyivät valkamaansa vartijoilleen\navuksi. Posadniekka ryntäsi aamuhämärissä hämäläisiä vastaan ja tuima\ntappelu syntyi hietikkokentällä ja Syvärijoen pensaikkoisella\nsuistorannalla. Taistelua kesti koko päivän; yhä useampia ryösteleviä\nhämäläisiä ehti päivän kuluessa saapua venheheittopaikalle omaisilleen\navuksi. He olivat aamupäivästä olleet alakynnessä ja karjalaiset\nuhkasivat jo saartaa ja tappaa heidät kaikki siihen yhteen rymäkkään.\nMutta iltapuoleen kallistui voitto kokoontuneiden hämäläisten puolelle\nja hyökkäävät karjalaiset olivat nyt päälliköineen vuorostaan\nahdistuksessa ja saarron hädässä. Henkensä puolesta molemmat joukot\ntappelivat, sillä julma, armoton surma oli tiedossa sillä, joka toisen\nalle sortui.\n\nKeväisen illan hämärään asti kesti taistelua ja paljo kaatuneita makasi\nsilloin kuolleina ja haavoitettuina nevaisilla rannoilla tai\nvesirajassa särkyneiden venheiden kupeilla. Voitto oli silloin Hämeen\nmiesten, Laatokan posadniekan täytyi joukkoineen lähteä kiireesti\nperäytymään taistelupaikalta, soutamaan raskaita lotjiaan supistuneilla\nsoutojoukoilla päin aavaa merta, pelastuakseen saarroksesta. Mutta niin\nuupuneet olivat silloin voittajatkin, joiden haltuun taistelutanner\njäi, ett'eivät he kyenneet peräytyviä täydellä tarmolla takaa-ajamaan.\nHe seurasivat kyllä aluksillaan posadniekan pakenevaa joukkoa ja\nerottivat sen kotilinnastaan, Laatokan kaupungista. Wolodislawin oli\npakko peräytyä erääseen Laatokan saareen, Pekinsaareen, (johon\nmyöhemmin Pähkinälinna rakennettiin) ja karjalaiset jäivät sinne\nponnistuksistaan lepäämään. Hämäläiset taas laskivat yöksi venheensä\nmantereen rannalle, johon leiriytyivät.\n\nSeuraavana päivänä luultiin taistelun taas uudistuvan uudella raivolla,\nhämäläisten varottiin silloin hyökkäävän koko kertyneellä voimallaan\nPekinsaareen, tekemään lopun vastustajistaan. Pelossa ja hädässä siellä\nheitä posadniekan johtamat karjalaiset yökauden odottivat, valmiina\nhenkensä puolesta viimeiseen mieheen asti kaatumaan ja jättämään\nkotiseutunsa alttiiksi vainoojilleen.\n\nMutta hämäläisetpä eivät hyökänneetkään. Päinvastoin souti vielä samana\naamuyönä yksinäinen alus hämäläisten rannalta Pekinsaareen tarjoten\nWolodislawille rauhaa. Kummeksuen kuunteli voitetun karjalaisjoukon\njohtaja sitä tarjousta; hän epäili siinä jonkun viekkauden piilevän ja\nantoi kieltävän vastauksen -- tulkoot hämäläiset tappelemaan, uhmaili\nhän! -- Mutta hämäläiset eivät tulleet nytkään, eivät sinä päivänä\neivätkä seuraavana, eivätpä vielä kolmantenakaan, vaikka karjalaiset\njännittynein mielin heitä odottelivat. Ja kun karjalaiset sitten\nvihdoin saarivarustuksestaan varoskellen lähtivät heidän tuumiaan\ntutkimaan, tapasivat he hämäläisvenheet poltettuina rannalla, heidän\nottamansa vangit palasiksi hakattuina metsän rinnassa ja enimmät\nvainolaisten ryöstämät saaliit löysivät he sieltä mantereen puoleisesta\nvalkamasta, johon voittajat taistelun jälkeen olivat laskeneet. Mutta\nhämäläisiä siellä ei enää näkynyt, vartioitta olivat siellä ruhjotut\nalukset. Tutkittiin silloin laajempaan koko mantereen ranta, samottiin\nvaroskellen kotiin Laatokan linnaan asti, jota valloittamaan\nvainolaisten luultiin lähteneen. Ei ollut heitä sielläkään, ei\nmissään...\n\nVihollinen oli hävinnyt, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Karjalan maa oli\ntaas vainoojista vapaa, metsiin piiloutuneet perheetkin uskalsivat taas\nvähitellen palailla poltetuille pirtinpaikoilleen ja ruveta tapettujen\nomaisten kuoppain vierelle suunnittelemaan uutta elämistä.\n\nMutta Laatokan linnassa tapasi Wolodislaw, sinne karjalaisineen\npalattuaan, toisen vieraan -- Nowgorodin ruhtinaan Jaroslawin, joka nyt\noli apujoukkoineen hätääntyneiden avuksi ehtinyt. Ruhtinas kysyi\nvihollista, kiukustui, suuttui -- se oli siis rankaisematta laskettu\npalaamaan hävitystyöstään! Mutta minne? Laivastonsa se oli jälkeensä\njättänyt, se oli siis paennut maitse, jalan. Miksi ja minne?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiksi olivat tosiaankin mieslukuiset, hyvin asestetut hämäläiset\nvoittonsa jälkeen ja juuri sen huumauksessa ollen jättäneet saaliinsa\nja aluksensa ja lähteneet tiettömiä metsiä, soisia taipaleita myöten\npakenemaan tietymättömille, vaikeille taipaleille?\n\nVasta myöhemmin se Laatokan karjalaisille ja ihmettelevälle\nposadniekalle ja äskensaapuneelle ruhtinaalle selvisi ja silloin\nlaittoi Jaroslaw kiireellä ratsumiehensä ajamaan väistyneitä vihollisia\ntakaa. Vaan se oli jo myöhäistä, vieraat olivat silloin jo painuneet\nsyvälle läntisiin metsiin ja joutuneet taistelemaan uusia vaaroja ja\nvaikeuksia vastaan raivaamattomilla erämailla. --\n\nHuumauksessa oli voiton jälkeinen yö ja aamu vietetty hämäläisten\nvalkamarannalla, syöty ja juotu ryöstösaaliita ja uhmaten puhuttu\nuusista voitoista. Vaan juuri sen humun keskelle palasi eräs\nvakoilemaan lähetetyistä vartijavenheistä, ja sepä kertoi, että Nevan\nmatalahko laskuniska oli tukettu, vihollisten laivasto oli siellä\ntakanapäin, paluutie hämäläisiltä oli ummessa. Ei ollut hämäläisillä\naavistusta siitä, että pienempi osasto Nowgorodin ruhtinaan väkeä oli\nsinnepäin matkansa suunnannut ja koonnut aluksia meren puolelta\nryöstäjäin niskaan hyökätäkseen. Mutta kun tämä seikka nyt vartijain\nkertomuksista heille selvisi, niin he hytkähtivät ja hätäysivät.\nMerrassa ollaan! valittivat heti hätäisimmät miehet. Vaan\nmaltillisemmat johtajamiehet koettivat vielä joukkojaan rauhoittaa,\nviitaten väkensä suuruuteen ja äsken saavutettuun voittoon. He\nneuvottelivat ja lähettivät Pekinsaareen yksinäisen venheen soutamaan,\ntarjotakseen Wolodislawille rauhaa. Siten toivoivat he selviytyvänsä\nselkävihollisestaan ja he luulivat voitetun posadniekan siihen\ntarjottuun sovinnonkämmeneeseen ilollakin tarttuvan.\n\nVaan kun sanantuojat saaresta palasivat kertoen, että posadniekka oli\nvälirauhan teosta kieltäytynyt, silloin sai pian sekasorto ja\npäättömyys vallan hämäläisten äsken vielä voitonhuumaamissa\nvenekunnissa. Mitä nyt on tehtävä? Niin kysyttiin joka taholta\nvalkamarannalla, jossa toiset temmelsivät puolihumalassa karjalaisten\noluista, toiset pöpperössään heräilivät nuotiotuliensa äärestä. Riitaa\nsyntyi pian johtomiestenkin kesken. Toiset tahtoivat tuotapikaa hyökätä\nPekinsaareen, lopen tuhoamaan eilen voitetun vihollisen; toisista se\noli uhkarohkeaa ja he vaativat pikaiseen pakoon lähtemistä. Mutta minne\npaeta, sitä eivät he osanneet sanoa; vesitie kotiinpäin, Nevajoki, oli\ntukossa. Paetaan maitse! huusivat silloin säikähtyneimmät. Ja vaikka\nkylmäverisemmät johtajamiehet, jotka tunsivat nämä soiset tienoot\nLaatokan lounaisrannoilla, varottelivat ja estelivät, ei siitä enää\nollut apua. Maltti oli miehiltä mennyt.\n\nPakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä\ntoisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään,\njättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin\nvastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla\nja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät\nvihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat\nvenheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä\nkantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki\npaenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin\nsuinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään\nolivat lähteneet.\n\nSiinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten\nleirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta,\ntuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin,\nharmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä\nkynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan\nkuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa\nvainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus\npääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten\nhuulilta.\n\nTakaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten\npelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä\ntiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään\nvetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne\nrämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava\ntaival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava\ninkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki,\nennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen\nasukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä\npakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä\nväijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset,\nsurmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma\nsuurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten\ntuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja\nhukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille\nHämeen mailleen.\n\nUljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se\nvihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat\nsaaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan\nvoitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi\ntämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten\nrintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan\nkarjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä\nsotaretkikään oli tuonut.\n\nMoniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki\nheiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi\nlännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka\neturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja\npappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa\nsydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää\noli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka\niski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.\n\nMutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten\nryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan\nlieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin\nryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina\nkostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain\nheimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras\nvaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen\nkäytti.\n\n                                  (Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)\n\n\n\n\nYNGVAR VIROSSA.\n\n\nEysteinillä oli poika Yngvar niminen, joka hänen jälkeensä hallitsi\nsvealaisia. Hän oli ankara soturi ja sousi usein sotia, sillä siihen\naikaan sekä tanskalaiset että Itämaan miehet tuottivat Sveanvallalle\npaljon vainovahinkoa. Yngvar kuningas rakensi rauhan Tanskalaisten\nkanssa ja alkoi sitten Itämaita hävittää. Eräänä kesänä oli hän\nsotajoukkoineen retkeilemässä, läksi Vironmaahan ja teki siellä sinä\nkesänä hävitystä paikalla, jonka nimi on Kallio (Stein). Silloin\nvirolaiset tulivat maastaan suurella sotavoimalla ja nostivat\ntaistelun. Maanasukkaiden sotajoukko oli sillä kertaa niin suuri, että\nsvealaiset eivät pystyneet sille vastarintaa tekemään; Yngvar kuningas\nkaatui ja hänen väkensä pakeni. Hän sai kumpunsa itse meren partaalla\nManner-Virossa. Svealaiset palasivat kotia tämän epävoiton jälkeen.\nNäin sanoo Tjodolf runoilija:\n\n    Mainitaanpa\n    Manner-Viron urhoin\n    Yngvar kuninkaan\n    kuoloon tuhonneen;\n    Viron että joukot\n    valkeahipiäisen\n    ruhtinaan sorsivat\n    Sydämessä meren.\n    Aallotpa Idän\n    Ulapan virttä\n    laulavat riemuksi\n    Svean ruhtinaan.\n\n    (Snorre Sturlanpojan Heimskringlasta, Ynglingasatu 36.\n    Suomentanut A.V. Koskimies.)\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAISTEN VANHAT JUMALAT\n\n\n\n\n\nEPÄJUMALAT MONET TÄSSÄ...\n\n\n    Epäjumalat monet tässä\n    muinen palveltiin kaukan ja läsnä.\n    Näitä kumarsit hämäläiset\n    sekä miehet että naiset:\n\n    Tapio metsäst pyydykset soi\n    ja Ahti vedest kaloja toi.\n    Äinemöinen virret takoi,\n    Rahkoi kuun mustaksi jakoi.\n    Liekkiö ruohot, juuret ja puut\n    hallitsi ja senkaltaiset muut.\n    Ilmarinen rauhan ja ilman te(k)i\n    ja matkamiehet edesvei.\n    Turisas antoi voiton sodast,\n    Kratti murheen piti tavarast.\n    Tonttu huoneen menon hallitsi,\n    kun Piru monta villitsi.\n    Kapeet myös heiltä kuun söit.\n    Kalevanpojat niityt ja muut löit.\n\n    Vaan karjalaisten nämät olit\n    epäjumalat kuin he rukoilit:\n    Rongoteus ruista antoi.\n    Pellonpekko ohran kasvon soi.\n    Virankannos kauran kaitsi,\n    muutoin oltiin kaurast paitsi.\n    Ägräs herneet, pavut, nauriit loi,\n    kaalit, liinat ja hamput edestoi.\n    Köndös huhdat ja pellot teki,\n    kuin heidän epäuskons näki.\n    Ja kun kevätkylvö kylvettiin,\n    silloin Ukon malja juotiin.\n    Siihen haettiin Ukon vakka,\n    niin juopui piika että akka.\n    Sitten paljon häpeää siellä tehtiin,\n    kuin sekä kuultiin että nähtiin.\n    Kun Rauni Ukon nainen härskyi,\n    jalosti Ukko pohjasta pärskyi.\n    Se siis antoi ilman ja vedentulon.\n    Kekri se lisäs karjan kasvon.\n    Hiisi metsäläisistä soi voiton,\n    Veden Emä vei kalat verkkoon.\n    Nyrkäs oravat antoi metsäst,\n    Hittavainen toi jänekset pensaast.\n\n    Eikö se kansa vimmattu ole,\n    joka näitä uskoo ja rukoilee.\n    Siihen Piru ja synti veti heitä,\n    että he kumarsit ja uskoit näitä.\n\n    Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin,\n    joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin.\n    Menningäiset myös heidän uhrinsa sait,\n    koska lesket huolit ja nait.\n    Palveltiin myös paljon muuta,\n    kivet, kannot, tähdet ja kuuta.\n\n      (Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)\n\n\n\n\nSUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.\n\n\nVanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen\njumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa\nAgricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: \"Kuolleiden hautoihin\nruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin.\" Vainajien\najateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin\nmaan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle\nasunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu\nneliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena\nlautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua\njuhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita\naseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa\nkeittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta.\nVenäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen\nasuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja\nkatollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen\npienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on\nollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita\nja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on\nkaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu;\netenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän\nhautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että\nkarja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa\nvainajata. Hautajaisateria eli peijaiset -- -_peijainen_ eli _peikko_\nmerkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä -- ovat nykyisin yleensä\nsiirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat\nkreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä\nkuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä\nynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja\nniitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille\nköyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden\nriippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget\ntaas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan\nlisääntyä.\n\nSelvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa _keyrin_ eli kekrin\nvietossa. _Kekri_, joka Agricolan mukaan \"lisäsi karjan kasvon\",\nmerkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin\nKarjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt\nyhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten\npäivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat,\nsamalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien\nja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille\nkotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin\nsauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja\npyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin\nkylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa\ntaas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta\npalatessaan isäntä tiedusteli: \"joko vieraat ovat ruualla olleet?\"\nkaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan,\nennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu\nsaunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja\nvei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä\naikoina. Keyrin jälkeisenä _sielujen päivänä_, jota niinikään katolinen\nkirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois\npihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.\n\nPakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin,\nsitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan\nlaitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden\nmenestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty _vuoden\nalkajaisia_. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa\najateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. _jakoaikaa_ on\npyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen\njälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin\npäivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen\nsiis miltei koko _marraskuun_, joka on nimensäkin saanut _martaasta_\ns.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne,\njotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä\nvarten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä\ntoivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.\n\nItse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat\nlähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain\nlaiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi,\npäästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten\nuhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui\nkeinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan\ntapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien\npuheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on\nsuomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys _kannus_ sille\nnoitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen\n_loveen_. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan\n\"tshudilaisesta\" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera\nseurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on\nsairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan\nsuomalaisiakin. _Keijusia_ eli _keijunkaisia_ s.o. kuolleitten henkiä,\nmainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai\nkuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia,\njoko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet\nenkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen\nkäsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti\nihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi\ntaipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan --\nennen kaikkea siis itsekkäiksi. \"Lahja lahjoa kysyvi\" on\nvainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun\ntavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.\n\nVainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia.\nOstjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet\npuisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin\nja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai\nkolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun\non luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin\nviittaa niinikään Agricolan säepari: \"Menninkäiset myös heidän uhrinsa\nsait, koska lesket huolit ja nait.\" Inkerissä kerrotaan käytävän\nhaudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin\narvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole.\nSen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin\nmuisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi\nyksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto _esi-isäinpalvelukseksi_.\nYhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat\nkokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten\njumala _Äkräs_, joka \"herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja\nhamput edestoi\", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten\nheimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen\nKarjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa\nkihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja\nÄyräpään nykyiset kihlakunnat.\n\nMissä suhteessa _luonnonpalvelus_ on vainajainpalvelukseen, siitä ovat\ntutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen\non riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on\nvaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille\nluonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus\nmyöhäisempi kehitysaste.\n\nMetsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita.\nAgricolan _Liekkiä_, joka \"ruohot, juuret ja puut hallitsi ja\nsenkaltaiset muut\", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena\npimeällä näyttäytyy. _Hiisi_, joka \"metsä-eläjistä soi voiton\",\nesiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, _pyhää metsistöä_\nmerkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme\nhuomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös\neräässä loitsijan luvussa: \"Minä nostan nukkuvia, pellon alle\npeitetyitä, Hiien alle heitetyitä\"] tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme\nHiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden\nväestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan\ntavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä\nAgricolan mainitsemain _Kalevan poikain_ rinnalla, jotka \"niityt ja\nmuut löit\". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä\npersoonallisena että paikallisena (_mene Hiiteen_) saanut _pahan_\nmerkityksen. _Hittavainen_, joka \"toi jänikset pensaasta\", on\nmahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.\n\nVainajainpalvelusta aivan lähellä on _karhunpalvelus_, kuten\nkarhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa\nitse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen\nmetsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa\nmerkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. _Tapio_,\njoka \"metsästä pyydykset soi\", esiintyy runoissa paikallisilla\nkertosanoilla: _metsä, korpi, lehto_, eikä Juslenius tiedäkään sille\nmuuta merkitystä kuin metsän. _E.A. Tunkelon_ arvelun mukaan Tapio\nvoisi johtua virolaisesta sanasta _taba_ (lukko), samoin kuin _ansio_\nsanasta _ansa_, ja merkitä siis _pyydysaluetta_. Siihen viittaisivat\nmyös Tapion määräyssanat runoissa: _risuntäytinen, tarhantäytinen_.\nSamoin _Virankannos_, joka \"kauran kaitsi\", ei ole ollut muuta kuin\nkanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava _Viran akka_\non Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.\n\nTäysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta\nkatolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on\nrukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian,\nTapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on _Annikki_. Tilapäisesti\nTapion neidon nimenä tavattava _Tellervo_ on alkusoinnun aiheuttama\nväännös _Pellervosta_, joka joskus Tapion poikana esiintyy _Nyyrikin_\nohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla\nalkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima\npitennys muotoa _Nyrki_. Tämä, samoin kuin Agricolan _Nyrckes_, joka\n\"oravat antoi metsästä\", ei liene muuta kuin _Jyrki_ eli Yrjänä (vrt.\nnyrkkä = jyrkkä). _Mielikki_ metsän miniänä tai emäntänä on Annikin\nmukaan laatusanasta _mieluisa_ muodostunut runollinen nimitys.\n\nVedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti\nmuuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma\nhaltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala,\nkarjalaisilla nimetön _Veden emä_, joka \"vei kalat verkkoon\", ja\nhämäläisillä _Ahti_, joka \"vedestä kaloja toi\". Onko Ahtikaan alkuansa\nnimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan\nrunoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti\nsanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin\nesiintyvä _Vellamo_ eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus\nveden määräsanasta _vellova_. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä\nvastoin _(V)Äinämöinen_, joka \"virret takoi\". Väinä merkitsee suvantoa\njoen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa _Suvantolainen_\nviittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten _Näkin_\nsoitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen\nvaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja\nvasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty\ninhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.\n\nKasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut _Sämpsä_, jolla runoissa\non lisänimenä _Pellervo_. Sämpsä on germanilainen lainasana ja\nmerkitsee _metsäkaislaa_. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään\nesikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy,\nInkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin\nrunoissa _pellavaa_, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi\n_pelto_ sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan\nyritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella\nja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma\nemo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten\nFreyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar\npuolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja\nhyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin\nviljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi\nerikoistunut, johtuu saksalaisten \"maa-emosta\", Nerthus-jumalattaresta,\njoka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri.\nOikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista\nja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla\npuolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen\nkäsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan _Pellon Pekko_, joka \"ohran\nkasvun soi\", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten\npalvelemaan _Peko_-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti\nomistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen;\nsitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa\nja kylvön aikana käytetty pellolla. _Rongoteus_, joka \"ruista antoi\",\non kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva _Rukotivo_ ja mahdollisesti\ngermanilainen laina (skand. _rugr_ ruis, _tivar_ jumalat). [Agricolan\nmaanviljelysjumalista on vielä _Köndös_, joka \"huhdat ja pellot teki\",\n-- ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota -- selitystä vailla.]\n\nSkandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten\n_Turisas_ (Tur isänen), joka \"antoi voiton sodasta\". Vapautensa\npuolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului _Tar-avita_ ja\nkansan muistossa on säilynyt _Tar isa_. Karjalaiset nimittivät häntä\npelkästänsä _Ukoksi_ tai _Äijäksi_. Runoissa on edellinen enimmiten\nsulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin\nkuin Viron puolella (_äikene_ ukkoseen ja _äijo_ Hiiteen) muuntunut\npaholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat\njoutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja\nPerun vastaavat _perkele_ ja _piru; perckun nool_ esiintyy vielä\n1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.\n\nUkon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota\nAgricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen,\noli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat\nheitä siitä sakotetun, että olivat juoneet _Thordns gildhe_. Tapa on\nskandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä:\n\"Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis\nantoi ilman ja vuodentulon\". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon\nnaisena _Raudna_, joka myös merkitsee _pihlajaa_: hänelle olivat\npyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi.\nTämän johdosta on _E.N. Setälä_ yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan _rönn_\npihlaja.\n\nLappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös\nNjordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä\nnimellä _Bieka galles_ (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään\npuolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna _Ilmaris_ nimisen,\nmyrskyn ja pahan sään haltijan.\n\nAivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla \"Ilmarinen rauhan ja\nilman te[k]i ja matkamiehet edesvei.\" Ilmaria äänteellisesti täysin\nvastaava _Inmar_ on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan\nnähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta.\nSamasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija _Iitem_, jota ei\nnäytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy\ntaivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta\njo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien\nsamuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille\nyhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen\nWodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien\nvainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa\nasuvaksi ylijumalaksi.\n\n_Auringonpalveluskaan_ ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen;\nlappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. _Päivätär_ ja\n_Kuutar_ runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat\npuhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen\nuskontomme kanssa mitään tekemistä. _Kuunpalvelusta_ eivät todista\nAgricolan säkeet: \"Rahkoi kuun mustaksi jakoi\" ja \"Kapeet myös heiltä\nkuun söit\". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun\npilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli\neläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee _rohtumaa_, joka\nkuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen\nkuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: \"Kuume\nennen kuun kehitti.\"\n\n_Taivaanpalvelusta_ on tahdottu nähdä sanassa _Jumala_, joka\ntsheremisseilläkin tavataan muodossa _juma_. Viime aikoina on koetettu\nosottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt\ntaivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen\nsuomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin _jomas_ ja unkarin _jo_,\nhyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten\njumalannimitys _bog_ ja laatusana _bogatyi_ pohatta, rikas. _Juma-la_\nsiis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, _onnellista_ ja tarkoittaisi\nalkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja\nviimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.\n\nTaivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen\najatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen\nkäsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden\nkäsitteeseen heidät johtanut.\n\n                                        (Kaarle Krohn. Oma maa.)\n\n\n\n\nVAINAJIA PALVELEMASSA.\n\n\nKevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin\nsoutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja\nkalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät,\nverkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen\npäivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.\n\nMutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan,\ntaikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.\n\nIlpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa\nPanulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain\ntekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki\nkylän naiset niitä häneltä tietämään.\n\nUrvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin\nkutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä,\nkukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa,\nkalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita,\nmillä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä\nmytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia,\npaitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.\n\nArvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään\nistuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä\nvarten tulivat.\n\n-- Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, -- puhelee hän.\nHarvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan,\nmutta sen antaa talo, minkä taitaa... istukaatte, ottakaatte!\n\n-- Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset\ntoisiaan paremmat, -- mairittelee emännistä ensimäinen.\n\n-- Aina ovat naapurit tervetulleet, -- sanoo Ilpotar uudelleen. Aina\nasian kanssa, vielä enemmän ilman.\n\nIskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:\n\n-- Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet:\ntaikoja tämän kesäisiä... viisauttasi karjamme varaukseksi... oppia\noikein laitumelle laskeaksemme... Et liene altis tällä erällä antamaan,\ntoiste tulemme, tiedustelemme.\n\n-- Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen\nneuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut...\n\n-- Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.\n\nKun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:\n\n-- Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä...\nkirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä\nTapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan...\n\n-- Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.\n\n-- Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko.\nOtan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun...\n\n-- Ei ole minulla semmoista tuohista...\n\n-- Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle\nlaskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.\n\n-- Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.\n\n-- Vaan mitenkäs?\n\n-- Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin\njalkain väliin.\n\n-- Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.\n\n-- Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde\nalkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme\nkarvaa.\n\n-- Mistä paikasta?\n\n-- Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota\nsitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.\n\n-- Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!\n\n-- Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene\nmaidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää\ntahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan\npäähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi\nsaanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä\nkierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.\n\n-- Eikö muuta tarvita?\n\n-- Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan\nkolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen\nsuurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä\nja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri\nselässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään,\nasetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan\noven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän\nkytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta\nkun aurinko alkaa mailleen painua.\n\nSilmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.\n\n-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.\n\n-- Neuvo, neuvo!\n\nIlpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli\nvarattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta\npäästettävät.\n\n-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! -- ihailivat taas naiset.\n\n-- Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina\ntehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä\nlepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin\nkotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.\n\n-- Joko itse uhrasit, Ilpotar?\n\n-- En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.\n\n-- Et antane meidän mukanasi tulla?\n\n-- Ei haltija hyviä vieraita vierone.\n\nJoka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen\nuhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä\nhänen uhrilehtoonsa.\n\nAsettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivät\nIlpolan uhrilehtoon.\n\nKullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa\nkantoi, kaikista esikoisista ensimäiset -- oli ainakin pihlaja aitan\ntakana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli\nIlpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla\nlahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen\nmetsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on\nlehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti,\nmuistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on\nensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan\nvuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan\nkasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta\nlehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.\n\nSiihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun\njuurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä\nraunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin\nkivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden\ntiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.\n\nVähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa\nei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä\nja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen\nvasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla\nuudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.\n\nKolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu,\nvanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi.\nHänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon\npiiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja\nleipomusten hyvin onnistua.\n\nOli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille\npyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli\nkätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin\nripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä\nsukkaparin.\n\nPuulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien\nhiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa\ntehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:\n\n-- Eihän vainajat vierailta vaatine... tyytynevät siihen, mitä oma talo\nantaa.\n\nMutta vieraat pyytämään:\n\n-- Antanethan meidänkin... ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun\nsinulle hyvää suo.\n\n-- Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä\nminulle mitään jättäisi.\n\n-- Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä\ntahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.\n\n-- Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran\nkuolen.\n\n-- Ja uhrinsa uhraavat.\n\n-- Kukapa minulle...\n\n-- Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.\n\n-- Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.\n\n-- Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?\n\n-- Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin\nhaltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.\n\nPaljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet,\nvielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja\nkarjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka\njäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille\nnäyttänyt.\n\nPienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu,\njonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät.\nOmin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja\nympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt\nolisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä\ntoivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, -- vaan\nkateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli\nIlpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei\nsalaa Kiesuksen nimeen kastattanut... tiesi hänen, eikö siten olisi\nsalavihoja välttänyt.\n\nEi Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa\nmaailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä\nvartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja\nvaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia,\nnuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea\nantamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan\npihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar\nsitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei\nrasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi -- että takaisin\ntulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.\n\n                                             (Juhani Aho: Panu.)\n\n\n\n\nASUNNOSSA AUTUAITTEN.\n\n\n    Se oli vanha Vaaran ukko,\n    Satavuotinen Vipunen,\n    Ois jo saattanut sujua,\n    Viruskella vuosikauet\n    Kuusen alla kuollehena\n    Ei ois kuka kaivannunna,\n    Nykyinen kysynyt kansa.\n\n    Vaan eli saunassa salolla,\n    Riihirähjässä retosti:\n    Katiskalla kalat pyysi\n    Lummelammista läheltä,\n    Rihmat viitahan viritti,\n    Tokkapuut poluille laittoi\n    Eli pappia paossa,\n    Kirkonmiestä kaioksissa,\n    Oli jumalat itellä,\n    Haltijansa hoitajansa,\n    Taikatemppunsa tehoisat.\n\n    Vaikea oli vanhan olla,\n    Tukala tutisevaisen --\n    Pois halusi päästäksensä\n    Näistä inhoista iloista,\n    Toivoi taivasta takaista,\n    Tuonen puoleista tupoa, --\n    Siitä laulun lauleskeli,\n    Runon vanha ruikutteli;\n    Siin' oli totta toinen puoli,\n    Toinen nähtyä näkyä.\n\n    \"Lähin kerran kulkemahan.\n    Henki heikko häilymähän,\n    Parempihin pääsemähän,\n    Selän poikki soutamahan\n    Venehellä vuotavalla,\n    Ruuhella vesivaralla --\n    Ajoi tuuli, aallot nousi,\n    Purje koivuinen kohosi;\n    Kantoi kauvaksi kotoa,\n    Vei vesille vierahille,\n    Kaian niemen kainalohon,\n    Lahen laakean perähän.\n\n    Lähti polku pensastosta,\n    Ura kaita urkenevi;\n    Käski mieli kulkemahan,\n    Vaati vainu vaeltamahan --\n    Kulin soita sotkuisia,\n    Rämehiä rämmiskelin,\n    Kahlaelin korpimaita;\n    Vettä tirskui virsun jälki,\n    Hyrskähteli heinäkenkä;\n    Vaelsin tuota viikkokauen,\n    Tarsin puhtehet, pimeät,\n    Luulin siihen suistuvani,\n    Uupuvani ainiaksi;\n    Turvasime Taattohoni,\n    Heikko loime Luojahani --\n    Jo tuli kangas vastahani,\n    Kuiva korpi, harvahonka,\n    Miss' on pilkat puihin lyöty,\n    Merkit tehty männikköhön.\n\n    Ajattelin, arvaelin:\n    Lienetköpä tie Tapion,\n    Merkkireitti metsän kansan?\n\n    Lähen tietä kulkemahan,\n    Reittiä retostamahan:\n    Juoksi pyyhyt tietä pitkin,\n    Vähä lintu viipotteli,\n    Neuvoi pannaksi patahan,\n    Kehoitteli keittämähän.\n\n    Kynin höyhenet hyvältä,\n    Kannon päässä pienoselta,\n    Panin pyyhyen patahan,\n    Tuohisehen lahjalinnun. --\n    Suuhuni sen syötyäni\n    Lähti lintu lentämähän,\n    Höyhentukko hyrrimähän --\n    Siitä arvata osasin,\n    Ett' on tie Tapion teitä,\n    Lintu laittama Jumalan.\n\n    Kohosi kangas korkealle,\n    Kahen puolen kaunis metsä,\n    Salot suuret ja siniset.\n    Astuin päivän, astuin toisen,\n    Päivänäpä kolmantena\n    Nälkä tuntuvi tulevan.\n\n    Juoksi teiri tietä pitkin,\n    Verkapursto piipotteli;\n    Käski pannaksi patahan,\n    Kehoitteli keittämähän;\n    Suuhuni sen syötyäni\n    Lähti lintu lentämähän,\n    Höyhentukko hyrrimähän --\n\n    Siitä arvata osasin,\n    Ett' oli lintu Luojan lintu,\n    Metsät Mielikin omia,\n    Takalistoja Tapion.\n\n    Alkoi auveta ahoja,\n    Viljamaita mainioita,\n    Ruismaita runsahia,\n    Kaunihia kauramaita;\n    Juoksi metso tietä myöten,\n    Kotkotteli koppeloinen --\n    Panin metsosen patahan,\n    Keitin keiton koppelosta;\n    Lintu tuokin Luojan lintu,\n    Metsän Mielikin omia.\n\n    Päivän tuossa taivaltelen,\n    Käyskelen kevyttä tietä,\n    Luon ma silmän luotehesen,\n    Poikki maiden pohjosehen,\n    Paistavi aurinko ahoille,\n    Kaukaisille kaskimaille,\n    Vaaralle iki-isolle,\n    Päivyt rinteitä punasi,\n    Kullan hehku kuusikoita,\n    Hohti huonehet aholla,\n    Päädyt pilviä pitivät,\n    Ukset kulta kuumottivat,\n    Kilo kiilsi ikkunoista,\n    Hehkusi laseista loimo;\n    Päättelin taivoksi Tapion,\n    Asunnoksi autuaitten. --\n\n    Vertyi mieli vaarivanhan,\n    Ukon rinta riemahteli.\n\n    Miten sinne päästäkseni,\n    Kuink' ylitse yltäkseni?\n    Suo oli suunnaton välissä,\n    Rimpi rannaton edessä;\n    Ei ole tietä tuonne tehty,\n    Eikä puita poikki pantu.\n\n    Vaanp' oli sujakat sukset,\n    Alla kuusen uudet kalhut,\n    Sauv' oli hopeasompa,\n    Keihäs kuhan kirjaeltu.\n    Sujuivat sujuttamatta,\n    Ponnahtivat polkematta\n    Yli vetkien vesien,\n    Sivu märkien mätästen\n    Ilman jälen jättämättä --\n    Vinkui viima korvissani,\n    Puhti poskia porotti. --\n    Yli suon on saatuani,\n    Märän poikki päästyäni,\n    Kirposi jalasta kalhu,\n    Lyly lähti lentämähän\n    Itsestänsä halki ilman:\n    Siitä arvata osasin,\n    Ett' oli sukset Luojan luomat,\n    Vanhan Vaarin veistelemät.\n\n    Aloin astua ahoa,\n    Vaaran viertä väännätellä --\n    Jo on maatkin muuttunehet,\n    Sirostunna seudut kaikki:\n    Salot välkkyivät verassa,\n    Silikissä metsät siinti,\n    Kuuset kullassa kuhotti,\n    Hopeissa hongat hohti,\n    Vanhat hongat vaskivöissä,\n    Haavat kaikki haljakoissa,\n    Lepät lempivaattehissa,\n    Kuuna paistoi kuusen oksat,\n    Päivänä petäjän latvat;\n    Vaikk' oli syksy lähtiessä,\n    Tääll' oli lehessä lehto,\n    Koivut hiirenkorvasella.\n    Metsä haiskahti me'elle,\n    Simalle salo sininen,\n    Apilalle aian varsi,\n    Kuminalle kukkaniitty.\n    Linnut lauloivat lehoissa,\n    Peipot puissa piiperteli,\n    Satakielet soittelivat.\n    Kepeästi jalka keikkui,\n    Virsu vaivatta kohosi --\n    Aita oli lauoista ladottu,\n    Veräjä vaskesta valettu,\n    Soi kuin kannel kymmenkieli,\n    Helähteli herkin soitto --\n    Tie oli tuomin istutettu,\n    Kuja koivuin kaunistettu.\n\n    Siitä päädyime pihalle,\n    Kävin kullan kartanolle:\n    Ei ole hurtat haukkumassa,\n    Ei rakit rähisemässä,\n    Vaan oli pihlaja pihalla,\n    Tuvan eessä tuuhu tammi,\n    Käki kukkui pihlajassa,\n    Toinen tammessa helisti.\n\n    Isäntä kukunnan kuuli,\n    Talon äijä äänen tunsi,\n    Tiesi vierahan tulevan,\n    Kaukalaisen kerkiävän.\n    Jopa vastahan tulevi,\n    Kynnykselle kepsahtavi;\n    Pitkä on Tapion takki,\n    Valkopartaisen vakavan,\n    Verasta on viitta tehty,\n    Vyönsä silkistä siottu, --\n    Käski käymähän tupahan,\n    Asuntoonsa astumahan.\n    Tup' oli tammesta rakettu,\n    Parahista puista pirtti,\n    Uuni koko kalliosta,\n    Lattia lauoista ladottu,\n    Penkit haavasta hakattu,\n    Orret puuta oksatonta;\n    Orrella hyppeli orava,\n    Karsinassa karhu kelli\n    Heinillä hajuavilla;\n    Pöytä suuri seinämällä,\n    Voilla, vehnällä katettu,\n    Parahilla piirakoilla,\n    Makosilla mansikoilla.\n\n    Tuo olutta Aino neiti,\n    Kantavi sulo simoa,\n    Tarjoi kaunosta käestä,\n    Kevelästä kourasesta,\n    Käski juoda jaksamahan,\n    Yllin kyllin ottamahan.\n\n    Vaan on Äijä äännähtävi,\n    Vaari vanha virkahtavi:\n    'Terve sulle tultuasi,\n    Hyvä päivä päästyäsi,\n    Matkan pitkän juostuasi!\n    Tulevasi tiedettihin,\n    Sanottihin saapuvasi:\n    Sauna varsin varattihin,\n    Kyly lämmin laitettihin.'\n\n    Se oli tytti Tellervoinen,\n    Punaposki Pullervoinen,\n    Vastat orrelta vetäsi,\n    Saattoi saunahan samassa;\n    Saun' on suojassa sijassa\n    Alla kuusen kukkalatvan,\n    Humisevan hongan alla,\n    Lähe kylmä lattiassa,\n    Toinen kuuma karsinassa,\n    Lautehet lasista tehty,\n    Poslinalla penkit pantu.\n    Löipä löylyn leyhäytti,\n    Tupsahutti tuoksuvaisen,\n    Hieroi hellällä kädellä,\n    Voiti hajuvoitehilla,\n    Haastatteli, nauratteli,\n    Laski lapsi leikkiänsä,\n    Pilojansa piiskutteli,\n    Valoi veellä lämpimällä,\n    Haalealla huljutteli;\n    Antoi paidat palttinaiset,\n    Sitoi vyöllä villaisella,\n    Halaeli hienoisella --\n    Suuta suikkasi lopuksi.\n\n    Siit' on saanut saunatuksi,\n    Ukkorähjän reilatuksi,\n    Ukko on kuin uusi miesi,\n    On kuni keväällä koivu,\n    Noron notkea närönen;\n    Tunsi suonet suorituiksi,\n    Jäsenensä joustaviksi,\n    Ehommiksi entistänsä;\n    Rinta riemua remahti,\n    Veret voimoa vavahti.\n\n    Tuosta tultua tupahan,\n    Jo on koolla kaikki kansa,\n    Aterjalla autuahat.\n    Siin' on vanha Väinämöinen,\n    Laulaja iänikuinen,\n    Siinä seppo Ilmarinen,\n    Ylen taitava takoja,\n    Takomassaan taivahassa,\n    Sekä lieto Lemminkäinen,\n    Kanssa kaunis Kaukomieli;\n    Viel' on kurja Kullervokin,\n    Kaikki on Kalevan kansa.\n    Siinä meitä syötetähän,\n    Syötetähän, juotetahan,\n    Kyllitellen kestitähän,\n    Ei lopu leipä lestityinen,\n    Vaikka kuinka leikkoaisi,\n    Voi vähene vakkasista,\n    Vaikka kuinka viilteleisi. --\n    Syötettyä, juotettua,\n    Kaiken kyllin kestittyä\n    Väinö virren veisoavi,\n    Sormin kannelta kokevi\n    Kiitokseksi kaunihiksi\n    Talon oivan antimista,\n    Luojan lahjoista hyvistä.\n\n    Kun on laulu loppununna,\n    Veisattuna virsi kaunis,\n    Joukko lähtevi levolle,\n    Autuahat aittoihinsa.\n    Luo tulevi Taatto vanha,\n    Sanovi sanalla tuolla:\n    'Lähe uusi oppimahan,\n    Äsken tullut tietämähän\n    Näitä taivahan taloja,\n    Olomaita onnellisten.'\n\n    Viepi vaaran viertehelle,\n    Kulettavi kukkulalle,\n    Osoittavi sormellansa,\n    Näyttävi nimettömällä:\n    Tuoli' oli Lapin laajat mannut,\n    Täällä suuri Suomen niemi,\n    Meri siinteli suvessa,\n    Toinen lännessä levisi.\n    Käski katsoa alemma,\n    Lähemmäksi silmän luoda,\n    Sanovi sanalla tällä,\n    Lausui tällä lausehella:\n\n    'Talo siin' on silloin tehty,\n    Kuin on taivaskin taottu,\n    Tuoss' on pellot perkattuna\n    Kyntämättä kasvamahan,\n    Tuoll' on salo saaelihinn,\n    Aina runsas riistakorpi,\n    Erä tuomatta tulevi,\n    Ajamatta antauvi,\n    Kosket kuohuvat lohia,\n    Suuret virrat säynehiä,\n    Kilvan pyrkivät patahan --\n    Tulevi lintu liikkumatta,\n    Kala jalan kapsamatta.'\n\n    'Tääll' ei laske Luojan päivä,\n    Alene ei aurinkoinen,\n    Ain' on kesä kestämässä,\n    Suloisinna suven aika;\n    Lakastu ei lehti puusta,\n    Kummut kukkivat ijäti. --\n    Hyvä tääll' on ollaksesi,\n    Armas aikaellaksesi.\n    Lapset lapsina pysyvät,\n    Nuoret neiot neitosina,\n    Ukot ukkoina elävät,\n    Eivät vanhene enempi;\n    Kaikki onnessa asuvat\n    Iloiten ikänsä kaiken.\n    Ollos terve tultuasi,\n    Sadat vuodet viipyellös!'\n\n    Vuoli lastun veitsellänsä,\n    Jopa aitta ilmaisekse;\n    Siihen käski käydäkseni,\n    Ottoakseni omaksi.\n\n    Som' oli aitta siisti huone,\n    Kaikkein armahin asunto\n    Kesäöinä kellehtiä:\n    Sirkka seinässä siritti,\n    Pääskyn poiat päädyn alla,\n    Hiljaa tuulonen humisi,\n    Leyhytteli lännen henki.\n\n    On nyt ukon oiva olla,\n    Armas äijyen asua\n    Taaton suuressa talossa,\n    Asunnossa autuaitten:\n    Ei ole huolta huomisesta,\n    Ei suruja syömmen alla\n    Eikä maisia mureita,\n    Ilo mielessä asuvi,\n    Tyyni riemu rinnassansa.\"\n\n               Juhani Aho.\n\n\n\n\nUKON VAKAT.\n\n(Kansan suusta Kurkijoelta.)\n\n\nMissä talossa oli ne määrä pitää, niin sen piti tietää, jotta keväällä,\nkun oli pitkät poudat, niin sen talon piti panna tuvan katolle\nastioissa rukiita tai ohria. Se jumala jo ties, jotta sitä varten\npannaan, jotta sitten satoi vettä, jotta viljat kastuivat. Niistä\nviljoista sitten tehtiin maltasia. Ja sitten pidettiin rukouspäivä\nulkona. Koko kylän miehet ja naiset, vanhemmat semminkin, kokoontuivat\ntaloon. Pöydät, penkit, tuolit vietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa\nkiisseliä, velliä, maitoa, voita; ja olutta juotiin. Olut oli siunattua\nja se oli pantu niistä maltaista, joita katolla oli kostutettu. Tehtiin\nmyös rukous, rukoiltiin maan hedelmän edestä, jotta jumala antaisi\ntarpeellisen ilman. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikana. Ukon\nvakkoihin ei vienyt kukaan kerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia\nsille, joka sai sen pitää ja kaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa\nlopuksi arvottiin, mihin taloon tulee ensi kerralla.\n\n                    Kotiseutu 1910. -- S. Paulaharjun muistiinpano.\n\n\n\n\n\n\nKRISTINUSKON SARASTUS\n\n\n\n\nPIISPA HENRIKIN SURMA.\n\n\n    Kaksi oli pyheä miestä,\n    Kaksi kansan ruhtinasta,\n    Ristiveljeä jaloa,\n    Yksi kasvoi Ruotsin maalla,\n    Toinen maalla vierahalla.\n    Lapsi maalta vierahalta,\n    Se oli herra Henterikki,\n    Se kuin Ruotsissa yleni,\n    Se oli Eerikki ritari,\n    Ruotsin kuuluisa kuningas.\n\n    Sanoi herra Henterikki\n    Eerikille veljellensä:\n    \"Läkkämme Hämehen maahan,\n    Maahan ristimättömähän,\n    Paikkahan papittomahan,\n    Kivikirkkoja teettämähän,\n    Kappeleita rakentamahan.\"\n\n    Sanoi Eerikki kuningas\n    Henrikille veljellensä:\n\n    \"Paljo on sinne mennehiä,\n    Ei paljon palannehia.\n    Entä on järvet jäätymättä,\n    Sulana joki kovera.\"\n\n    Sanoi herra Henterikki\n    Eerikille veljellensä:\n    \"Toki lähden, en totelle.\n    Jos minä tapettanehe,\n    Toinen jäänevi jälelle.\n    Kyllä kierrän Kiulon järven,\n    Ympäri joki koveran.\"\n\n    Sitten herra Henterikki\n    Sanoin lausui, suin puheli:\n    \"Pilttiseni, pienoiseni,\n    Vantti vaaksan korkuhinen!\n    Ota korjani kodasta,\n    Pane korja kohallensa,\n    Perällensä pieni kirja,\n    Anturoillensa aseta.\n    Ota ohrilta oroinen,\n    Iduilta isolihainen,\n    Aisat tammiset aseta,\n    Ohjat suoniset ojenna,\n    Pane ränget mursunluiset,\n    Valjahat majavanluiset\n    Harmon kaulan kahdenpuolen.\"\n\n    Niin kohta ajohon lähti,\n    Ajoi tietä, matkaeli,\n    Kaksi päiveä keväistä,\n    Kaksi yötä järjestänsä.\n\n    Sanoi piltti pikkarainen,\n    Vantti vaaksan korkuhinen:\n    \"Jo tässä tulevi nälkä,\n    Eikä syöä, eikä juoa,\n    Eikä purtua pietä.\"\n\n    Sanoi herra Henterikki:\n    \"Jo pian talo tulevi,\n    Lalloila takoa lahden,\n    Siinä syömme, siinä juomme,\n    Siinä purtua pidämme.\"\n\n    Sitten sinne saatuansa\n    Otti heiniä hevosen,\n    Heitti penningit sialle,\n    Otti leivän uunin päältä,\n    Heitti penningit sialle,\n    Otti olutta kellarista,\n    Vieritti rahat siahan.\n\n    Paha vaimo pannahinen,\n    Kerttu kelvoton emäntä,\n    Sepä kirkui kiukahalta,\n    Parkui patsahan nenästä:\n    \"Jahka Lalli kotihin saapi,\n    Vielä se luusi luisteleepi,\n    Vielä pääsi päristeleepi,\n    Suonesi sirotteleepi!\"\n\n    Siinä söivät, siinä joivat,\n    Siinä purtua pitivät;\n    Sitten lähtivät ajohon.\n\n    Tuli Lalli kotiansa --\n    Tuo Lallin paha emäntä,\n    Suitsi suuta kunnotonta,\n    Keitti kieltä kelvotonta:\n    \"Jo tässä kävi ihmisiä,\n    Ruokaruotsi, syömäsaksa,\n    Täss' on syöty, täss' on juotu,\n    Viety heiniä hevosen,\n    Heitty hietoja siahan,\n    Syöty leivät uunin päältä,\n    Heitty hietoja siahan,\n    Juotu oluet kellarista,\n    Saatu santoa siahan.\"\n\n    Lausui paimen patsahalta:\n    \"Jo vainen valehtelitkin,\n    Elä vainen uskokahan!\"\n\n    Lalli se pahatapainen,\n    Sekä mies pahasukuinen,\n    Otti Lalli laahtarinsa,\n    Piru pitkän keihähänsä;\n    Lykkäsi lylyn lumelle,\n    Syöksi kalhun kaljamalle,\n    Ajoi herroja takoa.\n    Tuli suitsi suksen tiestä,\n    Savu sauvakon siasta.\n\n    Sanoi orja uskollinen,\n    Lausui parka palvelija:\n    \"Jo kuuluu kumu takana,\n    Lalli hiihtäen tulevi,\n    Pitkä keihäs kainalossa --\n    Ajanko tätä hevosta?\"\n\n    Sanoi herra Henterikki:\n    \"Elä aja tätä hevosta,\n    Karkottele konkaria.\"\n\n    \"Entä jos tavotetahan,\n    Taikkapa tapetahankin?\"\n\n    Tunsi hän tuhon tulevan,\n    Hätäpäivän päälle saavan,\n    Sanoin lausui, suin puheli:\n    \"Pilttiseni, pienoiseni --\n    Käy sinä kiven taaksi,\n    Kuuntele kiven takana,\n    Katsokos takoa tammen;\n    Jos minut tavotetahan,\n    Taikka myös tapetahankin,\n    Poimi mun luuni lumesta,\n    Ne sinä verkahan vetele,\n    Sinilankoihin sitele,\n    Sivu kaikki kaunihisti.\n    Ne pane härän rekehen,\n    Jok' ei ole ikeessä ollut.\n    Kuhun ensin seisahtuvi,\n    Siihen risti rakettakoon,\n    Toisen kussa tauvonnevi,\n    Kappeli kaunis tehtäköhön,\n    Kussa härkä uupunevi,\n    Siihen kirkko koottakohon\n    Papin saarnoja sanella\n    Kansan kaiken kuultavaksi.\"\n    -- Tuohon on härkä tauvonnunna,\n    Nousiaisten hietamaahan,\n    Hietakankahan nenähän.\n    Siihen herra Henterikki\n    Ensimäinen haudattihin,\n    Kirkko myöskin rakettihin,\n    Herran Hentrikin nimehen.\n\n    Vaan ei poika pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhinen,\n    Keksinyt lumen sisältä\n    Pyhän miehen peukalota,\n    Sormia ison isännän,\n    Kultasormuksen keralla\n    Ennen kuin kesäsydännä,\n    Kun kevät oli ihana,\n    Jää oli järvestä sulanut --\n    Niin sitten kesäsydännä\n    Pienen jääpalasen päällä\n    Tuuli aalloissa ajeli\n    Sormia pyhän urohon,\n    Kultasormuksen keralla\n    Ihmisille nähtäväksi,\n    Tunnusmerkiksi jaloksi,\n    Jotta ei suonut suuri Luoja,\n    Eikä sallinut Jumala\n    Veden alle vaipumahan\n    Pyhän miehen peukalota,\n    Sormia ison isännän\n    Kultasormuksen keralla. --\n\n    Lalli pahin pakanoista,\n    Julmin Juudasten seasta,\n    Joka tappoi pyhän miehen,\n    Piispan herra Henterikin,\n    Otti korkean kypärän,\n    Pani päähänsä omahan.\n    Palasi paha kotia.\n    Lausui paimen patsahalta:\n    \"Kusta on Lalli lakin saanut,\n    Mies paha hyvän hytyrän,\n    Piispan hiipan hirtehinen?\"\n\n    Niinpä mies murehissansa,\n    Lakin päästänsä tavotti,\n    Hiukset himahtelivat,\n    Liukosi luusta irrallensa,\n    Kaikki kamara keralla.\n\n      (Kantelettaren y.m. mukaan.)\n\n\n\n\nEERIKKI PYHÄN RISTIRETKI.\n\n\nNyt on sanottu, että kun pyhä kirkko oli perustettu ja valtakunta\njaettu, niin kokosi hän sotajoukon pyhän kristinuskon hyväksi ja\nvihollistansa vastaan, ottaen mukaansa Pyhän Henrikin Uppsalasta, missä\nhän oli piispana, ja purjehti Suomeen, joka siihen aikaan oli\npakanallinen maa ja teki suurta vahinkoa Ruotsille. Silloin vaati\nEerikki sen kansan kääntymään kristinuskoon ja solmimaan rauhan hänen\nkanssaan, ja kun he kieltäytyivät kääntymästä, soti hän heitä vastaan\nja voitti heidät miekalla, kostaen miehekkäästi kristittyjen miesten\nveren, jota he kauan ja usein vuodattaneet olivat. Ja saatuaan niin\nhyvin ansaitun voiton, puhkesi hän hurskaihin rukouksiin, langeten\npolvilleen kyynelsilmin, koska hänellä oli lempeä ja helliväinen sydän.\nSilloin kysyi yksi hänen miehistään häneltä, miksi hän itki, vaikka\nhänen olisi ennemmin pitänyt iloita siitä ihanasta voitosta, minkä hän\noli saanut Herran Jeesuksen Kristuksen ja pyhän kristinuskon\nvihollisista. Silloin hän vastasi näin: \"Totisesti minä iloitsen ja\nylistän Jumalaa voitosta, jonka hän on suonut, ja suren katkerasti,\nettä tänä päivänä on niin monta ihmissielua hukkunut, jotka olisivat\nvoineet päästä taivaaseen, jos olisivat kristinuskoon kääntyneet.\"\nTässä seurasi hän Jumalan hyvän ystävän Mooseksen esimerkkiä, joka oli\nkaikista miehistä säysein ja laupein, joka Jumalan oikeuden tähden\ntapatti epäjumalanpalvelijat, kostaen vääryyden ja pilkan Jumalaa\nkohtaan, ja kuitenkin laupeudesta rukoili Jumalaa saman kansan synnin\ntähden. Sitten kutsui P. Eerikki eteensä sen kansan, joka oli jäänyt\nkaatamatta, ja asetti siihen maahan kristinuskon suojaksi ennen\nmainitun P. Henrikin, joka sitten kruunattiin marttyyrikruunulla ja\nlähetti sinne pappeja, ja sääsi muita seikkoja, jotka kuuluvat\nkristinuskoon ja jumalanpalvelukseen, ja palasi sitten takaisin\nRuotsiin kunniakkaana voittajana.\n\n                                      (Ote Eerikin legendasta.)\n\n\n\n\nPIISPA HENRIK JA LALLI.\n\n\nAsuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas,\nBenediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias\npoika (makaa kehdossa).\n\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Noin varmaan teemme -- pojan otamme\n    ja kasvatamme kristinuskossa,\n    ja kristinuskon levittäjäksi\n    ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat\n    muut Herran miehet pakanoitten maissa.\n    Niin Germaniassa teki pyhä Winfried,\n    niin Englannissa pyhä Augustinus,\n    Ansgarius Ruotsissa ja moni muu,\n    kun Herra armossansa lähetti\n    heidät evankeliumia saarnaamaan\n    ja sanans' siunausta jakamaan.\n\nANDREAS.\n\n    Jos pojan munkistomme suojahan\n    te uskotte, niin taata uskallan,\n    ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.\n\nANDREAS.\n\n    Me tarkkuudella huolta pidämme,\n    ett' eivät turmeltumaan pääsisi\n    ja pilaantumaan hoidon puutteessa\n    ne hyväin avuin kalliit siemenet,\n    jotka sielussansa ehkä piilee.\n    Näin poika vanhemmaksi ehdittyään\n    ja päästyänsä miehen ikähän\n    voi tulla Herran työhön soveliaaksi.\n\nJOHANNES.\n\n    Vaan minkä teemme -- pian tehkäämme!\n    Jos Lalli matkaltansa palajaa,\n    niin tuumamme hän tekee tyhjäksi.\n    Epäilemättä uppiniskainen\n    hän on kuin muutkin kansalaisensa\n    ja taipumaton kristinuskohon.\n    On mahdollista, että poikansa\n    hän mieluummin soisi kuolleheksi\n    kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!\n\nANDREAS.\n\n    Se on totta. Pojan äidiltä me emme\n    tarvitse vastustusta pelätä.\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Olette oikeassa. Tämä seikka\n    ei siedä pitkää viivyttelemistä.\n        (Katselee Ilmaria.)\n    Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen\n    ma katselen ja hänen lepäävän\n    noin rauhallisna näen -- liekö oikein,\n    että riistämme tuon viattoman äidin helmasta?\n    Tuo poika parka, eikö joskus voisi\n    hän syyttää meitä julki-julmuudesta\n    ja loukkaamasta luonnonlakeja\n    ja taivaan antamia sääntöjä?\n    Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä\n    ja huutaa koston huudot haudoillamme?\n    Näin ajatellen valmis olisin\n    mä päätöksestämme taas luopumaan.\n\nJOHANNES.\n\n    Se eikö kristillistä olisi\n    ja oikein, että hänen sielunsa\n    me pelastamme kuolemattoman\n    ja hänet viemme tielle taivahan?\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    On varmaankin... ja niinpä käydä saa.\n    Mut aavistuksen henki salainen\n    mun mieleheni kuiskaa kuitenkin:\n    Tään päätöksen, sen teimme\n    itsellemme turmioksi.\n\nANDREAS.\n\n    Mut kunniaksi pyhän Jumalan!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Sä puhut oikein -- _Hänen_ haltuunsa\n    me kaikki annamme!\n\nILMARI (Herää.)\n\n                       Äiti, äiti!\n\nJOHANNES (Ilmarille.)\n\n    Hän tulee kohta, varro vähäsen.\n\nILMARI.\n\n    En sinua ma huutanut!\n\nJOHANNES (Ilmarille.)\n\n    Pelkäätkö minua?\n\nILMARI.\n\n    Sinulla on häijy muoto. Elä tule!\n\nANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)\n\n    Niin voipi lapsi väliin pistellä\n    ja kielens' olla veistä terävämpi!\n        (Johannekselle.)\n    Nyt pidä puoles', veli Johannes!\n\nJOHANNES.\n\n    Kas poika heittiötä! Kehdossa\n    jo osoittaa hän suomalaista mieltä!\n    Mut kyllä hänen kesytämme.\n\nANDREAS (Ilmarille.)\n\n    Mikä on nimesi?\n\nILMARI.\n\n    Ilmari. Mut sinä olet piispa.\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Sinä tunnet minut?\n\nILMARI.\n\n    Kun olet täällä käynyt monesti.\n    Emoni kutsuu sinua hurskaaksi\n    ja pyytää minuakin rukoilemaan\n    puolestasi, ja hänen käskystänsä\n    niin olen tehnyt: \"Herra Jumala!\n    Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä\n    niin vaaroista kuin muista vahingoista!\"\n    Näin sanon sekä aamuin että illoin. --\n    Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki!\n    Annappas se mulle!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    On poika ilokas ja viisas!... Tässä\n    saat pyytämäsi.\n\n        (Antaa hiippansa Ilmarille.)\n\nILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)\n\n    Tämä minulle on liian suuri,\n    mutta isälleni se saattais hyvin sopia.\n    Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Sit' en tiedä... Mutta tekiskö\n    sun mieles kerran saada piispan lakki\n    ja piispan arvo?\n\nILMARI.\n\n                     Vallan tekisi!\n    Saanko pitää tämän lakkis'\n    siks', että itse tulen piispaksi?\n\nKERTTU (Lallin vaimo tulee).\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Sinulle Herran armo, tyttäreni!\n\nANDREAS.\n\n    Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!\n\nKERTTU.\n\n    Mun huoneelleni, herrat hurskaat,\n    te osoitatte suuren kunnian,\n    mut tervetultuanne kuitenkin\n    nyt niinkuin aina tähän majaan,\n    vaikk' on se kovin halpa suojaamaan\n    niin suuriarvoisia vieraita!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa\n    kuin minkä meille antoi taivaan kansi.\n    Me pakenemme Kitkan vainoa\n    ja hänen joukkojensa. Vaan\n    jos tiedän työni mieliks' olevan,\n    niin kernahasti vainon maailman\n    ja ihmisten ma kannan.\n\nKERTTU.\n\n                           Onnellinen\n    Te olette, kun voitte ajatella\n    niin jalosti! -- Oi, oppi ylevä!\n    En tarpeeks' asti Herraa kiitellä\n    ma taida armosta, jonk' osoitti\n    hän mulle kasteessa!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n                         Sä voisitko\n    myös kärsimyksilläkin todistaa,\n    ett' on tää kallis oppi juurtumaan\n    ja vaurastumaan päässyt sinussa?\n    Kun kova onni kohtais' sua, ehkä\n    tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?\n\nKERTTU.\n\n    Vain heikko vaimo olen, mutta sen\n    ma tohdin sanoa: en Herraani\n    ja Vapahtajaani mä kieltäisi!\n    Jos sovinnoksi synti-velkani\n    mun täytyis' ristin alla riutua\n    ja kokemukset kestää katkerat,\n    niin voisin kuolla, mutta luopua\n    en voisi uskostani.\n\nPIISPA HENRIK.\n\n                        Suuresti\n    sun teeskentelemätön tunnustukses'\n    mua ilahuttaa!\n\nILMARI.\n\n                  Hyvää iltaa, äiti!\n\nKERTTU.\n\n    No, mitä näen! Poika vallaton,\n    mit' olet taaskin tehnyt!\n    Pois piispan hiippa päästäs'!\n    Sä etkö häpee leikitellä noin?\n\nILMARI.\n\n    Sen antoi piispa itse minulle\n    ja kysyi, mielinkö mä piispaksi.\n    Etkö päästä mua piispaks', äiti?\n\nKERTTU.\n\n    Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa,\n    jonk' arvoa et vielä käsitä!\n        (Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)\n    Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko,\n    ett' on hän jaaritellut tyhmiä!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Ennustukset usein lasten suussa\n    ja viattomain kielell' asuvat.\n\nANDREAS.\n\n    Jos ylenisi poikas' piispaksi,\n    niin mitäs sanoisit?\n\nKERTTU.\n\n                         Kuinka? Piispaksi!\n    Mahdottomista en sano mitään.\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee\n    helmassaan.\n\nKERTTU.\n\n                Eipä _sitä_ kuitenkaan!\n\nANDREAS.\n\n    Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.\n\nKERTTU (Naurahtaen.)\n\n    Nyt olen pilkan oma!\n\nANDREAS.\n\n                         Erehdyt,\n    jos puhettamme pidät pilkkana;\n    niin mahtavia töitä Jumalan\n    ja kristinuskon kunniaksi saattaa\n    hän saada aikaan, että Suomen kansa\n    ik'iloksensa muistaa niitä!\n\nKERTTU.\n\n                               Hänkö?\n    En tiedä, mitä ajatella pitäisi!\n\nANDREAS.\n\n    Niin annan sulle siitä selityksen:\n    me pojan levittämään uskoa\n    ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme.\n    Näin lukemattomia sieluja\n    hän pahennuksen tieltä johdattaa.\n\nJOHANNES.\n\n    Kun kerran Suomen kirkon johtajana\n    hän ruhtinasten arvoon noussut on!\n\nKERTTU.\n\n    Hän? Lapseni?\n\nJOHANNES.\n\n                  Niin aivan, Ilmari,\n    tuo vilkas ilosilmä!\n\nKERTTU.\n\n                         Kummallista!\n    En jaksa sitä ajatella.\n\nANDREAS.\n\n                            Pojan\n    sen vuoksi jätät meidän huostaamme\n    ja meidän hoidettavaksemme.\n\nKERTTU.\n\n                                Kenen\n    mä jätän?\n\nANDREAS.\n\n    Ilmarin.\n\nKÉRTTU.\n\n             Ah, lapseni!\n    Mun ainokaiseni... mun iloni...\n\nANDREAS.\n\n                                   Nyt\n    ystäväni, varsin unhotat,\n    ett' ihmisen ei sovi maallisissa\n    hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä,\n    jok' kuoli edestämme!\n\nKERTTU.\n\n    En sitä hetkeksikään unhota,\n    mut lastani en taida...\n\nANDREAS.\n\n                            Todella\n    sun äsken vakaasti tehty tunnustukses'\n    ei ollut lorutusta parempi,\n    kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko\n    sä tällä tavoin kantaa ristiä?\n\nKERTTU.\n\n    Mä mielelläni luovun kaikista,\n    mutta...\n\nANDREAS (Keskeyttäen.)\n\n            Siit' et luovu, mik' on rakas sulle!\n    Muut kaikki -- joihin arvoa et pane --\n    ne heität mielelläsi -- eikö niin?\n\nKERTTU.\n\n    Pojalla myös isä on elossa! --\n\nANDREAS.\n\n    Niin on, vaan tietänet,\n    ett' on tää isä paha pakana\n    ja taivaan vihollinen; hänestä\n    ja hänen vaikutuksestansa tulee\n    sun poika parkaa tarkkaan varjella!\n\nKERTTU.\n\n    Mikä, armollinen herra piispa,\n    on teidän mielenne?\n\nPIISPA HENRIK.\n\n                        En, lapseni,\n    sun suruasi moiti, vaan en saa\n    mä myöskään mieliksesi muuten puhua,\n    kun ois se Herran mieltä vastaan.\n    Jos voit sä jotakin kärsiä\n    hyväksi Jumalan, jos Hänelle\n    sa mielit antaa lahjan mieluisen\n    ja veron kelvollisen maksaa hälle,\n    jos autuus sinulle on kalliimpi\n    kuin maailma menoinensa kaikkineen --\n    niin jätä meille poikas' Ilmari.\n    Ett on hän paljon hyvää saava aikaan,\n    kun mieheksi hän kasvaa -- sitä toivon.\n\nKERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)\n\n    Niin tapahtukoon tahto Herran!\n\nPIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)\n\n                                   Amen!\n\n        (Torvien soittoa kuuluu etäältä.)\n\nANDREAS.\n\n    Jo kuuluu ääni torvien\n    ja väkinensä Maunu ritari\n    nyt lähestyy...\n\nPIISPA HENRIK.\n\n                    Siis pitää meidän mennä.\n\nANDRAEAS.\n\n    Myös Ilmarin me mukahamme otamme.\n\nKERTTU.\n\n    Nyt jo!... näin pian... ja niin arvaamatta.\n    Ei lapsen ikä vaadi kiirettä,\n    kun on hän vasta kuusivuotias!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Jos tänäpänä jotain laiminlyömme,\n    se huomenna voi olla myöhäistä.\n\nKERTTU.\n\n                                    Koska on\n    tuo Herran tahdon mukaan, miksikä\n    mun heikko sydämeni nurisee\n    ja valittaa?\n        (Suutelee Ilmaria innokkaasti.)\n    Sä tulet onnelliseks' Ilmari! --\n    Jos Jumala niin sallii...\n\nILMARI.\n\n                              Piispaksi\n    ma tulen, äiti!\n\nKERTTU.\n\n                   Siksi tullaksesi\n    sun pitää mennä piispan kanssa nyt...\n\nILMARI.\n\n    Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?\n\nANDREAS.\n\n    Saat vielä kauniimman!\n\nILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)\n\n                           Niin mennään sitten!\n    Mutta tulethan myötä äiti? Sinutta\n    en lähde!\n\nKERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)\n              Ole, kultani, surutta!\n\n       (Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)\n\nANDREAS.\n\n    Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!\n\nPIISPA HENRIK.\n\n    Vaan sitä nähdessäni iloita\n    en taida, sillä omaatuntoani\n    en tunne oikein rauhoitetuksi.\n    Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!\n\n        (Piispa Henrik ja Andreas menevät.)\n\nKERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)\n\n    Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?\n\n        (Juoksee kehdon luo.)\n\n    Tyhjä! Hän on poissa!\n    En ymmärrä...\n\n        (Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen\n        takaisin hiukset hajallansa.)\n\n    Voi onnetonta minua! En mitään\n    mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin\n    ja vaikka huusin! Yksin taivahalla\n    kuu loisti, heloitteli kylmästi\n    ja metsät luonnon kaiken vaietessa\n    ivaten huutojani matkivat.\n    Mut Ilmari on poissa! Iloni\n    on poissa! Tule, tule takaisin!\n        (Kuuntelee.)\n    Ei kuulu eikä anna vastausta,\n    vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!\n        (Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)\n    Täss' äsken levollisna lepäsi hän.\n    Saanko milloinkaan\n    nyt enää nähdä häntä?\n    En koskaan! --\n    (Hypähtää ylös. Kiivaasti.)\n                   Ilmar parka! Oma äitisi\n    sun viattoman syöksi armotta\n    elämän kuohuville aalloille\n    ja myrskyisille...\n\n        (Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja\n        on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan\n        povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja\n        suutelee sitä.)\n\n                       Miksi syntinen\n    ma mailmallisia taas vaikeroitsen?\n    Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!\n\n    (Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä\n    pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO,\n    hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)\n\nLALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)\n\n    Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit\n    te uskolliset!\n\nTAIMO (Tehden samoin.)\n\n                  Ropsis, ystäväni!\n        (Itsekseen.)\n    Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia!\n    Voi! -- Olipa se surman pitkä matka\n    tuo matka Vienan maalle! Manan tie\n    ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!\n    Siis syystä istun tähän levähtämään,\n\n        (Istuu rahille.)\n\nLALLI.\n\n    Minusta näytti äsken sivumennen\n    kuin olisivat talon karsikot\n    kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa\n    ma nähnyt enkä pyhää paattakaan\n    sen juurella. Ja varjokuuset,\n    joidenka suojaan maistiaiset pannaan,\n    en niitäkään mä -- kumma kyllä! -- havainnut.\n    Mut lienee näköni mun pettänyt?\n\nTAIMO.\n\n    Ei -- te näitte aivan oikein!\n\nLALLI.\n\n    Ne ovat riutuneet! Se talolleni\n    ei hyvää tiedä!\n\nTAIMO.\n\n                    Nyt petytte.\n    Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta\n    havaitsin ihmeekseni.\n\nLALLI.\n\n                          Katkaistut!\n    Ken onneton ois Lallin karsikoita\n    rohjennut loukata! Mut joudu kohta\n    ja ota asiasta tarkka selko!\n\n        (Taimo menee.)\n\nLALLI (Yksin.)\n\n    Eriskummalliselta tuntuu\n    taas omain ortten alla oleminen!\n    Kuink' iloisesti seinän hirretkin\n    mun vastahani tuolla hymyilevät!\n    Ja hiilet punaposket takassa\n    ne risahtavat terve-tuloansa!\n    Jos miestä kaunistaisi kyyneleet,\n    niin tällä haavaa valmis olisin\n    ma ilost' itkemään! -- Mit' ovat kaikki retket\n    ja kaikki mailman yritykset, vehkeet\n    suloiseen kotirauhaan verrattuina!\n    Ei maistu mikään simaisemmalta\n    kuin leipä kotipöydän kantama,\n    ja oudon juomat kalliimmatkin ovat\n    vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen!\n    Mut miss' on emäntä, mun armaani?\n    Ja Ilmari sitten, silmieni sulo!\n    Hän vielä juoksi paitaressuna,\n    kun hänet lähteissäni viimein näin.\n    Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?\n\nTAIMO (Tulee.)\n\n    Katkaistut ovat kalliit varjopuut,\n    mä kirveen haavat selvään selitin.\n\nLALLI.\n\n    On kovin kostettava tämä ilkityö\n    ja henki vaadittava korvaukseksi\n    sen tekijältä! On vaadittava\n    enemmänkin! Suu ja silmät hältä --\n    ja kenties korvatkin! -- mä riistäisin,\n    jos saisin kynsiini sen heittiön!\n    Tuo olisiko kristittyjen työtä?\n    He kenties ovat käyneet täälläkin.\n\n    TAIMO.\n    Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!\n\n        (Hetken vaitiolo.)\n\nLALLI.\n\n    No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee\n    talossa tämä haudan hiljaisuus?\n\nTAIMO.\n\n    En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)\n\nLALLI.\n\n    Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat,\n    ett' onni kohta luopuu talosta,\n    kun hävitetään talon varjopuut\n    ja pyhät paadet.\n\nKERTTU (Tulee.)\n\nKERTTU (Itsekseen.)\n\n                    Pyhä neitsyt! -- Lalli!...\n\nLALLI.\n\n    Kerttu, armas Kerttu!\n\n        (Lähestyy Kerttua.)\n\nKERTTU (Itsekseen.)\n\n                         Mitä sanoisin?\n\nLALLI.\n\n    Sinulla eikö, ikävöityni,\n    nyt ole tervetuliaisiksi\n    sanaakaan?\n\nKERTTU (Antaa kätensä Lallille.)\n\n               Tervetultuasi Lalli\n    taas kotia!\n\nLALLI.\n\n                Niin kalmankylmästi!\n    Töin tuskin tarjoot mulle kätesi.\n    Ennen aina riensit rinnoilleni\n    poiss' oltuani lyhyenkin hetken!\n\nKERTTU.\n\n    Sydämellisesti sa olet tervetullut!\n\nLALLI.\n\n    Käytöksesi ja äänes' toista sanovat.\n    En ole tervetullut!\n\nKERTTU.\n\n    Olethan -- miksi sitä epäilet?\n        (Itsekseen.)\n    Oi, tue mua, Herra Kristus!\n\nLALLI.\n\n                                Kerttu!\n    Kuink' olen ikävöinyt sinua\n    ja toivotellut hetkeä,\n    ett' taasen saisin sinut kohdata!\n    Nyt vihdoin viimein saavun kotia\n    ja sydämeni sulaa ilosta --\n    Mut et ilosilmin riennä syliini,\n    vaan olet kylmä niinkuin talven jää!\n    Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!\n\nKERTTU.\n\n    Ei! Ei! Sinua\n    ma olen rakastanut ja sinua\n    ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!\n\n        (Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)\n\nLALLI (Liikutettuna.)\n\n    Voi Kerttuseni!...\n    Kuinka onnelliseksi\n    nyt tunnen tänä hetken' itseni!\n\nKERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)\n\n    Suonissani hyytyy vereni!\n    Hän on jumalaton pakana!\n    Hänen rinnoillansa lepäsin!\n\nLALLI.\n\n    Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt,\n    vaan kaiken matkaa olit\n    sä mulle tähtenä, jonka perille\n    mä ikävöitsin jälleen ehtiväni.\n    Lienetkö sä koskaan\n    mua muistellut mun poissa ollessani?\n\n       (Aukaisee laukun.)\n\nKERTTU.\n\n    Sinuako muistellut?\n    Olen... usein olen...\n\nLALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)\n\n    Nää käädyt tervetuliaisiksi\n    ma annan sulle. Katsos!\n    Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima\n    niiss' asuu runsas.\n\nKERTTU.\n\n                        Loihtuvoima!\n\nLALLI.\n\n    Ne kolme vuotta ovat riippuneet\n    seinällä huoneen Yli-Jumalan,\n    ja syntysanat niihin lukenut\n    on Vienan nerollisin tietäjä.\n    Ne ostin, että niitä turvakses'\n    sa kantaisit.\n\nKERTTU.\n\n                  Kuinka? Turvakseni!\n\nLALLI.\n\n    Ei niitä kantaissasi sinua\n    voi mikään tapaturma kohdata.\n\nKERTTU.\n\n    Ei kulta ole multaa parempi!\n\nLALLI.\n\n    Sen tiedän, ett' et pane\n    sa kultiin samaa arvoa kuin naisten\n    on toisten tapa niihin panna.\n    Mut nämät vitjat -- eivät kiillostansa\n    ne arvoansa saa!\n    Nyt on aika levoton\n    ja vaarat kaikkialla piilevät\n    kuin Kivuttaret yöllä -- senpätähden\n    nää eriskummalliset loihtuvitjat\n    sull' ovat tarpeen! -- Olen havainnut\n    ne tuhotyöt, joita poissa ollessani\n    nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.\n\nKERTTU.\n\n    Kristikoirat! Taivaan Jumala!\n\nLALLI.\n\n    Elä pelkää, Kerttu!\n    Jo saapui Lalli! -- Tylysti\n    he ovat seutujamme pidelleet,\n    hirveästi heille kostaa Lalli! --\n    Tuo karsikkoimme raiskaus -- sekin\n    on luultavasti heidän ilkitöitään?\n\n    KERTTU.\n\n    Ilkitöitään!\n\n    LALLI.\n\n                 Viattomaks'\n    mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o\n    sinua syyttää siitä, minkä teki\n    mun poissa ollessani väkivalta.\n    Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät!\n    Mun miekkain vertanne on maistanut\n    ja himoo juoda sitä enemmänkin!\n\nKERTTU.\n\n    Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama\n    myös kristitynkin veren!\n\nLALLI.\n\n    Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan\n    sa puhut nyt! Hyv' onni oli se,\n    ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!\n\nKERTTU.\n\n    Kristittyjäkö? Siis olet\n    sä kristittyä verta vuodattanut!\n\nLALLI.\n\n    Niin... Ansiokseni voin sanoa\n    sen tehneeni!\n\nKERTTU.\n\n                  Oi kovan onnen lasta!\n    Oi päivää synkeätä!... sanomata --\n    saastaista!\n\nLALLI.\n\n                Kerttu kultani...\n\nKERTTU.\n\n                                  Minua\n    sä ällös sillä tavoin puhutelko --\n    murhaaja -- ilkiö!\n\nLALLI.\n\n    En taida sinuun suuttua,\n    jos mitä puhuisitkin. -- Kerro,\n    täss' ovat vitjat -- ole iloinen!\n    Nyt..!\n\n        (Yrittää tarttua Kertun käteen.)\n\nKERTTU.\n\n          Elä lähesty! Vaan tiedä,\n    ett' olen myöskin minä kristitty!\n\n        (Äänettömyys.)\n\nLALLI.\n\n    Kuinka oli? Kristitty?... Et sanonut\n    sa: kristitty?\n\nKERTTU.\n\n                   Niin sanoin, onneton,\n    sä Herran hylkäämä!\n\nLALLI.\n\n    Kristitty!\n\nKERTTU (Itsekseen.)\n\n              Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa!\n    Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!\n\nLALLI.\n\n    Oi kovan onnen lasta!\n    Oi päivää synkeätä! -- Sanomata --\n    saastaista!\n\nKERTTU.\n\n                Elä siitä synkisty.\n    Minua taivaan armo...\n\nLALLI.\n\n                          Taivaan armo! --\n\n    KERTTU.\n    Myös sinuakin voipi kohdata\n    se armo, jos vaan katuvaisella\n    sä sydämellä vastaanotat sen.\n    Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle,\n    jos sinä kristinuskoon kääntyisit!\n    Ei ole onnea, ei autuutta,\n    ei iloa, ei rauhaa, toivoa\n    sen opin ulkopuolia! -- Kuitenkin\n    ma olen liian halpa sitä julistamaan.\n    Mut on hurskas mies ja piispa --\n    hän voipi nämä kaikki selittää\n    sinulle ihanasti! Menkäämme\n    hänen luoksensa! Rientäkäämme!\n    Lalli, kuule, uuteen armon elämään\n    hän sinut johdattaa! Luovu!\n    Voi, luovu synkeästä uskostas'\n    ja tunnusta se Jumala,\n    joll' yksin ompi valta Jumalan...\n    Niin kaikki taasen hyväks muuttuu,\n    uudesti koittaa onnen kuutamo\n    ja lemmen päivä meille, samassa\n    kun este, joka meidät erottaa,\n    on kumottu!\n\nLALLI.\n\n               _Este! Erottaa!_\n        (Itsekseen.)\n    \"Sa koston kotonasi löydät.\" -- Nyt\n    jo tajuan ma ennustusten lauseet!\n\nKERTTU.\n\n    Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret\n    kun sinä kristittyä vertakin\n    jo olet vuodattanut, mutta Hän,\n    joka kaiken maailman virheet sovitti\n    ja kuolemallaan meidät lunasti,\n    hän voi sinuakin armahtaa,\n    ja armahtaakin...\n\nLALLI.\n\n                      Vaiti, mieletön!\n\nKERTTU.\n\n    Elä suutu, Lalli.\n    Lähtekäämme luo Henrikin,\n    tuon pyhän piispan!\n\nLALLI.\n\n    Pois luotani, vaimo!\n\nKERTTU.\n\n                        Hennotko\n    mun nöyrän rukoukseni evätä?\n    Et toki, Lalli.\n\n        (Hetken äänettömyys.)\n\nLALLI.\n\n                   Miss' on Ilmari?\n\nKERTTU (ei vastaa.)\n\nLALLI.\n\n    Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?\n\nKERTTU.\n\n    Poikamme...\n\nLALLI.\n\n               Poikamme, niin...\n\nKERTTU.\n\n                                 Ilmari...\n\nLALLI.\n\n    Hän juuri...\n\nKERTTU.\n\n                 Lapsemme...\n\nLALLI.\n\n                             Hän onko kuollut?\n    Sinut hukka perii!\n\nKERTTU.\n\n                      Hän elää...\n\nLALLI.\n\n    Sinun äänes' vapisee...\n    Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!\n\nKERTTU.\n\n    Hän on terve...\n\nLALLI.\n\n                    Terve! -- Konna paha!\n        (Polkee jalallansa lattiaan.)\n    Ma kohta muruiksi sun muserran,\n    ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,\n    mun päivieni ilo!\n\nKERTTU.\n\n                      Kasvatikseen\n    vei hänet piispa Henrik.\n\n        (Rientää ulos.)\n\nLALLI.\n\n    Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi!\n    Minun Ilmarini piispan kasvatiksi!\n    Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt!\n    Jos pakeni hän vaikka Tuonehan,\n    niin Lalli ryntää sinne -- hälle kostamaan!\n\n        (Menee.)\n\n                           (E.F. Jahnsson: Lalli.)\n\n\n\n\nRISTILAIVA JA LAPPALAISET.\n\nKansantarun pohjalla.\n\n\nSimon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa,\nniinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin\nlehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat\nsaaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko\nrannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista\ntuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.\n\nTällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä\nkannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina\nmannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan\nja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät\nlisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan,\nlennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan\nruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset\nsikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat\nkiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat\nniitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä\nylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes\nleikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen\nhurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.\n\nLuonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä\nvuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin\nsaaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo\nMunkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea\nhiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä\nkohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään,\nettä on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.\n\nTämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä\nkaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa\njärkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren\nmyrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen\njuurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään\nsen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka\npelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen\nrakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.\n\nNäin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:\n\nElettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä\nleveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä\npaikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka\nainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa.\nPohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu\nLappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja\nylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat\nSeita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään.\nKristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys\nhautoi pakanuuden ongelmia.\n\nArvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava\nhuhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan\nasujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten\nikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat\njalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli,\noli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki\nyhä pohjoiseen päin.\n\nTämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei\nmilloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan\npäällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät\nSeidat olivat.\n\nSanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi\narvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli\nkyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan\nkulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta\nja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa\nkummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat\nsanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon -- niinkuin\nkansa sanoi -- meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne\nkaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.\n\nSe oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti,\nmiten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti\npakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat\nnuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen\nkutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta\njuuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata\nSeidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi -- selittivät noitapapit\n-- oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat\nloihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että\npysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.\n\nNoitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja\nporonsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja\nrauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus.\nKansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia\npuheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa.\nTämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet,\nnoitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan\nlauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa,\nmutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin\nasiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja\nvastasi uusia jumaloita ei tulevan \"niin kauan kuin pulkka poronjälkiä\nseuraa\". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi,\nvarmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha\nnoita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli\nnäet talvi -- aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei\nenää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta\ntämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin;\nkansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin\noli jo koko asia unohdettu.\n\nOli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran.\nKevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat\nlaaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi -- niin ei enää seurannutkaan\npulkka poron jälkiä...\n\nMaa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat\naikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä\nruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika\noli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.\n\nÄkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden,\nnousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa.\nSanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli;\nsanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli\naumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.\n\nRauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin\npelossa Seitojen ympärillä -- ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä\nkysymään -- ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa -- hän ei\nvastannut.\n\nNyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle\netelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo\nruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren\nsuuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä\nmahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse\njumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt\ntulemaisillaan hävitystä levittämään.\n\nKauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat\nneuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat\nhartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että\narpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen\nyhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.\n\nMolempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula\nlähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli\nkokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut\nvoima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse\nluottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi\nollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin\nhurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten\nvärähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön\nkorkeimmilleen.\n\nYhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin\ntulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen\nnäkevänsäkin. Ja nyt -- voi hirmua hirmuisinta! -- tuossa tuo kauhun\ntuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.\n\nKaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi\nnäytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni\ntumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen\nhavaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat,\nolivatkin tottuneet -- ja ne näkivät.\n\nKokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin\ntäydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien\ntykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin\nolisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti\npelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus:\n\"Jumaliin! Jumaliin!\" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle,\nmissä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat,\nnaiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri\nSeitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja\nlevittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta\nuskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät;\nnoitapapit yhä pysyivät synkkinä.\n\nMutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan.\nSe lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen,\nkietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat\nesineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen\nselväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno\nmerituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä\nkimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa.\nMutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus\noli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita\npalvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa\npakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu\nKristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka\naukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia\nedessä.\n\nLauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat\nmiehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan\nistumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka\njohdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne\nseinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi\nkaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille\nasettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä\nsotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha\nkunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen\nnainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt\nalkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin\nveisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta\nnousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät\näänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu\nkaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon\nväkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi\nalhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.\n\nKuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen\nkansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta\nhämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta\npeloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon\nvimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat\ntaivaista lähettäneet arvaamatonta apua.\n\nÄkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään\nilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli\ntapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat,\nilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä\nulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies,\nhänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti\nlaihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli\nhänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja\nkaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin\nmuillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi\nkaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli\nvasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta\nriippui noitarumpu.\n\nTulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas,\npyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla\naloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan\nolivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita,\nvihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen\nhuulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä\nriippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi\nkypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi\nhänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot\nja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto\nkorkealle ja riemun raiunta kasvoi.\n\nKorkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan\nasian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä\nlähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta\nhän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti\nselkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa\nkansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan,\nlehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän\nasettui.\n\nTäällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina\nmerelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia,\njoita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet -- noita syntyjä\nsyviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei\nennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui\nselkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko\njäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa,\nhartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä\nSeita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa\njoikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.\n\nTietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki\nalus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä\njuhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut\nniin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua,\neikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi\nnäkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin\nnosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen\nsyvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman\nkantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa\nlevottomuutta.\n\nSillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono\npilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan,\nkauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä\nmustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin\nmustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta\nmereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä\nmyrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen\nraju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.\n\nJa nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi\nja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat.\nMyrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi\nvihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.\n\nPurjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme\naukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli\nvaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet\nyhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan\nseisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat\nveljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja\nlaskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri\nkaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja\nmaallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni\nrukoilemisessa ja toivossa.\n\nMutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja\njatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky\nkiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä\ntuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin\nilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.\n\nSilloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka\nkimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin\nliikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä\nloilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat\nsilmänsä merelle päin.\n\nSiellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman\ntehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.\n\nLaiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja\nvastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut\nsalakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot\nloiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti\nkorkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.\n\nMerestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan\nloihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli\nkansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen\nloihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa\nhäntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras\npalvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen\nosakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski\nkansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi\nhän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän\nynnä hänen pappinsa.\n\nSeuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut,\nnähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta\nesine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä\naallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko.\nHietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka,\npääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei\nainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä\nhaudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet,\nsoturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.\n\nMutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti\nhietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja\nrakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka\nmerkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen,\npurjeineen, kuvineen.\n\n                                   (J.#. Calamnius. Joukahainen.)\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LEHTI SUOMEKSI KIRJOITETTUA SUOMEN HISTORIAA.\n\n\nMahtaisi nyt joku sanoa: \"Ah, joska minä tietäisin, kuinka eli koska\ntämä Suomen maan kansa ompi kristityksi tullut!\" Siihen lyhykäisesti\nnäin vastataan: että anno Christi incarnati [vuonna Kristuksen lihaan\ntulemisen jälkeen] 1150 Ruotsissa valittiin yksi kuningas, nimeltä\nEerik Jedvardin poika, jonka me nyt P. Eerikiksi kutsumme, joka\nsillä samalla ajastajalla, kuin hän kuninkaaksi tullut oli,\nrupesi ajattelemaan Kristuksen uskon myös tähän Suomen maahan\nuloslevitettäväksi. Läksi sentähden tänne suuren sotaväen luvun kanssa,\nja piti P. Henrikin myötänsä, joka Upsalassa piispana oli, asetti niin\nsodan suomalaisia vastaan, jotka myös finneiksi kutsutaan, ylitsevoitti\nheidät, otti sitte heidät armohonsa ja ystäviksensä, ja antoi\nsaarnattaa Jumalan sanoja heidän edessänsä.\n\nJa kun hän kotiansa meni, jätti hän tässä P. Henrikin piispaksi ja\nsaarnaajaksi. Joka kohta myös toisna vuonna sen jälkeen kuoliaaksi\nlyötiin. Ja että hän oli Englandista sukunen, sentähden myös aina\nsitten tähän asti ompi tässä hiippakunnassa niinkuin muissakin latinan\nkieli kirkoissa, seurakunnassa ja Jumalan palveluksessa alati ja\nenimiten pruukattu ja harjoitettu. Jota myös ne vanhat kirkon raamatut\nkuin kirkoissa luetaan vielä nyt julkisesti todistavat. Ja tällä\nviralla suomalaiset ensin tulivat kristityiksi.\n\nMutta Herran vuonna 1248 niin yksi toinen Eerik kuningas, Lespe\n(sammalkieli) liikanimeltä, lähetti suuren sotaväen tänne Suomen\nmaahan, hänen vävynsä Birger Jarlin kanssa, joka sen väen päämies oli,\nja ylitsevoitti hämäläiset. Mutta hän heitä vainosi ja ahdisti siihen\nasti, että he annoit heitänsä kastettaa ja kristityksi käätä. Niille\nhän siis antoi rauhan henkensä ja tavaransa päälle. Waan niille muille\nkristittömille eipä hän yhtään rauhaa antanut siihen asti kuin he uskon\nvastaanotit. Ja tällä vuodella hämäläiset ensin tulit kristityiksi.\n\nEdespäin ompi taas tietäminen, että Herran vuonna 1293 niin se Herra\nTorgil Ruotsin marski kokosi paljon sotakansaa ja lähetti sen Karjalan\nmaahan. Sillä että ne karjalaiset teit aina vahinkota Hämeen ja Suomen\nmaan päälle. Niinkuin ne myös olit aina suurii vahingoita ennen tehneet\nkristityiden päälle. Ja silloin karjalaiset ylitse voitettiin\nruotsalaisilta. Jotka silloin kohta Viipurin linnan ja kaupungin\nrakensit karjalaisten ja venäläisten asettamiseksi ja niin tällä\ntavalla myös karjalaiset ensin tulit kristityiksi ja käättiin\nkristinuskohon.\n\nNäistä myös nyt kyllä arvataan ja merkitään, että se Uudenmaan\nrantakansa, Porvoon ja Raaseporin lääneissä, että myös kaikki,\nkiotolaiset Kalandissa ja pohjalaiset, jotka vielä tänä pänä\nruotsinkielinä puhuvat, ovat olleet Ruotsista eli Gottlannista ensin\nulostulleet. Sillä että koska nämät suomalaiset, jotka silloin pakanat\nolit ja manterissa asuit, tahdoit kiotolaisia tapansa perästä\nvahingoittaa. Niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä eli\nlaivalla kohta Ruotsin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin\nlangoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauvan ennen\nkristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan\nasujamet.\n\n        (Agricolan alkupuheesta Uuden Testamentin suomennokseen.)\n\n\n\n\nPALANEN AJANTIETOA.\n\n\n           Piispa suuri Suomenmaalle\n    1150 Papiks pantu pakanoille\n         Henrik ensin Engelandist,\n         Sepä seurais tänne Ruotsist\n         Korkiat' Eerik Kuningasta,\n         Suomeen silloin kulkevaista.\n         Se sit Suomes kansaa kasti,\n         Suomalaiset Uskoon saatti.\n         Jota Pakanat pahaks panit,\n    1151 Takaa ajoit, tyhmäst tapoit.\n           Siihen sijaan sit a'n'an\n         Toimi Jumala toiset pian.\n         Her Rudolph Wästgötin Maalta\n         Opetti sitten Suomen Saarta.\n         Kuurilaisilt vangiks vietiin,\n    1178 Kuurinmaalla kuoliaaks lyötiin.\n           Kolmas Her Folgvinus Ruotsist.\n           Neljäs Thomas Engelandist.\n           Koska vuotta sata kului,\n         Siit kuin Suomeen usko tuli,\n    1249 Birger Jaarli, Jalo Herra,\n         Samosi se Suomeen kerran,\n         Samos Hämeesen huovinensa,\n         Voitti Hämeen joukkoinensa.\n         Pakanat siell kaikki käänsi,\n         Uskoon oikeall opill väänsi;\n         Hämeen Linnan lujan rakens,\n    1250 Johon jälleen jätti väkens.\n         Koht sitt Ruotsissa perusti\n    1260 Suuren Stockholmin kiiruusti.\n           Sitt Piispana oli Westgötist\n         Bero. Niin Ragvald Östgötist.\n         He Räntämäel haudattiin,\n         Kussa Tuomiokirkko pidettiin.\n           Her Catillus Westgötist taas\n         Oli Piispana Suomen maass.\n           Sitt Her Johan Sigtunasta\n         Wietiin Upsalaan Suomesta.\n    1281 Maunus sitten siirtyi sijaan,\n         Kuta kaikki kiitit ijän,\n         Ruskoll syntyn Piispa Suomeen.\n         Koska viihtyi vieraaks Tuonen,\n         Unikankarill kannettiin,\n         Turkuun ensimmäisnä haudattiin.\n         Torkil tain Piispan ajalla\n         Voitti kaikki Karjanmaalla.\n         Kaikki oikiaan Uskoon käänsi,\n    1293 Viipurihin linnan väänsi,\n           Tuli taas Turkuun Her Ragvald\n         Aivan oppen Ahvenan Maalt,\n         Jonka ajall Venäläisilt,\n         Häpiällä häijyläisilt\n         Turku tuhille poltettiin,\n    1318 Kirkko kivinen poljettiin.\n           Sitt Her Bengti Upsalasta.\n           Jälleen Her Hemming samast maasta.\n           Niin Her Henrik Hermän huoneest.\n    1370   Johannes Petri jälleen Suomest.\n    1374   Johan Westphali Turusta.\n         Vihdoin viisas viljasuosta\n    1412 Bero Balcki Wehmalainen.\n           Jälleen oli Piispana Suomalainen,\n    1412 Maunus Tawast Mynämäest,\n         Hyvin syntyn hyväst väest;\n         Tästä Paavi paljo piti,\n         Kuningas kans tätä kiitti.\n         Suomell suureks hyvyydeksi\n         Pysyi Piispana vanhaksi.\n    1452   Mestar Olof saawui sijaan\n         Piikkiön Rungiost Piispan tilaan,\n         Hyvii töitä paljo teki,\n         Kuta kuollutt kiitti väki.\n    1460   Sitten Mestar Konrad Bitzi,\n         Joka opiss oli vissi,\n         Aniniemen aateleista,\n         Turun Linnan turvaista.\n    1489   Mestar Maunus Särkilahdest,\n         Suomen hyväst Herrasväest,\n         Ylösotett ylimmäisilt,\n         Aina kiitett alimmaisilt.\n    1500   Mestar Lauri Suuripää,\n         Turkulainen viisas tämä\n         Hiljaksens kans kaikkein oli,\n    1507 Juuri Jumalisest kuoli.\n    1507   Mestar Johan Paraisilta\n         Sanoi pian iäist iltaa,\n         Kulta pala rintaan painui,\n    1510 Huikia tuttiin kalman haju.\n    1510   Her Arvei Kurki Laukosta,\n         Syntynyt suurest suvusta,\n         Oli Piispan orjan ajall,\n         Koska Juuti julmall tavall\n         Ryösti Ruotsin, ryösti Suomen,\n         Jumala kosti Juutin juonen.\n    1521   Nämät kaikk ehk kansaa kastit,\n         Paavist kuitenk eriämäst estit;\n         Enempi pahaa palvelit Paavii\n         Kuin oikiast opist otit vaarii.\n    1517   Nyt olkoon kiitos Jeesuksen,\n         Joka lähett Lutheruksen.\n         Sepä Opin selväst selitt.\n         Paavin eksyksist meit' eritt.\n         Ehk se saarnais Saksalaisill,\n         Kulkip sana Suomalaisill.\n         Kuin tuli kuuluis Kuningas,\n         Gösta suur Ruotsin Ruhtinas,\n         Se samoitt Juutin juonen taan,\n    1522 Wapaht waiwast Suomen-Maan.\n         Opin saatt oikian Maakuntaans,\n         Saarnaajat selvät Seurakuntaans;\n         Paavist pahast Ruotsalaiset\n         Selitti sekä Suomalaiset\n         Ain Apostolein Saarnalla,\n         Ratk Lutheruksen tavalla.\n\n    (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)\n\n\n\n\nLEGENDA.\n\n\n    Kun Herra ynnä Pyhä Pietari\n    Ne merta, maata muinoin matkasi,\n    Niin, kerrotaan, he kesä-illan tullen\n    Myös saivat Suomenmaalle siunatullen.\n\n    He alle istahtivat koivupuun,\n    Mi kasvoi kaltahalla salmensuun,\n    Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen\n    He joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:\n\n    \"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!\n    Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!\n    Maa karu, kallioinen, pellot pienet,\n    Ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!\"\n\n    Mut Herra hiljakseen vain hymyili:\n    \"Voi olla, maa on karu, kylmäki,\n    Ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,\n    Mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.\"\n\n    Näin lausui Herra, hymyi hiljakseen.\n    Ja katso! Kumma hohde peitti veen.\n    Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,\n    Ja vainiolta roudan valta raukes.\n\n    Pois Herra kulki kanssa Pietarin.\n    Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin\n    Sa istut koivun alla, on kuin täällä\n    Viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.\n\n                 (Eino Leino: Yökehrääjä.)\n\n\n\n\nPYHÄN HENRIKIN YLISTYSVIRSI.\n\n\n    Kyyhkyn kautta viheriä\n    öljynlehvä tuotihin:\n    Kaksittaisin eläimiä\n    vietiin arkkiin Noakin. --\n    Suomen kansa, laula niin\n    kiitosvirttä Herran,\n    kun sulle lahjaks' annettiin\n    pyhä sana kerran.\n\n    Vuoret korkeimmatkin peittyi\n    alle vetten vyöryväin,\n    pilvein tulvat maahan heittyi,\n    synti rangaistihin näin. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Riemuitse, sä hurskas kansa:\n    säilyi arkki yksin vaan,\n    konsa Herra vihassansa\n    tuhos' kaikki luodut maan. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Meitäkin näin armahdettiin:\n    Kristuksesta tännekin\n    opettamaan lähetettiin\n    hurskas miesi Englannin. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Saapui piispaks' Upsalahan\n    kutsust' Eerik kuninkaan,\n    Kristuksesta saarnaamahan\n    kautta kaiken Ruotsin maan. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Rakkauden into siellä\n    voitti myöskin ritarit,\n    taivaan voimasta mi tiellä\n    totuuden jo vaelsit. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Riemuin laskettivat laivat\n    poikki meren Suomehen,\n    pakanoista voiton saivat,\n    löivät vallan velhojen. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Opettaja hurskas monta\n    turmaa tiellään kohtasi,\n    konsa kansaa uskotonta\n    oikeahan ohjaili. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Kotipuoleen sitten haaksi\n    kantoi Eerik kuninkaan,\n    pyhä Henrik ruhtinaaksi\n    kirkkohon jäi vieraan maan. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Tyynin mielin viimein kesti\n    marttiiroiden kohtalon,\n    konsa hälle kiukkuisesti\n    kosti Lalli kunnoton. --\n    Suomen kansa, laula j.n.e.\n\n    Kristus isänmaamme suokoon\n    aina elää rauhassa,\n    uskon voimaa meihin luokoon.\n    Hälle kiitos, kunnia. --\n    Suomen kansa, laula niin\n    kiitosvirttä Herran,\n    kun sulle lahjaks' annettiin\n    pyhä sana kerran.\n\n(Kokoelmasta \"Piae Cantiones\", suom. Toivo Vallenius.)\n\n\n\n\nPYHÄN HENRIKIN IHMEITÄ.\n\n\nVanhoissa keskiajan legendakirjoissa on luettelo pyhän Henrikin\nihmetöistä. Näitä legendoja lukivat ja kertoivat papit katolinuskon\naikana pyhän Henrikin juhlapäivinä kansalle kaikissa maamme kirkoissa.\nNiiden lukeminen vastasi osaksi saarnaa meidän nykyisessä\njumalanpalveluksessamme.\n\nEnsimäinen ihme, josta legenda kertoo, on surmarunossa mainittu Lallin\npäänahan irtautuminen Henrikin hiipan mukana. Toinen on samassa runossa\nkerrottu tapaus hänen sormuksensa löytämisestä. Sitten jatkaa legenda:\n\n\"Kun Kaisalum'in talossa vanhemmat valmistautuivat käärimään kuollutta\npoikaansa, rukoilivat he hartaasti Pyhältä Henrikiltä apua. Ja kun he\nolivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi se, joka makasi\nkuolleena, pian jälleen eloon.\n\n\"Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa\nvainajaa itkien surivat, tointui hän, pyhää Henrikkiä rukoiltaessa,\näkkiä henkiin ja tuli terveeksi.\n\n\"Eräs vaimo Sastamalasta, joka kolme vuotta oli sairastanut kovaa\nhivutustautia, rukoili Pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani\npaikalla ja tuli täysin terveeksi.\n\n\"Eräs harmaaveli-munkiston veli, pappi ja saarnaaja, nimeltä Erlendus,\noli kuusi vuotta potenut ankaraa päänkivistystä. Kun hän Pyhän Henrikin\npäivän aattoyön jumalanpalveluksen aikana teki sen lupauksen, että hän,\njos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta, kiitollisuudesta\nhänelle osoitetusta annosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten eteen\nvahasta tehdyn pään ja sittemmin aina olisi pitävä marttyyria\nsuuremmassa kunniassa, niin parani hän paikalla pitkällisestä\ntaudistaan.\n\n\"Eräs vaimo Kyröstä, joka vuoden päivät oli ollut sokeana, lupasi tehdä\npyhiinvaelluksen, rukoili Pyhää Henrikkiä ja sai sen perästä takaisin\nnäkönsä.\n\n\"Eräs mies Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti rampa, lupasi käydä\nPyhän Henrikin jäännösten luona hartauttaan harjoittamassa, jos hän\ntämän ansiosta paranisi, jonka jälkeen korkea marttyyri pian laupiaasti\nvapautti hänet tästä surkuteltavasta kuihtuneisuudesta.\n\n\"Kun Inkoossa erään kirkonpalvelijan esikoistytär taisteli kuoleman\nkanssa, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useammille pyhimyksille\ntyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja kun hän oli\nlaskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse väsymyksestä ja\nsurusta oli milt'ei vaipunut uneen, sanoi hänelle eräs henkilö: 'miksi\nsinä et huuda Pyhää Henrikkiä avuksi?' Kun hän heräsi, sanoi hänelle\nmyös toinen paikalle saapunut vanha vaimo: 'tee lupaus Pyhälle\nHenrikille, sillä hän tahtoo itse saada lupausta sinulta.' Hän lupasi\nsilloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoisi marttyyrin\naattojuhlamenojen aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen ruumiille\nja että hän itse ynnä tytön äiti täyttäisivät lupauksen, siksi kuin\ntytär varttuisi täyteen ikäänsä. Sen perästä nousi tyttö ihan terveenä\ntautivuoteeltaan.\n\n\"Muutamat Kokemäen miehet, jotka hylkeenpyynti-retkellä olivat ulkona\nmerellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan, ja peläten hukkuvansa ja\nkadottavansa omaisuutensa, rukoilivat he Pyhää Henrikkiä, ja paikalla\ntyyntyi meri ja itse pääsivät he hengenhädästä.\n\n\"Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Göötainmaalla erään papin\nluo Sandhem'iin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut Pyhän\nHenrikin muistomaljan, nauroi pappi tätä kuullessaan ja sanoi: 'Jos hän\non pyhä, niin näyttäköön minulle vihansa, jos hän siihen pystyy.' Mutta\nseuraavana yönä, kun hän makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky\nkovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen\nviha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, nyt oli häntä\nkohdannut, kutsui hän luokseen ylempänä mainitun Gudmundin ja katui\nilvettään, rukoili Pyhältä Henrikiltä apua, teki lupauksen, että hän\nkoko elinikänsä paastoaisi hänen aattojuhlamenojensa aikana, ja tuli\nsilloin kohta terveeksi Pyhän Henrikin avulla.\"\n\n\n\n\nPYHÄN HENRIKIN SARKOFAAGI.\n\n\nVähän matkaa Turusta pohjoiseenpäin kohoaa Nousiaisten kirkko, vanhin\nSuomessa. Siihen Suomen ensimäinen apostoli Henrikki piispa haudattiin,\nsen jälkeen kuin hän Lallin kirveestä oli saanut surmansa. Siellä\nnytkin vielä, vaikka hänen luunsa jo v. 1300 muutettiin Turkuun, on\nnähtävänä komea, hänelle pyhitetty arkku, kallein ja kaunein meille\nsäilynyt muistomerkki katoliselta ajalta.\n\nTämä arkku, hakattu siloitetusta, mustasta saviliuskakivestä, on\nsuuntiotahokkaan eli parallellipipedin muotoinen, päältäpäin sekä\nlaidoilta peitetty vaskipeltisillä, jotka sisältävät kuvia Pyhän\nHenrikin elämästä sekä kuoleman jälkeen tekemistä ihmeistä.\n\nArkunpäällisessä vaskipellissä näemme Pyhän Henrikin täydessä komeassa\npiispanpuvussaan, polkemassa murhaajaansa, joka hänen jalkainsa alla\nvääntelekse, kirves vieressään (kuva 1). Lalli on aivan pikkaraiseksi\nkuvattu, luultavasti vertauskuvaksi siitä, että hänen työnsä oli ollut\naivan voimaton kristiuskoa vastaan. Molemmin puolin pyhän miehen päätä\non pieniä enkeleitä, jotka pyhää savua suitsuttavat. Hänen edessään on\npolvillaan rukoilemassa piispa, luultavasti tämän arkun teettäjä.\nHenrikin pään päällä on kolme pientä kuvaa; keskimäinen niistä on\nVapahtaja, maanpallo kädessä, ja molemmin puolin häntä suitsuttavia\nenkeleitä. Piispan sivulla on myös molemmin puolin kuvia; vasemmalla\npuolella katsojasta apostolit Pietari ja Paavali, oikealla Matteus ja\nJohannes, kukin tavallisilla tuntomerkeillään varustettuina. Alempana\nnähdään vasemmalla Pyhä Eerikki kuningas ja Pyhä Olavi kuningas, joilla\nmolemmilla on maanpallo kädessä ja sitäpaitsi edellisellä valtikka,\njälkimmäisellä sotakirves. Oikealla puolella seisoo kaksi pyhää miestä\npiispanpuvussa. Aivan alimmaisina seisoo vasemmalla Pyhä Katariina\nteilirattaineen, miekkoineen ja Pyhä Margareeta lohikäärmeineen sekä\nristeineen. Oikealla on myös kaksi pyhää vaimoa nunnanpuvussa, joista\ntoisella on miekka ja kirja, toisella ristipäinen sauva, helmivyö sekä\nkirja kädessä. Lieneekö jälkimäinen ehkä Pyhä Brigitta?\n\nLaitakuvissa näemme vasemmalla puolella ylimpänä ensiksi kuvattuna\nruotsalaisten ristiretkeläisten tulon Suomeen (kuva 2). Kaksi\npurjelaivaa lähestyy Suomen rantaa, jossa suomalaiset, aseet kädessä,\novat vastassa. Ylempänä olevan aluksen kokassa liehuu Ruotsin\nkuninkaallinen lippu, sisältäen kolme kruunua, jota rautapaitaan puettu\nsoturi kantaa. Muuten siinä aluksessa vielä näkyy useampia risteillä\nsekä kruunuilla merkittyjä lippuja, ynnä kypäräpäisiä, pertuskoilla,\npeitsillä ja nuijilla varustettuja ritareita. Kokasta törröttää jousi.\nSelvimpänä kaikesta näkyy Ruotsin kuningas Eerik IX, kruunu päässä,\nmiekka kädessä, risti rinnassa, retken tarkoituksen merkiksi. Toisessa\nlaivassa seisoo munkki, näyttäen ristiä pakanoille. Hänen vieressään on\nnainen nunnanhunnussa, silmät luotuina piispa Henrikkiin, joka on\npiispan puvussa, hiippa päässä, vaan ilman piispan sauvaa. Pyhä mies\nnäkyy rukoilevan. Hänen takanaan on vielä useampia aseettomia,\nhengellisiä miehiä. -- Rannalla seisoo muiden eturivissä haarniskoittu\nmies, kädessään lippu, johon on kuvattuna lohikäärme. Tämän päällikön\ntakana nähdään kuusi keihäillä, nuijilla sekä kilvillä varustettua\nsoturia. Niiden ylitse kohoaa patsaalla seisova paljas ihmishaamu,\nkeihäs ja kilpi kädessä, luultavasti epäjumala. Hänen alapuolellaan,\nkuvan vasemmassa reunassa, on kaksi rautarengashaarniskaan puettua\nsotilasta, joista toinen kumarassa, maahan nojattua joustaan vireeseen\nvetämässä. Vielä alempana seisoo lyhyellä, väärällä sapelilla\nvarustettu mies, joka vasemmalla kädellään viittaa nuolilla täytettyyn\nviineen päin, oikeassa pitää hän nuolikimppua. Aivan alinna kantaa\nröyhetyiseen turkkiin puettu mies selässään vasua, täynnä kiviä ja\nluoteja. Nämä molemmat lähenevät haarniskoitua soturia, joka nojaa\noikeaa kättänsä kilpeen ja vasemmassa pitää jotakin tykin sytyttimen\nkaltaista. Hänen edessään nähdään kanuuna (pari sataa vuotta ennen kuin\nruuti keksittiin!) ristiin asetettujen tukien nojassa, luoteja\nympärillään.\n\nSeuraava kuva (kuva 3) osoittaa suomalaisten ja ruotsalaisten taistelua\nynnä kuinka Henrik piispa kastaa voitetut suomalaiset kristinuskoon.\nTaistelutantereena on korkea mäki; oikealla puolella nähdään Ruotsin,\nvasemmalla Suomen väki. Edellisten yli liehuu kolmekruunuinen lippu.\nYlimpänä mäen kukkulalla ruotsalainen soturi juuri on hakannut poikki\nsuomalaisten lipputangon; lippuun on puolikuu (muhamettilaisten\nmerkki!) kuvattuna. Selvään näkyy Ruotsin joukossa Eerikkikuningas,\nkruunu kypärässään, keihäs tanassa vihollista vastaan. Paitsi häntä on\nvielä nähtävänä useampia ritareita täydessä rautapuvussa ynnä pari\njousimiestä, jotka juuri ampuvat. Suomalaisten puolella on etevimpänä\nkookas, haarniskoittu urho, jonka kypärä on edestä avoinna. Hän\nheiluttaa mahdottoman suurta rautanuijaa ja seisoo kaatuneen vihollisen\npäällä, jonka kädestä rautakinnas on pudonnut. Muilla suomalaisilla on\nmuutamilla kypärä, muutamilla suippolakki päässä. Kaikki ovat\nhaarniskoilla suojellut ja jousilla, peitsillä, pertuskoilla tai\nnuijilla varustetut. Heidän lipuissaan nähdään puolikuita,\nruotsalaisissa ristejä tai kruunuja. Reunimpana vasemmalla on\nhaavoitettu soturi, joka on saanut nuolen rintaansa ja vetäytyy pois\ntappelusta, kantaen kypäräänsä kädessä. -- Kuvan alalaidassa näemme\nsuomalaisten kastamisen. Kuinka väkinäinen tämä toimitus oli, sen\nosoittaa tuo ruotsalainen soturi, joka nuijan iskuilla ajaa heitä\nkasteelle. Ahkerasta käyttämisestä on jo nuijan varsi poikki.\nReunimmaisena vasemmalla seisoo aseeton suomalainen, aivan \"alla päin,\nkallella kypärin\". Par'aikaa nuijan iskun alaisena on puoleksi\npolvilleen langennut mies, jonka sotakirves on jo pudonnut maahan.\nHänen edessään seisova on riisunut kypäränsä ja viskaa pois\npertuskansa. Aivan etumaisin on kastemaljan edessä polvillaan,\nriisuttuaan kypäränsä sekä rautakintaansa, ja laskettuaan sotakirveensä\nkädestään. Pyhä Henrik täydessä piispanpuvussa häntä paraikaa kastaa.\nPiispan takana nähdään munkki, joka kantaa ristiä, sitten nunna, sitten\nmunkki, kirja kädessä.\n\nKolmannen kuvan, Eerikki kuninkaan lähdön Suomesta, jakaa kaaripieli\nkahteen puoliskoon (kuva 4). Me näemme Henrik piispan seisovan komean,\nuuden kirkon edustalla. Hänen takanaan seisoo hänen ainainen\nseuralaisensa, tuo nainen nunnanpuvussa, ja munkki, joka piispansauvaa\nkantaa. Kuningas Eerikki, kruunu päässä, on polvillaan piispan edessä,\njäähyväisiä sanomassa. Hänen seurassaan on hovipoikia ja ritareita\nrautapuvussa. Rannassa heitä odottelee laiva, purjeet levällään,\nvalmiina lähtöön; toinen alus ylempänä jo kyntää meren aaltoja.\n\nNeljäs taulu (kuva 5) on niinikään jaettu kahteen puoliskoon, jotka\nkuitenkin tässä ovat kumpikin erinäisenä kuvana. Reunimmaisessa\nvasemmalla puolella nähdään suomalainen Lalli metsässä suuren tammen\njuurella taistelemassa täysivarusteisen ruotsalaisen ritarin kanssa,\njoka on jo kaatunut maahan, mutta vielä koettaa miekallaan suojella\nitseään Lallin kirveen surma-iskusta. Toisessa puoliskossa Lallilla,\njoka tulee kirkolle ase kädessä, on piispa vastassa, julistaen\nmurhamiehen kirkon pannaan. Munkki Henrikin takana, piispansauva\nkädessä, kääntyy pois, ikäänkuin Lallin tekoa kammoksuen.\n\nArkun pääpuolella olevissa laitakuvissa on Henrikin murha kuvattuna.\nKumpikin taulu siinä, vaikk'ei kahtia jaettuna, sisältää kaksi eri\nkuvaa. Oikeanpuolisen taulun (kuva 6) vasemmassa puoliskossa Lalli,\nkohdattuaan piispan autiolla kankaalla, jo kohottaa kirveensä; Henrik\naseetonna vastarintaa yrittämättä, seisoo kädet ristissä, surmaansa\nodottaen. Toisessa puoliskossa Henrik kaatuu surmattuna maahan, kädet\nyhä vielä ristissä, Lalli pitää murha-asetta vasemmassa kädessään,\noikealla hän juuri panee piispanlakkia päähänsä. -- Vasemmanpuolisen\ntaulun (kuva 7) vasemmassa puoliskossa on Lallin emäntä tuvan\nkynnyksellä miestään vastassa, joka yhä vielä pitää kirvestä kädessään.\nToisella kädellään Lalli viittaa ulos, ikäänkuin kertoen juuri\ntapahtunutta seikkaa. Toisessa puolikossa Lalli riisuu ryöstetyn lakin\npäästään, jolloin, vanhan runon sanoilla puhuen,\n\n    hiukset himahtelivat,\n    liukosi luusta irrallensa\n    kaikki kamara keralla.\n\nVaimo katselee kauhistuen ja hämmästyksissään tätä Luojan lähettämää\nrangaistusta.\n\nArkun oikealla puolella olevissa laitakuvissa näemme reunimmaisessa\ntaulussa (kuva 8) Henrikin poikkihakatun sormen sormuksineen, joka,\nniinkuin runo kertoo, seuraavana kesänä löytyi Köyliönjärveltä\nsulamattomalla jääpalasella ajelehtimasta. Samalla jääpalasella istuu\nkorppi, jonka lihan haju on sinne houkutellut, vaan joka ei kuitenkaan\ntähän pyhään jäseneen tohdi koskea. Veneessä olijoista on takimainen\nsokea mies, joka, tarun mukaan, tuli jälleen näkeväksi, sen jälkeen\nkuin hänen silmiänsä oli marttyyrin sormella hierottu. Puut rannalla\novat tammia ja niiden juurella kävelee leijona.\n\nToisessa taulussa (kuva 9) saatetaan murhatun piispan ruumis hautaan.\nEdellä kulkee munkkeja, kantaen kirkonlippuja ja monstransseja.\nRuumispaarin jälestä astuu nunna, molemmin käsin pitäen kiinni\npaareista. Häntä seuraamassa on vielä toisia munkkeja sekä nunnia.\nSaattojoukko näkyy lähtevän muutamasta kylästä ja menevän erääseen\n(Nousiaisten) kirkkoon sillan ylitse.\n\nSeuraavassa taulussa (kuva 10) marttyyri jo lepää ruumislaudalla kansan\npalveltavana. Laudan alusta on koristettu pyhäin munkkein kuvilla.\nYmpärillä seisoo lukevia ja veisaavia pappeja ynnä kuoripoikia,\nmonstranssi sekä palavia kynttilöitä kädessä. Henrikin jalkoihin koskee\neräs munkki; nainen nunnanhunnussaan halaa molemmin käsin hänen\npäätänsä.\n\nSen perästä tulevassa taulussa (kuva 11) Pyhä Henrikki herättää lapsen\nkuolleista. Tämä taulu taas on jaettu kahtia. Oikeanpuolisessa\npuoliskossa makaa hautaliinoihin puettu lapsi maassa ja sen vieressä on\nkaksi naista, jotka osoittavat syvää suruansa. -- Vasemmalla puolella\nvanhemmat rukoilevat Pyhää Henrikkiä, joka, pilvissä ilmestyen, puhuu\nheidän puolestaan vielä ylempänä tähtien keskellä istuvalle Jumalalle.\nLapsi, heräten elämään, jo alkaa nousta makuultaan.\n\nArkun jalkapuolella olevan laidan taulut sisältävät myös kumpikin kaksi\nkuvaa. Ne olivat muinoin varustetut saranoilla ja avattavat, niin että\ntästä päästä saatettiin pistää sisään vihkimäsormuksia y.m., joita\ntahdottiin siten vihkiä ja tehdä onnea tuottaviksi.\n\nOikeanpuolisessa (kuva 12) kuvataan edellä kerrottua tapausta\nLänsi-Göötainmaalla, kun Pyhä Henrik rankaisee yhtä pilkkaajaansa.\n\nVasemmanpuolinen taulu (kuva 13) osoittaa kuinka Pyhä Henrik auttaa\njumalisia kokemäkeläisiä merimiehiä. Jo on masto katkennut ja aallot\novat painaneet perän veden pinnan alle. Hädissään miehet huusivat Pyhää\nHenrikkiä apuun, joka kohta ilmestyikin pilvissä ja asetti myrskyn,\nniin että miehet, niinkuin kuvan oikeanpuolinen puolisko näyttää,\ntyynellä merellä, täydessä turvassa saavat jatkaa kulkuansa.\n\n                                   (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)\n\n\n\n\nMUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.\n\n\n    Muinaisuuden mustan yössä,\n    Pohjolan ajan alussa,\n    aaltosi ulappa aava\n    yli suuren Suomenmaan.\n    Suolaisten sumujen vyössä\n    vyöryi synkät aallot vaan\n    sylitellen, sylkytellen,\n    halki aikojen halaten\n    jäitä hyisten huippuvuorten,\n    päitä lauttojen lumisten.\n\n    Aallot kulki tuulten teitä,\n    aurinko ajan latua,\n    hiljaa hiihti päivät pitkät,\n    hiljaa hiipi pitkät yöt --\n    päivä kutoi kuiden työt,\n    yössä vuossadat samosi.\n\n    Vaan kun kerran päivän kaari\n    taasen taivolle kohosi,\n    maa oli merestä noussut,\n    veestä manner maatunnunna,\n    ulapalle outo saari,\n    aalloille nimetön niemi.\n\n            -- -- --\n\n    Kerran illalla Kalevan kansa\n    saapui niemehen nimettömään,\n    matkan vaikean vaivoistansa\n    yöpyi rannalle lepäjämään,\n    sytytti savunsa saarelmalle,\n    tulensa niemyen nenähän toi,\n    levitti lehviä kuusten alle,\n    louhten lomahan majansa loi.\n\n    Vaan kun aamulla päivyt koitti\n    valaen vesille kultiaan,\n    kummun kuusessa peippo soitti,\n    kukahti käkönen oksallaan;\n    silloinpa heraksi heltyi mielet,\n    sulipa hymyhyn partasuut,\n    silloin helkähti sydänten kielet,\n    humahti rinnassa \"isien puut\".\n\n    Juuri kaivaten maata moista\n    lähteneet oli kulkemaan\n    tuolta he Aasian alkukoista,\n    otava, aurinko oppainaan --\n    maata kaivaten, kussa senki\n    luonto luontoa omaa ois,\n    kussa Kalevan heimon henki\n    korven honkien humussa sois.\n\n    Kohta tietäjä lyylin laittoi,\n    saneli pyhäksi salmen suun,\n    kummun kuusesta oksat taittoi,\n    julisti vuorella Jumalan puun,\n    lepikön aitasi Hiiden haaksi,\n    asuma-ahoksi vainajain,\n    nimitti niemyen Suomenmaaksi\n    Ukolle uhreja teurastain.\n\n    Näinpä riemulla Kalevan kansa\n    tuhanten järvien maahan jäi,\n    aneli onnea Ahdiltansa,\n    palui palkkoja metsältäi,\n    saarten salmihin verkot heitti,\n    syvälle korpehen vipunsa vei,\n    paaden kourussa kalansa keitti,\n    tuntenut kaupin kaluja ei.\n\n    Vaan kun iltasin kumpuloilla\n    päivän laskua katseltiin,\n    tai kun erässä nuotioilla\n    otavan sarvia outeltiin, --\n    silloinpa helisi kannelkielet,\n    kautta kumpujen soitot soi,\n    silloin sankarit vapaamielet\n    sormet sormien lomahan loi,\n\n    silloin loihtuja, laulelmoita\n    partahuulilta humisi vaan,\n    alkusyntyjä syviä noita,\n    peruja kansojen kehtomaan:\n    Vipusen virsiä, satuja sammon,\n    \"lovessa\"-käyntejä loihtijain,\n    kuvia kummia Kalman kammon,\n    ituja Tuonelan tutkelmain.\n\n    Luonnon lapsena kasvoi kansa,\n    nukkui honkien huountaan,\n    uneksi uudesta onnestansa,\n    heräsi aaltojen loiskinaan;\n    huhtia raaten, kaskia kaaten\n    voimoa elämän nisistä joi,\n    metsän Mielikin povella maaten\n    luonnon luottehet kuulla voi.\n\n    Siellä suojana hongan juuri,\n    toivon tähtöset päällä pään,\n    kasvoi Suomen sukuni suuri,\n    yleni henki heimon tään.\n    Kuuhut kulki taivahalla\n    kuusten lomitse kurkistain --\n    kansa se kasvoi kuusten alla,\n    käköset oksilla kukkui vain.\n\n            -- -- --\n\n    Koittipa vihdoin Wäinämön aika,\n    Suomeni sankari-aika,\n    tietojen, taitojen, taikojen aika,\n    laulujen, urhojen aika,\n    jolloin suur' oli Suomeni valta,\n    laaja laulun ja soiton maa:\n    Vienan päältä ja Valdain alta\n    Suvannon suurten vetten taa.\n    Jolloin Suomeni kansa sorja\n    ollut ei lännen, ei idän orja,\n    jolloin Kalevan kalpa löi\n    ja leimusi tietäjän taika.\n\n    Kauvas valliten merta kahta\n    Permin purret kulki,\n    kauvas kaartaen Pohjanlahta\n    Kainuu satamat sulki,\n    loitos Karjalan kannel kaikui,\n    kauvas kantoi Jäämin jous,\n    Taara-huutoja rannat raikui,\n    kussa Yösalon purret sous.\n    Silloin suur' oli Suomen kansa,\n    Suomen leijona voimassansa,\n    silloin heimoni kunniaa\n    koko Pohjola julisti julki.\n\n    Josp' ois astunut silloin miesi,\n    kansani yhtehen tuonut,\n    temmannut miekkasi, rastinut tiesi,\n    valtasi vaajat luonut!\n    Josp' ois Wäinämö harmaapäinen\n    silloin tarttunut valtikkaan,\n    taikka lähtenyt Lemminkäinen\n    sukunsa suurena kulkemaan, --\n    noussut heimonsa herttuaksi,\n    veljeskansojen kaitsijaksi,\n    Wäinän rannoilta Ruijan suulle\n    torvien soida suonut!\n\n    Vaan ei kutsua kuullut kansa,\n    raikunut torven tahti,\n    Wäinämö soitteli kanneltansa,\n    impiä ajeli Ahti;\n    eip' on astunut silloin miestä\n    heimoni onnea ohjaamaan,\n    kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,\n    veli ei tuntenut veikkoaan.\n    Perman rannalle Norja nousi,\n    Väinän virtoja vieras sousi,\n    Kainuun hautasi kansojen yö --\n    vaipui heimoni mahti.\n\n              -- -- -- -- --\n\n    Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan\n    vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,\n    tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan,\n    pyhän Päivänvuoren päällä Ukon maljan juomahan.\n    Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,\n    täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi;\n    siellä istui Ilmariset, haastoi Wäinöt harmahat,\n    täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.\n    Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen,\n    käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,\n    rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous\n    silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:\n\n        \"Terve kevät Pohjolahan,\n        Suomehen suvinen päivä,\n        terve lämmin lounatuuli,\n        terve kumpuen käkönen!\n        Terve veet sinertämähän,\n        viidakot vihertämähän,\n        terve maahan marjan varret,\n        terve kukkaset keolle!\n\n        Paista päivä näille maille,\n        näien peltojen perille,\n        nosta maa makoamasta,\n        Luojan nurmi nukkumasta,\n        pane korret korttumahan,\n        sekä varret varttumahan,\n        tuhansin neniä nosta,\n        saoin haaroja hajota,\n        kynnöstämme, kylvöstämme!\n        Eip' on maa mehua puutu,\n        voimoa Kalevan pelto,\n        kun lie armo antajista,\n        lupa luonnon tyttäristä.\n        Oi Ukko ylijumala,\n        hattarojen hallitsija,\n        iätä iästä pilvi,\n        nosta lonka luotehesta,\n        vihmo vettä taivahasta,\n        mettä pilvistä pirota\n        orahille nouseville,\n        touoille tohiseville!\"\n\n    Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi,\n    vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi;\n    käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,\n    meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.\n\n    Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,\n    laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;\n    urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,\n    naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.\n\n    Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,\n    nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.\n    Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,\n    silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.\n\n    Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,\n    kotihinsa kansa riensi päältä Päivänvuoren;\n    kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,\n    kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.\n\n        Tänne miehet, tänne miekat,\n        tänne tapparat tuliset!\n        Lännen jouset, lännen joukot\n        tuulen siivillä tulevat,\n        pistävät tulehen pirtit,\n        kylät polttavat poroksi,\n        vievät viljat, kullat, helmet,\n        kassapäistä kaunehimmat.\n\n        Kaiva kullat kuusten alle,\n        aarnihautoihin hopeat,\n        rahat kätke raunioihin,\n        viljat purnuhun pudota,\n        mutta kaunot kassapääsi\n        saattaos salon sisähän,\n        sinikorven kainalohon,\n        piilohon pimentopirtin!\n        Elä itke, Suomen impi,\n        elä, äitini, valita!\n\n        Ei sinua vieras viene,\n        koske koura vainolaisen,\n        kunis on kultasi elossa,\n        poikasi kädessä pontta,\n        urhoja salolla Suomen,\n        kalpoja Kalevan maassa!\n\n        Tänne miehet, tänne miekat,\n        tänne tapparat tuliset!\n        Lännen joukot, lännen jouset\n        tuulen siivillä tulevat!\n\n        Anna tulla turmamiehen,\n        saapua salakavalan!\n        On meillä oluet pantu,\n        vara vierahan varattu:\n        jouset kaikki jäntehessä\n        suun suloksi lännen sulhon,\n        kaikki tapparat tanassa\n        pään menoksi merisen miehen!\n\n    Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,\n    saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,\n    mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle\n    nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.\n\n    Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta\n    saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,\n    nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,\n    läksi länsi taistelohon, läksi uskoninnoin.\n\n    Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,\n    päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;\n    Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,\n    Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.\n\n    Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,\n    kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;\n    silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,\n    revontulten roihun näki Lappi etelästä.\n\n    Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,\n    käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,\n    taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,\n    kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.\n\n    Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa\n    lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,\n    lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,\n    Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.\n\n    Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,\n    välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.\n    Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki --\n    siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.\n\n    Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,\n    rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.\n    Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä --\n    silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.\n\n    Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta\n    kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,\n    vaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta --\n    Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.\n\n    Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,\n    kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,\n    kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, --\n    toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.\n\n    Näinpä loppui taisto suuri, taisto Wäinön taian,\n    näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian.\n    Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,\n    kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.\n\n                (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)\n\n\n\n\nHÄVISIVÄTKÖ HALTIJAT?\n\n\nTämmöinen on tarina.\n\nMuinaisina aikoina tulivat valloittajat tähän maahan, tulivat kiiltävin\npeitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä\nkantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät\npaloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Valloittajan miekka ja tuli\nvoitti. Vastahakoinen kansa karkoitettiin korpiin kuolemaan, mutta\nheikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.\n\nKansoja valloitetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkoitetaan ja\nnöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin\nkarkoittaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,\nKuuttaret, minne Ahti Vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne\nkaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä\npihoilta ihmiselle puhuneet, jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta\nlaulaneet, jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai\nmetsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen\nyksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?\n\nJos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?\n\nEivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.\n\nValloittajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun\nristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen\nja miekan kanssa liittoa tehnyt.\n\nMaahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui\nheille näin:\n\n\"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takaisin, mikä tulella ja\nmiekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,\nja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjoittava, ja joka on\nherraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla\nja tulella takaisin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä\nteen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon jälleen ihmisille\nkuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen\nihmiskuntani jälleen yhtyneenä.\"\n\nNäin puhui totuuden henki.\n\nJa antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka\nhiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.\n\nSe ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.\n\n                                 (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)\n\n\n\n\nJUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.\n\n\nSuomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän\noli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan\nNidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet\nkirkot oli pyhitetty.\n\nTarussa \"Jumalan kaulakoristeesta\" on hänen nimensä jo mainittu Perman\nmaahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut\ntekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta\nmaastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan.\nMatka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille.\nSiellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti\nmaan.\n\nVirosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen\nrannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden\nomaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi\nerääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei\nottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen.\nKun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta\ntahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti\nmiehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat,\nmutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien\nsuojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt\npaljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan\ntultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset\nmyrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili\nmantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten\nloitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta\nsuomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan\nkuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.\n\nTämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki,\nainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin\nmyöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan.\nMutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin\npyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko\nLemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen\nEerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.\n\nOlavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia\nmyöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan.\nTanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli\nmenettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille,\nkarkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä\ntakaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun\nkansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet\nmaansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat\nOlavin vastustajat -- niin kertoo vanha taru -- tulleet koolle\npäättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen\njohtajaksi. Joku ehdottaa: \"Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan\ntaistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan\nsinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän\npakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko\nsinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?\"\n-- Tähän vastasi Tore Hund: \"En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas\nOlavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä\neivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua\nkaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni\nyksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään\nmuille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta\ntarjoutuu.\"\n\nRivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.\n\nOli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava\nseppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan\nkanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden\nlaivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo\nja sanoi: \"Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin,\naion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen\nkäsiksi.\" Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen\nseurueeseensa.\n\nKun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet\ntunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi:\n\"Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!\" Nämä päästivät sotahuutonsa ja\nampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet\npäästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita\nheille oli opetettu: \"Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet,\nkuninkaan miehet!\"\n\nIlma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi,\ntuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä\nkuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he\nhyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama\ntaipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä\ntalonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara.\nKuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän,\nmutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo\nteettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut,\nettä aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin\nkuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:\n\n    Hyvä hallitsija itse huomasi,\n    kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus\n    varjeli väkevän Toren hengen.\n\nNyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia\nkertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi\nkumminkin haavoittui.\n\nSilloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: \"Lyö\nsitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure.\" Björn\npyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui\nolkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski\nTorsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan\njalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta\nkuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili\nJumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui\nrautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa\niskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman\nkuningas Olaville.\n\nNiinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka\nolivat olleet hänen seurassaan.\n\nKun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti\nsitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli.\nKun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että\nposket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa\nhelakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren\nkäteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää\ntarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän,\nkun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli\nkaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen\ntodistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika\npoikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja\nkätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä\nhaparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän\nsattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä.\nOlavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.\n\nTalonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.\n\nOlavin kuoltua talonpojat valitsivat kuninkaakseen tanskalaisen\nkuninkaan pojan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkun mielet\nmuuttuivat. Talonpojat alkoivat katua sitä, että vieraan valloittajan\npuolella olivat taistelleet niin hurskasta ja kelvollista omamaista\nkuningasta vastaan kuin Olavi kuningas oli ollut.\n\nHänen vihamiehensä ja surmaajansa katuivat sitä, että olivat\naiheuttaneet hänen kuolemansa. Vähän jälkeen Olavin surman lähti Tore\nmaasta ja matkusti Jerusalemiin, josta ei koskaan palannut. Kun vuosi\noli kulunut kuninkaan kuolemasta, kaivettiin hänen ruumiinsa maasta.\nSilloin nähtiin taas ihmeitä tapahtuneen. Olavi oli punakka ja ihana ja\nhänen tukkansa ja kyntensä olivat kasvaneet. Hiukset leikattiin\nja pantiin tulisille hiilille, mutta tuli ei kyennyt niitä\nkärventämäänkään. Piispa julisti Olavin pyhäksi mieheksi ja hänen\narkkunsa asetettiin Nidarosin Klemens-kirkon pääalttarille, jonne\nsitten kaikilta haaroilta alkoi tulvia toivioretkeläisiä. Sittemmin\nrakennettiin uusi komea kirkko sille paikalle, jossa pyhimys oli jonkun\naikaa ollut haudattuna ja johon maasta oli pulpahtanut ihmeitä tekevä\nlähde.\n\nMaine Olavin pyhyydestä ja hänen haudallaan tapahtuvista ihmeistä\nlevisi pian kaikkiin pohjoismaihin, myöskin Suomeen. Dominikaanein\nensimäinen luostari Suomessa sai hänestä nimensä. Olavin nimeen\nkastettiin täällä lukematon joukko lapsia. Monet monituiset kirkot\npyhitettiin Pyhälle Olaville. Pyhä Olavi ja pyhä Eerikki kuvattiin\nusein rinnakkain keskiajan kirkkomaalauksissa. He olivat rinnakkain\nRuotsin valtakunnan lipussa ja molemmilla marttyyrikuninkailla on\nyhteinen alttari Upsalan tuomiokirkossa. Olavin kuva tavataan\nAhvenanmaan, Uudenmaan ja Satakunnan sineteissä. Kun marski Torkel\nKnuutinpoika oli voittanut pakanalliset karjalaiset ja rakentanut\nvaltansa turvaksi Viipurin linnan, nimitti hän sen lujimman tornin,\njota eivät tuli eivätkä hyökkäykset tähän päivään asti ole saaneet\nkukistumaan, Pyhän Olavin torniksi. Kun venäläiset vuonna 1495\nhyökkäsivät linnan kimppuun, kohtasivat he siellä Knut Possen\nmiehineen, jotka levittivät heidän eteensä Pyhän Eerikin ja Pyhän\nOlavin liput ja voittivat. Ja kun kallioiselle saarelle Savon sydämeen\nensin rakennettiin puinen varustus ja sitten kivinen linna, uskottiin\nse pyhän Olavin suojeltavaksi ja sai nimen Olavin linna. Sekin linna\nseisoo vielä ja on yksi pohjolan kauneimpia. Pyhä Olavi osasi suojella\nomansa.\n\nMutta pyhä Olavi ei ollut ainoastaan sodassa suojelija. Hänen\nturvissaan kokoontui myöskin rauhan väki juhliansa viettämään. Oli\npaikkoja maassamme, m.m. Ulvilassa, joissa veljeskunnat eli kiltat\nolivat omistaneet Olavin pyhimyksekseen. Hänen nimeensä sitoutuivat\nveljeskuntien jäsenet, maljoja juoden, auttamaan toisiaan ja hankkimaan\ntoisilleen oikeutta. Vanha sananlasku sanoo: \"Olli outoja tekee\", s.o.\nihmeitä; jo se osoittaa, mitä pyhimyksen usko Suomessakin oli saanut\naikaan, arvattavasti taudeista parantaen ja hädässä auttaen.\n\nPyhimyksen kunniaksi vietettiin uhrijuhlia, teurastettiin \"Olavin\nlampaita\" niin kaukana kuin Savon sydämessä ja niin myöhään kuin\n1800-luvulla. Karjalassa oli tapana, että ensimäinen keväällä syntynyt\nvuona, \"Olavin villavuona\", pidettiin koko kesän keritsemättä aina\nOlavin messuun saakka, jolloin se suurin juhlallisuuksin teurastettiin\nja sitten pantiin toimeen pidot. Jokaiseen sellaiseen juhlaan osaa\nottaneen tuli sitoutua kuolemaansa saakka noudattamaan tätä tapaa\nja siis ylläpitämään sitä jälkeläisiäänkin varten. Lammasta\nteurastettaessa ei saanut sen luita rikkoa. -- Kalvolan kirkossa\nsäilytetty Olavin kuva kuletettiin kerran salaa pois, mutta siitä oli\ntarun mukaan seurauksena se, että pellot lakkasivat kasvamasta. Kun\nkuva saatiin takaisin, kasvoi viljakin vanhan teränsä. Tämä tapahtui\nluterilaisella ajalla. Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1872 olivat\nkalvolaiset kiintyneet tähän kirkkonsa vanhaan suojelijaan siihen\nmäärin, että kun he lahjoittivat kirkkonsa muut vanhat pyhimyskuvat\nHelsingin historialliselle museolle -- Olavin kuvaa ei annettu.\n\nNäin laajalle oli siis Olavin palvelus levinnyt Suomen kansaan ja näin\nsyvälle siinä juurtunut. Tuo vanha viikinki, joka ensin oli tullut\ntänne ryöstäen ja hävittäen, saapui tänne sitten hyväntekijänä ja armon\nantajana sodan ja rauhan asioissa. Tavallaanhan se oli Perman vanha\nJumala, joka toimitti hänet tänne. Tore Hundhan surmasi Olavi kuninkaan\nkostoksi siitä, että tämä oli ottanut häneltä sen kaulakoristeen, minkä\nhän oli anastanut Karlelta, joka taas oli ryöstänyt sen Perman\nsuomalaisten jumalan kaulasta hänen pyhäkössään. Mutta ryöstöretki\nPerman maahan oli tapahtunut Olavi kuninkaan alkuunpanosta ja hänelle\noli lopulta joutunut Jumalan kaulakoriste. Se oli siis suomalaisten\npyhäkössä tapahtunut häväistys, joka aiheutti Olavin kuoleman. Mutta\nhänen kuolemansa teki hänestä ensin marttyyrin ja sitten pyhimyksen\nSuomessakin. Suomalaisten yhden heimon pyhä Vienan rannalla oli siis\nlopulta antanut pyhän heidän toiselle heimolleen Auran rannoilla ja\nSaimaan saarilla.\n\n                                                (Juhani Aho.)\n\n\n\n\nTARINA TURUN SYNNYSTÄ.\n\n\nJeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki\nsaarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja tapasi ihmiset kuuroiksi\nsille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena kunnaalle,\njonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta\nJeesusta vihelsi mies ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen.\nTälle mies alkoi puhella:\n\n-- Heposeni, nytpä meille on tullut eteemme pitkä tie ja vaivaloinen\ntyö, mutta jos sinä sen kestät, kestän minäkin.\n\nJa mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka\nrehevinä kasvoivat lähteen partaalla.\n\n-- Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen\nmiestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä tulleet\nverisiksi, ja metsän pensaat ovat repineet pukuni.\n\n-- Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni kanssasi, koska näytät\nolevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne,\ntupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei\nole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin\nomikseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua virvoittava. Tämä lähde\non pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.\n\n-- Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.\n\n-- Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja\nlähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin\nmitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin\nnuoleni sulituimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas, Yhtä\nkorkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri.\nKatso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa.\nNiin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa\ntästä uoman etemmäksi.\n\n-- Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa\ntuottaneet?\n\n-- Eivät.\n\n-- Eivätkö ole tahtoneet?\n\n-- Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä sitä tekisi\nheille?\n\n-- Ja miten aiot tuon uoman laatia?\n\n-- Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin jaksaako se. Minä aion\nvaljastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon\nkauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.\n\n-- Miksi tuon kaiken tekisit?\n\n-- Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja\nkasvaisi runsaampana, kun se imisi maasta kosteutta.\n\nJa hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.\n\nJa Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin\nhyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.\n\nKun mies sen näki, sanoi hän:\n\n-- Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat!\nLähde minun kanssani matkalleni!\n\nJa Jeesus astui auran vieressä ja hänen kätensä lepäsi hevon kaulalla.\nSyvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja\nhopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin.\nJa hepo veti, sen lihakset pingoittuivat ja lujasti painuivat kaviot\nmaahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja\nhyväili hiljaa sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan\nvoimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.\n\nJa vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä\nnauha.\n\n-- Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.\n\n-- Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne,\njossa näet nuo laakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta\nkuivuu helposti helteessä ja silloin laiho surkastuu. Sinne\njohdattakaamme kulkumme.\n\n-- Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.\n\n-- Minun täytyy jaksaa.\n\n-- Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?\n\n-- Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti\ntavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin\njohtaa lähteen veden.\n\nPitkän kierroksen tehtyä oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki.\nKotvasen kuluttua virkkoi taas mies:\n\n-- Tuon ison kunnaan takana on kylä, ja siellä äveriästä väkeä, mutta\nheillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.\n\n-- Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?\n\n-- Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.\n\n-- Sinä rakastat heitä?\n\n-- Ovathan he minun lapsiani.\n\n-- Rakastavatko he sinua?\n\n-- Elä kysy vieras sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme\nyötä, jotta he eivät minua näkisi.\n\nKauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta tulisi vako\nvirran juostavaksi, ja Jeesus taluttaen hepoa.\n\nVihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen\nsaavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.\n\n-- Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta\nuoma on kynnetty, ja katso miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä\nrunsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni\noli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.\n\nJa virta kasvoi yhä leveämmäksi ja hedelmöittävänä se kulki seutujen\nhalki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran\nsuuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä\nvaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen\nsuuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.\n\nMies tätä katseli, ja hänen mielensä täytti hiljainen ylpeys. Mutta\njokea myöten tulivat ne, jotka olivat häntä vainonneet. Ja kun he\nmiehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään.\nSiellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.\n\nMutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä\nedessään matkatoverinsa.\n\n-- Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä\nkaipaat lepoa, sanoi Jeesus.\n\n-- Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät\nole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen\nuupunut.\n\n-- Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa.\nPunaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat,\nja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.\n\n-- Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat\nolen tässä tyrmässä saanut virua, vastasi mies.\n\n-- Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!\n\nJa he astuivat tyrmästä. Ja kun he ennättivät kauniille nurmelle,\nkosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän\njalkojensa juuresta.\n\nKun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:\n\n-- Miksis minut asuntoosi veit? Enhän minä ole kelvollinen sinne\ntulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan\npoika.\n\nMutta Jeesus hymyili ja sanoi:\n\n-- Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!\n\nJa näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he\nKupittaaksi nimittävät.\n\n                                (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)\n\n\n\n\nPAAVIN ENSIMÄINEN SUOMEA KOSKEVA KIRJE.\n\n\n\"Aleksanteri, sen niminen kolmas paavi, Upsalan arkkipiispalle ja hänen\nalipiispoilleen sekä Guthorm jaarlille.\"\n\n\"Sangen kova ja haikea valitus on apostooliselle istuimelle tuotu, että\nsuomalaiset ('Phinni') aina, milloin vihollisten sotajoukko heitä\nuhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti pyytävät\nkristillisen lain saarnaajia ja opettajia, mutta sotajoukon mentyä\nhylkäävät uskon, halveksivat ja kovin vainoovat saarnamiehiä. Sen\nvuoksi, koska he siten näkyvät halventavan Jumalaa ja pilkkaavan\nkristinuskoa, ja koska he sillä tavoin osoittautuvat kahdenkertaisiksi\nkadotuksen lapsiksi, pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan\nmaallisia asioita, taivaallisista huolimatta, eikä ole soveliasta, että\nkristitty nimi on hädässä suojeluksena, vaikka sitä onnen aikana\nhalveksitaan ja hyljitään, niin kehoitamme ja käskemme teitä kaikkia,\nettä, voidaksemme vasta heidän petostansa ja viekkauttansa viisaudella\nja maltilla kavahtaa, ette anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua\nteidän apuunne ja suojaanne, ell'eivät heitä teidän haltuunne\nlinnoituksiansa, jos heillä semmoisia on, taikka muutoin antavat niin\ntäydellisen takauksen ja vakuuden, ett'eivät vasta millään tavoin saata\njalkaansa peräyttää tai valppauttanne kiertää, vaan pakoitetaan\nvahvasti pitämään ja säilyttämään kristillisen uskon merkkejä,\nett'eivät enää näyttäisi olevan niiden joukkoa, joista on sanottu: hän\nsinua tunnustaa, niin kauan kuin teet hänelle hyvää. Annettu\nTusculum'ista Syysk. 9 p:nä (1171 tai 1172).\"\n\n\n\n\n\n\nVIRON VALLOITUS\n\n\n\n\nENTISET PÄIVÄT.\n\n\n    Entinen aik' oli vainonaika,\n    Piinan aika pitkällinen,\n    Anke'in ohakeaika,\n    Orjanruoskan raastoaika,\n    Näännyttävä näiveaika.\n    Vainon henget vaivasivat,\n    Papin painoit helminauhat,\n    Meitä ryöstivät ritarit,\n    Rosvot raa'at ryöväelit,\n    Mursit miekat murhamiesten.\n    Ruotsin oli ruoska ruostehinen,\n    Sapellinen Saksan sahra.\n    Kaarne toi ruton kamalan,\n    Näkki näytti nälkäleivän.\n    Saksa vei peltomme perityt,\n    Jätti korvet kyntääksemme,\n    Kanervikot kylvääksemme,\n    Antoi leiväksi akanat.\n    Herra kynsi kymmenykset,\n    Keräjärahat kiristi,\n    Tavoitteli taskuhunsa.\n    Riistivät risti-isämme\n    Säästetyt salavaratkin,\n    Puutuit puihimme pyhihin,\n    Armon lähtehet likasit.\n    Kirves kaatoi Taaran tammen,\n    Puun pitkän Kiromäeltä.\n\n    Kärkipä meill' on keihon päässä,\n    Terä miekassa terävä,\n    Nuolet jousessa nopeat.\n    Veli kulta veikkoseni,\n    Kaunis kasvinkumppalini,\n    Riennä ruunalla rutosti,\n    Ratsuin rautarahvahasen,\n    Tuhkurilla Turjanmaalle,\n    Voikollasi Voitonmaalle!\n    Tuopas Suomesta sukumme,\n    Saaren miehet, meikäläiset,\n    Apumiehet Harjunmaalta,\n    Virosta visaiset miehet.\n\n    Viron on viikate vihainen.\n    Tuima tuulas harjulaisen,\n    Hiion nuijat hirvittävät,\n    Tuurat Tuuranmaan tukevat.\n    Mutt' ei pysty puinen nuija\n    Rautakilpihin kovihin;\n    Keihäs kilpistyi kärestä,\n    Turtui piikit tuulahasta,\n    Murtui tappara terävä,\n    Vääntyi viikate vihainen,\n    Taituit tuuratkin tukevat.\n\n    Lymypaikkoihin pakenin,\n    Soille suorime sulille.\n    Siellä mie rukoilin rukka,\n    Oivottelin, voivottelin.\n    Siellä uhrasin Ukolle,\n    Suitsutin sovitussuitsut,\n    Kuiskin toivehet totiset.\n\n    Venäläinen, ventolainen,\n    Kaulankatko, karhulainen,\n    Tuo tuhosi Koerunmaata,\n    Tulisoiton toi Virohon,\n    Murhapolton Poltsanmaalle,\n    Vielä Viljannin viritti.\n\n    Mistä tuo savu tulevi?\n    Kylän ei kaskien ky'östä;\n    Soan on saartavan savua,\n    Uuniraunion utuja,\n    Talma Laurin tappelusta,\n    Jälki kaupungin katovan.\n\n    Risti-isä riistelijä,\n    Tuo on kaunis kastelija,\n    Meille pani painajan povehen,\n    Tuhon Taaran tammistohon.\n    Salakäärme saksalainen,\n    Sisiliskonen sileä,\n    Meiät orjiksi iesti,\n    Raastoi rautarahkehisin.\n\n    Ei ole rusko iltaruskon,\n    So'an on tulipunia,\n    Puna kauhean kapinan,\n    Puna veljien verestä,\n    Joka hyytyi taivahille,\n    Pilvet paltehin pitenti.\n    Siitä säikkyi iltatähti,\n    Koi kovasti kohkauntui,\n    Kuunkin kulmat kalpenivat.\n\n(Neussin kansanrunokokoelma. H. Ojansuun suomennos.)\n\nYlläolevan runon on laulanut Vironmaan viimeinen kiertelevä runoniekka\nja kanteleen soittaja, joka kuoli noin v:na 1812. J. Krohn arvelee,\nettä siinä muistot useammista hänen kansaansa kohdanneista vaikeista\nrasituksista ovat sekaantuneet yhteen. Siinä on nimittäin kuvaus\nsaksalaisten valloituksesta, venäläisten hävitysretkistä sekä\nviimein Viron kansan orjuuttamisesta muutamien epäonnistuneiden\nkapinanyritysten jälkeen. Huomattava on, että kaikissa virolaisissa\nsotarunoissa aina puhutaan suomalaisten avusta, jotka myös vuonna 1343\nviimeisen suuren virolaiskapinan aikana olivat tulossa, vaan saapuivat\nliian myöhään. Muuten haetaan tässä runossa vielä apumiehiä\nTurjanmaalta ja Voittomaalta (\"Voidomaalta\"), joka jälkimäinen kenties\nvoisi tarkoittaa Gotlandia (vanhoissa suomalaisissa kirjoissa\nVoionmaa). Koeru ja Poltsamaa ovat paikkakuntia Tarton puolella.\n\n\n\n\nASSAMALAN TAPPELU.\n\n\n    Vallitsijamme väkevä,\n    Kurjat on viestit vieremässä,\n    Tuskapäivät tunkemassa!\n    Näimme aalloilla alukset,\n    Ve'en harjalla venehet\n    Pohjan puolesta tulevan.\n    Yön hämärä ystävänä\n    Maalle laskivat lähetit\n    Kavalasti katsomahan,\n    Nurkkiamme nuuskimahan.\n    Tuosta tiesit mei'än miehet,\n    Tuosta tarkkamme tajusit,\n    Poiat aimot arvasivat:\n    Sota saapi soutamahan,\n    Vainon vankkuri ajolle,\n    Käy Viroa viiltämähän,\n    Järvenmaata jäytämähän,\n    Onneamme ottamahan,\n    Kurjuutta kulettamahan.\n    Tänne soutavat sataisin,\n    Tulla tuiskuvat tuhansin\n    Päälle vaivaisen Viromme.\n\n    Vironrannan vanhimmalta\n    Käsky tuli poialle Kalevin,\n    Kuulumat kuninkahalle,\n    Kuink' on vaino kulkemassa,\n    Sota tielle suorimassa.\n    Tuoja tuon sotasanoman\n    Sanan lausui, noin nimesi,\n    Pahat tietonsa pakisi:\n    \"Kuningas, Kalevinpoika,\n    Emo, peittäös perettä,\n    Piilottele pienokaiset\n    Loukeroihin, koukeroihin,\n    Paatten paksujen koloihin!\n    Taatto, turvaksi tukeva,\n    Käykösi sotakeolle!\n\n    Vaara paisuvi pahaksi,\n    Hätäpäivä häijymmäksi.\n    Sanan tuo vartiat vesien:\n    'Suursaarell' on suuret laivat,\n    Tytärsaarella tukevat,\n    Lavansaarella laveat;\n    Niissä soutavat sotijat,\n    Ankarasti airoavat.\n    Lotjat vierasta väkeä\n    Vironmaalle vierittävät.\n    Siin' on kaulan katkojia,\n    Riistäjiä, raastajia'.\n\n    Vaimot voihkavat sopissa,\n    Tytöt tyrskivät kujilla,\n    Vanhat vaivaiset vajoissa,\n    Lapset laioilla lepikon,\n    Karjalaiset koivikossa,\n    Paimen tammikon takana.\n    Suuri on surkeus Virossa!\n    Tuossa ompi leino leski,\n    Itku silmissä iloton,\n    Mure mielensä murenti,\n    Surmanpelko suunsa sulki.\n    Nuoret miehetkin masenit,\n    Posket kalpenit pelosta.\n    Mies ei nainut naljattele,\n    Laske leikkiä lyhintä.\n    Pelko polki miesten mielen,\n    Kammo kahlitsi inehmot.\n\n    Ken nyt soutavi sotahan,\n    Kenpä miekan mittelöhön?\n    Kuka kosti vainolaisen,\n    Ken tavoitti tapparalla?\n    Kuka käypi kaitsijaksi,\n    Saapi toisille tueksi,\n    Rautaseinäks' raukoillemme?\n    Veli veikkoko menevi\n    Vai sisarko mustasilmä\n    Orpolasten auttajaksi,\n    Puolustajaksi poloisten?\n    Kuka naisten kaitsijaksi,\n    So'an surman suistajaksi?\n\n    Miekka murtavi urohot,\n    Lyöpi tappara lujimmat,\n    Ota ottavi osansa,\n    Jousi julma joukottaisin.\n    Ken ei sortune sotahan,\n    Vaivu vainovainioille,\n    Sen tuli tuhoelevi\n    Taikka nälkä näännyttävi,\n    Ruton kynsi runtelevi\n    Tai onni kova kokevi.\n    Varas vielä seinät jätti,\n    Kivet koskehen kinahmi,\n    Tuli ei jätä mitänä,\n    Kova onni ottamista.\"\n\n    Karskea Kalevinpoika\n    Sanat kuuli, noin nimesi:\n    \"Miksi moitit miehiämme,\n    Polet aimo poikiamme?\n    Tokko vaimoja vajotit,\n    Tyttöjä tuhoelivat?\n    Tokko mielensä menetit,\n    Viron miehet miehuutensa?\n\n    Vaikka miekka murtakohon,\n    Tapparainen tappakohon,\n    Ota oiva ottakohon,\n    Vahva mies ei verta väisty.\n    Miehet seiskohot so'assa\n    Kuin seisovi rautaseinä,\n    Kuin on tammi tuulen tiessä,\n    Vuori myrskyjen myryssä!\n    Seiskohot toistensa tukena,\n    Vaarassakin vaakkumatta!\n\n    Paisuisiko vaaran valta,\n    Vaino vain verisemmäksi,\n    Tappokin tuhoisammaksi:\n    Silloin itse saan apuhun\n    Tueksenne, turvaksenne.\n    Pane nyt ruuna rahkehesen,\n    Kohta kiinnitä satula!\n    Sitten ratsasta saloa,\n    Paeten painuos kotihin,\n    Viron kukon kuulematta,\n    Järven haukun haukkumatta\n    Hevon askelten aloa,\n    Kapsetta ratsun kapion!\n    Siirry silkoista saloa,\n    Tasaisesti tanhuoista,\n    Aja hiljoa kujista,\n    Vältellen taloista väisty!\n    Viere vainiot varoen,\n    Kule taiten kursikoista,\n    Salaisesti soista saavu,\n    Peitokkali pensahista\n    Vuon vanhimman tyköhön!\n    Miehet saattakaa sotahan,\n    Vahvat vainon vainioille,\n    Tappeluksehen tukevat!\n    Itse käykösi keselle,\n    Lipunkantajan likelle.\n    Elä jää soan ta'akse,\n    Eläkä soan sivulle!\n    Ensimäiset ennetähän,\n    Takajoukko taitetahan,\n    Syrjimäiset surmatahan\n    Keskus kulkevi kotihin.\"\n\n    Taaskin käskijät kävivät,\n    Sanansaattajat samosit\n    Yli sillan, linnan alle.\n    Sillan palkit paukahtelit,\n    Linnan portit liikahtelit.\n\n    Kysyvi Kalevinpoika:\n    \"Ken ylitse sillan saapi,\n    Palkkiloita paukuttavi,\n    Linnan kaiken liikuttavi?\"\n\n    Käskyläiset käskettihin,\n    Luo Kalevin kutsuttihin.\n    Siellä kohta kuuluttivat:\n    \"Jo on sota soutamassa,\n    Vainolainen vieremässä,\n    Lipulliset liukumassa,\n    On otaset ottamassa,\n    Tapparat tavoittamassa.\n    Rautajoukko sai merestä,\n    Hiienmiehet hietikosta\n    Rauhoamme raastamahan,\n    Maatamme masentamahan.\n    Värisevät vanhat raukat,\n    Eukot itkevät isosti,\n    Pisartavat piikalapset,\n    Vielä viljemmin emoset.\"\n\n    Kysyvi Kalevinpoika:\n    \"Mikäs on työnä nuorisolla?\n    Eikö saanut sankareita,\n    Siitä urhoja ylennyt\n    Rauhan tuojiksi, tu'iksi,\n    Avuksi avuttomien?\"\n\n    Käskyläiset kuuluttivat:\n    \"Mure murti miekkosemme,\n    Polo poikamme nujerti.\n    Miekka ei rautoa murenna,\n    Kirves taittele terästä.\"\n\n    Karskea Kalevinpoika\n    Otti uljahat urohot,\n    Kantajoukkonsa jaloimman:\n    Viisikymmentä Virosta,\n    Koko kuusi Kurjenmaalta,\n    Seitsemisen Suomenmaalta,\n    Sata muuta saarelaista.\n\n    Kun jo kointähti kohosi,\n    Posket taivahan punerti,\n    Otti kalpansa Kalevi,\n    Otansa okahallisen,\n    Kilven käärälti kätehen,\n    Hevon tallista talutti,\n    Sotaratsun soimeltansa.\n    Niin otti Alevinpoian\n    Kilpeänsä kantamahan.\n    Nosti suulle suuren sarven,\n    Sotasarven huulillensa.\n    Kutsui kansan kauempata,\n    Sotamiehet surmatielle,\n    Vainotielle valmihiksi.\n\n    Tuttuluttu! Tuttuluttu!\n    Toitotti Kalevin torvi.\n    Mäki kuuli, metsä kuuli.\n    Tuuli jäi ensin tuumimahan,\n    Merenkuohu miettimähän\n    Kalevaisen kutsumista.\n    Vaan jo vastahan kohisit,\n    Käskyn ääntä kasvattivat.\n    Kansa kuuli sen Virohon,\n    Järven, Harjunmaan rajoille,\n    Läänen laajan luhtamaille,\n    Pärnun puistojen perille;\n    Alhontakakin tajusi,\n    Tartto kuuli kutsumuksen.\n\n    Tuttuluttu! Tuttuluttu!\n    Toitotti Kalevin torvi.\n    Mäki kuuli, metsä kuuli.\n    Tuuli jäi ensin tuumimahan,\n    Merenkuohu miettimähän\n    Kalevaisen kutsumista.\n    Vaan jo vastahan kohisit,\n    Käskyn ääntä kasvattivat,\n    Kauemmaksi kannattivat.\n    Rahvas saattavi sotijat,\n    Surmatielle suorittavi,\n    Vainotielle valmistavi.\n    Veli vihtoi kiukahalla,\n    Emo vaatetta valaisi,\n    Iso huolehti hevosta,\n    Setä sälköä satuloi,\n    Kylä katsoi kannuksia,\n    Vielä kalpoa hiovi,\n    Taiten tahkolla teroitti.\n    Itkusuussa on sisaret,\n    Ken pihalla, ken kujalla,\n    Kulta armas kammarissa.\n\n    Tuttuluttu! Tuttuluttu!\n    Toitotti Kalevin torvi.\n    Mäki kuuli, metsä kuuli.\n    Tuuli jäi ensin tuumimahan,\n    Merenkuohu miettimähän\n    Kalevaisen kutsumista.\n    Vaan jo vastahan kohisit,\n    Käskyn ääntä kasvattivat,\n    Kauemmaksi kannattivat.\n    Ääni huutajan hujahti\n    Kauaksi Viron rajoille,\n    Kaikui Järven-, Harjunmaalle,\n    Läänen laajan luhtamaille,\n    Pärnun puistojen perille,\n    Alhontaustahan ulettui,\n    Tunki Tartonkin ta'akse,\n    Pitkin Pihkovan pihoja.\n\n    Riensivät sotaiset miehet\n    Lippu liehuva e'ellä\n    Sotatietä sotkemahan,\n    Veritietä vieremähän.\n    Käskyläiset kiihoittivat,\n    Yli maien matkustivat,\n    Viipyjiä jou'uttivat.\n\n    Karskea Kalevinpoika\n    Sotaratsulla ratsasti\n    Pyhän Taaran tammen luokse,\n    Jonne joukkonsa kokosi.\n    Tuttuluttu! torvi kaikui,\n    Sotakutsun sarvi soitti,\n    Niin ettei tulevat eksy,\n    Sivuteille miehet siirry.\n\n    Verityölle työntyessä\n    Kalevi väen kokosi,\n    Sotarintansa sovitti:\n    Etehen otaiset miehet,\n    Taakse tappara-urohot,\n    Sivuille nuijijat sijoitti,\n    Atraimet sivun avuksi,\n    Tuurat kohtahan kovahan,\n    Ampujat asemillensa,\n    Tasangolle taitavimmat,\n    Pensassuojahan sotijat\n    Turvaksi, tueksi toisten.\n    Keihot oli vanhoilla varana.\n    Puut pitkät puhaltajilla.\n    Jousimiehet sai mäen selälle,\n    Linkoojat molemmin puolin,\n    Kupehelle kummallekin.\n    \"Raivotkohot ratsumiehet\n    Kuin rakehet ruo'ikossa!\n    Tukekatte toisianne\n    Voimalla teräslujalla!\n    Niinpä miekat melskatkohot,\n    Oat oivat ottakohot,\n    Tapparaiset tanhutkohot,\n    Viikattehet viiltäköhöt,\n    Viinen nuolet vinkukohot,\n    Turman tuojat, surman suojat!\n    Niin vaino kurja vaimentuvi,\n    Väistyvi sota verinen.\n    Viro olkosi lujana,\n    Ramuisana rantalainen\n    Järven jäntevät tukena,\n    Alhontakaiset apuna!\n    Hoivan Harju antakohon,\n    Lääne joukkonsa lisäksi!\n    Ajakaa pois soan sutoset,\n    Vainon karhut kaatakatte!\"\n\n    Sulevi sotahan suori,\n    Ajoi vainohon Alevi,\n    Vieri vainon vierustalle,\n    Olevi soan sivulle.\n    Korskea Kalevinpoika\n    Laski oivalla orolla,\n    Soan keskelle karasi,\n    Taajimpahan tappeluhun.\n    Hypähytteli hyveä,\n    Kaunista karahutteli\n    Surmaks' uljasten urosten.\n    Tiesi miekalla mehuta,\n    Surmatyötä suoritella;\n    Rauta tuiskeli tulena,\n    Kalpa kalman käskyläisnä.\n\n    Keskellä sotaketoa\n    Löi Kalevi miesten päitä\n    Kuin naatteja naurihilta\n    Taikka lehtiä lepistä.\n    Litsoi liiskaksi jäsenet,\n    Särki sääriluut saoilta,\n    Käsiluita kuormakaupoin,\n    Olkaluita löi tuhansin,\n    Kylkiluut kymmenettuhannet.\n\n    Läjittäin oli päitä maassa,\n    Kuollehia kumpuloina,\n    Paikoin paisuivat mä'iksi,\n    Kohosivat korkealle.\n    Kylmi kymmenentuhatta\n    Assamalan aukealle.\n\n    Rusko rohkea Kalevin\n    Ui vainon veriojassa,\n    Luissa kapsivat kaviot.\n    Käet irralle isetyt\n    Risuina makasit maassa.\n    Sotamiesten sormenpäitä\n    Kuin on soissa ruokosia,\n    Olen korsia keolla.\n\n(Kalevipoegin mukaan. H. Ojansuun suomennos.)\n\n\n\n\nKOHTAUKSIA LIIVILÄISTEN JA VIROLAISTEN KÄÄNNYTTÄMISESTÄ.\n\n\nKUINKA MEINHARD KÄÄNNYTTI LIIVILÄISIÄ KRISTINUSKOON.\n\n(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nJumalallinen sallimus, joka aikoinaan oli ajatellut Raabia ja\nBabylonia, se on eksynyttä pakanamaailmaa, on meidän uusimpina aikoina\nrakkautensa tulella herättänyt epäjumalia palvelevat liiviläiset heidän\nsyntinsä unesta seuraavalla tavalla:\n\nOli nuhteeton, hurskas ja harmaahapsinen vanhus, nimeltä Meinhard,\nkotoisin pyhän Augustinuksen Segebergin luostarista Holsteinissa. Hän\ntuli (noin v:na 1184) yksinomaan Kristuksen tähden ja ainoastaan\nsaarnaamisen tarkoituksessa kauppamatkueen mukana Liivinmaahan.\nSaksalaisten kauppiaiden tapana oli näet, kun olivat ystävyysliitossa\nheidän kanssaan, usein purjehtia laivoillaan Väinäjoella.\n\nKun vastamainittu pappi oli saanut siihen luvan Polotskin ruhtinaalta\nVladimirilta, jolle silloin vielä pakanalliset liiviläiset maksoivat\nveroa, ja tältä saanut vielä lahjojakin, ryhtyi hän innokkaasti Jumalan\ntyöhön, saarnasi liiviläisille ja rakensi kirkon Ykskylä-nimiseen\nkylään. Ensimäiset kastetut olivat tästä samasta kylästä kotoisin\nolevat Ylo, hänen poikansa Kulevene, Vietso ja hänen poikansa Aio.\n\nSeuraavana talvena hävittivät liettualaiset Liivinmaata ja veivät\nsangen paljon väkeä mukanaan vankeuteen. Saarnaaja säilyi heidän\nraivoltaan, etsien ykskyläläisten kanssa suojaa metsistä. Kun\nliettualaiset olivat poistuneet, moitti Meinhard liiviläisten\ntyhmyyttä, kun heillä ei ollut mitään linnoitusta. He tulisivat, lupasi\nhän, saamaan linnan, jos päättäisivät tulla Jumalan lapsiksi ja\nsemmoisina pysyä. Siihen suostuttiin ja se luvattiin ja kasteen\nvastaanottaminen vahvistettiin valalla.\n\nSeuraavana kesänä (v. 1185) tuotiin Gottlannista muurareita linnaa\nrakentamaan. Liiviläiset olivat uudelleen vakuuttaneet pysyvänsä\naikomuksessaan vastaanottaa uskon ja jo ennen Ykskylän linnan\nrakentamista oli osa kansasta kastettu ja kaikki lupasivat, vaikkakin\npetollisessa mielessä, antavansa kastaa itsensä, niinpiankun linna\nolisi rakennettu. Niin kohosivat siis muurit. Mutta kun linna\nvihdoinkin oli valmis, luopuivat kasteen saaneet, ja kastamattomat\nkieltäytyivät vastaanottamasta uskoa.\n\nSamaan aikaan olivat semigallit, liiviläisten naapureina asuvat\npakanat, kuulleet kivisistä rakennuksista, ja kun he eivät tienneet,\nettä kivet olivat liitetyt toisiinsa saviruukilla, tulivat he tuoden\npaksuja laivaköysiä ja luulivat mielettömässä hulluudessaan voivansa\nriuhtaista linnan Väinäjokeen. Mutta jousimiehet haavoittivat heitä ja\nhe saivat vetäytyä epäonnistunein yrityksin pois.\n\nLäheiset Holmen liiviläiset houkuttelivat samanlaisilla lupauksilla\nMeinhardia rakentamaan heillekin linnan ja heistä suostui kuusi\nkastettavaksi. Mutta kun linna oli valmis, unohtivat nuo pahat valansa\neikä ollut yhtä, joka olisi vastaanottanut uskon. Silloin järkkyi\nsaarnaajan mieli, varsinkin kun he ryöstettyään hänen omaisuutensa ja\npiestyään hänen palvelijansa, olivat päättäneet karkoittaa hänet\nmaastaan. Kasteen, jonka he olivat vedessä saaneet, luulivat he\nvoivansa poistaa peseytymällä Väinäjoessa ja panna sen siten menemään\ntakaisin Saksanmaalle.\n\nMeinhardilla oli apumiehenään evankeliumintyössä veljensä\nsistersiläismunkki Theodorik. Hänet päättivät Toreidan liiviläiset\nuhrata jumalilleen (v:na 1186), koska touko hänen pellollaan oli parempi\nkuin heidän, ja koska liiallinen sade oli tulvallaan turmellut heidän\nkylvönsä. Kansa kokoontuu ja kuulustelee arvalla jumalien tahtoa uhrin\njohdosta näin: keihäs lasketaan maahan, hevonen astuu sen luo, mutta\njumalan ohjaamana astuu se elämää lupaavan jalkansa ensiksi keihään\nyli. Uhrattava veli rukoilee suullaan, kädellään jakelee hän\nsiunauksia. Tietäjä päättää, että kristittyjen jumala mahtanee istua\nhevosen selässä ja ohjata sen jalkaa, niin että se asettaa elämän jalan\nedelle. Sentähden on hevosen selkää pyyhittävä, jotta jumala putoaisi\npois. Kuinka tämä nyt tehtiinkään, asetti hevonen nytkin elämän jalan\nedelle niinkuin äsken, ja veli Theodorik jäi eloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Meinhard nyt näki liiviläisten paatumuksen ja että hänen työnsä oli\nmenemässä hukkaan, kokosi hän hengelliset ja veljet ja meni heidän\nkanssaan kauppalaivoille, jotka olivat lähdössä Gottlantiin\npääsiäisjuhlille, ja aikoi matkustaa pois. Viekkaat liiviläiset\narvelivat ja pelkäsivät, että sieltä tulisi heidän kimppuunsa\nristisotaväki, ja sentähden he viekkaudella ja kyynelin ja monella\nmuulla tavoin teeskennellen koettivat saada piispaa jäämään, ja\nsanoivat niinkuin kerran sanottiin pyhälle Martinukselle, vaikka ei\nsamanlaisessa tarkoituksessa: \"Miksi, isä, hylkäät meidät? Kenen\nhaltuun jätät meidät, avuttomat? Sillä jos paimen lähtee pois, niin\njättää hän lampaansa alttiiksi susien raatelemiselle.\" Ja liiviläiset\nlupasivat vielä täydellisesti vastaanottavansa kristinuskon. Niin uskoi\nherkkäuskoinen jokaisen sanan, ja kauppiasten neuvosta ja kun hänelle\nsen lisäksi vakuutettiin, että sotaväki toimitettaisiin hänelle avuksi\nkääntyi hän takaisin. Eräät näistä kauppiaista, joiden joukossa oli\nsaksalaisia ja tanskalaisia ja norjalaisia ja muutamia muistakin\nkansoista, olivat näet luvanneet hankkia sotajoukon, jos se olisi\ntarpeellista.\n\nKauppamiesten lähdettyä tervehtivät holmelaiset takaisin palaavaa\npiispaa Juudaksen tervehdyksenä ja tarkoituksella, sanoen: \"Terve,\nRabbi!\" ja kysyivät pilkaten: \"Mitä maksavat Gottlannissa suolat ja\nsarka?\" Silloin ei hän sydämensä katkeralta surulta enää voinut\npidättää kyyneleitään. Hän palasi Ykskylään ja meni takaisin kotiinsa.\nHän määräsi päivän kutsuakseen kansan koolle ja kehoittaakseen heitä\nlupauksensa pitämiseen, vaan he eivät välittäneet päivästä eivätkä\ntäyttäneet lupaustaan.\n\nSilloin aikoi hän lähteä Vironmaalle ja sieltä kauppiasten mukana\nGottlantiin. Saatuaan kuulla, että liiviläiset tällä matkalla aikoivat\nsurmata hänet, palasi hän järkytetyin mielin Ykskylään, kun ei ollut\ntilaisuudessa lähteä maasta.\n\n\nTHEODORIK JA KAUPPO ROOMASSA.\n\n(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nNeuvoja ja apua saadakseen lähetti hän sentähden paavin luo salaisesti\nsanansaattajan, veljensä Theodorikin. Kun tämä näki, ett'ei hän voisi\npäästä maasta, teki hän hurskaalla petoksella tyhjäksi liiviläisten\nvehkeet: hän ratsasti hevosen selässä, pukeutuneena papilliseen\npukuunsa, mukanaan rukouskirja ja pyhävesi, niinkuin olisi hän ollut\nmatkalla sairaan luo, sanoen sen matkansa syyksi vastaantulijoille, kun\nne sitä kysyivät. Niin hän pääsi onnellisesti maasta ja saapui vihdoin\npyhän isän luo. Kun pyhä isä nyt kuuli kastettujen lukumäärän, oli hän\nsitä mieltä, ett'ei niitä olisi jätettävä oman onnensa nojaan ja sääsi,\nettä heidät oli pakotettava pysymään uskossa, jonka he vapaaehtoisesti\nolivat ottaneet. Ja sitten hän lupasi kaikkien syntien anteeksiannon\nniille, jotka tämän esikoiskirkon eloon herättämiseksi ottaisivat\nristin ja lähtisivät sinne ristiretkelle.\n\nLähtiessään vielä erään toisen kerran Saksanmaalle otti veli Theodorik\nmukaansa liiviläisen Kaupon, joka oli jonkunlainen Toreidan\nliiviläisten kuningas tai vanhin. Ollessaan kerran haavoittunut oli hän\npyytänyt veli Theodorikilta apua ja luvannut, jos paranisi, kastattaa\nitsensä. Veli oli valmistanut yrttejä, tuntematta kuitenkaan niiden\nvaikutusta, mutta samalla huutanut avukseen Herran nimeä ja tehnyt\nhänet terveeksi sekä ruumiin että myös sielun puolesta, kastaen hänet.\nJa kun he olivat vaeltaneet kautta suurimman osan Saksanmaata, vei hän\nhänet viimein aina Roomaan saakka ja esitti hänet apostoliselle isälle.\nJa apostolinen isä otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja\nsuuteli häntä. Ja kun hän oli häneltä kysellyt kaikenmoista\nLiivinmaalla asuvien kansojen oloista, lausui hän Jumalalle hartaat\nkiitoksensa liivinkansan kääntymisestä. Muutamien päivien kuluttua\nantoi korkea-arvoinen paavi Innocentius Kaupolle lahjoja, nimittäin\nsata kultaguldenia, ja kun tämä lähti paluumatkalle Saksaan, heitti hän\nhänelle rakkaat hyvästit ja siunasi hänet ja lähetti Liivinmaan\npiispalle Theodorikin mukana raamatun, joka oli kirjoitettu autuaan\npaavi Gregoriuksen omalla kädellä.\n\n\nMEINHARDIN JÄLKELÄINEN PIISPA BERTOLD KÄRSII MARTTYYRIKUOLEMAN.\n\n(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nMeinhard kuoli ja hänen jälkeläisekseen Liivinmaan toiseksi piispaksi\ntuli Bertold, Hannoverissa olevan Lokkumin luostarin apotti. Hän\nmatkusti aluksi Liivinmaalle ilman sotajoukkoa, uskoen itsensä Herran\nhaltuun, koettamaan siellä onneansa; saapui Ykskylään ja kutsui\nluoksensa kirkkotaloon kaikki maan etevimmät miehet, sekä kristityt\nettä pakanat, koetti voittaa heidät puolelleen tarjoamalla heille\nruokaa, juomaa ja lahjoja, ja sanoi saapuneensa heidän pyynnöstään ja\nperineensä edeltäjänsä kaikki oikeudet. Ensin olivat he olevinaan\nhänelle suosiollisia. Mutta kun Holmen saaren kirkkomaata vihittiin,\nkeskustelivat liiviläiset (joilla oli tapana polttaa vainajansa ja\njoiden tapoja tämä toimitus loukkasi), polttaisivatko he hänet hänen\nkirkkoonsa vai löisivätkö he hänet kuoliaaksi tai hukuttaisivatko he\nhänet. He arvelivat, että maassa vallitseva köyhyys oli seurauksena\nsiitä, että Bertold oli tullut heidän maahansa.\n\nHuomattuaan tällaisia olevan tekeillä lähti hän salaa laivoille ja\npalasi takaisin Gottlantiin, purjehti sieltä Saksaan ja paavin luo.\n\nKoottuansa sotajoukon palasi hän sen kanssa Liivinmaalle (1198) ja\nkulki maata myöten Väinäjoen pohjoispuolitse Holmen linnan kohdalle.\nSiitä lähetti hän vettä myöten sanansaattajan linnaan kysymään\ntahtoisivatko he suostua uskoon ja siinä pysyä. He huusivat, ett'eivät\nhe tahdo tunnustaa uskoa eikä siinä pysyä. Kun piispalla valitettavasti\nei ollut laivoja mukanaan, ei hän mahtanut heille mitään. Hän kääntyi\nsiis sotajoukkoineen takaisin ja asettui vastaisen Riian kaupungin\npaikalle neuvottelemaan väkensä kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.\n\nSamaan aikaan kokoontuivat häntä vastaan kaikki liiviläiset ja\nasettivat leirinsä Riian mäelle, valmiina taisteluun. He lähettivät nyt\npuolestaan lähetystön kysymään piispalta, mistä syystä hän oli\nsotajoukolla heitä lähestynyt. Piispa vastasi: \"Siitä syystä, että,\nniinkuin koirat oksennukselleen, olette palanneet uskosta pakanuuteen.\"\nSiihen vastasivat liiviläiset: \"Tämän syyn me tulemme poistamaan. Palaa\nsinä, laskettuasi sotilaat kotiinsa, seuralaistesi kanssa tänne, pakota\nne, jotka ovat uskoon suostuneet, siinä pysymään ja houkuttele muut\nsiihen rakkaudella eläkä väkivallalla.\" Piispa vaati nyt heiltä\nylimysten poikia panttivangeiksi. Ensin kieltäytyivät he niitä\nantamasta mutta suostuivat sitten. Sillaikaa kun panttivankeja\nhaettiin, tehtiin lyhyt aselepo, jonka merkiksi sotajoukot lähettivät\ntoisilleen heittokeihäitä. Tämän aselevon aikana surmattiin useita\nsaksalaisia, jotka etsivät rehua hevosilleen. Kun piispa tämän näki,\nlähetti hän heidät takaisin ja peruutti aselevon.\n\nTaistelu alkoi. Liiviläiset huusivat ja löivät pakanallisen tavan\nmukaan aseitansa yhteen; toisaalta varustautuivat saksalaisten joukot\ntaisteluun ja tekivät yhtäkkiä hyökkäyksen pakanoita vastaan.\nLiiviläiset pakenivat. Nopean hevosensa vuoksi, jota hän huonosti\nohjasi, joutui piispa pakenevien keskelle. Kaksi miestä tarttui häneen\nkiinni ja kolmas, Ymaut niminen, lävisti hänet takaapäin keihäällään,\ntoiset repivät hänet kappaleiksi.\n\nKun liiviläiset pelkäsivät, että sotajoukko ajaisi heitä takaa,\npakenivat he ja pyysivät rauhaa ja kutsuivat pappeja luoksensa.\nEnsimäisenä päivänä kastettiin Holmen saarella viisikymmentä, toisena\nYkskylässä noin sata. He ottivat pappeja linnoihinsa ja lupasivat\nmaksaa niiden elatukseksi määrätyn summan viljaa jokaiselta\nauranalalta. Kun sotajoukko tämän näki, rauhoittui se ja valmistautui\npaluumatkalle.\n\nMutta tuskin oli tuuli kantanut purjeet näkymättömiin, niin katso,\npetolliset liiviläiset astuivat ulos saunoistansa, valelivat itseänsä\nVäinäjoen vedellä ja puhuivat: \"Tässä toimitamme nyt kasteveden ynnä\nkristinuskon taas pois virran vedellä ja vapautamme itsemme\nottamastamme uskosta, jonka panemme poistuvain saksalaisten mukana\nmenemään vieraalle maalle.\"\n\nEnnen lähtöään olivat saksalaiset erään puun oksaan leikanneet ihmisen\npään kuvan; kun liiviläiset luulivat sitä saksalaisten jumalaksi ja\nuskoivat, että nämä sen avulla tuottivat heille tulvia ja tauteja,\nkeittivät he tapansa mukaan simaa, juhlivat ja neuvottelivat, ottivat\nkuvan puusta, köyttivät puita lautaksi ja asettivat kuvan sen päälle ja\npanivat sen menemään saksalaisten jälessä meren yli Gottlantia kohti\narvellen siten pääsevänsä kristinuskostakin.\n\nKuukauden kuluttua (syksyllä 1198) rikkoivat liiviläiset rauhan,\nvangitsivat ja pitelivät pahoin kristittyjä miehiä ja anastivat\nviekkaudella ja mielivaltaisesti heidän tavaransa. Kun he hävittivät\nheidän hevosensa, jäivät heidän peltonsa viljelemättä, josta kirkko\nkärsi noin kahdensadan markan vahingon. Ykskylän papisto pakeni silloin\nHolmen saarelle eikä tiennyt, millä tavoin ja mihin pelastuisi.\nSeuraavan paaston aikana (v. 1199) kokoontuivat liiviläiset yhteen ja\npäättivät, että jokainen pappi, joka pääsiäisen jälkeen tavattaisiin\nheidän maassaan, olisi surmattava. Sentähden lähtivät papit Saksaan,\nsekä kuolemaa peläten että myös hakeakseen itselleen uuden paimenen.\nSamalla tavalla uhkasivat liiviläiset myöskin kauppiaita, jotka olivat\njääneet maahan; mutta kauppiaat antoivat vanhimmille lahjoja ja\npelastivat siten henkensä.\n\n\nALBERT PIISPA TÖRMÄÄ SAARENMAAN VIROLAISTEN KANSSA YHTEEN VISBYSSÄ.\n\n(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nHerran vuonna 1198 vihittiin korkeasti kunnioitettava Bremenin kaniikki\nAlbert Liivinmaan piispaksi. Piispautensa viidentenä vuotena palasi\nAlbert piispa taas Liivinmaalle Saksasta, useitten ristisoturien\nseuraamana. Saavuttuaan Listeriin, joka on Tanskan kuningaskuntaan\nkuuluva maakunta (lähellä nykyistä Blekingeä), tapasi hän siellä\npakanallisia virolaisia, jotka olivat saapuneet kuudellatoista laivalla\nSaarenmaasta. He olivat juuri polttaneet erään kirkon, surmanneet\nihmisiä ja ottaneet muutamia vangeiksi, hävittäneet maata, vieneet pois\nkirkonkellot ja muut kalut, juuri niinkuin pakanalliset virolaiset\nsekä kuurilaiset olivat sitä ennenkin tottuneet tekemään Tanskan\nkuningaskunnassa ja Ruotsissa. Silloin tarttuivat ristisoturit aseihin,\nkostaakseen kristittyjen häviön. Mutta kun pakanat saivat kuulla, että\nristisoturit olivat matkalla Riikaan, niin päästivät he suuressa\npelossaan sen valheen, että he muka olivat tehneet rauhan riikalaisten\nkristittyjen kanssa. Kun kristityt uskoivat heidän puheensa todeksi,\npääsivät he kyllä tällä kertaa heidän käsistään, mutta joutuivat\nkuitenkin, hyötymättä mitään viekkaudestaan, samaan verkkoon, minkä\nolivat heille virittäneet.\n\nRistisoturit saapuivat Jumalan johdolla terveinä ja\nvahingoittumattomina Visbyhyn ja sekä kaupungin porvarit että\nsiellä olevat vieraat kauppiaat ottivat heidät iloisesti vastaan.\nMuutamia päiviä myöhemmin saapuivat sinne virolaisetkin kaikkine\nryöstösaaliineen. Ja kun ristisoturit näkivät heidän tulevan, moittivat\nhe porvareita ja kauppiaita siitä, että he sallivat kristinuskon\nvihollisten rauhassa kulkea satamansa ohi. Kun nämä vitkastelivat ja\nnäyttivät haluavan elää rauhassa heidän kanssaan, menivät ristisoturit\npiispansa luo ja pyysivät lupaa saada käydä taisteluun heitä vastaan.\nPiispa koetti kuitenkin saada heitä luopumaan aikeestaan, osaksi koska\ntaistelu voisi käydä heille hyvinkin vaaralliseksi, osaksi koska\npakanain vallassa oleva Liivinmaan kirkko odotti heidän tuloaan ja\ntarvitsi avukseen kaikki heidän voimansa. Nämä eivät kuitenkaan\nluopuneet aikeestaan eivätkä epäilleet Jumalan vanhurskautta, vaan\npyysivät pyytämistään, että piispa suostuisi heidän vaatimukseensa ja\nlukisi heille tämän syntien anteeksiannoksi. Kun piispa huomasi heidän\nhorjumattomuutensa, suostui hän siihen, mitä he tahtoivat ja luki\nheille heidän syntiensä anteeksiannoksi sen, että he tahtoivat\nmiehuullisesti taistella pakanoita vastaan. Näin hehkuivat siis\nristisoturit intoa miehuullisesti taistellakseen Kristuksen nimen\npuolesta, ja aseihinsa mahtavasti varustautuneina panivat he laivansa\nnopeasti kuntoon.\n\nKun virolaiset sen näkivät, luulivat he, viemällä kahdeksan rosvolaivaa\ntoisista vähän erilleen, voivansa sulkea ristisoturit keskeensä ja\nsiten valloittaa heidän laivansa. Saksalaiset hyökkäsivät nyt\nraivokkaasti heidän kimppuunsa, nousivat kahteen rosvolaivaan; ja kun\nolivat surmanneet kuusikymmentä miestä, veivät he nämä laivat, joissa\noli kirkon kelloja, pappien pukuja ja vangituita kristityitä, Visbyn\nkaupunkiin. Kolmanteen rosvolaivaan juoksi eräs voimiltaan väkevä\nsaksalainen; hän puristaa molemmin käsin paljastettua miekkaansa, iskee\njoka taholle ja kaataa kolmattakymmentä vihollista. Hänen tässä\nverilöylyssä yli voimainsa riehuessaan, nostavat eloon jääneet\nkahdeksan miestä purjeen, niin että, kun tuuli purjeita pullistaa, tämä\nmies viedään vangiksi ja surmataan, kun kaikki vihollisen laivat ovat\nkokoontuneet. Kun tuon laivan väki oli supistunut näin vähäksi,\npoltettiin se.\n\nKun kaikki tämä oli näin kunniakkaasti toimitettu, kiittivät\nristisoturit kaikkivaltiasta Jumalaa hänen heille suomastaan voitosta\nja piispa lähetti vapautetut kristityt ynnä pakanain tanskalaisilta\nanastamat tavarat takaisin korkea-arvoiselle Lundin arkkipiispalle,\nherra Andreaalle.\n\nNyt eivät ristisoturit halunneet viipyä kauvemmin Visbyssä, vaan\njatkoivat matkaansa ja saapuivat Riikaan. Heidän tulostaan riemastuivat\nkovin sekä Riian porvarit että muut, jotka siellä olivat, ja lähtivät\nheitä vastaan ja ottivat pyhäin kuvia edessään kantaen kunnioittaen\nvastaan sekä piispan että koko hänen seurueensa.\n\n\nRIIKAA AHDISTETAAN. HOLMEN LINNAN VALLOITUS.\n\n(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nKun piispa Albert pelkäsi, että hänen perustamansa Riian kaupunki, joka\nvielä oli pieni, heikko ja vähäväkinen, voisi pakanain ahdistamana\njoutua suureen vaaraan, matkusti hän, piispautensa kuudentena vuonna,\ntalveksi Saksanmaalle kokoomaan ristisotureita.\n\nHänen lähdettyään lähtivät lättiläiset, jotka inhosivat kristityn\nnimeä, yhdessä liiviläisten kanssa noin kolmensadan miehen suuruisena\njoukkona Riikaan ja koettivat viedä pois laitumelta anastamaansa\nkaupungin karjaa. Kun kaupungissa oli vain vähän miehiä, eivät nekään,\npeläten vihollisten väijyvän heitä läheisissä metsissä, uskaltaneet\nkaikki yhtaikaa lähteä vihollista vastaan, vaan kaupungista lähti noin\nkaksikymmentä urhoollista miestä seuraamaan vihollista. He ottivat\nkarjan takaisin, ja kun he olivat huutaneet avukseen kaikkivaltiasta\nJumalaa ja ritarit olivat saapuneet kaupungista, kävivät he kaupungin\nlähellä olevan vuoren luona taisteluun pakanain kanssa.\n\nJa siitä tuli tuima ottelu ja he taistelivat niin kauvan, kunnes heidän\ntäytyi uupuneina erota toisistaan. Muutamat liiviläiset olivat\nsillaikaa lähteneet laskemaan laivalla Väinäjokea alas, tunkeakseen\nväen poissa ollessa kaupunkiin sen toiselta puolelta. Mutta Herra\nvarjeli omansa: muutamat kaupunkilaiset hyökkäsivät heitä vastaan\njousilla ampuen ja niin kääntyivät he pakoon. Kun tämä nyt oli\ntapahtunut, poistuivat lättiläiset ja liiviläiset, saatuaan porvareilta\nvain kolme hevosta. Jumalaa ylistäen ihmisten pelastumisesta ja karjan\ntakaisin saamisesta palasivat saksalaiset iloisina kaupunkiin.\n\nKun talvi oli tulossa, tahtoivat muutamat ristisoturit palata takaisin\nSaksaan. Saatuaan valmiiksi, mitä matkalla tarvitsivat, lähtivät he\nautuaan neitsyt Marian syntymisen päivän aattona matkalle ja kun he\ntulivat laivoineen Väinän suulle, sovitti Jumala niin, että heitä\nvastaan satamassa tuli toisia ristisotureita kolmella laivalla. Näillä\nlaivoilla oli veli Theodorik ja Kauppo, jotka palasivat Roomasta, ja\njoiden tulo suuresti ilahutti ahdingossa olevia riikalaisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun liiviläisiä ahdistettiin joka puolelta, olivat he päättäneet\nmiehittää Holmen linnan ja siitä käsin ahdistaa Riikaa. He\nhyökkäsivätkin saarelle ja surmasivat siellä kolme pappia. Niistä oli\nyksi nimeltä Johannes; häneltä he löivät pään poikki ja hakkasivat\nhänen ruumiinsa palasiksi, jäsen jäseneltä. Tämä mies oli kotoisin\nVirosta ja oli lapsena joutunut pakanain vangiksi. Korkea-arvoinen\npiispa Meinhard oli lunastanut hänet vankeudesta ja lähettänyt hänet\nSegebergin luostariin oppimaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän siellä oli\nhyvin edistynyt, matkusti hän piispa Albertin seurassa Liivinmaalle ja\nkäänsi Holmen seurakunnassa monen pois epäjumalain palvelemisesta. Nyt\nhän työnsä tehtyään, yhdessä kahden muun, Gerhardin ja Hermannin kanssa\nsaavutti uskoansa tunnustaessaan marttyyrin palmun ja iankaikkisen\nelämän. Senjälkeen kokosivat muut papit hänen ruumiinsa ja luunsa ja\nherra piispa ja hänen papistonsa hautasivat hänet Riiassa autuaan\nMarian kirkkoon.\n\nKun tämä oli tapahtunut ja liiviläisten lauma tulvaili Holmen linnaan,\nosoittautuivat muutamat vastakääntyneet, Lempivalta ja muutamat muut,\nuskollisiksi, jättivät vaimonsa ja perheensä Holmen linnaan,\nlähtivät Riikaan ja antoivat piispalle neuvoja, kuinka hänen olisi\npuolustautuminen vastustajia vastaan; sillä he toivoivat kristityille\nparempaa onnea kuin omille uskottomille liiviläisilleen.\n\nLiiviläiset jäivät linnaan muutamiksi päiviksi. Ja muutamat heistä\nlähtivät Riikaa vastaan, jossa he sekä ryöstivät hevosia laitumelta\nettä myöskin surmasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaista pahaa,\nmissä vaan heitä tapasivat. Silloin piispa kutsui luokseen ritariston\nja porvarit ja kysyi, mitä olisi tehtävä liiviläisten ilkeyttä vastaan.\nKaikista näytti välttämättömältä, että sittenkun oli rukoiltu Jumalan\nkaikkivaltiaan apua ja uskottu nuori kirkko hänen huomaansa, olisi\nalotettava taistelu heidän kanssaan Holmen linnan luona, sillä parempi\noli, että he kaikki kuolisivat Kristuksen uskon puolesta kuin että\nheidät toinen toisensa jälkeen surmattaisiin. Jätettiin siis kaupunki\nherra piispan haltuun; voimakkaimmat saksalaiset sekä riikalaiset\nliiviläiset tarttuivat aseihin, ottivat jousensa ja nuolensa, soutivat\nlaivoilla Holmen linnaan viidentenätoista päivänä helluntain jälkeen.\n\nViholliset huomasivat heidän tulonsa ja kävivät urhoollisesti heitä\nvastaan, estääkseen heitä nousemasta maihin. Ensin hämmästyivät\nkristityt vähäväkisyyttään, sillä heitä oli ainoastaan\nsataviisikymmentä miestä ja vihollisia oli lukuisa joukko. Vaan kun he\nolivat virsiä veisaten paenneet Jumalan armon turviin ja rohkaisseet\nmielensä, hyökkäsivät he laivoistaan veteen, torjuen kilvillään\nvihollisten kiviä ja keihäitä, joita nämä heittivät heitä vastaan.\nViimein pääsivät he maihin, taistellen mitä urhoollisimmin. Lentävät\nnuolet haavoittivat heitä joka kohtaan, kun heillä ei ollut\nhaarniskoita suojanaan. Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa,\nviholliset joutuivat alakynteen, ja kun he olivat lähteneet pakoon,\nsurmattiin toiset, toiset hukkuivat koettaessaan uida virran yli;\ntoiset vetäytyivät takaisin linnaan.\n\nHeidän joukossaan oli heidän vanhimpansa ja johtajansa Ako, joka oli\npakanain kaiken petollisuuden ja pahan alku ja joka oli yllyttänyt koko\nLiivinmaan kristittyjä vastaan. Muiden muassa menetti hänkin henkensä\nja hänen päänsä lähetettiin voitonsanoman mukana piispalle. Messun\npidettyään oli piispa kappelissa rukoilemassa ja odottamassa, eikö\nkukaan ilmestyisi ja tulisi hänelle ilmoittamaan, mitä tapahtui. Hänen\nsydämensä oli kuitenkin täynnä luottamusta Herraan. Yhtäkkiä näkyy\npursi kaukana. Siinä tulee eräs ritarikunnan jäsen mukanaan muutamia\nhaavoitetuita ja tuoden voitonmerkkinä piispalle Akon pään. Sekä piispa\nettä kaikki, jotka olivat jääneet hänen kanssaan kotiin, kiittivät\nJumalaa, joka vähäväkisten kautta oli saanut aikaan kirkkonsa\npelastuksen.\n\nSillä välin olivat kristityt päässeet linnan etuvarustukseen,\nsytyttäneet sen, ampuneet heittokoneilla tulta ja kiviä linnaan ja\nnuolillaan haavoittaneet suuren joukon linnan väkeä. Kun heitä oli\nkaatunut näin paljon, ei heitä enää ollut riittävästi puolustaumaan.\nToreidan liiviläiset siis anoivat rauhaa. Se heille myönnettiin ja\nheille annettiin lupa lähteä linnasta. Melkein kaikki olivat\nhaavoitetuita. Holmen liiviläiset sitävastoin, jotka olivat tämän pahan\nalkuunpanijat, pakotettiin antaumaan, heidän vanhimpansa vietiin\nRiikaan ja heidät kahlehdittiin, niinkuin olivat ansainneet. Muut\nlaivassa olijat säästettiin eikä heille tehty mitään, koska olivat jo\nennen vastaanottaneet kasteen sakramentin.\n\n\nVILJANNIN LINNAN VALLOITUS.\n\n(Katkelma A. Saalin \"Wambola\" nimisestä historiallisesta\nkertomuksesta.)\n\nKun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut\nlaantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset\nritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat\nsuurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja\nottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä\nsuunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset\nantoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden\nylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää\nmaata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään.\nNiinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja\ntoivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat\nkahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat\nlinnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi\nkristinuskon opettajien ympäröimänä.\n\n-- Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia\nvääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa\ntotiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja\nliitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.\n\n-- Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla\näänellä. Me emme tunne häntä!\n\n-- Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille\nselittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me\nristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!\n\n-- Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja\njota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole\nsopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme\nkoske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan\nverellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me\npalvelemme omaamme!\n\n-- Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi\nBerthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä\non kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti\ntahansa!\n\n-- Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä\nverenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan,\nryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta,\nniin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä,\neivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista\nleppyvät -- heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille\njumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään\nmurhamiesten käsiin!\n\nKautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki\najattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.\n\n-- Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui\nheitä vastaan saksalaisten leiristä.\n\nAselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat\nvirolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta\nheidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät\nsiellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät\nheidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä\nlinnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi.\nNuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat\nliiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita\ntäyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia\nlinnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset\nvirolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne\nsyttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen\nlunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten\npantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli\nraskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan,\nniin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset\neivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet\narvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa\nja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina\nvallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat\nEilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan,\nmutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut\nvallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta\nyöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.\n\nTällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita\ntäynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja\nsuuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet\nvastustaa.\n\nTaistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.\n\n-- Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö\nvieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä\njää eloon yhtään ainoata sielua.\n\n-- Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän,\nvastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme\nkristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja\nliviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.\n\nSaksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat\nlinnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin\nkuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.\n\n-- Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme\nsen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.\n\nMutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen\nnuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen\nvedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta\npoloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti\ntuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja\npoltettujen kotiensa tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja\nneuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan,\njotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska\ntässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli\nkaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.\n\nKokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa.\nLemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle\ntuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana\nseisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki\npainettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne\ntänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti\npälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies,\njonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.\n\n-- Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän\nmeidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten\nkorvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta\nsalaan jääminen.\n\nVähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty\nkatseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet\ntoisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä\ntarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen\nsotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:\n\n-- Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille\nvoimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen\nLemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi\nsuoraan kansan sydämeen.\n\nPuhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja\nsotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana\nkansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen\nvakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat\nkäännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti\njoka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla\nposkillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan\nkatselijana.\n\n-- Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että\nMeeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet\nmeille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä\nvastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista,\njommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan\npäällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan\nasemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja\nparatiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän\nalamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään\novat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa\ntulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä\nmaailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme\nvakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin\nsaakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro\nyhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat\nvalheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet\nViljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta\nriistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin\nraahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö\nmeille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä\nuskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää,\nrakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa\nitseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan\ntaistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan\nheidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien\napu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien\nvihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.\n\n-- Taistelkaamme siis lastemme, vielä syntymättömien lastenlastemme ja\ntulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa\nmeille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on\nvuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin\naikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta\nhe ovat jääneet voittajiksi, -- siksi me olemme vapaita ja elämme nyt\nvielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt\nkäsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä\nmeiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa\nmukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla\nteidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta\npalattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin\npuhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä\nmeille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa\nheitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee\njokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko\nkuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten\nlupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku\najattelee toisin, hän puhukoon!\n\nVähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman\npuheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui\nhumiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.\n\n-- Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen\ninnostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain\nkeväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi\nniittyjämme ja peltojamme sotkemaan.\n\n-- Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön\njokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei\ntule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä\nlähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle\nvanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran\nteroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät\nviholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän\nlinnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja\nViljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat\nsiunatkoot ja auttakoot meitä!\n\nEnnenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa\novesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen\npieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden\nselkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty\nolisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli\nsuuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi\nhän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta\nnyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta\nhyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen\nonnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.\n\nJokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa\nsaivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat\nvihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa.\nPian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten\nsotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä,\n\"kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa\".\n\n\nLEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.\n\n(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)\n\nPiispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät\nvirolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan\nsotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas\nlähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri\nsotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa\nja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman\nsuuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia,\nrääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he\nodottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää\nSakalassa.\n\nKun nyt riikalaiset kuulivat tästä kokoontumisesta, lähtivät he\nliikkeelle ja riensivät sinne, ehtiäkseen ennen venäläisiä. Heidän\njohtajallaan kreivi Albertilla oli mukanaan, paitsi ritareitaan ja\nsotamiehiään, liiviläisiä ja lättiläisiä, myöskin Kauppo, tuo kaikkein\nuskollisin, joka ei koskaan laiminlyönyt Jumalan taisteluita ja aina\notti osaa sotaretkiin.\n\nNämä kaikki saapuivat Sakalaan, missä oli sotajoukkojen rukous- ja\nkeskustelupaikka; ja oli heitä kolmetuhatta valittua miestä. Ja he\njärjestivät sotarintansa siten, että saksalaiset olivat keskellä,\nliiviläiset oikealla ja lättiläiset vasemmalla puolella. Lähetettiin\nvakoojia kyliin ja he saivat vangitsemiltaan miehiltä tietää sotajoukon\nsuuruuden kuin myöskin että he lähestyivät ja olivat tappeluun valmiit.\nSen kuultuaan marssivat he varovasti ja hyvässä järjestyksessä\neteenpäin ja saapuivat illan tultua Viljannin linnan luo. Vietettyään\nsiinä yönsä ja pidettyään juhlamessun, lähtivät he apostoli Matteuksen\npäivänä vihollisiaan vastaan ja huomasivat heidän väistyneen toiseen\npaikkaan. Heti seurasivat he heidän jälkiään ja kun huomasivat heidän\ntaisteluun valmiina tulevan heitä vastaan metsänrinnasta, hyökkäsivät\nhe heidän kimppuunsa. Ja saksalaiset taistelivat keskustassa, jota\nvastaan oli virolaisten suurempi ja voimakkaampi joukko, ja osaksi\nratsain, osaksi jalkaisin mursivat he heidän rintamansa ja ajoivat\nheidät pakoon.\n\nVasemmalla sivustalla taistelevat lättiläiset hyökkäsivät samaan aikaan\nrohkeasti vihollisia vastaan. Heitä vastassa olivat sakalalaiset ja\nLemmitty ja muut vanhimmat, jotka haavoittivat paljon lättiläisiä ja\nsurmasivat heistä useita ja vastustivat heitä kauan urhoollisesti\ntaistellen. Mutta nähtyään, että saksalaiset olivat saaneet keskustan\npakenemaan, kääntyivät hekin pakosalle, ja lättiläiset ajoivat heitä\ntakaa ja surmasivat monta, ja muut pakenivat. Eräs mies, Veko\nnimeltään, tunsi Lemmityn ja ajoi häntä takaa ja iski hänet kuoliaaksi\nja ryösti hänen vaatteensa. Toiset hakkasivat hänen päänsä ruumiista ja\nottivat sen mukaansa Liivinmaalle. Kun kaikki virolaiset olivat ajetut\npakosalle, seurasivat liiviläiset ja lättiläiset heitä ja surmasivat\nheitä metsissä tuhatmäärin, niin, lukemattomat määrät, joita ei\nmetsissä ja soissa voitu laskeakaan, ja heiltä saatiin hevosia noin\npari tuhatta ja aseita ja muuta saalista, jonka he seuraavana päivänä\njakoivat tasan keskenään.\n\nKaupolta lävistettiin taistelussa molemmat kyljet. Hän ajatteli silloin\nsitä, kuinka Herra oli kärsinyt, ja sittenkun hän oli vastaanottanut\nHerran ruumiin sakramentin, kuoli hän, vilpittömästi tunnustaen\nkristillistä uskoa, ja oli hän jo aikaisemmin jakanut kaikki maatilansa\nLiivinmaan eri kirkoille. Ja häntä itkivät sekä sotajoukon johtaja,\nkreivi Albert, että luostarin esimies ja kaikki, jotka olivat hänen\nkanssaan. Ja hänen ruumiinsa poltettiin ja luut vietiin Liivinmaalle ja\nhaudattiin Kauponsaloon.\n\nTaistelun jälkeen retkeili kristittyjen sotajoukko Palojoen rannalla\nolevaan Lemmityn kylään, kolmen päivän kuluessa polttaen ja hävittäen\nmaakuntaa. Ja heidän luoksensa tuli Lemmityn Unnipeve ja muut, jotka\nolivat jääneet henkiin ja rukoilivat rauhaa. Ja saksalaiset sanoivat\nheille: \"Koska olette hyljänneet vastaanottamanne pyhän kasteen\nsakramentin ja pakanain ja venäläisten kanssa vehkeillen saastuttaneet\nkristinuskon, sentähden on Herra teidät tuhonnut. Kääntykää nyt siis\nrehellisesti takaisin Kristuksen tykö, niin otamme me teidät vielä\nveljellisen rakkautemme yhteyteen.\"\n\nJa he suostuivat siihen, ja kun heiltä oli vaadittu panttivankeja,\nannettiin heille rauha, jotta he uskollisesti saisivat täyttää kaikki\nkristinuskon käskyt.\n\nTämän toimitettuaan palasi sotajoukko kaikkine saaliineen Liivinmaalle\nja tästä näin kunniakkaasta voitosta, jonka Jumala oli heille suonut,\nhe kiittivät Herraa, joka olkoon ylistetty iankaikkisesti.\n\n\n\n\n\n\nTUOMAS PIISPA\n\n\n\n\nRISTIRETKELLE VÄRVÄYS.\n\n\nEräs nuori Tampereen puolesta kotoisin oleva talonpoika oli matkallaan\nTurkuun päivän ratsastettuaan illalla saapunut nykyiseen Pöytyän\npitäjään. Kun hänen ratsunsa oli kovin väsyksissä eikä ottanut\nmennäksensä eteenpäin, täytyi miehen poiketa lähellä tietä olevaan\nkylään, jossa hänellä oli vanhastaan tuttu talonisäntä.\n\nLähestyen kylää huomasi hän, että lukuisa joukko kansaa oli koolla sen\ntorilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista\naukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä\nkolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta\nvalkoista lippua, jonka liinaan oli ommeltu punainen risti, oli puettu\nniin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikasi sitä katsellessa.\nHänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistaan heilui\nylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumenilla oli\nhänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka.\nHänen rinnallansa riippui monenkarvaisessa rihmassa torvi. Vieläpä\nolivat hänen komean ratsunsa suitsetkin kullatut, ja se kallisarvoinen\nvaate, joka, kokonaan peittäen ratsun selän, syvissä laskoksissa\nriippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin kultaisilla ja hopeaisilla\nkorko-ompeluksilla runsaasti kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan\nolivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.\n\nMuut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän\nkarkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt vaippansa olivat vyötetyt\npaksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine\npuukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla he ratsastivat, olivat\nlaihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista\nvaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä munkeilla\nollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polviin asti\nalastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen\nmunkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen\nkantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta\ntehtyjä ristinmerkkejä.\n\nKylän tori oli jo jotensakin täynnä väkeä, mutta kuitenkin tulvi sinne\ntulvimistaan ihmisiä kaikilta tahoilta. Talonpoika hoputti hevostaan,\nehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan\ntoimitettiin.\n\nAirut eli kuuluttaja -- se oli kirjavaan pukuun puetun miehen ammatti\n-- nosti nyt torven huulilleen ja törähytti siihen kolme kertaa niin\nkovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitten puhui hän\nkovalla äänellä: -- Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja\nhallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna,\npyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt\nMaarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä\ntuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhät\nesineet vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen\ntuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan\nvapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän\nisän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän\nkirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi,\njotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen\nkaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta\nkristinuskon julmat viholliset, pakanalliset karjalaiset ja venäläiset\ntaas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman\nkorkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen\nsynninpäästö ja iankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka\nottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme\npuoltajiksi noita pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen\npiispamme ja hallitsijamme kaikki alamaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt\nMaarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja\nsuosioon!\n\n-- Amen, sanoivat munkit yhteen ääneen, ja se heistä, jolla oli\nsuitsutusastia, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan.\nLäsnä olevat suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä\npyhän savun tupruavan; useimmat heistä lankesivat polvillensa.\n\nSitten otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, sanoakseen:\n\n-- Kuka tahtoo vastaanottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon\nsotilaaksi? Täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus, jos\nkuoleekin taistelussa! Tulkaa nuorukaiset, tulkaa nuoret miehet!\n\nKymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä\nrenkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät\nsaavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin,\nmutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa\ntyytymättömyyttänsä.\n\nMunkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien\nkätensä kunkin päälaelle siunasi hän heitä sanoen: -- Ollos siunattu,\npyhän ristin sotilas!\n\n-- Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas! -- toisti toinen munkki ja\ntuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.\n\n           (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)\n\n\n\n\nPYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.\n\n\nTulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa\nkohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva\nkasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa\nmatkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri,\nettä oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat\njättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja\npyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen\npoikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen\npientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli\nvastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila\nnykyään on.\n\nTäällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti\njoukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin\nNousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä\ntietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin\npohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut\nairut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello\nviiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että\nse tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.\n\nEi tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren\njuhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle\nkukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä\nratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut\nkomeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi\npitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt\nMaarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti\nviisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät\nauringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä\nhaarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista\nsiltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan\ntulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset\npäät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä\nastui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain\npäin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin\npuetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat\nlauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden\njälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja\nhopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä\noli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki\nmarttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon\nkalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla\nratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja\nsauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka\nteräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka\nrinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka,\nvasemmalle samanvärinen risti.\n\nSuorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen\nterävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton\npontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen\nsuunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään\nvastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan,\nheltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa\nolivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti\nsentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin\nkunnioitusta.\n\nTuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin\njälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin\nmessupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen\njoko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti\nkorskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari,\njoka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä\nkantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui\nalas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen\nkaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat\nmuitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui\nylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k.\n\"kuljeksiva ritari\". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita\nlukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia \"pyhän\nhaudan ritareita\", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan\nmaissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne\nhän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä\nJerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta\npuunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan\non hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja\nsuuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä,\njälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet\nlävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän\nkun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä\nesineitä kannettavana kuin hänellä.\n\nPappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien \"knaapit\" ja\npalvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita,\njoita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen\nmantteliin puetun ritarin ja \"kultaisen ritarin\" [\"kultainen ritari\"\noli arvonimi, joka yksinomaan annettiin \"pyhän haudan\" ritareille].\nknaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin\nkirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla\nkirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin\nOpille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten\npuolustukseksi kannettava)].\n\nRitarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita,\nensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon\nkomeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen\nkansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut.\nKuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten\nkirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet\naina Ahvenasta asti.\n\nRaunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä\nruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi\nodottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja\npyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.\n\nKun saattojoukon ensimäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin\nviheriäisillä köynnöksillä ja kukkaseppeleillä koristetut kirkon portit\nja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä,\njuhlasaattoa vastaan. Heitä johti, komeaan pukuun puettuna, Riian\nkaupungin piispa, jonka pyhä isä paavi oli Tuomas piispan pyynnöstä\nmäärännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen\nedustajanansa. Valtiollisista syistä ei Tuomas piispa ollut anonut\ntähän toimeen Upsalan piispaa, sillä hän koki tarkoin välttää\npienintäkin alamaisuuden osoitusta Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin\nmielestä oli Riian piispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä\nRiian piispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen\nvallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki\nsuuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa\nalituisesti Riian piispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen\nheidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat piispa ja häntä\nseuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja\nmessuja.\n\nKirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaaottavat\nratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä\nastuttiin nyt kirkkoon. Ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa\nkansan paljouteen verraten ahtaassa Räntämäen kirkossa. Kuitenkin oli\nkirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaan talonpoikaiselle\nkansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut\nkaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.\n\nAika-ajoin tuli kuitenkin joku papeista kirkosta, astui kirkkotarhan\nkiviselle aitaukselle ja kertoi siitä kuuluvalla äänellä kansalle, mitä\nkirkossa tapahtui: kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi,\nkuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista,\nhyvälle tuoksuvaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä\nkirkkohymnit laulettiin. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että\nkaikki pyhien kuvat ja pyhäinjäännökset olivat sijoitetut paikoillensa\nja että kirkossa oli tapahtunut yliluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa\nneitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän\nkaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon\nkyyneleitä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten olivat\nvirtana vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli\npitkän aikaa suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden\nystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä\nnurkissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty tupruavan savua\nja tulta. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian\npiispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitten oli kohta\nleimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi\nruvennut käymään.\n\n-- Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin? -- kysyi kertojapappi,\nkeskeyttäen kertomuksensa.\n\n-- Kuului! Kuului! -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.\n\n-- Yhä edeskinpäin leimahteli tulta, alkoi pappi taas kertoa -- ja\nkumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko pieniä\nlintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkon. Siinä\noli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja muita. Hetken\nkuluttua ilmestyi pienien lintusten joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä,\ntulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnäolevissa nousi kummastus\nsilloin korkeimmillensa. -- Ettekö nähneet, hyvät ystävät, että\nmuutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne\ntullessani aukaisin kirkon oven?\n\n-- Kyllä me sen näimme! -- todistivat talonpojat.\n\n-- Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia -- sanoi\nkertoja-pappi -- sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä\nrupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia\npyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien\nkera kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. -- Eriskummallisia ihmeitä\ntosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt\nMaaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki\npyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisten\nnäin korkeassa määrässä suosima tuomiokirkko, autuas se kansa, joka\nsaapi siinä hartauttansa harjoittaa!\n\nNäillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.\n\nKun tuota pyhää vihkiäistoimitusta vielä oli kestänyt pitkän aikaa,\npäättyi se ja kansa tulvi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen\nulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja\nkumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäinjäännöksiä sekä, kenellä siihen oli\nvaroja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla, joiden ääressä\ntultaisiin suitsuttamaan pyhää savua ja lukemaan messuja aina\niltamyöhään asti. Ja vielä he ilmoittivat kansalle, että armollisen\npiispan toimesta \"suurella turulla\" ruoka- ja juomatavaroita oli\nsaatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille oli\nvalmistettu ateria piispan kartanon pihalle.\n\n                  (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen\nmorsiamensa.)\n\n\n\n\nSAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.\n\n\nOn kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja\nlehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo\nkukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.\n\nSuuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle,\njossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.\n\nKahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat\nkokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten,\nkarsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne\nmuodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän\nulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella\noli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.\n\nAurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä\nniityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua,\nei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys\nkaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.\n\n-- Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat\ntapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! -- sanoi Tavela,\nvanha mies, heimonsa pää.\n\nKaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä\ntäyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja\nharjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat\nnämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin,\nvalaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.\n\nAnnettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa\nvanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.\n\n-- Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? --\nkysyi hän näiltä neuvottelijoilta.\n\n-- Kuinkas muuten -- vastasi yksi heistä.\n\n-- Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.\n\nMuutamat miehet lähtivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.\n\nTäällä kummulla oli kalliossa luola, niin suuri, että kuusi miestä\nmahtui siihen istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröity korkealla\naitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta\nkuljettiin luolaan ja sieltä ulos. Tämän aukon edustalla seisoi kolme\naseellista miestä vartioimassa.\n\nLuolaan oli suljettu neljä dominikaanimunkkia eli \"mustaaveljeä\",\nniinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan.\n\nKun valo lähinnä olevasta kokosta paistaa aukon kautta luolaan, voimme\nnäitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.\n\nErityistä huomiotamme vetää puoleensa pitkävartaloinen vanhus, joka\nistuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan\ntakaseinään. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea\nparta, joka ulottuu alas hänen rinnoillensa. Hänen laihat, rypistyneet\nkasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä.\nEtt'ei tämä tuska ollut sitä, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat\nhänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä.\nPelon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefriedin mielelle oudot ja\nhengenvaaroja oli hän oppinut halveksimaan kaksikymmentä vuotta\nkristinuskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten\nkeskellä. Kotimaastansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan\nkutsusta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla\ninnolla alkanut saarnaajatoimensa ja sitä sitten väsymättömällä\nahkeruudella jatkanut siksi, kunnes hämäläiset Ukon juhlan edellisenä\npäivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä hänet, vieneet hänet\ntähän vankilaan.\n\nHänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja\nLängelmäveden rantoihin saakka oli kristinoppi hänen ahkeran toimensa\nkautta levinnyt. Useihin paikkoihin oli hän rakennuttanut\nrukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen\nniistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään on Messukylän\nvanha kirkko, toinen oli lähellä nykyistä Kangasalan kirkkoa.\nEdellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä.\nMessukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut\njumalanpalvelusta pitämässä, kun hänen nimikristityt, mutta\npakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja\nhänen apulaisensa pakanain kääntämistoimessa. Vähän myöhemmin\nvangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa\nKangasalan rukoushuoneessa.\n\nTuomas piispa oli lähetyssaarnaajainsa turvaksi antanut Wildefriedin\nkäytettäväksi kaksisataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa\nmyös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei\nnäyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista\nmajaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen\nläheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran\nrannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia\ntapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan\nkristillisyydelle voitettuina, huolettomina niinkuin ainakin rauhan\naikana. Helposti onnistui sentähden talonpoikien äkkinäisellä\nrynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt\nnäistä ratsumiehistä jälelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä\npiispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.\n\nWildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät\nkerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo\nkatkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissaankin.\n\nHänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken\npuhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat\nolivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat\niältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän.\nHeidän silmissänsä emme näekään tuota väkevää mielenlujuutta ja\npontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen\nsijaan katkerinta, kuolemanpelosta syntynyttä tuskaa ja levottomuutta.\nHe ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asento on heille sitä\ntuskallisempi, kun heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat\nsidotut yhteen heidän selkänsä taakse.\n\n-- Te ette rukoile, Wildefried isä? -- kysyi Antonio, vanhin noista\nkolmesta munkista.\n\n-- Koko elämäni on ollut yhtä ainoata jatkuvaa rukousta. Nytkin\nrukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme\nraippavitsat musersivat ruumiini murskaksi, vastasi Wildefried isä.\n\n-- Niin, rukoilkaa hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat\nmeidät uhkaavasta kuolemasta! -- kehoitti Antonio.\n\n-- Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata.\n\n-- Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot aikovat tappaa\nmeidät? -- kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen\npelastuksen toivo yht'äkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.\n\n-- Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen\nihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään, -- sanoi isä\nWildefried tyynesti.\n\nAntonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskaisen liikkeen.\nSitten otti nuorin munkeista, hän, jota olemme sanoneet Wildefriedin\napulaiseksi, puhuaksensa: -- Voi, taivaan Herra, kuinka on katkeraa\najatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! -- Ettekö\nte, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?\n\n-- En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja\nrukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin\nnöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja\nvalittamatta, todellisina marttyyreina.\n\n-- Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte\npuhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meidät? --\nkysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.\n\n-- Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä\nenemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille\nmitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton\nkuin äskensyntynyt lapsi.\n\n-- Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko\nteillä siihen voimaa, isä Wildefried?\n\n-- Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanain saarnaajaksi,\nellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa\nmarttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni\nja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että hän katsoo minut\nsiihen otolliseksi. En siis rukoile taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että\nhe pelastaisivat minut kuolemasta. En, en! Sitä vain rukoilen, että he\nantaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyrikuolemaan, ja että\nhe voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka hyväksi me nyt\nheitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon.\n\nHuomattuansa, että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat\nvaluivat pitkin munkkien kalvenneita kasvoja, lisäsi Wildefried isä: --\nElkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää\nsilmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat\npanneet henkensä alttiiksi kristinuskon edestä, pyhäin marttyyrien\nesimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla\nkatkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen tai Henrikki\npyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin\nkestivät kovimmatkin tuskat, vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman\nkultia kalliimpi kunniankruunu oli annettava heille palkinnoksi\ntaivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat iankaikkista iloa ja autuutta\nnauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme\nkuolontuskissamme samoin kuin he!\n\nPolvistuneet munkit huokasivat syvään.\n\n-- Elkää huoatko, elkää olko raskautetut, armahat veljet! -- loihe\nWildefried isä taas lausumaan. -- Hakekaa lievitystä tuskaantuneille\nsydämillenne hartaissa rukouksissa tai vielä parempi jonkun kauniin\nvirren juhlallisissa sävelissä. Laulun sävelten kera kohoaa ihmismieli\nmaan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii\nrauhanenkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista\nlohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen.\nLaulakaamme virsi \"De profundis\"!\n\nMunkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.\nHeistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolinvirttänsä.\nMutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui\nheidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.\n\nJa noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisarat\näsken kostuttivat, palaa elämän ilme, heidän silmäyksissään ei enää\nkuvastu synkkä epätoivo, vaan iloinen luottamus ja uskallus, heidän\nsydämiinsä on rauha astunut levottomuuden sijaan. Mitä Wildefried isän\nkehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet\nvaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.\n\nHeidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat\nlähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen\nsävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessaan valtasi\noudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset\novat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina\nolleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.\n\nPian toki rohkaisi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta\nvankilaan.\n\n-- Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä\nviserrellä; nyt pitää teidän heti seurata minua käräjäpaikalle. Nouskaa\nsiis seisoallenne! -- käski hän jyrkästi.\n\nPolvillaan olevat munkit nousivat. Isä Wildefriedkin koetti tehdä\nsamoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ettei hän\nomin voimin päässyt seisoallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän\nhuomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitten edespäinkin, heidän\nkäydessänsä käräjäpaikkaa kohti.\n\nLaulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen\nedustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa\nmielen-lujuutta: -- Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi\n\"De profundis!\" Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii\nsiis nyt sitä paremmin. -- Munkit rupesivat heti laulamaan ja\nWildefried isä yhtyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellään\nheidän lauluunsa.\n\nOmituinen oli tuo näky, kun munkit hautavirttä laulaen lähestyivät\nseuraajiensa kanssa pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa,\njonka ympärille lukematon kansajoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi\näärettömän suurta kokkoa oli vastikään sytytetty lähelle pyhää paatta.\nNiistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin\naurinko kirkkaana kesäpäivänä. Vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat\nhämäläiset hirveästi huutaa ja ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien\nja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet\naseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, joten tämän\nhirmustuttavan ulvonnan keralla syntyi ankara aseiden kalske.\n\nWildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet. Vasta nyt hän\noikein selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämä ihmiset vihasivat\nsitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli\nelämänsä uhrannut tämän opin levittämistyöhön. Hänen sydäntänsä särki\ntätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.\n\nMelua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat\nmuut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja\nvaikenemaan.\n\n-- Henki hengestä -- se on tuomio! -- sanoi Tavela, kiivaasti luoden\nsilmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin\nhänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas\nalkaneet veisata \"De profundis\".\n\nMuutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi\nkummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitten\nhe ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heidät, yhden\nkunkin paalun luo.\n\nWildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa\nvaaleiksi kuin talven lumipeite.\n\n-- Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoavaisen\nruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä, jos sen tekevätkin, kun\nolemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii\niankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille\nkestävyyttä! Muistakaa tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää\nheittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään\nvalitushuudotta!\n\nWildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen\nvihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen\njälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän\nympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.\n\nWildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili kuuluvalla\näänellä suomeksi: -- Taivaan herra, elä hylkää näitä erehtyneitä\nihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja kaikki\nmuut pyhimykset! -- rukoilkaa ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että hän\nlähettää kelvollisia työmiehiä tälle työalalle, jonka nyt jätän, jotta\nei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille! -- Luoden silmänsä\ntoisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton\nriemusta paisuvalla äänellä: -- \"Rakkaat veljeni! Raikukoon vielä kerran\nylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria\nDeo!'.\"\n\nYhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin\nkatoolisen kirkkohymnin \"Gloria Deo\". Mutta pian näiden Jumalata\nylistäväin uskonsankarien äänet vaikenivat. -- Olet ja kuivat oksat\nolivat jo sytytetyt, silloinkun he alkoivat ylistyshymninsä; sakea,\nhenkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat\nsytykkeet sekä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen,\nikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel\ntukahtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo\npäättyivät onnettomain tuskat. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he\nkuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei\nheikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.\n\nHämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia\nkokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmistänsä. Heistä tuntui\nsiltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin\nheidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut\nporoksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa\nkimakoilla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä\nheiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.\n\n            (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)\n\n\n\n\nTUOMAS PIISPA.\n\n\nHeleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten\nmajasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä kuuntelee sitä\nlaaja, lumipeittoinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo\nsointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen\ntasankoon, joen partaalle, kuuluu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.\n\nMutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois,\nsilloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan, korkeamman\nsuojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmajiin\nvaippoihin puettua miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi\nlumiselle pihalle, kääntyvät päin kirkkoon, josta juuri ovat tulleet,\nja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten\nhe verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin\nluotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja\nhupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.\n\nToisten jälestä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelä\nmies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa\nkäytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä\nvirkkaa viimeksi tulijalle:\n\n-- Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.\n\nIltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät\nlevolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan\nrakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan\nkäryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon\npienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä\non makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään.\nHuoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian\nkarkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät\nsinisiksi maalatut.\n\n-- Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa uunin pankolle\nistahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa\novat kalpeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni,\nkirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen\nsekaisella hellyydellä katselee hän tuota kookkaampaa miestä, joka on\nvuodelaudalle istahtanut.\n\n-- Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. -- Seurakunta\ntarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.\n\nHän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike\nkertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin\nteräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä\nintohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot\nsisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka\nkoko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha\nmies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta\nmiehuutta ja toimintavoimaa.\n\nSe on Suomen piispa Tuomas.\n\n-- Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa\ntaas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla\nhänen äänessään. Tämä mies, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan\nystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on\nTuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaaveljesten\nluostarin idun, päämies ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten\nhiljaisessa seurassa, on piispa nyt muutamia viikkoja syrjässä\nmaailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen\nrukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämätä.\n\n-- Paljo ei anna velvollisuuteni minulle aikaa uhrata oman sieluni\nhoitamiseen, -- vastaa Tuomas melkein huoahtaen, -- se ei salli minun,\nniinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta\nminulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetkinen\nnäin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviini ja\nrukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.\n\nHän risti kätensä nöyrästi, melkein surulla. Vaan Pietari kyseli yhä:\n\n-- Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistaunut\nalkavia toimiasi varten?\n\nHänen äänessään oli aina vaan jotakin tutkivaa, jotakin epäilevää, hän\nikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä.\nLavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvonsa kämmeniinsä,\nikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli\nhänen äänensä, kun hän virkkoi:\n\n-- Täyden rauhan, -- niin, täyden varmuuden. -- Hetken vaiettuaan\njatkoi hän vilkkaammin: -- En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan\non asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa\nlakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina\nvain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa\nympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy\ntoimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä\ntarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa,\nmiten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katoolisen\nvaltakuntansa mahtia maailmassa -- en saa paeta ristiriitoja, joita\nsiinä sivussa voi sielussani syntyä. Vaan jos pyrkimyksissäni saavutan\nvarmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto.\nYmmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean\nkutsumukseni tieltä.\n\nPietari hymähti ystävällisesti.\n\n-- Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja\naseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja\nmahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa -- sen täytyy niin\nolla?\n\n-- Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan\ntiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja\nponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi\nsaanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt\nkahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon\nvaltaa -- sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee\nminun korkeinta palvelemaan -- eikö niin?\n\nTaas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.\n\n-- Niin, jos aina voit olla täysin vakuutettu siitä, että noudatat\nkorkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.\n\nTuomas innostui.\n\n-- Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka\nsiunaisi Jumala työni, ell'ei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt,\nkatso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötään laajenevaa\nkirkkoamme...\n\nInnostuksissaan oli piispa noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa\nedestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat taas Pietarin katseen ja\nhän pysähtyi ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän\njatkoi:\n\n-- Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta\nitsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen\nkirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut\nkotimaastani Skotlannista ohjasi Pohjolaan ja vihdoin lähetti minut\ntänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne,\nmutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle\nmonesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrik piispan kuoleman jälkeen.\nPakanat olivat kastetut uuteen uskoon, vaan se usko ei heissä kestänyt,\nmiekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa,\nkaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa.\nEnnen pitkää oli koko taimitarha kuihtunut pois ja sen viimeisiä\nistutuksia kiskoivat pakanat väkivoimalla irti maasta. Täällä oli\nsilloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, vaan mitä he toimittivat?\nYhden piispan veivät pakanalliset karjalaiset merirosvot vankina\nmukaansa ja toisen aikana nuo käännetyt suomalaiset purjehtivat meren\nyli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät\nja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois\nsieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa\nkunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä\ntänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin\nhalvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi ja käski minun\njuurruuttaa ristin syvemmälle maahan, käski kääntää koko tämän kansan.\nSitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni ja sitä on\nmenestys siunannut. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja\nniiden tilalla kohoo ja ristejä, joita käännetty kansa nöyränä\nkumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan\njoukossa uskalla olla ristinoppia tunnustamatta.\n\n-- Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa\nhuoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.\n\n-- Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, ajaakseen pelkoa\nkäännytettyihin.\n\n-- Pelkoa, matki Pietari, -- pelkoa, vaan ei luottamusta. Tämä kansa ei\nrakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa, --\nsillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä\npelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.\n\nNyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä\nPietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein\nolivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli\nnäet päivän selväksi todistanut, että pakotta ei pakanoita koskaan\nsaada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli\nollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista\nvoimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt\nväittelemäänkään, virkkoi vain varmuudella:\n\n-- Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja\ntaipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla\npidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut\nratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä\njossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy\ntie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja\nvalloitella vähitellen sydämiä, -- sitä vartenhan olemme tämän pienen\nveljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan\nomia poikia saarnamiehiksi.\n\nPietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada\nhänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:\n\n-- Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain\nheikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme\nalulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen\ntuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on\npaljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan\nkasken, jota sinun sitten on viljeltävä, -- tule sinä lempeä mies\njälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.\n\nJa lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan\npäin:\n\n-- Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan,\nkuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on\npystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin\ntarkoittaa, -- kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. --\nNyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?\n\nTuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla,\nistahti taas laverilleen ja virkkoi:\n\n-- Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt on minulla\npaljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa\nminut kesken töitteni, kutsumukseni täyttymiseen on vielä paljo matkaa.\nKirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin\nsitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Vaan Karjala, -- se tekee\ntyömme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja\nhurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne --\ntämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.\n\nPietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.\n\n-- Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani\ntäytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on\nsiellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, -- kauemmin en saa nyt\nluonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko\nveljeskunnan avukseni muualla kuin täällä -- siksi sinut pyysinkin\npuheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit,\nkylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme\nsaa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa\nviimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.\n\nTämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän\nkysyi terävästi:\n\n-- Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?\n\nTuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.\n\n-- Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän -- ainoastaan kirkon kunniaa\nja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen\nistuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!\n\nNyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut,\nja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän\nastui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen\nhartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.\n\n-- Onko se niin, lausui hän verkalleen. -- Oletko siitä itse aivan\nvarma?\n\n-- Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.\n\nPietari ei vastannut kysymykseen suoraan.\n\n-- Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi\nkirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. -- Sinä\nhallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana\nruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman\npaavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.\n\n-- Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. -- Se on totta. Ketä\nmuuta minun täällä olisi toteltava?\n\nPietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon\nasema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas\noli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:\n\n-- Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli\nRuotsin kuningas.\n\n-- Niin oli, Ruotsin kuningas. -- Vilkastuen puuttui taas Tuomas\npuheeseen. -- Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat\ntäällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui,\nse Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille\njättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään,\nvaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, -- kirkko on\nheikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa\neikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy\nsenvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen\nyliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä\ntäällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.\n\n-- Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?\n\n-- Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää\naseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla\ntavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta\ntaistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen\nviimeiseen hengenvetooni asti -- en saa kieltäytyä mistään! Mutta\nmitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen\nvoisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä\nharmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani -- kunhan vain\nkirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin\nmaailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin\nhamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani -- kun pyhä neitsyt\nkäskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!\n\nPieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen\nhartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen\nmatalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara\nrippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli\nkoettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen\nsydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja\nvakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin\ntähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat\nja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:\n\n-- Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin\ntoimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee\ntyötäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me\nkiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme\nyhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan\nvahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi\nsärkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja\nsielullesi eheyttä.\n\nHento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi,\nvielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo\nmyöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti\nsankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen\nmajan.\n\nRauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen\nistuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen\nkeskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa.\nHän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava.\nVuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi\nviikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen\nluostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle\nAurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja\nhallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä\nasioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa\nhartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä\npuuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt,\nuutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään -- hän sitä\ntarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.\n\nKun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun\nraikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli\naika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.\n\nHän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti\nportille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa\nselkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan\nohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.\n\nPitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden\nlomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin\nylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan\nsilmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä.\nSen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja\njoen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä,\njosta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden\nnousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin\ntavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi\njo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.\n\nTuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti\nhänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun\naluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten;\ntoisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla\nveistetään, -- se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä\ntuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä\nuseammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille\nkannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin\nkiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni\nja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika\nkiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, -- miksi hän\nvitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen\nkävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta\npitkin.\n\nHän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta,\nnaiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet\njuottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi\nhän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen\nviskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja\nvirmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen\ntoimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja\nsitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa\nasemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta\npullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän\nantoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja\nmetsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.\n\nTaas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä\nkorkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, -- Räntämäen\nkirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut.\nSen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien\nasuinrakennukset, -- mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne\nherättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja\nkeskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli\nsijoittanut Suomen kirkon sydämen. -- Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä\noli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän\ntässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, -- ja\ntuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan\nnukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja\nhän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään\nnukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja\nkarautti ohi kirkon ja pappilan, -- ei ollut hänellä nyt aikaa\nsellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät\nkorkeampiin tehtäviin.\n\nMutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä,\nsiintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin\nratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen\nja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka,\nharmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi\npaksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti\nympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu\nmuuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva\nraskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän\nkaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat\nlinnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä\nsisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin\nasteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta\ntaivasta vastaan.\n\nSitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja\nsilmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka,\njonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä\nuuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja\nkuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja\nkäännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin\nyhä laajenevat tuumansa toteuttaa.\n\nHuuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan\nritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, -- vartijat olivat jo\netäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti\navatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa\nsiihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän\nympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen\npäänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan\nja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän\nnopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan\nkauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan -- sen puvun aika\noli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun,\nmustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin,\nkauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri\nkultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen,\nhopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän\nleveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja\nvyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.\n\nSitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi\nja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava,\njuhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan\nkäskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan\nuuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana\nja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui\nhän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen\narkitupaan.\n\n                                    (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n\n\n\n\nTUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.\n\n\nSuuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja\nleveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka\navonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa\nroihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan\nseinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka\noli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta\nrakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä\nseinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita,\nteräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja\nviiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien\nalla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat\nja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa.\nSotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet\nmiehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas\nsonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden\naskelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja\nmiesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he\nsiellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat\nliedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä\nsuuriin kontteihin.\n\nMutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo\nilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät\npystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan\nja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen\nisäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi,\njoka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka\nhikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui\nkannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti\nja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat,\narpiset kasvonsa.\n\nTuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen\nympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän\njo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset\njuottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta\ntalutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä\nvaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa.\nJotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti\nälysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa\nastuvalta haarniskoidulta mieheltä:\n\n-- No, Belgerd, mitä on tapahtunut?\n\n-- Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. -- Hämäläiset ovat\ntaas nousseet aseisiin.\n\nTuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.\n\n-- Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja\nkukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?\n\n-- Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa\nlaatua, vastasi soturi varsin vakavana. -- Hämäläiset ovat nyt aivan\nmiehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on\nniissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme\nhyökänneet.\n\nTämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.\n\n-- Vai karjalaisia, oletko siitä varma?\n\n-- Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on\nretkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät\nhyvinkin tunteneet.\n\nLevollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, kuunteli Tuomas näitä\nhänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa\nilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta\nvaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka\nsuututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia\ntyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä\nkertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä,\nkatseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi\nja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:\n\n-- Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita\nahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he\nvoivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.\n\nSilloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti\nystävällisemmin ja virkkoi:\n\n-- Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran\nnostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on\njatkunut.\n\nBelgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja\nhänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten\nlinnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne\nlähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet\naseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he\nkertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat\nyhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä\nasettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja\ntoisia upottaneet avantoihin, -- säälittä ja armotta, kenen vain olivat\nkäsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina\nolivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet\nnämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä.\nKasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat\nhurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat\nkastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin,\njoissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä\nluopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja\nyhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä\ntahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä,\nkunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen\nkastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa\nnoiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla\nvimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa,\nvapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet\nkokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat\nkarjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä\npuhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja\nryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja\nmonet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain\nseurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja\npakosta, toiset halulla ja ilolla.\n\nAina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta.\nLinnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:\n\n-- Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.\nJa karjalaisten takana on taas muita.\n\nKäännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:\n\n-- Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?\n\n-- Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä\nmistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota\nkiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa,\nhiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä\ntunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää\nrannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata\ntänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä\nuhkailivat.\n\n-- Tätäkö linnaa -- oletko päästäsi vialla?\n\n-- Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle\nlahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.\n\nJo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan\nkärsimättömästi hän virkahti:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet\nkapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten\nsaamme tämän kapinan kukistetuksi.\n\nMutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua\nystäväänsä olalle:\n\n-- Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on\ntietysti tyyten tukahdutettava -- eihän me ennenkään kahakoita\nkartettu.\n\nPuna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan\ntarttui.\n\n-- En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella.\nMutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini,\non tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä\nkaikkialla vihollisia on.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se\nauttaa sitä, missä uskaltaa ja voi -- tähän kristittyyn seurakuntaan ei\nole paljo luottamista...\n\nTuomas nousi ja katkasi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo\nviittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavaisuudesta tuntui hänestä\nmoitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin\noppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla --\nkansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä tarpeellisessa kurissa\npidettiin. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki,\npysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisella äänellä:\n\n-- Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian\nlempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä\nvihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja\nkodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! -- ei saa\nsäästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä\npalaavat miehet partioista -- se keino tepsii, -- ankaruus, julmuus on\nainoa, joka heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.\n\nTuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita -- he eivät\nmielestään olleet niitä ansainneet. Vaan Tuomas oli nyt innostunut ja\nsuuttunut, ja hän kysäsi terävästi:\n\n-- Oletteko saaneet vankeja?\n\n-- Eilen toivat ratsumiehet kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi\nlinnanvanhin.\n\n-- Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi\npaikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...\n\nTuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin\nhengähtämään -- hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti\nhyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa jatkoi hän rauhallisemmin:\n\n-- Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa\nvoimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän\nkirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin, ja\nankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka\nyrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku\nkastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain\nliitossa, on hän otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani\nhänestä kyllä huolen pitää, -- he tietävät jo, mitä se komento\nmerkitsee!\n\nTaas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri\npirtti kajahti. Ja hän lausui lopuksi:\n\n-- Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää --\nymmärrättekö? -- Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa\nvartioimaan -- minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon\nitse tavata kapinoitsijat.\n\nLinnanvanhin hämmästyi ja kysyi:\n\n-- Nytkö heti?\n\n-- Mitäpä sillä on väliä; tapaamme kapinoitsijat sitä pikemmin. Väleen\nvain ratsaille, miehet!\n\nPian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas\nratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä\nkaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia\nsekasin -- ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa\npalkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt\ntoisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä,\nvoimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta\nmielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä\nvallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja\nempimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi,\nkiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata\ntuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan\nviitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.\n\n-- Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos\naavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta retkeä tekivät Tuomas piispa ja hänen miehensä tänä kevännä ja\nkesänä hämäläisten maahan ja vähitellen he siten taas kukistivat\ntalvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan.\nKarjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja\nsaaliinpyyntiä, ne hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä\ntakaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan\nvoimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä\nhopeoita ja vaatteita ja olivat satoonsa tyytyväiset, ja jättivät\nhämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinansa\nseurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen\neri tahoille ja kaksin ja kolmin palasivat vihdoin miehet kevätkesällä\nsoitten ja kankaitten yli kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä\nliepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät\nuseimmat entisten talojensa paikoilta ja eläviä he eivät löytäneet\nmuita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin\njääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille\nasumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.\n\nKristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä\nluopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa\njohdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin\nkesää retkeilivät linnan huovit hämäläisten kylissä, pitäen tutkimuksia\nja käräjiä, rangaisten aseihin tarttuneita, eikä heidän tuomiostaan\nkukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti\npuolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.\n\nKapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan\nasettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren\nseurueen, pappien ja sotaväen, kanssa teki retken voitettujen\nhämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen\nentiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon\nsitkeästi alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran\npolvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat\nnöyrinä niitä määräyksiä, joita heille annettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen\nkiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle\ntörmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia\npäiviä. Hän oli kutsuttanut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut\nheidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen\npuukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty.\nTottelevaisina olivat asukkaat saapuneet tähän pakolliseen työhön.\nJärven rannalla oli Tuomas antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että\nkasteestaan luopuneet ja vasta valmistuneessa kirkossa oli hän\nsenjälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut\nhämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peljättäen heitä vielä\nkovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat.\nNöyrtyneinä, masennettuina seisoivat nyt hämäläiset aseettomina\nalempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet\nolivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja\nnauroivat. Vaan Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella,\nkatsellen noita voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen\njäleltä kuivailivat tuuheita tukkiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen\naseelliseen väkeensä.\n\nHänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin ja tässä\nrannalla oli hän tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston\nvallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja\nvarmaksi; lujalla tarmollaan oli hän taas kukistanut tämän kapinan,\njoka oli ollut muita vaarallisempi ja vaikeampi, -- tuossa oli voitettu\nkansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.\n\nSeurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun\nkaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan\ntahtoonsa ja toimia sen mukaan, -- onni astui hänen jälkiään. Miksi hän\nsiis väliin itsekin epäili, miksi oli hän vieläkin heikko?\n\nTaas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta -- joku oli\nsiellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille -- ja alempana seisovat\nhämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat,\nsäikähtyneet lampaat. Vaan Tuomas kääntyi vieressään seisovan\nlinnanvanhimman puoleen ja virkkoi:\n\n-- No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä\ntätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään\nmiestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia\nvastaan?\n\n-- Ei ole tällä hetkellä, -- vastasi haarniskoittu soturi, -- ja\nkenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Vaan\nsiltä en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä\nliikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne\nkiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas\novat kirkon helmaan saatetut.\n\nPiispa naurahti.\n\n-- Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä ja se on pääasia. --\nVaan Tuomaan piirteet jäykistyivät taas ja hän lisäsi: -- Niin, en usko\nminäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä\non liian levottomia naapureita, pysyäkseen kauan uskollisina.\n\nLinnanvanhin vilkastui.\n\n-- Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin\nsaakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei riitä väkemme,\n-- olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.\n\nPiispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon\ntyyneen, kirkkaan selän yli noita autioita, kallioisia, metsäisiä\nrantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt, -- harvassa lymyilivät\ntalot lahtien pohjukoissa, -- ja noita jyrkkiä vuorenharjanteita, joita\nsiinti toinen toisensa takaa, -- se oli autiota, köyhää, karua\nmaailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden\ntakana, siellä missä lienevätkään karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä\nharvat ja vaivaiset kylät, -- oli oikeastaan toivotonta tällaisia\nseutuja vuosi vuoden perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse\nliiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana on sittenkin vielä\ntoisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne\nkaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä olisi hän tahtonut voittaa\nsuurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja.\n\nKun piispa pysyi ääneti, jatkoi Belgerd tuokion kuluttua:\n\n-- Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi\nja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se\nmeidän olisi tehtävä, jos mieli valtamme täällä pysyväiseksi jäädä.\n\nTuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä\nnyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli\nkytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:\n\n-- Jotakin -- nimittäin mitä?\n\n-- Olisi jätettävä tänne varustusväkeä, tietysti, aseellinen joukko\npitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden\npois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava\nhämäläiset työhön, rakentamaan tuohon viereen linnoituksen, jossa\nmeillä olisi vahva partiopaikka ja joka aina ylläpitäisi tarpeellista\npelkoa ja kuria ympäristössään.\n\nPettyneenä oli Tuomas taas kääntynyt järvelle katselemaan ja hän\nkuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt\nhänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljokin\nmiettinyt, vaan hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:\n\n-- Se on tarpeetonta.\n\n-- Tarpeetonta -- miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi\nBelgerd kummissaan.\n\nTuomas käveli muutaman askeleen etemmäs törmälle, vähän syrjään muista,\nistahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.\n\n-- Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja\nvoimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka\nlinnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi\nettä uskollisiksi toisellakin, paljoa mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen\nkukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan\nhyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me\nvoisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön\nsen verran kammoa isketyksi, että veroittajamme ja saarnamiehemme\nvoivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvä. Tämänkesäiseen\nretkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme\nsillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.\n\nLinnanvanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä\nkantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisteli epäilevästi\npäätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista\ntuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, mutta sitä\nhän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi.\nHämeen rauhoitus oli hänestä kaikissa tapauksissa ensiksi suoritettava,\nkukistettakoon sitten Karjala, jos siihen riittävästi ristilaumoja\nsaadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessä, jatkoi Tuomas:\n\n-- Elkäämme hätäilkö, elkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me\ntarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla\n-- odottakaamme!\n\nBelgerd luuli ymmärtävänsä.\n\n-- Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis\nvarustusväki Hämeessä silti tarpeen.\n\nTuomas istui ääneti hetkisen, punniten mielessään, olisiko hänen\nuskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin\nilmaistava aikeitaan. Näihin asti oli hän pitänyt nuo laajat\nsuunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan ja niin hän aikoi ne pitää\nedelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan, tahtoi\nhän toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:\n\n-- Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään\nainoastaan karjalaisia, -- jos heidät voitammekin, emme ole vielä\nkaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa\nsiitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle.\nTiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana\nlietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.\n\nUusia näköpiirejä välähti yhtäkkiä soturin mieleen, hän rupesi\naavistamaan piispan aikeita. Vaan hän ei vielä voinut uskoa\naavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä\nsellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:\n\n-- Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...\n\n-- Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, emme tarvitse, emme voi\nniitä etukäteen erikseen nimitellä. Vaan isku on suunnattava siihen,\nmistä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä\nsuomalaiset pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta\nja liitettävä Rooman kirkkoon niin, ett'eivät ne vaikutuksestamme\nmihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja\nKarjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja\nkymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken ja meidän\non sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.\n\nLinnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi ja hän arvosteli nyt hiljaa\nmielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen\nmahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui\nääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen\ntuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut.\nHän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut\najan merkkejä ja tunsi senvuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja\npalasiin pilkottuna oli se valta tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten\ntakana, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongoolien hurja\nsotilaskansa piti varjaagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa.\nVielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa ja sen ruhtinaat\npelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret\nmiehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja vastaan,\nyllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia,\npaavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa\npakanoita vastaan taistellessaan aina samalla saaneet taistella\nnovgorodilaisia vastaan ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi\nTuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse\ntuota idästä uhkaavaa valtaa vastaan, -- se oli riittävä masentamaan\nsen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys\noli nyt annettava. Ja sitten... niin, sitten olisi paljo tehtävätä, --\nkunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen.\n\nBelgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan\najatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt\npiispan silmissä ja tiesi, ett'ei maksanut vaivaa koettaakaan sitä\ntulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin\nusein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja\ntarmollaan niitä ajavan -- hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt\ninnostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän\nymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi\nhän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä\npyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut hänen\ntarmokkaaseen tahtoonsa alistumaan.\n\nVaan Tuomas nousi pystöön, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen\nja puhui kaikkien kuultavasti:\n\n-- Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta,\njohon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja\nminkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja\nsulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät\nmaahan, sillä se on oleva ristin valta!\n\nPappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin\nhuudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:\n\n-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo\nkaikki valmista.\n\nHän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin\ntoimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.\nKiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,\nratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas\najoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet\nhämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä\nviimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät\nmusertava ja polttava.\n\n-- Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.\n\nÄllistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan,\nkuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen\npäin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He\nolivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli\najettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu\nja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan\nheltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli\ntaas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän\npäälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet\ntienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän\ntörmältään -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs\ntörmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja\nseisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne\nratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he\nolivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt\nvapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,\nvalloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle\njätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas\nrepimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka\nheille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, -- siihen valtakunta, johon\nkuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä\nnimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja\nsulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät\nmaahan, sillä se on oleva ristin valta!\n\nPappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin\nhuudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:\n\n-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo\nkaikki valmista.\n\nHän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin\ntoimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.\nKiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,\nratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas\najoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet\nhämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä\nviimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät\nmusertava ja polttava.\n\n-- Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.\n\nÄllistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan,\nkuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen\npäin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He\nolivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli\najettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu\nja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan\nheltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli\ntaas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän\npäälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet\ntienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän\ntörmältään -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs\ntörmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja\nseisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne\nratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he\nolivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt\nvapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,\nvalloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle\njätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas\nrepimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka\nheille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, -- siihen he eivät\ntahtoneet, koska he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri\ntaikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltija.\n\nMutta noilta autioilta, harvametsäisiltä harjanteilta järven rannalla,\njoita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina,\nsieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät,\nintohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä.\nAsutuksen seuduilta pois paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit\nseurasivat sieltä kirvelevällä vihalla voimakkaan voittajan liikkeitä.\nHe purivat hammastaan, nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja\nheristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeusivat järven\nrannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän\nsisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät\nluotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.\n\nVaan kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja\nkun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun\ntaa, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät ja he\nrupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat\nnyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja\nalottaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa\nnoitatempuilla ja luoteluvuilla.\n\nPitkissä päivämarsseissa ratsasti Tuomas piispa retkeltään sisämaahan\nseurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Vaivoin jaksoivat\nmukavuutta rakastavat tuomioherrat seurata mukana, he eivät ymmärtäneet\ntätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken\nuniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät\nuskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla\nepätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli\naina kiire.\n\nSaavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille ja ennen pitkää\nkuumotti linnan mahtava torni lehdon yli Aurajoen rannalta.\n\nLinnaan ehdittyään kyseli piispa, kuuluiko mitään merkillisempää.\n\nEi kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon\nkastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti\nkirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja\nvanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden\nhaltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista\nmerkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä\nhiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.\n\nMutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli\npilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä\nvoimattomuuttaan:\n\n-- Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän\npakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat\nselittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen\nsydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:\n\n-- Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä\nlähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan.\nMinä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka\nnöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.\n\nEikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan\nrauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa,\nläksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi\nmustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa\napulaisekseen -- hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja\nettä se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun\nhän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat\npieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se\nikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa\nhiippakunnassaan.\n\nJo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli\nennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan\nvieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei\nrakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä,\nankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt\nhänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin\nvienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja\nveistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja\nkirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot,\ntehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä\ntullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja\nlepyttäjäisiksi -- se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi\nsamalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen\noppiaankin.\n\n\"Mitähän se nyt taas vaatii\", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään\npiispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat\nsilti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet\nkoolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen\nperheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti\ntuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut\nomaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan\nmaasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja\ntotteli napisematta -- linna oli liian lähellä.\n\nMutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa,\nsilloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului\nväliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja\nkuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan\nveroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan\ntoiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu\nhäneltä mitään ottamaan -- ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta\nnyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja\ntalvi toiselle luovuttaa -- mutta kansa oli maksanut verot. Vielä\nraskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan\nlähteä toisen työhön raatamaan -- mutta päivätyötkin olivat kumminkin\ntehdyt. Mutta nyt -- nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän\nkutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski\nmiehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle\nkirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat\ntottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan,\nomasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi\nasestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!\n\nVaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä\nkuuntelivat -- tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen,\njoka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään\nja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä,\nmonta vertaa katkerammin kuin ennen.\n\nTuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä\nkäynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu,\nsilloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan.\nHän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan\nhän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät\nymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä\nsalaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän\nrakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan,\nainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki\nnämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja\nvaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen -- niin\najatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!\n\n                                (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n\n\n\n\nTUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.\n\n\nTuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.\n\n-- Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?\n\n-- Ovat.\n\n-- Tuokaa salkut tänne!\n\nTuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia\ntuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan\nuseampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja\nsinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla\nkuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja\nerotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä,\ntavallisia piispain välisiä asiakirjeitä... ne hän laski syrjään. Mutta\nkaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän\njätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he\nsaavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.\n\nToinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien\nsuurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin\nvälinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja\nrupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen\nhymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä\nlauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan\nsittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se\nsuututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä\nlukiessaan:\n\n-- Tiesinhän sen... se vanha kettu... pyörittää ja silittää ja kiertää\nsiinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään -- se on\njuuri hänen tapaistaan!\n\nTuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan\npakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään\nviitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti\nsaksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen\nlisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja\nhän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja\nkukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman\nkirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja\nTuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas\npääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että\navun... hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja\nmonista vihollisistaan... ei voinut hän tällä kertaa laajentaa\ntoimintaansa muualle... toivoi, että hänen \"miehevä ja voimakas\nveljensä Suomessa\" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon\nkunniaksi ja voitoksi...\n\n-- Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona,\npelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile\nsinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et\nodottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!\n\nKasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta\nsamalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun\nkäsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa\nPietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat\nkuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän\nsinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä\nnopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki\npäästä päähän.\n\nViimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon\nkorkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan\nSuomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta\nja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja\nristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan,\nkoska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä\nvarmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan\nja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut\nmyöntävää vastausta -- olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi\nvaikutusta paavin luona.\n\nMutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman\ntoivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja\nkehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt\ntoimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan\nolivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen\npilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi\nharmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä\nkiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen\nalla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:\n\n-- Sitäkö vain -- kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu\nSuomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman\nmieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! -- Uudestaan otti hän kirjeen\nkäteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: -- Sellaisella\nvakavuudella käsketään -- mitä? Käsketään kristittyjä kansoja\ngotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa\npakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille\nhevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä\nvälittävät -- mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin\nsaksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö\nluopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen\nkäskystä -- ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet\nosaavat salaa kulkea -- siitä ei tule mitään!\n\nSynkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti\nsen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:\n\n-- Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin\nkaupankäynnistään -- ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla\ntoteudu minun suuri suunnitelmani!\n\nHän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. -- Paavi on liian\nkaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon\ntarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan,\nkarjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon\ntaimitarha alituisessa vaarassa, -- siihen ei auta kauppakielto, ei\ntotta tosiaan!\n\nTuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian\nnyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja\nsiinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:\n\n-- Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse\nkirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut,\npaavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri\ntuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole\nRoomassa, ja täältä sitä löytyy!\n\nVankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet,\nsieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi\nmiekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä\nja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa\ntuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja\narkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka\nsuuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että\nleikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa --\nvaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!\n\nMutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta\nlähestyivät, käski hän:\n\n-- Kutsukaa linnanvanhin tänne!\n\nHän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen\ntien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan\ntoteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja\nkävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd\nsaapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti\nne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti:\n\n-- Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.\n\nHän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana\nmiettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään --\nenimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa\narkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen\nyksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli,\noli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli\npitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä,\nlautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita\nkatoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista\nja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka\nolivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi\nlakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta\ndiakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli\njotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten\nniistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat\nsiitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset\nilottomia päiviään viettivät -- ainakin piispan kotona ollessa\ntyöskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota\nyhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa\nkarkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä\nääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo,\njotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa\ntervehtimään.\n\n-- Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä -- minulla\non nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan\nsaneluni mukaan.\n\nHarvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa,\npitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta,\nsanaakaan muuttamatta.\n\nTämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli\nmenevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille\nhallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille --\nruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja\nriikalaisille -- että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain\nja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa\ntottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun\nsaneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on\npidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien\nPohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden\npimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan\nautuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja\npilkkaavat.\n\nKun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois\nlepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman,\njohon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan\nRooman paaville menevää kirjettä.\n\nVoimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten\nuusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo\nyllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa\nvastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet\nbysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten\njos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja\nvalmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen\nkristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi,\nkuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden\nhyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja\nkuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen\ntyön tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta\non purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän\nmiltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi,\nlinnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei\nenää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä,\njolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä\nnäillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden\nkansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.\n\nSiinä oli kirjeen ydin ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti\nesittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän\nviivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan -- sanottava\nkyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei\nkestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri\nehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä\nterävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:\n\n\"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja\nhedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan\njollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja\nniiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko\nsielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa\nTuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti\nsielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa\nhänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon,\nmenestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi,\nlaajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän\ntehtävän uskoisi.\"\n\nHän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin\nkirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle,\nlaski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki\nnahkaisiin koteloihin.\n\nToiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja\nverkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas\nhankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen\nkulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana\nastui suureen arkitupaan.\n\nSiellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen,\nmitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän\noli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän\nBelgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka,\nkirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.\n\nTuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin\npiispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut\nKupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun\nkirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja\npartioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta\nnoina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät\nrannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita\nahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen\näitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun\npiispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän\nkuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen\najatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten\nhän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa\nheimoaan, isänsä surmaajia vastaan -- se oli usko yksin, joka ystävät\nja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu.\nLinnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut\naseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin\nharrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin\nitse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän\ntoimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän\nollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja\nhänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli\nhän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä\nsilloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut\noppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti\ntuntemaan -- siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.\n\nHäneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi\nsilmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:\n\n-- Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?\n\n-- Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.\n\n-- Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle,\njosta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin\ntäytyy onnistua, kuuletko, täytyy.\n\n-- Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.\n\n-- Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti -- oletko heti valmis satulaan\nnousemaan?\n\nEmpimättä vastasi Ohto:\n\n-- Olen.\n\nNuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle\nja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin\nmääräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti\nlähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin\nTuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan\nolevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä\nhengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän\nmukaansa ja vihityn miekan vyölleen -- se oli hänen siunauksensa.\n\nEnnen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa\nsuurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista\nsiroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja\nmieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat\nhurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista\nviettelijää vastaan... Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan\npihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä.\nHän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi\npeittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen,\nsilloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:\n\n-- Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?\n\nJa aina oli vastaus sama:\n\n-- Ei näy ketään.\n\nSyksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja\nsiirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat\ntulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin\naamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli\nroutainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut\nmitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa\nsammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan\nsamentamaan.\n\nSilloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin\nalas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja\nroutaisella tiellä... hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan.\nTuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa\nhulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo\nryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi\nhevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto,\nvaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi\nreippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana\nlinnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista\nsaumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat\nrikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä,\nkun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.\n\nMutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se\noli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen\nkäsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi\nkuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan\npeittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi\nväsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä\nkertoa.\n\nHän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä\npäivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa\nhän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet\npidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet,\nvaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja\nolivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan\nnukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan\nlähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin\nodottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten,\ninkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta\nSuomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka;\nmonta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin,\ntiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain\nkäsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät\nhäneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata.\nJalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas\nlaitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi\nHämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...\n\n-- Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt... se on\ntässä.\n\nVäsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän\nikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan\nsäteilivät riemua -- hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui\nhervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan -- kertominenkin oli\nollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.\n\n-- Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto,\nvirkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. -- Lepää nyt\nja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja\npalkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.\n\nPiispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein\nvapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen\nyksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti\nsenvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua\nrintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä\njännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä\näänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa;\nodotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt\nairut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.\n\nMutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo\npitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet\nhartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.\n\nTämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti\nliikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan\noli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen\niski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen\näänensä, kun hän kysyi:\n\n-- Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?\n\n-- Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje\nolisi matkalla joutunut hukkaan.\n\nVihan ilme piispan silmissä näytti sen vastauksen johdosta yhä\nkiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:\n\n-- Tunnetko sen, tunnetko kaikki... sano!\n\n-- En tiedä, tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin\nsuostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille\nlähtemään, luvaten lähteville syntien aneet.\n\nHelpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs\nOhtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltyneellä,\nriemastuneella äänellä:\n\n-- Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille\nkaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein\nkerrottu.\n\nMutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä tuo outo\nkiilto hänen silmistään ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän\ntuokion mietittyään jatkoi:\n\n-- Sinulle ei siis luettu koko kirjettä, ei sen yksityiskohtia\nkerrottu? Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on tehtäväksi määrätty?\n\n-- Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja\nreippaasti.\n\nTuomas kiivastui ja tiuskasi:\n\n-- Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu\nsekin, vaikka et muista. Eikö olekin?\n\nOhto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan\npiispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja\nhän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:\n\n-- Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt\nristiretken johtajaksi?\n\nJo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän\ntiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä\nkardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä\nkertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa,\nhäneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta\nkuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:\n\n-- Kyllä... vähän.\n\n-- Kenet siis, kenet... sano välemmin!\n\nPiispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta,\njoka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:\n\n-- Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?\n\nHarvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:\n\n-- Ei mainittu nimeä... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen\nruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.\n\nPergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna\nairuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan\naikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti\nvuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä\nodotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt\nvaltoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä\nsilmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui\npuhuessaan:\n\n-- Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarein lahjoma, kavala kyy,\njota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle\ntuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi\non määrännyt minut, minut, eikä ketään muuta suuren ristiretkensä\njohtajaksi -- niinhän luetaan kirjeessä, minut, Tuomaan, Suomen\npiispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja\nkäsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!\n\nMutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ett'ei hän\nvoinutkaan puhua. Ja jos hän olisi voinutkin, ei hän tahtonut vastata.\nHän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu ja tiesi piispan tuntevaa\nkirjeen sisällön: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa\ntiennyt hänen valehtelevan -- mitä se olisi auttanut? Molemmissa\ntapauksissa oli hän tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti,\ntuijotti vain tylsästi eteensä.\n\nMutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky ja paloitelluin\nlausein hän hätäisesti puhui:\n\n-- Olet ainoa mies, joka voit todistaa... minua vastaan... tai minun\npuolesta... Sinun täytyy itsesi uskoa... uskoa hievahtamatta, että\npaavi on _minut_ määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen...\ntodistatko sen...?\n\nOhto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas piispan jäntereitä, hän astui\nairueensa viereen, puhui yhtämittaa, kuiskaili melkein rukoilevalla\näänellä:\n\n-- Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän\nistuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni.\nYmmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan,\nsillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja... Tapahtunut erehdys on\nkorjattava, paavin omaksi eduksi on se tehtävä, ymmärräthän... Vaan ei,\nsinä et sitä ymmärrä...\n\nSe katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airueen silmässä\nväsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään\noli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui ja raukeasti hän\neteensä katsoi. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä,\nkärsimystä ja surua ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel --\npiispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä\nkäsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä\ntäytti vain yksi ainoa katkera tunne ja sen painon alla hän ikäänkuin\nluhistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli\ntuntenut kasvattajaansa, piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla\nretkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt\nkerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden\njumalaan... nyt ei hän voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa.\nHänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin\njoku rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät\nolleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän\nkoetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin\navata suunsa, lausuakseen edes jotakin, vaan hänen kurkkunsa kuristui\nkokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.\n\nPiispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyyristyvää\nnuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän\nsaattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä\ntuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska\nkuohahtamaan yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta\nmiestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä\nvieläkin kuin omaa poikaansa... Mutta tuo onneton nuorukainen, hän\ntiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei\nainakaan ennen kuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja\nkaikki oli unhottunut voiton loistoon... hän tiesi sen, eikä voinut\nsitä kieltää, -- siksi täytyi hänen nyt kuolla.\n\nTuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat\nnyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi ei hän sen valtaan\nantautunut. Varmoilla, päättävillä askelilla astui Tuomas ovelle, avasi\nsen ja jyrisevällä, värähtämättömällä äänellä hän huusi:\n\n-- Tapani, tänne!\n\nOhto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa\nnotkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi\nhyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut.\nHänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti... tämä oli\nsiis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta\nsielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti\nhänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli\nristiä vastaan taistellessaan kaatunut -- hän itse oli taistellut sen\npuolesta...! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain,\nettä kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...\n\nTapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja\nkäveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa\nhäntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen\ntarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi\npiispaa.\n\nTämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:\n\n-- Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...\n\nMuuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja\nnuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen,\nettä hän astui viimeisiä asekeleitaan. --\n\nMutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan\nrauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin\naskareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli\nodottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden\nSuomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten\ntoimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan\nja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi\noli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit\nkaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että\nhe valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin\nkäskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan,\nhänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se\noli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti\nkirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka\ntaholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä\nhiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon\nedun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät -- hän ei sitä\nepäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan\nnimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä\npäivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja\nkirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä\nkiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman\ntuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä\nsaarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat,\najatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan.\nJa sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti,\nniinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä\nkatumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.\n\n                                     (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n\n\n\n\nRISTISOTAVÄKI TURUSSA.\n\n\nTalvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen\nkevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla\nahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää\nainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken\nluonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden,\nhuuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta\ntempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä\nviimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama\njää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se\nkeinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli\nniitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.\n\nAuran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä\nvesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina\nkimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan\ntelakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun\nuusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas\npyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen\nkumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja\npurjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat\nvalmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.\n\nMutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle lautavajoja\npystytetty ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt\nmuonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarpeita. Ratsastavia viestejä\nlennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja jokisuun väliä ja\nkauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa jokisuun\n\"turulle\", keräten sinne tavaroitaan. Sillä varottiinpa tavallista\nvilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi\ntavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljo\nsuoloja, rautaa ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko,\njota ensi avovedellä odotettiin.\n\nVedet olivat auki ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat\nselälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä\nnäkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimäiset ruotsalaiset\nristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet\nsaaristojäiden lähtöä, Auran suulle ja soutajat nousivat maihin. Vaan\ntuskin olivat nuo alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia,\nkorkeampia keuloja, kaukaisempimatkaisia aluksia, rupesi näkymään\nsaarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita\naluksia kylikkäin Aurajoen suistossa ja moninkirjava, äänekäs\nihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta\nehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia\nristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki\nolivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari,\nratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään\nhuovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien\njoukkojen keskitse, määräten saapuneille leiripaikkoja ja koettaen\ntyydyttää kunkin tarpeita ja säilyttää kuria noissa levottomissa\nlaumoissa.\n\nRooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä\nhänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvaneet runsaita hedelmiä.\nViestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille\nja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten\njokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista\nnäistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin\nkauppaloista ja linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli\nLyypekistä, Riibestä, Juutinniemeltä ja Visbystä ja monenmalliset\nolivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä,\nsolakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi\nlohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia\nhollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja\nniiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja\nniiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin\nsuuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja\nerivärisiä viirejä ja lippuja ja ylpeäin ritarien laivojen\nkeulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vasta tervatut,\nkarkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja\nkömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.\n\nUseammista laivoista on miehistö jo noussut maihin ja raitapukuiset\nritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jota vastoin\nheidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat\nlaivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina\nihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja\nammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa\nja väljissä vaipoissa ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi\npalvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit\ntervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat pyhälle\nretkelle tulleet kultakannuksia voittamaan, laukkuuttavat kilpaa\nkorskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat\nkärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä\nodotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat\nuseat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat\nkeskenäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt\nyhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eri\npukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä ja näiden\nsiloleukaisten hengenmiesten latinalaisilla lauseilla koristettuihin,\nsieviin puheihin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja\nkompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät\ntuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yhtäkkiä tappeluun, juovat\ntaas sovinnon maljan ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan,\nvälittämättä mustien munkkien nuhteista.\n\nMutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien\nkaraistuja sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista\nepämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljo\ntuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai\nvoitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on ristiretkelle mukaan\nvetänyt. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä,\njoilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät\ntäysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain leveähihaisten,\nvillalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja\nhyvinvoivan näköiset ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri\nja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä\nryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin\nmukaan -- kaikki ovat kutsutut!-- heillä ei ole aseita eivätkä he osaa\nniitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on\njoukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain\njulmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä\nniitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isoimman osan\nmerirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen\ntaikka ovat he tienvarsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja\ntavaroita -- nyt ovat he lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta\neivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla\nnäistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina,\npiileilee pakolla käännettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia\npakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka\npuolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut\nporonnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin ja\naseina heillä on karkea karhukeihäs, jolle kirkaspeitsiset,\nmiekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.\n\nMutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa\nsekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä\nyhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan ja ell'eivät he\ntoistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat\ntoisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja\nhierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla\nmonipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla\nrintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai\nmekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan\ntaikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.\n\nNiin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa ja aina\ntuontuostaankin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi\njoen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin\npäiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, -- kevät\non jo pitkälle ehtinyt.\n\nTuomas piispa on pukeutunut komeaan piispanpukuunsa, ripustanut\nkultavitjaisen ristin kaulaansa ja ottanut käteensä johtajanviirinsä,\npitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin. Hän on valtiaan, mutta\nsamalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan\nratsastaa hän huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan\nristiretkeläisten leiriin.\n\nJo etäältä näkee hän nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen,\nkuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkuu.\nRistiretkeläiset näkevät myös johtajansa saapuvan ja he asettuvat\nriveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen on levinnyt tieto,\nettä paavin määräämä johtaja-piispa on viikkoja paastoten viettänyt\nhiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa\nvalmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle voittaakseen. Ja\nkun he nyt näkevät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita\nkorkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle\nkohottavat, niin he näkevät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena\nretkensä pyhän tarkoituksen. Ja hiljainen kuiske käy kautta pitkien\nrivien:\n\n-- Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!\n\nYlpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja\nkomentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkautuneina ja halveksuen\najatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta\nhe tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän\npäämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään\nmustan ratsun selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä,\nniin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina\nhänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen,\nvalmiina marssimaan -- useimmat näet luulivat, että tästä se nyt\nvihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan.\nKauan olikin oltu lähtövalmiita ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin\njohtajan lopullista käskyä.\n\nTuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen\nja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti\nsitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvalla äänellä:\n\n-- Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!\n\nItse ratsasti hän edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kunkin\nritarin huovit ja jalkamiehet hänen ympärillään. Noille hajanaisille,\njärjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat\nliittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin\nnäyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä, marssiessaan siinä toisten\njoukossa. Mutta kauaa sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri\narmeija oli saapunut siihen lehtoon, jossa Henrik piispa ensi kerran\nlähteen vedellä oli kastanut pakanallisia suomalaisia, jolla lähteellä\njo oli kristittyjen kesken pyhä maine, seisautti Tuomas ratsunsa,\npysäytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse\nkostutti hän ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle,\njohon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti\npäänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan\nja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä\nsiunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan\nja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.\n\nJa paljain päin koko ristijoukko otti sen siunauksen vastaan. Kaikkien\nkatseet olivat käännetyt Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien\npuolesta rukoili. Ja kun he näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan\ntuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat vakuutetut,\nettä jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut.\n\nMutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota ympärillään nöyränä ja alttiina\nseisovaa sotajoukkoa, joka laajalta peitti lakeuden, ja hänen\npuserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa\nrohkeutta povessaan. Ja kun koko ristiarmeija hänen kehoituksestaan\npolvistui vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen\nylitse, kävi ikäänkuin pyhä väristys hänen ruumiinsa läpi, täyttäen\nhänet varmuudella ja voimalla. Hän oli voimakas kirkon ruhtinas,\njumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi.\n\nPapit vihmoivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas\nojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän\nylitsensä. Sitten komensi hän polvistuneet nousemaan ja käski\nristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen\nkuuntelivat tätä käskyä ritarit ja papit; he eivät sitä ymmärtäneet, he\nolivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he\nkaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattua asettuivat kaikki\nlaivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa,\ntelttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset\nkeihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat, ne sijoitettiin\nniihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut.\nJa kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtajapiispan\nkaikuva komento:\n\n-- Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!\n\nToinen toisensa perästä irroittausivat nuo monenmuotoiset alukset,\nsuuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan ja koko sotajoukko\nseurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut.\nSoutajat asettuivat airoihin ja hiljaa läksi mahtava laivasto lipumaan\njoen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti\nristiretkeläisten tunnushuuto:\n\n-- Pyhän Pietarin nimessä!\n\nTyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana\nrannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse\nsuuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus,\njonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli\njohtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä\nja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta\nsykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä\nseurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti\nluotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä\ntaisteluun ja voittoon.\n\nPysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita\npitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun\nyhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina\noli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen\nistumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen\nloiskeesta.\n\nJa vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto.\nLyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin\npaavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet\nviemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan\npakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman\nristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois;\nmutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana\ntähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan\nkiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan\nkylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä\njätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he\nristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin,\njolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan\nheidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon\nrikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen,\nneuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään\nnöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan\nristiarmeijan riveissä.\n\nYlvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan\nlaivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, -- hän\npiti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon\nmerkkeinä.\n\nMutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu\nalus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä,\nperämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta\nsulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään\nliukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen\notsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin\nristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama\nsodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään\npudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole\nsotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta,\ntoinen pakosta -- siihen on vaarallista taistelussa luottaa!\n\n                                    (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)\n\n\n\n\nTUOMAS PIISPAN RISTIRETKI.\n\n\nLeikattiin vuosiluku 1240. Suomenlahden aaltoja viilteli suuri paljous\naluksia matkalla itäänpäin. Ne kulkivat kauppiasten tavallista reittiä\npitkin lahden pohjoista rannikkoa, Uhrimaan (nykyinen Jurmo?),\nKumiupään (Hankoniemi), Juoksaaren (Jussarö), Horinsaaren (Ors?) ja\nPorkkalan ohitse Nevajoen suuta kohti. Helposti nähtiin kuitenkin,\netteivät nämä matkailijat olleet mikään rauhallinen kauppiaslaivue:\nliput liehuivat, ja miehet laivoissa olivat rautaan puettuina, miekat\nja keihäät kiilsivät kesäauringon loisteessa. Laivasto kuljettikin sitä\nristiretkeläisjoukkoa, jonka Suomen piispa Tuomas suurilla\nponnistuksilla oli kokoonsaanut levittääksensä pyhää katolista oppia\nInkerin karjalaisten sekaan ja häätääksensä sisälle tunkeutuvaa\nkreikkalaista kirkkoa ja Novgorodin valtaa. Joukossa nähtiin\nruotsalaisia ja norjalaisia, suomalaisia ja Tuomas piispan toimesta\näsken kääntyneitä hämäläisiäkin; nähtiinpä saksalaisia ritareita,\nkalpaveljeksiä Suomen lahden toiselta puolen, puettuina veljeskuntansa\nsilmäänpistävään pukuun, valkoiseen punaisella ristin ja kalvan kuvalla\nvarustettuun viittaan.\n\nTultuansa Porkkalan ohitse kääntyi laivasto vähemmän tunnetuille\nvesille, ja purjehti Retusaaren nenitse Nevan suuhun, mistä sitten\njatkoi matkaansa joen mahtavaa, leveätä uomaa ylöspäin siihen paikkaan\nasti, missä Inkerinjoki vasemmalta juoksee Nevajokeen. Vasta tässä\nlaskivat ristiretkeilijät rantaan. Sieltä Tuomas piispa ja\nruotsalaisten päämies Birger lähettivät airuet ruhtinas Aleksanteri\nJaroslavinpojan luo Novgorodiin ilmoittamaan tulostansa.\n\nSuuret toiveet näyttivät olevan toteutumaisillaan. Rooman kirkon valtaa\nlevitettäisiin Inkerinmaahan, Laatokan mereen ja Nevan molemmille\nrannoille saakka. Karjalan koko heimo tulisi yhdistetyksi muitten\nsuomalaisten heimojen kanssa länsimaisen sivistyksen ja paavin turviin.\nSitähän varten tuo lukuisa ja uhkea sotajoukko, suurin mitä milloinkaan\noli näillä mailla nähty, oli tänne saapunut. Tarkoitus oli ensin\nvalloittaa Laatokan kaupunki, joka oli ikäänkuin Novgorodin porttina\nOlhavajoen suussa, ja sitten oli isku suunnattava itse Novgorodiin.\n\nMutta \"suuressa\" Novgorodissakin oltiin varuillaan. Oli sille varsin\narveluttava hetki. Idässä olivat mongoolein peljättävät laumat juuri\nedellisinä vuosina laskeneet koko Venäjänmaan valtansa alle ja\nNovgorodinkin tasavallan oli täytynyt tunnustaa suurkaanin yliherruus,\neikä tiedetty, kuinka kauvan sillä oli vältetty heidän tuhoisaa\nhävitystänsä. Ja nyt uusi vaara lännessä! Mutta Novgorodin\nonneksi oli tällä hetkellä sen asiain etunenässä rohkea ja tarmokas\nruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika. Hän ei vastarinnatta aikonut\nheittää vihollisen valtaan sitä maata, johon äsken oli levitetty\nkreikkalaisen kirkon ja Novgorodin valtaa. Pontevasti ryhtyi hän\nkokoilemaan sotavoimia Novgorodista ja Laatokan kaupungista, ympäri\nNovgorodin koko laajaa aluetta; nähtiinpä hänen joukossaan paljon\ntaistelijoita semmoisiltakin seuduilta, joiden asukkaat kieleltään ja\nkansallisuudeltaan eivät olleet venäläisiä, kuten vatjalaisten maasta\nja Karjalasta. Niinkuin niin usein on tapahtunut, varustautui\nsilloinkin suomalaisia taisteluun suomalaisia vastaan, surmaamaan omia\nveljiänsä vieraan voitoksi.\n\nInkerinmaan rannikon vartioiminen oli uskottu erään karjalaisen,\nPelkoin huostaan. Jo siihen aikaan, kun hänen heimonsa vielä eli\npakanuudessa, oli hän vastaanottanut pyhän kasteen ja siinä saanut\nnimen Filippos. Hän eli jumalisesti ja piti tarkkaan paastoja, sekä\nluotti vahvasti pyhiin marttyreihin Borisiin ja Gljebiin. Tämän Pelkoin\noli ruhtinas Aleksanteri määrännyt koko Inkerin ja meren rannikon\npäämieheksi. Ja hän täyttikin tehtävänsä kelvollisesti. Tähystäjiltänsä\nsai hän tiedon suomalaisen laivaston tulosta jo silloin kun se vielä\noli kaukana ulapalla. Silloin Pelkoi kohta riensi ruhtinas Aleksanteri\nJaroslavinpojan luo ja kertoi hänelle \"varjaagilaisen\" laivaston\nsaapumisesta ja sotajoukon suuruudesta. Ja nyt ruhtinas kohta läksi\nliikkeelle uskon-innosta hehkuvan sotajoukkonsa kanssa.\n\nTuomas piispan airuet sentähden eivät olleet ennättäneet kovin kauvas,\nennenkun ruhtinas Aleksanteri jo tuli heitä vastaan. He toimittivat\nsilloin asiansa. \"Meidän herramme\", sanoivat he ruhtinaalle, \"lähettää\nmeidät sinun luoksesi ilmoittamaan, että jos sinä tahdot vastustaa\nhäntä, niin on hän jo matkalla sinua vastaan ja valloittaa maatasi\nrohkean, voittamattoman sotajoukon kanssa\". Mutta kun Aleksanteri\nJaroslavinpoika kuuli nuo ylpeät sanat, syttyi hänen sydämensä vain\nsuurempaan intoon, ja hän polvistui ja rukoili kyyneleillä pyhää\nSofiaa, että muistaisi hänen vanhempainsa parannusta, ja hänen omia\nrukouksiansa suojeluspyhänsä puoleen, ja muistaisi kirkkonsa ja\nkansansa parasta ja soisi hänelle voiton taistelussa vääräuskoisia\nhyökkääjiä vastaan. Ja sotamiehillensä hän puhui: \"Jumala ei ole\nvoiman, vaan totuuden puolella; sentähden hän on antava meille voiton\nlukuisammastakin vihollisjoukosta\". Ja niin hän pysähtymättä jatkoi\nkulkuansa vihollista vastaan. Mutta Tuomas piispan lähettiläät saivat\ntyhjin toimin rientää takaisin ristiretkeläisten leiriin, ja heidän\nkintereillään seurasi novgorodilaisten sotajoukko.\n\nOli 15 p. heinäkuuta, kello 6 aamulla, kun novgorodilaiset saapuivat\nNevajoen rannalle, jossa Tuomas piispan soturit olivat leirissä. Vaikka\nolikin sunnuntai, päätti ruhtinas Aleksanteri kohta hyökätä vihollisen\nkimppuun. Eturivissä kulki ruhtinaan oma henkijoukko, valittuja,\nrohkeita miehiä, ja ruhtinas Aleksanteri itse nähtiin usein\nkiihkeimmässä miekanmelskeessä. Mutta ristiretkeilijätkin taistelivat\nurhoollisesti: useamman kerran hyökkäsivät novgorodilaiset heitä\nvastaan, mutta kauvan turhaan, toinen hyökkäys toisensa jälkeen\ntorjuttiin. Molemmin puolin peittivät monen sankarin ruumiit\ntaistelutannerta. Mutta venäläisten urheus ja uskon-into oli sittenkin\nsuurempi kuin toisten. Olivatpa he näkevinään kuinka Jumalan enkelit\nlaskeutuivat ilmasta ja taistelivat heidän puolestaan, ja uudella\nvoimalla he syöksivät vihollisia vastaan. Ruhtinas Aleksanterin\nasemies, Sava nimeltään, tunkeutui keskelle ruotsalaisia ja\nsuomalaisia, missä seisoi päällikköjen iso, kultaisine nastoineen\nkauvas näkyvä teltta. Hän pääsi aina perille asti, ja hakkasi\nteltanpatsaan poikki, niin että teltta kovalla jymyllä romahti maahan,\nvenäläisten suureksi iloksi. Toinen ruhtinaan henkivartija Ratmir oli\nmainio suuren voimansa takia ja monta vihollista hän iski kuoliaaksi,\nkunnes itse monen haavan peittämänä kaatui. Mutta lopulta kaatui\nmyöskin uljaasti taistellen ruotsalaisten päämies Birger, ja nyt\nristiretkeilijäin joukko rupesi kääntymään pakoon Inkerinjoen rannassa\noleviin laivoihinsa. Mutta novgorodilaiset ajoivat heitä takaa, ja\njuoksivat pelkäämättä kauvas rannasta veteen saadaksensa aluksetkin\nvaltaansa. Muutamiin he pohjaan hakkasivat reikiä ja estivät näin\nvihollista niillä pakenemasta. Eräs novgorodilainen, Gavrilo\nAlekseinpoika, näki vihollis-päällikköä haavoitettuna vietävän laivaan,\nja hyökkäsi kohta perään. Muutamilla laudoilla hän pääsi laivan luo ja\nkiipesi kannelle, mutta tässä tuli vastarinta liian ankaraksi ja hänet\nheitettiin veteen, mutta pelastui kuitenkin hengissä jälleen maalle.\n\nTässä takaa-ajamisessa olivat sentään novgorodilaiset olleet liian\nhätäisiä ja heidän parvensa hajosivat, luottaen jo saavutettuun\nvoittoon, ympäri taistelukenttää etsimään saalista vihollisen\nvalloitetusta leiristä. Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja\nveneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset\neivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat\nmennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka\nvietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön\nhämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri\nonnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus\nheitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo\nvainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin.\nAlakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne\nmuutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.\n\nMutta ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika palasi suurella riemulla\nNovgorodiin, ja sai kiitollisilta kansalaisilta liikanimen \"Nevalainen\"\nkuuluisan voittonsa muistoksi Neva-joen rannoilla. Ja kuolemansa\njälkeen hänet korotettiin Venäjän kirkon pyhimysten joukkoon.\n\n                                    (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)\n\n\n\n\nTAKAISIN PAKANUUTEEN.\n\n\nRaskaasti humisee metsä, kohisee oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa.\nJokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee\nhiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa.\nVuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka\nsoinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen\ntasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven\niltarukousta, metsän iltamessua.\n\nKapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus,\nhamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.\n\nAutio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene\npeltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön\nvaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy\ntaivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän\nyösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja\njaksaako hän siihen kävellä.\n\nSilloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää.\nSe on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan\nastuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on\nihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja\npelastamaan.\n\nJo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija,\nkääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin\naskelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän -- päätään\nkääntämättä, tervehtimättä -- menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä\npuhuttelematta laske ohitsensa.\n\n-- Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle\nja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä\nensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle\neikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa\ntervehdyksensä:\n\n-- Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?\n\nSilloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään\nhuivinsa alta ja rupeaa nauramaan.\n\n-- Miksi naurat? kysyy hän.\n\nNainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen\nasettuen:\n\n-- Tule!\n\n-- Minne? Mihin käy matkasi?\n\n-- Tule ja katso!\n\nKun Tuomas viipyy, virkkaa hän: -- Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai\neikö meillä olekkaan yhteinen matka?\n\nMelkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä\neteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:\n\n-- Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia\nkansalle.\n\nNainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:\n\n-- Ristin ja rauhan... ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on\nkoolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin... ei, ei sieltä,\ntule tästä, tästä suoraan....\n\nEdellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas\nhäntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän\ntarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin\nmetsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä\nmetsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä\nkantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti\nheiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään\nväsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin\ntöksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten\nja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen\nsiinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan\npiispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat\nkatajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja\noksiin.\n\nVihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden\nja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä\nläähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:\n\n-- Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!\n\nTuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen\nviittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse\nhäilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää.\nMutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja\ntarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni\naavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen\nympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja\ntehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla\nliehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat\nuhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan.\nSekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle,\njonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa\neteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän\nkantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee,\nkuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas\nkristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja\nlapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden\nlehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.\n\nMutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja\nhuohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen\nvieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee:\n\n-- Katso piispa seurakuntaasi, katso!\n\nTuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta\nkauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on\naivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään,\nja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän\nvihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:\n\n-- Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä\nymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä\narvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on\nkaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin\nolivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt\nmitään....\n\nHän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää\nsurua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:\n\n-- Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä,\nminä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua\nenkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman\nkunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut\npettää -- sinun on tuomio!\n\n                                 (_Santeri Ivalo_: Tuomas piispa.)\n\n\n\n"]