Kalterijääkärit I
Sulo-Weikko Pekkola (1890–1930)
Teos on kokoelma muistelmia ja historiikkeja suomalaisista jääkäriliikkeen aktivisteista, jotka joutuivat venäläisiin vankiloihin ensimmäisen maailmansodan aikana. Se kuvaa erityisesti Pietarin Shpalernajan vankien kokemuksia, vankeusaikaa ja henkilöhahmoja.
Sulo-Weikko Pekkolan 'Kalterijääkärit I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1679. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KALTERIJÄÄKÄRIT I
Kirj.
Sulo-Weikko Pekkola
WSOY, Porvoo, 1930.
SISÄLLYS:
Lukijalle. Jääkäriliikkeen alkutekijöitä. Liisankadun-toimisto ja Edvard Bruhnin vangitseminen. Eriksson, Erik Evert. Heiskanen, Jopi Juho. Jokela, Otto. Ruuth (Ruutu), Yrjö Oskar. Salo, Antti Juho. Ahlholm, Georg Edvard. Nahi, Yrjö Ilmari. Kosola, Vihtori. Lapuan värvärit. Mäki, Vilho. Forsberg, Yrjö Walfrid. Lindén, Väinö. Kosola Shpalernajassa. Massinen, Urho. Levander, Harald Axel. Bahne, Björn Eric. Vinter, Kaarlo Wilhelm. Roos, Aale Mikael. Granlund, Victor. Palovaara, Kustaa. Massinen, Kyösti. Jakobsson, August. Jortikka, Lauri. Strömberg, Rex. Karvonen, Erkki. Pekkola, Jalmari. Palmu, Silas.
LUKIJALLE.
Jääkäriliikkeen kanssa välittömästi toimien joutui maailmansodan aikana yhdeksäänkymmeneen nouseva suomalaisjoukko venäläisiin vankiloihin. Pääjoukko, vaarallisimmiksi katsotut, vietiin Pietariin Shpalernajaan, vähäisempi osa – joita vastaan ei ollut henkeen käypiä todistuksia – muihin vankiloihin, sieltä karkoitusleireihin tai Siperiaan, jossa heillä luonnollisestikin kaikessa kurjuudessaan oli hieman vapaammat olot kuin kalterien takana istujilla.
Shpalernajan vangit "saman talon" asukkaina muodostivat kuitenkin keskuudessaan kiinteän yhtenäisyyden, sanoisinko "tiedekunnan", joka ei ole hajonnut vielä viimeisimpinäkään vuosina. Shpalerniittien vuosijuhlaa he vuodesta vuoteen yhä viettävät, joskin harvennetuin rivein, sillä Tuoni on korjannut jo runsaan saaliin heidän keskuudestaan. Heidän toiminnastaan, kokemuksistaan ja kärsimyksistään on jo tosin paljon, mutta sittekin vasta osittain kerrottu, ja heidän historiansa on painumassa unhoon.
Kun monien kehoituksien jälkeen ryhdyin tekemään yhteenvetoa, keräilemään jonkinlaista tilinpäätöstä shpalerniittien vaiheista, en arvannut, minkä urakan otin suorittaakseni. Osa heistä on jo – kuten sanottu – turpeen alla, ja kuolleitten elämyksiä ja mielialoja on enää työlästä tutkistella. Suurin osa on kuitenkin vielä elossa – monet toimien vaikutusvaltaisimmilla paikoilla; mutta hekin ovat hajautuneet yli koko Suomen ja osa ulkomaillekin.
Näin monen vangin elämyksien ja tuntemuksien kuvaaminen olisi yhden kynän kertomana muodostunut yksitoikkoiseksi, sillä yksi mies ei voi tuntea niin kuin tuntee 80 miestä. Jokaisella on omat erikoiset kokemuksensa ja tunteensa, jokainen itse osaa ne esittää omalla henkilökohtaisella ja toisista poikkeavalla tavallaan, ja sen takia kiitän omastani – ja lukijakunnan – puolesta niitä, jotka ovat henkilökohtaisia kuvauksia lähettäneet, sillä siten kuin he ei voi tuntea sivullinen – vaikkakin kuinka läheinen. Olen sen vuoksi ottanut heidän kertomuksensa pääasiallisesti sellaisenaan tähän kirjaan, ja siksipä voinkin sanoa, että minä olen vain keräillyt aineiston.
Kaikki shpalerniitit eivät olleet Saksan jääkäreitä, sillä toiminnan laatu vaati heidän paikoillaanpysymistään siihen saakka, kunnes heidät joko vangittiin tai he pääsivät pakoon. He toimivat kuitenkin jääkäriliikkeen hyväksi samaa suurta ja pyhää päämäärää, Suomen itsenäisyyttä tavoitellen, ja siksi olen kuvattaviani ja kertojiani yhteisellä nimellä kutsunut kalterijääkäreiksi.
Tekijä.
Jääkäriliikkeen alkutekijöitä.
Saksan sodanjulistusta Venäjälle vuonna 1914 tervehtivät kaikki Suomen isänmaalliset piirit innostuksella ja suurin toivein. Nythän vihdoinkin koeteltaisiin voimia, ja tämä voimienkoetus saattoi merkitä Suomelle paljon, se saattoi johtaa Suomen vapautumiseenkin venäläisten ikeestä. Kuinka ja milloin, siitä ei ollut vielä aavistustakaan, mutta Saksan voittoon uskottiin lujasti.
– Mutta olipa Suomessa myös paljon sellaisia, jotka uskoivat "Pyhän Venäjän" voittoon ja eritoten juuri sitten, kun sodanjulistuksia sateli Saksalle tuhkatiheään. Ryssä tarjosi suomalaisille nuorukaisille tilaisuuden päästä nopeasti upseeriksi, ja se valtti veti. Monet, joiden opinnoista ei näyttänyt tulevan valmista tai joiden tulevaisuus muuten näytti hämärältä, ilmoittautuivat upseerikouluihin, ja kolmen kuukauden kuluttua he jo kantoivat vänrikin olkalappuja ja housun kaluunoita. Useimmilla kangasteli edessään loistava tulevaisuus, ja kaikki he näkivät tässä helpoimman ratkaisun – joko toistaiseksi tahi ainiaaksi.
Tämä "suuren isänmaan" henki ei ollut tarttunut yksinomaan näihin nuorukaisiin, vaan huokui sitä vanhempien ja vakavampienkin suomalaisten taholta. Osaksi se oli pelkuruutta, osaksi onnenonkimista. Tiedänpä tapauksen, jolloin mistään riippumattomalle rauhaarakastavalle virkamiehelle on ylemmältä taholta huomautettu, että "eikö sopisi jättää virka ja lähteä Venäjälle upseerikouluun; nyt siellä on suuret mahdollisuudet."
Mutta isänmaalliset suomalaiset uskoivat Saksan voittoon, tai elleivät siihen suorastaan uskoneet, niin päättivät kuitenkin ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja olla henkilökohtaisesti mukana taistelussa. Jos Suomi olisi joutunut taistelualueeksi, olisi kait Venäjä luvannut sille suurempia vapautuksia ja vaikkapa autonomiankin, syödäkseen sitten tapansa mukaan sanansa ja ottaakseen entisetkin oikeudet pois. Mutta Saksa ei laskenut joukkojaan maihin Suomessa, ja olot täällä yhä vain kiristyivät.
Niinpä tämä Saksan voittoon uskova nuorukaisjoukko päätti, että sen on saatava upseerikasvatusta ulkomailla – muualla paitsi Venäjällä ja sen liittolaismaissa. Kysyttiin Ruotsista, mutta sen kieltäydyttyä käännyttiin Saksan puoleen, ja sieltä saatiin lopulta myönteinen vastaus: suomalaisia otetaan Saksaan upseerikursseille. Näin alkoi jääkäriliike, ja maan parhaat antoivat sille siunauksensa. Se oli uhkapeliä; moni lähtiessään kenties epäili yrityksen onnistumista, mutta kun nyt sadan vuoden jälkeen taas ensi kerran oli tarjottu tilaisuus toimintaan, päätettiin uskaltaa ja uhmata tulevaisuutta. Tosin useat vaikutusvaltaisetkin henkilöt tuomitsivat jääkäriliikkeen leimaten Saksaan-lähtijät isänmaan pettureiksi, mutta päivä päivältä liike sai yhä laajempaa kannatusta.
Jääkäriliikkeen kautta joutuivat suomalaiset toimittamaan tärkeitä ja edesvastuullisia tehtäviä maailmansodassa, joiden tehtävien tarkoitus tähtäsi vain yhteen päämäärään, Suomen vapauttamiseen, ja jos mahdollista samalla myöskin ryssän nujertamiseen. Muutamien satojen suomalaisten partiolaisten Saksaan-lähtö ei riittänyt, vaadittiin tiedustelutoimintaa sekä Suomessa että Venäjällä. Laivastosta, varustuksista, miinaverkostosta, kutsuntaluokista y.m. oli saatava saksalaisille tiedot, ja siinä aukeni isänmaallisille suomalaisille laaja työmaa, joka pian kehittyi suorastaan aktiiviseksi toiminnaksi venäläisellä maaperällä, kuten erinäisistä sotatarvikevarastojen räjäytyksistä muistamme.
Mutta kun partioliike laajeni, kun se sai Saksan korkeimman sodanjohdon hyväksymisen, ja jääkäripataljoona perustettiin, silloin tarvittiin myös värväreitä ja etappimiehiä. Oli näytettävä, että Suomesta riittää lähtijöitä muuallekin kuin Venäjälle, näytettävä, että Suomi "in corpore" haluaa päästä eroon Venäjästä.
Värvärien työ oli vaarallista hommaa, sillä katkeruudekseen he saivat huomata, että suomalaisten joukossa oli paljon ryssien nuoleskelijoita, jotka ilmiantojen avulla koettivat palvella santarmeja ja hankkia itselleen etuja. Jo vuoden 1915 lopulla alettiin jääkärien värväreitä pitää silmällä, ja pian alkoivat ryssät kiristää saartoketjuaan yhä tiukemmalle heidän ympärilleen. Viimeiseen saakka pysyivät miehet kuitenkin paikoillaan, kunnes heidät joko vangittiin tai heidän onnistui livahtaa pakoon. Liike oli laaja ja ulottui ympäri Suomen.
Jääkäriliikkeen organisatio oli seuraava:
Ensimmäinen ryhmä: Vanhinten neuvosto, johon kuului yliopiston professoreja, osa jo manalle menneitä, kuten Edvard Hjelt ja Teppo Homén, sekä vanhoja aktivisteja, kuten tohtori V.O. Sivén, Adolf von Bonsdorff, Rafael Erich y.m. – Tämä ryhmä toimi liikkeen rahoittajana ja neuvonantajana, teki matkoja Ruotsiin ja Saksaan esittämään Suomen asiaa j.n.e.
Toiseen ryhmään kuuluivat eri osakuntien kuraattorit ynnä muut heihin verrattavat. He olivat vanhintenneuvoston käskynalaisia. Tämä ryhmä toimi niin sanoakseni sieluna, se piti kokouksiaan maisteri Kokon luona Ostrobotniassa ja sai ohjeita vanhintenneuvostolta.
Kolmannen ryhmän muodosti suuri joukko ylioppilaita sekä muita, jotka toimivat värväreinä.
Neljänteen ryhmään kuuluivat paikalliset asiamiehet ja etappimiehet.
Viidenteen ryhmään värvätyt.
Kuudennen erikoisryhmän muodostivat ulkomailla oleskelevat vanhat aktivistit.
– Vaarallisimmassa asemassa olivat, kuten sanottu, värvärit sekä paikalliset asiamiehet ja etappimiehet. Värvärien tuli kulkea silmät auki ja varoa kenelle puhuivat, muuten saivat piankin varjoja jälkeensä. Paikallisten asiamiesten, samoin kuin etappimiestenkin oli mahdotonta tietää, minkälaisia miehiä linjalta tuli. – Ja nyt tulemme seitsemänteen ryhmään eli ilmiantajiin ynnä pettureihin. Pian heitäkin ilmestyi yksi toisensa jälkeen, ja kohta näyttäytyivät seurauksetkin vangitsemisien muodossa. Värväreitä ja etappimiehiä kuljetettiin vankilasta toiseen, kunnes matka päätyi Shpalernajan rautakalterien taakse.
Uusia värväreitä nousi kuitenkin vangittujen tilalle, uusia etappeja perustettiin ja työtä jatkettiin kiukkuisella innolla, sillä miesten lähetystä Saksaan ei saanut keskeyttää. Ja Lockstedtin harjoitteleva suomalaisjoukko kasvoi päivä päivältä urkkijoiden, ilmiantajien ja santarmien ponnistuksista huolimatta.
Mutta vangiksi joutuneet viettivät raskaita päiviä yksinäisyydessään. Useat heistä saivat olla toista vuotta vankina ja toimettomina, ennenkuin vallankumouksen humussa pääsivät vapaiksi. Joka päivä he odottivat jotakin ihmettä, joka pelastaisi heidät joko uhkaavalta hirsipuulta tai kahdeksanvuotisesta pakkotyöstä Siperiassa. He odottivat Saksan suurta rynnistystä Itämeren maihin, joka heillekin mahdollisesti toisi vapauden mukanaan. Vapautus yhä viipyi, vankilaelämän kurjuus ja vaivat jäytivät ruumista ja sielua ja yrittivät tehdä lopun hermoistakin. Mutta ankarasta vartioinnista huolimatta he pääsivät vähitellen toistensa kanssa kosketukseen, ja yhteistunto antoi voimia odottamaan ja kestämään. Siksipä venäläiset tutkintotuomarit sanoivatkin, että he eivät ole milloinkaan vielä nähneet näin sisukkaita tutkittavia. Yhden ainoan hermot pettivät, mutta toiset pysyivät reippaina loppuun saakka. Eivätkä tutkintopöytäkirjat paljastaneet suuriakaan, vaikka joku lienee jutellut ohi suun.
Shpalernajan vangeista ensimmäinen oli ylioppilas Edvard Bruhn, ja niin joudumme tarkastamaan Liisankaduntoimistoa ja sen toimintaa.
Liisankaduntoimisto ja Edvard Bruhnin vangitseminen.
Historiallis-filosofiseen tiedekuntaan kuuluva ylioppilas Edvard Bruhn, syntynyt Kotkassa, oli nuorukainen parhaassa iässään. Intomielisenä isänmaanystävänä hän liittyi ensimmäisten mukana Saksaanlähtijöihin. Tämä tapahtui juuri silloin, kun oli puhetta, että jonkun – kolmen tai neljän – kuukauden kursseilla Saksassa koulutettaisiin suomalaisista upseereita. Kun tämä toiminta, josta kasvoi sitten jääkäriliike, näytti alkuaikoina pysähtyvän partiopoikaliikkeeseen, pyysi Bruhn kesäkuussa 1915 lomaa päästäkseen käymään Ruotsissa – ja myös Suomessa. Se hänelle myönnettiinkin, ja kun minäkin satuin olemaan sentapaisella lomamatkalla, tapasin hänet Tukholmassa kesäkuussa ravintola Kaiserhofissa, jossa silloin tällöin kävimme syömässä saksalaisia makkaroita ja kenties nakkaamassa naamaamme seidelin väärentämätöntä müncheniläistä dunklesia. Puhuimme laajalti näistä asioista, ja silloin Bruhn lausui, ettei tällä pelillä asiasta hyvä tule. Enemmän miehiä on saatava Saksaan, ja monien muitten lailla näki hän siinä ainoan keinon Suomen vapauttamiseksi. Enemmän miehiä leirille, se oli päämaali, ja siinä mielessä hän matkusti Helsinkiin, jossa heti otti yhteyden aktivistien kanssa.
Katsottiin välttämättömäksi, että Suomea edustaisi suurempikin joukko kuin joku sata partiolaista, ja sitä varten tarvittiin Helsingissä luotettu ja vakava mies, sillä Bruhnin jälkiä oli kenties jo seurattu. Lääketieteen ylioppilas Erkki Malmberg lähtikin tässä tarkoituksessa Tukholmaan kesällä 1915 Merenkurkun ylitse saamaan ohjeita, vaikkakaan asia ei vielä saksalaisten puolelta ollut täysin selvä. Sillä kuten tunnettua, kohtasi suomalaisten Saksaan-tulo vaikeuksia juuri tällöin, koska partiokurssi oli päätetty lakkauttaa.
Saksasta olivat samoihin aikoihin saapuneet sotilaskoulutuksen saaneina Ragnar Heikel sekä J.W. Snellman, joiden puoleen Erkki Malmberg kääntyi. Vastamainitut olivat jo silloin ottaneet yhteyden Tukholmassa oleskelevan Hauptmann Lassenin kanssa, jonka tarkoituksena oli järjestää Suomeen saksalaisystävällinen vakoilutoimisto. Keskustelut johtivat myönteisiin tuloksiin. Malmberg ja Heikel palasivat takaisin Helsinkiin, vuokrasivat tohtori Herman Gummeruksen äidiltä kaksi huonetta Karjalaisten Osakuntatalossa Liisankatu 17, ja näin syntyi kuuluisa "Liisankaduntoimisto".
Heikelin ja Bruhnin Saksassa-käynti oli ihme kyllä pysynyt salassa, ja he saivat liikuskella rauhassa santarmien heitä ahdistamatta. Malmberg ja Heikel asuivat kotonaan ja silmänlumeeksi alkoivat uudelleen opiskella; Bruhn asettui asumaan toimistoon.
Liisankadun-toimiston työ oli sangen monipuolista. Se toimi ensinnäkin värväyskonttorina, ja kun syksyllä suomalaisjoukko Saksassa oli muutettu jääkäripataljoonaksi, vaadittiin miehiä yhä lisää. Kun näin ajan mittaan yhä useammalle oli asiasta tiedoitettu, muuttui toiminta miltei julkiseksikin, ja santarmit alkoivat epäillä toimistoa. Osakuntatalossa oli kuitenkin sangen vilkas liike, juhlia pidettiin usein, ja santarmien kävi vaikeaksi seurata toimiston hommia.
Epäilyksien välttämiseksi hoitivat Malmberg, Heikel ja Bruhn toimistoa vuoroviikkoina, jotta heitä kaikkia ei siellä pitempää aikaa samalla kertaa tavattu. Toimisto sijaitsi pihan perällä neljännessä kerroksessa, ja sieltä pääsi myös Oikokadun puolelle, mikä seikka oli omiaan vaikeuttamaan nuuskijoiden toimintaa; sillä kesti kauan, ennenkuin he saivat selville tämän toisen käytävän, jota käytettiin toimistosta poistuessa.
Miesten tiedossa oli jo, että toimistoa pidettiin silmällä, ja sitä varten he silloin tällöin kutsuivat sinne naistuttaviaan viettämään mukamas huoletonta opiskelijan elämää. Tätä santarmit ihmettelivät, sillä eihän missään poliittisessa toimistossa voitu pitää näin hauskaa. Lisäksi kertoo Malmberg, että santarmien harhaanjohtamiseksi hän osti mandoliinin sekä Bruhn viulun. He kävivät Binnemannin kolmeviikkoisen soittokurssin ja alkoivat sen jälkeen antaa konsertteja pihoilla keräten kuparilantteja. Varsinkin vaikutti se, kun Malmberg aina näytti pikkupojille, että katsoppas nyt, tämä on italialainen mandoliini, tässä on leimakin. Ja pikkupoika juoksi johonkin kerrokseen isänsä luo selittämään, että pihalla on setä, joka soittaa italialaisella mandoliinilla, jossa on leimakin – ja taas heltisi viis- tai kymmenpenninen. Siltä varalta, että jompikumpi instrumenteista särkyisi, kuljetettiin mukana okariinoa ja kuusikulmaista hanuria, jota viimeksimainittua Malmberg oli opetellut soittamaan kädet selän takana. Sen esitys muodostuikin vetonumeroksi. Bruhnin viulu ei ollut parasta lajia, sillä ostettaessa oli säästetty rahaa. Pääpaino oli pantu komealle viululaatikolle, joka esiintymistilaisuuksissa aina avattiin, jotta sen kaunis sisustus oli kaikkien nähtävänä.
Tämä konserttihomma vei santarmit aivan sekaisin, sillä he eivät tosiaankaan tienneet, mikä oli totta, mikä leikkiä, ja sen varjolla toimiston vaarallinen työ sai vielä jatkua rauhassa. Sillä vaarallista se tosiaankin oli, ja pään menettämisen uhalla miehet siellä työskentelivät.
Mainitsin jo, että työskentely oli monipuolista. Värväyshomma muodosti siitä vain osan, vaikkakin tärkeän, ja se lopullisesti saattoi santarmit toimiston jäljille. Paitsi värväystä, harjoitettiin tiedustelutoimintaa, ja niin pian kuin joku ryssien laivastosta lähti Helsingistä, sähkötettiin siitä viipymättä Tukholman kautta Saksan meriesikunnalle Berliiniin, ja taas olivat Saksan laivastot sekä lentäjät liikkeellä. Suomeen rakennettavista varustuksista ja vallituksista oli saatava kartat ja niinikään hankki toimisto kaikki venäläiset miinoituskartat, – joiden mukaan muuten kuljettiin silloinkin, kun ensimmäinen saksalainen vedenalainen saapui Suomenlahdelle Loviisan saaristoon tuoden mukanaan kahdeksan jääkäriä ja parituhatta kiloa räjähdysainetta.
Myös suoranaisiin aktiivisiin tekoihin otti toimisto osaa räjähdyttäen ryssien laivoja ja varastoja. Apuväkenä käytettiin venäläisiä sotamiehiä sekä naisia. Muuan oloja kuvaava seikka tapahtui silloin syksyllä, ja kerrottakoon se tässä. Kaksi venäläistä rahtilaivaa oli Katajanokan satamassa, niihin lastattiin tykistöä ja miehistöä, ja lähtöpäivä oli jo määrätty, määräpaikkana Tallinna. Laivat oli tuhottava tavalla tai toisella, ja kun ei muita keinoja keksitty, käytti Malmberg apunaan muuatta venäläistä sotamiestä, joka jo aikaisemmin oli tehnyt toimistolle palveluksia. Sotamies oli kuitenkin tällä kertaa varsin vastahakoinen avustamaan, ja vasta kun oli tarjottu ruplia oikein rutkasti sekä vapaa pääsy rajan yli Ruotsiin, suostui hän viemään pommit laivoihin. Laivat lähtivät matkalle, räjähtivät Suomenlahdella vissien tuntien kuluttua, eikä sirpalettakaan niistä sen jälkeen löydetty. – Siinä taas kaksi Suomenlahden salaisuutta.
Kun sotamies tuli toimistoon nostamaan loppupalkkiotaan, kysyi Malmberg, minkä takia hän niin vastahakoisesti oli ottanut tehtävän suorittaakseen, kun se kuitenkin oli niin helppo ja siitä lähti paljon rahaa. Sotilas sanoi, että kyllähän hän muuten olisi sen tehnyt mielelläänkin, mutta kun toisessa laivassa sattui olemaan matruusina hänen veljensä, jonka kanssa hän lapsesta saakka oli yhdessä kasvanut, ja sitäpaitsi he olivat olleet koko ikänsä hyviä ystäviä keskenään. Nyt meni veli jäljettömiin.
Mutta ruplat korvasivat surut, ruplien tieltä väistyivät tunneseikat, sillä sota on sotaa.
Liisankadun-toimiston työskentely kävi ajanmittaan vaaranalaiseksi etupäässä värväystoiminnan vuoksi. Joulukuussa 1915 toimiston hoitajat katsoivat parhaaksi siirtyä turvallisemmalle maaperälle, ja sen vuoksi päätettiin siirtyä Ruotsiin.
Joulukuun puolivälissä läksi ensimmäisenä R. Heikel ja pääsi onnellisesti perille oikealla passilla, joita siihen aikaan vielä käytettiin rajan yli kulkiessa, vaikkakin useimmat Saksaan menijöistä katsoivat parhaaksi livahtaa jäniksenpassilla. Joulukuun 19 p:nä jättivät sitten myös Malmberg ja Bruhn toimiston ainakin toistaiseksi. Jos santarmit rauhoittuisivat, niin voitaisiinhan palata vielä takaisin jatkamaan toimintaa.
Mutta se osoittautui kylläkin mahdottomaksi. Kun miehet hävisivät Helsingistä, kiiruhtivat santarmit pitämään kotitarkastuksen toimistossa. Bruhn lienee jättänyt sinne erinäisiä papereitaan sekä pistoolin, ja ne joutuivat santarmien käsiin. Yleensä koko toimiston työskentelyaikana oli tarkoin varottu, ettei suinkaan mitään vaarallisia papereita jäänyt huoneistoon, mutta kiireessä lienee Bruhn unohtanut tavarat sinne, vaikka nimenomaan oli edellisenä iltana vakuuttanut käyvänsä ne noutamassa. Santarmit löivät sinetin toimiston ovelle ja alkoivat etsiä miehiä.
Malmberg ja Bruhn olivat silloin jo matkalla Tornioon. He aikoivat myös yrittää rehellisellä passilla. Välillä oli tullut määräys, että Torniossa on toimitettava ruumiintarkastus. Sen kuultuaan Malmberg junamatkan varrella useampaan kertaan tiedusteli Bruhnilta, oliko hänellä mitään vaarallisia papereita matkassaan, johon kysymykseen Bruhn vastasi jyrkästi kieltäen.
Tultiin Tornion asemalle, ja santarmit tutkivat matkatavarat sekä tiedustelivat matkan syitä. Tavarain tarkastuksessa ei löydetty mitään, mutta sitten seurasi ruumiintarkastus, joka toimitettiin yksinäisessä kopissa. Tämä määräys oli tullut sangen odottamatta torniolaisille rajasantarmeillekin. Niinpä ei heillä ollut naispuolista ruumiintarkastajaa, vaan eräänkin ruotsalaisen rouvan santarmi tarkasti kahden kesken. Mutta rouva otti tämän pahakseen katsoen toimenpiteen röyhkeydenosoitukseksi, josta hän sitten Ruotsin puolelle tultuaan vihaa uhkuen kertoi, että "en sormellanikaan auttanut riisumisessa enempää kuin pukemisessa, santarmi sai tehdä kaiken".
Tavarain tarkastuksessa santarmi kysyi Erkki Malmbergilta, mikä on hänen matkansa tarkoitus, ja Malmberg vastasi menevänsä Tukholmaan ostamaan ihmisten pääkalloja, joista siihen aikaan anatomisella laitoksella oli puute. Malmberg tutkiskeli näet myös lääketiedettä, vaikka tutkiskelut ja opinnot samoinkuin R. Heikelinkin olivat vain silmänlumeeksi.
Sitten santarmi kysyi, jotta mitä se tällainen pääkallonmetsästys tarkoittaa, sillä eilen tästä jo matkusti muuan opiskelija, joka kertoi menevänsä pääkallojen ostoon Tukholmaan. Hän tarkoitti R. Heikeliä.
Malmberg vastasi santarmin käyttämällä ruotsinkielellä, "että pääkalloista on nykyisin kova puute, eikä niitä saa kuin Stockholmista ja Petersburgista." Santarmi oikaisi heti Petersburg-nimityksen ja pyhässä innossaan sanoi, ettei sellaista nimeä ole enää olemassakaan, vaan se on Petrograd.
Sitten vietiin miehet ruumiintarkastukseen kumpikin koppiinsa, ja tarkastusta hoitava santarmi oli aluksi hyvin virallinen Malmbergin suhteen. Kaikki vaatteet vaadittiin riisumaan, ja sitten santarmi tunnetulla venäläisellä kätevyydellään tarkasti jokaisen vaatekappaleen. Löydettyään taskuista vain joitakuita leväperäisiä kuvia, joilla ei ollut politiikan kanssa mitään tekemistä, tuli hän hyvälle tuulelle ja hyväksyi tutkittavansa.
Malmberg tuli kopista, katseli matkustajia, mutta Bruhnia ei heidän joukossaan tavannut. Hän arveli, että kenties Bruhnin tarkastus ottaa pitemmänkin ajan ja jäi odottelemaan. Silloin lähestyi häntä muuan suomalainen rautatievirkailija, joka ohimennen sanoi: "tiedättekö, että teitä on Helsingistä saakka seurattu?" Malmberg aluksi hiukan hätkähti, mutta arveli sitten miestä santarmien lähettämäksi, jonka vuoksi vastasi sangen lyhyesti, ettei heillä ole ollut siihen mitään syytä, ja tiedusteli lisäksi, onko vieressä seisovaa riikinruotsalaistakin seurattu, sillä he olivat matkustaneet samassa vaununosastossa.
"Ei", vastasi virkailija, "vain teitä kahta."
Nyt arvasi Malmberg jotakin olevan vinossa, sillä Bruhnin tarkastus kesti yhä. Häntä ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä hän kyllä tulisi jäljestäpäin, jos pääsisi, jota Malmberg muuten jo piti mahdottomana. Nyt oli lähdettävä, ja hän ottikin matkatoverinsa ruotsalaisen kanssa ajurin ja vinhaa vauhtia karautti jäälle.
Helsingistä lähtiessä sää oli ollut nuoskea, nyt näytti elohopea -40 C, ja lisäksi kävi viima. Malmberg veti ohuen palttoonsa kauluksen korvilleen ja lippalakillaan koki suojella kasvojaan kyyrysissään istuen. – Jäällä oli vielä tarkastuskoppi, siellä hetkeksi pidätettiin, mutta kun ruotsalainen oli laulavalla murteellaan selitellyt asiaa, päästettiin heidät jatkamaan matkaa.
Malmberg ajoi suoraan Kekonin ja Tuompon luokse, jotka asuivat lähellä kievaria, mutta lyhyellä matkalla pakkanen oli purrut kasvot aivan valkoisiksi, ja niitä piti ensin hieroskella lumella ennenkuin saattoi astua huoneeseen.
Hän lähetti viipymättä sanan Eero Heickellille Tornioon tiedustellen Bruhnin kohtaloa, ja hänen pahat aavistuksensa olivatkin toteutuneet. Bruhn oli vangittu ja hän itse päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä. Sillä vielä hänen ollessaan Suomen puolella saapui viranomaisille vangitsemismääräys. Sen saapuessa otatti hän jo hevoskyydillä joella, mutta jäällä olevalle vahtimiehelle ei keritty toimittaa pidättämismääräystä. Siihen olisi tarvittu Paavo Nurmen tapainen juoksija. Ja niin voi sanoa, että Erkki Malmberg oli päässyt rajan yli hiukan vaille kahdettatoista hetkeä.
Malmberg sähkötti heti veljelleen Ollille Helsinkiin sekä sitäpaitsi lähetti miehen – toisen Sundellin veljeksistä tiedustelemaan, kuinka asiat siellä olivat. Sähkösanoma häipyi matkalla, mutta Sundell pääsi onnellisesti perille ja ilmoitti Olli Malmbergille Bruhnin vangitsemisesta.
Olli sai tiedon vangitsemisesta myöhään yöllä ja päätti käydä tarkastamassa toimistoa ja kerätä pois sinne mahdollisesti jääneet vaaralliset paperit. Kolmen toverinsa kanssa hän sivuutti Liisankadun puoleisen portin, mutta huomasi portilla kaksi miestä, jotka todennäköisesti olivat santarmien jättämiä vahteja. Varovaisuussyistä ottivat he mukaansa kaksi kadulla tapaamaansa kevytkenkäistä tyttölasta, ja kaksi miehistä yritti Oikokadun puolelta uudelleen huoneistoon.
Portaissa tapasivat miehet taas santarmien jättämän vahdin, ja toimiston oven kohdalle tultuaan huomasivat sen sinetöidyksi. Nopeasti liikkuen pääsivät he häiritsemättä kadulle ja hajaantuivat eri ilmansuuntiin. Tapaus oli tytöille ilmeinen pettymys – –
Olli Malmberg saapui kotiinsa puoli kahden korvissa yöllä. Huoneisto oli valaistu ja kotitarkastus paraikaa käynnissä. Se kohdistui tosin pääasiallisesti Erkki Malmbergin huoneeseen, mutta Ollinkin vanhoja käsikirjoituksia takavarikoitiin tärkeinä asiapapereina, niiden kun luultiin kuuluvan toimistolle ja E. Malmbergille. Olli Malmbergilla oli muuten taskussaan tärkeä paperi, mutta hän säästyi ruumiintarkastukselta.
Tilanne oli kyllä tiukka, sillä santarmit epäilivät vahvasti jo Olli Malmbergiakin, ja hirsipuuhun olisi hänen tiensä johtanut, jos sattuivat tarkastamaan taskut. Mutta paperi oli päällystakin taskussa, eikä kotitarkastuksessa löydetty mitään. Santarmit tiedustelivat, milloin Erkki palaa takaisin Suomeen, ja Olli vakuutti hänen saapuvan ensi tilassa, viimeistään ensi lukukauden aluksi, ja varmemmaksi vakuudeksi hän lupasi vielä kirjoittaakin Erkille. Hän vakuutti lisäksi, että Erkki varmasti palaa saatuaan hänen kirjeensä, ja siihen luottaen santarmit jättivät hänet rauhaan ja poistuivat. Sillä he eivät tunteneet suomalaista sananlaskua, että parempi pyy pivossa kuin kaksi Ruotsissa, ja he luulivat odottamalla saavansa molemmat veljekset ansaan.
Olli Malmberg poistui nopeasti Ruotsin puolelle turvaan, ja santarmit jäivät kaivaten odottelemaan kirjeenvaihdon tuloksia.
Mutta Bruhn, "Pikku Bruun", kuten häntä toveripiireissä kutsuttiin oli auttamattomasti kiinni. Pari päivää pidettiin häntä Torniossa uuden saaliin toivossa, sitten vietiin Helsinkiin. Hän oli ensimmäinen Saksassa käynyt jääkäri, joka vakavammin joutui santarmien käsiin, ja siksi häntä kuulusteluinkin tiukasti. Oman henkilökohtaisen osuutensa Saksan-matkaan hän kertoi tarkkaan, sillä eräs hänen kadottamansa taskukirjan lehti oli toimistosta joutunut santarmien käsiin, ja hän huomasi parhaaksi jutella, niinkuin asia hänen kohdaltaan oli.
Helsingistä vietiin Bruhn Shpalernajaan, jossa hän sai kitua aina Venäjän vallankumoukseen saakka. Mutta ei vankila-aikakaan ollut vienyt mieheltä sisua. Jo seuraavana päivänä vapautuksen jälkeen näkivät toiset suomalaiset hänet autossa kiitävän Liteinajan sillalla ryssien mukana jakamassa svabodaa kivääri kädessä. Sillä Bruhn oli nopean toiminnan mies.
Kun Shpalernajasta vapautuneet suomalaiset palasivat Venäjältä, siirtyi Bruhn Tukholmaan ja vapaussotaamme odotellessaan perusti siellä väriagentuurin, jolla ansaitsi toimeentulonsa. Jääkäripataljoonaan hän ei enää matkustanut katsoen sellaisen toimenpiteen tarpeettomaksi. Ja kun muistamme, millä mielellä kreivi Schwerin silloin katseli suomalaisjoukkoa, nähden siinä vain välttämättömän pahan, muukalaislegioonan, josta oli päästävä eroon mahdollisimman kivuttomasti, ymmärrämme hänen menettelynsä, sillä ainakin allekirjoittanut katsoi Shpalernajassa olleiden suomalaisten Saksaan-palaamisen tarpeettomaksi. Tämän käsitykseni lausuin Aarne Sihvollekin heti hänen saavuttuaan Berliiniin. Puheeni oivaltaen hän ymmärsi voivansa ajaa asiaamme tehokkaammin Ruotsista käsin. Siksipä hänkään ei palannut enää pataljoonaan, vaan matkusti Tukholmaan, josta käsin hänellä oli suurempi toimintavapaus kiireellisen asiamme edistämiseksi. Minäkin olisin silloin palannut takaisin Ruotsiin, mutta epädiplomaattisena miehenä arvelin vain saavani aikaan häiriöitä eri isänmaallisten toimistojen välillä. Sitäpaitsi kuuluisan Rautenfelsin pommijutun jälkeen Norjassa oli nimeni merkitty ruotsalaistenkin kirjoihin, vaikkakin toistaiseksi olin yksi niitä harvoja pommareita, joita Lantto Haaparannassa ei vielä ollut karkoittanut Norrbottenin läänistä – taikka koko Ruotsista.
Edvard Bruhn taisteli majuri Walleniuksen joukoissa Kurtilla kesällä 1918, joista taisteluista on lähemmin kerrottu kirjassani "Petsamoa perimässä". Hän toimi aina etulinjassa partionjohtajana ryssää vastaan ja oli häikäilemätön otteissaan.
Viron vapaustaisteluun hän riensi heti ensimmäisten joukossa. Siellä hän haavoittui ja kuoli haavastaan saamaansa verenmyrkytykseen.
Näin katkesi intomielisen itsenäisyystaistelijan elämänlanka.
Erik Evert Eriksson.
Oy. Gutzeitin tarkastaja, syntynyt Uudessakaarlepyyssä 14.2.1892.
E.E. Eriksson kertoo kokemuksistaan seuraavaa:
Viha ryssää kohtaan oli meillä veressä jo lapsuudesta saakka. Meidän velvollisuutemme oli vihata, sen jälkeen kuin ryssän laittomuudet, valanrikkomiset Bobrikoffin & consortes mukana olivat kerran alkaneet. Sellainen oli mieliala kaikkialla minun kotipuolessani Pohjanlahden rantamilla.
Jo nuorena koulupoikana tulin kosketuksiin venäläisen laittomuusjärjestön kanssa harmaatakkisten santarmien hahmossa. Vieläpä satuin asumaan vastapäätä heidän päämajaansa Amerikankadulla, joten saatoin akkunastani katsella heidän hommiaan. Komennuskuntaan kuului yksi upseeri ja 4-6 miestä. Enpä aavistanut silloin, että täysikasvuisena tulisin niin läheisiin ja epämiellyttäviin tekemisiin näitten ryssän järjestöjen apurien kanssa.
Siihen aikaan saapui John Grafton, ja aika oli nuorelle koulupojalle mitä jännittävin. Metsissä oli salaperäisiä mustiinverhotuita laatikoita, jotka sisälsivät pienempiä ja suurempia Grafton-revolvereja. Hauskinta oli kuitenkin suurlakko, jolloin naapurini santarmit saivat antautua. Silloin olivat suuret Grafton-revolverit paikallaan, ne levittivät uhkaavaa vakavuutta tilanteeseen. Kalmankalpeina koko sakki vietiin kaupungin poliisivankilaan ja sieltä myöhemmin pääkaupunkiin.
Tuli sitten vuosi 1914. Olin keväällä suorittanut tutkintoni Ruotsalaisessa Kauppakorkeakoulussa, jonka johdossa silloin oli sittemmin murhattu tohtori Oscar Rosenqvist, ja astunut Vakuutusyhtiö Kalevan palvelukseen. Siellä oli samaan aikaan myöskin toimessa nykyinen Hangon Suomalaisen Yhteiskoulun rehtori, fil. maisteri Väinö Kokko. Häneltä sain heti, maailmansodan puhjettua elokuussa, kuulla jääkäriliikkeen ensimmäisistä valmisteluista. Kalevassa valmistimme ensi aluksi lentolehtisiä, kiertokirjeitä y.m., jotka minä kirjoitin puhtaiksi ja monistin sen komitean laskuun, johon kuului m.m. Kokko, Svedlin, Eklund ja Donner, ja joka tavallisesti kokoontui Ostrobotnialla.
Ensimmäiset toverini, joita kehoitin lähtemään Saksaan, olivat Ragnar Dyhr ja Edvard Bruhn, ja he lähtivätkin heti matkaan. Itse aioin myös vähitellen siirtyä rajan yli, mutta kesti kauan, ennenkuin Sten Holmin välittämänä sain passini Pietarsaaresta, sillä kaupungin silloinen poliisimestari Vilenius oli erikoisen rettelöivä bobrikoffilainen ja koetti keksiä esteitä.
Niin kului talvi 1915, ja kesällä ilmestyi Bruhn yht'äkkiä Helsinkiin Saksasta erikoismääräyksineen. Hän tuli heti tapaamaan minua ja ilmoitti salaiset määräyksensä. Minusta tuntui heti, että Bruhn oli liian nuori ja lapsekas niin vakaviin ja vaaranalaisiin tehtäviin, mutta mikäs auttoi. Minä autoin häntä tutustumaan tilanteeseen, ja kun myöhemmin Erik Malmberg ja Ragnar Heikel tulivat avuksi, sujui kaikki hyvin. Joulun lähestyessä alkoi maa polttaa "toimiston" jäsenien jalkoja, ja he saivatkin luvan siirtyä rajan yli. Toiminta oli kaikessa hiljaisuudessa siirtyvä uusiin käsiin. Ennen Tornion-matkalle lähtöä tarkastin Edvard Bruhnin henkilökohtaisesti, eikä hänellä ollut mitään vaarallista mukanaan. Kysyin, oliko tohtori Gummeruksen asunto, silloinen "toimisto" Liisankatu 17:ssä tyhjennetty, johon Bruhn vastasi siellä vielä olevan yhtä ja toista, mutta että se seuraavana päivänä perinpohjin tyhjennettäisiin. Niin matkusti hän, mutta pidätettiin Torniossa, juuri kun oli sivuuttamaisillaan raja-aseman. Viimeisenä minuuttina tuli santarmihallituksen sähkösanoma, jossa Malmberg, Heikel ja Bruhn määrättiin pidätettäviksi. Heikel oli silloin jo Haaparannassa, Malmberg silmänräpäystä aikaisemmin lähtenyt asemalta ja pelastanut nahkansa.
Päivää näiden kahden lähdön jälkeen tuli toimistohuoneisto Liisankadulla perinpohjin pengotuksi ja sinetöidyksi. Santarmien saalis sieltä oli sangen runsas. Sieltä löytyi m.m. 19 negatiivia Venäläisen yleisesikunnan salaisista kartoista ja linnoituksista Suomessa, jotka sitäpaitsi oli valokuvattu itse yleisesikunnassa, uusimmanmallisia saksalaisia parabellum-pistooleja, salakirjoituksia y.m.
Joulu meni ja paria päivää ennen uutta vuotta, kello 9 aikaan illalla, saapui 8 santarmia ja muutamia suomalaisia poliisimiehiä kotiini Pohjalaiseen Pensionaattiin Iso-Roopertink. 1. Kotitarkastus pidettiin, mutta tuloksetta. Paperit ja rahat takavarikoitiin. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin seurata kiltisti Albertinkadulle, jossa minulla oli ilo seistä silmä silmää vasten itsensä santarmieverstin kanssa, joka korkeasta asemastaan huolimatta karttoi katsettani. Lyhyt ryssänkielinen määräys odottaville santarmeille, ja niin lähdettiin Helsingin kaupungin komealla poliisiautolla hyvää vauhtia läpi kaupungin ryssän päävartioon Katajanokan sillan luona. Kolmen päivän nälkäkuuri ja paukkuva pakkanen vain lisäsivät sitä kiukkua, joka minussa alkoi kiehua. Kun olin saanut tilaisuuden heittää yhden ryssäläisen aliupseerin ulos kopistani, sain heidät ymmärtämään, että minäkin olin hiukan ruuan tarpeessa. Sama aliupseeri tuli myöhemmin useasti takaisin ollen pelkkää nöyryyttä ja kohteliaisuutta. Varmastikin kuvaavaa koko kansalle. Tämä pieni näytös aiheutti kuitenkin, että santarmiupseeri Serebrjakoff, jonka sittemmin tapasin noin joka toinen yö, kutsuttiin paikalle. Serebrjakoffilla oli laajat santarmiston ja ryssän viranomaisten antamat valtakirjat ja oli ryssien mielestä se mies, joka voisi nujertaa meidät, kuten hänen tulkkinsa, merikadetin pukuun pukeutunut baltilainen parooni eräänä vartioimattomana hetkenä minulle uskoi, samalla pyytäen anteeksi, että hän esiintyi moisessa toimessa. Hän toivoi minun ymmärtävän, ettei hän suinkaan vapaaehtoisesti toiminut tulkkina.
Lähin naapurini päävartiossa oli herra Cairenius Englannin konsulaatista, joka oli ollut viseeraamassa Bruhnin, Heikelin ja Malmbergin passit, ellen väärin muista. Hänet vapautettiin noin viikon kuluttua, ja minä sain periä hänen koppinsa, joka oli hiukan lämpimämpi kuin omani, jossa ei ollut ollenkaan tulisijaa. Sitten tuotiin kaksi työtoveriani Kalevasta, Janne Martikainen ja Ludv. Lauraeus kuulusteltaviksi minun asiassani, mutta nämä pääsivät muutaman päivän kuluttua vapaiksi. Samaten pidätettiin neidit Ethel Frisell ja Elli Selin, jotka olivat kuulusteltavina Bruhnin asiassa, mutta päästettiin lyhyen ajan kuluttua vapaiksi. Paljon tiukemmassa istuivat Wallin, Savenius, Niiranen, Laakso, Dahlberg ja nuori Ruuth.
Kenen ilmiannon perusteella minut vangittiin, en vielä tänäkään päivänä tiedä, mutta että minun kuitenkin piti jäädä edelleenkin pidätetyksi, siitä saan yksinomaan kiittää Bruhnin täydellistä tunnustusta.
Vangitsemisessani on sitäpaitsi eräs hämärä kohta, jota olen monesti miettinyt, saamatta sitä kuitenkaan selväksi. Muutamaa päivää ennen santarmien tuloa ilmestyi Pohjalaisten Pensionaatin ruokasaliin mies, joka omituisen hermostuneen käytöksensä vuoksi herätti huomiota. Olin juuri lähdössä ulos aamiaisen jälkeen, kun eteisessä kassan luona törmäsin yhteen hänen kanssaan. Harvoin olen nähnyt sellaista kauhunilmettä miehen silmissä kuin tällä oli nähdessään minut. Minusta tuntui kuin hän olisi tahtonut vaipua seitsemän syltä maan alle. Minä otin asian tyynesti, mutta rouva Rosenqvist, joka oli kassassa, sanoi: "Ole, Evert, varovainen, se mies oli varmaan ryssän vakooja." Minä olin edelleen huoleton, sillä tunsin miehen. Hän oli maisteri Malm. Kaksi päivää tämän jälkeen istuin minä turvassa lukkojen ja telkien takana.
Oleskelu yksinäisessä kopissa päävartiossa oli sanomattoman ikävää etenkin alussa. Sitäpaitsi oli tammikuussa kovia pakkasia, ja koppi oli kylmä. Patjaton, tyynytön ja peitteetön puulavitsa ei ollut erikoisen houkutteleva. Unta tuskin saattoi ajatellakaan, sillä kylmyys pakotti joka 5 minuutin kuluttua nousemaan lavitsalta. Seinässä oli nim. yksi lämpöisempi paikka, jonka kohdalla arvatenkin oli naapurikopin tulisija, ja likistäytymällä seinää vasten lujasti sain hiukan varastetuksi itselleni lämpöä. Nälkäkin alkoi vähitellen vaivata. Mutta sen sijaan, että se olisi, kuten ryssä oli laskenut, pehmittänyt uppiniskaisen luonnon ja tehnyt sen taipuisaksi mielenkiintoisiin tunnustuksiin, vaikuttikin päinvastaista. Kiristetyin hampain kirosi moni muu kerallani näinä kylminä talvipäivinä turmaa ja kirousta ryssälle.
Kuulustelut alkoivat neljän viiden päivän eristyksen ja nälän jälkeen ja jatkuivat keskeytymättä syksyyn asti. Samat kysymykset toistuivat loppumattomiin. Santarmiupseeri Serebrjakoff oli varmaankin päättänyt niittää laakereita meidän kustannuksellamme, koettaen mihin hintaan tahansa puristaa meistä totuuden. Mutta hän kyllä harmaantui sitä ennen oltuaan alussa nuori ja komea mies. Hän sanoikin jossakin tilaisuudessa suunnilleen seuraavasti: Paljon olen eläessäni ollut tekemisissä kaikenlaisten ihmisten ja kansallisuuksien kanssa, mutta niin itsepäistä joukkoa kuin te suomalaiset, en ole koskaan nähnyt.
Muistan esim., kuinka Jankko tuotiin Viaporiin ja sai istua aikansa, kunnes Serebrjakoff eräänä pimeänä yönä ilmaantui kuulustelemaan häntä. Tämä luuli Jankosta, joka näytti yksinkertaiselta nuorukaiselta, vihdoinkin löytäneensä sopivan uhrin. Kohteliaammalla ja ystävällisimmällä tavallaan hän avasi asiakirjat ja teki tavalliset kysymyksensä Jankon rauhallisesti kuunnellessa. Sitten hän otti suuren lompakkonsa ja heilutteli muutamia suuria seteleitä merkitsevin elein. "Saatte vapaasti mennä yli rajan eikä kukaan saa koskaan tietää, mitä olette puhunut." Jankko vastasi ainoastaan: "Niin paljon rahaa ei Venäjällä olekaan." Serebrjakoff hyökkäsi ylös kalmankalpeana kiukusta ja lyöden nyrkkiä pöytään karjaisi: "Tulemme hirttämään teidät." Jankko nousi ylös rauhallisesti ja sanoi: "Mennään heti."
Helmikuun alussa tyhjennettiin päävartio meistä suomalaisista, jotka kimsujaan kantaen sotilassaaton seuraamina vietiin Viaporiin, jonne pahimmat rikolliset meistä, t.s. "vakoojat" tuotiin. Viaporissa oli sotilasruoka voimakasta ja riittävää, paastonaikaa pääsiäisen edellä lukuunottamatta, jolloin kyllä sai kiristää vyötä. Mutta jos oli rahaa ostaa jotakin lisäruokaa ja savukkeita, saattoi elämä kopissa ajoittain tuntua mukavalta, etenkin jos oli onnellisesti sivuuttanut ensimmäisen nälän yksinäisyyden ja työttömyyden aiheuttaman käänteen. Sellaista käännettä on melkein mahdoton kuvata, ja vakuutan, että siihen tarvitaan vahvat hermot ja terve, nuorekas fysiikka, jos tahtoo kestää taistelun ja suoriutua siitä voittajana.
Joukkomme mieliala tässä vanhassa linnoituksessa oli mitä reippain ja parhain. Erittäinkin myöhemmin keväällä, jolloin, kiitos ystävällisten aliupseerien ja ikämiessotilaiden, jotka säännöllisesti tulivat päävartioon ja oppivat tuntemaan meidät, huolimatta vartioivista upseereista ja santarmeista, antoivat meidän kokoontua käytävässä ja puhella keskenämme. Tavallisesti tapahtui tämä aurinkoisina aamuina 5-6 aikaan. Yksi sotilaista asettui käytävän suulle pitämään silmällä vartiosotilaitten, upseerien ja sisäänkäytävien ovia, jolloin aliupseeri avainnippunsa kanssa ilmestyi ja avasi koppien ovet, jonka jälkeen ryömimme kuin rotat koloistamme, livahtaaksemme sisään pienimmästäkin vartijan vihjauksesta. Jos upseeri sattui tulemaan, lukitsi aliupseeri meidät nopeasti sisään, ja upseerin ehdittyä käytävään olivat kaikki paikoillaan ja vangit telkien takana. Joku upseeri päästi meidät kerran kesällä 6-7 miehen joukoissa vartijan kanssa päävartion luona olevalle kentälle, jossa saimme kävellä edestakaisin pitkässä rivissä. Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä kävelymme huomattiin santarmikansliasta, ja se sai lyhyen lopun. Tämä oli ensimmäinen kerta 7 kuukauden aikana, jolloin sain raitista ilmaa lukuunottamatta kävelyä yli jään Viaporiin.
Keskikesällä, eräänä kuumana päivänä tuli santarmi haalaten patjaa puupenkilleni. Torjuin kylmästi tarjouksen. Olin jo tottunut nukkumaan kovalla, joten patjasta olisi ollut vain harmia.
Yhteiset varastetut hetket vankilan käytävässä olivat ainoana virkistyksenä tässä yksinäisyydessä. Kysymykset ja vastaukset lentelivät. Piti ottaa selvää, miten kukin oli valehdellut, että kaikki muutkin valehtelisivat suunnilleen samoin. Ja siellä kuultiin moni jännittävä juttu, joka oli tapahtunut milloin millekin hiljaisessa työssä.
Vastapäätä oleva mies, jota koppini luukusta päivittäin katselin, oli ruotsalainen William Persson, joka monia vuosia Suomessa asuneena oli ottanut osaa värväykseen sekä muihin vaarallisiin hommiin. Persson oli lihavahko, humoristinen mies tullessaan Viaporiin, eikä huumori pettänyt näinä viitenäkään kuukautena, jotka hän sai viettää telkien takana. Hän oli mukana helmikuussa tullessamme jalan Viaporiin, ja kun iltahämärässä saavuimme matkan päähän, vanhaan ruotsalaiseen päävartioon, jonka sisäänkäytävää kolme kruunua koristi, astui William Persson rivistä, nosti hattuaan ja toivotti meidät tervetulleeksi kotiinsa.
Huumori kesti, mutta lihat alkoivat tippua. Kun santarmit veivät hänet 1 p:nä toukokuuta Ruotsin alamaisena rajan yli lähetettäväksi, saattoi hän vetää takkinsa melkein kaksin kerroin päällensä. Kohteliaana, kuten aina, astui Persson käytävään, nosti knalliaan ja kumarsi sirosti minulle, joka luukustani katselin käytävän tapahtumia, kiitti muutamin sanoin hauskasta seurasta ja katosi.
Mutta maailma on pieni. Kun kesäkuussa 1917 kävelin vapaana ja ilmielävänä Tukholmassa, näin hirmuartikkeleita jättiläisrubriikein ja valokuvin: "Pommimies Kristianiasta, suomalainen William Persson, Rautenfelsin oikea käsi vangittu Norjassa." Tämä kaikki ruotsalaisessa sanomalehdistössä!
Perssonin seuraajana oli kopissa pitkä, musta, pitkäpartainen mies, joka siirrettiin siihen suuresta upseerikopista. Hänellä oli nyt ahtaampaa, mutta oli paremmassa seurassa, kuten hän vakuutti. Ja Waldemar Lindberg tuskin valehteli muuten kuin ryssälle. Toisella puolella oli nuori Bertel Backberg, hiljainen, miellyttävä ja humoristinen, ja toisella Janne Mellin, jonka ryssänkielen taidosta meillä oli korvaamaton hyöty. Kauimpana nurkassa oli "Merirosvo" (Max Lindblom) saanut paikkansa.
Kesä painui syksyyn ja sato katsottiin kypsäksi. Edvard Bruhn, joka oli koko ajan ollut eräässä upseerikopissa, oli yht'äkkiä kadonnut, ei kukaan tiennyt minne. Eräänä syysaamuna tuli Mellinin ja minun vuoro. Santarmien seurassa mentiin moottorilla vanhaan tuttuun päävartioon Katajanokalle, jossa vietimme yön. Seuraavana aamuna aikaiseen asteli vakava joukko, mukana myöskin 8 vangittua ryssäläistä matruusia rautatieasemalle, jossa vankivaunu odotti valmiina. Aamu oli varhainen, eikä näkynyt ainoatakaan tuttua, jonka kanssa olisi voinut lähettää terveiset kotiin.
Saman päivän iltana avasi Shpalernaja hyväntahtoisesti kalteriporttinsa kahdelle väsyneelle matkamiehelle.
Kellarikerroksen kosteassa kopissa oli minulla ensimmäisenä yönä seurana nuori grusialainen ylioppilas, juuri saapunut poliittinen rikollinen. Hän uskoi minulle, että suuri ratsia oli alkanut ja uusia tulee. Aamulla sain vakituisen yksinäisen kopin neljännessä kerroksessa, n:o 167.
Niin alkoi uusi ajanjakso, vielä yksinäisempi kuin edelliset, mutta harjoitusta oli ollut kylliksi, niin että uudet olosuhteet eivät paljoakaan vaikuttaneet. Pahinta oli, että rahat loppuivat, ja ruoka Shpaleraajassa ei ollut kulttuuri-ihmisen syötävää: likavedessä keitettyä pahentunutta silakkaa tai rasvassa uiskentelevia ryynejä, joita oli aivan mahdoton nauttia. Nämä ruokalajit menivätkin suoraa päätä klosettiin. Ainoa syötäväksi kelpaava oli ryssän limppu, jota tarjoiltiin kopin ovessa olevasta luukusta. Suolaa oli kopissa, ja kolme kertaa päivässä tuotiin kuumaa vettä, n.s. "kipjatok". Ryssänlimppu, suola ja lämmin vesi oli ainoana ruokanani kahden kuukauden aikana. Sokeria ja teetä, vielä vähemmän tupakkaa ei saanut ilman rahaa. Oli laskettu, että vanki tällaisella ruualla voi elää korkeintaan kolme vuotta. Hän joko kuolee hitaasti nälkään tai sitten jokin tauti tekee lopun heikontuneesta ruumiista.
Mutta elämähän ei koskaan ole niin pimeätä, ettei siinä olisi aina jokunen valopilkkukin. Ja se valopilkku Shpalernajan pimeydessä oli kirjojen saaminen vankilan kirjastosta, jonka aivan pian sain tietää. Kokonaista kaksi kirjaa viikossa oli paljon toimettomassa yksinäisyydessä, jossa minuutit tuntuivat tunneilta. Minä suorastaan hekumoin venäjän-, saksan- ja ranskankielisellä kirjallisuudella. Luin Tolstoita, Dostojevskia ja Turgenjeviä sekä Peer Gyntin venäjäksi, sitten Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun saksankielisenä, Goethen, Rousseaun y.m. teoksia. Nälkä ja muut ikävyydet unohtuivat täten pitkiksi ajoiksi.
Elämä vankilassakin voi toisinaan olla suorastaan valoisaa. Kun parisen kuukautta oli kulunut, tuli ylivanginvartija – luultavasti eläkkeellä oleva vanha pyöveli – eräänä pimeänä syyspäivänä luokseni niin suuri paketti mukanaan, että se ei mahtunut ruokaluukusta sisään, vaan sitä varten piti oikein avata kopin ovikin. Luulin, että oli tapahtunut erehdys, paketti ei voinut kuulua minulle. Mutta "odiljonnij" tiesi asiansa, ja hänen läsnäollessaan avattiin paketti. Ruokaa! Leipää, voita, sämpylöitä, makkaraa, sokeria, teetä ja tupakkaa ja vielä päälle päätteeksi rahaa. Oli lystikästä nähdä, millä kasvavalla kunnioituksella tämä vanha orja katseli minua, tämän kaiken ihanuuden omistajaa. "No vot", ja hän oli kadonnut ja kopin ovi lukossa. Nyt tunsin yht'äkkiä, että olin nälkäinen kuin susi.
Veljeni painostuksesta oli santarmiviranomaisten Helsingissä pitänyt lopullisesti ilmoittaa olinpaikkani ja neiti Massinen oli saanut nimeni listaansa. Tuntui sanomattoman ihanalta tietää, että ulkopuolella vielä oli ystäviä.
Marraskuussa tuli yhä lisää vaihtelua: vaelluksemme sotaoikeuteen säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Näistä matkoista, jotka olivat täynnä elämyksiä, voisi kirjoittaa suuren kirjan. Uusia tuttavuuksia, naisia ja miehiä, kansaa kaikenlaatuista, murhaajia, suurvarkaita, pakolaisia, kiinalaisia, japanilaisia, saksalaisia, virolaisia ja mitä hyvänsä. Mutta kaikkein hauskinta oli tavata vanhat tuttavat Viaporista ja vielä saada, kylläkin vastoin sääntöjä, puhella heidän kanssaan.
Tuli taas joulu ja uusi vuosi. Tammi- ja helmikuu menivät ja maaliskuu oli käsillä. Olimme perusteellisesti ehtineet tutustua kuulustelupöytäkirjoihin ja erikoisesti sen katkeraan syytteeseen: Petos keisaria ja keisarihuonetta vastaan, yritys väkivalloin irroittaa Suomi Venäjästä, tiedonanto baltilaisen laivaston liikehtimisestä Suomenlahdella, miesten värvääminen Lockstedtiin j.n.e. Rangaistuksina oli ainakin kolme kuolemantuomiota ja pari elinkautista pakkotyötä. Sotilasasianajajamme antoivat vain yhden toivon: voittaa aikaa.
Sillä aikaa alettiin meitä sitten tutkia vuoron perään. Ensimmäisessä ryhmässä olivat Bruhn, Janne Mellin ja minä. Päivä oli jo määrätty, ja se valkenikin. Tuomarina toimi kenraali Mende, venäläistynyt saksalainen, pahinta, mitä meille saattoi tapahtua.
Ja niin seisoimme Bruhn, Mellin ja minä kuistimaisella korokkeella jäykkien sotilaitten vartioimina syytettyjen penkillä. Toisessa päässä keisarin kuvan alla oli pitkä, vihreä pöytä. Keskellä salia olevalla pöydällä oli todistusaiheet Liisankatu 17:stä ja vastapäätä meitä, toisella pitkällä seinällä oli syyttäjän pulpetti. Allamme oikealla olivat asianajajamme paikoillaan, ja heidän takanaan oli penkkejä katselijoille ja kuuntelijoille.
Yleinen syyttäjä saapui papereineen. Sitten avautui ovi ja kenraali Mende suuren avustajajoukon kera – kaikki koreanauhaisia sotaherroja – astui sisään ja arvokkaasti istuutui keisarin kuvan alle. Nimenhuuto, ja yleinen syyttäjä sai määräyksen lukea syytöskirjelmän. Sitten seurasi todistajien esiinhuuto, ja siinä oli meidän pelastuksemme. Helsinkiläinen santarmieversti, jonka piti saapua todistamaan meitä vastaan, ei ollut saapunutkaan. Sen vuoksi vaativat asianajajamme, niin pian kuin olivat saaneet puheenvuoron, asian lykkäystä, joka vihreän pöydän luona käydyssä lyhyessä neuvottelussa viikoksi myönnettiinkin.
Mutta ennenkuin viikko loppui, oli Shpalernajan kalteriportit ja koppien ovet lyöty pirstoiksi ja kenraali Mende oli pakenemassa hurjaa vauhtia Tsarskoje Seloon.
Päästyämme tuomiosalista suureen odotushuoneeseen, johon kaikki vangit olivat kokoontuneet, tapasin m.m. ystävämme venäläisen asianajajan Scheptovitschin – syntyisin luultavasti puolalainen – joka innostuneena kysyi, kuinka "seikkailu" päättyi. Scheptovitsch oli ollut suurlakon aikana Suomessa, keskustellut politiikasta suomalaisten ylioppilaiden kanssa ja tunsi hyvin Suomen asiat. Hän ymmärsi meidän asiamme ja katsoi sitä oikealta näkökulmalta. Hän saapui silloin tällöin sotaoikeuteen ja hänen kauttaan saimme luotettavimmat tiedot ulkomaailmasta. "Koko Pietari puhuu teistä", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, se oli mainetta, jota näissä oloissa tuskin kaipasimme. Ehkä kuitenkin korkeissa piireissä tultaisiin ymmärtämään, että se oli vihan kylvöä, jota he saivat niittää, kun Venäjän vallankumous mustana ja uhkaavana lähestymistään lähestyi.
Scheptovitsch hyvästeli meitä seuraavin muistettavin sanoin: "Olkaa rohkeita! Minulla ei ole oikeutta sanoa miksi, mutta ennen viikon loppua sen tiedätte." Tämä oli ennustus suuresta Venäjän vallankumouksesta, joka lähestyi myrskyn siivin.
Oli maaliskuun 12. päivä. Aamupäivä vankilassa oli kulunut entiseen tapaan, mitään erikoista ei huomattu. Aamiainen oli tuotu sekä "sängynavain", jolla sai päästää rautalavitsan alas seinästä tunnin lepoa varten, oli annettu. Mutta sitten paukahti. Ihmeellisiä ääniä alkoi kuulua. Aivankuin raskaita iskuja. Kyyhkyset kopin akkunalta pyrähtivät pelästyneinä lentoon, ja kun akkunassa kuuntelin, saatoin selvästi erottaa kiväärin laukauksia. Eikä kestänyt kauan, kun itse vankilasta alkoi kuulua samanlaista pauketta ihmisäänien ja tuhansien jalkojen töminän säestäessä. Niinkuin lumivyöry työntyi massa yhä lähemmäksi kapeita katettuja käytäviä pitkin. Teräviä laukauksia kuului jo koppini ulkopuolelta.
Olin ajoissa laittautunut kuntoon ja pukeutunut, joten olin valmis. Ovi lensi auki ja sisään astui kaksi sotilasta. "Na svabodu, tavaristsch", oli kaikki, mitä he sanoivat, mennen seuraavalle ovelle. Kun tulin ulos kopistani, olivat käytävät täynnä iloisia ja puhelevia ihmisiä, sotilaita ja vankeja.
Naapurikoppini ovi, jossa puolalainen eversti asusti – hänet olin tullut tuntemaan sotaoikeudessa – oli myös auki, mutta miestä ei näkynyt. Astuin koppiin ja huomasin hänen olevan oven takana piilossa. Hän luuli, että jokin pieni ryhmä oli yrittänyt vallankumousta, mutta että se kyllä loppuisi alkuunsa. Hän ei tahtonut poistua kopistaan, sanoi ulkona vain joutuvansa taistelemaan vastapuolen ylivaltaa vastaan. Sain hänet kuitenkin houkutelluksi panemaan kamsunsa kasaan, sillä eihän tyhjään vankilaan kukaan voinut jäädä.
Vähitellen pääsimme joukon mukana ulommalle vankilanpihalle, jossa portit olivat avoinna vapauteen.
Käytävässä jo olin kuullut huudon, kun suomalaisia kehoitettiin kokoontumaan yhteen päättämään yhteisestä toiminnasta, ja vähän ajan kuluttua marssimmekin 80-miehisenä joukkona yli Liteinij-sillan Suomen asemalle.
Ensimmäisen vapaan yön vietimme rautatievaunussa ja sittemmin suomalaisissa perheissä, odottaen Suomeen pääsyä. Minä muutamien muiden kanssa asuin maitokauppias Kaltion luona ja muistan, miten koomilliselta tuntui yht'äkkiä istuutua katettuun pöytään ja nukkua oikeassa vuoteessa lakanain välissä.
Ensimmäinen tutkimusretkemme johti sotaoikeuteen, jossa ystävämme kirjurit näyttivät kaikki sotaoikeuden piilopaikat. Kaikki syytöspaperit syydettiin ikkunasta pihalle kolmeen eri kasaan: kuolemantuomiot, elinkautiset, pakkotyöt ja sekalaiset. Sitten pistettiin tuli alle ja pitkillä seipäillä kohennettiin sitä, jotta paksut paperipinkat pian ja täydellisesti tuhoutuisivat.
Viikon kuluttua oli vallankumous Suomessakin jo niin pitkällä, että ajattelimme hankkiutua kotiin. Suunnitelmanmukaisesti yritettäisiin pienissä joukoissa rajan yli, ja niin tulin minä joutuneeksi Bruhnin ja Lindblomin kanssa ensimmäisten joukkoon, Bruhnilla oli väärä passi, Lindblom ja minä taasen olimme aivan ilman. Tulimme kuitenkin onnellisesti Valkeasaareen, mutta siinä olivatkin vanhat passintarkastajat. Bruhn selviytyi, mutta Lindblom ja minä saimme jäädä asemalle, jonka toisessa kerroksessa passitoimisto oli. Näytti melko synkältä, mutta olimme rauhallisia. Selitimme komissaarille, vanhalle santarmille, että olimme matkalla kotiseudullemme. Varman esiintymisemme vuoksi näyttivät viranomaiset heti suopeammilta, ainoastaan komissaari oli itsepäinen. Hän oli saanut kuulla, että junassa oli vallankumouksellinen kenraali ja pani lähetin kysymään tältä neuvoa. Sillä aikaa me odotimme alakerrassa vartioituina. Eräs aliupseeri seurasi meitä, ja kun tulimme junasillalle, sanoi seuralaisemme yht'äkkiä: "vsjo ravno", – painukaa matkaan! Mutta juna ennätti lähteä. "Ei tee mitään, minuutin kuluttua tulee toinen juna, jolla voitte matkustaa!" Niin tulikin, ja sen mukana uusi joukko shpalernajalaisia. Ja nyt päästiin perille ilman selkkauksia. Komissaaria ja hänen seuralaisiaan en ole sen koommin nähnyt.
Samana iltana jouduin Helsingissä seikkailuun, joka olisi voinut päättyä hullusti. Kotiutuneena pensionaattiini tuli istutuksi ja jutelluksi vanhojen toverien kanssa myöhäiseen yöhön. Kierrekaihdin oli jäänyt vetämättä alas. Kaupunginhan tuli zeppelinien pelosta olla pimeässä, ja 12 aikaan yöllä hyökkäsi joukko hurjia matruuseja valon opastamina huoneeseeni, jossa meitä istui 6 miestä. Seurasi kotitarkastus. Miehet selittivät etsivänsä venäläisiä upseereja ja saksalaisia vakoojia. Minun oli ystävineni pakko seurata heitä vallankumouksellisten päämajaan Katajanokan upseerikasinolle. Muilla oli passit ja paperit kunnossa, paitsi minulla. Päämajalla pidettiin meitä kello kuuteen asti aamulla, mutta siihen mennessä olimme jo siinä määrin tutustuneet upseerien ja sotamiesten kanssa, että lähintä syytä pidättämiseemme – laskematonta akkunaverhoa – pidettiin jo pikkuasiana. Kaikeksi onneksi ei kukaan kysynyt passia. Ja kohteliaasti meille tarjottiin sotilassaattue kotiin saakka, ettei vain matkalla mitään pahaa tapahtuisi. Tarjous hyväksyttiin kiitollisina.
Aamupäivällä matkustin sitten maaseudulle lähimpänä päämääränäni Kotka. Tulin vihdoin itäistä etappitietä Nurmeksen ja Hyrynsalmen kautta suksilla rajalle, jonka sivuutin "Merirosvon" ja Paavo Koskisen seurassa 12 p:nä toukok. 1917, noin 20 penikulmaa Aavasaksan pohjoispuolelta.
Tukholmaan saavuin 21 p:nä toukokuuta ainoastaan jokunen kruunu taskussani. Vähän myöhemmin tapasin kuitenkin tri Heikki Renvallin ja sain hänen välityksellään paikan henkivakuutusyhtiö Tryggissä, jossa sain noin 100 kr. kuussa nipin napin elääkseni.
Kesä meni menojaan ja syksy tuli. Ikäviä uutisia kotimaasta alkoi kulkeutua korviimme: Yleinen epäjärjestys ja anarkia. Tammikuun keskivaiheilla hankin passin Gripenbergiltä ja kirjoitin "Merirosvolle", joka työskenteli rautatierakennuksilla Taalainmaassa. "Merirosvo" tulikin, ja 20 p:nä tammikuuta olimme jälleen matkalla pohjoiseen. Yritimme päästä Suomeen. Junassa tapasimme 8 jääkäriä, muiden muassa Jacobsonin, Juvosen, Heikinheimon, Kohosen y.m. 10 hevosta käsittävässä jonossa, lastinamme aseita, ajoimme rauhallisesti Tornioon, jossa kamppailu uudelleen alkoi.
Ensin toimin Madsen-konekiväärissä, jonka kanssa minut Tornion taistelun jälkeisenä päivänä lähetettiin Kemiin kaupunkia suojelemaan. Mutta vartiopalvelus on ikävää, joten pyysin luvan lähteä rintamalle ja jätin konekiväärin Kemiin. Viikon kuluttua olin 26 miehen kanssa matkalla Satakunnan rintamalle viemässä salaisia määräyksiä. Tämän räjähdyskomennuskunnan kanssa, joka samalla toimi pioneeri- ja tiedustelujoukkona, otin osaa seuraaviin taisteluihin: Kankaanpää, Lavia, Suodenniemi, Ylöjärvi, Nokia, Karkku, Tampere j.n.e. Tampereen valloituksen jälkeen yhtyivät miehemme kenraali Linderin henkivartiostoon, kun minä taas jouduin Tykistökouluun ja lopetin sotilasurani tykistövääpelinä I Hämeen kenttätykistörykmentissä II os. Lähimpänä päällikkönäni oli majuri Sievert. Helmikuussa 1919 vapauduin sotaväestä ja rupesin rauhallisiin yksityisiin toimiini, jotka olivat keskeytyneet 3 vuodeksi ja 3 kuukaudeksi.
Mitään vapaudenmerkkiä tai ristiä en ole saanut, mutta sen paremmin voin edelleenkin elää tietäen, että en koskaan ole kieltäytynyt tarttumasta lujin kourin, kun on ollut kysymys vapaudesta, oikeudesta ja isänmaasta.
Jopi Juho Heiskanen.
Juho Heiskanen toimi sodan alkuvuotena Kemissä Osulan matkustajakodin omistajana, ja 1 p:nä kesäkuuta 1915 hän oli myös sitoutunut hoitamaan majatalokyyditykset. Heti alkoikin Kemin oloihin nähden runsas liike matkustajakodissa, mikä ei suinkaan jäänyt ryssiltä huomaamatta. He alkoivat epäillä, että matkustajakotia rahoitetaan jääkäritoimiston varoilla. Kesällä ja syksyllä v. 1915 Aarne Blick ja Iikka Montell, jotka olivat Heiskasen hyviä tuttavia, toivat silloin tällöin nuorukaisia matkustajakotiin, josta nämä taas hävisivät jäljettömiin. Heiskanen, joka arvasi ja tiesi kyllä asiat, ei hiiskunut niistä kenellekään, Puolisoineen vain hymähteli, että "antaapa poikien touhuta, sillä eipä näistä oloista tälläänkään ole."
Mutta sitten jäätyi meri. Arvi Hällfors ja Konstu Pietilä pyysivät salaista kohtausta Heiskasen kanssa, jolloin he ilmoittivat asian ja ehdottivat, että tästä lähtien saataisiin opastaa kaikki Saksaan-menijät Osulan matkustajakotiin.
"Kyllähän minulla tämä liike on jo aikoja ollut selvillä", vastasi Heiskanen.
"Pitää nyt kuitenkin keskustella vielä rouvan kanssa."
"Siitä on kyllä jo keskusteltu", vastasi Heiskanen, "ja asian saa pitää tällä puheella päätettynä. Onpahan minulla tuossa poika kasvamassa."
Nyt alkoi liike täydellä todella, sillä marraskuusta tammikuun alkuun oli jää miltei lumeton ja liikenne kävi helposti.
Mutta ryssien epäilykset olivat sittenkin heränneet toimintaan, ja eräänä päivänä, kun 35 miestä oli paraikaa aterialla, tuli matkustajakotiin kaksi ryssien urkkijaa. Sillä välin kun rouva puhutteli heitä toisessa huoneessa, hoputti Heiskanen miehiä lähtemään. Kun urkkijat eivät näyttäneet poistuvan, meni Heiskanen huoneeseen ja kysyi rouvaltaan, olivatko vieraat jo maksaneet laskunsa, ja lähti sen jälkeen viemään heidän tavaroitaan pakaasiin, koska sattui olemaan junanlähdön aika. Urkkijat seurasivat Heiskasta vielä jonkin matkaa, mutta kiertotietä kulkien hän osuttautui aivan heidän kintereilleen.
"Ei sitä Heiskasta voi epäillä, kun vei tavarat ja tuli pois", sanoi toinen urkkijoista.
"Mutta minne ne miehet asemalta hävisivät?" kysyi toinen, sillä miehet olivat 4-5 miehisissä ryhmissä lähteneet taipalelle.
Sitten tuli lumikeli ja suksia tarvittiin. Niistä oli huutava puute, kun suksien kuljettaminen Pohjois-Suomeen oli kielletty. Miestä pakkasi joka junalla kaupunkiin, niitä oli Osula täynnä, Hällforsiin ja Pietiläänkin tuppautuivat, kun ei ollut muita asuntoja. Vihdoin saatiin Tervolasta suksilähetys, jota kaksi värväriä oli lähtenyt noutamaan, ja tilanne helpottui.
Hautuumaan reunasta piti tavallisesti lähdettämän hiihtomatkalle, ja sinne oli viety valmiiksi suksisauvoja. Iltahämyssä lähti Heiskanen kerran taas tarkastelemaan, oliko kaikki rauhallista miesten lähteä. Matkalla kohtasi hän poliisi Rimpeläisen, joka kantoi kainalossaan kaksi nippua sauvoja, jotka hän oli löytänyt vajan alta.
"Minne sinä menet?" kysyi Rimpeläinen epäluuloisena.
"Menenpähän vakuutusmaksuja perimään", vastasi Heiskanen, joka silloin myös toimi henkivakuutusasiamiehenä.
Rimpeläinen jatkoi matkaansa suoraan poliisikamariin, jossa hän teki hälyytyksen ja ilmoitti suksisauvat. Heiskanen kuitenkin aavisti tämän ja riensi nopeasti kiertoteitse Pietilälle ilmoittamaan, että reitti oli tukossa ja uusi tie oli keksittävä. Sen jälkeen hän käväisi parin vakuutetun luona perimässä maksut, jotta voisi tarvittaessa todistaa käyneensä asiallaan.
Sukset olivat luotsi Allu Jokisalon luona. Ne vietiin kiireesti Rimpeläisen oman asunnon akkunan alitse Pohjoisrantakatua jäälle, jonne miehet kokoontuivat, sillä kaikki vartiot oli vedetty hautuumaan rantaan, jossa ne odottelivat turhaan.
Kun Rimpeläinen palasi takaisin tuloksettomalta retkeltään, koveni poliisimestari Lindroos hänelle, että "kenen sauvoja sinä kuljettelet!"
Etsinnän pelosta oli kuitenkin poltettava 200 paria suksisauvoja, koska niitä ei ehditty kuljettaa pois kaupungista.
Jouluna 1916 lähti Suvirinne hevosella Ruotsin puolelle jäitse. Matkalla tuli kova railo vastaan, jonka yli Suvirinne ei yrittänyt, vaan palasi yöllä takaisin. Nurmio ja Svensson olivat lähdössä ja viettivät silloin Osulassa Heiskasen luona uudenvuoden yötä, kun Suvirinne saapui. Tallia ei ollut, mutta Heiskanen pani hevosen puuliiteriin, ja siellä se oli siksi, kunnes Paananen sen vei liebesgabe-pakettien kanssa yli rajan ja palellutti sormensa.
Lopulta Heiskanen kuitenkin samoin kuin renkipoika Albert Ilmari Rahikainen vangittiin ja vietiin Kemin poliisilaitokselle, jossa he olivat pari viikkoa. Kemin poliisikamarin sihteerinä toimi siihen aikaan Iikka Montell, joka oli meikäläisiä miehiä. Hän joutui usein olemaan yksinään poliisikamarilla, ja silloin olisi ollut tilaisuus päästää Heiskanen vapaaksi. Varovaisuussyistä hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, ja nostettuaan seuraavan kuun palkkansa etukäteen hänenkin oli pakko livistää rajan yli Ruotsin puolelle.
Samoin oli poliisimestari Lindroos meikäläisiä, mutta ei hänkään voinut muuta kuin kävi vain muuten juttelemassa ja kysyi, onko poika A.I. Rahikainen puhellut liikoja. Hänkin olisi voinut Heiskasen vapauttaa, mutta virka vaati toisin. Ouluun lähdöstäkään hän ei ilmoittanut kuin 15 minuuttia ennen, käskien hommata toisille pidätetyille kahvia, koska heidän tulisi lähteä matkalle.
Viiden vuorokauden pysähdys Oulussa, sitten Helsinkiin. Seinäjoella oli vietettävä yö siivottomassa putkassa, jossa oli ryssiä ja yksi italialainen sekä patjantapaiset, jotka kuhisivat syöpäläisiä. Toinen yö oli vietettävä Riihimäellä, josta olisi voinut paeta. Mutta kun vanginvartija oli vanha ja ystävällinen, ei Heiskanen sitä tehnyt. Vasta Helsinkiin tultuaan hän huomasikin, ettei pääsisikään pois.
Heiskanen joutui Salmelaisen takia kiinni, sillä Salmelainen kertoi kaikki "uskonnollisista syistä", koska ei voinut valehdella. Maarianpäivän aattona vietiin miehet Helsingin komendanttivirastolle luovutettaviksi, mutta sitten taas takaisin Katajanokalle. Ståhlberg olisi päästänyt pois, mutta ei uskaltanut. Ja niin tuli sitten 29 p:nä maaliskuuta matka Shpalernajaan, mukana yksi virolainen ja yksi ryssä. Shpalernajaan tultua Heiskanen sai ensin odotella tunnin verran konttorissa, jossa tarkastettiin ja rekisteröitiin. Siellä oli muuan kulkukauppias, joka haastatteli häntä lavealti ja kertoi omat syntinsä.
Tarkastuksessa riisuttiin vaatteet, ja välskäri katsoi suuhun. Sitten Heiskanen vietiin koppiin n:o 8. Ensimmäisenä päivänä ei annettu mitään, ja yö oli synkkä.
Seuraavana aamuna puoli seitsemältä annettiin leipä sekä hetken kuluttua "kipjatok", kuuma vesi. Kello yhdeltätoista alettiin jakaa "apetaa", aamiaista, joka sisälsi keitettyä hapankaalia, kalanlientä ja kashapuuroa. Iltapuolella avattiin ovi ja käskettiin seurata toiseen kerrokseen isoon saliin, "truumaan", jossa oli 38 vankia mitä erilaisimmista kansankerroksista. Siellä oli ruhtinaita ja talonpoikia, jotka olivat varastaneet välttyäkseen sotapalveluksesta.
Kolme viikkoa sai Heiskanen istua siinä salissa, mutta heti ensimmäisenä päivänä oli käydä huonosti. Hänen ohitseen jalan ulottuvilla juoksi torakka, ja Heiskanen tallasi sen kengällään kuoliaaksi, mutta silloinkos sota nousi. Tämä torakka oli ryssille pyhä, ja kaikki hyökkäsivät Heiskasen kimppuun. Iskuja hän sai ja antoi. Lopulta virolainen Ottosson selitti ryssille, että tämä mies teki sen tietämättömyydessään. Ja sillä tappelu asettui ilman vartijaa.
Kolmen viikon kuluttua siirrettiin Heiskanen pienempään koppiin, koska oli tullut tieto, että hän oli poliittinen vanki. Hänelle tarjottiin ensin koppia, jossa oli ennestään ryssiä. Heiskanen kieltäytyi kunniasta ja vaati itselleen yksinäistä koppia. Sellaista ei kuitenkaan ollut, mutta sitten ilmoitettiin, että eräässä kopissa on yksi suomalainen, Salmelainen nimeltään. Hänen koppiinsa Heiskanen jäi, ja niin hän joutui istumaan ilmiantajansa kanssa.
Kolme kuukautta he olivat yhdessä sellissä, n:ossa 25, mutta sitten Mashkevitsh erotti Salmelaisen pois ja Heiskanen jäi yksinään.
Aikansa kuluksi Heiskanen alkoi valmistaa savukekoteloita, jota työtä vangeille tarjottiin. Kerran, kun paperilaatikko taas tuotiin selliin ja Heiskanen alkoi sitä penkoa, hyppäsi laatikosta rotanpoikanen. Se juoksenteli sinne tänne ja asettui lattiassa olevaan luukkuun. Heiskanen tarjosi sille ruokaa, ja niin oli solmittu ystävyydenside, joka kesti koko ajan, minkä Heiskanen vietti siinä sellissä.
Ahlholm sai tietää Heiskasen asuvan ensimmäisessä kerroksessa, ja hän lähetti kirjeen, johon oli kirjoitettu:
"S–n ryssät, kun pitävät minua täällä siivottomassa alakerrassa", tarkoituksella auttaa Heiskasta.
Kirje tietysti tarkastettiin ja Heiskanen joutuikin heti sen jälkeen siivottuun toisen kerroksen koppiin n:o 74. Heiskasella suuresta salista lähtiessään oli ollut melkoinen sokerivarasto, josta oli puute vartijoillakin. Sokerilla Heiskanen lahjoi ylivartijan ja heistä tuli hyvät ystävät. Niinpä kerran juttutunnilla Heiskanen tuli murheelliseksi ja sanoi ylivartijalle, että kyllä ne nyt hirttävät. Mutta ylivartija sanoi, että ei hätääkään, ensin hirtetään Mashkevitsh.
Yliloikkari Rissanen asui Heiskasen kopin vieressä, ja hän alkoi omasta kopistaan keskustelun. Kysyi ensin, kuka H. on, johon tämä vastasi olevansa maanviljelijä Pudasjärveltä. Sitten tiedusteli Rissanen:
"Onkohan Heiskanen jo tuotu tänne?"
"En voi sitä ilmoittaa."
"Kyllä hän kohta saapuu ja hänen mukanaan tuodaan 400 muutakin miestä."
Helmikuussa sai Heiskanen vaimoltaan Suomesta kirjeen, jossa tämä kirjoittaa, että "asia kehittyy hyvin, ole hyvä ja odota, kunnes ovi avataan ja sanotaan, että kävele kotiisi." Kirje oli tarkastettu ja leimattu vankilan konttorissa ja läpäissyt.
Tuli sitten vallankumouspäivä. Ulkokävelylle hän ei enää päässyt. Heiskanen oli juuri syönyt päivällisensä, kun alkoi elämä ja paukkina, ja konttorihuoneen ikkunat ammuttiin säpäleiksi. Rissanen huusi toisesta sellistä:
"Mikä meteli siellä on? Taitaa olla kapina! Mitähän ne meille tekevät?"
"Spionit hirtetään", vastasi Heiskanen, eikä Rissanen jatkanut enää keskustelua.
Ruokaluukusta kysyttiin Heiskaselta: "Mikä olet."
"Filjandskij polititsheski."
Ovi avattiin, sotilas astui kopin perälle ja sanoi:
"Lähde kotiisi."
Heiskanen tuli kopista, ulkona oli sanoin kuvaamaton sekamelska. Hän katsoi Rissasen koppiin vississä tarkoituksessa, mutta kopin ovi oli auki ja miehet livistäneet. Kansaa kaikenlaista tungeksi kadulta pihalle ja rakennuksiin ryöstäen kaikki, mitä löysivät. Tuskin oli vangit vapautettu, kun syttyi tulipalo, ja vankilan suuri portti oli kiinni, sillä vartijat olivat hävinneet, joten ihmiset olivat jäädä kuin loukkuun. Huutaen ja miesvoimin kaatoi väkijoukko kävelykarsinan keskuspylvään ja mursi sillä portin sekä kappaleen muuria, joten tie kadulle oli vapaa.
Keräännyttiin ensin asemalle, jossa Harry Backberg puhui vankitovereille suomeksi ja ruotsiksi. Sitten lähti Heiskanen Salmelaisen, Reinikaisen ja Jokelan kanssa kaupungille, kohtasi Urho Massisen, joka työnsi 100 ruplaa käteen matkarahoiksi sanoen: "Ole sinä isäntänä."
Heiskanen tovereineen päätti yrittää suoraa päätä Suomeen. He tulivat jalan Liesnoin kaupunginosaan, jossa ammuttiin konekiväärillä. Pietarin elintarvepäällikkö oli piilottautunut kellariin, hänen rouvansa, joka oli ollut mukana autossa, oli väkijoukko repinyt kappaleiksi sekä ruhjonut auton, joka makasi kumollaan tiepuolessa.
Teitä pitkin he eivät uskaltaneet yrittää rajan yli, sillä siellä olivat santarmit eikä minkäänlaista tietoa vallankumouksesta. Metsäteitä siis samoiltiin, lunta oli paksulti, ja Heiskasen toinen jalka reumatismista jäykkänä, joten kulku oli sangen hankalaa. Jäykkä jalka oli aina heitettävä kaaressa eteenpäin pitkällä harppauksella ja kädet olivat alituiseen kyynärpäitä myöten lumessa, joten jälki näytti siltä kuin karhu olisi siinä harppaillut.
Hikisen matkan jälkeen he pääsivät vihdoin lopen uupuneina Pirisen taloon Kivennavan pitäjän Hartolan kylään. Siellä he saivat ruokaa ja kylvyn sekä ehtoolla konjakkituutingin, joka ajoi taudinaiheet ruumiista.
Piriseltä he pääsivät hevoskyydillä Terijoelle, mutta siellä nousi tie pystyyn, sillä majatalosta ei annettu hevosta, ja asemalla oli passintarkastus. Meidän miestemme passit olivat jääneet Shpalernajaan, ja he kävelivät avuttomina asemalta. Sattui siihen junantulon aikaan kaksi ryssää, joilla oli hirveä määrä käsipakaasia. He pyysivät miehiämme avukseen auttamaan tavaroitaan Viipuriin saakka, mutta miehet sanoivat, etteivät he voi lähteä, kun ei ole passeja. Ryssät lupasivat hoitaa tämän asian, ja niin noustiin junaan.
Viipuriin mennessä kulkivat santarmit kaiken aikaa junassa tarkastellen passeja, ja ryssät, joilla oli kunnolliset passit, selittivät miehemme apulaisikseen, joten kaikki pääsivät perille. Kun sitten oli Viipurin asemalla saatu tavarat kannetuksi aseman eteen, epäili Heiskanen petosta, ja vähin äänin livahtivat he kaupungille. Sillä oli melko varmaa, että ryssät, saatuaan tavaransa kunnollisesti perille, ilmiantaisivat santarmeille auttajansa. Mutta he olivat jo hävinneet näkyvistä.
Heiskanen jatkoi sitten matkaansa kotiin, Jokela meni metsätöihin ja Salmelainen Lapinlahdelle eräälle maatilalle.
Otto Jokela.
Kauppias Otto Jokela oli suurten sotatapahtumien aikana Kemissä vuokrannut sivurakennuksen Kurkelan talosta, jossa Juho Heiskanen piti matkustajakotia. Miehiä kulki majatalon kautta paljon, tiloista alkoi olla puute, ja siksipä Jokela omasta huoneestaan erotti vielä kaksi osastoa, joihin hädän tullen voitiin sijoittaa matkustajia, vaikkakaan Jokelan osasto ei virallisesti kuulunut majatalon vuokrattaviin huoneisiin.
Näin joutui moni Saksaan menijä viettämään yönsä Jokelan suojissa, ja vaikka itse Osulan isäntä Heiskanen sekä juoksupoika Rahikainen joutuivat jo tammikuun 20 p:nä pidätetyiksi, jättivät santarmit Jokelan rauhaan, ja hänellä olisi ollut tilaisuus poistua paikkakunnalta ja maasta, jos olisi arvannut asiansa niin vaaralliseksi, koskapa Heiskasen tutkimuksessa Kemin poliisilaitoksella ei ollut ilmennyt mitään raskauttavaa edes Heiskastakaan vastaan.
Parin viikon kuluttua Heiskasen pidätyksestä saapui kuitenkin santarmijoukkojen päällikkö Helsingistä mukanaan tulkki toimittamaan tutkimuksia paikan päällä, ja silloin keksittiin myös, että Jokelakin oli antanut suojaa Saksaan-menijöille. Silloin Jokela vangittiin, ja siitä lähtien liittyvät hänen matkansa tarkoin Juho Heiskasen matkoihin, kunnes vallankumous avasi hänellekin vankilan ovet ja hän pääsi matkustamaan kotiseudulleen.
Yrjö Oskar Ruuth (Ruutu).
Maisteri Ruuth otti osaa itsenäisyysliikkeen alkuunpanoon jo syksyllä 1914 toimien varsinkin ylioppilaspiireissä. Hän otti osaa kaikkiin tärkeimpiin ylioppilaiden itsenäisyyskokouksiin mainitun syksyn kuluessa sekä kuului ylioppilaiden keskuskomiteaan, joka asetettiin itsenäisyysliikkeen valmistamista varten. Hän kävi tammikuulla 1915 Ruotsissa ylioppilaiden valitsemana yhteisenä edustajana tulkitsemassa Suomessa vallitsevia mielialoja ja toiveita ruotsalaisille ja saksalaisille valtiollisille toimihenkilöille sekä neuvottelemassa jääkäriliikkeen alkuunpanosta Saksan edustajien kanssa Tukholmassa. Palattuaan Ruotsista hän kuului ylioppilaiden värväyskeskuskomiteaan, ja syksyllä 1915 hän johti erästä värväysjärjestöä.
Maisteri Ruuthin työ oli vaarallista, ja pian hänen askeleitaan alettiin seurata. Säätytaloa, jossa Ruuth toimi kirjastonhoitajana, vartioitiin, jotta nähtäisiin, minkälaisia vieraita käy hänen luonaan. Varmoja todisteita kuitenkin vielä puuttui, kunnes kaksi Saksaan aikonutta kalastajaa teki ryssille yksityiskohtaisen ilmiannon. Sen perusteella hänet vangittiin yhdessä nuoremman veljensä kanssa kotonaan yöllä tammikuun 26 päivää vasten 1916 ja vietiin Helsingin päävahtiin, jossa hänet ensin teljettiin pimeään koppiin ja pidettiin ilman ruokaa kolme vuorokautta. Kuukauden kuluttua siirrettiin hänet Viaporin päävahtiin samaan aikaan kuin hänen veljensä vapautettiin. Viaporista hänet taas kuukauden kuluttua tuotiin takaisin Helsingin päävahtiin.
Vangitsemisestaan kertoo Yrjö Ruuth itse kirjassaan "Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet" seuraavasti:
"Kun tammikuun 25 p:n iltana k:lo 9 ajoissa palasin kaupungilta, oli porraskäytävässäni kolme roiston näköistä miestä. Lakit silmillä, kaulukset ylhäällä. Yksi heistä oli petturi. Tunsin hänet heti, hän oli saanut minulta rahoja Saksan-matkaa varten, kuten niin moni muu. Hänen nimensä oli Österlund.
"Oli liian myöhäistä paeta, katsoin taakseni, sieltä tuli esille neljäs mies sulkien paluutien. Menin sen vuoksi tyynesti ylös portaita ja sisälle asuntooni. Ikkunasta näin, että pihamaakin oli vartioitu. Olin satimessa. Istuuduin kuitenkin illallispöytään vanhempieni ja veljeni kanssa aterioimaan, mutta ruoka ei maistunut. Kiirehdin vielä kerran tarkastamaan pöytälaatikkoni sähkösanomista y.m., mitä niissä saattoi olla. Tätä tehdessäni soi ovikello. Palvelija meni avaamaan. Sisälle astui santarmieversti ja noin 30 eriarvoista santarmia, sekä vormussa että siviilissä. Alkoi perusteellinen kotitarkastus minun ja veljeni huoneessa sekä etehisessä. Tarkastus kesti lähes 3:een yöllä, jolloin minut ja veljeni selitettiin vangituiksi. Suuri osa kirjastoani, kaikki paperini ja karttani otettiin takavarikkoon, mutta ei mitään valtiollisesti merkitsevää tavattu.
"Ennen lähtöä sain sanoa jäähyväiset vanhemmilleni. Isäni oli järkkymättömän tyynesti istunut työpöytänsä ääressä, kynän rapistessa paperia vastaan. Äitini hillitsi niinikään tuskansa nähtävästi viimeiseen asti toivoen, että asia päättyisi pelkällä säikähdyksellä. Minä poltin paperossin toisensa jäljestä, mutta koetin muuten pysyä tyynenä. Jäähyväisiä sanoessa saatoin kuiskata isälleni pari sanaa piilopaikoista, joissa tärkeimpiä papereita säilytin. Monta sanaa ei vaihdettu. Vanhempani olivat täysin rauhallisia, ja kuitenkin he tiesivät, että olin täydellisesti 'syyllinen'. Veljeni sitävastoin oli yhtä täydellisesti syytön.
"Kello 3 aamulla pysähtyi Helsingin poliisiauto päävahdin edustalle, ja minut ja veljeni vietiin sisälle. Minulle määrättiin pimeä kostea koppi, jonka yhden seinän yläreunassa oli pieni venttiili. Veljeni sai onneksi ikkunalla varustetun kopin.
"Ensimmäinen tunnelma, joka pyrki esille, kun vankilan rautaovi oli selkäni takana, oli ikäänkuin vapautuksen tunne. Vihdoinkin oli jännitys rauennut ja työn rasitus laannut. Toivoin varmasti jollakin keinoin pääseväni pian vapaaksi ja saavani tilaisuuden pujahtaa toverieni luo Saksaan, jonne aina olin pyrkinyt, vaikka työni ja yksityisasiani olivat minua siitä estäneet.
"Vankeuteni alkuajat sain viettää Helsingin päävahdissa, jossa jo ennestään oli useita suomalaisia itsenäisyysmiehiä, nim. Eriksson, Niiranen ja Alfthan sekä työmiehet Salenius ja Wallin sekä Jankko."
Helsingin päävahdissa oli Ruuthilla hyvä yhteys ulkomaailman kanssa. Ruuth lähetti useita varoituksia vaarassa oleville tovereilleen 'munankuoripostissa', s.o. ruuanjätteissä saatuaan ruoka-annoksia kotoaan ja palauttaen astiat takaisin. Ruokatavaroihin kätkettyinä sai hän päivän sanomalehdet, useita kirjoja y.m., jotka sitten kiersivät kopista koppiin.
Myös ruokatavarat jaettiin usein kristillisesti kohtalotoverien kesken. Niinpä Ruuth antoi veripalttua Harry Backbergille, kun Backberg tuotiin päävahtiin ja istui ensimmäistä päivää pilkkopimeässä kopissa eikä vielä ollut ehtinyt järjestää ruuan tuontia omasta kodistaan.
Matka Viaporiin tapahtui kävellen jäitse. Vangitut suomalaiset kantoivat tavaranyyttejään ja käyttivät tilaisuutta keskusteluun huolimatta santarmien ja vahtisotilaiden kielloista. "Talvisen illan hämärissä saavuttiin Viaporin päävahtiin", kertoo Ruuth ja jatkaa: "Istuimme nyyttiemme päällä hangessa odottaen lähempiä määräyksiä ja katsellen pään yläpuolella olevaa vanhaa Ruotsin vaakunaa. 'Terve tuloa minun luo, olkaa kuin kotonanne', sanoi hirtehisen huumorilla muuan ruotsalainen kauppamatkustaja, jonka venäläiset olivat vanginneet nähtävästi vakoilusta saksalaisten laskuun.
"Pääsimme vihdoin sisälle päävahtiin. – Mikä lika ja löyhkä siellä kohtasikaan meitä. Hyh, hyh, kuului suomalaisten sakista, mutta äskenmainittu ruotsinmaalainen sutkautti: 'Välkommen i det gröna', ja silloin täytyi meidän nauraa, vaikka lian haju miltei oksennutti."
Viaporin päävahdissa pisti kerran eräs ohikulkeva vankitoveri pienen lapun oven ja kynnyksen välistä Ruuthin koppiin. Pahaksi onneksi ankara vahtisotilas huomasi tempun, ja siinä tuokiossa hyökkäsi joukko sotilaita upseerin ja aliupseerin johdolla tarkastamaan koppia. Ruuth ei ollut vielä ehtinyt avata paperia eikä lukea, vaan seisoi paperi kourassa ryssien tullessa. Pöydällä sattui olemaan leivänpalanen. Ruuth tempasi sen pöydältä ja työnsi suuhunsa pistäen sinne samalla paperinkin syöden leivän ja paperin ryssien huitoessa ja räyhätessä paperia etsien. Eräs vallankumouksellinen aliupseeri iski silmää ja näytti savuketta muiden selän takana neuvoen siten Ruuthia väittämään saaneensa vain savukkeen. Neuvoa ei kuitenkaan tarvinnut seurata, sillä asema oli pelastettu, ja ryssät poistuivat kopista tyhjin toimin. Vastapäisessä kopissa oleva Väinö Jankko nauroi usein jäljestäpäin tapaukselle sanoen Ruuthin näyttäneen hassunkuriselta pureskellessaan rauhallisena ja ryssien häärätessä ympärillä. Seuraavana päivänä Ruuth sai tietää, että hänen syömässään paperissa oli ollut tärkeitäkin tietoja sekä nimiä, m.m. Kai Donnerin.
"Viaporissa oli elämä mitä yksitoikkoisinta", kertoo Ruuth edelleen, "ja yhteys muun maailman kanssa miltei olematon. Ainoana huvina oli keskustelu vastapäätä asuvan Jankon ja sivuttain vastapäätä asuvan Backbergin kanssa. Siinä yhdessä odoteltiin maaliskuun 15 päivää, jolloin arveltiin saksalaisten aloittavan uuden hyökkäyksen itärintamalla ja avaavan joitakin pakenemis- tai vapautumismahdollisuuksia meillekin. Keskustelut vankitoverien kanssa olivat kuitenkin mahdollisia vain silloin, kun vartijasotilaat ja upseerit olivat joko välinpitämättömiä tai vallankumouksellisia suoden tahallisesti vangeille vapauksia ja oikeuksia, jotka olivat annettujen ohjeiden vastaisia.
"Elävästi muistuu mieleeni kuulakkaat maaliskuun illat Viaporissa, kun Väinö Jankko kurkisteli tähystysluukustaan laulaen: 'Sain hurjan luontoni takaisin, hurraa, hurraa' tai kertoi monista rohkeista seikkailuistaan. Hänellä oli näet jalassa murhatun santarmin housut, joiden reunamuksista hän oli ratkonut hampaillaan ryssäläiset kirjaimet ja monogrammit pois.
"Matkalla Shpalernajaan onnistui tämän ensiluokkaisen seikkailijaneron pettää santarmit Pietarissa ja paeta suurkaupungin ihmisvilinään sekä myöhemmin Laatokan rannoille, josta sitten Karjalan korpien kautta pääsi Ruotsiin mukanaan lukuisia pakenevia saksalaisia sotavankeja. Minulle tuotti tyydytystä, että Jankolla paetessaan oli minulta saatu paita ja alushousut päällä, sillä ilman näitä vehkeitä olisi pako talvipakkasessa varmaankin muodostunut hyvin kylmäksi."
Helsingistä siirrettiin Ruuth Shpalernajaan huhtikuun 12 päivänä 1916 ja sai kopin n:o 201. Alempana asuivat Urho Massinen ja Arvo Ahti, sivuilla venäläisiä. Eräitä kertoja sai Ruuth tavata vanhempiaan sekä morsiantaan, joiden välityksellä sai lähetetyksi viimeiset varoitukset uhatuille tovereilleen. Syksyllä kiristyivät olot, eikä hän saanut enää tavata ketään.
Mutta hän opiskeli Morse-systeemin, jonka avulla pääsi yhteyteen muiden suomalaisten kanssa. Varsinkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Harry Backbergin, Urho Massisen, Aarne Sihvon ja Väinö Lindénin kanssa. Kerran pääsi Ruuth yhteyteen 70-vuotiaan apteekkari Hjulmanin, shpalerniittien ikäpresidentin kanssa, joka kertoi saaneensa Helsingistä rakkailta sukulaisiltaan silkkisukkia ja muita hienouksia ja ihmetteli, ettei hänelle oltu lähetetty myös frakkia.
Yhtenä huvina Shpalernajassa oli Russkij Invalidin, Venäjän sotaministerien äänenkannattajan lukeminen. Tämä lehti oli omituista kyllä varsin saksalaismielinen, sillä se valmisteli erikoisrauhaa Saksan kanssa. Varsin virkistävää oli Russkij Invalidista lukea syksyllä 1916 Mackensenin ja Falckenbergin voittoretkestä Romaniassa.
Vallankumouksen jälkeen Ruuth matkusti hyvien ystävien neuvosta Kajaanin ja Hallan kautta Ruotsiin kulkien rajan yli Muonionniskan eteläpuolella. Seurueeseen kuuluivat lisäksi Arvo Ahti, H.A. Levander, Eric Bahne, Oskar Pirinen sekä Reinikainen.
Keväällä 1917 toimi maisteri Ruuth kaksi kuukautta johtaja Samuli Sarion apulaisena "Finnländisches Bürossa" Berliinissä Nürnbergerstrasse 15. Senjälkeen hän oli Tukholmassa ja syksyllä 1917 Säsjön sanatoriossa sairastaen keuhkopussintulehdusta.
Uudenvuodenyönä 1918 Ruuth palasi yhdessä H.A. Levanderin kanssa Suomeen salaa jään yli Haaparannasta Tornioon. Torniossa otti heidät vastaan lääketieteen tohtori Lindgren toimittaen heille väärät passit, joiden avulla he saattoivat jatkaa matkaa etelään.
Vapaussodan syttyessä maisteri Ruuth joutui Riihimäellä punaisten vangiksi, mutta pääsi tohtori Kallio-vainajan sairaustodistuksen avulla vapaaksi. Sen jälkeen hän matkusti Padasjoelle liittyen Verhon suojeluskuntaan n.s. Koskelan komppaniaan.
Ruuth otti osaa komppanianvääpelinä Nuoramoisten taisteluun helmikuun 24 p:nä sekä Heinolan taisteluun saman kuun 28 p:nä haavoittuen viimeksimainitussa taistelussa nenään ja oikeaan käsivarteen. Oltuaan kaksi viikkoa Mikkelin ambulanssissa hän parani ja sai määräyksen komppanianvääpeliksi jääkäriluutnantti Visan komppaniaan. Otti sen jälkeen osaa useihin kahakoihin Mouhulla, Leppäniemessä, Paljakassa ja Voikoskella. Huhtikuun lopulla määrättiin hänet rykmentin adjutantiksi Pohjois-Savon Rykmenttiin, jonka päällikkönä oli hänen entinen Shpalernaja-toverinsa jääkärimajuri (nyt eversti) J. Heiskanen. Tässä toimessa Ruuth otti osaa Viipurin ja Haminan valtauksiin.
Vapaussodan jälkeen erottuaan sotapalveluksesta res. vänrikin arvolla Ruuth toimi jonkin aikaa Uuden Päivän toimittajana, ulkoministeriön sanomalehtiosaston johtajana, Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sotilasvaliokunnan puheenjohtajana, Uuden Suunnan päätoimittajana, kunnes vuodesta 1920 antautui kokonaan tieteellisiin töihin tutkien valtio-oppia ja politiikan teoriaa. Suoritti maaliskuun 26 päivänä filosofianlisensiaattitutkinnon ja vihittiin toukokuun 30 päivänä filosofiantohtoriksi.
Tohtori Ruutu, kuten hänen nimensä vuodesta 1928 kuuluu, meni avioliittoon fil.-maisteri Kirsti Antonia Rönnholmin kanssa kesäkuun 2 päivänä 1918 ja on nykyisin kolmen vankan pojan ja yhden tytön isä.
Ansioistaan maailmansodan ja vapaussodan aikana tohtori Ruutu on saanut seuraavat kunniamerkit:
Vapaudenmitali II lk.
Vapaudenristi I lk.
Vapaudenristi III lk. miekkojen kanssa.
Suomen Valkoisen Ruusun I lk.
Suomen Valkoisen Ruusun II lk. komentaja v. 1927.
Viron Vapaudenristi II lk.
Verdienstkreuz für Kriegshilfe.Tohtori Ruutu toimii nykyisin Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorina Helsingissä, jonka ohella hän on valtio-opin dosenttina Helsingin yliopistossa.
Antti Juho Salo.
Antti Juho Salo muutti jo seitsenvuotiaana äitinsä kanssa Kaukolaan, jossa hän kävi kansakoulun. Oltuaan sen jälkeen kolme vuotta puotipoikana Käkisalmessa Karmasinin kaupassa hän meni Sortavalan seminaariin. Saatuaan sieltä päästötodistuksen toimi hän opettajana aluksi Tohmajärvellä, Virolahdella, Räisälässä ja sittemmin Kaukolan Suokkalassa, jossa hän vielä nykyisin, v. 1930 hoitaa neljättäkymmenettä ensimmäistä virkavuottaan.
Salo on jo suorastaan kasvanut kiinni Kaukolaan, sillä siellä hän on juoksennellut paimenpoikana lapsuudessaan eri talojen karjan jäljessä, siellä hän on varttunut mieheksi. Siellä hän kävi rippikoulunkin, ja oli elämänkumppanikseen valinnut Sihvon tyttären Hildan, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon v. 1892.
Innokkaana isänmaallisena miehenä Salo oli paikkakuntansa edustajana "Suuressa lähetystössä" v. 1899 ja joutui jo silloin santarmien huomion esineeksi. Suuren lähetystön matkan jälkeen hän vaikutti Kaukolassa innokkaana itsenäisyysaatteen ajajana, jonka johdosta hänen kodissaan pidettiinkin kuulusteluja ja tarkastuksia milloin minkin syyn nojalla.
Sihvon veljeksien enona Salo joutui varsin läheiseen tekemiseen jääkäriliikkeen kanssa. Hänen tarmokkaasta toiminnastaan alkoi jääkäriliike Kaukolassa levitä. Aarne Sihvo oli tuonut siitä sanan kehoittaen värväämään, ja puheitten mukaan Salo sitten yllytti lopullisesti Aarnenkin menemään sanoen, että "kun ei noista luvuistakaan tällaisena aikana näy syntyvän mitään, niin alahan sinäkin painua Saksaan, siellä on suuri työmaa."
Jussi Sihvo toi ensimmäiset värväysrahat Salolle, ja miehiä alkoi lähteä matkaan. Myöhemmin hän sai rahoja tohtori Levanderilta ja hänen vävyltään Paganukselta. Värväyksessä olivat Salon apulaisina kanttori Juho Kiuru ja pastori Kustaa Palovaara. Työn tulos onkin tunnettu, sillä Kaukolasta lähti sangen huomattava nuorukaisjoukko Saksaan.
Toista vuotta kerkisi Salo työskennellä jääkäriliikkeen hyväksi, mutta sitten hänkin joutui ilmi, ja santarmit vangitsivat hänet kotonaan Kaukolan Suokkalan kansakoululla helmikuun 23 päivänä 1916. Häntä säilytettiin aluksi Viipurissa etsivässä osastossa sekä lääninvankilassa, kunnes neljän kuukauden kuluttua vietiin vielä varmempaan talteen Shpalernajaan. Viipurin lääninvankilassa ollessaan Salo sairastui ja pääsi sitten sairaalaan muutamien omanpaikkalaisten kanssa.
Vain kerran kuulusteltiin Saloa lääninvankilassa, lopun aikaa hän sai olla syöpäläisten tutkittavana.
Vaikka Salolla Shpalernajassa kaiken aikaa oli yksityinen huone, ei hän sano siitä pitäneensä, joskin matka Pietarissa asemalta vankilaan oli juhlallinen. Salo tilasi auton ja sai maksaa vielä santarmienkin kyydin, sillä paljastetuin sapelein kaksi santarmia seurasi hänen matkaansa.
Salon naapurikopeissa asuivat toisella puolella Kyösti Vilkuna ja toisella Jussi Väisänen. Heidän kanssaan hän oli naputusyhteydessä, eikä häntä siellä enää tutkittu kertaakaan. Viimeisestä päivästään Shpalernajassa annamme Salon itsensä kertoa:
"Olin juuri ehtinyt saada tilaamani päivällisen kopin luukusta sisään, kun vankilan pihalta ja kadulta alkoi kuulua hirmuinen melu, huuto ja ampumisen pauke, joka sai minut levottomana ajattelemaan, mitä lähihetket nyt kohtalokseni tuonevatkin. Ruoka ei enää maistunut. Tuossa tuokiossa lähenivät melu ja räiske koppiani, jonka ovi murrettiin auki ja huudettiin venäjäksi: 'Toveri, ulos vapauteen!' Samalla yltyi ammunta, jota seuratessani koppini ovelta ja ihmisvirtaa töllistellessä saapui toverini Pitkänen koppiini kysyen, mitä nyt tehtäisiin. Muistaakseni sanoin, että tästä paikasta ainakin on lähdettävä ja pitäisi panna koko höskä tuleen, ettei ainakaan tässä enää kidutettaisi. Pian olimme alakerrassa, jossa kaikki kaukolalaiset yhdyimme ja aloimme selittämättömän ilon ja kauhun valtaamina tallustaa Nevan jäätä Suomen asemalle päin ja hakemaan Pietarissa olevilta sukulaisilta rahaa tietämättä vielä, minne tulisimme matkaamme jatkamaan. Viivyin sitten Pietarissa viikon päivät, jolloin tapettiin aikaa kukin omalla tavallaan ystävien ja sukulaisten luona."
Kotiin päästyään alkoi Salo heti hoitaa entistä virkaansa. Kaikista niistä kidutuksista huolimatta, mitä Shpalernajan vangit yleensä saivat kärsiä ja joka Saloltakin jo ikämiehenä oli viedä hengen, hän virkistyi vapaaksi päästyään verraten hyvin. Syksyllä hän alkoi taas koulutyönsä, mutta sitten talvemmalla alkoi niin sanottu "kansanvallan" aika, jota oikein Kaljusen opastamana pidettiin yllä Kaukolassa paikkakunnan hylkyväen ja rautatien kivi- ja santamiesten avulla. Rankaisuretkellään Kannaksella vieraili Kaljunen Kaukolassakin juhlapäivällisellä. Paikkakunnan "kansanvalta" tästä innostuneena lähetti Salolle varoituksia ja kirjallisia uhkauksia, kuten esimerkiksi seuraavankin:
Pöytäkirja tehty järjestyneen työväen
yleisessä kokouksessa Kaarlahdessa
Santamäen ruokalassa marraskuun
17 p:nä 1917.
Puheenjohtajana toimi Onni Pöyhönen ja pöytäkirjaa piti
allekirjoittanut.
1 §
Päätettiin tällä pöytäkirjan otteella ilmoittaa opettaja Salolle,
että koulunpito on heti lopetettava tai muuten he eivät vastaa
hänen hengestään.
Eino Valkeapää.
Valtuuskunnan sihteeri.
Otteen oikeaksi todistaa
O. Karhu. T. Kivimäki.'Valtuuskunnan uhkaukset eivät kuitenkaan masentaneet Salon karaistunutta luontoa, vaan päinvastoin. Ollen läheisessä yhteydessä Suomeen saapuneiden jääkärien kanssa hän neuvotteli paikkakuntansa nuorison ja vaikutusvaltaisten isäntien kanssa rahavarojen sekä kiväärien hankkimisesta samoin kuin miesten harjoittamisesta aseiden käyttöön. Ja eteenpäin mentiin, sillä tammikuun 21 päivänä lähti 52 Kaukolan miestä Kaarlahden asemalta Viipuriin. Sitten he ottivat osaa kuuluisaan Venäjänsaaren-retkeen ja siitä johtuneeseen Kämärän taisteluun, jossa heiltä jo kaatui ensimmäisenä Juho Pirhonen.
Salo itse jäi Kaarlahteen esikuntapäälliköksi hoitaen tätä tointaan Vapaussodan loppuun saakka. Esikuntapäällikkönä Salo otti jo heti alussa lujan otteen rautatieläis- ja paikallispunikkien pidättämiseksi, tutkimiseksi ja sitten edelleen lähettämiseksi. Kun muutamissa päivissä oli nelisenkymmentä miestä ja joitakuita naisia pidätetty riihessä ja passitettu lähtemään, niin punaisia ei löytynyt koko paikkakunnalta etsimälläkään, vaan kaikki suorittivat valkoisina vartiopalvelusta.
Vapaussodan jälkeen siirtyi Salo poikansa kanssa Aunuksen retkikuntaan ja palveli Sihvon esikunnassa talouspäällikkönä, jonka jälkeen hän siirtyi entiseen toimeensa.
Tunnustukseksi työstään isänmaan hyväksi on opettaja Salo saanut Vapaussodan sekä Aunuksen muistomitalin.
Georg Edvard Ahlholm.
Huhupuheena sai Georg Ahlholm tiedon jääkäriliikkeestä syyskesällä 1915. Samana syksynä kehoitti toimittaja Max Hanemann häntä matkustamaan Saksaan. Hän päätti kuitenkin jäädä Helsinkiin joulun ajaksi ja ilmoitti sitten tammikuussa olevansa valmis lähtemään. Muutaman päivän kuluttua hän sai kuitenkin tiedon, että Kemin reitti oli suljettu ja täytyi odottaa jonkin aikaa. Helmikuun alussa Hanemann lähetti sitten uuden tiedon, että Ahlholm määrättynä aikana saapuisi Uusmaalaisten osakuntatalolle, missä hänen piti tavata fil. tohtori Arvid Mörne. Saavuttuaan sanottuun kohtaamispaikkaan hän ei tavannutkaan Mörneä, vaan maisteri Nils Pippingin, joka antoi opastukset matkaa varten. Seurassa oli myös ylioppilas Osolin.
Näin päätettiin, että Ahlholm matkustaisi Helsingistä helmikuun 27 päivän iltajunalla Lapualle, poikkeaisi majataloon ja kysyisi isäntää. Täällä hänen tuli ilman muuta ojentaa 25-penninen isännälle sekä ilmoittaa ensimmäinen ja kolmas numero rahan vuosiluvusta. Isäntä sitten ohjaisi matkan edelleen. Osolinin ja neljän muun miehen, jotka Uusmaalaisten osakuntatalon vahtimestari oli värvännyt, sekä potkupalloilija Mantilan – jonka taas Ahlholm oli saanut lähtemään matkaan – tulisi matkustaa vuorokautta myöhemmin. Seinäjoen asemalla he tapaisivat Ahlholmin, jonka Pippingin määräyksestä piti opastaa miehet Lapualta saamiensa ohjeiden mukaan edelleen. Pippingiltä Ahlholm sai 100 markkaa matkarahoiksi, joista puolet hänelle, puolet Mantilalle. Tämän jälkeen Ahlholm kävi Hägerströmin luona sopimassa ajasta, jolloin tämä miehineen saapuisi ruotsalaisen nuorisoklubin huoneistoon Länsiranta 14. – Hägerströmin värväämistä miehistä oli kolme työmiestä, joiden nimet ovat jo unohtuneet. Neljäs lähtijä oli jostakin syystä jäänyt pois. Miehille selitettiin, miten he matkustaisivat, tapaisivat Ahlholmin Seinäjoella ja saisivat ohjeita edelleen rajanylimenoa varten. Hägerström antoi lisäksi kullekin miehelle 50 markkaa matkarahoiksi.
Pippingin ohjeiden mukaan tuli piletti ostaa Vaasaan tai Kokkolaan mahdollisten vakoojien harhaanviemiseksi.
27.2.1916 matkusti Ahlholm Helsingistä lähimpänä päämääränä Lapua. Riihimäellä sattui pieni välikohtaus. Kun Ahlholm oli astunut junasta mennäkseen asemaravintolaan, tuli asemasillalla häntä vastaan nopein askelin santarmialiupseeri, katsoen samalla hyvin tiukasti silmiin. Kun santarmi oli tullut niin lähelle, että he olivat törmätä yhteen, väistyi hän kuitenkin sivulle ja hiljensi huomattavasti vauhtiaan. Arvatenkin tämä epäili Ahlholmia Saksaan-menijäksi ja koetti tällä käytöksellään saada tämän hämilleen. Ahlholm pysyi kuitenkin aivan rauhallisena, ja santarmi kai huomasi erehtyneensä.
Lapuan majatalossa Ahlholm tapasi isäntä Kosolan. Nähtyään tunnusmerkin vei Kosola hänet erääseen huoneeseen odottamaan. Siellä tutustui hän Piriseen ja Nahiin, jotka olivat samaan aikaan talossa ja samalla asialla. Sitäpaitsi oli siellä eräs suomea puhuva virolainen, joka oli hyvin hermostunut ja peloissaan ja sentähden aiheutti toisissa epäluuloa. Aterialla hänen kätensä vapisivat niin, että veitsi ja haarukka monesti pudota kalahtivat lautaselle. Kun Ahlholm tästä Kosolalle kahden kesken mainitsi, tulivat he siihen tulokseen, että mies, vaikka antoikin oikean tunnusmerkin, oli epäilyttävä.
Kosola neuvoi Ahlholmia miehineen matkustamaan Jepualle. Täällä oli eräs henkilö, jonka korvaan piti ohikulkiessa kuiskata sana "Ilkka". Tämä näyttäisi heidät edelleen, ja heidän tuli kulkea mainitun henkilön jäljessä, ei joukossa, vaan hajallaan.
Illalla matkusti Ahlholm Lapualta Seinäjoelle. Samalla junalla lähtivät myös Pirinen, Nahi ja virolainen, mutta eri vaunuissa. Seinäjoen asemalla kuitenkin virolainen tuli Ahlholmin luo puhuen yökortteerista, mutta tämä järjesti itsensä eroon seuralaisestaan.
Myöhemmin Ahlholm tapasi Pirisen ja yöpyi yhdessä tämän kanssa erääseen matkustajakotiin. Tänä yönä hän näki unta, että joukko luteita, suuria kuin torakat, ryömi hänen ympärillään. Herättyään uni toi mieleen pahoja aavistuksia, jotka sitten ikävä kylläkin pian toteutuivat.
Aikaisin aamulla lähtivät Pirinen ja Ahlholm matkustajakodista matkustaakseen aamujunalla Jepualle. Eräässä kadunkulmauksessa he näkivät vilaukselta virolaisen. Vaikkakin he epäilivät miestä, eivät he uskoneet tämän niin pian saattavan heitä kiinni. Pirinen erosi Ahlholmista pistäytyäkseen majatalossa, jossa Rossi, myös Saksaan aikovana, odotti häntä. Ahlholm painui suoraan asemalle, astui II luokan odotushuoneeseen, jossa ei ollut ketään ennen häntä, odottamaan junalle saapuvia seuralaisiaan. Selkä oveen päin käännettynä juuri aikoessaan istuutua, tunsi Ahlholm tartuttavan käsiinsä ja olkaansa. Samalla hän kuuli hengästyneen äänen suhisevan: "Pashaluista paidjom." Nyt hän näki kahden santarmin pitelevän häntä, eikä auttanut muu kuin seurata. Aseman vieressä oleva pienempi rakennus oli santarmien hallussa, ja sinne Ahlholm nyt vietiin. Seurasi sitten tarkka tutkimus, jolloin kengätkin piti riisua.
Ahlholmin ensimmäinen ajatus vangitsemisen jälkeen oli, miten suoriutua kuulustelussa, sillä tällaista välikohtausta hän tuskin oli ottanut huomioon. Tarkastuksen jälkeen kului kuitenkin runsas puolituntinen, jona aikana hän punoi kokoon yksityiskohtaisen juonen.
Santarmi teki ensin joitakin kysymyksiä kotipaikasta, Ahlholmista itsestään y.m. Sitten kysyttiin, miksi hän matkusteli edestakaisin Pohjanmaalla. Silloin kertoi Ahlholm jutun toipumismatkastaan Vaasaan erään tuttavansa luo. Hän sanoi luulleensa, että Helsingistä Vaasaan mentäessä ei tarvinnut muuttaa junaa Seinäjoella. Oli sen takia istunut vaunussaan rauhallisena – ja matkustanut pohjoiseen. Vasta vähän ennen Lapuaa huomasi hän erehdyksensä ja jäi junasta Lapualla. Nyt oli tarkoitus lähteä Vaasaan, mutta vangitseminen oli sen keskeyttänyt.
Kaikeksi onneksi eivät santarmit olleet huomanneet tarkastuksessa, että liivintaskussa oli junalippu Helsinki–Kokkola, jolloin Ahlholmin olisi käynyt vaikeaksi selittää Vaasanmatka.
Ikävästä tilanteesta huolimatta oli Ahlholm kuitenkin iloinen siitä, että vangitseminen oli tapahtunut ennen Helsingin junan tuloa, sillä jos hänet olisi nähty keskustelevan sieltä saapuvien kanssa, olisivat kaikki tulleet pidätetyiksi.
Kauan ei Ahlholmin kuitenkaan tarvinnut olla yksin. Samaan huoneeseen, jossa hän oli, tuotiin Nahi ja kaksi hänen miestään, ja hetken kuluttua liittyivät seuraan Pirinen ja Rossi. Heidän siinä istuessaan aukeni ovi, ja sisään astui eräs Hägerströmin värväämistä miehistä kysyen, saisiko sieltä kahvia. Santarmit ajoivat hänet ulos aavistamatta, että hän oli yksi joukosta. Iltapäivällä tuotiin pohjoisesta tulevalla junalla lisäksi kuusi miestä, jotka oli vangittu Lapualla ja Voltissa. Näiden joukossa olivat Kosola, Osolin ja Mäki. Nyt oli koko tusina vangittuna ja santarmit olivat karkauspäivänä (29.2.1916) korjanneet hyvän saaliin.
Miten santarmit saivat selvän Lapuan etapista, sen tunnuksesta y.m., on juttu erikseen, jonka joku toinen paremmin tietävä saa selvittää.
Illalla sullottiin kaikki kolmannen luokan rautatievaunuun ja santarmien vartioimina lähdettiin kohti etelää.
Ahlholm ei ollut tuntevinaan Osolinia. Junamatkalla he kuitenkin asettuivat vierekkäin istumaan, jolloin Osolin kertoi matkansa vaiheista. Kun hän oli tullut Seinäjoelle eikä Ahlholmia näkynyt asemalla, matkasi hän Lapualle. Päästyään kievariin hän kysyi Kosolaa, mutta tämä ei ollut tavattavissa. Hetken aikaa istuttuaan huomasi hän talon vakoojien ja santarmien piirittämäksi, jolloin ei kukaan saanut poistua talosta. Kun talo tarkastettiin, joutui Osolin epäiltynä vangituksi. Edelleen kertoi Osolin, että hän jo aikaisemmin oli ollut kuukauden ajan vangittuna, koska eräässä tilaisuudessa oli kohottanut keisari Wilhelmin maljan. – Myöhemmin osoittautui, että tälläkin kertaa Osolin pääsi pälkähästä kuukaudella Katajanokkaa.
Mantilalta sai Ahlholm jälkeenpäin tietää, että tämä oli nähnyt hänet Seinäjoella vangittuna. Mantila oli Ahlholmin muiden seuralaisten kanssa kulkenut sen huoneen akkunan ohi, jossa Ahlholm oli vartioituna. Lapuan etapista ei Ahlholm ollut maininnut heille mitään, mikä olikin onni, sillä siinä tapauksessa hekin olisivat matkustaneet Lapualle ja tulleet napatuiksi Osolinin kanssa. Nyt heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata kotiin.
Juna saapui Helsinkiin, ja asemalta vietiin vangitut autolla santarmihallitukseen. Täällä saivat kaikki samassa huoneessa odottaa koko päivän. Yksi kerrallaan vietiin pieneen putkaan vintille, jossa otettiin valokuva ja sormenjälki. Ruokaa ei toimitettu useista pyynnöistä huolimatta, vaikka kyllä luvattiin.
Tältä päivältä kertoo Ahlholm pienen välikohtauksen. Huoneeseen astui keski-ikäinen, lihavahko santarmiupseeri. Katseltuaan jonkin aikaa pidätettyjä hän irvistäen sanoi: "saksalaisi upseeri", ja meni ulos.
Illalla vietiin kaikki autoissa lääninvankilaan Katajanokalle. Siellä saatiin riisuutua ja vuoron perään komennettiin pesuhuoneeseen. Kun Ahlholm aataminpuvussa oli sinne menossa, kysyi vanginvartija käytävässä: "Oletteko rikollinen vai ainoastaan irtolainen?" "Molempia minä olen", vastasi Ahlholm iloisesti ja meni eteenpäin.
Jonkin aikaa oltuaan kylmässä suihkussa palasi Ahlholm pukeutumishuoneeseen, jossa hän sai vanginvaatteet. Vetäessään niitä päälleen hän sanoi: "Tämähän on vasta hauskaa." Vartija vastasi vakavana: "Ei se mitään hauskaa ole." Monesti jälkeenpäin, kun tutkinnosta ei tahtonut tulla mitään, ajatteli Ahlholm vartijan sanoja ja totesi hänen olleen oikeassa. Puolisko leipää ja sen päälle huonoa margariinia annettiin käteen ja vietiin toiseen kerrokseen. Ovi rämähti kiinni, ja kopissa istui vanki n:o 765. Tämä oli 1 p:nä maaliskuuta 1916.
Nyt alkoi säännöllinen ja terve elämä. Noustiin ylös ja mentiin levolle määrättynä aikana. Ensi aluksi se tuntui parantolaelämältä, mutta ajan mittaan alkoi tuntua kuitenkin yksitoikkoiselta.
Akkuna kopissa oli harva ja sentähden siellä oli kylmä. Ahlholm alkoi voimistella ahkerasti. Tämä taasen lisäsi ruokahalua niin, että vanginruoka osoittautui riittämättömäksi. Ahlholm kirjoitti nyt äidilleen 5 ja 12 p:nä maaliskuuta ja pyysi ruokaa. Vaikka Ahlholmin koti oli Helsingissä, kesti – kiitos sensuurin – kaksi viikkoa, ennenkuin kirje tuli perille. Nyt hän ei enää nähnyt nälkää, ruokavaroja tuli säännöllisesti ja muutaman päivän perästä vielä vuodevaatteita sekä parranajovehkeet.
Mieluisin muisto Katajanokalta oli se aika, jolloin Väinö Sola ihanalla tenorillaan joka aamu viritti virren soimaan. Sola oli myöskin vangittuna osallistumisesta jääkäriliikkeeseen.
Virkailijat, joiden kanssa Ahlholm joutui tekemisiin, olivat kaikki ystävällisiä. Niinpä kirjastonhoitaja antoi Ahlholmille niin paljon kirjoja, että tämä ei ehtinyt kaikkia lukeakaan.
Jo vankeutensa alkuaikoina vietiin Ahlholm kaksi kertaa santarmihallitukseen kuulusteluun. Näissä tilaisuuksissa hän sai pitää omat vaatteensa.
Ensimmäisellä kerralla kuulusteli eräs santarmiratsumestari. Tulkkina toimi muuan punatukkainen henkilö. Kysyttiin samoja asioita, kotipaikkaa, henkilöllisyyttä ym. Tulos oli sama. Matka oli ollut tuttavien luo Vaasaan.
Toisella kerralla kuulusteli itse Mashkevitsh, kaikkien Shpalernajalaisten suojeleva paholainen. Ahlholm kertoo: "En koskaan ole nähnyt ketään, joka siinä määrässä muistuttaa itse Pää-pahaa kuin hän, kuulustellessaan lävistävin silmin, pirullisin ilmein, hermostuneesti imien savukkeen toisensa jälkeen. Laihat kasvot, leukaparta, pystytukka, pienet pistävät silmät, ohuet huulet ja harvat hampaat. Kaikki tämä yhdessä vaikutti siltä kuin olisi nähnyt pirun ilmielävänä edessään. Ainoastaan sarvet puuttuivat."
Tämä keskustelu muodostuikin perusteellisemmaksi kuin edelliset. Punatukkainen tulkki oli nytkin läsnä. Kuulustelu alkoi samoin kuin edelliset, mutta sitten Mashkevitsh kävi itse asiaan.
"Miksi poistuitte junasta juuri Lapualla?"
"Huomasin vasta lähestyessämme Lapuaa, että olin matkustanut harhaan. Siksi pysähdyin siihen odottamaan etelään menevää junaa, jolla pääsisin Seinäjoelle ja sieltä Vaasaan."
"Kuinka huomasitte, että olitte matkustanut harhaan?"
"Konduktööri huomautti siitä minulle leimatessaan pilettini."
"Missä on piletti nyt?"
"Sen otti konduktööri."
"Ei kai hän sitä ottanut, sillä teillähän oli oikeus käyttää sitä Seinäjoelta Vaasaan."
Tätä ei Ahlholm osannut tyydyttävästi selittää, mutta intti kuitenkin konduktöörin ottaneen piletin. Muussa tapauksessahan santarmin olisi pitänyt löytää se häntä tarkastaessaan.
"Mitä teitte Lapuan majatalossa?"
"Kun minun piti odottaa useita tunteja etelään menevää junaa, menin majataloon saadakseni jotakin syötävää. Ulkonahan en voinut odottaa paukkuvassa pakkasessa, joten oli siis luonnollista poiketa kievariin."
"Koska matkustitte Helsingistä?"
"Iltajunalla 27.2.1916."
"Kenenkä seurassa?"
"Yksin."
"Mutta teidät oli nähty parin muun kanssa."
"Se ei ole totta, matkustin yksin."
Nyt näytti Mashkevitsh Kosolan valokuvan ja kysyi Ahlholmilta, tunteeko tämä miestä. Ahlholm sanoi nähneensä miehen vangittuna ja vietävän samalla junalla Helsinkiin kuin hän itse, mutta ei tiennyt, kuka hän oli. Mashkevitsh selitti, että mies oli Lapuan majatalon isäntä ja nimeltään Kosola.
"Eikö Kosola selittänyt teille, kuinka mennään rajan yli?"
"Ei".
"Eikö hän käskenyt teitä matkustamaan Volttiin?"
"Ei."
"Mutta Kosolahan sanoi kertoneensa teille, miten mennään rajan yli."
"Jos Kosola on sanonut jotakin sellaista, niin hän valehtelee."
Aina väliin rapisee Mashkevitshin kynä paperille sitä mukaa kuin kuulustelu jatkuu.
"Miksi pysähdyitte Seinäjoella Lapualta tultuanne?"
"Jos olisin jatkanut matkaani suoraan, olisin tullut Vaasaan yöllä, ja siksi päätin yöpyä Seinäjoella jatkaakseni aamulla Vaasaan, minkä vangitsemiseni kuitenkin esti."
"Ketä menitte Vaasassa tapaamaan?"
Kysymys oli kiusallinen. Koko kaupungissa tunsi Ahlholm ainoastaan yhden perheen. Ilmoittaisiko hän oikean nimen, tai jonkin tekaistun. Hänen tietonsa mukaan ei mainitun perheen pitänyt olla missään tekemisissä jääkäriliikkeen kanssa ja sitäpaitsi heiltä vastanaineina ei sitä voinut odottaakaan. Sitä paitsi hän oli vakuuttunut, että Mashkevitsh ei uskoisi Vaasan juttua todeksi eikä näin ollen kiinnittäisi mitään huomiota nimeen. Suoriutuakseen paremmin ristikuulustelusta oli hänen paras niin paljon kuin mahdollista pysyä totuudessa. Ahlholm sanoi siis menevänsä Vaasaan tapaamaan konttoristi Rehnbäckiä.
"Odottaako Rehnbäck käyntiänne?"
"Ei, olen aikonut yllättää hänet."
"Mikä on Rehnbäckin osoite?"
Ahlholm vastasi totuuden mukaisesti, että hän oli unohtanut osoitteen, mutta että hän kyllä löytäisi hänet. Edelleen kysyi M., miten Ahlholm oli tutustunut Rehnbäckin perheeseen.
"Miksi teillä oli hiihtotamineet mukananne?" (Matkatavaroista oli löytynyt sweaters, hiihtolakki ja hanskat, pari pieksuja sekä kompassi.)
"Vaasassa ollessani olen aikonut hiihdellä huvikseni."
"Miksi olitte varustautuneet kompassilla?"
"Koska oudoilla seuduilla liikkuessa on kompassi hyvä olemassa."
Matkatavaroitten joukosta olivat santarmit löytäneet myöskin nahkaisen kynäkotelon, jossa oli kynänvarsi ja muutamia teriä. Nämä olivat hyvin tarkkaan pengotut. M:n kysymykseen, mitä Ahlholm aikoi tehdä kynäkotelolla, vastasi hän joskus aikovansa kirjoittaa.
"Mitä olette aikoneet kirjoittaa?"
"Ehkä kortin tai kirjeen."
"Kenelle?"
"Sukulaisille ja ystäville."
"Mistä olette aikoneet kirjoittaa?"
"Esimerkiksi kuulumisia voinnistani."
"Oletteko ollut ulkomailla?"
"En."
Sitten kysyi M. Ahlholmilta, tiesikö tämä, että suomalaisia meni yli rajan Saksan armeijaan. Tämä vastasi kyllä kuulleensa huhuja sellaisesta, mutta että hänellä ei ollut tarkempia tietoja asiasta.
Kuulustelun lopussa ilmoitti M., että Ahlholmia syytettiin suomalaisten värväämisestä Saksan armeijaan sekä että mainittu rikos kuuluu venäläisen rangaistuslain 100 ja 102 pykälään.
Kuulustelupöytäkirja käännettiin Ahlholmille, jonka jälkeen hän sai sen allekirjoittaa.
Kun Ahlholm oli ollut kuukauden Katajanokalla, kutsuttiin hänet vankilan konttoriin, jossa hän sai allekirjoittaa erään kirjoituksen, missä ilmoitettiin, että häntä edelleen pidetään vangittuna.
Huhtikuun 18 p:nä sanoi Ahlholm hyvästit Katajanokalle. Yhdessä monen muun kanssa hänet vietiin vartioituna vankivaunussa jonkinlaiseen venäläiseen virastoon Aleksanterinkadulle lääninhallituksen viereen. Sieltä heidät lähetettiin sotilasvartioston saattamina rautatieasemalle, jossa heidät työnnettiin vankivaunuun. Vaunussa oli kaksi suurempaa ja muutamia pienempiä koppeja.
Juna lähti Helsingistä 6.30 i.p. Kun oli ajettu jonkin matkaa, avasivat sotilaat koppien ovet ja antoivat vankien seurustella keskenään. Kokouspaikkana he pitivät toista isompaa koppia, kun taas vartijat majailivat toisessa. Matkalla oli mukana 11 vankia, kaikki samasta syystä vangittuja. Paitsi Ahlholmia olivat samassa matkassa m.m. Riekki, Kosola, Mäki, ja Pirinen.
Lähtiessään Katajanokalta sai Ahlholm pienen rahasumman, jonka hänen äitinsä oli saanut jättää vankilan konttoriin. Useilla muillakin oli jonkin verran varoja. Asemilla he voivat täten sotilaiden välityksellä saada virvokkeita jopa postikorttejakin, jotka sitten kirjoitettiin ja lähetettiin. Ahlholm kirjoitti kortin omaisilleen, että hän oli nyt matkalla Pietariin kymmenen muun kanssa. Kortin hän lopetti sanoilla: "Hej, glada livet."
Traagillisesta tilanteesta huolimatta oli matka Ahlholmista hauskimpia, mitä hän oli tehnyt. Paria poikkeusta lukuunottamatta olivat kaikki erinomaisella tuulella. Puhuttiin ja laulettiin melkein koko matkan. Sotilaatkin ottivat osaa iloon ja kehoittivat yhtenään "igraj, igraj" laulamaan. Mäki oli Katajanokalla tehnyt monivärssyisen laulun, jota laulettiin sävelellä "Härmässä häät oli kauhiat". Laulussa kuvattiin humoristisesti vangitsemiset Seinäjoella, Lapualla ja Voltissa, matka Helsinkiin, oleskelu lääninvankilassa y.m. Mäki opetti laulun, ja se laulettiin matkalla moneen kertaan. Laulujen lomassa pakinoitiin niitä näitä, ja matka sujui liiankin nopeaan.
Yön kuluessa ehdotti joku pakenemista. Eteisessä pienen pöydän ääressä istui pari sotilasta, väliin vain yksi vartioimassa. Heidän toverinsa nukkuivat toisessa suuressa kopissa. Pakosuunnitelma oli seuraava: Muutamat hyökkäisivät eteisessä olevien vartijoiden kimppuun ja riisuisivat heidät aseista, kun taas toiset samaan aikaan löisivät kiinni sen kopin oven, jossa toiset vartijat nukkuivat. Silloin olisi oltu herroja paikalla. Kosola ja Mäki olivat sitä mieltä, että yritettäisiin, mutta Riekki pani vastaan. Hän perusteli sillä, että vaikka nyt onnistuttaisiinkin pakenemaan, olisi vielä puoli Suomea taivallettava, ennenkuin päästäisiin rajalle, ja jos niin kauaksi onnistuttaisiinkin pääsemään, niin rajalla kuitenkin jouduttaisiin kiinni, ja asia yhä pahentuisi.
Jälkeenpäin Shpalernajassa sanoivat sekä Kosola että Mäki katuvansa, etteivät panneet pakoyritystä toimeen. Ehkä katuvat vieläkin.
Suomen asemalta saatettiin vangitut jalan Shpalernajaan, josta heille tuli noin 11 kuukaudeksi kotipaikka. Monen tunnin odotuksen jälkeen sijoitettiin heidät koppeihin parittain. Ahlholm joutui Pirisen toveriksi koppiin N:o 232, joka oli 5 kerroksessa.
Molemmat olivat nälkäisiä, ja pian tuotiinkin ruokaa, jotakin punaiseen vivahtavaa rokkaa, joka näytti hyvältä. Tuskin he olivat sitä maistaneet, kun jo piti sylkäistä ulos. W.C. sai sillä kertaa täyden annoksen. Matkasta väsyneinä paneutuivat toverukset nukkumaan.
Pari päivää oltuaan vankilassa alkoi Ahlholm laulaa täyttä kurkkua. Ei kestänyt kauan, kun "starshij" (ylivartija) hyökkäsi sisään toinen vartija mukanaan. Vihaisin ilmein ja elein huusi starshij useita minuutteja toisen vartijan säestäessä. Paljon ei Ahlholm tästä mölinästä ymmärtänyt; ainoastaan "njelsja" (kielletty) ja "carser" (aresti) olivat ne kaksi sanaa, joita vankilassaoloaikana sai kuulla enemmän kuin tarpeeksi.
Puheessa suoriutui Ahlholm auttavasti. Koulutiedoista muistui aina jotakin mieleen, ja jos sanoja puuttui autettiin käsillä.
Päivisin Ahlholm kuuli salaperäistä nakutusta seinässä. Nakutusjärjestelmää ei Ahlholm silloin vielä tuntenut, mutta vastaili joskus umpimähkään. Sittemmin huomasi hän, että järjestelmä oli piirretty niiden muutamien koppien seiniin, joissa he tavallisesti saivat odottaa kylpyyn mennessä. Kylpy merkitsi noin 15 minuutin pesua suihkun alla.
Hänen oltuaan jonkun päivän Shpalernajassa tuli ryssän pääsiäinen. Pääsiäisyönä avattiin kopin ovessa oleva luukku rämisten, ja joku huusi "skarej". Ahlholm nousi vuoteestaan, sai muutamia munia, nisupullaa, kiehuvaa vettä ja "pashaa" (viimeksi mainittu on venäl. pääsiäisjälkiruoka). Hän koetti saada Pirisen ylös juhlimaan, mutta tämä veteli mieluummin unia, ja niin Ahlholm vietti yksinään pääsiäisjuhlaa. Pääsiäispäivänä avautui kopin ovi ja vankilan apulaisjohtaja lausui: "Hristos voskresj", Kristus on noussut ylös, painoi oven kiinni ja poistui.
Toukok. 12 p:nä tuli vartija Ahlholmin koppiin ja sanoi "fsut", oikeuteen. Hänet vietiin vankilan konttoriin, jossa ennen häntä oli jo Riekki. Täältä heidät kuljetettiin lukemattomien likaisten maanalaisten ja maanpäällisten käytävien ja portaiden kautta piirioikeuteen. Siellä oli Mashkevitsh tulkkeineen. Niiden läsnäollessa sai Ahlholm tavata äitinsä ja Riekki isänsä, jotka olivat Suomesta tulleet tapaamaan poikiaan. Heille ilmoitettiin, että käynti saisi kestää 20 minuuttia, sekä että puhe politiikasta ja heidän omasta asiastaan oli kielletty. Tapaamisestaan äitinsä kanssa kertoo Ahlholm:
"Äitiraukkani oli aivan tuhkanharmaa, sillä vangitsemiseni oli koskenut häneen kovasti. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisin. Kaikeksi onneksi olin edellisenä päivänä käynyt vankilan parturissa ja näytin oikein ihmiseltä. Olin myöskin hyvällä tuulella ja se hiukan rauhoitti äitiäni, sillä hän oli odottanut näkevänsä minut aivan murtuneena ja kurjassa tilassa."
Noin puolisen tuntia kesti vierailu, sitten vietiin Ahlholm ja Riekki takaisin vankilaan.
Kun Ahlholm astui koppiinsa, näytti Pirinen hyvin liikutetulta ja alkoi heti tiedustella, missä Ahlholm oli käynyt. Hän oli ollut hyvin levoton Ahlholmin kohtalosta ja miettinyt jos mitäkin. Olipa tullut mieleen, että "fsut" voisi olla yhtähyvin viimeinenkin matka – ja että hänellä itsellään kai oli sama edessään.
Eräänä päivänä kysyi vartija: "Hatitje rabotatj?" (haluatteko työtä). He kysyivät, millaisesta työstä oli kysymys. Vartija selitti, että työ oli savukelaatikkojen valmistamista. Ilolla otettiin ehdotus vastaan, sillä työtä tehdenhän aika kuluisi jonkin verran nopeammin. Koska kuitenkaan ei 5. ja 6. kerroksissa sallittu tällaista työtä, siirrettiin heidät kolmanteen kerrokseen koppiin n:o 115. Täsmälleen viikon kuluttua muutettiin Ahlholm uudelleen, tällä kertaa ensimmäiseen kerrokseen yksinäiseen koppiin n:o 33. Pirinen ja Ahlholm olivat asuneet yhdessä kuukauden (19.4-19.5)
Koppi n:o 33 oli kostea ja kylmä, ja siksi olikin Ahlholm juhannuksen aikaan pari päivää kuumeessa. Lääkäriä hän ei kuitenkaan pyytänyt, vaan arveli vahvan fysiikkansa voittavan tämän influenssan, joksi hän tautinsa oletti. Pian hän siitä paranikin.
Tätä kuumetta lukuunottamatta oli Ahlholm terve koko Shpalernajassa oloajan. Hän voimisteli joka päivä ahkerasti ja tunsi itsensä reippaaksi. Sen puolituntisen, joka hänellä oli lupa viettää kävelykopissa pihalla, käytti hän niin nopeaan kävelyyn, kuin tila salli.
Kerran kävelyltä palattuaan näki hän Dahlstedtin akkunassa näyn, joka kaameudessaankin huvitti. Tämä oli pahvista laittanut hirsipuun, jossa ihminen sätkytteli. Tämä todisti, että huumoria kaikesta vakavuudesta huolimatta oli vielä jäljellä.
Mitä kirjeenvaihtoon tulee, oli siinä paljon toivomisen varaa. Kaikki kirjeet menivät Mashkevitshin kautta. Toisinaan tapahtui, että Ahlholmin äiti ei puoleentoista kuukauteen saanut mitään tietoja pojaltaan, vaikka tämä säännöllisesti kirjoitti 2-3 kirjettä kuukaudessa. Vielä huonommin tulivat kirjeet vankilaan. Esim. Ahlholm ei saanut mitään postia aikana 24.V-15.VIII, vaikka hänelle oli kirjoitettu useammalta taholta. Samaten kävi myöhemmin talvella. Kolmeen kuukauteen hän ei saanut riviäkään mistään.
Shpalernaja alkoi yhä enemmän täyttyä. Rikollisuus lisääntyi ja vallankumouksellisten toiminta tuli yhä voimaperäisemmäksi, jonka vuoksi vankien lukumäärä yhä kasvoi. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa kaksi vankia samaan koppiin, ja siten joutui moni suomalainen saamaan toverikseen ryssän. Suomalaiset eivät saaneet asua enää kaksittain, se olisi ollut liian suuri suosionosoitus.
Suomestakin saapui melkein joka viikko uusia onnettomuustovereita. Ahlholmin kopin yläpuolella oli Häggblom ja viereisessä kopissa oli myös suomalainen, jonka nimeä Ahlholm ei enää muista.
Eräänä päivänä tuli ylivartija Ahlholmin luo ja nyt sukeutui seuraava lyhyt keskustelu:
"Hatitje tavaristsha?"
"Finskij?"
"Niet, russkij."
"Nie hatshu."
Ylivartija poistui äkäisenä ja heitti oven kiinni. Tähän saakka Ahlholm oli ollut hänen suosiossaan, mutta nyt hän jäi epäsuosioon pitkäksi aikaa. Kuitenkin hän oli mieluummin yksin kuin jonkun likaisen epämiellyttävän ryssän seurassa.
Häggblomille ei mainittu vartija ollutkaan yhtä ystävällinen. Vastaansanomisesta huolimatta sijoitettiin yksi ryssä hänenkin koppiinsa.
Syyskuun alussa tuli Ahlholmin äiti toisen kerran katsomaan poikaansa. Kohtaaminen tapahtui samassa paikassa kuin edellinenkin. Mashkevitsh oli tulkkeineen tietysti läsnä. Kun Ahlholmin äiti oli poistunut, aloitti M. kuulustelun. Hän teki joitakin kysymyksiä ja sitten äkkiarvaamatta löi Hägerströmin kuvan Ahlholmin eteen kysyen, tunsiko tämä miestä. Valokuva oli varustettu numerolla, ja siitä tiesi Ahlholm Hägerströmin olevan vangitun. Vastaus oli kielteinen. M. selitti, kuka mies oli, ja uteli uudelleen, eikö Ahlholm tuntenut tätä. Tämä sanoi nyt ensi kerran kuulleensa Hägerströmin nimen. Siitä huolimatta M. sanoi Ahlholmin olleen asioissa H:n kanssa, ja että tämä voidaan todistaa. Ahlholm istui jännittyneenä odottaen, mitä tosiasioita mahtaisi tulla esiin, kunnes tulkki vihdoin lausui: "Eräs sanoo, että Hägerström on antanut teille 50 markkaa."
Ahlholmista tuntui kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään, sillä nyt hän tiesi, että Hägerström ei ollut tunnustanut, sekä että santarmeilla ei ollut tietoa asian oikeasta laadusta. Hyvällä omatunnolla hymyillen hän sanoi, että se ei ollut totta. M. tämän huomattuaan kiukustui ja vihaisesti ärjäisi "tshort". Siihen loppui se kuulustelu ja Ahlholm vietiin takaisin koppiinsa.
Ahlholm jatkaa kertomustaan:
"Koska venäjänkielen taitoni oli peräti vajavainen, koetin hankkia itselleni venäjän kielen kieliopin sekä sanakirjan. Kun äitini toukokuussa oli käymässä luonani, koetti hän M:lle jättää tuomansa ruotsalais-venäläisen tulkin. Tämä ei kuitenkaan ottanut sitä vastaan, vaan sanoi, että kirja oli jätettävä vankilan konttoriin. Täällä ei myöskään otettu kirjaa vastaan, sillä kaiken kirjallisuuden piti kulkea M:n kautta, selitettiin siellä. Äitini ei kuitenkaan mennyt toista kertaa M:n luo, vaan vei kirjat mennessään Helsinkiin ja jätti ne santarmihallitukseen. Täällä luvattiin toimittaa ne minulle. Kirjeistäni näki äitini kuitenkin, että mitään kirjoja en ollut saanut. Useampaan kertaan hän kävi santarmihallitukselta tiedustelemassa kirjojen kohtaloa jättäen sinne myös muita kirjoja minulle lähetettäväksi. Joka kerta luvattiin asia toimittaa ja kaksi kertaa ilmoitettiinkin jo äidilleni, että muka olin saanut kirjat. Tosiasia on kuitenkin, etten Shpalernajaan saanut ainoatakaan niistä. Myöskin vankilanviranomaisten avulla koetin saada sanakirjan, mutta tuloksetta. Vartija, joka valvoi savukekotelojen valmistusta, oli ystävällinen ja kirjoitti minulle venäjänkielisen 'proschenien', anomuksen. Tähän tulikin myöntävä vastaus, mutta kirjaa ei kuitenkaan kuulunut. Pari kertaa kirjoitin tilauksen lomakkeeseeni, mutta turhaan. Kaikki muut tilaamani tavarat aina saapuivat, mutta kirjaa ei."
Tällainen kohtelu ei ollut suinkaan omiaan lisäämään rakkautta ryssään, joka muuten käy ilmi kirjeestäni äidilleni 11.9.1916. Kirjoitettuani ensin huolimattomuudesta, kirjoista y.m. jatkan: "– – – Nyt olen ollut vangittuna yli puoli vuotta eikä ole vielä kaukaisintakaan aavistusta, koska asiani tulee esille jossakin oikeudessa tai tuomioistuimessa. Surullista, että tällaista voi tapahtua 20:llä vuosisadalla, tällä valistuksen aikakaudella. Järjestyneen valtion kansalaiset laahataan vankilaan kurjuuteen. Niin ikävältä kuin tuntuukin mukautua kaikkeen tähän, ei voi olla surkuttelematta tätä kurjaa järjestelmää. Täällä käy kaikki sellaisessa tahdissa, että hitainkin ryömivä elukka sitä kadehtisi." – – –
"P.S. Kirje on vähän nyrpeänlainen, mutta tarvitaan väliin sanojakin eikä vain loruja. Tuntuu helpommalta, kun saa joskus tyhjentää sydämensä."
Viimeksimainittu pitää kyllä paikkansa. Varomatonta oli kuitenkin kirjoittaa tällaista kirjettä. En uskonut sitä lähetettävänkään edelleen, mutta suureksi hämmästyksekseni tuli kuin tulikin kirje perille.
Häggblomin kanssa olin jokapäiväisessä yhteydessä lämpöjohdon avulla, joka kulki kerroksesta toiseen. Naputussysteemi oli hidasta, jonka vuoksi keskustelu kävi niin, että kun toinen puhui, piti toinen korvansa kiinni lämpöjohdossa. Viereisen koppitoverini kanssa seurustelin samoin. Ensin koputettiin siksi, kunnes vastauskoputus kuului. Sitten pantiin korva seinään sille kohdalle, josta koputus kuului, ja toisella puolen oleva puhui suu seinää vasten.
Myös toisten suomalaisten kanssa olin yhteydessä aivan yksinkertaisesti huutaen ikkunan venttiililuukusta. Koska koppini oli lähellä nurkkausta, voin täten jutella lähellä asuvien kanssa. Usein minut yllätettiin itse teossa, ja vartija uhkasi tällöin karsserilla, mutta mikään ei auttanut. Kiusaus oli liian suuri.
Lopulta vartija panikin uhkauksensa täytäntöön, kun taas kerran – ties kuinka monennen – tulin yllätetyksi. Hän ilmoitti asian korkeille viranomaisille. Vankilan apulaisjohtaja tuli luokseni hirmuisen näköisenä ja piti minulle nuhdesaarnan, josta en kuitenkaan ymmärtänyt monta sanaa. Sana "karsser" siinä kuitenkin toistui useasti, ja 8 p:nä lokakuuta minut vietiinkin sinne. Karsserikoppi, johon minut vietiin, ei ollut aivan pimeä. Siinä oleva ikkuna oli peitetty paksulla peltilevyllä. Levy oli varustettu pienillä reijillä, joista valo säästeliäästi pääsi sisään. Mieluummin olisin ollut aivan pimeässä, sillä akkuna oli rikki ja kylmä tunkeutui huoneeseen. Koppi oli niin kylmä, että koko ajan piti olla liikkeessä. Yöllä oli kuitenkin pilkko pimeä, ja kun pysyäkseni lämpimänä voimistelin tahi kävelin, satutin milloin minkin jäseneni seinään, sillä tila ei luonnollisesti ollut suuri. Ja kun vartijalle valitin kylmyyttä sain vastaukseksi "nitshevo". Ravinnokseni sain tänä aikana vain leipää, suolaa ja vettä. Vuorokauden kuluttua, joka muuten tuntui iäisyydeltä, vietiin minut takaisin omaan koppiini.
Yhteys maanmiesteni kanssa ei karsserista huolimatta loppunut, mutta tulin kuitenkin varovaisemmaksi. Vartija selitti, että ensi kerralla karsserirangaistus on ainakin 3 vuorokautta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun vartija yllätti minut keskustelussa, mutta rangaistusta ei kuitenkaan pantu täytäntöön.
Samana syksynä kuului eräästä lähelläolevasta kopista monen päivän aikana huutoa: "Herra Jumala, auttakaa, hyvä Jumala, auttakaa, Herra Jumala, auttakaa!" Kuka oli kärsimyksistä ja ajattelemisesta menettänyt järkensä, en koskaan saanut tietää. Eräänä päivänä huudot taukosivat. Vanki oli viety pois, mutta minne, sitä en tiedä.
Tässä seuraa muutamia otteita kirjeistäni, joita Shpalernajasta lähetin äidilleni:
Petrograd, maanantaina 16 p:nä lokakuuta 1916.
– – – Että sinä suret ja kärsit vangitsemiseni johdosta, on aivan turhaa. Itse en sure sitä ollenkaan. Minä olen terve, minulla on ruokaa ja katto pääni päällä. Jonkin verran kiukuttaa tämä istuminen, mutta harvoin. Tavallisesti kävelen, hyräilen ja viheltelen itsekseni ja ajattelen, että minkäs tälle mahtaa, kestäköön nyt tämä miten kauan hyvänsä. Kysytään vain kärsivällisyyttä. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi..."
Jos taas rupeaisi miettimään kaikkea sitä, mistä on syytetty, kyllä sitä kestäisi surra. Silloin pian kävisi niin, että ruuvit höltyisivät, kuten täällä yhtenään käy. Minun suhteeni voit olla aivan rauhallinen. Minun selkäni voi taittua, mutta ei taipua. Päinvastoin olen ollut terveempi ja reippaampi kuin koskaan ennen.
Petrograd, torstaina 24 p:nä lokak. 1916.
– – – Täällä vierii päivä toisensa perään yhtä yksitoikkoisesti, yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti. Enin osa ajasta kuluu savukekotelotyöhön. Aikaiseen aamulla tuodaan liimapannu ja petroolilamppu. Sitten aloitan työni ja lopetan silloin kuin haluan. Mestari on hyvänahkainen mies eikä pahasti rähise, vaikka joskus laiskottelenkin ja ehkä joskus hutiloinkin. Vaikka eihän hänellä pahasti ole mukisemista, voinhan sanoutua irti työstäni milloin tahansa. Eihän tässä vielä olla pakkotöihin tuomittuja. Ja maksuhan tulee sen mukaan, kuinka paljon tekee. 10 kopeekkaa tuhannelta, sanovat. Toinen puoli maksusta merkitään vihkoon ja sillä saa ostaa mitä haluaa, kun taas toinen puoli jää vankilan konttoriin ja annetaan vasta vapaaksi päästyä. Olen tehnyt noin 22.000 laatikkoa kuukaudessa. Ehtisin tietysti paljon enemmän, mutta palkka ei pahasti kannusta, joten työ muodostuu parhaasta päästä ajanvietteeksi. Tänään olen kuitenkin lyönyt ennätykseni: Aamupäivässä (5 t.) olen valmistanut 1.000 laatikkoa, mutta kyllä hosuinkin kuin hullu. Tähän saakka olen valmistanut kaikkiaan 118.000 laatikkoa.
Ensimmäisen lumen satoi täällä torstaina. Lunta tuli kosolta, ja valkeat hiutaleet leijuivat hilpeästi tuulessa kuin houkutellen ulos vapauteen. Niin minusta ainakin tuntui. Katsellessani tätä ja nähdessäni valkean pehmeän vaipan laskeutuvan mustan maan yli muistui mieleeni Pohjolan ihana talvi rekiretkineen ja kulkusineen, enkä voi kieltää, että vapaudenkaipuu sinä hetkenä tuntui voimakkaana. Vapautta en monen muun lailla osannut aikaisemmin tarpeeksi arvioida, mutta nyt tunnen ja tunnustan sen korvaamattomaksi. Ja niinhän se on kaiken muunkin kanssa elämässä: omistaessaan rakasta ja arvokasta huomaa sen arvon vasta sen kadotettuaan.
Nyt on ilma taasen vähän lämpimämpää. On satanut, ja valkea kaunis vaippa on sulanut ja tehnyt tämän santaisen pihan rumaksi likaiseksi sohjuksi. Mutta sohjusta viisi, me emme sure.
Petrograd, lauantaina 18.11.16.
– – – Olen terve eikä minulla ole mitään hätää. Tällaista elämää kestän miten kauan tahansa kärsimättä siitä. On kai sellaisia, jotka luulevat tämän vaikuttavan herpaisevasti, mutta siinä he erehtyvät pahasti.
Ylivartijan mielestä oli kai minulla liian paljon "suhteita", koska minut 14.11 muutettiin toiseen kerrokseen koppiin n:o 45. Tätä pidin hyvänä enteenä ja ajattelin itsekseni, että tästä kopista käy tie vapauteen.
Muuttamisestani kopista koppiin kirjoitin äidilleni seuraavasti:
Kuten jo aikaisemmin kerroin, tulin vähän aikaa sitten muutetuksi tähän koppiin, jossa nyt visertelen. Tämä on jo neljäs järjestyksessä, jota koettelen tässä vankilassa. Kerronpa tässä huvikseni, mikä on ollut syynä muuttoihini.
Kaikkein ensimmäiseksi jouduin erään maanmieheni kanssa viidenteen kerrokseen koppiin n:o 232. Se oli siistein ja valoisin "kamari", jossa olen täällä asunut. Muuten vankilan kuudesta kerroksesta on viides kaikkein siistein ja parhain. Eräs ikävä epäkohta siinäkin sentään oli, nimittäin pienten, vähemmän miellyttävien kotieläinten tavaton runsaus. Siellä suorastaan vilisi torakoita. Päivällä sai sentään jotensakin olla rauhassa, mutta kun ilta alkoi hämärtyä, alkoi niidenkin vaellus. Niitä oli kaikkialla, katossa, seinissä ja lattialla. Aloin huvikseni niitä metsästellä, ja vaikka lyhyessä hetkessä lähetin niistä satakunta paremmille laitumille, en mitään vähennystä joukossa huomannut. Ja mitä pitemmälle kevät ehti, sitä enemmän ne lisääntyivät. Juuri kun oli pääsemäisillään mieluisaan uneen, tunsi poskellaan pehmoisen hipaisun. Silloin tiesi, että yksi niistä monista herttaisista oli virkistyskävelyllä naamarustingilla. Erinomaisen hauskaa!
No niin! Nyt on niin, että savukekoteloita saa valmistaa vain neljässä alimmassa kerroksessa. Ja koska mekin halusimme "rabota", muutettiin meidät kolmanteen kerrokseen n:oon 115. Se tapahtui sinä iltapäivänä, jolloin Sinä olit ensimmäistä kertaa minua katsomassa 12 p:nä toukokuuta. Täällä ei kyllä ollut torakoita, mutta jottemme olisi tunteneet itseämme aivan yksinäisiksi, annettiin meille joukko luteita seuraksemme. Teimme kyllä näistä ilmoituksen, mutta sinä aikana, jonka me siinä asuimme, eivät vielä ehtineet ryhtyä toimenpiteisiin niiden poistamiseksi.
Jos voit muistaa, oli Sinun ensi kertaa täällä ollessasi eräs, joka sanoi m.m., että me emme vielä itsekään tiedä mitä me teemme "tässä asiassa", ennenkuin viikon lopulla.
Kun oltiin tultu niin pitkälle, oltiin "tässä asiassa" tultu siihen, että katsottiin aivan liian suureksi huomaavaisuudeksi antaa kahden suomalaisen poliittisen vangin nauttia toistensa seurasta. Täsmälleen viikon perästä, siis toukok. 19 p:nä erotettiin meidät ja minut siirrettiin ensimmäiseen kerrokseen n:oon 33. Täällä olin sitten aivan yksin, ilman torakoita, ilman luteita. Sattuihan joskus jokin yksinäinen vaeltaja eksymään koppiini, mutta sitä ei kannata mainostaa. Mutta sen sijaan oli likaista. Koppi muistutti enemmän sikopahnaa kuin ihmisasuntoa. Myöskin vuodevaatteet olivat risaisia ja likaisia. Kun pari kertaa löi kädellään patjaan, oli koppi yhtenä pölypilvenä. Niinä seitsemänä viikkona, jotka olin Katajanokalla, olivat vuodevaatteet kaksi kertaa ulkona. Näinä yhdeksänä kuukautena, jotka olen ollut täällä, ei ole kertaakaan niin tapahtunut. Ja niin kosteaa ja koleaa siellä myös oli, että rappaus suureksi osaksi oli lohjennut seinistä. Siitä kai johtui se kesäinen sairautenikin.
Olisin tietysti muistuttanut kaikesta tästä, mutta oli niin kiintoisaa asua siinä, ja jotta ei minua muutettaisi, päätin vaieta. Huomasin nimittäin jo heti alussa, että monta suomalaista asui lähistössä, ja pian löysimme keinon puhella toistemme kanssa. Minut kyllä yllätettiin ja sain karsseriakin, mutta "jotakin jostakin" – sanotaan.
Eräänä päivänä, kun ylivartija toi minulle kirjeen, kysäisi hän samalla, onko koppi "harasho". Se oli turha kysymys, sillä jokainen näki, miten kurja se oli. Tietysti oli hän sen itsekin huomannut, mutta tahtoi kuitenkin kuulla minun mielipiteeni asiasta. Aiemmin hän oli ollut minulle ystävällinen, mutta myöhemmin alkanut katsoa kieroon. Miksi, paha tiesi? Mutta kyllähän minä katsoa kestän. No niin, minä huomautin vartijalle kopin puutteellisuuksista yleensä ja erikoisesti sen likaisuudesta. Hän oli samaa mieltä kanssani ja lupasi paremman kopin vapautuessa muuttaa minut sinne. Ja niin tapahtui, että noin kuukautta myöhemmin sain muuttaa toiseen kerrokseen koppiin n:o 45, jossa paraikaa asustelen.
Tämä asuntoni on paljon siistimpi, ja ruumiissani tunnen, että se on myös paljon terveellisempi kuin edelliset. Joka kerta, kun ylivartija tulee, huomauttaa hän, että kamari on puhdas, johon aina vastaan myöntävästi. Meidän oloihimme katsoen se kylläkään ei ole puhdas, mutta olen siihen joka tapauksessa tyytyväinen.
Vähän haikealta tuntui erota vanhasta kopista, kun ajattelin naapureitani. Kuitenkaan en suoran luontoni perusteella voinut ylivartijalle sanoa koppiani hyväksi, kun se oli perin kurja. Sitäpaitsi kun syksyllä vedettiin pihalle propsia polttopuiksi, niin pinottiin ne aivan ikkunani kohdalle toisen kerroksen ikkunaan saakka, niin että koppini oli pimeä kuin kellari. Minulle annettiin kyllä valoa, mutta joka tapauksessa oli silmille vahingollista olla ainaisessa lampunvalossa tai sitten pimeässä. Siksi oli parasta päästä pois sieltä.
Nyt asuu yläpuolellani myös eräs suomalainen, mutta sitä lajia, joka ei uskalla yhtään mitään. Sen johdosta etenkin tällä haavaa olenkin hyvin hiljainen ja kiltti vanki. Kuitenkaan ei ole kuin pari päivää siitä, jolloin minua uhattiin karsserilla viheltämisestä.
Muuten saakin aina ja alituiseen kuulla kahta sanaa "karser" ja "njelsja", ja niin usein toistettuina ne kuuluvat tavallaan kuin päiväjärjestykseen eikä niillä ole sen enempää merkitystä. Ne menevät korvasta sisään toisesta ulos.
Mitä vankilan sisustukseen tulee, on se ajanmukaisempi kuin. Katajanokalla. Joka kopissa on sähkövalo, vesijohto ja W.C., mitä ei ollut Katajanokalla.
– – – Jo toisena päivänä Shpalernajassa sain vankilan kirjastosta ruotsalaisen kirjan ja sen jälkeen kerran viikossa vaihdellen suomalaisen tai ruotsalaisen. Väliin sattui, että kirjassa oli tuskin sataa sivua, ja se tuli näin ollen luetuksi parikymmentä kertaa viikossa.
Kuten moni muukin kirjoitin minäkin jonkun rivin tervehdykseksi toisille suomalaisille lainakirjoihin. Tästä oli kuitenkin seurauksena, että vartija tämän johdosta eräänä päivänä lokakuussa otti pois vastikään tuomansa kirjan. Nyt ei ollut riviäkään painettua sanaa, ja aika tuntui hirveän pitkältä. Sain sen lisäksi olla vielä pitkät ajat ilman työtä. Sanottiin, että työt ovat lopussa sillä kertaa.
Tämä aika olikin kaikkein vaikein. Viettää päivä toisensa jälkeen parin kuukauden ajan yksinään, toimetonna ei ole lastenleikkiä! Tuntui kuin järkeni ei kovin kauan kestäisi tätä yksitoikkoisuutta. Lukemattomia kertoja pyysin vartijalta saada lainata kirjoja, mutta turhaan. Erään kerran osoitin hänelle päänuppiani ja sanoin: "Ja skoro nje sdoroff sdjes", mutta vartija vain käänsi selkänsä ja lähti.
Kaikeksi onneksi sairastui tämä vartija, ja hänen tilalleen tuli eräs entinen vartijani kopista n:o 232. Hän aina oli ollut minulle ystävällinen. Tämä hankkikin minulle heti kaksi kirjaa viikoittain. Sama vartija kävi myös konttorissa kuulemassa, oliko sinne saapunut minulle kirjoja, mutta palasi tyhjin toimin.
Vasta vapautumiseni jälkeen kuulin toisilta shpalernajalaisilta, että oli luvallista hankkia itselleen vihko, johon saisi tehdä muistiinpanoja. Jos olisin tämän tiennyt, olisin koetellut kirjoittaa, eikä aika olisi silloin tuntunut niin toivottoman pitkältä.
Lähtiessäni Katajanokalta otin mukaani erään kirjan, jonka omaiseni olivat tuoneet. Sittemmin lahjoitin sen Shpalernajan kirjastoon vartijan välityksellä seuraavine omistuksineen: "Tämän kirjan lahjoitan minä tämän sikopahnan kirjastoon." Ja vaikka olin kirjoittanut nimeni siihen alle, sai kuitenkin Levander syyn niskoilleen. Tahtomattani saatoin täten Levanderille harmia. Tämän johdosta hän ei kuukauteen saanut lainata kirjoja kirjastosta.
Lokakuussa äitini lähetti minulle paketin, jossa oli puku, sanakirja, kielioppi y.m. Marraskuussa kutsuttiin minut vankilan konttoriin, jossa ilmoitettiin, että sanotut tavarat ovat tullissa, ja minun piti kirjoittaa nimeni kahteen lomakkeeseen. Odotin nyt, että pian saisin tavarat, mutta turhaan. Kirjoitin Mashkevitshille asiasta sekä myös Santarmihallitukseen minulle jätetyistä kirjoista ja pyysin pikaista toimenpidettä asiassa, mutta mikään ei auttanut. Tämä alituinen odottaminen katkeroitti minun elämäni ja saattoi minut raivostumaan näihin aitoryssäläisiin oloihin. Tämä mielentilani purkautui myös kirjeessä äidilleni, josta tässä muutamia otteita.
Petrograd, joulupäivänä 1916.
– – – Jos ne Santarmihallituksessa sanovat minun saaneen kirjat, valehtelevat ne sinulle päin naamaa. Vielä tänäpäivänä en ole saanut niistä riviäkään. Minä tiedän, että monet muut ovat saaneet kirjoja, mutta että minä olisin saanut niitä, se on vale. Minusta pitäisi 7 kuukautta olla tarpeeksi pitkä aika ehtiäkseen Helsingistä tänne, mutta asiasta näytään oltavan eri mielipiteitä. Pakettia, jossa oli puku, kirjoja y.m. tavaroita, en myöskään vielä ole saanut, vaikka on kulunut jo yli kolme viikkoa, siitä, kun sain ilmoituksen, että ne ovat tullissa. "Ingen brådska, ei kiirettä koskaan". Ja jos täällä ei ole oppinut mitään hyvää, on ainakin oppinut odottamaan. Kirjeet lojuvat tutkintotuomarin luona puoli iäisyyttä. Kirjoitin jo elokuussa –lle, mutta en ole vielä ehtinyt saada vastausta.
Myöskin täällä on syksy ollut jotakuinkin lämmin. Mutta nyt saimme oikein jouluilman. On kylmä ja luntakin on tullut, ei kuitenkaan liiaksi. Tänä aamuna olin ensimmäinen järjestyksessä kävelyllä. (Ensimmäinen joukko aloittaa kävelynsä klo 7 aamulla.) Yöllä oli pyryttänyt ja ilma oli muuttunut lauhkeammaksi. Sain luudan ja lapion ja aloin puhdistaa kävelykäytävää lumesta. Tämä oli hyvää liikuntaa jouluaamuna 1916. Tämän joulun, niin rauhallinen kuin se olikin, tulen aina muistamaan, kuitenkin samalla toivoen, ettei useampaa tällaista tarvitsisi viettää. Vaikka onhan täällä kyllä maanmiehiäni, joilla on edellytyksiä useampaankin joulunviettoon täällä.
Muuten olen terve ja reipas ja tunnen itseni kestäväksi ja vahvaksi. En ole vielä yhtään yötä nukkunut venttiili aivan suljettuna. Ulkona kävelen aina paljain päin. Joskus kyllä vähän nipistelee korvia, mutta hieroen ne tulevat pian lämpöisiksi.
Tilattu päivälliseni tänään oli pari lihapullaa makaroonin kera sekä jonkinlainen soppa. Päivän kunniaksi olin sitäpaitsi tilannut luumukompotin.
Shpalernajassa olin kahdessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäisestä kirjoitin äidilleni 12 p:nä jouluk. 1916.
3 p:nä joulukuuta olin ensimmäistä kertaa jumalanpalveluksessa täällä. Ei heillä ole tapana kysellä, haluaako kirkkoon, koska tietävät luterilaiseksi. Mutta eräänä sunnuntaina eräs vartija kysyi, haluanko kirkkoon, johon vastasin myöntävästi. Kirkko on neljännessä kerroksessa. Kirkon takaosassa on pieniä koppeja ja minut pistettiin yhteen niistä. Sieltä näki kalterilla varustetun seinän läpi yli kirkon. Vangit seisoivat rivissä huoneen täydeltä. Rahvas ei ottanut osaa jumalanpalvelukseen muuten kuin polvistumalla ja tekemällä ristinmerkin. Ne, jotka olivat oikein hartaita, löivät otsansa lattiaan. Kaksi pappia ja mieskuoro touhusivat sitä enemmän koko ajan. Kuoro lauloi puhtaasti ja tuntehikkaasti, joten sitä kuunteli hyvin mielellään.
Toisesta jumalanpalveluksesta kirjoitin äidilleni 10 p:nä tammik. seuraavaa:
– "Toivomuksemme saada luterilainen pappi pitämään jumalanpalvelusta
toteutuikin eilen. Huoneen puutteessa kokoonnuimme 60 suomalaista
poliittista vankia erääseen viidennen kerroksen käytävään. Papin nimeä
en tiedä [kirkkoherra Malin], mutta hän oli hyvin miellyttävä ja
kunnioitettava, luultavasti Pietarin suomalaisesta seurakunnasta. Hän
puhui erinomaisen hyvin, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi. Meille
vangeille tämä tilaisuus oli sangen tervetullut ja virkistävä, ja oli
luonnollista, että papilla oli meissä harvinaisen kiitollinen
kuulijakunta. Lauloimme myös pari virttä, ja koska joukossamme oli
monta hyvää laulajaa, kuului se oikein kauniilta. Ei tosin paljon
laulettu, mutta tästä 'rasituksesta' tulin aivan käheäksi, kun olin
tottumaton käyttämään ääntäni. Kun lauloimme suomeksi, jaettiin
meille suomalainen virsikirja, ja kun tuli ruotsinkielen vuoro,
annettiin meille 'Andliga sånger och psalmer'-niminen laulukirja.
Vankilanjohtajan luvalla saimme myös pitää nämä kirjat. Sitäpaitsi olin
aikaisemmin saanut salakuljetetuksi yhden virsikirjan jo aikaisemmin,
mistä ja miten, en nyt tässä viitsi kertoa, ja oli minulla näin ollen
kopissani kolme virsikirjaa. 11 p:nä joulukuuta 1916 alkoi pöytäkirjani
lukeminen, josta Bahne kirjoittaa kirjassaan 'I fängelse och på flykt'.
Meitä oli 44 sielua tässä kuuntelijajoukossa. Ryssän joulun aikana
lukeminen kuitenkin keskeytyi, alkaakseen taas pyhien jälkeen."Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, kun Mashkevitsh itse oli saapuvilla, astuin hänen luokseen. Luultavasti hän luuli minun tulevan tekemään tunnustusta, koska hän otti minut vastaan ystävällisesti hymyillen. Kysyin häneltä, missä kirjat viipyivät. Hymy häipyi huulilta ja kylmästi hän lupasi ottaa selvän asiasta. Kun palasin paikalleni pöydän ääreen, sanoi Bahne: 'Olisitpa nähnyt, kuinka pirullisesti hän katsoi jälkeesi'."
Valkeni sitten tuo tapahtumarikas 12 päivä maalisk. 1917. Vankilassa se valkeni kuten muutkin päivät, ei mitään erikoista huomattu. Päivällisen aikaan alkoi kuulua etäistä kohinaa, joka vuoroin hiljeni, vuoroin koveni. Se muistutti lähestyvää myrskyä. Melu läheni yhä ja tuli voimakkaammaksi. Pian voi jo erottaa yksityisiä laukauksia. Vähitellen selvisi minulle, että kauan odotettu Venäjän vallankumous oli vihdoin puhjennut, ja että melu ja pauhina lähti ihmismassoista, jotka liikehtivät kaduilla. Ehkä piankin tulisi meille tilaisuus päästä vapaaksi. Näin ajatellen aloin pukea useampia alusvaatekertoja päälleni ollakseni niin hyvin kuin suinkin varustettu talvikylmää vastaan. Melu, joka yhä oli lähentynyt ja jota oli kestänyt jo noin tunnin verran, yltyi myrskyksi, ja myrskystä pyörremyrskyksi. Kiväärinlaukaukset kuuluivat yhä tiheämmin ja lopulta kuului jo yksityistä huutoa, rähinää, kolkutusta sekä iskuja. Sitten kuului kuinka osaston ovi, joka johti yksityiskoppeihin, murrettiin auki. Vangit olivat myös puolestaan alkaneet huutaa ja potkia ovia, joten vankilassa vallitsi mitä hurjin sekamelska. Koppini läheisyydessä kuului jo raskaita iskuja ja jonkun kopin ovi paukahti auki. Siten avattiin koppi toisensa jälkeen, kunnes tuli minun koppini vuoro. Asetuin ikkunan luo niin kauas ovesta kuin mahdollista. Kolme lujaa iskua, ja vankka lukko putosi kopin lattialle oven lentäessä auki. Eteisessä seisoi pari sotilasta ja yksi siviilihenkilö kivääreineen ja pistooleineen. Ne hihkaisivat minulle: "Tavaristsch damoi", ja jatkoivat matkaa seuraavalle kopille, jossa sama temppu uusiintui. Astuin kopistani ulos ja näin, miten vallankumoukselliset ja vangit suutelivat ja syleilivät toisiaan hurjan iloisina. Sanat "tavaristsch", "revolutsia" ja "svaboda" olivat kaikkien huulilla. Tässä riemussa ammuttiin silloin tällöin jokin laukaus ylös kattoon. En pitänyt erikoista kiirettä poistuakseni vankilasta, sillä en yhtään tiennyt, mikä minua odotti kaupungissa. Odotin, kunnes sain käsiini joitakin suomalaisia, ja hetken kuluttua olikin meitä aika joukko kokoontuneena lähelle ovea, joka johti pihalle. Siellä parhaillaan avattiin porttia suuren tukin avulla. Raskaat iskut tekivät tehtävänsä, ja hiljalleen antoi portti perään ja aukeni. Riemuhuudoin työnnyimme ulos vapauteen.
Shpalernajan ja muilla läheisillä kaduilla oli levoton meno. Liteinij-sillalle oli asettunut joukko vallankumouksellisia, etupäässä sotilaita. Eräs heistä tarjosi minulle kivääriä, jota en kuitenkaan ottanut. Tästä sotamies kiroili ja suuttui kovasti, mutta minut päästettiin kuitenkin rauhaan.
Olin monesti pitkän vankeuteni aikana miettinyt, miltä mahtaisi tuntua taas liikkua vapaana. Nyt olin vapaa, mutta ei se niin erikoiselta tuntunut. Tuntui kuin olisin istunut vain lyhyen ajan. Kuitenkin olin ollut vangittuna vuoden ja 12 vuorokautta. Paria päivää myöhemmin tapasin erään tutun Pietarissa, joka sanoi vankilan sentään jättäneen leimansa minuun. Muun muassa hän sanoi minun puhuvan tarpeettoman kovaa.
Liteinij-sillalta jouduin siihen suomalaisjoukkoon, joka etsi kirkkoherra Malinia. Bahne kertoo eräästä liikemiehestä, jonka tapasimme. Niistä rahoista, jotka hän jakoi, sain muistaakseni 10 ruplaa. Kun hajaannuimme pienempiin ryhmiin, jouduin minä Vilkunan, Kemppaisen, Könnin ja ellen väärin muista, Vallinin ja Forsmanin seuraan. Vilkuna opasti meidät Pietarissa asuvan tohtori Kailan asuntoon, jonne hän meni sisälle meidän toisten odottaessa kadulla. Kun Vilkuna kuitenkin viipyi mielestämme liian kauan, menin Kemppaisen kanssa myöskin sisälle pihan kautta, sillä katuovi oli suljettu. Vilkuna olikin sillä aikaa poistunut kadun kautta. Tultuamme ulos emme nähneet Vilkunaa enempää kuin toisiakaan suomalaisia. Menin uudelleen Kailan luo Kemppaisen odottaessa ulkona ja ellen väärin muista, sain 90 ruplaa, joista puolet annoin Kemppaiselle. Etsimme uudelleen sen kadun, jossa Malin asui, ja siinä erosi Kemppainen minusta. Nyt tapasin Häggblomin sekä myöhemmin Roosin. Puolen yön aikaan tulimme Viipurin kaupunginosaan, jonne meidät opasti eräs suomalainen nuorukainen. Paljon kansaa oli liikkeellä ja innostuksen tuli loisti kaikkien katseissa. Kiväärit ja pistoolit paukkuivat taukoamatta, mutta enimmäkseen ammuttiin ilmaan vain ilosta, että vallankumous vihdoin oli alkanut. Yön pimeydessä näimme tulipaloja useissa kaupunginosissa. Tämä kaikki yhdessä muodosti näytelmän, joka ei koskaan häivy muistostani. Nuorukainen vei meidät erääseen suomalaiseen rautatievirkamiesperheeseen, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja annettiin yösija. Myöhemmin tuli sinne myös Aalto. Täällä olinkin sitten kaksi yötä, kunnes löysin erään Pietarissa oleskelevan pikkuserkkuni perheen. Heidän luonaan vietin lopun ajasta, joka minun oli pakko viipyä kaupungissa. Päivisin oleskelin yhdessä toisten shpalernajalaisten kanssa suomalaisten rautatieläisten huoneistossa.
Käväisinpä eräänä päivänä tullissa ja sain kuin sainkin lähetykseni, joka oli ollut siellä marraskuusta alkaen. Tulliviranomaiset olivat hyvin ystävällisiä ja huomaavaisia, kun kuulivat, että olin päässyt vankilasta muutamaa päivää aikaisemmin. Mitään tullia ei minulta otettu, mutta lähetyksestä oli hävinnyt harja ja muutamia saippuoita. Pääasia oli, että puku oli jäljellä, sillä nyt sain ehjän puvun päälleni. Vankilassa pitämäni olikin jo hyvin huonossa kunnossa.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Seyn tuotaisiin junalla vankina Pietariin. Monen muun muassa onnistuin minäkin saamaan junasiltalipun. Odotellessamme junaa kertoi Ladau, että muutamaa päivää aikaisemmin, kun hänet vangittiin, oli hänellä ollut audienssi Seynin luona, ja hyvästellessä oli tämä sanonut "stshastlivavo puti" (hauskaa matkaa). Nämä sanat lupasi Ladau nyt sanoa Seynille, minkä hän tekikin. Seynin vastaanotosta kirjoittavat sekä Vilkuna että Sihvo kirjoissaan. Seyn sai vaeltaa jalan syvässä lumessa keskikadulla. Liteinij-sillalla otti hänen rouvansa ajurin, mutta sitä ei annettu Seynille itselleen. Seyn oli pian aivan kuitti ja mustat renkaat silmien alla. Monasti hän lankesi polvilleen ja Borovitinoff nosti hänet jälleen ylös. Seurasin Seyniä aina Taurian palatsiin saakka, ja tunnustaa täytyy, että harvoin olen niin nauttinut kuin silloin nähdessäni "tsar Finlandian" laahaavan itseään eteenpäin Pietarin lumisella kadulla.
Pietarista matkustin viimeisessä joukossa. Pysähdyimme Viipurin seurahuoneella. Viipurista sähkötin omaisilleni: 'Terveiseni! Yövyn Viipurissa. Pian kotona.'
Seuraavana päivänä matkustin muutamien muiden shpalernajalaisten kanssa Helsinkiin. Siellä oli joitakin ylioppilaita lähetetty meitä vastaan. He sanoivat, että vielä emme voineet tuntea itseämme varmoiksi, vaan olisi paras niin pian kuin mahdollista poistua pääkaupungista.
Ennen eroamme annoin heille osoitteeni Helsingissä. Minua tulikin tapaamaan tekn. ylioppilas Martti Berggren ja ilmoitti muutamien shpalernajalaisten seuraavana päivänä matkustavan Tampereelle. Hän kehoitti minua lähtemään mukaan. Lupasin liittyä heihin Keravalla, sillä olin päättänyt olla yön poissa kotoa, enoni luona Malmilla. Illalla lähdinkin enoni rouvan kanssa asemalle. Ovella seisoi matruusi passeja tarkastellen. Seuralaiseni näytti passinsa, ja kun matruusi viittasi minuun, sanoi hän venäjäksi: "Hän on minun veljeni." "Ladno", oli vastaus, ja minäkin sain mennä. Seuraavana päivänä matkustin Malmilta Keravalle odottamaan Tampereen-junaa. Siinä sitten tapasin, paitsi Berggreniä, shpalernajalaiset Strömbergin ja nuoremman Backbergin.
Astuimme Tampereella junasta. Berggren vei meidät kotiinsa Pispalaan, jossa meidät otettiin sydämellisesti vastaan. Herrasväki Berggrenin kodissa oli meillä rauhallinen ja lämmin koti odotellessamme tilanteen selviämistä. Rakastettava isäntäväki huolehti meistä mitä parhaiten, ja oleskeluni tässä hauskassa kodissa säilytän valoisimpien muistojeni joukossa. Päivisin teimme kävelyretkiä ympäristöön. Väliin pistäydyttiin Tampereella, kerran oikein teatterissakin.
Noin 10 päivän kuluttua katsottiin tilanteen olevan siksi selvän, että ilman sanottavampaa vaaraa uskalsimme lähteä Helsinkiin.
Ellen väärin muista, oli toukokuun alku, kun Forsman soitti minulle. Hän pyysi käymään luonaan, jossa tapaisin muitakin shpalernajalaisia. Samana päivänä kahden aikaan menin Forsmanin luo. Eteisessä tapasin tämän äidin, joka kertoi, että päivällä oli kaksi matruusia tullut heille ja kysynyt, oliko Forsman ollut vangittuna shpalernajassa, johon tämä oli vastannut myönteisesti. Matruusit olivat pyytäneet Forsmania mukaansa "kansanvapaussuojeluosastoon" (ent. santarmihallitus) ja sanoivat, että on kysymys vain jostakin muodollisuudesta. Täältä hän saisi todistuksen, jolla hän pääsisi vapaasti liikkumaan. Matruusit olivat vielä huomauttaneet, että olisi ollut parasta tulla heti itse ilmoittautumaan. Tästä oli seurauksena, että Vallin(?) ja Viksten(?), jotka olivat läsnä, sanoa pamauttivat, että hekin olivat olleet shpalernajassa. Toinen matruuseista oli silloin poistunut, ja juuri kun minä puhuin Forsmanin äidin kanssa, palasi hän apujoukkoineen. Matruusit sivuuttivat meidät aivan huomaamatta ja menivät toiseen huoneeseen, jossa Forsman tovereineen oli. Forsmanin äiti sanoi nyt, että minunkin olisi paras nyt heti ilmoittautua, että saisin vapaan liikkumisluvan.
"Ryssän tunnen liian hyvin tehdäkseni niin", sanoin ja poistuin. Odotin sitten kadulla ja näin, miten matruusit autoilla huristivat pois saaliineen. Sitten menin uudelleen sisään, ja Forsmanin äiti kertoi, että matruusit olivat luvanneet shpalernajalaiset kotiin kello viideksi. Sieltä menin sitten varoittamaan Dahlbergia, joka asui silloin Helsingissä. Viiden jälkeen kävin uudelleen Forsmanilla, samaten seuraavana päivänä, mutta shpalernajalaiset pysyivät poissa. Jos muistan oikein, saivat he istua 17 vuorokautta lääninvankilassa.
Tästä oli seurauksena, että matkustin Helsingistä Kopparön kartanoon Tammisaaren lähistöllä. Keskikesällä käväisin kerran Helsingissä viipyen muutaman päivän, ja sen jälkeen oleilin Kausjärven tilalla Bromarfissa.
Sieltä palasin syyskuussa Helsinkiin. Täällä sain todeta yhä yltyvän epäjärjestyksen ja venäläisen sotaväen hurjan menon. Päätin tällöin lähteä Jääkäripataljoona 27:ään. Tohtorinna Katri Bergholm käski minun kääntyä maisteri Elsa Ingbergin puoleen, joka antoi minulle rahaa sekä ohjeet Kemiin. Lapuan asemalla tapasin Kosolan, jonka kanssa keskustelin hetkisen.
Saapuessani Kemiin menin heti maisteri Taavi Kahran luo. Hän kehoitti minua kiiruhtamaan takaisin asemalle, jotta mahdollisesti ehtisin vielä samana iltana Tervolaan. Sen teinkin, mutta tulin liian myöhään. Jäin Kemiin ja menin asumaan hotelli Ylitaloon.
Kahra koetti saada jonkun kalastajan viemään minut veneellään Haaparantaan. Siinä tarkoituksessa purjehdimme Kahran veneellä saaristossa. Vallitsi kuitenkin koko ajan kova vastatuuli, jonka vuoksi ei kukaan ottanut minua viedäkseen.
Kemissä ollessamme saimme tiedon, että ryssät olivat saaneet vihiä Tervolan etappilinjasta ja olivat m.m. suorittaneet kotitarkastuksia Kuusikossa. Oli onni, etten silloin ehtinyt junalla Tervolaan, olisi ollut suuri mahdollisuus joutua uudelleen kiinni. Ajattelin itsekseni, onnistuisinko koskaan pääsemään rajan yli.
Kemissä tapasin Osulan Heiskasen ja yhdessä muistelimme mennehiä.
Kun viikon olin odottanut turhaan päästäkseni meritse Haaparantaan, matkustin Kemistä 31.10.17 Tervolaan. Perille tultuani kysyin 'färimiestä', joka vei minut yli Kemijoen ja näytti, missä oli Liimatan majatalo. Täällä olin kaksi päivää talon reippaan tyttären suojeluksessa. Hänen kehoituksestaan varustin itseni pitkävartisilla pieksuilla paremmin pärjätäkseni pitkillä suomatkoilla.
Muutamien sotavankien kanssa – yksi saksalainen ratsuväenluutnantti, itävaltalainen vänrikki ja neljä unkarilaista ulaania – jatkoin matkaa Tervolasta rajalle päin. Sotavangit oli Taavi Jankko opastanut läpi Suomen. Tervolassa liittyi meihin sitäpaitsi matkaopas, jonka nimeä en enää muista. Tällä matkalla, joka oli elämäni vaivalloisin, oli meitä 9 henkeä. Syksy oli ollut tavattoman sateinen. Miesmuistiin ei ollut näin satanut. Tästä oli seurauksena, että suurin osa 60 km käsittävästä matkasta oli kahlattava, monesti polviin saakka ulottuvassa vedessä. Tällaisissa olosuhteissa tämä korpivaellus otti tavattomasti voimillemme. Väliin jättäytyi joku ulaaneista jälkeen, mutta vänrikki antoi kyytiä ja pakotti heidän ponnistamaan viimeiset voimansa. Lähempänä rajaa saimme jonkun kilometrin käyttää maantietä ja tuntui siltä kuin olisi kävellyt taivaan valtakunnassa.
Suunnilleen kilometrin päässä Tornionjoesta tulimme metsään hakatulle rajalle, joka painui suoraan jokeen. Tervolan matkaopas ei seurannut rajaa, vaan poikkesi sivutielle, jonka hän sanoi olevan kuivemman. Häntä seurasimme vänrikki ja minä. Suora tie houkutteli Jankkoa, jonka mukana rajaa pitkin seurasivat luutnantti ja ulaanit. Kun olimme perillä Tornionjoella, emme nähneetkään toisia. Koetimme etsiä heitä rajankohdalta, mutta tuloksetta. Mitään rajavartijaa ei näkynyt. Oppaalla oli vene piilotettuna rannalla, mutta siitä oli viety airot. Keppien avulla meloimme yli kuutamoisen Tornionjoen. Matka edistyi hitaasti, ja jännitys oli suuri. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, ja helpotuksesta huokaisten astuimme Ruotsin rannalla maihin. Kun selitin vänrikille, että nyt olimme Ruotsissa, ei hän ensin tahtonut voida uskoa sitä, mutta sitten hyppeli korkealle ilosta.
Tervolasta olimme lähteneet kello 5 aamulla, ja kello 2 seuraavana yönä oli kolme meistä Ruotsissa. Kuusikossa olimme levähtäneet 2 tuntia ja Palovaarassa yhden. Opas sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt matkaa niin nopeasti tällaisella kelillä. Mutta kyllä olin minäkin väsyksissä koko ruumiiltani ja varsinkin kulkuneuvoistani.
Oppaan kehoituksesta ilmoittauduimme rajavartijalle, jonka luona saimme nukkua muutaman tunnin. Tämä pani sotilaan saattamaan minua Haaparantaan katsoakseen, että siellä ilmoittauduin nimismiehelle. Alussa tämä otti minut hyvin röyhkeästi vastaan, luvaten lähettää minut rajan yli. Mitä hänen tarvitsi uskoa kertomustani, että olin poliittinen pakolainen, yhtä hyvin voisin olla mikä tahansa rikollinen. Vastasin hänelle, että hänellä ei ole mitään oikeutta palauttaa minua rajan yli Suomeen ja että aikomukseni ei suinkaan ollutkaan jäädä Ruotsiin. Hän muuttikin nyt äänensävyään ja hankki minulle myös leipäkortin.
Haaparannassa lepuutin pari päivää väsyneitä jalkojani. Täällä tapasin myös shpalernajalaiset Vinterin ja Koskisen. Insinööri Pietilä antoi ohjeita matkaa varten.
Karungin asemalla matkalla Tukholmaan näin pikimältään Jankon, luutnantin ja ulaanit, jotka nyt vasta olivat matkalla Haaparantaan. Kun raja, jota he aikoivat seurata, oli paikoin aivan mahdoton kulkea, olivat he poikenneet siltä ja eksyneet. Vasta pari päivää myöhemmin onnistuivat he pääsemään rajan yli jostakin paikasta paljon pohjoisempana kuin missä olimme eronneet.
Ruotsin pääkaupunkiin saavuin 7.11.1917 ja tapasin täällä Bahnen, Levanderin ja Riekin. Viimeksimainitun sekä jääkäri Rossin kanssa, joka oli etappimies, vietimme iloisen illan Kastenhofissa. Maisteri Kai Donnerilta sain 75 kruunua matkarahoiksi ja saksalaisesta toimistosta, jossa Rossi oli, passin Saksaan.
Illalla 9.11.17 matkustin Tukholmasta Malmöön. Täällä tapasin Rinteen, joka saattoi minut Trelleborgiin, mistä sitten lautalla jatkoin Sassnitziin. Viimeksimainitusta paikasta saattoi minut ruotsia puhuva saksalainen sotilashenkilö Berliiniin. Vietettyäni vuorokauden Berliinissä jatkoin matkaa gruppenführer Skarpin kanssa Hampuriin, jossa yövyimme. 13.11.17 saavuin Lockstedtin leirille, ja tulin merkityksi jääkäripataljoona 27:n kirjoihin. Muutaman päivän kuluttua minut kymmenen muun alokkaan kanssa siirrettiin Libauhun. Jouduin siellä tykistöön, jossa Ahtikin oli. Libaussa tapasin vielä shpalernajalaiset Relanderin, Pirisen ja Reinikaisen.
Libausta matkustin 14.2.18 suurimman jääkärijoukon mukana ja saavuimme Vaasaan 25.2.18. Parin päivän kuluttua jouduin muiden tykistömiesten mukana Pietarsaareen, jossa oli tykistökoulu.
Vapaussodassa otti Ahlholm osaa Länkipohjan, Pitkäjärven, Oriveden, Kangasalan ja Lempäälän taisteluihin sekä Tampereen, Viipurin ja Haminan valtauksiin patterinvääpelinä.
Ahlholm ylennettiin kapteeniksi toukokuussa 1924 ja palvelee nykyisin Kenttätykistörykmentti 3:ssa patterinpäällikkönä. Osanotostaan vapaussotaan hän on saanut IV lk vapaudenristin, Vapaussodan muistomitalin, Tampereen muistomitalin ja Jääkäriristin.
Yrjö Ilmari Nahi.
Yrjö Nahi sai ensimmäiset tiedot jääkäriliikkeestä maanviljelijä Pieltä syksyllä 1915. Hän otti tehtäväkseen johtaa neljä miestä Saksaan, sai sitä varten matkarahat ja painui joukkoineen matkalle.
Kemin reitti oli silloin jo mennyt tukkoon, ja nyt oli mentävä "Lapuan linjaa". Se oli tähän saakka saanut toimia häiritsemättä, mutta Seinäjoella miehet joutuivat kiinni ja vietiin Helsinkiin Katajanokan vankilaan.
Yrjö Nahi sai olla siellä seitsemän viikkoa ja muistelee sitä elämänsä hirveimmäksi ajaksi. Vain kerran kuulusteltiin. Sitten siinä suuressa roikassa, josta on tehty runokin, sai hän ilmaisen matkan Shpalernajaan, jossa hän joutui samaan koppiin Vilho Mäen kanssa. Tämä tapahtui nähtävästi erehdyksestä, sillä Mashkevitshin palattua Pietariin kalastusmatkaltaan Suomesta äkkäsi hän nämä kaksi "poliittisesti vaarallista" seurustelevan keskenään sellissä aivan kuin kahvilassa. Hän määräsi, että miehet oli erotettava, ja Nahi siirrettiinkin sitten ensimmäisen kerroksen koppiin.
Tämä koppi oli kai alunperin tarkoitettu kuuromykkiä varten, sillä se oli käytävän vieressä, jossa kaikki vangit kulkivat ohi. Puheliaana miehenä keskusteli Nahi sellinsä akkunasta ohikulkevien suomalaisten kanssa sillä seurauksella, että hän sai vaihtaa kortteeripaikkaa toisen kerroksen koppiin n:o 81, josta oli huonommat yhteydet ulkomaailman kanssa. Tämä jäikin sitten Nahin pysyväiseksi asuinsijaksi vapautumiseen saakka.
Ajankulukseen hän alkoi tehdä savukelaatikoita, ja ettei puhetoverista tulisi puutetta, lykättiin hänen koppiinsa seuraksi pikkuvarkauksista syytetty ryssä. Kun tämä jonkun ajan kuluttua vietiin pois, ei uusista tulokkaista ollut puutetta, sillä nyt Nahi sai murhasta syytetyn taskuvarkaan. – Seura oli siis sangen mielenkiintoista.
Naapurikopissa asui G. Salonius, ja hänen kanssaan Nahi keskusteli istuinpenkin avulla, sillä he äkkäsivät, että seinän läpi porattu rautapultti johti äänen ja kantoi tavallisen puheen sellistä toiseen.
Nahin yläpuolella asui yliloikkari Niskanen, petturi, maankavaltaja. Hänen kanssaan Nahi keskusteli katon läpi, ja Niskanen kertoi joutuneensa partiolla ryssien vangiksi. Vasta vapauduttuaan kuuli Nahi, että Niskanen oli kavaltaja.
Kesäaikana, akkunan auki ollessa, saattoi Nahi silloin tällöin keskustella toisten suomalaisten kanssa, mutta kun heitä alituiseen siirreltiin, katkesi yhteys.
Kevättalvella sitten Nahin koppitoveri, murhamies, alkoi innoissaan puhua vallankumouksesta. Hän tiesi, että sellainen tulisi, mutta ei voinut sanoa päivää eikä hetkeä. Vapautus maaliskuun 12 päivänä tuli hänelle kuitenkin yllätyksenä. Nahi oli kokonaan epätietoinen, koskiko se myös suomalaisia vankeja, jonka takia hän jäi koppiinsa, vaikka ovet avattiinkin. Vasta kun Massis-veljekset ilmestyivät ovelle ja kehoittivat, että "lähde hyvä mies nyt mukaan", totteli hän vallankumouksen käskyä ja poistui toisten mukana.
Kotiuduttuaan tältä vuoden ja kahden vuorokauden vankinaolomatkaltaan ja oltuaan pari päivää rauhassa kotonaan ilmoitti muuan helsinkiläinen neiti hänelle, että oli vaarallista oleskella Suomessa, ainakin julkisesti. Yön selkään lähti Nahi taas matkaan ja oleskeli maanviljelijä Pien luona viikon verran. Saatuaan matkarahat sekä kehoituksen käyttää Nurmeksen etappia hän lähti uudelleen Saksaa kohti. Tällä kerralla matka onnistui, vaikka Nahi kertoo epäilleensä melkein joka ihmistä, että "tuo varmaankin aikoo minut uudelleen vangita". Venäläiset sotamiehet, jotka olivat matkalla lomalle, tarjosivat hänelle ystävällisesti paikan ylimääräisessä junassa Kouvolaan saakka. Päästyään Hyrynsalmelle "Hallan Ukon" luokse hän jatkoi sieltä matkaa Aarne Sihvon kanssa ja saapui leirille toukokuun 12 päivänä.
Suomen jouduttua punaisten valtaan sai Nahi määräyksen yhdessä 100 muun jääkärin kanssa lähteä viemään aseita kotimaahan. Joukko lähti Libausta helmikuun 5 päivän aamuna Danzigiin. Lastattuaan laivat ohjasivat he helmikuun 11 päivän iltana kohti Vaasaa, jonne he saapuivat helmikuun 18 päivänä.
Seuraavana päivänä Nahi sai määräyksen lähteä rintamalle, ja hän toimi sitten Satakunnan rintamalla käydyissä taisteluissa Porin rykmentin 4 komppanian päällikkönä Porin valtaukseen saakka.
Vapaussodan jälkeen siirrettiin Nahi Tammisaaren Vartiopataljoonaan. Vänrikiksi ylennyksensä jälkeen hän haki ja sai siirron Porin rykmenttiin, toimien siinä ensin nuorempana upseerina ja vuodesta 1921 lähtien 2 k.k.k:n päällikkönä.
Osanotostaan vapaussotaan on jääkärikapteeni Nahi saanut IV luokan Vapaudenristin, Vapaussodan muistomitalin sekä vuonna 1926 Suomen Valkoisen Ruusun II luokan ritarimerkin.
Vihtori Kosola.
Kukapa meistä ei tuntisi Vihtori Kosolaa sillä hänen otteensa ovat osoittaneet, minkä tien hän on itselleen viitoittanut. Selväpiirteinen, oikea suomalainen, Lapuan kruunaamaton keisari.
Iisakin ja Maijan poikana syntyi Kosola Ylihärmässä Kosolan talossa heinäkuun 10 päivänä 1884 josta hän siirtyi – tai oikeammin siirrettiin – Lapualle nykyiseen maailmankuuluun Kosolan taloon toisella ikävuodellaan.
Vihtori Kosola olisi nuorena antautunut lukutielle, mutta tätä haluaan hän ei saanut tyydyttää. Isä sanoi, ettei pojasta saisi tulla herraa, sillä herroilla ei ole oikeata työtahtia. Hän pelkäsi herroja, kuten Perttilä-vainaa Välskärin kertomuksissa. Maassa sitä on pysyttävä, ja siitä otettava veto ja voima, herroittelemiset ovat turhanpäiväisiä. – Vasta isän kuoltua pääsi nuorin Kosolan veljeksistä opiskelemaan ja toimii nykyisin naapuripitäjässä "eläintohtorina". Kaikki sairaat on hoidettava, sen tietää maakunta, ja siksipä potilas tai sen asiamies muitakin vinkuvaisiaan muistellen esittääkin asiansa tohtoorille, jotta "Vieläköhän olisi niitä käyttämättömiä laulukirjan lehtiä?" Ja siinä saa sitten eläintohtori punnita tarkoin, tarvitaanko laululääkettä ja määräyksiä.
Mutta Vihtori Kosola myös
"hänpä ties, antaa muille käskyjänsä,
ollen vanhin veljistänsä."Jo 15-vuotiaana sai Vihtori isänsä kuoltua ottaa talonpidon hartioilleen, ja nuorelta mieheltä kysyttiin aluksi paljon. Mutta perusta oli vankka, ja asiat alkoivat luistaa hyvin. Mutta olihan emäntäkin saatava taloon, ja sitä varten käveli Vihtori eräänä heinäkuisena poutailtana Lahdensuon taloon. Aivan asiakseen hän ilmoitti isännälle, että "sitä on nyt sun tyttäres kanssa puhuttu sellaista että mentäisiin kihloihin, jotta mitäs siihen sanot?"
Lahdensuon isäntä vastasi vakaasti poutataivasta katsellen:
"Mikäpäs siinä, saatiinkos teillä tänään kuivia heiniä?"
Sen enempää ei asiasta puhuttu, se oli sillä sovittu. Joko arveli isäntä, että "olen minä nuo teidän kotkotuksenne jo nähnyt", tai sitten arveli, että sanoipa Vihtorille mitä tahansa, ottaa se kuitenkin, minkä on päättänyt.
Ja niin kävi. Asianomaisten kesken tehtiin vielä lähempiä sopimuksia, ja niin tuotiin sitten vuonna 1909 Lahdensuon Elin Kosolan emännäksi.
Näin elettiin ja asuttiin Kosolan taloa entisissä merkeissä, kunnes maailmansodan myllerrykset tuntuivat Lapuallakin.
Eräänä iltana syksyllä 1915 tuli Kosolan taloon, jossa siihen aikaan oli myös majatalo, vanha mies, joka sanoi olleensa meijeriliitto Muurahaisten kokouksessa, ja koska oli vielä useampia tunteja junanlähtöön, poikkesi hän majataloon levähtämään. Majatalossa sattui samalla kertaa olemaan koolla moniaita lapualaisia isäntämiehiä keskustelemassa niitten päivien tapahtumista. Vieras näytti niihin erikoisemmin kiintyneen. Kautta rantain toivat lapualaiset esille toivomuksensa ryssän häviöstä tarkaten samalla, minkä vaikutuksen tällainen puhe teki vieraaseen. Mutta puheen kuultuaan kirkastuivatkin vanhuksen kasvot. Hän sanoi olevansa Juho Ekola Härmästä sekä käyneensä vähän aikaisemmin Lapualla opettaja Mobergin puheilla tiedustelemassa, ottaisiko hän vastaan erään asiamiestoimen. Hän ilmoitti samalla opettajalle, että maassa toimii eräs järjestö, jonka tarkoituksena on Suomen erottaminen Venäjästä asevoimin.
Opettaja valitteli vanhuuttaan ja kehoitti kääntymään nuorempien puoleen, mainiten joitakuita nimeltä.
"Niissä asioissa minä olen tullut tänne", lopetti Ekola.
Tämä esitys vaikutti sytyttävästi läsnäoleviin, kuten tulikipinä ruutitynnyriin.
Samaan aikaan lähetettiin eteläpohjalaisesta osakunnasta ylioppilaita kesken lukujaan ympäri maakuntaa selvittämään tätä asiaa. Niinpä Lapuallekin saapui eräs naapuriseurakunnan ylioppilas puhumaan asiat puhki. Näin alkoi jääkäriliike Lapualla. Alussa työ kohdistui etupäässä värväilyyn ja miesten lähettelemisiin Pohjois-Suomen etappikeskuksiin. Työssä noudatettiin äärimmäistä varovaisuutta, sillä pieninkin varomattomuus olisi tuhonnut koko liikkeen. Tunnussanana olikin: "Ei sanoin, mutta teoin." Kaikkia vältettiin, joiden mielipide ei ollut selvä. Juuri varovaisuuden takia menestyikin liike Lapualla ja muualla niin hyvin.
Nuoria miehiä alkoi salaperäisesti hävitä perheistä toisensa jälkeen, mikä luonnollisesti aiheutti levottomuutta perheen toisten jäsenten keskuudessa. Tästä olikin seurauksena, että oli liikkeellä kaikennäköisiä värväystoimintaa vahingoittavia huhuja. Näitten huhujen sammuttamiseen tarvittiin luonnollisestikin päinvastaiseen suuntaan vaikuttavia huhuja. Tarvittiin oikein "mestarivalehtelijaa", joka siinä onnistuisi, mutta kaikkia löytyi värväreissä.
Tällaisessa hiljaisessa värväyshommassa kului aika tammikuun loppupuolelle 1916. Sitten tuli uutta puhtia liikkeeseen.
Kuten edellisestä tiedämme, oli eniten käytetty Kemin Osulan reitti joutunut santarmien tietoon jo tammikuulla, ja se tie siis lukossa. Rajanylimenomahdollisuudet loppuivat miltei kokonaan tähän. Tämän tien katkettua oli muutamia lapualaisiakin lähetetty matkalle, mutta nämä joutuivat harhailemaan Pohjois-Suomen sydänmaan kylissä alituisessa pelossa toispaikkakuntalaisina joutua santarmikätyrien uhreiksi, sillä siihen aikaan piti olla työ ja toimi tiedossa, ennenkuin nuori mies oli otollinen matkustelemaan napapiirin maissa. Mutta lapualaiset pärjäsivät kuitenkin takaisin kotikonnuilleen. Vasta heiltä saatiin tietää etappiteiden tukkeutumisesta.
Nyt alkoi värväreille toivoton aika. Tuntui kuin olisi ollut maanpetturi lopettaessaan lupaamansa tehtävän tämän asian hyväksi. Onneksi ei tätä kuitenkaan kestänyt kauan.
Harvoin menee Merenkurkku kokonaan jäähän. Sinä talvena tämä ihme nähtiin. Pakkasten yhä kiihtyessä kiinnitettiin toivo jo etukäteen siihenkin mahdollisuuteen. Niin kävikin, että tiedustelija toi sanan Merenkurkun ylimenomahdollisuudesta. Ja taas tunsivat värvärit itsensä onnellisiksi saadessaan jatkaa keskeytynyttä työtään. Montakaan päivää ei värväystä saatu toimittaa, ennenkuin aktivistien keskuksesta Helsingistä tuli ankara määräys, että heidän tuli ehdottomasti saada tietää nykyinen ylimenopaikka voidakseen uudelleen panna käyntiin keskeytyneen värväysverkon. Pantiin viesti liikkeelle, jossa määrättiin eri pitäjien aktivistit saapumaan tärkeään kokoukseen, joka pidetään yöllä Ylistarossa Herttuan talossa. Lähdön tuli tapahtua iltayöstä ja jokaisen oli palattava takaisin hyvissä ajoin aamuyöstä. Kokouksessa otettiin esille etappitien järjestäminen rajan yli Ruotsin puolelle Merenkurkun kautta.
Pitkän neuvottelun jälkeen tehtiin seuraava päätös: Värvärit ympäri maan lähettävät Saksaan-menijät Lapualle ja Lapuan etappitalon hoitaja lähettää ne pienissä joukoissa eri asemien kautta edelleen. Että etappitalo järjestettiin Lapualle, johtui siitä, että sinne saattoi suurempikin miesjoukko häipyä herättämättä erikoisempaa huomiota. Tällä tavalla saadaan etappitie paremmin turvatuksi ryssän kotkalta. Miten miehet lähetetään Lapualta eteenpäin, ei saa tietää yksikään muu kuin kokouksen osanottajat, se oli myös jokaiselle itsestään selvä. Seuraava kysymys oli, kuka ottaa hoitaakseen Lapuan etapin. Tämä toimi näytti yht'äkkiä vähän mahdottomalta kenenkään ottaa vastaan. Olihan Lapuan etapinhoitajan nimi annettava tiedoksi värväreille ympäri Suomen, ja tämänsuuntaista työtä ei ryssä suopein silmin katsele, jos tietoonsa saa. Ilmitulomahdollisuus oli suuri, ellei muuten, niin värvärien kautta. Joku ehdotti kirkonkylän majataloa etappitaloksi. Syntyi hetken hiljaisuus. Majatalon isäntä, joka sattui olemaan mukana, lupasi ottaa toimen vastaan. Samalla päätettiin ottaa seuraava tunnusmerkki ja tunnussana käytäntöön: henkilön, joka värvättynä matkustaa Saksaan, on ostettava etappitalon isännältä kahvia 25 pennin rahalla ja antaessaan rahan hän isännälle sanoo sen vuosiluvusta kahden viimeisen numeron yhteenlasketun summan. Tämän merkin esittäjät lähetetään etappitalosta Saksaan; muita Saksaan pyrkijöitä ei oteta huomioon.
Näin alkoi Lapuan etappi toimia, ja kun Kemin reitti tammikuussa Heiskasen vangitsemisen jälkeen meni tukkoon, kääntyi koko liikenne Lapualle. Suksien tekoa varten vuokrattiin puusepänverstas, jossa parikymmentä miestä työskenteli yötä päivää. Reittinä oli Lapua–Voltti–Oravainen–Uumaja. Isontalon Antti oli silloin Saksasta kotonaan käymässä, ja hän hoiteli hevoskyytejä, kun taas Lindblom, jota sanottiin "merirosvoksi", hoiteli miehet rannikolta eteenpäin.
Liikenne oli suuri Lapuan majatalossa, ja luonnollisesti ryssätkin saivat siitä ennen pitkää vihiä. Alkoi liikuskella epäselviä matkustajia, jotka koettivat urkkia reitin ja värvärit tietoonsa. Kerran istui joukko Saksaan-menijöitä paraikaa aterialla, kun huoneeseen astui vieras mies katsellen tutkivasti pöydässä istujia. Miehet tästä hiukan hermostuivat, mutta emäntä sattui juuri tuomaan ruokaa, huomasi miehen ja käsitti heti tilanteen. Hän sanoi aterioiville miehille:
"Sitten kun olette syöneet, niin saatte lähteä puita pilkkomaan, pienet puut ovat kaikki lopussa."
Miehet rauhoittuivat, urkkija nolostui ja poistui.
Kun tämä keino näyttäytyi turhaksi, koettivat urkkijat keksiä muita menettelytapoja. Tulipa taas hiihtopukuinen mies, joka Seinäjoelta lähtiessään aivan aiheetta piiloutui vaunun penkin alle. Lapualle tultua hän hyppäsi junasta ja yritti piilottautua tavaramakasiinin alle. Siitä hänet luonnollisesti Saksaan menijänä poliisit vangitsivat ja veivät vanginvartijan luo ja odottelivat sitten kotvan, ketkä lapualaisista nyt tulisivat miestä vapauttamaan. Lapualaiset olivatkin jo päättäneet riistää miehen vapaaksi, mutta hänen tyhmän esiintymisensä takia epäilivät häntä ryssien urkkijaksi, joka hän olikin. Sillä kun vapauttajia ei kuulunut, niin mies päästettiin muuten vapaaksi, eikä hän uudelleen palannut.
Mutta yhä innokkaammin koettivat ryssät saada reitin ja värvärit selville, yhä uusia urkkijoita ilmaantui.
Kosolassa vietiin saapuneet miehet suurempaan huoneeseen, odotushuoneeseen, ja sieltä Kosola otti miehen kerrallaan tutkittavaksi ja punnittavaksi. Siellä isäntä erotteli lampaat vuohista.
Eräänä päivänä helmikuussa saapui taas asemalta Kosolaan pariinkymmeneen nouseva miesjoukko. Isäntä otti vieraat vastaan, tervehti oikein kädestä pitäen, kun tulija kättään ojensi. Kenellä hän siinä äkkäsi sovitun 25-pennisen, heidät ohjattiin yläkerran huoneisiin. Rahattomat taas osoitettiin alakerran matkustajahuoneisiin ja "odotushuoneeseen". Eräs näistä rahattomista oli kuluneen näköinen herrasmies, joka esitti olevansa tohtori Lindénin lankomies sekä tiedusteli, mitä tietä päästään Saksaan. Vilho Mäki Voltista oli silloin myös Kosolassa. Mies – joka myöhemmin osoittautui olevansa urkkija Sodnik – otettiin Kosolan ja Mäen yksityishuoneeseen kuulusteltavaksi. Periaatteena oli näet silloin, että jokainen saapuva mies on saatettava turvaan, eikä takaisin saa pyörtää kukaan.
Sodnik kertoi, että hänen mukanaan Seinäjoella on muuan saksalainen upseeri, joka on päässyt sotavankeudesta pakoon ja haluaisi matkustaa Ruotsin puolelle. Mies on kuitenkin jo vanha ja kykenemätön hiihtämään, joten hänelle olisi hankittava hevonen. Silloin iskettiin oveen, huoneeseen astui Lapuan kunnaneläinlääkäri Jukka Talvitie, ja hän puolestaan alkoi kuulustella Sodnikia. Omasta kohdastaan selvitti Sodnik, että hän ei tällä kertaa vielä lähde mukaan, koska hänellä on pieni sekatavarakauppa Helsingissä. Silloin kivahti Talvitie:
"Mikäs p–e sinä olet, joka et itse lähde!"
Sodnik säpsähti ja punastui ja vähin äänin matkusti illalla Seinäjoelle hakemaan saksalaistaan.
Mutta Sodnik oli sittenkin urkkija, ja kohta annettiin Kosolan sekä Talvitien vangitsemismääräykset. Hän tuli vielä takaisin Kosolaan ja yksityishuoneessa tiedusteli uudelleen, kuinka pääsisi Saksaan. – Silloin oli Luoto jo vangittu, vaikka ei Kosola sitä vielä tiennyt, ja Sodnik oli saanut selville 25-pennisen Lindénin lähettämien miesten kautta. Nyt olisi Sodnikilla saksalainen sotavankikin mukanaan.
Kosola käski matkustamaan Volttiin.
"Mitä merkkiä siellä näytetään?" uteli edelleen Sodnik.
"Näyttäkää tuota 25-pennistä, jota tähänkin saakka olette näytellyt", vastasi Kosola.
"Kenelle pitää näyttää?"
"Kenelle vain", vastasi Kosola, sillä hänen epäilyksensä yhä vahvistuivat.
Sen jälkeen selitti Sodnik, ettei hän uskalla olla siellä yötä, vaan menee johonkin kahvilaan, sillä asemalla on joku vangittu.
Poistuessaan "odotushuoneeseen" hymyili Sodnik merkitsevästi eräälle syrjässäistujalle, jonka vuoro oli seuraava. Mies oli nimeltään Fischer ja ilmoitti olevansa Saksaan-menijä. Hän tuntee Yrjö Könnin, ja 25-penninen selittää asian. Hän oli Könnin kanssa jo matkalla Saksaan, mutta Toijalassa myöhästyi junasta.
Odotushuoneessa oli paraikaa Yrjö Könnin veli Eero Könni. Kosola pyysi Fischeriä odottamaan siksi, kunnes ehti sivuhuoneessa keskustella salavihkaa Eero Könnin kanssa ja kysyä, oliko Yrjö Könniltä kadonnut joku toveri matkan varrella. Niin kuului tosiaan käyneen, ja siitä syystä Kosola uskoi miehen oikeaksi eikä kiinnittänyt häneen enempää huomiota, vaan neuvoi Jepuan reitille, jota silloin ei Lapualta käsin vielä oltu käytetty. Jepualla piti Fischerin kääntyä myllärin puoleen, joka toimittaisi edelleen. Mutta hän ei matkustanutkaan sinne enempää kuin Saksaan, vaan palasi kotiin ja teki ilmiannon.
Kun nimittäin myöhemmin Shpalernajassa luettiin pöytäkirjoja, todisti Sodnik, että Kosola oli neuvonut hänelle Jepuan reitin, vaikka, kuten edellisestä tiedämme, hänet oli nimenomaan määrätty Volttiin, eikä Jepuan reittiä silloin vielä oltu avattu. Näinollen hän ei ole voinut keneltäkään muulta kuin Fischeriltä saada tämän reitin tietoonsa, jota väitettä tukee se seikka, että hän livisti eikä matkustanutkaan.
Sanottu Fischer toimii nykyisin sk. rautatiepataljoonan päällikkönä.
Kun miehet matkustivat edelleen, seurasi Kosola junassa Sodnikin mukana Volttiin saadakseen varmuuden asiasta. Vaunussa oli kaksi ryssäläistä etsivää, joille Sodnik heti Kosolan saavuttua iski merkitsevästi silmää. Silloin Kosola huomasi olevansa kiipelissä.
Hän kulki vaunusta toiseen ja Sodnik seurasi. Kolme kilometriä Lapuan asemalta pohjoiseen olevassa Jänismäessä juna hiukan hidastaa kulkuaan, ja siinä Kosola olisi voinut hypätä junasta, mutta hän päätti seurata mukana Kauhavalle saakka. Siellä hän tiesi aina odottelevan rivin raisuja hevosia. Niistä hän aikoi siepata yhden ja kiidättää sanan Volttiin varoittaakseen siellä olevia.
Asemalle tultuaan hän hyppäsikin junasta ja meni hevosriviä kohti, mutta kuuli heti jäljestään askeleita ja kannuksen kilinää. Äänet lähenivät, junassa olleet santarmit iskivät käden olkapäälle ja sanoivat "stoi". Kosola määrättiin nousemaan junaan takaisin, vietiin Volttiin ja sieltä seuraavalla tavarajunalla takaisin Seinäjoelle. Santarmien lisäksi seurasi Sodnik kaiken aikaa mukana alituiseen Kosolalle hokien:
"Saatana – perkele, jos pääset karkuun", sillä hän tiesi saaneensa arvokkaan saaliin.
Iltajunalla lähdettiin Helsinkiin. Se oli Kosolan ensimmäinen Helsingin-matka, eikä hän koskaan ollut kuvitellut, että se tapahtuisi näin juhlallisesti, oikein santarmien kanssa. Siellä kävellessä Kosola kyseli santarmeilta näkemiään. "Havis-Amandan" kohdalla kysäisi hän niinikään, että "mikä se tuokin on", mutta santarmit vain sanoivat, jotta "nie ponimaju".
Jätämme nyt Kosolan Helsinkiin santarmien suojaan ja palaamme takaisin Lapualle ja Volttiin.
Lapuan värvärit ja Talvitien takaa-ajo.
Sodnikin ilmiannosta vangittiin samaan aikaan kuin Kosola kolme muutakin matkustajaa, jotka komennettiin Härmän asemalla junasta ja vietiin siellä toisen luokan odotussaliin. Tämä oli oikein tarkoitusta varten järjestetty pyyntiretki, sillä santarmeja oli junassa tavallista enemmän.
Härmässä saivat värvärit heti tiedon miesten vangitsemisesta. Isontalon Antti oleskeli silloin siellä komennuksella, kuten tiedämme, ja härmäläiset päättivät tehdä väkirynnäkön ja vapauttaa vangit, minkä he ehdottomasti olisivat myös tehneet. Mutta jepualaiset ilmoittivat, että "ette saa hyökätä, ennenkuin mekin olemme mukana". Luultiin näet, että vangit vietäisiin etelään päin illalla menevässä matkustajajunassa.
Mutta päivällä saapui tavarajuna, jossa oli matkustajavaunukin. Siihen nousivat vartijat vankeineen, ja härmäläisten yritys meni hukkaan. Joitakuita värväreitä nousi Lapuan asemalla junaan koettaakseen, mikäli mahdollista, vapauttaa vangitut, siinä kuitenkaan onnistumatta vähälukuisuutensa vuoksi. Vankien vaunu oli junan viimeinen, ja saattajavärvärit suunnittelivat sen irroittamista junasta, vaikka siitäkään yrityksestä ei tullut tarkan vartioinnin takia mitään. Näin jatkui vankien matka edelleen kohti Helsinkiä.
Mutta seuraavalla aamujunalla saapui taas Sodnik useiden apulaistensa sekä parin virkapukuisen santarmin seurassa Lapualle. Tavallisuuden mukaan oli junassa useita Saksaan-menijöitä, jotka eivät tietäneet vaarasta mitään. Heitä oli varoitettava tavalla tai toisella.
Sodnik oli asettunut apulaisineen väijymään, kuka ehkä asemalla ottaisi tulijat huostaansa. Majatalolle ei miehiä myöskään voinut päästää. Siksipä muutamat värvärit alkoivat kulkea asemalla edestakaisin ja hokea kuuluvasti keskenään:
"Kevarin isäntä on vangittu, kevarin isäntä on vangittu."
Vähitellen alkoivat kaikki asemallaolijat toistaa samaa asiaa, ja matkalle lähtijät äkkäsivät vaaran eivätkä poikenneetkaan majataloon, vaan hävisivät omille teilleen. He eivät uskaltaneet tiedustella keltään reittiä, sillä urkkijoita oli jo mahdoton erottaa värväreistä. Niin eivät myöskään vastassaolevat värvärit uskaltaneet puhutella ketään. Varoituksista huolimatta antautui Aukusti Antila keskusteluun erään mielestään viattomalta näyttävän nuorukaisen kanssa. Mies tiedusteli "reittiä" ja Antila lupasi hankkia tiedot seuraavaksi aamuksi, jolloin tavattaisiin asemalla lähemmin sovitussa paikassa.
Miehen luihun olemuksen vuoksi ei Antila kuitenkaan mennyt itse asemalle, vaan sinne lähti Nestori Lapinoja sekä toisia värväreitä. Seuraavana aamuna saapui mies mukanaan santarmeja, jotka ensi töikseen vangitsivat Lapinojan sovitulla paikalla. Mies osoittautui olevan joku seminaarilainen, joka oli antautunut santarmien palvelukseen. Hän tunsikin vastaanottajan toiseksi kuin eilen tapaamansa, ja Lapinoja vapautettiin heti, kun hän selitti vain sattumalta joutuneensa paikalle. Mutta Antila sai siitä lähtien kulkea varotellen.
Kosolassa toimitettiin perinpohjainen kotitarkastus isännän vangitsemisen jälkeen. Talon emäntä vangittiin ja vietiin vangin puvussa Vaasan lääninvankilaan. Eikä hänen sallittu ottaa mukaansa muutaman kuukauden ikäistä tyttöään. Ryhdyttiin tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ja pääasiassa Lapuan yhteiskoulun johtajattaren, maisteri Hilja Riipisen avustamana rouva Kosola pääsi kuitenkin pian vapaaksi takauksia vastaan sekä luvaten, ettei hän poistu paikkakunnalta.
Kun Kosolan taloa tarkastettiin, sai Lapuan silloinen nimismies Hjelt määräyksen vangita myös eläinlääkärin ja tuoda hänet Kosolaan. Kosolan talo oli silloin sotilaitten piirittämä; kaikki saivat tulla sinne vapaasti, mutta poislähtiessä pidettiin tiukka tarkastus ja tutkinto. Etelästä yhä saapuvilla junilla oli lapualaisia tulijoita vastassa ja he estivät näitä joutumasta majataloon ryssien ketjuun ja aikaisemmin mainittua menettelyä noudattaen siinä onnistuivatkin.
Saatuaan Talvitien vangitsemismääräyksen neuvotteli nimismies Hjelt muutamien värväreiden kanssa, mitä oli tehtävä määräyksen kiertämiseksi, jotta voitettaisiin aikaa. Ja itse määräyksestähän apu löytyikin. Siinä oli mainittu vain asianomaisen vangittavan ammatti, mutta ei nimeä. Paikkakunnalla sattui silloin vierailemaan Pietarsaaren eläinlääkäri tarkastamassa armeijalle ostettavia hevosia, ja hän uskaltautui kokeiltavaksi. Poliisit vangitsivat hänet juhlallisesti ja veivät Kosolaan, mutta siellä Sodnik huomasikin olevansa väärän miehen kanssa tekemisissä. Hänellä oli valokuva, joka esitti Talvitien, Kosolan ja Viitalan lähdössä Matti-kantakirjasonnilla värväämään, ja nyt hän huomasi saaneensa väärän miehen. Laurell vapautettiin, vaikka hänet kyllä myöhemmin samoista asioista vangittiin uudelleen ja karkoitettiin Siperiaan. – Valokuvan perusteella oli Sodnik kuitenkin saanut poliiseilta selville Talvitien nimen.
Mutta sillä aikaa kuin Kosolassa ja naapuritaloissa toimitettiin tutkimuksia ja vartijat kulkivat maanteillä, valjastettiin Talvitien talon takapihalla halkoreen eteen hevonen, siihen asettui pitkäkseen Talvitie, sopiva eväsnippu heiniä viskattiin peitteeksi, renkipoika istui kuormalle ja lähti metsästä noutamaan puita. Maantiellä kulki santarmeja, mutta he eivät huomanneet kuormassa mitään epäiltävää.
Seitsemän kilometrin päässä Kultin talossa nousi Talvitie reestä ja määräsi rengin viemään jonkun verran puita kotiin. Kultin isäntä lähti viivyttelemättä kyyditsemään Talvitietä Kauhavan ja Lapuan rajoille Ojutkankaan kylään. Kukaan ei yöllä huomannut, milloin matkustajat livahtivat ohi. Jälkiä näkyi, mutta Talvitie itse oli jo jäljettömissä – ainakin santarmeilta. Hän saapui juoksijaoriilla Isontalon Antin luo Härmään, josta he yhdessä painuivat rajan yli.
Talvitiessä toimitettiin kotitarkastuksia, mutta tuloksetta, vaikka tutkittiin talo mitä tarkimmin aina ulkohuoneita myöten. Toimitettiin useita vangitsemisia, ja silloin juuri Isontalon emäntäkin vangittiin, mutta kuulusteluissa ei käynyt selville muuta, kuin että santarmeja on vedetty taas huikeasti nenästä ja kaksi päävärväriä oli turvassa.
Isontalon emäntä kuitenkin vangittiin epäiltynä värväyksestä. Kaksi ryssää kuljetti häntä Voltin asemalle. Matkalla tuli vastaan tuttava, joka kysyi, jotta "minnekkä sitä nyt matkatahan?"
Isontalon emäntä vastasi topakasti:
"Minä meen tämän ryssän kanssa naimisiin, ja tuo toinen tuloo puhemieheksi."
Hänet vietiin Vaasan lääninvankilaan, mutta todistuksien puutteessa vapautettiin jonkun päivän kuluttua.
Isontalon Antti sai Ruotsissa kuulla äitinsä vangitsemisesta ja suunnitteli uutta retkeä Suomeen vapauttaakseen äitinsä. Häntä koeteltiin siitä estellä, koska arveltiin Isontalon emännän muutenkin selviytyvän. Pian tulikin tieto hänen vapauttamisestaan, ja Antti jätti rankaisuretkensä "sillä kertaa" tekemättä. – Myöhemmin hän kyllä teki sellaisen – josta koko Pohjois-Suomi puhui, mutta se retki ei kuulu tämän kirjan puitteisiin. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että kun Antti ja Koivun ilmiantajapoliisi tapasivat toisensa seuraavana talvena pakkasiltana lähellä Koivun asemaa, niin Antti jatkoi matkaansa, mutta poliisi jäi paikoilleen.
Vilho Mäki.
Siitä lähtien kun Kemin etappi joutui lukkoon, toimi kelloseppä Vilho Mäki Voltissa innokkaana jääkäriliikkeen asianajajana. Hän oli Lapualla Kosolan luona silloin, kun vakooja Sodnik teki sinne matkansa, joka aiheutti monen miehen vangitsemisen.
Mäki ei tiennyt häntä vielä epäiltävän, vaan nukkui yönsä Kosolan luona palaten 29.2. aamujunalla Voltin asemalle, jossa hänet vangittiin. Tavarajunassa hänet vietiin sitten Seinäjoelle, mistä illalla lähdettiin kuljettamaan Helsinkiin. Mäki joutui Katajanokalle ja sai siellä istua seitsemän viikkoa. Kaksi kertaa kuulusteli Mashkevitsh häntä, mutta selvyyttä ei tullut asiaan. Mashkevitsh tiedusteli, minkä takia Mäki oli käynyt Lapualla, ja Mäki selitti, että entisenä kaljatehtaan omistajana hän oli saapunut ostamaan vanhan oluttehtaan käyttöammeita.
"Tietääkö Mäki, missä hänen poikansa nyt on?" kysyi Mashkevitsh.
"Kyllä sen pitäisi olla jossakin Ruotsin puolella."
Sitten tiedusteli Mashkevitsh, tunteeko Mäki kauppias J.E. Härmäsen sekä Isontalon Antin Härmästä, jotka tämä myönsikin tuntevansa.
"Tietääkö Mäki, missä Antti nyt on?"
"Kuuleman mukaan hän on lähtenyt Amerikkaan", vastasi Mäki, jonka jälkeen Mashkevitsh hymyili ivallisesti.
"Onko nuoria miehiä poistunut paikkakunnalta?" kuului seuraava kysymys.
"Siirtolaisuus on aina ollut suuri, ja varsinkin sota-aikana se on lisääntynyt."
Vielä tiedusteli Mashkevitsh, mitä varten Kosola oli käynyt Voltissa, johon Mäki vastasi hänen käyneen hevosen ostossa.
Hän ei ollut saanut tavata Kosolaa pidättämisensä jälkeen, mutta kerran laskettiin liian paljon miehiä kävelemään pihalle samalla kertaa. Sisäkierrossa Mäki tapasi Kosolan ja ehti kuiskata, jotta "vastaa kuulustelussa tulleesi ostamaan hevosta Voltista". Kosola kertoikin niin, eikä Mäki joutunut kiinni valheestaan.
Ylivartija Ståhlberg kävi usein lohduttamassa Mäkeä arvellen hänen, pääsevän pian pois. Mutta aika kului, eikä poispääsystä ollut tietoa. Mäki pyysi sitten vankilan työnjohtajalta, eikö hänellekin voitaisi hommata työtä, sillä joutenolo kävi yksitoikkoiseksi. Työnjohtaja vastasi, että annetaanhan suuremmillekin pahantekijöille työtä ja kysyi, mitä työtä Mäki tekee. Mäki ilmoitti olevansa kelloseppä, ja hän saikin kellosepän vehkeet koppiinsa alkaen korjata kelloja, joita hänelle tuotiin. Vankilan seinäkellon hän sai ensi töikseen korjata, ja hän laittoi sen lyömään. Tästä vartija hädissään sanoi, ettei vankilassa saa kello lyödä, siellä pitää vallita hiljaisuus, mutta Mäki selitti, ettei kello tule kuntoon, ellei se saa lyödä vetoaan loppuun. Viikon päivät se sitten ilmoitti toisillekin vangeille tuntien kulumisen, kunnes veto loppui.
Työstään sai Mäki muutamia markkoja palkkaa, eikä hänellä muuta rahaa ollutkaan, sillä pidätettäessä oli häneltä ryövätty kaikki.
Seitsemän viikkoa kului, sitten vartija kehoitti panemaan kamppeet kokoon. Mäki luuli pääsevänsä kotiin ja kysyi sitä vartijalta, joka ei sanonut tietävänsä muuta kuin että lähtömääräys oli annettu. Pirinen asui viereisessä kopissa, ja vartijan poistuttua Mäki kuiskasi seinän läpi: "Jokohan sitä nyt päästään?"
"Kyllä kait päästään, ja jos saadaan takaisin ryssien ryöväämät rahat, niin mennään Tampereelle ja ostetaan viiniä koko rahalla."
Rahojen saanti samoin kuin viinin ostokin lykkääntyi kuitenkin tuonnemmaksi, sillä kun miehet vietiin kansliaan, odotti siellä kaksi santarmia, mikä ei suinkaan ollut kotiinlähdön merkki. Santarmit saattoivat heidät senaatintorin nurkassa olevaan taloon (nyk. raastuvanoikeuden talo), siellä luovuttivat saaliinsa mustaolkalappuisille sotamiehille, jotka lähtivät saattamaan asemalle, sillä nyt oli matka Shpalernajaan.
Yksitoista miestä vietiin sillä kertaa, "ja vanhin joukossa Mäki", kuten hän itse sanoo runossaan. Vilho Mäki omaa nimittäin melko annoksen huumoria sekä taipumuksia runoilemiseen, ja matkasta hän laatikin runon, jossa on 28 värssyä. Tämä runo paremmin kuin pitkät selostukset antaa kuvan matkasta, ja siksi se sietää tulla julkisuuteen. Sitä laulettiin samalla nuotilla kuin "Härmässä häät oli kauhiat –" ja hän opetti sen toisillekin. Junamatka katkesi hupaisammin laulaen.
Näin kuuluu Mäen tekemä runo:
1.
Nyt jännityksen aikakautta elää Suomen kansa,
Kun Suomen poikain poluille on viritetty ansa.
2.
Neljä Voltissa vangittiin ja Lapualla kaksi,
Seinäjoella kuusi miestä – niin tuli vaununlasti.
3.
Pohjoisjunaa vartottiin siellä kymmenehen asti,
Santarmiupseeri poikain mukaan kirjoitti matkapassin.
4.
Sitä ei meille ilmoitettu, minne matkapassi viisaa,
Vaan spiunit ne rinnalla virnisteli – "kyll pojilla
limppu piisaa."
5.
Santarmia oli kahdeksan ja meitä kaksitoista.
Kansa katsoi ihmeissään, onko Suomessa nähty moista.
6.
Kun juna saapui, niin meidät vietiin erityiseen vaunuun.
Siellä me pojat laulelimme sen hyvästijättölaulun.
7.
Vaunun ovet reklattiin ja akkunat peitettihin,
Seuraavana päivänä me tultihin Helsinkihin.
8.
Neljä autoa asemalla meitä vastas' varttoi.
Kummaksuen kansa siellä kulkuamme katsoi.
9.
Santarmihallitus Helsingissä oli suurenmoinen laitos,
Helukengät helisi, kun ryssät meitä vainos.
10.
Siellä meidät komennettiin ylimmäiseen koppiin.
Ensin luulin – jokos päästiin valokuvausoppiin.
11.
Numerolappu käsivarteen ja toinen pantiin rintaan,
Eikä meiltä vaadittu siellä mallikortin hintaa.
12.
Sitten alkas' se valokuvaus alempata polven.
Yks' ei miehistä riittänny, vaan piti niitä olla kolme.
13.
Sitten sormet tervattiin ja niistä kopioitiin,
Että poikain sormen malli toistekin tunnettaisiin.
14.
Nyt minä luulin varmasti, että kaikki merkit on saatu.
Vaan yksi ryssä tuli ja pisti mun pääni päälle "kraakun".
15.
Sitten saimme varttoa noin puolentoista tiimaa,
Odottaen koska viedään Viaporihin piinaan.
16.
Santarmit tulivat sisälle ja viittasivat meille.
Sitten taasen lähdettihin oudommille teille.
17.
Pojat ne väliin tuumaili, jotta mikäs täs' lopuksi ottaa,
Vaan autot kun hetken hurisi, niin tultiin Katajanokkaan.
18.
Siellä meille aukaistiin tuo vankihuoneen portti,
Kruunun puku päälle pantiin ja "nyt tämä on pojat sortti".
19.
Se ryssä, joka meitä tutki, nälkäiseltä näytti,
Lakiansa meidän kanssa hyväksensä käytti.
20.
Ryssät tuumas tutkinnos', jotta tuli teistä vastus.
Kun sinäkin olet seisonut Voltin asemalla kädet housuntaskus'.
21.
Oli margariinia, silakkaa ja hapan leivän pala.
Ruokaa kyllä ostaa sais', vaan santarmit vei rahat.
22.
Tätä yksinäisyyttä kestänyt oli jo seitsemättä viikkoa.
Ei sallittu valtiovankien täällä paljon liikkua.
23.
Seitsemän viikon kuluttua ryssä hyväksensä näki,
Yksitoista poikaa ryssänmaalle, ja vanhin joukos' Mäki.
24.
Nytpä me saimme kokea tuota typerintä kohtaa,
Kun paljastetut sapelit meidän ympärillä hohtaa.
25.
Helsingin uljaalla asemalla seisoi vankivaunu.
"Suomenlaulu" meille lauloi hyvästijättölaulun.
26.
Ei isänmaata polkea saanut meikäläisen jalka.
Pietarissa uudelleen kärsimykset alkas'.
27.
Roistoja ei ollut joukossamme eikä ennen vangituita,
Oli kelloseppiä, kirvesmiehiä, lääkäreitä ja muita.
28.
Ei kenkään tahtonut joukossamme "titteleitä" kantaa.
Kun maisteri ja kirvesmies ne veljen kättä antaa.Laulaen siis miesten matka kului, ja aamulla saavuttiin Pietariin Shpalernajaan, jossa heidät rekisteröitiin, tutkittiin ja tarkastettiin. Katajanokalta lähtiessä oli sormukset annettu takaisin, mutta vastaanottohuoneessa ryssät ottivat ne uudelleen, ja sille tielleen ne hävisivätkin. Joutotöikseen Mäki oli Katajanokalla valmistanut pieniä koruesineitä messingistä, kaivertanut niihin lastensa nimet ja kiilloittanut. Ne varsinkin herättivät ryssien mielenkiintoa, kun he nähtävästi luulivat löytäneensä kultaa, ja korut otettiin pois.
Mäki vietiin neljänteen kerrokseen, ja myöhemmin hän sai koppitoverikseen Yrjö Nahin. Samoin joutuivat Vihtori Kosola ja Esko Riekki samaan selliin. Tämä tapahtui luultavasti erehdyksestä, sillä kun Mashkevitsh sai kuulla, että kaksi suomalaista oli joutunut yhteen, erotti hän heidät, ja Mäki sai seuralaisekseen ryssän, jonka vaatteissa tuli hevoskuormallinen täitä koppiin. Kolme päivää oli ryssä siellä, mutta paljon pitempi aika kului Mäeltä kopin puhdistukseen. Mäki keksi, että täit olivat hanakoita tappelemaan. Hän valitsi kaksi rotevakasvuista, määräsi, että tuo edustaa Saksaa, tuo ryssää, pani ne vastakkain, ja aina tuntui lohdutukselta, kun Saksa voitti.
Kuulusteluihin häntä ei viety kertaakaan, ja Mäki arveli kenties kolmen, sitten kuuden kuukauden kuluttua pääsevänsä pois. Mutta vapautuksen päivää ei tullut. Joka viikko tuli ylivartija koppiin pitämään tarkastusta, jolloin piti riisua kengätkin, ja vaatteet pengottiin tarkoin. Kun Mäen itsekseen havittelema vapautumisen päivä kului eikä ovia avattu, oli se hänelle pettymys, ja hän hermostui. Kun iljettävän näköinen, punanenäinen ylivartija seuraavan kerran taas tuli tarkastamaan, nakkasi Mäki kiukuissaan saappaansa hänen eteensä kivahtaen: "Tuoss' on sulle, saatanan punanokka."
Ryssä tarkasteli ihmetellen saappaita, hoki itsekseen "saatanaa", mutta punanokkaa ei ymmärtänyt.
Aikaa tappaakseen Mäki alkoi tehdä savukelaatikoita, jota varten hänet siirrettiin kolmanteen kerrokseen, koska vartijat eivät viitsineet kantaa tarveaineita neljänteen. Hän ansaitsi 6 kopeekkaa päivältä, ja kaiken kaikkiaan hän kerkisi valmistamaan niitä 60.000 kpl.
Mutta tulihan lopullisesti tietokin, mistä häntä syytettiin. Koppiin tuotiin paperi, josta tulkin kautta selvitettiin suomeksi, että häntä syytetään Venäjän rikoslain kuuluisien 100 ja 102 pykälän mukaan. Poistuttuaan kopista jäivät ryssät tirkistelyreiästä katselemaan, minkä vaikutuksen tällainen tiedonanto tekisi. Mäki huomasi tämän ja kädet housuntaskuissa käveli edestakaisin kopissa leveästi hymyillen. Hetken kuluttua ryssät nauraen poistuivat luukulta.
Muuan ryssä Mäen kopin yläpuolella tuli mielenvikaiseksi, kaksi viikkoa hän sai siellä mellastaa, ja varsinkin öisin piti hirveätä meteliä. Mäki koetti selittää vartijoille, että ellei hullua viedä pois, niin hänkin tulee hulluksi. Vartijat sanoivat sen olevan samantekevää, sillä hän on germanskij, saksalainen. Uudistettujen kehoitusten jälkeen mielenvikainen kahden viikon kuluttua hävisi, ja rauha tuli taloon. Mäki ei ollut toisten suomalaisten kanssa yhteydessä ennenkuin sai viereiseensä koppiin miehen, jonka hän kävelylle mennessään huomasi suomalaiseksi. Aikaisemmin oli naapurikopissa asunut mustapartainen juutalaisen näköinen pieni mies, mutta tämä uusi oli vaaleaverinen. Koppiin päästyään Mäki koputti nyrkillään seinään ja huusi: "Oletteko suomalainen?"
"Olen."
"Mistä?"
"Joensuusta."
"Mistä syytetään?"
"Jostakin kemikalien salakuljetuksesta."
Puhuteltu tiedusteli sitten, mistä Mäki oli, ja saatuaan sen tietää kysyi, oliko Isontalon Antti tunnettu. – Olihan se, tuttu mies. Sitten kysyttiin, tunteeko Mäki Vaasan etsivän komissaarion Sjöbladin sekä etsivän Vainion. Vastasi tuntevansa heidätkin.
"Ne ovat huonoja ihmisiä", sanoi ääni seinän takaa.
Puhuttelija oli jääkäri Jussi Heiskanen, joka Jyväskylässä oli joutunut kiinni.
Kun ajattelee vankikopin yksinäisyyttä, käsittää, minkälaisen virkistyksen tällainenkin keskustelu toi elämään. Mutta sitä ei kestänyt pitkään. Kaksi päivää jälkeen päin iskee Heiskanen taas nyrkillään kahdesti seinään sovitun keskustelumerkin, painaa kämmenensä torveksi ja huutaa seinän läpi, että nyt on keskustelu lopetettava, sillä alla asuu vakoilijoita. Mäki tiedusteli, keitä he ovat, mutta Heiskanen vastasi vain, että "kaikessa tapauksessa vaarallisia miehiä." Hän näki sitten kävelyllä oltaessa kaksi jääkäripukuista miestä ja sai kuulla, että he olivat tunnetut kavaltajat Rissanen ja Tuominen. – Sen jälkeen ei enää huutamalla keskusteltu.
Kun sitten pöytäkirjoja alettiin lukea, tapasivat vangit toisensa toimistossa, vaikkakin tiukasti vartioituina. Mutta suomalaisetkin näyttivät tarvittaessa puolestaan, ettei heitä niin vain komennella. Seistiin taas rivissä komennuksen mukaan, Mäki ja Kosola rinnakkain. Sapeliniekka vartija nykäisi Kosolaa olkapäästä ja sanoi: "Ethän sinä seiso suorassa; smirnaa." Silloin Mäki nosti nyrkkinsä vartijalle ja sanoi, että "älä perkele koske!" Kosola oli juuri hyökkäämässä vartijan kimppuun, ja Mäki jo ajatteli, että nyt tapellaan. Mutta vartijat perääntyivät loitommas eivätkä enää rähisseet.
Mäki kohtasi käytävällä Jussi Väisäsen, joka ohi mennessään sanoi;
"Ei nuo ryssät voi meitä vieläkään hirttää", – ja taas vartija oli kiukkuinen.
Pari viikkoa myöhemmin tuotiin Mäen koppiin Pirinen. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta miehet arvasivat tämän ryssien konnankujeeksi. Heitä kuunneltiin oven takana, mutta he puhuivat kuiskaamalla. Neljännestunnin kuluttua – kun keskustelusta ei nähtävästi ollut toivottua tulosta – avattiin ovi, kaksi vartijaa saattoi Pirisen pois, ja Mäki jäi taas yksinään.
Vallankumouksen jälkeen tuli Mäki ensimmäisten mukana Viipuriin, josta maaperää tunnustellen saapui Volttiin, sillä ryssän valtaa Suomessa ei silloin vielä ollut nujerrettu, ja sieti varotella joutumasta uudestaan vangituksi.
Toiminnastaan Suomen vapauden hyväksi on Vilho Mäki saanut IV luokan vapaudenristin ja Vapaussodan muistomitalin.
Yrjö Walfrid Forsberg.
Yrjö Forsberg toimi konttoristina Turussa maailmansodan alkaessa. Pankkivirkailija Paul Walleniukselta – josta sittemmin tuli jääkärikapteeni ja kaatui vapaussodan aikana Orivedellä – sai Forsberg ensimmäiset tiedot jääkäriliikkeestä.
Värväykseen hänellä ei aluksi ollut tilaisuutta ottaa osaa. Syksyllä samana vuonna konttoristi Tyko Vesan lähtiessä Saksaan pyysi Forsberg saada osallistua tähän hommaan. Sen Vesa lupasikin tehdä ja jätti lähtiessään Forsbergin huoleksi saksalaisen vakoilutyön, jota hän siihen saakka oli hoidellut.
Sanotusta vakoilutyöstä Forsberg sitten vangittiin Turussa vuonna 1916 maaliskuun 17 ja 18 päivien välisenä yönä klo 2, jolloin santarmit, särkien oven rautakangilla ja kirveillä tunkeutuivat sisään. Pidettiin tietysti kotitarkastus, ja siinä Forsbergia syytettiin osanotosta jääkäriliikkeeseen.
Forsberg vietiin ensin Turussa Arseninkadun varrella olevaan kasarmivankilaan, josta hänet seuraavana päivänä iltajunalla siirrettiin Viaporiin. Vietettyään siellä kuukauden päivät siirrettiin hänet lokakuun 1 p:nä Katajanokalle, josta kolmen viikon kuluttua tuli lähtö Shpalernajaan.
Vankilassaoloaikanaan ei Forsberg kertaakaan saanut kirjoittaa sukulaisilleen. Tämä oikeus otettiin häneltä siitä syystä, että hän Viaporista lähetti virolaisen sotilaan välityksellä serkulleen kirjeen, jonka sensuuri sattui aukaisemaan. Kirjeessä Forsberg oli pyytänyt serkkuaan ottamaan huostaansa hänen omaisuutensa, sillä hänen vangitsemisestaan ei kukaan sukulainen tiennyt – nuorempi velikin kun oli lähtenyt pari viikkoa aikaisemmin Saksaan.
Forsbergille tarjottiin kyllä kirjeoikeutta tämän jälkeen sillä ehdolla, että hän tunnustaisi, kuka kirjeen vei, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt huolimatta siitä, että sinä päivänä vartiossa ollut joukko-osasto tuotiin hänen tarkastettavakseen, jotta hän voisi sieltä tuntea syntipukin.
Viaporissa kuulusteltiin usein ja aina yöllä, jota tapaa ryssät käyttivät uhriaan hermostuttaakseen. Vuoroon luvattiin vapautta ja taas heti kuolemantuomiota, kun Forsberg ei sanonut tietävänsä asioista mitään. Sanotun kirjejupakan johdosta pääsi hän vasta elokuun lopulla saunaankin, kun ryssät huomasivat, ettei hän tunnustaisi mitään. Viaporissa oloaika oli kurjaa, sillä Forsbergille ei annettu siellä minkäänlaisia vuodevaatteita eikä peitettä, vaan hän sai nukkua siellä kovalla puulla. Sitävastoin oli Viaporin ruoka kohtalaisen hyvää.
Kun Forsberg siirrettiin Katajanokalle, pääsi hän ensi kerran saunaan, sai silloin vaihtaa myös puhtaat alusvaatteet, ja tapaus muodostui suureksi juhlahetkeksi hänen vankilaelämässään.
Naapureina Viaporissa oli Forsbergilla useita suomalaisia, nimittäin Mellin, Eriksson, Lindberg, Lindblom (Nauvon kuningas ja "Merirosvo", joksi häntä santarmit sanoivat) sekä nuorempi Backberg.
Shpalernajassa annettiin Forsbergille alimman kerroksen siivoton ja kostea koppi. Terveyttä ei suinkaan lisännyt se, että eräänäkin aamuna oli mukavuuslaitoksesta valunut puolenkymmentä senttiä vettä kopin lattialle.
Joulun aikaan siirrettiin Forsberg ylempään kerrokseen. Kerran tavanmukaisella kävelyllä ollessaan hän näki edellään kulkevan nuoremman Backbergin veljeksistä vilkaisevan taakseen sekä pudottavan olkansa yli savukkeen pätkän. Päästyään kohdalle sieppasi Forsberg sen maasta ja sai täten Morse-avaimen kirjoitettuna imukepaperin sisään. Hänen kopissaan oli kyllä seinään raaputettuna useampaan paikkaan venäläisten käyttämä naputusjärjestelmä, jota hän ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen, kun kouluajoilta muisti vain puutteellisesti ryssänkieltä.
Pöytäkirjojen lukemistilaisuudet, jolloin sai tavata toisia suomalaisia ja keskustella heidän kanssaan, muodostuivat juhlahetkiksi. Siellä tapasi Forsberg myös neiti Sanni Massisen, joka toimitti vangeille siellä teetä ja tupakkaa sekä jätti rahaa vastaistakin teenostoa varten.
Ruokakomento Shpalernajassa oli likaista, mutta helmikuun puolivälissä sai Forsberg ensimmäisen kerran ruokalähetyksen, joka sisälsi näkkileipää, voita, juustoa, kananmunia, paistettua kalaa ja omenia. "Tämä oli suurin juhlahetki, minkä olen eläessäni viettänyt. Olin kuin yhteydessä sivistyneen maailman kanssa jälleen. Samalla minulle ilmoitettiin, että minulla oli rahaa vastakirjallani, jolla nyt sain tilaisuuden ostaa itselleni ruokaa ja tupakkaa."
Vapautumisestaan Forsberg kertoo seuraavaa:
"Vapautumispäivänä 12.3.17 oli meidät aamulla viety alas käytävään oikeuteen vietäviksi tavanmukaiselle matkalle. Vähän ajan kuluttua määrättiin meidät kuitenkin takaisin koppeihimme, jolloin eräs vanginvartija ilmoitti, että kaupungissa ammutaan. Arvasin heti, että se aika, josta asianajajamme, kapteeni Brynelli kerran salaa vihjasi pari viikkoa aikaisemmin, oli tullut, ja nyt päästäisiin ehkä vapauteen. Tavallisen ateriani syötyäni menin vuoteeseen pitkäkseni odottamaan, mitä tuleman piti. Vuode oli näet päivän ajalla irroitettu seinästä tunnin ajaksi ruokalepoa varten. Siinä loikoillessani kuulin ääniä ja mellastusta ulkoa, jolloin heti kiipesin ikkunaani katselemaan ja näin joka puolella muissakin ikkunoissa olentoja ja kuulin huutoja 'tovereille'. Sitten lähestyi ja kiihtyi elämä koppini ulkopuolella, kunnes yht'äkkiä ovessa oleva ruokaluukku lensi sellini lattialle. Hetkeä myöhemmin työntyi sellini ovi auki ryskeellä, ja sisälle hyökkäsi joukko ihmisiä, joista eräs suuripartainen venäläinen juoksi kaulaani ja suuteli minua sanoen 'tavaristshiksi' ja pomiloiden 'svabodasta'. Päästyäni käytävään näin ensimmäiseksi turkulaisen Vuoksen, johon heti yhdyin. Alimmissa kerroksissa tapasimme toisiakin suomalaisia, jotka huusivat: 'Suomalaiset kaikki Suomen asemalle', jonne sitten lähdettiinkin. Ensimmäisenä yönä, jonka vietin suomalaisten rautatieläisten talossa, heräsin kesken uniani ja pyysin erään samassa huoneessa olevan henkilön nipistämään minua käsivarresta päästäkseni varmuuteen, että tämä oli totta eikä enää vain pahaa unta. Oltuamme muutamia päiviä Pietarissa lähdimme Suomea kohti, jossa oli juhlalliset vastaanotot. Matkustin Helsinkiin ja sieltä Nurmekseen, jossa tapasin muitakin shpalernajalaisia. – Elokuulla rupesimme järjestämään siellä 'vapaaehtoisia palokuntia' naapurikyliin sekä kuljetimme Venäjältä tulleita saksalaisia sotavankeja ja muita pakolaisia Ruotsiin Uumajaan. Neljä eri kertaa opastin näitä henkilöitä tätä reittiä rajan yli ja majailin Vaasassa kirkkoherra H:n luona, joka aina oli valmiina auttamaan meitä."
Forsberg siirtyi Nurmeksen suojeluskunnasta 1.IV.18 Kurkijoelle XI jääkäripataljoonaan toimien siellä kanslistina. Saman pataljoonan talouspäälliköksi hänet nimitettiin Viipurissa 29.V.18, toimi mainitussa toimessa sekä rahastonhoitajana joukko-osastoissa Tuusulassa ja Rovaniemellä, kunnes l.X.18 siirtyi sotaväestä pois. Sen jälkeen hän on vakinaisen ammattinsa ohessa hoitanut Vihdin suojeluskunnan kansliapäällikön tointa sekä useampaan otteeseen toiminut v.a. paikallispäällikkönä, johon virkaan hänet nimitettiin vakinaiseksi 1.IV.25 uuden aluejaon astuttua voimaan.
Sodanaikaisista ansioistaan on Yrjö Forsberg saanut Vapaussodan muistomitalin.
Väinö Lindén.
Väinö Lindén sai jo varhaisessa nuoruudessaan voimakkaan sysäyksen aktiivisuuteen Tukholmassa ilmestyvän "Fria ord"-nimisen sanomalehden kautta. Hän oli silloin kansakoulupoika Karjalohjalla, jossa siihen aikaan eli hurja aktivisti Oskari Kilpinen, tilanomistaja ja asioitsija. Hän oli mukana salaisissa aktivistihommissa sekä yhteistoiminnassa V. Lindénin isän ja paikkakunnan isäntämiesten kanssa. He olivat m.m. intohimoisia ampujia ja hankkivat aseita sekä luvallisin että luvattomin keinoin, samoin myös lentokirjallisuutta, jota pikkupojat kuljettivat kylästä kylään ja talosta taloon. Tämä tapahtui vv. 1899-1903, siis jo ennen suurlakkoa.
Sitten tuli Voima-liitto. Se ulottui myös Karjalohjalle, jossa Kilpinen oli sen asiamiehenä ja etunenässä.
Suurlakon aikana normaalilyseota käydessään toimitti Lindén muitten mukana vartiopalvelusta ylioppilastalolla. Kun kaikki oli pimeätä ja salaperäistä, vaikutti se sotaisan mielialan kohottamiseksi ja sai seikkailijamielen syttymään, varsinkin kun poikien tehtäväksi annettiin m.m. aseiden kuljetus.
Suurlakon aikana pojat vetivät myös ensimmäisen kerran leijonalipun normaalilyseon lipputankoon, vaikkakaan se ei saanut siellä kauan liehua. Tuli huhuja monenlaisia, m.m. että ryssät alkavat pommittaa Helsinkiä, että Vantaan silta oli räjäytetty j.n.e.
Tuli kesä 1914. Väinö Lindén opiskeli lääketiedettä, mutta toimi kesälomallaan Köyliön pitäjän Kankaanpään kylässä teknillisen ylioppilaan Oiva Willamon kanssa nuorempana maanmittausapulaisena. Talon isäntä tuli kirkosta ja ilmoitti, että Saksa on julistanut sodan ryssää vastaan. Rauman edustalla suuria meritaisteluja, Helsingin Espiksellä puut nurin ja kaikki ylimalkaan hujan hajan. Saksalainen oli muka jo tullut Suomeen.
Tämä vaikutti miehiin siten, että rajojen käynti ei enää miellyttänyt, vaan lähdettiin heti Helsinkiin.
Syyskuussa kokoontuivat sitten m.m. Lindén, Oiva Willamo ja Vilho Suvirinne maisteri Väinö Kokon luona Ostrobotnialla. Silloin suunniteltiin suomalaisen upseerikurssin aikaansaamista Ruotsissa, mutta kuten entuudestaan tiedämme, raukesi tämä hanke ruotsalaisten varovaisuuden takia. – Ja kun tätä asiaa nyt jäljestäpäin ajattelee ja punnitsee, niin se oli Suomelle onneksi. Sillä jos meikäläinen upseeripolvi kasvatettiin Ruotsissa, niin se sai sieltä vaikutteita, eritoten ruotsinkielinen aines, josta suuri osa olisi sen jälkeen katsonut itseään riikinruotsalaiseksi, melkeinpä karoliiniseksi. Niin olisi todennäköisesti myös Ruotsi sekaantunut meidän vapaustaisteluumme, tehnyt sen johdosta joitakin oikeutettujakin vaatimuksia, ja ainakin Ahvenanmaa olisi meiltä mennyt. Kenties olisi komennussanastommekin ruotsinkielinen. Mutta Ruotsi ei ymmärtänyt etsikkoaikaansa.
Ruotsista toivottu apu meni siis hukkaan, mutta sitten käännyttiin Saksan puoleen ja vuoden 1915 alussa saatiinkin suotuisa vastaus. – Ylioppilaita ja "intelligenssia" otetaan sinne kolmen kuukauden upseerikurssille.
Allekirjoittanut ei silloin enää ollut ylioppilas, vaan kuului sitten nähtävästi siihen toiseen kategoriaan, koskapa Lindén, Willamo, Suvirinne y.m. lähettivät hänelle sähkösanoman Pielisjärvelle, kehoittaen heti saapumaan Helsinkiin, kuten kirjassa "Herrana ja Heittiönä" sivulla 13 on lähemmin kerrottu.
Koska Lindén juuri lopetteli opintojaan, ei hän lähtenyt toisten matkaan, vaan jäi edelleen Helsinkiin opiskelemaan, mutta otti osalleen sangen vaarallisen työn, nimittäin miesten värväämisen.
Kesäaikana oli värväystyö lamassa, mutta kun suomalaisjoukko Lockstedtin leirillä syyskuussa korotettiin jääkäripataljoonaksi ja saksalaiset olivat päättäneet laajentaa sen rykmentin vahvuiseksi, sai värväys uutta vauhtia. Nyt ei kaivattu enää ainoastaan ylioppilaita, vaan myös maataviljelevää väestöä sekä työmiehiä – toisin sanoen "mies kuin mies".
Tämän jälkeen annettiin värväreille määräys ryhtyä nopeaan toimintaan. Syksyn kuluessa lähetti m.m. Lindén koko joukon miehiä: Valtimon, Hirvisen, Kareliin, Kotivuoren, Heinosen, veljensä Ville Lindénin y.m. – Ville Lindén kertoo m.m., että hänellä oli painava kapsäkki Suvirinteelle ja Villamolle Helsingistä, ja hän oli sortua matkalle riepottaessaan sitä 40 kilometriä Kemistä Haaparantaan. Kun hän siellä sitten kyseli, missä tapaisi Suvirinteen, kävi selville, että etsimänsä mies olikin ollut oppaana ja liuhkaissut edellä ilman pakaasia, vaikkei Lindén paksun parran alta aluksi ollut tuntenut häntä.
Lindénin lähettämät miehet pääsivät onnellisesti perille tammikuuhun saakka, mutta sitten tuli pysähdys. Kemin reitti meni äkkiä tukkoon Osulan Heiskasen vangitsemisen johdosta 20.I.16. Läpi linjan lähetettiin tieto värväreille reitin katkeamisesta toistaiseksi, mutta ennenkuin Lindén kerkesi saada tiedon tästä, oli jo viisi hänen värväämäänsä miestä matkalla Kemiin. Nämä miehet olivat Luoto, Puisto, Tuominen, Lönnqvist ja Dahlstedt Karjalohjalta sekä Nieminen Sammatista.
Kun Kemissä Osulan Heiskanen oli vangittu ja "Pastori" – Arvi Hällfors – santarmeja paossa poissa eikä oppaita tavattavissa, eivät miehet rahattomina kyenneet yksin jatkamaan matkaansa, vaan palasivat Ouluun, jossa he kääntyivät sikäläisen etappimiehen Esko Riekin puoleen, Pyytäen ohjeita ja matkarahoja voidakseen päästä perille. Riekki kuitenkin katsoi parhaaksi palauttaa pojat takaisin kotiseudulleen siksi, kunnes uusi reitti oli avattu.
Eräässä kokouksessa syksyllä 1915 oli Kai Donner kysynyt Lindéniltä, tunsiko tämä mahdollisesti joitakin palokuntalaisia. Tällöin Lindén muisti, että Kallion palokunnassa palveli Karjalohjalta kotoisin oleva Niilo Jernvall. Donner ilmoitti sopineensa palomestarin kanssa, että mikäli jotkut palokuntalaiset haluavat päästä kesken sitoumustaan vapaiksi lähteäkseen Saksaan, niin siihen suostutaan. Siksi kehoitti Donner värväämään juuri näitä miehiä, koska he olivat valikoitua ainesta ja tavallaan jo koulutettua väkeä.
Lindén meni tapaamaan Jernvallia, joka suostui rupeamaan värväriksi ja olisi itsekin ollut halukas lähtemään, mutta pelkäsi siitä koituvan ikävyyksiä isälleen, joka oli poliisi.
Jonkin ajan kuluttua ilmoitti Jernvall Lindénille, että hänellä olisi kaksi miestä valmiina lähtemään sekä jonkin ajan kuluttua taas kaksi. Kaksi lähtijöistä oli nimeltään Hytönen ja Hämäläinen, toisten nimiä ei Lindén enää muista.
Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, kun Kemin reitti oli mennyt tukkoon ja Riekki palauttanut Oulusta aikaisemmin mainitut viisi miestä, eikä miehiä siis voitu lähettää matkalle, vaan piti jäädä odottamaan.
Helmikuussa tuli sitten tieto, että uusi reitti on avattu Seinäjoki–Vaasa–Uumaja. Lapuan majatalosta piti käydä saamassa lähemmät matkaohjeet. Silloin lähti koko Lindénin värväämä joukko uudelleen matkalle, heidän mukanaan palokuntalaiset. Ennen lähtöä tuli Luoto Lindénin luo, ilmoitti tavanneensa Jernvallin, joka oli sanonut, että yksi näistä hänen miehistään – Hämäläinen tai Hytönen – halusi ottaa mukaansa myös serkkunsa Laamasen, joka tosin ei ollut palokuntalaisia, mutta lähtisi kuitenkin. Lindén epäili jo alunperin miestä, vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta antoi kuitenkin matkarahat kahdelle. Miehet lähtivät sitten matkalle ja täydessä luottamuksessa kertoivat asiat keskenään selviksi. He pääsivät Seinäjoelle, josta Luoto matkusti Lapualle Kosolaan saamaan lähempiä ohjeita. Hänen palattuaan vangittiin koko joukko, ja nyt näyttäytyi, että Laamanen oli lähtenyt mukaan santarmien urkkijana.
Heidät vietiin Helsinkiin kuulusteltaviksi. Ensimmäisinä kuulusteltiin Laamanen ja Hytönen yhdessä, toiset saivat odottaa etuhuoneessa. Jonkin ajan kuluttua tulivat Hytönen ja Laamanen kuulusteluhuoneesta, näyttivät matkatovereilleen sadan markan setelirahaa ja pistoolia sanoen, että nämä saatte tekin ja pääsette vapaiksi, jos vain puhutte kaikki. Jotkut pojista antoivat pettää itsensä ja kertoivat mitä tiesivät, varsinkin kun heille ilmoitettiin, että Lindén on jo kiinni ja hirtetty.
Satamarkkanen ja pistooli samoinkuin vapauskin jäivät kuitenkin kaukaiseksi haaveeksi, sillä miesten matka johti Shpalernajaan, ja sieltä he pääsivät vasta paljon kovia koettuaan Venäjän vallankumouksessa vapaiksi.
Dahlstedt Karjalohjalta. Vangittiin Saksaan mennessään Seinäjoella. Kuoli keuhkotautiin 1921.
Väinö Lindén kertoo itse toiminnastaan seuraavaa:
Senjälkeen kuin ryssät vuoden 1915 lopulla nähtävästi Liisankadun-toimiston paljastumisen sekä aikaisemmin mainittujen vangitsemisten kautta olivat onnistuneet saamaan päteviä todistuksia jääkäriliikkeen toiminnasta, alkoi "värvärin" elämä Helsingissä käydä jännittäväksi. Urkkijoita liikkui kaikkialla. Erikoisesti olivat nämä hämäräperäiset henkilöt liikkeellä iltaisin, jolloin katuliikenne sekä ravintola- ja kahvilaelämä oli vilkkain. Tämän ammattikunnan muodostivat enemmän tai vähemmän silmiinpistävät tyypit, jotka ennen pitkää oppi erottamaan kunniallisista ihmisistä. Suuremmissa ravintoloissa ja kahviloissa saattoi muutamien päivien havaintojen perusteella miltei erehtymättömästi erottaa tällaisen vakituisen kundin, joka ensi näkemältä näytti syvästi kiintyneen sanomalehteensä, mutta itse asiassa oli aina korvat hörössä ja sijoittuneena sellaiseen paikkaan, josta voi pitää silmällä ovea, loi salaa vaanien katseensa jokaiseen tulijaan. Ulkona työskennellessään urkkijat näkyivät kuljeskelevan "parittain kuin Lönngrenin pirut". Espiksellä ja Aleksilla he saattoivat röyhkeästi askel askelelta seurata epäilemiään kansalaisia.
Tammikuun puolivälissä 1916 huomasin, että asuntoani Kasvitieteellisessä puutarhassa oli alettu säännöllisesti pitää silmällä. Sekä Kaisaniemen että Unioninkadun ja Töölön lahden puolella kulkivat säännöllisesti samat mustat miehet. Oli selvää, että minut oli annettu ilmi, mutta silloin en vielä arvannut, miltä taholta. Epäilin erästä Erdman-nimistä veijaria, jonka muuan toverini – nyttemmin kuollut tohtori Kymelä – oli värvännyt. Tämä herra, alkujaan lahtelaisia, oli tunnettu urheilijauimari y.m. ja esiintyi eleganttina maailmanmiehenä, tyynenä, itsetietoisena ja varmana, kerskuen laajoilla tuttavuuksillaan. Hän oli itse halukas lähtemään Saksaan niin pian kuin oli saanut kerätyksi mukaansa luotettavimmat toverinsa. Tässä tarkoituksessa hän teki useampia matkoja maaseudulle palaten aina jonkin päivän kuluttua takaisin ilmoittaen värvänneensä milloin mitenkin monta miestä, jotka hän veisi mukanaan. Muun muassa hän otti tehtäväkseen järjestää uuden etappitien Raumalta Tukholmaan ja teki myös tässä tarkoituksessa näennäisen matkan. Olin alunperin epäillyt miestä lurjukseksi, mutta Kymelän ja eräitten muitten – jotka tunsivat hänet kouluajoilta – vakuuttelujen perusteella luotin häneen jonkin aikaa. Parin viikon kuluttua olin täysin selvillä siitä, että E. oli ovela veijari. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt käydä kerran luonani ja myös kerran Yrjö Ruuthin luona, jotapaitsi olin pari kertaa tavannut hänet ravintola Centralissa. Viimeisen kerran tavatessamme piti hänen lähteä seuraavana päivänä miehineen matkalle Rauman kautta. Seuraavana iltana näin hänet kuitenkin Aleksanterinkadulla erään naisen seurassa, ja kun hän ei sattunut huomaamaan minua, lähdin varovaisesti seuraamaan häntä. Jonkin aikaa käveltyään hän naisensa kanssa poikkesi Supposen matkailijakotiin Hakasalmenkadun varrella. Hetkistä myöhemmin menin minäkin sinne matkamiehenä tiedustelemaan huonetta ja silloin sain selville, että mies oli jo lähes parin viikon ajan asunut siellä "rouvansa" kanssa.
Kerrottuani havainnoistani esimiehilleni syntyi luonnollisesti suuri levottomuus, sain ansaitut nuhteet herkkäuskoisuudestani, raivosin vuorostani K:lle ja aloin miettiä, miten selviytyä tilanteesta. Kaikkien jyrkkä mielipide oli, että mies on pakolla vietävä Saksaan tai – jos hän kieltäytyisi lähtemästä – tavalla tai toisella "tehtävä vaarattomaksi". Niinpä seuraavana päivänä laittauduin matkakuntoon, lähetin Kymelän mainitsemaani matkailijakotiin ottamaan selvää, vieläkö miehemme majaili siellä – tuloksella, että se kettu oli livistänyt tiehensä. Onnistuin seuraavana päivänä saamaan selville, että hän oli siirtynyt Keravan Matkailijakotiin. Matkustin viipymättä sinne, mutta sieltäkin oli pariskunta jo ehtinyt luikkia matkoihinsa. Jotenkin hän lienee saanut tietoonsa, että häntä ajettiin takaa. Sen tien hän hävisi, enkä ole myöhemminkään herraa tavannut. Todennäköistä on, etten voisi häntä enää tunteakaan.
Kapinan jälkeen kuulin, että samanniminen mies oli ollut mukana valkoisessa armeijassa ja vielä sodan jälkeenkin eräässä joukko-osastossa puijaamassa tovereittensa rahoja. Ilmeisesti mies ei ollut santarmien palveluksessa. Meiltä hän onnistui houkuttelemaan lähes parituhatta markkaa. Vaadin Kymelän suorittamaan jääkäriliikkeelle takaisin tämän summan, mutta se oli mahdotonta, sillä hän oli aivan varaton ja hamasta koulupojasta asti opiskellut lainarahoilla. Ikävintä tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että sen jälkeen elimme alituisessa levottomuudessa. Tämänluontoisia tapauksia sattui muuten toisiakin. Niinpä juuri mainitsemani Kymelän kautta annoin matkarahat eräälle tamperelaiselle ylioppilaalle, joka ilmoitti varmasti matkustavansa, mutta menomatkallaan poikkesi kotiinsa, jossa matka jyrkästi keskeytyi. Matkarahat sain kyllä takaisin, mutta miekkonen oli saanut tietää, mitä oli tekeillä, tunsi matkareitin j.n.e. ja ylvästeli humalapäissään salaisuuksillaan ravintoloissakin. Varsin tavallista oli, että moni nuorukainen oli intoa ja tulta täynnä, mutta vanhemmat pitivät asiaa mahdottomana. Oli valittava joko kuuliaisen lapsen tottelevaisuus tai karata kotoa. Niinpä katsoikin moni olevan pakon lähteä Suomesta vähin äänin karkuteille. Katkera teko puolin sekä toisin. Mikä oli oikein? Siitä en tohdi jyrkästi väittää niin enkä näin. Nykyjään olen jo taipuvainen sanomaan, että vanhempien tahtoa oli kunkin seurattava.
Edellämainittu Erdman ei siis lopultakaan ollut minua antanut ilmi, kuten alussa luulin, kun huomasin minua vakoiltavan. Sen oli tehnyt, kuten sittemmin selvisi, erään toisen apulaiseni, palokuntalaisen N. Jernvallin värväämä palosotilas Kallion palokunnasta. Hyvin kuvaavaa on, ettei yksikään niistä monista kymmenistä, joille itse puhuin asiasta (kaikkiaan oli värväämiäni miehiä noin 80, vaikka ainoastaan n. 30 ehti matkustaa, ennenkuin etappitiet menivät epäkuntoon ja itse jouduin kiinni) tehnyt ilmiantoa. Tämä johtui siitä, että omalta osaltani olin perin varovainen. En puhunut asiasta kenellekään, jonka kanssa en ollut läheinen tuttava, useimmiten jo aivan lapsuudesta asti. Sitävastoin, kun käytin jotakin tuttavaani välittäjänä ja nämä värväsivät miehiä, jotka eivät tunteneet minua, oli aina vaara tarjolla. Loppujen lopuksi – puolentoista vuoden toiminnan jälkeen – aiheutui onnettomuus, kuitenkin ensi sijassa siitä, että etappi ei toiminut. Matkareitti Oulu–Kemi–Haaparanta meni tukkoon, miehet lähetettiin takaisin pohjan periltä, heidän oli pakko odotella toista kuukautta toimettomina, he kuluttivat varansa, joutuivat puutteeseen, katkeroituivat ja sadattelivat, pitäen ilmeisesti narripelinä koko hommaa. Uuden eteläisemmän reitin Seinäjoki–Lapua–Vöyri–Uumaja tultua kuntoon helmikuun loppupuolella 1916 joutui heti ensimmäinen uudelleen matkaan lähtenyt ryhmä Seinäjoella kiinni mainitun palokuntalaisen kavaltamana. Kuitenkin uskon, että jos ne neljä palokuntalaista, jotka Jernvall oli Kallion palokunnasta värvännyt, olisivat päässeet lähtemään heti tammikuussa, ennenkuin ehtivät levitellä salaisuuttaan, niin olisivat hekin ensimmäisen innostuksen vallassa matkustaneet, vieläpä Hytönenkin, joka sittemmin johdatti serkkunsa (?) Laamasen – kaiken todennäköisyyden mukaan vakituinen santarmiagentti – Jernvallin kautta miesteni jäljille.
Niin pian kuin olin huomannut asuntoani pidettävän silmällä en enää nukkunut yhtään yötä kotona, vaan elelin "kiinalaisena" jonkun toverini asunnossa useimmiten amanuenssien luona milloin milläkin klinikalla, tavallisimmin Ullanlinnan kylpylaitoksessa tai Vanhalla klinikalla. Tammikuun loppupuolella tapasin eräänä iltana ylioppilastalolla Yrjö Ruuthin, jota hänen kertomansa mukaan jo pitemmän ajan oli vakoiltu. Varomatonta kyllä saatoin häntä ensin U.S:n toimitukseen ja sitten hänen asuntoonsa Kirkkokadulle. Tällöin huomasin aivan selvästi, että meitä seurattiin. Koko matkan Aleksanterinkadulla kulki kaksi miestä aivan kintereillämme, ja kun yliopiston kohdalla äkkiä pyörsimme ympäri, olimme suorastaan törmätä heihin. Kun pilkallisesti kehoitin näitä herroja vuorostaan kulkemaan edellä, luikkivat he tiehensä, mutta jo Akateemisen kirjakaupan kohdalla he olivat jälleen takanamme. Vielä kerran käveltyämme Aleksanterinkadun edestakaisin erosimme muistaakseni noin kello 21 tienoissa Kirkkokadulla. Sanottuani hyvästi Yrjö Ruuthille hänen paraatiovellaan ja käännyttyäni menemään Vanhalle klinikalle päin huomasin Säätytalon puiston puoleisen nurkan takana piilevän pari miestä, ilmeisesti samat, jotka olivat aikaisemmin meitä seuranneet. Päättäen suorastaan haastaa riitaa lähdin ajamaan takaa urkkijoita, jotka kiireesti poistuivat puiston lävitse Rauhankadulle ja edelleen Mariankadulle, jossa he pujahtivat sisään eräästä porttikäytävästä paukauttaen oven lukkoon jäljessään. (Ehkä kylläkin lapsellista kuljin siihen aikaan aina aseistettuna, jopa nukuinkin pistooli tyynyn alla. Itse asiassa oli tietysti hyvin vähän mahdollisuuksia pelastautua sellaisesta pesästä kuin Helsinki, mutta sittenkin tuntui ikäänkuin turvallisemmalta, varsinkin jos ehkä olisi sattunut onnistumaan livistää pois kaupungista.) – Miesten kadottua riensin kiertoteitse Vanhalle klinikalle yöksi. Kun seuraavana aamuna pikimmältään pistäysin asunnossani, sain kauhukseni kuulla herrasväki Ruuthin palvelijattaren käyneen sanomassa, että Yrjö Ruuth oli yöllä vangittu. Päätin kiireesti paeta Helsingistä, mutta kun en siihen saakka ollut koskaan huomannut, että minua olisi seurattu – huolimatta siitä, että asuntoani vartioitiin – otaksuin, että urkkijat eivät minua tunteneet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin heti jättänyt asuntoni havaittuani sitä pidettävän silmällä. – Vartiointia oli mahdoton suorittaa huomaamatta syystä, että ympäristö oli joka taholle avoin. Lisäksi kulki kasvitieteellisessä puutarhassa aina runsaasti opiskelijoita, joten ei ollut helppoa kiinnittää erikoista huomiota minuun, joskin siellä miltei säännöllisesti kerran päivässä pistäysin tiedustelemassa. Usein lähetin myös jonkun toverini, puhelimeen en uskaltanut luottaa.
Olin juuri aloittanut palveluskauteni synnytyslaitoksella ja ajattelin voivani uskaltaa sitä toistaiseksi jatkaa. Sitäpaitsi oli välttämätöntä saada värväämäni miehet (kaikkiaan n. 50) matkaan niin pian kuin tulisi tieto uudesta reitistä, jäin siis edelleen kaupunkiin. Kaikki välttämättömät tavarani olivat synnytyslaitoksella kandidaattien huoneessa, jossa myös saatoin asua aina, kun se nelimiehinen ryhmä, johon kuuluin, oli siellä päivystämässä viikon erällään.
Meni onnellisesti muutamia päiviä. Mutta sitten eräänä iltana, kun olin käynyt asunnossani noutamassa joitakin tarpeita ja tullessani pistäysin Wilhelmsin apteekkiin Mikon- ja Aleksanterinkadun kulmassa ostamaan itselleni natr. salicyyliä, jota sairastamani nivelreumatismin tähden minun oli pakko säännöllisesti nauttia, tulin odotellessani vilkaisseeksi ikkunasta ulos ja huomasin, kuinka kaksi miestä kadulla kulkien piti ikkunoitten läpi minua silmällä milloin Mikon-, milloin Aleksanterinkadun puolelta. Uskoen, ettei minua ainakaan kadulla yritetä vangita, lähdin ulos pulverit saatuani, kävelin Mikonkatua silloiseen Elannon kahvilaan Hallituskadun kohdalla, istuuduin oven lähellä olevaan pöytään ja tilasin pari omenapiirakkaa. Heti jälkeeni tulivat miehetkin kahvilaan ja istuutuivat aivan viereiseen pöytään päällysvaatteissaan tilaamatta mitään. Saatuani piirakat aloin rauhallisesti syödä ja samalla huomasin, kuinka minua vartioivat miehet tekivät merkkejä eräälle kolmannelle samassa huoneessa peremmällä istuvalle miehelle. Toisen piirakan syötyäni nousin ja menin puhelimeen, josta soitin Ruoholahdenkadulla asuvalle ylioppilas, nyttemmin lääket. lisensiaatti Jalo Saariselle pyytäen saada tulla hänen kotiinsa yöksi. Palattuani söin toisen piirakan miesten yhä istuessa vastapäätä tuijottamassa julkeasti minuun. Aterioituani nousin tyynesti ja lähdin kävelemään Korkeavuorenkadulle päin. Miehetkin tulivat ulos aivan jäljessäni, ja kahvilan ulkopuolella liittyi heihin vielä kolme muuta. Tällöin otaksuin, että minut sittenkin aiottiin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pidättää. Riensin miltei juoksujalkaa vanhan pasaasin lävitse Espikselle, sen poikki Erottajalle, sieltä edelleen Ludvigin-, Korkeavuoren-, Rikhardin-, Kasarmin-, Pikku Roopertinkadun kautta synnytyslaitokselle. Viimeisen vilauksen takaa-ajajistani näin kääntyessäni Kasarminkadulta Roopertinkadulle. Uskon heidän eksyneen jäljiltäni kulkiessani erään talon pihamaan lävitse Ullanlinnankadulle.
Synnytyslaitokselle tultuani vaihdoin kandidaatti Kymelän kanssa palttoota ja lakkia. Otin käsilaukkuni ja riensin jälleen ulos. Katolisen kirkon luona nousin ajuriin ja ajoin Merikadun kautta kiertäen Ruoholahteen, jossa minut mainitsemassani perheessä otettiin ystävällisesti vastaan. Kerroin lyhyesti, mistä oli kysymys. Jättäen mainitsematta takaa-ajosta koetin selittää, ettei mitään vaaraa ollut, mutta pidin varovaisempana olla nukkumatta asunnossani, jota epäilin vartioitavan. Lienen kuitenkin aiheuttanut unettoman yön isäntäväelleni. Itse en osannut unta ajatellakaan, mietin vain, miten lähtisin kaupungista. Aamulla sovimme sitten niin, että Jalo Saarinen kävi noutamassa asunnostani sukset ja hiihtotamineet, jotka onnellisesti saatiinkin. Pukeuduin hiihtoasuun ja lähdin muina miehinä hiihtämään Huopalahden asemalle. Saarinen taas otti matkatavarani, nousi Helsingin asemalla Karjalle menevään junaan, johon myös minä Huopalahdessa sijoituin. Emme olleet toisiamme tuntevinamme, joskin istuimme samassa vaunussa. Karjan majatalossa joimme kaikessa rauhassa aamukahvit saattajani odotellessa junanlähtöä Helsinkiin, samalla kuin minä pyysin puhelimitse kotoani lähettämään hevosen minua noutamaan. Matka oli pari penikulmaa, ja hiihtäen en voinut kuljettaa tavaroitani.
Heti kun olin päässyt pois Helsingistä, tunsin itseni täysin turvalliseksi, mutta Jalo Gabriel, joka sillä kertaa toimi hyvänä enkelinäni, on usein kertonut, että matka sittenkin oli hänestä ikäänkuin jännittävä.
Yhden viikon jaksoin pysyä kotona, sitten tuntui olo sietämättömältä. Kaikki yhteydet olivat katkenneet. Puhelinta en tohtinut käyttää. Värväämäni nuorukaiset olivat jääneet oman onnensa nojaan tietämättä lainkaan kenen puoleen kääntyä. Päätin palata takaisin Helsinkiin siinä heikossa toivossa, että minua kenties oli heretty etsimästä. Niinpä sitten jälleen ilmestyin tähän "syntiseen kylään" ja aloin opiskella ja tiedustella, millä kannalla "liikkeen" asiat olivat. Teinpä vielä Harry Brotheruksen kanssa yhden värväysmatkan Vihtiinkin. – Junalla Selkiin ja sieltä suksilla edelleen; Boijer-Spoofin kartanossa oltiin yötä, palattiin sieltä Nummelaan ja junalla Karjan kautta Helsinkiin. Tuloksena retkestä oli yksi jääkäri, ja totesimme, että kaikki kansa, etenkin vanhat ja viisaat, olivat kauhuissaan meidän hommistamme. Ehkä ei aivan syyttäkään.
Siltä matkalta jäivät sukseni matkatavaratoimistoon ja häipyivät sille tielleen, kun en tullut niitä heti noutaneeksi, ja pian sen jälkeen jouduin kiinni. Se oli vahinko. Ne olivat harvinaisen hyvät sukset, itsensä hiihtoveteraani Räsäsen "koulaamat" ja muutenkin mielestäni ikäänkuin historialliset. Kuljin murheellisena monta päivää, kun Shpalernajasta palattuani seuraavan vuoden maaliskuussa en enää voinut saada niitä takaisin.
Helmikuun puolivälissä sitten sain Sven Donnerin kautta tiedon uudesta reitistä. Pojat suoriutuivat jälleen matkaan; ensimmäinen ryhmä muistaakseni 18 tai 19 p:nä helmikuuta mutta, kuten sanottu, meidät oli silloin jo kavallettu, myyty ryssälle. – Tahtoisin uskoa sen tapahtuneen enemmän kavaltajan tyhmyydestä – kansansa historian tuntemuksen puutteesta – kuin pelkästä luonteettomuudesta. Junassa, jossa mieheni matkustivat, oli varmaankin – Hytöstä ja Laamasta lukuunottamatta – kokonainen lauma valepukuisia santarmeja. Noille katalille pettureille, kuvitelluille kunnon tovereille, joilla piti olla sama ihana unelma ja sama korkea päämäärä, puhelivat nuorukaiset täysin luottavaisina aikaisemmat retkensä ja nykyisen matkasuunnitelmansa.
Lopputulos oli selvä, ennemmin tai myöhemmin piti tuollaisessa laajassa yrityksessä niin käydä. Ihme oli mielestäni se, että siihen meni puolitoista vuotta.
Lindén tiesi siis olevansa paljastettu ja helmikuun 21 päivänä hän päätti matkustaa pohjoista kohti. Hän odotti synnytyslaitoksella päivystäjänhuoneessa iltaan saakka, sitten kellon yhdeksää lyödessä veti päällystakin ylleen, otti käsilaukun käteensä, sanoi tovereilleen hyvästit ja kääntyi ovella mennäkseen. Mutta silloin ovi avattiinkin ulkoapäin ja suuri santarmi ilmestyi ensimmäisenä ovelle, hänen jäljessään käytävässä kolmattakymmentä henkeä toisia santarmeja, poliiseja, apulaisia, kielenkääntäjiä, köydenkantajia ja teloittajia – – –
Santarmi kysyi ensin jokaiselta: "Mikä on nimi?" Ja Lindén puolestaan esitteli itsensä Leppäseksi. Sitten kysyi santarmi: "Missä on Ljindén?" Asianomainen oli juuri aikeissa selittää, että "Ljindén" on toisessa rakennuksessa ja pyysi päästä häntä noutamaan, mutta erään kanssatoverin – hän on nyt jo kuollut – esiintyminen saattoi ehkä antaa santarmille osviitan. Sillä Lindénin nimeä mainittaessa hätkähti hän ja – aivan vaistomaisesti – katsahti Lindéniin. Sen huomasi santarmin tarkka silmä ja asianomaiseen kääntyen hän sanoi: "Te se olette."
Sitä ei voinut enää kieltää.
Mutta Lindén sanoo, että vaikkapa hän olisi vielä siitä pulmasta päässyt toiseen rakennukseen ja sillä välin livistänyt, niin hän ei olisi sittenkään päässyt pitemmälle kuin kadulle. Sillä synnytyslaitokselta lähtiessään hän huomasi koko tämän Neitsytpolun korttelin piiritetyksi.
Ajettiin komeasti kruunun autolla, Lindén keskellä, santarmit joka pääilmansuunnassa ja ratsumestari Iljin ryhmänjohtajana. Ajettiin Vuorimiehenkatua Länsirantaa Kauppatorille ja sieltä käännyttiin Punanotkonkadulle santarmihallitukseen.
Siellä hänet vietiin ensin vinttikerroksen torniin, jossa otettiin 6 eri valokuvaa. Tavallisesti otettiin vain kolme, mutta Lindén koetti teeskennellä hermostunutta, väänteli naamalihaksiaan kaikkiin mahdollisiin asentoihin. Valokuvaaja koetti selittää, että nyt täytyy olla tyyni, mutta Lindén vastasi, ettei voi millään, kun on niin hermostunut, ettei voi pitää naamaansakaan vakavana. – Tämä kuvanotto kuitenkin ylempien herrojen mielestä epäonnistui, ja uusi kuva otettiin kaksi viikkoa myöhemmin, jolloin vankinaolo oli jo tehnyt piirteet välinpitämättömiksi.
Sen jälkeen otettiin sormijäljennökset. Oikean käden sormenpäät piti kastaa tököttiin, ja sen jälkeen piirtää vakava rantujen kuva kaavakkeelle, joka sormi omalle paikalleen. Turkissakaan ei edes rikolliselta vaadita – näin sen itse – muuta kuin etusormen kuvanen, mutta ryssille piti olla kaikki sormet, milteipä koko kämmen.
Lindén kastoi sormenpäänsä tököttiin, painoi ne paperille, mutta värisytti kättään niin, että jäljelle jäi vain musta juova eikä luonteenomaisia piirteitä ollenkaan. Santarmi suuttui, otti Lindéniä ranteesta kiinni ja kiersi joka sormen viimeisen nivelen kuvan puolikaaressa uudelle lomakkeelle, joka hyväksyttiin.
Tämän jälkeen ilmoitettiin, että kenraali Jeromin haluaa kuulustella. Lindén sanoi kuitenkin, että ennenkuin hän voi mennä kenraalin puheille, täytyy hänen saada pestä kätensä, jotka olivat nyt yltään tökötissä. Käsienpesu suotiin, Lindén johdettiin muutamaan keittiöön, jonka ovelle asettui poliisi vahdiksi.
Lindén koetti viivyttää käsienpesuaan pitkään saadakseen miettiä tilannetta. Hänellä ei ollut mitään johtolankaa siitä, mitä tiedettiin, ja hän päätti kieltää kaiken. Ohimennen hän keskusteli myös poliisin kanssa, jolloin poliisi kysyi, että mitähän ne mahtavat hänelle tehdä. Lindén vastasi, jotta kai ne hirteen vetävät, ja lisäsi, että "tekin suomalainen mies ilkiätte olla mukana tällaisessa". Mutta poliisi ilmoitti nöyrästi, että häneltä menee leipä, ellei silloin tällöin saada joitakuita hirtettäviäkin.
Sitten tuli taas sana, että kenraali odottaa ja kiirehtii. – Vietiin kenraali Jerominin keskusteluhuoneeseen ja tapahtui tavanmukainen esittely. Lindén sai ensi työkseen selvittää sukunsa aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Nämä ilmoitukset Jeromin hyväksyi sellaisinaan, mutta sitten tuli kysymys alamaisuudesta. Lindén sanoi olevansa Suomen alamainen, mutta Jeromin väitti, että ryssän. Lindén piti kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että hän on Suomen ja samalla myös sen lakien alamainen, joten hänen pidättämiseensä oli oikeus vain Suomen viranomaisilla.
Papereihin merkittiin sitten:
"Russkij poddannij, Finljandskij urozhenets!"
– "Miten onnistui vakoileminen?" oli Jerominin seuraava kysymys.
"Ei ole koskaan vakoillut eikä tiedä vakoilusta mitään", kuului Lindénin vastaus.
"Tunteeko Bruhnin?"
"Ei tunne."
"Tunteeko Backbergin?"
"Ei tunne."
Ilmoitettiin, että kerran oli nähty kulkevan Backbergin kanssa kadulla, mutta Lindén väitti kiven kovaan, ettei tuntenut kumpaakaan, ja iloissaan jo luuli, että asia koski ainoastaan vakoilua, johon häntä vastaan ei ollut todisteita.
Mutta sitten tuli kysymys:
"Kuinkas se värväys onnistui?"
"Mitä herra kenraali tarkoittaa värväämisellä?" Kenraali vastasi, että "Saksan armeijassa on suuri joukko suomalaisia, ja te värväätte heitä sinne."
Lindén väitti olevansa tietämätön koko asiasta, ja mikäli asia häntä koskee, on se aiheutunut erehdyksestä, joka perustuu tietämättä tai tahallaan tehtyyn ilmiantoon.
Jeromin lausui, että hänellä on täysin sitovat todisteet siitä, että Lindén on värvännyt miehiä Saksaan. "Mitä sanoo Luoto?" – "Mitä sanoo Puisto?" Näitten todisteitten perusteella voidaan hänet kenttäoikeudessa 24 tunnin sisään tuomita hirtettäväksi. – Ja Jeromin lisäsi:
"Niin on käynyt jo monelle ennen teitä aikaisemmin."
"Vui snali Ruta", (te tunsitte Ruuthin), sanoi hän sitten.
"Mitä Ruuttia?" kysyi Lindén puolestaan.
"Mikä on hänen ristimänimensä", kysyi Jeromin tulkilta, joka vastasi: "Yrjö Oskar."
Sen nimisen miehen selitti Lindén tunteneensa jo kouluajoilta saakka, vaikkakaan ei ollut tavannut myöhemmin.
Jeromin sanoi:
"Hän oli myöskin värväri. Häntä ei ole enää, sillä hänet hirtettiin, ja niin käy myös teille, ellette tunnusta kaikkea, mitä tiedätte, jolloin voidaan armahtaa."
"En tiedä mitään", vastasi Lindén.
Kenraali lähti pois kello 3 aamulla ja sanoi:
"Saatte miettiä, kuinka tahdotte menetellä."
"Ei parane miettimisestä", kuului Lindénin vastaus.
Neljännestunnin kuluttua tuli santarmiratsumestari, kysyi tahtoiko hän tunnustaa vai eikö. Kenraali oli muka väsynyt ja tahtoi mennä nukkumaan.
Lindén oli samaa mieltä: hänkin oli väsynyt ja tahtoi mennä nukkumaan.
Hänet vietiin nyt päävahtiin ja sieltä Katajanokalle, jonne seuraavana päivänä saapui suurempi joukko suomalaisia, sillä reitti oli nyt jo ryssien tiedossa.
Viikon kuluttua saapui Mashkevitsh ja aloitti kuulustelut. Ne kävivät kaikki saman menetelmän mukaan. Ensin uhattiin, että vangitaan vanhemmat. Sitten ilmoitettiin, että kaikki aikaisemmat pidätetyt on hirtetty ja sopivin väliajoin aina huomautettiin, että kenttäoikeuden mukaan tuomitaan ja hirtetään 24 tunnin kuluessa. Mielikuvituksesta keksittiin todistuksia ja sanottiin, että hän kertoi sitä ja toinen taas sitä ja lisättiin: "Meille on aivan yhdentekevää, tunnustatteko tai ette, me tiedämme kaikki ja meillä on todistajia enemmän kuin tarpeeksi."
Ellei vastannut mitään, annettiin pimeätä putkaa. Tutkimukset toimitettiin öisin ja siten väsytettiin miehet lopullisesti. Santarmit kertoivat lisäksi hirveitä juttuja mielikuvituksen herkistämiseksi koettaen onkia tunnustusta. Mutta heidän saaliinsa oli pieni, vaikka tutkimuspöytäkirjoista karttui valtavat nidokset, joiden lukeminen Shpalernajassa vei aikaa. Vankien onneksi se viivästytti tuomiota, kunnes vallankumous sen esti.
Lindén vietiin sitten heinäkuun 5 päivänä Pietariin Shpalernajaan yhdessä Massisten veljesten y.m. kanssa.
Kosola Shpalernajassa.
Kosola vietiin Helsingistä Katajanokalle ja sieltä santarmihallitukseen kuulusteltavaksi. Tiukattiin tietoa, onko hän toiminut värvärinä ja Saksan "agenttina", mutta Kosola kielsi jyrkästi kaiken.
Itse Mashkevitsh oli tutkimassa ja tulkki selvitti Kosolalle, että nyt tässä on sellainen herra kuulustelemassa, joka on "sudebnij sliedovatelj", ja nyt syytettiin Kosolaa sellaisesta asiasta, että hän olisi toiminut yhden Venäjän valtakunnan osan erottamiseksi asevoimin. Mutta Kosola ei sanonut tietävänsä mitään.
Mashkevitsh huomautti heti kuulustelun alussa, että jos tällaista olisi tapahtunut Saksassa, niin hänet – Kosola nimittäin – olisi ehdottomasti tuomittu kuolemaan. Kosola aikoi sanoa, että "siinähän se teidän kelvottomuutenne näkyykin", mutta malttoi pitää suunsa kiinni.
Erikoisesti koetti Mashkevitsh piinata pitkillä kuulusteluilla ja toimitti ne aina yön aikaan, juuri silloin, kun mies oli päässyt levolle. Kuulustelu oli pitkäveteistä, harvasanaista. Ja Mashkevitsh koetti väsyttää uhrinsa sillä ja saada hänet herkäksi tunnustamaan. Kosolan ensimmäinen kuulustelu santarmihallituksessa kesti 10 tuntia, lyhyin kuulustelu 6 tuntia. – Mutta Mashkevitsh olikin tavannut sisukkaan miehen. Hän tiedusteli, onko Kosola ollut värväri ja Saksan agentti, mutta Kosola ei tiennyt mitään sellaisista asioista.
"Seitsemän viikon kuluttua ryssä hyväksensä näki,
Yksitoista poikaa ryssänmaalle, ja vanhin joukoss' Mäki",Mäki laulaa ja tähän joukkoon joutui Kosolakin.
Matkastaan Shpalernajaan hän kertoo itse seuraavasti:
"Pitkäperjantain aatonaattona 1916 istuessani kopissa Katajanokan vankilassa avataan ovessa oleva luukku, sisään työnnetään termospullo täynnä kuumaa kaakaota ja pieni paketti, jonka päälle on kirjoitettu: 'Hauskaa pääsiäistä, Jumala Teitä armahtakoon.' Tiedustelin vartijalta, kuka käärön toi. Tämä ei sanonut tietävänsä. Käärö sisälsi sokerikaakun ja rasian suklaamakeisia.
"Illalla otin vastaan pääsiäisonnittelun. Kaakaopullo minulle oli tuotu joka aamu parin viikon ajan, vartija kertoi joka kerta tuojana olleen pienen tytön. Arvasin sen olevan Mielikin, erään Helsingissä olevan sukulaiseni pikku tytön. Myöhemmin jo vapaana ollessani tuli Mielikin kanssa puhe kaakaosta. Tällöin hän sanoi, ettei hän ollut sitä koskaan tuonut. – En tänäkään päivänä vielä ole selvillä, kenen tyttö se pikku enkelini sitten oli.
"Olin kysymyksessä olevana aamuna väsyksissä, sillä edellistä päivää vasten yöllä olin ollut Santarmihallituksessa 10 tuntia kestävässä kuulustelussa. Kuulustelu oli suorastaan kiduttava. Minulle kuitenkin oli suureksi onneksi se, että sain olla yksin, joten sain valehdella kuin 'Kiulu-Jussi'. Ei tarvinnut pelätä ristikuulustelua. Jos santarmien olisi onnistunut vangita Lapuan silloinen eläinlääkäri ja olisivat panneet välillämme toimeen ristikuulustelun, silloin olisi pitänyt puhua melko lähellä totuutta.
"Pitkän, yöllisen, hermoja jännittävän kuulustelun jälkeen olin vielä kokolailla rasittunut.
"Olin juuri lopettanut aamiaiseni, jona oli tukeva, kuorinensa jauhetuista ohrajauhoista valmistettu puuro, – silloin oli jo pulakausi alkamassa, joten oli otettava viljan kuoretkin syödessä huomioon. Juoda siemaisin 'halstoopillisen' kaljaa päälle ja oikaisin sänkyyn selälleni maata. Tässä vankilassa sai päivisinkin maata, sitä ei Shpalernajassa suotu. Loikoillessani muistui mieleeni vankilan pastorin käynti kopissani. Edellisen päivän illalla vahtimestari kävi kopissani, kertoi vankilan päällikön määränneen pastorin käymään poliittisten vankien kopeissa lohduttamassa heitä. Lohduttavaa ei ollut ainakaan minulle hänen sanansa. Hän alkoi nuhtelevalla äänellä puhua: 'Te olette alkaneet pelata vakavaa peliä, se pelaaminen voi viedä hirsipuuhun.' Huomautin, etten ole halukas puhelemaan näistä asioista hänen kanssaan.
"Ajatukseni juoksun keskeytti vartijan ilmestyminen koppini ovelle. Hän käski minun valmistautua matkalle. Viivana lensin sängystä lattialle. Mieleni ilostui, luulin pääseväni vapaaksi. Vihdoinkin loppuu tämä vankeus. Katsahdin vartijaan, joka kävi yhä vakavammaksi. Oliko iloni ennenaikainen? Miksi vartija on noin vakava? Siinä jo juolahti mieleeni hirsipuukin, josta vankilan pastori puhui. 'Mihin matka?' kysäisin.
"Vartija ei tiennyt. Komendanttihallitukseen ovat tulleet noutamaan.
"'Mikä se sellainen laitos on?' tiedustelin vartijalta.
"'Sen tehtävänä on kuljettaa poliittisia vankeja Venäjälle', sain vastaukseksi.
"Siis Venäjälle, jonka kurjain vankilain holveihin ovat lukemattomien vankien luut valjenneet. Hyvä Jumala, olikohan pastori tietoinen tästä puhuessaan minulle! Pyysin vartijalta aikaa saada kirjoittaa kotiin, johon tämä suostuikin. Niin koski tuo viesti hermostooni, etten saanut ensimmäistäkään kirjainta, vaikka kuinka olisin yrittänyt. Kädet ja koko ruumiini vapisivat hirveästi. Piti luopua koko yrityksestä. R-kirjainta, jolla aioin kirjeeni aloittaa, en tuntenut ollenkaan. Ilmoitin vartijalle olevani valmis seuraamaan häntä 'nyyty' kainalossa.
"Vankilan konttorissa oli koolla jo kymmenkunta miestä, jotka olivat saaneet samanlaisen määräyksen.
"Meidät sullottiin kahden hevosen vetämään umpinaiseen vankivaunuun, jossa kuljetettiin komendanttihallitukseen. Täällä otettiin nimet muistiin ja perhesuhteet y.m.
"Täältä lähdettiin meitä 12 miestä viemään jalkapatikassa asemalle. Saattajina oli 6 ryssän solttua, jotka heti kadulle tultuaan sivalsivat miekat ulos tupesta. Niin lähdettiin astelemaan asemalle ympärillämme 6 ryssää paljastetuin miekoin.
"Asemalla oli tavallista enemmän kansaa koolla. Ovatkohan tulleet meitä saattelemaan, arvelin itsekseni. Murheellisen näköisenä seurasi kansanjoukko liikkeitämme. Kun meidät oli sullottu vankivaunun ahtaisiin koppeihin, ilmestyi vaunun käytävälle muutamia suuria sotaherroja tarkastamaan, onko kaikki kunnossa.
"Kansa ulkona alkoi veisata virttä. Se raisteli 'kruppia', niinkuin olisi kylmää vettä kaadettu niskaan.
"Vievätköhän nuo meidät suoraan hirsipuuhun, kun kansakin ottaa tilanteemme näin kovin vakavalta kannalta, tuumin itsekseni ahtaassa kopissani. Tuskanhiki alkoi virrata.
"Junan lähtiessä liikkeelle avasivat ryssät koppiemme ovet ja päästivät meidät yhteen, paitsi yksi kopin ovi jäi luultavasti epähuomiossa avaamatta. Siellä istui nuori Ravantti-niminen poika, joka tuli Shpalernajassa myöhemmin hulluksi. Vasta kun hän alkoi huutaa, että 'eikö täältä saa ostaa voileipää', huomasivat ryssätkin erehdyksensä ja avasivat oven. Raukan oli tullut nälkä.
"Heräsi keskenämme heti kysymys, mihin meitä oikeastaan viedään, ja miksi kansa veisasi meille asemalla. Kaikki olivat tästä veisuusta kovin murheissaan, paitsi yksi, joka sanoi: 'Tuskin ne meille veisasivat, eiköhän ne veisanneet ruumiille, joka on viimeisessä vaunussa tämän junan perässä.' – Sehän se olikin, joka aiheutti kansan murheen ja veisuun eikä meidän esiintymisemme. Tämä tietoisuus pudotti kiven harteiltamme. 'Hyi perhana, kun oli oikein ilkiää', tuumi Mäki-Ville.
"Yksi joukostamme, joka sanoi olevansa varakkaan kauppiaan poika Oulusta, osasi ryssää pahasesti. Hän alkoi tiedustella ryssiltä, tiesivätkö nämä mitään matkamme päämäärästä.
"He näyttivät vankipassimme, missä sanottiin meidät määrätyn vietäviksi Pietariin, Shpalernajan vankilaan. He lupasivat meidän antaa kirjoittaa kotiin, jossa lyhyesti ilmoitimme olevamme matkalla ja että olosuhteisiin nähden voimme hyvin. Vartija vei kortit postivaunuun ja perillepä olivat tulleet.
"Olimme olleet matkalla jo useampia tunteja. Ryssät olivat kyllästyneet kortinpeluuseen ja alkoivat haukotella täydellä suulla, joka aukenikin kuin jäniskoiran suu. Ryssillä näyttää suunruojuut olevan venyvämmät kuin tavallisella ihmisellä. Sananlaskussahan sanotaankin, että 'eläimistä ryssä eniten muistuttaa ihmistä'. Ryssistä yksi toisensa perästä kellahti lattialle sinellin päälle nukkumaan ja alkoi kuorsata niinkuin lauma sonneja olisi möyrästänyt. Aloimme tuumia pakoa. Nyt jos koskaan olisi ollut hyvä tilaisuus siihen. Joku ehdotti yksinkertaisesti junasta hyppäämistä, joka loppuisi lyhyeen ryssien herätessä. Joku taas sanoi, että saadaksemme pakomme onnistumaan olisi ensin turvattava selkäpuoli ja sitä emme voisi millään muulla lailla turvata kuin ensin tappaa ryssät, ja se oli meille helppo tehtävä. Niitä oli 6, meitä 12, niillä oli jokaisella nagani ja pistin vyöllä. Kaksi miestä hyökkäisi aina yhden ryssän kituumiin kiinni, ampuisi kuulan kalloon ja varmuudeksi naulaisi vielä pistimellä lattiaan kiinni. Vankivaunu jäisi Pietarin ratapihalle lepäämään ties kuinka kauaksi aikaa ja ryssät sinne mätänemään. Ennenkuin pakomme tulisi huomatuksi, kuluisi siihen ainakin niin pitkältä aikaa, että ehtisimme varmastikin juhlapäivällisille Saksan keisarin hoviin.
"Olimme vähällä hurrata tämän nerokkaan tuuman päälle, jonka kaikki hyväksyivät, paitsi se yksi, se oli tuo varakkaan kauppiaan poika Oulusta. Hän sanoi heti herättävänsä ryssät, jos yrittäisimme paeta tai koskea ryssiin. 'Perhana', tuli monen hampaiden välistä. Eivät auttaneet pyynnöt eivätkä mitkään, hän pysyi päätöksessään.
"Oli aamupäivä päästyämme Pietariin. Taas lähdettiin miekkain välissä mittailemaan katuja.
"Kaduilla kulki loppumaton jono hevosia ja kaikilla kärryt täynnä piikkilankarullia. Ryssä varusti kovalla kiireellä Pietarin ympäristöä, peläten saksalaisten valloittavan sen.
"Tultiin vihdoin vankilan rautaiselle portille, jonka takaa pako oli mahdoton. Koko päivän saimme odottaa eräässä eteisessä, jossa ei ollut ainuttakaan istuinta. Jalat alkoivat oikein kuoleentua pitkästä seisomisesta.
"Illalla meidät siirrettiin vankilan komeroihin. Mikä kurjuus ja siivottomuus vallitsi vankilassa ja sen käytävissä! Ilmakin oli aivan tukahduttavaa.
"Kopissa oli ottamassa vastaan russakka pöydällä. Se siinä heilutti tuntosarviansa ja kai ihmetteli, kun ei erottanut tuttua hajua. Luteita oli sängyssä aivan vilisemällä. Sängyssä oleva patja ja tyyny oli täytetty rottinkipuikoilla, joihin ei lonkka oikein tahtonut sopia. Lattiassa oli tuumanvahvuinen pientapainen lika. Sisua tämä kaikki vastenmielisyys kasvatti ja kovan sisun omistajalta ei lähde sisu hirsipuussakaan."
Shpalernajassa joutuivat Vihtori Kosola ja Esko Riekki samaan koppiin joko tilanpuutteessa tai erehdyksestä, ja he alkoivat totutella talon tavoille.
Pian he saivat selville, että vankilan keittiöstä voi tilata mieleisiään erikoisruokia, ja siksipä heidän koppiinsa tarjoiltiinkin leikkeleitä, jota paitsi he onnistuivat saamaan myös purkillisen sinappia. Ja nyt kävi esille, että oli tosiaankin eduksi Kosolalle joutua hyvin kasvatetun ja säästäväisen miehen huonetoveriksi, sillä kun hän tuhlaavasti veteli sinappia viipaleelleen, varoitti heti huonetoveri, jotta "älä, älä sinä raski panna noin paljon sinappia noitten voileipies päälle, sillä se loppuu." Samoin neuvottiin leikkeleitä käyttämään hyvin säästävästi, vaikka ne Kosolan mielestä alkoivat jo homehtua.
Koppi oli kapea, ja miehet ottivat siinä aamukävelyä edes takaisin. Ja taas tuli Kosolan tuhlaavainen luonne ilmi. – Hän sattui kulkemaan liian läheltä Riekin vuodetta, jolloin jalka silloin tällöin hipaisi vilttiä. Ja taas hän kuuli kivakasti:
"Älä, älä sinä raski kulkea noin likeltä vilttiä, se voi kulua. Se on sileävillainen hoito, jonka isä on minulle Oulusta lähettänyt, ja karva voi nousta pystyyn hankaamisesta."
Voidakseen pysytellä enemmän paikoillaan alkoi Kosola valmistaa savukelaatikoita, kuten niin monet muutkin. Pian hän kehittyi käteväksi rasiamestariksi ja teki 3.000 rasiaa päivässä. Palkkaa ei niistä kuitenkaan maksettu kuin kuutisen kopeekkaa tuhannelta, ja siksipä Kosola kerran syyspuolella kimpaantuikin, nakkasi vehkeet nurkkaan ja sanoi, että "viekää h–tihin äkkiä nämä hoirot, minä en aio ruveta ryssiä rikastuttamaan."
Vallankumouksen rytäkässä sitten Kosolakin vapautettiin, ja hän palasi viikon kuluttua suuressa joukossa Viipuriin, josta matkusti edelleen kotiinsa Lapualle. Hän eleli siellä viikon verran rauhassa, sitten tuli vangitsemismääräys.
Kosola vietti Matti Malkamäen luona kaksi viikkoa, siirtyi sitten viikon päiviksi August Antilan luo. Mutta aika tuli vieraissa ollen pitkäksi, hän palasi kotiinsa ja sanoi, että "tulkohon vaikka kelhiä, niin kotia minä jään." – Rauhassa hän sai olla, ei tullut kuulustelijoita eikä pidättäjiä.
Kesäkuun 29 päivänä perustettiin Kosolan toimesta Lapualle "palokunta". Harjoiteltiin, hankittiin aseita ja toimittiin miten parhaaksi katsottiin. – Mutta nämä hommat vaativat oman lukunsa.
Vapaussodassa joutui Kosola käyttämään Pohjois-Hämeen 2:n pataljoonan 1 komppanian konekivääriä; Vilppulassa, Lempäälässä, Länkipohjassa, Tampereella ja monessa muussa paikassa räiskyi hänen koneensa, eivätkä vasikkahakaan mahtuisi ne miehet, joita Kosolan konekivääri kaasi. Kaksikymmentäyksi taistelua hän taisteli mukana, mutta ei kertaakaan haavoittunut. Sillä hänen aikansa ei ollut vielä läsnä, isänmaa tarvitsi hänen tekojaan vastakin.
Tunnustukseksi teoistaan on Vihtori Kosola saanut
IV lk:n vapaudenristin,
Urhoollisuusmitalin,
Saksalaisen mitalin sota-avustuksesta,
Viron vapausristin ja muistomitalin.
Vapaussodan II lk. muistomitalin,
Aunuksen, Karjalan ja Tampereen muistomitalit.Ja lisäksi saapui nelisen vuotta sitten "Mihtaili Kasolalle" osoitettu Latvialainen mitali.
Elävä "pääsiäistrulli" Shpalernajassa.
Vihtori Kosolan muistelma.
Ensimmäisenä pääsiäispäivänä istuessani eukkoni kanssa kahden kotona, valitteli hän minulle, kun ei enää liiku "trullia" niinkuin ennenvanhaan kulki navetoissa, talleissa, lammasnavetoissa leikkelemässä eläimiltä korvia ja häntiä, uskalsivatpa puhkaista silmiäkin.
Ehätin hänen juttunsa väliin.
"Minäpä oon nähny oikein elävän 'pääsiäistrullin'."
"Älä sinä aina niin kovan höpäjä, minä en usko sun höpinöötäs."
"Mutta sepä onkin totinen tosi."
"No mihnä sinä sen sitten oot nähny?"
"Shpalernajassa. Kerronko sen sulle?"
"Kerro jos tahdot, mutta älä valehtele yhtään sanaa."
"Tapaus oli näet seuraava:
"Shpalernajaan vietäessä meidät oli määrätty teljettäviksi eri koppeihin, kukin erikseen. Mutta vankilan viranomaiset eivät nähtävästi olleet saaneet tätä määräystä, koska meitä pantiin aina kaksi samaan koppiin. Minä jouduin erään varakkaan kauppiaan pojan kanssa samaan koppiin. Kotoisin hän oli Oulusta.
"Oli pääsiäislauantai-ilta.
"Lueskelin jotakin kirjaa. Luin monen monta sivua, enkä kuitenkaan tiennyt, mitä luin. Ajatukseni olivat voimakkaina kotona omaisteni parissa.
"Kun lukemisesta ei mitään hyötyä ollut, panin kirjan pois, riisuuduin ja aloin mennä levolle.
"En tahtonut saada luteilta niin paljon rauhaa, että olisin edes ehtinyt siunata pääsiäissiunauksen omasta, omaisteni ja koko Suomen kansan puolesta. Vihdoin uni kuitenkin voitti luteet.
"Muistan, että äidiltä luteet veivät kuulon toisesta korvasta menemällä korvan sisään. Ettei minulle kävisi samoin, painoin sormeni korviin ja aloin nukkua.
"Vilaukselta ajatukseni käväsivät kotona. Näin mitenkä siellä kylän 'keltit' vetivät meidän riihiladosta olkilyhteitä suuria kasoja vainiolle ja pistivät ne palamaan.
"Yritin mennä antamaan 'klopeille' selkään, mutta en päässyt kävelemään monista yrityksistä huolimatta.
"Sitten näin mitenkä 'trullit' ilmassa ratsastivat luudilla ja lentivät meidän navettaan ja toiset talliin.
"Navettaan menevillä 'trulleilla' oli lehmän jalat ja talliin menevillä hevosen.
"Alkoivat sitten leikellä hevosilta ja meidän maatiaislehmiltä häntiä ja korvia.
"Ponnistelin hirveästi päästäkseni hevostemme ja lehmiemme avuksi, mutta jalkani eivät totelleet vaikka olisi ollut mikä. – Riuhtaisin oikeen täydellä voimalla ja heräsin tähän tempaukseen. Valo oli huoneessa. Makasin suullani sängyssä, hiki virtasi kasvoiltani. Silmäni olivat kohti lattiaa, josta kääntämättä päätäni en nähnyt ylemmäksi.
"Olinko nähnyt unta?
"En, sillä lattialta oven läheltä pisti silmääni 'trullin' jalat, jotka olivat kuin ihmisen. Huomasin olevani vankilan komerossa.
"Ovatko 'ihmistrullit' tulleet tänne tekemään meille pahaa? Uskalsin kääntää hieman päätäni. Näkyviin tulivat tavallista karvaisemmat ihmisen sääret. Käänsin päätäni hiukan enemmän, ja nyt tuli näkyviini ihmisen yöpaidan helma. Retkahdin seljälleni.
"Esko, sinäkö se oletkin ja sua trulliksi luulin, huudahdin. Mitä sinä sieltä oven luukusta vedät?"
"'Pashkaa', kuului Eskon vakava vastaus.
"Käännyin päin ovea. Näin mitenkä Esko ovessa olevasta luukusta, josta aina ruoka tarjoiltiin, kantoi pöydälle ensin kaksi suurta nisulimppua, sitten kaksi kirkkaan punaista kananmunaa. Vielä hän toi 2 tavallisen kattopäreen puoliskon päälle pantua valkoista juuston tapaista heramaista ainetta. Tätä tehdessä oli 'moottina' käytetty juomalasia.
"Ahmimalla otin toisen päreenpuoliskon käteeni ja pistin osan juustosta suuhuni, johon vesi juuston nähdessäni oli herahtanut.
"Juuston suuhun tullessa vääntyivät kasvoni varmasti rumemmiksi kuin sen 'trullin', joka navettaamme meni ja jonka suu oli kyllä rumasti vinossa.
"Vihaisesti heitin juuston päreineen päivineen nurkassa olevaan WC:hen.
"Kyllä tuo ainakin oli sitä, jota sanoit tiedustellessani sinulta, mitä sinä sieltä onnenluukusta vedät. Hyi pahuus, kun oli muikiaa ja pahaa. Nisulimppu ja kananmunat olivat samanlaisia kuin kotonakin tapasi olla.
"Saimme Shpalernajassa toisenkin nisupullan silloin, kun Rumania ryhtyi sotaan ryssän liittolaisena. Mutta ei annettu silloin enää nisulimppua, kun Rumania täydellisesti hävisi sodassa ampuma-aseiden ja -tarpeiden puutteessa, jonka varaston muutamat Suomen jääkärit käväsivät räjäyttämässä ilmaan Arkangelissa. Se oli ollut maailman kovin räjähdys. Ei ollut Rumanialla kättä pitempää lähtiessään sotaan.
"Hyvältä maistuivatkin nämät pääsiäislahjat muutteeksi. Olimmehan tottuneet elämää ylläpitämään pesuveteen keitetyillä ryyni-, peruna- ja silakanruotosopilla. Tyytyväisinä istuimme sängynlaidalle. Mistä sinä tuon meidän oloissa pahalta haiskahtavan sanan keksit? tiedustelin.
"Heräsin, kun vartija sovitti luukun lukkoon avainta. Avatessaan sen sanoi hän ensiksi 'pashka'. Mitähän se sillä oikein tarkoitti? En tiedä tuumi Esko.
"Jonkun ajan päästä saimme venäläis-suomalaisen sanakirjan, josta selvisi, että pääsiäinen on venäjänkielellä 'pasha'."
Urho Massinen.
Syystalvella 1915 saapui Kurrin kartanoon Iitin pitäjän Perheniemen kylässä Massis-veljesten tuttava Eino Polón. Hän kertoi jääkäriliikkeestä ja sen tarkoituksesta, ja Massiset innostuivat heti asiaan.
Urho Massinen lähetti ensimmäiseksi Saksaan nuoremman veljensä Kalle Massisen joulukuussa 1915 ja jatkoi sen jälkeen värväystä tuttaviensa keskuudessa. Eräänä päivänä saapui Kurriin Väinö Sola tuoden mukanaan enonsa Salmelaisen. Sola kertoi, että tässä olisi muuan, josta leirillä vielä voisi tulla kunnon mies. Sovittuna päivänä tapasi Massinen sitten Salmelaisen eräässä kahvilassa Helsingissä, jossa antoi Salmelaiselle matkarahat ja ohjeet, ja niin painui Salmelainen matkalle. Hän palasi kuitenkin pian takaisin, yritti Torniossa kaksi kertaa yli rajan, mutta santarmit käännyttivät hänet takaisin. Kolmannella kerralla yritys onnistui, mutta joella tuli Salmelaista vastaan suuri musta koira, jolloin hän kertoi ajatelleensa, että kyllä minä nyt pirun kelkkaan jouduin.
Niinkuin sitten kävikin, sillä hän joutui santarmien vangiksi, kuten jo tiedämme.
4 päivänä maaliskuuta 1916 aamulla kello kahdeksan saapui Kurrin kartanoon kaksi helsinkiläistä etsivää. He sanoivat, että "Santarmihallituksen pyynnöstä on heillä kuvernöörin määräys pidättää Urho Massinen".
Edellisenä päivänä oli Kurrin kartanossa ollut suuri karjanhuutokauppa, ja väsyneenä ei Urho Massinen yrittänytkään paeta, vaikka hänellä siihen oli hyviä tilaisuuksia, sillä hän uskoi pääsevänsä vapaaksi neljän tai viiden viikon kuluttua, kuten niin monet muut.
Väinö Sola oli vangittu viikkoa aikaisemmin ja viety Katajanokalle, jonne myös Salmelainen saatettiin. Massinen ei voinut käsittää, kuka hänet olisi antanut ilmi ja epäili Väinö Solaa, mutta Salmelainen olikin jo kertonut kaiken kuulusteluissa, vaikkakaan Massinen ei ollut ilmaissut hänelle nimeään tavatessaan. Mutta olihan Salmelainen käynyt Kurrissa.
Mennäkseni tapausten edelle mainitsen, että Väinö Sola sai istua joitakin viikkoja Katajanokalla. Jumalanpalveluksissa hän esitti yksinlaulua. Varsinkin "Oi muistatko vielä sen virren" sai monelta pojalta kyynelen tipahtamaan.
Kenraalikuvernööri Seynin rouva oli Katajanokan sairaalan ylivalvoja. Eräänä päivänä tuli tohtori Soikkonen hänen luokseen ja sanoi tähän tapaan:
"Minulle on tarjottu erinäisiä kunniamerkkejä, joita en ole voinut ottaa vastaan. Nyt olisi minulla pieni pyyntö. Hyvä toverini on aivan syyttä vangittu ja istuu nyt Katajanokalla. Pyytäisin hänen vapauttamistaan."
Kolmen tunnin kuluttua oli Väinö Sola vapaa.
Mutta me palaamme takaisin Kurrin kartanoon, jonne etsivät olivat tulleet noutamaan Urho Massista. Hän sanoi etsiville, että ei sitä vain niin lähdetä, sillä pankkiasiat on ensin hoidettava, ja sen takia täytyy mennä Kouvolan kautta. Etsivät hiukan tuumiskelivat asiaa, mutta Massinen sanoi, että "niin se on", jonka jälkeen he suostuivat seuraamaan Massisen matkasuunnitelmaa. Sillä heillä ei ollut mitään muuta neuvoa, koska Massinen olisi minä hetkenä tahansa päässyt livistämään. Niinpä hän komentelikin etsiviä mielin määrin. Kun saavuttiin Kouvolaan, jätti Massinen etsivät hotelliin, läksi itse pankkiasioitaan toimittamaan ja sanoi etsiville:
"Syökää ja juokaa minun laskuuni mitä haluatte sillä aikaa kuin viivyn."
Etsivät jäivät hotelliin, ja nyt olisi Massisella ollut erinomainen tilaisuus karkaamiseen, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, vaan palasi takaisin hotelliin. Illalla lähdettiin Helsinkiä kohti pikajunassa. Siihen aikaan tarjoiltiin vielä ravintolavaunuissa punssia, ja sitä Massinen tarjoili saattajilleen seurauksella, että he tulivat hempeämielisiksi. Niinpä toinen heistä, Rajala nimeltään ja muuten isänmaallinen mies, sanoi Massiselle, että "jos sinulla on jotakin pelättävää, niin nyt lähde."
"Ei minulla mitään pelättävää ole", sanoi Massinen, "eihän heillä pitäisi oleman minkäänlaisia todistuksia minua vastaan."
"Jos vain mitään on, niin nyt on paras lähteä", kehoitti vielä Rajala, mutta Massinen ei karannut, koska arveli ainakin neljän viikon kuluttua pääsevänsä vapaaksi ja voivansa taas ryhtyä jatkamaan toimintaa, jotavastoin pakeneminen olisi vain pahentanut asiaa.
Helsinkiin tultua Massinen sanoi etsiville, että mitäs sitä nyt yöksi putkaan menee ja kestit lopetetaan, eikö voitaisi vielä istua yhdessä. Ravintola Centralin yksityishuoneessa Hakasalmenkadun varrella jatkettiin sitten aamupuoleen yötä, jonka jälkeen mentiin Rajalan luokse nukkumaan. Seuraavana aamuna sitten mentiin etsivään osastoon, jossa noutajat luovuttivat Massisen.
Massinen sai etsivässä osastossa yksityisen huoneen käytettäväkseen, tilasi kaupungilta ruuat ja juomat, ja elämä oli kuin hotellissa. Joka ilta pidettiin pieniä juhlia – tosin Massisen kustannuksella – mutta, sanoo hän, "oikeita miehiä ne olivat kaikki siellä etsivässä."
Eräänä iltapäivänä tuli kaksi santarmia noutamaan Massista santarmihallitukseen, jossa toimitettiin lyhyt tutkinto, kysyttiin nimet, ikä, isän nimi, mutta ei mitään asiasta. Tutkinnon jälkeen lähti yksi santarmeista viemään Massista kapeita portaita pitkin torniin. Matkalla välähti Massisen mielessä, että "aikovatkohan ne pahukset tappaa aivan elävältä", ja vähän levottomana kiipeili yhä ylemmäs, kunnes he pääsivät tornin huipussa olevaan valokuvaushuoneeseen, jossa otettiin valokuva. Silloin Massinen käsitti tämän manööverin.
Santarmihallituksesta hänet vietiin Katajanokalle, ja ensimmäinen yö siellä oli synkkä. Kysyttiin, onko liinavaatteita, joita ei tietysti ollut. Tutkintovanki pannaan ilman liinavaatteita vankipukuun, niin tehtiin Urho Massisellekin, ja yhden yön hän vietti kenties kolkommin tuntein kuin konsanaan aikaisemmin. Aamulla tuli ylivahtimestari Ståhlberg, joka oli luotettu mies, ja sanoi, että nyt mennään toimistoon muuttamaan omat vaatteet vankipuvun tilalle.
Aina heinäkuun 5 päivään asti pidettiin Urho Massista Katajanokan vankilassa. Sitten siirrettiin hänet Lindénin joukon mukana Pietariin Shpalernajaan. Kolme kertaa kuulusteltiin Katajanokan vankilassa. Ensimmäiseksi kysyttiin:
"Tunnetteko Solan?"
"Kyllä."
"Entä Salmelaisen?"
"En tunne."
Ja tähän kuulustelut tavallisesti keskeytyivät, sillä Massinen ei sanonut tietävänsä mitään. Ståhlberg neuvoi, että on viisainta kertoa kuulleensa jotakin, niin pääsee vähemmällä, ja Massinenkin uskoi, että kyllä ne hänet sieltä kohta kyyditsevät pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun hän joutui Mashkevitshin kuulusteluun, syytettiin kuten ennenkin. Massinen ei luonnollisesti ilmaissut mitään, vaikka Mashkevitsh tutkinnoissa oli erinomaisen kohtelias, käski istumaan, tarjosi tupakat, antoipa savukkeita vielä mukaankin, kun taas vietiin Katajanokalle. Mutta poispääsystä ei ollut tietoakaan.
Sitten eräänä iltana, juuri heinäkuun 4 p:nä tuli Ståhlberg ja sanoi, että nyt ovat asiat hullusti, sillä nyt tuli matka Pietariin. Vähän synkänlaiselta tuo tieto kuulosti, mutta kaikki piti ottaa rauhallisesti. Seuraavana aamuna heidät saatettiin autolla Senaatintorin nurkassa olevaan taloon, jossa on nykyinen raastuvanoikeus; siellä luovutettiin sotamiehille ja marssitettiin jalan asemalle vartijoilla paljastetut sapelit kädessä.
Oli kaunis heinäkuun päivä kun lähdettiin, ja jonkun matkan päässä Helsingistä päästivät vartijat miehemme vapaasti liikkumaan käytävillä. He juttelivat sotamiesten kanssa, jotka olivat riisuneet aseensa nurkkaan, eikä olisi ollut mikään ihmeteko työntää sotamiehet koppiin ja poistua sopivassa paikassa. Mutta Lindénin kehoituksista huolimatta ei toimeen ryhdytty, jotapaitsi kukaan ei pitänyt asiaa niin perin vakavana, ja siten jäi yritys tekemättä.
Puolenyön tienoissa saavuttiin Pietariin. Koko matka oli laulettu isänmaallisia lauluja, jotta ääni oli käheänä. Asemalta marssitettiin sitten vankilaan, jossa punnittiin, vietiin kantakirjoihin, tavarat tarkastettiin ja lueteltiin ja vasta aamupuoleen yötä päästiin koppiin.
Urho Massisen vartijana oli virolainen, jonka kansalaisuuden hän heti tunsi ja sanoi, että "ethän sinä vietävä olekaan ryssä". Miehen nimi oli Omnapuu, ja hänen kanssaan jutusteli Massinen aikansa, kunnes iski suoraan asian ytimeen kysyen, paljonko tällaisesta vartijantoimesta maksetaan.
"Neljäkymmentä ruplaa", vastasi Omnapuu.
"Minä maksan 50, jos teette pieniä palveluksia", sanoi Massinen.
Omnapuu painoi oven kiinni jälestään eikä puhunut mitään, mutta kun palasi seuraavalla kerralla, kysyi hän, minkälaisia palveluksia pitäisi suorittaa. Massinen antoi hänelle pienen kirjelipun ja sanoi, että vie tämä nyt ensiksi osoitteen mukaan kaupungille, sieltä saat rahat.
"Antakaa 40 ruplaa", sanoi virolainen.
"En kuin annan 50", vastasi Massinen, ja sillä oli asia sovittu.
Omnapuusta tuli sitten vankien luotettu liittolainen. Ensimmäisen kirjeen hän vei Urho Massisen siskolle, joka siihen aikaan oli Pietarissa. Se oli silkkipaperille kirjoitettu ja siinä sanottiin:
"Anna tälle pojalle 50 ruplaa."
Se oli ensimmäisen kuun palkka, ja siitä lähtien Omnapuu palveli uskollisesti. Seuraavalla kirjeellä Massinen otti yhteyden veljensä Kyöstin kanssa. Kun täten aina sai vaikkapa vain vähäisiäkin tietoja kopin ulkopuolisesta maailmasta, pysyi mieliala reippaana. Sitävastoin, ikävä kyllä, joidenkuiden yksinäisten koppien asukkaiden, joilla ei ollut yhteyttä ulkomaailman kanssa, hermot ajan mittaan pettivät.
Massinen joutui ensin yksinäiseen koppiin toisessa kerroksessa, mutta sai sitten koppitoverikseen puolalaisen nimeltään Boleslav Zop Zac. Hän oli tulinen mies, ja innostui toisinaan niin, että kävi käsiksi. Mutta Massinen otti sylipainia, painoi hänet selälleen sänkyyn, tarttui sängynlaitoihin ja rutisteli hiukan. Ja parin minuutin kuluttua tuli puolalainen taas pyytämään anteeksi. Näin tapahtui aluksi joitakuita kertoja, mutta sitten Boleslav uskoi, ettei Massisen kanssa kannattanut painia, ja hän kertoi aitovenäläisen tarinansa.
Hän oli ollut Tatjanan sairasjunan komentajana, mutta sitten rupesi kuriiriksi. Eräs upseeritoveri varasti kuriiripostin mustasukkaisuudesta ja ilmiantoi Boleslavin saksalaisten vakoojana. Tämän ilmiannon perusteella hänet sitten vangittiin.
Mutta tytössä oli myöskin tulta. Kun hän sai kuulla Boleslavin vangitsemisesta, ampui hän kilpailijansa Nikolajevin rautatieasemalla sekä sen jälkeen itsensä.
Oli määrätty, että sängyt on päivän ajaksi nostettava ylös. Urho Massinen piti kuitenkin päivälläkin sänkyään alhaalla ja makaili siinä. Kun tarkastaja tuli ensi kerran katsomaan, koveni hän, miksi vanki makasi sängyssä, vaikka oli kielletty.
"Minulla on lupa", sanoi äkäisesti Urho Massinen, jonka jälkeen tarkastaja poistui. Sen kerran jälkeen ei enää vaadittu nostamaan sänkyä seinälle.
Ensimmäisenä yönä luteet ajoivat hänet kesken unien pois sängystä, ja sitten Massinen istui tuolille torkkumaan. Hän nukahtikin siihen ja heräsi aamulla varhain, kun akkunasta kuului lehtipuiden humina ja ihanaa kuorolaulua. Se oli jumalanpalvelus, joka joka päivä toimitettiin rangaistusvangeille. Massinen luuli olevansa taivaassa, kunnes heräsi täydelleen, muisti luteet ja ryhtyi tutkimaan patjaansa. Patja oli jonkinlaisesta meriheinästä, ja luteita vilisi aivan sakeana. Massinen aloitti lahdin ja tappoi niitä, että lakana oli aivan punaisena.
Aamupäivällä tuotiin soppa, ja Massinen olisi kenties syönytkin sen, mutta kulhossa uiskenteli kaksi torakkaa. Hän nakkasi sopan klosettiin ja sen jälkeen menivät kaikki toisetkin valtion sopat saman tien, lusikallistakaan ei Massinen maistanut, vaan söi ensimmäisen viikon vettä ja leipää. Mutta ryssänlimppu on ravitsevaa, jos vain on sokeria höysteeksi, ja sitä Massisella oli Helsingistä lähtiessä puoli kiloa.
Seuraavalla viikolla selitti virolainen, että tämä on hyvä talo, kun vain osaa elämänsä järjestellä. Siitä lähtien tilasi Massinen kaikki ateriansa, kuten paistit ja sen sellaiset vankilan keittiöstä. Kaupungilta sai tilata tupakkaa ja melkein mitä tahansa paitsi viinaa ja naistuttavia. Jouluna oli Omnapuu kuitenkin jotenkuten käsittänyt neljänneksen pullon tätä juhlajuomaa ja toi sen Massiselle.
Kerran tuli muuan äkäinen vartija Massisen koppiin ja kysyi, mitä merkitsi suomeksi sana "musor", puhdistaa. Massinen sanoi vähemmän soveliaan sanan, ja kun vartija meni toisten suomalaisten koppiin, karjasi hän Massisen opettaman sanan. Pojilta pääsi suuri nauru, ja vartija oli nolona. Massinen sai tästä tupenrapinoita jäljestä päin ja vähältä piti, ettei hän joutunut karsseriin – vedelle ja leivälle.
Kuten tunnettua, oli kavaltaja ja yliloikkari Rissanen myös samaan aikaan Shpalernajassa. Kerran tapasi Massinen hänet kuulustelusalissa, näki jääkärinpuvussa olevan miehen ja kysyi, mistä kaveri oli tänne joutunut. Rissanen kertoi kaiken avoimesti rintamallaolosta ja Lockstedtin leiristä, puhui siitä "lämpimästi", mutta vaikeni visusti sinne tulonsa syistä. Massinen aikoi jo kysyä, että "tapasitteko siellä minun veljeäni?" mutta malttoi kuitenkin mielensä ja seuraavana päivänä sai kuulla, että Rissanen on varottava mies.
Ensimmäisen kuulustelun jälkeen tutkintosaleissa tapahtunut pöytäkirjojen lukeminen toi rauhattoman yön. Silloin luettiin ainoastaan Urho Massista ja Esko Riekkiä koskevat pöytäkirjat. Kielenkääntäjän kautta sanoi Mashkevitsh loppuklaneetiksi:
"Minä Nikolai Mashkevitsh, joka kaikkeinkorkeimmasta käskystä olen määrätty tätä asiaa tutkimaan, tulen vaatimaan rangaistusta §§:n 100 ja 102 mukaan." – Pykälä 100 merkitsi kuolemantuomiota, § 102 taas vähintään kahdeksan vuotta pakkotyötä, joten uhkaus merkitsi siis sitä, että nyt pannaan miehet ensiksi hirteen ja sitten vielä kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön. Siksipä ensimmäinen yö lukemisen jälkeen olikin levoton, mutta seuraavalla lukemisella julistettiin sama tuomio toisillekin, ja yhteistunto rauhoitti.
Omnapuu toimitti säännöllisesti kirjeet, jotka tulivat kaupungilta neiti Massiselta tai lähtivät vankilasta. Kävelyaikana olivat vartijat aina käytävissä korkealla, jotta voisivat seurata, ettei mitään kanssakäymistä vankien kesken tapahtuisi. Silloin Omnapuu heitti sopivassa tilaisuudessa paksun savukkeenpätkän Massisen huoneeseen, josta tämä siinä olevan tiedonannon kyllä löysi. Samoin putoilivat Massisen tiedonannot milloin minnekin, mutta aina ne joutuivat Omnapuun käsiin ja edelleen perille. – Toiset vangit kuulusteluissa ihmettelivät, että "mistä p–usta sinä olet saanut nuo tiedot?" Mutta kenellekään hän ei uskaltanut hiiskahtaakaan asiasta, sillä Rissasen esimerkki varoitti ja seinillä oli korvat.
Korvat sikäli, että vangit nakuttelivat kaikki asiat toisilleen. Kun jouten ollen oli nopeasti ensin opittu aakkoset, kävi sähkötys sitten miltei kuin keskustelemalla, ja nakutus lämpöjohtoon kuului yli koko kerroksen. Vielä tehokkaampi tapa oli puhua W.C:n kautta. Kun hulautti siitä veden pois, saattoi puhua läpi koko talon.
Niinpä eräänä päivänä Massinen kuuli tuosta aukosta alapuolella olevasta kopista suomenkielistä puhelua. Massinen huikkaili klosettiputkeen ja kysyi, oliko siellä suomalaisia, johon apteekkari Hjulman myrtyneenä vastasi. Massinen koetti häntä reipastuttaa selittäen, että samana päivänä täältä kaikki pois pääsemme. – Hjulman oli vangeista vanhin, pujopartainen, kunnioitusta herättävä persoonallisuus, joka muuten aina oli hyvällä tuulella.
Eräänä päivänä kävelylle mennessään näki Massinen pitkän miehen kävelevän jäljessään. Mies oli Kaapo Viitaharju. Massinen hidastutti askeleitaan ja antoi hänelle salavihkaa sähkötysavaimen, vaikkakaan Viitaharju ei viitsinyt sitä opetella. Sitten Massinen neuvoi klosetista puhumisen, ja sen jälkeen kuului Viitaharjun kopista:
"Terve, minulla on pirun nälkä, olen istunut tuolilla ja itkenyt."
"Älähän nyt hätäile", sanoi Massinen. "Pidähän huomenna varasi, kun mennään kävelylle."
Viitaharju sai seuraavana päivänä limpun puoliskan ja sen jälkeen paketteja, joita neiti Sanni Massinen Urhon kehoituksesta lähetti. Lauantaina sai Viitaharju 50 ruplaa tilille ja seitsemää eri ruokalajia, ja hän ilmoitti, että nyt minä olen kuin taivaassa.
Viitaharjun kautta tuli Massinen tuntemaan kaikki siellä olevat jääkärit. Aina kun joku uusi ilmaantui, ilmoitti Viitaharju:
"Tuossa on taas eri reilu kaveri."
Tuli sitten vihdoin vallankumous, ja vankilan portit avattiin. Veljensä Kyöstin kanssa lähti Urho Massinen rovasti Malinin luokse ottamaan selvää tilanteesta sekä lainaamaan rahaa, sillä he olivat aivan rahattomia. Rovasti hämmästyi suuresti nähdessään miehet vapaina. Hän molemmin käsin raapi päätään, käveli edestakaisin' huoneessa ja hoki:
"Herra Jumala, oletteko te nyt vapaita? Tämähän on aivan kuin Ranskan vallankumouksessa, sielläkin ensin päästettiin vangit vapaiksi."
Tietoja vallankumouksen laajuudesta eivät miehet saaneet, mutta rovasti sitävastoin antoi heille 2.000 ruplaa suurissa seteleissä. Ja niin lähdettiin Suomen asemalle tapaamaan toisia sekä jakamaan rahoja.
Ensimmäisen yön vankilasta päästyään he viettivät II lk rautatievaunussa, jonka ratamestari heille hommasi. Eräänä päivänä he näkivät, kun merisotilaat toivat Suomesta juuri saapuneen Seynin, hänen rouvansa "Sohvin" sekä Borovitinovin aseman edustalle. Nyt oli Seynin vuoro olla saatettavana. Hän vaati itselleen hevosta, mutta ei annettu. Väkijoukosta huusi ääni suomeksi:
"Kävele sinä vain, täällä on monta sellaista, jotka eivät ole koskaan ajaneet hevosella."
Sohvi sai hevosen, mutta Seynin ja Borovitinovin täytyi kävellä. Seynin kulku muuttui vähitellen laahustamiseksi, mutta muutamat potkut takapuoleen antoivat taas uutta kävelyintoa, ja kun Massinen erosi Liteinajalla saattueesta, läähätti Seyn jo kieli pitkällä.
Viikon kuluttua matkusti Urho Massinen seitsenmiehisessä joukossa Viipuriin ja parin päivän kuluttua sieltä edelleen kotiinsa veljensä Kyöstin sekä Jalmari Pekkolan kanssa. Lahdessa oli valmistettu vastaanotto, johon kansalaiset olivat pyytäneet harvinaiset matkustajat. Massisen veljekset olivat jo kuitenkin kyllästyneet vastaanottoihin, ja he hyppäsivät junasta Uudenkylän asemalla, josta oli lyhin tie Kurriin, ja Jalmari Pekkola sai yksinään ottaa vastaan lahtelaisten kunnianosoitukset.
Koska aivan pian vallankumouksen jälkeen julkaistiin uusi valtiollisten vankien peräänkuulutus, matkusti Urho Massinen 23.III. Nurmekseen sikäläisten aktivistien luo ja viipyi siellä parisen viikkoa, jota aikaa hän vieläkin muistelee kaivaten.
Kun olot kuitenkin näyttivät rauhoittuneen, palasi hän takaisin Kurrin kartanoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua sai lähteä uudelleen taipaleelle. Tuli uusi hälytys, ja Arvo Brusinin – myös erään Shpalernaja-miehen – kanssa matkusti Massinen Helsinkiin, jossa he hankkivat väärät merimiespassit. Sieltä he jatkoivat matkaa Poriin aikoen pujahtaa Ruotsin puolelle. Massinen sairastui kuitenkin matkalla ja palasi Helsingin kautta kotiinsa, eikä häntä sillä kertaa mikään välitön vaara uhannutkaan. Jääkäri Jalmari Kara oli kevätpuolella tullut Saksasta komennukselle Suomeen, mutta olosuhteiden muututtua hän ei voinut panna täytäntöön määräystään, koska Saksa ja ryssä tavallaan veljeilivät. Hän meni Kurrin kartanoon odottamaan tapausten kehitystä.
Kun syksyllä ja alkutalvesta punaisten kotitarkastukset yhä uusiintuivat aseiden etsinnän varjolla, katsoi Urho Massinen parhaaksi poistua Kurrista. Punaisilla oli vakavia todistuksia, että Kurrissa oli ammuttu konekiväärilläkin, mutta lähempi tutkimus osoitti peloittavan äänen lähteneen separaattorista.
Kapina alkoi, Porvoon seudun suojeluskunnilta puuttui aseita ja niitä piti auttaa. Urho Massinen sai tietää, että ryssien varikossa Riihimäellä oli aseita suurempi määrä. Hän ehdotti Karalle ja insinööri Usko Pöysälälle suunnitelmansa, että ostettaisiin kiväärit ryssiltä, ja kolmisin he alkoivat ajaa asiaa.
Riihimäellä oli kaksi virolaista upseeria, joiden kanssa he ottivat yhteyden. Nämä olivat suostuvaisia kauppaan, joka käsitti 3000 kivääriä, 15 konekivääriä ja riittävän määrän patruunoita. Helsingistä puhelimitse tulevan "telefonogramman" määräyksestä olisi sitten vain heti lastattu tavarat Pietarin punakaartille ja sen jälkeen ohjattu vaunut Porvooseen. Näin oli sovittu, ja valkoinen esikunta Helsingissä ilmoitti tarkoitusta varten olevan käytettävissä 40.000 markkaa. Mutta kun miehemme tulivat Helsinkiin, liehuivat siellä jo punaiset liput ja yritys raukesi. – Mutta jos tämä asemäärä olisi päässyt Porvooseen, niin toisin siellä olisi silloin taisteltu eikä olisi ammuksien puutteessa tarvinnut lähteä meren yli Viroon.
Massinen matkusti sitten Heinolan kautta Sysmään, josta hänet komennettiin Vaasaan aseiden hankintaan. Palattuaan hän otti osaa Heinolan retkeen hevospäällikkönä.
Urho Massinen toimii nykyisin Loimaan Mylly Oy:n johtajana.
Osanotostaan vapaussotaan hän on saanut vapaussodan muistomitalin.
Harald Axel Levander.
Harald Levander tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta klassillisesta lyseosta v. 1908, opiskeli yliopistossa historiaa ja kieliä, mutta heikontuneen terveytensä takia oli pakko keskeyttää opinnot, vaikka hänellä oli jo kirjoitettuna tutkimuskin väitöskirjaa varten Johan Banérin osanotosta 30-vuotissotaan sekä hänen suhtautumisestaan Axel Oxenstiernaan.
Isänsä kuoleman jälkeen hän peri siskoineen Turun Kalastustarpeidenliikkeen, jonka johdon hän myöhemmin otti käsiinsä, tehden siitä alansa erikoisliikkeen ja antautuen siis liikealalle, vaikkakin hänen pääharrastuksensa liikkui kirjallisuudessa.
Keväällä 1915 Levander sai tiedon jääkäriliikkeestä lehtori Eric Bahnelta ja Ragnar Numelinilta. Vaikka hän itse ei voinutkaan lähteä Saksaan, otti hän syyspuolella johtaakseen värväystyön Turussa ja saaristossa. Hän saikin toimia rauhassa pitkän aikaa, kunnes eversti Prowolsky 24 päivänä helmikuuta toimitti kotitarkastuksen hänen luonaan. Tarkastuksessa ei kylläkään löydetty mitään vaarallista, mutta siitä huolimatta häntä ja hänen toimiaan pidettiin tarkoin silmällä ja Georg Ahlstedtin ilmiannosta hänet sitten vangittiin toukokuun 16 p:nä 1916 Turussa. Hän oli siihen mennessä jo kerinnyt värvätä moniaita miehiä, ja kuusipäinen ryhmä lähti taas kerrankin jääkäri Max Lindblomin, "merirosvon" johtamana suksilla poikki Pohjanlahden.
Levanderia säilytettiin aluksi Turun lääninvankilassa, mutta poliittisesti vaarallisena hänet siirrettiin parempaan talteen Shpalernajaan. Hänet pantiin neljännen kerroksen nurkkaselliin n:o 180, jossa vasemmalla sivulla ei asunut ketään, vaan jota vartijat käyttivät jonkinlaisena romuhuoneena; hänen oikealla puolellaan oli eräs venäläinen vallankumouksellinen. Kerran kylpymatkalla kysäisi tämä hiljaa, tunsiko Levander vankilasähkötyksen, johon Levander vastasi kieltäen. Seuraavalla saunamatkalla sai venäläinen salavihkaa työnnetyksi hänen käteensä paperipalasen, jossa oli sähkötyskielen avain. Levander oppi sen nopeasti ulkomuistista, ja sitten he joka päivä "naputtelivat" toisilleen. Mitään erikoisesti mielenkiintoista ei vallankumouksellinen voinut kuitenkaan tiedoittaa enempää kuin Levanderkaan hänelle.
Lokakuussa sai Levander "huonetoverin", Filip Filipovitsh Tsheploshenok nimisen hienotakojan, joka oli tappelussa ampunut juomaveikkonsa. Mies ei ollut epämiellyttävä, mutta äärimmäisen siivoton. Kerran hän käsiliinallaan kuivasi W.C:n, jonka jälkeen tehdäkseen toverilleen ystävänpalveluksen puhdisti Levanderin teemukin samalla rievulla. – Puolitoista kuukautta he asuivat yhdessä, sitten Levander jäi taas yksin.
Mutta sekin loppui vihdoin vallankumouksen hankkimaan vapauteen, johon kylläkään ei toistaiseksi voinut luottaa. Hän oleskelikin Tukholmassa aina v:n 1917 loppuun ja palasi sitten kotimaahan Yrjö Ruuthin seurassa ottaakseen osaa vapaussotaan.
Näiltä matkoilta on Eric Bahne kirjoittanut yksityiskohtaisen kuvauksen, joten siirrymme huhtikuun puoliväliin 1919, jolloin Levander kirjoittautui Varsinais-Suomen Rykmenttiin, eversti Krausen konekiväärikomppaniaan, joka sijoitettiin Toijalaan. Levander toimi vääpelin arvolla joukkueenjohtajana, kunnes toukokuun puolivälissä pääsi kotiin ikänsä perusteella.
Ansioistaan maamme vapauttamiseksi myönnettiin hänelle IV luokan vapaudenristi.
Marraskuussa 1918 liittyi Levander toimivana jäsenenä Turun suojeluskuntaan, jossa hän toimi innokkaana kuolemaansa saakka. Sillä jo varhain, miehuutensa parhaassa iässä, hän siirtyi Tuonen tummille tuville. Huhtikuun 11 päivänä hänet peitettiin Turun multiin lukuisan toveripiirin – josta ei puuttunut vankilatovereitakaan – saattamana.
Lainaamme tähän erään hänen koulutoverinsa muistokirjoituksesta:
"Harald Levander omasi selvästi sen luonteenlaadun, joka on välttämätön edellytys hyvälle omalletunnolle, jota hänellä oli suuremmassa mitassa kuin useimmilla muilla. Kaiken sen koruttomuuden ja vaatimattomuuden alla, joka näyttäytyi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, oli hänen ylväässä ryhdissään, avonaisessa, kiinteässä katseessaan vääjäämätön todistus terveestä sielusta, oikeasta miehuudesta, ylpeydestä ja ritarillisuudesta, joka oli peloton ja moitteeton. Harald Levander sai näyttää, mihin hän kelpasi, kun toiminnan aika oli käsissä. Hänen suotiin olla mukana niitten ensimmäisten joukossa, jotka olivat ryhtyneet uhkapeliin, jonka seuraukset murtuneen terveyden muodossa pääasiallisesti saavat kantaa vastuun hänen aikaisesta kuolemastaan. Mutta eivät kaikki, jotka olivat mukana, päässeet kiirastulesta luonteeltaan niin ehjinä kuin hän. Me toverit tuomme hänelle kiitoksemme ei ainoastaan siitä sydämellisyydestä ja uskollisuudesta, jolla hän aina muisti vanhoja tovereitaan, mutta ennen kaikkea siitä esikuvasta jonka hän antoi elämällään ja toiminnallaan."
Björn Eric Bahne.
Eric Bahnen vanhemmat olivat hammaslääkäri Allan Bahne ja Hanna Lundström. Hän tuli ylioppilaaksi 1913, suoritti jur. fil. tutkinnon 1915, filosofian kandidaattitutkinnon Turun akatemiassa 1915. Toiminut Turussa opettajana eri kouluissa vuodesta 1929.
Kevättalvella 1915 sai Eric Bahne tiedon jääkäriliikkeestä Ragnar Numelinin kautta. Hän innostui heti asiaan ja toimi sitten jääkäriliikkeen edustajana, "päävärvärinä" Turussa saman vuoden syyskauden joulukuun puoliväliin, ollen tällöin yhteydessä Yrjö Oskari Ruuthin, Numelinin ja Bruno Leschin kanssa, saaden viimeksimainitulta rahavaroja käytettäväkseen värväystarkoituksiin pääasiassa Turun ja sen saariston ruotsalaisseudulla.
Kassan samoin kuin koko värväystyön Harald Levander otti hoitaakseen v:n 1915 lopulla. Yhteyttä maaseudun kanssa välittivät paikalliset asukkaat, ja toiminta jatkui edelleen häiritsemättä. Eric Bahne oli silloin toisella paikkakunnalla eikä enää voinut olla suoranaisessa yhteydessä värväysliikkeen kanssa.
Mutta kaikella on loppunsa. Levanderin vangitsemisen jälkeen oli Bahnen vuoro, ja hänet vangittiin Turussa 19. p:nä toukokuuta 1916.
Vangitsemisestaan, matkoistaan ja vaiheistaan on Bahne vv. 1918 ja 1919 harjoittanut yksityiskohtaisesti aikakauslehdessä "Arena" sekä jo aikoja sitten loppuunmyydyn kirjan "I fängelse och på flykt." Hän on luovuttanut muistelmansa käytettäväkseni ja hänen luvallaan lainaankin tähän osia hänen mainioista kuvauksistaan:
Bahne kertoo:
"Ollessani toukokuun puolivälissä muutamien päivien matkalla Helsingissä ilmoitettiin minulle odottamatta puhelimitse, että sikäläinen santarmisto oli kiinnittänyt huomionsa minuun. Myöhemmin saamani tiedonannon mukaan oli santarmieversti Provolsky apulaisineen soittanut asuntoni ovikelloa kysellen minua, mutta koska en ollut tavattavissa, oli hän selittänyt vain halunneensa kysyä minulta 'jotakin asiaa'.
"Neuvoteltuani muutamien ystävieni kanssa ja koska liian optimistisesti – kuten myöhemmin näyttäytyi – otaksuin asian koskevan korkeintaan kuulustelua – silloin en tiennyt vielä saksalaisliikkeen edustajan Harald Levanderin vangitsemisesta – hylkäsin ensimmäisen hetkellisen ajatukseni matkustaa Vaasan kautta Ruotsiin. Sen sijaan matkustin Turkuun 18 p:n pikajunalla. Asemalla tapasin veljeni, joka toi ensimmäisen jobinpostin: Levander vangittu edellisenä päivänä Turussa 'Saksaan menevien nuorten miesten värväyksestä.' Verraten pian lievän kotitarkastuksen jälkeen hänet oli viety poliisiautolla Turun lääninvankilaan. Minun omaiseni luulivat, – muuten aivan oikein – että santarmien käynti meillä oli yhteydessä tapahtuneen vangitsemisen kanssa, vaikkakin he jossakin määrin aliarvioivat minua henkilökohtaisesti uhkaavaa vaaraa. Yö kului kuitenkin häiritsemättä.
"– Heti kotiinpaluuni jälkeen olin tarkastanut kirjani sekä paperini ja hävittänyt kaiken, joka saattoi olla hallitusvallan kannattajista epämieluista. Toimitin siis toisin sanoen itse kotitarkastuksen, joka kylläkin oli liioitellun tarkka. Seuraavana aamuna soitin itse sitten santarmipäällikölle ja kysyin, missä tarkoituksessa hän oli käynyt luonani. Provolsky selitti kohteliain sanoin, että se koski vain 'aivan pikku asiaa', jonka takia minun ei suinkaan olisi tarvinnut vaivautua matkustamaan Turkuun. En kuitenkaan tyytynyt tähän verukkeeseen, vaan vaadin selvää tietoa ja pyysin tässä tarkoituksessa tavata herra Provolskya. – Kyllä, se kävi laatuun 'vaikka heti'.
"Lähdin siis santarmipäällikön kotiin, jonka portaissa hän otti minut vastaan rakastettavasti ilmoittaen, että hänen oli pakko pidättää minut. Väitin luonnollisesti vastaan, mutta ilman muuta menestystä kuin se, että Provolsky selitti olevansa vakuutettu Levanderin ja minun syyttömyydestä – 'ettehän te ole mikään lurjus' – mutta määräys oli tullut Helsingistä ja sitä täytyi noudattaa. Puhelimitse kutsuttiin nyt paikalle tuntematon sanomalehdenedustaja Saarniaho, jonka virkaan näyttivät myös kuuluvan kotitarkastukset ja kuulustelut. Eteisessä vartioi santarmi.
"Kuulustelu oli pelkkää leikintekoa. Paitsi henkilötietoja, syntymäaikaa ja nimeä – ei ainoastaan omiani, vaan myöskin esi-isieni – saatoin vain kielteisesti vastata kysymykseen, olenko sota-aikana ollut ulkomailla ja olenko ottanut osaa nuorten miesten värväämiseen Saksaan sekä saanut rahoja tarkoitusta varten. Kuulustelun jälkeen menimme siis jalkaisin kolmisin asunnolleni, jonka ulkopuolella jo odotteli poliisiauto sekä kaksi siviilipukuista poliisia. Huoneessani toimitettiin aivan pintapuolinen tarkastus. Pöytäkirjaan merkittiin luullakseni vain, että olin Studentbladetin tilaaja. Sillä välin sallittiin minun nauttia hätäinen aamiainen. Otettuani jäähyväiset omaisiltani menin molempien poliisimiesten seurassa, jotka myös olivat olleet mukana kotitarkastuksessa, ulkona odottavaan autoon ja sitten hurjaa vauhtia Turun lääninvankilaan.
"Vankilaan päästyämme toimitettiin ruumiintarkastus, jossa kaikesta päälläni olevasta tehtiin pöytäkirja, minkä allekirjoituksellaan todistivat vankilaviranomaiset sekä minä. Vaatetavarani sain kaikki pitää, mutta kelloni, lompakkoni, lyijykynäni ja kynäveitseni otettiin pois. Sen jälkeen vahtimestari vei minut toisessa kerroksessa olevaan selliin. Yksin jäätyäni otin ensimmäiseksi yleissilmäyksen asunnostani. Paitsi seinään kiinnitettyä sänkyä ja pöytää sekä hyllyä ei se ollut missään suhteessa loistelias siirrettävine tuolineen ja mitä alkeellisimpine mukavuuslaitoksineen. Istuin sängylle ja aloin miettiä tilannettani. Mietiskelyni eivät suinkaan olleet laadultaan kaikkein mieluisimpia.
"Hetken kuluttua saapui vanginvartija tuoden minulle oman patjani ja sänkyvaatteeni, jotka oli kotoani lähetetty vankilaan. Koettaessani laittaa sänkyäni, pielustani ja lakanaani mukavaksi istuinpaikaksi, piti vartija minulle esitelmän vankilansäännöistä. Kuulin, että päivän työ alettiin virrenveisuulla ja rukouksella, jonka jälkeen jokainen vanki sai järjestää vuoteensa sekä siivota huoneensa. Kaksi kertaa viikossa oli lattia pestävä vedellä ja lysoolilla. Kun huone oli – tai piti olla – kunnossa, tuotiin aamiainen, johon kuului kuorittua maitoa, suolasilakkaa ja puolikas leipää. Kello 12 tarjottiin päivällinen: runsas annos voimakasta soppaa, leipää ja maitoa. Illalliseksi kello kuudeksi annettiin puuroa ja maitoa. Seitsemän aikaan illalla – vankilassa on varhaiset tavat – lopetettiin päivän työt taas virrenveisuulla ja rukouksella. Neljännestunnin kuluttua piti seistä suorana keskellä selliä; silloin nimittäin ylivartija toimitti tarkastuksen, katsoi koppeihin kurkisteluaukosta todetakseen, että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa, jonka jälkeen oven raskaat kaksoishaat lukittiin yöksi.
"Kun minut ensi kerran vietiin vankilan pihalle, sattuivat tarkoitusta varten määrätyt kävelypaikat – muistaakseni 16 pihannurkkaan sementistä puoliympyrään rakennettua aitausta – olemaan jo varattuina, jonka takia minua kehoitettiin marssimaan edestakaisin vankilan pihalla. Koska olin viimeisenä tullut pihalle, sain myös jäädä sinne viimeiseksi. Niinmuodoin sain yleissilmäyksen yksinäisyydessään kävelijöistä, kun he vuoronsa perään palasivat vankilaan. Heidän joukossaan oli Levander, joka hämmästynein ja surkuttelevin silmäyksin toivotti minut tervetulleeksi tähän täysihoitohan. Tällä kertaa en saanut puhutella häntä, mutta myöhemmin saatoimme miltei joka päivä tervehtiä toisiamme, sillä molemmat saimme luvan kävellä kaksi kertaa itse pihalla, ja kävelyaikamme sattuivat tavallisesti yksiin. Tässä yhteydessä mainittakoon, että vartija useammin kuin kerran jätti meidät määräaikaa pitemmäksi. Kävelymatkoilta muistuu mieleeni eräs vanha ahvenanmaalainen merimies, joka täydellisesti tietämättömänä maassa vallitsevista olosuhteista oli monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan palannut kotiin ilman passia, pidätetty rajalla ja nyt odotteli tuomiotaan Turun lääninvankilassa. En kuullut, kuinka ukon kävi – luultavasti hänet tuomittiin hallinnollista tietä kolmen kuukauden vankeuteen, mutta tutkinnot ottivat siihen aikaan uskomattoman pitkän ajan. 'Mahdankohan enää milloinkaan nähdä Ahvenanmaata ja omaisiani?' kyseli hän alituiseen. Luullakseni asian pitkäveteinen käsittely voidaan lisätä silloisen kuvernöörin ja elintarvekeinottelijan Ilmari Vuorisen ansioluetteloon.
"Niin omituiselta kuin kuuluneekin ei elämä Turun lääninvankilassa käynyt pitkäveteiseksi. Tämä johtui pääasiallisesti kahdestakin seikasta. Nimittäin – kiitos vankilanpapin Toivo Hirvosen suuren ystävällisyyden – sain rajoittamattomasti kirjoja sekä kotoani että vankilan kirjastosta, jotapaitsi vanginvartijat silloin tällöin tulivat keskustelemaan kanssani, ja eräs heistä varsinkin koetti tehdä elämäni niin siedettäväksi kuin suinkin. Sain usein oleskella tuntikaupalla käytävässä ja kirjastossa. Sitä paitsi teki pastori Hirvonen joka päivä lyhyemmän käynnin, jolloin hän selosti tapahtumien kulkua vankilanmuurin ulkopuolella.
"Aivan ensimmäisinä päivinä onnistuin päästä Levanderin kanssa keskusteluun. Saapuessani kävelyltä huomasin hänen seisovan pukuaan harjaten eteisen avonaisen akkunan edessä. Kysyin saattajavartijaltani kopissa, enkö minä myös saisi harjata pukuani. Vastoin odotusta hän antoi myöntävän vastauksen, mutta samalla pyysi minua odottamaan, kunnes Levander olisi lopettanut, koska saatavissa oli ainoastaan tämä ainoa vaateharja. Vartija jätti kuitenkin oven lukitsematta, jolloin minä enempää arvelematta menin käytävään Levanderia kohti. Vartija salli tämän tapahtua, mutta huusi minulle, etten saisi puhutella Levanderia. Innokkaasti harjatessamme vaatteitamme – harja kulki koko toimituksen ajan kädestä käteen – saatoimme hyvin suunnitella, kuinka esiintyisimme mahdollisessa ristikuulustelussa.
"Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Eräänä päivänä nauttiessani rauhallisesti päivällistäni – sekä Levander että minä saimme kotoamme ruoan koko vankila-aikana – saapui vartija ja ilmoitti, että meidän, tahtoo sanoa Levanderin ja minun sekä erään kolmannen, Huhtamäen, tulisi saapua kuulusteluun santarmipäällikön asuntoon. Kaulus kaulaan vain, pari harjansivallusta tukkaan ja sitten matkaan. Käytävässä tapasin Levanderin ja yhdessä menimme vankilan pihalle, jossa vankivaunu jo odotti. Nousimme siihen, – Huhtamäki oli jo siellä – ovi lukittiin, ja sitten lähdimme hitaasti liikkeelle katuja ylös toisia alas. Levanderin kanssa olimme tyytyväisiä aikaisempaan tapaamiseemme; sillä emme oikein luottaneet satunnaiseen onnettomuustoveriin, jonka vuoksi keskustelu liikkuikin nyt jokapäiväisissä asioissa.
"Eteisessä kohtasimme Provolskyn. Hän ilmoitti, että venäläinen tutkintotuomari, eräs herra Mashkevitsh oli saapunut Turkuun kuulustelemaan meitä. Levanderin ja Huhtamäen käskettiin odottaa, kun taas minä jouduin heti tutkittavaksi. Astuin Provolskyn vastaanottohuoneeseen. Kirjoituspöydän ääressä istui venäläiseen virkapukuun puettu mefistonaamainen herra, joka ensi töikseen katsoi minua tiukasti. Akkunan vieressä seisoi siviilipukuinen herra, tulkki, kuten heti osoittautui. Kädenliikkeellä osoitti Mashkevitsh minulle paikan, tulkki istui tuolille aivan viereeni, ja kun Provolsky oli saapunut alkoi kuulustelu. Ensin tulivat tavanomaiset kysymykset iästä, nimestä ja toimesta. Sitten siirtyi Mashkevitsh käsittelemään arempia seikkoja. Hän kysyi, tiesinkö minä, että ylioppilaita meni Saksaan harjoittelemaan siellä aseiden käyttöä. Vastasin lyhyesti ei. Olinko ylimalkaan kuullut, että ihmisiä on sota-aikana matkustanut ulkomaille? Vastasin, että sentapaisia huhuja kyllä liikkui, vaikka en omasta puolestani uskonut niitä. Kuten siis näyttää, olivat kysymykset aivan tavallisia. – 'Mutta eräs herra Tukholmasta on käynyt tapaamassa teitä, saanut teiltä ohjeita miesten värväämistä varten Saksan sotapalvelukseen, jonka jälkeen olette lähettänyt hänet Levanderin luo nostamaan tarkoitusta varten rahoja.' Selitin, ettei sellaista käyntiä ole milloinkaan tapahtunut. Tällöin minulla oli jo selvillä, että ilmiantajana oli toiminut Kemiöstä kotoisin oleva jääkäri Georg Ahlstedt, joka tosiaankin oli käynyt luonani ja jonka kanssa olin sangen yksityiskohtaisesti keskustellut Saksan-liikkeestä. Odotin nyt joitakin yksityisseikkoja, mutta kajoamatta lähemmin asiaan Mashkevitsh kysyi, tunsinko erään herra Nilssonin Tukholmasta; hän nimittäin olisi lähettänyt Ahlstedtin luokseni. Puhtaalla omallatunnolla saatoin vastata tähän kysymykseen kieltävästi, koska en tuntenut sen nimistä henkilöä. Silloin nousi Provolsky aivan aiheettomasti ja pyysi minun tarkkaan muistelemaan, enköhän sittenkin tuntisi kyseessäolevaa henkilöä. Ja hän puolittain huusi Nilssonin nimen useampaan kertaan. Selitin jyrkästi, että jos tuntisin jonkun Nilsson-nimisen herran Tukholmassa, ei mikään estäisi minua tunnustamasta sitä. – Mashkevitsh: 'Tunnetteko maisteri Kai Donnerin?' – 'En.' – 'Maisteri Nils Pippingin?' – 'En.' – 'Maisteri Ruuthin?' – 'En.' Tämän jälkeen keskeytti tutkintotuomari hetkiseksi, jolloin hän ääni ivallisena vakuutti Provolskylle, että minä valehtelen, koskapa samainen henkilö, joka oli käynyt tapaamassa minua Turussa oli myös tavannut Pippingin ja Donnerin Helsingissä, jonka takia oli enemmän kuin uskottavaa, että minä myös tunsin heidät. Silloin kuitenkaan minä en henkilökohtaisesti tuntenut Donneria, Pippingiä enkä Ruuthia. Viimeksimainitun kanssa olin kuitenkin värväysasioissa ollut yhteydessä. Ennenkuin Mashkevitsh ennätti tehdä uuden kysymyksen sekaantui Provolsky taas kuulusteluun:
"'Ettekö tunne maisteri Nils Pippingiä?' Ja kun viittasin äsken antamaani vastaukseen, lisäsi hän ikäänkuin jonkinlaiseksi selitykseksi:
"'Minäkin tunnen erään Pippingin.'
"'Tunnetteko Henrik Zilliacusta?' kysyi taas Mashkevitsh.
"Annoin myöntävän vastauksen. Jos varmasti olisin tiennyt, että Zilliacus jouluna 1915 oli mennyt 'das grosse Vaterlandiin', olisi vastaukseni varmasti ollut toinen. Tuttavuuteni Zilliacuksen kanssa katsoi Mashkevish todisteeksi rikollisuudestani: hän kuiskasi santarmipäällikölle, että 'tämä Zilliacus' kuului Saksassa oleviin suomalaisiin jääkäreihin. Hän sai aivan heti toisenkin todisteen. Ilmoitin nimittäin tuntevani Edvard Bruhnin. Tästä tuttavuudesta kehittyi pitempi ajatustenvaihto selittäessäni, etten ollut tavannut Bruhnia sitten kuin yliopistollisilla kesäkursseilla Turussa 1913. Mashkevitsh epäili tämän tiedonannon paikkansapitäväisyyttä. Lopulta hän sanoi: 'Te valehtelette. Bruhn ei ollut silloin vielä ylioppilaskaan.' Viittasin sanotun vuoden kursseihin osaaottaneiden luetteloon.
"Kävisi aivan liian pitkäksi selostaa kaikki kysymykset, joita Mashkevitsh minulle esitti. Hänen päähuomionsa keskittyi rahavaroihin, joita olin saanut 'järjestöltä' Helsingissä ja jättänyt Levanderille. Harvinaisuutena mainittakoon kuitenkin, että hän katsoi minun käyntini Ekbergin kahvilassa syyslukukaudella 1915 olevan vahvan todisteen rikollisuudestani.
"Kuulustelu kesti suunnilleen puolitoista tuntia. Tulkki luki nyt ruotsiksi, mitä Mashkevitsh oli kirjoittanut, jonka jälkeen minä sain allekirjoittaa pöytäkirjan. Tämän jälkeen ojensi Mashkevitsh minulle kirjallisen päätöksen, jonka mukaan minua aktiivisesta osanotosta Suomen erottamiseen Saksan avulla syytettäisiin venäläisen rikoslain 100-102 pykälien mukaan ja pidettäisiin vankilassa, kunnes asia on loppuunkäsitelty. Tästä päätöksestä oli oikeus valittaa Pietarin piirioikeuteen.
"Ennen poistumistani pyysin saada tavata vanhempiani, minkä herra tuomari suvaitsi myöntää. Samalla hän selitti jyrkästi, että kohtaaminen saattoi tapahtua ainoastaan hänen läsnäollessaan ja että mahdollisen kirjeenvaihdon tuli myös tapahtua hänen kauttaan.
"Nyt tuli Levanderin vuoro, ja hänelle tehtiin pääasiassa samanlaiset kysymykset kuin minullekin. Hänen kuulustelunsa kävi kuitenkin huomattavasti nopeammin. Kun lopulta Huhtamäkikin oli kuulusteltu ja vapautettu, – hän oli 16-vuotias poika ja hänet oli ilmiannettu siitä syystä, että hän oli ajatellut matkustaa Saksaan – sain hetkisen tavata vanhempiani. He olivat saapuneet kuulustelun aikana. Kun Levander vielä oli saanut tavata omaisiaan, lähdimme paluumatkalle lääninvankilaan, jonne saavuimme kello 11 illalla.
"Kuulustelusta mainittakoon lisäksi, että eversti Provolsky tarjosi minulle teetä ruokasalissaan sillä aikaa kuin Levanderia kuulusteltiin ja toi minulle päivän Åbo Underrättelserin luettavaksi. Hänen taloudenhoitajattarensa, joka tarjoili teetä, piti minulle pitkän esitelmän herransa hyvistä puolista sekä hänen hyvistä ajatuksistaan Levanderia ja minua kohtaan. Tutkintotuomari sitä vastoin oli hyvin paha herra ja täydellisesti vakuuttunut syyllisyydestämme. Hän uskoi kuitenkin, että nuori ikäni pelastaisi minut liian ankaralta rangaistukselta, mutta eihän koskaan voi tietää mitään ennakolta.
"Merkillisen nopeasti ihminen tottuu ahtaisiin olosuhteisiin ja helposti hänet saadaan tinkimään mukavuusvaatimuksistaan. Sen kuuden viikon aikana, jonka vietin Turun lääninvankilassa, oli oloni ainakin fyysillisesti täysin siedettävä. Totuin pitämään koko matkaa jonkinlaisena sanatoriokäyntinä, jolla oli vain se ikävä puoli, että sen pituus ei ollut määrättävissäni.
"Joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus vankilan kirkossa, joka oli rakennettu tukholmalaiseen Långholman tapaan, kuten vankilan vahtimestari minulle kertoi. En kuitenkaan voi jättää lausumatta jyrkkää tuomiotani sen sisustuksesta vangin kannalta katsoen. Toinen toisensa yläpuolella on häkkejä, juuri niin suuria, että ihminen voi seisoa siellä suorana. Jälestä tullut sulkee aina edellisen häkin laskemalla penkkinsä. Tämä penkki on viettävä ja niin korkea, että jalat tuskin ulottuvat lattiaan. Ellei siis katsonut parhaaksi jäädä seisomaan – joka ajanmittaan väsytti – täytyi kaiken aikaa tehdä kaksi liikettä, tosin itse asiassa yksinkertaisia, mutta silti vaivalloisia ja väsyttäviä. Keskeytymättä sai nousta penkille liukuakseen seuraavassa hetkessä alas. Jos vielä sattuu tapahtumaan, – kuten kerran, kun vakinainen pappi oli lomalla – että joku helvetinsaarnaaja sai tilaisuuden kokonaisen tunnin ajan maalata kiirastulen kaikkia kauhuja, pitäisi piintyneimmänkin syntisen tuntea olevansa sielullisestikin kaltevalla pinnalla. Ei, jos kerran jumalanpalveluksen vankilassa tulee vaikuttaa, mikä tietääkseni on tarkoitus, niin mielestäni voisi iankaikkiset rangaistukset jättää niistä pois. – Vankiahan jo muistutetaan päivisin ajallisesta rangaistuksestaan. – Ja enemmän tilaa pitäisi jättää sille opille, joka sisältyy Korkeimpaan käskyyn. Mutta samalla on välttämätöntä, että istumapaikat kirkossa järjestetään niin, että vanki voi olla vapaasti ja olosuhteisiin katsoen mukavassa asennossa.
"Niin kului aika neljänteen päivään elokuuta. Aamulla astui vankilanjohtaja koppiini ja selitti, että hänellä on ikävä uutinen minulle ilmoitettavana. Luulin ensin, että jotakin oli tapahtunut omaisilleni, joten päästin helpoituksen huokauksen kuullessani, että minut Levanderin seurassa siirrettäisiin Pietariin. Pyysin vankilanjohtajaa ilmoittamaan isälleni asiasta ja mahdollisuuden mukaan järjestämään niin, että saisin tavata vanhempiani. Jonkun hetken epäiltyään, mutta huomautettuaan, että on epävarmaa, milloin tulisin takaisin kotimaahan, lupasi johtaja suostua pyyntööni.
"Johtaja, piti sanansa. Sekä Levander että minä saimme ottaa jäähyväiset omaisiltamme.
"Saatuamme kellomme ja muut tavaramme olimme valmiit ajamaan vankivaunussa asemalle. Useimmat vartijat seisoivat alaeteisessä jättämässä meille hyvästit toivottaen rehellisen 'tervetuloa pian takaisin Suomeen'.
"Junamatka Pietariin oli erikoisen vaivalloinen ja väsyttävä. Olimme saaneet käytettäväksemme vankivaunun, ja vartioston muodostivat Turun lääninvankilan vahtimestari ja yksi vanginvartija. Edellämainittu oli lähetetty venäjänkielen taitonsa takia. Hän oli viipurilainen ja käynyt useasti Pietarissa. Levanderin kanssa olimme päättäneet matkalla keskustella asemastamme sekä valmistautua vieläkin yksityiskohtaisempaa kuulustelua varten. Tästä päätöksestä ei kuitenkaan tullut mitään. Meillä oli tuhansia muita miellyttävämpiä asioita keskusteltavana ja siksi siirsimme keskustelun puolustuksestamme, kunnes se oli liian myöhäistä.
"Muuan tapaus matkalta sietää tulla mainituksi. Kun vankivaunuosastomme katossa oleva ilmatuulettaja rämisi aivan hirveästi, ripustimme siihen päällystakkimme hiukan vaimentaaksemme räminää. Itse asetuimme kumpikin penkillemme. Silloin kuulimme, kuinka ovi äkkiä avattiin, ja selvä kauhunilme kasvoillaan osastoon astuva vahtimestari tuijotti katossa riippuvia päällystakkejamme. Tämä tapahtui puolenyön aikaan, ja vaunussa oli sangen hämärää. Pian hän kuitenkin huomasi meidän olevan hyvissä voimissa ja tokaisi: 'No, herrat, kuinka uni maistuu?' Mutta hän ei malttanut olla kysymättä, minkä takia olimme ripustaneet päällystakkimme kattoon... Ukkopahahan oli vastuussa meidän säilymisestämme, jonka lisäksi luonnollisesti piti valvoa, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa. Suomen asemalla Pietarissa oli elämää ja liikettä. Melko lailla tingittyämme hinnasta kahden ajurin kanssa saimme heidät viemään meidät Shpalernajaan, jonne kohta saavuimmekin. Huomion, jonka tällä pikaisella katsastuksella saimme Pietarin viipurilaisesta kaupunginosasta, voi kuvata lyhyesti: Epäsäännöllisten rakennusten sekasorto, pitkä silta, kuohuva elämä ja – loka. Venäläisen loan kanssa sain muuten pian tehdä sangen läheistä tuttavuutta. Ajoimme ensin harhaan, piirioikeuteen, joka oli samassa korttelissa kuin Shpalernajan vankila. Muuan dvornik opasti meidät oikeaan, matkaa ei ollutkaan kuin muutama askel nurkan ympäri.
"Mikäli muistan, emme Levanderin kanssa katsoneet vankilan julkisivua erikoisen peloittavaksi. Siinä oli suuria, hyvin suuria ikkunoita, joihin katse etupäässä pysähtyi sitäkin enemmän, kun niissä ei ollut rautaristikoita. Astuimme sitten pienelle ja likaiselle pihalle, ovi avattiin – ja elävä elämä jäi meiltä määräämättömään tulevaisuuteen. Nousimme muutamia portaita, jotka olisivat päässeet palkinnolle missä lokakilpailussa tahansa. Se avautui käytäväntapaiseen odotushuoneeseen, Levanderin kanssa minut osoitettiin istumaan penkille, kun taas turkulaiset vanginvartijat päästettiin vankilanjohtajan luokse jättämään kuljetuspaperit. Johtajan huone samoinkuin kanslia oli erotettu muusta vankilasta kalteriseinällä, jonka keskellä olevaa ovea vartioi avainnipulla varustettu vartija. Istuimme eteishuoneen pitemmänpuoleiselle seinustalle; vastapäätä oli ovi ja siinä kirjoitus: 'Kuhnja', keittiö, mitä vahvasti tuki huoneesta tunkeutuva kaalinhaju.
"Emme tarvinneet odottaa pitkään, kun kuulin nimeäni huudettavan, ja ovella seisova vartija viittasi minut astumaan huoneeseen. Minut vietiin kansliahuoneeseen, jossa kolme tai neljä vankilanvirkailijaa istui kukin pöytänsä ääressä. Erään luona seisoivat turkulaiset vanginkuljettajat, ja minut kutsuttiin sinne. Henkilöllisyyteni todettiin, arvoesineet otettiin pois, sitten sain mennä. Ennen lähtöäni kysyin kuitenkin suomalaiselta vartijalta, joka toimi tulkkina, saisinko pitää oman ruokani. Vastaus oli myönteinen.
"Samanlaisen toimituksen sai Levander kokea, sitten saimme vielä hetken seisoa käytävässä. Tällöin tapahtui jotakin, jota ovella seisova avainnippuinen ryssäläinen vartija katseli 'suu selällään'. Suomalaiset vanginvartijat paljastivat osaaottavasti meille päänsä jäähyväisiksi poistuessaan vankilasta. Se oli meille viimeinen tervehdys maanmiehiltä, Suomesta.
"Sitten lähestyi vartija, osoitti tavaroitamme, sanoi: 'idjom', ja niin läksimme. Nousimme joukon portaita, enkä oikeastaan tiedä, missä erosin Levanderista. Sain kiivetä vielä yksinäni sivuportaan, joka johti suureen ja varsin valoisaan käytävään. Siellä istui pöydän ääressä kookas, mustapartainen vartija, joka kädenliikkein teki minulle selväksi, että mukanani tuoma käsilaukku on tarkastettava. Sen hän tekikin perinpohjaisesti ilmoittaen, että suurin osa vaatetavaroistani, vanupeitteeni ja villatakkini oli jätettävä säilytettäväksi vankilan varastohuoneeseen. Loput – muutamia alusvaatteita, sukkia, käsi- ja taskuliinoja – sain ottaa mukaani selliin. Muuan hyväntahtoisen näköinen vahtimestari tutki innokkaasti mukana ollutta suomalais-venäläistä tulkkisanakirjaa. Hän oli nähtävästi tullut pöydän ääreen katsomaan vastatulleita. Muistan vielä selvästi, kuinka hän äkkiä kirkastui löytäessään tulkissa sanan olut – pivo. Hän toisti sanaa useampaan kertaan maiskuttaen ihastuneena suutaan. Yrjö Ruuth kertoi kerran myöhemmin, että hänellä Shpalernajaan tullessa oli mukanaan m.m. pussillinen hienoa sokeria. Vartija tarkasti sokerin kaatamalla siitä osan kämmenelleen, nuolasi sitä kielellään ja maun tunnettuaan ravisti rauhallisena sokerin tähteet kämmenestään pussiin. Menettely ei suinkaan lisännyt ruokahalua, varsinkin kun tämä vartija oli saanut häntä kuvaavan liikanimen 'snornäsan' – räkänokka.
"Vihdoinkin minut jätettiin yksin. Väsymys voitti ja nukuin sikeästi seinään kiinnitettyyn sänkyyn. Olin nukkunut kenties joitakuita minuutteja, kun heräsin siihen, että ovelle kolkutettiin. Ponnahdin valveilleni ja kuulin jonkun, todennäköisesti vartijan – huutavan joitakin käsittämättömiä sanoja. Oven kurkisteluaukossa näkyi kiiluva silmä. Sanoista käsitin ainoastaan yhden ainoan, joka – kuten jäljestäpäin tulin huomaamaan – muodosti venäläisen vanginvartijan pääasiallisimman sanavaraston: 'Nelsjaa' – ei saa, on kielletty. Istuuduin rauhallisena sängylleni ja annoin vartijan murista minkä halusi. Hän kohta huomasi, että tilanne vaati hänen puoleltaan kouraantuntuvampaa esiintymistä, jonka takia hän avasi oven, astui koppiin kiukkuisin ilmein, nosti sängyn seinälle – minäkin olin hänen saapuessaan noussut pystyyn – ja lukitsi sen siihen asentoon. Vihaisella äänellä ja uhkaavin liikkein lateli hän sitten joukon asioita, joiden tarkoituksena oli selvittää minulle, ettei sänkyä saanut laskea päivällä alas. Vähitellen opin sitten, että sen sai tehdä vain 12-1 välillä päivällä ruokalepoa varten. Lopun aikaa sai joko kävellä sellissä, seisoskella tai istua rautalevyllä.
"Ennenkuin sain tilaisuuden tilata yksityisruokaa, täytyi minun muutamina päivinä tyytyä tavalliseen vankilan ruokaan. Aikaisin aamulla, heti kello kuuden jälkeen, jaettiin kuumaa vettä teenlaittoa varten – teen sai vanki itse hankkia – ja heti sen jälkeen tuli päivän leipäannos, 2 naulaa ryssänlimppua. Myöhemmin tilasin joka aamu itselleni puolen naulaa – 'funttaa' – suunnilleen 225 grammaa valkoista leipää. Kello 12 tarjoiltiin varsin niukka ja muuten kehno päivällinen. Siihen kuului kalasta tai lihasta valmistettu perunasoppa tai myös annos paahdettuja tattariryynejä. Illalliseksi kello kuudeksi annettiin vuoroon hapankaalisoppaa, vuoroon tattarivelliä. Onneksi kykenivät kaikki meikäläiset hankkimaan itselleen oman muonituksen, mutta joitakuita oli kuitenkin, jotka saivat tyytyä pelkkään vankiruokaan. Eipä sillä, että tilaamalla hankittua ruokaa kannatti kehua, mutta se oli kuitenkin vaihtelevampaa ja runsaampaa. Kun kaksi pohjalaista vapaaksi päästyään keskusteli vankilan ruokaoloista, päätteli toinen heistä, että he olivat saaneet syödä 'sianruokaa'. Tähän lisäsi toinen, jotta jos siellä kotona olisi tuollaista ruokaa tarjottu sioille, olisivat ne kääntäneet kaukalonsa ylösalaisin. Riittämättömän ravitsevan ja terveellisen ruuan puutteessa joutui useampikin suomalainen sairasvuoteelle. Niinpä sairasti vanha, kunnon kemiläinen Winter – hänkin Ahlstedtin uhreja – vaikeata keripukkia, mainitakseni vain yhden esimerkin. Mitä pitemmälle aika kului, sitä huonommiksi muuttuivat ruokaolot. Muutamia päiviä ennen maaliskuun vallankumousta en saanut enää tilaamalla vehnäleipää. Kun viittasin tilauslistaani ja valitin asiasta, vastasi hiukan suomea taitava osastonvartija:
"'No, kun ei ole.'
"Ilmoitus oli mahdollisimman selvä.
"Aika vieri kuin matelemalla. Ajatelkaa, eihän siellä ollut mitään vaihtelua, ei kuin ikävän ja yksitoikkoisen päivän jälkeen laskeutua levolle herätäkseen aamulla kenties vielä yksitoikkoisempaan ja pitkäveteisempään. Ulkomaailmasta elimme aivan eristettyinä. Ainoat äänet, jotka kerran pääsivät tunkeutumaan kuuluviin, olivat hautausmarssin säveleitä.
"Kesä Shpalernajassa oli sietämättömän kuuma ja tukahduttava. Sekä kopissa että pihalla vallitsi sama kuumuus – todennäköisesti suomalaissaunan lämpömäärä. Syyskuusta lähtien – uutta aikaa – muuttui ilma siedettävämmäksi. Sitten tuli sateinen ja myrskyinen lokakuu. Lämpömäärä laski nopeasti ja sellissä tuntui varsinkin öisin kolealta. Vankilassa oli kyllä keskuslämmitys, mutta se otettiin käytäntöön vasta lokakuun ensimmäisenä päivänä vanhaa aikaa. Ja vain kerran koko talven kuluessa oli sellini läpi kulkeva lämpöjohto niin kuuma, etten voinut koskettaa sitä paljaalla kädellä. Sillä kertaa oli vankilanjohtaja tarkastamassa ja toteamassa, että kaikki oli 'harashoo'. Minun koppini oli vankilan ylimmässä eli seitsemännessä kerroksessa ja katto 'tippui' koko talven. Se ei suinkaan ollut miellyttävää, ja olisinkin epäilemättä koettanut päästä kerrosta alemmaksi, ellen olisi pelännyt menettäväni yhteyttä Levanderin kanssa. Olimme näet kerran omaistemme tapaamismatkalla todenneet, että Levanderin selli oli minun selliäni vastapäätä pihan toisella puolella olevassa rakennuksen sivustassa. Kun sähkövalot sytytettiin, vaihdoimme me päivittäin tervehdyksiä merkinannoilla. Tätä varten nousimme mukavuuslaitokselle seisomaan ja nojauduimme sellin akkunaa vasten. Sähkövalossa piirtyivät yläruumiin ääriviivat selvinä ruudulle, jolla kaikki käden liikkeet saattoi myös selvästi havaita. Kehitimme vähitellen merkkikielen, jolla keskustelimme. Ymmärrettävästikin odotimme halusta iltoja, jotka käytimme merkkikielikeskusteluun. Usein oli meidän käydä huonosti, kun vartija sukkasillaan tai huovikkaissaan hiipien pitkin käytävää työnsi tirkistysreiän sivulle ja tapasi meidät täydessä touhussa. Hänen uhkauksensa ilmoittaa asia vankilanjohtajalle ja saattaa meidät vuorokaudeksi karsseriin vedelle ja leivälle tekivät meidät joksikin aikaa 'pidättyväisiksi', sillä karsserirangaistus ei ollut leikin asia. Tosin en henkilökohtaisesti joutunut sitä kokemaan, koska vartijat uudistetuista vakuutuksistaan huolimatta eivät milloinkaan toteuttaneet uhkaustaan, mutta monet muut suomalaiset sitävastoin saivat tutustua siihen, kuten lääketieteen kandidaatti Väinö Lindén. Pikkumainen vartija oli ollut hänelle hävytön, jonka johdosta Lindén kiukuissaan nakkasi vartijan ovea vasten. Seuraus oli vuorokauden aresti vedellä ja leivällä. Hänet vietiin aivan pieneen ja pimeään koppiin, jonka ainoana sisustuksena oli penkki. Käveltyään aikansa edestakaisin istuutui hän lepäämään. Heti nousi hän kuitenkin taas jalkeille, sillä hän tunsi, että koko ruumis kihisi. Aluksi hän luuli sen johtuvan hermostuneisuudesta, mutta kun hän siveli ruumistaan, sai hän kätensä syöpäläisiä täyteen. Luonnollisestikaan ei enää kannattanut ajatella lepoa; hän käveli 24 tuntia edestakaisin, ja useasti narskahteli jalkojen alla, sillä pimeä koppi vallan vilisi russakoita ja luteita. – Mutta kaikkialla vankilassa oli runsaasti näitä elukoita, varsinkin russakoita. Ne eivät kuitenkaan olleet erikoisemman harmillisia, paitsi milloin – joka tapahtui usein – niitä tarjoiltiin sopassa.
"Levanderin lisäksi olin yhteydessä nuoren suomalaisen Rossin kanssa, joka asui minusta kolmannessa sellissä. Kerroksemme läpi johtavaa vesijohtoputkea myöten kuuluivat naputuksemme selvästi toisillemme. Käytimme edullisesti morse-järjestelmää. Lyhyenä puolen tunnin kävelyaikana vankilan pihamaalla vaihdoimme, mikäli ankara vartiointi salli, tervehdyksiä niiden kanssa, joiden ikkunat tiesimme. Erikoisesti muistan neljännen kerroksen toisen sivustan nurkka-akkunan – Sihvon. Väsymättömästi hän heilutteli nenäliinaa.
"Kylvyn – tai paremminkin suihkun – saimme joka toinen viikko. Olisi väärin sanoa, että tämä toimitus teki ihmisen puhtaammaksi, mutta se oli kuitenkin vaihtelua arkipäiväisyyden yksitoikkoisuudessa, ja silloin tällöin saattoi matkalla tavata jonkun tuttavan. Kylpymatkalla vietiin ensin alakerroksen käytävään, jonka vieressä olevissa kopeissa sai odottaa vuoroaan. Koppien seinät oli töhritty täyteen tiedonantoja ja terveisiä. Esimerkkinä niiden laadusta mainitsen tässä vain yhden: 'Es lebe Hindenburg! Hoch!' Itse kylpyhuone oli inhoittava. Siellä oli amme ja suihkulaitos. Lattia ja seinät olivat äärimmäisen likaiset ja liukkaat, muuta telinettä vaatteille ei ollut kuin monen vuoden lian peittämä rahi.
"Koko vankilan puhtaanapito oli mahdollisimman pintapuolista. Ainoastaan käytäviä lakaistiin ja siivottiin, ja tekihän vartija päivisin kierroksen selleissä, jolloin savukkeenpätkät korjattiin. Mutta niin perinpohjainen suursiivous kuin Turun lääninvankilassa ei tullut kysymykseenkään. Aivan sattumalta sain siellä koppini pestyksi ja siivotuksi. Vesijohto oli jotenkuten mennyt epäkuntoon, ties mistä syystä. Joka tapauksessa eräänä aamuna herätessäni huomasin vesijohdon uhkaavasti vuotavan. Tein tästä luonnollisesti heti vartijalle ilmoituksen, ja hän lupasi kutsua sepän.
"Tunti tunnin jälkeen kului, mutta seppää ei kuulunut. Vesilammikko levisi yli koko lattian, niin että oli pakko vetää kalossit jalkaansa. Soitin uudelleen vartijaa ja pyysin häntä kutsumaan osastovahtimestarin. Tämä tuli, työnsi päänsä ruokaluukusta koppiini ja sanoi: 'No, mitäs tahdot?'
"Kehoitin hänen käyttämään silmiään ja osoitin lattiaa. Nyt hänkin ymmärsi. 'On juur' niinkuin meress',' sanoi hän luvaten puolestaan heti lähettää sepän.
Arviolta tunnin kuluttua saapui jonkunlainen käsityöläinen, joka ruuvasi hanan irti ja pani sinne uutta tiivistettä. Mutta työnsä aikana hän sai koppini sellaiseen siivoon, että vartija hänen poistuttuaan kutsui kaksi ryssäläistä vankia ja pani heidät pesemään koppini lattian perinpohjin. Se ei suinkaan ollut helppo tehtävä, sillä paksu veden liottama likakerros peitti lattian. Liioittelematta voin sanoa, että puhdistus kesti runsaan tunnin.
"Lukeminen oli vankilassa ainoa ajanviete. Vankilan kirjasto oli sangen monipuolinen, siellä olivat edustettuina suoraan sanoen kaikki maailman kielten kirjat, lukuunottamatta suomea ja pohjoismaisia kieliä. Vähitellen kerääntyi kuitenkin pienehkö varasto ruotsin- ja suomenkielistä kirjallisuutta vankien saamista lahjakirjoista, jotka nämä luettuaan lahjoittivat vankilan kirjastoon. Kirjastosta sai viikossa lainata kolme teosta sivumäärästä riippumatta. Luin miltei yksinomaan saksan- ja venäjänkielisiä kirjoja, joista varsinkin viimemainittuja, koska ne tuottivat vaikeuksia – luin niitä kotonani lähetetyn sanakirjan avulla –, ja ne kestivät siis kauemmin lukea kuin suomalaiset ja ruotsalaiset kirjat.
"Kaikki kotoa lähetetyt kirjat tutki ensin Mashkevitsh antaen niiden usein lojua tarpeettoman kauan työpöydällään, ennenkuin lähetti vastaanottajalle. Samoin hän teki kirjeillekin. Niinpä sain minäkin kerran kirjeen, joka oli lähetetty Turusta puolitoista kuukautta aikaisemmin. Säännöllisesti olivat minun muutkin kirjeeni kymmenen päivän vanhoja saadessani ne.
"Marras- ja joulukuun vaihteessa – en muista päivämäärää tarkemmin – alkoi mielenkiintoisempi ajanjakso, jota kesti aina venäläisten jouluun. Silloin nimittäin alkoi 'rikollisten suomalaisten' kuulustelu. Eräänä päivänä tuli vartija ja sanoi: 'Vsud'. Se merkitsi oikeusistuinta. Tämä ei ollut minulle kylläkään mitään ihmeellistä, sillä kolme kertaa, jolloin omaiseni kävivät minua katsomassa, oli vartija käyttänyt samaa kutsua. Eikä se niin väärin ollutkaan, sillä omaisten kohtaukset tapahtuivat Mashkevitshin työhuoneessa piirioikeuden huoneistossa. Mutta tällä kertaa aavistin jotakin erikoista olevan tekeillä, koskapa juuri muutamaa päivää aikaisemmin olin tavannut siellä äitini. Panin kauluksen kaulaani, hatun päähäni ja menin käytävään. Siellä odotti jo suuri joukko suomalaisia 'poliittisia rikollisia', heidän joukossaan Yrjö Ruuth, jonka olin tullut tuntemaan jo syyskuussa tavatessani ensi kerran äitiäni. Hän kohtasi samalla kertaa omaisiaan. Meitä kertyi yhteensä parikymmentä miestä, ja kiivaasti arvioimme keskenämme, minne meidät nyt vietäisiin. Emme kuitenkaan päässeet asiasta selvyyteen. Vanginvartijan johtamana tulimme ensimmäisen kerroksen käytävään, jossa kohtasimme lisäksi kolmisenkymmentä suomalaista. Nimemme huudettiin, meidät järjestettiin sotamiesten vartioimiin riveihin. Kuului komentohuuto, vankilaupseeri tarkasti nimenhuudolla, että kaikki olivat mukana. Sen jälkeen komennettiin käännös vasempaan ja sapelit esille, jonka jälkeen koko roikka lähti liikkeelle. Muutamien askeleitten jälkeen pysähtyi kulkue suljetun oven eteen. Se avattiin, ja me astuimme 'Kuoleman laaksoon'. Sana kaipaa selityksen. Shpalernajan vankila oli näet salaperäisten maanpäällisten ja -alaisten käytävien kautta yhdistettynä piirioikeuteen. Vankilan ja ensimmäisen käytävän välillä oli pieni, sisäpuolelta molempiin suuntiin suljettu heikosti valaistu putka, jossa valkohapsinen vanginvartija vietti aikansa avaten ja sulkien. Täydellisesti kuihtuneet muumiomaisen elottomat kasvonpiirteet vaikuttivat sen, että häntä ilman muuta sanottiin 'Kuolemaksi'. Innokkaasti keskustellen jatkui kulku pimeiden ja likaisten käytävien kautta edelleen piirioikeuteen. 'Täällä on niin tosiryssäläistä ja likaista', totesi Yrjö Ruuth kerran.
"Piirioikeudessa vietiin meidät heti suureen ja valoisaan istuntosaliin, jonka seinät oli koristettu viimeisten tsaarien luonnottoman suurilla muotokuvilla. Vihreällä vaatteella peitetyn pöydän ääressä seisoi kaksi herraa venäläisissä univormuissa ja kaksi siviilissä. Meitä kehoitettiin istuutumaan pöydän ääreen, jossa oli paperia ja kynä itsekullekin. 'Tämähän alkaa jo näyttää kuin valmistautumiselta kirjalliseen tenttiin yliopistossa', kuiskasin Ruuthille ja Levanderille, joiden viereen olin sattunut. 'Ainoa ero on vain, että me yliopistotenteissä tiesimme tavallisesti liian vähän, mutta täällä aivan liian paljon.'
"Istuuduttuamme selosti toinen siviiliherroista – he olivat kielenkääntäjiä – suomeksi, että meille luetaan nyt kuulustelupöytäkirjamme samoinkuin ilmiantajien kertomukset, ja meidän tulisi kirjoittaa paperille, jos luetussa havaitsisimme jotakin huomautettavaa. Kielen perusteella meidät sitten jaettiin kahteen ryhmään, ja ruotsalaiselle ryhmälle osoitettiin paikka pienemmän pöydän ääressä. Ruotsalainen tulkki, joka Ruuthin arvelujen mukaan oli entinen santarmikätyri, istuutui pöydän päähän, me sivuille, ja luku alkoi. Yksitoikkoisesti ja ilman pitempiä taukoja jatkui sitä kaksi tuntia. Sitten tuli tauko, väliaika, jonka aikana saimme liikuskella vapaasti salissa sekä sitä rajoittavassa pienemmässä huoneessa, jossa tupakoiminen oli sallittu. Muuten oli tupakoiminen selleissäkin vapaa, mutta sieltä ei saanut ottaa tupakoita mukaansa. Niinpä pöytäkirjojen lukuun mennessä sekä sieltä palatessa toimitettiin aina ruumiintarkastus, joka vartijasta riippuen saattoi olla pikkumainen. Minun kerrokseni vartijoita ei voi pikkumaisuudesta moittia, mutta siitä huolimatta he tutkivat taskuni tarkoin. Lähtiessäni toisen kerran pöytäkirjojen lukuun olin ottanut savukkeita ja tulitikkuja. Vartija löysi ne ja selitti, että ne on jätettävä selliin. Ilmoitin, että tutkintotuomari salli meidän tupakoida piirioikeudessa. Antamatta minun selitykseni vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä vartija asetti tupakkani ja tulitikkuni rauhallisesti peltipöydälle. Mutta sitten keksin salakuljetuskeinon. Kiersin savukkeet nenäliinaan, jonka asetin vatsani kohdalle liivin alle. Kepponen onnistui mainiosti, ja luulen useimpien tovereitteni käyttäneen samaa menettelytapaa. Varmaa vain on, että vahvasti tupakoitiin, kun oltiin päästy alakerroksen eteiseen.
"Ensimmäisinä päivinä, ja aina milloin luettiin jotakin mielenkiintoista pöytäkirjaa, kuuntelimme huomaavaisina, mutta myöhemmin annoimme niille palttua ja juttelimme keskenämme kaikista mahdollisista maailman asioista. Ruotsinkielisten pöydän ääreen muodostuikin sen takia aivan itsestään pieni ryhmä, joka miltei täydelleen 'ignoreerasi' tulkin paksuine paperipinkkoineen. Tähän ryhmään, jonka Levander risti 'valekerhoksi' ja jonka puheita Ruuth sattuvasti sanoi 'jutuskeluksi hirsipuun varjossa', kuuluivat paitsi edellämainittuja Ruuthia ja Levanderia, proviisori Rex Strömberg ja Viktor Granlund, molemmat viimemainitut Pohjanmaalta samoinkuin allekirjoittanutkin. Miltei kaikissa 'valekerhon istunnoissa' oli läsnä myös lääket. kand. Lindén, vaikkakin hän oikeastaan kuului suomalaiseen pöytään. Kun jotakin tärkeätä paperia luettiin emmekä antaneet häiritä keskusteluamme, lähetimme tavallisesti Strömbergin kielenkääntäjän viereen ottamaan selvän sisällöstä sekä huomauttamaan, milloin meidän nimiämme mainittiin. Milloin tulimme liian kovaäänisiksi, naputti kääntäjä – 'kettu' – pöytään ja vaati hiljaisuutta. Se auttoi taas hetkeksi.
"Vaikkakin nämä pöytäkirjanlukutilaisuudet muodostuivat niin ollen suureksi virkistykseksi, oli niillä ikävä kyllä oma varjopuolensakin. Kävi näet selville, että moni syytetyistä oli ilman mitään syytä tunnustanut syytteen oikeaksi ja sitäpaitsi antanut tietoja toisistakin tähän kohtalokkaaseen peliin osallistuneista, peliin, jossa panoksena oli ihmishenki ja voittona onnellisessa tapauksessa Suomen itsenäisyys.
"Pöytäkirjojen lukeminen keskeytettiin joksikin aikaa venäläisen joulun ja uudenvuoden takia ja aloitettiin uudelleen tammikuun puolivälissä. Niitä jatkui sitten muistaakseni kaksi viikkoa, jolloin ne taas keskeytettiin. Ja tähän keskeytykseen ne sitten loppuivat. Varmaankaan ei ollut viranomaisten tarkoitus, että niin kävisi, koska suuri määrä pöytäkirjoja oli vielä tarkastamatta ja uusia yhä saapui, mutta kun viikko toisensa jälkeen kului ilman viranomaisten toimenpiteitä, tuli maaliskuun vallankumous ja lopetti vankeuden, tutkimiset ja paljon muuta.
"En voi jättää mainitsematta sitä lohtua ja toivoa, joka kaikesta huolimatta vallitsi mielissämme. Ja kuitenkin oli asemamme erikoisen vakava: useimmille kuvasti tulevaisuudessa kuolemantuomio tai monivuotinen pakkotyö Siperiassa, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi. Se aavistamaton, johon siihen aikaan laskettiin ja luotettiin, johtui toivomuksesta, että Saksan sotaliikkeet itäisellä rintamalla muodostuisivat siihen suuntaan, että ne joko suoraan tai epäsuorasti johtaisivat meidän kohtalomme muutokseen. Ja pitkäaikainen pöytäkirjojenluku lisäsi tietysti meidän mahdollisuuksiamme. Vahva luottamus Saksan aseiden menestykseen vaikutti, että äärimmäisen niukkoja sotatietoja 'Hallituksen Sanansaattajassa' ja 'Russkij Invalidissa' – ainoat sanomalehdet, joita meille annettiin – tutkittiin mitä suurimmalla innostuksella ja jännityksellä. Olimmehan jo Suomen lehdistä oppineet lukemaan rivien välistä, ja tämä taito tuli nyt mitä suurimmassa määrin käytäntöön. Pöytäkirjanlukutilaisuuksissa keskusteltiin sitten sanomalehtien tiedonannoista, ja niiden avulla koetimme parhaan kykymme mukaan päästä selville todellisesta tilanteesta. Muistan erikoisesti, minkä vilpittömän ilon tieto Bukarestin valloituksesta herätti keskuudessamme. Sivumennen voi vielä mainita, että saksalaisystävällinen mieliala vallitsi meissä kokonaan, ja kerran muun muassa ilmeni siten, että matkalla vankilasta piirioikeuteen aloimme laulaa 'Die Wacht am Rhein'. Tapaus kuulostaa uskomattomalta, mutta on sittenkin aivan tosi. Venäläiset sotilaat, jotka tällöin paljastetuin sapelein saattoivat meitä, eivät nähtävästi aavistaneetkaan, että lauloimme heidän vihollisensa kansallislaulua. Nämä venäläiset vartiosotilaat olivat muuten hyvänahkaisia miehiä, jotka ilman suurempaa virkaintoa tekivät tehtävänsä. Kerran satuimme kuitenkin saamaan ikävän vartiopäällikön, joka rettelöi kanssamme kaikin tavoin ja piirioikeuteen päästyämme teki ilmoituksen tutkintotuomarille, että olimme matkalla puhuneet ja elämöineet. Tulkit saivat silloin tehtäväkseen esittää meille ankaran varoituksen, että matkalla tutkintosaliin ja sieltä takaisin emme saaneet puhella, vaan piti tarkoin noudattaa vartiopäällikön määräyksiä. Muussa tapauksessa olisivat sotilaat oikeutetut käyttämään aseitaan. Kun 'kettu' piti tätä kehoituspuhettaan, kuului 'valekerhon' nurkasta murinaa. Tästä ärsyyntyneenä toisti kielenkääntäjä varoituksen hyvin uhkaavassa ja vaativassa äänensävyssä. Hän lisäsi muun muassa jotakin sellaista, että sotilaat saivat vaikkapa tappaa sen, joka uhitteli tottelemasta nyt annettua määräystä. Olimme kaikki luonnollisesti hyvin katkeroituneita tällaisesta puheesta, ja Yrjö Ruuth selitti, että tulkin tehtävänä oli vain kielenkääntäminen, mitään täydennyksiä hänen ei tarvinnut lisätä.
"Aivan aavistamatta puhkesi sitten Venäjän vallankumous ja sen mukana tuli vapaus. Tietysti olimme kuulleet hölistävän vallankumouksesta, – niinpä ilmoitti Levander minulle eräänä iltana, että eräs venäläinen sosiaalidemokraatti, joka asui hänen sellinsä viereisessä, oli naputellut, että vallankumous puhkeaisi uudenvuoden yönä. Hän omasta kohdastaan epäili varmaa aikamääräystä, mutta vakuutti, että tiedonanto sellaisenaan oli aivan luotettava. Sekä Levander että minä olimme kuitenkin sangen epäileviä. Olihan jo silloin, paljon aikaisemmin, kun vielä olimme vapaina, liikkunut epämääräisiä huhuja vallankumouksesta, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi puhjeta Venäjällä. Luonnollisesti toivoimme parasta, mutta emme kuitenkaan muodostaneet mitään liioiteltuja harhakuvia.
"Niin saapui maanantai maaliskuun 12 päivä. Vankilassa meni kaikki entistä latuaan, minkäänlaista hermostuneisuutta ei saattanut havaita. Tosin oli Pietarin kaupungin komendantti joitakuita päiviä aikaisemmin julkaissut 'Hallituksen Sanansaattajassa' uhkaavan kirjoituksen, joka oli suunnattu lakkoilevia työmiehiä vastaan, mutta siinä olikin sitten kaikki. Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä kulki nykyinen jääkäriluutnantti Max Lindblom koppini ohi. Kun vartijaa ei ollut näkyvissä, huusi hän minulle, että kaupungilla ammutaan. Lindblom ja muutamia muita suomalaisia syytettiin vakoilusta, ja heidän asiaansa tutki sotaoikeus. En muista enää, missä se kaupungilla sijaitsi, ja se onkin sivuseikka. Kerran tai pari viikossa vietiin syytetyt joko autolla tai hevosella sotaoikeuteen läpikäymään asiassa syntyneet asiakirjat. Tänään piti Lindblomin tovereineen mennä sotaoikeuteen, mutta yllämainitusta syystä ei siitä tullut mitään. Lindblomin tiedonanto kuulosti tosin vakavalta, mutta hetkeäkään en uskonut, että se millään tavoin vaikuttaisi meihin. – Päivällinen tuotiin tavalliseen aikaan, ja hetki sen jälkeen sain viikon kirja-annoksen. (Maanantai oli minun ryhmäni kirjastopäivä.) Aterioituani sytytin savukkeen, irroitin vuoteeni ja ojentausin siihen. En voi sanoa, kauanko olin lepäillyt, kun mitä hirmuisin rähinä puhkesi. Alakerroksesta ja pihalta kuului raskaita iskuja, ja käytävissä kajahtelivat kovaääniset huudot ja potkut. Päästyäni hieman tilanteesta selville onnistuin käsittämään huutojen sisällön. Se oli osaksi käsky avata, osaksi kanssavangeille osoitettu vaatimus huutaa ja potkia. Ensimmäisestä purkautumisesta ei kulunut montakaan minuuttia, kun kuulin selvästi, kuinka allani olevassa kerroksessa ovi toisensa jälkeen avattiin. Hetken kuluttua kuulin juoksevien askeleiden lähestyvän oveani. Joku pysähtyi sen ulkopuolelle ja huusi minulle:
"'Pukeutukaa, toveri! Te pääsette vapaaksi!' Tottelevaisemmin ja kiireellisemmin lienee tuskin mitään kehoitusta noudatettu. Otin lakkini, päällystakkini ja kalossini ja kerkisin tuskin valmiiksi, kun ovi äkkiä avattiin, ja koppiini hyökkäsi partainen 'tavaristsch', revolveri kädessä ja huutaen: 'Eläköön vallankumous!' Vetäydyin vaistomaisesti askelen taaksepäin, mutta huomasin heti, että ryssä heilutteli revolveriaan vain kuumeisessa ilossa siitä, että vallankumous vihdoinkin oli tullut. Seurasin nyt ryssää käytävään, jossa hän jatkoi vapauttamistyötään, ja laskeuduin viidennen kerroksen käytävään, jossa tapasin joukon suomalaisia, mm. Yrjö Ruuthin ja Esko Riekin. Samassa joukossa läksimme sen jälkeen alakerrokseen ja pihalle. Saapuessamme työskenneltiin juuri paraikaa valtavin parruin vahvasti lukitun ulkoportin kimpussa. Se antoi myöten, ja ennenkuulumattomalla riemulla hyökkäsimme kadulle. Olimme vapaita...
"Vastakohta – päästyäni hiljaisimmasta yksinäisyydestä keskelle kuohuvaa joukkoa – oli niin suuri, ja vaikutteet, jotka kuumeisella kiireellä muutaman kymmenen minuutin ajan ajoivat toisiaan, olivat niin valtavia, että minä perin heikosti muistan tapahtumien eri yksityiskohdat. Kaikki vaikutti unennäöltä, ja meni päiviä, ennenkuin täysin tietoisena käsitti tapahtuman sisällön merkityksen. Silloin piti vain säilyttää ja varmistaa vallankumouksen meille lahjoittama vapaus. Mutta vallankumous oli vain keino, syyt lepäsivät syvemmällä. Saksan voitokkaat liikkeet itäisellä sotanäyttämöllä, nälkä ja sotaväsymys nostivat sen jättiläislaineen, joka mursi kaikki sulut, temmaten kaikki ja kaiken mukaansa.
"Isku iskulta seurasi mitä järkyttävimpiä romahduksia kaikilla aloilla. Entinen tsaarin-Venäjä sortui sirpaleiksi, ja nyt oli edessä täydellinen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen luominen. Ja vallankumouksen sekä sen seurauksien kautta avautui uusia mahdollisuuksia suomalaiselle itsenäisyysajatukselle, jonka toteuttaminen oli ollut meidän pyrkimyksemme.
"Olimme nyt vapaita, mutta tahdon jo etukäteen huomauttaa, että asemamme vapautumisemme jälkeen ei toistaiseksi suinkaan ollut kadehdittava, koska emme olleet varmoja vallitsevasta tilanteesta ja sitäpaitsi aivan pennittömiä. Useimmilla meistä oli vankilan kassassa ollut pieni rahasumma säilytettävänä, mutta vallankumoukselliset olivat ne takavarikoineet valloittaessaan Shpalernajan. Meidän tuli ensi tilassa saada tietoja tilanteesta ja tarpeellisia rahavaroja. Siltä varalta, että näyttäytyisi mahdottomalta heti matkustaa Suomeen, piti hankkia tilapäinen majoitus. Tarkoitusta varten jakauduimme kahteen ryhmään, joista toinen läksi etsimään tietä Suomen asemalle, toinen – sen mukana seurasin minäkin – päätti etsiä käsiinsä kirkkoherra Malinin koettaakseen hänen välityksellään saada toivotut tiedot ja rahat. Matkalla kohtasimme erään suomalaisen liikemiehen, joka, kuultuaan keitä me olimme, antoi meille neuvon matkustaa mahdollisimman nopeasti Suomeen ja sieltä edelleen Ruotsiin, koska meillä valtiopetoksesta syytetyillä ei suinkaan ollut syytä tuntea itseämme turvallisiksi Pietarissa. Tarvittiin vain pieninkin viittaus, että olimme olleet yhteistoiminnassa vihollisen kanssa, ja meidän olisi käynyt huonosti. Edelleen neuvoi hän, ettemme kulkisi yhdessä ryhmässä ja muutenkin oli herätettävä mahdollisimman vähän huomiota. Erotessamme hän antoi meille 200 ruplaa.
"Kirkkoherra Malin ei voinut antaa meille minkäänlaisia varmoja tietoja vallankumouksen laajuudesta ja voimasta, mutta myötätuntoisena hän suhtautui asiaamme. Mikäli muistan, avusti hän meitä rahasummalla jo tällä kertaa tavatessamme.
"Se ryhmä, joka kävi tapaamassa ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraa, oli ensin noin 30 miehen suuruinen. Seuraten kuitenkin saamaamme neuvoa katsoimme parhaaksi hajaantua pienempiin ryhmiin, jotka eri teitä menisivät Suomen rautatieasemalle. Yhteen sellaiseen ryhmään kuuluivat turkulaiset Lindblom, Levander ja minä sekä proviisori Rex Strömberg Uudestakaarlepyystä. Me emme ollenkaan tunteneet Pietaria. Viipurin kaupunginosa, jossa tiesimme Suomen aseman sijaitsevan, oli meille enemmänkin abstraktinen käsite kuin konkreettinen tosiasia. Mutta Strömberg selitti, että hän kerran, monta vuotta sitten oli käynyt Hampurissa, ja siksi hän kyllä selviytyisi Pietarissakin. Me hyväksyimme nauraen tämän jokseenkin omituisen selityksen ja annoimme Strömbergin ja Kohtalon ohjata. Ja hyvin kävi. Ei tosin suorinta tietä, mutta perille tulimme joka tapauksessa, ja se oli pääasia. Suomen rautatieasemalla oli osa tovereistamme jo sijoittautunut rautatievaunuun. He olivat olleet jo huolissaan meistä – matkamme oli kestänyt noin pari tuntia – ja lähettäneet pari nuorukaista etsimään meitä. Nuorukaiset palasivat hetken kuluttua ja tiesivät kertoa, että Preobraschenskin kaarti oli siirtynyt vallankumouksellisten puolelle.
"Asemalla odotti Levanderia ja minua mieluinen yllätys. Tapasimme nimittäin täällä erään tuttavan, joka toi meille terveiset ja rahaa kotoa. Ollenkaan aavistamatta vallankumousta hän oli samana päivänä saapunut Venäjän pääkaupunkiin. Hänen tarkoituksensa viedä rahat Shpalernajan kansliaan ei kaikeksi onneksi ehtinyt toteutua, sillä nyt hän sai antaa rahat suoraan meille. Sitäpaitsi tiesi hän Pietarissa erään henkilön osoitteen; tämä henkilö oli ollut auttajamme koko vankilassaoloaikamme ja palveli Suomen asemalla. Hänen luokseen menimme kolmisin. Meidät otettiin vastaan niin lämpimästi ja ystävällisesti, että vieläkin mielellään muistelee, ja tarjottiin asunto perheessä, kunnes voisimme palata takaisin Suomeen. Otimme tarjouksen kiitollisina vastaan, semminkin kun kotiinpaluumme oli aivan epävarma. Siitä olimme kuitenkin vakuutettuja, ettei se lähipäivinä tapahtuisi. Mehän emme tienneet mitään vallankumouksen vaikutuksesta Suomessa, meillä oli täysi syy otaksua, että siellä ei siitä tiedetty vielä mitään, tuskin edes tunnettiin sen kulkua Pietarissa. Jos siitä huolimatta olisimme matkustaneet kotiin, olisivat venäläiset santarmit tai heidän apurinsa vanginneet meidät uudelleen, sillä heillä oli meidän ansioluettelomme ja tuntomerkkimme hallussaan. Siksi päätimme toistaiseksi jäädä odottamaan. Ensimmäinen yö vapaudessa kunnollisissa vuoteissa, lämpimässä huoneessa ja ystävällisten ihmisten luona tuntui kuin sadulta. Levander ja minä emme voineet nukkua ollenkaan, makasimme vain valveilla ja puhelimme loputtomiin. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa ilmoitti isäntämme, että ikkunastamme voimme nähdä Shpalernajan palon. Vielä päivällisaikaan olimme istuneet telkien takana tässä vankilassa, jonka akkunoista nyt liekit hulmusivat korkealle sysimustalle taivaalle.
"Useimmat jättivät vankilan ottamatta mukaansa tavaroitaan, kuten alusvaatteita, sukkia, teekannuja, ym., joita sinne kuukausien aikana oli kertynyt kokonainen varasto. Sen vuoksi tehtiin lähipäivinä retkiä palaneeseen hävitettyyn vankilaan katsomaan, olisiko mitään jäänyt koskemattomaksi. Paljon emme sieltä enää löytäneet, sillä tuli ja ryssät olivat kyllä huolehtineet siitä, että kaikki arvokkaampi tavara oli tullut korjatuksi tai hävitetyksi. Kuitenkin löytyi aina jotakin; mikä löysi kirjan, mikä kamman tai harjan muistoksi vankila-ajaltaan. Ja tosiaankin oli mielenkiintoista käyskennellä vapaana siinä talossa, jossa oli monet pitkät kuukaudet elänyt eristettynä muusta maailmasta. Tuntui kuin olisi saanut avaimet asuntoonsa ja oli vapaa menemään ja tulemaan milloin halutti.
"Matkaillessamme kaupungilla olimme suuressa vaarassa tulla ammutuiksi minä hetkenä tahansa. Usein sattui, että kävellessä aivan rauhallisella kadulla alkoi konekivääri äkkiä jostakin ullakolta papattaa, aiheuttaen pakokauhun kävelevissä. Massisen veljekset kertoivat, että kun he sisarensa ja Rex Strömbergin kanssa eräänä päivänä kävelivät Liteinij Prospektilla, alkoivat konekiväärit rätistä ja kuulat vinkua korvissa. Pelastuakseen heidän oli pakko lyödä lähin ikkuna rikki ja kiivetä siitä sisälle. Ja meidän isäntämme oli kerran täytynyt ryömiä erään sillan alle hakemaan suojaa. Erikoisesti vainottuja olivat poliisit, joita vallankumoukselliset julmasti pahoinpitelivät. Yksityisiä murhia tapahtui siellä täällä. Niinpä muistan, että kun Levanderin kanssa ensimmäisen tai toisen päivän iltana vapautumisemme jälkeen tulimme suomalaisen aseman edustalla olevalle torille, näimme siinä vanhan everstin, joka juuri oli ammuttu. Pahaa aavistamatta hän oli matkalla kotiinsa, sillä hän oli vallankumoushallitukselta saanut luvan liikkua vapaasti. Äkkiä oli hänet ympäröinyt hurjasti kirkuva roskaväki. Ukko pidätettiin ja kuulusteltiin: hän oli eläkkeellä oleva eversti ja suuren perheen isä. Hän näytti paperinsa ja pyysi saada jatkaa matkaansa. Kansanjoukko näyttikin taipuisalta, mutta joukosta astui esiin keskenkasvuinen hurja roisto, painoi pistoolinsa everstin otsaan ja laukaisi. Tämä raaka teko herätti paheksumista joukossa ja 'ottakaa kiinni, ottakaa kiinni'-huudot kuuluivat usealta taholta. Mutta murhaaja oli jo kadonnut pimeyteen. Katukäytävällä makasi verissään vanha eversti, jonka sokea sattuma oli vienyt perikatoon. – Kun saavuimme paikalle, nostettiin hänet juuri tuotuun sairasvaunuun.
"Kun rautatievaunuista muutettiin kaupunkiasuntoihin, kävi toisen päivän aamuna joukko meitä perimässä tavaroitaan. Venäläiset sotilaat sulkivat kuitenkin sisäänkäytävän ja ehdottomasti kielsivät siitä kulkemasta. He selittivät, että koko asema-alue oli tyhjennetty, koska oli saapunut tieto, että junallinen hallitukselle uskollisia joukkoja oli lähtenyt Viipurista. Pitkien puheiden jälkeen saimme kuitenkin mennä omalla vastuullamme. Mukana oleviin säkkeihin sullottiin tavarat, ja mahtoi olla mainio näky, kun suuret säkit selässä palasimme matkalta. Erikoisesti muistan Yrjö Ruuthin, joka lakki takaraivolla, hiukset otsalla riippuen kantoi kahta suurta säkkiä. Päällystakin taskussa hänellä oli sitä paitsi kaksi korkitonta maitopulloa, joista joka askelella pulpahteli maitoa leveinä rantuina päällystakin liepeille. – Hallituksen joukkojen tuloa en enää muista; luultavasti ne käännytettiin takaisin, tai koko juttu oli temmattu tuulesta.
"Lähipäivinä keskusteltiin kokouksissa kirkkoherra Malinin luona siitä, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä päästäksemme yhteyteen kotimaan kanssa. Lopuksi tultiin siihen tulokseen, että Helsinkiin oli lähetettävä suomalainen juristi, joka selittäisi Venäjällä vallitsevaa tilannetta ja pyytäisi suuriruhtinaskunnan valtuutettuja edustettuja matkustamaan Pietariin neuvottelemaan vallankumoushallituksen kanssa.
"Tähän toimeen ajateltiin ensin Yrjö Ruuthia, mutta asiaa tarkemmin harkittua katsottiin epäviisaaksi ja vaaralliseksi panna hänet alttiiksi santarmien mahdolliselle pidätykselle.
"Venäjän hallituksen puolesta oli sillä välin otettu yhteys Pietarissa asuvien suomalaisten kanssa lähinnä saadakseen tietoja Suomesta sekä niistä vaatimuksista, jotka siellä suoritettaisiin lunnaiksi. Eräässä sellaisessa kokouksessa oli Suomi-ystävä Protopopoff läsnä. Hän piti tuntehikkaan puheen suuressa arvossa pidetyn ystävänsä Leo Mechelinin muistolle. Suomalaisten puolelta ei voitu mitään varmaa vaatimusta tarkoin määritellä, ennenkuin viralliset edustajat olivat saapuneet, mutta taustana Suomen mielialassa ilmeni se vuosi vuodelta kasvanut sortopolitiikka, jota tsaarillinen Venäjä oli siellä harjoittanut. Eräässä myöhemmässä kokouksessa, joka pidettiin ruotsalaisen seurakunnan pastorinkansliassa, oli myös saapuvilla Suomen asiain ministeri Roditscheff. Samoinkuin Protopopoff puhui hänkin myötämielisesti suomalaisten tunnetusta lojaalisuudesta valtakuntaa kohtaan, jonka lojaalisuuden uusi Venäjä kyllä ymmärtäisi. – Status quo ante Bobrikoff saataisiin Suomeen, ja toiveita myös poliittisten rikollisten armahtamisesta annettiin. Mutta käsittäisikö tämä armahdus myös saksalaisen liikkeen edusmiehet Suomessa, jätettiin kuitenkin sanomatta. Minulla on syytä olettaa, että Venäjän uusi hallitus oli sitä mieltä, että he olivat valtakunnan vihollisia, ja heitä käsiteltäisiin sen mukaan. Tähän suuntaan kävi oikeusministeri Kerenskin puhe, kun hän adjutanttinsa kautta antoi tervehtiä vallankumouksen vapauttamia suomalaisia; he oikeastaan saivat kiittää erehdystä siitä, että olivat vapautuneet, ja sen tähden tekisivät parhaiten, kun mitä pikimmin poistuisivat maasta.
"Sillä välin saapui muutamia valtuutettuja Pietariin. Heidän tuloaan odotettiin mielenkiinnolla, sillä heidän toivottiin tuovan mukanaan selvän ohjelman, jossa Suomen vaatimukset määrättäisiin. Tämä toivo petti meidät; valtuuskunnan jäsenet eivät olleet läheskään kypsyneitä siihen tärkeään tehtävään, joka vaati pontevasti painostamaan ryssille vaatimuksemme. He esiintyivät pikemminkin niin hovimaisesti, että venäläisellä taholla ihmeteltiin esitettyjen vaatimusten vaatimattomuutta. Ja tilannetta tarkastaessa tulee muistaa, että se oli erikoisen suotuisa myönnytyksiä antamatta vahvasti ajaa läpi laajempi ohjelma, sillä Venäjän sisäinen rintama oli arveluttavasti heikentynyt vallankumouksessa, ja ulkorintama oli katkennut. Olen myöhemmin saanut tietää, että juurimuodostettu ylioppilasvaltuuskunta esitti eduskunnan valtuutetuille ne vaatimukset, jotka ylioppilaat toivoivat käsiteltäviksi, mutta ne oli jätetty ottamatta huomioon. Kuitenkin saa arvostelu valtuutettujen toiminnasta jäädä tämän kuvauksen ulkopuolelle syystä, etten ole pätevä arvostelemaan heidän vaikeaa työtään. Eduskunnan valtuutettujen tehtävänähän oli siihen saakka ollut ensi sijassa saada aikaan yhteistoiminta eri puolueiden välillä sisäpoliittisissa asioissa. Nyt oli heidän odottamatta otettava kanta meidän suhteestamme Venäjään valtio-oikeudellisessa järjestyksessä. Että siitä huolimatta olen kosketellut tätä asiaa, johtuu siitä pettymyksestä, jota minä ja toverini tunsimme valtuutettujen esiintymisen johdosta. Me olimme tehneet panoksemme päämääränä itsenäinen, vapaa Suomi – status quo ante Bobrikoff vaikka lisätyilläkin oikeuksilla merkitsi joka tapauksessa edelleenkin yhteyttä Venäjän kanssa. Valtioyhtenäisyys jäisi horjumattomaksi, Venäjän tasavalta käsittäisi myös Suomen, mitä hyötyä oli siis ollut työstämme? Kerenskin kautta oli Venäjän mielipide jo lausuttu julki. Jäisivätkö Jääkäripataljoona 27 ja vapautetut poliittiset vangit isänmaattomiksi patriooteiksi? Siinä kysymyksiä, jotka pyörivät aivoissamme. Poliittisesti hyvin sekavin tuntein odotimme kotimaahan pääsyä.
"Niissä kokouksissa, joita suomalaiset pitivät, edustimme me, Yrjö Ruuth, Esko Riekki ja minä vapautettuja suomalaisia. Ensi alussa tuntui oudolta seurustella ihmisten kanssa ja ottaa osaa keskusteluun isänmaan tulevaisuudesta, kun viikkoa aikaisemmin oli ollut kuin vangittu eläin häkissään. Eräässä kokouksessa herätettiin kysymys, kuinka meille valmistettaisiin mahdollisuus päästä kotimaahan. Suomalaisen passitoimiston johtaja, vapaaherra Bruun ilmoitti haluavansa valmistaa meille passit, mutta epäilimme ottaa hänen hyväntahtoista tarjoustaan vastaan, koska hän sen takia olisi helposti voinut joutua ikävyyksiin, eikä sitäpaitsi ollut ollenkaan sanottu, että sellaisilla papereilla olisi ollut toivottu vaikutus. Luulen hänen kuitenkin kirjoittaneen muutamia passeja, mutta käyttikö niitä kukaan, on minulle tuntematonta. Kotimatka järjestettiin toisella tavalla. Mutta ennenkuin käyn siitä puhumaan, mainitsen vielä vähän oleskelustamme Pietarissa.
"Eräänä iltapäivänä istuessamme kokoontumishuoneistossamme saapui sinne kaikkien iloiseksi yllätykseksi maisteri Mauritz Mexmontan, joka oli vapautettu Schlüsselburgista. Harmaantuneen, mutta vielä joustavan aktivistin lausui Yrjö Ruuth tervetulleeksi. Sihvo piti myös kerran puheen, jossa hän kielsi läsnäolevia lörpöttelemästä, koska asemamme valtakunnan vihollisina oli äärimmäisen epävarma ja vaarallinen. Hän puhui kiihtyneesti ja muun muassa uhkasi lyödä jokaista, joka puhuisi sivu suun. Sihvon varoitus oli kyllä paikallaan, sillä oli tosiaan sattunut, että yksi ja toinen oli esiintynyt vastuuttomasti.
"Vallankumouksellisten suuressa hävittämishalussa oli sentään paljon tervettä järkeäkin, kuten esimerkiksi tutkintopöytäkirjojen, syytöksien ja santarmiraporttien polttaminen. Tähän hävitykseen ottivat myös suomalaiset osaa, ja heille oli luonnollisesti aivan erikoinen nautinto hävittää Mashkevitshin papereita, jotka koskivat saksalaisystävällistä liikettä Suomessa. Jotta paperit paremmin palaisivat, pengottiin niitä pitkillä seipäillä. Sotaoikeuden ulkopuolella poltettiin täten asiakirjoja kaksi päivää.
"Mielenosoituskulkueet punaisine lippuineen ja kirjoituksineen kuuluivat päiväjärjestykseen samoin kuin aseistetut sotilaat. Huimaa vauhtia ne ajoivat läpi kaupungin. Ja musiikki etunenässä marssivat vallankumoukselliset sotilaat pitkin katuja. Marseljeesia soitettiin ahkerasti, ja muistelen, etten kertaakaan käynyt kaupungilla kuulematta sen säveleitä. Pietarissa olevat suomalaiset kohtelivat meitä myötätuntoisesti ja ymmärtämyksellä. Erikoisesti olemme kiitollisuudenvelassa suomalaisen rautatieaseman virkailijoille, jotka uhrautuvaisesti majoittivat ja syöttivät meitä, mutta myös kaikille Pietarin suomalaisperheille, joissa nautimme suurenmoista vieraanvaraisuutta. Erikoisesti tahdon mainita kirkkoherra ja rouva Malinin, joiden koti oli meille aina avoin, ja jossa meistä pidettiin erinomaista huolta, sekä professori I.G. Iversenin.
"Kuten edellä jo mainitsin, kiirehti Kerenskin varoitus meidän matkavalmistuksiamme. Matka järjestettiin niin, että pahimmin asiaan sotkeutuneet lähtivät ensin ja loput sitten pienimmissä ryhmissä. Ensimmäiset matkustivat lauantaina 17 p:nä maaliskuuta. Rautatievirkailijoiden välityksellä olimme päässeet yhteyteen Valkeasaaren asemapäällikön kanssa. Hän otti vastuunalaiseksi tehtäväkseen 'selvittää' meidät rajan yli, ja työ, jonka hän silloin teki, ansaitsee kaiken tunnustuksen. Passintarkastajat olivat silloin vielä toimissaan raja-asemilla. Vapautumisemme jälkeisenä päivänä olimme saaneet asianajaja Hackzellin kautta suuremman summan matkarahoiksemme. Rahastajaksi asetettiin jo harmaantunut maanmiehemme ja Shpalernajan vanki, kansakoulunopettaja Salo, joka jakoi rahat matkustavien kesken. Yhdeksäntenätoista päivänä lähdimme Ruuth, Levander, Riekki ja minä muodostaen joukostamme viimeisen ryhmän. Ennen lähtöämme istuimme hetken Finljandskaja Gastinnitsassa, vastapäätä asemaa olevassa ravintolassa, joimme teetä ja lauloimme ylioppilaslauluja junanlähtöä odotellessamme.
"Valkeasaarella astui junaan muutamia venäläisiä sotilaita kysyen passeja. Samassa ilmestyi myös asemapäällikkö, joka kehoitti meitä seuraamaan ulos. Teimme niin ja seisoimme asemasillalla, kunnes tarkastus oli toimitettu. Keventynein mielin nousimme vaunuun ja jatkoimme matkaa omassa maassamme."
Kaarlo Wilhelm Vinter.
Pitkin syksyä 1915 olivat Suvirinne ja Villamo Ruotsin puolella Seittenkarista käsin toimittaneet Saksaan lähtevien miesten ylikulkua moottoriveneellä Kemi lähtökohtanaan. Pohjanlahden jäätyessä vetivät he veneensä kuiville, ja samalla oli etsittävä uusia kulkureittejä, sillä Tornion tietä saattoivat ainoastaan harvat ja salaisiin matkoihin tottuneet käyttää.
Sattui sopiva alkutalvi, meri oli kauttaaltaan jäässä ja lunta vain hiveneksi. Nyt oli suora tie Haaparantaan selvä millä kulkuneuvolla tahansa iljannejäällä kuljettavaksi, mutta useimmat matkaajat olivat ensikerran miehiä, joille reitit ja matkatavat olivat tuntemattomat, ja heille piti hankkia oppaita. Sillä heitä alkoi päivä päivältä kerääntyä yhä useampia Kemiin.
Tämän varalta oli jo valmistauduttu, sillä Kalle Hällfors sekä Konstu Pietilä olivat hyvissä ajoin kääntyneet saunanomistaja Kalle Vinterin puoleen pyytäen häntä opastamaan miehiä Haaparantaan, johon hommaan hän suostui.
Oppaita oli kaikkiaan kolme, nimittäin mainittu Vinter, muurari Jokisalo ja luotsi Aspegren, ja "lähetykset" saapuivat onnellisesti perille rajan taakse. Aluksi mentiin jalan, sitten satoi jäälle paksun lumen, jonka vuoksi oli hankittava suksia. Monet ovat ne karavaanit, joita Vinter on opastanut matkalle Saksaan, ja hän teki uutterasti työtä. Niinpä muistelee Osulan Heiskanen Kemissä, että hän aina heti suoraan palasi Haaparannalta ja kerkisi yksinään kuljettaa miltei saman verran kuin toiset oppaat yhteensä. Sillä toiset oppaat tavallisesti viivähtivät päivän, kenties parikin Haaparannalla, jota vastoin Vinter pysähtyi siellä vain sen verran, että ehti jättää opastamansa miehet turvallisesti edelleen kuljetettaviksi.
Vinter oli rohkea ja myös kaikin puolin varovainen mies, mutta kun Kemin etappi joutui kiinni, tuli hänenkin vuoronsa. Helsingissä käydessään pidätettiin hänet rautatieasemalla huhtikuun 27 päivänä 1916 ja vietiin Katajanokan vankilaan. Kolmentoista vuorokauden kuluttua hänet siirrettiin Shpalernajaan, jossa hän joutui koppiin n:o 252, naapurinaan viereisessä kopissa maisteri Esko Riekki, jonka kanssa hän oli salaisessa kirjeenvaihdossa. Muistelmiensa mukaan suunnittelivat he siinä tapauksessa, että heidät karkoitetaan Siperiaan, karata Romanian ja Bulgarian kautta Saksaan.
Vallankumous selvitti kuitenkin asian, ja Vinter siirtyi kahden viikon kuluttua Haaparannalle elättäen itseään taskukellojen kaupalla ja samalla hankkien taskuaseita, joista Suomessa oli puute. Ruotsin viranomaiset saivat vihiä hänen asehommistaan ja karkoittivat hänet, mutta Suomessakaan ei Vinterin ollut hyvä viipyä paikoillaan. Eräs Jokinen antoi hänet ilmi ryssille kertoen Vinterin kuljettaneen suuressa määrin aseita Suomeen, ja hän asuikin sitten joka toisen yön Suomen puolella, joka toisen taas Ruotsissa. Kapinan alkaessa ryhtyi Vinter yhteistoimintaan valkoisten kanssa. Kerran yksin kotona ollessaan saapui 10 punakaartilaista häntä vangitsemaan. Vinter kieltäytyi kuitenkin jyrkästi lähtemästä heidän mukaansa muuten kuin pikkupalasina, ja siihen vangitsijat tyytyivätkin poistuen. Esikunta määräsi sen jälkeen kaksinkertaisen noutajajoukon, mutta äskenkäyneet pyysivät, ettei lähdettäisi, "sillä se taitaa ampua kaikki meidät yhteen läjään". Vinterin katse oli näet tuikea, ja hänen silmistänsä sinkoili tulikipunoita, kun hän sille päälle sattui ja suutahti. Eikä häntä sen enemmälti häiritty.
Shpalernaja-aika oli kuitenkin jättänyt Vinteriinkin vakavat jäljet. Vankikopin raaka ilma hankki hänelle nivelkolotuksen, reumatismin, ja vapaussodan jälkeen oltuaan kaksi kuukautta Kemin poliisilaitoksen palveluksessa hänen oli pakko jättää toimensa. Eivätkä muutkaan sota-ajan rasitukset sallineet hänen elää yli-ikäiseksi. Hän kuoli Kemissä v. 1928.
Vapaussodassa tekemistään ansioista myönnettiin Vinterille III luokan vapaudenristi ja Vapaussodan muistomitali.
Aale Mikael Roos.
Oli syysilta 1915. Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaskunnan arkistohuoneessa oli koolla muutamia nuorukaisia, joiden kasvoilla kuvastui vakava päättäväisyys. Pienellä pöydällä keskellä huonetta oli esine, joka symbolisoi ajan henkeä. Se oli Mauser-pistooli, ja käsi tämän aseen päällä vannoivat nuorukaiset järkähtämättä kuolemaan asti taistelevansa Suomen itsenäisyyden puolesta ja empimättä suorittavansa ne tehtävät, mitkä heille annetaan. Seurasi merkillinen aika. Kaikki muut tehtävät, ajatukset, suunnitelmat ja suhteet jäivät sivuseikoiksi, joiden tehtävänä oli ainoastaan peittää todellisia pyrkimyksiä. He olivat sodassa, ja vihollinen ympäröi heitä joka taholta. Heidän tehtävänään oli seurata tämän vihollisen kaikkia toimia, ottaa selville hänen aikomuksensa ja mikäli mahdollista, estää ja vahingoittaa niitä. Miesten edessä oli laaja työmaa, ja nuoruuden koko innolla he antautuivat siihen kysymättä ja hetkeäkään epäilemättä tehtävänsä oikeutusta tai sen menestymismahdollisuuksia. Heidän edessään kangasti suuri kirkkaus, joka jo aikoja sitten kesäiltojemme kirkkaudessa ja talviöittemme tähtitaivaan alla oli noussut heidän eteensä, ja jota viime aikojemme tapaukset pakosta olivat kehittäneet yhä suurempaan selvyyteen: Suomen vapauteen.
Roosin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli matkustaa eräälle maamme suurimmalle tehdasseudulle värväämään. Hän oli tuskin ollut siellä kuukauden verran, kun tuli tieto, että lähetykset on toistaiseksi keskeytettävä, koska ryssät ovat päässeet etappiteiden jäljille.
Roos palasi Helsinkiin, ja toisia tehtäviä ilmestyi. Salaisia retkiä, kokouksia ja kohtauksia, joista ennen tuskin oli ollut aavistustakaan. Määrättyjä havaintoja oli tehtävä, erinäisiä seikkoja oli pidettävä silmällä ja selontekoja niistä laadittava. Mitä varten ja kenelle, se ei liikuttanut heitä, he noudattivat vain määräyksiään.
Siihen aikaan työskenteli Roos Teknillisen Korkeakoulun paperilaboratoriossa, joka oli silloin pienessä puutalossa Wladimirin- ja Albertinkatujen kulmauksessa. Hän yritti siellä pääasiallisesti keksiä keinoa näkymättömän kirjoituksen aikaansaamiseksi, jota voisi sopivasti tarvitessa kehittää näkyväksi. Hän onnistuikin löytämään sellaisen, jota myös käytettiin. Myöhemmin hän tuli kuitenkin huomaamaan, että tämä keino oli jo aikoja sitten keksitty, ja että oli toisia vielä nerokkaampia. – Kotitarkastuksessa Roosilta löydettiin muuan pieni pullo, jonka sisältö suuresti kiinnitti Mashkevitshin huomiota ja jonka kokoonpanoa hän uteli. Roos ei voinut hänen uteliaisuuttaan tyydyttää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän tiennyt sitä itsekään. Se oli kehitysnestettä, mutta se neste, millä kirjoitettiin, oli vieläkin merkillisempää – tai kenties vieläkin yksinkertaisempaa. Käytettiin sylkeä, kastettiin kynä tai puutikku sylkinesteessä suussa, eikä kirjoitusta voinut saada selville muuta kuin kehitysnesteellä. Tämän keinon avulla oli Roos kirjeenvaihdossa erään päävartiossa olevan toverinsa, Backbergin kanssa.
Eräänä päivänä helmikuun lopulla 1916 sai Roos Kymintehtaalle määräyksen viipymättä matkustaa Tukholmaan. Samalla sai hän tietää matkareitin ja tarvittavat tunnussanat. Hän matkusti ensin Ouluun "liikeasioissa", meni määrättyyn liikkeeseen ja tapasi siellä erinäisten tunnusmerkkien avulla miehen, Jaakko Kemppaisen, joka toimitti tarvittavat varusteet matkan jatkamista varten. Siihen kuuluivat pääasiassa sukset ja hiihtotamineet.
Seuraavana päivänä hän jatkoi matkaa tavarajunassa pohjoiseen päin "tukkityömaille". Hiljalleen veteli juna autioita seutuja, ja oli jo pimeä, kun Roos Kyläjoen pysäkillä nousi junasta ja lähti hiihtäen painaltamaan sen perästä. Tuli maantieylikäytävä. Siitä eteenpäin oikealle mökki. Hän huomasi olevansa oikealla tolalla.
Mökissä on kotona ainoastaan nuori emäntä lapsineen, joista vanhin lie ollut viiden tai kuuden vuotias tyttö. Emännän kanssa he tulevat pian selville asioista. Isäntä on matkoilla, mutta palajaa myöhemmin. Roos kutsuu tytön luokseen ja kysyy hänen nimeään. Ilokseen lausuu tyttö nimen, joka siihen aikaan tavallista useammin oli Roosin mielessä, ja jonka kantajasta sittemmin tuli hänen puolisonsa.
Näin hän odottelee isännän tuloa. Kohta isäntä saapuukin ja vieraan nähdessään huomauttaa vain:
"Vai onko taas lähdetty matkaan", sekä selittää, että on lähdettävä kello viideltä aamulla, jotta he kerkiäisivät pimeässä rajan yli.
Puoli viideltä nousee isäntä ja herättelee:
"Nyt olisi lähdettävä."
Matkavalmistukset on pian tehty, ja niin lähtevät miehet painelemaan helmikuun pakkasyössä pohjoista kohti. Seutu on autiota, ja harvassa olevissa mökeissä vielä nukutaan. Jossakin haukahtaa koira. He kiertävät rautatiesillan, jonka vartija kuvastuu silhuettina taivasta vastaan. Vihdoin he saapuvat töyräälle, joka laskeutuu jyrkästi aavaa lumikenttää kohden. Roos arvaa, että nyt ollaan Tornionjoella.
Opas pysähtyy ja kuuntelee:
"Kuuleeko kaveri mitään?"
"En kuule."
"No lähdetään sitten."
He laskevat kuin varjot jyrkän rinteen ja jatkavat poikki joen, minkä suksista lähtee.
Saavutaan toiselle puolelle ja pysähdytään hetkiseksi. Roos katsoo taakseen. – Viime viikkojen jännityksen jälkeen valtaa hänet outo turvallisuuden tunne. Tuolla on koti ja isänmaa, mutta siellä on myös vihollinen ja vaara. Täällä on hän vieraalla maalla, mutta kuitenkin turvassa. Hetkeksi vain, sillä takaisin hänen on kuitenkin palattava. Hän tuntee, että niin kauan kuin veri suonissa sykkii, ei mikään voima voi estää häntä pyrkimästä sinne uudelleen. He hiihtävät maantietä pitkin Haaparantaan päin ja sivuuttavat ruotsalaisen vartiosotilaan, joka vain välinpitämättömästi silmäilee heitä, sillä hänelle olivat tällaiset kulkijat jo tuttuja.
Haaparanta oli siihen aikaan yksi maailmanliikenteen solmukohtia. Tuon pienen kaupungin kaduilla ja hotelleissa tungeskeli kirjava kansainvälinen metsästäjäseura. Ilma oli pakahtumaisillaan salaperäisyyttä ja jännitystä, jokainen ajoi takaa näkymätöntä saalistaan ja vainusi jokaisessa naapurissaan vihollisen. Haaparannassa oli, kuten tiedämme, etappipaikka, joka johti Lockstedtin leirille, ja sen etapin kautta kulki Roosin matka Tukholmaan, jonne hänen oli vietävä erinäisiä tietoja ja saatava toimintaohjeita.
Palattuaan takaisin Helsinkiin Roos jatkoi edelleen postin välittämistä. Kaksi kertaa viikossa saapui vuorollaan kaksi junamiestä, nuorukaista, joiden nimiä ei Roos enää muista, mutta jotka ottivat postin viedäkseen ja välittääkseen sen Haaparantaan.
Eräänä päivänä odotti Roos asunnossaan Bulevardinkatu 24 Viktor Granlundia, joka oli saapunut Lockstedtin leiriltä. Ennen tapaamistaan poikkesi Granlund vieressä olevaan automaattiin aterioimaan. Hänen jälkiään oli nähtävästi kuitenkin jo seurattu, sillä hänen astuessaan kadulle käski poliisi häntä seuraamaan. Heti sen jälkeen meni ratsumestari Iljin kahden santarmin, passikonstaapelin ja talonmiehen seuraamana pidättämään Roosia. Aloitettiin kotitarkastus, mutta silloin livahtikin Roos talonmiehen ja seinän välistä porraskäytävään. Ennenkuin hölmistyneet vangitsijat huomasivatkaan, hävisi hän näkyvistä juosten nopeasti viidennestä kerroksesta kadulle ja kääntyi Albertinkadulle päin, jonka kulmassa joutui sattumalta paikalle saapuneen sotilasosaston keskelle ja uudelleen pidätetyksi.
Santarmihallituksessa kuulusteltaessa näkyi Mashkevitshilla olevan kaikki selvillä Ruotsin-matkoja myöten. Eikä ihmekään, sillä Roos sai kuulla, että ilmiantajana oli toiminut Lockstedtista Suomeen palannut Ahlstedt-niminen mies, joka lienee tullut katumapäälle ja ampui itsensä heinäkuussa 1916.
Mutta Roos oli varmasti kiinni ja viikon kuluttua eli 10 päivänä toukokuuta hänet Vinterin, Vuoksen ja Granlundin kanssa vietiin Shpalernajaan. – Vinterillä oli vangittaessa ollut nippu saunaharjoja kainalossaan, ja niitä hän uskollisesti kuljetti mukanaan vankilasta toiseen.
Matkan varrella nukahti vartijasotamies, vangit tulivat vaununkäytävään ja yrittivät paeta, mutta apuneuvot olivat huonot. Haarukalla koetettiin saada ovea auki siinä kuitenkaan onnistumatta.
Niin johti tie rautakalterien taakse Shpalernajaan, ja yksitoikkoinen vankilaelämä alkoi. Uhkana oli hirsipuu tai kahdeksan vuotta pakkotyötä Siperiassa. Hirttämisen näki Roos joka päivä akkunastaan, kun eräs vangeista oli tehnyt pahvista hirsipuun ja siihen sätkyäijän ja näytteli tekelettään omasta akkunastaan vankien mielenylennykseksi. Siksipä Roos valitsikin toisen vaihtoehdon, Siperian. Vankilan kirjastosta saamiensa teoksien avulla hän ryhtyi tutkimaan Siperiaa ja elämisen mahdollisuuksia siellä, kunnes maaliskuun vallankumous keskeytti rauhalliset opinnot, ja ovet avattiin kulkea kunne tahtoi.
Viikon kuluttua hän sitten toisten kanssavankien mukana palasi kotiseudulleen.
Victor Granlund.
Victor Granlundin isä oli liikkeenharjoittaja Vaasassa ja omisti siellä talon, mutta kuoli jo varhain. Äiti koulutti poikaa joitakuita vuosia Vaasan ruotsalaisessa lyseossa, jonka jälkeen hän suoritti siellä kauppakoulun kurssin.
Victor Granlund läksi jo keväällä 1915 Saksaan Lockstedtin leirille, josta hänet komennettiin Suomeen maaliskuussa 1916. Useiden vangitsemisten johdosta olivat etapit menneet tukkoon ja viestilinjat katkenneet. Uusia miehiä oli saatava vangittujen tilalle ja postilinjat selviksi. Granlund kääntyi ensimmäiseksi Aale Roosin puoleen, joka hoiteli postinlähetystä Helsingissä. Roos pyysi häntä avustamaan postilinjan järjestämisessä, johon Granlund heti innokkaasti ryhtyi, kunnes heidät molemmat vangittiin samana päivänä, toukokuun 16. Roos kirjoittaa hänestä seuraavasti:
"Hän oli yksi niitä miehiä, joiden koko olemuksesta säteili uljuutta, suoruutta ja vilpittömyyttä. Kun hän keväällä 1916 Saksasta palattuaan saapui luokseni, ei hänellä ollut minkäänlaisia papereita eikä tunnussanoja eikä minulle oltu hänen tulostaan mitään etukäteen ilmoitettu, enkä myöskään silloin vielä tuntenut koko miestä ollenkaan. Siitä huolimatta ei minun juolahtanut hetkeksikään mieleeni epäillä häntä, mikä silloisissa oloissa olisi ollut perin luonnollista, vaan päinvastoin olin heti paikalla selvillä siitä, että parempaa ja luotettavampaa apulaista en voisi saada. Kuvaavana piirteenä hänen reippaasta luonteestaan ovat hänen sanansa siinä muistorikkaassa tilaisuudessa, kun rovasti Malin piti meille joulusaarnan Shpalernajan käytävässä. Kysyin häneltä, kuinka hän voi, ja hän iloisesti vastasi:
"'Tähän on jo tottunut, enkä parempaa pyydäkään'."
Shpalernajasta päästyään Granlund palasi Vaasaan ja oli siellä ensimmäisiä perustamassa suojeluskuntia. Vapaussotaan hän otti osaa sen alusta lähtien ja oli m.m. mukana Tampereen valtauksessa. Vapaussodan jälkeen erosi hän sotaväestä kapteenin arvolla ja ryhtyi liiketoimintaan Kahma & Co:n palveluksessa.
Shpalernaja-aika oli kuitenkin heikentänyt elämänhaluisen miehen, ja Granlund kuoli keuhkokuumeeseen Helsingissä toukokuun 9 päivänä 1919. Monen jääkärin tavoin hän oli mennyt naimisiin 1918, ja joitakin viikkoja ennen kuolemaansa oli hänelle syntynyt tyttö. Leski ja tytär elävät nykyisin Vaasassa.
Kustaa Palovaara.
Opiskellessaan Helsingissä 1915 kuuli Palovaara ylioppilastovereiltaan jääkäriliikkeestä. Hän oli vakavasti päättänyt lähteä seuraavana vuonna Saksaan, mutta velaksi opiskelevana ei voinut järjestää raha-asioitaan ilman, että takaajat olisivat joutuneet kärsimään.
Kevättalvella 1916 hän teki matkan Sortavalaan ja ohjasi rajan yli eräitä seminaarin ja kauppakoulun poikia, heidän joukossaan olivat m.m. Stenlund ja Uimonen. Eräs seminaarilaisista, Sirviö, antoi Palovaaran ilmi santarmeille. Sen perusteella hänet sitten vangittiin Käkisalmessa kesäkuun alussa 1916. Vankeusajastaan hän vietti osan Viipurin lääninvankilassa, osan Krestyssä ja viimein Shpalernajassa, yhteensä kahdeksan kuukautta.
Vapaussodassa toimi Palovaara joukkueenjohtajana Antrean rintamalla. Vasta vapaussodan jälkeen hän pääsi jatkamaan lukujaan ja valmistui papiksi joulukuussa 1919.
Shpalernajassa hän oli ainoa tiedekuntansa edustaja. Krestyssä hän sitävastoin tapasi erään teologin, Johanssonin, joka oli kärsimässä hänelle jo tuomittua vankeusrangaistusta jostakin vakoilusta Saksan hyväksi.
Vankeusaika tuotti Palovaaralle suurta aineellista vahinkoa sekä kulutti hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan, mutta hän katsoo, ettei aika henkisen kehityksen kannalta katsoen ollut kulunut hukkaan.
Kustaa Palovaara elelee nykyisin perheensä keskuudessa kirkkoherrana Heinjoen kauniissa pappilassa.
Shpalernaja-ajalta liitän tähän kirkkoherra Palovaaran muistelman.
"Vatsani sai, mutta itse jäin ilman."
Hapan ruisleipäviipale ja kohtuullinen annos voita sen päällä. Siinä herkku, johon en ole koskaan kyllästynyt. Luulen niinkin, ettei tämä maailma saata mitään kestävämpää nautintoa ihmisruumiille suodakaan. Monella muulla saatat kokeilla, ihastuakin hetkeksi, mutta jos joudut eroon noista mainitsemistani, käyvät muutkin sinulle ajanoloon sietämättömiksi.
Minä kiinnyin niihin jo lapsena ja pitkin elämääni olen vaihtelevalla onnella koettanut niissä pysytellä. Samalla kuin suosittelen niitä viattomimpana ja kestävimpänä nautintona arvoisalle lukijalle, tahtoisin erikoisesti painostaa sitä tapaa, mitenkä ne on vatsalle tarjottava. Positiiviset kokemukset, joita tässä asiassa lienee lukijallakin, auttavat kyllä hyödylliseen käytäntöön, mutta negatiiviset vahvistavat säännön. Siksi kerron tässä opiksi ja huviksi seuraavan muistelman Shpalernaja-ajaltani:
Ne 10 ruplaa, jotka minulla oli Pietariin saavuttua, hupenivat loppuun muutamassa päivässä. Sain sen jälkeen tyytyä tavalliseen vankiruokaan, jota muutamanpäiväisen paaston jälkeen pakotin ruumiini vastaanottamaan, sillä kovin vastenmielisiä olivat minulle tuo huonosiivoinen tattarivelli niinkuin öljyllä höystetty perunakeittokin, jossa aniharvoin oli perunaa mukana. Mutta leipä, n.s. ryssänlimppu oli sentään ravinto, jota nälkäinen ei voinut suoralla kädellä luotaan torjua. Ja sitä annettiin kokonainen naula päivässä. Mursin ja söin sitä yksinomaisena ravintonani noin kolmen kuukauden ajan. Juohtui siinä monesti mieleen mamman antamat jokakirnun pettäjäiset, mutta nuo ihanat mielikuvat oli ehdottomasti karkoitettava.
Sattuipa sitten jotakin, mikä oli vähällä tuoda mieluista vaihtelua ruokajärjestykseeni.
"Luennoilla" käydessä joulukuussa tapasin odottamatta kotipitäjäni miehen, entisen opettajani Antti Salon, joka oli tavatessamme sangen huonoissa ruumiinvoimissa. Luulin, ettei hän jaksaisi elää enää montakaan päivää. Syyksi huonovointisuuteensa hän selitti, ettei hänelle maistu ruoka. Olisi muka voita, juustoa, särvintä kaikenkaltaista, mutta miten syöt, kun ei maita.
Tämä oli minusta sillä kertaa varsin ihmeellistä, sillä itselläni oli halut mitä parhaimmat, siitäkin huolimatta, että olin koettanut niitä parhaani mukaan kurissa pitää. Niinpä sovittiinkin asiasta, että huomenna, jos meille vielä sallitaan "luennoille" pääsy, hän tuo minulle liiastansa.
Mutta taitavasti oli tuomiset mukaan otettava, sillä vartijain toimittama jokakertainen ruumiintarkastus ei perinpohjaisuudessaan juuri toivomisen varaa jättänyt. Olin kovasti jännittynyt huomisen tapahtumista. Ja eikös vain päästy luennoille seuraavanakin päivänä.
Jo kaukaa antoi Salo huomata, että hänellä oli jotakin. Oikeussalissa hiivitäimme luonnollisesti vierekkäin istumaan. Tulkin lukea pamisuttaessa ja santarmien takanamme torkkuessa hän avasi nopeasti liivinsä napit ja sujautti käteeni sievoisen paketin, paperiin käärityn, pyöreähkön ja pehmeähkön.
Voita, totisesti se on voita, ajattelin ja tunsin minä. Mutta mihin sen nyt painallat? Ei ihme, että entisen opettajani esimerkki, varsinkin jo kokemuksen kirkastamana antoi älylleni sellaisen sysäyksen, että minäkin yhtä nopeasti pistin paketin sinne, missä se oli hänellä säilynyt. Siinähän se liivin alla vatsan päällä muodosti minun laihalle ruumiilleni varsin luonnollisen täytteen. Vartija sivuessaan käsin ruumistani vaatteiden päältä ei mitenkään osaisi epäillä minun sopusuhtaista olemustani.
Vielä riisui Salo kengät jaloistaan ja antoi niissä olevat irtopohjalliset minulle. Pistin nekin asianmukaisiin paikkoihinsa. Kaikki oli käynyt niin supsikkaasti, etteivät takana seisovat santarmit metkujamme huomanneet.
Sillä kertaa toivoin, että luennot pian loppuisivat ja minä pääsisin koppini hiljaisuuteen juhlaa viettämään. Olin toki tyytyväinen, vaikka ne kestivätkin vielä muutamia tunteja.
Koppiin tullessa sujui vaatteitteni tarkastus laskelmieni mukaan. Mutta kun minä vartijan poistuttua rupesin kaivamaan eväitäni esille, sain tehdä varsin nolon ja epämieluisan havainnon: Se rakas paketti liivin alla, se pyöreähkö ja pehmeähkö, oli aivan olemattomiin huvennut. Sen jättämät surulliset jäljet vain totesin vaatteissani ja ihossani, joka kiilsi ja läikkyi kuin tinakannun kuve. – Vatsa oli hätäisyydessään pilannut yhteisen asiamme. Olisimme sinäkin iltana saaneet tyytyä yksinomaiseen ryssänlimppuun, elleivät kenkieni irtopohjat, juustosta taitavasti valmistetut, olisi säilyneet hyvin.
Kyösti Massinen.
Kuten edellä jo tiedämme, hoiteli Kyösti Massinen veljensä kanssa Kurrin kartanoa vapaussodan aikana. Nuorempi veli Urho oli vangittu maaliskuun 4 p:nä 1916, mutta Kyösti oli saanut jäädä toistaiseksi rauhaan.
Hän kuitenkin jatkoi värväystä entiseen tapaan, kunnes poliisi Urho Harju ilmiantoi hänet.
Kesäkuun 12 päivänä hänet sitten vangittiin ja vietiin Helsinkiin, jossa sai olla ensimmäisen yön etsivässä osastossa. Sieltä vietiin santarmihallitukseen kuulusteltavaksi.
Kuulustelu alkoi:
"Koska tietoomme on tullut, että te olette värvänneet nuoria miehiä Saksaan – –"
"Suokaa anteeksi herra upseeri, mistä olette nuo tiedot saanut?"
"Se ei kuulu teille."
"Jos en kerran omassa asiassani saa selvitystä tuollaisiin syytöksiin, niin minä en vastaa mitään, ja lopetetaan tähän."
Urho Massisen vangitsemisen jälkeen oli Kyösti käynyt kuusi eri kertaa santarmihallituksessa koettamassa saada veljensä pois, ja hänet tunnettiin siellä hyvin. Siksipä ryssät olivatkin noloja, kun hän selitti käyneensä jo kuusi kertaa tarjolla, miksi nyt tullaan kotoa hakemaan. "Jos minulla olisi ollut jotain pelättävää, niin kyllä minä Urhon vangitsemisen jälkeen jo olisin painunut lipettiin."
Kyösti Massinen vietiin nyt Katajanokalle, jossa sai olla kaksi viikkoa. Hän tunsi Ståhlbergin jo ennestään, koska oli käynyt Katajanokalla tiedustelemassa Urho-veljestään. He eivät kuitenkaan saaneet tavata toisiaan, mutta Ståhlberg välitti kirjelappusen. Kun Kyösti tuli koppiin, oli siellä joku outo vartija, joka kopin seinästä alkoi lukea ohjesääntöä vankien käyttäytymisestä. Silloin Kyösti suuttui ja jakkaran temmaten kivahti:
"En minä mikään vanki ole, vaikka minut on tänne tuotu. Ulos."
Vartija poistui vilauksena eikä sen koommin tullut Massisen koppiin.
Sitten saapui Ståhlberg, näki Massisen ja sanoi:
"Täälläkös sinäkin olet!"
Tavarat oli kaikki otettu pois, mutta sormus oli unohtunut käteen. Ståhlberg sanoi, ettei sitä ole lupa pitää. Niinpä luovutti Kyösti sormuksensa Ståhlbergille, joka vei sen Urhon koppiin, jotta tämä huomaisi, että Kyöstikin on joutunut vankilaan. Sormus oli Kyösti Massisen vihkimäsormus, ja siihen oli kaiverrettu "Anni", mutta Urho ei äkännyt asiaa ennenkuin Ståhlberg sanoi.
Massisen vanhukset koettivat saada poikiaan vapaiksi. Sitä varten ilmestyi sitten tuomari Ernesti Hentunen, joka lupasi toimittaa pojat vapaiksi, kunhan vain saa 500 markkaa. Rahat sai, mutta sen jälkeen ei antanut kuulua itsestään mitään. Lieneekö epäonnistunut yrityksessään ja häpesi naamaansa.
Katajanokalta siirrettiin Kyösti Massinen sitten Shpalernajaan heinäkuussa samassa joukossa kuin Lindén. Pitkin matkaa Lindén yllytti, että tapetaan nuo ryssät ja karataan, mutta toiset eivät uskaltaneet ryhtyä hommaan. Vielä Pietarissa, kun vain kaksi vartijaa jäi heitä saattamaan, ehdotti Lindén, että nutistetaan nuo miehet ja painetaan, mutta toiset olivat vastaan, kun ei ollut rahaa eikä osattu kieltä.
Seuraavana aamuna tapasivat Massisen veljekset toisensa jonkunlaisessa lääkärintarkastuksessa, jossa punnittiin ja mitattiin. Siellä he saivat kuulla, mihin kerrokseen ja numeroon kukin joutui, ja Kyösti oli iloinen kuullessaan päässeensä samaan kerrokseen kuin Urho-veljensäkin ja heti koppiin palattuaan hän alkoi suunnitella yhteyttä veljensä kanssa. Sitten huomasi, että vartija oli virolainen Omnapuu, jota hän pyysi välittäjäksi.
Samana iltapäivänä jo ennenkuin hän oli ennättänyt toteuttaa suunnitelmansa, aukeni ruokaluukku, sieltä pisti käsi ja pudotti kirjelapun lattialle. Massinen hämmästyi aluksi, kun huomasi kirjeen olevan veljeltään Urholta ja sisältävän seuraavaa:
"Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin hänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos olet tämän saanut. Urho."
Molemmilla veljeksillä oli siis samanlaiset suunnitelmat, vaikka Urho olikin jo ehtinyt ostaa Omnapuun heti Shpalernajaan tultuaan.
Kyösti vastasi heti, ja siitä alkoi salainen kirjeenvaihto, jota kesti koko vankinaoloajan. Milloin kuljettivat kirjeitä vartijan, milloin – myöhemmin, kun tottui talon tavoille, ja rohkeus kasvoi – "musor"-poikien välityksellä.
Kyösti Massisen terveys oli kaiken aikaa hyvä. Hänellä oli rautaiset hermot, ja hän oli päättänyt, että ryssille hän ei surujaan näytä, ja jokaiselle suomalaiselle meikäläiselle, missä vähänkin sai tilaisuutta, kiljasi Kyösti:
"Pää pystyyn eikä saa näyttää, että me pojat surraan!"
Eräänä yönä heräsi Kyösti yht'äkkiä kuitenkin, tuntiessaan kuinka veri alkoi nousta jaloista päähän ja hän sai sellaisen tunteen, että nyt hän tulee hulluksi. Jaksoi kuitenkin nousta vesisuppilolle, jossa hauteli päätään aamuun asti.
Siskolleen Sanni Massiselle lähetti hän nyt salaisen kirjelipun ilmoittaen sairaudestaan ja pyytäen hommaamaan lääkäriä, koska pelkäsi taudin uudistuvan. Neiti Massinen saikin aikaan sen, että Kyösti eräänä päivänä kutsuttiin vankilan lääkärin luo. Mutta siitä ei ollut suurta iloa. Lääkäri oli vanha äijä, komensi kielen ulos suusta ja sormellaan kieltä painettuaan sanoi "harashoo."
Eräänä päivänä tuli Kyöstin koppiin vähäläntä rakkivartija ja vaati sänkyä nostettavaksi seinältä. Silloin Kyösti taas suuttui:
"Jos ette te p–een ryssät, niin yäk!" Hän oli hypännyt klosetille ja kietonut narun kaulaansa ryssiä peloittaakseen. "Nietu, nietu", huusivat ryssät, joita jo toisiakin oli ehtinyt paikalle, ja he laukkasivat kopista ulos.
Kerran tutkintohuoneessa Kyösti tapasi siskonsa ja riemu oli rajaton. Vartija oli sairastunut, kirjeenvaihto keskeytynyt, ja siksi saapui sisko tutkintohuoneeseen kirjelappunen mukanaan, jonka hän solautti Kyöstin kouraan. Kun erosivat ja Kyösti oli jo käytävässä, sanoi Mashkevitsh, että tarkastetaan. Silloin neiti Massinen juoksi jälestä käytävään ja huusi Kyöstille:
"Syö lappu!"
Mutta Kyöstipä ei syönytkään, vaan sai tiedot ja toimitti ne edelleen Urho-veljelleen. Kun seuraavan kerran vartija toi kirjelapun veljeksiltä neiti Massisen kortteeriin, oli hän vähällä kapsahtaa tämän sulhasekseen nimittämänsä Omenapuun kaulaan, niin iloiseksi hän tuli. Kirje tiedotti, että pojat voivat hyvin, eikä oltu mitään löydetty.
Elämä kulki vankilassa rauhallisesti. Kyösti Massinen oli painanut mieleensä Katajanokan voimisteluohjesäännöt, joita harjoitteli alastomana, ja kauhistuneet vartijat tirkistelivät aukosta.
Jotain luettavaakin olisi pitänyt saada, ja niin puhui Massinen musor-poikien kanssa pyytäen heitä toimittamaan suomalaisia sanomalehtiä. Pojat kähvelsivät Helsingin Sanomat ja toivat pari kertaa viikossa tuuletusluukun kautta koppiin. Massinen kuuli kyllä kahinaa, mutta ei yltänyt, kun muuri oli paksu. Vasta kun nousi venäläisen koppitoverinsa hartioille, sai hän luudanpalasella ongituksi lehden käsiinsä. Päivän aikana säilytti hän lehteä vesisuppilon takana ja vasta illalla istui selkä oveen päin lukemaan, ettei vartija tiennyt, mitä hän luki.
Ruokansa tilasi Kyösti Massinen vankilan keittiöstä. Kerran, saadessaan tilaamansa annoksen, löysi hän kahden leivänpalan väliin asetetun kirjeen, jossa pyydettiin tupakkaa. Massinen epäili provokatsionia, mutta pani kuitenkin muutamia savukkeita kannelliseen ruoka-astiaan, jonka musorpoika vei keittiöön. Seuraukset näkyivät seuraavana iltana. Massisen kuppi oli niin painava että häneltä – tottuneena kolmasosa kupin annoksiin – oli kuppi pudota käsistä. Se oli täynnä mannaryynipuuroa, jossa oli kimpale kananpaistia. Kokki oli pyytänyt savukkeita, ja nyt jatkui vaihtokauppa, eikä nälkä enää vaivannut. Sellaiset oltavat siellä vaan oli, että Massinen sanoi:
"Jos minua vielä täällä pidetään, niin kohta hommaan tänne eukkonikin."
Kun Kyösti Massisen koppi oli toisessa kerroksessa, oli verraten helppoa keskustella karsinassa kävelevien suomalaisten kanssa. Suomalaisen tunsi heti ryhdistään ja reippaammasta olennostaan. Monet tutustumiset ja "pää pystyyn"-huudot kävivät akkunassa olevan ilmanvaihtolaitteen kautta. Kerran taas näki Massinen kävelykarsinassa miehen, jonka arvasi suomalaiseksi. "Mikä teidän nimenne on?" huusi Massinen. "Vilkuna", vastasi puhuteltu. Massinen sanoi oman nimensä lisäten, että kaimamiehiä ollaan.
Milloinkaan kävelemään käydessään ei Massinen ottanut palttoota päälleen, vaikka olikin kovia pakkasia, vaan käveli takkisillaan ja toisinaan paitahihasillaan pyyhkien nenäliinalla olematonta hikeä otsaltaan. Vartijat katselivat häntä ihmetellen ja luulivat olevan päästään vialla. Mutta iloisella luonnollaan voitti hän kaikkien vartijain suosion. Jokainen oli aina hyvin kohtelias, mutta eipä syyttä. Sillä ei yhtään kertaa vartija kopista pois mennyt, jollei aina jotakin käteen pistänyt. Lukuunottamatta "ostettua" Omnapuuta, joka oli kuin oma veli, ei yksikään vartija nähtensä lahjoja ottanut. Mutta ovella poismennessä oli käsi takana ottamassa joko omenan, appelsiinin tai savukerasian.
Kävelypaikan keskellä oli torni, jossa kierteli koko kävelyajan neljä vartijaa, ja joista yhtä vanhaa, kepin avulla kävelevää ukkoa ei Massinen nähnyt milloinkaan muualla kuin tornissa ja aina liikkeellä. Kävelyvuoron vaihtuessa toiset vartijat tulivat alas ja asettuivat mutkapaikkoihin, etteivät vangit pääsisi tapaamaan toisiaan, ja vanha vartija, jolla oli pitkä valkoinen parta – piimäparta, kuten Massinen sanoo – tuli aukaisemaan karsinaovia ja samalla tarkasteli vielä varmuuden vuoksi, ettei kävelijä karsinaan jättänyt mitään tietoja. Kerran vuoron vaihtuessa, ja ukon kiertäessä yksin tornissa, näytti Massinen hänelle savuketta ja sanoi:
"Hotshit sie?"
Ukko puisteli päätään ja vilkasi kanslian akkunoihin päin. Massinen kuitenkin rohkaisi luontonsa ja heitti savukkeen kaiteen yli ukon jalkoihin. Oli huvittavaa nähdä, kuinka ukko ajeli kepillään savuketta edellään ja sitten salamannopeasti sen sieppasi maasta. Sen jälkeen olivat he tuttavia, eikä ukolta tupakat loppuneet.
Kun yliloikkarit oli tuotu vankilaan, ja Massinen sai tietää heidän olevan toisessa kerroksessa ja kopissa, jonka ohitse hän joutui kulkemaan kävelylle mennessään, ei hän voinut olla niille aina jotakin huutamatta. Tätä huutamista oli jo jatkunut pitkät ajat, mutta sitten kerran yritti käydä hullusti. Eräänä päivänä kävelyltä palatessaan ehti Rissasen ja Tuomisen kopin kohdalle. Massinen napautti oveen ja huusi:
"S–an spioonit."
Kun tätä oli jo monta kertaa tapahtunut, soittivat yliloikkarit vartijaa ja kysyivät, kuka tästä aina viimeksi kulkee ja haukkuu. Massisen koppi oli nimittäin viimeisenä, ja siitä saattoivat laskea. Onneksi joutui vuorossa olemaan Massisten ostama vartija, ja Kyösti pääsi jutusta pelkällä säikähdyksellä. Mutta sen jälkeen ei hän enää mitään huudellut.
Vankilasta ulospääsy oli suurenmoinen elämys. Jo aamusta saakka tuntui vankilaelämä olevan kuin sähköistä. Vartija, joka tuli koppiin, oli aivan uusi, ja vaikka vangit utelivat häneltä yhtä ja toista, ei sanaakaan herunut. Kyösti Massinen oli toverinsa, Friedrichs-nimisen pietarilaisen konttoristin kanssa juuri syönyt päivällisensä, ja nauttivat nyt hyvästä tupakasta selällään sängyssä maaten ja kuunnellen kaukaisia yksinäisiä laukauksia. Yht'äkkiä alkoi kuulua kovaa ampumista ja hurraahuutoja pihalta. Friedrichs innostui niin, että vauhtia ottamalla potkaisi ruokaluukun auki. Siitä he eivät kyllä mitään nähneet, mutta äänet kuulivat sitä selvemmin. Massinen sanoi toverilleen, että "nythän sinä piruja teit, kun särit luukun. Jos ne tulevat tänne meitä tappamaan, niin luukustahan he ampuvat." Friedrichs hätääntyi ja alkoi itkeä koettaen saada luukkua paikoilleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Ampuminen, huuto ja melu lähenee, ja yht'äkkiä näkee Kyösti Massinen veljensä Urhon oven takana. Silloin hänelle tuli hätä käteen, ja huusi kuin mielipuoli, että "ota rakas veli ovi auki." Urho rauhoitti häntä sanoen oven pian avautuvan. Heti saapuikin oven taakse sotamiehiä, ovi avattiin, jonka jälkeen ovella seisoneet sotamiehet kiljaisivat: "tavaristh", ottivat syliinsä ja pussasivat ja nuolivat niin kovasti, ettei Massinen moista hyväilyä ole saanut ennen eikä jälkeen.
Sen jälkeen kuin Kyösti Massinen pääsi käytävään, petti muisti, eikä hän vieläkään voi muistaa, mitä tietä hän on joutunut vankilan pihalle. Sen jälkeen taas muistuvat pienimmätkin yksityiskohdat mieleen. Vankilan pihaan alkoi kokoontua vanhaa ja nuorta, toiset itkivät, toiset nauroivat, ja siellä oli kuin hullujenhuoneessa. Erikoisesti muistaa Massinen Esko Riekin, joka pieni nyytti kainalossa ilmestyi hänen viereensä ja sanoi, että "ei mennä mihinkään, mennään takaisin koppeihin, sillä tästä tulee vielä piruja, jos me lähdemme." Massinen vastasi:
"Kuule Esko, nyt mennään niin pitkälle kuin päästään, emmekähän me tännekään enää voi jäädä, kun kortteeri on hävitetty."
Kotiin Pietarista lähti maaliskuun 17 p:n illalla kärkijoukkona seitsemän miestä ja neiti Massinen. Tarkoitus oli tunnustella, mitä Suomeen kuuluu ja uskaltavatko kaikki palata. Sivuutettuaan Rajajoen aseman muutama rupla kädessä – ruplan piti käydä passista, ja kun ei mitään tarkastusta ollutkaan, työnsivät he ruplat taskuihinsa ja saapuivat kommelluksitta Viipuriin. Sieltä lähettivät junailijan mukana tiedon pääjoukolle Pietarissa, että tie on selvä. Massisen veljekset jäivät odottamaan pääjoukon saapumista, johon sitten liittyivät ja tulivat samaa matkaa kotiin. Illalla myöhään Viipuriin tultuaan olivat he vähällä jäädä kadulle yöksi, kun kaikki hotellit ja matkustajakodit olivat täynnä. Vihdoin ajoivat he seurahuoneelle ja tiedustelivat huonetta, joka luvattiinkin. Päästyään huoneeseen saapui sinne ovenvartija passeja tiedustelemaan ja kuultuaan, ettei sellaisia ole, sanoi hän:
"Mitä miehiä te olette, joilla ei ole passia."
Kyösti Massinen vastasi:
"Jouduimme Pietariin liikeasioissa vähän ennen vallankumousta ja jätimme passimme poliisikamarille leimattaviksi, ja kun vallankumouksen jälkeen menimme niitä perimään, emme löytäneet koko poliisikamaria." Selitys näytti tyydyttävän ja yösija annettiin.
Oltuaan jonkin päivän kotonaan alkoi kuulua huhuja, että vapautuneita vankeja alettaisiin uudelleen pidättää. Kyösti Massinen teki matkan Helsinkiin, jossa meni ministeri Holstin luo, ja yhdessä hänen kanssaan tapasivat silloisen valtionhoitaja Svinhufvudin kysyäkseen, miten olla, kuin elää. Ja Kyösti selosti omat ja veljensä synnit tarkkaan. Koska Urho oli syntisempi, kehoitti valtionhoitaja häntä pysyttelemään syrjemmällä, jotavastoin Kyösti saattoi olla kotosalla. Jos tulevat ottamaan, niin pyysi ilmoittamaan hänelle. Niin jäi Kyösti Massinen kotiinsa, ja vaikka Helsingistä kaksi kertaa soitettiin ja käskettiin lähtemään länteen päin, ei hän kuitenkaan lähtenyt ja rauhassa sai olla.
Kapinan aikana jäi Kyösti Massinen punaisten puolelle. Kurrin kartanosta oli rintamalla seitsemän miestä, nimittäin kolme veljeä ja neljä maanviljelysharjoittelijaa, ja vanhimpana veljenä piti Kyöstin jäädä talon vahdiksi. Monesti oli hän lujilla, – ainakin kymmenen kertaa vangittuna ja kuolemantuomiolla uhattuna, mutta hyvä puhelahja pelasti. Jo ennen varsinaista kapinaa, Saksanniemen poliisikoulun hajottua joutui hän opastamaan kolmea miestä ja viittä hevosta. Matkalla joutui ensi kerran kiinni ja vietiin Lahteen. Kuulustelun jälkeen esitettiin siellä allekirjoitettavaksi sitoumus olla milloinkaan toimimatta työväenjärjestöjä vastaan. Massinen vastasi, ettei hän voi kirjoittaa sellaisen paperin alle nimeään, koska ei hyväksy punaisten tekoja, ja jos kirjoittaisi, niin ei koskaan enää kehtaisi näyttää naamaansa "oikeille" ihmisille. Tuomio kuului:
"Koska herra Massinen ei vapaaehtoisesti kirjoita nimeään, niin me emme voi käyttää väkivaltaa. Olette nyt vapaa."
Hengestään saa Kyösti Massinen kuitenkin kiittää saksalaisia. Nämä tekivät hyökkäyksen Uuteenkylään Nastolan pitäjässä, jossa Massinen silloin asui, ja punaiset vangitsivat hänet sillä tekosyyllä, ettei hän pääsisi viemään saksalaisille tietoa punaisten voimista. Punaiset kuljettelivat häntä siellä ja täällä, kunnes vihdoin vietiin asemalle, jossa niitä oli suurempi joukko, ja Massinen arvasi, että nyt on tarkoitus ampua. Noin 50 metriä ennen määräpaikkaa tuli asemalle ensimmäinen tykinlaukaus, jonka jälkeen punaisista ei näkynyt jälkeäkään, ja Massinen pääsi yhtymään saksalaisiin.
Kapinan loputtua Lahdessa huhtikuun viimeisenä päivänä joutui Massinen toukokuun alkupäivinä asianajaja Mestertonin konttoriin Rautatienkadun varrella. Akkunasta katsoen huomasivat he kadulla tuntemattoman, hienosti puetun miehen. Mesterton huomautti, että se henkilö olisi annettava saksalaisille. Ei tarvittu toista huomautusta, kun Massinen jo kiiruhti kadulle ja ensimmäisen saksalaisen tavattuaan osoitti salavihkaa miestä sanoen "polseviikki". Saksalainen meni, nappasi miestä hartioihin ja viittasi seuraamaan. Massinen päätteli katsella heidän hommiaan ja seurasi salaa matkan päästä. Muutamia katuvälejä kuljettuaan pysähtyivät miehet, ja pidätetty sieppasi kellon perineen taskustaan työntäen sen saksalaisen käteen. Vähän aikaa kelloa tarkastettuaan pisti saksalainen sen taskuunsa ja viittasi miestä menemään. Silloin Massinen päästi pitkän vihellyksen alkaen uudelleen seurata bolsheviikkia. Jonkin matkan kuljettuaan tuli suurempi saksalaisjoukko vastaan. Silloin tuli Massinen julkisesti näkyviin ja näytti miehen toisen kerran. Mies, huomattuaan Massisen, tuli käsi suorana tervehtimään ja sanoi: "Päivää, herra Massinen."
Massinen painoi käsiään syvemmälle taskuun ja sanoi, ettei voi kättä antaa. Sitten mies selitti, että hän oli jonkin aikaa punaisten hommissa, mutta asetta ei kantanut yhtään. Hänellä on vaimo ja paljon lapsia. Massinen huomautti, että juuri sentapaiset ovat kaikkein pahimpia, "toivottavasti teillä ei ole toista kelloa, jotta nyt pysytte kiinni."
Sanottu mies oli eräs nastolalainen räätäli ja esiintyi kapinan aikana vallankumousoikeuden yleisenä syyttäjänä.
Kyösti Massinen elelee nykyisin Mankalassa hoidellen Kurrin kartanoa.
Osanotostaan vapaustaisteluun on hänelle muistoksi annettu Vapaussodan muistomitali.
August Jakobsson.
August Jakobsson omisti maailmansodan aikana nahka- ja valjasliikkeen Uudessakaarlepyyssä. Hän hoiteli yhdessä Eino Häggblomin kanssa Uumajan reittiä kuljettaen poikia ja vasikannahkoja hevosella samoinkuin kirjallisuutta Lockstedtin leiriä varten. Sillä kuormaakin piti olla, eikä hän hevosiaan takaisin tuonut, vaan levereerasi ne Uumajan ratsurykmentin talouspäällikölle. Etapin suksivarasto, josta värvätyille annettiin suksivehkeet, oli myös hänen hallussaan.
Anders Viktor Kiviniemen ilmiannon perusteella heidät vangittiin yhdessä Häggblomin kanssa 9 päivänä toukokuuta 1916 ja vietiin Vaasan lääninvankilaan. Kesäkuun 4 päivänä 1916 siirrettiin heidät Shpalernajaan, mukana oli myöskin proviisori Rex Strömberg. Jakobssonilla oli talvipalttoo, toisilla kesäpalttoot, ja Strömberg kehui häntä onnelliseksi, mutta Jakobsson kivahti:
"Luuleks' sää, että met täällä niin kauan olemme."
Jakobsson kielsi kuulusteluissa niin jyrkästi olleensa missään tekemisessä jääkäriliikkeen ja miesten kuljetuksen kanssa, että alkoi sitä itsekin uskoa ja väitti kivenkovaan Strömbergillekin samaa, vaikka juuri Strömbergin lähettämiä miehiä oli kuljettanut edelleen.
Vallankumouksessa pääsi Jakobsson toisten mukana vapaaksi, otti osaa Vapaussotaan Kokkolassa ja Oulussa saaden urhoollisuusmitalin.
August Jakobsson kuoli keuhkokuumeeseen 22 päivänä heinäkuuta 1921.
Lauri Jortikka.
Eleli maailmansodan syttyessä poikamiehen huolettomia päiviä maatilallaan Kirvun Paksujalkalan kylässä.
Räisälästä kotoisin olevan tuttavansa V. Paavilaisen kautta joutui hän ensi kerran tekemisiin jääkäriliikkeen kanssa, sillä kerran tavatessaan toisensa syksyllä 1915 uskoi Paavilainen salaisuuden Jortikalle, kertoi suomalaisen jääkäripataljoonan perustetun Saksaan ja kehoitti värväämään sinne miehiä.
Jortikka alkoikin heti puhella asiasta tuttaviensa kanssa, ja ensimmäisten joukossa lähtivät jääkärivänrikki Emil Suni, jääkäriluutnantti Adam Velling, jääkärivääpeli Risti Kaija sekä jääkäri Samuli Inkinen. Rahoja ei ollut heille antaa, vaan matkustivat miehet omalla kustannuksellaan Viipuriin hallikauppias Wilkan luo sekä Sainiolle autioon huvilaan Aueria tapaamaan ja saivat näiltä ohjeet ja matkarahat edelleen Saksaan. Heti heidän jäljessään eli kesäkuun 2 päivänä 1916 lähti Antreasta myös Yrjö Suni, tuli jääkäriksi, mutta kaatui kunniakkaan kuoleman taistellessaan perivihollista ryssää vastaan itärintamalla.
Sen jälkeen alkoi valvonta Suomessa tiukentua, ja ainakin kymmenen miehen matka keskeytyi, jotapaitsi Reino Ravantti joutui matkalla kiinni. Jo pitemmän aikaa oli Inkilän asemalla asuva poliisi Aarne vainonnut Jortikkaa eräästä hänen pitämästään puheesta maailmansodan alussa, josta hän teki ilmiannon. Kun nyt Reino Ravantti joutui ryssien kynsiin, tuli hän mielipuoleksi, kuten myöhemmin huomaamme, ja silloin hän lienee kertoillut asioista sivu suun. Hän oli muun muassa tunnustanut saaneensa rahaa Jortikalta, mutta ei huomannut mainita, että se oli vain tavallinen vippi. Niinikään oli hän maininnut saaneensa ohjeet Saksanmatkaa varten.
Marraskuun 24 päivänä näyttäytyivät seuraukset, kun santarmi ja muuan viipurilainen poliisi saapuivat Jortikan kotiin Kirvuun ja ilmoittivat hänelle vangitsemismääräyksestä. Samana iltana matkustettiin vielä Viipuriin, jossa ensimmäiseksi kortteeripaikaksi annettiin etsivä osasto. Satoihin nouseva väkijoukko oli kokoontunut asemalle katselemaan lähtöä ja siten osoittamaan Jortikalle myötätuntoaan.
Jo seuraavana päivänä muuan santarmieversti kuulusteli Jortikkaa, ja kolmantena päivänä passitettiin hänet Viipurin lääninvankilaan. Siellä säilytettiin häntä aina maaliskuun 6:een päivään 1917 asti, jolloin vietiin yhdessä hallikauppias Elias Vilkan kanssa ensin Peresilnajan siirtovankilaan ja sieltä seuraavana päivänä Shpalernajaan, jossa olo ei kestänyt kuin viisi päivää, kunnes koitti kultainen vapaus.
Vaikka Viipurin lääninvankilassa istuminen tuntui Jortikasta oudolta ja ikävältä, ei hän milloinkaan katunut sitä, että oli ryhtynyt värväämään, eikä hän surrut omaa kohtaloaan, vaan alistui kaikkeen. Vanhaa äitiä, joka kävi usein katsomassa vankilassa, koetti Jortikka parhaansa mukaan lohduttaa ja salaisen kirjeenvaihdon kautta rohkaista kotiperhettä.
Vankilassa oli moniaita jääkäriliikettä ymmärtävää ja ystävällistä, muun muassa pastori Friman ja vahtimestari Mannermaa, jonka punaiset kapinassa murhasivat. Vankilassaoloaikanaan ei Jortikka ollut vankitovereiden kanssa missään tekemisissä. Jotkut toisetkin vartijat osoittivat hänelle ystävällisyyttä. Sitten tuli valopilkahdus yksinäiseen koppiin, vaikka se muuttuikin suureksi pettymykseksi. Oltuaan kuukauden päivät yksinään siirrettiin Jortikka tehtailija Inkisen kanssa samaan koppiin. Inkinen oli kotoisin Kirvusta ja pidätetty samanaikaisesti.
Kun nyt tuttavat tapasivat toisensa, nousi heille suuri riemu, ja he vannoivat ikuista uskollisuutta toisilleen, johtipa tie sitten Siperian kolkkaan tai hirsipuuhun. Kaikki tarinat juteltiin luottamuksellisesti, mutta vain neljä päivää kesti yhdessäoloa, sitten taas tuli yksinäinen koppi. Näitä siirtoja ei Jortikka käsittänyt ennenkuin helmikuun alussa, jolloin hänet yhdessä Inkisen kanssa vietiin Mashkevitshin kuulusteltavaksi. Kuulustelupöytäkirjassa luettiin sanasta sanaan, mitä Jortikka oli sellissä Inkiselle kertonut. Mitkään vastaväitteet eivät luonnollisesti auttaneet, Jortikka passitettiin edelleen, mutta Inkinen vapautettiin heti sen jälkeen. Tällainen isku yritti musertaa miehen, mutta Jortikan tunnuslauseena oli "uskollinen kuolemaan asti". Ja kuukauden perästähän sitten vapautus koittikin.
Kuulusteluissa ei Jortikka tunnustanut värvänneensä miehiä väitellen aina vastaan. Sen verran hän myönsi, että oli kulkupuheena kuullut jotakin jääkäriliikkeestä. Shpalernajassa ehti Jortikka olla siksi vähän aikaa, ettei kerinnyt tutustumaan talon tapoihin.
Ensimmäinen ilta tuntui synkeältä, eikä uni tahtonut tulla silmään, vaan sitten Jortikka kuuli allansa olevasta kopista selvällä suomenkielellä kajahtavan "Jos sydän sulla puhdas on." Siellä oli Kyösti Vilkuna, joka lauleli yksinään, ja se oli kuin suuri rauhanenkeli, joka toi mieleen: "Nuku puhdas sydän, on täällä toisiakin."
Vapaus tuli Jortikalle vallan yllätyksenä. Koputuksista ei hän ymmärtänyt vallankumouksesta mitään ennenkuin jo kuudenteen kerrokseen, jossa hänen sellinsä 243 oli, alkoi kuulua ampumista ja ryskettä kaupungilta. Melu ja vyöry läheni, ja Jortikka luuli saksalaisten pommittavan Pietaria ilmasta käsin ja ihmisten pakenevan sinne turvaan. Sitten alkoi melske vankilassa ja Jortikka päätteli, että venäläiset vangit ovat tehneet kapinan ja surmanneet suomalaiset. Hän seisoi keskellä koppiaan kädet ristissä rinnan yli ja katse oveen, joka lennähti äkkinykäyksellä auki. Oviaukossa seisoi pitkä, mustatukkainen mies nagani kädessä, ja Jortikka aluksi miltei jähmettyi kauhusta. Mutta nähtyään ystävällisesti innostuneen katseen sekä viittauksen poistua kopista, veti hän vaistomaisesti palttoon päällensä ja meni käytävään laskeutuen toiseen kerrokseen, jossa hän tapasi toisia suomalaisia, muun muassa Relanderin, Salon, Pitkäsen ja muita, ja erään Pitkäsen tuttavan luona juotiin ensimmäiset vapaudenkahvit. Sen jälkeen asui Jortikka Vilkon kanssa muutamassa suomalaisessa rautatieläisperheessä viikon aikaa, kunnes yhdessä palasivat Suomeen. Kotoa olivat parahiksi lähettäneet rahaa ja eväitä, ja niin pääsi Jortikka omin neuvoin kotiin.
Mutta hän ei saanut olla rauhassa siellä kuin kolme päivää, kun jo saapuivat viestit, että tullaan vangitsemaan. Yötä myöten ajoi hän ensin Parikkalaan ja sieltä Joensuun lähelle tuttuun taloon, jossa piileskeli viikkoja pari. Sitten saatiin lopultakin ilmoittaa, että pahin vaara on ohi, ja hän voi palata kotiin. Jos jalkansa olisivat olleet terveet, olisi hän heti suorimmiten painunut Saksaan toisten jäljessä. Mutta kun tämän jalkavian takia ei voinut sitä tehdä, palasi hän kotiinsa, jossa ryhtyi omiin maanviljelystehtäviinsä samalla hoitaen kunnallisiakin toimia.
Sitten syksyllä 1917 alkoi punaisten aineksien kuohunta, ja Jortikka värväsi miehiä suojeluskuntaan ja Karjalanretkikuntaan, josta käsin alkoi kuuluisa Venäjänsaaren retkikunta. Kun Jortikan kauppa-apulainen – hän nimittäin toimi siihen aikaan kauppiaana – liittyi retkeläisiin, ei hän voinut itse lähteä mukaan, vaan jäi kotihommiin siksi talveksi avustaen paikallista esikuntaa aikansa ja voimiensa mukaan. Jortikka toimi Kirvun Suojeluskunnan esikunnan jäsenenä, vaikka sairauden takia joutui muutamaksi vuodeksi syrjään, kumminkin kuuluen edelleenkin suojeluskunnan kantajoukkoon.
Sodan jälkeen on Jortikka hoidellut maanviljelystään, mutta samalla on hän toiminut huomattavissa kunnallisissa viroissa sekä ottanut osaa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin.
Lauri Jortikka sai kaksi Vapaussodan muistomitalia. Toinen tuli Karjalan Kansallisliiton suosituksesta, toisen alkuperää ei hän tiedä.
Rex Strömberg.
Härmän apteekkari Rex Strömberg, jolla on mainio huomiokyky, kertoo sota-aikaisista kokemuksistaan seuraavasti:
Talvella 1916 olin Uudenkaarlepyyn apteekin hoitajana. Jo syksyllä olin kuullut jääkäriliikkeestä, mutta yhteyteen sen kanssa jouduin vasta maaliskuussa 1916. Sain puhelintiedon Paavo Roosin äidiltä, että poika oli hävinnyt, ja minua pyydettiin ottamaan selvää nuorukaisesta. Samana päivänä soitti hänen setänsä samasta asiasta. Matkustin Jepualle, jossa tapasinkin hänet kymmenkunnan muun kanssa, jotka olivat matkalla Saksaan. Roos oli ainoastaan 16 vuotias, ja minusta oli melkein turhaa, että hän matkusti. Poika oli itsepäinen, mutta sanoi tällä kertaa jättävänsä matkan, jos minä vaadin ja myöhemmin lähtevänsä omin päin. Minusta oli se hyvin sanottu enkä enää houkutellut häntä.
Matkustin pois ennen toisia, mutta tiellä kadotin piiskani ja käännyin takaisin hakemaan sitä. Tapasin silloin seurueen, joka matkusti neljällä pitkälläreellä. Minä seurasin heitä, ja heidän johtajansa "Mustonen" ajoi minun reessäni. Kello oli varmaan 1 yöllä, kun saavuimme "Laxö-Anders'in" tuvalle Vexalassa. Hän sanoi, että aikaisemmin yöllä oli joku tullut Ruotsista ja haluaisi päästä kaupunkiin. Sanoin, että hän voi lähteä minun kanssani. Hyvästelin koko joukon ja pyysin miestä tulemaan mukaan.
Mies oli Luoma Ylistarosta. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista Lockstedtin leiriltä ja matkastaan yli Pohjanlahden. Hänen piti tavata Jakobssonia, ja kun olimme levänneet muutaman tunnin saatoin hänet sinne. Jakobsson ja Häggblom olivat jo kerran olleet Ruotsissa ja matkustaisivat taas pian. Ylikulku oli pysähdyksissä, mutta silloin tällöin saapui aina joku nuorukainen, joka halusi mennä yli. Jakobsson ja minä koetimme saada poikia Uudestakaarlepyystä, mutta se näytti melkein mahdottomalta, ja kuitenkin oli siellä suuri joukko seminaarilaisia. Me puhuimme useiden kanssa, ja monet heistä olivatkin halukkaita lähtemään, mutta ratkaisevaa askelta ei uskallettu ottaa. Myöhemmin meni heitä kuitenkin muutamia. Uudestakaarlepyystä oli ainoastaan yksi, Kurt Björklund. Tulos oli laiha ja johtui osaksi siitä, että seminaarilaiset olivat puhuneet johtajansa kanssa, joka jyrkästi oli kieltänyt matkustamasta. Jakobsson ja Häggblom olivat kumpainenkin kaksi kertaa Ruotsissa. Toisella kerralla oli heillä mukanaan kirjoja pojille Lockstedtin leirille. Heidän ollessaan toisella matkallaan tuli "räjähdys". Virkaatekevä nimismies, nyttemmin kuollut E. Lindqvist lähetti huhtikuun alussa eräänä iltana poliisin, joka kertoi, että kuvernööri oli tehnyt kyselyjä Laurellista, Jakobssonista, Häggblomista ja minusta. Säikähdin hieman. Seuraavana päivänä soitti Lindqvist minulle ja kyseli yhtä ja toista sekä sanoi: "teidän poliittiset mielipiteennehän ovat täydellisesti luotettavat", johon heti vastasin "luonnollisesti". Edelleen hän sanoi, että oli onni, että Häggblom ja Jakobsson samana aamuna olivat saapuneet, jotta hän voi varmasti kirjoittaa heidän olevan kaupungissa. Lindqvistiä en tuntenut aikaisemmin, mutta hän oli kunnon mies. Laurell tuli apteekkiin ja keskustelimme asiasta, mutta katsoimme, että meillä ei pitäisi olla mitään pelättävää, meillä oli jotensakin puhdas omatunto. Pääsiäiseksi matkustin Helsinkiin, ja kun ei sieltä palatessani vielä mitään kuulunut, tunsin itseni melko rauhalliseksi. Kaupungissa kyllä puhuttiin Jakobssonin ja Häggblomin Ruotsinmatkoista, mutta kun he olivat kuljettaneet hevosia mukanaan, luulimme, että asia ei ollut niin vaarallista. Mutta vikaan olimme laskeneet, sillä 10.5.16 klo 10.20 aamup. tulin pidätetyksi. Sen toimitti ratsumestari Stepanoff neljän santarmin avustamana. Ratsumestari oli hyvin kohtelias ja valitti, että hänellä oli määräys toimittaa ruumiintarkastus sekä kotitarkastus. Herrat etsivät ahkerasti, mutta ainoa, mitä he löysivät, oli ikäloppu revolveri ja nippu vanhoja kirjeitä. Sitten alkoi kuulustelu. Hän kyseli laajalti, missä olin ollut talvella, ja kun sanoin, että koko talven olin ollut Uudessakaarlepyyssä, näytti hän hyvin epäilevältä. Kun kuulustelu loppui, täytyi hänen "suureksi surukseen" julistaa minut vangituksi. Juhlallisesti sitten kävelimme Uudenkaarlepyyn putkaan. En tiennyt silloin, että Jakobsson oli vangittu iltaa ennen paljon suuremmalla touhulla, sillä komppania ryssiä oli piirittänyt hänen asuntonsa. Ryssät olivatkin tarpeen kantamaan satakuntaa suksiparia, jotka Jakobssonin luota tavattiin.
Putkaa oli käytetty arestina ryssille, ja arvaa sen lian ja hajun, mikä siellä oli. Vuodevaatteet ja ruokaa sain ottaa apteekista. Päättelin tulevani pitkäaikaiseksi asukkaaksi ja halusin saada hyttini siivotuksi, joka kuitenkin onnistui vasta sen jälkeen, kun olin asiassa kääntynyt pormestarin puoleen. Lattianpuhdistuksen sain itse maksaa. Hankin myöskin apteekista hajun haihduttamiseksi puolen litraa Kölnin vettä ja kostutin sillä seinät, katon ja lattian. Olimme liian hyväluuloisia ja luotimme puhtaaseen omaantuntoomme. Eläinlääkäri Laurell odotti kotona, kunnes he tulivat. Häggblom oli matkalla Jepualle eikä voinut seurata kutsua poliisikamariin. Stepanoff santarmeineen oli päivällä matkustanut Vexalaan hakemaan "Grundstenia", mutta kukaan ei tuntenut "Laxö-Andersia" sillä nimellä, ja niin he saivat palata tyhjin toimin.
Sanoin itselläni olevan tärkeitä asioita järjestettävänä apteekissa, ja sainkin käydä siellä paksun santarmin vartioimana. Tämä tuli erikoisen iloiseksi kaadettuani hänelle juomalasin 90 %. Kun söin päivällistä, seisoi hän koko ajan takanani, luuli kai minun myrkyttävän itseni. Santarmi sai vielä toisen lasillisen, ja luulin hänen jo alkavan siitä hoiperrella, mutta hän kyllä pysyi jaloillaan.
Pakkasin vähän tavaroitani, otin hyvästit ja lähdettiin. Kovjoella työnnettiin meidät, 4 vankia ja 4 santarmia II luokan boggivaunun hyttiin, niin että siellä oli lämpimät olot. Paksu santarmi nukkui, mutta Kauhavalla lähetin hänet ostamaan pilsneriä. Ja olipa melko hullunkurinen näky, kun hän hoiperrellen sinne tänne kantoi kahdeksaa olutpulloa. Kaksi juomalasillista spriitä voi olla liikaa joskus paksulle santarmillekin. Seinäjoella vapautettiin santarmit toimestaan, ja saimme kaksi uutta, jotka veivät meidät Vaasaan. Jakobssonin sukset näin viimeisen kerran Seinäjoen asemalla.
Vaasassa meidät vietiin poliisikamariin, jossa toimitettiin tarkastus. Jakobsson vietiin ensi kerrokseen ja me muut toiseen. Kun koppikäytävään vievä ovi avattiin, tuli sieltä vastaamme hirveä löyhkä. Me panimme vastalauseemme, mutta mikään ei auttanut, sisään piti mennä. Samassa osastossa oli 14 Kvelaxin poikaa, jotka eivät 2 1/2 kuukauteen olleet saaneet kylpeä. Minun koppini asu oli sanoin kuvaamaton. Patjoissa oli kait aikojen alussa ollut jotakin täytettä, mutta nyt ne olivat tyhjät. Kylmä siellä oli ja likaa kattoon asti, ja seiniä oli käytetty sylkyastioina. Kiukkuinen Mari hoiti ruokintaa 75 pennin päivämaksusta. Pyysin häntä käymään apteekkari Roosin luona viemässä tietoja meistä ja pyytämään tupakkaa. Marilla oli suu messingillä tullessaan takaisin. Sen jälkeen saimme ruokaa kaupungista. Maanantaina vietiin meidät vankilaan – ja Mari itki. Mukana oli myös eräs vastatullut, ja me mietimme, että mikähän roisto se tuokin lienee. Erikoisen pahalta hän kylläkään ei näyttänyt, mutta eihän sitä voinut tietää. Näyttäytyi sitten myöhemmin, että hän oli tuleva lukkarimme Vaasan vankilassa ja nimeltään Artturi Leinonen. Yleisenä mielipiteenä Vaasan poliisikamarista tahdon sanoa, että se kyllä oli huonoin hotelli, jossa oleskelin koko matkani aikana. Kohtelukin olisi voinut olla aivan toisenlaista. Kun kerran myöhemmin kuuluisa Sjöblom kävi tarkastamassa meitä, sanoi hän: "Kyllä se herroille kelpaa."
Alussa oli kyllä vähän synkänlaista Vaasan lääninvankilassa, mutta minun täytyy sanoa, että siellä oli hyvä olla. Johtaja Boije oli itse ystävällisyys ja koetti kaikin tavoin keventää oloamme siellä. Minä sain kopin n:o 78 neljännessä kerroksessa. Tupakanpoltto oli kielletty, ja se tuotti vaikeuksia. Inkivääri ja kalmojuuri auttoivat kuitenkin jonkun verran. Ruokaa saimme kyllä kaupungista, mutta söin silti vankilaruokaakin. Viisi ateriaa päivässä ja paikallaan olo nosti painoa, joka kuitenkin tulevaisuudessa näyttäytyi hyväksi. Iltavelliä en syönyt, ja se asia harmitti minua myöhemmin Shpalernajassa, kun nälkä kurni suolia. Akkunasta veti, ja minä sain vaikeanlaisen korvatulehduksen, joka kiusasi minua melkein koko ajan Venäjällä. Silloin tällöin olimme kuulustelussa. Stepanoffilla oli yhtä ja toista kyseltävää, sitten oli valokuvaamiset ja sormenjälkien ottamiset. Apteekkari Roos kävi silloin tällöin meitä katsomassa, ja tällöin sain aina vetäistä sauhun, joka tuntui ihanalta. Kerran kysyin Stepanoffilta, miksi olin pidätettynä, ja hän sanoi sen johtuvan siitä, että olin ollut sotakoulussa Saksassa. Jos niin olisi ollut, olisi minulla kyllä paljon parempi ryhti, sanoin hänelle.
Eräänä iltana tultiin taas hakemaan kuulusteluun. Siellä oli nyt Mashkevitsh omassa korkeassa persoonassaan. Hän kyseli kaikenlaista ja lopuksi, olenko ollut Ruotsissa ja Saksassa. Kun vastasin myöntävästi, innostui hän kovasti, mutta kun kuuli, että tämä oli tapahtunut jo vuonna 1900, kohautti hän olkapäitään pirullisesti hymyillen. Sitten otti hän mallin käsialastani ja vertasi sitä reseptikirjaan. Kirjoitin iloisella mielellä, sillä koko talvena puuttui vain yhtenä päivänä nimeni reseptikirjasta. Mutta Mashkevitsh sanoi, että minua syytetään rikoslain 100 & 102 pykälän nojalla, ja silloin ymmärsin, että asia tulisi pitempiaikaiseksi kuin olin ajatellut.
Viikon perästä tapahtui sitten muutos. Sanomalehdet jäivät tulematta ja kaikki muuttui ankarammaksi. Jäljestäpäin kuului, että Sundqvist ja Manns olivat paenneet. Eräänä aamuna kuulin juoksua koppini ulkopuolelta (Sundqvist oli viereisessä kopissa), mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, eivätkä vartijatkaan mitään kertoneet. Paon jälkeisenä sunnuntaina tuli korkeita vieraita: itse Seyn omassa persoonassaan. Näin hänet vain vilaukselta akkunasta. Kun seuraavan kerran tapasin mainitun herran, olin minä katselijana ja tämä vain jokseenkin mitätön olento.
Seuraavana sunnuntaina kutsuttiin minut taas kuulusteluun. Siellä olivat Mashkevitsh ja komissaario Sola. Kuulustelu ei tällä kertaa koskenut ulkomaanmatkaa, vaan Knut Björklundia. Omasta mielestäni suoriuduin loistavasti. Sitten lueteltiin joukko nimiä, suurimmaksi osaksi tuntemattomia. Siinä oli Mustonen, Skarp, Stark ja Vichmann. Mustonen ja Vichmann tunnustivat tutuilta, mutta luulin selviytyväni, kun sanoin tuntevani erään Vikman-nimisen henkilön. Tässä kyllä vähän nolasin itseni, sillä tiesin, että Vikman ei ollut "firman" miehiä. Onneksi tästä ei ollut mitään seurauksia hänelle. Sitten sain poistua, ja se olikin viimeinen kuulusteluni. Seuraavana aamuna 1/2 5 minut herätettiin ja vietiin alas. Konttorissa olivat tavarani, ja niistä sain ottaa mukaani, mitä tarvitsin. Olin hyvin hermostunut ja jälkeenpäin huomasin, että tarpeellisimmat tavarani olin jättänyt. Häggblom pani lähtöä vastaan, mutta mitä se auttoi. Jakobsson taas ilostui nähdessään meidät. Minun kaksi pientä korvatippapulloani herättivät Solassa epäilyksiä, ja hän antoikin ne eräälle etsivälle talletettaviksi.
Vankivaunussa sijoitettiin meidät kukin omaan pilttuuseemme, mutta kun olimme sivuuttaneet Seinäjoen, pääsimme kaikki yhteen. Häggblom sanoi, että kyllä ne nyt ottivat kaikkein viattomimmat, mikä olikin tosi. Vartijoina oli meillä kaksi poliisia ja neljä etsivää. Toinen poliisi kertoi Sundqvistin paosta ja poliisin tuloksettomasta etsiskelystä. Matkan määrää ei meille ilmoitettu, ja jännityksellä odotimme Riihimäellä, mihin suuntaan matka kääntyisi. Itään päin – ja seurasi surullinen yo. Poltin savukkeen toisensa jälkeen tulematta sen paremmalle tuulelle. Aamulla saavuimme Pietariin ja kunniakujassa, 3 miestä kummallakin sivulla marssimme jalan pitkän matkan. Päivä oli lämmin ja varustukset painoivat. Jakobsson harmitteli, että oli ottanut talvipalttoon mukaansa, mutta lohdutin häntä ja sanoin sen ehkä vielä hyvinkin tulevan tarpeeseen, josta lohdutuksesta ei suurta iloa ollut. Liteinijsillalla lepäsimme hetken aikaa, ja pienenä lohdutuksena oli se, että meitä ei sentään viety Pietari-Paavalin linnaan.
Shpalermjassa saimme odottaa hyvän aikaa ennenkuin meidät kutsuttiin sisään ja vietiin kirjoihin. Sitten meidät erotettiin. Häggblom vietiin toiseen, Jakobsson kolmanteen ja minut neljänteen kerrokseen. Osastonhoitaja, jonka jo olimme ristineet "konjakkinenäksi" pani minut riisuutumaan ilkialasti keskellä käytävää, ja tarkasti joka vaatekappaleen. "Djengi jest", Kysyi hän, ja kun vastasin myöntävästi, ilostui hän ja alkoi etsiä uudelleen. Mutta kun minä viittasin, että rahat ovat konttorissa, niin silloin hän kirosi. Ehkä ei olisi tainnut olla niinkään tyhmää pistää muutama rupla hänelle käteen.
Sitten pantiin minut koppiin n:o 170. Vaasassa oli ollut valoisaa ja iloista, täällä aivan päinvastoin puhumattakaan puhtaudesta. W.C. teki kuitenkin mielen jo vähän valoisammaksi, enkä kuitenkaan vielä silloin tiennyt, kuinka paljon huvia se toisi minulle. Istuuduin rautalavitsalle ja ajattelin, että täällä sitä nyt ollaan. Vartija Nikiforoff huusi minulle jotakin luukusta, mutta kun en ymmärtänyt, mitä hän sanoi, tuli hän sisään ja päästi sängyn irti seinästä. Paneuduin maata ja nukuinkin heti. Minut herätettiin päivälliselle, ja kun hutiloin astioiden kera, tuli tarjoilija sisään ja näytti, mitä astioita minun piti käyttää. Tarkastin ruokaa. Silakkasoppaa ja pahentuneessa öljyssä paistettuja ohranryyniä. Ystäväni WC sai koko moskan. Panin maata uudelleen ja nukuin, mutta Nikiforoff herätti minut ja ajoi ylös. Kun hän oli mennyt, panin uudelleen pitkäkseni, mutta sitten vartija tuli ja lukitsi sängyn. Nukuin sitten pöytään nojaten. Iltapäivällä sain tavarani ja iloni oli suuri, kun sain tupakkaa. Harmitti vain, että olimme polttaneet niin paljon junassa. Illalla tuotiin sitten se ikuinen kuuma vesi ja mauton velli. Annoin varmuuden vuoksi kuitenkin kaikki 4 ruoka-astiaa esille, mutta sekään ei ollut hyvä, koska kuului "svetskij durak".
Sänky oli epämukava; erikoisesti vaivasi minua tyyny, joka oli täytetty nyrkinkokoisilla juurenmukuloilla. Nukuin kuitenkin siihen asti kun limppu heitettiin sisään; vesituopin kykenin jo itse antamaan esiin. Sitten suututin Nikiforoffin sillä, kun en ollut valmiiksi pukeutunut kävelytunniksi. Kolkkoa oli lähteä kävelylle jo klo 7 aamulla, mutta olin nälkäinen ja luulin kävelyn jälkeen saavani aamiaisen. Siitä tuli kuitenkin pitkä odotus – sillä aamiainen oli juuri se limppu ja kuuma vesi, joka jo oli tuotu. Limppu oli kyllä hyvää, jos vain vatsa olisi sietänyt sitä. Hernerokka päivälliseksi olisi myös ollut aika hyvä, ellei siinä olisi ollut niin hirveästi sipulia. "Konjakkinenä" toi korvatippapulloni, joita täällä ei katsottu vaarallisiksi.
Iltapäivällä tuli työnjohtaja, suomalaispoikanen tulkkinaan ja kysyi, olisiko minulla halua valmistaa savukelaatikoita. Ajattelin, että voisihan sitä ruveta ansaitsemaan tupakkarahoja. Seuraavana aamuna alkoi liimaaminen. Hitaasti se kävi alussa, enkä koskaan kehittynytkään mainitussa ammatissa miksikään mestariksi, paras määrä minkä päivässä valmistin oli 1.800 kpl. Minä lopetin lokakuussa ja olin tällöin kaikkiaan valmistanut 51.000 laatikkoa. Muistelen, että Lauri Koskinen valmisti niitä 400.000 kpl. – 15 kop. 1000 kappaleelta oli maksu, ja puolet siitä jäi vankilan konttoriin. Minä olin ansainnut työlläni kaikkiaan 7 rupi. 65 kop.
Ruoka oli huonoa, toisiin se vaikutti niin huonosti, että pyörtyivät. Minä olin talvella keittänyt rasvaa apteekkitarpeita varten ja haaveilin nyt saada juoda sitä sulattua rasvaa, sillä vankilaruoka ei sisältänyt sitä yhtään. Eräänä iltapäivänä kun Veretschagin tuli ottamaan pois roskia, ja näki minun imevän tyhjää armiroloppia, otti hän taskustaan suuren kourallisen mahorkkaa ja pani sen pöydälle, antoipa vielä paperiakin. Nyt laitoin niin suuren "sätkän", että minun piti molemmin käsin sitä pidellä. Oi miten se maistui hyvältä, mutta kauheampaa tupakkahumalaa ei minulla ole ollut edes poikasena. Koppi tosin ei ollut suuri, mutta kyllä hoipuin seinästä seinään, kun menin piilottamaan loput tupakasta W.C:n alle. Veretschagin oli ankara, mutta hyvä mies. Nikiforoff taas epämiellyttävä ja ilkeä. Hän oikein nautti kun sai vain jostakin kiinni. Kolmas vartija oli oikea pomaadapurkki. Koko koppi tuoksui, kun hän tuli sisälle.
Akkunatarkastusta harrastin ahkerasti, ja tulin hyvin iloiseksi, kun joskus näin Häggblomin tai Jakobssonin. Alussa jouduin kiinni kerrankin kolmasti peräkkäin, ja joka kerta Nikiforoffin vakoilemisen takia. Sitten tulin viisaammaksi enkä enää kertaakaan joutunut kiinni, vaikka melkein joka puolen tunnin kuluttua kiipesin katselemaan. Sen tunsi jo hengessään milloin joku tuli, ja oli hauskaa asettua kurkisteluluukun eteen juuri kun vartija tuli. Hallikainen pani kerran peilin reiän kohdalle, ja vartija oli tavattomasti hämmästynyt.
Häggblom ja Jakobsson olivat ensialussa ainoat tuttuni Shpalernajassa. Otin pian selvän, kuka asui allani ja yläpuolellani. Vuoksen n:o 121 luulin jo aikaisemmin nähneeni, mutta niin korkealta katsellen ei ollut aivan varma. Vilkunasta n:o 219 ei minulla ollut aavistustakaan, mutta kun hänellä oli pieksusaappaat, oletin hänet suomalaiseksi. Kylpymatkalla tapasin aina jonkun ja usein kuului "terve, terve". Kosola n:o 175 näytti partoineen niin ulkolaiselta, että en ollenkaan viitsinyt häntä puhutella. Odottelimme kylpyä alakerran avonaisissa kopeissa ja oli kiintoisaa tarkastella seinillä olevia kirjoituksia, kuten esim. "Eskolle (Riekki) terveisiä Festukselta" (Vilkuna) y.m. Kylpy oli parodiaa. Siellä oli kyllä suuri amme, mutta tarkoitus oli vain ottaa suihkua, joka sai kestää 10 minuuttia riisuutumisineen ja pukeutumisineen, ja jos ei oltu valmiina huudettiin "skarej, skarej". Vaatteemme pestiin vankilassa ja kuta useammin niitä pestiin, sitä harmaammiksi ne tulivat. Lakanat ja tyynyliinat olivat "pestyinä" aivan epämieluisia, sillä ne löyhkäsivät vallan hirveästi. Vasta kun niistä oli haihtunut haju jonkun ajan käytön jälkeen, olisi niillä voinut nukkua, mutta silloin tuotiin jo uudet. Kerran koetin pestä lattiaa, mutta olisin paremmin voinut jättää sen tekemättä, sillä paksu lika vain pehmeni ja tuli aivan siirappimaiseksi eikä tahtonut ollenkaan kuivua. Ei auttanut muu kuin tallustella kalossit jalassa. W.C. puhdistettiin sentään joskus.
Olin ollut Shpalernajassa noin pari viikkoa, kun "konjakkinenä" erään herran seurassa astui sisään. Hän kysyi osaanko saksaa, ja luulen, että seuralaisensa oli tulkkina. Kun kuitenkin istuin eräässä vississä paikassa munimassa ryssänlimppua, poistuivat he ja palasivat vasta muutaman päivän kuluttua. Selviydyimme auttavasti saksan kielellä. Hän kirjoitti anomuksen johtajalle, että saisin rahani vaihdetuksi. Kesti kuitenkin noin 10 päivää ennenkuin se myönnettiin ja sain vastakirjan.
Tulkkini oli esiintynyt ruhtinas Galitzinina ja joutunut sen vuoksi kiinni. Hän kirjoitti myöskin ensimmäisen tilaukseni: voita, tupakkaa, maitoa, valkoista leipää, teetä, sokeria ja päivällisen. Kysyin häneltä, jos hän tietää, mitä pykälät 100 ja 102 sisältävät. Hän ei tiennyt, mutta lupasi ottaa selvän.
Neljä päivää sain odottaa herkkujani. Kumpaako nyt nauttisin ensin, voitako vai tupakkaa. Voi voitti. Lusikalla pistelinkin poskeeni 1/2 naulaa yhteen palaan. Ja hyvää se teki huolimatta mausta sekä osittain väristä, joka muistutti Rochefort juustoa. Sitten tuli tupakan vuoro; poltin 4 savuketta peräkkäin. Nyt kun ei ollut enää mitään odottamista, tuntui elämä raskaalta. Ajatukset olivat vain keskittyneet ruokaan ja tupakkaan, ja kun nyt olin saanut ne, tuli taantumus.
Kun seuraavana päivänä "ruhtinas" tuli minua auttamaan, kysyin häneltä, joko hän oli saanut selvää paragraafeista. "Huonoa, huonoa", sanoi hän ja teki merkitsevän liikkeen kurkkuunsa – "tai 8 vuotta pakkotyötä". No siinä sitä oltiin, ajattelin, ja kesti viikon päivät ennenkuin totuin hirttoajatukseen. Laatikonliimaus oli yhä käynnissä, mutta tuli ajanpitkään yhtä yksitoikkoiseksi kuin aspiriinipulverin teko. Lainakirjojakin luin säästellen, mutta loppuivat nekin aina ennen aikojaan. Nyt aloin lukea raamattua oikein urakalla ja osasin ulkoa useita lukuja. En enää halveksinut kuumaa vettä, kun minulla oli teetä ja sokeria, voita ja vehnäleipää. Illat tämän vuoksi tulivat paljon viihtyisämmiksi.
Naputus seinissä hermostutti, kun sitä ei ymmärtänyt, ja sitä jatkui aamusta iltaan, jo elokuun lopussa alkoi kylmyys vaivata, niin että piti nukkua vaatteet päällä. Lämpöjohdot alkoivat toimia vasta lokakuussa. Kotiin kirjoitin säännöllisesti joka torstai, ja kaikki kirjeet tulivat perille. Itsekin sain jokseenkin säännöllisesti kirjeitä kotoa.
Eräänä päivänä työnnettiin minulle toveri. Se oli Ravantti viereisestä kopista. Aloimme järjestää savukelaatikoita, mutta puheesta ei paljoa syntynyt, sillä enhän tiennyt, mikä Ravantti oli miehiään. Suunnilleen tunnin kuluttua vietiin hänet pois. Muutamaa päivää myöhemmin annettiin minulle toveriksi 10-vuotias venäläispoika, Sergej Svesdin, joka asui kanssani vallankumoukseen asti. Poika oli myynyt varastettua tavaraa ja ollut vankilassa jo kolme kuukautta ilman, että asia oli ollut esillä. Sergej luuli minua ensin jonkinlaiseksi väärentäjäksi, mutta sai eräänä päivänä nähdä vankilippuni, jossa oli "polititseskij". Pojan silmät tulivat aivan pyöreiksi ihmetyksestä, ja arvoni hänen silmissään kohosi huomattavasti. Poika oli hyvin kiltti, mutta valehteli aivan mahdottomasti. Luovutin hänelle laatikoiden teon.
Muutamaa päivää myöhemmin kutsuttiin minut tuomioistuimeen, ja sain päivälliseni heti aamulla. Mietin, mitä asia tällä kertaa koskisi, mutta eteisessä tapasin toisia suomalaisia, ja yhdessä sitten menimme. Olikin kysymyksessä äitini tapaaminen. Mashkevitshin huoneessa paitsi häntä itseään oli naistulkki ja eräs vieras mies, joka istui vastapäätä Mashkevitshia. Sain sitten tietää, että mies oli ollut ilmiantaja Rissanen, joka koetti tuntea miehiä pataljoonasta. Mashkevitshin viittauksesta poistui mies.
Oli juhlahetki saada tavata äitiä, puhella ja kuulla uutisia Suomesta. M.m. äitini kertoi, että Jürgen von Essen oli tullut ammutuksi, sekä varoitti minua vakoojista vankilassa. Rissasen äiti oli myös odottavien joukossa, ja oli ollut surku nähdä häntä. Äitini oli saanut luvan toisenakin päivänä tavata minua. Minä olin kerrassaan kurjan näköinen, laihtunut, pitkäpartainen, ilman kaulusta ja huonoissa vaatteissa. Olin samana aamuna kuullut, että vankilassa oli parturi, olin tilannut hänet heti, mutta hän tuli vasta vieraskäynnin jälkeen. Seuraavaksi päiväksi laittauduin oikein hienoksi ja tunsin itseni herraksi. Tapasin nytkin useita suomalaisia, mutta Rissasta ei tällä kertaa näkynyt. Aika kului aivan liian nopeasti. Tuntui kuin olisi ollut niin paljon puhumista, mutta kun nyt oli saanut tilaisuuden, puhuttiin vain pikkuasioista.
Päivä oli tapahtumarikas, sillä tullessani takaisin koppiini sain suuren paketin ruokatavaraa. Annos oli niin suuri, että ajattelin sen riittävän viikoksi, mutta kun Sergej oli saanut osansa, ja itse olin syönyt tarpeekseni, ei seuraavaksi päiväksi jäänyt paljonkaan. Oli suloista tuntea kerrankin tulleensa ravituksi 3 1/2 kk jälkeen. Mutta päivä ei vielä ollut lopussa. Istuimme ja joimme teetä, kun Sergej yht'äkkiä kyykistyi pöydän alle ja useampaan kertaan huusi "mitä". Lopulta juoksi hän klosettiin ja alkoi lakaista vettä pois sieltä. Minäkin kiinnostuin asiaan, mutta mitään ei kuulunut. Sergej ryömi uudelleen pöydän alle ja huusi lämpöjohtoon. Vika oli ollut siinä, että vettä ei oltu tarpeeksi poistettu. Nyt kuului ääni, se oli Vuoksi. Sergej sanoi, että hänellä on suomalainen toveri. Silloin Vuoksi pyysi minua "puhelimeen", sanoi nimensä, ja niin alettiin puhella. Mielessäni oli äitini varoitus, ja siksi olin vähän pidättyväinen. Vilkunakin yhtyi puheeseen. Hänellä oli myös koppitoveri, joka tunsi kaikki vankilasalaisuudet, ja naputtamalla Vuokselle (joka oli erikoisen taitava tässä hommassa) olivat he saaneet aikaan puhelinyhteyden. Vaikeinta oli ollut päästä yhteyteen minun kanssani, mutta useiden kokeilujen jälkeen olivat nyt onnistuneet. Lopetimme keskustelun jatkaaksemme huomenna.
Minä kerroin sitten tovereilleni Suomen kuulumisia, ja oli oikein virkistävää saada kuulla niin väärentämättömiä ja voimakkaita kirouksia, joita sekä Vuoksi että Vilkuna päästelivät kuullessaan, että Jürgen v. Essen oli ammuttu. Elämä oli nyt muuttunut kokonaan toiseksi. Ensin käynti kotoakäsin, sitten yhteys oikeiden toverien kanssa. Kahdeksan lyöntiä lämpöjohtoon, ja niin kokoonnuimme me kolme puhelimeen. Puhuttiin monta kertaa päivässä. Sain kyllä olla vähän varovainen, sillä vartijalla oli pöytänsä melkein oveni ulkopuolella, ja Nikiforoff hiipi yhtenään kurkistelemassa. Sergej oli alituiseen puhelimessa, mutta aina selviydyttiin. W.C. oli ihana laitos. Teoreettisesti voisi 12 henkilöä puhua toistensa kanssa ensimmäisestä kuudenteen kerrokseen. 1-6 kuului huonosti, mutta jo 2 – 6 kerrokseen kuului hyvin. Sergejn kautta, joka autteli passaripoikia, sain avaimen "telegraafiin", mutta heikkoa oli minun taitoni. Puhelin oli paljon nopeampi.
Vilkunan toveri Kalaschnikoff oli iloinen veitikka ja päivät päästään yhteydessä toisten kanssa. Vapautumispäivänä tapasin miehen. Tulimme juuri ulos vankilan portista, kun näin hänen seisovan lumikinoksella pitämässä tulista puhetta samalla hosuen, niin että luulin hänen lähtevän lentoon. Menin hänen luokseen ja sanoi: "Strastui Kalaschnikoff." – "Kto tui tavaristsch?" – "Strömberg", sanoin minä. Hän unohti puheensa, hyppäsi alas kinokselta, syleili ja suuteli minua. Sitten tuli siihen joukko naisia, jotka suutelivat häntä –.
Mutta nyt olimme vielä vankilassa. Aika kului ja minäkin aloin kotiutua, kun olin jonkin verran jo oppinut kieltäkin. Mutta keskusteluni Sergejn kanssa oli niin mitätöntä, että lopulta kyllästyin häneen ja ajattelin kaipauksella sitä aikaa, jolloin olin yksin kopissani. Nythän ei minulla ollut mitään hätää, kun n:ot 121 ja 219 olivat puhetovereinani. Se hyöty pojasta kuitenkin oli, että sain häneltä tietoja vankilan asioista. Myöhemmin seurasi sitten pöytäkirjain lukeminen, joka toi suurta vaihtelua. Vuoksi ja Vilkuna kuuluivat toiseen ryhmään, ja minä olin yksin kuin yhdistävä rengas. Olin käynyt hammaslääkärissä ja näin siellä erään Roosin allekirjoittaman kuitin, ja kun kuulin Viktor Granlundin numeron, ilmoitin hänelle, että Roosin koppi on vinottain hänen yläpuolellaan. Hän väitti, että siinä olisi Vinter, mutta lopuksi uskoi minua ja sanoi, että hänen välttämättömästi pitäisi päästä Roosin kanssa yhteyteen. Minä lupasin koettaa järjestää, ja yhdessä Vuoksen kanssa laitoimme naputusjärjestelmän. Vuoksi antoi sen Roosille ja minä Granlundille. He eivät voineet käyttää puhelinta, sillä heidän koppiensa W.C:t olivat sellien eri puolilla. Granlund kai ei ollut ennen naputtanut, sillä hän naputteli aivan väärin. Hän otti kynän, nousi sängylle ja alkoi naputella, sai vastauksen ja aikoi jatkaa, mutta vartija tuli ja keskeytti homman. Hän koetti useaan kertaan, mutta aina samalla tuloksella, kunnes hänet lopulta muutettiin. Jos hän olisi rauhallisesti istunut tai maannut sängyssään ja hiljakseen naputellut, olisi kaikki mennyt hyvin.
Opin hyvin pian tietämään, missä kukin suomalainen asui, kenen kanssa hänen täytyy naputtaa, tai kenen kanssa "telefonoida". Kirosin monesti sitä, että joka kerroksessa oli 49 koppia eikä 50, jolloin olisi ollut helppo ilman suurempaa päänvaivaa järjestää puheluja. Toisella puolella olisivat olleet parilliset kopit, toisella parittomat, nyt oli vuorottain parillinen ja pariton. Kuudennessa kerroksessa kulki lämpöjohto vaakasuoraan, joten siellä saattoi naputtaa läpi useamman kopin.
Ladau oli järjestänyt meille jumalanpalveluksen. Kokoonnuimme viidennen kerroksen käytävään, mutta häpeäkseni täytyy minun sanoa, että en paljonkaan kuullut saarnasta, sillä oli niin paljon keskustelemista toisten kanssa. Tapasin siellä monen muun ohella Vilkunan ja Vuoksen. Luulen, että ryssäläiset saivat sen käsityksen, että kädenpuristus kuuluu suomalaiseen kirkonmenoon, sillä kirkkoherra Malin tervehti meitä kaikkia kädestä ja sai kuulla meidän nimemme. Nimet hän tietysti oli kuullut aikaisemmin, mutta ei ollut nähnyt meitä. Me saimme hengellisen laulukirjan jokainen. Juhlahetki se oli, joskaan nyt ei aivan hengellisessä suhteessa, ainakaan minulle.
Veisuukirjasta koitui harmia Puistolle. Hän joutui riitaan ryssäläisen koppitoverinsa kanssa, jolloin tämä repi kirjan rikki, ja syntyi oikea kahakka. Kaikki irtonaiset esineet joutuivat taisteluvälineiksi ja m.m. puinen tuoli särkyi. Seurauksena oli, että Puisto sai karsseria. Se ei kuuleman mukaan ollut mikään häävi paikka. Oli käveltävä koko ajan, sillä makuulavitsa aivan vilisi ryömiviä syöpäläisiä. "Kyllä siellä pian puolipohjat sai", sanoi eräs, sillä lattia oli aivan paksuna liasta.
Ruokalähetykset tulivat jotakuinkin säännöllisesti, väliin kotoa, väliin auttavilta ihmisiltä. Eräänä päivänä huomasin vastakirjassani 15 kop. virheen. Sergej innostui ja sanoi, että nyt minun on mentävä "vschenskij sud". En tiennyt, mitä se merkitsi, mutta Sergej selitti, että täytyy mennä konttoriin ilmoittamaan virheestä, ja että siellä on vain naisia. No niin! Minä menin ja kuuden naisihmisen läsnäollessa selitin huonolla kielitaidollani asian koettaen pelastaa 15 kopeekkaani. Mutta mikään ei auttanut. Jouduin auttamattomasti tappiolle ja vakuutetuksi erehdyksestäni. Naiset eivät olleet mitään nähtävyyksiä, joten matkastani ei ollut suurta iloa, ja jäipä sitä monta 15 kopeekkaa Shpalernajaan sitten vallankumouksessa. Sergej oli utelias, minä sanoin, että naiset siellä olivat kauniita kuin enkelit, ja ensi kerralla kun Sergej sai vastakirjansa, haki hän innolla virhettä.
Keskellä talvipakkasta joutui lämpöjohto epäkuntoon. Sunnuntai-iltana toimi se vielä moitteettomasti, mutta maanantaiaamuna oli kylmä. Ulkona oli lähes 30 C pakkanen, ja kun koppi jäähtyi, oli siellä aivan hirvittävän kylmä. Karvalakki, kalossit ja palttoo ja kintaat piti olla päällä vuorokauden ympäri. Pikku hetken kun oli nukkunut, piti taas nousta kävelemään. Keskiviikkona ei Vuoksi vastannut puhelimessa, hän oli muuttanut. Sain hirveän reumaattisen säryn päähäni ja torstaiaamuna pyysin saada muuttaa. Vähän ajan perästä minut vietiinkin koppiin n:o 184. Se oli hieno selli, aikaisemmin oli siinä asunut eräs venäläinen kenraali. Sergej tiedotti minulle, että lämpöjohdon ympärillä oleva rengas oli tästä johdosta poissa, ja että voin vapaasti puhella allaolevan asukkaan kanssa. Kun vartija oli mennyt pois, menin pöydän alle ja huusin: "Terve Pärssinen." Tämä hämmästyi ja ihmetteli, mistä minä tiesin hänen asuvan juuri siinä kopissa. Hän oli sanonut näet koppinsa numeron minulle kirkossa. Vietimme muutamia hauskoja päiviä, koppi oli hyvä ja kaukana vartijoista. Mutta olin niin kiintynyt vanhoihin tovereihini, että maanantaiaamuna hyvin mielelläni palasin takaisin vanhaan koppiini 170. Vuoksi oli myös palannut takaisin ja "trio" oli taas täysilukuinen. Vilkuna ei ollut tahtonut muuttaa mutta oli kyllä saanut kärsiä paljon sinä aikana.
Tuli joulu, vaikka mitään joulutunnelmaa ei kylläkään syntynyt. Mutta joulupaketteja olin saanut, ja olihan hyvä tuntea itsensä kylläiseksi. Eräänä aamuna sain aikaisin päivällisen, sillä muutamille meistä saapui vieraita. Täytyi odottaa melkein koko päivän eräässä odotushuoneessa joka oli täynnä vankeja. Täällä tapasin m.m. Bruhnin, Mellinin ja Eriksonin, jotka olivat menossa sotaoikeuteen pöytäkirjoja lukemaan. Bruhn oli aika kiikissä, mutta näytti olevan hyvällä tuulella. Kaiken kaikkiaan oli minulla vieraita kolme kertaa. Häggblom oli myös tavannut rouvansa. Hän oli eräänä päivänä tuntenut aikansa pitkäksi ja kirjoittanut suoraan Mashkevitshille. Hän sanoi, että hänellä olisi ilmoitettavana eräs asia. Ei kestänytkään kauan ennenkuin hänet kutsuttiin M:n luo. Tämä oli kovin utelias kuulemaan, mitä asia koski. "Tahdoin vain sanoa, että takavarikoidut sukset olivat naisten ja lasten suksia, ja että niillä ei kyllä hiihdetä Merenkurkun yli." Mashkevitsh ajoi Häggblomin ulos.
Tutkintapöytäkirjat.
Eräänä aamuna taas sain aikaisen päivällisen. Luulin uudelleen saavani vieraita, mutta tällä kertaa olikin kysymyksessä pöytäkirjojen luku. Kokoonnuimme käytävään. Tapasin matkalla Häggblomin ja ihmettelimme, mitä tämä merkitsi, mutta sitten huomasin, että kokoontuneet olivatkin suomalaisia. Outoja olivat kaikki paitsi Jakobsson. Jakobsson osasi ainoastaan ruotsia sekä muutaman sanan englantia. Kun siinä Häggblomin kanssa kiroilimme oloja, sanoi Jakobsson. "Älkää pojat kiroilko, sillä täällä hirtetään ihmisiä joka yö." Hän oli ollut siinä uskossa ja vain odottanut vuoroaan. Nyt hän tuli koko joukon iloisemmaksi. Vanhemmanpuoleinen punapartainen mies pyysi sitten lainata peiliä, ja puisteli päätään nähdessään suloisen naamansa. Ei hän juuri kaunis ollut, ystävämme Kemppainen n:o 228. Nimenhuudossa saimme tietää, keitä miehet olivat. Monia käytäviä pitkin marssimme piirituomioistuimeen. Sali oli suuri ja hieno keisarinkuvineen. Kielen mukaan jaettiin meidät kahteen ryhmään, 14 ruotsalaiseen ja 28 suomalaiseen. Kielenkääntäjät ryhtyivät toimeensa, ja me istuimme kynät ja paperit valmiina tekemässä muistiinpanoja, jos sattuisi jotakin sellaista, mistä voisi huomauttaa. Minä tapasin istua lähinnä esilukijoita ja huomauttelin toisille, milloin heistä oli puhe. Mutta yleensä emme paljon kuunnelleet, sillä meillä oli niin paljon puhumista. Lukemista kesti pitkät ajat. Ensimmäisinä päivinä luettiin ilmiantajien pöytäkirjat. Illalla oli oikein ikävät olot, kun ajatteli, että pettureita löytyy niin paljon.
Mutta tuli esille hauskempiakin asioita. Luettiin Osulan Heiskasen pöytäkirjaa: "Minä en tiedä asiasta mitään." Meitä hymyilytti, sillä oli tunnettua, että hänen kauttaan oli kulkenut ainakin 800 miestä. Toisia pöytäkirjoja oli suorastaan ilo kuunnella. Mutta toisinaan taas huomattiin, että henkilöt, joiden asioita luettiin, olivat hermostuneita ja vaivaantuneita, eikä ihme, sillä monella oli perin huonot paperit. Minä en aikaisemmin ollut tiennyt ilmiantajaani, nyt sain kuulla, että se oli Anders Viktor Kiviniemi Uudenkaarlepyyn maaseurakunnasta "Kokkolan Erkin poika". Luoma oli värvännyt hänet, ja yhdessä olivat he hiihtäneet Merenkurkun yli. Luoma oli kertonut hänelle yhtä ja toista. Värvätessä oli Kiviniemi kysynyt, mistä rahat tulevat, jolloin Luoma oli vastannut että "kyllä rahaa on" ja antanut hänelle 5 mk. Kiviniemen ensimmäisessä pöytäkirjassa oli vain, että olin ollut Saksassa ja tullut kotiin Merenkurkun kautta. Sukunimeäni hän ei myöskään tiennyt, vaan nimitti minua nimellä "proviisori Rex". Toisessa pöytäkirjassa kertoo hän ajaneensa samalla hevosella kuin K. Björklund Hölmöstä Uumajaan. Samaten kertoo hän Jakobssonista ja Häggblomista, jotka hän oli tavannut Ruotsissa. Luoma oli kertonut hänelle Laurellista, K. Roosista, ja Leinosesta, niin että kuusi meistä joutui kiinni hänen ansiostaan.
Kun tulin Suomeen, näin eräässä kaikkein ensimmäisissä lehdissä joita luin, että Kiviniemi toisella matkallaan tekemistään suurista varkauksista oli joutunut kiinni ja tuomittu 2 vuodeksi kuritushuoneeseen. Kokkolassa oli hän tavannut erään Uusikaarlepyyläisen ja kysynyt tältä, ovatko he hyvin vihaisia hänelle siellä ja uskaltaisiko hän mahdollisesti tulla sinne, johon tämä vastasi, että parasta on pysyä vähän kauempana. – Äskettäin olen saanut tietää, että hän nykyjään asuu Oravaisissa. Västarö oli etappina jääkäriaikana, joten on ihmeellistä, että eivät ole ajaneet häntä pois sieltä.
Pöytäkirjojen joukossa kiintyi huomio m.m. Ladaun kuulusteluun. Hän oli aikaisemmin ollut virkaintoinen "ryssä", mutta hänen kuulustelupöytäkirjansa olivat kyllä "all right". – Suurta hilpeyttä herättivät Sihvon paperit. – Vuoksi oli laatinut erinomaisen hyvin kokoonkyhätyn kertomuksen, joka oli melkein liian hyvä ollakseen uskottava. Nautimme tavattomasti yhdessäolostamme, ja jos pöytäkirjojen luku jostakin syystä peruutettiin, tuntui se oikein ikävältä. Levander sanoi, että täällä kyllä istuisi vaikka vuosia, jos saisi joka päivä kuulla noin kiintoisia luentoja. On totta, että tuleva kohtalomme ei hyvin pahasti painanut meitä. Leikinlasku ja nauru vallitsi väliaikoina.
Hjulman oli kerran saanut kotoaan siskoltaan vaatelähetyksen ja luultavasti hyvin monipuolisen, koska hän sanoi, että ensi kerralla he lähettävät luultavasti frakin. Hän oli joutunut kiinni Rissasen ilmiannon perusteella. Rissasen pöytäkirjoja kuunneltiin kiukkuisina, sillä ne olivat harvinaisen perinpohjaisia ja selostavia. Yliloikkari Niskanen koetti myös parastaan. Eräässä pöytäkirjassa hän sanoo muistikirjassaan olevan vielä tarkempia tietoja, mutta emme olleet tilaisuudessa kuulemaan niitä. Jääkäri Ahlstedt ja seminaarilainen Röchs olivat ansioituneita ilmiantajia, samoin yliloikkarit Tuominen ja Vickström koettivat myös parastaan. Lisäksi löytyi vielä koko joukko ilmiantajia. Vaasassa oli 4 poikaa puhunut Sundqvistista ja Ladausta, ja yleensä tuntui siltä, että suuri osa yleisöä mielellään palveli santarmistoa antamalla tietoja.
Oli vahinko, että emme saaneet kuulla kaikkia pöytäkirjoja, sillä kevättalvella lukeminen kokonaan lopetettiin. Hauska olisi ollut kuulla esim. Viitaharjun pöytäkirjaa. Hän oli m.m. Mashkevitshin kysymykseen, oletteko ollut Tukholmassa, kysynyt: "missä semmoinen paikka on?"
Vapautus.
Sunnuntaina 11 maaliskuuta oli minulla kävelytunti 9-10 aamupäivällä. Jouduin Mellinin kopin viereen, ja hän huusi minulle, että vallankumous on alkanut ja pian pääsemme kotiin. Jo lauantaina oli kuultu huhuja levottomuuksista, mutta olimme monesti pettyneet emmekä kiinnittäneet huhuihin enää huomiota. Vartijat olivat huomattavan kohteliaita, vieläpä "konjakkinenäkin" tekeytyi ystävälliseksi ja kyseli perheolojani. Puhelin oli vilkkaasti käytännössä koko päivän. Valaistuslaitteet eivät toimineet ja ryssät lauloivat vallankumouslaulujaan. Maanantaiaamuna oli jännitys suuri, sillä kävelykin jätettiin pois. Sen sijaan saapui välskäri, joka rokotti meidät.
Päivällisen jälkeen alkoi elämä heti vilkastua. Huutoja ja jyskytyksiä kuului joka paikasta. Sergej oli aivan hassuna, ja minun piti rauhoittaa häntä korvapuustilla. Ja kun sitten ovet avattiin, katosi hän kuin nuoli. "Svaboda, tavaristsh!" huusivat vapauttajat ja jatkoivat matkaansa ovelta ovelle. "Nyt minä lähden", huusi Vuoksi puhelimeen. Minä varustauduin teellä ja tupakalla, menin ulos ja jouduin pahimpaan sekasortoon. Siellä oli ihmistä jos minkälaista. Kiinalaisenkin näin vilahtavan ohitseni, Alakerrassa rikkoivat pakolaiset ja pakkotyöhön tuomitut kahleitaan. Tungos oli tavaton, ja oli vaikea puolustautua suutelemisilta. Sihvo huusi joukosta, että kaikki kokoontuisimme suomalaiselle asemalle. Minä jouduin joukkoon, jossa m.m. Massisen veljekset olivat. He järjestivät rahaa, mutta saivat niin suuria seteleitä, että ei voitu vaihtaa. Samassa tapasimme erään herrasmiehen, joka kysyi, mistä oli kysymys. Hän sai kuulla asian ja lupasi vaihtaa rahan, koska pankit olivat suljetut. Massinen päätettiin lähettää vaihtamaan. Hetken kuluttua hän palasi ja saimme 10 ruplaa mieheen. Muistaakseni Osulan Heiskanen, Salmelainen ja Jokela marssivat suoraa päätä Suomeen. Levander, Bahne, Jakobsson ja minä käyskentelimme kaupungissa kello kuuteen asti, jolloin menimme asemalle. Etsin käsiini erään tuttavan rautatievirkailijan, jonka kanssa menin asemaravintolaan syömään wienerschnitzelin. Yöni vietin sanotun tuttavani luona.
Nyt tuli kysymys siitä, miten päästäisiin Suomeen. Mietittiin sinne tänne, mutta ilman tulosta. Päivät kuluivat keskusteluissa ja pikku käynneillä kaupungissa. Käynnit kaupungilla saattoivat olla vaarallisia, sillä taistelu vallankumouksellisten ja santarmien välillä yhä jatkui. Neiti ja veljekset Massinen ynnä minä menimme kerran rovasti Malinin luo. Samassa alkoi kadulla paukkua, ja katu äkkiä tyhjeni. Jouduin erään joukon kanssa muutamien rappusten taakse maahan, ja ennenkuin ammunta taukosi oli minulla 2 kerrosta ihmisiä allani, toiset kaksi päälläni ja itse siinä välissä. Pääsimme vähän matkaa eteenpäin, mutta sitten oli taas lyötävä ruutu sisään ja paettava erääseen huoneistoon. Kolmannen kerran pelastuimme muutamalle pihalle.
Päästessämme ulos vankilasta olimme hyvin huonosti puettuja, ja kaikista huonoimmin Viitaharju. Mutta sitten hän päivä päivältä tuli yhä hienommaksi. Hänen viimeinen hankintansa oli violetti kaulahuivi, niin että hän lopulta oli kyllä kaikkein hienoin. – Sihvokin oli oikein komea uudessa turkissaan.
Lauantaina kuului huuto: "Seyn tulee!" Me juoksimme ulos katsomaan. Ladau oli asemasillalla pitänyt puheen mukana oleville matruuseille ja selittänyt, minkälainen musta sika Seyn on. Seyn ja Borovitinoff saivat kulkea jalan. Raskasta se oli, sillä pyrytti kovasti. Me suomalaiset juoksimme hänen ympärillään, mikä ei Seyniä luultavasti ilahduttanut. Puolitiessä hukkasi hän silmälasinsa ja oli melkein säälittävää nähdä tuon rasvakasan kömpivän kinoksissa. Tapasimme kuorma-autollisen venäläisiä matruuseja, jotka kysyivät keitä miehet olivat, johon Suomessa olleet matruusit vastasivat, että siinä oli "tsar Finlandii" ja "Finlandskij krokodil". Heidät vietiin Duumaan, osa meistä seurasi mukana, Ahlholm aina saliin asti. Heiskanen ja minä palasimme yhdessä takaisin, ja kun matka vei ohi Shpalernajan, pistäydyimme sisälle. Siellä tapasimme erään työnjohtajan, joka selitti meille, että täällä on istunut 30 saksalaista vakoojaa, ja koska hän muutamaa päivää aikaisemmin oli ollut kopissani lämpöjohtoa korjaamassa, katsoimme parhaaksi hävitä. Paria päivää aikaisemmin olin ollut katsomassa, olisiko kopissani vielä ollut mitään jäljellä, mutta tapasin sen tyhjäksi koluttuna. Vilkunan kopista pelastin hänen perheraamattunsa ja käsikirjoituksen "Isä ja poika". Vilkuna oli iloinen saadessaan edes jotakin takaisin, sillä suuri osa hänen töistään jäi liekkien uhriksi.
Pietarista matkustin viimeisen joukon mukana. Oli oikein surullista nähdä Bertel Backbergia, joka jäi junasillalle meidän lähtiessämme. Veljensä Harry oli sairastunut, ja hän jäi hoitamaan tätä. Olimme hieman levottomia, miten pärjättäisiin rajan yli, mutta kiitos Valkeasaaren asemapäällikön, kaikki meni hyvin. Kun lähestyimme Viipuria, tuli vastaamme lähetystöjä, puheita pidettiin ja laulettiin. Viipurissa oli paljon kansaa meitä vastassa, ja sitten menimme Raatihuoneelle. Sielläkin oli paljon katselijoita. Kapteeni Dahlberg kainosteli kovin, kun yhtäkkiä joutui suureen naisjoukkoon, ja housuntakapuoli oli kovin riipuksissa, joten hänen täytyi koettaa pysytellä koko ajan niin lähellä seinää kuin mahdollista.
Korkealentoinen isänmaallinen puhe pidettiin, ja lopuksi puhuja tarjosi ruokaa, en tiedä kenen puolesta. Ruuan saimme kuitenkin maksaa itse, ja kun kukin ruokalaji hinnoiteltiin erikseen, tuli lysti meille melko kalliiksi. Silli oli merkitty 40:– mk ja kaikki muu sen mukaan. Oli ollut tarkoitus, että meitä olisi kunnioitettu laululla, mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka laulajat kyllä olivat saapuvilla. Olimmeko liian kirjavia tai olivatko viipurilaiset suurimmalta osaltaan jänishousuja, en tiedä. "Varovainen, mutta ei pelkuri", on kyllä hyvä mielilause.
Olimme kaikki huonossa kunnossa. Tapasin Viipurissa erään tuttavan farmaceutin, joka toimitti meille konjakkia. Illalla annoin pojille aspiriinipulverin ja konjakkiryypym. Puolikas riitti aivan tarkalleen. Seuraavana päivänä erkanimme. Riekki, Levander, Bahne, Ahlholm, Dahlberg ja minä matkustimme päiväjunalla Helsinkiin. Aloimme hupailla ja menimme ravintolavaunuun syömään. Tarjoilijattaret katsoivat meitä kyllä pitkään, mutta kun selitimme, että emme mitenkään olleet vaarallisia, saimme syödä. Muistaakseni juotiin vähän punssiakin.
Kun olimme sivuuttaneet Keravan, tuli kaksi ylioppilasta vaunuun, jotka sanoivat, että on vaarallista tulla vielä Helsinkiin, sillä edellisenä iltana olivat jotkut joutuneet kiinni. Emme voineet kuitenkaan mitään tehdä, ja luulimme joutuvamme kiinni asemalla. Mutta kaikki kävi hyvin. Sanoimme kiireiset hyvästit ja erosimme. Bahne pyysi minua soittamaan Turkuun ja sanomaan, että hän on Suomessa. Kysyin numeroa. "Sama kuin koppini numero", sanoi hän. Ja 259 se olikin.
Sitten kotiin äidin luo. Otin hyvin tarpeellisen kylvyn, muutin vaatteita ja painuin erääseen tuttavaperheeseen yöksi. Hämäläinen osakunta oli ottanut huolehtiakseen meistä, ja seuraavana päivänä sain tiedon, että kello kolmeksi oli oltava asemalla. Minulla ei ollut minkäänlaista passia, joten olin hiukan levoton, mutta asemalla näin Dahlbergin erään oudon herran kanssa. Menin heidän luokseen ja tervehtiessä annettiin minulle paperi kouraani. Se oli passi metsäherra Strömmerille. Ahlholm tuli asemalle myös vähän myöhemmin. Vieras herra oli Berggren Tampereelta, jonka kodissa Pispalassa sitten vietimmekin rauhallisen viikon. Suuri oli ilomme, kun eräänä päivänä sinne ilmestyi Bertel Backberg. Hän oli onnellisesti suoriutunut Pietarista. Kun kaikki oli rauhallista, matkustimme Helsinkiin. Jonkin ajan perästä matkustin sitten Uuteenkaarlepyyhyn ja ryhdyin toimeeni. Olo etelässä tuntui epävarmalta, ja vasta kun olin sivuuttanut Seinäjoen, tuntui turvalliselta ja ajattelinkin, että "nyt on poika taas kotona". Olin Venäjällä laihtunut noin 35 kg ja sentähden lepäsinkin koko kesän ja lihotin itseäni.
Vaikeahan oli se aika ja vaikea matka, mutta toisaalta on se jättänyt pysyviä vaikutteita. Pöytäkirjojen lukeminen selvitti, minkälaisia tovereita joukossa oli. Että nuoret pojat antoivat yllättää itsensä ja puhuivat sivu suun, sen vielä ymmärtää, mutta että lukeneet miehet ovat puhuneet niin paljon tyhmyyksiä, sitä en käsitä. Jälkeenpäin hoitaessani Kauhavan apteekkia tapasin usein Kosolan ja juteltiin hänen kanssaan näistä asioista. Puhe useasti päättyi siihen tosiasiaan, että – kuten Kosola sanoi: "Kyllä se niin on, että Seinäjoelta pohjoiseen päin ei kukaan puhunut p–aa."
Erkki Wilhelm Karvonen.
Erkki Karvonen toimi v.t. urkurina Jyväskylässä alkaen syyskuun 17:stä päivästä vuonna 1916. – 27.IX kohtasi hän jääkäri Aarne Sihvon, jonka tunsi ennestään. Sihvo oli silloin komennusmatkalla. Hän esitti Karvoselle, että tämä lähtisi leirille jääkäriksi, johon tämä suostui, vaikkakaan ei päässyt matkustamaan, kun sitoumusaika urkurinvirkaan loppui vasta 17 p:nä joulukuuta. Karvonen antoi Sihvolle asunnon, jossa tämä hoiteli jalkaansa puhjennutta ruusua ja lepäili halkokauppias Emil Myntin nimellä. Koitti sitten tuo kohtalokas päivä, lokak. 2, kun Sihvo ja Karvonen tapasivat J. Heiskasen ja I. Relanderin juuri Saksasta saapuneina. Harvinaista tapausta lähdettiin juhlimaan hotelli Monopoolin pianohuoneessa. Sinne saapui Sjöbladin ja Honkavaaran johtamana 6-miehinen poliisijoukko ja siellä jääkärit vangittiin. Karvonen pääsi vapaaksi, kun sanoi, että "teille koituu ikävyyksiä, jos vangitsette minut, hengen miehen, sillä olen tämän kaupungin urkuri."
Kuulustelua kesti pari tuntia, ja hiljaisuus kävi kammottavaksi, jonka vuoksi Karvonen istuutui pianotuolille ja kysyi, "eikö saisi panna musiikiksi". Hän oli ajatellut soittaa "Voi äiti parka ja raukka, kun minut synnytit", mutta se evättiin äkäisesti.
Kun Karvosen vuoro tuli mennä kuulusteltavaksi, ei häneltä löytynyt mitään muuta vaarallista kuin tuo sotalaulu:
"Saksa, Ranska, Ryssän Niku,
Britannia, Italia,
sekä Rans Joosehvi hei",mutta sitähän laulettiin kahviloissa ja kaduilla ääneen ja ponnekkaasti. Päästyään vapaaksi ilmoitti Karvonen vangitsemisesta lehtori Vartialle, jolle oli Sihvon kuullut usein soittavan puhelimella. Lehtori ei ottanut vastaan, vaan Karvonen teki siitä huolimatta ilmoituksensa.
Sen jälkeen seurasi poliisikuulusteluja tuhkatiheään.
Lokak. 6 p:ää vasten yöllä sai Karvonen varoituksen isänmaanystäviltä. Hän lainasi erään osakuntatoverinsa polkupyörän ja lähti matkalle pohjoista kohti, Saarijärven, Suonnejoen, Kuopion kautta, milloin rautateitse ja silloinkin suurempia asemia vältellen, milloin hevoskyydillä taikka jalkapatikassa, kunnes saapui Iisalmelle saakka. Mutta siellä nousi tie pystyyn. Hänet vangittiin lokak. 8:na päivänä, sai viettää ensimmäisen yönsä Iisalmen vankilassa, sieltä vietiin Jyväskylään ja sieltä Vaasaan 10 p:nä lokakuuta.
Pari vuorokautta pidettiin ensin etsivässä osastossa ja Sjöblad kuulusteli hyvin häijysti ja pilkallisesti. Vaasan santarmipäällikkö, ratsumestari Stepanoff kuulusteli laajasti, ja Karvonen valehteli. Mainitun sotalaulun sanat vallan kauhistuttivat kuulustelijoita. Karvonen oli ilmoittanut saaneensa sen eräältä Y.L.-toveriltaan, mutta kun Stepanoff tutki papereita, huomasi hän sen alla nimimerkin A.B. ja tiedusteli, mitä se merkitsi. Karvonen säikähtyi aluksi sanomattomasti, mutta sitten hän purskahti nauruun. Hän selitti, että ettekö te huomaa, että A.B. on sama kuin aktiebolaget; toisin sanoen siis laulu on iloisen juomaseuran tekemä, joka sen alle on pistänyt nimimerkikseen A.B. Tämä selitys tyydyttikin, ja se pelasti Aarne Bomanin vangitsemiselta, sillä häneltä Karvonen oli saanut laulun, vaikkei ollut huomannut katsoa nimimerkkiä, joten oli vähällä saattaa toverinsa pulaan.
Stepanoff kysyi sitten nimeä.
"Erkki Wilhelm."
Stepanoff iski silmää tulkille sanoen: "Ahaa."
Kun Karvonen isänsäkin ristimänimeksi sanoi Wilhelmin, tokaisi Stepanoff:
"A vot apaasnavo."
Lokakuun 13 päivänä siirrettiin Karvonen Vaasaan lääninvankilaan. Vankilanpäällikkö Boije koetti parhaansa mukaan pitää hänestä huolta, mutta oli kovin arka. Vankila oli puhdas, kohtelu erittäin hyvä.
Mashkevitsh tutki häntä kahteen otteeseen tiukasti, ja sitten toisella kerralla, joulun seutuvilla, julistettiin syytös: "Ottanut osaa rikolliseen yhdistykseen, jonka tarkoituksena on Suomen väkivaltainen erottaminen Venäjän valtakunnasta vihollisvaltion Saksan avulla." – Siis selvä valtiorikos, ja lisäksi vielä sota-aikana. Mashkevitsh kysyi sen jälkeen, onko Karvonen ollut Saksassa.
"En ole ollut."
"Entä muualla ulkomailla."
"Ei muualla kuin Venäjällä", johon Mashkevitsh tiuskaisi:
"Ei se ole mikään ulkomaa."
Kaiken aikaa kuulustelujen kestäessä mutisi Mashkevitsh itsekseen hampaittensa välistä: "Vrjot."
Kun muuan vartija otti sormenjälkiä, kysyi hän ensimmäiseksi, montako puukonhaavaa Karvosella on, josta tämä kimmastui ja sätti vartijaa aikalailla.
Tammikuun 4 p:nä aamulla – 25-vuotissyntymäpäivä oli 3 p:nä – herätettiin Karvonen ja vietiin junaan vankivaunuun. Lähtiessä työnsi johtaja hänen käteensä 100 ruplan setelin, jonka joku vaasalainen parooni oli pyytänyt jättämään Karvoselle. Vetoisessa kopissa matka kului hitaasti, mutta päästiinhän toki viimein Viipuriin, jossa pidettiin kuljetusvankina kaksi viikkoa lääninvankilassa. Karvosen pyynnöstä majoitti vartija Köyhkö hänet mahdollisimman sivistyneeseen seuraan. Kopissa asuivat nimittäin unkarilainen luutnantti Ferdinand Berenyi – alias Anatole Cesar – unkarilainen aliupseeri Metschner ja venäläinen sotamies Knapiak. Kun tämä venäläinen lisäksi oli votjakki, olivat kaikki suomalaisugrilaisia ja siis sukulaisia. Unkarilaiset puhuivat saksaa, joten Karvonen tuli puheessa hyvin toimeen heidän kanssaan. Elämä muuttui sangen vilkkaaksi: he lauloivat, painivat, juttelivat, opettelivat kieliä aamusta iltaan.
Viipurin lääninvankila oli likainen, syöpäläisiä runsaasti, ruoka huonoa. Karvonen sai sen käsityksen, että tirehtööri Stråhlman oli arka ja nahjus mies, joka tuntui olevan kokonaan osastopäällikkö Ahlgrenin käskettävissä. Tämä oli tyrannimainen mies, joka erikoisesti vainosi suomalaisia poliittisia vankeja. Siitä lienee johtunut, ettei Karvoselle annettu vangeille lain mukaan kuuluvia tavaroita, kuten makuuvaatteita, pyyhkeitä, lusikkaa, tuolia, y.m.s. ja hänen olonsa muodostuikin siellä varsin tukalaksi. Mutta kun Karvosen tuttava lääninsihteeri Molander oli käynyt häntä tapaamassa, – tuoden muuten tullessaan pyyhkeen, saippuan ja hammasharjan ja ollen kovin ystävällinen – muuttui kohtelu kerrassaan. Sen jälkeen sai Karvonen kaksi kertaa päivässä tilata ravintolasta kaupungilta 3 lämmintä ruokalajia, omenoita, marmelaatia y.m. ja veljellisesti hän jakoi koppitovereilleenkin antimistaan.
Karvosen isä oli jo Vaasassa käynyt poikaansa tapaamassa, ja nyt Viipurissa kävi hän kaksi kertaa. Poikansa kummilta kruununvouti Lagerkrantzilta, – joka oli vanha Shpalernajassa istuja yhdenvertaisuuslain ajoilta – oli hän ottanut selvää, mitä vankilassa tarvitaan, ja ostanut sen mukaan tarpeita. Niinpä Karvonen junior saikin käteensä hienon matkalaukun, kun häntä tammikuun 18 p:nä lähdettiin kuljettamaan Pietaria kohti. Avattuaan kääröt vankivaunun kopissa, löysi hän sieltä lämpöisiä alus- ja makuuvaatteita, toalettitarpeita, sanakirjoja ja Raamatun. Suomalaiset vartijat olivat tylyjä, mutta kun Valkeasaaressa vahdit vaihdettiin venäläisiin sotilaihin, muuttui kohtelu heti ystävälliseksi. Kopin ovi avattiin, ja Karvonen ryhtyi keskusteluun sivistyneen näköisen vartijan kanssa venäjäksi, jota hän taisi auttavasti. Vartija nouti hänelle lämpimiä piirakoita ja lupasi järjestää Pietarissa niin, että pääsee hänen kanssaan ajurilla vankilaan.
Niin sitten kävikin, ja Karvonen ajoi komeasti Peresilnajaan, johon hänet ensin majoitettiin. Siellä joutui hän suureen salin, jossa oli noin 20 vankia, joukossa kahleissa oleviakin. Kaksi suomalaista hän myös tapasi siellä, muurari Mattsonin Helsingistä ja erään nuoren kivityömiehen, ja heidän kanssaan seurustellen kului aika hyvin. Huoneessa oli noin 15 vaatesänkyä ilman vuodevaatteita, mutta niissä kuului olleen viljalti syöpäläisiä, eikä Karvonen hirvinnyt ruveta sellaiseen; sitä paitsi niitä ei riittänyt kaikille. Hän jakoi suomalaisen pojan kanssa makuutilan pöydällä. Housut ja takki pantiin päänalusiksi ja palttoo vedettiin peitteeksi. Kovalla puulla ei uni kuitenkaan tullut, ja ilmakin oli niin tuoksahtelevaa, että piti työntää nenä akkunassa olevan raon seutuville, jos mieli hengittää kunnolleen.
Kello 6 aamulla piti nousta ylös. Väsytti – ei voinut nukkua, oli nälkä, ei voinut syödä, sillä ruokaakin tarjottiin. Piti syödä kalja- ja silakkasoppaa yhteisistä astioista likaisilla puulusikoilla, eikä Karvosen luonto houkutellut syömään tätä moskaa, vaan hän päätti paastota vaikka viikon, ennenkuin koskee siihen. Karkeata, hapanta limppua hän vähän pureskeli kuuman veden kera. Venäläisillä oli makkarat, voit, sokerit y.m.s. eväinään, niin että vesi kielelle nousi heidän herkutteluaan katsellessa.
Vankilassa oli kyllä puoti, mutta Karvosen ei annettu sieltä ostaa mitään. – Muuten oli elämä salissa vilkasta: innokasta juttelua, heikkojen ja hölmöjen kiusaamista, telmimistä, riitaa, vaatteiden pesua, tappelua ja sanomalehden lukua s.o. täintappamista. Venäläisillä näytti olleen kauhu raitista ilmaa kohtaan, sillä kun Karvonen kerran yritti avata ikkunaa, oli hän saada selkäänsä. Kolmeen mieheen saivat suomalaiset pihalla kävellä kävelyaikana, ryssät pysyivät tuoksuissaan.
Tammikuun 20 päivän iltana huusi vihdoin "pomotshnik natshalnika" nimen "Erik Wiljhelm Karovanen", joka lienee johdettu sanasta "karova", ja kahden sotilaan välissä alkoi matka Shpalernajaan. Jalan mentiin, matkalaukku oli painava, ja Karvonen pyysi sotamiehiä auttamaan häntä. Mutta he sanoivat: "Ei se meille kuulu." Kovin uupuneena saapui hän määrän päähän, jossa majoitettiin kylmään ja kolkkoon kellarikerroksen koppiin. Pian saapui myös tattarivelliannos, jota Karvonen tähän saakka oli hylkinyt. Nyt hän söi sen kuin hukka, ja hyvältä se maistuikin.
Koppia tarkastellessaan löysi hän nurkasta neljä puulavettia mukuuvaatteineen. Kietoen kaikki neljä makuuhuopaa ympärilleen laskeutui hän täysissä pukimissa levolle, eikä kylmä sinä yönä häirinnyt. Seuraavana päivänä meni kopin W.C. epäkuntoon laskien vettä läpi solkenaan. Karvonen ilmoitti heti asiasta vartijalle, mutta kaksi vuorokautta sai laitos yötä päivää pitää kohinaansa, kostuttaen ja kylmentäen kopin lopullisesti, ennenkuin se korjattiin.
Vaihteena oli lääkärintarkastus, jossa katsottiin kieltä ja rintaa, kysyttiin ikä y.m. – Näin kului hiljalleen neljä päivää.
Tammikuun 24 p:n iltana kutsuttiin Karvonen vankilan käytävään ja vietiin tarkastushuoneeseen. Siellä piti riisuutua ilkosen alasti, ja suomalaisille tuttu ystävällinen ukko – joka puhui hiukan suomeakin – tutki tarkkaan joka vaatekappaleen. Takin vuorin väliin oli Karvonen pistänyt ruplan setelin. Sen ukko löysi ja pisti taskuunsa. Matkalaukun, kellon ja rahat oli Karvonen luovuttanut jo tulopäivänä vankilan konttoriin. Nyt annettiin sieltä syliin kaikki vaatetavarat, kirjat ja toalettitarpeet ja johdatettiin koppiin n:o 160 kolmannessa kerroksessa. Se oli edellistä paljon valoisampi, siistimpi ja lämpimämpi, ja lämpöiset alus- ja makuuvaatteet, ja Karvonen iloitsi kovin ylennyksestä. Pakaasista poistettiin ainoastaan emaljilautanen, veitsi ja haarukka, lompakko, kukkaro, valokuvia sekä tietysti rahat, kello ja matkalaukku. Rahaa ei Karvosella ollut Venäjälle tullessaan kuin 10 ruplaa, sillä hän oli enemmät rahat luovuttanut isälleen, joka oli kuullut, että vangit saavat viedä vain 10 ruplaa rajan yli. Peresilnajan konttori varasti 5 ruplaa, ajuri otti 4, ja nyt oli viimeinen rupla joutunut tarkastusmiehen taskuun. – Suomen rahaa oli kymmenisen markkaa. Karvonen koetti nyt järjestää elämänsä mahdollisimman mukavasti ja kävi nukkumaan. Mutta tässä kopissa olikin useampaa lajia syöpäläistä. Eräs torakkalaji oli pieni ja vilkas ja vaikeasti käsitettävissä, eikä kiinniottaminen ollut helppoa, kun kädet kylmässä vapisivat. Täistä ja suuremmista torakoista selvisi vähemmällä. Kun hän oli joka päivä pitänyt aamuin illoin suursiivouksen, oli koppi kahden viikon jälkeen puhdas syöpäläisistä.
Päivänsä kulutti Karvonen pääasiallisesti lukuhommiin. Ensimmäiseksi tutki hän Raamatun kannesta kanteen saaden siitä lohdutusta. Sitten keksi hän vankilan lainakirjaston käytön, tilaten saksan- ja venäjänkielisiä teoksia, joita viimeksimainittuja vain sanakirjan avulla kykeni lukemaan. Saksaksi luki hän Goetheä, Heineä, Shakespearea, Lie'tä, Spielhagenia ja Björnsonia, venäjäksi "Russkoje Bogatstvo", "Rossija", "Niva" y.m.
Vartija kysyi kerran, mitä sanomalehteä Karvonen haluaa tilata. K. vastasi umpimähkään "Novoje Vremja", koska arveli ainakin sen olevan vaarattoman. Mutta vartija vastasi, ettei sitä saa tilata. Hän pyysi nyt "Rjetshin",. mutta sitten selitettiin, ettei saakaan tilata kuin kahta lehteä, nimittäin "Ruskij invalidin" ja "Praviteljstvennyje viedomostin". Karvonen tilasi edellisen, ja se tuotiinkin hänelle sitten joka aamu aamiaisen jälkeen. Se oli sotilaslehti, jossa oli vain ylennykset, kaatuneet ja sotauutiset hyvin kiihkokansallisessa hengessä. Joka kerta, kun liittolaislaiva oli joutunut sukellusveneen saaliiksi, veti Karvonen viivan seinään. Maaliskuussa, vapautuessa rivi oli jo melko pitkä.
Joutilaina aikoinaan harjoitteli Karvonen kopissaan vauhditonta pituushyppyä, tanssia ja piti seinille puheita. Ilmaluukun rakosista hän syötteli paria kyyhkystä, jotka olivat hänen vakinaisina vierainaan. – Sitten annettiin vihko ja kirjoitusvehkeet, jolloin Karvonen alkoi tehdä kirjallisia muistiinpanoja sekä lähettää kirjeitä Suomeen. Kolme kirjettä hänkin ehti saada Shpalernajaan.
Kerran laati Karvonen sanakirjan avulla pitkän luettelon taudeista, jotka häntä muka vaivasivat. Kun sitten lääkäri tuli koppiin, työnsi hän anomuskirjan lääkärin käteen sanoen: "Lukekaa." Lääkäri silmäili paperia, hymähti, katsoi kieltä ja poistui. Mutta seuraavana päivänä Karvonen saikin oikeuden pitää sänkynsä alhaalla päivisinkin, joka oli suuri etu. Ja sitä hän oli etupäässä painostanut anomuksessaan, eikä hän olisi voinut suullisesti asiaa selittää. Saunan odotushuoneessa näki Karvonen kerran vilahduksen Sihvosta. Näitten huoneitten seiniltä sai lukea kuulumisia tovereistaan, ja tuo tunnettu kirjoitus vähää ennen vallankumousta: "Olkaa rauhassa Suomen pojat j.n.e." oli tervetullut lohdutus.
Ensi kerran saunassa ollessaan löysi Karvonen sanomalehden puolikkaan lattialta. Sillä tukki hän ammeen pohjareiän, laski vettä ammeen puolilleen aikoen ottaa oikein vannakylpyä. Mutta ovireiästä tirkistelevä vartija hirmustui, oli vähällä lyödä ja uhkasi karsserilla selittäen, ettei niin saa kylpeä. Laski veden pois ja näytti sitten, että pitää seisoa vannassa, laskea vettä kappaan ja heittää päälleen. Jakkaralla seisten täytyi pukeutua, sillä lattia oli kovin siivoton. Kolmeen eri otteeseen sai Karvonen Shpalernajaan isältään rahalähetyksen à 25 ruplaa. Tilauskirjan avulla sai hän sitten tilata tarpeellisia ruoka- y.m. tavaroita, ja hänen muistikirjastaan löydämmekin sellaisia menoeriä kuin "1 naula sokeria 25 kopeekkaa, teekannu 75 kop., vehnäleipää 12 kop., postipaperia ja kirjeenkuoria rupla 45 kop., 1 naula voita 2 ruplaa 30 kopeekkaa, naula makkaraa kaksi ruplaa, juustoa naula rupla 60 kopeekkaa, Russkii invalid sanomalehti 1 kk. 1:75, sukkia 2 paria 4:50" j.n.e. Sitäpaitsi sai hän isältään erään suomalaisen laupeudensisaren avulla joka kymmenes päivä suuren annoksen kuivaa ruokaa, kuten voita, juustoa, kaakaota, paistettua kanaa, vehnäleipää, leivoksia, hunajaa, omenoita, korppuja, savustettua siikaa y.m.s. Sellaisen ruokalähetyksen saapuminen oli juhlapäivä. Ei tiennyt oikein, mistä herkusta alottaa, vesi tuli suuhun ja silmäkulmaan.
Vankilaruuasta söi Karvonen tattarivellin, ohrapuuron ja kuuman kaalisopan sekä osaksi leipää. Kylmän kaalikeiton, silakkakeiton ja n.s. lepänoksa-sopan kaatoi hän suoraa päätä W.C:n aukkoon pidellen toisella kädellään nenästään. Vastaan piti vain ottaa, mitä tarjottiin, vaikkei olisi halunnutkaan. Leipääkin oli suuret kasat nurkassa kuivettumassa, mutta piti vain ottaa limppu joka aamu. Samaan aikaan kärsi kansa Pietarissa kovaa leipäpulaa. Puulusikka, jota piti käyttää, oli kuin kauha, eikä mahtunut suuhun kokonaan. Veitsenä käytti Karvonen hammasharjan vartta.
Edellämainittu suomeapuhuva vartija ilmestyi päivää myöhemmin, kun Karvonen oli siirretty koppiin n:o 160, tuoden paketin hyvää teetä. Kun Karvonen uteli, mistä hyvästä se tulee, sanoi ukkeli: "a vot rubla" ja nauroi ystävällisesti. Tarkastuksessa takavarikoimansa ruplan oli hän täten käyttänyt Karvosen hyväksi.
Shpalernajassaoloaikana ei Karvonen joutunut varsinaiseen kosketukseen yhdenkään vangin kanssa. Häntä ei kuulusteltu siellä kertaakaan, ja kuulustelut olivat taas välttämättömiä merkkikielen aakkosten oppimiseksi. Kopin seinillä ei myöskään ollut naputusjärjestelmää kirjoitettuna, joten Karvonen pysyi kaiken aikaa aivan eristettynä.
Viereisessä kopissa asui suomalainen, Vaasan poliisikamarin kirjuri, Palanko (?). Kun hänellä oli pitkä musta parta ja muutenkin näytti kovin ryssältä, ei Karvonen yrittänytkään päästä hänen kanssaan yhteyteen, vaikka kävelyyn mennessä olisi kyllä ollut tilaisuus.
Vartijat olivat yleensä vaiteliaan ystävällisiä, tuo vanha ukkeli vain oli puhelias. Karvosen huono kielitaito teki haittaa ja sai vartijan joskus suuttumaan.
Vapautumispäivän aamuna käytettiin Karvosta, kohteliaasti kyllä, parturissa. Siellä parturituvassa huomasi hän jotakin levotonta olevan ilmassa. Naputukset lämpöjohtoihin jatkuivat tavallista kiivaammin ja keskeymättä. Vartijat vain naurahtelivat kuullessaan tuota innokasta sähkötystä. Heti parturista päästyä tuli välskäri kahden vartijan seuraamana ja rokotti Karvosen. Verisin käsivarsin hän söi sitten paitahihasillaan aamiaisen. Senjälkeen otti hän "Russkij invalid" -lehden, pisti savukkeen hampaihinsa ja painautui tilalle mukavasti lukemaan, kun vähitellen lähenevä melu ja ampuminen kiinnitti huomion puoleensa. Samalla alkoivat vangit hirveästi huutaa ja jyskyttää ovia. Pian ilmestyi tirkistelyreikään silmä, ja oveen lyötiin halolla, jotta lasit sinkoilivat Karvosen silmille. Avautuneesta luukusta näki hän siviilipukuisen työläisen, joka nähtyään Karvosen puolipukeissa huusi: "Pukeutukaa heti." Karvonen totteli vaistomaisesti käskyä ja arvellen poislähdön koittavan, pakkasi kaikki tavaransa makuuhuovan sisään jääden odottamaan jännittyneenä. Melu kasvoi yhä. Kuului yhä lähenevää ampumista ja koppien ovien avaamisesta syntynyttä ramahtelua sekä korvia huumaava huuto. Tästä teki Karvonen sen johtopäätöksen, että vangit ammutaan yksitellen koppeihinsa, tämä ajatus toi mukanaan kuolemanpelon, ja Karvonen sai kouristuskohtauksen kieriskellen lattialla pitkällään. Yhtäkkiä avasi siviilipukuinen vartija oven, ja sisään hyökkäsi sotamies pistin ojossa. Karvonen luuli viimeisen hetkensä tulleen, mutta vartija panikin kiväärin nurkkaan, nosti hänet ylös ja sanoi ryssäksi: "Terve veli." Sitten itkettiin ilosta ja pussattiin, niin vaikuttava tämä hetki oli. Karvonen sanoo, ettei hän voi milloinkaan unhoittaa sen sivistyneen näköisen sotilaan kasvojenpiirteitä; niillä oli keskitettynä koittaneen vapauden koko riemu ja hellä osanotto vankeja kohtaan. Karvonen kyseli sitten, mitä tämä merkitsee. Sotilas selitti: kansa ja sotaväki on ottanut vallan käsiinsä, vallankumous suoritettu, tsaari vankina. Silloin huusi Karvonenkin täydellä voimalla "Huraa revoluutsija". Samalla tuli hänen koppiinsa jo vapautuneita venäläisiä vankeja, jotka heittäytyivät hänen kaulaansa ja itkivät ilosta.
Ottaen nyytin selkäänsä tuli Karvonen käytävälle. Oven edessä kohtasi hän Aarne Sihvon, parroittuneena ja kalpeana, mutta kasvot innostuksesta hehkuen, ja he tervehtivät lämpimästi toisiaan. Yhdessä menivät he sitten alakäytävään, jossa oli vankeja jo sadoittain. Karvonen tapasi kymmenkunnan hyvää ystäväänsä, joiden sielläolosta ei hänellä ollut aavistustakaan, – ja ennen kaikkea Relanderin ja Heiskasen – Jyväskylän toverit..
Kun vankilan ulko-ovea murrettiin miesvoimin, huusi Sihvo samalla: "Älkää hätäilkö suomalaiset, antaa venäläisten mennä ensin, ulkona saattaa olla ansa." Kun mitään ei kuulunut, menivät kaikki kadulle. Vankilan pihalla kohtasi Karvonen pastori Palovaaran, entisen koulutoverinsa. He riemuitsivat toistensa tapaamisesta ja päättivät, etteivät eroa ennenkuin Kaarlahdessa.
Kansaa oli tavattomasti vankeja vastassa, ja siinä näki liikuttavia kohtauksia, kun omaiset tapasivat rakkaitaan, jotka he jo luulivat menettäneensä. Vallankumous oli täydessä käynnissä. Punalippuja näki joka haaralla, asestettuja sotilaita kiiti autoilla, hurrattiin, yleisten rakennusten akkunoita särettiin j.n.e. Karvonen joutui 8-miehiseen kanssavankijoukkoon, ja opettaja Pitkänen kävi joukon johtoon, koska hänellä oli lähistöllä eräs sukulainen, nuohoojamestari Pitkänen. Sinne joukko marssi, ja talonväki otti heidät ystävällisesti vastaan. Juttua riitti loppumattomiin, vaikka aluksi tuppasi kangertelemaankin pitkän vaitiolon jälkeen. Kun talon ystävällinen neiti kaatoi kuppeihin kahvia, loppui kaikilta puhe, ja he tuijottivat häneen kuin ilmestykseen. Niin ihmeelliseltä tuntui taas nähdä naisihmisen pitävän heistä huolta. Ja arvata sopii, että kahvi pitkän kahvilakon jälkeen maistui.
Opettaja Pitkäsen ja pastori Palovaaran kanssa kävi Karvonen lainaamassa rahaa insinööri Komoselta. Hän ei uskaltanut ottaa heitä vastaan, kun kertoivat terveisiä Shpalernajasta. 50 ruplaa antoi kuitenkin ja työnsi ovesta ulos. Karvonen oli kuitenkin ehtinyt soittaa hiukan Porilaisten marssia, sillä nähdessään pianon huoneessa, ei hän voinut vastustaa kiusausta.
Joukko yritti mennä siltojen yli Suomen asemalle, mutta ne olivat sotilasketjujen sulkemia. Kun oli päästävä kuitenkin, uskalsi joukko pikajuoksun Nevan yli. Ensin kiipeilivät miehet yli lotjien ja sitten täyttä vauhtia yli avonaisen paikan. Sillalta ammuttiin, mutta kukaan ei perustanut siitä mitään.
Suomen asemalle päästyään tapasivat he toiset toverinsa. Rautatievaunut olivat joukon ensi majapaikkana, ja Pietarin suomalaiset järjestivät sille vapaan ylöspidon. Karvonen kohtasi entisen tuttavansa, neiti Mäkelän, joka vei hänet asuntoonsa konduktööri H. Huttusen luo asumaan. Pastori Palovaaran otti hän tietysti mukaansa. Sinne saapuivat myös Aarne Sihvo ja Jalmari Pekkola. Yhdessä viettivät he siellä ensi yön vapaudessa. Viikon päivät katselivat he sitten Pietarin vallankumousta, kävivät tapaamassa tuttuja, mikäli niitä oli. Viimeiset yöt asuivat Karvonen ja Palovaara insinööri Hertzenin luona.
Paluumatka Suomeen tapahtui viimeisten joukossa. Asemalla laulua ja kukkia, Viipurissa juhlaillallinen, ja kotiinpaluu oli yhtä juhlaa.
Kun väliaikainen hallitus lupaili Suomellekin autonomian ja kaikkea muuta hyvää, uskoivat useat siihen, mutta Sihvo sanoi heille julkisesti: "Älkää luottako koskaan ryssiin, eivät he ole ennenkään lupaustaan pitäneet. Minä menen toiseen maahan, ja sieltä koittaa meille todellinen vapaus."
Kerenskin hallituksen aikana piti alituiseen olla varuillaan, ja Karvonen oli yhteydessä oman puolen shpalerniittien, Salon, Pitkäsen ja Palovaaran kanssa. Pienimmänkin hälytyksen tullen päättivät he paeta erääseen Laatokan saareen, asua siellä kalasaunassa ja pitää salaista yhteyttä mantereen kanssa. Sitä keinoa ei kuitenkaan tarvinnut käyttää.
Syksyllä 1917 oli Karvonen ollut aktiivisena jäsenenä Käkisalmen suojeluskunnassa. Tammikuussa matkusti hän Helsinkiin jatkaakseen opintojaan, mutta kapina keskeytti ne jättäen miehen toimettomaksi. Saksalaisten valloitettua Helsingin kuului Karvonen pari kuukautta Helsingin Jääkäribrigaadiin. Syksyllä meni hän Vaasaan liittyen vapaaehtoisena Vuoristobrigaadin soittokuntaan. Syyskuun 1:stä huhtikuun 20:een hän palveli sitten kersanttina Suomen Valkoisen Kaartin soittokunnassa, sitten kapellimestarina Käkisalmessa, Terijoella yhden vuoden ja K.T.R. 2:ssa neljä kuukautta. Sai eron armeijasta pyynnöstään elokuussa 1921.
Johan Jalmari Pekkola.
Tuli ylioppilaaksi 1904, opiskeli aluksi yliopistossa fyys.-mat. tiedekunnassa, mutta antautui sitten kansakoulunopettajauralle toimien sodan alussa Heinolan pitäjässä Marjoniemen koululla.
Kun helmikuussa 1915 sain tiedon, että reitti Saksaan on selvä, ilmoitin matkastani sukulaispiirissä vain veljelleni Jalmarille. Vanhuksille ja siskoille selvittelin lähteväni karhunjahtiin rajan taakse, ja ellei miehestä vähiin aikoihin mitään ala kuulua, niin ei pitäisi hätiköidä.
Jalmari-veljeni asui kuitenkin sivummalla Heinolassa, vieläpä puolitoistapenikulmaisen maamatkan takana kaupungista. Hänelle uskoin asiani ja lähetin myös vähäiset tavarani hoitoalueestani Lieksasta hänen säilytettäväkseen, mikäli niissä ylimalkaan säilyttämistä oli. Sillä ihminen on ahne tavaralle, ja mitä hän ei jaksa kuljettaa mukanaan, sen koettaa hän kaivaa kiven alle. Olihan kuitenkin huopasaappaat, joitakuita muitakin nuorenmiehen pukutarpeita sekä sen sellaista, jota ei voinut ottaa mukaan Saksaan eikä liioin jättää kotiin Pornaisiin, josta niitä asioiden kehityttyä saatettiin santarmien taholta tulla perimään.
Ohjelma oli siihen aikaan sellainen, että vain joitakuita satoja akateemisesti sivistyneitä nuorukaisia lähtisi upseerikurssille Saksaan. Vanhempien perheellisten miesten oli siis odoteltava siksi, kunnes me sotaopin saaneet palaisimme takaisin Suomeen saksalaisten kanssa rumpujen helinällä ja kaluunoilla kaunistettuina. Siitä syystä jäi veljenikin odottamaan.
Juuri joulun vaiheilla samana vuonna jouduin värväysmatkalla sivuuttamaan Heinolan seudut, ja Kajaanista lähtien silloin pahasti ahdistettuna sekoitin santarmien jäljet ja ajelin veljeni luo Heinolan Marjoniemeen, joka paikka ainakin toistaiseksi oli turvallinen meikäläiselle. Matkalla häipyivät etsiviltä jäljet, ja niin vietimme rauhallisen joulun muistellen vanhinta veljeämme, joka Egyptistä Suomeen yrittäessään oli joutunut englantilaisiin joukkoihin ja paleli nyt leiritulilla jossakin Port Sudanin tienoilla. Sanoin paleli, sillä hänen kertomansa mukaan ei kolmekaan huopaa riittänyt Nubian yökylmää vastaan. Pian hänet kuitenkin saksan- ja arabiankielentaitonsa perusteella asetettiin kirjeentarkastajaksi – censoriksi – Vadi Halfaan, jostakäsin hän kaiken aikaa oli kirjeenvaihdossa kanssani sekä Ruotsiin että Norjaan. Minä osoitin kirjeeni censorille, ja ne erehtymättömästi aina löysivät oikean sensuurin, veljeni. Hän taas löi oman sinipunaisen Cencor-leimansa minulle osoittamiinsa kirjeisiin, joten ne saapuivat tarkastamatta käsiini.
Nyt tällä matkallani oli tarkoitukseni kerätä miehiä Saksaan, koska olin vartavasten värväysmatkalla. Juttelin asiasta Jalmari-veljelleni, joka asiaan innostuneena heti pani värväyksen käyntiin. Tapaninpäivänä ajelimme Metsähuoneen taloon, jonka väen tiesimme asiallemme suotuisaksi, ja siellä tapasimme myös Pohjolan isännän Hartolasta.
Metsähuoneen emäntä oli valmistanut voimakkaan jouluoluen, jota hiljalleen nautiskellen yhä uudelleen sain pyynnöstä kertoa tapauksia leiriltä. Myöhemmin esitin sotaliikkeitäkin, ja isännätkin innostuivat niin, että paraatimarssin ehtivät oppia aivan tarkkaan sinä ehtoona. Metsähuoneessa oli suuri sali, ja sen kirkasjuovainen lattiamatto oli hyvä paraatikenttä. Siinä marssittiin edestakaisin, ja miehet tulivat sotaiselle tuulelle, jonka vuoksi he päättivätkin, että "me lähdemme nyt juuri Saksaan, kirjoita nimet kantakirjaan."
"Minä otan emännän mukaan, ilmoitti talon isäntä", joka vaatimus ei suinkaan ollut kohtuuton.
Mutta minä selitin, että heillä ei ole mitään asiaa Saksaan. Lähteköön sinne vain entisten lisäksi nuorukaisia, opiskelevia sekä sellaisia, jotka eivät muualla pärjää, siellä kyllä kehitetään miehestä ainakin upseeri. Heitä, isäntämiehiä, tarvitaan aikanaan vielä kotiseudullaanko, eikähän kaikista suomalaisista voida tehdä sotaupseereja, sillä he ovat upseereja kukin talossaan.
Ensimmäiset kolme miestä Heinolasta värväsi veljeni jo seuraavana päivänä, ja heidät pantiin matkaan yhteisillä varoilla, sillä omat värväysrahani vetelivät viimeisiään, ja velimies sai avustaa. Pitkällä, toista kuukautta kestäneellä värväysmatkalla oli raha huvennut, ja sitä oikeastaan olin nyt matkalla hakemaan Helsingistä, vaikka olinkin poikennut joulunviettoon Marjoniemeen.
Veljeni Jalmari jäi Heinolaan ja puhui jääkäriliikkeestä, missä otollisen miehen tapasi. Saapui sitten hänen luokseen Paavo Aronen, entinen koulutoverini, joka Kurki-nimisenä palveli nyt santarmeja. Muistelmissaan sanoo veljeni tunteneensa hänet jo entuudestaan suureksi lurjukseksi eikä ryhtynyt hänen kanssaan lähempiin tekemisiin. Arosen ilmiannon perusteella tulivat Mikkelissä olevat santarmit kuitenkin toukok. 16 p:nä 1916 Marjoniemeen vangitsemaan veljeäni. – Kun ei tuollaiselle matkalle lähdetä noin vain kädenkäänteessä, keitätti hän kahvit ja järjesteli kotiolojaan samalla kovasti miettien, olisiko syytä laputtaa, sillä siihen hänellä olisi ollut milloin tahansa tilaisuus. Suuren perheen isänä luuli hän voivansa selviytyä ryssistä vain joillakuilla kuulusteluilla ja kuukausilla, mutta ne kuukaudet venyivätkin pitkiksi.
Ilmiantaja Paavo Aronen tuli helmikuussa 1917 Saksaan Münster-leirille nähtävästi keräämään uutta ilmiantoainehistoa. Kun vallankumous sitten maaliskuussa riehui Venäjällä, alkoi Saksanmaa polttaa hänen jalkojaan, sillä hän aavisti, että ilmiannot tulevat kuitenkin jotenkuten selville, kunhan saadaan tarpeelliset pöytäkirjat käytettäväksi. Tieto Shpalernajan palosta häntä sentään rauhoitti, mutta kiivaasti hän pyrki päästä takaisin Suomeen, olihan viisainta toimia varovaisesti. Valmistelin silloin uutta pommausmatkaa Suomeen, – jonka matkan vallankumous tosin teki mitättömäksi, – ja valmisteluni tietäen Aronen kovasti pyysi, että ottaisin hänet myös mukaani. Matkani lykkääntymisen takia ei Arosenkaan matka voinut tulla kysymykseen, sillä jo hänen lähtöintonsa pani minut epäilemään koirankujetta.
Kun sitten Shpalernajan vangit vapautettiin, ja Relander ensimmäisten joukossa saapuen toi ilmiantajien luettelon Libauun, jossa pataljoonamme silloin majaili, kysyttiin kerran iltahuudossa, tunteeko joku Paavo Aronen nimistä miestä, joka santarmien kirjoissa käyttää myös nimeä Kurki. – Kurki-nimisen tunsin hyvinkin maineeltaan, sillä tiesin hänen ilmiantaneen veljeni, isäni sekä Kai Donnerin, mutta en aavistanut, että hän oli juuri Aronen. Siksipä hämmästyin suuresti kuullessani nimien tarkoittavan samaa henkilöä ja ilmoittauduin pataljoonan toimistoon kertoen tietoni Kurjesta.
Hänet oli santarmiarkistosta saatujen todisteiden nojalla pidätetty Münster-leirillä ja viety Berliiniin, mutta niin sokaistu hän oli, että pyysi minua todistajakseen, koska hän muka oli minulle jo Münster-leirillä kertonut kaikki isänmaalliset satunsa, joita minulle leirikapakassa syötteli. Sillä hänellä oli rahaa, hän tarjosi auliisti kissanpaistia sekä olutseidelin, jota seikkaa ihmettelin, sillä useimmilla hänen näköisillään miehillä oli rahoja vain perin niukasti käytettävänään. Otin kuitenkin vastaan tarjoukset, mutta epäilykseni kasvoivat ja päättelin silloin mielessäni, ettei Aronen ainakaan minun matkassani Suomeen lähde.
Saksalaisen sotaoikeuden tuomio oli lyhyt, ja Aronen häipyi sitten näyttämöltä. – Hän kuihtui pois.
Paremmin kävi Liljeqvistille, joka todistetusti santarmien kätyrinä ja melko varmasti myös ilmiantajana joutui aikaisemmin talvella Berliinissä vangiksi tultuaan Arosen tavoin hakemaan lisäainehistoa. Hänet vapautettiin sodan jälkeen, ja nykyisin hän toimii s/s Ariadnen purserina.
Mutta palaamme Jalmari Pekkolan vangitsemiseen.
Kuten sanottu, ei Jalmari Pekkola yrittänyt pidätettäessä karata, niin helppoa kuin se hänelle olisikin ollut, vaan seurasi santarmien mukana Mikkelin lääninvankilaan, josta hänet seuraavana juhannuspäivänä siirrettiin Pietariin Shpalernajaan.
Pitkät ajat luuli hän olevansa siellä ainoa suomalainen ryssien keskellä, kunnes marraskuulla kylpymatkalla joutui lyhyeen sananvaihtoon Kyösti Vilkunan kanssa. Sen jälkeen elämä vilkastui, mutta paljon kovia oli hän kokenut, sillä siihen saakka ei hän saanut minkäänlaista avustusta ulkoapäin. Ja Venäjän vankilaruokahan tiedetään. Oli laskettu, että tavallinen mies voi kestää sellaisella muonalla kolme vuotta, ja siksipä ei tuomioiden annossa hätiköitykään. Jos sitovia todisteita ei saatu, pidettiin tutkintovankina siksi, että mies nääntyi, ja siten hänestä päästiin helpoimmin.
Kun nyt Pietarin suomalaiset saivat kuulla Jalmari Pekkolan olevan Shpalernajassa, tekivät he parhaansa häntä auttaakseen. Hänellä sattui Pietarissa olemaan tutun tuttuja ja ystäviä, ja ensimmäisenä lahjoituksena sai hän lämpöisen villahuovan rouva Sandgrenilta – o.s. Paasia – silloin, kun kylmät pahimmin rasittivat. Ruokapaketteja alkoi sen jälkeen saapua selliin, vaikka Pekkola ei tiennyt, mistä ne tulivat. – Mutta ne hommasi rouva Aliina Putkonen – jonka kaikki tunnemme – Helsingistä käsin, vaikkakin "Alli-rouva" sanoo, ettei hän voi mennä takaukseen siitä, kuinka suuri osa lähetetyistä paketeista pääsi määräpaikkaansa.
Pietarin vallankumouksessa maaliskuun 12 p:nä iskettiin kovan paukkinan jälkeen lujasti Jalmari Pekkolan sellin oveen, ja sen jälkeen lensi ruokaluukku sisään. Ovi avattiin, partainen sotamies suuteli ja sanoi, että ota vuoteesi ja käy. Käytävässä tapasi Pekkola tuttuja suomalaisia, joiden mukana palasi sitten viikon kuluttua Suomeen ryhtyen jatkamaan opettajantointaan Marjoniemen koululla.
Mutta oli joitakuita paikkakuntalaisia, jotka kauhistuivat asioiden tilanteesta. He sanoivat, että eihän tämä nyt sovi mitenkään, jotta meidän lastemme opettajana on entinen vanki ja vielä päälle päätteeksi maankavaltaja. He kokivat saada Pekkolaa pois viralta. Mutta kansakoulujen tarkastaja lienee huomauttanut, että antaahan miehen olla rauhassa. Ja niin sai lasten opetus jatkua suuremmitta häiriöittä.
Vapaussodan puhjettua liittyi Jalmari Pekkola Sysmän joukkoihin kuuluen sitten Etelä-Savon Rykmentin 10:een komppaniaan. Hän otti rintamamiehenä osaa Heinolan taisteluihin, m.m. taisteluihin Mouhulla, Lusissa, Hillosensalmessa ja Valkealassa. Hänen asuntonsa omistamassaan Hevossaaressa joutui punaisten pommitukselle alttiiksi, jolloin muitten vahinkojen ohella toinen minun sinnejättämistäni huopasaappaista haavoittui. Sen varteen tuli kaksi reikää. – Mutta muuten nämä huovikkaat ovat vielä täysin käyttökelpoiset ja käytän niitä vieläkin – porvoolaisten kauhuksi.
Veljeni Jalmari Pekkola määrättiin sitten jo taisteluaikana hoitamaan muonitusmestarin virkaa. Siltä ajalta hän kertoi sotatilannetta kuvaavan historian.
Hyökättiin, oli nälkä, mutta saatiin vallatuksi talo, jossa happani punikkien jättämä taikina-amme valmiina leivottavaksi. Kysyttiin komppaniasta, onko siellä ketään asiantuntijaa, ja ilmaantuikin eräs paakariksi itseään kutsuva. Mutta hän sanoi, ettei hän mitenkään kerkiä yksinään tätä toimittaa, apulainen pitää saada. Niin määrättiin Jalmari Pekkola leipomishommaan. Kiirettä näytti, eikä leipiä ehditty kaikkien sääntöjen mukaan taputella. Sillä välin kun toiset miehet paukuttelivat taistelun melskeessä ulkona, pyöritteli paakari kahmalonkokoisia taikinanpalasia työntäen ne Jalmari Pekkolan litisteltäviksi. Kiireessä hän löysi kahdeksantuumaisen lankunpätkän, ja sikäli kuin paakari pyöritteli taikinapullia pöydälle, iski hän ne lankunpätkällä kerrallaan lituskaisiksi ja leivän muotoisiksi alustalla, josta kolmas mies lapiolla kiidätti leivät hehkuvaan uuniin. Niin saatiin miehille lämmintä leipää taistelurintamalle, ja miehet jaksoivat taas tapella.
Jalmari Pekkolasta tehtiin sitten komppanian muonitusmestari, ja hän saapui joukkojen mukana Kouvolan kautta Kotkaan, josta olojen asetuttua palasi takaisin Heinolaan entiseen toimeensa.
Shpalernajassaolo kärsimyksineen oli jättänyt kuitenkin jälkensä, ja vuonna 1926 hän sai nelistävän keuhkotaudin, joka lyhyessä ajassa teki selvän kovia kokeneesta miehestä. Tammikuun 5 päivänä painuivat hänen silmänsä viimeisen kerran umpeen kotonaan Heinolan Marjoniemen Hevossaaressa ja 15 päivänä hänet haudattiin Heinolan maaseurakunnan hautuumaahan, jossa puuristi osoittaa hänen leposijansa paikan.
Minkäänlaisia vapaudenristejä tai muistomerkkejä ei Jalmari Pekkolalle muistettu milloinkaan antaa, sillä olihan ottajia niin monta.
Eikä hän arvomerkkejä tai mitaleja ollut taistelusta lähtenyt etsimäänkään, parhaimpana kunniamerkkinä piti hän sitä, että hänkin puolestaan sai olla mukana Suomen vapaustaistelussa.
Jalmari Pekkola jätti kuollessaan vaimon ja 5 alaikäistä lasta.
Silas Palmu.
Silas Palmu tuli aktivistien kanssa kosketuksiin jo alkutoiminnan aikoina. Hän toimi 1.5.1893 lähtien Kurkijoen lukkari-urkurina, ja rovasti Arokalliolta ja paikkakunnalla liikkuneilta ylioppilailta hän kuuli Voima-liitosta sekä sodan puhjettua jääkäriliikkeestä.
Jo Bobrikoffin aikana hän oli santarmien "kirjoissa" silloisen laittoman asevelvollisuuskutsunnan yhteydessä. Lukkari-urkuritehtäviensä ohella hän toimi innokkaana Suomi-yhtiön asiamiehenä, liikkui paljon ja oli kansan kanssa kiinteässä kosketuksessa. Kun jääkäriliike alkoi, kehoitteli hän kotikuntansa nuoria miehiä menemään Saksaan. Hän piti puheita, joissa, samoinkuin yksityiskeskusteluissaan, kehoitti kansaa toimimaan Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Huhu hänen toiminnastaan kulkeutui pian viranomaisten korviin ja häntä epäiltiin laajakantoisesta värväyksestä. Muuan Lockstedtiin lähtenyt nuorukainen, jääkäri Kurri, kirjoitti ystävyyskirjeen eräälle talollisen tyttärelle, ja tämä kirje joutui santarmien käsiin. Tämän johdosta Silas Palmu vangittiin kotonaan toukokuun 30 päivänä 1916. Vangitsemisen ja sen yhteydessä tapahtuneen kotitarkastuksen toimitti kaksi viipurilaista etsivää nimismies Vilenin ja poliisin avustamina. Palmu vietiin Viipuriin, jossa häntä pidettiin vuoroin etsivässä osastossa, vuoroin lääninvankilassa, kunnes heinäkuun alkupäivinä vietiin Shpalernajaan.
Kun Palmulta ei kuulusteluissa saatu mitään selville, annettiin hänelle Viipurin etsivässä koppitoveriksi Soanlahdelta kotoisin oleva, lentäjänä Venäjän väessä vänrikiksi korotettu Heikki Mikonpoika Immonen, joka toimi santarmien kätyrinä. Immonen koetti teeskennellä ystävyyttä ja sen kautta urkkia tietoja, mutta epäonnistui. – Myöhemmin kävi sama Immonen myös Kurkijoella ottamassa asioista selvää. Hän oli kirjoittanut sellissä luettavina olleisiin kirjoihin kaikenlaista pötyä – myös morse-aakkosilla, jotta omaiset saisivat sitten lukea.
Shpalernajassa kävi elämä sangen raskaaksi, sillä Palmu oli toiminnanhaluinen mies. Vain yhden kerran rouva Palmu pääsi tapaamaan miestään, silloinkin Mashkevitshin omakohtaisen silmälläpidon alaisena. Joutenollessaan Palmu syötteli kyyhkysiä vankilan ikkunaristikon takaa, mutta sai rangaistukseksi siitä vuorokauden pimeätä putkaa...
Sitten hän keksi eräänlaisen "telefoonin", niinkuin hän sitä sanoi, jonka avulla kuljetettiin tupakkaa ja tiedonantoja sellistä toiseen. Siihen tarvittiin rullalankaa, teelehtiä ja sillinhäntä. Langan päähän kiinnitetty, teelehdillä värjätty sillinhäntä nakattiin korkealla sijaitsevasta pienestä ilmanvaihtoreiästä ulos kohti nurkittain olevaa seinää, johon märkä sillinhäntä tarttui kiinni. Nurkkakopin asukas teki samoin, langat takertuivat toisiinsa, ja niin oli johto pääpiirteissään valmis. Palmu oli hyvin innostunut tästä keksinnöstään ja kertoi kirkkoherra Palovaaralle lähettäneensä tällä telefoonilla nurkkakopin asukkaalle kaksi pyyheliinaa. Palovaara uskalsi epäillä, että tokkohan siitä ilmanvaihtoreiästä sentään niin suuri paketti mahtuu, johon Palmu tiuskaisi:
"Siitähän mahtuu vaikka lehmä!"
Aikaa tappaakseen Palmu ryhtyi valmistamaan savukekoteloita ja saavutti siinä vähitellen suuren kätevyyden. Toisena vaihteluna olivat Mashkevitshin usein toistuvat kuulustelut. Kun Palmu kerran vietiin kuulusteluun, istui neljä rintamalta karannutta jääkäriä saksalaisissa sotilaspuvuissa eräällä penkillä. He olivat aikaisemmin tuntemamme yliloikkarit. Mashkevitshin kysyessä, tunteeko Palmu jotakin näistä, sanoi Palmu, kauan miehiä katseltuaan, tuntevansa Niskasen. M. kysyi, mitä varten hän oli antanut Niskaselle 20 markkaa, ja Palmu ilmoitti sen tapahtuneen soittokoneen hankintaa varten. Niskanen oli nimittäin ennen Saksaan lähtöään Kurkijoen meijerin koneenkäyttäjänä toimiessaan kuulunut kanttori Palmun johtamaan orkesteriin. Ilmoitus aiheutti ilkeän irvistelyn Mashkevitshin kasvoilla, ja Palmu palautettiin heti koppiinsa.
Kun Shpalernajan ovet vallankumouksessa avattiin, tuli Niskanen Palmua vastaan käytävässä. Huolimatta siitä, että N. oli hänen pääkantajansa, antoi Palmu Niskaselle lakkinsa ja toi hänet muassaan Kurkijoelle. Jonkin päivän vietettyään Palmun kodissa matkusti Niskanen P:n avustamana Salmiin. Sillä Palmu oli hyväsydäminen mies eikä tahtonut kostaa.
Niskanen oli sitten punikkien kanssa Varkaudessa ja vapaussodan aikana keinotteli itsensä valheilla vapaaksi Kurkijoelle väärällä suojeluskuntapassilla. Elisenvaarassa hänet kuitenkin tunnettiin, tuomittiin ja ammuttiin.
Palmu vietti vapautumisensa jälkeen kesäajan Keski-Suomessa sukulaistensa luona, koska huhuja liikkui uudestaan vangitsemisesta. Mutta paikallaanolo kävi hänelle rasitukseksi, jonka takia hän matkusti Kurrin kartanoon Mankalaan tapaamaan vankilatoveriaan Kyösti Massista. Hän päätti mennä Helsinkiin ja tiedustella oikein suurilta herroilta, "itse Vinhulta", että ollako vaiko ei olla – hirviääkö lähteä jo kotipuoleen. Tuloksesta hänen piti sitten ilmoittaa Massiselle palatessaan.
Parin päivän kuluttua hän palasikin pikajunalla ja junan kiitäessä ohi heitti Uudenkylän asemalle paketin, jonka asemamiehet raiteen vierestä löysivät. Se oli osoitettu Kyösti Massiselle, sisälsi vehnäpullan – korvapuustin, tinalusikan ja kirjoituksen:
"Ei sotaa, ei rauhaa."
Näin hän palasi takaisin Kurkijoelle toimittamaan virkatehtäviänsä. Hän otti innokkaasti osaa vapaussodan rekryyttiharjoituksiin innostaen poikia puhein ja lauluin. Sitäpaitsi hän keräsi vapaaehtoisina avustuksina tarkoitusta varten ympäri pitäjää 30.000 markkaa, sai monta miestä – sellaisiakin, jotka muuten olisivat kulkeneet punaisten kirjoissa – ottamaan osaa vapaussotaan.
Palmun terveys oli kuitenkin vankeusajalla heikentynyt ja innokas isänmaantaistelija kuoli keuhkokuumeeseen marraskuun 24 p:nä 1918.
Mitään kunniamerkkejä ei Palmulle keritty jakaa. – Hänen vaimonsa sai myöhemmin Vapaussodan muistomitalin.
"Koko elämänsä ajan Palmu hoiti virkatehtävänsä erinomaisen ahkerana, taidokkaasti ja innostuneena, niin että seurakunnan kirkkolaulu tuli kuuluisaksi yli koko maan", kirjoittaa rovasti Arokallio ja jatkaa:
"Seurakuntalaiset muistelevat kaivaten häntä, eikä hänen vertaistaan laulunharrastajaa ole saatavissa. Samalla hän oli aina valmis seurakuntalaisia puolustamaan, ollen tämän ohella Venäjän sorron vastustaja ja isänmaan ystävä sanan parhaassa merkityksessä."