[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmlUyfqbQIHFi8SAkfo7TpG6SM2220ekV0zs5uCzXjMs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1677,"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II","Aho, Juhani",1861,1921,"1677-aho-juhani-kuvia-ja-kuvitelmia-suomen-historiasta-ii","1677__Aho_Juhani__Kuvia_ja_kuvitelmia_Suomen_historiasta_II",null,"tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1914,57096,369822,false,56124,[23],"Finnish literature",[25,26,27],"History - Other","History - Religious","History - Warfare","\"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II\" by Juhani Aho is a historical account written in the early 20th century. The work delves into various episodes and characters from Finnish history, painting a vivid picture of the conflicts and cultural shifts experienced by the Finnish people. The book likely features significant historical figures and events, focusing on themes of conquest, religious transformation, and the resilience of Finnish identity.  The opening of the book introduces readers to the historical context of Finland's struggles, including the initial battles against pagan cultures and the arrival of Christianity. It presents key characters, such as Birger Jarl, a prominent figure leading a crusade against the Häme and Karelia regions, and portrays scenes of preparation for warfare amidst emotional farewells of families. Additionally, various poems and excerpts illustrate the impact of these histories on individual lives, while foreshadowing the relentless spirit and tenacity of the Finnish people against invaders. Overall, the beginning sets the stage for a rich exploration of Finnish heritage, identity, and the interplay between faith and warfare. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Historiallisia kuvauksia ja kertomuksia sisältävä teos keskittyy Suomen keskiaikaan. Kokoelma valottaa muun muassa ristiretkiä, linnojen rakentamista sekä merkittävien kirkonmiesten ja hallitsijoiden vaiheita Hämeessä ja Karjalassa.","Juhani Ahon 'Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1677. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA II\n\nToim.\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nHämeen ja Karjalan valloittaminen:\n\n Birger Jarlin ristiretki Hämäläisiä vastaan.\n Hakoisten linna.\n Eräpyhän niemekkeellä.\n Birger Jarlin sisar.\n Birger Jarlin linna.\n Suomalaisvaimo Saimaan niemellä.\n Torkel Knuutinpojan retki.\n Vain oikeusvallan tuojaa ylistän.\n Käkisalmen linna.\n Korsholman valleilla.\n Pirkkalaisvouti ja hänen tyttärensä.\n Pikakuva Piispa Maunu I:stä.\n\nPiispa Hemmingin aikoja:\n\n Hirmukuolema.\n Kaksi madonnaa.\n Ruttoa paossa.\n Sääksmäkeläisten pannaanjulistus.\n Kuvia Piispa Hemmingin Turusta.\n Pyhän Birgitan Suomessa tekemiä ihmeitä.\n Kirkonkirous.\n\nLappalaisten käännytys:\n\n Orjan poika.\n Margareeta.\n\nPiispa Maunu Tavastin aikoja:\n\n Piispa Maunu Tavast tarkastusmatkalla.\n Erämaan taistelu.\n Maailmalle.\n Talonpoika ja huovit.\n Piispa rauhantuomarina.\n Rajankäynnissä.\n Itseään etsivä vanhus.\n Krister-herran verkalasti.\n Raaseporin Ristina.\n Tornion markkinat.\n\n\n\n\n\n\nHÄMEEN JA KARJALAN VALLOITTAMINEN\n\n\n\n\nBIRGER JARLIN RISTIRETKI HÄMÄLÄISIÄ VASTAAN.\n\n\n    Pyys Eerikki valtaherrat maan\n    ja ritarit kuningaskunnassaan,\n    talonpojat ja virkamiehetkin,\n    kuten herrain on tapana vieläkin\n    maan asujat aseihin kutsua,\n    kun sotaretki on ovella,\n    pyys heidät maahan pakanain,\n    vävymiehensä päälliköks asettain,\n    joka ristijoukkoa johdattaisi,\n    joka parhaiten sen tehdä taisi.\n    Hänen vävynsä suostui mielellään\n    täten herransa kunniaa lisäämään,\n    hän varusti miekat, tapparat,\n    sota-aseet ankarat, pelottavat,\n    ja kypärit, panssarit jaettihin\n    ja uusia vielä taottihin,\n    jok' ainoa varustihe mielellään\n    näin kuninkaan tahtoa täyttämään;\n    sotapurret vesille työnnettiin,\n    rahasäkkiä monta aukaistiin\n    ja kaikki osansa saivat he.\n    Tuli heille lähtö niin kotoa pois,\n    ties moniko heistä palaava ois.\n    Jäi tyrskien, käsiä väännellen\n    moni äiti ja vaimo valkoinen,\n    mut itse he iloitsi, kunniaa\n    kun saivat Jumalan suurentaa.\n    Moni miekka isien aikuinen\n    lens seinältä huotrahan urhojen.\n    Heitä saatteli rantahan ystävät,\n    sylinannolla hyvästi heittivät;\n    se suudelma purppurahuulien\n    ah, monen oli elossa viimeinen.\n    Kävi merellä tuuli, jouduttain\n    niin matkaa maahan pakanain.\n    Nämä tiesivät heidän tulostansa\n    ja pelvossa vuotti pakanakansa,\n    kunnes kullassa välkkyen ilmestyi\n    sen rantaan laivue kristittyjen --\n    jo silloin pakanat vavista mahtoi.\n    Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi\n    kera Hämeen jäykkäin pakanain.\n    Nous maihin he lippuja liehuttain,\n    sulat hulmusi, kiilsi tapparat\n    ja panssarit päivässä paistoivat.\n    Hävis Hämeen miehet voimain koiton\n    ja kristityt saivat varman voiton.\n    Ken tahtoi tulla kastetuksi,\n    sai maansa ja mantunsa pelastetuksi\n    ja suojan ja turvan hengellensä.\n    Ken vielä uhmata uskalsi,\n    sai kuololla maksaa ylpeytensä.\n    Mut kristityt linnan rakensi\n    ja miehistöllä sen varusti.\n    Se nimeä Hämeenlinnan kantaa,\n    pakanoille vielä se huolta antaa.\n    Sai asujamiston kristityn maa,\n    sitä linna vankka puolustaa.\n    Niin maa tuli vihdoin kristityksi,\n    venäläisiltä sitten menetetyksi.\n\n(Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)\n\n\n\n\nHAKOISTEN LINNA.\n\n\n    Orjat vieritti kiviä,\n    niskat notkui ja hiki juoksi\n    huovin huutavan ruoskan alla\n    kalliolla korkealla\n    uuden uskon ja Neitsyt Maarian\n    ja pyhien miesten vuoksi.\n\n    Oli Hämeessä hämärä,\n    pyhän karsikon munkit kaasi,\n    ristin säilä se siinä häilyi,\n    missä Hiiden väki säilyi.\n    Päivin Hakoisten linnaa rakettiin\n    ja paadelle nousi paasi.\n\n    Varjot vaelsi maita,\n    yössä yhtyivät hiitten huolet,\n    hirvi hiihti ja riena riipi,\n    Kylmäojan pojat hiipi,\n    paadet paukkui ja linna linkosi,\n    kun suhahti noidan nuolet.\n\n[Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.]\n\n    Orjat kiviä kirosi,\n    aika jauhoi ne kohdussansa,\n    sammal levitti vihreän sylin\n    linnan liepehien yli;\n    siell' ei Maariankämmen heloita. --\n\n    Niin kertovi vanha kansa.\n\n                       (Larin Kyösti.)\n\n\n\n\nERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.\n\n\n\"Erä-pyhän\" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on\nsammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen\ntuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja\nIhanirma.\n\nUURTO. Isä --\n\nKAURIS (kohottaa katseensa).\n\nUURTO. Pitääkö kansan odottaa?\n\nKAURIS. Ei -- --\n\n    (UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)\n\nKAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.)\nKäy katsomassa -- --\n\nUURTO. Ei osunut.\n\nKAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä -- -- (UURTO\nampuu.) -- -- Lensikö koivun puhki?\n\nUURTO (hymyillen). Lensi.\n\nKAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta\nuhrasin. -- -- Minun aikani on mennyt.\n\nUURTO. Taistelussa -- -- mutta ei käräjillä.\n\nKAURIS. Mutta taistelu on tulossa -- --\n\nUURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?\n\nKAURIS. Elä katso Karjalaan päin -- -- katso länteen.\n\nUURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota --\n\nKAURIS. Niin -- -- Auran luota --\n\nUURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa\ntalon?\n\nKAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat\n-- --\n\nIHANIRMA (pilkallisesti). Hekö -- --\n\nKAURIS. He juuri -- --\n\nIHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän\nuhritoimista -- siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. -- Etkö\nhalua lepoa? -- Uurto, nouda tänne karhuntaljat.\n\nKAURIS. Lapset, te olette nuoria -- siksi te halveksitte. Uurto --\nsinun on rakennettava heidän kanssaan liitto --\n\nIHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.\n\nKAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se -- -- Pian olet ensimäinen\nmies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani\nkunnioittamaan. Tunnethan \"suuren retken\"?\n\nUURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.\n\nKAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta\nsaapui miehiä rauhaa tarjoamaan -- \"kaikkien heimojen aina meren\npartaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen\", meidän\noli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.\n\nUURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen -- --\n\nKAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen -- voitko\nojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?\n\nUURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.\n\nKAURIS. Kerran sellaista uneksin -- tiedätkö, kuinka paljon\ntäytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. -- Olin liian\npehmeä -- vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän\non nainen -- ne tekevät sen --\n\nUURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat,\nsaapuvat luoksemme. --\n\nKAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.\n\nIHANIRMA (hurjasti). Minä!\n\nKAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää -- rannikolle vaelsimme ja\nhaaksia rakensimme -- idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne\npeittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon\nvirtaan -- hävitimme, poltimme heidän kylänsä -- ja aarteita\nanastimme -- --\n\nUURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?\n\nKAURIS (katsahtaa häneen). Oli --. Heillä oli jumalan talo Tunassa --\nsen poltin ja papit siitä surmasin.\n\nUURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?\n\nKAURIS (hurjasti). Se hirviö. -- -- (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä\nkivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut -- nyt olemme\nmolemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? -- -- -- (Hetken vaiettuaan.)\nRakenna liitto heidän kanssaan -- -- vieras jumala kostaa -- hänen\npappinsa eivät kuole -- -- hän on voimakas --\n\nIHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?\n\nKAURIS. Pelkään -- -- että Ukko --\n\nIHANIRMA. En ymmärrä sinua --\n\nKAURIS. Niin -- et ymmärrä minua.\n\nIHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä -- -- --\n\nKAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa -- -- anna\nminulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset,\njotta vielä kerran saisin maani nähdä.\n\n    (Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)\n\nJää hyvästi -- jää hyvästi -- sinä Tapion ihana koti -- te\nkoivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat -- --\n\nKun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa\notteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen\nopettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan.\n-- Karjala meitä pelkää -- Akaa meihin turvaa -- me olemme Novgorodin\nseutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.\n\nUurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan -- päiväni mailleen menee.\n-- Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa\nkohti.) En usko Manalan synkkää tarua -- sinun luoksesi sieluni halaa,\nsinä säihkyvä Päivätär. -- Maatani lämmitä -- --\n\n    (Antaa käsiensä vaipua.)\n\nLapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.\n\n    (Lähtee verkalleen kummulta alas.)\n\n(Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä\n\"Hämäläisten taistelu\").\n\n\n\n\nBIRGER JARLIN SISAR.\n\n\n    Hän lännestä saapui, sankari tuo,\n    Pyhän ristin hän tahtoi nostaa\n    Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo,\n    Mut niskurein vastuksen kostaa.\n\n    Vaan uskonsa saanut on Suomen mies\n    Esi-isiltä ammoin jo ennen.\n    Ja vankkana maataan puoltaa hän ties,\n    Sen edestä kuoloon mennen.\n\n    Niin Birger rantahan Vanajaveen\n    Käy ritarijoukoin suurin:\n    \"Tähän linnan lujan ja mahtavan teen.\n    Sodan vaaroja vastaan muurin!\"\n\n    Yhä nousevat pilvihin tornit nuo\n    Yli metsän, mi seutua saartaa.\n    Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo.\n    Jota kalliomuurit kaartaa.\n\n    Jos tornista alas sä silmännyt liet,\n    Vain pientä sun katsees kohtaa.\n    Mut tornien saleihin koukerotiet\n    Kuin tonttujen polut johtaa.\n\n    Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen,\n    Surukatseen hän loi yli vallein. --\n    Oli helmi hän linnan neitojen,\n    Oli Birgerin sisko kallein.\n\n    Oli tullut linnoista Mälarin\n    Tuon mahtavan veljensä kanssa\n    Yli meren ja virtojen, vuortenkin --\n    Hän panssarivaipassansa.\n\n    Hän lippua neuloo, aikoen\n    Sen ristijoukolle suoda:\n    Voi paremmin enkelikuviot sen\n    Kuin miekka hurskautta luoda.\n\n    Surumielinen on hän; sanomaan\n    Tuli Birger: \"Ma Ruotsiin lähden...\n    Kuoli kuningas... Siellä tarvitaan\n    Mua kuninkaan vaalin tähden...\n\n    Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää,\n    Elä huoletta täällä ihan.\n    Måns Ferlan on hallussa linnani tää,\n    Elä pelkää valtoja vihan!\n\n    Sua lempii Måns kuni miekkaansa,\n    Joka suojaava on elämäänne.\n    Tule morsioks hälle, kun palaan ma,\n    Niin iloiten vietän mä häänne!\"\n\n    Mut Hildegard rukoili katseillaan:\n    \"Sun kanssasi siskosi kulkee!\" --\n    \"Pian palaan\" -- vastaapi Birger vaan;\n    Hänet piiriinsä vartio sulkee.\n\n    Sali tyhjäksi jää, -- ei lohtua näy, --\n    Pian Hildegard myös on tiellä:\n    Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy,\n    Surut kirvoittaaksensa siellä.\n\n    Mut äärellä veen punakukkanen on\n    Kuni polttava lemmenkaipuu;\n    Sen tahtoo hän taittaa, varomaton,\n    Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.\n\n    Pian Ahti vie hänet pohjaan veen,\n    Hänet peittävi verhoin somin.\n    Ei neidoista apua siskolleen:\n    Hätä heillä on neuvottomin.\n\n    Mies silloin metsien yöstä saa,\n    Sotisopansa riisuu heti\n    Ja aaltojen helmaan uskaltaa:\n    Ahdin kahleista neidon hän veti.\n\n    Vaan kalmankalpea Hildegard on.\n    Hänet valveille urho saapi,\n    Tuo vettä silmästä kallion\n    Ja sen neidolle ojentaapi.\n\n    Saa palkaksi katsehen kauniin hän,\n    Tuo sankari rohkea, jalo;\n    On Frithiofilta voimat tän\n    Ja katseessa kirkas on palo.\n\n    Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on,\n    On Suomen urhoista parhain,\n    Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon,\n    Jalo puoltaja pyhäin tarhain.\n\n    \"Sua kiitän\" -- näin Hildegard -- \"veljeni myös\n    Sulle kiitoksen velkaan jääpi.\n    Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs,\n    Sua riemuin hän tervehtääpi!\"\n\n    Puna poskihin nous, sydän liekehtäin\n    Löi rinnassa urhon, kun sulki\n    Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin\n    Häntä kantaen, linnalle kulki.\n\n    Kun vartija aukaisi portin, niin\n    Sana sankarin kaikui oiva:\n    \"Teist' eroan, mutta ma Birgeriin\n    Olen kerran täss' yhtyä voiva!\n\n    Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois\n    Paras voittoisa keihäs ja jänne;\n    Vaan vieläkin parempaa löytyä vois,\n    Sen näin minä silmistänne.\"\n\n    Pois katsoi Hildegard huoahtain;\n    Pois tuuli sen huokauksen kantoi.\n    Hän muiston kukkasen poimi vain\n    Ja sen pelastajalleen antoi.\n\n    Ruho sydäntään vasten painoi sen,\n    Ei sanaa sanoa voinut.\n    \"Tule kristityksi\" -- ääni vienoinen\n    Hälle viimeiseksi on soinut.\n\n    Kun seudun peittänyt on jo yö,\n    Ruho linnan luona on yhä.\n    \"Tule kristityksi\" -- ääni se sydäntä lyö,\n    Se on hänelle käsky nyt pyhä.\n\n    Tuli kristityks' urho Suomenmaan.\n    Hänet siunasi Bero. Suureen\n    Nyt uskoi neidon hän jumalaan.\n    Hän vaipui alttarin juureen.\n\n\n    2.\n\n    Måns Ferla salissa linnan on:\n    \"Oi Hildegard, lempeensä nääntyy\n    Mun rintani! Miks olet armoton?\"...\n    Hän kylmänä poispäin kääntyy.\n\n    Pidot linnan tornissa valmistetaan,\n    Pidot komeat herkuin paljoin.\n    Ja Hildegard-neidolle yksin vaan\n    Soi kiitos lauluin ja maljoin.\n\n    Jalot helmet, rubiinit loistoiset\n    Måns Hildegardille tuopi...\n    Tämä huokaa vain, ja katsehet\n    Vait' ollen maahan luopi.\n\n    Måns Ferla hurjasti raivostuu\n    Ja huutaa neidolle silloin:\n    \"Alas katsot nyt... ja on vaiti suu...\n    Vaan vieraalle haastelet illoin!\"...\n\n    Mut sotilas samassa saliin käy --\n    Hän Ruhon on lähettämä.\n    Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy,\n    Niin puhuu Ferlalle tämä:\n\n    \"Oli turhat vainoinne valkeat,\n    Sotatorvenne turhaan soitti.\n    Sen kestimme. Miehet hurskahat\n    Sanan voimalla meidät nyt voitti.\n\n    Olen päällikön käskystä rientänyt.\n    Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä:\n    Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt\n    Kätens' sovinnon merkiksi tässä.\"\n\n    Ja Hildegard vastaa punastuen\n    Ja äänin vavahtavaisin:\n    \"Hän uhrautui edestä vihollisen,\n    Oi, jospa sen palkita saisin?\n\n    Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa.\n    Sano hälle näin, kuten käsken:\n    Vain veljeni minusta määrätä saa,\n    Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!\"\n\n    Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan\n    Sanantuojan tyrmähän viskas.\n    Kävi Hildegardia tapaamaan:\n    \"Vielä taivutat ylpeän niskas!\n\n    Tähän asti, suruas säälien,\n    En sanonut, -- nyt sanon sulle:\n    On Birger vankina herrojen.\n    Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!\n\n    Siis velvollisuudeksi mulle jää\n    Tääll' olla käskijä yksin!\" --\n    Se neidon valtasi, valhe tää,\n    Niin katkerin pettymyksin.\n\n    \"Sinä pakananmorsian, kunniaton!\"\n    Niin Ferla raa'asti huusi,\n    \"Sinut vien minä morsiuskammiohon\n    Tai kuololle vihin ma luusi!\"\n\n    Ja Hildegard-neito nyt raastetaan\n    Alas vankilan komeroihin; --\n    Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan,\n    Ja päivä ei paista noihin.\n\n    \"Joko kuolet tai olet morsian mun!\"\n    Ovi kiinni. Tuska ankee\n    Nyt valtaa neidon kahlehditun\n    Ja hän pyörtyen maahan lankee.\n\n    Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään;\n    Hän lähestyy linnaa vähän:\n    \"Mitä, linnan pihalla itketään!\"\n    -- Niin, impeä itketähän.\n\n    Heti urhonsa päällikkö kokoon saa\n    Nyt huumeisen-kiirein toimin,\n    Ja rautaportin musertaa\n    Hän vimmaisen leijonan voimin.\n\n    Toki Ruhokin taistossa haavoittuu,\n    Mut tuskansa tuimat hän suistaa:\n    Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. ---\n    Ruho Hildegardia muistaa.\n\n    Måns Ferla nyt viedään kammioon,\n    Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin.\n    \"Ovi auki!\" Vaipuvi permantoon\n    Ruho lannistunein luonnoin.\n\n    Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen\n    Tylyn konnan kammoten työtä\n    On jättänyt asunnon maallisen\n    Ja viettävi kuolon jo yötä.\n\n    Hänen viimeksi lausuvan kuultu on:\n    \"Pyhä oppimme voimaa tuopi.\n    Tääll' että nyt pääsi se voittohon,\n    Se kuolossa lohdun suopi.\"\n\n    Ja urhot haudalla viattoman\n    Siin' omisti uuden uskon. --\n    Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan,\n    Näki uuden elämän ruskon.\n\n    \"Maa kallis jää tuhat järvineen,\n    Ruho armaansa luokse nyt kiitää!\"\n    Näin lausui sankari, korkeuteen\n    Hänen vapaa sielunsa liitää.\n\n    Ja surevat pystytti patsaankin\n    Kovan kuolon yhdistämille,\n    Runon piirsivät kultakirjaimin\n    Heidän kohtaloistansa sille.\n\n    Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt\n    Siell' lehmukset huminoivat.\n    Oli uskontaistelu päättynyt\n    Ja rauhaa torvet soivat.\n\n(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä\nsuom. Aukusti Simelius.)\n\n\n\n\nBIRGER JARLIN LINNA.\n\n\n    Jo luonto, kuljettua kesä-illan,\n    Yövaipan ylleen oli heittänyt,\n    Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan\n    Himmeeseen varjohon jo peittänyt.\n    Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,\n    Seuduilla näillä vieras, matkalainen.\n\n    Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,\n    Outoihin vaivuin ajatuksihin.\n    Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta\n    Sydämin ihaelin sykkivin.\n    Siell' oli näky mitä ihaninta,\n    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.\n\n    Vaan mikä tuolla luonnon suloutta\n    Jylhällä muodollansa varjostaa?\n    Se kohoutuen kohden korkeutta\n    Ylpeesti ympärilleen katsastaa.\n    Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,\n    Sisässä maan kuin olis sillä juuri.\n\n    Hengille luonnon liekö hennommille\n    Se peljättävä, paha kummitus?\n    Inhoittavalta tuntuneeko sille\n    Yörauhassansa seudun kauneus,\n    Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,\n    Järvelle, maille sekä taivahalle?\n\n    Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,\n    Olento on se tosi itsestään.\n    Se muistuttaapi miestä rautakouraa,\n    Jok' ennen voimakkaalla kädellään\n    Sen rakensi ja nimess' uskon uuden\n    Sen kautta sorti Hämeen vapauden.\n\n    Ei ihme, että tätä miettiessä\n    Povessain tunsin tunteen katkeran:\n    Myös syntynyt mä olen Hämehessä\n    Ja synnyinmaana sitä rakastan.\n    Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis,\n    Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?\n\n    Näin miettien en huomannut ma aamun\n    Taas taivaan kannelle jo astuneen,\n    Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun\n    Ja synkeyden kaiken kadonneen.\n    Se kirkastunna seisoi aamun koissa,\n    Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.\n\n    En peljästystä luonnossakaan muussa\n    Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.\n    Pelotta lintu likimmässä puussa\n    Ilolla lauloi aamulauluaan.\n    Ja itse julman linnan räystähässä\n    Näin pienen pääskysen mä pesimässä.\n\n    Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta\n    Ma muistin -- aamun koissahan sen näin --\n    Ett' uskon sätehet se taivahasta\n    Johdatti kerta Hämeeseenkin päin,\n    Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,\n    Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.\n\n    Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä\n    Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,\n    Yömatkan päästä matkamiehen vielä\n    Kun terveenä näin tietään kulkevan,\n    Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,\n    Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.\n\n                             (A. Tuokko.)\n\n\n\n\nSUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.\n\n\nAmmoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä\njoutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo,\nja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä.\nMonta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet\nhämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat\nkäyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli\nvastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin\nruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein\nja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen\nheimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan\nniemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili\nristiä.\n\nSata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi\nKristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen\nsuku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin\nkuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin\ntarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään\nkatua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden\nedessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa\nkeskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.\n\nEräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan\nristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä\npenkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi\nkädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä\nvetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt\nkoituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:\n\n    \"Lauloi vanha Väinämöinen\n    kielipalkun kartanolle,\n    lörppäsuun on loihti suohon,\n    kuokkavierahan vetehen.\"\n\nJa silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena\npoistui ristin mies sanoen: -- Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on\nteidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota\nnyt hyljeksitte!\n\nPitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta\nmelkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen\nvähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä,\nlieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat\nkaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen\npoikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.\n\nMutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan\nmetsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo\nkolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien\nlasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin\nsanoin ja lausui: -- Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla\nhoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan\näiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja\nRistiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä\nvainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja\nlapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!\n\nSilloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi\nYlpytär ja sanoi: -- Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären\nsydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene,\nett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! -- Ja ristin mies\nlähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne\npuhuivat.\n\nVielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana\nmiehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun\neivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta\nnousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo\nvirkkoi: \"Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten\nvihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa\nkaadutaan.\" Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja\nkulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen\nheimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman\nheimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.\n\nMutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä\nkavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle\nvanhimman poikansa sanoen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi heidän\ntaitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene\nmaasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!\n\nPoika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja\nYlpytär virkkoi toiselle pojalleen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi\nheidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn.\nYlene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.\n\nPoika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja\nYlpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille\nedellisille.\n\nMutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: -- Vaimo, onko\nHerra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi\novat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?\n\nMutta Ylpytär vastasi: -- Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että\nrakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta\nkuolleet. _Nyt_ vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän\ntyönsä kerran täyttää!\n\n-- Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee\nritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.\n\n-- Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.\n\n-- Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta\nkoittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi\nmies ja poistui.\n\nMutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. -- Onko lapsistani\nrakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa\nsuomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja\nsuomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen\nsilmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki\nSuomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä.\nOvatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se\nmaine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon\nvaahtoa, arvotonta kiiltoa.\n\nJa Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan\nniemekkeen taloa, ja hän sanoi: -- Muistakaa perintöä, jonka olette\nhoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan\nniemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.\n\nJa Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi\npoikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka\ntaistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä\nsieltä asti.\n\nMutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen\nluokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona\ntuvassa, ja tämä sanoi: -- Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen;\npoltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä\npuolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka\npalvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.\n\n-- Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? -- Mutta ellös vielä sula, sydän,\nelkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on\nvielä pelastettavissa. -- Ja pois kiiruhti hän.\n\nTaistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien\nkeskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.\n\n-- Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. --- Kiitos, äiti, katso, minä\nkuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan\npuolesta! -- Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär\nlysähti lamaan.\n\n-- Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle\nmuutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden\nrinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole,\nYlpytär, lopussa on elämäsi!\n\nMutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen\nja virkkoi: --. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun\nkädestäni! -- Mutta Ylpytär virkkoi: -- Pakene luotani, ilkeä noita,\nelä koske kuolemalle pyhitettyyn!\n\nMutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se\noli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän\noli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen\nmukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo,\npolvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä\nsyvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen\nsielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän\nhavaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja\ntuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka\nei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä\nanoen.\n\nJa Ylpyttären sydän suli, hän itki.\n\n-- Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että\nvaloit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy\nYlpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.\n\n                                      (Fredrika Runeberg.)\n\n\n\n\nTORKEL KNUUTINPOJAN RETKI.\n\n\n    Oli päästy noin pääsiäisaikahan,\n    kun Torkel-marski läks matkahan;\n    hän lähti puolesta kuninkaan,\n    oli miesten parhaat joukossaan,\n    ja pakanain tuho mielessä hällä, --\n    Maankruunun hän perusti matkalla tällä.\n    Oli soutajiaan sataa yksitoista,\n    ja laivastoa ei, luulen, moista\n    ole nähty senjälkeen milloinkaan, --\n    niin paljon voi kuningas Ruotsinmaan.\n\n    He löysi myös sataman oivallisen,\n    pani laivat he vieri vierehen,\n    niitä voinut ei myrskyt ryöstää siitä.\n    Miss' Ohta-joki ja Neva yhtyi,\n    he rakentamaan siinä linnaa ryhtyi.\n    Nevan aallot sen eteläpuolitse juoksi,\n    tuli Ohta sen pohjoismuurin luoksi.\n    Venäläiset tästä kun tiedon saivat,\n    sotajoukot he varusti, hevoset, laivat\n    pään menoksi linnan rakentajain.\n    Mut kristityt heitä ei oottaneet lain,\n    läks itse he vastaan rohkeasti\n    ja tulivat niin Valkealle järvelle asti.\n    Oli heitä kahdeksansataa vaan,\n    herra Haralder oli johtajanaan.\n    Sai kuulla he: saarelle vetten taa\n    oli noussut tuhat pakanaa,\n    kera niiden mieli he taistohon.\n\n    Kuin meri Valkeajärvi on,\n    on siitä Venäjä kaakkohon\n    ja pohjaan päin on Karjalanmaa.\n    Oli tulleet he kauas jo joukoistansa,\n    lukemattomat selät oli takanansa\n    -- viel' eessä matkasta toinen sen verta\n    kun kuohuttamaan kävi myrsky merta.\n    Löi vihuri valkeaks ulapan,\n    lähimmäisehen pyrki he rantahan\n    ja laski niin maihin Karjalaan;\n    joen suuhun he asutun tulivat,\n    minkä aamulla vasta huomasivat.\n    He olivat kovin väsyneet tiellä,\n    viis yötä lepäsivät he siellä,\n    ja kaiken kansan he surmasi, voitti,\n    kylät tulella ja miekalla autioitti\n    ja kokosi haapiot yhtehen,\n    ne suurena roviona polttaen.\n    Näin tyyntyen pois he ohjasi laivat,\n    loppuun ennenkun ruokavaransa saivat,\n    ja purjehti Pähkinäsaarehen,\n    etuvartioon marskin joukkojen;\n    sitä jäivät toiset suojaamaan,\n    palas toiset taas pääarmeijaan.\n\n    Vähän aikaa siell' oli olleet he,\n    näki tulevan he venäläisien,\n    ne tulivat laivoin tuhansin,\n    ei käynyt viipyä kauemmin,\n    pako eess' oli virtaa alaspäin;\n    Venäläiset, perässä kiirehtäin,\n    teki hirsistä lautat hirmuiset\n    -- ne virralla ui kuin rakennukset --\n    ja lähetti, tulehen sytyttäen,\n    ne selkään Ruotsin laivojen.\n    Olis ollut se näitten turmio,\n    mut varuillaan kristityt olivat jo:\n    yli virran ketju rautainen\n    oli vedetty rannalta rannallen,\n    tuliroviot siihen seisahtui\n    ja niin laivat kaikki pelastui.\n    Mut maitse myös tuli venäläiset\n    ja säilät säihkyi ja varustukset;\n    oli heidän lukunsa peloittava,\n    noin kolmekymmentätuhatta,\n    ne tulivat hurjina hyökäten\n    yli kaivantojen, yli esteitten,\n    kuin sotahuutonsa ollut ois\n    vain: eteenpäin ja alta pois!\n\n    Mut myöskin Ruotsin ritarit\n    ne taisteli niinkuin sankarit:\n    Matts Kettilmundinpoika yks\n    ja molemmat nuoret von Kyvanit,\n    venäläiset pois ne sai työnnetyks.\n    Peder Porsse nuori joukkoineen\n    niin kiintyi taistelun telmeeseen,\n    yli että he ratsasti kaivannon\n    ja he keskellä vihamiehiä on,\n    sitä ennenkun he huomasikaan,\n    mut tien he raivasi miekallaan\n    venäläisien läpi taas linnan luo,\n    niin että verta sai hikoilla nuo.\n\n    Eräs ritari Ruotsin armeijan\n    kera pakana-urhon parhaimman\n    halus yksin mitellä voimiansa\n    ja jos voittais tää, hänen vankinansa\n    häntä seurata maalle Venäjän,\n    jos sois hälle marski tehtävän tän.\n    Hän kiireestä kantaan varustihe\n    ja ratsasti rohkeena sillalle,\n    kerran viimeisen taakseen hän katsahti\n    ja ystäviänsä tervehti:\n    \"Te näette mun luonanne jällehen,\n    jos ette, -- se tahto on taivaitten.\"\n    Oli Matti-drotsi se ritari,\n    venäläisille sanan hän lähetti:\n    \"On täällä ritari pelvoton,\n    joka vartoo ja taistohon valmis on,\n    kera Venäjän urhon kamppailla\n    hän tahtoo elosta, kuolosta.\n    Jos teistä ken hänet voittaa vois,\n    sitä seurata lupaa hän vankina pois;\n    jos hän voittaa, vankinaan\n    hän viepi voitetun kerallaan.\"\n\n    Vei lähetti sanan ja neuvoa\n    piti kuningas kanssa joukkonsa.\n    \"Ken tahtoo, kysyi hän, taistohon?\n    Me näemme: hän sankari hurskas on,\n    ei liene hän parhain armeijansa,\n    hän kyllä kaatuva on ratsultansa.\"\n    Venäläiset vastasi: \"Ainoakaan\n    meistä tahdo ei kanssansa taistelemaan.\"\n\n    Ja niin hän ratsasti kentällä yksinään\n    koko päivän hän illan hämärään,\n    maan peittyissä öiseen varjohon\n    palas linnaan ritari voittamaton.\n    Halu kristityill' oli taistella,\n    mut pian yön pimeän aikana\n    venäläiset hiljaa lähtivät pois,\n    kova taistelu muuten tullut ois.\n\n    Oli linna niin saatu rakennetuksi\n    ja miehitetyksi ja varustetuksi,\n    halus pois nyt jo pääarmeijakin,\n    taas kotihin Ruotsihin takaisin.\n    Varusväen sai linna suojakseen\n    ja päällikökseen tuli ritari Steen.\n    Kakssataa miestä muureilla\n    oli yötä ja päivää valmiina,\n    sata miestä työssä askarti\n    ja leipoi ja ruo'an rakensi.\n    Oli ankkurin laivat nostaneet,\n    jäi taakse linnan salmet, veet.\n    Matts Kettilmundinpoika vielä\n    halus jäähyväiset heittää siellä,\n    kera joukkonsa meni maihin hän\n    ja ratsasti ympäri Venäjän\n    ja poltti ja ryösti ja surmasi,\n    kylät liekeissä loimotti laajalti.\n    Sen jälkeen laivoillensa he sous\n    ja purjehtivat ja vihdoin nous\n    kotirantahan he mikonmessuna;\n    oli kuningas heille suopea.\n\n    Maankruunuhun jäänyt varusväki\n    monta onnettomuutta koki ja näki.\n    Oli linna uusi ja kostea,\n    se turmeli heidän jauhonsa,\n    ja kun muukin ruokansa pilaantui,\n    kerpukkihin miehet sairastui.\n    Näin sattui joskus: syödessään\n    putos hampaat suustansa pöytähän.\n    Viel' elää siinä ken voinut ois?\n    Useammat tappoi tauti pois;\n    oli linna jo melkein autio.\n    He pitivät silloin neuvoa\n    lähettääkseen marskille sanoman,\n    mikä kohtasi heitä kohtalo,\n    ja ruokavaroja pyytääkseen\n    ja apua monille sairailleen.\n\n    Mut urhoista muuan lausahtaa:\n    \"Meitä marskin sydän ei itkeä saa,\n    vielä Jumala meitä armahtaa.\"\n\n    Oli koolla taas armeija venäläisten\n    ja saapui linnan seuduillen,\n    varusväellä vain oli neuvona\n    joko antautua tai paeta.\n    Mut kaiken uhalla kuitenkin\n    he vetivät aseet esihin\n    ja ratsasti linnasta vakoilemaan,\n    mitä aikoi armeija Venäjänmaan.\n    Vihamiehet maihin nousivat\n    joen suussa -- sinne he ratsastivat,\n    kun keitään sieltä ei löytäneet he,\n    he kääntyi jo kotimatkalle.\n    Mut silloin äkkiä metsässä\n    he kohtasivat venäläisiä;\n    sai miekoin tiensä he raivata,\n    vihamies moni vaipui valkeana,\n    tuli linnaan he hevoset vaahdossa,\n    venäläiset oli jo porteilla!\n    Päin linnaa alkoi ne hyökätä,\n    joka kerta voimilla vereksillä.\n    Oli linna laaja puolustaa,\n    oli kourallinen varusväkeä vaan,\n    yötä päivää ne aseissa seistä sai,\n    ne olivat kuolemanväsyneet kai.\n    Niin syttyi linna tulehen,\n    pääs muureille joukot vihollisen,\n    varusväki ei vielä antaunut,\n    se kellarihin oli paennut,\n    ja se taisteli vielä sielläkin;\n    mies mieheltä heidät surmattihin,\n    kun he eksyi toisista erilleen.\n\n    Huus venäläisille ritari Steen:\n    \"Te ettekö miehiä tarvitse?\n    Me luovutamme jo aseemme,\n    me kammomme kaikki kuoleman yötä,\n    me teemme orjina teille työtä.\"\n    Mut näitä sanoja lausuissa\n    hänet kohtasi kavala kuolema,\n    lens nuoli jousesta helähtäin,\n    lävistettynä murtui hän maahan näin.\n\n    Oli siellä myös urho Karl Hack-niminen,\n    tuli alas hän vaatteissa vihollisen,\n    sai omilta miehiltä surmansa,\n    kun häntä ei voineet he tuntea.\n\n    Niin moni meni sankari kuolohon,\n    kovan Herra soi heille kohtalon.\n    Mut joukonjättehet viimeiset\n    ei ennen sieltä lähtenehet\n    kuin luvanneet oli venäläiset,\n    ett'ei heille tehdä vahinkoa,\n    ja heitä ei odota kuolema,\n    vaan elämä Venäjän vankina.\n    He heittivät silloin aseensa,\n    on sielunsa taivaassa tallella,\n    mut heidän ruumiinsa surmattiin\n    venäläisiltä, ah, julmasti niin.\n    Nämä linnan sitten polttivat,\n    maan tasalle muurit hajoittivat,\n    ja lähtivät kohden kotiaan,\n    ja veivät vankinsa kerallaan.\n\n(Vanha ruotsal. riimikronikka. Suomensi Lauri Pohjanpää.)\n\n\n\n\nVAIN OIKEUSVALLAN TUOJAA YLISTÄN...\n\n\n            Vihatkaat pahaa,\n            kiintykäät hyvään,\n            veljellinen rakkaus keskenämme\n            olkoon sydämmellinen!\n\n                             Ap. Paavali.\n\n    Minä kammon ristiä, kammon uskoa,\n    Jos kansalle se kasvaa orjuutta,\n    Tai miekkavallan se maahan tuo --\n    Se murhaajan oppi on.\n\n    Minä kammon kulttuurikaapun kantajaa,\n    Jos töissään vääryyttä hän harjoittaa\n    Ja sentään kunniast' ylväs on,\n    Kuin sokea silmistään.\n\n    En ylistä minä Torkel Voittajaa,\n    En Ruotsin miekkavallan kunniaa,\n    Jos kyntömiehen lyö rautamies\n    Tai susi jos lampaan syö.\n\n    Vain oikeusvallan tuojaa ylistän,\n    Lain turvaajalle virren viserrän,\n    Ja ihmisarvolle ken suojaa soi --\n    Eläköön muistossa hän!\n\n                            (J.H. Erkko.)\n\n\n\n\nKÄKISALMEN LINNA.\n\n\n    Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on!\n    Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton,\n    näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa,\n    kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.\n\n    Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi,\n    kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi:\n    \"Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen,\n    kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!\"\n\n    Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin,\n    miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin,\n    juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan,\n    jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.\n\n    Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain,\n    käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain,\n    pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee,\n    säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.\n\n    Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa\n    ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa,\n    silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa,\n    kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.\n\n    Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies,\n    pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies,\n    ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan,\n    uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.\n\n    Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin,\n    monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin:\n    milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen,\n    milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.\n\n    Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa,\n    toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa,\n    mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa,\n    senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.\n\n    Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen,\n    vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen:\n    idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais,\n    jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.\n\n    Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan,\n    pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan:\n    virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi --\n    siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.\n\n    Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa;\n    uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa,\n    kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on,\n    nyt on valmis _Käkisalmi_, vaikka vainot tulkohon!\n\n    Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa,\n    taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa,\n    minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa,\n    uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.\n\n    Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen,\n    maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen,\n    lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan,\n    kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.\n\n    Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin,\n    ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin,\n    tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa,\n    tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.\n\n    Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi,\n    sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi --\n    kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot,\n    muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.\n\n    Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous,\n    milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous,\n    milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai --\n    mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.\n\n    Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa,\n    sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa,\n    monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt,\n    mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.\n\n    Kesti huolet, veljesvainot, vaikka nääntyi nälissään,\n    kesti senkin suuren iskun, eron pitkän äidistään,\n    kunnes vihdoin poljetulle pelastuksen hetki lyö:\n    äiti kutsuu katehesta, kai jo väistyy pitkä yö?\n\n                                  (K. Leino: Runoja.)\n\n\n\n\nKORSHOLMAN VALLEILLA.\n\n\n    Miss' on virrat vuolahimmat, luonto laajin, viljavin,\n    missä mielet rautaisimmat, kansa urhein, uljahin,\n    siellä merten rantamailla, joita saaret kaunistaa,\n    siell' on korska Korsikkamme, mainehikas Pohjanmaa!\n\n                *     *     *\n\n    Siellä kynti, kylvi, niitti muinoin heimot jäämien,\n    luonnon laajan liepehillä jumaloitaan palvellen,\n    sodan julman tuhotöitä silloin tuskin tunnettiin:\n    merten myrskyin sekä hallan kanssa vain kun taisteltiin.\n\n    Täällä kaatui vanhat kasket, siirtyi syrjään louhikot,\n    täällä kirveen laulaessa kaikui aarnihongikot,\n    kunnes tullen uhripäivän pyhät lehdot vilkastui,\n    kansan syvät huokaukset savupilveen pukeui.\n\n                *     *     *\n\n    Mutta kerran kevähällä huomaa hylkeenpyytäjät,\n    ulkosaaren rannikoilla saalistaan kun väijyvät,\n    että kaukaa merten poikki laivat oudot purjehtii,\n    kohti heidän kotojansa lailla lokkein kiirehtii.\n\n    Valkopurjeet pullistuupi, keulat halkoo ulappaa,\n    pian saarten salmekkeille kummat kulkijaimet saa,\n    laskee laivat lahden pohjaan, maalle käy kuin omalleen,\n    nostaa ristin kummun laelle, käy sen juureen polvilleen.\n\n    Kummissansa katsoo tuota vanhat hylkeentappajat,\n    aivan oudon aavistuksen mielissään jo tuntevat:\n    tullut oisko vainon joukko viemään heiltä viljamaan,\n    uhrilehdot leikkimähän, kalapaikat katsomaan?\n\n    Kohti vierii viesti teitä: ruotsi maahan saapui jo,\n    otti haltuun ulkosaaren, koht' on heidän saaristo,\n    joll'ei käydä kimppuhunsa kaikki niinkuin yksi mies --\n    joustaan näet kuin kuokkoansa suomalainen käyttää ties.\n\n    Kulki viesti, nousi kansa, sotajoukko kokoontui,\n    käytiin kilvan kalpasille, meren laineet punertui --\n    mutta vaikka Ukon kanssa oli tehty liittokin,\n    pysyi maalla ryöstetyllä ristimiehet kumminkin.\n\n    Vaivan turhaks nähtyänsä toivoo sentään Pohjan mies,\n    että Ukko nuolillansa ristin väelle kostaa ties;\n    vaan kun säilyi sijallansa rikkomatta ristinpuu,\n    kansa miettii, kunnes kääntyy, ristin juureen polvistuu.\n\n    Niinkuin nousee ulapasta jyrkkä luoto korkeuteen --\n    kestää kaikki merten hyrskyt, hurjat laineet vahtoineen,\n    niinp' on nousi saarekkeelle ajan vierren linnakin,\n    joka ristin merkin tähden nimekseen sai Korsholmin.\n\n                                       (K. Leino: Runoja.)\n\n\n\n\nPIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.\n\n\nKÄRÄJÄT.\n\nEräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi\nkunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä\nnykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia,\njotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä\nasioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja\nkullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden\nneuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat\nettä yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli\nleveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he\nmuuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen.\nHänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista\nrenkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret\nulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka\nkantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään;\nmutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho\nhänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää\nja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,\nettä jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin\npystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät\nummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä\nnousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja\noli valveilla.\n\nVastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen\nmies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat\njäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen\npäänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten\nistujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen\nsilmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli\nikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies\nistui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun\nvanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä\nsuhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.\n\nKeskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies\nvanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko\njoukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi\nsuunsa:\n\n-- Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun\nkuuli isäntänsä nimeä mainittavan -- Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien\npirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet\npoikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet\nlähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa\nsotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että\nvaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi\nkoko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin\nkannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille\nherroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä\non ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi\nmuuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että\npitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä\npäivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.\n\nSe oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja\nmuusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan\npuhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka\nlevitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta\nhän ei noussut eikä virkkanut mitään.\n\n-- Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; -- siitä\nKurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme\nniinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun\nvihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos\nannamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä\nmeille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja\nmeidän mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu!\n\n-- Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi\nseisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon\nmeteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.\nSitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.\nIkäänkuin itseksensä hän puhui:\n\n-- Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei\nole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme\nnaimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta.\nSiihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on\nhaihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi\nveikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä\nKarjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. --\nNo, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu\nkuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden\nlappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen\nmielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin\nkeväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. --\nHän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: -- Minua\nsoimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin\nhoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden,\njonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin\nhallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on\nteille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa\nteidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä\nmaallisia etujanne. No, -- hän lisäsi uhka-äänellä, -- minä pyydän\nteistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! -- Koira\nkerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: -- Niin\nmaksakaatte, taikka --!\n\nÄänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta\nuudestaan nousi.\n\n-- Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi\novat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja\nnähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan\nja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa\nkahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun\npaavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista\nsotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista\nsisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen -- tein hänet\nnaisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit\ntoisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne\nsen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta.\nHäntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset;\nmutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären,\nkun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä\nhirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet\njumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan,\nmutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa.\nNe pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. --\nNo, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan\nTurun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta\njos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset\nHämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun\npappeja likempänä.\n\nKoko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli\nhämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen\nsaanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin\npäämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.\n\n\nPOHJAN NEITO.\n\nEi ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon\npäässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta\nsaakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja\nolivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin\nViljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei\ntämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä\nenemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin\narvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun\nhänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä\ntähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se\nisommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin\nPohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana\nalamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa\ntarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti\nRuotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia\nsuojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä\nyrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen\ntapauksen valtiollisia kohtia.\n\nMutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,\nvaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon\najatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne,\nsen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä\nkäytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein\nolivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan\nkuulu, Pohjan kunnia.\n\n    _Lyyli_, lylyn lykkeäjä,\n    Kautokengän kuluttaja,\n    Hirven ahkion ajaja,\n    Pohjan neito pulskeainen.\n\nPitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus\nja ylpeys, \"maan kuulu, veden valio\"? -- Vanhat viisaat vastasivat,\nvaikka vastoin mieltänsä: \"totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin\ntytär ainakin\" -- Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: \"Ei suinkaan;\nhän on meidän, hän on Pohjanmaan!\" --- ja totta puhuen, eivät vanhat\nviisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut\nPohjanmaahan.\n\nKaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa,\nja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti\nKurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon\nalle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin\nkivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli\nKurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli,\nikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli\nhänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne\nmuistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko\nmieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän\näitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin\nmyöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla\nja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa,\nmilloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja\nsuuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti\nollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut\nhänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen,\njohon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua.\nVapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen\nhuvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa\nohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei\nkukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden.\nTalvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama\naljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä\nPohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- \"Pohjan neito käy\", oli ihmisten\ntapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat\nluulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän\nherroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan\npirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.\n\nNäin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa\nvapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja\nmiettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.\nSuurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten\nmuutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella\nrakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja\nmorsiusmyötäjäiset.\n\nEi ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin\ntoisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan\nkuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti\nkorkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla\nsuuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä,\neikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan\nnaimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä\nliiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai\npunapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.\n\nMutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei\nainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa\nHämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui\nvanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko\nhuonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla,\nikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen\nperheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi\nheidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira,\njonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä,\nikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa\npalkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa,\nkosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset\ntoimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun\njaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt\nsadatteli, -- lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen\nensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.\n\nMutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan,\ntietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää\nhänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki\nmuut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan\nvanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi\ntaipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen\npäätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin\ntytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton,\nneuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois\nmaan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha\nei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha\ntuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja\nahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja\nkuitenkin tämä Häme häntä kammotti.\n\n\nVITJAKKA.\n\nNiinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut\nkäydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin\ntoinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin\nLyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,\nmutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että\nPouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö\nhankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja\nhakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin\nkylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin\nerinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä\nkuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen\nrakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun\nhevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes\nhän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän\nkulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on\nverraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen\nilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan\npirttiin.\n\n-- Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan\nnähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin\nkarkaa takaisin Pohjanmaalle. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa,\nVitjakka?\n\nPouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies\nViljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli\npitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin\nseassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa\nsekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden\nja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen\n\"Vitjakka\" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat\nhänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.\n\nMielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan\nsilmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. -- Näinkö\njäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle -- tuttaville?\n\n-- Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, -- hirven emäntä\ntulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi.\nMikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista\nruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.\n\nTyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Teet hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat\npannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei\nvihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on\npelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.\nToinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.\n\n-- Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. --\nKukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen\nisäsi lähteä? -- tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin,\ntappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne\nsyntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö\nolisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen\ntapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on\npääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan\ntahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!\n\nVaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä\noli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä\nsurman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän\nasti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku\nhirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle\nautiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut\nainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, -- vieraantunut omasta\nisästänsä, murhaajasta.\n\nMutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon\nkylmänhikistä otsaa? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen\nkyynelvirtoihin? -- Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta\nkuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin\nturvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan\nkohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän\noli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.\n\n-- Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.\n\n-- Jää minulle, vastasi Vitjakka; -- tämä käsi sinua holhoo ja\npuolustaa. -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.\n\nMutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- Saammehan mennä kuulustamaan,\nmitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota.\nJa jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika,\nmillä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.\n\nSe oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli\nLyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa\nkanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies\nvastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa\ntytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän\nmielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin\nrouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan\nperintöoikeutensa nojalla.\n\nVanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen\ntoverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä\ntulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella\nherruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä\nLyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet,\nmillä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä\nsilloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli\nsaava lukea omaksi syykseen.\n\n-- Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään\nhypätessään; -- vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet\nsieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!\n\nSininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle.\nHän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen\nolkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.\n\n\nVUODEN PISIN YÖ.\n\nJoulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa\npermannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet\nentistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava\nhorjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja\nkostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli\nväliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä\nhienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina\npehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän\nvaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki,\njoka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä\nhaukahduksella.\n\nLavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti\nvalkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä\nkynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot\nolivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen\nlapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.\n\n-- Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut\nhavaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.\n\n-- Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.\n\n-- Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald\nritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä\nja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan\n[tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin.\nSitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa.\nEt taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle.\nHarald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa\nsukua -- --\n\n-- En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito\npunastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen\noma.\n\nKurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat\nhelisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi\nsoihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.\n\n-- Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan\nsynkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni\nkoetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti\nKurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut\nynseytensä.\n\n-- Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä,\nlähtien ulos salista. -- Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui\nlavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli\njäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.\n\nMutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa\noli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin\njuhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä\naiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea\nkäytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita\nja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja\nnäitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli\näskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.\n\nKnaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin\nsijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä\nvierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki\nahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa\nmaljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään.\nRiemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat\nmiehet olivat oijenneet mikä mihinkin.\n\nSydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli\nyksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko\nkummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni\njärven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä\nmiehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet.\nRitarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat\ntulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden\nhevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että\nensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan\nkymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin\ntämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat\nkummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista teki ristinmerkin,\nluullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.\n\nAinoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin\nkummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis\nheitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin\nyösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä\nvanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän\njalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä,\njoka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja\nitse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä\nmahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja\nylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa\nalhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka\nnyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald,\njolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta\nmuutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä\nladottiin; -- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut\nmuuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille\nraukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat\noluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan\nlappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan\npirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon\ntietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja\neripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä\nriidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa\nlappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten\ntuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta,\nennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka\nsuurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja\nLapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa,\ntyhjentäen haarikan pohjaan asti.\n\nMutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta\npäästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin\ntarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? -- Se\noli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja\nluultavasti neidon hääpukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritarivitjat.\n\n-- Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,\nniin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui\nlappalainen jäähyväisiksi -- ja pian oli taas koko seurue\npaluumatkalla.\n\nMutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,\nasemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon\noluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen\naikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä\nnaittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen\najatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha\nlappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin\ntulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät\nkasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa\nvierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.\n\n-- Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari,\ntyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. -- Se on oikein,\nettä olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin\nmorsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on\nvitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. -- Näin sanoen\nhän riisui kannuksen jalastansa.\n\nLyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.\n\n-- Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä\nkantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille,\nkorkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. -- Näin sanoessaan neito päästi\nrautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.\n\nSumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat\ntyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen\nmieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan,\nlausuen:\n\n-- Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen\nvoitettu kauneuden voimalla.\n\nRitarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,\nlisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat\nLyylin pakoon juhlasalista.\n\nIllan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä\nja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että\nHarald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi\nvaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa\nollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille\nkalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa\nnaistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua\nvastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin\nhalveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki.\nKuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat\nannettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti\nsamoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai\nmuuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset\naarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut\nmyötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien\nläsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen\nvakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja\nahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä\naarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.\n\nVuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella\nyötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja\npalvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta\nvarten.\n\n-- Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole\nmeikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan\npihalla hevostoimissa.\n\n-- Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen -- puhutpa joutavia!\nLuuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole\nritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa\nkuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.\n\n-- Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin\nkultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella\npuolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen\nyhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin\nkun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät --?\n\n-- Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan\npäällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme.\nSopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille.\nHa, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna\noluella.\n\nToinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää\nmiekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat\nja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan\nrautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen\njälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän\nkäskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi,\nkun Kurki itse kellariin astui.\n\nTämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka\npienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun\nensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa\nlaskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: \"Tähän lasken laukkuni; tämä\nLaukko olkoon\", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina,\njohon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi.\nMutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja\nvahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun\nsovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään,\njonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta\nsivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta\nkehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko\nsäilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli\nkoonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä\npirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä\nvanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä\niloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta\njulmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit\nnahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, -- kaikilla\noli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi,\nhänen kuluneen elämänsä tarinasta.\n\nSoihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä\nsopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita\nverentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu\nriippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu!\n-- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen\nvanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin\nmolemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa,\nodotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa\nTuonen tyynissä tuvissa.\n\n-- Olenko koskaan naisia pelännyt? hän murahti, vihaisesti kääntäen\nselkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka hän yrittikin\nkaraista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen\nkuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi\nkuullut kahinan jonkinmoisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli\ntuntevinansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan.\nKuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti\nTotkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä kuului outo\närinä, missä oven edessä vartioi.\n\nTuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun\nTotki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin\nkiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu\nkädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota\ntömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven\nja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.\nKauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa\nhänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa\nnuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren\nluolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän\nkyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.\n\nMutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes\nmolemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat\nnähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita.\nOli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä\nkuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan.\nSamassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat\nlentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan\nnäkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet\njuominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon\nisäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden\nvieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin\nkummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin\ntyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon -- ja minne pakoon? --\nNäillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä\ntulipalon loistaessa Laukon pihalla.\n\nMutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi\nhenkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka \"vuoden\npisimpänä yönä\" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille\ntakaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi\nsyntymämailleen.\n\n                               (Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)\n\n\n\n\nPIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.\n\n\nVähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan\nrinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla\nvaroillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on\nTurun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin\nasuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka\nmonessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin\npalvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista\nhonkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli\nporstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä,\nmutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat\nsaivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka\netuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan,\njotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni\nrannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin\nlinnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan\nhuoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen\nrakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja\nmatalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin\nmaanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja\nmuutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös\ntämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu\nsola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan\nhuoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa\npäädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä\nlasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset\nlaudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.\n\nTämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet\neivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta\njälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa\nkivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin\nvähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan\nperuskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,\nhengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja\nsivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän\ntavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle,\nikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja\nantoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen\nkoko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta.\nHeitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta\nlukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa\nhän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista\npiispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet\nvenäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä\nkansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja\nettä tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista\nvanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen\nmuuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän\noli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen\nläheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan.\nHän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston\nmenettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle\nsumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet\nkangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen\nisänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.\n\nTänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan\nasemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri\nnimisen koululaisen eli \"scholarin\" seurassa. Piispa itse oli vanhahko\nharmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät\nsiniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen\nristi oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja\nhänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli\nmelkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat\njokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias\nnuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät\nolkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin,\nilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.\n\n-- Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen\ntähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli\nUnikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,\nett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.\n\n-- Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne\nsydämmenne puhdasta tarkoitusta?\n\n-- Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen\njuuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille\naikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen\nturvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,\njota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän\nHenrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin Pyhän\nHenrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä.\nMinä olen aikonut -- Jumala minua armahtakoon -- asettaa tässä\nsyrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. -- --\n\n-- Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli\noli murhamies, marttyyrin surmaaja!\n\n-- Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella\nvanhus. -- Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin\nhirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli\nomaa vertasi, -- minun ja sinun sukua. -- Hänen sydämmensä tosin oli\nsokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin\nkaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras\nusko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa\nymmärtäneet. --\n\n-- Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi\nhuoahtaen, -- Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on\nkäännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken\nmaallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja\ntäällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa.\nOvatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa\nrakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä,\nvakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se\nmuuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman.\nMutta -- -- oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan\nsydäntä!\n\n                               (Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)\n\n\n\n\n\n\nPIISPA HEMMINGIN AIKOJA\n\n\n\n\nHIRMUKUOLEMA.\n\n\nTurun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas\npapilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän\noli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan\nkirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa\noli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä\nkaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan\nvalkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus\nTempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän\npistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita\näskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia\nkynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen\nsyrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa\noli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.\n\nTällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi\nhän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui\nvanhukselle vaikealta.\n\nRypistetyin silmäkulmin astui piispa kaniikin eteen ja sanoi: -- Miksi\nkeskellä yötä olet sytyttänyt kaikki kynttilät palamaan alttarilla?\nTavanmukaiset yökynttilät olisivat riittäneet.\n\n-- Minä odotan tänne kansaa, sanoi vanha kaniikki.\n\n-- Odotat, sanoi piispa, siis et muista, mitä olen määrännyt?\n\nVanhus vaikeni, katsoi vain kivipermantoon ja kädessään vielä oleva\nkynttilän sytyttäjä putosi maahan.\n\n-- Jumala on meitä rangaissut hirmuisella kuolemantaudilla, joka\nriistää toisen uhrin toisensa jälkeen, jatkoi piispa. Linnanherran\nkanssa olemme määränneet, että kaikki lika ja roska on kaupungissa\npoltettava, että suurinta puhtautta on pidettävä ja että sairaat ovat\neroitettavat terveistä. Ainoastaan näin voimme pelastaa ihmiset\nhirmukuolemasta. Kirkko on määrätty suljettavaksi ja ihmisiä käsketty\nkääntymään pyhien puoleen kodeissaan. Oletko kaiken tämän unhottanut?\n\n-- En, herrani ja esimieheni, sanoi kaniikki hiljaa ja nöyrästi, mutta\nminä olen säälinyt heitä ja vastoin tahtoasi luvannut avata heille\nkirkon, jotta he saisivat anoa apua Pyhältä Henrikiltä. Sinä sanoit\nmeneväsi Koroisiin piispantaloon. Minä en tiennyt sinun olevan täällä.\n\n-- Sinä olet rikkonut kirkon asettamat säännöt; tiedät siis, että siitä\nsinua kohtaa rangaistus, sanoi piispa kiivaasti.\n\n-- Minä tiedän sen ja olen valmis ottamaan sen vastaan.\n\n-- Miksi siis tämän kaiken tahdoit tehdä?\n\n-- Johan minä sen sanoin sinulle, vastasi kaniikki lempeästi, ja tällä\nkertaa uskaltaen katsoa kirkkailla harmailla silmillään piispaan, --\nminä säälin heitä, noita kuolevia ja pelastustaan etsiviä. Minun\nherrani ja esimieheni, elä suutu minuun siitä, ett'en ole voinut nähdä\nkaikkia samoilla silmillä kuin sinä. Katsohan, ihminen voi pelastaa\nruumiinsa ja kuitenkin pysyä sairaana, ell'ei hänellä ole uskoa. Hän\nvoi kuolla ja kuitenkin elää iankaikkisesti, jos hänellä on usko. Sinä\nolet tahtonut estää heitä pääsemästä kirkkoon, jossa heidän uskonsa\nsaisi uutta voimaa. Minä olen sinun halpa palvelijasi ja sinä olet\nminun herrani ja piispani, jonka kirkko on esimiehekseni asettanut,\nmutta kuule kuitenkin minua, joka jo olen lähellä ihmisijän suurta\nrajaa ja joka ikävöitsen herrani ja jumalani luo. Paljon olet sinä\ntässä maassa tehnyt, jotta herran temppeli kaunistuisi ja sen kautta\njumalan iankaikkinen kunnia loistoonsa tulisi, paljon olet saanut\nkunniaa siitä, että Birgitta rouva, jonka asioissa juuri hiljattain\nolit pyhän isän luona Avignonissa, sinua ystävyydellään kunnioittaa.\nOlethan hänessä nähnyt, mitä suuri usko saa aikaan ja kuinka jumala\nhäntä on armoittanut antaessaan hänelle unessa ilmestyksiä. Ymmärrä nyt\nnäitä halpoja olentoja, jotka hädässään tahtovat paeta jumalan luo ja\netsivät turvaansa Herran huoneessa Pyhän Henrikin lippaan luona.\n\n-- Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja\novelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy\nmeidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia,\njoka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat\nkoko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy\ntällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa\nesineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta\ntäyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon\nportaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi\nlohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä\nhe kaikki saavat kuoleman.\n\n-- Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet\nunohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.\n\nPiispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet\nvälkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:\n\n-- Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.\n\nHän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.\n\nSe oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja\nsen ohella kuului valittavia ääniä.\n\n-- Mitä se on? kysyi piispa.\n\n-- He saapuvat, vastasi kaniikki.\n\n-- Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?\n\n-- Minä menen katsomaan.\n\nVanhus aikoi kiiruhtaa kirkon ovea kohden, kun piispa hänet pidätti ja\nsanoi:\n\n-- Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät\nnäkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.\n\nNopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän\nLaurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään,\nvaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.\n\n-- Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui\nvoimakkaana kirkon holvissa.\n\n-- Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin\nmeille lupasit, kuului ääni oven takaa.\n\n-- Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.\n\nHetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului\nmiehen ääni:\n\n-- Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!\n\nSamassa kuului kumea jysähdys oveen.\n\n-- Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen!\nhuusi piispa.\n\nMutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului\nsäännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty,\nsitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva\ntammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä\ntiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli.\nJo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan.\nHän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen\neroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten\nohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti\nselälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen\nhiljaista.\n\nKansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta\nensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni\nkatsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja\nniitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet.\nMuuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui\nristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen\nastunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja\nsitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti\nkirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei\nhäntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen\nylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin\nalttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä\nseurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten\nrukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä\napua.\n\nVavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa\njoukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti\nmuun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi\nsellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä\nseisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän\nHenrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa\noli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja\nsiunasi heitä.\n\nRautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän\nristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja\nvanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen\nkäsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja\nnosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen\nastui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä\nolevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä\nkatsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi\notsansa kirkon lattiaan.\n\nPolvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli\nnoussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei\nkaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja\nhänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas\ntuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä.\nÄkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:\n\n-- Minä olen terve, minä olen terve!\n\nJa tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan\nja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:\n\n-- Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!\n\nSilloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin\nkauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät\nja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.\n\nPiispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä\nollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen\nkuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen\nsuunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin\nalttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten\nriemuhuutojen soidessa korvissaan.\n\nPäiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan\nihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse\nkulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän\nasteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt\nulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi\npäänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti,\nkatseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä\noli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan.\nAamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi\nsinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun\nhän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden\nkasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut,\nkäveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän\nsurkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut\nlypsäjää.\n\nSilloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen\npiispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta\npaikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon\nlypsäjän.\n\nJa kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien\nvieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen\npuoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä\nmaidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.\n\nPitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja\nastui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui\njoukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja\nkäsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän\nkepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.\n\nMutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki\npolvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden,\navasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.\n\n-- Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet\nopettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa\nsäilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.\n\n                                                    Jalmari Finne.\n\n\n\n\nKAKSI MADONNAA.\n\n\nPiispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen\nkäkkyrä.\n\nOlivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä\ntuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan\nliepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän\nlämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin\nnilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi\nleikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun\nkaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi\nhänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille\nvinhempaa vauhtia.\n\n... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,\nlahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa\ntyöstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden\nnimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista\nlie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja\nasuikin niin lähellä...\n\nVanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhimyksen\nsielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen\npaperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet hänelle\nriittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen -- mutta\ndatumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan\ndocumentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno\nDomini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa valennut,\nminkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli\nniin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.\n\nAprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta\npitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun\npuotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen,\npäättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä\nkohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella.\nSiinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja\njäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen\npäätä korkeammalle tuvan päätyseinään.\n\nTähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla\nnimi: \"Conradus Pictor\", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän\nsäteissä. Itse hän oli sen maalannut; ristimänimensä jälkeen\noli hän liikanimekseen saanut tuon \"pictorin\" piispan papereista\njo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen\nmaalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä\nmaalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin\njulistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta\nvuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia, jos ehti ja\nhaluttiin.\n\nTämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään\nhimmeän tunnehäivähdyksen, joka yht'äkkiä kohotti hänen tuiman\ntotisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet\nnäyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen\nympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta,\njolloin vielä oli päivänpaistetta hänenkin elämässään.\n\nKonradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka\nPerniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää\nkaappineitsyttä tiedustamaan.\n\nLautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun\nloimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille\nistumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään,\nensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär\npäresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko\nmeni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka\nhänellä oli tekeillä, hänen apulaisensa Anu siveli viimeistä rusopunaa\nneitsytäidin huulille ja hänen tyttärensä Anni näytti heille molemmille\nvalkeaa.\n\n-- Mitäs lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan\nlastun ristiuhrin korvalliselta.\n\n-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin,\nmutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maanmies nahoistaan ja\nturkiksistaan.\n\n-- He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unohti\nvuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat ne\nnykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,\ntuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.\n\n-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin\nsilmin leikkotukkansa alta.\n\n-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia\nkissoja.\n\n-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.\n\n-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien\nrehkimisen täällä näin syysmyöhään.\n\n-- Kieltääkö?\n\n-- Syysmaariaan päättyi heidän kauppalupansa.\n\n-- No mitenkäs he sitten --?\n\n-- Viis he Maunu Liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä\npäättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä\näytäröivät.\n\n-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies\ntuohtuneena.\n\n-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina\nvälittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä\nMartin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne\nkoijineen.\n\n-- Mutta eikö esivalta --?\n\n-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta\nkuningaskruunua myöten!\n\n-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?\n\n-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!\nRauhattomuudessaan heittelivät Maunu Liehakkoa ja hänen molempia\npoikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja\nminkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko\nmaasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä\nkuningashuonetta kukistamaan.\n\n-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?\n\n-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin\nvastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun\nlinnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika,\nentinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan.\nKuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai\nvärjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa\npiirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa\nvanhuskin taipui --\n\n-- Piispakin!\n\n-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti\nsen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan\nasemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --\n\n-- Ja antoi kyytiä meille saloneläjille, jos niskuroimme kirkon\nkymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut\npiispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat\nveronahkansa, kertoi Junu lautamies.\n\n-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä\nsai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti\nsaksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän\nkätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana\nmeillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä\nvaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen\nHenricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain\nkärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja,\ntoki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet\njoi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa.\nToisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä kaivanneekaan!\n\nLautamies nyökytteli vain päätään.\n\n-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäisi\naisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet\nraatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä\nsiihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen\nkaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkään tirisee!\n\nTämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,\nsynkkiin mietteihin.\n\nKotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut\npuhettakaan:\n\n-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun\ntaideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä\nlestistään!\n\nHän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.\n\n-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, joll'ei näkisi! Kyllä on\nkorea, on vain...\n\nHänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,\noliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.\n\n-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka\naulistellen.\n\n-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä\nmukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille\nvoi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä.\nMutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?\n\n-- Missä?\n\n-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin\nkainaloon.\n\nKoko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen\nhämmennyksiinsä.\n\n-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.\n\n-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten\ntyhmyyttään. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!\n\nJa sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille\ntummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon\nhöllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa\nyläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla\ntähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää\npilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän\nherkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,\njoilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt\nmitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja\nsäteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri\ntämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen\nkeväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.\n\nTämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että\nhän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa\nasioista vähän perillä.\n\n-- Mille se nauraa? kysyi hän.\n\n-- Eihän se naura...\n\n-- Mitäs se sitten muhoilee?\n\n-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --\n\n-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että\nhänen oppilaansa selitys liiaksi liiteleisi siniauterissa, -- hymyllään\nse julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.\n\n-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään.\n-- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen\nkasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.\n\n-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi\nmestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja\npuupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun\nmuistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --\n\nKonradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että\nnäytti olevan tulossa vähintäin peninkulman pituinen tarina hänen\nvaloisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan\nVisbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja\nmuille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen,\nviitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä\nsilmäillyt kuvaa ja teki yht'äkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että\nmestarin muistelma katkesi alkuunsa.\n\n-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään\nAnniin) hän... ilmetty Anni!\n\nAnu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian\noikein älynnyt.\n\n-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!\n\n-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,\nikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.\n\n-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja\nvilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että\nkuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.\n\n--- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --\n\nLautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän\npulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa\npyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta\nalunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...\n\n-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!\n\nNäin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen\nja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.\n\nKuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin\nhuolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti\nvetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Mummomaista äitiyttä\nkuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja\nsäteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä\nsilmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi\nraukeahkojen luomiensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän\npoikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.\n\n-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.\n\n-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan\nsiunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.\n\n-- Niin, kullakin on oma sydämmensä pyhimys. Tämä on viimeinen\nmadonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli\nsydämmeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut\nhinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta\nkuoltuani vasta saavat sen noutaa.\n\nSiinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan\nkasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja\npuupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset\ntekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan\nnähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin\nhellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon\näidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi\nkäsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan\npojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin\nluontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset\nolivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista\nkankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä\nmuovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.\n\nMuistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan\nmerkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:\n\n-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän\nhymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --\n\nHänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle\nlämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni\npisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret\nistuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha\nmestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia\nedessään.\n\n                                     (Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)\n\n\n\n\nRUTTOA PAOSSA.\n\n(Jatkoa edelliseen.)\n\n\nJa vanha maalarimestari Konradus kertoi:\n\n-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman\nturhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus\noli tuleva.\n\nOli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin\nsen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti.\nMutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään,\nomille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Viipurista\ntulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas\noli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.\n\nMutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei\nsäästänyt ristittyjä eikä pakanoita.\n\nKirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni\nviisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillani tätä madonnaa\ntuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani\nLaurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka\nkeskentekoisena vieläkin viruu tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja\nmaalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt\nkaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon\nnukkumaan.\n\nYht'äkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se\nrutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt\nTukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen\nääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yht'äkkiä itse Puraja\nlaivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen\nkuin avannosta nostettu, ja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia\npilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään\noli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin.\nMutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan\nvarastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi\ntanhuaan, ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet\nihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.\n\nKertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi\nperille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä,\nkaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain\nvaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä\nkäsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto\nlevisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä\nilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.\n\nSaarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään.\nHe rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään\nniin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He\nompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja\nruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja\nkirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen\nkatuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja\npaljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen\nsiunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä\nauttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin\nkaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille,\nyhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat,\nja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.\n\nMonet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä\nlyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat\nTurkuun rukoilemaan Pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai\nkävivät palvomassa pyhän Jaakopin kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa\ntai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.\n\nSillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa\nyksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin\nsalvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät\nsiten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui\nkalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain\nlähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki\nkalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme rientäen pois\nruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotista\nAnnia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.\n\nMutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä\npäivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä\nkylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan\npesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita vain oli\nkyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan\ntielle lyyhistyneet.\n\nLaahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja\nvuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta\nkavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen.\nVihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa,\nja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme\nviimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme\nkuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat\npaenneet, paenneet!\n\nYhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo\nvirittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!\n\nPellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin,\nmusta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui\nkuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä\ntihersi ja vaikeroi, että \"äiti sanoi, ett'en saa tulla hänen\nluoksensa\". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut\ntämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ett'ei\nKerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli\nja maanitteli tulemaan mukaan.\n\nMuutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin\nkädestä taluttaen. Silloin yht'äkkiä heittää hän pojan käden irti,\nnäen, miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi\nvalahtavat. \"Polttaa!\" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista\nja vaipuu maahan. \"Rutto!\" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi\nhumahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain,\nettä nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat.\nNiinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun\nkasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi; niinkuin unissani\nnäen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita,\nmiten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta\nyhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten poikani, elämäni toivo,\nammattini jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä\nistualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta\nennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin\nja mustin paisein.\n\nMinut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni,\nainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en\nkuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta,\npaeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin\nvain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, jonka\npyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin,\nniin että hän tuli jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että\ntaivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin\nkauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla\npäivänrinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan, ja nukuin.\n\nEn tiedä, kuinka kauvan nukuin, ennenkun heräsin lasten itkuun.\nNälkäänsä valittivat surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi\npäähäni tuuman, jätin heidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle\nsuolle ja poimin sieltä karpaloita. Virkistynein voimin sitten läksimme\nharhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön\nurrin. Tyttö nukkui sylissäni, ja poika marri jälestä unisena\nuikutellen.\n\nHarhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi\npaleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän\nerämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä\ntiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin\nkukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin.\nSiellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren\nvelhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan.\nMutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista,\nkuulimme, kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin,\nniin ett'eivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, kuinka\nautioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei\nuskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.\n\nParin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi\nasukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa\nhuostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja\ntäällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja\nkaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani --\nja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin -- mihin he\nnyykistyivät. --\n\nNäin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa.\n\n                                        (Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)\n\n\n\n\nSÄÄKSMÄKELÄISTEN PANNAANJULISTUS.\n\n\nSääksmäen kirkossa ja kirkkomäellä oli eräänä pyhäaamuna v. 1340 suuri\nväentungos. Kansaa kokoontui jumalanpalvelukseen, mutta helposti\nvoitiin huomata, että joku erinomainen asia jännitti mieliä.\nPitäjäläiset olivat jo kauvan olleet riidassa kirkkoherransa, mahtavan\nHenricus Hartmannin kanssa, ja eripuraisuus oli lopulta mennyt niin\npitkälle, että useat kylät olivat kieltäytyneet maksamasta hänen\nvaatimiansa kymmenyksiä. Turhaan oli kirkkoherra silloin kieltänyt\nheiltä kirkkoonpääsön ja sakramenttien nauttimisen. Molemmin puolin oli\nkäännytty valituksilla ensin Turun piispan, ja sitten hänen päämiehensä\nUpsalan arkkipiispan puoleen. Käydessään Suomen hiippakuntaa\ntarkastamassa oli sentähden arkkipiispa Pietari lähettänyt\nkaniikin Tuomas Johanniksen Hämeeseen Sääksmäelle, jonne ei oma\nmatkansa ulottunut, asiata tutkimaan, uskoen hänelle siinä täyden\narkkipiispa-vallan. Tämä oli kutsuttanut uppiniskaiset pitäjäläiset\neteensä ja julistanut heidät velvollisiksi riidanalaisten kymmenysten\nmaksuun, sekä määrännyt melkoisen sakon kultakin viikolta, minkä he\npysyivät uppiniskaisuudessaan. Mutta vastahakoiset eivät sittenkään\ntaipuneet, vaan sanoivat valituksilla turvautuvansa kirkon ylimäiseen\npaimeneen; näin oli asian ratkaisu lopulta tullut itse paaville, joka\nsiihen aikaan asui Avignonissa. Odotettiin nyt saatavan vastaus näihin\nvalituksiin. Pitäjään oli levinnyt huhu, että muutama päivä sitten oli\npappilaan saapunut sanansaattaja, tuoden mukanaan ison tarkasti\nsäilytetyn pärmäkirjeen suurine sinettikoteloineen. Mutta mitä tämä\nkirje sisälsi, ja kumpiko, kirkkoherra vai hänen riitaveljensä, oli\npäässyt voitolle, sitä ei tiedetty. Sentähden väki nyt messuajan\ntullessa tunkeili Sääksmäen kirkossa, ja kirkkomäelläkin liikkui\nsankasti joukkoa, jossa myöskin nähtiin vastarinnan päämiehet Rapolan\nMattias ja Kuningas, Voipalan Kallas ja Asikka Hahtisenpoika.\n\nVihdoin saapui myöskin itse kirkkoherra Henricus Hartmanni täydessä\nvirkapuvussa, kahden nuoren pappismiehen, apulaistensa, seuraamana.\nKaikkien huomio kääntyi häneen, ja hiljainen odotuksen humina kuului\nväkijoukosta. Kädessään piti hän pärmäkirjettä riippuvine sinetteineen.\nHän astui suoraan alttarin luo, kumartui pari kertaa siinä olevain\npyhäkuvien eteen ja teki ristinmerkin. Sen jälkeen hän juhlallisena\nkääntyi kansan puoleen ja lausui lujalla äänellä: -- \"Esimieheni\nUpsalan kunnianarvoinen arkkipiispa on minulle lähettänyt Rooman pyhän\nisän ratkaisun ja tuomion siinä riidassa, jonka osa tämän seurakunnan\nasukkaista on nostanut minua ja kirkon oikeuksia vastaan. Kuulkaa mitä\npyhä isä sanoo:\n\n'Benedictus piispa, Jumalan palvelijain palvelija, lausuu rakkaalle\npojalleen Upsalan kirkon dekanukselle tervehdyksensä ja apostolisen\nsiunauksensa. Sittenkun meidän rakas poikamme Henricus Hartmanni,\nSääksmäen seurakunnan kirkkoherra, Turun hiippakunnassa, on meille\nnäyttänyt, että vanhan, suostutun ja tähän saakka rauhassa noudatetun\ntavan mukaan Upsalan koko kirkkopiirissä, josta Turku ja sen\nhiippakunta tiettävästi on osa, pitäjien esimiehet voivat varoittaa\npitäjäläisiä, jotka eivät säännöllisesti maksa kirkkokymmenyksiä\nkirkoillensa ja kirkkoherroillensa, että suorittaisivat mainitut\nvelvolliset kymmenyksensä esimiehillensä; ja jos mainitut pitäjäläiset\nkirkon lain mukaisesti varoitettuina, että kymmenykset suorittaisivat,\nlaiminlyövät sitä tekemästä soveliaan määrätyn ajan kuluessa, niin\nvoivat kirkkojen esimiehet kieltää heiltä pääsön kirkkoon ja,\nuppiniskaisuuden kasvaessa, kirkon pyhien sakramenttien nauttimisen, ja\njos mainitut pitäjäläiset kolme viikkoa ovat olleet tällaisen kiellon\nalaisina, ovat he velkapäät kustakin viikosta, kuin ovat uppiniskaisina\npysyneet, rangaistukseksi suorittamaan mainituille esimiehille kolme\nmarkkaa siellä käypää rahaa, josta kolmas osa tulee edellämainituille\nesimiehille, toinen kolmas osa kirkkojen rakennukseen ja jälelläoleva\nkolmas osa jaetaan paikkakunnan papeille; ja koska on näytetty, että\ntätä kaikkea on julkisesti noudatettu Upsalan kirkkopiirissä\nikimuistoisista ajoista asti, ja koska Rapolan Mattias, Rapolan\nKuningas, Olli Nevari Rapolasta, Vedenta'an Paavo, Salon Olli, Olli\nTiisa Voipalasta, Nikki Varg Voipalasta, Voipalan Kallas, Voipalan\nMielenpito, Voipalan Anundi, Voipalan Markku, Hikkalan Hautaputari,\nRitvalan Miemo, Ritvalan Suomalainen, Henrikki Hahtisenpoika, Asikka\nHahtisenpoika, Juti Hahtisenpoika, Jutikkalan Mielikki, Kantalan\nMielunoita, Hirvelän Mielitty, Onkalan Yö, Laivametsän Satatieto ja\nHaaralan Suomalainen, maallikkoja mainitussa Turun hiippakunnassa ja\nmainitun Sääksmäen kirkon seurakuntalaisia, muutamista omistamistansa\nmaista ja muusta omaisuudesta, mitä heillä on mainitun Sääksmäen\npitäjän rajojen sisällä, eivät ole huolineet mainitulle esimiehellensä\nHenrikille maksaa velvollisia kirkkokymmenyksiään, -- -- -- Sentähden\nkumoamme me tällä apostolisella kirjoituksellamme kaikki valitukset\nmainittuja toimenpiteitä vastaan, niinkuin oikein on, ja käskemme\nkäyttää pyhän kirkon rangaistusvaltaa, että niitä empimättä\nnoudatetaan. Kirjoitettu Avignonissa 16 p. heinäk., kuudentena vuonna\nmeidän paavina ollessa.\n\n                                                Benedictus.'\n\n-- Pyhä isä on lausunut tuomionsa, hän, jolle Kristus on antanut\ntaivaansa avaimet ja valtansa maan päällä. Voi sitä, ken ei alistu\nhänen ja pyhän kirkon alle! Hänen sijansa taivaassa on tyhjä, hänen\nnimensä on poistettu elävitten kirjasta. Jumalan armo on häneltä\nsammuksissa, niinkuin tämän vahakynttilän sammutan. Voi häntä! Kirous\non hänen päällänsä.\n\nKauhu valtasi kansanjoukon tätä kuullessa, ja nähdessä, miten papit\nsammuttivat vahakynttilät käsissään. Voivotusta ja huutoja kuului. Väki\nhälveni sekä kirkosta että kirkkomäeltä, ja ne, joita pannanisku oli\nkohdannut, kiiruhtivat pois ihmisten ilmoilta, kauhistuksella nähden,\nkuinka muut heitä välttivät ja pitivät kirottuina, ja itsekin\nkauhistuksella ajatellen sitä tilaa, johon olivat joutuneet.\n\n                                   (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)\n\n\n\n\nKUVIA PIISPA HEMMINGIN TURUSTA.\n\n\nNuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren\nneidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan\nvartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta\nsittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan\nhentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka\nvaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin\nilmein.\n\nAnni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö\nkasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja\nvyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt,\njonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi\npoven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen\nvartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat\nja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli\nketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi\nhopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva\nja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui\nvaltoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella\nsaattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.\n\nHiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa\nkohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen\ntyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa,\nkaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin\nsyrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa\npyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui\ntakana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet\nlummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin\nkiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän\näidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti\nsuippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen\nnäytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt\norvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle\nruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka\nväreili ujosta elämänilon kaihosta.\n\nUteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja,\njoiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin\nviikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon\nentisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla\nhienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan\nvaralta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin\nkääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi\npysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan\nlevitettävän hienoa verkapakkaa.\n\nPääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni\nyht'äkkiä huudahti ihastuneena:\n\n-- Kas, piispa tulee kirkkoon!\n\nAnu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun\nreunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo,\njota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu\ntuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin\npiispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden\ntuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi\ntuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming\npiispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan\nrakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan\nläntisen portin edustalle.\n\nPiispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen\nhitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta\nportille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon.\nAnu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä\nnyökäytti ystävällisesti päätänsä.\n\nTämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella\nkymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin\nlumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan\nviileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu\nsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen,\nlaskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa\nja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta\npuku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton\nlevätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat\nniin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset\njalkineet.\n\nTervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään,\nvalkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen\ntuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti\nkallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin\nkatosivat he porttiholviin.\n\n-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin -- mennään mekin\nkirkkoon!\n\n-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä\najatellut --\n\n-- Mitäs me siellä!\n\n-- Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä\njoenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!\n\n-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa\nkuulemassa!\n\n-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.\n\n-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai\nmessun tai saarnaa maalaisille.\n\n-- No mennään sitten.\n\nNapaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan\nmenevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen,\nkun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät\njoukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän\nja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse,\nympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.\n\nSiinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein\nkirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta\noli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden\nlaajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli\nharmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä\nkohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu\nsuiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää\npienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu\nmyös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin\nemärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja\netelään.\n\nAnu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja\nvihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta\nvihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen\nrunkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä\nseisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi\nvalaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin\nvahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset\nvarjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin\nlasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan\nniihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi\npääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.\n\nKeskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin\nkirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen\nkivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse,\nhäämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä\npyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus\nmestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta\nVisbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja\nkullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä\näidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen\npolvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan\nkoskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi\nvahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia\nsiunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan,\nnimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina\notettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta\nkatosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu\nriemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli\nympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja\nkattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja\nkukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.\n\nSalahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja\nkuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha \"dominus Henricus\",\nsuntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää\nsuitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä\nhurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti\njuhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat\nsävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.\n\nLaulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming\npiispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään\nvalkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä\nhimmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa\nhuurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen\nohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä\njaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän\näidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa\nkalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni\nja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.\n\n-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt,\nsiunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi\nhedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän\npuolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.\n\nAve Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja\nhartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan.\nHän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman\npalvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville\nuskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti\nmielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille\nylennys.\n\nHänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi\nlatinankielisen messun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui\nhaihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa\nvaltasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu\ntuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa\nsulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään\nsäteilyyn.\n\nHe palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi\nkatselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun\nmuuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he\nkirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus\nclericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin\nkaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet\nehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli\nsentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta\nkatuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina\nsuurelle kauppaturulle saakka.\n\nHe menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen\nyläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten\nraatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä\nparhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli\nsaksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu.\nKadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun\nylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye\nsaksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa\nmajaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä\npuolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa\nloitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.\n\nNuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui\nVartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien\nympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän\nOlavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren\nrinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin\nviheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat\nsivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös\nluostarimäeksi nimettiin.\n\nLuostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen\nlomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin\nturvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut,\nja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu.\nVälkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä\nsamannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella\nsilkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina\nMiesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä\nTurun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen,\nnelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu\nsamannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten\nkiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan\nVipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella\naluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja\nhirsilautalla.\n\nAnnin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet\nhuudahtamaan ihastuneena:\n\n-- Katsos!\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Laivoja!\n\nSalmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa\npullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.\n\n-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja\ntänne äytäröimään, lisäsi hän.\n\nHiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi\ntäältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja\nniiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan\ntornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään\nnosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon\ntornilakan ylle.\n\n-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.\n\nHe laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta\npallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta;\nhirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja\nsitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät\nkauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen\ntäytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne\nhinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni\nyhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.\n\nLinnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja\ntullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin.\nLaivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat\nolivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä\nodottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.\n\nKaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä\nkestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa\nvöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja\ntoisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa\noli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, \"lakanoissa\",\nrautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita,\nhedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.\n\nTöllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät\netumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon,\nupeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti\nolevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa\ntehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin\nkeikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean\nkätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty\nlaituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan.\nKohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään\nkannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli\nkääritty valkoiseen liinaan.\n\nHän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi\nvastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois\nmitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen,\ntahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt\nuteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.\n\n-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.\n\n-- Mitä siinä sitten on?\n\nJoku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä\nja tokaisi äkkipäätään:\n\n-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.\n\nYlpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi\njättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan\nlievettä ja virkahti:\n\n-- Pyhä madonna!\n\nKunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.\n\nJa uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa,\nkulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut\ntuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa\nsäilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä.\nMutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin\noli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon,\nmutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.\n\nHyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua\npergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia\npergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran\nlahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori\nHenrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa\nhänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja\nuseita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja\nParisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja\nkanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen\nskolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat,\nlibri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille\nvälttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen\njoukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin\nolivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja\nkoulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain\noli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat\nihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly,\nsillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan\nkirjaan.\n\nHemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja,\nfransiskolaisveljen Nicolai de Lyran \"Postilla perpetuae\", joka sisälsi\npyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä\nhenki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan\nveljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja\nHemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain\njumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten\nsulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.\n\nVihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset\nhiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni\nrakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi\nviihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä\nhäämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt\nhänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien\nkuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet\nmahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin\nalttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja\nmaalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa\nkömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista\nkuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus\nikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut\nupeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka\noli yhä pysynyt tyhjänä.\n\nÄkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen.\nRukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että\nehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...\n\nKirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli\nhän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman\nlyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies,\njoka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli\nsanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.\n\n-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.\n\n-- Oli.\n\n-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...?\n\n-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.\n\n-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti\ntilauksia kyselemään?\n\n-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä\nneljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.\n\n-- Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa\nsilmät hymystä sirrallaan.\n\n-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.\n\nTämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että\nselvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta\nHemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden\nvivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti,\nvaikka sitä tuskin huomasi.\n\nVeli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta\nsitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin\nreposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä\nherkimmän ja tarkimman \"korvan\" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja\nyhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus\nporvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää,\nvanhaa piispaansa kuin pientä lasta.\n\nSaksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä\ntoisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus\nkappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan.\nHän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.\n\nHemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.\n\n-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.\n\n-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja\nkerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.\n\n-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin\nnähden.\n\n-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --\n\n-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.\n\n-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan\nlähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen\npahennus.\n\n-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin\nkirkkoäidin omaa nakerra.\n\n-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat\nniin koko seurakunnan silmien alla!\n\n-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan...\njulmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!\n\n-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo\nkirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.\n\nMutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi\nhiljaa, mutta värähtävällä äänellä:\n\n-- Toivon teidän muistavan asemanne!\n\nJa Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu\n\"piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei\npyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava\nhänen käskyjään\".\n\n-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä\nkirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän\nyksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja\nomantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon\ntiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan\nulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat\njärjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin\nsydämmenasioissa ohjatkoon!\n\nSamassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder\nJohannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.\n\nLiukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella\nnotkeudella.\n\nPiispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen\nälykkäästä silmänurkastaan.\n\nKumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä\npuunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista\nkisälliä ja kymmeniä oppilaita.\n\n-- Mitä teillä sitten tehdään?\n\n-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden\nmadonnan näytteeksikin -- ja...\n\n-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka\nvuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.\n\n-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme,\nniin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja,\nkrusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja --\n\n-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.\n\n-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme\npyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.\n\nPiispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti\nvinoon.\n\n-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi\nkesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja\nkattoholveihin.\n\nKesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita\neleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.\n\n-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle\nmonitaituruudelle? kysäisi piispa.\n\n-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja\nluonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin\nsuorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.\n\n-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan\nasentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --\n\n-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa\nsiipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla\nuseampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta\nmallia, soreimmin koruleikkauksin.\n\n-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --\n\n-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on\nmukanani ornamenttilistoja näytteeksi.\n\n-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.\n\n-- Hetikö?\n\n-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.\n\nLoistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan\nkoruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.\nEnsimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui\njalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.\n\nLyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus\nkuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan\noikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi,\nvoittaa heidät puolelleen.\n\n-- Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!\n\n-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.\n\nHän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena\nvälähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: \"mille se nauraa\"? --\nniin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä\nryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli\nruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin\nniin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella\nlaskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi\narvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut,\naivan kuin sorvatut...\n\nKonradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin\nkaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet\najattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia\nnikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä\nporvaristytön virnakkeita.\n\nJa ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi\nhyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista\nmadonnaa vaarallisena.\n\nPiispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy\nsilmäkulmassaan.\n\n-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?\n\n-- Onhan se... naurahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän\nkestiin kääntyen.\n\n-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon\nja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --\n\n--- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. -- Mitä kuvan kasvoissa\nliekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.\n\n-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen\njumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties\nhaluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä\nvalmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.\n\nKesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.\n\n-- Sorvipenkin todellisuutta -- niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti\npäätään suosikilleen.\n\n                                      (Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)\n\n\n\n\nPYHÄN BIRGITAN SUOMESSA TEKEMIÄ IHMEITÄ.\n\n\n_Kokemäen kirkkoherra Olavi saa menettämänsä näön rukoilemalla Pyhää\nBirgittaa_.\n\n\"Herra Olavi, Kokemäen seurakunnan kirkkoherra Turun hiippakunnasta\nmenetti onnettoman tapaturman kautta näkönsä kolmeksi vuodeksi ja\nlupasi saadakseen takaisin näkönsä kolme kertaa matkustaa rukoillen\njumalan palvelijattaren Brigitta herrattaren luostariin. Hän sai heti\nnäkönsä selkeänä jälleen ja täytti nöyrästi ensimäisen lupauksensa\npyhän Pietarin vangitsemisen päivänä. Tämän todistaa Kristuksessa\nkunnioitettava isä ja herra Johannes, Turun piispa, joka kertoi tämän\nihmeen synodissa pappiensa läsnäollessa, sekä kunnioitettavat herrat\nherra Ditmalus ja herra Jacobus, sikäläiset tuomioherrat ja monet\nmuut.\"\n\n\n_Kaatuvatautinen nainen Pietarsaaren seurakunnasta ja sokea mies\nparanevat rukoilemalla Pyhää Birgittaa_.\n\n\"Kristiina, Mikaelin vaimo Pietarsaaren seurakunnasta Turun\nhiippakunnasta, tällä seudulla asuvien kristittyjen äärimmäisiltä\nrajoilta, kärsi 3 vuotta sangen ankaria sisällisiä tuskia, niin että\nhän usein kaatui maahan ja luuli samana hetkenä kuolevansa. Tehtyään\nuseille pyhimyksille lupauksia, jotta siten saisi tuskaansa lievitystä\nja kun niistä ei mitään tulosta ollut, hän vihdoin rukoili avukseen\nmeidän kunnioitettavaa herratartamme Birgittaa, luvaten kerran vuodessa\nkäydä Vadstenassa, jos hän hänen ansioittensa perusteella paranisi.\nMuutaman päivän kuluttua hän sai täyden avun ja tullen meidän luoksemme\nkertoi kiittäen asian näin tapahtuneen. Häntä seurasi hänen miehensä ja\ntoinen nimeltä Silvester, edellämainitusta kylästä, jotka yhtäpitävästi\nhänen kanssansa nämä asiat todistivat. Sama Silvester sanoi olleensa\nsokeana 3 vuotta ja saaneensa näkönsä, sittenkun hänkin oli Jumalan\npalvelijattarelle luvannut tehdä pyhiinvaellusmatkan, minkä keskenään\nyhtäpitävästi todistivat edellämainittu Mikael ja hänen vaimonsa,\nedellämainittu Kristiina.\"\n\n\n_Sydänmaalle eksynyt tyttö tulee vahingotta takaisin Pyhän Birgitan\navulla_.\n\n\"Helena, Laurentius Torisson'in seitsenvuotinen tytär Karlabyn kylästä\nPietarsaaren kunnasta Turun hiippakunnasta, meni toisena arkipäivänä\nEerikinjuhlan jälkeen kotikylänsä ympärillä olevaan sangen synkkään\nsydänmaahan, jossa hän ilman ruokaa sinne ja tänne juoksennellen\nharhaili kymmenen päivää raivoisain petojen, karhujen, susien ja\nmonenlaisten matelijain seurassa, jollaisia siellä sangen suurin\njoukoin asustaa, ja makasi yöt niiden vieressä. Isä etsi häntä suuren\nnaapurijoukon kanssa ja kun ei löytänyt, herkesi vihdoin väsyneenä\ntyhjästä ja turhasta vaivasta. Muutamia päiviä tämän jälkeen hän lupasi\ntehdä pyhiinvaellusmatkan sanotun tyttären puolesta, jos voisi löytää\nhänet elävänä. Ja seuraavana päivänä, joka oli seuraavan viikon neljäs\narki, tyttö itse löysi erämaassa lehmän, joka kulki erillään laumasta\nja seuraten sitä palasi hän kymmenentenä päivänä poistumisensa jälkeen\nisänsä taloon. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän voi elää niin kauan\nruuatta, vastasi hän, ett'ei hän niinä päivinä ollut tuntenut nälkää,\nennenkun läheni kylää. Oi kunnioitettava herratar, vaaranalaisten tosi\nturva, jo olen todellisen esimerkin kautta nähnyt, että sinun todella\nsääliväinen sydän, koska sinä, tietäen etukäteen, että sinua\nrukoiltaisiin, jo ennen kuin sinun apuasi anottiin, suojelit hentoa\ntyttöä joutumasta petojen saaliiksi tahi nääntymästä nälkään! Tämä mies\ntuli tyttärensä ja suuren naapurijoukon seurassa Vadstenaan 16 päivänä\nelokuuta ja vakavasti vannoen kertoi meille nämä asiat, joiden\ntodistajina olivat hänen naapurinsa, nimittäin Bero Slukir\nLamershamby'n kylästä, Summepate Asumundaby'n kylästä, Veroleon\nLappalax'in kylästä samasta hiippakunnasta ja pitäjästä.\"\n\n                      (Reinh. Hausen: Finlands Medeltidsurkunder I.)\n\n\n\n\nKIRKONKIROUS.\n\n\nMahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään\nkauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas\nlinnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä\njoukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin,\nettä osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä.\nLinnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan\nBjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää\nlaahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja\nnahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa\nvastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan\noli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa\nsotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan\narmollisen rouvan edelle ja jälkeen.\n\nHitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti\nvältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt.\nPienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu,\noli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota\nmyöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen\ntoisella puolella olevaan kaupunginosaan.\n\nTultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi\nlinnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt\nsalmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi\nhelposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen.\nJo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi\nsotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun\nmatkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden\nsaattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen,\nett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun\nhän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit\njuoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa\nhirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon\nvalossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka\nvartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana\npaikallaan.\n\nSalmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus,\njossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti\nnousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.\n\nPuinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin\nlinnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen\nlahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja\ntuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut\nolivat valmistetut.\n\nKirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät\naseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat\nlaskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan\nmiekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui\nsiihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon\nastumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa\nhäntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä\ntekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi\nsisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä\nvastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja\nsiihen hän itse sai kastaa sormensa.\n\n-- Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen\nojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi\nsormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.\n\nSune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko\nuskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa\nkirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän\nuskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin\npalannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä\nvahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin\nlinnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin\nolivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra\nvastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty,\nmitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä\nkirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä\nvastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen\nViipurissa oli maininnut mielialastaan.\n\nHitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi\nalttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa\nrinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan\nrukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui\nuudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä\npergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa\nvalaisemaan.\n\nKummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina\nmuulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu.\nVielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut.\nSiitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin\nsakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra,\nmiten siellä käyskeltiin.\n\nViimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli\nhänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa\nkynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven\nluona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa\naitausta kohden.\n\nLinnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa\npoika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea\nja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli\nkalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?\n\nHitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen\nhänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui\nkirkkoherran toiselle puolelle.\n\nSeurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi\nkummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään\nsiunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen\nristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.\n\nJa kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi\nsen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen\nsisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen\njokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja\nkirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään\nolevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti\nlinnanherran eteen.\n\nKirkonkirous, panna -- sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän\nhämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen\nvieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon\npermannolle.\n\nVielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt,\nmitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea\nsuomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune\nHaakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta\nhänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja\nsuuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli\nlopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen\npaikallaan.\n\nVielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon\novea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja\nväistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan\ntyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra\novea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli\nasehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan\nmiekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.\n\nTaakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki\nlinnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon\nsotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra\ntietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän\ntuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi\nastua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei\npalvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.\n\nHän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten\nmiekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän\nhuusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita.\nSilloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi\npapit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se\nhalkesi.\n\nHän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään\nnäki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään.\nKaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan,\nkukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin\nmaailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko\nvoisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua,\ntunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret\nlunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!\n\nHän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään\nherransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä\njotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen\nkaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa,\npani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään,\ntalutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.\n\nHän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan\nitäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti\nastelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää\najatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä\nkostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta\nlinnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa\nlänteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki\nvaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui\nsatulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa\nvauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi\npiillä.\n\n                                               Jalmari Finne.\n\n\n\n\n\n\nLAPPALAISTEN KÄÄNNYTYS\n\n\n\n\nORJAN POIKA.\n\n\n    Puhui Pirkka puuhkalakki:\n    \"Hoi miehet, ylös urohot,\n    satanut on uutta lunta,\n    läkkäme Lapin kylihin,\n    Lapin lasta velkomahan!\"\n\n    Läksivät Lapin kävijät,\n    veristivät uutta lunta,\n    miehet miekoin surmasivat,\n    naurattivat naiset kaikki;\n    Lappi laajalta savusi,\n    kylät jäivät kylmillensä,\n    poikaset porossa itki,\n    koirat vuorilla vaelti.\n\n    Toip' on Pirkka orjapiian.\n\n    Vieri aikoa vähäisen,\n    lauloi orja lapsellensa:\n    \"Heleä emosi heimo,\n    heleämpi nurmen heimo;\n    suku suuri tuntureilla,\n    suku suurempi Manalla;\n    eivät pistä Pirkan piikit,\n    yllä tapparat yröjen.\"\n\n    Ärjyi ilkeä isäntä:\n    \"Lyhyestä virsi kaunis!\"\n    Miekan seinältä sivalti,\n    tappoi naisen nauramansa.\n    Se oli Pirkka puuhkalakki.\n\n    Kasvoi kaunis orjan poika.\n\n    Lähtö Lappihin läheni,\n    urhot tuota tuumimahan:\n    \"Oisko orjasta apua\n    retkellä re'ellisellä?\"\n\n    Otetahan orjan poika.\n\n    Ajetahan ahkiossa,\n    päivä suuren järven päitä,\n    toinen hallaista rämettä,\n    kolmas vuorta korkeata;\n    oli outo orjan mieli,\n    sydän rinnassa sykytti.\n\n    Tultiin tunturin laelle;\n    tulet tuikki laaksoloista,\n    valkeat Lapin kylistä.\n\n    Puhui Pirkka puuhkalakki:\n    \"En usko penihin orjan,\n    sen on silmissä välähdys\n    revontulta tuikeampi;\n    paras kun jälelle jääpi.\"\n\n    Poika puuhun kytketähän.\n\n    Palasivat pirkkalaiset,\n    pulkat täynnä turkiksia,\n    vempelet verohelyjä.\n    Muisti Pirkka puuhkalakki:\n    \"Tais jäädä jälelle poika,\n    kuka kurjan päästäntähän?\"\n\n    Sujahtivat suksillensa\n    heimon sulhot.\n\n                   Heinäkenkä\n    nukkui puuhun kytkettynä\n    hangella hopehisella.\n\n    Näki unta maammon maista:\n    Puikoivat punaiset pulkat\n    punaisilla kukkuloilla,\n    siukoivat siniset petrat\n    sinisillä virran-suilla,\n    jolui joutsenet hopeiset,\n    käet kukkui kultahiset,\n    käet kukkui, linnut lauloi,\n    vihannoivat viidat kaikki\n    Lapin suuressa suvessa,\n    yössä päivän paistamassa.\n    Hyrähti hymyhyn huuli:\n    \"Luoja kaitse maammon maita!\"\n\n    Jousen jäntehet helähti,\n    suhahtivat sulkanuolet,\n    kuoleman kantele kajahti\n    polven päällä kaikkivallan.\n\n          (Eino Leino: Helkavirsiä.)\n\n\n\n\nMARGAREETA.\n\n\nKuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen\njäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli\nKalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa\nyksissä valjaissa, neuvotteli parastaikaa vanhan drotsetin, Haakon\nJoninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta.\nHänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen\npuheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän\nkääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:\n\n-- Todella, olemmepa melkein unhottaneet, että meidän valtakunnassamme\non lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan\nedustajan.\n\nMutta vanha drotseti nauroi:\n\n-- Siitä metsäläiskansasta emme taida paljo kostua, emmekä sen\nedustajastakaan.\n\nMutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja hänelle nöyrästi,\nmutta selvästi aikeensa esitti, kiintyi kuningattaren huomio yhä\ninnokkaammin siihen ja hän puhui vilkkaalla äänellä:\n\n-- Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia,\njoita tiedämme naapurimme nowgorodilaisen kernaasti mielittelevän\nkäsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.\n\nMargareeta sai nyt vielä tarkemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän\nmainitsi, ett'ei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa\nsaarnata lappalaisille, tiuskasi kuningatar närkästyneenä:\n\n-- Millä syyllä hän sen epäsi?\n\n-- Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa\nnaista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.\n\nNunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikasi vartalonsa suoraksi ja\nvirkkoi kiivaanlaisesti:\n\n-- Jumala valitsee kenen sopivaksi näkee aseekseen, sukuun ja säätyyn\nkatsomatta, kun kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole\nkatsonut naista arvokkaaksi kokoomaan yhteen Skandinaavian rikkirevityt\nmaat? -- Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?\n\n-- En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkuin Jumalanäiti minut kutsui.\n\n-- Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus\npitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä\nvastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa\nmitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille\nvirkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja\nme olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.\n\nKohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet \"sille\nlappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeessa lähteä saarnaamaan\nKristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki\nvoudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä\nyrityksessä avustakoot\". Julistettiinpa samalla vielä erityinen,\nkuninkaallinen käsky, että \"kaikkien lappalaisten kaikissa meidän\nvaltakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois\nvanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta\npakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin\". Nämä\nlatinalaiset pergamentit, joita se, joka ne sai, ymmärsi yhtä vähän\nkuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin\nlinnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi lähtemään kaihotulle\nretkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa,\njoka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän\nkotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis\ntarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään,\nniinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä\neikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki\nlaajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,\nsaapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden\njoukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä\nporonlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään\nkiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin\nvaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat -- joka, tiesi mistä ja\nmitä varten, heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän\nStallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen\nsitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien\nsyömäsijoille, mikä lie.\n\nJa lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja\nneuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla\ntuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä\nhänen poronsa uuvu oudoille taipaleille. Ja he päättivät pyytää omat\nvelhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan\nhänet pois koko heidän asuinmailtaan.\n\nMutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni\neikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan\nja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva\nnainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan\nseurustellut, eivät he häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän\npuhutteli heitä lempeästi ja sävyisesti heidän omalla kielellään,\npuhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita\ntaruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta,\nniin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin\njuoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin\neivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän\npuhuikin niin heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät,\nheitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä,\njossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa\nelämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat\nja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat,\nlämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat,\njoihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset\nkoskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä\nryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa\neikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän\nsydämensä lämpenivät kuulleessaan, että heilläkin vielä olisi\nodotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi,\nja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan\nsuojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti\nuskoa.\n\nMutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen\nympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän\nkertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti\neläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin\nettä he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin\nluolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen\nleipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja\nnämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät\nöisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkitaan siitä, mitä he nyt\nkärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä\npyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.\n\nNäin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,\nheidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,\npehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia\nkallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he\nhänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen\nsalolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen\npalveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.\n\nJa hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.\nEihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,\nvaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä\nvetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä\nnietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat\nihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin\nlappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton\npirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä\nhätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja\nruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen\noma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin\nrutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli\nsille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet\nhätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.\n\nSanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien\nlappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli,\nkuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan\nmieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä\nsärkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina\nkuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he\ntarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta\nopetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja\nsiksi he häneen luottivat.\n\n-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,\nsanoivat he. Ja toiset toistivat:\n\n-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi\nhäntä kuuntelemme! --\n\nNiin alotti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa ja\nhiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden vuotensa\nperästä. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden\nmuutellessa majojaan porolaidunten mukaan ja kalalappalaisten kanssa\nhän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka\nkalastelemaan ja taas talveksi takasin tuntureille porolaumojen luo.\nHän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka\nhänelle jo lapsuudestaan olivat tutut, hän souti heidän kalavenheitään\nja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä\nvälin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä\nlevättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti\nja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia\ntotuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi\nopetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai\npuolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi.\n\nHän tunsi joka päivä toimivansa Jumalanäidin erityisessä suojeluksessa;\nhänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä\nonnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut\neikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut\nvaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin,\njoissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia\ntaikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä\nsuuntiakaan minnepäin hänen oli kuljettava, asutuille seuduille\npäästäkseen, mutta epätoivoon ei hän joutunut silloinkaan. Ajoi vain\nedelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeitteisiä rinteitä. Kun poro\nväsyi, pysähtyi hän, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen\njäkälikölle, söi itse kipeneen evästään ja kaivautui ahkion alle\nnietokseen nukkumaan, Ja siitä herättyään jatkoi hän siinä\nvalkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain,\njoissa temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain\nsoiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja\ntuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta.\n\nUsein hänet lumimyrskykin yhytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja\nuhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui\njohonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku\nalleen hautasi ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä lyyhähti poro\nhänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan ja sen viluiset\nsilmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni\nkaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päälle. Lähes\nvuorokauden makasi silloin Margareeta kinoksessa kuin elävältä\nhaudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan\nvoittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin\nja rukoili hiljaa:\n\n-- Pyhä Jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle\ntunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että\nolet minut kelvottomana hyljännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen\ntätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,\njonka minulle olet osottanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun\nedelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin\nanna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä\nsinä sen voit...\n\nJa katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä\nmaannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria\nsarviaan, ponnistausi pystöön ja puski lunta kuin raivostuneena,\nkaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä\nhän sitä ei voinut. Kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen\nhautaansa; poro oli puhkassut lumihaudan syvät kattokerrokset ja tie\nvapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää\nja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan hangelle astui, silloin\njuuri pilkisti kevättalven ensimäinen arka auringonsäde ujona ja\nkelmeänä kaukaisen tunturin takaa. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin\nheräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamusen\ntoivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen,\nkurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin\nselvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että\ntarkotustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi\narvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleeni,\ntahtosi täyttää koetan.\n\nRaskaasti veti väsynyt poro ahkiota läpi pehmeän lumen, pysähtyi\nlepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun taas kuu\nkelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, toi se\nemäntänsä yksinäiseen Lapinkylään, jonka tuttavat asukkaat häntä\nystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja\nlämmintä.\n\n                                 (Santeri Ivalo: Margareeta.)\n\n\n\n\n\n\nPIISPA MAUNU TAVASTIN AIKOJA\n\n\n\n\nPIISPA MAUNU TAVAST TARKASTUSMATKALLA.\n\n\nJo soutaa venheitä Karmalan lahdelle. -- Sieltä piispan matkue tulee!\nMiehet Karmalan tanhualla kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi\nselän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse\nMustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä sounnilla suhahti Karmalan\nvalkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja\nuteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät\ntörmällä, rantaan laskeutumatta, ja ainoastaan Marketta-emäntä meni\nLeena muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa\ntervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja\nhänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään\nmatkan takaa katseli -- sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä\npaljo arkuutta ja epäluuloisuuttakin.\n\nKun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria\npystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina alttari\nmukanaan, jonka ääressä hän kolmasti päivässä piti messun, milloin\ntalonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Se oli loistava seurue,\njoka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, missä väki verkalleen oli\nloitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja\nmunkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli\nasemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät\nvälkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä\nriisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa, ja apupappi heitti hänen\nhartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli\nkullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,\nkoruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän\nnostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja\nniin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat\nvetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.\n\nTörmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harva\nhartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan\näänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen huumaus väkijoukon läpi --\ntuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten\nmieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:\n\n-- Onpa kuin ukko jumala!\n\n-- Senpä onkin sijainen!\n\nPiispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden\nijässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta\nvarsi oli vielä taittumattoman suora, ja miehevää terästä tuntui\njäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,\nkun hän kävi kansalle puhumaan. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut\nkotoista suomalaista hiippakuntaansa ja hän tiesi kyllä, mikä työala\nhänellä siinä oli, juurruttaakseen vielä luonnon tilassa elävän kansan\nkeskuuteen ristin oppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta.\nLiian heikosti se oppi oli vielä Hämeen kansan tajuntaan painunut; hän\nkohtasi näillä matkoillaan vielä joka askeleellaan pakanuusaikaista\ntaikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan\nsäästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä,\nsiksi oli hän nytkin ijästään huolimatta lähtenyt vaivaloiselle\nkiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi\nvanhojen velhotapojen vielä yleisimmin rehottavan, Päijänteen ja\nSaimaan vesistöihin, joiden väliset laajat, asumattomat erämaat hänen\noli halki taivallettava.\n\nNuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä\nsiementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut\nsirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.\nHitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin\nvähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita\nvielä hapuilevaa \"kerettiläisyyttä\", jota väestön mielissä paljo\nasui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla\nrangaistuskeinoilla, ei pannalla eikä sakoilla eikä polttorovioilla,\neikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla\nsanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katolisen kirkon\njumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen\nsiten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehotti pappejaan\ntekemään samoin -- jospa vain niiden oma valistus olisi riittänyt\nnostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta\nloitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä\nlähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa\nja antautumista!\n\nIlmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi\nkuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanan\npuhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä\nyksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat\nruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikk'eivät vielä\nosanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät, ja kun\npiispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen\nlähtöään haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia,\nsilloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen\nlievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan\nhurskaimman. Mutta sillaikaa kun seurue tuvassa aterioi, pistäysi\nMarketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle\nlaskettu, ja hänen keritsemensä välähtelivät nopeasti, kun hän\nmessukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen\nkarsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --\nalttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä\npussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.\n\nMutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika\nTavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan\nmatkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa\nja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli\njouduttava, päivän taival oli pitkä.\n\nPaljo olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,\nmutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta\nlähettää asemies hakemaan Karmalan talon Tuomas-isännän halmeelta sekin\nnuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen\nvaljastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen\noli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä\nkesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan:\n\n-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille\nja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista\nvievät!\n\n-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,\nlohdutteli pystykypäräinen asemies.\n\n-- Tulee jos tulee, ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.\n-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän\njyrisevällä äänellä luokseen pellolle poikansa Heinon, joka siellä\nahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea\npiispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan\nlähde sinäkin, Heino, sälköä kotiin saattamaan, mutta selkään varo\nmenomatkalla nousemasta, vekara!\n\nHepo vietiin halmeelta ja Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti\ntaloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa.\nMieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa, kuin\nlähettämällä hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja\nkuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takaakin, Savilahden\noudoilla kylillä. Ja hän kiirehti kenkimään, ettei isä vain ehtisi\nkäskyään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten\nmatkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.\n\nMutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi\nhajareisin Karmalan vanhin mies, Tuomas-isännän isä, juureva Erä-ukko,\nkatsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään\nvälähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä\nmies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että\nhänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta\nhanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan.\nItse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli\nsaloon huvennut, melkein vahingonilolla siirsi silmänsä katsomaan,\nkuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle,\nillaksi sadetta ennustaen. Ja Ukko mietti ilkkuen itsekseen:\n\n-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,\nosaako tuo edes poutaa matkapäiväkseen loihtia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue\nratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista\nitää. Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon\nVahvajärvelle, ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin\nvaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.\nKerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli\nhän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,\nloimuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,\nmutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle\nkunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle\nrannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että\nmaallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen\nhiilokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä\nkevätkesän valjuun yöhön.\n\nMutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja\nvartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian\netäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui\naamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden\nKarmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.\nSuopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän\nmuisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti\nselvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat\nheidän aikuisilta ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle\nystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä,\njoita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoilleen tervehtimään,\nmutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin\nsotaisissa yhteenotoissa erämailla. Heimovälit olivat perin\nvihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt\nolivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla\ntien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien\nraja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat\ntoisiaan, milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi\njoku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti kulki\ntämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten\nsilloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.\n\n-- Näin lukuisaa matkuetta eipä liene koskaan tämän taipaleen kautta\nkulkenut, virkahti Lauri, tähystellen ulos öiselle selälle, johon\nkelmeä taivas kuvastui.\n\n-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,\nvastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä\nvälimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä\nnäitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä\ntaida vielä niin ylen paljo aikaakaan olla. Isävainajani niitä vainon\naikoja vielä hyvin muisti.\n\n-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.\n\n-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin\nmeidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne\nkulkeutunut. Mutta jo silloin ennenvanhaan, kun siellä suurten koskien\ntakana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä\nmeidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat olleen sotaisia, viekkaita\nmiehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin -- jotka illan hämärässä kylän\nlaitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten\nmaatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan... ja\nsitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,\npaljo niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.\nSiten ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä\nHämeestä, ja silloin ne ovat iso-isät joukkoineen Sysikorpeen\nmuuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan\nuusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa\nkasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden\nsamain salotaipaleiden taa.\n\n-- Mistä niillä oikein olivat ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus\nvaikeni. Ja tämä huudahti:\n\n-- Mistä! -- ne olivat ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja,\nisiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta\npyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai\nryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hän puolestaan ja\nryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin\nkarjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi\nkotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä\nvääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.\n\n-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli\nKarjalaan?\n\n-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat\nnuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta\njoskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten\nvoimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässä,\nhirvennahkaiset kilvet kädessä. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja\nhävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki\nelävät ja tavaraa paljo kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan\nryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.\n\nKauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin\nmuistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä\nvalju taivas ja tumma vesi yhteen sulivat. Mutta taas Laurin mielessä\nvirisi uusi kysymys:\n\n-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?\n\n-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, hyvin me heidän kielensä ymmärrämme,\ntäällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain\novat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki\nkulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri\nnäidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset\npartiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii\nohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta\nmiespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta\nvähitellen ja pakolla, sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän\nmaahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät\nhämäläiset että myöskin savolaiset.\n\n-- Niin, Ruotsin miehet.\n\n-- Niinpä niin, heidän soturit ja herrat, heidän papit, heidän voudit.\nMutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään\nkokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, jota nytkin melkein\nvuosittain kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen\nvihojen peruja.\n\n-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.\n\n-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla\nsuoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha eikä se ole lauhtunut\nkoskaan! -- Mutta tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella\nruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiiloksen vieressä\nloikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa\ntaipaleelle lähtee.\n\nSipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta\nveteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria\nei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja\nkatseli, miten aamutuulen ensimäiset väreet lahden pintaa elpymään\nherättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta\nyötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä\naurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen\ntarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,\nmetsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän\najatteli, että vielä kerran se on hänenkin aikansa, kerran se kostaa\nhänkin sukunsa surmat ja surut...\n\nLauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset\nrannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino\nnyt vuorostaan piti vartijan virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,\nnäki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,\nsiihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä\npysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja\npani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.\n\nSitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta\nnurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli\nhänen itsekseen virkahtavan:\n\n-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa\nvalmis valkama!\n\nMutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:\n\n-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?\n\nUjostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:\n\n-- Taitaa olla melkein väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on\nluettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät meidän erämaille ja\nvesille.\n\nPiispa hymähti. Se oli sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli\nHämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Pitihän hänen\njo arvata kuulevansa se tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin,\njolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta\ntakamaariidoista. Ja piispa kysäsi äkkiä:\n\n-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?\n\nHetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:\n\n-- Vihaan!\n\n-- Miksi -- mies sinun ijälläsi jo?\n\n-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta\nisän tappoivat -- ja äidin.\n\nPiispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin\nsisälsi niin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.\n\n-- Vai tappoivat, milloin ja missä?\n\n-- Puolenkymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.\n\nTutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki\nniistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.\n\n-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville\nsinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --\nniinkuin isäsi aikoinaan?\n\nNuori mies ei vastannut, mutta hänen värähtämättömät silmänsä\nkertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään -- niinpä tekisi\nhänen sijassaan joka mies.\n\nMutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteihinsä. Noin se juuri viha ja\nkosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun -- milloin se\ntalttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruutensa\najoilta asti nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain\nnaapuruksina eläväin heimojen välillä, ja piispa-aikanaan oli hän usein\nsurulla ja huolella siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi\nvarsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan\nkristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri\nylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja\ntapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujamiin alituisesti niitä entisten\npakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä\npois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan\nnykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkotuksia. Hän nytkin siinä\nhiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi\nkoetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jahka\nsaataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen\nvälimaille ja sen kautta entisten riistariitojen sijaan liikettä ja\nrauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen\nvaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan\npitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi\nvähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain\nitsekseen, puolittain Laurille:\n\n-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,\nsittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa\ntekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin\nkostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä\nverovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen\nvälille.\n\nLauri katsoi piispaa kummastellen, että hänellekö se tuota kaikkea\njutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki\nauringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päivän\ntaival tänään on pitempikin kuin eilen.\n\n-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,\nkatkasten äskeiset haaveensa. Samassa näki hän Heinon, joka siinä\nsyrjästä oli kuunnellut piispan sanoja Laurille ja jonka silmät\nuteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä, poika, käy\nherättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas..., etkö ole sinäkin\nKarmalasta, oletteko veljekset?\n\n-- Emme, vaan veljesten lapset.\n\n-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aijotko sinäkin\nkalajärville kostamaan?\n\n-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että\nmieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.\n\n-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä\nsaattoväki aamumessuun!\n\nPian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa\nhavumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs kaukaiseen itään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä, ja metsästä\nrupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita\nhalmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet\nhämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt\nvesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo\nhetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä\noli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä\nennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,\nmuistellen niitä iskuja, joita hän ennen oli antanut tai saanut. Kylän\nhurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko\nrupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan\neläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa\npiispan upeaa saattuetta -- harvoinpa näille kaukaisille rannoille\npienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut\nselällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta\nkurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä\nkirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä\nkuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että\nliikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi yhtymällä, kuinka\nsavolaisten joukosta heti ihmettelyhuudahdusten ohessa singahteli\npistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.\n\n-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!\n\n-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme\nkokemaan?\n\n-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!\n\nNiin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat\nnäet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet\nniitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt\nSavon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät\nmitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja\nkun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa\nvastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa\nmatkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin\npuuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle\nlaskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat heistä kuitenkin yölläkin\npitivät, että nukkuissaankin toisella silmällä valvoivat, sillä\nsavolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät sen enempää luottaneet.\n\nMutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten\ntervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin\nasianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon\nheimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunnan vuotta\nsitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Nowgorodin venäläisten\npajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan\nliittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja\nsiellä olivat siten uudet sekä yhteiskunta-olot että kirkolliset\nkäsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.\nEnnen oli Ruotsin ja Nowgorodin välisen rajan käsitetty kulkeneen juuri\nniitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja\njotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten\nja hämäläisten, asuinalat. Mutta sen jälkeen kun Savon kihlakunta oli\nlopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,\nlohkastuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo\npaljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta\nolivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.\nKun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa\nolevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Nowgorodin, puolelle\nrajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita\npohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet\nhämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden\nomistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi\nvetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,\noli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin\nsen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan\nkummallakin puolella rajasaloa.\n\nJa sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä\nolot kaipasivat, olla suuri ja ratkaseva tehtävä. Mutta murheekseen\npiispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin\nvähäinen. Hän piti sen vuoksi jo heti ensimäisenä aamuna Suur-Savoon\ntultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden ja Juvan kappelin papeille,\njotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan.\nNäitä asioita aikoi hän saarnoissaan selitellä sille savolaiselle\nkansalle, jota oli sangen lukuisesti piispankäräjille kokoontunut,\nkehottaakseen sitä naapurisovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.\n\nNäitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna,\nistuessaan seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista\nSavilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan\npiispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi\njo ruveta \"yhteen\" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin\nryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi\nhätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut\nkirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa, ja että siellä ilmi\nkahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten\nvälille.\n\n-- Muuan mies on jo veriin lyöty, ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee\nsiellä miesten käsissä -- kuulkaa noita huutoja!\n\nSäikähtynyt pappi repäsi oven auki, ja aivan oikein, sieltä\nnaapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten\nnähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.\n\n-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti\npiispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa kouraansa\ntempasten.\n\n-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi, ja\nyhtäkkiä se leimahti...\n\n-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihottuneen kansan luo!\n\nJa piispa lähti kiirein askelin, mutta juhlallisella vakavuudella\nastumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätien\ntakaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja\njosta naisia ja lapsia ulisten pakoon juoksi. Papit ja munkit\nseurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä\noli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --\n\nMitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä\njuhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä\nviettäneet?\n\nEi oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin kyllin osottamaan\nvanhalle piispalle, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,\njota hän oli aikonut koettaa mieliin juurruttaa, kuinka herkässä\nkiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan, yksinpä hänen itsensä\nsaapuvilla ollessakin.\n\nKun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla\nolivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä\nmustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan\nsuusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.\nHe tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja\nsavolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle\npäivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.\n\nSiihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen\noli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.\n\nMutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,\npää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä -- ihan siihen\naitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän\nvieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti\ntutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta\ntutkimaan.\n\nHän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli\nkaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen\nkuvan. Vihdoin jo kysäsikin:\n\n-- Mistä sinulla tuo solki on?\n\nTuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle, ja hän vastasi vähän\ntiukasti: -- -- Sitäkö himoitseisit -- omanipahan se on!\n\nSolkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt\nmuutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian\nsuuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja se uteliain, jonka\nhämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse\närtyen ja ärsyttäen:\n\n-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä\ntalossa!\n\nJa toiset säestivät:\n\n-- Vai sillä solella tulit Savoon rehentelemään!\n\nNyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli solen saanut\nlahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä\npalatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet\nsavolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta Ukko ei ollut\nhänelle tarkemmin kertonut, mistä hän solen oli saanut, oli vain\nkäskenyt Laurin sitä tarkoin tallentaa. Mahtoipa olla solki sodasta\nsaatu, mahtoivat nyt savolaiset sen tuntea jonkun kaatuneen\nheimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kun\nse juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin\nsilmäin kiukun. Mutta toiset Hämeen miehet eivät koko juttua\nkäsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo\nSuopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:\n\n-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.\n\nMutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi\nuhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:\n\n--- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.\n\nJa hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena\nkarahti silloin nuori hämäläinen pystöön, viskasi ärhentäjän luotaan,\nniin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:\n\n-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia\nkopeloi!\n\nSe oli kahakan alku. Pystöön olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet\nettä savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla\nkäveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,\npäässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto\nkuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän\nsyrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo -- siitä ja miehen ryhdistä\nsaattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen\nisäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä\nnyt keskusteluun puuttui ja virkahti:\n\n-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne\nlähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan\nvaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.\n\nTämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan tupsautti uuteen\ntuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten\nvirkahti savolaisista yksi:\n\n-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!\n\nHämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan\nkysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun\nsavolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä\nkiukkuaan, hän huudahti:\n\n-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin Ukkokin, jonka hampaat\ntunnutte tuntevan!\n\n-- Pureppas, maitohammas, karjasi siihen tuo lähinnä seisova riidan\nalottaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri\nturskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.\n\n-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä\nkerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!\n\nToiset savolaiset kävivät kiihottuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo\nolivat nämäkin aseen käteensä löytäneet, ja Suopellon Sipi astui esiin\nhalkoa heilutellen ja virkkoi:\n\n-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään\ntulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon\nmiehiä siihen, mihin meistä yksi!\n\nSavolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä\nkirveitään -- kaikki huusivat ja melusivat.\n\nTällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan\nnähnyt ja kiirehtinyt siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillävälin\nkiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,\nverta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,\njoka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu\nvallitsi taloissa ja kylätiellä.\n\nSilloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä\nmessuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden, ja hänen voimakas\näänensä jyrähti yli metelin:\n\n-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!\n\nKuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta\npaikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittamaan,\njäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta\nloistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa,\nkun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:\n\n-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne, miehet, polvillenne pyhän\nristin eteen!\n\nHän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin\ntulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset\nvastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun\npiispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen\npuhui:\n\n-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin\njuurella käytte tappelemaan ja toistenne verta vuodattamaan! Veljinä\nteidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa\ntoisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin\npimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja\nkuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että Pyhä\nNeitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä\nolisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!\n\nVälittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara\nääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; he\ntunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja\nheidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion\nkuluttua tuo juurikään niin meluava joukko, miehet, naiset ja lapset,\nylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin\nastuivat sinne toisten jälestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin\ntunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta\nhartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään\nja järvelle saakka.\n\nSen loputtua alkoi kuulua piispan voimakas ääni, kun hän siellä\nhirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja\nveljesrakkauteen. Ja kohta siellä kirkon lattialla makasi äskeinen\nriitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja\nnöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen\nasehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja tapa vakainen\nvaati.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt\nkirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä\nhänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän\nkuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas\nSaimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili\npiispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä\nkalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä\nnoilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --\nsitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja\nSaimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja nautitut nuhteet kalpenevat\nmielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun\nhillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen, niinkuin\naamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille\nraiteilleen, kun ne vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat...\n\nMitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämiä\nsulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Täytyy tehdä tarkempaa\ntyötä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä\nerämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se\nei saa sittenkään olla toivotonta!\n\nJa Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä\nsaarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli\nmukaansa ottanut, isä Klemetin -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään\nja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään\nsitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään\noli valinnut sopivimmaksi siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin\nvälttämättömäksi havaitsi.\n\nPitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti\nkumartaen piispan eteen, joka hänelle juhlallisesti virkkoi:\n\n-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko\nantautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta\nsinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan\ntyydytystä?\n\n-- Mitä käskette, piispa?\n\n-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta\nsalolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan\nohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristin opin\nkäsitteitä ja tarkotuksia, vihaamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja\nkarttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä -- tahdotko\njäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?\n\n-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä\non kirkkovenheitä rannassa.\n\nPiispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen\ntehtävään, jonka hän kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei\nsittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja\nyhden miehen voima on vähäinen...!\n\nKauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo\naurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kopsetta, ja hetken\nkuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Ne\nolivat hänen hämäläiset saattomiehensä, jotka nyt lähtivät\npaluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.\n\nPiispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:\n\n-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?\n\n-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.\n\n-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?\n\nKarkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen\nkysymykseen ja virkkoi sitten:\n\n-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempi maata yömme salolla\nkuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei\ntervehdittykään.\n\nJa piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,\naihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka\nsavolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat\nvihan juuret, syvältä ne olisivat kitkettävät! Huoahtaen hän vastasi:\n\n-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --\nMutta huomatessaan Heinon siellä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä\nselässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen\nsaattajanaan oli runnelluksi tullut:\n\n-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä\nolekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajakaan. Mikä\nolikaan nimesi?\n\n-- Heino.\n\n-- Heino -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä\nolet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin\nnimeksi, eikö niin?\n\nKummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin\narvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa luki\nhänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:\n\n-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,\nkyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.\n\nSitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet, ja piispakin\nhymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas\nheille jäähyväisiksi lausui:\n\n-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!\n\nSaattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua\nkuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään\nratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin\nmahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka\näärillä he eivät tunteneet turvallisesti kulkevansa. Niin, syvällä,\nsyvällä asuu heimoviha! --\n\n                           (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)\n\n\n\n\nERÄMAAN TAISTELU.\n\n\nKorkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen\nhengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin\nkuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta\nsoi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan\nasti, vilvottaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä\nkuusten lomitse nopeasti astuivat, mutta laaksoissa ei latvakaan\nheilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.\n\nMatkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse\nnäihin esteihin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan\njohtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut\nmerkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt\nvanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän\nviuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä\nauttanut jonon viimeistenkään jälemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt\njalka tai raskaalta tuntunut taakka hartioilla. Eteenpäin piti vain\npainaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla\nlepopaikalla oli lepytetty erämaan haltija.\n\nEtumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti\nkonttinsa viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle\nkalliolle; toiset, sitä myöten kuin perille joutuivat, tekivät samoin.\nHe olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.\nAvopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa\nsidottuina oli useimmilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,\nettä helle on poissa, kun he syksyllä palaavat. Miesten perästä tulivat\nsieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen\nkonttiensa alla.\n\nSe oli hämäläisten erämatkue, joka nyt oli kulussa kalajärville\nsuuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se läheni nyt vanhojen\ntakamaittensa ensimäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli\npiispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.\n\nTulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen\nvyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset\nkävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,\nnälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti\ntuossa monipäisessä joukossa.\n\n-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Veneheittoon, niin\nvirkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä\ntaipaleet kulkenut.\n\n-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten\nvanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.\nSuopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.\nLuonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.\nNäillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn\ntaloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät\nyhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin\nkesät erissä viipyä.\n\n-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,\niloitsi Leena-muori edelleen.\n\nMutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa\npalaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä\nkesänä jäädäkkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen\nselän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,\nmissä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kulettu. Ja Pilvenperän vanha,\nvanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:\n\n-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!\n\n-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?\n\nTaas miehet toisiinsa katsoivat.\n\n-- Ei, akat, ei tänä kesänä Veneheitossa verkkoja kastella, sieltä on\nmeillä vielä pitkä sounti edessä.\n\n-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan, lienevätköhän\nsiellä apajat sen antavampia? kysyi Leena levotonna.\n\nUkko rykäsi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä\nkertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta\ntuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä\nkitkettävä. Siksi hän rykäsi ja vastasi:\n\n-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä\nkysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä\npohjoisemmilla haukivesillä.\n\nJo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja\nvieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:\n\n-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut ehoisampi kuin näillä\nlähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.\n\nKaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo\nakkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimpautuen hän vastasi:\n\n-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan, ja juuri nyt on meidän huolta\npidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi\njyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi:\n\n-- Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset\nriistasta välitä, kun se on jaettava, vasta silloin kun sitä ei enää\naitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään\nkyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin\ntekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten\nhallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä\nmajavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!\n\nUkon puhetta kuunteli innostuksella koko miehinen joukko, joka sen\nymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja\ntuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka\nväittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,\nkaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin nyt\npäättäväisenä selitti:\n\n-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,\nvaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätäkin riittäisi.\nTakamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja\nsuojeltava heidänkin oikeuttaan.\n\nUkkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka\nvarrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä\nkivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautuneella ilolla:\n\n-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, kunnes\nMaanselkä vastaan töksähtää!\n\nEikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta\neräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:\n\n-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa\ntappelemaan käydä.\n\nSe oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,\nkun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.\n\nJa heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi\nääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville\nseikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön\npuhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:\n\n-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä\nme silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon\nja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste\ntule.\n\n-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen\nnyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! --- Niin säesti Ilvesmäen\nsisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --\nHei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella\nsaadaan!\n\nMutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen\nPilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:\n\n-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän\nniillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä\nNilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.\n\nMutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.\n\n-- Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana\nSavilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas\nnähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.\n\nErä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko\nsavolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut\nmieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään\nhetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti vain:\n\n-- Siellä perilläpähän se nähtänee, ovatko savimiehet siellä vai\neivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin\nsiellä olla!\n\nSe oli kuin päätöslauselma, ja siihen katkesi keskustelu Jumalanaholla.\nAinoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen\ntukahutettu huokaus.\n\n-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!\n\nJa Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:\n\n-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen\njoukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa hän vielä\nkalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat ovat loppuun\nsaatavat. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt siihen, kun savolaiset näkevät,\nettä me emme omastamme hellitä...\n\nMutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja\nkuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin\nentiset Lapinkorven riidat, hän siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja\nkysäsi:\n\n-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne\novat meidän?\n\n-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,\ninnostui hän pian kertomaan:\n\n-- Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet\nverottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he\njo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä\nsaloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Mistä savupatsaan näimme\nkohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme ja\nnöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä\nvieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset\nhävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen,\nniin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä;\nsaunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski\nvierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut,\nmeidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä\nukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten\nosui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, --\nmikä heidät liekin tänne opastanut. Ja sen kerran perästä ne ovat tänne\nuseamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset\novat arkailleet ja veltostuneet.\n\n-- Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi\nkerran takamaillemme tulivat?\n\n-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka\nkevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten\ntapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli\nmajat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme\nkäynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!\nKummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa\nlappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet\ntuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt\npyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet\nja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen\nisompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä... niin, silloin me\nnähtiin ensi kerran savolaiset.\n\n-- Hyökkäsivätkö yöllä?\n\n-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata\nmentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia,\nhaavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat\nkoirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei meitä näet\nsillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme\npolttivat...\n\n-- Entä te?\n\n-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen\nrintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli\ntakamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana\nkevännä suuremmalla joukolla erämaille, -- ja jo loimusivat tulena\nsavolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle\nrakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä\nkesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!\n\nSen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä\npolvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä\nlisäsi:\n\n-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen\nkerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä\nhe löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin\nvarkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä\nmetsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään\nkytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, -- siihen\novat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä\ntavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, --\nraaka, raaka on niillä luonto!\n\nSiihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet\nkertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja\nvihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen\nkiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita\nLauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:\n\n-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin\nmeidän talon väki sinne järville jäi?\n\nMutta Karmalan Ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi\nkonttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan\nsitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen\nkasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:\n\n-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan\naikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --\ntaipaleelle!\n\nUkko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta\nkun oli pari kangasta kulettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän\nnoron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taaempana\nnuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,\nmatalalla äänellä:\n\n-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi\nja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole\nhennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä\npaljo muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on nämä vuodet\nlähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on mustin\nmuistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse\nsamanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet\nsinäkin savolaisten oikean sisun. -- Siitä on nyt kuudes kesä\nkulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna\nkalajärvillä. Oli kulettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli,\nmilloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä\nneljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä\nniitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan\nitselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa\npyydettiin ja vedettiin nuottaa, -- ehkäpä liiankin vähän varottiin\nvainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.\n\nUkko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäsi synkästi,\nennenkuin jatkoi:\n\n--- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten\nnaisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä\ntavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme\nkarkotettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se\nkorpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli\npienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he\nmeistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.\nSuohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi\nsittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen\nhylkäsivät...\n\n-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi, ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri\njännittyneenä.\n\n-- Se ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio,\nmiehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli\ntaas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti,\nselvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken\notolliseksi ryöstölleen valitsivat; he hiipivät metsästä aittoihimme ja\nrupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme\ntyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, --\naikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, --\nkunpa olisivat ehtineetkin!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän\nilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolenkymmentä miestä,\nisäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhyttivät oudolla\nasialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,\neivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta\noli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat\nkeihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta\ntuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,\nettä nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän\näänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista\nlähti, avuksi koetimme ehättää, ja eellimmäisenä meidän venhe lahden\nsuulle saapuikin.\n\nUkko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään\nkorpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä\nsuuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi\ntahtonut lentää vainolaisten surmaksi.\n\n-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan\nriitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he\nahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia\ntavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi\nkädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen\nverkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten\npiikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin\nkaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...\n\nTaas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen\npuheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:\n\n-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen\nmennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen\nmurhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille,\nkymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he\nsivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin\npääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset\nhuomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi\nsitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi\nvihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan\npiteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies\nminun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut,\nolisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän\nvain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän\nhorjahti...\n\n-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä\nkaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin\nharpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta\nkapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään\nkohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois\nsavolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin,\nsurvasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan -- ja kääntyi samalla\npakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi\nohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun\nkaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten\ntoistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat\njo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään...\n\nMelkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten\nkuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka\ntaas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten\ntakaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet\nkasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen\nolivat ehtineet:\n\n-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui\nkahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme\nvainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se\noli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja\nkaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset\nitkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen\npuhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli\nnostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti,\nettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin kuopattiin.\n\nLaurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja\nvaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:\n\n-- Entä äitini... niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan\nhautaan?\n\n-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta\njatkamaan. --- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja\naamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti\npotkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema\nhäneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan\nosannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki\nkolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen\nhautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,\njoka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se\nollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin\nmuisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa\nluotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi\nhaavotettua rintaa... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut\nehtiä apuun...\n\nRauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin.\nHän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon\nkamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin\nsuorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.\n\nMutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen\npojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt\nhehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston\nmuikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.\n\n-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --\nsanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä\ntakaa-ajoitte?\n\nHiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:\n\n-- Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat\nottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari\nheistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta...\n\n-- Mutta?\n\n-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen\npoikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä\nkoskaan tehnyt.\n\nTaas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi\ntällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän\nvielä tahtoi päästä. Hän kysyi:\n\n-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se\nSavilahden Tarvainen?\n\nTerävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:\n\n-- Oli.\n\n-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survasi?\n\n-- Sama.\n\n-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?\n\n-- Niin lie ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa\nmuurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen solen,\njonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?\n\nVähän viivytti nuorukainen vastaustaan:\n\n-- Tallessa on.\n\n-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,\nettä kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen\nituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin\nsinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,\njossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt meille\non uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee\nsiitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä,\nkuinka raskasta se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa\npuolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran\nolet sen kyllä täysin ymmärtävä.\n\nMutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin\nvaltaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin Ukko,\nolisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.\nHänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia\nvanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä\nsuuren tehtävän.\n\nMutta Laurin niissä mietteissä kylpiessä puhui Ukko vielä, ikäänkuin\nnoita koston mietteitä yhä säestäen:\n\n-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me\nsilloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti\nkulettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.\nJa silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja\nsilloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,\njoita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljokin\nverta ja miesten surmaa.\n\nNäin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan\naavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa\nmielessä jo syttyneen tiesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt\njohtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas\nMaanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne\nolivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin\npeitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs\nkorpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet\ntervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt\npyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin\naidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.\n\nEteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös\nNilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä\nja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti\nsievonen nurmikkoranta:\n\n-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina\nperhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat\nsaunat vieressä.\n\nHartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota\nrinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja\nkaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen\nolivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.\n\nMutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:\n\n-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,\nnyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.\n\nOhi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle\nei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän\netempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja\nsen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida.\nSen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt\nvenheet laski.\n\nTörmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen\nUkko venheestä astui ja virkkoi:\n\n-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.\n\nRivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka\nkuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä.\nKiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja --\nkärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan -- piiloaittaansa korven\nlaitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän\npyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.\n\nSiksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä\nhämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin\nsoudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän\nmentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja\nnoustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eikä ollut vainolaista\nkuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.\n\nNiinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan\nusein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen\nsaarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet\nja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,\nkatiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka\nniiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven\npohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä\npyyntimaita he nousivat tutkimaan. --\n\nSe oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se\npyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan\nnoissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.\nMuuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki\nporolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa\nhetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä\netäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä\nporot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,\naikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta\narkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät\npeurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi\nkuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä\nvesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen\nlaita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.\n\nNuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,\nlähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä\ninnostanut.\n\n-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi\nLauri.\n\n-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi\nVilppukin. -- Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä\nlappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin\nkorvenpoikaa katsomassa?\n\n-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.\n\n-- Ei näy, palataan venheelle.\n\nMutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten\nkiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä\nvieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja\nvasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,\nitäisempiä selkiä soudellen.\n\nTuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen\nselväpiirteisemmäksi kävi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli\naina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta\npyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta\neipä ole heitä nyt kuulunut... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan\nnoista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta\ntakalistosta.\n\nMutta Lauri oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka\nsivulta siinti lahti ja joka senvuoksi selvemmin tarttui erämiehen\nterävään silmään.\n\n-- Katsoppas tuota kalliota, tuota töyrästä lehdon laidassa on kuin\nsiinä joku elävä liikkuisi.\n\nTuira pyörähti katsomaan.\n\n-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne ne takertuivat hänenkin\nkatseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,\nkatsoi, vilkastui:\n\n-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo\nsarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peuran\nisäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli\nheiluttaa.\n\nKului pitkä hetki.\n\n-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?\n\nNuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa\najatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin\nsavolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään\nilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimäinen sääntö. Mutta sittenkin,\nse on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen\nkysymyksen ratkaisivat.\n\n--- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,\nsoudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.\n\n-- Anna huhkia siis!\n\nHetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja\ntaas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei\nlöntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui,\nväliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmeten päivänpaisteiselle\ntörmälle.\n\n-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.\n\n-- Vierasta väkeä on siis täällä -- nyt ampastaan eräjoukkoa\nvarottamaan!\n\nJo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen\npitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden\nlomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,\nsillä olipa kuin satua, se mitä heillä oli tältä retkeltään\nkerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara\ntodellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he\ntiesivät. Ukko tuli ensimäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän\nviipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.\nJa kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,\nurahti ukko:\n\n-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!\n\nSilloin se oli heti tosi tunnustettava.\n\n-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan\nrannalla.\n\n-- Mitä olette tavanneet ja missä?\n\nRannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,\njossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta Ukko tiukkasi\naivan ankarasti:\n\n-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?\n\n-- Järven itärannalla.\n\nKuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri\npyynnistään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten\nsaunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja\nmiehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan\ntörmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.\nMutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja\nhuusi hätääntyneen päättäväisyydellä:\n\n-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja\nlähtee soutamaan kotiin päin!\n\nMiehet hymähtivät, ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:\n\n-- Eihän vielä niin kiirettä... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!\n\nMutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen\nrauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään\nei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät\nkulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen\nparroittuneet kasvonsa. Olipa kuin hän juuri tätä uutista olisi\nodottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli\ntoivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.\n\nMutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he\nkokoontuivat kaikki Ukon ympärille, johon olivat tottuneet\nturvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.\nHeidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi\nsuoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savokot pois,\nPilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan\nkuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja\nvirkkoi sitten:\n\n-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä\ntiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja\nparasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.\n\nVakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille\noppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus\nlevotonta joukkoaan tyynnyttäen:\n\n-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me\nmuut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki\nnukkumaan, -- sittenpähän se nähdään, mihin täällä ryhdytään! --\n\nVasta seuraavana aamuna vakoojat palasivat. He kertoivat päiväkauden\nkuleskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne\nolivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta\nillan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella\nrannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä\nvenheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi\npatatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja\niltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolenkymmentä\nmiestä, eikö lie urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä\nsavolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat,\nkorkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat vakoojat.\n\n-- He tiesivät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti\ninnoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!\n\n-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on\nmatkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.\n\nMutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat\nerämiehet Ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut\nsaunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvon juonteita,\nymmärtääkseen mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,\nmutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein\nkuin ainakin puhui johtajavanhus verkalleen:\n\n-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän\ntakamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä\njo keväillä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla\ntänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei\ntakamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,\nsyysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.\n\nSiinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli\nhuolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin\nkaikkien puolesta Suopelto kysyi:\n\n-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö\ntappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --\nsydämikköjä he ovat.\n\n-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa\nliikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme\nainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon\nsilloin Tarvainen jos tahtoo! Huolella ovat kesän saaliit kätkettävät,\nsaunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat\nyöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme\nvalmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.\n\n-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto\nvielä epäilevänä.\n\n-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa\nsavolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.\n\nUkko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien\nmieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla\neikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja\npainuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.\nJa kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi\nkävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin\nrauhoitti ja rohkasi.\n\nEräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä\nsaariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä\nolivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli\netumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta\nei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,\njonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään\npysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen\nhuudahdus...\n\nSe oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta\nsilloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,\nilmoittaen:\n\n-- Siinä on vieras!\n\nHiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä\nja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai\nrantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.\n\nSe oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai\njuuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,\nennenkuin uudelle lähtivät.\n\nHämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua\nkuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:\n\n-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!\n\nMutta miesääni vastasi samalla:\n\n-- Jo ne meidät ovat nähneet!\n\nLauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa Ukkoa, hakien hänen\nkatsettaan. Uuden kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen\nsilmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri\nhytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.\nJärähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan\nkeskustelun katkasi ja vihaisesti virkkoi:\n\n-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä\npyörrällettäisiin. Eteenpäin!\n\nMutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he\narvasivat nyt ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti\nvihollistensa lukumäärän. Ja ensimäisenä Tuira laskuistaan tuloksena\nlausui:\n\n-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!\n\nUkon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet,\nja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä\nrannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta\nsupatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja\nuhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin\nvihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli\nsavolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko\nsoutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä\neivät soutajat tienneet, mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys\nvallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.\nÄänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet\ntuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää\nodottaneet.\n\nSiinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä\nsydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten\nsukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa\ntoisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,\n -- siinä he silmä silmää vastaan toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he\nkostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet vaan\nsattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat\nsiinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipinä oli\nherkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko se iskettävä se tuhoisa\nkipinä?\n\nKotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti\nhämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan Ukko karkealla äänellä,\njonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:\n\n-- Taas lähditte, Savon miehet, hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö\nteillä ole järviä omilla takamaillanne?\n\nSe sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi\nlevotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha\nmies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen\nisännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin Ukon, mutta kiihkoisampi, oli\nTarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:\n\n-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten\nmerkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle\nsoudatte.\n\nVastaus venheestä tuli viipymättä:\n\n-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä\nvanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimäiset saunat ja\nkatiskat, nämä maat ovat meidän veromaita.\n\n-- Näytäppäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!\nMutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat\nrintamaihin kuuluvat.\n\n-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset\nsilloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä\nkävimme, -- työnnyitte tänne sitten jälestä kuin varkaat toisen\nhalmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.\n\nSavolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:\n\n-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole\ntäällä näkynytkään.\n\nMutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:\n\n-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä\nlähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja\nhiiloksiksi jäävät vastakin, joll'ette sovinnolla näiltä rannoilta\nsuoria.\n\n-- Nähtänee, kuka täältä ensiksi suoriaa!\n\nTämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi\nkuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,\nkiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin\nsalmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan\npuolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen\niskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä\nkärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo\nvenheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa, istuvat hämäläiset odottivat\ntaas jännittyneinä Ukon enempiä käskyjä.\n\nMutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi\nkeskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin\ntasotellakseen äskeistä kiivautta:\n\n-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja\nteidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille\nvesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta\nsovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo\nerissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.\n\nTämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että\nSuopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs\nleveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon\npuheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,\nPouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan\nriidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista\neli, ja siksi häntä sovinnon puhe enin miellytti.\n\n-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi\nkäytävä takamaitten välille, ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.\n\nAlas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat\nsupattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen\nkuultiin siellä terävästi väittävän.\n\n-- Joko pehmeni taikoja-rautio! Rajan me panemme siihen, mihin soudamme\nja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!\n\nMutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:\n\n-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla\nolen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista\nsovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.\n\nHämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.\nOudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen\nkoskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli\nsyntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti\ntappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi\nmolempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä\nkeski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja\nparikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen\nrajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki --\nTähkäveden Naulasaaressa -- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta\nsiihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää\ntunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä\nkytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua\ntapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:\n\n-- Eihän yrittänyttä laiteta, --- saisihan asiasta miesten kesken\npuhua.\n\nMutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka\nviimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.\nHyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään\nmiellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan\nerämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän\nluki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.\n\n-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään\nkystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...\n\nKaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja\nrannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:\n\n-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!\n\nJa alakuloisena Suopeltokin huokasi:\n\n-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!\n\nMutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:\n\n--- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista\npuhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin\npuhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa\nsoutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely\npäättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä\nja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin\nukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan\ntarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,\nväiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen\nisäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas\nja huusi:\n\n-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa\nselvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa\nmaihin -- puhutaan!\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt\ntunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja\nse heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän\nantoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta\nlaskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten\nvalkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne\ntoisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja\nlausui elpyen:\n\n-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee\nsavolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin\nnoustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!\n\nNiin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,\njossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana\njoukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta\nSuopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs\ntörmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden\nerottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin\njo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä\nhuokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin\nmiehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan\nsitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta\nvielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.\n\nTästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten\nluo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan\nja kysyi:\n\n-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?\n\n-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi\nSuopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.\n\n-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren\nympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen\nheitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja\njatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri\nnuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me\ntälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?\n\nSe väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti\ntaas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto\nvirkahti melkein moittivasti:\n\n-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.\n\nMutta silloin ukko kiivastui:\n\n-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.\nTässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me\ntältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!\n\nJo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät\ntaas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:\n\n-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!\n\n-- Ka, jompikumpi lähtenee!\n\nTaas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat\nkarsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu\nsovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana\nvesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.\nSiellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja\nsiitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä\nnaistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan\nryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se\nkävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili\nivailijalle:\n\n-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!\n\nVastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka\nsen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä\nhytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla\nkuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa\nkuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:\n\n-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat\nsavolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!\n\nJa hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen\nnoita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:\n\n-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!\n\nSilloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman\npajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:\nrautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri\nkeskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle\nkainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.\n\nTuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.\nMutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin\nmiesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo\nkuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo\nheilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian\nmäärätön hälinä.\n\nMutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.\nTuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen\nirti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla\näänellä:\n\n-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!\nMutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on\npystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt\neteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!\n\nMutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa\nrynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä\nvälähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa\ntuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne\nkaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja\nrynnätessään huusivat Hämeen miehet:\n\n-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!\n\n-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!\n\nYksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut\nrauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia\nvastaan, karjuen:\n\n-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!\n\nOdottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet\nasettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.\nTulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja\nkirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti\nvenheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan\nukon riemahteleva yllytysääni:\n\n-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,\nmistä raja kulkee...!\n\nMutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona\nvesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,\nleppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri\noli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo\nkavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka\nlaukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen\nmielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja\ntovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja\npajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli\nTarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa\nhän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin\nisku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän\nnuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen\nrinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.\nKotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin\nnuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut\nkostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa\nsuru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä... ja\njuureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.\nLaurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä\nlepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa\notsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi\nrantaveden...\n\nLäkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä\nhuimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän\nkahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi\ntörmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa\npolven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.\nSavolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,\nse isku ei tullut...\n\nLauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja\npysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan\nvesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä\nTuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt\nvuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä\nitkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle\nnäki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana\nriehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet\nHämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi\nkehoittaa:\n\n-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!\n\nMutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi\nilkkuen:\n\n-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!\n\nMutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän\nkääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen\nnoidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara\nojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten\nvalkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat\nhämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja\nyrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen\ntapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi\nkaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.\n\n\n\n\nHenkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana\nvenheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,\ntyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat\nsiellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia\njuoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten\nsavolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten\nrannasta loittonevain venheittensä perään...\n\n                               (Santeri Ivalo Erämaan taistelu.)\n\n\n\n\nMAAILMALLE.\n\n\nEräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan talon lahdelle saapunut outoja\nkulkijoita. Ne olivat olleet kuleskelevia teinejä.\n\nSauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä\nolivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta pojasta olivat pian\ntuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut\nheidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa\nmiehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä\nvapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat\nHeinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja\nkoukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet\nhänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen\nkirjaimia piirustaneet.\n\nAhmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut, ja hänen\nsydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden\noli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei\nsammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat\nSavon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista\noloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä\nelämästä, ne olivat syvälle syöpyneet Heinon mieleen. Raataessaan siten\naamusta iltaan isän kovan kurin alla halmeella ja heinärannassa,\npyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä\npainuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen\nmuistoihinsa aina väliin kuin pilvien päällinen ilmaus vanhan piispan\nmahtava olento. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehottavia\nsanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: -- \"Kun joskus tulet Turkuun,\npoika, niin saat kysyä Maunu piispaa, kyllä sinut silloin muistan,\nHenrikki Tuomaan poika Karmalasta.\"\n\nEhkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen\nmielestä, mutta nyt tulivat nuo kuleskelevat teinit ja virittivät\njutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä\nroikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana\nhuulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa\nHeinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan\ntuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä\nkysäsi:\n\n-- Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu\nolevan?\n\nMutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa\npäin kääntyi ja ärähti:\n\n-- Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin\nväleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!\n\nMutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljo papin alkua, virkkoi\nsiihen isännälle melkein kiivastuen:\n\n-- Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?\n\n-- Pappiko, sanoit, -- herra! huudahti isä.\n\n-- Niin, miksei pappi tai ruunun mies, -- sitä tietä sinne kiivetään.\nHeinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.\n\nNiin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän\nkuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punottamaan,\nhänen leukansa väkätti vähän aikaa, ja sitten tulivat sanat:\n\n-- Jo olette te, maailmankiertäjät, tarpeeksi tässä talossa\nvirkailleet, jo joudatte taipaleelle, Tämän talon poikia ei herroiksi\nopeteta, eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa,\nkun lie minulla valta. Heino suoriaa viikatteineen heinänurmelle, ja te\nlaputatte tiehenne, -- se on selvää ja sillä sanalla!\n\nTodeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä\nvasten he lähtivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.\n\nTeinit lähtivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon\nrinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut\npystynyt kieltämään sen hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin\nentistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan\nkannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja\nruvennut puukkonsa kärellä tuoheen piirtelemään niitä samoja\nkoukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, -- sitä\nhän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita\nopin tiellä, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä\nkuleskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä\nmelkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta\netsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta, karjasi ankara mies\nlähemmäs astuen:\n\n-- Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?\n\n-- Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa\npergamenttipalastaan.\n\n-- Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja\nmitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!\n\nHeino vastasi arasti:\n\n-- Se on kirjotusta, isä!\n\n-- Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö lie niiden teinien kujeita,\narvasinhan, vitsahousun koukeroita...!\n\nJa isä repäsi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi\npalat pensaaseen ja ärjäsi:\n\n-- Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, -- mutta sen\nsisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa\nja mitä työ!\n\nTaas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä\nei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä\npalaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa\nkytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen\nhoki:\n\n-- Se jo riittää, nyt sen tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!\n\nSumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä\npirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen\nsiinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan.\n\nVielä on aikaa, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit...\nMelkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna\npihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti\nsieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa Ukon\nhänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkasi irti\nvesikiviltä...\n\nSe oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan\npäivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään\nkääntyi.\n\nHeino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän\nsouti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä ja\nhän souti sen vuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas\nautereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä\nkorkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä\nselällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi\nläpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä\nmiehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä\nsilmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan,\nennenkun väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.\n\nSeuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen\nitäisiin lahtiin teini-tuttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän\nkulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä\nkulkeneeksi, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian\nloppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin\nasutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkasin\nyhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat\nHollolan pitäjän vanhoja rintamaita, ja yhä vaikeammaksi kävi hänen\nsieltä tuttaviaan teinejä löytää.\n\nMutta eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien\nkeskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, pyöreät tornit, -- sen\nhän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa\nsen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsinyt, ja hän käveli\nrohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne\nsisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja\nkun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet\nmuitta mutkitta pyöräytti takaisin.\n\nSilloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti\nheikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin\nvoitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonaan unessa, tie pystyyn\nnousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska, niinkuin kallio\nrotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, -- jalatkin\nlaahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää\neteenpäin kantavan, -- ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen\nistahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, -- tylyltä\ntuntui maailma ja kolkolta.\n\nNäin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä,\npensaan kupeelta, äänen:\n\n-- Poika hoi, tuleppas tänne!\n\nSe puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi.\nMutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä\nHeinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan\nmatkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut,\nmutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä\nkeventää -- hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki\nmielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit,\njoita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä\nhänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän\nyhtäkkiä virkkoi:\n\n-- Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo\ntemput, joita siihen tarvitaan?\n\n-- Niin, lukemistako, -- en vielä.\n\n-- Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla\noppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?\n\nKummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se\nleikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:\n\n-- Sitä sinun oppia täytyy, jos mielesi maailmalla herrana menestyä.\nTalonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan mitä tahdot, nimessä ja\ntoisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään\njoudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?\n\n-- On kai.\n\n-- Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua\nmitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi\nkatumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi\ntakaisin! -- No, mitä mietit? Minne aijot kävellä, tuostako itään päin,\ntalonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?\n\n-- Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.\n\n--- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta\nkylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit,\nluultavasti samat, joita haet. Idästäpäin ne äsken sinne kulkivat.\n\n-- Tätäkö valtatietä vain?\n\n-- Samaa leveää tietä. -- Ja hän lisäsi vielä: -- Mene tervennä, mutta\nmuista neuvoni, mitä maailman rannalla tarvitset!\n\nHeino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana,\njärvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen\nBirgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen\nesikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin\neli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan\nmatkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja\npoissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat\nmietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.\n\nYhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, -- pyhä Pietari ja\nPaavali ja pieni Henrikkipyhimys oppipoikana matkassa, -- niin he itse\nretkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat\npäivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät\nmurkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei\nkoskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies\nheille venhekyydin asemasta vitsakyytiä tarjosi, hän kiskasi vain\nsilloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan.\nMutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä,\npalata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen\nvoimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut\nkoululaisille antaa, -- ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat\nrankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukasi,\nloikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle\nkasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren\nmutkan, irrotti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti\nmatkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä\nomistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.\n\nJa toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui,\nettä jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, niinkuin verkkoukko oli\nsen tarpeelliseksi sanonut.\n\nMutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi\ntaloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen\npussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa\ntipahuttivat sinne räävelin-killinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän\nnahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka\nsattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi,\nvaikk'ei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta\nollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen,\n-- miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun\ntuskassa!\n\nTaipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten\ntalottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan\nkirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä\nsiellä olevan ihmeitätekevän ristin juurelle, ja heidän kanssaan teinit\nyhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui näitä\npyhissäkävijöitä paljo, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat\nkumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet, taikka sille\nasialle menivät. Heillä oli mieli herkkä ja almunsa he teineillekin\nantoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka\nnäillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä\nsentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleita ne\nolivatkin nuo haarapussit ja väkiraskaita, kun nuo nuoret\npitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen\nkulkivat kaupunginojan yli ja Hämeentullin kautta saapuivat Turun\nkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen\nyli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia\nkohti. Tuuli puhalsi jokijäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini\nkatsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäätä pitkin ajavaa talonpoikaa,\nmuistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime\ntalvena halkoja ajoi, -- nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän!\nKun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta\nilkeimmilleen nyt nälkä suolissa kurni, -- eipä ollut teinille kankurin\nkoukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.\n\nMutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori\nteini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa\nteinien, \"pyhäin\", Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse,\nheiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin\npirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin.\nMutta vitkastellen ja vastahakoisesti Heino sinne käveli; hänen oli\nsamalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat\nteinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin\naina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista\npulaa ja paranematonta saamattomuutta.\n\n-- Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.\nEhei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!\n\nNiin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla,\neikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta\nvastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli\ntalveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua,\nsuurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat\nnyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä\nyksitoikkoista uraansa kulkivat.\n\nYhtä tyhjänä tavaroiltaan ja tiedoiltaan, yhtä orpona ja yksinäisenä\nkuin hän, oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut\nTurkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä\nolosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen\nkanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua.\nSiellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja\nsyödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi\nsaanut -- niinkauan kuin niitä riitti.\n\nPäivä pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valasi kirkkaasti Pyhän\nGertrudin kiltan korkean, lumipäällisen kivirakennuksen ja ylhäällä\nVestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja\ntuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuon matalan, kinoksien\nkeskelle painuneen kaupunkiyhteiskunnan. Tottakai tässä kylässä apu\nlöytyy hänelle, koska on löytynyt niin monelle muullekin, ajatteli\nHeino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen,\nkapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen\npuristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki\nlaskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin,\nmiksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ett'ei jää\npihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt\nsunnuntai-aamuna olivat myymälätkin suletut, niihin arkena ladotut\nkiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään,\nhän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujosia myöten tuomiokirkon\ntaa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä.\nHe olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden\njuoksulaudoilla varustetut ikkunat olivat suletut ja joiden reppänöistä\nkohosi vieri vierestään savupatsas, -- tuuli heilutteli savupatsaita ja\nmuodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.\n\nIhanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan, astuessaan hetken kuluttua\npakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat\nräiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä\nkelpo teinit, jotka Heinon olivat monesta pulasta auttaneet, ne taas\nmiehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä\nvarastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat -- pitihän teinien\ntoisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:\n\n-- Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne\nsinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!\n\n-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan muilta minäkin apua\nsaanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin\npussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen,\npuutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti\nkankurin akkakin ottanut.\n\n-- Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi\ntaas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.\n\n-- Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi\nvähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun\nporvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen\nsuosija-porvari!\n\n-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän,\nlohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi\nmiestä porvarina tai muuna?\n\n-- E-ei, ei ketään.\n\nHyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät\nporvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille\ntuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä\npuutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen\nmuuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja\nkerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut\nrohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo\noli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan\nsalannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän\nlisäsi:\n\n-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin\nrosoiseksi käy.\n\nMutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa\nsilmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:\n\n-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se\nolikin, mutta hävitä pois se synti!\n\n-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.\n\n-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi\nluetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin\nkuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, --\nsuuremmatkin synnit siellä kuitataan!\n\nEpäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon\nhän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne\noli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina\nkuleskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret,\naamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja\nmaalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet\ntaikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki\nsiellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään,\nsekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli\nnytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika\nasiansa ajoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80\npäivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska\nkatuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä\nanehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän\nkuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toveriensa luo.\n\n-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!\n\nMutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:\n\n-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin\nemännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.\n\nJa se kelpasi. Heino oli siten viimeisillä eväillään ostanut itsensä\nirti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt\ntuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo\ntoverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun\nopastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän\nitsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita\nmyömään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän\nmyöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon\nmenoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui\ntuntonsa soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan kaihoisa, jäytävä\nikävänsä; hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä\nkirkosta palasi, kuin sinne meni.\n\nMutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.\n\n-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jälellä, nyt ei muuta kuin\naamulla hiihtämään!\n\nMutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painostanut, ja lohduttaen\nhuudahti nyt Paavali-teinikin:\n\n-- Elä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin.\nNythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi\nteineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä\ntoki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä\ntäällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan.\nLähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.\n\nMutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.\nInnostuen hän kysyi:\n\n-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?\n\n-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä\navovedellä, vaikk'ei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän\nHeikinmessuksi Turkuun saapuu.\n\n-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen\nasti näkisin!\n\nNiin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun\ntultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja\nmajatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet nähdä saisi. -- Hän\non Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on\npiispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he\nolivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden\nvaltakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa,\njotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät\nvaltakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia\nsurkeasti särki piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin\ntarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista,\njoista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljo mitään tiedetty. Ja\nhänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina\ntyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman\nmaan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lie ollut, ja jonka\nulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo\nvoudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa\njohtajaansa Engelbrektiä seuraten, ajaneet maastaan pois,\nvalloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli\nviime syksynä Turussa paljokin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen\njuutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli\nhän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan\nomien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan ja kaksi\nRuotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen\noli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja\ntoinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo\nKnuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli\nMaunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin\nlähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.\n\nNäin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan\nRuotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut.\nMutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut\npitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä\npäästänyt kansaa kiusottamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin\njulistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun ja uusi hallitus oli\nkokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen\npiispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi jäävän sinne meren taakse,\nmissä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan\nnenässä, kansan tänään tietämättä, kuka sitä taas huomenna hallitsi.\n\nSieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä\npalannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt\nHeinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut\nsuoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei\nollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon\nsai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti,\nettä se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän\nkarkaamisrikoksensa oli sovittanut. Taas hänessä heti virkosivat uuteen\nvauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.\n\n-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten\nnälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän\nhämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja\nkapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin\nkävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku,\n-- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän\nse näet itse pyhät luut siunaa.\n\n-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljo\npappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.\n\nNiin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän\nkertomuksiaan paljo kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli sitä,\nettä vieläköhän se piispa-vanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa\nmuistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa\nse oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut, astuessaan taas\nsillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli\ntyhjä ja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla\nvanha toivo.\n\nJo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille\nHeikinmarkkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan\nkuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui\nkaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt\nhevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun\nkaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten\noli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty: mistä voita ja\nviljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia,\nmistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen\nasukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä\nAurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla,\nselässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella\nsaaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai\nrautaisen padan. Koko Aurajoensuun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi\nkuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet\nSaksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät\nmyymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita\nja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan\ntekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa\ntinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta\ntäpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat,\nja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden\nääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät\nkulkuset ja poronkellot ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan\nhaljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset\npitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa\nlumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman\noluttuopin voimalla toisiaan tarinoittivat.\n\nHeikin-messua odottaessa suoritettiin näin Heikinmarkkinat. Se oli ilon\naikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tulijaisina\nkotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai\npalttinapaidan, ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen\nkotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin\ntaas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei\ntosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät\nolleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan\nmarkkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä toista kotipuolensakin\nviestejä. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti\ntapeltu ja miehiä sinne paljo menetetty, että halla oli taas\nsyyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja\npuute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten\nlisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.\n\nMutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin enin itse\nsitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin\nsaapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä\njuhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua\nodotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he\nnyt koulutuvassa iltaisin harjottelivat, laulaen sekä latinaksi että\nsuomeksi siitä, miten\n\n    Muinen upoksiss' pimeyden all'\n    Makais surkia Suomen maa.\n    Osui sitt' armas aurinko jäll'\n    Paistaman pakanain maall'.\n         Iloidse siis Suomen maa\n         Tähden laupian iahjan,\n         Ett' Christin kanssa yhteyden sait\n         Kautt' Herran sanan saarnan. --\n\nJo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin\nheille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan\ntoivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän\nHenrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä\nkaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin\nkorkean umpimuurin sisäpuolella, jossa väki uskollisesti pakkasessa\nseisoi, odotellen saadakseen kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä\npiispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla\nsilattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä\nkinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua\nanoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella\nja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut\njuhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään\nkirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän\nvaloa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella,\nvihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan\nylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian\nraskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse\npääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia ja kaniikkia ja tuomioherraa\nyhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi\nkirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista\nja monihaaraisista kynttiläkruunuista.\n\nTähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen se nyt astui Kuusistosta\nTurkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren\nkirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui\nsieltä korkeakuorosta ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan\nja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko\nja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin\nmuistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoroon se sitten saarnan\nloputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa\nolivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sitä messupapit\nkantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi\nääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat\nsuutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai\nosansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit\nkierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon\nkalleinta pyhimysaarretta.\n\nPäivä siihen meni, --- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu\nloppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun\nhautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet\nkajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain\nkirkas ylistyslaulu.\n\nSilloin hiipi Heino toisten joukosta ja tungeskelevan väkijoukon\nkeskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin\nsuuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä\nnyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäällä kirkossa\npiispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmaat kasvot, jotka hän niin\nhyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää,\nvieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi\nhän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen\nohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahden puolen, mutta sitkeästi poika\nkapealla muurinreunalla paikkansa piti...\n\nNyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä,\nastui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan\nkourupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa\nkuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt...\nVakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se häntä näe, ei\ntunne! Mutta näkeehän... juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää\nvanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu\nnuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää\nlauhkeasti hymyilevän...\n\nPiispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen\nmielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jälestä\njuoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa\nkohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelon teinin\ntemmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä\navuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!\n\nSiihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti,\nkun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa\nviipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka\nlattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa\nkoulutuvassa, siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja ylhäiseltä\nistuimeltaan latinaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineille\nluetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se\noli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta\nmaalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta suoraa\npäätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut\narmoa, selkänahkansa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan\nDonaton kielioppia ja sanaharjotuksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta\ntahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet olivat voitetut, nyt jo\nteinit laulelivat latinalaisia lauluja ja latinaksi heidän jo täytyi\nvastata latinaisiin kysymyksiin, -- menipä miten meni. Ja nyt heidän\npiti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta\npelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat\nsiinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja vanha toivonsa häntä\nkannusti...\n\nJo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan\nistuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa\nsekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä\nkutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan,\nheidän vanhempiaan, ja lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen\nsanan. -- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen\nkotoiseen karjaansa.\n\nVäliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli,\nmutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysästen:\n\n-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?\n\nJa kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:\n\n-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan\nsaavun!\n\nJo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean\nkateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:\n\n-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan\nlaidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?\n\n-- Karmala, vastasi Heino arasti.\n\n-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan.\nSieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta\nsuusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin,\nsiellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi\nkuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?\n\n-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan\nkaranneensakaan.\n\n-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos\nedelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta\nkouluapua hakemaan...\n\nHeinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin\nsuosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset\nteinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään,\nmiten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt,\nkertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet\nteiniuralle oli työntänyt.\n\nHän oli nyt \"piispanteini\", taival oli edestä tasaantunut.\n\n                               (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)\n\n\n\n\nTALONPOIKA JA HUOVIT.\n\n\nEi ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan\nMustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan\nsäälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt\nvinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta\noli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen\nvaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle\nlaihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi\nsitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä\nsyksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut\nKarmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten\nkalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään\napuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille\nhalmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä\nvihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa\nylemmillekin rinteille.\n\nSiksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen\nMustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se\nvielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun\npäivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.\n\nVaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin\nkuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin\nheristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:\n\n-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?\n\n-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei\nkuulu enää mitään.\n\n-- Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta\nhiehon repi.\n\n-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...\n\nEi kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista\nlauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas\npainautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi\ntaas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja,\njoita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet.\nSe tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista\ntässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon\npystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla\nsitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi\nsaatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin\nsadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki\nvilua vastaan tapella kuin savolaisia... eivätpähän ole erämiehetkään\ntänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi\nviime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin\narmon antaa... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden\nsinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se\nolisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, --\nolisi... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!\n\nVihaisesti purasi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle\nkohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime\nkesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen,\njäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti\ntuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen,\npani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja\nilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan,\nlisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti;\nvoudit taitavat ottaa minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä... Monet\nniillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, --\nmistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti\nhyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee\nsille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa\npunnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman\nosasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt,\nnaapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy\nmuka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin\nottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talvenvarasi\ntyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan...\n\nTämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon\nhänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään\nlähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän\nsiitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen,\nmutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu,\nsilloin on tullut tuho! Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän hytkähti, aina\nkun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan\njäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta askeleita kuului, niin\nsilloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras\ntervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos\nei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin\nkymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi\ntalon laihoja varoja.\n\nMutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten\nohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken,\naskeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla\nolivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon\nrinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.\n\n-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten\nlähenevää töminää.\n\n-- Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan\nvaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas\npahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko\nhalme on leikattu ja puitu.\n\n-- Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?\n\n-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.\n\nNiin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin\npiiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne\nmyöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät,\nkopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle,\n-- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he\najattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.\n\nJo kuului vieras tervehtivän... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen\nisä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan\nlyhyen \"jumal-antakoon\" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli\nkaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat,\ntasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan\nväljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:\n\n-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?\n\nHyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että\nnyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän\ntyöstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein\nveräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta\ntyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän\nodotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä\nkäskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, --\nkahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä\nihme... eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa -- mahtoivat olla\nuusia miehiä --, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:\n\n-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi\ntalven varalta?\n\nEi ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen\nepäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lie nyt oikein mielessään,\neikä hän vastannut mitään. Vaan vieraista taas toinen jatkoi:\n\n-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?\n\nJo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:\n\n-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!\n\nVeräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:\n\n-- Halla vei viime vuoden sadon.\n\n-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee\nnytkään!\n\nMutta vieras veräjältä puhui edelleen säveästi:\n\n-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja\nraastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti\nenää liikoja ottaa...\n\nSuu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta,\nhölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään ja vasta kotvasen kuluttua\nsai isä hämmästyneenä kysyneeksi:\n\n-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?\n\nVeräjän luona seisova mies pudisteli päätään eikä pellolla olijat\nhuomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:\n\n-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä\nvoudit ovat liikoja perineet.\n\nSe oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea\ntodeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:\n\n-- Keitä te sitten olette?\n\n-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli turpa viittaniekalla\nnyt puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon\näkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston\nRuotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus\non talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja\nhuojennettaviksi ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin\nvielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän\npergamentin, jossa oli paljo kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun\nsinetin...\n\nTuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta\nhän ei mitään ymmärtänyt. Vaan hän tunsi taas verensä sulavan ja hän\nrupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin\nsentään oikeutta ja armoa. Mutta viittaniekka virkkoi rohkaisevana:\n\n-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me\nsinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa\nvouti enää periä.\n\n-- Niin, käykää taloksi! --- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä\nTuomaasta, vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto\nhänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys\nuskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset,\nkovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien\nelämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle\nPäijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet... onpa\nse toki herrallakin herra!\n\nSiitä päivästä tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan\ntupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa\nperästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitasta löytyi, vieläpä\npistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin.\n\nPaisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä\nKarmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu\nmieli, hän raatoi nyt ilolla ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin\ninnoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla\ntaas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran\nhalmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään,\n-- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on\nkuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan;\nruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle kirjan antaneet, jota on\nvoudinkin toteltava...\n\nViikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin,\nleikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo\nensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa,\nvaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen\nriihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri\nhalmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon\nedellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville,\njotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, -- pitkään olikin näet\nkalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa\nääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:\n\n-- Voudin venhe laski rantaan!\n\n-- Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.\n\n-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.\n\nIsäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet,\nsulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan\nsuuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa\nei hätääntynyt.\n\n-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille\nveroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.\n\nJa jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui\nja tapansa mukaan ärjymään kävi:\n\n-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.\n\n-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein\npilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän\npovellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin\nvaatimasta.\n\n-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. --\nVälemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto,\nsen tiennet.\n\nVaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:\n\n-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.\n\n-- Meilläkö oikeus ottaa...?\n\n-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä\nyritäkkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja\nvoutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään,\nhän tiukemmin virkkoi: -- Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää\nolekaan teidän retusteltavinanne!\n\n-- Hä, eivätkö ole...!\n\nJulmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain\nvastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja\nviskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:\n\n-- Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!\n\nMutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:\n\n-- Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin!\nLuulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun\nelämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan\nemme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.\n\nVouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:\n\n-- Missä kirjassa?\n\n-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan \"tarkastajilta\" saamansa\nkuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta\ntämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen\npaloiksi revästessään ja karjasi nyt täydeltä kurkulta:\n\n-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suoria aitalle kaivamaan esiin\njyväsi ja voisi, mutta niskottelemisestasi saatkin nyt maksaa\nkaksinkertaisen veron, että vastakin muistat, mitä meillä on oikeus\nottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki,\nkantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!\n\nMutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt\nsitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti\nsiitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhalta muistiltaan\närjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen\nsäkkiinsä, jossa oli perheen ensimäinen uutisvilja, sen ainoa puhdas\nleipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:\n\n-- Sitä säkkiä ei liikuteta! Revit ruununmiesten verokuitin, siitä\nvielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä\ntalosta, niinkuin ennen, siitä minä...\n\nMutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut\nviittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevää talonpoikaa\nhartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan\nselkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen\nriihimekko. Ja sillävälin pauhasi kiukustunut veronkantaja:\n\n-- Irti minä pölyytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä\ntalonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta\nveroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka,\nniin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukeja\nhakemaan, ja mitan täytyy tulla täyteen!\n\nSiinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun\nvoudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät\nhänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän\nkatseli vain tylysti, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja\nsieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja\nilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin\nhartioin sitä raastoa äärestä katsomaan oli hänellä vain yksi tunne:\nhän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen\nsydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut\ntunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja\nkun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä\nkuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan\npihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi\nTuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta\nnyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo\npoika-Tuomastakin pelotti.\n\n-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen,\n-- se löyly ei minusta enää lähde!\n\n                              (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)\n\n\n\n\nPIISPA RAUHANTUOMARINA.\n\n\nPitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa\ntehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen\nseurakuntansa onnea, jota hän oli lempeydellä johtanut jo yli\nkolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä\nturmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksen tieltä. Heti kun pakenevat\nvirkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä\nvaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta\njoulun jälestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten\nkartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat\nettä aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon,\nneuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon\nkapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain\nkesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut\nteinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän\ntiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan\ntalonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin,\noli, tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla, ajanut sen näin\nepätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja\nhätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa,\nsitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat\ntukittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa\näärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha\npiispa.\n\nMaunu-piispa oli senvuoksi ilmoittanut kostonjanoisille\naatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia\nratsumiehiä hyökätäkseen niskottelevain alustalaistensa kimppuun, että\nhän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin\nryhtymästä, ennenkun hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja\nivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat\nkuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra,\njoka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän,\noli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että\ntalonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli\nMaunu-piispan arvo ja vaikutus toki aatelistenkin joukossa, että he,\nvaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa seurueineen\nlähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja\naateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin\nsaattoväki, totellen hänen käskyjään.\n\nTällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen\nVesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestäpäin\najanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi voinut\npettää, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset,\nherrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä.\nVaan Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa\nmahdilla oli hän jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta\nhiihtäjiltä, eikä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään\npäässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen\nmasentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt\ntalonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, vaan olipa hän heti\neilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että\nrauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli\nVesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen\nkylään odottamaan huomis-aamua, joksi piispa oli sen puheilleen\nkutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen\nolon.\n\nPäivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutulilla\nodotteli Vesilahden pappilassa. Hän oli tapansa mukaan anivarhain\nnoussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkotetussa nojatuolissa\nmietteihinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän\nharkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli\ntehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja\nvirkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin,\nkansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja\nheikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia\nköyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään\nvirkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas\nhallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret\ntuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla,\noli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio,\njonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi\nkäsi... Se oli taittunut se Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta\npohjoisesta piispanvaltakunnasta, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun\njo puolentoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä\naamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, silloin voisi\nhänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa\nniin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa\ntyytyväisemmäksi kuin nyt....\n\n-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa\najatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja\nkysyi, seurueensa puoleen kääntyen:\n\n-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?\n\n-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.\n\n-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet\nyönsä viettäneet mäen takaisissa kylissä, vieläkö siellä on rauha\nmielissä. Käske Henrikki-teini tänne.\n\nPiispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehenään ja\nkirjurinaan, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli\nmieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi\ntämä hänelle:\n\n-- Käy ilmottamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka\npitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän\nvalituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän\nvaljettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.\n\nMutta ennenkun Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta\nja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra ja hänen\nperässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa\nedellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään\npiispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja\nkahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko\nkapinajoukon, kehui hän, vaan piispan käskyä totellen oli hän tuonut\nsen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava.\nJa toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain\nilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta,\nsäestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan,\nkuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen\nkävi piispalle selittämään:\n\n-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo\nsovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he\novat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksia tässä taas ruvettaisiin\nkuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa\nratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille\nneuvottelua kylliksi ja siihen loppuu väleen kapina!\n\nEi ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä\nhajallareisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipisissa\nkallokkaissa. Mutta hän olisi siltä tahtonut veriin masentaa nuo\ntalonpojat, jotka kapinassa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa\nveronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi\ntoisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan.\nPolttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan\nlaamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt\nkiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja\nsivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen\noli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän\nkantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita\nHannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tälläkin\nsotaisella retkellä komeili Flanderin verassa ja hohtavissa\nhopeasolissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle\nmiekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Vaan\ntulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias\nKlaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä\nhänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan\nJaakko Kurjen kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta\npaeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki\nTurkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus\noli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen\niltamyöhällä ratsastanut Laukossa, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona,\nja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän\nHannu-herran puheen rohkaisemana intoili:\n\n-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä\nvaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!\n\nJa rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen\nkääntyen:\n\n-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia\npolttaa ja ryöstää, silloin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus\nesivaltaa kohtaan.\n\nMutta vanha piispa pysyi tyynenä kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon\nkeskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:\n\n-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin\nSatakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen\nkääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?\n\n-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria\nriittänyt, vastasi Ille.\n\n-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.\n\nTähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra\nvieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain\nsäestämänä:\n\n-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, --\nniin tehtäköön nytkin!\n\nVaan piispa-vanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraavaan\nlinnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja\nuudisti rauhallisesti:\n\n-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä\nhuoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot\nsen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille\nne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --\n\nTätä piispan viestiä viemästä palatessaan Heino hämäränä aamuhetkenä,\nyhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä\nja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja\njota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa\nPyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella\ntantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti\nvastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys\npakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan\nlammasnahkoihin, vaan sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.\n\n-- Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, -- sanoi Heino.\n\n-- Kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan\nlinnan huovina, miekkaniekkana, virkkoi Lauri.\n\nNuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten\nlyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:\n\n-- En ole linnan väkeä, kulen piispan seurueessa, hän minut mukaansa\notti. Vaan entäs sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?\n\n-- Yksin -- en. Isäsi on täällä ja veljesi.\n\n-- Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?\n\n-- Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, -- isääsikin\nlöivät voudit hänen omalla pihallaan.\n\n-- Vai löivät...\n\nSe oli todellakin Heinolle varsin outo ilmakehä, jossa Laurin ajatukset\nnäkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi\nselvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustajina eri\nleireistä, toisilleen vihamielisistä joukoista, vaikk'ei hän vielä\nvoinut tarkemmin tajuta, mitenkä he niin olivat joutuneet. Ja kun Lauri\nhäneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle\ntullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä,\nniin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa\npyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului\njoukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja\ntaas hän virkkoi:\n\n-- Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri\nkävin miehiä kutsumassa piispan puheille, -- missä hän on?\n\nLauri vitkasteli tuokion vastatessaan:\n\n-- Isäsi on tuossa talossa. -- Ja hän viittasi kädellään viereistä\ntaloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kulettaneet.\n\n-- Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule -- mitä hän\nsiellä?\n\nSilloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken\nPirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin\nkytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana\nseisoo autiolla tiellä...\n\nVakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän\nmuisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain\nkostonhaluisen kiukun ja piispan lupauksen, että syylliset ja johtajat\nrangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä\nvuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän\nehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa\nroikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti\npuolittain itsekseen:\n\n-- Isäkin ryöstömatkalla tavattu!\n\nSe huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokasi:\n\n-- Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!\n\nSiihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin kävi\nkasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat\nveljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä\nerottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen\nhämäläisten luo mäentakaiseen kylään. Heino tekemään piispalle tiliä\nkäynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan,\nidän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat ja\nkirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, -- pian oli\nkäräjäin aika alkaa.\n\nMutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa\nrauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan\ntottunut elämään omaa huoletonta elämätään erillään kotiväestään ja\nheidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei... Nyt yhtäkkiä\nviskasivat nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä,\njoiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja,\njoihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen\nverassa -- ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa...! Heino\npysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse,\nja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oijustietä siihen taloon, jossa\nvangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi\nvartijana ja hänelle Heino lausui:\n\n-- Minulla on viesti vangeille.\n\nHuovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:\n\n-- Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota\nsurisi tässä pakkasessa...\n\nHeino potkasi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka\nparissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti -- sinne olivat\nIllen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta\nverkalleen kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä\nankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monasti oli peläten\nkarttanut, ja virkkoi hiljaa:\n\n-- Isä!\n\nMiehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, vaan vastausta ei\njoukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi,\nkohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta ja nyt Heino melkein säikähti hänet\ntarkemmin nähdessään: Verestävissä silmissä oli vihainen tuli ja\nlianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino\nentuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä\nsilmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti.\nJa melkein arkana hän nyt kuiskasi:\n\n-- Pakene, isä, vielä pääset, ennenkun sinut herrat hirttävät.\n\nVaan pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kasvavalla kiukulla\nkatsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt\nnäin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:\n\n-- Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene\nherrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.\n\nIlkkuva nauru säesti soimesta sydämmistyneen talonpojan sanoja, ja\nnolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräytyi Heino\npois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan\nhän poskillaan tunsi ja hän käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun\nkurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut --\neikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, -- että\nhänen jälestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa\npuikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan\nTuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli\ntuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti\nkuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. --\n\nPappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun\nHeino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin\nkatsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän\nympärillään, vaan lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa\nkertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä\nseisoivat, vaan vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa\nulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät\njättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat\nvihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, -- piispan sanaan he\nluottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta\nseisovansa, tuli mikä tuli.\n\nJo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana\ntuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla\nankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren\nrikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa\nvastaan, nostaessaan kätensä korkeaa ruunua ja sen edustajia kohtaan.\nEsivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu\nmiekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski\ntalonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mistä he valittavat.\n\nSilloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva.\nTäysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta\nesittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen\npuhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he\nkuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat\nkannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy\nverotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten\nlapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät\nvoudit...\n\nPiispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain\nkärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät\nkatkaisemaan nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden\nhuokuvan kiusautuneiden talonpoikain sanoista ja kun viimeisen pitäjän\npuhemies oli vaijennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken\nvaikutuksensa, hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät\nvero-olot. Mutta silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut\nsappeaan salata:\n\n-- Hyvä on, karjasi hän, mutta lienee näillä käräjillä toki toinenkin\nasia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin rosvotut\ntavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka taloja ovat\npolttaneet -- tutkittakoonpa sekin asia!\n\nTalonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat\nkuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät\nkapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada\nkäsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään\nvapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että se oli varsinkin eräs\nVilppu-niminen mies Jämsänjoelta, joka Hämeen talonpoikia oli kapinaan\nyllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille\npelotukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun johtajanaan\nolleen.\n\n-- Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä\näänellä. -- Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet,\nse tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihottajat kuulustellaan nyt\nheti.\n\nSyntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät\nlevottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä\nuhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä\nkapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.\n\nHetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin\nkytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:\n\n-- Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimäisenä esiin!\n\nVangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan\ntoisiaan, vaan kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi,\nettä Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen\njoukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja\ntalonpoikia ja Hannu-herra kävi jo pisteliäästi kysymään piispalta,\nettä vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa.\nVihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies\noli vankien luona käynyt.\n\n-- Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.\n\nKalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja\npuhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.\n\nHerrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka\npiispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin,\nkysyen:\n\n-- Yksin kävit vankien luona, -- mitä varten? Selitä!\n\nÄäneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä.\nHelppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa\ntalonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa\nnäiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin\naamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka\nsilmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa.\nMutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.\n\n-- Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.\n\n-- Isääsi, matki piispa hämmästyneenä. -- Isäsi on siis noiden\nvangittujen joukossa?\n\nHeino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:\n\n-- Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!\n\nAroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä\npaloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt\nhalveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten\ntalonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan\nnaurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:\n\n-- Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?\n\nÄäni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta\nkarjasemalla hänestä sanat lähtivät:\n\n-- Minun lie siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole.\nKotoaan karkasi, työtä pakoon läksi, hulttio, herrain penikaksi\nheittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee...\n\nPiispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan\npuheen nuhtelevalla äänellä:\n\n-- Ei ole poikasi pilassa siltä, jos hän on oppia saanut, siksi et\nhäntä hylkiä saa.\n\nVaan kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:\n\n-- Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna! Ei riitä herroille se,\nettä talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät --\nvielä lapsenkin vetivät herraksi sakkiinsa. Mutta sillä pojalla ei ole\nenää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka\npesässäni kasvoi...\n\nVakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaijennut\noli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän\nkuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat,\nettä leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha\npiispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka\nnoin armotta verisiteetkin katkoi.\n\n-- Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten\nalakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä\nsyytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja\nVilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä\ntavataan.\n\nHeino oli sillävälin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja\nhetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä\nkohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista\nvälejään heimonsa kanssa, vaan muut ne katkaisivat... Hyvä, siis\nkatketkoot! -- Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa ja kun hän\nhetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä\nluki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja kivettyneellä\nsydämmellä hän orpanalleen virkkoi:\n\n-- Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!\n\n-- Etkö aijo siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.\n\n-- Isähän sen kielsi, -- täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi\nruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen\nherraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin...\n\nJa hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien\ntaakse.\n\nPappilan tuvassa jatkuivat sillävälin yhä piispankäräjät. Vielä\nviimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle\nesittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti:\nerämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa\ntalonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa\nsiitä, ett'ei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään\npuuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ett'ei\nhän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin,\nPohjois-Suomen laamanni, ivalla talonpoikia neuvoi:\n\n-- Ajakaa tunkeilijat pois, jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä\nitse, -- muuta neuvoa en tiedä.\n\nMutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän\nkertoi, kuinka monasti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia\npuolustettu, kuinka paljo miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa,\nhän huusi ylvästeleville herroille:\n\n-- Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja\nkuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä\nsuojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä,\nvaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietänee.\n\nHerrat karahtivat kiukuissaan pystyyn ja moni talonpoikakin jo\najatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei\nmoittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä\npöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:\n\n-- Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista.\nJa jos te, hallinnon edustajat, ette siihen pysty, niin otan minä\nkirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. -- Ja\ntalonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: -- Kotiinne palatkaa rauhan\nmiehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut\nerämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka\nsekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, -- kääntykää suoraan marski\nKaarlo Knuutinojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on\nlempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha\nerämaillekin.\n\nTämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän\nsovinnontunnon talonpoikain raskaihin mieliin. Kapinan jatkamista ei\najatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehotuksesta\nolivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili\nsiunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin\nkiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan\nrauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui\nvanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja\nlinnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas\nrauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden\npalveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi\nveljessodan ja verenvuodatuksen.\n\n                                (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)\n\n\n\n\nRAJANKÄYNNISSÄ.\n\n\nKaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan\njohdolla lähtenyt liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja teki nyt\nkesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden välistä\nsaloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli suurenlainen\nretkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi selventämään kahden\nheimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita riitoja. Olavi-ritari oli\nottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi rotevaa huovia -- Tuiran\nVilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän sittenkin väliin seurueensa\ntunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät sisämaalaiset oikein\nvihaisesti vastakkain kimpausivat. Hänen suuressa johtajavenheessään,\njoka aina eillimmäisenä souti, kulkivat myöskin Pohjanmaalta kutsutut\nlautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset Halliparraksi sanoivat,\nistui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta johtajavenhettä, jota\nkantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin kokonainen miesjoukko,\nseurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja Hämeen erämiehet, joita\nmelkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin lähtenyt. Oli näet sovittu\nmolemmin puolin, että tänä kesänä ei etäämmille eräjärville kalaan\nyritetä, ennenkun raja on käyty, vaan sen sijaan oli nyt joka pitäjästä\nmiehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan heimonsa ja paikkakuntansa\noikeuksia.\n\nSiten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä,\njotka Lapinkorvessa eräkäyntiä harjottivat, -- Sääksmäen ja Pälkäneen\npitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen,\n-- ja joille tämä eräkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön\nelinkeinoapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan\nvesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjätä,\nSavilahti ja Juva, siellä harjotti taas koko asutus eränkäyntiä, ja\ntälle, verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet\nvielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti\npyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien\ntakamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa, ja\njuuri sen vuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä\nrajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa\nvalinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan\nkuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa\nmonen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa\nmelkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään\nkävi.\n\nKaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat\nedustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä\nhaittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla\nmiespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin\ntuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista, kuin\nrintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin\najanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä\nväittelyissä että sovitteluissa nyt etummaisina kulkivat, nepä myöskin\nkovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä\nnaapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Vaan\nkaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja\nepäluuloista, karttelevaa oli senvuoksi eriheimoisten yhteistoiminta\ntässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan\nvalkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin,\nvaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin\nsoutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden väliin.\nSillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin loiskahtamaan, aina kun\njonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden\npohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo\nyhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, vaan\nsurukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:\n\n-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille\non neuvonut.\n\n-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!\n\nMutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin\nkeskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että\npisteliäästi toisilleen kuiskivat:\n\n-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!\n\n-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja\nsaunan polttaa!\n\nJa tämä jälkimäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin\nyleisemmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin\nvetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin,\nilmeistä toraa syttynyt. Vaan kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta\nvalkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten\nmyöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat\nvaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heillä\nkulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot\nkävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät.\nVaan pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli\novela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin\nlöytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät\njohtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Siinä oli keulan edessä\nSotasaari, jonka hiekkarannalla kerran oli riehunut se lyhyt, vaan\nverinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi\nTavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka\nmukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle\njäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin mieliin sotasyksyn kirjavat\nmuistot... juuri tuo apajahan oli ollut syynä väittelyyn ja toraan,\noliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä Karmalan\nLauri silloin yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:\n\n-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.\n\nHyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli\nsavolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt\nkarkea ääni:\n\n-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän\nluut lepäävät.\n\n-- Vaan mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä,\nmutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin\nhinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.\n\nVaan Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää kiukkuaan,\nkipakasti hän ärjäsi:\n\n-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren\nlaelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!\n\nTämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä,\njotka olivat olleet mukana sotasaaren taistelussa, paljo sitä Karmalan\nukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä\nsamassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, --\nja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia.\nKäskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut\nriidan syytä, vaan joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea\nmaihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.\n\n-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä\nhalkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän\nleikkisästi.\n\nMutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta\ntupsahti heti kiivas vastaväite:\n\n-- Ei, sitä saarta ei jaeta!\n\n-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!\n\nJa aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin\nsilmin, nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä\ntoisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta\nvalkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin\nsingahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät\ntoisiaan ärsytellen, -- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta\nkiukkua.\n\n-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta\nlähteä, -- miten lähtenevät nyt!\n\n-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt\nollaankin taas tasaväkisiä!\n\n-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.\n\n-- Mistä...?\n\nTuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian\nkipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja\njolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän\nnyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä\nuudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:\n\n-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla\nvieläkin otsassasi poikenluoma...\n\nNyt loiski Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi\ntantereella ja huusi:\n\n-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun\nkamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä\ntantereeseen jääköön.\n\nLauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto\ntaisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana\nvaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion... ja loi\nkysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.\n\nMutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:\n\n-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...\n\nJo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti\nnyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan -- yleinen rysy molempain\nheimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran\nsamalla sotasaarella.\n\nVaan silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä, -- siitä, mihin\nOlavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka\nkäskevästi huusi:\n\n-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette! Asettukaa,\nnyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!\n\nSe sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina\ntätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies,\njoka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat\npalautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä\nriita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten\nkeskelle ja virkkoi lauhkeammin:\n\n-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset\nsamanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella\nnujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme\ntappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikk'ei\nole siellä rajoistakaan tietoa.\n\nIkäänkuin helpotuksen tunteella äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt\nmiehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille ja jo kohta Sipi kysäsi:\n\n-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi, -- täällä on sovinto hidas\nsyntymään!\n\nHalliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti\ntyyntynyt, vaan jonka keskeltä hän toki vieläkin vihaisia\nsilmänheittoja näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden\ntulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin\nja tasaisemmille tanterille.\n\n-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.\n\n-- Kertokaa, kertokaa, kehottivat sekä savolaiset että hämäläiset,\njoista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja\nhe istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.\n\n-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, vaan kerronpahan siitä tässä\nillan kuluksi vähän, sillaikaa kun varraskalat verkkoihin kertyvät..\n\nHän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi\nsilmiin tuppaavat mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten\nsavutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:\n\n-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen\nlaskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran\nmaaksi. Ylempänä virtain latvoilla ovat meidän takamaamme ja\nhaukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä\nsydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä\nja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki\ntakamaa-olonne paljoa onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne\nriitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa.\nMeidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!\n\n-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan. Eikö se Pohjanmaa olekaan\ntätä meidän samaa maata?\n\n-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Nowgorodin\nruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille\nja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo\nruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään\nkalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan\nkarjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla\nmurteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat\nmuka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä\nlähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin,\nryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja\nlapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...\n\nHallipartavanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut\naikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin\nPohjanmaan rantakyliin, vaan ainoastaan heidän jokavuotisista\ntemmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta\nkoko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen\nympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas\nHalliparta jatkoikin:\n\n-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjätä, kuten kai kuulleet\nolette, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän\nkupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen\nvuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus\nvähän myöhemmin keväällä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä\naina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme.\nRiitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia\nmyöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan,\n-- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä\nsyntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä,\niiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi\nkiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille\nhaukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja\nrakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.\n\nPari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme\nMaanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen\nheitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme,\nvaan pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on\nrauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis\npyyntiä. Silloin jo sen aavistimme, että parasta olisi tainnut olla\npysyä iiläisten kanssa sovinnossa, vaan pilalle olivat nyt särkyneet\nvälit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei\nse nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia\niiläisiä se nyt ahdistamaan rupee...\n\nMutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta\njälestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi\niiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän\nsaaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- vaan eivätpä iiläiset,\nvihoissaan kuin olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat,\nsikäli kuin eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten\nkorpeen ja sinne kätkeytyneet...\n\nMutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet,\n-- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli\npalmusunnuntai-aamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas\nkevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja\nkokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin\nhyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina,\nkirveet vyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari\nviikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet.\nEihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään,\nrauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Vaan karjalaiset nyt\nmahtavoitsivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka\nottavat he nyt veroinaan meidän saaliit... ja ottamaan kävivät. Sitä ei\ntietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseihin mekin. Vaan\nvähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle\nheitti.\n\nJa silloin sen juhla alkoi --, pintaani karsii vieläkin, kun sitä\nmuistan. Sillaikaa kun toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät,\nkiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan\npetäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten\nmeikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Vaan jos kuka ei siitä\nkidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he\nköyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja\nkiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...!\nSe oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet\nvatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he\nhänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies\nvihdoin kuolleena hangelle kepertyi...\n\nTeitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi\nsitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa\nvuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he\nriisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja\nsiinä heitä pieksivät... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia\nraastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä\nperheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin,\nlöivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi\nmeidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai\nikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi\nilkkuva partaniekka keihäällään hänet sinne takaisin, palavaan\npirttiin...\n\n-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa,\nheitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. --\nKuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.\n\n-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään\nsaattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin\nkarkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme\npoikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen\ntaisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin\nheille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin\nmennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea\nmyöten saloon, jossa saimme varotetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka\njuuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen\nparikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä\nkorvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin\nlymyilevät iiläisetkin ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä\nautiossa, keväisessä metsässä, siellä se tehtiin se liitto ja\nvannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme\nenää koskaan tappele, vaan yhdessä kulemme kalajärville ja yhtä puolta\npidämme yhteistä vainolaista vastaan.\n\nSen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme\nkeväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä\nsaunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soipi, niin väleen\nsinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä,\nniin meidän täytyy siellä pyyntiä harjottaa, eikä vartijatta nukuta\nyhtään yötä. Vaan missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa\nliminkalainenkin...\n\nKertoja vaikeni.\n\nKului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa\nkatkasi. Vaan vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet\ntahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan\nhalu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä\nkeskenäistä ärtymystään ja heistä juuri muudan vielä vanhalta\npohjolaiselta kysyi:\n\n-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?\n\n-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä\nkotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se\ntaas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi\ntavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo,\nettä me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me\nkostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Vaan tuokion kuluttua\nhän reippaammin virkkoi:\n\n-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea\nverkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo\nlaskee, on jo yönuotion aika!\n\nNäin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja\nläksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet\nkatseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen\nrauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa\nenempää.\n\nEikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi\nistumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet\nkatseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten\njohdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä\nmiehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on\nalituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassaolonsa puolesta.\n\nIllan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut\nalas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan\nhyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran\ntarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut\nhänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen\nnojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut\nSotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät\nentiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehottaneet jälkeläisiään\nveljessopuun.\n\nSen lumouksen katkasi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi\nsammalsavulle ja virkkoi:\n\n-- Paistetaanko yhteisessä hiiloksessa tänä iltana rantakala koko\nrajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?\n\n-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos\ntoiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä\nnuotiota rakentamaan.\n\nOlavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt\nvallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon\nihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä,\njotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden\nherkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin\ntekoihin, kuin kaunis pyhimystarina tai sääliä herättävä kertomus\ntaivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo\nerämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään\nkuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oman \"ylemmän\" säätynsäkin\nsiihen mukaan lukien. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi käynyt,\nhän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan vartaassa\npaistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta yhtä paljo\nkuin he. Vaan aterian aikana hän sentään miesjoukolle virkahti:\n\n-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo\nunhotettujen riitain mailla?\n\nKylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen\noli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen\nsaari? -- kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut\ntehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä\nmielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla\ntempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon\nkeskelle ja virkkoi vilkkaasti:\n\n-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule\nkuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden\nsalmien apajat rauhotetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme,\nonhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.\n\nKysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu\nsukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he\neivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja\nTavast-ritarikin murahti:\n\n-- Miten rajojen väliin, johan löpiset!\n\n-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen\ntaakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle,\n-- totta tämä saari salmineen silloin välille jääpi! --\n\n-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden\nsilmuksen Sotasaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen\nnihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin\ntämä saari väliin vainajille.\n\n-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä\nrihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!\n\nNiin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli\nse voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä\nsoutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle\nSotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo\nkaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat,\nettä niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä\nhäiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja\npoikia. --\n\n                               (Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)\n\n\n\n\nITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.\n\n\nOli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen\ntummentamin lautakatoin kohisivat Tuulensuunlahden rannalla noin\nviitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.\nMunkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen\ntakaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.\nMuurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan, eikä luostarin\nlähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.\n\nJo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan\nedestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan\neteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.\n\nKun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi\ntoisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä\nvieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen\nmeri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä\nja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli\nlahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli\nsekin vetäytynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.\n\nVanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään\nääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen\nsihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.\n\nPalattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta\nikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston\nkokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast\njuhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt\nmelkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,\njonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen\nainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä\naskaroitsi keittiössä.\n\nHuone hämärtyi yhä enemmän, ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja\nmuinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon\npainunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan\nkalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät\nsilmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, ett'eivät hänen\nhengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.\n\nPöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin\nSaarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut\nsiitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: \"Minä saarnaaja\nolin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja\nviisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen\nviheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä\nitseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla\ntehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva.\"\n\n\"Turhuus ja hengen vaiva\", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja\npysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa\nhämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä\ntulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua.\nNäinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa\nkohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja\nvähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.\nMutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä\nhänen varhaisin nuoruutensa.\n\nJa sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen\nelämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,\ntavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman\nturulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta,\nsikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä\nmuuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa\nolleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja\ntuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut\nhänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut\nkuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja\nkaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken\nkiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle\nmatkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa.\nMutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään\nvieraantuminen.\n\nMuut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisässään. He\ntunsivat hänet vain \"et re et nomine magnus\" -- töiltään ja nimeltään\nsuurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä\nselvinneet pyhän kirjan sanat: \"Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken\nmaailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon.\"\n\nOlivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä\nolihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja\nolivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon\nparasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä\nkanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä\nprofeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan\nuneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt\nnuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.\n\nPing-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän\nkeskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.\n\nPiispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.\n\"Herra, ennenkun kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas\nsydän ja luo minuun uusi, vahva henki!\" rukoili hän hiljaa.\n\nHänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt\nkynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avonaiseen uuniin. Kun hän\nsen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän\nedessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa\noli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn\njälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.\n\nPuut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi\nikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka\nhiljalleen tiimalasissa.\n\n\"Jumalan rauha, isä!\" kuului ovensuusta.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, poikani?\" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä\ntulijan suudeltavaksi.\n\nSe oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin\nharmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti\nosoitti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän\npiispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui\nkuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltaisin kävi lukemassa\nvanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata\npitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulen valolla lukea.\n\nKun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä\npäivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli\nlukenut. Se oli \"Sermones Jacobi de Lausanno\". Mutta piispa ei nyt\nkuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä\nhänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.\n\nHän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin\npesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten\nvaltaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa\nKaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä\nriitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan\nkuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista\nRuotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli\nilmoitettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta\nennenkun hän saattoi tehdä piispan siitä osalliseksi, tuli tämän\npyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta, ja\nherra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen\nhämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat\nolivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka\ntarkoituksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen\nkruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen\nvaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman\nyksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla\nosalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa\nsisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaan luo sekä\nilmaisi häntä uhkaavan vaaran.\n\nTämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen\njulkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen\njälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä\nvetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti\nhänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut\nitselleen selväksi.\n\nHermostuneesti sormeili hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,\nkeskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:\n\n\"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvoitus, joka minulle kerran\nannettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: Oli kerran kaksi ystävystä,\nnuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja he\ntulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen,\nilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla\nvaiti, ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkoituksena oli\nvahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä\nolisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa.\"\n\n\"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkun\nolisin ollut selvillä asian laadusta\", vastasi nuori luostariveli\nhetken mietittyään.\n\nItse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja\nitsekseen ajatteli hän: \"Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he\nsaavat nähdä Jumalan.\"\n\nKun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean\nääressä.\n\nSyyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen, mitä\noli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen\nvelvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi\naikaisempi vala. Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla\npoluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan\nSalomonivaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo\nnuori munkki.\n\nKun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja\nuni kauan pakeni hänen silmiään, joutui hänen mieleensä äkkiä\nkiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja\nkaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta\nkulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä\noman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan. Ja nyt\nsaattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka\nhiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä\nalkuperäänsä: Jumalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli laannut satamasta, ja kun luostarin\nkellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan\nhuoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun\npäälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan\nluostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti\naamuhartautensa.\n\nMutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin\npiispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä\nelämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä\npäätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin\nkellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen\nvaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen\nmakuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn\nkirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: \"Minä olen löytänyt\nitseni ja palaan Jumalaan.\"\n\n                                              (Kyösti Vilkuna).\n\n\n\n\nKRISTER-HERRAN VERKALASTI.\n\n\nViipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen\nja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra,\nylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin\nankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin.\nKolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko\nItä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä\neikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä\ntuulella, -- aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja\nkäytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi\nukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen\nhyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman\nlastin tai kiskaistuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei\nkenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli\nyhtä ankarasti kuin kaikkia muita.\n\nUkko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen\nlisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruunun puolesta, mutta vielä\ntarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa --\nsalaa tietysti -- paljo kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut\nperiäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja\ntestamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, vaan kun hän\nsitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle\nluostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, -- ja siitä\neivät harmaat veljet häntä paljo siunanneet. Viipurin porvariston ja\nraadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven muonat,\nmutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun -- eräällä\nkuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo\nmuutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet\nnureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä\nolivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi\nukko heiltä siitä rangaistukseksi -- uuden veron, aivan ylimääräisen.\nHän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä\nhän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle -- maksettiin.\n\nNiin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli\nhänellä jotakin syytä olla äreä.\n\nMutta eräänä kesäpäivänä -- se oli vuonna 1437 -- oli Krister\nNiilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea\nkääpitti hän käppyrässä -- hänen selkänsä oli näet jo vanhuuttaan\nkoukussa -- ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että\nholvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät\nkiukusta. Hän torui nyt alipäällikköään, linnanvouti Antero\nStoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:\n\n-- Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut\nhuonosti.\n\n-- Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt\ntiehensä, luultavasti Rääveliin.\n\n-- No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.\n\n-- Hän on Räävelin porvari...\n\n-- Olkoon, hän on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes\nsammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja\nvahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi\nTurussa ja Viipurissa ja kaikkialla -- hä, etkö ymmärrä? Vaan te olette\nsamanlaisia lurjuksia kaikki -- no, suoria käskyjäni täyttämään eläkä\nsiinä verukkeitasi mukita!\n\nVouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen\nhymähtää.\n\nSillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla\nharmissaan; hän oli kun olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut\nnaurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen\nporvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään\nsulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, -- se kai häntä enin\nsapettikin.\n\nSeikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka,\nniinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan\nharjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä\nkevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken\nkauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli\nyleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä\nkertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin,\nkoska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta\nsitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita\nmerenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa\nalituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli\nViipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis\nvaltaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.\n\nSiinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua\nhakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin\nansaittavana ja hän lupasi auttaa Vinkeä, mutta kovilla ehdoilla:\npuolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta\nsuostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan\nsen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon\nmahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen\nFlemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin, Krister Niilonpoika antoi\nrääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa\nvakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin.\nKevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari\nRaaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.\n\nJuoni olikin onnistua, -- Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut\nViipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa\nhänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi\nvikuroimaan -- lienee mies juonen älynnyt -- ja selitti jättävänsä\nasian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta,\nKrister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan -- ajateltakoon vain\nsitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti\nturvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun,\npurjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen\nkäskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova\ntutkimus -- sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei\nHannukaan ollut hänen ystäviään --, Vinke parka pantiin lujalle\nlastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen\nsuoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra\noli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja\nansaitakseen puolet verkalastista.\n\nJuttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä pitivät huolta, sitä\nhe vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon\nsinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri\nuutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua\njärjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset\nnuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet\nhän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen\nporvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki,\naavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen\ntuottanut.\n\nKrister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä\noli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon,\nmillä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit\nnäkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty\nilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty,\nsillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi\nkaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen\njäseneksi ja hänellä oli nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa\nkeskenään riitaisia, paljo toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat\nhänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten\nse puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten\nsormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!\n\nJa siksi hän vielä voudin mentyä kiukkuillen kalisti rautaista\nmiekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:\n\n-- Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse\nlaivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin\nperin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin... ehkä me voimme saada\ntuomioistuimen toimeen täälläkin!\n\nMutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin\nporvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi.\nVielä vähemmin sitä uskoivat muut, eivät varsinkaan Viipurin porvarit,\njoista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa\nsydämmessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät\nnurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja\nkutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, -- kyllä kai\nVinke Viipurin rannat välttää!\n\nMutta toisin kävi.\n\nKaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä\nViipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen\nmaihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei\nollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään\njoitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät\nselvittämättä. -- Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet\nnähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että\nhän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhäistä.\nLinnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös\nvihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi\nVinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.\n\nKirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot,\nkun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan\nvarmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään.\nMutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa\nhiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Vaan\nporvareilla itsellään oli mieli matalana, he katselivat kaupungin\nrannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana\nheidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he\nkuiskailivat toisilleen:\n\n-- Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.\n\n-- Sääli, -- sinne jäänee nyt Vinke-parka todellakin virumaan, kunnes\nsammalet päähän kasvaa. --. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti\nDegen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken\nvieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet\npelastaakseen.\n\n-- Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämmikkö, huoahti raatimies\nErik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.\n\n-- Sinne lahoo mies! -- --\n\nMutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli\npitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman\nja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli\nhänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea\ntahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä\nhänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.\n\nJa niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä\nlinnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja\ntuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken \"epärehellisen\nmenettelyn\". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin\nheidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja\nsanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran\nmyhäillyt.\n\nSillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan\nvälikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, -- nyt tuomitkoot\ntai vapauttakoot!\n\nPorvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin\nkivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin\njoutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki\nsitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä,\nminkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan\nvastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt\nsopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen\nverkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, --\nukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.\n\nRaati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana,\npyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen\njuttu.\n\n-- Syytönhän mies on, lasti oli hänen omansa, meidän pitäisi tuomita\nvapaaksi. -- Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa\nasioissa.\n\n-- Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä\nenin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha hyvä ystävänsä.\n\n-- Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista\nporvareista joku.\n\n-- Niin, hm, tankkaili pormestari. -- Ja jos oikein katsotaan, oli\nVinke tehnyt sopimuksen, tyhmän tosin, mutta...\n\n-- Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.\n\n-- No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi!\n\nVaan sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun\nkuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä\nsiitä pääsi.\n\nTuo samainen nuori porvari silloin virkahti:\n\n-- Annetaan miehen karata!\n\nRaatimiehet katsoivat toisiaan, -- tuuma heitä kaikkia miellytti. Vaan\nsamassa oli epäilyskin valmis:\n\n-- Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.\n\n-- Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan.\n\nMutta pormestari lopetti ne keskustelut:\n\n-- Paetkoon, jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt\nantaa tuomio.\n\nJa silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi\nVinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle,\njalosukuiselle Krister Niilonpojalle, puolen verkalastin hinnan,\nniinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2000 Riian markkaa, joksi se\nhinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja\nvangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.\n\nApealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä\nkyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he\ntiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan\nlohdutti. -- --\n\nMutta hullusti kävi.\n\nViikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla\nraatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita.\nSillä hullusti oli taas käynyt.\n\nVangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan\nlinnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien\nmielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan\nvalmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut\nlinnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut\nhäntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt\nKarjaportin luostariin, sieltä ensimäisen turvapaikan löytääkseen, ja\nhän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa\nturvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat\nluulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä\nhänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut\nsydän kiukusta haleta, ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa, vaati\nhän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla\naseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat\nveljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli\nhakenut Jumalanäidin turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran\nherättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen\nvaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas\nistui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.\n\nHullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.\n\nOlavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean\npyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle\nnuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit\nolivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra\noli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos\nmaksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa\nmennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.\n\nPormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla\nneuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea.\nEihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke\nparan tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.\n\n-- Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti\nDegen neuvotonna.\n\n-- Paljo, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina\nollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli\nraatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa\nselvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.\n\n-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.\n\n-- Vaan voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas\npurjehdimme Rääveliin asioille?\n\nKiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut\nrikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin,\nkun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä.\nÄh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät\nlopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan\nitaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli\nhätäviesti toisensa perästä.\n\nRahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä\nMartti-pormestari laskenut, ennenkun onneton rääveliläinen tuotiin\nesiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö,\ntukka pystyssä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä\nlinnasta pois. Vaan saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan\nlunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti\nja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään.\nMutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin\nporvarein seurassa kulkemaan kaupunkiin.\n\nVaan kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy\nja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä\nsatamassa vielä kelluvan laivan viemään itseään meren yli Rääveliin.\nHän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli\nnostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita\nporvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan\nenää Krister-herran kanssa käy asioihin, -- ei vaikka minkälainen hätä\ntulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä\nhän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.\n\n-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti,\nvirkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä\nsaattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle\nlähtenyt.\n\n-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se\ntuli ukolle itselleen.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut\nTukholmaan muutosta mitään.\n\nOli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde\noli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa\noli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit\nlukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen\nverkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.\n\n                                              (Santeri Ivalo.)\n\n\n\n\nRAASEPORIN RISTINA.\n\n\n\n    1.\n\n    \"Seis, seis, ken linnahan pyrkii,\n    jo tullut on sydänyö?\"\n\n    \"Karl kuningas Knuutinpoika,\n    se linnanporttihin lyö!\"\n\n    Ja nostosilta se vinkui\n    ja tulijaistorvet soi,\n    ja huovien tuessa Kaarlo\n    nyt pihalle haparoi...\n\n    Taas tuliko Dantsigista\n    vai Riiasta kuka sen ties,\n    hän palasi Suomeen aina,\n    oli syntyä Suomen mies!\n\n    Hän kolmasti kruunua kantoi\n    kuin lyijystä ollut se ois,\n    mut Kristerin pojat ja piispat\n    sen kolmasti ottivat pois.\n\n    Niin kaukana häämöitti onni\n    ja kruunu ja Tukholmi --,\n    mut Abrami Raaseporin herra\n    häntä portailla tervehti.\n\n    Tulisoihtujen varjoon hän kulki\n    ja tuijotti pimeään,\n    näki tornissa valkoisen hunnun\n    ja kultaisen kiehkurapään.\n\n    Nuor Ristina tornissa istui\n    ja lempeän katsehen loi,\n    se kulkijakuningas nuortui\n    ja sen katsehen hetteistä joi.\n\n\n    2.\n\n    Oi, Ristina, oi, Ristina, näin ihanata unta,\n    oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta\n    ja sua minä katselin kuin päivän koittoa,\n    ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!\n\n    Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit,\n    ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit,\n    ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois\n    ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vain se ois.\n\n    Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori,\n    se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori,\n    ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi,\n    sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.\n\n    Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä,\n    ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä,\n    mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie,\n    oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!\n\n\n    3.\n\n    Hän houraili sairasvuoteellaan:\n    \"Ota, knaappini, valjakkovaunu,\n    tuo piispa tänne, älä mustaa tuo,\n    vaan valkea piispa Maunu!\n\n    Vai niin! Joko piispa kuollut on,\n    no tuo sinä pappi nuori,\n    jolla verta vielä on suonissaan\n    ja rinta kuin tulivuori.\n\n    Älä itke, ihana Ristina,\n    vaikka Kalman kuningas saapuu!\n    Hoi, knaappi, varo sa pappia,\n    hän tikarin kätkee kaapuun!...\n\n    Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on\n    ja miksi on kuopalla posket,\n    miks valkoinen kätesi vapisee,\n    kun, onneton, otsaani kosket?\n\n    Mene pois, mene pois, sinä kavallat mun\n    kuin muutkin petti mun aina --!\n    Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois,\n    kuin haahkan untu se painaa! --\n\n    Niin hyvä, niin hyvä taas olla on,\n    sinä olet kuin karitsa kaino,\n    sun kanssasi polttoni pakenee\n    ja pahojen henkien vaino.\n\n    Hoi, knaappi! Kas pappi! No, terve mies!\n    Ota käteesi juomasarvi\n    ja häitäni juo! Miss' soittajat lie\n    ja morsiusneitojen parvi!\"\n\n    Ja pappi se puhui hiljakseen\n    kuin suvinen iltatuuli,\n    kun lehdossa uninen suhina käy;\n    sitä kuningas viihtyen kuuli.\n\n    Hänen sielunsa silmä kirkastui\n    ja hän nautti Herran viinin --,\n    hän katseli Ristinan silmihin\n    ja kädestä piti hän kiinni.\n\n    Sitä lujasti puristi hän rinnalleen\n    ja Herraa lemmestä kiitti,\n    joka seuraa Tuonelan usvien taa\n    ja täällä jo sydämet liitti...\n\n                       (Larin Kyösti).\n\n\n\n\nTORNION MARKKINAT.\n\n\nJäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi\nkeväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen\nvesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja\nmonenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö\nmerijäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä.\nMeri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli\neilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse\nalkamaan.\n\nKärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet\nsiellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat\nTornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä\njokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät,\npirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä\noli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja\netäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli\nollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka\nlajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin\nlumista tannerta. Vain lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko\ntalvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi\npeittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä\nnäkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota\nkankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot\nja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.\n\nMutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut\nhoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten\npojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä.\nPoronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja\nkaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla.\nMutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta\nlähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.\n\nTänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita\nodottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin\nlapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen\nveronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta\njatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten\nlähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja\npunareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun\nhe siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään\nsaapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia\nlaukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat\nsuurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti\nkohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin\najoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan\nja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä,\nlaukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti\nelävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempia idän\nkaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden\nkaupaksi idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa\ntai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia\nnorjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille,\nmissä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin\nmajautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä\nheidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten\nkanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä\ntunturien aavoilla verisissä otteluissa vastakkain ryntäsivät. Mutta he\nolivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion\nmiehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren\nvuonojen varsilla.\n\nKevät kului.\n\nKun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion\nrannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät\nvenematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja\nsieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle\nsaakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän puhettaan oli\nvaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he\nolivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten\npitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. --\nSisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden\npitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku\narka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa\npeskissään. Hänellä ei ollut paljo myötävätä eikä siis paljoa millä\nostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita\nodotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan,\njoi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten\njonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle,\npainuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.\n\nVaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli\nsärki ne ja hajotti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimäinen purje\nmereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan\nsatamaan, niitä olikin jo kauvan merellä risteillyt maihinpääsyä\nvartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain\nrantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin\nTurun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien\nporvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa\nnostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis\nsäännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin\naittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla:\nkankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja\nja houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin.\nNiillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia,\nkuivattua haukea ja suolattua lohta.\n\nNyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät\ntoivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä\naitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät\naittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettivat ja\nnäistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä\nnousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää\nTornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne\nliike ja kauppa keskittyi.\n\nOmituinen kieltensekotus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui\nkolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi,\nkun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja\nnämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät.\nRahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat\nvälittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet\ntoistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua\npetkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara\nenimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen\nverran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai\nmieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä\npuukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä\noravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin\ntuppivyötä.\n\nLaivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä.\nToisia tuli, toisia lähti, toisista purettiin, toisiin lastattiin.\nTavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan\nja aamuvarhaisesta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan\nasukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli\nkorkea hinta ja niitä meni mikä voitiin hankkia. Majataloihin kestit\nmaksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin\ntalolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat:\nkenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen\nlaukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää\nseuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain\nedustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat\nsiten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten\nvälittäjäisiä ansaita.\n\nVapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu\ntulleja, ei passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä,\nmarkkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin.\nOlihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen\n\"lapinvoudin\" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut\nvaltakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat\nkylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen\nesivallan edustaja tuo \"vouti\" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka\ntahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen\nenemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien\nja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin\noli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin.\nHarvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin\nheimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin\nyhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin\neriheimoset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla\ntai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun\nmurhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita\nja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää\nmarkkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi\nsuurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään.\nVaan usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin\nverisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja\nidättivät uutta vainoa ja kostoa. -- Varkaus oli häpeällinen rikos,\njonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli\nvarastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut\nsuostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty\nsai pitää hyvänään, -- katsokoon eteensä!\n\nKirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa\nkirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin\nkaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä\nkerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat\nkirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he\neivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina\nauki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville\nmurheellisille -- ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan\nsuurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä\nuskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha,\nkenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa.\nMutta yhteistä iloakin saatettiin silti pitää kesäiltoina\nmarkkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki\noudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa\nnaimiskaupatkin pantiin alulle -- moni Tornion tyttö siellä löysi\nsulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.\n\nKuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja\nsuuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina\nniissä käyneitä, niille lähteviä.\n\nTämä kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, vaan mahtuu se\nsentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle.\nVielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja\nOulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan\nkeskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.\n\n                                            (Santeri Ivalo).\n\n\n\n"]