[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyCmfYtFQ3PmkHXOpihek7pI9GtxcYxzJudD16CHooIg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1678,"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta III","Aho, Juhani",1861,1921,"1678-aho-juhani-kuvia-ja-kuvitelmia-suomen-historiasta-iii","1678__Aho_Juhani__Kuvia_ja_kuvitelmia_Suomen_historiasta_III",null,"tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1915,46627,306373,false,56125,[23],"Finnish literature",[25,26],"History - European","History - Warfare","\"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta III\" by Juhani Aho is a historical account written in the early 20th century. The work delves into Finnish history, particularly focusing on significant events and figures, such as the Great Russian War and its impact on Finland. The opening chapters suggest a poetic recounting of historical battles and territorial conflicts, providing readers with an insight into the struggles and cultural heritage of the Finnish people.  At the start of the work, the narrative centers around the Great Russian War, introducing characters like the state administrator Steen Stuure, who plays a crucial role in defending Finland during this tumultuous period. The text vividly describes the challenges faced by the defenders against the Russian forces, including strategic preparations for battle and the personal tribulations of the soldiers. The portrayal of the tensions between various factions and the overarching themes of survival and national pride lay a rich foundation for understanding Finnish history through Aho’s lens in this collection. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Ahon toimittama historiallinen lukemisto kokoaa yhteen eri kirjailijoiden tekstejä, runoja ja perimätietoa Suomen menneisyydestä. Teos tarkastelee kansallista historiaa sotiin, merkkihenkilöihin ja kansanperinteeseen liittyvien kuvausten kautta.","Juhani Ahon 'Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta III' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1678. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA III\n\nToim.\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuuri venäläissota:\n\n Steen Stuure ja suuri venäläissota. (Vanha ruotsalainen\n    riimikronikka. Suomentanut Ilta Koskimies.).\n Savo ja Savonlinna. (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna.).\n Olavin linna. (K. Leino: Runoja.).\n \"Kotimaan puolesta!\". (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).\n Viipurin pamaus. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).\n Pakosaunalla. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).\n Mikä katkera itku ja kaikerrus! (A.V. Koskimies).\n\nMurrosajan miehiä:\n\n Tanskalaiset hävittävät Turkua. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien\n    Vaihteessa).\n Otto Rud. (Larin Kyösti.).\n Hautasaaressa. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).\n Kurki-piispan haamu. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).\n Murrosajan mies. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).\n Metsäläinen. (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.).\n Junker Tuomaan mestaus. (Larin Kyösti.).\n\nAamun miehiä:\n\n Aamun miehiä. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).\n Naantalin viimeisen nunnan vihintä. (Kyösti Vilkuna:\n    Viimeiset luostarin asukkaat.).\n Päivätyön päättyessä. (Kyösti Viikuna: Suomalaisia kohtaloita).\n Suomen ja sen maakuntain vaakunat. (Vanha riimikronikka:\n    Suom. Ilta Koskimies).\n\nLoppusana.\n\n\n\n\n\n\nSUURI VENÄLÄISSOTA\n\n\n\n\nSTEEN STUURE JA SUURI VENÄLÄISSOTA.\n\n\n    Nyt sinä kuullos Ruotsin asioita,\n    Sieltä kuuluu ihan kummia tarinoita,\n    Käy tuulet etelän, idän, lännen ja pohjan maista,\n    Ne tuovat maalle murhetta monenlaista;\n    Ja tuli, rutto, myrsky, ryssän työt\n    Ne voimansa näyttävät päivät ja yöt,\n    Ja tulipalo syttyy kauhea aivan,\n    Josta Tukholma saapi suuren vaivan.\n    Yli Södermalmin ja itäismuurin\n    Tuli pyrynä lentää ja polttaa perinjuurin,\n    Ja harmaittenveljien solasta Pohjoisporttiin asti\n    Se nielee kaikki ja hehkuu kamalasti.\n    Tukholmass' yli seitsemän tuhannen\n    Ruton uhriksi joutui hirmuisen,\n    Ei millään tienoolla Ruotsinmaan\n    Lie sellaista ennen kuultukaan.\n    Pyhän Siimonin ja Juudan yönä\n    Oli myrsky monia laivoja rikki lyönnä,\n    Tää turma myös kuorma-aluksiin käypi.\n\n[V. 1495 oli Kalmarissa kokous, jossa kaikki kolme Pohjoismaata,\nvaltaneuvostensa edustamana, tekivät sopimuksia Hannu-kuninkaan kanssa.]\n\n    Kalmarin päivän vielä kestäessä\n    Ryssä käy ylläkön miettehessä,\n    Neljäsataa miestä teräspuvussaan\n    Lähti Suomenmaata sortamaan.\n    Karjalan maahan he matkansa suuntaa,\n    Pian palavista kylistä taivas puuntaa,\n    Sillä kertaa heillä on hankkeena\n    Niin naiset kuin miehetkin vangita,\n    Ja sitten, hiljaisuudessa vaan\n    He Juhannusna tulevat uudestaan.\n    \"Kuningas Hannu, mä puhun teille nyt,\n    Tää tuuma on teistä lähtenyt,\n    Tällä kaikella sangen vähän voitatte,\n    Niin Ruotsia vallata turhaan koitatte.\"\n    Ryssä silloin riehuu, polttaa ja ahdistaa,\n    Niiden retkille kukaan ei sulkua saa.\n    Nyt Karjalan maa ei naura, se itkee,\n    Ryssä hävitystyössään on julma ja sitkee.\n    Moni tästä asiasta tekee vain pilkkaa,\n    Mutta pilkka käy kohta omaan nilkkaan.\n\n    Maarianmessun aikana kävi näin:\n    Läks ryssä jo Olavinlinnahan päin.\n    Tämän linnan ja myöskin Viipurin\n    He tahtoivat vallata väkisin.\n    Siellä alkoivat he hallita mielensä mukaan\n    Ja tuumivat, ettei heitä pois sielt' aja kukaan.\n    Ja varmana heillä lie ollut päätös vaan\n    Tämä linna ja Suomi voittaa voimallaan.\n    Pian saapi tietoonsa joka mies,\n    Että Suomehen pääsyn jo ryssä ties. --\n    Valtakunnan hoitaja, ritari Steen,\n    Tekee kaikki hiukan myöhäiseen,\n    Ja kun kiirettä ei nyt kuulu mistään,\n    Silloin taas hän vaikkapa juoksuks' pistää.\n    Arkkipiispa Jaakko ja Steen, nuo molemmat,\n    Ja lisäks' muutkin herrat korkeat,\n    Ja kaikki hurskaat herrat siellä\n    Ei ryssän sois saavan Suomea niellä.\n    Ja pyhäinpäivän aikana\n    He alkoivat olla matkakunnossa.\n    Viissataa saksalaista herra Steen\n    Saa ratsumiestä seurakseen.\n    Ja Ruotsinkin huoveja lähti mukaan.\n    Toinen toistansa huonomp' ei tahtonut olla kukaan,\n    Ja kaikilla heill' oli mielessä tuuma vaan\n    Venäläisjoukko voittaa voimallaan.\n    He sotimia, otimia eivät säästä,\n    Ja ryssäst' eivät huoli sopimuksin päästä.\n    Heill' on kalpoja, nuolia, pyssyjä kyllä,\n    Näin eivätkö aseissa ryssälle yllä?\n    Jumala suurella voimallaan\n    Olkoon armossa heidän puolellaan!\n    Mut' ankara talvipakkanen\n    On haittana, matkaa pidentäen. --\n\n    Knut Posse, hän on miesten mies,\n    Hän Viipurin linnassa istua ties,\n    Hän on oikea hovimies ja ritari,\n    Ja käyttää itsensä jalosti;\n    Hän saakohon kauniin kiitoksen,\n    Hän ei ole koskaan myöhäinen.\n    Vaikka ryssä hänt' usein ahdistaa,\n    Hän ne surman suuhun karkottaa.\n    On kummallakin puolen myös munkkeja ollut\n    Ja heillekin monta on vammaa tullut.\n    Kerran kahdella sadalla miehellä\n    Lähti Posse vastahan ryssiä:\n    Kävi huonosti joukon pienoisen,\n    Heidät ryssä kaatoikin jokaisen.\n    Maunu piispa se Turussa asusti,\n    Miestä viisikymmentä hän menetti.\n    Mutta monta menetti ryssäkin,\n    Noin neljäsataa, luulisin.\n\n    Valtionhoitaja, herra Steen\n    Tekee kaikki hiukan myöhäiseen.\n    Nyt viikkoa jälkeen Martinpäivän\n    Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän. --\n    Lähetitpä silloin Upsalan herrat nuo\n    -- Sepä kaikelle Ruotsille lohdun tuo --\n    Herra arkkipiispa Jaakko ja Kapituli myös\n    Ne kaikki olivat samassa työss',\n    Pyhän Eerikin lipun he lähettivät niin\n    Ja asettivat Klaaran luostariin.\n    Ette kai väsyne kuulemasta,\n    Miten lippu tuotihin Upsalasta.\n    Saattohon liittyivät ihmiset sadottaisin,\n    Liikutuksen kaikkein kasvoilla lukea taisin.\n    Näky tää oli valtava, oudonlainen,\n    Nyt kyyneleitä vuodatti mies sekä nainen,\n    Kun lippuhun sitten tarttuvi ritari Steen.\n    Hän valtavan joukon saapi seurakseen:\n    Siinä munkkeja, pappeja, ritareita,\n    Siinä sotaurhoja harmenneita.\n    He kaupungin kirkkoon sisään käy,\n    Mut monta ei iloista joukossa näy.\n    Monen korkean herran läsn'ollessa siin'\n    Pyhän Yrjön se alttarille laskettiin.\n    Ritar Steen, hän pyytävi polvillaan:\n    Pyhä Jumala, ota suojaasi Ruotsinmaa!\n    Hän lipun vastaanottavi loistolla juuri,\n    On kaikkein sydämissä suru suuri.\n    Päivän ja kaks sen jälkeen vielä\n    Kuten osaa, jokainen viettää siellä.\n\n    Siis viikkoa jälkeen Martinpäivän\n    Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän.\n    Hiukan päälle yhdeksänsataa\n    Lähtee kulkemaan vaaranalaista rataa.\n    Vielä kaksi sataa jälelle jääpi,\n    Heitä ruuan puute kai pidättääpi.\n    Ja Ahvenanmaalla kävi meri jo jäähän,\n    Vihdoin saapuivat Suomeen, määränsä päähän.\n    Nyt missä laivat tai väki lienee?\n    Herra auttakoon heitä, Hän auttaa tiennee.\n    Se on minun luja uskoni vaan,\n    Että Herra heitä varjelee voimallaan.\n    Nyt väki viipyy Kohamninvalkamassa,\n    Risumajoja itselleen rakentamassa,\n    Ja Pyhän Katariinan päivänä\n    He uudelleen ovat lähdössä,\n    Ja Suomi on kaikilla matkan pää.\n    Sinne jokainen tahtoisi ennättää.\n    Vaan taas tuli esteitä matkailen:\n    Meri, myrsky ja ankara pakkanen.\n    Oli talvi tuima ja ankara,\n    Kovaa olla oli sen kourissa.\n    Kuitenkin Jumalan nimessä näin\n    He pyrkivät kaikki eteenpäin.\n    Ja vastaan kävi ankara koillistuuli.\n    Moni sille tielle jäävänsä luuli.\n    He airoin ja purjein koitt' ohjata laivoja,\n    Nyt kuulkaa, mitä saivat kestää vaivoja:\n    Toinen laiva meni tänne, toinen sinne,\n    Kaikki joutui hajalleen mikä minne;\n    Toiset osasit satamaan oikeaan,\n    Toiset eksyit rannoille Uudenmaan,\n    Toiset Ahvenanmaalle ja Sottungaan,\n    Toiset Kallan uuteen satamaan.\n    Toiset miehet palasivat takaisin\n    Ja asettuivat taas risumajoihin.\n    Toiset tulivat hyvin perille,\n    Toiset ajoivat karille.\n    Kaksi heiltä laivaa särkyi tässä,\n    Miehistö rannalla värjymässä.\n    Onneksi kävi kuitenkin niin,\n    Että he kaikki pelastettiin.\n    Heiltä kädet ja jalat kohmettui,\n    Moni aivan pilalle paleltui,\n    Ja pakkasen vihoista monikin\n    Sairastui kuoleman tautihin.\n    Hädin ja tuskin siis ritari Steen\n    Saavutti Ahvenan mantereen.\n    Kieltää tuota en voi, luulemma,\n    Että retkeltä moni jäi poiskin, kuulemma.\n    Kun yli yhden kuukauden\n    Oli heillä tuuli vastainen,\n    Sillä ajall' ei voineet toimia mitään,\n    Ei kulkea länteen, ei kulkea itään,\n    Sanomatta tuota en olla saata,\n    Yli neljäsataa miestä jäi sinne maata.\n    Paha pakko kohteli ankarasti:\n    He viipyivät siellä paastoon asti.\n    Pyhän Antin päivä kun vihdoin alkaa,\n    Ritar Steen hän Ahvenaan siirtää jalkaa.\n    \"Hyvä Herra, älkää pahoko tuota,\n    Se teidän on syynne, teihin en luota,\n    Tähän ast' olen teissä sankarin nähnyt,\n    Ja teistä kauniita lauluja tehnyt.\n    Paljon pahaa teistä puhuu kansa; --\n    Tuo retki on ollut arvonne ansa.\n    Niin monta käy täällä puhetta tummaa,\n    Oi, jospa ei tuosta koituisi kummaa!\n    Kovin pelkään puolesta Ruotsin ja teidän,\n    Ne pahaa tietää, nuo sanansa heidän.\"\n\n    Sinä päivänä kun herra Steen käy maihin\n    Ahvenanmaalla -- kerrottuun laihin --,\n    Niin tapahtuipa silloin niin,\n    Että ryssä pyrki Viipuriin.\n    Eräänä aamuna jo varahin\n    Heidän tuumansa saattoi jo nähdäkin.\n    Viipurin ympärill' on tuhansia heitä:\n    He laittavat saarrostekeleitä;\n    He kolmen peninkulman alall' asustavat\n    Ja asukkaita kovin peloittavat\n    Ja ampuma-asein monin ja suurin\n    He tahdoit ruhjoa Viipurin muurin;\n    Siks pieniä, suuria heillä kanuunia,\n    Jo tuhannet miehet samos ympäri Viipuria.\n    Monen tykin sisäll' oli lyijykuulat ja rautaa,\n    Kyllä hankitaan niin monen miehen hautaa.\n    Yhä toimittivat he tulikirnuja lisää\n    Ja tynnyrinpohjan-suuruisia kiviä sisään.\n    He maahan ampuivat kaksi tornia\n    Ja uhkasivat myöskin kolmatta.\n    Eikä ihmetellä sovi juuri\n    Että hyvin rikkinäiseks' meni muuri.\n    Tuon tornin he kolmannen lävittivät niin,\n    Kahden humalasäkin mahduttaviin.\n    Silloin ryssät juur' miettivät mielessänsä:\n    Heillä Viipuri jo puoleks on käsissänsä.\n    Knut Possepa silloin mies uljas ja jalo,\n    Käsi nopsana, silmissä innon palo,\n    Reikäin eteen laittaa etuvarustuksen\n    Ja Wiinholdtist' oivasta saa toveruksen.\n    He viisaasti rakensit ja kiiruisesti,\n    Että Jumalan avulla kaikki hyvin kesti,\n    Ryssäin kylläkin vastukseksi\n    Ja sisäänpääsölle esteheksi.\n    Mut mielessä näill' yhä tuuma on vaan\n    Voittaa Viipuri sittenkin voimallaan.\n\n    Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella\n    Alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella\n    Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,\n    Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.\n    Heillä mukanaan on paljon tikapuita\n    Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,\n    Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:\n    Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.\n    Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,\n    Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,\n    Ja herttua muuan rynnistää,\n    Mut melkein turhaks se aie jää.\n    Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,\n    Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.\n    Hän astuvi itse suureen reikään.\n    En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,\n    He torniin kiipeevät meluin melkein,\n    Joka ensiksi ehti, se sankari selkein.\n    Jo muuria lähestyy kaks lippua muuta,\n    On niiden alla miestä kuin metsässä puuta.\n    Heill' on tikapuut suuret; kiipeemän\n    Niillä muurille pitäis; yhdeksän\n    Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan\n    Saada muuri haltuunsa kokonaan.\n    Ja sen voin kertoa aivan todella,\n    Että muurilla viipyivät seitsemän tuntia.\n    Monta ryssää jo olikin tornihin tullut,\n    Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.\n    Kolme lippua liehui jo tornista päin --\n    Sinä päivänä kaikki tapahtui näin --\n    Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,\n    Jotka yhtäpäätä toitottaa;\n    Että ryssät yltyisi uljaammiksi\n    Muurille käymään, ne toitotti siksi.\n    He tikapuita laskit alas kaupunkiin,\n    Kyll' asukkaat pakenevat, arveltiin.\n    Nyt Viipurin miehet, olkaa varuillanne,\n    Ett'ei ryssä teitä kovin ahtaalle panne!\n\n    Knut Posse ja Wiinholdt, jalot molemmat,\n    Nyt aivan vireästi toimivat,\n    He tervaa ynnä veneitä kokosivat,\n    Ja niitä tornin alle laahasivat;\n    Heille kahdelle ja muillekin\n    Tulkoon tästä kiitos kaunoisin.\n    Tuon kaiken sitten panivat palamaan,\n    Savu, liekki ja katku käy nousemaan.\n    He pelvon tuottivat ryssän väkeen\n    Ja toivoit sen lähtevän käpälämäkeen.\n    He toiveensa täyttyvän nähdä saikin.\n    Kun ryssät torniin paloivat kaikin.\n    Muurin sisällä juoksivat viipurilaiset,\n    -- Niin miehet ovat kertoneet luotettavaiset --\n    He nopsaan toimivat, keinon keksivät,\n    Ja alas he monet tikapuut vetivät,\n    Vetivät vielä alas ryssää monta,\n    Monta ryssää aivan avutonta;\n    Niin oli tämä ottelu hirmuinen,\n    Että moni sai hengellään maksaa sen.\n    Muurilla olevat säikähti kovasti kyllä:\n    Kun pyhän Antin näit ristin kaupungin yllä.\n    Täss' ei miesten voima mitään voinut juuri,\n    Voima Jumalan se näkyi tässä suuri;\n    Myös vuorella näit he kaksi lippua\n    Olevan kaupungin muurille tulossa,\n    Kaikki teräksessä välkkyy niinkuin jää,\n    He tahtoivat voittohon riennättää.\n    Varmasti pyhä Eerikki ja pyhä Olavi\n    Ne tällä kertaa kaupungin pelasti.\n    Ei enempi kuin kaksi sataa, eikä vähempää,\n    Miestä sinne tornihin ruumiina jää.\n    Peloissaan ei tainneet ryssät enää muuta,\n    Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa,\n    Heidän kesken syntyi sekasorto suuri,\n    Ja pian heistä tyhjentyikin koko muuri:\n    He toistensa sekaan tunkeutuu,\n    Toinen toisensa jalkoihin tallautuu,\n    Niin tuhota olivat he toisiansa,\n    Jo veri alkaa vuotaa heidän joukossansa.\n    Tuhannet heittäytyivät muurilta alas,\n    Harvat heistä sieltä hengissä palas. --\n\n    Näin pääsi taas kaupunki vapahaksi\n    Ei miehistään se hukannut kuin kaksi.\n    Ylistys Jumalan olkoon, kiitos ja kunnia,\n    Joka ryssältä salli kaupungin pelastua!\n    Sen jälkeen heille aika kiiru jo saikin,\n    Pyhän Barbaran yönä karkuun lähtivät kaikin.\n    Nyt Savohon he lähtee, luoks Uuden linnan,\n    Takaisin he tahtoivat vaatia tappionsa hinnan.\n    Voitot heillä siell' oli pienenlaiset,\n    Pakoon heidät löit urheat Savolaiset.\n    Lähtivät sitten poijes maahansa omaan,\n    Uusia retkiä varten ryhtyivät hommaan.\n    Sitä seikkaa en oikein voi selvittää,\n    Tuhat ryssää taas miks turmioon jää.\n    Lisäks' joukon ylhäinen johtomies, --\n    Jota itkeä jokainen ryssä ties.\n    Kolmekymmentä neljä kanuunankiveä\n    Jäi jälkeen, kun ryssä läks tiehensä.\n    Ampumatelineitä ja vihollis-ruumiita vielä\n    Saivat meikäläiset vaivainsa palkaksi siellä.\n\n    Jälleen saatiin elää rauhaisasti\n    Aina kynttelinmessun aikaan asti.\n    Kun leikataan neljätoistsataa ja yhdeksänkymment' kuusi,\n    Silloin alkaa tällainen ilve uusi:\n    Turkuun saapuu silloin tämä huhu,\n    Eikä kukaan silloin muusta puhu.\n    Se tuli kuin tuulella rantaan ryönä,\n    Odottamatta ja joulu-yönä.\n    En kertoa jaksa tekoa tätä,\n    Steen hajoittaa miehensä, siksipä hätä;\n    Hän joulujuhlaa viettävi mieluisasti\n    Ja antaa ryssän toimia vapahasti\n    Onko viisasta teidän mielestänne\n    Hajoittaa miehenne sinne, tänne?\n    Ratsumiehet Herra Steenin varastot tyhjentävät,\n    He juovat ja mässäävät mink' ennättävät,\n    Satakunnassa viipyen he vetelehtii,\n    Ja kuninkaankartanossa nauttii mink' ehtii.\n    Monta kuolee hätään ja pakkaseen,\n    Toiset saavat surman osakseen.\n    Palkkasotureita ja Taalainmaalaisia\n    Lähtee vaeltamaan kohti Viipuria.\n    Olavinlinnaan lähetettiin jalo mies.\n    Nuutti Kaarlonpoika, senpä kaikki ties,\n    Ja seitsemänkymmentä miestä mukana,\n    Tämän tahdon minä teille kertoa;\n    Kaikki he olivat kelpo huovia\n    Ja määrä on heidän Uuteenlinnaan luovia.\n    Mutta huono onni seurasi heitä,\n    En mä tätä totuutta teiltä peitä.\n    Kun koitti aamu kynttelinpäivän jälkeinen,\n    Ryssä heidät tappoi miltei jokaisen;\n    Ainoastaan kuus tahi seitsemän\n    Pääs pakohon heiltä lähtemähän.\n    Surkeudelle ei sanat riitä,\n    Surkeaa on kertoakin siitä.\n\n    Olavinlinnan luona ryssä viipyy aina,\n    Ruotsin miesten mieliä raskas huoli painaa.\n    Lähemmäks he alkoivat tulla vaan,\n    Käykäämme Herralle huolemme huokaamaan!\n    Savonmaassa on onneton mies ja nainen,\n    Heill' on kaikilla kohtalo samanlainen:\n    He kauvas korpihin samoaapi,\n    Suru, hätä ja nälkä kalpeaks posket saapi,\n    Ja ryssä ratsahin seuraa kintereillä,\n    Ei onnen päivää kurjilla heillä.\n    Tämän kirjoitan, tarkoin se mieleeni muistuu,\n    Seitsemäntuhatta silloin surmaan suistuu.\n    Veri valui ryssän edetessä,\n    Säästäneet ei lasta kätkyessä;\n    Taas ruotsalaiset joutuivat uuteen huoleen,\n    Kun ryssä alkoi siirtyä Kruunulinnan puoleen,\n    On Hämeenlinna myös nimenä sillä, --\n    Miks näin, lie silläkin syynsä kyllä --;\n    Siellä riehuvat ryssät tuhoisasti\n    Ja tahtovat mennä aina Turkuun asti.\n    Laajalti ja säälimättä tuhoaapi ryssä,\n    Kirkot, kylät häviävät tulen syleilyssä.\n    Heit' ei ollut kahtasataakaan, vannon sen\n    Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen!\n    Ja Ruotsin sotaväki vaan\n    Ei tohtinut tulla auttamaan!\n    Yhä kauhunäytelmät uudistuupi,\n    Hattulan kirkkoon ryssä tunkeuupi,\n    Sieltä raastavat pyhäinkuvat ja ristit,\n    Turkuun saapuu ne kauhun viestit.\n    On luoksensa kahden päivän matka vaan,\n    Mutta Herra Steen vain ei tohdi auttamaan.\n    Ritarin nimeä kannatte. Herra Steen,\n    Älkää pistäkö päätänne pensaaseen.\n    Näin Turussa hällä surun sydämessä,\n    Vaan tointa ei kylliks kohtalon kääntyessä.\n    Hän Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla antoi käskyn julki,\n    Ja tietokapula myös yli koko Suomen kulki.\n    Mies aseineen joka talosta,\n    Niin ryssän hän voisi torjua.\n    Joka mies oli varmasti silloin matkassa,\n    Kun Herra Steenin tykistö tuotiin Turusta,\n    Siin' aika meluin kulkea mahdettiin,\n    Kun kolmesataa tykkiä laahattiin!\n    Pyhän Mathiaksen päivänä -- määrä on se --\n    Lähtee Ruotsin miehet liikkeelle,\n    Ruotsalaisia olivat kaikkein useimmat,\n    Ja Ruotsin olitkin miehistä parahat;\n    Toiset lähtivät reellä ja toiset hevosin,\n    Kuinka kukin vaan pääsi parhaimmin.\n    Yhdeksänsataa siin' oli huoviakin,\n    Jotka lähtivät sodan vaaroihin.\n    Ahvenanmaalta tuli kaksituhatta,\n    Talonpoikaa kelpoa ja kaunista,\n    Ja yhteenkoottuna nyt olit kaikin,\n    Hän heistä mahtavan joukon saikin,\n    Neljäkymmentä tuhatta miest' oli heitä,\n    Kaikk' aseilla hyvillä varustuneita.\n    Kun ryssät tiedon saivat tästä,\n    He eivät viivytelleet lähtemästä,\n    Ei heistä enää näkynyt jälkeäkään,\n    Ei mistään löytty ryssää yhtäkään.\n    Ei kiinni heitä saa, se tieto on vakaa,\n    Neljäkolmatta peninkulmaa vaikk' ajettiin takaa.\n    Lepoon väkemme asettui allapäin\n    Ja moni kai ajatteli mielessään näin:\n    Mitä nyt auttaa enää kaikki puuha ja huoli!\n    Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli,\n    Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa,\n    Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa tai kanaa!\n    Maa autio on: tääll' olla ei halaa,\n    Tyhjä on kahdeksankymmenen peninkulman ala.\n    Varustusten määrä kyll' oli suuri\n    Tätä mahtavaa retkeä varten juuri.\n    Yli viissataa luotipyssyä ja monta ampujaa,\n    Mutta Ruotsin hyödyksi mitään he ei voineet toimittaa.\n    Palkkasoturit Tukholman\n    Saivat silloin sen kunnian,\n    Että heidän tuli Suomehen jäädä\n    Ja Olavinlinnaa vartioimaan käydä. --\n    Eipä muuta nyt tullut tehtäväksi,\n    Muut kaikki jälleen kotiin läksi.\n    Ja huovimiehet, ollen niin,\n    Ne tulivat Turun kaupunkiin.\n    Herra Steen heidät sinne tänne majoittaapi,\n    Moni pappila heitä vieraiksensa saapi.\n    Herra Steen itse tahtoi Ruotsihin takaisin,\n    Siell' aikoi uuden joukon hän koota vieläkin.\n    Näin Suomessa hän asiat suunnittaa:\n    Svante Niilonpoika täällä nyt päällikkyyden saa.\n    Ja tälle päällikölle vastavalitulle\n    Jää avuks' Steen Tuurenpoika ynnä Erik Trulle;\n    Häntä totelkoot Suomen kaikk' asujat,\n    Niin läheiset kuin myös kaukaisat,\n    Päästä kuukauden Suomen parhaaksi\n    Herra Steen taas palata lupasi.\n\n    Pääsiäistä ennen tiistaina\n    Herra Steen on taas lähtövalmiina,\n    Hän ensin kiiruhtaa Upsalaan,\n    Asioista vielä tuumimaan.\n    Hän tahtoi Suomelta poistaa huolen häivät\n    Ja toimi Tukholmaan herrainpäivät,\n    Jollaiset sinne sitten tulikin.\n    Oisi tyhmää, niille jos nauraisin.\n    En kuitenkaan voi näitä päiviä kiittää,\n    Niin vähän niillä Ruotsille tointa riittää.\n    Tällä kannall' asiat eivät olla saisi,\n    Tuntuu niinkuin valtakunta nukahtaisi.\n    En ymmärrä, minkä käänteen tämä meno saapi,\n    Vaan ehkä Herra vielä meitä armahtaapi!\n    Toisella puolla meill' on ryssä, taasen voimakas,\n    Ja toisella taas, Tanskassa, Hannu-kuningas.\n    Nyt kuulkaa mitä teille tahdon sanoa:\n    Moni Ruotsin mies taas on alkanut anoa,\n    Että pitäis vastaan Venäjää\n    Sotavoima Ruotsin riennättää,\n    Koko Pohjois-Ruotsi sen ehdoittaapi,\n    Joka viides mies heiltä mennä saapi\n    Päin Viipurin linnaa viilettämähän,\n    Ja sen voin lisätä vielä tähän,\n    Että lähteä tahtoo myös Helsingein maa\n    Ja jotk' eteläss' siitä asustaa,\n    He eivät suo itselleen mitään rauhaa,\n    Kun vihollinen valtakunnan äärellä pauhaa.\n\n    Mut silloin tuli ryssä Perä-Pohjahan,\n    Iin, Tornion poltti, Kemin, Salon, Limingan.\n    Juvalla, Olavinlinnan luona samaten,\n    Syösten Suomen ja Ruotsin taas murheesen.\n    Tämä tapahtui iltana pyhän Olavin,\n    Luojan kiitos, ett'eivät polttaneet viel' enemmin.\n\n    Jostakin he sitten mahtoivat säikähtyä,\n    Koska alkoivat sen jälkeen peräytyä.\n    Se aika, milloin tapahtui tuo,\n    Ei Olavinlinnalle rauhaa suo:\n    Kulovalkea julma kun seudulla kävi,\n    Moni Ruotsin mies surmansa saa, häviävi.\n    Nyt vääntää moni ruotsalainen käsiänsä,\n    Herra Steenin vuoks; hänpä ei kiireissänsä.\n    Knut Possen, Svanten ja muiden hän hätää ei\n    Eikä heidän avuksensa riennä.\n\n    Nämät Ryssän puuhia yhä pitävät silmällä.\n    Ja lähtevät Venäjänmaahan suurella väellä.\n    He ensin lähtevät uuteen Narvaan,\n    Siellä tahtoivat ryssät tuhota, arvaan.\n    He lähtivät iloisina, reippaina,\n    Se oli Maarianpäivän aikoina.\n    Kakstuhatta miestä niit' oli kaikkiaan.\n    Jotka läks sodan vaaroja uhmaamaan.\n    Päin Iivaninlinnaa lähdit he purjehtimaan,\n    Tätä suurta ryssän linnaa ahdistamaan.\n    Suurilla ja pienillä laivoillansa\n    He lähtivät matkaan kaiken joukon kanssa,\n    Hyvät varustukset oli tällä linnalla,\n    Kävit ruotsalaiset maihin aika kiiruulla.\n    Se täytyy minun tunnustaa,\n    Että hyvin oli linna miehitetty vaan,\n    Aseilla ja suurella voimalla muulla,\n    Mutta saatte ruotsalaistenkin mahdista kuulla.\n    He ensin saartoivat linnan kokonaan,\n    Sitten kohta rupesit polttamaan.\n    He eivät tahtoneet rientää kauvemmaksi,\n    Oli tässäkin työtä yhdeksi rupeamaksi.\n    Perjantai, pyhän Ludvikin päivän jälkeen\n    Näki Ruotsin urhojen aseitten välkkeen.\n    Se varmastikin oli ihme Jumalan,\n    Että kuudess' tunniss' heill' on linna hallussaan.\n    Ja varmastikin voin minä sanoa niin,\n    Että tulta, jousta, pyssyä käytettiin:\n    Kolmetuhatta miestä siellä linnaa puolusti,\n    Kuitenkin ruotsalaiset sen heiltä valtasi.\n    Miehet ja naiset yhtä suuta\n    Alkoivat kovasti voivottaa ja huutaa,\n    Heit' olikin paljon linnassa vielä,\n    Kolmesataa saatihin vangiksi siellä:\n    Linnass' oli arkuttain aartehia,\n    Hopeaa, kultakääröjä, vahaa ja turkiksia.\n    Ja joka mies oli toimessa kiinn',\n    Kun laivoihin kaikki lastattiin.\n    Vieläpä rauta-ovia ja portinsaranoita,\n    Miks kieltäisin sen, ei unohdettu noita.\n    Ja hyvä sää heitä seurasi matkalla,\n    Heillä vankeja on ja muuta saalista kosolta.\n    Svante Niilonpoika heill' oli päällysmies,\n    Tällä kunnian nimen saavuttaa hän ties.\n    Tulivat sitten Ruotsihin takaisin\n    Ja heidän kanssaan useita huovejakin,\n    Varmasti heit' oli sata ynnä seitsemän,\n    Se määrä mun pitää merkitsemän.\n\n    Aikaa ja päiviä kuluikin niin,\n    Että päästihin vihdoin mikkeliin.\n    Nyt nimessä Herran Jumalan\n    Steen herra hän jättää Santahaminan,\n    Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla,\n    Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla.\n    Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan,\n    Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan.\n    Jumala armahtakoon Ruotsinmaata!\n    Ei sotajoukko häntä suosia saata,\n    Heidän mielensä kääntyy toiseksi,\n    Herra Steenin he jättävät tylysti,\n    Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on,\n    He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon.\n    Eikä sitä yhtään ihmetellä voi,\n    Sillä nälkä heille suuren tuskan toi;\n    Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa,\n    Moni heistä aivan raskaasti huokaa.\n    Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua,\n    Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua.\n    Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin,\n    Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin.\n    Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä\n    Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä.\n    Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan,\n    Miten mainittu jo on kertaan useampaan.\n    \"Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina,\n    Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa.\n    Mitä silloin oikein te tuumasitte,\n    Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? --\"\n    Niin antaakin Steen herra luvan monelle,\n    Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle,\n    Tätä pääsölupaa useat seuraavat,\n    Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat.\n    Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen,\n    Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen.\n    Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa,\n    Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.\n\n    Herra Steenillä vielä on auttajansa,\n    Siks Suomessa viipyy hän paikallansa.\n    Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi,\n    Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi.\n    Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja\n    Etumurrokoita monia ja jaloja,\n    Pernajan väliin ja Hämeenlinnan,\n    Niin Ryssälle raketen vastarinnan.\n    Minkä käänteen asiat tästälähin saa,\n    Sitä en minä taida ennustaa.\n    Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta,\n    Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.\n\n               (Vanha ruotsalainen riimikronikka.\n               Suomentanut Ilta Koskimies.)\n\n\n\n\nSAVO JA SAVONLINNA.\n\n\nSavon synty.\n\nEnsimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli\nhaltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä\ntuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen\nsävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta\nkalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen\nrunomaailmansa.\n\nMutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei\nmikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan\ntyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien\nkamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan,\nja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa\nelatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään\nisäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi\nveroa pelkästä elämisen oikeudesta.\n\nMihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he\nmitään jälkiä jättäneet olemisestansa? -- Sangen vähän, tuskinpa\nollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti.\nAinoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat\nselvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä\nenää selvittää.\n\nVähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä,\nsekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen\nsäteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea\nSuomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja\nAthos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen\ntyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi\non loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut\nlähenevät.\n\nMutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman\nlevottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu\non kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille\nautioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon\nhiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan\njumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa\nSavonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät\ntäälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman\npohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa\nvoimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät\ntähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan\nvesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja\nvoittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin\nkaukaisessa Haalogalannissa.\n\nVaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin\nliittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille\nmaille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta\npuolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen\nveden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan\nkansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan\npystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua\nNovgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen\nvälillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen\nkristikunnan välillä -- taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen\najat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin\nkansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat\nNovgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat\nvenäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja\nKäkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja\nSuomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen\nyhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen\nmaailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.\n\nNäin solmitaan \"ikuinen rauha\" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ --\nPähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja\nKarjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin\nhistoriassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa\nSavon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan\nkihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä\n\"Savo\"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on\nasettunut -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut.\nPohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin\nsuhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa\nensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan\nhalkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme.\nEll'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin\nkäymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa\nSäämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin\nedespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi\nniinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin\nihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.\n\nTämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse\nteossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä;\nsillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan\ntulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella\narvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja\nVenäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä\nriita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.\n\nEnsimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja\noravametsistä, -- useinkin turhan-aikainen\n\n       \"tora totkusista\n    Artti ahven-maimasista\".\n\nMutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden\nvaltakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.\n\n\nOlavin linnan synty.\n\nSuur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden\nrannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin\nikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet\nsiirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli\nkohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin\ntoimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi\nuutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki\nrinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli\nastunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä\nrauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu,\nSääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena.\nMahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika -- hän, joka toimitti\nSuomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä\noikeutta viljeli -- oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti\nläänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla\nerämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan\nkaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo\nsärpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin\nsillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan\npuolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun.\nNiinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan\njakamista kahteen hiippakuntaan.\n\nKuluipa taas vuosisadan ajat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin\nvaltakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille\nsalomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut.\nMutta silloin alkavat maailman olot muuttua. Moskovan valtaistuimelle\non noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän\nalat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja\nSkandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan\nvenäläisvallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi\nSteen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja\nvaltaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa\nvalvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein\netevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava\nViipurin isäntä -- syntyperältään Tanskasta kotoisin, missä hänen\nisänsä aikoinaan oli ollut valtakunnan marskina, mutta äitinsä kautta\nruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen\navio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan\nisän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti\njättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla\nnyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus\nvarsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä\napujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista\nsuojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan\nsoveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse\nKyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet\npurkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaaseen. Venäläiset väittivät,\nettä paikka oli heidän; siitä muka karjalaisten vanha tie kulki pohjan\nperille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja\npäättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä\nlänteen ja pohjoiseen. Näin syntyy Savon \"Uusi linna\" v:na 1475.\n\nAlussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin\nSavonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen\nlinna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria\nulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut\nkotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän lähti itse sinne asemiehinensä,\nrakennustyötä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia\nrynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta,\nmilloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia,\ntäytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Totein omia\nritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli\nmelkein niinkuin Jerusalemin muurien rakentaminen Nehemian aikana.\n\nNäin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastuen\nKyrönsalmen syviin aaltoihin; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja\nvara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin\ntaivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja\nkunnioitettu pyhimys, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan\nsuojeluspyhäksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi \"Pyhän Olavin\nlinna\". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut\nmuistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä \"kuninkaan-salia\"\nhän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva\nkirjoitus:\n\n\"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan,\nJumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin\nvaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva\".\n\nTämän seinäkirjoituksen yläpuolella olivat aviopuolisojen vaakunat,\nnimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.\n\nUuden linnan suojassa alkoi uudis-asutus näillä tienoilla vahvistua;\nSäämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinais-taru kertoo\nEerik Akselinpojan tuoneen ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan\nvahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v.\n1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta\nsodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495\npuhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä,\nettä Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin,\nuusi linna oli vastoin rauhansovintoa näille maille rakennettu, vieläpä\nrakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa.\nNäin ollen pitäisi ruotsalaisten muka antaa takaisin nuo kolme Karjalan\nkihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyydenlahjaksi saaneet.\nSemmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen\narmeija, joka vyörytettiin Viipuria vastaan. \"Viipurin pamaus\" tosin\npelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko\nvaltarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä\nhyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi\ntähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika,\nlähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja\nkarkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi\nvoima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen\ntullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70\nhuovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin\nsaartavan, joutuivat melkein kaikki venäläisten käsiin. Mutta linna\nKyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in takoma lukko ei\nsärkynyt -- ja Ruotsin valta Savossa säilyi.\n\n\nSavonlinnan ihmeet.\n\nOlipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.\n\nNäin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt\nuskonpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee\nkuvallisen maantietonsa Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja\nluonnon-ilmiöistä.\n\nKaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on\nlinna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla\nrakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen\nympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä\nkohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla\nkiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, --\ntosin ankaralla vaivalla väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka\nsiitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista\njärvistä, Vienan \"valkoisesta\" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se\non mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät,\nlohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat,\novat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultaan. Lahnakin siinä\nvirrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki\nsitten purkautuu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin\nmustaksi.\n\nMuitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka\ntäällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena\nlinnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä\ntornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä\npäällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä\nkäypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle\nneitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta\nhäiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat\nluoksensa.\n\nSemmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta\nihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.\n\nMuutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.\nKummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa\nmaille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä\nveneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä\nvesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes\ntulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä\nretkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin\ntarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen\nelinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että\nkuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä\npitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja\nja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan\nkirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän\nrakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi\ntäytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat\ntarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä,\njoka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt\nviholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat\nnuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi\ntullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan\nhihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä\nkiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat\ntulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä\nankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa\nverkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa,\njopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat\nsuomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset\npelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat\nkameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan,\njolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.\n\nNäin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja\nSavon sydänmailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan\nkummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena\nPliniona kirjoitti merkilliset juttunsa _Arx novam_ ihmeistä, on\nSäämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa\nseuraavan muistelman:\n\nHamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,\nniin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun\nvenäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin\nhoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on\nOlli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui,\nja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.\n\nMuuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan\ntuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan\naivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen\nPyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.\n\n                             (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).\n\n\n\n\nOLAVIN LINNA.\n\n\n    Ma kuulen jyskettä, sadatusta\n    ja orhin korskean hirnuntaa,\n    ja pauke kangeista, moukareista\n    mun korvat lumpehen vallan saa;\n    kuin muurahaista on miestä työssä\n    ja kivet vonkuen halkeilee --\n    mut naurut narttujen kuuluu yössä\n    ja miehet juopuen kiroilee.\n\n    Taas huomentaivahan valjetessa\n    jo torven toitotus kauvas soi,\n    ja palkkaorjat ja hylky huovit\n    taas vouti toimehen piiskaroi. --\n    Ja vallit harmajat uuden linnan\n    ja tornit pyöreät kohoaa,\n    ei auta itku, ei naisten parku,\n    ei auta vaivoja vaikertaa.\n\n    Näät viikot vierivät kilpasilla\n    ja ryssäin ruhtinas uhmailee;\n    on Savo suojaton Iivanalle,\n    jonk' kalpa kauvaksi silpaisee --\n    ja uljas Eerikki Tott hän myöskin\n    jo virkamatkalle tulla voi:\n    niin, viikko sittenpä Viipurista\n    sen sanan voudille viesti toi.\n\n    Siks kuuluu jyskettä, sadatusta\n    ja orhin korskean hirnuntaa,\n    siks rauta ryskää ja kirves laulaa\n    ja louhet haljeten lohkiaa;\n    taas tuhat kopria kouristuupi,\n    taas sata rintoa hengästyy --\n    ja vouti kärppänä juosten haukkuu:\n    on vika teidän, jos myöhästyy!\n\n    Mut kerran päivä kun heinäkuulla\n    taas läpi pilvien puhkeaa\n    ja haahden purjehet purppuraiset\n    kun vouti salmella oivaltaa,\n    niin linnan tornista Ruotsin lippu\n    jo Eerik Tottia tervehtii\n    ja uusi päällikkö Gyllenstjerna\n    hän nostosillalle kiirehtii.\n\n    Ja tykit paukkuu ja liput liehuu\n    ja rannat miestä on mustanaan\n    ja linnan portilla huovijoukko\n    nyt huutaa huikeeta hurraataan;\n    jo nousee laivasta uljas urho,\n    sen kannusraudat jo ilmoittaa,\n    ja jalo jalkansa heitännältä\n    nyt linnan valmihin tarkastaa.\n\n    Se hyväks nähdään -- ja Gyllenstjerna\n    ja vouti kiitosta saavatkin:\n    \"tää varus olkohon Savon muuri,\n    sen ristin linnaksi Olavin,\n    ja halki aikojen tietköön kansa\n    ja aikakirjojen kopiot:\n    maan vainolaisien haudaks teetti\n    sen Stuurein aikana Eerik Tott!\"\n\n    Ja tykit paukkuu ja torvet soivat\n    ja liput riemuiten liehuvat\n    ja olvimaljat ja sarvet kuohuu\n    ja miesi mieheltä kulkevat; --\n    mut pian purjehet purppuraiset\n    taas taakse niemen jo katoaa\n    ja uutten aikojen vaihevyötä\n    nyt Savon linnakin vartoaa.\n\n                   (K. Leino: Runoja.)\n\n\n\n\n\"KOTIMAAN PUOLESTA! OLENHAN SUOMALAINEN.\"\n\n\nTurun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin\nportista, jonka kupeella kirkonpalvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja\nja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä,\npuolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin\npapinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta\nmiehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein\nhäikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen,\nraaka, kostea syksyilma. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt\nrikki sumuvaipan.\n\n-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä,\nkomearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet\nolivat hienot, mutta miehekkään lujat. -- Tätä ilmaa kelpaa hengittää!\n\nMutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket,\nkokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima\ntuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi\ntoverilleen:\n\n-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi\npäällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli\ntuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katariinan alttarin pappila, -- ja\nsitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa\ntuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella\nasuntokin.\n\nPaavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta\nkumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa\noikein miellyttävän.\n\n-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian\njoutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. --\nEntä sinä, Paksu-Antti? -- kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen\nnimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.\n\n-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni\non minulle päivälliseksi paistanut.\n\n-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!\n\nTämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri\nPaavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin\nviran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän\noli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä\nnaisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, ja hänen\nennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret\nolivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat\nkaikki.\n\nKävelijät pysähtyivät tuokioksi päivänpaisteiselle torille\nkatselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin\naukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän\nkuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen\nsaapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan,\nvilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:\n\n-- Minne kiire, Pietari?\n\n-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.\n\n-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?\n\n-- Ei, tuolta hän juuri tulee.\n\nPoika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan\norpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri\nleveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella\nvarustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja\nteloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen,\nteräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken\nsanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana\njärjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän\ntätä olalle ja virkkoi:\n\n-- Meillä on yhteinen matka, maisteri.\n\n-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta\nkävelen, vastasi maisteri.\n\n-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan.\nKuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.\n\n-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut\nTukholmasta?\n\n-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset\nhuolettavia.\n\nPormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa; häntä odotellen\nseisoi maisteri tuokion mäenrinteellä katsellen rantakatujen matalain\npuurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.\n\n-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa,\njoka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton\nsuuriruhtinaan kanssa Steen Stuurea vastaan, kukistaakseen hänet ja\nitse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari nuorelle\nseuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka\ntoisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia,\ntoisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. -- Venäläinen\nhankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle,\njoka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran\nitsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.\n\n-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri hiukan\nepävarmasti, tietämättä vielä, mihin pormestari, jonka tuumat usein\nkulkivat kiertoteitä, tähtäsi.\n\n-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: -- Mutta\nonko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua,\njoka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran\nitsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että\nlopultakin pakoitettaisiin tämä herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin\nHannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla\nehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden,\nsitä toivottava?\n\n-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos\nsuuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten\noivaltamaan kävelykumppaninsa tarkoitusta.\n\n-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei\ntietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli\nliittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan\nedun vuoksi olisi Steen Stuuren valta-asema nyt uhrattava.\n\nHe kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion itsekseen\npunniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:\n\n-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että\nStuure syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra\ntaipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt\nhän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.\n\n-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille.\nMeidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri, on suuri\nvaikutus piispaan; muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle\nmaalle, Suomelle, on velkapää.\n\n-- Minä muistan kyllä, että Steen Stuure on meidän, porvarien, ystävä,\nmutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen\nsuomalainen.\n\nNuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen\naatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti,\nikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi\nkotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.\n\nPäivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle\njärventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa\nvastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo\nvuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden\nmatkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui\nmietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan\nköyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren\nanetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan\nolivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin\nedustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri\nSuurpään, joka myös oli piispalaan menossa.\n\nPiispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon,\npiispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut\nlinnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja\nportin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia\nvartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä\ntapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen\nlomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli\ntavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin\navaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.\n\nSiellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa\nmaalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla\npöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti\nyksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli\nyllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy.\nSiinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta\nsitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin\nuuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean\nvalossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta\nPariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta.\nHuolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä,\nmutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen\nastuen riensi häntä tervehtimään.\n\n-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana,\nsilmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia,\njosta hiekka jo oli puoleksi valunut.\n\n-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään antaa\nsynodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme;\nolen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.\n\n-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?\n\n-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta\nsitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue se!\n\nAhnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta\npiispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista\ntuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen\nviimeksimainitulle:\n\n-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan\nvalituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.\n\n-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle\nselustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!\n\nAlun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille\nViipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut\nenää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi\nuudistettua välirauhaa. Silloin oli pelätty sodan jo piankin\nilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet\njulkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja\nerityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan\nsuuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta hävitelleet Suomen rannikkoa ja\nahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että\nsuuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari\nkertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä\nmaallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin\nkivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt,\ntalvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli\nollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkun verran\npidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen\nja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse\noli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet\nKäkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan\njatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden\nvälirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko\nsuuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin\nrauha säilynyt, ja Turussa olivat mielet vähitellen vakaantuneet siihen\ntoivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut\nViipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen\noleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming,\nolivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan.\n\nMutta nyt olivat taas tiedot toiset.\n\n-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari\npiispa-serkultaan.\n\n-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit, Käykää\ntaloksi!\n\nNiitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat\npieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, toinen vain toista\nkumarampi. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming,\nLouhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Nowgorodissa\nusein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä\nviimeksitullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:\n\n-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun\nsyyskesällä sieltä läksin.\n\n-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä\nperäpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin\npiispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas\nkokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin,\nvaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan liiaksi\nhätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta\nlähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.\n\n-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti\nKlaus-herra väliin.\n\n-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan\nvirolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje\nkädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. -- Mutta lue,\nmaisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osoittanut\nSteen Stuurelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan\nkannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on\nvakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!\n\nPaavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta\nhimmeä valo vielä lankesi pergamenttiin, ja hän luki:\n\n-- \"Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea\nteidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän\nhuoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu\nmiehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta\njosta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi\ntänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen\nomana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä,\nettei hän voi, niinkuin tarve ja tahto olisi, hoitaa tämän maakunnan\npuolustamista, johon meillä ei enää, Jumala paratkoon, ole varojakaan.\nNyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Nowgorodista\ntakaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on uhannut ottaa haltuunsa\ntämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen\nkuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria\npiiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle,\nja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä\njalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan,\nmutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa,\nmillä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus Teille eikä\nmuille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa\nvastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Sen\nvuoksi lankean polvilleni, ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut\nRuotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa\nauttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta\nristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen,\njonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa\nuskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun\npaikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen\noville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän\nYrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon\nviimeiseen hengen vetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa\npuolustaa, enkä edes alaikäisten lasteni vuoksikaan, vaikka tunnemmekin\nmoskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on\nvaltakunnan avain --\".\n\nPaavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat\nainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä\nsuuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä\npolveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:\n\n-- Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi\nritariksi lyötämän!\n\n-- Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren\nFleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. -- Ryssällä on\npaha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.\n\n-- Totta tosiaan, vähemmästäkin aiheesta on ristiretkiä saarnattu,\nhuoahti hiljainen tuomiorovastikin. -- Meillä on täysi syy kannattaa\nSigrid-rouvan anomusta.\n\n-- Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehoavaisuuteen, vaikka se\nonkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus laamanni harvakseen.\n-- Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot,\n-- hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei\nhänen katseensa kanna. \"Te aina ruikutatte\", -- muistammehan hänen\nnuhteensa Viipurista.\n\nNiku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta\npiispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.\n\n-- Sinä tarkoitat, Klaus...?\n\n-- Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa\nsiihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin\ntoimia.\n\n-- Ja itsenäisemmin! -- Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja\nsaatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille\nherroille innolla esittämään: -- Onhan meillä olemassa helppo keino\nvälttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen\nStuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme\nHannu-kuninkaan maahan!\n\nKaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin\nyhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka\nkuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä.\nOliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin\nkuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja\nväliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin\nRuotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta\neri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain\njoukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet\nsellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas\nampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt\nheidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:\n\n-- Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan\nsota estetyksi?\n\n-- Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä.\nSigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään\nliittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan.\nSiinä on meille rauhan tie!\n\n-- Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?\n\n-- Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa\npaljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.\n\nVilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta\npiispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä\nkatselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen\nsilmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:\n\n-- Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on\nsekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista\nvaltaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi\ntietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran\nkostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan\nkutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi\nSuomea suuriruhtinaan valloitushimolta.\n\n-- Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.\n\n-- Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo\nsopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan,\nluvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko\nSavon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on\nestettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia\nkotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki\nestää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.\n\nVilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle\novensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista\nsopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa\nkirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän\nmyönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin\noikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:\n\n-- Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!\n\n-- Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut\ntehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra\nhänkin pettyneenä.\n\n-- Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.\n-- Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.\n\nPimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli\nmatalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan\nsuuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin\nhämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko\nkädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut\nhaarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta\nkun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti\nPaavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla,\nmiltei kumealla äänellä:\n\n-- Mutta se on kuitenkin merkillistä!\n\n-- Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.\n\nMaisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään\nsiitä nostamatta:\n\n-- Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta\nystävältäni, -- hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo\ntässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen\nsinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni\nkertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.\n\n-- Toinen? Kuka? -- Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana\nmaisteri vastasi:\n\n-- Steen Stuure!\n\nMaunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi\nsangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.\n\n-- Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, --\narkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin\nankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.\n\nMaisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja\nnöyrällä äänellä:\n\n-- Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin\nankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä\npuhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan\nlohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa\nmeille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: \"Sinua,\nsuomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime\nkokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän\nSuomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra\nsuuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi\naikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä\nluovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran\nlähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi...\"\n\nLaamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt\nintohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän.\nMutta hillitysti hän sentään virkahti:\n\n-- Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen\nmeille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen\nerämaita.\n\n-- Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen,\n-- olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! -- Piispa silmäili\nalakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: -- Mutta se\nraukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.\n\nNyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:\n\n-- Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on\ntehty, -- se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus\nraukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun\nSteen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella\nitselleen rauhan!\n\n-- Se ei ole hänestä kai kallis hinta!\n\n-- Entä meistä?\n\nYleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat\npuhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen\ntuomiorovasti, olivat kiihtyneet. -- Sitäkö varten, kyseli hän, on\nvuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että\nheidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä\novat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään\npuolustaneet kotiseutujaan, -- näinkö Ruotsin hallitus heidän\nuskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!\n\n-- Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.\n\nMutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin\npuolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja\npuheli purevasti:\n\n-- Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee\nkuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan\nSuomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen\npitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi\njokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu,\n-- voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!\n\nMaunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan\nkuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti\näänensä:\n\n-- Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava\nitseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan\nsama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu\nsotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä\nmaankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen\nkirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. -- Piispan ääni\nrupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: -- Sigrid-rouvan\ntäytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista\ntulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, -- omat varani luovutan\ntinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette\nsamoin.\n\nHerrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen\ntoimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että\nse apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka\nherra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että\nniitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen\nTurkuun.\n\n-- Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä,\nlausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta\nsanantuojaa.\n\nMonet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka\nnyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin\nsaapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin,\nPietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika,\nlinnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli\nviettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa\nhätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia\nTorkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa\nViipurin oloista ja tarpeista.\n\nHyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä\nja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa\nmiestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja\nFrille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille\nhankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen\nkellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat\nsyksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja\nsuomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että\nsuuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen\narmeija koolla, valmiina hyökkäämään.\n\n-- Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin,\njos mieli Suomen avainta voida puolustaa:\n\nMutta Klaus Horn pudisti päätään:\n\n-- Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona\nsaada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä\nsota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.\n\nSiitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin\nviipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka\ntoisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi\npiispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin\npitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston\nkeskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden\nkokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt\npiispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä\neikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen\npääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan\ntulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten\noli uhrattava kaikki.\n\nMaunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään\ntoimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai\npuhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin\nläsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla\nkulmallaan.\n\nTuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli\njäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista\ninnostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui\nlähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.\n\nIltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko\nSuomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin\ntornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin\ntoisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä\nmuisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla\nhän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja\nuseimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut\nsiirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli\nKuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin.\nHämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:\n\n-- En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään\nsaada tässä suuressa talossa.\n\nSellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka\nharvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli\najatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan\nemännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet\ntiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän\naterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri\nnyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:\n\n-- Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan\npappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.\n\n-- Kiitos, Paavali, vastasi piispa, -- sinä minut usein pelastat\npulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, -- me tulemme!\n\nToiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä\nhe tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin \"vaatimattomassa\" pappilassa\nkelpasi kyllä se \"kuiva\" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli\nsyntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti\nulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän\nrakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen\npienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis\nviskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen,\nkulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin\npappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä\ninnostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään,\nlaskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka\noli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän\ntaputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:\n\n-- Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan\nnimesi?\n\n-- Pentti Heinonpoika.\n\n-- Rälssimies?\n\n-- Ei, talonpoika ja nyt nihti.\n\n-- Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo\nHämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja\nhanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin\nverottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?\n\n-- Niin kai.\n\n-- Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!\n\nUuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen\nnuoren airuen mieleen.\n\nTornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon\nedustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon.\nSiellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa\ntuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan.\nPaksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli\nkudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa\nsaaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti\nkorkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän\nlaudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja\nniiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset\nyrtit tuoksuivat.\n\nEikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle\nkatettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja\npeuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa\nja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka\noli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden,\nhyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat,\nsirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat\ntiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat\nmaisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, -- tämä\nmonitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan\nsievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.\n\nPöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas\npaastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti\ntänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian\najankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän\nolleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin\nSteen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän\non hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin\nsulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään\nniistä ole tullut meren yli Suomeen -- oman valtansa säilyttämiseksi\nhän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa\nporvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin\nporvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan...\n\nNäin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain\npurevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään\npöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään\nonnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta\nsitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla,\nNiku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän\nneuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras\ninnostus, kun hän jatkoi:\n\n\"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa,\nmutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me\nolemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä,\nniinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin\nlämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme\nsuomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet,\nja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo\nmerentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu\nvainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin,\nja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta\nuhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme\nvarjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!\"\n\nNuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että\ntällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä\nkaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja\nsytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän\nyhteisen maljan.\n\nTinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen\nkädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei\ntajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet\najatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja\npolttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan\nsanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka\nyhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli\nhänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.\n\nÄänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli\ntäytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä\nsanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä\nkeskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja\nkirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta\nisänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä\nkoettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui\nnuorelle ystävälleen:\n\n-- Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen\ntulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.\n\n-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös\nsäilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.\n\nMutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli\nvelvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi\npöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja\nkaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen\nnoustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.\n\n-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen\nHemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti\nsuositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin\najatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee laiva\nTukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä\ntarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä\nvarjelemaan itseään.\n\nPiispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita\nherroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja\nniiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta\nulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli\nloppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla\nsuljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin\nluota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja\nkiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta\nja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä\nremahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin\nkujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen\nlepattavat liekit.\n\nPaavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan\npiispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä\noli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala,\n\"Piispanhenki\", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta.\nMutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa\nnuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät\nhäntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin\ntornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui\nsaattajansa käteen ja virkkoi:\n\n-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.\n\n-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui\nkanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.\n\n-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan,\nei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä\nse tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät\nhengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin\nliiaksi innostua.\n\nMutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän\nvastasi:\n\n-- Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen\npyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme\nkirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä\notollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.\n\n-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja\nantaa laiminlyöntimme anteeksi.\n\nRauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta\nportista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se\nViipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet\najatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan,\njonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.\n\nMutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä\nheräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne\nvälähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet,\npyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki\nitsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa\nvihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta\nhän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja\nelinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:\n\n-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!\n\n                                 (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)\n\n\n\n\nVIIPURIN PAMAUS.\n\n\nTeräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain\ntakaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.\n\nVihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan\nVäkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita,\njotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat\nsakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja\nikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi\nvieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän\nympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten\nleirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.\n\nVerkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta\nrupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se vilutti\ntuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta\npimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä,\nohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet.\nTuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan\nesineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana\nhäämöittäviä telttarivejä.\n\nNe kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin\nviereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen\niskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta...\nmelkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla\nkaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko\nleveydeltään hiljaa lähestynyt, -- heitä melkein puistatti!\n\n-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi,\nhoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli,\noikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan\nkurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden\nvihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön\nvainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!\n\nMutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se,\nmikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän\ntähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi\nsitten verkalleen:\n\n-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita\nriukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.\n\n-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?\n\n-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso, niitähän\non koko kentän leveydeltä!\n\n-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!\n\nTämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu\nylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko\npuolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys\nkajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko\npuolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin\nmiehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella\nkielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista,\npohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian\nkuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin\njoukoin juoksivat vartiopaikoilleen.\n\nPäivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot,\njotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina\nkulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta,\nmahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin liikkuvan vesakon\nvaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja\nleveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty.\nParikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita\ntikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä\nsumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion\nkuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin\nuljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas\nlakeikolle.\n\n-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.\n-- Kuule, kelloja jo soitetaan!\n\nRaatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista\nrupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle\nrientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan\nturvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon\npamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.\n\nJoka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten\nasepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria,\nraskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi\ntalonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille\nraskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli\nkalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta\nvelvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin\npäiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit\npysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja\nrukoilivat ääneensä niiden puolesta.\n\nPommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään,\njoka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli\nvirinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin\ntaivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia\nsavupatsaita.\n\nMuurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja\nEvert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut\nVäkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.\n\n-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä\nkysytään!\n\nNiin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, --\nkuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.\n\n-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään\npahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.\n\nLaamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota\naina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.\n\n-- Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani,\nväitti Winholt. -- Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja\ntikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.\n\nTämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt\ntoteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä\nRaatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo\nennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas\nVäkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin\nkomentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti\nmilloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa\nhänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri\ntapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti\nkahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän\nmiehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän\ntorniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty\nvartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia...\n\nTuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja\ntuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.\n\nMutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät\nviholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä\nperäytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä\njoukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen\ntaistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta\nkujetta virittämään.\n\nMuureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä\nlentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmin\npelkäsivät ja enimmin vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä\nratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse\njohtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana\nkorkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä\nei surman luoti tapaa.\n\n-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert; joka\npalavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä\nsilmää vastaan...!\n\n-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa, vastasi Pentti. -- Mutta tuo\nmies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet,\nmiten multa hänen ympärillään pölisee!\n\nPommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten\ntykkien tuli kohdistui helvetillisellä voimalla juuri Väkitornia ja sen\nviereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo monen sylen\npituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät\nnyt yhtämittaa suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se\ntutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla\nlyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein\nsokaisten vartijain silmät.\n\nMutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä\nvihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat\nlukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja\nja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin\nlatasi vuoroin laukasi vähitellen yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja\nsamaa oli peli pitkin pitkää muuria.\n\nSitä kesti kauvan. Kuinka kauvan tätä heltiämätöntä pommitusta näin\njatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät\nhe siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että\nkaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljokaan huomata,\nmitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti\nsingahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen\nalustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat\npitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät\nkomentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät\nraikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin\ntorniin tai muurin kolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas\ntyyntyi tuuli ja katkeran-imelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein\nsalpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten\nkuin tuuli tyyntyi terästyi pakkanen, joka kylmänä, harmajana huurana\npainautui alas maata vasten.\n\nVäkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airuita\nvähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa\nviholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää\ntulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä\nkerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana,\nvaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta\nyhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.\n\nRaatihuoneenportin tornissa paukahti hätäkello soimaan. Sinne\npyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava\nMunkkiportilta, niin huusi Knut herra lähettämälleen airuelle, muualta\nei enää riittänyt...\n\nHetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät\nRaatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi\nhaudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä\nkaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt\nnowgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä\nvaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan\nkiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, -- hän\nnyt kokosi miehiään sitä puolustamaan.\n\nPentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat\nrisukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka\nsinne heidän miehiään joukoittain syöksyi perästä. Mutta taas painoi\ntuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen\nvaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.\n\n-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä\ntuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.\n\n-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti,\nkumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä\nkeskustorniakin vastaan.\n\n-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli näin tyyntyy, puhui hän\nampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.\n\n-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! --\nEvertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä\nkyllä tuntunut kestävän kokonaisen iankaikkisuuden, mutta toisekseen:\nvastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla\nsumuisten kukkulain takana.\n\nSavupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin\nvilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto\nja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa\nmuuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä\nrinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä\nkyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan\nsakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.\n\nPuolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että\nmuurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan\nja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita,\njoille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He\nkantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja\nkuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka\nkerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto\nvallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan,\nkompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin\njäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta sekin\nlivetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia\npudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin,\ntaistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja\nkaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina\ntäynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa\nkohti.\n\nTönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli\ntäytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia,\nmutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin\nvenäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat\nsieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan\näänen.\n\n-- Näet, sinne jo Nowgrodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti,\nponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.\n\n-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!\nKuulehan tuota arosutten ulvontaa!\n\nKuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia\nvihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä\nmasensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden\nhuomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he\ntaistelivat hellittämättä, vimmatusti, iskivätpä epätoivossaan lopulta\nsulin käsinkin päälletunkeviin vihollisiinsa.\n\n-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri.\n-- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei,\nLakamundintornista se soi!\n\n-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!\n\n-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!\n\nPommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt\nmaisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi\nmuurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan\nairut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla\nkaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen\nsurunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt vasemmaltakin venäläisten\nriemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina\nriensivät sielläkin valtaamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti\nvarmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain\nvastarinta talttui talttumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko\nasepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi,\nmutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää\nammuttiin harvenneilla tykeillä.\n\nAinoastaan askel askeleelta puolustajat sittenkin peräytyivät sitä\nmyöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa.\n\n-- Entä nyt, mitäs teemme me? virkahti Evert tuokion kuluttua,\nnähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita\nmyöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli\nvihollisten hallussa.\n\n-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas\ntykkinsä ääreen.\n\nSamalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin\ntorneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustornin pommitusta.\nSieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa\nvihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät\nyhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa\ntykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri\nhuojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui tykkinsä\nalle.\n\n-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas\ntornista.\n\n-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn\nkaatuneen tykkinsä alta.\n\nVihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen\nja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä nyt vyöryi\nkiviä ja soraa torvenaan alas. Ja taas remahti kentältä vihollisten\nriemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon\nsärkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin\nkyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois\nsuistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista,\nvaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta\npeitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat,\nlyhyet komentosanansa.\n\n-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten\nkentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat\nperässä!\n\n-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään\nkuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui\nja vaipui alas ratsunsa selästä.\n\n-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!\n\n-- Valkoinen ritari...!\n\nKävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät\ntuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja\nvilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät\nparvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään\nkaivannon. Monesti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka\ntornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja\nverestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi\nmelkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut\ntyönnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen\nukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia\nmuureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.\n\n-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.\n\nRaatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen\nmuurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt\nliiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihäillä sysittävä\nkapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas\nääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, --\nsiitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko,\nPentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä\nkivillä, vaan tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta\ntoisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.\n\nMutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä\nkeskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia\nmyöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille\nWinholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.\n\nTaas kuului Possen ääni alhaalta:\n\n-- Alas, miehet, Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.\n\nVastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin,\njonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai\nmenettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel\naskeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.\n\n-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen\neteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat\nkuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?\n\n-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz\nKarjaportintornissa Frille-vainajan paikalla, ja Tönne Eerikinpoika\npitää puoliaan Munkkiportilla.\n\n-- Entä me täällä?\n\n-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!\n\nMuurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta\nylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle.\nMutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat,\nvarsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa\nsittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin\nja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas\nliukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat\njousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä,\nvimmattua se viimeinen taistelu!\n\n-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko\njuuri saapui raatihuoneenmäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä\nvenheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja\nVäkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa\ntuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.\n\n-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän -- se ajaa savun ryssien\nsilmille.\n\n-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt,\nosaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.\n\nAamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi\ntuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän\ntervasavun muuria vasten, jossa se vihollisilta silmät sokaisi,\nmelkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava\nsavupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi\ntaistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja\npingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa,\nuseimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa\ntähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.\n\nTuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin.\nSilloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon\ntapainen kiljahdus:\n\n-- Siellä on jo venäläisten lippu!\n\n-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!\n\nHän todellakin seisoi siellä suistuneella rinteellä muuriin ammutun\nloven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin\nliikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin\nmuurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä\naukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä\nsitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva\nmies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti,\nettei siitä kukaan hengissä ohitse päässyt. Se oli Hintsa, joka\nRaatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut\nheidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli aina käänsi savun aukolta,\nleimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi\ntovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän\njuuri tälle paikalle.\n\nMutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen\nmiekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin\naukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli\nnähnyt Valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja\nsilloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko\nsaada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.\n\nPentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris\nvyöryväin kivien yli sulkakypäräistä ritaria kohti. Mutta samassa\npainoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja\npeitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen.\nVaskitorvi vaikeni, melu katkesi kokonaan ja Pentinkin täytyi\nheittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää...\n\nTaas oli tuokion loma.\n\nWinholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, --\nkohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä\nläksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana\nvirtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden\nkivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista\nsisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa,\nensin välinpitämättömästi, mutta sitten hytkähtäen, kauhistuen...,\nvihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin\nsiellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, -- tulirakeita oli\nkellarissa vielä mahtava varasto...!\n\n-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.\n\n-- Niin juoksee, juoksee..., sopersi Posse melkein vavisten, mutta\nkarkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen\nkomentonsa kaikui korkeana yli savumeren:\n\n-- Nyt takaisin, Viipuriin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota,\ntännepäin...!\n\nSieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille\nmustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se\nnyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan\naikaan älynnyt mitään.\n\nVäkitorni oli räjähtänyt.\n\nSen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.\n\nPaksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti\nvihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti\nilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle.\nJa senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman\nhuumauksen vallassa.\n\nPentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt\nverkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen,\nniin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko\nVäkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät,\npoissa Valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli\nsammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala\nniin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät\nvalkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen\njalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen\noli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen\naikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun\nja sorapölyn sekottaman ilman.\n\nWinholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita\nmiehiään kokoamaan, virkkoi hän Posselle surumielisesti:\n\n-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.\n\n-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli\nrauhallinen: hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti.\nLevollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä\nolivat viipurilaisten hallussa.\n\nMutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina\npitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua,\nnäkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he\nseisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja\nkuin tyrmistyneinä, -- heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja\nkammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän\njoukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri\nmuureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja\ntyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.\n\n-- Risti!\n\nSe ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin\ntaivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina\nryntäsivät kauhistuneina, suinpäin niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä\nolivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä,\nkoettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään\nalas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät\ntikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi\nhervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien\npakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katselevain\nviipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas\npäässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon\nkenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia\njalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.\n\nSuut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului\nheidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:\n\n-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!\n\nNyt vasta Viipurin miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin\npakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti\nkuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen risti. Päivän pyhimyksen\nristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen\nkorkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti\npilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!\n\nSumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet\npysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon\nsäteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen\nloistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän\nOlavin ja Pyhän Eerikin liput, matalampina, mutta selväpiirteisinä\nnekin.\n\nÄänettömällä ihastuksella jäivät soturit tuota outoa näkyä katsomaan.\nSe oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet\noivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset.\nSen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä\nkulkeneet munkit, ja näistä köysivöisistä veljeksistä yksi puhkesi\nääneensä rukoilemaan koko sotajoukon edessä:\n\n-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita\nvainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!\n\n-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!\n\nMunkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin\nnuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat.\nTuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän\nponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät\nhetkeksi mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut\nPossekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi\nsiinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta\nsäteilevin otsin.\n\nTaas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta\ntunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien\ntyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa.\nNiiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninssa vielä pölyäväin\nraunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia\ntakaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain\nvenäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti\ntuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat\nmoninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat\ntelttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin\npäällä yhä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättivät tuhannet pakokauhussa\nrammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja\nkuolemaan Viipurin muurien juurelle.\n\nPäivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa\ntakaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta\nloitonneet, Muurin kupeelta ja vallihaudasta nousi väkevä, sisälmyksiä\nellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä\nei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa,\nja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään,\nkun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.\n\n-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan\nkoskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.\n\n-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine\nvoi nousta uudelleen. Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta\ntämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, tuonnäköiset\novat muurit...!\n\nNiin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmässä välähti\nmelkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:\n\n-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi pyhimysten armon?\n\n-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?\n\n-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!\nJumalanäiti on puolellamme!\n\nWinholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä\nvallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää\nepäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä,\noli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikoillaan, ja silloin\nhän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin\nhöyhenpussin eikä heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andrean ristin\nmuodossa. Nyt hän ei enää epäillyt vaan vastasi:\n\n-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös,\n-- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.\n\nKatanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntuipa kuin ne\nolisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin\nväestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista\npirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset\nmessuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja\nalhaiset, ystävät ja vihamiehet rajattomalla helpoituksen tunteella, ja\nhe lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle.\nEivätkä lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran\nmessutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä\nsydämestä pulppusi tänään kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos\nkorkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja\ntaistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain\nhelakankirkas virsi tapasi jokaisessa rinnassa yhtä kirkkaan\nvastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä\nauvoa.\n\n                                (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).\n\n\n\n\nPAKOSAUNALLA.\n\n\nViipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä.\nKaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä,\nalituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta\nsitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan\nkäyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja\nkuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta\nkohottaen.\n\nKonttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkkaseen joutuvaa ratsumiestä.\nKun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi matalampi\nsuksimies:\n\n-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on\nratsun astua näissä kinoksissa.\n\n-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie\nparane. -- Ratsumies katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunnutta\ntieaukeata.\n\n-- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu\npuolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.\n\n-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin\nupottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies,\n-- Ilvesmäen Hintsa.\n\n-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.\n\n-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat\nryöstämässä käyneet.\n\nTyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei\nvoinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja\nkuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille\nsen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! -- ja vielä oli\nmatkakin malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!\n\nPentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän\ntiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja\nhuolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen\ntuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten\nmielistä, ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten\nilahduttava.\n\nHuolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan\nratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan\ntien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin.\nMutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan\nmaiseman yli.\n\n-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän\nkärsimätönnä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.\n\n-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.\n\n-- Ja asukkaatko tappanut?\n\n-- Taikka ovat he paenneet.\n\nKuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se\npaikotellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta,\neikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin\nvalkeni metsästä pälvi, jossa aidanseipäitä tai suovapuita pistihe\nesiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei\nollut yhtään pystyssä ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet\npäätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai\nriihenkiukaan raunioiksi.\n\nMutta Pentti koetti yhä lohduttautua:\n\n-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin\ntullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin\nkirkoillaan käyneet.\n\n-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista\ntaluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.\n\nTämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä,\nmutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan\nkäsissä.\n\n-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta\nhän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!\n\nHintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla\nolleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeittoinen sekin, kuin\nhyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen\nalta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven\nrannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan\nmökin räystään. Hän hiihti lähemmäs: siinä oli toki polttamatta jäänyt\nyksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa.\nSinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti\ntalutti huuruavan ratsunsa.\n\nPimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli\nlunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian\nvalaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin\nhaiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja\npäreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan\njäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen\npudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät\neläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja\nräppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.\n\nHyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä\nmatkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä\nolevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän\nkopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja\nkylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta\npäresoihdun.\n\nSen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi\njäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli\nsuuri, kuiville juossut kirveenhaava.\n\nKauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He\nsaattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut.\nRyöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua\ntai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut\npakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä, minkä\nennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi\nnavettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut\nlaskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin\nehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille.\nMiten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...\n\nAamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta\nniitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai\nlieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä\nvaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli\nlumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina\nvain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.\n\nTaas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo\naamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta\nerään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:\n\n-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.\n\n-- On totta tosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi\nViljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.\n\nHän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta\nnäkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään näytti se hampaitaan ja\npakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran\nperästä, virkkaen:\n\n-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!\n\nJa niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän\njousimiehen, joka matalana kuin mäyrä huimaa vauhtia painoi oksain\nalitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta\nmies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen kintereillään\nolevan.\n\nSiitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli\nvoimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään\nnousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa\nkoetti puhutella häntä rauhoitellen, ei aikonut häneltä henkeä viedä,\nsuksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää.\nMutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä\nvastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi\nverestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira\nhaukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä...\n\nJo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoinpa kahluutti\nPenttikin, ymmärrettyään, että oli todella tavattu ihminen, siihen\nhevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta\ntämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään\nvain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan\nja tarjosi sen tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä\nkerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi, nieli!\nJa sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo\nepäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös\nuskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.\n\n-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.\n\n-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.\n\n-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä?\n\nMutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä\noutoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet\nkäänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja\ntoimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies,\nriistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon.\nPetäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä\nrauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi\nruveta hänelle asiataan ajamaan:\n\n-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit\nminulle sivakat, mies, niin saat pitää hevoseni kesään asti ja sillä\najaa hirsiä uuteen pirttiisi. Noh?\n\nMutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.\nPentti vakuutti:\n\n-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas\npalata kyläpaikoillenne.\n\nPariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja\nvihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta\nkun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja\nnousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.\n\nSyksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään\nnäissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat,\nkaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset\ntappoivat, missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä\ntoinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain\nkerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja\nkoettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta\nhuonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli\nrutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata,\nvaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi\nja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin..., kyliä täytyi\nvälttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.\n\n-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja minulle siis\nsuksesi annat?\n\n-- On saunallamme toki suksia.\n\n-- Vaan onko heiniä hevoselle?\n\n-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!\n\nMies lähti vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin\npiti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta\npitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan\nkorjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs\nsalolle.\n\nKappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset\nkulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan,\npyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon\nyli oikasi.\n\n-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo\novella ja silmäili sisään.\n\n-- Onko se autio? huusi hän oppaalle.\n\n-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon...\n\nKamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta\nrupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi\npuolialastomia mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa\nvisvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja\nsen raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme,\nettä Viljoa puistatti.\n\nEi ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita\nkuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman\nmajaa, tietäen, että sieltä lähti rutto, ja että ken sen kerran sai,\nhän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota\nmajaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, --\nTapio suojelee karjansa, väitti jousimies.\n\nKauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä\nhiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:\n\n-- Milloin kävi siellä surma?\n\n-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin\nheistä kukin kuoli?\n\n-- Ja aivanko avutta kuolivat?\n\n-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti! --\n\nEdelleen hiihtivät miehet syvemmä saloon, hiihtivät vielä toisen suon\npoikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja,\näskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin\narkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen\npakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi\nkasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, -- hänen silmänsä\nolivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä;\nne muljottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen\noli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään\nkääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.\n\nSaunasta lemahti oven auetessa imelänkostea ilkeä katku. Märistä\nhirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä\nlikaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja\nhirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään.\nPahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin\npuikot; mutta vatsat heillä olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet\nja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää,\njäytävää, kiduttavaa nälkää!\n\nVieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään.\nLiedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi\nkeskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään\nnojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista\npataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti\nja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja\njuoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin\nnaarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa\nirvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.\n\n-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies.\n-- Viipurin miehiä ovat; sieltä on ryssä jo ajettu pois.\n\nNaisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niistä kuvastui tylsä\nvälinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies\nkertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän\nnäkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä\noli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä\nkonttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän\närtyisästi äyskäsi:\n\n-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!\n\nMies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:\n\n-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!\n\nKuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta.\nLapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli\nmaannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna..., nyt hänkin\nvirkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti\nleipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan\npahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon\nkouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut liian voimakasta\nhänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä\nsäikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas\nliikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö\nraukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.\n\nPentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä\nviheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa.\nPakopirtin ainoa terve mies lähti heidän mukanaan. Hänessä oli virinnyt\ntoivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se\ntoivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä\ntuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.\n\n-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti\nhämillään.\n\nMies viittasi matalaa majaansa:\n\n-- Saunaan, tietysti.\n\nSinne yksille ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Mutta\nmiksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli\nPentti poistuessaan.\n\nViimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt\nhevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului?\nTanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies\npäästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät\nlähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät\nkiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla\nhangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai\nmiehen kurkkuun, -- niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista\nhurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi\nmilloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan,\nhuiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan.\nPelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki\ntakajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.\n\nMetsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi\nsamaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä\nvälittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat\nhiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään\nviheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja\nloikkivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauvan\nkuului.\n\nHintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja\nhuohotteli kuin pajan palje.\n\n-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo\nehdittyään.\n\n-- Se otti kerrassaan kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.\n\n-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit\nryssiä kahta puolta?\n\n-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!\n\nMutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti\nhyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalle taluttamaan, ja pian\ntaivalsivat miehet Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta\nnyt keveästi luikuvilla suksilla.\n\nEi näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin\nautio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan\nollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään\nsyvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.\n\n                                (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).\n\n\n\n\nMIKÄ KATKERA ITKU JA KAIKERRUS.\n\n\n    Mikä katkera itku ja kaikerrus\n    Yhä kuuluvi Pohjolan mailta?\n    Mikä lasten ja vaimojen vaikerrus\n    Jokivieriltä viljakkailta?\n    Miks miehet äissähän nyrkkiä pui?\n    Miks hurmeissaan koko Pohjola ui?\n\n    Mikä on tuli tuo ihan loppumaton,\n    Joka taivahan rannan puuntaa?\n    Kun liekki jo missä sammunut on,\n    Se syttyvi toisella suuntaa.\n    Ylt'-ympäri roihuja loimottaa\n    Ja synkkänä suitsee ilma ja maa.\n\n    Oi onneton kansa, ken voimasi syö\n    Ja uhkaa kuoleman yöllä?\n    Se vainooja vanha taas uhkaa ja lyö,\n    Hän toimivi moisella työllä.\n    Sadat aastajat hän jo on toiminut näin,\n    Vaan vielä on Pohjola pystyssä päin.\n\n    Hän valtoaan tahtovi laajentaa\n    Ja kunniataan kohennella,\n    Ja helmi on \"Kymmenen virran maa\",\n    Joka kruunua voi koristella:\n    Lohivirrat Kainuhun viljavat on\n    Ja riista on metsissä loppumaton.\n\n    Hän Karjalan miehet kiihottaa\n    Sotavimmahan Kainutta vastaan,\n    Saman äidin lapset hän riitahan saa,\n    Saa taistelemaan asemastaan.\n    Niin rauhan kellot ei soida voi,\n    Oman voiton ääni kuin rintahan soi.\n\n    Myös Kristuksen usko, mi liittää vois\n    Eri kansoja veljeksiksi,\n    Se veljen veljestä työntää pois, --\n    Pyhä Luoja, oi miksi, miksi!\n    Ja vainon vimma on lauhtumaton,\n    Kun veljekset eri uskoa on.\n\n    Polo ponneton uhkaa Kainuhun maan\n    Perin turmion kuiluhun niellä,\n    Jalo kansa se sortuvi sortumistaan,\n    Sit' ei ykskään estä, ei kiellä;\n    Papin voima ja voudin tenhoton on,\n    Esivalta on heikko ja neuvoton.\n\n    Yhä murhan enkeli luokoa lyö --\n    Niin kolkkona viikate kiiltää:\n    Se Kainuhun parhaan kansan syö,\n    Ikihaavoja siihen viiltää;\n    Roviolla jo poltettu on tuhannet,\n    Muin surmin muut ovat sortunehet.\n\n    Nyt rimpinä soiluvat Pohjolan suot,\n    Jokivainiot martuvi vankat,\n    Ja jouten vyöryvi viljavat vuot,\n    Vaan Tuonipa saa sadot sankat,\n    Kun uljahat urhot Kainuhun maan\n    Nyt Tuonelan toukoja kyntävät vaan.\n\n    Sä Kainulaisparka, oi sua, oi!\n    Sä mistä nyt saat kotisuojaa?\n    Ja missä sun mielesi lohtua voi?\n    Sä missä nyt palvelet Luojaa?\n    Kodit, kirkot valkea saaliiks vei,\n    Salo synkkä on turvanas, muutapa ei.\n\n    Oi joudu, riennä, keinoon käy,\n    Sä Laurukainen oiva!\n    Sua auttajaa jo eikö näy,\n    Jok' oisit kansas hoiva? --\n    Ei viivy hän, hän läsnä on,\n    Hän saapuu, torjuu turmion.\n\n    Hänen voimansa on kuni kontion,\n    Hän kettuna, kärppänä liikkuu;\n    Hän milloin polulla vaanimass' on,\n    Hän milloin aalloilla kiikkuu;\n    Hänen tiensä on koston ja kuoleman tie,\n    Hänen jousensa joukkoja surmahan vie.\n\n    Monen mont' urotyötä hän suorittaa,\n    On kauhuna vainojakansan,\n    Ei iltikseen se nyt riehua saa,\n    Hän kietovi sille ansan.\n    Vihamies miten vikkelä lieneekään,\n    Se yhtynyt vielä on vikkelämpään.\n\n    Sadat sankarit muut taru mainita voi,\n    Jotka synnytti ankara aika;\n    Olot ounahat outoa voimaa loi\n    Ja voimaa virkisti taika.\n    Se aik' oli hurjaa vimmassaan,\n    Tuo sankariaika Kainuhun maan.\n\n    Ja urhous kestävä palkittiin:\n    Kun Ruotsin leijona varttui,\n    Se runteli vainojan vaivuksiin;\n    Niin Kainuhun onnikin karttui.\n    Nyt Suomen seppelen muodostaa\n    Jokihohtava Kainuhun maa.\n\n    Vaan Karjalan kansa, mi veikkoahan\n    Kera vierahan vainoten sorsi,\n    Se on kostonsa kohdannut korkeimman:\n    Se kaatuvi kuin kulokorsi. --\n    Se lempemme kuitenkin vaatia voi,\n    Ikilaulujen lahjat meille kun loi.\n\n    Sadat vuodet siitä jo vierinyt on,\n    Ajat nyt ovat auvoisammat:\n    Nyt Suomi on yksi ja halkioton,\n    Ja ehjät on Pohjolan vammat.\n    Tuli sortoa nyt mitä tulleekaan,\n    Ei säikkyä Suomi saa kohtaloaan.\n\n                      (A.V. Koskimies.)\n\n\n\n\n\n\nMURROSAJAN MIEHIÄ\n\n\n\n\nTANSKALAISET HÄVITTÄVÄT TURKUA.\n\n\nSiinä missä Turun Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan\nvasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli\noikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiltan kivinen talo.\nKaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen\nyhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin\nmatkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli\nporvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista\nja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta\nyhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken\nkiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten\nraastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen\naiheita.\n\nHannu Kimalainen, nuori suomalainen kauppias, astui sisään. Hänen\nsisälle astuessaan istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko\niäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van\nHärvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael\nLappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,\njonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he\nkunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti\nsaksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,\nmutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti\npaikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.\n\n-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,\njoka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.\n\n-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.\n\n-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka\nviime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin\nmeillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten\nsaada aikaan.\n\n-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --\nKertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen\nusuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule\nmitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän\nitsetietoisesti.\n\nSisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri\ntavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli\nKorponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat\ntoisiinsa ja Murainen virkkoi:\n\n-- Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi\nsiellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?\n\n-- On kyllä, -- ilmoitti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun\nvartioivat.\n\n-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä\nviimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä\npahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta\nporvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja\nkaskea polttamaan.\n\n-- Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin\nvastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä\nSvante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --\nsanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.\n\n-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --\nMuistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen\nja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta\nkaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään\noikeata isännyyttä valtakunnassa, ett'ei jokainen piispa ja\nlinnanhaltija tuppautuisi vallasta riitelemään.\n\n-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat, ja Herra ties, milloin tässä\nsaa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti\nMurainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.\n\nHäntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän\nsijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja\nilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt\nmyöskin nuori Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan\nhopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:\n\n-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!\n\nKannu lähti kiertämään ympäri pöydän.\n\n-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä\nmitään Lyypekin solkkua!\n\nKun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu\nomaansa ja huusi:\n\n-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!\n\n-- Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen\nhansalaiskesti.\n\n-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat,\naina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki\nsaksalaiset remahtivat nauramaan.\n\n    \"Pippurista, pippurista,\n    pippurista silmät\n    on hansankestillä,\n    nenä inkivääristä\n    ja sydän kalmusjuurta\",\n\nalkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa\nja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.\n\n-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän\nkalmusjuurta? -- kysyi laulunalottaja.\n\n-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert\nmeidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,\nkehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että\nsaksalaiset...\n\n-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat\nkalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!\n\n-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.\n\n-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?\n\nLäiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli\ntappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat\nkaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten\nkeskelle ja tarttui kilpakosijaansa, kasvinsisarensa Kirstin suosion ja\ntavaran tavottelijaa, tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia\nkurkkuun. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua,\nmutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi\ntappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän\nkeräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähetä\nsivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet\nkummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän\ntiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja\npuheli läähättäen.\n\n-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot\nmäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa! He,\nhe, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!\n\nSuomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli\nkäynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta\nsaksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja\nvastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.\nHänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten\nkasvoja.\n\nMutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa\ntynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta\nseikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he\nsaksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.\nPiestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos\npimeälle kadulle.\n\n-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien\nhihaansa nenästä valuvaa verta.\n\n-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta\nkuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernari vastaan.\n\n-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä\nja työnnetään hänet pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään\npilkkaa aika miehistä.\n\nNihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää\ntuopit.\n\n-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia\nja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos\ntirkistelläkseen.\n\n-- Siellä ne vartovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,\nsenkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.\n\n-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten\nsyöksyivät suomalaiset ulos.\n\nVikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen\nlentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja\nryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja\nkorjaamaan taistelun jälkiä.\n\nPimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät\nja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.\n\nHannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä\nahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kurmartuneena kuumasti hengittäviä\nkasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Ulkoa\ntyöntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä\nvahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen\ntakaa yhtäkkiä hänen kasvinsisarensa Kirstin ääni. Se kirkui hätäisesti\nja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen, ja heräsi samassa.\n\nHän kavahti istualleen ja hieroi silmiään, käsittämättä aluksi, missä\nhän oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja\nsaunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla\nkiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan\npistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.\nMutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina\nja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.\n\nTyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo\npaloi ja hänen kotinsa Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä.\nMutta mahtavia tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan\nukonpilven, joka lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti\nKarvataskun pihalle oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu\npitkin Jokikatua juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti\nkirkuvia naisia lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti\nliikkumattomana makaavan puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja\ntulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala\npauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja\nkimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja räpisteli\nkanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta.\nRunsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen\nyhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi\nsoiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin\njymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan\nmetelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat\ntorventoitotukset.\n\nKaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen\npäivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään\neikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni\nkuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja\nsyöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunki savua ja etehisen\nlattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha\npalvelija Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli\nselkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky:\nlähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäräpäinen\nmies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä\npertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty\nsiekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi\nGertrud-täti, kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret\nkirstut oli murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen\nääressä oli polvillaan samoin kypäräpäinen mies, joka viskeli\nlevitetylle liinalle hopeaesineitä. Kolmas kypäräpää, kookas,\npunapartainen ja eläimellisen näköinen mies tapaili nauraen ja toruen\nKirstiä, joka tukka hajallaan, silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään\nainoastaan ohut palttinapaita, laajan pöydän takana vältteli\nahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies nauroi ja huuteli toverilleen\nraakoja kehoitussanoja. Arkun luona polvillaan askarteleva mies\nkatsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin jonkun hoputussanan. Puheesta\nhuomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.\n\nYritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin\nkäsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui\nsilloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui\npunaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin\npöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen\nlavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa\npingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.\n\n-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä\nsavun keskellä kasvinveljensä.\n\nTuohuksenpitäjä yritti kääntyä oveen päin, mutta samalla iski Hannu\npuukkonsa hänen kaulaansa kypärän ja rintahaarniskan väliin ja\ntuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.\nArkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään\nKirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo\nkädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona\nolevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja\nuunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu\niski pertuskan kappaleiksi hänen kypärätään vasten. Täräyksestä\nhuumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu\ntempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa\npunapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypärä rämähti\nlavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.\n\n-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.\n\nLattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta\ntunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja\nkävi jo sietämättömäksi.\n\n-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja\nhapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja\ntanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi\nulos pihalle.\n\nHän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän\noli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään\nkäsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut\naikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä\nsietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin\nulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja\nhuumaavasti.\n\nAinoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen\nKirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi\nhennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,\nja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja.\n\n-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --\nsopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.\nTorille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun\nkeskellä kypäräpäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet\nvälähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja\npelottavaa ryskettä, aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut\nmaahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta\nportti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.\nPihalla vilahteli palavia tuohuksia.\n\nHannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa\njokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärät ja hän\nlähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan\nkatsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta\nkarkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä\nvaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista\ntukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat\nHannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi\nsamalla kadulle kypäräniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.\nHän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan\nsylenpäähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.\nPerässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi\nraahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen\nsotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen\nja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon\nportista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät\noluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko\nhullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien\nja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien\npertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli\nkäynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren haju sekä kitkerää savun ja\npalaneen lihan käryä.\n\nKun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon\nvihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän\nheittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten\nkarkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä\ntukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun\nhetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei\nkestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan\nalta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,\nainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu\nlähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen\npyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.\nMutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko\nlähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt\nturvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorumista_ oli sinne\npaennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä\ntoisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta\nsilloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,\nhävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui\nparasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,\nnaisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset\nkierielivät haavoittuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle\noli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan\nkauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa\nristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: \"_Aufer immensam, Deus, aufer\niram_\". [Ota pois, Jumal', päältäni julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa\nriehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihään varrella alas kiveltä\nja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat\nyhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulen pyörre riuhtoi\ntorninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen\nkieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.\n\nKun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa\npäässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä\nkohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin\nmuurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään\npiispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja\nhyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun. Tämä\nhölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti\ntukevata taisteluasentoa ottaa, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa\nsivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi\ntanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan\nkäsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat\nviholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturan varrella olevat\npuutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei\ntälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja\nniittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä,\nläpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä,\nsillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista,\njotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas\n\"Pyhänruumiinkränti\", joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen\nvarrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua\ntäynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään\ntanskalaisten lähenevän.\n\n-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen\nraadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.\n\nHän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena\nharppaili hän eteenpäin.\n\n-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.\n\nHänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli\nsuonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan\nhumisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa\ntuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä\nrintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.\n\nViime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka\ntyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia\nkaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,\njoita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti\nHannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän\npääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni\nhänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon\npäivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan\naikaan kuin Kööpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante\nSturen välillä. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että\nlinnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia\nampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,\nJoosef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.\nelok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi\nhurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa\nlepäävään kaupunkiin.\n\nViisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen\nhävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja\novet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin\nkalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla\nkokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön\ntulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti\nvirtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin\nottamaan osaa näihin villeihin pitoihin, joita mässäävät sotilaat\ntoimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien\nruumisten ääressä.\n\nTiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin\naluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.\nPilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla\nvoimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.\nSeuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,\njotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.\nPerjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen\nluoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin\nseurassa.\n\nMoneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat\ntuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä\npienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta\nkaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin\nkorkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn\ntarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha\nkatedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli\ntällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.\nEttä temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen\nvihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea\nja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli\nauringonsäteitä heijastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli\nnuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön\nverilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty\nverisillä lehmän vuodilla.\n\nKirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja\nalakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen\nkallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi\nkaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty,\nuhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty\npaikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu\nrautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet\nkuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes\nBaptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan\nhävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttiläjalat,\nhalsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen\nkuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja\nhopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi\nriisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet\nhopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.\nPyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu\nTavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta\nkiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka\nsitten kuitenkin paikalleen jätetty, kuorin oikeassa seinässä oleva,\nFlanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti\nkaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi\nMaununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin\nPyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen\nleposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään\nrinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.\nSieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin\nkynttiläjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,\nkierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut\npiispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat\nympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit\noli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat\nniistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen\nyhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine\njalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,\nmitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat\nuskovaiset sielunsa autuudeksi lahjoitelleet.\n\nVainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja\nrunneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta\nkirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi\nvanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen\noli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin\nkerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.\n\nHaudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun\ntakaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon\nsaakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen\nonnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon\nja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän\nsitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä\npäivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon\npudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan\nvihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä\nperjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä\nriistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut\ntylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin\nunissa käyden kulkenut kirkkotarhaan.\n\nPiispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,\nkiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen\nmieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni\nhänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen\nnuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja\npälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti\nhäneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.\nEhkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha\nviha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa\nkohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä\nentistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.\n\nKun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta\nhäntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja\npysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin\nlaski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko\nMurainen.\n\n-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän\nHannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin\nperjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan,\nluulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.\n\n-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti\nkuin unesta havahtuen.\n\n-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä\nja sinun kohtaloasi.\n\n-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.\n\n-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä\non minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea\nmyöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki\nluostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin\ntulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat\nrahat Turkuun vainolaisen lepyttimeksi. Eikä vihollista sinnepäin\nkuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun\nvallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.\n\n-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka\ntunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin\npelastuneen.\n\n-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen, juuri kun olimme rannasta\nlähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen\nomituisesti.\n\n-- Arentko? -- lausui Hannu, hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa\nmuistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.\n\n-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme\npitänyt olla tanskalaisia.\n\n-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.\n\n-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä\nsilloin et arvatenkaan siinä seisoisi.\n\n-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.\n\n-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut, juuri kun hän juoksi\npaikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin\nsyliinsä.\n\nHannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:\n\n-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.\nMutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.\n\n-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin\nitsekseen.\n\n-- Mikä niin? -- kysyi Hannu, silmät suurina ja aavistaen jo puolittain\nasianlaidan.\n\n-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti.\n\n-- Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta\nei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä\nkonnantyöstä syyttää.\n\n-- Kirsti?\n\n-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli\ntainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja\nhouriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä\nedessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me\naloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten\nkokonaan joukostamme.\n\n-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu\nmietteissään.\n\n-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --\nmutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai\nsiihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.\n\nHe kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista\noli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.\nAlastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit\ntaivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,\nvaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.\n\n-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy\nvielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,\njolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa\npäälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin\nlähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen\nalkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden\njoukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,\nMaunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas\ntuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani\nsurmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä\nvielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,\njoka rauhan maahan turvaisi.\n\n                       (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)\n\n\n\n\nOTTO RUD.\n\n\n    Otto Rud läksi pyhälle maalle\n    omantunnon tuskissaan,\n    kun yöllä hän myrskyssä kulki\n    näki ritarin rinnallaan.\n\n    Pääkalloinen kypärä päässä\n    ja silmikko silmillään\n    mies mustaan viittaan kätki\n    kaksteräisen miekkansa pään.\n\n    -- \"Otto Rud, mitä oot sinä tehnyt,\n    kätes vieläkin verinen lie?\n    Olet tehnyt kuolemansynnin,\n    nyt on eessäsi kuoleman tie!\"\n\n    -- \"Minut pyhäksi ritariksi\n    sä miekallas olkaani lyö,\n    ma kadun, ma kidun, ma kuihdun,\n    suo anteeksi hirveä työ!\"\n\n    -- \"Oman henkesi lunnailla yksin\n    voit syntisi sovittaa,\n    etkö tunne jo seuralaistas,\n    tunne kuningas kuolemaa!\n\n    Nyt polvistu hautasi viereen,\n    nyt tulee se ikuinen yö,\n    nyt rosvoretkesi päättyy,\n    sun ritariks miekkani lyö!\"\n\n    Pois kuolema silmikon siirsi,\n    Otto Rud näki näkyjään,\n    näki ryöstetyn kirkon ja kullat,\n    näki välkkyvän miekan pään...\n\n    Ei nähnyt hän pyhää hautaa,\n    jota toivoi hän matkallaan,\n    vain aution hautansa aukon\n    sen näki hän kuollessaan.\n\n                   (Larin Kyösti.)\n\n\n\n\nHAUTASAARESSA.\n\n\nTasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva\neräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen\npäin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen\nrannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka\ntaholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä.\nAinoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin,\npujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina\nsäikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne olivat nähneet miehen,\ntähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.\n\nLokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli \"komppanian\"\nkupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan\nmuita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa\nmäärästä harvakseen haastelivat.\n\n-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka palasimme\nkotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi\nviedään meren yli Ruotsiin.\n\n-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. --\nMeitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän\nhirviä.\n\n-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!\n\nSe oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten\nkesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,\nettä Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli\npiispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja\nse oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon,\njoka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän\noli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien\npartiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen\nseurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet\nhalki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa\nsaatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti,\nettä kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen\ntynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä\nvie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä\nretkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun\npannajulistuksen itseään vastaan, -- hänet, samoinkuin Ruotsin muut\nhiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he\npari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan\nvehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan\nja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville\nnaulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja\npalkkasoturit.\n\nVihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli\nlymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen\nlaivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä\nkauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita\nkuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä\nSören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä\nkesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä\nvähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,\nhän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se\nuskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.\n\nMutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä\niltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä\nvesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin\nturvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään\nkannen alle laitetuilla yötiloillaan.\n\n-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,\nKustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on jo\nmaa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.\n\n-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei toki\nKurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä maa\nuskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.\n\n-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!\n\n-- Kuinka pitkälle, -- ah, me olemme kuin vangit...!\n\nAamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin\nparvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein\ntäyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä\npakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon\nrouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat,\nliittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä\naseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen\nsisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää,\njossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina ja verevinä,\nnyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet.\nSillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas\nlähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.\n\n-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle ja\nlaineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään\nvarkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.\n\n-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti naimattomuussääntöön,\nvastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!\n\n-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle\nmieluisata.\n\n-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.\n\n-- Katso, liekki jo nykäsi...!\n\nNuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan\npäin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon\nnaisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja\nposkillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen nojaten toisilleen lokkien\nlentoa näyttelivät.\n\n-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen\nnähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. -- Väliin hän taipaleellakin\nkuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian\nlähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan\ntavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen,\nettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.\n\nPietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä\nlämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset\npingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat\nsyntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren\nlaine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään.\nJa siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet\nmietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta\nkun Jaakko Kurki samassa astui ulos \"komppaniasta\", jossa hänellä\nenonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän\nrotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään\nja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja\nkun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti\nPietari:\n\n-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin\navioon!\n\nNuori Kurki vastasi hilpeästi:\n\n-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista\nmerkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.\n\n-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.\n\n-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen\nmustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari\nvastasi:\n\n-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään\nsoveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli...\nMutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...\n\nNuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä\ntuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen\najelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet\nankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen\ninnostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota\nhän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen,\nisänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä,\nettä se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, -- hänen\nsisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja\nsyvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa\nheikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo\nhänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli\nvakuuttava.\n\n-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa,\nkuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin\ntuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa\nrakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on\nKurjen verta...\n\nMikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä\ntarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen\noli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen\npakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen\nitsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi\nsisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin\nkatsoen:\n\n-- Sinä pidät toveristani... ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,\nBrita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?\n\nTyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan\najatellut... ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta!\nUjostellen hän senvuoksi änkytti:\n\n-- Mutta hänhän on pappi...\n\n-- Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat\nSaksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat\npapeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme kumota\nvanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton --\nuskaltaisitko?\n\n-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta\nhänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...\n\n-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, --\narvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!\n\nTyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret\npapit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä\nyhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän\npienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton,\nvoittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa...!\n\nJo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota\nhän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän\nreippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää\ntoisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa\niloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan\nkalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista\nkuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se\nkesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.\n\nHetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä\nvarten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi\nloivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.\n\nSyrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko\nkertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa\nVaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä\navusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella\nvaltionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli\nRuotsissa liian monet raudat tulessa.\n\n-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.\n\n-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että\nkääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen\nmiehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla\nvapauttamaan kotimaamme.\n\n-- Entä ukko? uteli Pietari.\n\n-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on\nunelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,\nkuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...\n\n-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä vieras\nesivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta\nsittenkin! Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse\nkansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...\n\n-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!\n\nArvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen\nkirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä\nkasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva\nlähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta\nsivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja\nkäppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä\nterävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri\nkun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi piispa yht'äkkiä ruorimiehen\npuoleen, kysyen:\n\n-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?\n\n-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.\n\nPiispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.\n\nVieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli\ntyyntyi...\n\n-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. --\nKäydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...\n\nLaivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen\nhuomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,\nsaaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen,\njohon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys\nvaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat\nlaivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja\nvehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien\nsiimekseen.\n\nTässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan\nmuutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen\npyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin,\npiti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko\npakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon\nhelmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta\nvihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään\ntoivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on\njuutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt\njäädäänkin kotimaan rannikolle!\n\nMutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa\nkirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta\nkulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien\njoukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita\nkohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään\npiispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat\npyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan.\nVälit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti...\n\nMikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa\nylivoimaiseksi.\n\nRehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut\nyksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli\nhän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä\nlujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan\nsen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin\nkävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä\npäätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin\nlämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja --\njo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski\nhänen poskeaan vastaan...\n\nTuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan\ntelttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon\nsäätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.\n\nRaskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset\ntoverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat\nsaaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he\ntunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä\narvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina\ntoiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.\n\nMutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:\n\n-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy\nvain särkeä tuo vanha valhe!\n\n-- Särkeä, miten? epäili Silta.\n\n-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme,\nesimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli\nSärkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle\non puhuttava totuus koristelematta!\n\nKalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas\nvelvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan\nennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se\naskel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:\n\n-- Menen enoni luo...\n\nPäättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen\nsaada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.\n\nArvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka\nensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei\nmikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne\nheikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän\nrikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja\nvirkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:\n\n-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä\ntahdot?\n\nNuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta\nenoltaan:\n\n-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät\navioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.\n\nPiispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,\nikäänkuin oikein kuullakseen.\n\n-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka\nmiten naimisiin papin kanssa?\n\nHänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:\n\n-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen\nvaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael\nKarpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!\n\nPiispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski\nuhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:\n\n-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen\nevankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan\nsisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...\n\n-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.\n\n-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion\nmelkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi\ntaas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki, jota\ntyöni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa,\nhäpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!\n\nVielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti lämmöllä\nja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui\nkylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:\n\n-- Seuratkaa minua!\n\nSiellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan\nratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet\nkasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä\nsyvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet\nopinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli\nankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen\nBritan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen\nhänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:\n\n-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän\non katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä\nvaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä!\nNuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi\nNaantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon...!\n\nJo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen,\n-- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa\nkääntyi Karpalaisen puoleen:\n\n-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä;\nsieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta\nhakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet\nkerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden\nriettauteen antautunut...\n\nMikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo\nennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki\nkalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin\nhaavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli\ntapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei\nsaanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt\npiispa puhui:\n\n-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään\npois sydämmien tahrat.\n\nPiispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta\nnuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja\ntuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä\nenää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:\n\n-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla\nrikosta... isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta\nrikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka\njuuri on tahrain paikka...\n\nPiispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta\njonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon\ntämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla\nhän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut\nnäyttää.\n\n-- Vaikene, onneton! huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme\nlisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi,\nvastaan...\n\nMutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja\nvirkkoi tyynemmin:\n\n-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.\n\n-- Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei saa\nminua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä.\nSinä seuraat minua ja alistut!\n\n-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet...\n\nMutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko\nseurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs\nja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakon\nlaivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien\nkiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:\n\n-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni\nharjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava\nkirkkoni eheydestä.\n\nEsimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka\nenonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena.\nHiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, pelästyneet naiset\npidättivät hengitystään, ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua\nkertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen\näänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei\nenää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:\n\n-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun\npuhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen\ntulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä\nkovemmin Suomessakin kaikuva...\n\nKiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,\njonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä\nrinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi\nkuin julistaen:\n\n-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen\nkirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen\nankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla,\nse on petosta...\n\nKätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka\nnyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas\nnuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä\nsyntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas\nkiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan\nterävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui\ntantereeseen.\n\nHarvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen\nvihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta\nnähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana,\nsilloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti\npolvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:\n\n-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on\nminulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni,\nsinä toivoni herää...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi\ntörmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.\nMutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa\nedustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.\n\nPuolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin\naskelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta\nhänen verestävästä katseestaan sammui toivo.\n\n-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä\npiispa jo oli arvannut.\n\n-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!\n\nNäin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän\nistahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä,\neikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään\nlevolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli\npystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:\n\n-- Luokaa hauta vainajalle!\n\n-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.\n\n-- Siunaan hautuumaan tähän.\n\nPapinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle\nluotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse\nkajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä \"De profundis\" värähti\nhänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän\nyökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja\nkun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle\nilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja,\nsilloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä\nodottanutkin, käski:\n\n-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!\n\nKiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli\nastunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä,\nnyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse\nitkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa\nlämmöllä virkkoi:\n\n-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta heti\nhän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: -- Miksi\nhyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?\n\n-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. --\nKalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.\n\nPiispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten\nharkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen\npiirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän\nkiireelle ja lausui:\n\n-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!\n\nLaivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli\nalukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti\nlipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen\nohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia.\nOhiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle\nlähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi\nihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:\n\n-- Minnekkä te erkanette?\n\n-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on\ntyömaamme!\n\nPiispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin,\nmutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan.\nHetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan\npurjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle\nniiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään\nkäänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä\nhuutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen\nylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla.\nEivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt\nheille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.\n\nLäheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan\ntuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi\npolvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää\nhaudattuna kovaonnisen piispan poika.\n\n                               (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)\n\n\n\n\nKURKI-PIISPAN HAAMU.\n\n\nMyöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli\nmerenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä\nsoutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.\nSalmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja\nharmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto.\nKeväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin\nsoikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti\nkapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen\nperässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän\nmanterelta oli saanut saattajakseen.\n\n-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. -- Eikö\nelävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?\n\n-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.\n\n-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.\n\n-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille\nihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...\n\nUkon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän muisti\nnyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee.\nSenjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, --\njolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään,\n-- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille\nviranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä\ntanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli\nvähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston\nvarustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha\npiispanlinna ollut kylmillään -- hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut\nolivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet\nvanhaan piispainkotiin.\n\n-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari\nsalaperäisen näköiseltä soutajaltaan.\n\nTämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,\nettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,\ntarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:\n\n-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja\nlaskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,\nhuoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä\nolen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!\n\nEi ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,\nvaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat\nmunkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä\nherkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin\nkyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin\nomaa mustaa tarkoitustaan varten.\n\n-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen\näänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien\nkirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?\n\n-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. -- Eipä näissä\nkylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen\nsielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään,\nniin putosikin omaan kuoppaansa...\n\n-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.\n\n-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana\ntietysti.\n\n-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...\n\nPietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon\nkappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan\npiispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa,\njota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut.\nLuultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään\nkuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden\nisännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän\nmutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä,\numpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se\noli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, -- siihen oli nahkasäkin\nsyrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja\nkätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut\numpilukkoon, -- siihen jäi, apua ei tullut!\n\n-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.\n\n-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan\nsokkelot vielä kätkevät...\n\nSoutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin.\nMutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin\nasian yhteiseen siunaukseensa:\n\n-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja nähtykin\nniitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...\n\nKuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Kuka hänet on nähnyt?\n\n-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. --\nSoutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin Piikkiön mies\nkatseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle\nnousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon\nperästä akka kuoli.\n\n-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?\n\n-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen...\nMerelle oli viittonut.\n\n-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,\n\n-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun\nmaahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä\nelinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin\ntakaisin!\n\nUkko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä\nkotvan kuluttua:\n\n-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, -- sitä kolinaa\npaeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta.\nLiian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla\nliikkuivatkin.\n\nPerämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta\npiispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä\npalasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea\nhallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana... eikö todella hän saisi\nrauhaa tuonen mailla...!\n\nMutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä\nkeulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta\nPietarin mietteet:\n\n-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!\n\nOli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston\nkorkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan\nalle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi\nsilmiin erottuivat.\n\n-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä\nvaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla\nvenheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa\nnotkorantaa kohden.\n\n-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein\nsuuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.\n\nVenhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon,\npaksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli\ntarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi\nsoikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä,\npyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty\nrikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta\nsuuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea\ntalo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa --, joka jo\noli puolitiehen purettu.\n\n-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka\nmuisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.\n\n-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili\nsoutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois\nlinnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...\n\n-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan\nnäin revitään?\n\n-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko\nnyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse\nsuhahti valkamaan.\n\nPerillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan\nkarjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi\nnuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja\nylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa\nnäkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan\nrantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat\nvarastelematta, ainakin öisin...\n\nIlta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston\nkuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen\nseisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen\nmatalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja.\nAuringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja jylhemmiltä\nkuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön kuori,\nteki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden vaikutuksen. Muurin\nkupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat\nrintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa\nnäyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, -- kai ne\nmyrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen\nmukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin\ntakaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui\nloimipeitteisen hepohirviön selässä.\n\n-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. --\nAinakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta\nhirviöstä!\n\nHän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota,\npuhuen itsekseen:\n\n-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava\nkirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa\nvanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?\nTyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on\nkuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän\nulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki!\n\nHämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi\ntaivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän, ankaran\nratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin\nolisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.\n\n-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme\ntyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti sinua, joka\nehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla\ntäällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua\nvastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi\nsiementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi\nkuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä\noli kylvettävä, -- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois!\nSitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä\nkovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura: kenties oli sentään\nonneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait hautasi Pohjanlahden\nlaineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi huolimatta, kuitenkin\nlopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun\njäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi\nollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä\npienelle kansallemmekin liian rajuksi...!\n\nPilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen\nveljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä\nikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:\n\n-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä\nsuotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia\npikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään.\nOmana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin\ntuomion Jehova, -- nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet\nmiehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan\ntaistelevat totuuden puolesta!\n\nSoutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka\nnoin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät\nsäikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala\nkuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummituksia,\nja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.\n\nTaas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran\nhän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi\nsilmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata hyvästellen.\nJa hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa\nmietteissään lausui:\n\n-- Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren\nrannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman\ntahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!\n\n                                (Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)\n\n\n\n\nMURROSAJAN MIES.\n\n\nMaa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä\nkapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet.\nPiispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta\nkirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu\nporttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä\nmenoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja\ntalonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä\nnaisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein\ntai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä\nja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta\nsisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa\nvanhus tulisi ulos heidän luoksensa.\n\nPiispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui\ntyöhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli\npuettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän\narkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen\nristi osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa\nkirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta\nmustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa.\nIkkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri\nJohannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi\npiispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen\ntaloudenhoitaja.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, kirjoitan sitten sen alle yhdessä toisten\nkirjeiden kanssa, -- sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta\nkirjottamansa kirjeen lukemisen. -- Laskekaahan sisään seuraava\nodottaja, -- nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.\n\nHuoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.\nHän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka\netusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu\npiispansormus.\n\n-- Valituksiako, poikani? -- kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa\nympärille ilmestyi tuskallinen piirre.\n\n-- Niin, teidän isällisyytenne, -- myönnytti pappi aralla ja\nvalittavalla äänellä. -- Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä\nsuurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen\nainoastaan kahdesta talosta saanut.\n\n-- Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? -- kysyi piispa jotakin\nsanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.\n\n-- Ei läheskään, -- kiiruhti pappi selittämään, -- mitäs vielä, sillä\nviime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät\ntahdo maksaa sen jälkeen, kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon\nhopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei\npapeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...\n\n-- Pannallako? -- keskeytti piispa vakavasti.\n\n-- Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään\nole auttanut.\n\n-- Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt\neikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.\n\n-- Mutta entäs pyhä isä Roomassa? -- uskalsi pappi hiljaa väittää.\n\n-- Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, -- sanoi piispa\nkartteliaasti. -- Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä\nsalli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta\nolemme juuri kirjoittaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että\nse asia tulee korjatuksi. Ilmoittakaa se ynnä minun varoitukseni\nseurakunnalle!\n\nKun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:\n\n-- Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?\n\n-- Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...\n\nHän vaikeni punastuen.\n\n-- Hm, sinulla on siis perhettäkin?\n\n-- On, -- sanoi pappi maahan katsoen, -- enkä minä suinkaan ole ainoa,\n-- yritti hän puolustautua.\n\n-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- keskeytti piispa. -- Onko perhe sinun\nluonasi pappilassa?\n\n-- Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, --\nehätti pappi selittämään.\n\n-- Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?\n\nPappi katsoi vaieten jalkoihinsa.\n\n-- Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen\nettä salaisen, -- sanoi piispa, -- ja Hemmingin statutit ovat vain\nhätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia.\nMutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän\njumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvoita niistä\nmyöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin\ntaloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon, kuin katsoo\nmuilta tarvitsijoilta liikenevän.\n\nHän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti\nhuoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten\nentiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:\n\n-- Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen\nmelkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät\nuskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he\njulkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.\nMinun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua\nasettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.\n\nSisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan\nympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi\nhän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas\nHalikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet\nsen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.\n\n-- Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on\nkieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona\nvuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain\nkuninkaan käskyä estäessään sinua toimestasi, -- vastasi piispa.\n\n-- Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin\npyhää isää Roomassa? -- sanoi munkki kiivaasti.\n\n-- Siinä ollaan taas, poikani, -- huokasi piispa. -- Mutta voitko sinä,\njoka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle, että\nnäissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa\ntotella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?\n\nMunkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:\n\n-- Minä en ymmärrä muuta kuin kehoittaa sekä sinua että muita veljiä\npysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena\naikana.\n\n-- Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme\npysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,\nniin kuolemme me nälkään, -- väitti munkki.\n\n-- Hm, sekin on totta, -- myönsi piispa ja katsahti epäröiden\ntaloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä\npudisti päätään.\n\n-- Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,\nmutta minä kirjoitan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle, ja jollei\nhän suostu teille apua osoittamaan, niin... aina kun minun hinkaloni\ntäyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen\nveljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on\nmahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen\nkäytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina\nkahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.\n\nHän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen.\nPiispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi\nvalittaen:\n\n-- Puolinaista, puolinaista kaikki' Minun tulisi auttaa ja minä olen\nkuin paaluun sidottu.\n\nHän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien\nasiassa kirjotettavasta kirjeestä, ja huoneeseen astui linnasta\nsaapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.\n\n-- Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, --\nalotti hän, kehitellen auki paperikääröä, -- kiirehtimään rästinä\nolevaa kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmennyksiin. Täällä\nrästien joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.\n\nKuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:\n\n-- Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.\n\n-- Rukiita puolitoista lästiä, -- jatkoi kirjuri.\n\n-- Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan\nvälttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.\n\n-- Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, -- luetteli\nkirjuri rästilistasta.\n\nKun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmoituksen\nmukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui\nsamasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli\nkookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin\nsynkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä\nuskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä\nsivuutetuksi osoitti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa\nmieltä, milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla\narvokkuudella sanoi hän:\n\n-- Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen\nkaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin\nValpurinmessuna?\n\n-- Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,\nsillä kuningas on minulle nimenomaan kirjoittanut, että kapitulin\njäsenten lukumäärää on vähennettävä, -- vastasi piispa hieman\narastellen.\n\nTuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:\n\n-- Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi\nkai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän\npalkkatulonsa.\n\n-- Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:n\naikanakin? -- kysyi piispa.\n\n-- Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.\n\n-- Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja\npiispa lukuunotettuna kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät\nolomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme\nnykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me,\nkatsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme\nkaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan\nvelkojen maksamiseen.\n\n-- Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskystä ilman pyhän isän\nsuostumusta?\n\n-- Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun\nsijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän\nvälillä? -- kysyi piispa vuorostaan.\n\n-- Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina\nminä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, -- vastasi\ntuomiorovasti varmasti.\n\n-- Seurauksiinko katsomatta?\n\n-- Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.\n\n-- Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää\nniin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?\n\n-- Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja\nkirkonryöstäjään?\n\nPiispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:\n\n-- Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan\nmuukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin\nerehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että\nhän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä\nhyvin tiedämme, ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat\nsilloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos\nRoomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.\n\nTuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta\nesimiehensä kimppuun.\n\n-- Muutoin oli myöskin asianani, -- sanoi hän, -- saattaa teidän\nisällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää\nsitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että\ntuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään\nluostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.\n\n-- Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut\nitselleen kuninkaan luvalla.\n\n-- Aina vain kuningas? Mutta saanko tiedustella, onko teidän\nisällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?\n\n-- Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin\nluostarilla on tiloja yllinkyllin, -- vastasi piispa vältellen.\n\n-- Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista\nvähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.\n\n-- Mitkä ovat luvattomia perheitä?\n\n-- Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että\npapiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli\ntarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä\njulkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa\nkuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,\njoita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka\nkauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?\n\n-- Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,\nmutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta\npoikkeavasti.\n\nTuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa\njatkoi:\n\n-- Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehoittanut\nesiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan\nsaattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta\nhänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se sittenkin on\ntärkeintä.\n\nAntamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi\nhänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.\n\n-- Nyt menemme köyhien luo, -- sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja\nyhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa\njoko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai\nruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa\nvanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi.\nLopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän\nkirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.\n\nAurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen\nloivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen\npunerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.\n\n-- Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alotamme taas Jumalan\nnimeen uusin voimin.\n\nKun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun\nja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään\nrukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän\nkolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.\n\nAlkoi jo hämärtää, kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän\nraikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti\nastellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston\nrappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin\nomien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi\nsuoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja\npyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti\nkirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin\nja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä\nolivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä.\nMutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja\nsiksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin\nkäyntejä entisyydessä.\n\nPyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan\nkeskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo\nmiehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla,\nlaulavalla äänellä:\n\n-- _Pie Jesu, Domine, dona ei requiem_... [Pyhä Herra Jeesus, anna\nhälle rauhas] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt keskilaivaan,\ntuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo sanat lausunut.\n\nYksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa\nerään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen,\nettä tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.\nToimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan\nikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana\nsaapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti\ntäydentämään hänen entisyystunnelmaansa.\n\nHetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin,\njonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz.\nRistinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti\nrukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti\nkirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja\nistahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo\nhyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva\nhäämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja\nhiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.\n\nPiispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat\nliikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina\nMaunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja\nsiitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he\nkaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo päästä...\n\nMutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja\nsen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja\nvähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin\nseinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli\nyllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen\npuristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä\nnäkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin\nsilmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut\nheidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä\nistuivat.\n\nPerimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä\nHenrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet\nkäännytystyön jatkajat, Rodolf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui\nvaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Räntämäen\npiispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan\nkantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä,\njoiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein\nja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan\nsotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä\nhäämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.\n\nMutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja\nkysyi:\n\n-- Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?\n\n-- Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen\npäätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen\njärjestin? -- vastasi piispa Katillus.\n\n-- Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, --\nilmotti Maunu I.\n\n-- Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat\ntuomiokirkon. Onko se korjattu? -- kysyi Ragvald II.\n\n-- Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut\nkapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, -- vastasi tarmokas\nkirkkovaltias Benediktus. -- Minä järjestin kymmennysverot ja pidin\nensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni\npysyneet voimassa?\n\nSanan vuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään\nympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:\n\n-- Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.\nHuolimatta siitä, että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma\nmaassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.\nMinä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja\nalttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut\ntuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä\nkallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston\nvelvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut\nkäytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen\ntoimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut\nmaani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia\npannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?\n\n-- Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt\npannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin\nrakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan\nkaksi vuotta, -- ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli\nollut Parisin yliopiston rehtorina.\n\n-- Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista\nolin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä\nvoitolla, -- täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.\n\nBero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla\nrahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa\nsekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:\n\n-- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot\nja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja\nryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta\nkaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.\n\nHänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli\n\"palvellut kuin kuninkaallista majesteettia\", lausui nyt lempeällä\näänellä:\n\n-- Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming\npiispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä\npiispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin\nKuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia\nylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla\nvaltaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri\nmaatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni\nelämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia\ntuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla\nkappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että\ntuomiokirkossa kaikui messu pitkin päivää aamuvarhaisesta iltamyöhään.\nKirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä\nköyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten\nolinpaikaksi perustin Armonlaakson luostarin. Ovatko nämä kaikki\npysyneet voimassaan?\n\nKonrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo\nkuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:\n\n-- Minä olen säilyttänyt edeltäjäni perinnön ja unionikuningasten\navulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja\nniskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.\n\nHänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina\nollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla\nperintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:\n\n-- Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut kautta aikojen\nkestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet\njo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani\netuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni\ntaistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä\nystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon\nvaltaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta\nmääräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa\nkieltä.\n\n-- Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme\naikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, --\nilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.\n\nViimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti\nsanoi hän:\n\n-- Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku\nja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani vihollisen hävittämät ja\nuudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle. Uutta ei minun\noltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini mukaan\nsäilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen, mutta\nennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut luokseen.\nToivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle rakentamaan.\n\nNyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen\nkirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä:\n\"Jumalan armosta Turun piispa\", katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä\nnäkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja\nliikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla\nhäämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän\nkertasi hiljaa:\n\n-- _Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!_\n\nHän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille\ntullessaan näki hän edessään kirkkopihassa kaksi mustiin kaapuihin\npuettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen\nmiehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että\näänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen\npimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä,\njoiden hän arvasi vartovan häntä. \"Mutta sitten lepään kyllikseni, kun\npääsen tuonne kirkon alle\", ajatteli hän ja astui alas portailta.\n\nMiehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:\n\n-- Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään\nasian takia.\n\nHän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli\ndominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.\n\n-- Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, -- sanoi\npiispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.\n\nKun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi\nhän Karpalaiseen kääntyen:\n\n-- No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?\n\n-- Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.\n\nPiispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:\n\n-- Et siis voi luopua Magdalenastasi?\n\n-- En, vastasi Karpalainen alas katsoen.\n\n-- Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn\nkuuluvaa menemästä naimisiin?\n\n-- Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki\ntaasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmoitettu jumalallinen\nlaki, -- sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.\n\n-- Niin, -- sanoi piispa ja loi katseensa alas, -- niin, niin, olette\noikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.\n\n-- Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te,\nisä, annatte suostumuksenne, -- sanoi Karpalainen. -- Myöskään en tahdo\nottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan\nsuostumuksella, vaan...\n\n-- Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, -- kiirehti piispa\nsanomaan, -- ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku\nnähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta\nJumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kuljettavaksi.\nMinä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte\nkulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava\njaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan\nmureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee\nkipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja\nkaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni\npiispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten\nole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni\nkirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että\nvaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on\nJumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini\njoukkoon.\n\nNuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin\ntervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti\npiispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni\nkammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky\nkovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli\nrukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitun kuva. Rukoiltuaan\nsen edessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen\nja silmänsä ummistaen huokasi:\n\n-- Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi\nluostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa\nja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään\nedeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo\npaljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä\njatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt\nMikael Agricola.\n\n                           (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)\n\n\n\n\nMETSÄLÄINEN.\n\n\n\"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä\nhyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!\"\n\nJa isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä\njäräytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä\nkatajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli\npuolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten\njälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli\nvasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.\n\n\"Se on minun for-for-siiani\" ja sitä ei pappilasta aja muut kuin minä\nja minä _en_ aja\", jatkoi isä Mikkeli sammaltaen ja korottaen\nluonnottomasti forsia-sanan loppuosan. [Forsia-nimellä kutsuttiin\nkatolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja.]\n\nKanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen\nsaatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti\nhänet heti alkuun, änköttäen:\n\n\"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi\ntunnen...\"\n\nKanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa\nloppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti\nheiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi\nkeski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi\ntyönnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen\nkumpaankin mieheen ja kysyi:\n\n\"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?\"\n\"Tässä!\" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään, \"mitäs sinulla\non minulle asiaa?\"\n\n\"No, kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana\ntarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään\", vastasi vaimo siirtyen hieman\nsyrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoistavuotias\npoika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli\nkääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen\njousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton\nsarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat\nsilmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti\nkurkisti sisälle kanttorin tupaan.\n\n\"Mitä, tuoko tuossa?\" kysyi kuratus tuimasti, osoittaen sormellaan\npoikaa.\n\n\"Ka se juuri\", myönsi äiti.\n\n\"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille\ntuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?\"\n\n\"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo\nkauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun\nminä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa\nkirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No, nyt sitten keväällä lumen\nsulaessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli\npaastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan\nkirveellä nujertaa sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan\nlehmämme. Niine. Ja sitten tässä mittumaarin alla paloi pirtti poroksi,\nkun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin\nsyttynyt, paukku kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle\nhautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä\npäällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta, kun\npainutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa\nKorpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne\nkirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo\npyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan\ntullut lähdetyksi.\"\n\nVaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin\nulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,\nvuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa\nitsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:\n\n\"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?\"\n\n\"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tässä painua. Siellä jossain\nTurun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja\neiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin\njotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on, missä häntä\nmilloinkin työtä ja ruokaa saa\", vastasi äiti, katsoen viimeisiä sanoja\nlausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.\n\nMutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa. Hän\nraapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta, muristen\nitsekseen: \"Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla kapitulin\nherrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä Jämsässä on vielä\nkastamattomia pakanoita.\" Äkeästi tiuskasi hän odottavalle vaimolle:\n\n\"No, totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo\nodottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne\nkorpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa\nJämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä\nmaksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä\nne...\"\n\nVaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen\nhuusi heidän jälkeensä:\n\n\"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?\"\n\n\"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit\nmukaan tullut?\" hätääntyi vaimo.\n\n\"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi\", keskeytti\nhänet kuratus hiukan lauhemmin.\n\nHän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi: \"Mennään sitten\nja jatketaan iltapäivällä tuota peliä.\" Mutta kanttorin muoria ei\nlöytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt\nmatkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna\nympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkaisi pulman sanomalla:\n\n\"No, näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on\nKerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä\nsuoraan kirkolle.\"\n\nJa kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä\nlennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan\nKerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin,\njoka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä\nlöntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi\nasehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin\nKerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpaissut tänne\nkirkkotarhaan.\n\n\"Se on isävainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää,\nmutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putosi oravat ja\nkoppelot...\" kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla\nolevaa ristiä kohti.\n\nMutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät\nsakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua.\nKanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,\nasettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin\novenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän\npieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi\nhajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.\n\n\"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä\",\nhätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus\nkanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.\n\nIsä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta. Hänen kiiltävän ja\nnuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen,\nliinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet\nlapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla,\njohon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: \"_Longitudo\nsanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi_\" [Herramme jesuksen\nKristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus]. Kaulan ympärillä oli\nrinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate,\n_humerale_, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää\npeitti aina polviin saakka hopeallakirjailtu, mustapohjainen kasukka.\nKaulassa oli _stola_, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan\nyli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.\n\nKirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui\nsivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja\nsuoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen\nkäsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät\nkuratus ja kanttori löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli\nsilloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli\nhän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa\npäälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen\najatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa\nrituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä\nselkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin\nsattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti\nlauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:\n\n\"Ota jousi pois selästäsi!\"\n\nPoika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja\nraaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta\nmuutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta\npäinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa\nkiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs\nlausui isä Mikkeli harvaan:\n\n\"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!\"\n\nPoika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä\njulkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat pyörineet\nsanat: mitä äyskit siinä?\n\nMutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti\nportaille palatessaan:\n\n\"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta\nonkin tullut.\"\n\nNyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi\nisä Mikkeli:\n\n\"Mikä lapselle annetaan nimeksi?\"\n\n\"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.\nPojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia ole\nollutkaan\", ehätti äiti.\n\n\"Poika! eihän se mikään nimi ole\", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä\nja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: \"Mutta mikäs\nhänen isänsä nimi oli?\"\n\n\"Tuomas.\"\n\n\"Olkoon sitten poikakin Tuomas\", ja kuratus astui juhlallisesti\nkastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät\nhiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea\nmanausta:\n\n\"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä\nJumalan kuvasta...\"\n\nSen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä asetti\nsitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä rukousta.\nMutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi keskelle\nlausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka ehätti\nojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan manausta,\ntäytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti. Mutta tämä\nväisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti kiinni.\n\n\"Avaa suusi!\" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.\n\nMutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän\nsen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.\n\n\"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam\naeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi sinulle\nleppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!\" luki kuratus\nsuolasanat, ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta häirinnyt.\n\nTämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia\nrukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi\npäänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla\nlatinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään\nkeskinäistä yhteyttä.\n\nMutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen\njärkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut\naavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi taas\nparran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti\nkanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,\nettä hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän\nlähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:\n\n\"Sylk...\"\n\n\"Hömh!\" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä\nkiinni.\n\nHän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, topehti\nniihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen\noikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,\nsamalla kuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:\n\n\"Ke!\"\n\nHän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori\nkummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian\nkulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.\n\n\"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä...\" ja hän\npiti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.\n\nVarovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää\nkäsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat\nja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi\nkuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.\n\nKun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi,\nkääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:\n\n\"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit\nvuosisadoista vuosisatoihin, amen!\"\n\nKanttori työnsi poikaa, hänen perässään ja kirkossa asettuivat he\nsivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padan muotoon koverretun,\navaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen\novelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.\nKanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi\nvannottaminen.\n\n\"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?\" kysyi isä Mikkeli,\nkatsoen tuimasti poikaa silmiin.\n\nKanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä\nkäsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:\n\n\"Sano meidän perässämme, että luovun!\"\n\nSen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samalla kuin muori niiasi,\nja kumpikin sanoi:\n\n\"Luovun!\"\n\nMutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.\n\n\"Ja kaikista hänen töistään?\" jatkoi isä Mikkeli.\n\n\"Luovun!\"\n\n\"Ja kaikista hänen menoistaan?\"\n\n\"Luovun!\"\n\nKastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,\nmutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseen.\nKuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa niskasta,\ntaivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.\n\n\"Siivolla!\" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria\njaloille.\n\nMutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.\n\n\"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen.\"\n\nKanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta\nsilloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään, niin\nettä pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.\n\n\"Voi, entäs öljy!\" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.\n\nTodellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella\nristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa\noli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja raapi\nleukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden olisi juuri\nkäynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti ja mikä tora ja\nrynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä vähän häntä saattoi\nnyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen kastekaapuun, joka oli\nkirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui isä Mikkeli vain\npuetussanat:\n\n\"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä\nvalkoinen, pyhä ja tahraton puku...\"\n\nHeti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:\n\n\"Kynttilä!\"\n\nKanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein\nlöysi kynttilän ulko-oven pielestä, vihkivesiastian reunalta, jonne hän\nennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti kalkutti\nhän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen papille. Tämä\ntyönsi sen pojan käteen ja alkoi:\n\n\"Ota tämä palava ja virheetön lamppu...\"\n\nSaatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen\ntiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että näkeekö\näiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.\n\nKun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että\nopettaisivat lapselle _Pater noster'in ja Credo'n_ sekä äidille, että\nhän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen kaltaisilta,\noli toimitus lopussa.\n\nRiisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin\nkanssa ulos.\n\n\"Tietenkään teillä ei ole maksaa?\" sanoi kuratus Tuomaan äidille, joka\nveräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.\n\n\"Hyvänen aika\", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa hänen\nvalitusvirtensä, murahtaen:\n\n\"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.\nTalonruuassa tietenkin.\"\n\nJälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.\nJoukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka\njälleen oli heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä\nkastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin\npoika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:\n\n\"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?\"\n\n\"Mitä he lienevät ähränneet\", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä\ntirskautti hammastensa välitse.\n\nMutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:\n\n\"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun\nkorvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja tarrannut\nminuun kiinni, niin minä olisin suoraapäätä pökässyt metsään.\"\n\nHän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika\npysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.\n\n                    (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)\n\n\n\n\nJUNKER TUOMAAN MESTAUS.\n\n\n    \"Tuima juutti, käy nyt kuolemaan!\",\n    puhui Eerik Fleming, \"Junker Tuomas!\"\n    Junker Tuomas nousi hirttolavalle,\n    yllään niiniköyden silmun huomas.\n\n    -- \"Junker Tuomas oon ja ritari,\n    Turun linnanherra enkä roisto,\n    tahdon kuolla niinkuin vapaasukuinen,\n    kuin suo synty, arvo sekä loisto.\n\n    Jos ma oisin Turunlinnassa,\n    varmaan oisitte nyt työssä muussa,\n    piispat, riikin herrat, sinä Fleming myös,\n    kurjat kuolisitte hirsipuussa!\"\n\n    -- \"Tanskan Kristianin pyöveli,\n    tahra tarttui myydyn miekkas kahvaan,\n    tapoit ystäväni, jalot herrat muut,\n    raastoit naiset, lapset, ryöstit rahvaan.\n\n    Junker Tuomas, käyt nyt kuolemaan,\n    nyt kun iäks suljet silmäluomen,\n    muista, Suomen mies sun maahan musersi,\n    koska kauhuun saatoit kaiken Suomen!\"\n\n    -- \"Junker Tuomas oon ja ritari,\n    kunnialla minun kuolla suokaa,\n    viekkaasti mun, Fleming, vainolaivaan sait,\n    viime pyyntö, hamppuköysi tuokaa!\"\n\n    -- \"Niiniköysi sulle sopii vain,\n    Junker Tuomas, näin nyt maani kostaa\n    Mestari, te korkeahan asemaan\n    saatte kunnian nyt konnan nostaa!\"\n\n    Tukholmassa torvet toitotti\n    yli valtakunnan illansuussa,\n    kuinka Junker Tuomas, julma juutti, näin\n    kuoli kunniatta hirsipuussa.\n\n                         (Larin Kyösti.)\n\n\n\n\nAAMUN MIEHIÄ\n\n\n\n\nAAMUN MIEHIÄ.\n\n\nIlma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti\nkuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.\nLuennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se\ntuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon\nsäteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta\nsisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja\nmuodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta,\npyöreäruutuisesta ikkunasta.\n\nSuomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen\nvuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta\nselittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen\nbaselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka\nhän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen\nitselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut tarkkaavasti\nseurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan kamppailtuaan antoi\nhän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa harhailla omia\nteitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka pölyisen\nvalojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman pieneltä,\nkalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa\njumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin rinnalla\nWittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa aina yhtä\ntäynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita innostuneita\nkuulijoita.\n\nKun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän ja\nkapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin pienemmältä\nja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla hän ikäänkuin\nhyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan kuin jostakin\nhyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin hermoihin omituisen\nuinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan luennon sisällystä,\ntuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja antoi korviensa omia\naikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui\netääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan sammui.\n\nMelanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli\nkämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua\nkellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni\nja sanoi hymähtäen:\n\n-- Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.\n\nHän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta\nsitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä\ntämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.\n\nKun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa,\nlaskeusi Melanchton katederista alas ja pieni mies katosi kokonaan\nkuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan\nkainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos, jääden portin pieleen\nvartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka\nviime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin\nSimo eli Simon Viburgensis, niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.\n\nEnnenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä\ntovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen\nylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin\nkanssa yhdessä.\n\n-- _Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus\npaullim?_ [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael, kävelläänkö\nvähän?] -- sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen saksalainen.\n\nAgricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös\nkapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon\naskelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä\npujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä\npäätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita,\nkasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi\nlauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.\n\nKirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:\n\n-- Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä\nvuotta sitten!\n\nAgricola katsoi häneen kysyvästi.\n\n-- Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, _anno domini_ 1517? -- jatkoi\nschwabilainen.\n\nKun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi\nschwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,\nhavainnollistuttaa asiaa seuraavasti:\n\n-- No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin\nlaiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy\nkirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön,\nlevittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...\n\n-- Ahaa, teesit! -- keskeytti Agricola innostuneena. Mutta\nschwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:\n\n-- ... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat --\nkertasi hän tahdilleen -- ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien\nyli Roomaan.\n\nSamassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä\noli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli\nkerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:\n\n-- Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjoitti kirkon oveen ja kynä\nhänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi\nkorvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi\nhuutaa niin, että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat\nriensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.\n\nSchwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:\n\n-- Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi\npitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja\nFilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa?\nSiellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä\nhetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten,\nruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin...\n\nSchwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa\nkeihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin\nvaltiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen\nsotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt\nsyvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun\nhän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia\nkertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin\nhänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa\nsitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä\ntarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta\ntoveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi\neloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja\nAgricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein\nennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen\nkaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa\npuhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä\ntarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan\nalkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen\nkummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja\nuskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut\nsaavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.\n\nKun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:\n\n-- Sen miehen sanaa ei voi vastustaa, vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa\nfilosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla\nkoko helvetin aseilla.\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren huitasevan\nliikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:\n\n-- Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni\nvielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.\n_Pax tecum, carissime!_\n\nKun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen\nkorvistaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän\nikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä\ntovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää\nleivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet\nmelkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat\nsaaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäenkin\noli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen\npuoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään\npaastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen\nsulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin\nkoteihinsa aattoiltaa viettämään. Sitä yksinäisemmäksi tunsi Agricola\nitsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen\nkaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin\nluona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina\nhuoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojaksi, sillä\naamulla hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaa\ntehdä voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli\nvarma, etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään.\n\nHänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman\navun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman\npäämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti\nväsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin\nhämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta\nlevinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe\nhänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä\nkuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa,\nkohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.\n\nAgricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi\neräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti\nsilmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin\nkohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen\nkotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu\nSärkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen\npikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä,\nkuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion\nsiirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten\nmuualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu\nlevolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen\nylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan, jonka hän on\njoskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka\nhänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen\nniin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin\nparhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien\nkumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,\nkun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana\ntarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä\nkäsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla\nrypistynyttä kauhtanaansa.\n\nKirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen.\nHän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli\nhänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä\nlähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se\noli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja\nkirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja\nsuoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta\nvastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.\n\nÄsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas\nnäki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten\nhuolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista\nvalmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään\nnäkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen\ntielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,\nkahdeksantoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja\nodottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän\nistuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita\npääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä\nhänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun\nhän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkki vanhus. Se istuu\npihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa\nystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa\npalaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin\nkouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on\nJumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee\nliikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa\npappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on\nkuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan\nkelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki\nsovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja\njumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä\nlopuksi: \"No, jos se on Jumalan tahto, niin menköön!\" ja lähtee\nliikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se\nihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän\nitse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.\n\nMonta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa\nlähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.\nMunkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen\ntapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja\nhänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi\nkutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa,\nja kehoitti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä\naukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan\nluona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, niitä\ntapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa\ntuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit,\nrekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva\nurkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta\nväristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun\nlatinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen\npäänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu\nselkeällä suomenkielellä: \"Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja\nterävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti,\nkuin se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten\nja sydämen aivoitusten tuomari.\" -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös\nja näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan\nja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken\nvaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien\nalkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irroittaa\nkatsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin\nholveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että\nse on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja\ntutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan\nkäyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä\nkansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja\naivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä\ntavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka\nsanassaan elävää ja luonnonraitista.\n\nKuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo\nvoimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa\ntoistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin\nkerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän\noli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan\npääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin oli hän jo piispan luona\nehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden\nkerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli\nkerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja\nintoa palaen riensi hän joka kerta kuulemaan, milloin Särkilahti\nsaarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi\nhänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Sopivimpaan aikaan oli hän\ntullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti\näkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa\npapiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti\nkalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: \"_Accipe potestatem\nsacrificandi pro vivis et mortuis_\" [Ota voima uhrata elävien ja\nkuolleiden puolesta], tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen\njatkamaan ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä\ntietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana\ntarkastusmatkoilla ja nähdessään, kuinka valon tarve kaikkialla oli\nsuuri. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun\naika oli tullut, aukeni hänelle pääsy sinnekin.\n\nOliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut\ntänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota\nvastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon\njoutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty\nhetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut\netualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.\n\nHän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen\ntullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan\ntalikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin\nkuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta.\nSe oli ainoa kirja, minkä hän joskus oli onnistunut itselleen\nhankkimaan ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta\nseurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli\njo kolme vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän\nporvarin poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina\nfransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa\npäättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan\nopiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo\nhiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli\nkivulloinen, hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli\nhänen mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen\nravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli\naivan käsittämätöntä, millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä\nvuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.\n\nTeitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja\niloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä\nhuolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin\ntullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa\ntämän kanssa maisteritutkintoon.\n\nKumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat\nhe Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei\nhänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen\nkirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti,\nettä hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä\njonkunlaisena johtajanaan.\n\nTeittiä kiusasi tämä kolmen miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen\nvirkkoi hän:\n\n-- Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä\nravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.\n\nHän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: \"Martini\nLaurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii\" sekä\nsen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä\nAndreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.\n\n-- Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein\nyhtä täpärällä kuin mekin, -- jatkoi hän ja rupesi piirustamaan\nkolmatta vaakunaa.\n\n-- Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, -- huomautti Simo\narasti.\n\n-- Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä\netsimään, -- vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.\n\nMutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän\njatkoi:\n\n-- Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan\nvarmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista\nitsesi levolle.\n\nAgricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja\nsanoi:\n\n-- Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään\nmitään tule.\n\nHän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa\nentistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen\nrannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on\nmentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää\nvalittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut\nniin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli,\nsitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen\npienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko\npaavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut\najatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle\nkäynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset\nolivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauduttiin\naattoillalliselle.\n\nHänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän\nseisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.\nSilloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle\nastui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori.\nLyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen\npapinkauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi\nportin pielessä.\n\nAgricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko\ntähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen\nkatse nähtävästi herätti luottamusta, ilmoitti hänen olevan huoneessaan\nja kirjoittavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan\nsisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi, kuinka sydämensä\näkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili\nyksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa\nkäynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan\noven.\n\nHänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan\nhiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen\njokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti\ntoisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli\nhän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli\ntapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt\ntehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkaan\npalata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä\nvain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui\nsisään.\n\nHän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen\nperälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan\nvalkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi\nsen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi\nkumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan\nraollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus\nsekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä\nolevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne\nsaakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen\nperällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla.\nVälistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen.\nSitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon\nja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti\noikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti\nAgricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut\nluhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja\navuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä\nmihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä\nhermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan\nhuoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi.\nPulpetin ääressä kirjoittava mies kasvoi hänen silmissään yhä\nvaltavammaksi jättiläiseksi, samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään\npienenevänsä.\n\nAhdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli\ntullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa.\nHanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja\nlyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.\n\n-- Kuka siellä? -- kuului äreä ääni.\n\nAgricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.\n\n-- Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? -- kuului pulpetin luota vieläkin\näreämmin ja samalla nousi kirjoittaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia\nsilmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.\n\nAgricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin\nanteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin\najatuksiaan kooten ja lausui sitten:\n\n-- Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia\nvieraita hiiviskelevän.\n\nYstävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti\nAgricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.\nMutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta\nahdistuksestaan.\n\n-- Käykää lähemmäs valoa, tänne, -- ja ystävällisesti työnsi hän\nAgricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse\nomalle kirjotusjakkaralleen.\n\nNähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot,\nhuomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei\nkysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja\nantaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther\nleikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan\ntuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten\noli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan\nsamalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta\nkohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta\nSachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas,\njoka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla\nampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä\nkuulemaan.\n\nLopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja\nsanoi:\n\n-- Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen\npäältänne ja ymmärrän, että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta\npaljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä\nminä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.\n\nAgricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,\njoka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan\nisänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä,\nkuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää\nheille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen,\nmutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei\nollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.\n\nLuther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet\npolviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja\ntasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen\nmustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat\ntarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.\n\n-- Niin niin, sellaista se on, -- sanoi hän Agricolan lopetettua ja\nlisäsi sitten puolittain leikillään: -- Ansaitsette vain nuhteet siitä,\nettä vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni.\nOlenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille,\nvaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja\nvelvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että\nkun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta\nvalmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt,\nmitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.\n\nHän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen, kuten se\noli ollutkin, ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten\navattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen\njälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti, mutta\nhillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen\nmieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi\ntahtonut kuulla mitään, mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta\nhänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla\nkuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: \"Kuulkaahan,\nherra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta, samalla\nkuin teemme Jumalalle otollisen työn.\"\n\nMutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti,\nkeskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan\nnimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen\nääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin\nkynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen\npalasi Luther omaan huoneeseensa.\n\nHänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista\nturpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:\n\n-- Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,\nsillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa\nse! Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen\nrahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja\noikea kristitty, johon voitte luottaa.\n\nHän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään, kuinka vaikea tämän oli\nottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden\noppilastaan olkapäälle:\n\n-- Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken\nhyvän antajalle! Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin! Puute ja\nvastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan\nole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa\nvalvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja\nalastomuudessa.\n\nKäsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja\njatkoi sitten:\n\n-- Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele\nja sammu, vaan jossa palaa hiljainen, mutta kestävä tuli. Minusta\ntuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi.\nMaisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän\naikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea\nkilvoittelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin\ntyömaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista\nmenettelyä, kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn\nluonnon makaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt\nusein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen\nhapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön\nhellävaraisemmin käsiksi.\n\n-- Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! -- lopetti hän\npuristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.\n\nTuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen\niloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle\nkadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin\nilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.\n\nKiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia\nkatuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten\nmuisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän\npysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään\nkotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta\ntuliko hänen myödä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan?\nEihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi\nelämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja\nkiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä\nvaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät\nvoineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.\n\nHän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin\njuolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,\nettä hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia\nnäytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään\nmääräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin\nvaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.\n\nMartti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi\nulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen\ntäydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola\njuoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille,\nsuoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja\ntovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.\n\nKun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti\nkitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.\n\n-- Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? -- sanoi Agricola,\nsillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa\nkustannuksella.\n\n-- Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet\nsido, -- kuului pimeydestä Teitin ääni.\n\n-- Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.\n\n-- Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä\nelossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä\nsivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa se taas on\nsytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla\nvoisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.\n\n-- Mutta luulenpa, ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi\nhaitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,\nSimo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä\nkynttilää? -- sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle\nlavitsalle istumaan.\n\nSiltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului\nkähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.\n\n-- Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit\nemännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta\nniin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on\nvapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä\nkomentaa.\n\n-- Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? -- kuului nyt Simon\npaikalta avuton ääni.\n\n-- Sano, että dominus Agricola käski antaa.\n\nSimo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:\n\n-- Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.\n\n-- Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.\n\nAgricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää\nja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi\nkompuroida ovea kohti.\n\n-- Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia,\n-- sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.\n\nKohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,\njoka sijoitettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli\nlasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi\nsuloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän\nasetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja\nkolme isoa leivänkimpaletta.\n\n-- Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä,\n-- kääntyi Teitti Agricolaan, sittenkun he olivat pahimman nälkänsä\nsammuttaneet.\n\n-- Ei minua, vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin\ntoinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, -- vastasi Agricola.\n\nTäynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta\nlattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen\nkäynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä\nuskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan, missä\nLuther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen\nasia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti,\neikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja\nvalmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta\npäättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.\n\nTovereihinsa kääntyen sanoi hän:\n\n-- Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.\nHaluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?\n\nHänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät\ntoverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta\nhän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä\npaperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja\nsilmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein\nsilmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen,\nsanoi hän:\n\n-- Jos minä alotan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.\n\nHän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman\nvärähtävällä äänellä lukea paperista:\n\n-- \"Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge\n| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget\nkyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman\nsidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja\njos iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze |\nia cocta hen laske heiden.\"\n\nHän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja\nlukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja\nyrittänyt kavahtaa seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon ja\nhenkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän pöytää\nja yritti sanoa jotakin, mutta sai esille vain pari \"muttaa\" ja\nkumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo\nnoudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota\nmerkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivankuin\nolisi opastanut tovereitaan kirjalle, osoitti hän sillä sanoja,\nlukiessaan edelleen:\n\n-- \"Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli\nProphetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun\nKuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen\nalaisen asin varsan päle.\"\n\n-- Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? -- keskeytti nyt Teitti ja haki\nrahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa\nilmestystä.\n\n-- Minä, -- myönsi Agricola ujosti, -- ja minä olen päättänyt koko\nraamatun kirjoittaa suomenkielellä.\n\nHän punastui ja siirsi katseensa papereihin.\n\n-- Mutta miten... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka... miten\nsinä olet alkuun päässyt? -- sammalsi Teitti, joka ei tiennyt, miten\noikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.\n\n-- Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin\nyksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja\nsilloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti\nmieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada\njumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se\ntuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua\nrauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä,\nmitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin\nsuomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli\nminulle kova kiiru saada se kirjoitetuksi. Ja kun se oli paperilla, en\ntahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen\nolo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.\n\nHän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun\nTeitti sanoi:\n\n-- Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla\nomankielistä sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen\ntullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.\n\nAsia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin\ntuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän\nsaatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi\nyökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Matheuksen\nevankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmoittanut\nsiitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta\ntovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten, kun\nkuninkaalta oli tullut vastaus.\n\n-- Etköhän lukisi vieläkin? -- huomautti nyt Simo arasti, ja\nliikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen\nuuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen\nolivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut\nkauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin\nojentausi henkeään pidättäen niistämään rätisevää kynttilää, että valo\nlukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola\nkäsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella\nhellävaraisuudella, aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta\nsärkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän ajan ääneti ja\nantoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti\npöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja\nsanoi:\n\n-- Aiotko sinä saada sen painetuksikin?\n\n-- Kuinkas muuten, -- vastasi Agricola luottavasti, -- vähänhän siitä\nilman olisi Suomen kansalle hyötyä.\n\n-- Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen\nkirja, -- sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.\n\nOltiin taas hetkisen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin\ntoisille tarkoitettuna:\n\n-- Se on sitten Biblia fennica.\n\nParemman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita\nmielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee\nikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin\nepäselvästä hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille\nselväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta\nruotsalaisten selän takana.\n\n-- Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin... hm!\n\nToiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään\nlauseensa:\n\n-- ... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.\n\nKukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät, ja näkyi, että\nheille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä\nliikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan\nosanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia,\nsehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tieto oli nyt\njollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia\nsielunliikkeitä.\n\n-- Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, -- pyysi\nTeitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi,\nkunnes käsikirjotus loppui.\n\nVaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan\njatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti\nparhaimpansa mukaan saada ulos sen, mitä mielessä liikkui. Vasta kun\nkynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja\nkoville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.\n\nKun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon\nääni, joka ujona kuului sanovan:\n\n-- Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin\nsitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä\niltana latinaksi toistaa.\n\nSilloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,\nja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.\nMutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain\nsilmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua\nsuomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran\nkaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi\nollut jotakin neitseellistä ja pyhää.\n\n                           (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)\n\n\n\n\nNAANTALIN VIIMEISEN NUNNAN VIHINTÄ.\n\n\nÄkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja\nnaulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,\nvihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi\nselkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte\ntäydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksankymmenvuotias\nhinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja\nkärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin.\nRaskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina\nnäkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat\nleikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla\nriippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin\nläpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen\nseurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä\nyksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista\nlippua, jonka toisella puolella oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt\nMaarian kuva.\n\nHitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla\nvilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät\nkartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,\nsiniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä\ntarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja\nkiivaasti hengittäen.\n\nKun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja\nhänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.\n\n\"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,\ntyttäreni?\" kysyi piispa.\n\nHiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:\n\n\"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan\njäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä\naina kuolemaani saakka.\"\n\n\"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi\nKristuksen morsiameksi!\"\n\nPiispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa\nylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja\nkenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.\n\nVielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat\nauringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten\nkatosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi\nsulkeutui.\n\n\"Sinne se nyt meni!\" sanoi merimies, joka oli tätä katsellut, ja lyöden\nkätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: \"Mutta me mennään krouviin ja\notetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja.\"\n\nKaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen\nmennessään haikealla äänellä:\n\n    \"Seljällä tuulet puhaltaa\n    ja vihurit purjetta pieksää,\n    vaan rannalla tytöt vetistää\n    ja poikia kotiin vuottaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMunkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä\nvastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin\nseinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin\nharmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa\ntiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.\n\nTäysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa\nja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla\nkolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä.\nMutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia\nmuutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha\nkatolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa.\nVesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset\nriistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot\nolivat vähentyneet ja sen veljes- niinkuin sisarkonventtikin\nharventunut. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt\nluostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli\naiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin, sikäli\nkuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään\nenää kolmekymmentäviisi nunnaa.\n\nToista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär.\nHänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka\noli kuudennella kymmenellä oleva nainen ja ollut luostarissa jo\nlähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen\nlempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien\njoukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan\nlaamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid\nKurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär.\nSitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat\nmyötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä\nabbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka\ntoimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa\nvahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta\nFleming.\n\nHän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin\ntytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta\nKurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki\nFlemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja\nkilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta\nsitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja\nPietari Särkilahden kiivas vastustaja.\n\nNykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa oli\nhän ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut,\nmutta, kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei\nollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt\nluostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous.\nHän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs.\nKapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin\nharjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden,\nmiltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen\nkovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä\nja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli\nhänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären\nseuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut\nvalituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan\ntahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan\npriorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta\nlähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin\nkorkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa\nseurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta\npiispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin\nkorkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat\nalkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten\npilarien väliin.\n\nKun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi\npiispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin\nasukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen\nvihkimissanoja.\n\nKaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen\nruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään\nnähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista\nakkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi\nkullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää.\nNiiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset\nkalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja\nkristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut\nkrusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla\npuolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan\nalttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka\ntammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät\ntuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä\nlähellä vihkivesiastiaa oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.\n\nKorkeakuori, jota myös nimitettiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon\nläntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.\nSe oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen\nlattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli\npiispa klerkkiensä kanssa asettunut.\n\nKaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän\ntunsi, että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa\nnunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin\noli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi\nomituisesti hänen sydäntään.\n\nPiispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui\npitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet\nkahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan\npäässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi\nKaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava\npappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat\nnoviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli\nkirjotettu birgittalaisnunnain vihkimäkaava.\n\n\"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --\" alkoi piispa\nsanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen\njälessään valan sanat. -- \"Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja\nvannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle,\nPyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalie ja Sinulle, heidän\nsijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen\nlupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän\nAugustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan.\"\n\nTämän jälkeen lausui piispa:\n\n\"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja\nluvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon\nsinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä.\"\n\nKaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:\n\n\"Minä liityn Jumalaan koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni\nhänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa.\"\n\nPiispa:\n\n\"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa, meidän\nherramme Jesuksen Kristuksen, sijaisena liityn sinuun.\"\n\nTämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen\noikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha\nvalahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen\nranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:\n\n\"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi\nomaisuudekseen. Nimeen Isän j.n.e.\"\n\nKaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle\npaikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin\nkorkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja\nneljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen\nalttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,\njotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.\n\nAvaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin\nhitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen\nvitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen\nsuitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa\nolevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina\nkumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.\n\nKun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.\nAbbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä\nKaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria\nkohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen\nseurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartija olisi\ntaluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.\n\nHe pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,\nkaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin\nalttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.\n\nAbbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,\nympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä\npiirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa\nnunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan\nriisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti\nvyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui\nhän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman\nnunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus.\n\nAbbedissa viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä,\nlumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti\nsen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu.\nSeuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta\nommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötärölle mustalla,\nrautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,\nrinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen\nkangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun\naukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä pääilyskaapu, avara,\nnilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille\nja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla\npuunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli\nommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan\nkiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.\n\nJälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia\npäähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan\npään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla\nniskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun,\n_velum'in_, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella\nneulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina\npoimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja\ntämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului\nkolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen\nympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen\nyhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet\npunaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.\n\nNyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä\nympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä\nlopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä,\nnunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät\nvuorolauluillaan messuun.\n\nDiakooni kiersi jälleen pelmuttamassa suitsutusta ympäri kirkon.\nSiniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja\nkohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.\n\"_Veni, sancte spiritus_!\" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi\nnunnain kuoro: \"_Veni, Domine, veni_!\"\n\nKun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui\nkuuluvasti:\n\n\"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen'\" Kankeana ja\njäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien\neditse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa\nseuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.\n\n\"_Kyrieleison! Christeeleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!\" alkoi\npiispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja.\nuuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein\nlisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon\npyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.\n\nKun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen,\nkantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa\nvastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen\njälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti\nhänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja\nlähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi\npohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain.\nSopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he\nkeskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina.\nPehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput\nkahisivat.\n\nKun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko\nnunnakuoro laulaa:\n\n    \"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,\n    nil sub sole stabile in vita humana,\n    velut fumus transiit gloria mundana.\n    Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?\"\n\n    (Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,\n    on onni, rikkaus ja maine katoovainen,\n    kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.\n    Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)\n\nPari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,\ntukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.\nViimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.\n\nOvesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään,\nmatalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.\nNunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi\nkirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen\nrakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa\nsuoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen\nsiipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain\nrefektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia\nmutkia tehden ulottui.\n\nKäytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa\npieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään\nkuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten\nvälimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen\novi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut\nsijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne\nsisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan\nkapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan\nyhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka\nolivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten\nseurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita,\nmaalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat\nnunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen\nkoko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle\nja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita\nkiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja\nmuut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.\n\nToisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja\nsamalla tavalla tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma,\njossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen\nulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle\nlehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa\njumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.\n\nAbbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja\nohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja\nlausui:\n\n\"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi\nrukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello\nkutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan.\"\n\nAbbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin\ntulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja\nkatseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin\nkapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin.\nKynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä\naskelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että\nsiihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen\nulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo\nharmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut\nseinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.\n\nValo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta\naukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen\nlykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen\naukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan\nsivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka\nympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen\ntakaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin\nmuurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä\naikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.\n\nHuoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara.  Vuode,\ntoisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen laatikon\ntapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen sarkapeitettä.\nAlustana olkien päällä oli niinikään sarkaa. Ainoastaan tyynynpäällinen\noli puhtaan valkoisesta pellavasta.\n\nVuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty\nristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha. Se\noli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden\nsamojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut ja\nrukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan samoin\nkuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.\n\nKaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta jäsenissään.\nHänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli korvissaan vielä\nkaiun äskeisestä laulusta: \"_Vanitatum vanitas, omnia sunt vana_.\"\n\n\"Iäksi vanki!\" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys. Hän\nmeni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin että karkeat\nmuurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja poskipäilleen. Edessään\nnäki hän vain pienen, rajotetun palan ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla\nnäkyi ulkosyrjä nunnaluostarin suuresta vesikaivosta, sitten suuri\npihlaja, joka oli täpö täynnä punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä\npelmasi joukko pikkulintuja. Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin\nkaali- ja sipulipenkkejä. Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana\npajupensaita kasvava notko, jonka takaa taas kohosi louhuinen\nkatajikkokumpu. Äärimmäisenä oikealla pisti silmänurkkaan kappale\nTuulensuun torpan peltoa ja osa harmaata, tuohikattoista navettaa,\njonka kupeella näkyi räystääseeu ulottuva tunkiokasa.\n\nJostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkon\ntakainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan\neivät päivänsäteet ulottuneet. Ensi kerran ja vaativana nousi hänen\nmieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä\nelävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista\nvuotias eikä enää koskaan saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman\npikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään!\nOliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?\n\nÄkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut\ntaikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva.\nHänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle\nsuulleen toisti hän kiivaasti: \"vihaan! vihaan!\" Hän kouristeli sileän\ntyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta\nkuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö\nvai tuota keltatukkaista teiniä.\n\nMaaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea\nalusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut\nsuuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta\npuhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia,\nnauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee\ntyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen\nympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat\ntoistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin\nhullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on\nvasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana.\nNiin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin\npyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten\njoukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten\nkarkeloa.\n\nSitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu\nkivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista\nsiistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka.\nKalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se\nKaarinasta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se\nlevottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan,\nja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja\nnuorukainen vavahtaa myös. ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa\nherännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä\naivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta\nkarkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin\nsattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle\ntanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta\npyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat\nheidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu\nhän yhtäkkiä suunnattomasti hämilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä\nja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä\nsilmillään, ei häntä näy enää missään.\n\nKun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa\nheidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia\nohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin\neditse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää\npiilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään\n-- aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se\nnyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.\nHän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,\nsilloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,\nsamalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja\nsitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien\ntoisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen\nsilmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin\netäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa\nLuostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen\njälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja\nhän aivankuin tuntee itsessään milloin teini lähenee, menee akkunaan ja\n-- eikös se kohta tulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös\nhäneen.\n\nEräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin, ettei teini voi\nnähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän\nteinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä\ntulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,\nistuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin\ntäytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja\nhän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä\nja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan,\ntulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä, mitä sanoa tai mitä\ntehdä. Vihdoin änkyttää teini:\n\n\"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?\"\n\n\"Suutuin\", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun\nhän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän\nnauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan.\nSilloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä\nhurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran\nympäri ja sanoo: \"Etpäs suuttunut!\" Vaan samalla se taas tulee ujoksi,\nei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen:\n\"Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen.\"\n\n\"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko\", vastaa hän\nnauraen, \"entäs sinun?\"\n\n\"Antti\", vastaa teini, \"_alias Andreas Petri_.\"\n\n\"Elä soperra sitä latinaasi\" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa\nujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä\nkysymällä:\n\n\"Pappiko sinusta tulee?\"\n\n\"Pappi\", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: \"mutta minä olen\nagricolalainen.\"\n\nHän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini\nnoilla sanoillaan tarkoittaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän\nsanoo:\n\n\"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun\nne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia\novat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen...\"\n\nMutta taas saa teinin avuttomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini\nniin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja\nvakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita\nkuin hänen.\n\nSitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti\nlyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on\nhänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.\nTulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta\nväkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän\non jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.\nPyöritään piiriä ja hän joutuu erään pitkän teiniroikaleen pariksi,\nsaman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä.\nSilloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti\nteinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen\ntekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun\nhän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan -- vaikka\nhän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin\n--, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on\nniin suloisesti jännittävää!\n\nKun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,\nmutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata\nAntin kaulaan.\n\n\"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!\" sanoo Antti\nkatkerasti.\n\n\"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?\" vastaa hän ja\non yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.\n\n\"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää\nkurkkuaan niin ilettävästi!\" sanoo Antti yhä katkerammin.\n\nNyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättäytyä heittäytymästä Antin\nkaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi\nsamassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää\nsitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: \"Hei, etkös jaksa\nenää tanssia!\" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan\nsyrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen\njännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen\npaikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien\njoukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei\nnäy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle,\nvaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.\n\nKun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen\nse pitkä roikale kuin ilmasta pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja\nsilloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen\njuostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee\nkiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja\nitkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.\n\nKuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran\npyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,\njossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee\nRuotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei\nhän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin\nesittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota\nporvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä\nnäkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin rukoilevin silmin\netsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle\nja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko\nepätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja\nvuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää hätään, utelee\nja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä\nMarketta Sakon elämäntarinan:\n\n\"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin'\"\n\n\"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?\" hätääntyy äiti, \"eihän nyt\nenää nunnia... poishan ne luostarit häviävät.\"\n\n\"Mutta eipähän Naantalin luostari\", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta,\n\"eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö\nnannaksi.\"\n\nJa hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee\nhän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan,\nettä hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin.\nMiehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli\njo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin\nympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin\nkatkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus\nkuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä\npäivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs\nnuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se\non, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa\npuheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa\npyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun\nja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.\n\nMielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää\nluostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja\nyhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse\npyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa\nasiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan\nilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä\nja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on\npuhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja.\nHe päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti,\nheti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin\nulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä\nläheisyydessä.\n\nKiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin\nportilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen\nkolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy\nuudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä\nkolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko\nkoetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin\nasettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran\nhän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin\nvetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää \"jääkylmältä\".\nSuurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen\nluostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun\nteinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua,\nhän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien\npaluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin\ntuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen\nAntin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa\nnunnanvihkiäisiä odottaakseen.\n\nKoko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista\npiilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin\nkäytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja\njäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja\ntullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin\nsydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän\nkoskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei\nhän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja\nhän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja\ntäydelliseen eroon muusta maailmasta!\n\nVihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa\nuikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan\ntyynyä vasten.\n\n                     (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)\n\n\n\n\nPÄIVÄTYÖN PÄÄTTYESSÄ.\n\n\nKun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan\nMoskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa\nAgricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:\n\nHän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta\nvenettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä\npilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata\nvettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat\nsätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.\nVene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja\nvoimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen\nympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten\ntuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla\nrantakalliolle.\n\nHuudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli\nkummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven\nnietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä\narkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen\nLejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat\nheidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.\n\nAgricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään\nomituisesti pyörryttävän.\n\n\"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä\nkotiin\", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta\noli kääntynyt puolittain häntä kohti.\n\n\"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?\" kysyi\njälkimmäinen huolestuneena.\n\n\"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä\nparantua\", vastasi Agricola. \"Mutta tapahtukoon Jumalan tahto.\"\n\nSitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä,\nvarrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa\nvaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä\nja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan\nraamatunsuomennosta.\n\nAgricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin\najatuksiinsa.\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa\nvaltiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.\nItäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut\nhämäränä alueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli\nkyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen\nisänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti torjuttu ja saatu\nsitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota\nvasten ja sitten särkyneinä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen\neikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli\ntullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava\nvaltakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman\nruhtinaansa valtikan alle.\n\nKuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä\nkaikista lännen kansoista! Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä\nolihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat\nsuomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli\nvieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan\nsielu kokonaisuudessaan oli toinen.\n\nNäiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi mikä vaara täältä\nidästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin\npaljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan\nsen työn. jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa\nvalistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään.\nTuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa\nvirkkoi hän tähän kääntyen:\n\n\"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin\nuhkaamaan entistä suurempi vaara.\"\n\nArkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen\nkasvonsa ja lausui:\n\n\"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me\nruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä\nja lisäksi on meri välillämme.\"\n\nHän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen\nkaikilta idän vaaroilta.\n\nAgricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja\nkoko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta\npäätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa\nselviämään vihollisesta ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,\nAgricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon\nepäedullisemman muodon.\n\nIlta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.\nKun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola\nsairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen\ntjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta\naiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä\nkertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää\nkiihdyttävästi.\n\nJa nuo ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien\nkansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja kohteliaita,\nmutta luottaa heihin ei voinut.\n\nAlussa sikäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton\nantaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta\npian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella\nsitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot\nolivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti\nkääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän\noli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi\nkuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän\nyksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä\njätti hänet kokonaan rauhaan.\n\nSaiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa kehittyä\nedelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset\najatuksensa yhä pyörivät. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen\nja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi\nVenäjää vastaan, jälleen murtuisivat, niin häntä puistatti kuin\nhorkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman\nelämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle?\n\n\"Herra, auta minua epäuskon suosta!\" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan\ntaas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine\npuuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain\nsokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän\nniin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän\nkuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan,\nkykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi\ntai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.\n\"Auttakoot suomalaiset itseään!\" oli kuningas viimeisen sodan aikana\nlausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin\nanastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten\nseisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin\noli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta\navunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen\nkansastaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää\nlumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman\nväreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset\nkirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän\nnuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin\nväitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt\nhän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä\nsyömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan\npitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu\npöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine\nsilmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu\ntällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten\ntarkkaavasti kuunnellessa. \"Aivan samoin kansoja, joilla on suuri\ntulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja\nkurin kautta\", puhuu hän. \"Sellaisen on aina aikanansa elettävä\nsuuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan.\"\n\nKuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa! Ne ovat\njuuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja\ninnostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.\n\nRäntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja\nkoetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän\nvasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin\npöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä\nsanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne\nnytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,\naivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka\npahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa\nkeveämmäksi.\n\n\"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen\nankaran kasvatuksen ja kurin kautta\", toisti hän itsekseen suuren\nopettajansa sanoja, \"se on sanottu juuri minun kansalleni.\"\n\n\"Mitä lausuit, veljeni?\" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää\nkuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa\npuoleen.\n\nAgricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.\n\n\"Niin, niin, epäilemättä se niin on\", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen\nitsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja\nmuisteli.\n\nPimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen\ntaluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.\nRiisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan\nherranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.\n\nSuurimman osan yötä pysyi hän täydessä tajussaan, mutta unta hän ei\nsaanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä\nkynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että\nhänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin\nkeskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä\nen sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen\nnöyrästi.\n\nSitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä\ntovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa,\nmutta kuinka hän oli siitä vapautunut, niin pian kun hänen sisäiselle\nkatseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto\nhänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä\nnähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin\nkansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala\njohdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osoittanut heille\noman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan\nkristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat\nsiinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta\nveljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja\nhämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut\npäinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää\nolemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä\nhelposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain\nvenäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,\nettä verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon\nvähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin\nruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla\nkun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi\nkäymästä.\n\nOmituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä\nvalossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi\nJumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki\nhän taas niin selvän tarkoituksen, että suomalaiset, asetettuina\nasumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin\nsekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty\nsäilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkoitusperäänsä\nvarten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä\nsaattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus,\nettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen\nhourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja\nautettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen\ntajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle.\nKun arkkipiispa ilmoitti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa\nrajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla\nmaalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän\nhorrosmaiseen uneen josta hän vasta illan suussa havahtui.\n\nIlta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään\nräpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista\ntäysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle.\n\n\"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa.\"\n\n\"Niin olemme\", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan\nmatkatoverinsa äänen. \"Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun\ntunnet isänmaasi ilmankin.\"\n\n\"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka\nhengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin,\nrakas Suomenlahteni!\"\n\nVasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen\netäisyydessä teräksen väriseen iltataivaaseen. Rajajoen suulta alkain\nhe olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka\nViipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.\n\n\"Jumalan kiitos!\" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen\npitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu\nuuvuttivat häntä kovin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui\nKyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat\nnousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut\nhänen vointiaan tiedustamaan:\n\n\"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja\nkuulla suomenkieltä.\"\n\nHän teki liikkeen kohotakseen reestä mutta silloin hänen sisällään\njotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa.\nNähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan\nlähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: \"Jumala siunatkoon ja varjelkoon\nkansaani!\" \"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä\", virkkoi Olavi\nLaurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse\nkoetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen\nkäsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan\npiirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla\ntoinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha\nlempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä\nkesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja\nsaanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui\nhäntä hellästi käteen ja lausuen: \"katso!\" viittasi sauvallaan\netäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai\nsilmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti\nlisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä\nmaata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky\nhävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä\nja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa\nkorvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...\n\nToiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille\nja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.\n\n\"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän\", lausui Olavi Laurinpoika.\n\nKun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan\npuoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena\ntoisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen\nhymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille\nloihtinut.\n\n                         (Kyösti Vilkuna: Suomalaisia kohtaloita.)\n\n\n\n\nSUOMEN JA SEN MAAKUNTAIN VAAKUNAT.\n\n\n    Joka ainutta Suomen maakuntaa\n    Oma kilpimerkki kaunistaa:\n    Vaan koko Suomen on vaakuna\n    Punakentässä seisova Leijona,\n    Pääss' on Kruunu, ja Miekkaa heiluttaa\n    Se oikeall' etujalallaan,\n    Ja vasen takajalka sen\n    Tallaa Venäjän-Sapelin allehen.\n    Sen ympäri on yhdeksän Ruusua,\n    Näit' älä, Lukija, unhoita.\n    Viel' joka Maakunnall' erikseen\n    On oma Vaakuna merkkeineen.\n    Niinpä Pohjois-Suomen merkkinä\n    On komea Karhu pystyssä,\n    On Tähti sen eessä ja takana\n    Ja puoleksi kullatulla pohjalla\n    Se kultaista Miekkaa liikuttaa\n    Ja mahtavan näköisnä vaeltaa.\n    Ja Etelä-Suomen kilpehen\n    on kuvattu kypärä kultainen,\n    Sen läpi kaks Lippua sinistä\n    Näät käyvän ja ne ovat ristissä,\n    Niissä Kultaristin vielä nään\n    Ja kultakruunu niill' on keskellään.\n    Kaks käsivartta koristaa Karjalaa,\n    Ne toistansa vastaan sotaan saa;\n    Toinen niistä Sapelia heiluttaa,\n    Toinen Miekkaa, -- ja kumpikin anastaa\n    Ne tahtois Kruunun kultaisen,\n    Jok' on pantuna niiden välillen.\n    Ne on Ruotsi ja Ryssä sanotaan.\n    Vaan asujaimet Hämeenmaan\n    Ovat keskellä Vaakunan punasen\n    Kuvanneet aimo Ilveksen,\n    On sillä Tähtiä yllä pään,\n    Yhtä monta Ruusua alla nään.\n    Savonmaan mustalla pohjalla\n    On Jousi, kullattu taidolla,\n    Siinä terävä Nuoli vielä on,\n    Joka varmasti tuottaa turmion.\n    Pohjanmaa käyttää Vaakunaa,\n    Jota viisi Kärppää koristaa.\n    Uusmaan Vaakunaan kuvattu\n    On Vene, vahvasti kullattu,\n    Sen molemmin puolin Virta käy,\n    Sen kohina sit' ei haittaavan näy.\n\n        (Vanha riimikronikka. Suom. Ilta Koskimies.)\n\n\n\n\nLOPPUSANA.\n\n\nSuunnitellessani näitä \"Kuvia ja kuvauksia Suomen historiasta\" olin\nensin ajatellut voivani saada teoksen puitteihin mahtumaan\nkaunokirjallista historiallista lukemista aina ruotsinvallan\nloppuaikoihin saakka. Työn edistyessä huomasin kuitenkin käytettävänä\nolevan ainehiston niin runsaaksi, että annettavia ajankuvia olisi\npitänyt kovin paljon puristaa kokoon, jos mieli saada ne ulottumaan\nnäin laajan ajan yli. Oli sentähden mielestäni parempi tyytyä\nlyhyempään ajanjaksoon ja lopettaa Agricolaan. Näin teos tosin on\ntullut käsittämään vain esihistoriallisen ajan, keskiajan ja\nosan uutta aikaa, mutta historiallinen maistiaiskokoelma on saatu\nmonipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi. Kuinka runsas historiallinen\nkaunokirjallisuutemme jo on, siitä on tämän teoksen laajuus valaiseva\nnäyte.\n\nVielä laajempi on se historiallisia aiheita käsittelevä\nkaunokirjallisuus, joka alkaa Agricolasta ja kulkee nuijasodan,\nkolmekymmenvuotisen sodan ja isonvihan yli vuosien 1808-9:n\ntapahtumiin. Ajateltakoon vain paitse Ivaloa, Vilkunaa, Finneä y.m.\nmyöskin Topeliusta, Runebergia, Weckselliä, Cygnaeusta, joiden\nteoksista aikakausien mukaiset otteet antaisivat varsin tyhjentävän\nkuvan Suomen-kansasta historian näyttämöllä. Tuollainen vastainen\nvalikoima voisi helposti paisua yhtä laajaksi kuin tämä tänäinen, jos\nsellainen vain osoittautuisi halutuksi. Yritykseni jatkuminen tähän\nsuuntaan jääköön kuitenkin riippuvaksi siitä suosiosta, mitä\nhistoriallista kaunokirjallista lukemista harrastava yleisö osoittaa\ntälle nyt valmistuneelle jaksolle.\n\nEn tietysti voi arvostella, missä määrin olen onnistunut tässä\nteoksessa olevien otteiden valinnassa. Niinkuin alkusanassani huomautin\non johtolankanani ollut se, että olen pyrkinyt asettamaan\nhistoriallisesti mahdollisimman asiallisen ja jotain aikaa tai\nhistoriallista tapahtumaa esittävän todenmukaisen kuvauksen etusijaan\npuhtaasti mielikuvituksellisen ja romanttisen rinnalla.\n\nOtteiden valintaa tarkastaessa voidaan ehkä huomauttaa, että olen\njulaissut joitain kuvauksia, jotka eivät ole suomalaisten kirjailijain\nkirjoittamia. Arvelin kuitenkin, että suomalaisen lukijan, joka ei voi\nalkukielellä tutustua suomalaisia tai suomensukuisia aiheita\nkäsitteleviin skandinavialaisiin taruihin ja kronikoihin, ehkä olisi\nhuvittavaa ja opettavaa saada niistäkin näytteitä tässä teoksessa.\nSamasta syystä panin väliin myöskin pienen virolaisia käsittelevän\nosaston.\n\nOlin ajatellut ottaa sinne tänne mukaan ei ainoastaan puhtaasti\nkaunokirjallista lukemista, vaan sen lomaan, suolaksi ja asiallisuuden\nselkärangaksi, näytteitä muustakin keveämmästä mielikuvitusta\nliikkeelle panevasta historiallisesta kirjallisuudesta, varsinkin\nkulttuurihistorian alalta. Alkupuolella niitä olikin muutamia\nsellaisia. Tilan puutteen vuoksi oli siitä suunnitelmasta kuitenkin\npakko luopua. Ikävä kyllä. Sillä on olemassa väitöskirjoihin,\ntutkimuksiin ja aikakautisiin ammattijulkaisuihin hautautuneita\ntiedemiesten helppotajuisia kirjoitelmia, jotka sisältöönsä ja\nesitystapaansa nähden olisivat erinomaisesti sopineet ja sointuneet\ntämän teoksen tarkoitukseen. Onpa varsinaisia historiallisia\nasiakirjojakin, jotka, oikeaan paikkaansa asetettuina, panevat lukijan\nmielikuvituksen yhtä lennokkaaseen toimintaan kuin kaunokirjallisesi\nkäsitellyt aiheet.\n\nLopuksi lämmin kiitos niille kirjailijoille, ennen muita herroille\nIvalolle ja Vilkunalle, jotka sallimalla otteiden ottamisen teoksistaan\novat tehneet tämän kirjan syntymisen mahdolliseksi.\n\nHelsingissä 27 p:nä maaliskuuta 1915.\n\n_Juhani Aho_.\n\n\n\n"]