[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAeGGvgrR09p_WkzHJwVa6n22kGAFAikxeIMHO-D4KX4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1679,"Kalterijääkärit I","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"1679-pekkola-sulo-weikko-kalterijaakarit-i","1679__Pekkola_Sulo-Weikko__Kalterijääkärit_I",null,"tietokirja",[],[],"fi",58902,404831,true,[],[],[],"Teos on kokoelma muistelmia ja historiikkeja suomalaisista jääkäriliikkeen aktivisteista, jotka joutuivat venäläisiin vankiloihin ensimmäisen maailmansodan aikana. Se kuvaa erityisesti Pietarin Shpalernajan vankien kokemuksia, vankeusaikaa ja henkilöhahmoja.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Kalterijääkärit I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1679. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALTERIJÄÄKÄRIT I\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\nJääkäriliikkeen alkutekijöitä.\nLiisankadun-toimisto ja Edvard Bruhnin vangitseminen.\nEriksson, Erik Evert.\nHeiskanen, Jopi Juho.\nJokela, Otto.\nRuuth (Ruutu), Yrjö Oskar.\nSalo, Antti Juho.\nAhlholm, Georg Edvard.\nNahi, Yrjö Ilmari.\nKosola, Vihtori.\nLapuan värvärit.\nMäki, Vilho.\nForsberg, Yrjö Walfrid.\nLindén, Väinö.\nKosola Shpalernajassa.\nMassinen, Urho.\nLevander, Harald Axel.\nBahne, Björn Eric.\nVinter, Kaarlo Wilhelm.\nRoos, Aale Mikael.\nGranlund, Victor.\nPalovaara, Kustaa.\nMassinen, Kyösti.\nJakobsson, August.\nJortikka, Lauri.\nStrömberg, Rex.\nKarvonen, Erkki.\nPekkola, Jalmari.\nPalmu, Silas.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nJääkäriliikkeen kanssa välittömästi toimien joutui maailmansodan aikana\nyhdeksäänkymmeneen nouseva suomalaisjoukko venäläisiin vankiloihin.\nPääjoukko, vaarallisimmiksi katsotut, vietiin Pietariin Shpalernajaan,\nvähäisempi osa -- joita vastaan ei ollut henkeen käypiä todistuksia --\nmuihin vankiloihin, sieltä karkoitusleireihin tai Siperiaan, jossa\nheillä luonnollisestikin kaikessa kurjuudessaan oli hieman vapaammat\nolot kuin kalterien takana istujilla.\n\nShpalernajan vangit \"saman talon\" asukkaina muodostivat kuitenkin\nkeskuudessaan kiinteän yhtenäisyyden, sanoisinko \"tiedekunnan\", joka ei\nole hajonnut vielä viimeisimpinäkään vuosina. Shpalerniittien\nvuosijuhlaa he vuodesta vuoteen yhä viettävät, joskin harvennetuin\nrivein, sillä Tuoni on korjannut jo runsaan saaliin heidän\nkeskuudestaan. Heidän toiminnastaan, kokemuksistaan ja kärsimyksistään\non jo tosin paljon, mutta sittekin vasta osittain kerrottu, ja heidän\nhistoriansa on painumassa unhoon.\n\nKun monien kehoituksien jälkeen ryhdyin tekemään yhteenvetoa,\nkeräilemään jonkinlaista tilinpäätöstä shpalerniittien vaiheista, en\narvannut, minkä urakan otin suorittaakseni. Osa heistä on jo -- kuten\nsanottu -- turpeen alla, ja kuolleitten elämyksiä ja mielialoja on enää\ntyölästä tutkistella. Suurin osa on kuitenkin vielä elossa -- monet\ntoimien vaikutusvaltaisimmilla paikoilla; mutta hekin ovat hajautuneet\nyli koko Suomen ja osa ulkomaillekin.\n\nNäin monen vangin elämyksien ja tuntemuksien kuvaaminen olisi yhden\nkynän kertomana muodostunut yksitoikkoiseksi, sillä yksi mies ei voi\ntuntea niin kuin tuntee 80 miestä. Jokaisella on omat erikoiset\nkokemuksensa ja tunteensa, jokainen itse osaa ne esittää omalla\nhenkilökohtaisella ja toisista poikkeavalla tavallaan, ja sen takia\nkiitän omastani -- ja lukijakunnan -- puolesta niitä, jotka ovat\nhenkilökohtaisia kuvauksia lähettäneet, sillä siten kuin he ei voi\ntuntea sivullinen -- vaikkakin kuinka läheinen. Olen sen vuoksi ottanut\nheidän kertomuksensa pääasiallisesti sellaisenaan tähän kirjaan, ja\nsiksipä voinkin sanoa, että minä olen vain keräillyt aineiston.\n\nKaikki shpalerniitit eivät olleet Saksan jääkäreitä, sillä toiminnan\nlaatu vaati heidän paikoillaanpysymistään siihen saakka, kunnes heidät\njoko vangittiin tai he pääsivät pakoon. He toimivat kuitenkin\njääkäriliikkeen hyväksi samaa suurta ja pyhää päämäärää, Suomen\nitsenäisyyttä tavoitellen, ja siksi olen kuvattaviani ja kertojiani\nyhteisellä nimellä kutsunut _kalterijääkäreiksi_.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nJääkäriliikkeen alkutekijöitä.\n\n\nSaksan sodanjulistusta Venäjälle vuonna 1914 tervehtivät kaikki Suomen\nisänmaalliset piirit innostuksella ja suurin toivein. Nythän vihdoinkin\nkoeteltaisiin voimia, ja tämä voimienkoetus saattoi merkitä Suomelle\npaljon, se saattoi johtaa Suomen vapautumiseenkin venäläisten ikeestä.\nKuinka ja milloin, siitä ei ollut vielä aavistustakaan, mutta Saksan\nvoittoon uskottiin lujasti.\n\n-- Mutta olipa Suomessa myös paljon sellaisia, jotka uskoivat \"Pyhän\nVenäjän\" voittoon ja eritoten juuri sitten, kun sodanjulistuksia sateli\nSaksalle tuhkatiheään. Ryssä tarjosi suomalaisille nuorukaisille\ntilaisuuden päästä nopeasti upseeriksi, ja se valtti veti. Monet,\njoiden opinnoista ei näyttänyt tulevan valmista tai joiden tulevaisuus\nmuuten näytti hämärältä, ilmoittautuivat upseerikouluihin, ja kolmen\nkuukauden kuluttua he jo kantoivat vänrikin olkalappuja ja housun\nkaluunoita. Useimmilla kangasteli edessään loistava tulevaisuus, ja\nkaikki he näkivät tässä helpoimman ratkaisun -- joko toistaiseksi tahi\nainiaaksi.\n\nTämä \"suuren isänmaan\" henki ei ollut tarttunut yksinomaan näihin\nnuorukaisiin, vaan huokui sitä vanhempien ja vakavampienkin\nsuomalaisten taholta. Osaksi se oli pelkuruutta, osaksi onnenonkimista.\nTiedänpä tapauksen, jolloin mistään riippumattomalle rauhaarakastavalle\nvirkamiehelle on ylemmältä taholta huomautettu, että \"eikö sopisi\njättää virka ja lähteä Venäjälle upseerikouluun; nyt siellä on suuret\nmahdollisuudet.\"\n\nMutta isänmaalliset suomalaiset uskoivat Saksan voittoon, tai elleivät\nsiihen suorastaan uskoneet, niin päättivät kuitenkin ottaa aloitteen\nomiin käsiinsä ja olla henkilökohtaisesti mukana taistelussa. Jos Suomi\nolisi joutunut taistelualueeksi, olisi kait Venäjä luvannut sille\nsuurempia vapautuksia ja vaikkapa autonomiankin, syödäkseen sitten\ntapansa mukaan sanansa ja ottaakseen entisetkin oikeudet pois. Mutta\nSaksa ei laskenut joukkojaan maihin Suomessa, ja olot täällä yhä vain\nkiristyivät.\n\nNiinpä tämä Saksan voittoon uskova nuorukaisjoukko päätti, että sen on\nsaatava upseerikasvatusta ulkomailla -- muualla paitsi Venäjällä ja sen\nliittolaismaissa. Kysyttiin Ruotsista, mutta sen kieltäydyttyä\nkäännyttiin Saksan puoleen, ja sieltä saatiin lopulta myönteinen\nvastaus: suomalaisia otetaan Saksaan upseerikursseille. Näin alkoi\njääkäriliike, ja maan parhaat antoivat sille siunauksensa. Se oli\nuhkapeliä; moni lähtiessään kenties epäili yrityksen onnistumista,\nmutta kun nyt sadan vuoden jälkeen taas ensi kerran oli tarjottu\ntilaisuus toimintaan, päätettiin uskaltaa ja uhmata tulevaisuutta.\nTosin useat vaikutusvaltaisetkin henkilöt tuomitsivat jääkäriliikkeen\nleimaten Saksaan-lähtijät isänmaan pettureiksi, mutta päivä päivältä\nliike sai yhä laajempaa kannatusta.\n\nJääkäriliikkeen kautta joutuivat suomalaiset toimittamaan tärkeitä ja\nedesvastuullisia tehtäviä maailmansodassa, joiden tehtävien tarkoitus\ntähtäsi vain yhteen päämäärään, Suomen vapauttamiseen, ja jos\nmahdollista samalla myöskin ryssän nujertamiseen. Muutamien satojen\nsuomalaisten partiolaisten Saksaan-lähtö ei riittänyt, vaadittiin\ntiedustelutoimintaa sekä Suomessa että Venäjällä. Laivastosta,\nvarustuksista, miinaverkostosta, kutsuntaluokista y.m. oli saatava\nsaksalaisille tiedot, ja siinä aukeni isänmaallisille suomalaisille\nlaaja työmaa, joka pian kehittyi suorastaan aktiiviseksi toiminnaksi\nvenäläisellä maaperällä, kuten erinäisistä sotatarvikevarastojen\nräjäytyksistä muistamme.\n\nMutta kun partioliike laajeni, kun se sai Saksan korkeimman sodanjohdon\nhyväksymisen, ja jääkäripataljoona perustettiin, silloin tarvittiin\nmyös värväreitä ja etappimiehiä. Oli näytettävä, että Suomesta riittää\nlähtijöitä muuallekin kuin Venäjälle, näytettävä, että Suomi \"in\ncorpore\" haluaa päästä eroon Venäjästä.\n\nVärvärien työ oli vaarallista hommaa, sillä katkeruudekseen he saivat\nhuomata, että suomalaisten joukossa oli paljon ryssien nuoleskelijoita,\njotka ilmiantojen avulla koettivat palvella santarmeja ja hankkia\nitselleen etuja. Jo vuoden 1915 lopulla alettiin jääkärien värväreitä\npitää silmällä, ja pian alkoivat ryssät kiristää saartoketjuaan yhä\ntiukemmalle heidän ympärilleen. Viimeiseen saakka pysyivät miehet\nkuitenkin paikoillaan, kunnes heidät joko vangittiin tai heidän\nonnistui livahtaa pakoon. Liike oli laaja ja ulottui ympäri Suomen.\n\nJääkäriliikkeen organisatio oli seuraava:\n\nEnsimmäinen ryhmä: Vanhinten neuvosto, johon kuului yliopiston\nprofessoreja, osa jo manalle menneitä, kuten Edvard Hjelt ja Teppo\nHomén, sekä vanhoja aktivisteja, kuten tohtori V.O. Sivén, Adolf von\nBonsdorff, Rafael Erich y.m. -- Tämä ryhmä toimi liikkeen rahoittajana\nja neuvonantajana, teki matkoja Ruotsiin ja Saksaan esittämään Suomen\nasiaa j.n.e.\n\nToiseen ryhmään kuuluivat eri osakuntien kuraattorit ynnä muut heihin\nverrattavat. He olivat vanhintenneuvoston käskynalaisia. Tämä ryhmä\ntoimi niin sanoakseni sieluna, se piti kokouksiaan maisteri Kokon luona\nOstrobotniassa ja sai ohjeita vanhintenneuvostolta.\n\nKolmannen ryhmän muodosti suuri joukko ylioppilaita sekä muita, jotka\ntoimivat värväreinä.\n\nNeljänteen ryhmään kuuluivat paikalliset asiamiehet ja etappimiehet.\n\nViidenteen ryhmään värvätyt.\n\nKuudennen erikoisryhmän muodostivat ulkomailla oleskelevat vanhat\naktivistit.\n\n-- Vaarallisimmassa asemassa olivat, kuten sanottu, värvärit sekä\npaikalliset asiamiehet ja etappimiehet. Värvärien tuli kulkea silmät\nauki ja varoa kenelle puhuivat, muuten saivat piankin varjoja\njälkeensä. Paikallisten asiamiesten, samoin kuin etappimiestenkin oli\nmahdotonta tietää, minkälaisia miehiä linjalta tuli. -- Ja nyt tulemme\nseitsemänteen ryhmään eli ilmiantajiin ynnä pettureihin. Pian heitäkin\nilmestyi yksi toisensa jälkeen, ja kohta näyttäytyivät seurauksetkin\nvangitsemisien muodossa. Värväreitä ja etappimiehiä kuljetettiin\nvankilasta toiseen, kunnes matka päätyi Shpalernajan rautakalterien\ntaakse.\n\nUusia värväreitä nousi kuitenkin vangittujen tilalle, uusia etappeja\nperustettiin ja työtä jatkettiin kiukkuisella innolla, sillä miesten\nlähetystä Saksaan ei saanut keskeyttää. Ja Lockstedtin harjoitteleva\nsuomalaisjoukko kasvoi päivä päivältä urkkijoiden, ilmiantajien ja\nsantarmien ponnistuksista huolimatta.\n\nMutta vangiksi joutuneet viettivät raskaita päiviä yksinäisyydessään.\nUseat heistä saivat olla toista vuotta vankina ja toimettomina,\nennenkuin vallankumouksen humussa pääsivät vapaiksi. Joka päivä he\nodottivat jotakin ihmettä, joka pelastaisi heidät joko uhkaavalta\nhirsipuulta tai kahdeksanvuotisesta pakkotyöstä Siperiassa. He\nodottivat Saksan suurta rynnistystä Itämeren maihin, joka heillekin\nmahdollisesti toisi vapauden mukanaan. Vapautus yhä viipyi,\nvankilaelämän kurjuus ja vaivat jäytivät ruumista ja sielua ja\nyrittivät tehdä lopun hermoistakin. Mutta ankarasta vartioinnista\nhuolimatta he pääsivät vähitellen toistensa kanssa kosketukseen, ja\nyhteistunto antoi voimia odottamaan ja kestämään. Siksipä venäläiset\ntutkintotuomarit sanoivatkin, että he eivät ole milloinkaan vielä\nnähneet näin sisukkaita tutkittavia. Yhden ainoan hermot pettivät,\nmutta toiset pysyivät reippaina loppuun saakka. Eivätkä\ntutkintopöytäkirjat paljastaneet suuriakaan, vaikka joku lienee\njutellut ohi suun.\n\nShpalernajan vangeista ensimmäinen oli ylioppilas Edvard Bruhn, ja niin\njoudumme tarkastamaan Liisankaduntoimistoa ja sen toimintaa.\n\n\n\n\nLiisankaduntoimisto ja Edvard Bruhnin vangitseminen.\n\n\nHistoriallis-filosofiseen tiedekuntaan kuuluva ylioppilas Edvard Bruhn,\nsyntynyt Kotkassa, oli nuorukainen parhaassa iässään. Intomielisenä\nisänmaanystävänä hän liittyi ensimmäisten mukana Saksaanlähtijöihin.\nTämä tapahtui juuri silloin, kun oli puhetta, että jonkun -- kolmen tai\nneljän -- kuukauden kursseilla Saksassa koulutettaisiin suomalaisista\nupseereita. Kun tämä toiminta, josta kasvoi sitten jääkäriliike, näytti\nalkuaikoina pysähtyvän partiopoikaliikkeeseen, pyysi Bruhn kesäkuussa\n1915 lomaa päästäkseen käymään Ruotsissa -- ja myös Suomessa. Se\nhänelle myönnettiinkin, ja kun minäkin satuin olemaan sentapaisella\nlomamatkalla, tapasin hänet Tukholmassa kesäkuussa ravintola\nKaiserhofissa, jossa silloin tällöin kävimme syömässä saksalaisia\nmakkaroita ja kenties nakkaamassa naamaamme seidelin väärentämätöntä\nmüncheniläistä dunklesia. Puhuimme laajalti näistä asioista, ja silloin\nBruhn lausui, ettei tällä pelillä asiasta hyvä tule. Enemmän miehiä on\nsaatava Saksaan, ja monien muitten lailla näki hän siinä ainoan keinon\nSuomen vapauttamiseksi. Enemmän miehiä leirille, se oli päämaali, ja\nsiinä mielessä hän matkusti Helsinkiin, jossa heti otti yhteyden\naktivistien kanssa.\n\nKatsottiin välttämättömäksi, että Suomea edustaisi suurempikin joukko\nkuin joku sata partiolaista, ja sitä varten tarvittiin Helsingissä\nluotettu ja vakava mies, sillä Bruhnin jälkiä oli kenties jo seurattu.\nLääketieteen ylioppilas Erkki Malmberg lähtikin tässä tarkoituksessa\nTukholmaan kesällä 1915 Merenkurkun ylitse saamaan ohjeita, vaikkakaan\nasia ei vielä saksalaisten puolelta ollut täysin selvä. Sillä kuten\ntunnettua, kohtasi suomalaisten Saksaan-tulo vaikeuksia juuri tällöin,\nkoska partiokurssi oli päätetty lakkauttaa.\n\nSaksasta olivat samoihin aikoihin saapuneet sotilaskoulutuksen saaneina\nRagnar Heikel sekä J.W. Snellman, joiden puoleen Erkki Malmberg\nkääntyi. Vastamainitut olivat jo silloin ottaneet yhteyden Tukholmassa\noleskelevan Hauptmann Lassenin kanssa, jonka tarkoituksena oli\njärjestää Suomeen saksalaisystävällinen vakoilutoimisto. Keskustelut\njohtivat myönteisiin tuloksiin. Malmberg ja Heikel palasivat takaisin\nHelsinkiin, vuokrasivat tohtori Herman Gummeruksen äidiltä kaksi\nhuonetta Karjalaisten Osakuntatalossa Liisankatu 17, ja näin syntyi\nkuuluisa \"Liisankaduntoimisto\".\n\nHeikelin ja Bruhnin Saksassa-käynti oli ihme kyllä pysynyt salassa, ja\nhe saivat liikuskella rauhassa santarmien heitä ahdistamatta. Malmberg\nja Heikel asuivat kotonaan ja silmänlumeeksi alkoivat uudelleen\nopiskella; Bruhn asettui asumaan toimistoon.\n\nLiisankadun-toimiston työ oli sangen monipuolista. Se toimi ensinnäkin\nvärväyskonttorina, ja kun syksyllä suomalaisjoukko Saksassa oli\nmuutettu jääkäripataljoonaksi, vaadittiin miehiä yhä lisää. Kun näin\najan mittaan yhä useammalle oli asiasta tiedoitettu, muuttui toiminta\nmiltei julkiseksikin, ja santarmit alkoivat epäillä toimistoa.\nOsakuntatalossa oli kuitenkin sangen vilkas liike, juhlia pidettiin\nusein, ja santarmien kävi vaikeaksi seurata toimiston hommia.\n\nEpäilyksien välttämiseksi hoitivat Malmberg, Heikel ja Bruhn toimistoa\nvuoroviikkoina, jotta heitä kaikkia ei siellä pitempää aikaa samalla\nkertaa tavattu. Toimisto sijaitsi pihan perällä neljännessä\nkerroksessa, ja sieltä pääsi myös Oikokadun puolelle, mikä seikka oli\nomiaan vaikeuttamaan nuuskijoiden toimintaa; sillä kesti kauan,\nennenkuin he saivat selville tämän toisen käytävän, jota käytettiin\ntoimistosta poistuessa.\n\nMiesten tiedossa oli jo, että toimistoa pidettiin silmällä, ja sitä\nvarten he silloin tällöin kutsuivat sinne naistuttaviaan viettämään\nmukamas huoletonta opiskelijan elämää. Tätä santarmit ihmettelivät,\nsillä eihän missään poliittisessa toimistossa voitu pitää näin hauskaa.\nLisäksi kertoo Malmberg, että santarmien harhaanjohtamiseksi hän osti\nmandoliinin sekä Bruhn viulun. He kävivät Binnemannin kolmeviikkoisen\nsoittokurssin ja alkoivat sen jälkeen antaa konsertteja pihoilla\nkeräten kuparilantteja. Varsinkin vaikutti se, kun Malmberg aina näytti\npikkupojille, että katsoppas nyt, tämä on italialainen mandoliini,\ntässä on leimakin. Ja pikkupoika juoksi johonkin kerrokseen isänsä luo\nselittämään, että pihalla on setä, joka soittaa italialaisella\nmandoliinilla, jossa on leimakin -- ja taas heltisi viis- tai\nkymmenpenninen. Siltä varalta, että jompikumpi instrumenteista\nsärkyisi, kuljetettiin mukana okariinoa ja kuusikulmaista hanuria, jota\nviimeksimainittua Malmberg oli opetellut soittamaan kädet selän takana.\nSen esitys muodostuikin vetonumeroksi. Bruhnin viulu ei ollut parasta\nlajia, sillä ostettaessa oli säästetty rahaa. Pääpaino oli pantu\nkomealle viululaatikolle, joka esiintymistilaisuuksissa aina avattiin,\njotta sen kaunis sisustus oli kaikkien nähtävänä.\n\nTämä konserttihomma vei santarmit aivan sekaisin, sillä he eivät\ntosiaankaan tienneet, mikä oli totta, mikä leikkiä, ja sen varjolla\ntoimiston vaarallinen työ sai vielä jatkua rauhassa. Sillä vaarallista\nse tosiaankin oli, ja pään menettämisen uhalla miehet siellä\ntyöskentelivät.\n\nMainitsin jo, että työskentely oli monipuolista. Värväyshomma muodosti\nsiitä vain osan, vaikkakin tärkeän, ja se lopullisesti saattoi\nsantarmit toimiston jäljille. Paitsi värväystä, harjoitettiin\ntiedustelutoimintaa, ja niin pian kuin joku ryssien laivastosta lähti\nHelsingistä, sähkötettiin siitä viipymättä Tukholman kautta Saksan\nmeriesikunnalle Berliiniin, ja taas olivat Saksan laivastot sekä\nlentäjät liikkeellä. Suomeen rakennettavista varustuksista ja\nvallituksista oli saatava kartat ja niinikään hankki toimisto kaikki\nvenäläiset miinoituskartat, -- joiden mukaan muuten kuljettiin\nsilloinkin, kun ensimmäinen saksalainen vedenalainen saapui\nSuomenlahdelle Loviisan saaristoon tuoden mukanaan kahdeksan jääkäriä\nja parituhatta kiloa räjähdysainetta.\n\nMyös suoranaisiin aktiivisiin tekoihin otti toimisto osaa räjähdyttäen\nryssien laivoja ja varastoja. Apuväkenä käytettiin venäläisiä\nsotamiehiä sekä naisia. Muuan oloja kuvaava seikka tapahtui silloin\nsyksyllä, ja kerrottakoon se tässä. Kaksi venäläistä rahtilaivaa oli\nKatajanokan satamassa, niihin lastattiin tykistöä ja miehistöä, ja\nlähtöpäivä oli jo määrätty, määräpaikkana Tallinna. Laivat oli\ntuhottava tavalla tai toisella, ja kun ei muita keinoja keksitty,\nkäytti Malmberg apunaan muuatta venäläistä sotamiestä, joka jo\naikaisemmin oli tehnyt toimistolle palveluksia. Sotamies oli kuitenkin\ntällä kertaa varsin vastahakoinen avustamaan, ja vasta kun oli tarjottu\nruplia oikein rutkasti sekä vapaa pääsy rajan yli Ruotsiin, suostui hän\nviemään pommit laivoihin. Laivat lähtivät matkalle, räjähtivät\nSuomenlahdella vissien tuntien kuluttua, eikä sirpalettakaan niistä sen\njälkeen löydetty. -- Siinä taas kaksi Suomenlahden salaisuutta.\n\nKun sotamies tuli toimistoon nostamaan loppupalkkiotaan, kysyi\nMalmberg, minkä takia hän niin vastahakoisesti oli ottanut tehtävän\nsuorittaakseen, kun se kuitenkin oli niin helppo ja siitä lähti paljon\nrahaa. Sotilas sanoi, että kyllähän hän muuten olisi sen tehnyt\nmielelläänkin, mutta kun toisessa laivassa sattui olemaan matruusina\nhänen veljensä, jonka kanssa hän lapsesta saakka oli yhdessä kasvanut,\nja sitäpaitsi he olivat olleet koko ikänsä hyviä ystäviä keskenään. Nyt\nmeni veli jäljettömiin.\n\nMutta ruplat korvasivat surut, ruplien tieltä väistyivät tunneseikat,\nsillä sota on sotaa.\n\nLiisankadun-toimiston työskentely kävi ajanmittaan vaaranalaiseksi\netupäässä värväystoiminnan vuoksi. Joulukuussa 1915 toimiston hoitajat\nkatsoivat parhaaksi siirtyä turvallisemmalle maaperälle, ja sen vuoksi\npäätettiin siirtyä Ruotsiin.\n\nJoulukuun puolivälissä läksi ensimmäisenä R. Heikel ja pääsi\nonnellisesti perille oikealla passilla, joita siihen aikaan vielä\nkäytettiin rajan yli kulkiessa, vaikkakin useimmat Saksaan menijöistä\nkatsoivat parhaaksi livahtaa jäniksenpassilla. Joulukuun 19 p:nä\njättivät sitten myös Malmberg ja Bruhn toimiston ainakin toistaiseksi.\nJos santarmit rauhoittuisivat, niin voitaisiinhan palata vielä takaisin\njatkamaan toimintaa.\n\nMutta se osoittautui kylläkin mahdottomaksi. Kun miehet hävisivät\nHelsingistä, kiiruhtivat santarmit pitämään kotitarkastuksen\ntoimistossa. Bruhn lienee jättänyt sinne erinäisiä papereitaan sekä\npistoolin, ja ne joutuivat santarmien käsiin. Yleensä koko toimiston\ntyöskentelyaikana oli tarkoin varottu, ettei suinkaan mitään\nvaarallisia papereita jäänyt huoneistoon, mutta kiireessä lienee Bruhn\nunohtanut tavarat sinne, vaikka nimenomaan oli edellisenä iltana\nvakuuttanut käyvänsä ne noutamassa. Santarmit löivät sinetin toimiston\novelle ja alkoivat etsiä miehiä.\n\nMalmberg ja Bruhn olivat silloin jo matkalla Tornioon. He aikoivat myös\nyrittää rehellisellä passilla. Välillä oli tullut määräys, että\nTorniossa on toimitettava ruumiintarkastus. Sen kuultuaan Malmberg\njunamatkan varrella useampaan kertaan tiedusteli Bruhnilta, oliko\nhänellä mitään vaarallisia papereita matkassaan, johon kysymykseen\nBruhn vastasi jyrkästi kieltäen.\n\nTultiin Tornion asemalle, ja santarmit tutkivat matkatavarat sekä\ntiedustelivat matkan syitä. Tavarain tarkastuksessa ei löydetty mitään,\nmutta sitten seurasi ruumiintarkastus, joka toimitettiin yksinäisessä\nkopissa. Tämä määräys oli tullut sangen odottamatta torniolaisille\nrajasantarmeillekin. Niinpä ei heillä ollut naispuolista\nruumiintarkastajaa, vaan eräänkin ruotsalaisen rouvan santarmi tarkasti\nkahden kesken. Mutta rouva otti tämän pahakseen katsoen toimenpiteen\nröyhkeydenosoitukseksi, josta hän sitten Ruotsin puolelle tultuaan\nvihaa uhkuen kertoi, että \"en sormellanikaan auttanut riisumisessa\nenempää kuin pukemisessa, santarmi sai tehdä kaiken\".\n\nTavarain tarkastuksessa santarmi kysyi Erkki Malmbergilta, mikä on\nhänen matkansa tarkoitus, ja Malmberg vastasi menevänsä Tukholmaan\nostamaan ihmisten pääkalloja, joista siihen aikaan anatomisella\nlaitoksella oli puute. Malmberg tutkiskeli näet myös lääketiedettä,\nvaikka tutkiskelut ja opinnot samoinkuin R. Heikelinkin olivat vain\nsilmänlumeeksi.\n\nSitten santarmi kysyi, jotta mitä se tällainen pääkallonmetsästys\ntarkoittaa, sillä eilen tästä jo matkusti muuan opiskelija, joka kertoi\nmenevänsä pääkallojen ostoon Tukholmaan. Hän tarkoitti R. Heikeliä.\n\nMalmberg vastasi santarmin käyttämällä ruotsinkielellä, \"että\npääkalloista on nykyisin kova puute, eikä niitä saa kuin Stockholmista\nja Petersburgista.\" Santarmi oikaisi heti Petersburg-nimityksen ja\npyhässä innossaan sanoi, ettei sellaista nimeä ole enää olemassakaan,\nvaan se on Petrograd.\n\nSitten vietiin miehet ruumiintarkastukseen kumpikin koppiinsa, ja\ntarkastusta hoitava santarmi oli aluksi hyvin virallinen Malmbergin\nsuhteen. Kaikki vaatteet vaadittiin riisumaan, ja sitten santarmi\ntunnetulla venäläisellä kätevyydellään tarkasti jokaisen\nvaatekappaleen. Löydettyään taskuista vain joitakuita leväperäisiä\nkuvia, joilla ei ollut politiikan kanssa mitään tekemistä, tuli hän\nhyvälle tuulelle ja hyväksyi tutkittavansa.\n\nMalmberg tuli kopista, katseli matkustajia, mutta Bruhnia ei heidän\njoukossaan tavannut. Hän arveli, että kenties Bruhnin tarkastus ottaa\npitemmänkin ajan ja jäi odottelemaan. Silloin lähestyi häntä muuan\nsuomalainen rautatievirkailija, joka ohimennen sanoi: \"tiedättekö, että\nteitä on Helsingistä saakka seurattu?\" Malmberg aluksi hiukan hätkähti,\nmutta arveli sitten miestä santarmien lähettämäksi, jonka vuoksi\nvastasi sangen lyhyesti, ettei heillä ole ollut siihen mitään syytä, ja\ntiedusteli lisäksi, onko vieressä seisovaa riikinruotsalaistakin\nseurattu, sillä he olivat matkustaneet samassa vaununosastossa.\n\n\"Ei\", vastasi virkailija, \"vain teitä kahta.\"\n\nNyt arvasi Malmberg jotakin olevan vinossa, sillä Bruhnin tarkastus\nkesti yhä. Häntä ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä hän kyllä\ntulisi jäljestäpäin, jos pääsisi, jota Malmberg muuten jo piti\nmahdottomana. Nyt oli lähdettävä, ja hän ottikin matkatoverinsa\nruotsalaisen kanssa ajurin ja vinhaa vauhtia karautti jäälle.\n\nHelsingistä lähtiessä sää oli ollut nuoskea, nyt näytti elohopea -40 C,\nja lisäksi kävi viima. Malmberg veti ohuen palttoonsa kauluksen\nkorvilleen ja lippalakillaan koki suojella kasvojaan kyyrysissään\nistuen. -- Jäällä oli vielä tarkastuskoppi, siellä hetkeksi\npidätettiin, mutta kun ruotsalainen oli laulavalla murteellaan\nselitellyt asiaa, päästettiin heidät jatkamaan matkaa.\n\nMalmberg ajoi suoraan Kekonin ja Tuompon luokse, jotka asuivat lähellä\nkievaria, mutta lyhyellä matkalla pakkanen oli purrut kasvot aivan\nvalkoisiksi, ja niitä piti ensin hieroskella lumella ennenkuin saattoi\nastua huoneeseen.\n\nHän lähetti viipymättä sanan Eero Heickellille Tornioon tiedustellen\nBruhnin kohtaloa, ja hänen pahat aavistuksensa olivatkin toteutuneet.\nBruhn oli vangittu ja hän itse päässyt livahtamaan kuin koira\nveräjästä. Sillä vielä hänen ollessaan Suomen puolella saapui\nviranomaisille vangitsemismääräys. Sen saapuessa otatti hän jo\nhevoskyydillä joella, mutta jäällä olevalle vahtimiehelle ei keritty\ntoimittaa pidättämismääräystä. Siihen olisi tarvittu Paavo Nurmen\ntapainen juoksija. Ja niin voi sanoa, että Erkki Malmberg oli päässyt\nrajan yli hiukan vaille kahdettatoista hetkeä.\n\nMalmberg sähkötti heti veljelleen Ollille Helsinkiin sekä sitäpaitsi\nlähetti miehen -- toisen Sundellin veljeksistä tiedustelemaan, kuinka\nasiat siellä olivat. Sähkösanoma häipyi matkalla, mutta Sundell pääsi\nonnellisesti perille ja ilmoitti Olli Malmbergille Bruhnin\nvangitsemisesta.\n\nOlli sai tiedon vangitsemisesta myöhään yöllä ja päätti käydä\ntarkastamassa toimistoa ja kerätä pois sinne mahdollisesti jääneet\nvaaralliset paperit. Kolmen toverinsa kanssa hän sivuutti Liisankadun\npuoleisen portin, mutta huomasi portilla kaksi miestä, jotka\ntodennäköisesti olivat santarmien jättämiä vahteja. Varovaisuussyistä\nottivat he mukaansa kaksi kadulla tapaamaansa kevytkenkäistä\ntyttölasta, ja kaksi miehistä yritti Oikokadun puolelta uudelleen\nhuoneistoon.\n\nPortaissa tapasivat miehet taas santarmien jättämän vahdin, ja\ntoimiston oven kohdalle tultuaan huomasivat sen sinetöidyksi. Nopeasti\nliikkuen pääsivät he häiritsemättä kadulle ja hajaantuivat eri\nilmansuuntiin. Tapaus oli tytöille ilmeinen pettymys -- --\n\nOlli Malmberg saapui kotiinsa puoli kahden korvissa yöllä. Huoneisto\noli valaistu ja kotitarkastus paraikaa käynnissä. Se kohdistui tosin\npääasiallisesti Erkki Malmbergin huoneeseen, mutta Ollinkin vanhoja\nkäsikirjoituksia takavarikoitiin tärkeinä asiapapereina, niiden\nkun luultiin kuuluvan toimistolle ja E. Malmbergille. Olli\nMalmbergilla oli muuten taskussaan tärkeä paperi, mutta hän säästyi\nruumiintarkastukselta.\n\nTilanne oli kyllä tiukka, sillä santarmit epäilivät vahvasti jo Olli\nMalmbergiakin, ja hirsipuuhun olisi hänen tiensä johtanut, jos\nsattuivat tarkastamaan taskut. Mutta paperi oli päällystakin taskussa,\neikä kotitarkastuksessa löydetty mitään. Santarmit tiedustelivat,\nmilloin Erkki palaa takaisin Suomeen, ja Olli vakuutti hänen saapuvan\nensi tilassa, viimeistään ensi lukukauden aluksi, ja varmemmaksi\nvakuudeksi hän lupasi vielä kirjoittaakin Erkille. Hän vakuutti\nlisäksi, että Erkki varmasti palaa saatuaan hänen kirjeensä, ja siihen\nluottaen santarmit jättivät hänet rauhaan ja poistuivat. Sillä he eivät\ntunteneet suomalaista sananlaskua, että parempi pyy pivossa kuin kaksi\nRuotsissa, ja he luulivat odottamalla saavansa molemmat veljekset\nansaan.\n\nOlli Malmberg poistui nopeasti Ruotsin puolelle turvaan, ja santarmit\njäivät kaivaten odottelemaan kirjeenvaihdon tuloksia.\n\nMutta Bruhn, \"Pikku Bruun\", kuten häntä toveripiireissä kutsuttiin oli\nauttamattomasti kiinni. Pari päivää pidettiin häntä Torniossa uuden\nsaaliin toivossa, sitten vietiin Helsinkiin. Hän oli ensimmäinen\nSaksassa käynyt jääkäri, joka vakavammin joutui santarmien käsiin, ja\nsiksi häntä kuulusteluinkin tiukasti. Oman henkilökohtaisen osuutensa\nSaksan-matkaan hän kertoi tarkkaan, sillä eräs hänen kadottamansa\ntaskukirjan lehti oli toimistosta joutunut santarmien käsiin, ja hän\nhuomasi parhaaksi jutella, niinkuin asia hänen kohdaltaan oli.\n\nHelsingistä vietiin Bruhn Shpalernajaan, jossa hän sai kitua aina\nVenäjän vallankumoukseen saakka. Mutta ei vankila-aikakaan ollut vienyt\nmieheltä sisua. Jo seuraavana päivänä vapautuksen jälkeen näkivät\ntoiset suomalaiset hänet autossa kiitävän Liteinajan sillalla ryssien\nmukana jakamassa svabodaa kivääri kädessä. Sillä Bruhn oli nopean\ntoiminnan mies.\n\nKun Shpalernajasta vapautuneet suomalaiset palasivat Venäjältä, siirtyi\nBruhn Tukholmaan ja vapaussotaamme odotellessaan perusti siellä\nväriagentuurin, jolla ansaitsi toimeentulonsa. Jääkäripataljoonaan hän\nei enää matkustanut katsoen sellaisen toimenpiteen tarpeettomaksi. Ja\nkun muistamme, millä mielellä kreivi Schwerin silloin katseli\nsuomalaisjoukkoa, nähden siinä vain välttämättömän pahan,\nmuukalaislegioonan, josta oli päästävä eroon mahdollisimman\nkivuttomasti, ymmärrämme hänen menettelynsä, sillä ainakin\nallekirjoittanut katsoi Shpalernajassa olleiden suomalaisten\nSaksaan-palaamisen tarpeettomaksi. Tämän käsitykseni lausuin Aarne\nSihvollekin heti hänen saavuttuaan Berliiniin. Puheeni oivaltaen hän\nymmärsi voivansa ajaa asiaamme tehokkaammin Ruotsista käsin. Siksipä\nhänkään ei palannut enää pataljoonaan, vaan matkusti Tukholmaan, josta\nkäsin hänellä oli suurempi toimintavapaus kiireellisen asiamme\nedistämiseksi. Minäkin olisin silloin palannut takaisin Ruotsiin, mutta\nepädiplomaattisena miehenä arvelin vain saavani aikaan häiriöitä eri\nisänmaallisten toimistojen välillä. Sitäpaitsi kuuluisan Rautenfelsin\npommijutun jälkeen Norjassa oli nimeni merkitty ruotsalaistenkin\nkirjoihin, vaikkakin toistaiseksi olin yksi niitä harvoja pommareita,\njoita Lantto Haaparannassa ei vielä ollut karkoittanut Norrbottenin\nläänistä -- taikka koko Ruotsista.\n\nEdvard Bruhn taisteli majuri Walleniuksen joukoissa Kurtilla kesällä\n1918, joista taisteluista on lähemmin kerrottu kirjassani \"Petsamoa\nperimässä\". Hän toimi aina etulinjassa partionjohtajana ryssää vastaan\nja oli häikäilemätön otteissaan.\n\nViron vapaustaisteluun hän riensi heti ensimmäisten joukossa. Siellä\nhän haavoittui ja kuoli haavastaan saamaansa verenmyrkytykseen.\n\nNäin katkesi intomielisen itsenäisyystaistelijan elämänlanka.\n\n\n\n\nErik Evert Eriksson.\n\nOy. Gutzeitin tarkastaja, syntynyt Uudessakaarlepyyssä 14.2.1892.\n\n\nE.E. Eriksson kertoo kokemuksistaan seuraavaa:\n\nViha ryssää kohtaan oli meillä veressä jo lapsuudesta saakka. Meidän\nvelvollisuutemme oli vihata, sen jälkeen kuin ryssän laittomuudet,\nvalanrikkomiset Bobrikoffin & consortes mukana olivat kerran alkaneet.\nSellainen oli mieliala kaikkialla minun kotipuolessani Pohjanlahden\nrantamilla.\n\nJo nuorena koulupoikana tulin kosketuksiin venäläisen\nlaittomuusjärjestön kanssa harmaatakkisten santarmien hahmossa. Vieläpä\nsatuin asumaan vastapäätä heidän päämajaansa Amerikankadulla, joten\nsaatoin akkunastani katsella heidän hommiaan. Komennuskuntaan kuului\nyksi upseeri ja 4-6 miestä. Enpä aavistanut silloin, että\ntäysikasvuisena tulisin niin läheisiin ja epämiellyttäviin tekemisiin\nnäitten ryssän järjestöjen apurien kanssa.\n\nSiihen aikaan saapui John Grafton, ja aika oli nuorelle\nkoulupojalle mitä jännittävin. Metsissä oli salaperäisiä\nmustiinverhotuita laatikoita, jotka sisälsivät pienempiä ja suurempia\nGrafton-revolvereja. Hauskinta oli kuitenkin suurlakko, jolloin\nnaapurini santarmit saivat antautua. Silloin olivat suuret\nGrafton-revolverit paikallaan, ne levittivät uhkaavaa vakavuutta\ntilanteeseen. Kalmankalpeina koko sakki vietiin kaupungin\npoliisivankilaan ja sieltä myöhemmin pääkaupunkiin.\n\nTuli sitten vuosi 1914. Olin keväällä suorittanut tutkintoni\nRuotsalaisessa Kauppakorkeakoulussa, jonka johdossa silloin oli\nsittemmin murhattu tohtori Oscar Rosenqvist, ja astunut Vakuutusyhtiö\nKalevan palvelukseen. Siellä oli samaan aikaan myöskin toimessa\nnykyinen Hangon Suomalaisen Yhteiskoulun rehtori, fil. maisteri Väinö\nKokko. Häneltä sain heti, maailmansodan puhjettua elokuussa, kuulla\njääkäriliikkeen ensimmäisistä valmisteluista. Kalevassa valmistimme\nensi aluksi lentolehtisiä, kiertokirjeitä y.m., jotka minä kirjoitin\npuhtaiksi ja monistin sen komitean laskuun, johon kuului m.m. Kokko,\nSvedlin, Eklund ja Donner, ja joka tavallisesti kokoontui\nOstrobotnialla.\n\nEnsimmäiset toverini, joita kehoitin lähtemään Saksaan, olivat Ragnar\nDyhr ja Edvard Bruhn, ja he lähtivätkin heti matkaan. Itse aioin myös\nvähitellen siirtyä rajan yli, mutta kesti kauan, ennenkuin Sten Holmin\nvälittämänä sain passini Pietarsaaresta, sillä kaupungin silloinen\npoliisimestari Vilenius oli erikoisen rettelöivä bobrikoffilainen ja\nkoetti keksiä esteitä.\n\nNiin kului talvi 1915, ja kesällä ilmestyi Bruhn yht'äkkiä Helsinkiin\nSaksasta erikoismääräyksineen. Hän tuli heti tapaamaan minua ja\nilmoitti salaiset määräyksensä. Minusta tuntui heti, että Bruhn oli\nliian nuori ja lapsekas niin vakaviin ja vaaranalaisiin tehtäviin,\nmutta mikäs auttoi. Minä autoin häntä tutustumaan tilanteeseen, ja kun\nmyöhemmin Erik Malmberg ja Ragnar Heikel tulivat avuksi, sujui kaikki\nhyvin. Joulun lähestyessä alkoi maa polttaa \"toimiston\" jäsenien\njalkoja, ja he saivatkin luvan siirtyä rajan yli. Toiminta oli kaikessa\nhiljaisuudessa siirtyvä uusiin käsiin. Ennen Tornion-matkalle lähtöä\ntarkastin Edvard Bruhnin henkilökohtaisesti, eikä hänellä ollut mitään\nvaarallista mukanaan. Kysyin, oliko tohtori Gummeruksen asunto,\nsilloinen \"toimisto\" Liisankatu 17:ssä tyhjennetty, johon Bruhn vastasi\nsiellä vielä olevan yhtä ja toista, mutta että se seuraavana päivänä\nperinpohjin tyhjennettäisiin. Niin matkusti hän, mutta pidätettiin\nTorniossa, juuri kun oli sivuuttamaisillaan raja-aseman. Viimeisenä\nminuuttina tuli santarmihallituksen sähkösanoma, jossa Malmberg,\nHeikel ja Bruhn määrättiin pidätettäviksi. Heikel oli silloin jo\nHaaparannassa, Malmberg silmänräpäystä aikaisemmin lähtenyt asemalta ja\npelastanut nahkansa.\n\nPäivää näiden kahden lähdön jälkeen tuli toimistohuoneisto\nLiisankadulla perinpohjin pengotuksi ja sinetöidyksi. Santarmien saalis\nsieltä oli sangen runsas. Sieltä löytyi m.m. 19 negatiivia Venäläisen\nyleisesikunnan salaisista kartoista ja linnoituksista Suomessa, jotka\nsitäpaitsi oli valokuvattu itse yleisesikunnassa, uusimmanmallisia\nsaksalaisia parabellum-pistooleja, salakirjoituksia y.m.\n\nJoulu meni ja paria päivää ennen uutta vuotta, kello 9 aikaan illalla,\nsaapui 8 santarmia ja muutamia suomalaisia poliisimiehiä kotiini\nPohjalaiseen Pensionaattiin Iso-Roopertink. 1. Kotitarkastus pidettiin,\nmutta tuloksetta. Paperit ja rahat takavarikoitiin. Ei kuitenkaan\nauttanut muu kuin seurata kiltisti Albertinkadulle, jossa minulla oli\nilo seistä silmä silmää vasten itsensä santarmieverstin kanssa, joka\nkorkeasta asemastaan huolimatta karttoi katsettani. Lyhyt\nryssänkielinen määräys odottaville santarmeille, ja niin lähdettiin\nHelsingin kaupungin komealla poliisiautolla hyvää vauhtia läpi\nkaupungin ryssän päävartioon Katajanokan sillan luona. Kolmen päivän\nnälkäkuuri ja paukkuva pakkanen vain lisäsivät sitä kiukkua, joka\nminussa alkoi kiehua. Kun olin saanut tilaisuuden heittää yhden\nryssäläisen aliupseerin ulos kopistani, sain heidät ymmärtämään, että\nminäkin olin hiukan ruuan tarpeessa. Sama aliupseeri tuli myöhemmin\nuseasti takaisin ollen pelkkää nöyryyttä ja kohteliaisuutta.\nVarmastikin kuvaavaa koko kansalle. Tämä pieni näytös aiheutti\nkuitenkin, että santarmiupseeri Serebrjakoff, jonka sittemmin tapasin\nnoin joka toinen yö, kutsuttiin paikalle. Serebrjakoffilla oli laajat\nsantarmiston ja ryssän viranomaisten antamat valtakirjat ja oli\nryssien mielestä se mies, joka voisi nujertaa meidät, kuten hänen\ntulkkinsa, merikadetin pukuun pukeutunut baltilainen parooni eräänä\nvartioimattomana hetkenä minulle uskoi, samalla pyytäen anteeksi, että\nhän esiintyi moisessa toimessa. Hän toivoi minun ymmärtävän, ettei hän\nsuinkaan vapaaehtoisesti toiminut tulkkina.\n\nLähin naapurini päävartiossa oli herra Cairenius Englannin\nkonsulaatista, joka oli ollut viseeraamassa Bruhnin, Heikelin ja\nMalmbergin passit, ellen väärin muista. Hänet vapautettiin noin viikon\nkuluttua, ja minä sain periä hänen koppinsa, joka oli hiukan lämpimämpi\nkuin omani, jossa ei ollut ollenkaan tulisijaa. Sitten tuotiin kaksi\ntyötoveriani Kalevasta, Janne Martikainen ja Ludv. Lauraeus\nkuulusteltaviksi minun asiassani, mutta nämä pääsivät muutaman päivän\nkuluttua vapaiksi. Samaten pidätettiin neidit Ethel Frisell ja Elli\nSelin, jotka olivat kuulusteltavina Bruhnin asiassa, mutta päästettiin\nlyhyen ajan kuluttua vapaiksi. Paljon tiukemmassa istuivat Wallin,\nSavenius, Niiranen, Laakso, Dahlberg ja nuori Ruuth.\n\nKenen ilmiannon perusteella minut vangittiin, en vielä tänäkään päivänä\ntiedä, mutta että minun kuitenkin piti jäädä edelleenkin pidätetyksi,\nsiitä saan yksinomaan kiittää Bruhnin täydellistä tunnustusta.\n\nVangitsemisessani on sitäpaitsi eräs hämärä kohta, jota olen monesti\nmiettinyt, saamatta sitä kuitenkaan selväksi. Muutamaa päivää ennen\nsantarmien tuloa ilmestyi Pohjalaisten Pensionaatin ruokasaliin mies,\njoka omituisen hermostuneen käytöksensä vuoksi herätti huomiota. Olin\njuuri lähdössä ulos aamiaisen jälkeen, kun eteisessä kassan luona\ntörmäsin yhteen hänen kanssaan. Harvoin olen nähnyt sellaista\nkauhunilmettä miehen silmissä kuin tällä oli nähdessään minut. Minusta\ntuntui kuin hän olisi tahtonut vaipua seitsemän syltä maan alle. Minä\notin asian tyynesti, mutta rouva Rosenqvist, joka oli kassassa, sanoi:\n\"Ole, Evert, varovainen, se mies oli varmaan ryssän vakooja.\" Minä olin\nedelleen huoleton, sillä tunsin miehen. Hän oli maisteri Malm. Kaksi\npäivää tämän jälkeen istuin minä turvassa lukkojen ja telkien takana.\n\nOleskelu yksinäisessä kopissa päävartiossa oli sanomattoman ikävää\netenkin alussa. Sitäpaitsi oli tammikuussa kovia pakkasia, ja koppi oli\nkylmä. Patjaton, tyynytön ja peitteetön puulavitsa ei ollut erikoisen\nhoukutteleva. Unta tuskin saattoi ajatellakaan, sillä kylmyys pakotti\njoka 5 minuutin kuluttua nousemaan lavitsalta. Seinässä oli nim. yksi\nlämpöisempi paikka, jonka kohdalla arvatenkin oli naapurikopin\ntulisija, ja likistäytymällä seinää vasten lujasti sain hiukan\nvarastetuksi itselleni lämpöä. Nälkäkin alkoi vähitellen vaivata. Mutta\nsen sijaan, että se olisi, kuten ryssä oli laskenut, pehmittänyt\nuppiniskaisen luonnon ja tehnyt sen taipuisaksi mielenkiintoisiin\ntunnustuksiin, vaikuttikin päinvastaista. Kiristetyin hampain kirosi\nmoni muu kerallani näinä kylminä talvipäivinä turmaa ja kirousta\nryssälle.\n\nKuulustelut alkoivat neljän viiden päivän eristyksen ja nälän jälkeen\nja jatkuivat keskeytymättä syksyyn asti. Samat kysymykset toistuivat\nloppumattomiin. Santarmiupseeri Serebrjakoff oli varmaankin päättänyt\nniittää laakereita meidän kustannuksellamme, koettaen mihin hintaan\ntahansa puristaa meistä totuuden. Mutta hän kyllä harmaantui sitä ennen\noltuaan alussa nuori ja komea mies. Hän sanoikin jossakin tilaisuudessa\nsuunnilleen seuraavasti: Paljon olen eläessäni ollut tekemisissä\nkaikenlaisten ihmisten ja kansallisuuksien kanssa, mutta niin\nitsepäistä joukkoa kuin te suomalaiset, en ole koskaan nähnyt.\n\nMuistan esim., kuinka Jankko tuotiin Viaporiin ja sai istua\naikansa, kunnes Serebrjakoff eräänä pimeänä yönä ilmaantui\nkuulustelemaan häntä. Tämä luuli Jankosta, joka näytti yksinkertaiselta\nnuorukaiselta, vihdoinkin löytäneensä sopivan uhrin. Kohteliaammalla ja\nystävällisimmällä tavallaan hän avasi asiakirjat ja teki tavalliset\nkysymyksensä Jankon rauhallisesti kuunnellessa. Sitten hän otti suuren\nlompakkonsa ja heilutteli muutamia suuria seteleitä merkitsevin elein.\n\"Saatte vapaasti mennä yli rajan eikä kukaan saa koskaan tietää, mitä\nolette puhunut.\" Jankko vastasi ainoastaan: \"Niin paljon rahaa ei\nVenäjällä olekaan.\" Serebrjakoff hyökkäsi ylös kalmankalpeana kiukusta\nja lyöden nyrkkiä pöytään karjaisi: \"Tulemme hirttämään teidät.\" Jankko\nnousi ylös rauhallisesti ja sanoi: \"Mennään heti.\"\n\nHelmikuun alussa tyhjennettiin päävartio meistä suomalaisista, jotka\nkimsujaan kantaen sotilassaaton seuraamina vietiin Viaporiin, jonne\npahimmat rikolliset meistä, t.s. \"vakoojat\" tuotiin. Viaporissa oli\nsotilasruoka voimakasta ja riittävää, paastonaikaa pääsiäisen edellä\nlukuunottamatta, jolloin kyllä sai kiristää vyötä. Mutta jos oli rahaa\nostaa jotakin lisäruokaa ja savukkeita, saattoi elämä kopissa ajoittain\ntuntua mukavalta, etenkin jos oli onnellisesti sivuuttanut ensimmäisen\nnälän yksinäisyyden ja työttömyyden aiheuttaman käänteen. Sellaista\nkäännettä on melkein mahdoton kuvata, ja vakuutan, että siihen\ntarvitaan vahvat hermot ja terve, nuorekas fysiikka, jos tahtoo kestää\ntaistelun ja suoriutua siitä voittajana.\n\nJoukkomme mieliala tässä vanhassa linnoituksessa oli mitä reippain ja\nparhain. Erittäinkin myöhemmin keväällä, jolloin, kiitos ystävällisten\naliupseerien ja ikämiessotilaiden, jotka säännöllisesti tulivat\npäävartioon ja oppivat tuntemaan meidät, huolimatta vartioivista\nupseereista ja santarmeista, antoivat meidän kokoontua käytävässä ja\npuhella keskenämme. Tavallisesti tapahtui tämä aurinkoisina aamuina 5-6\naikaan. Yksi sotilaista asettui käytävän suulle pitämään silmällä\nvartiosotilaitten, upseerien ja sisäänkäytävien ovia, jolloin\naliupseeri avainnippunsa kanssa ilmestyi ja avasi koppien ovet, jonka\njälkeen ryömimme kuin rotat koloistamme, livahtaaksemme sisään\npienimmästäkin vartijan vihjauksesta. Jos upseeri sattui tulemaan,\nlukitsi aliupseeri meidät nopeasti sisään, ja upseerin ehdittyä\nkäytävään olivat kaikki paikoillaan ja vangit telkien takana. Joku\nupseeri päästi meidät kerran kesällä 6-7 miehen joukoissa vartijan\nkanssa päävartion luona olevalle kentälle, jossa saimme kävellä\nedestakaisin pitkässä rivissä. Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä,\nsillä kävelymme huomattiin santarmikansliasta, ja se sai lyhyen lopun.\nTämä oli ensimmäinen kerta 7 kuukauden aikana, jolloin sain raitista\nilmaa lukuunottamatta kävelyä yli jään Viaporiin.\n\nKeskikesällä, eräänä kuumana päivänä tuli santarmi haalaten patjaa\npuupenkilleni. Torjuin kylmästi tarjouksen. Olin jo tottunut nukkumaan\nkovalla, joten patjasta olisi ollut vain harmia.\n\nYhteiset varastetut hetket vankilan käytävässä olivat ainoana\nvirkistyksenä tässä yksinäisyydessä. Kysymykset ja vastaukset\nlentelivät. Piti ottaa selvää, miten kukin oli valehdellut, että kaikki\nmuutkin valehtelisivat suunnilleen samoin. Ja siellä kuultiin moni\njännittävä juttu, joka oli tapahtunut milloin millekin hiljaisessa\ntyössä.\n\nVastapäätä oleva mies, jota koppini luukusta päivittäin katselin, oli\nruotsalainen William Persson, joka monia vuosia Suomessa asuneena oli\nottanut osaa värväykseen sekä muihin vaarallisiin hommiin. Persson oli\nlihavahko, humoristinen mies tullessaan Viaporiin, eikä huumori\npettänyt näinä viitenäkään kuukautena, jotka hän sai viettää telkien\ntakana. Hän oli mukana helmikuussa tullessamme jalan Viaporiin, ja kun\niltahämärässä saavuimme matkan päähän, vanhaan ruotsalaiseen\npäävartioon, jonka sisäänkäytävää kolme kruunua koristi, astui William\nPersson rivistä, nosti hattuaan ja toivotti meidät tervetulleeksi\nkotiinsa.\n\nHuumori kesti, mutta lihat alkoivat tippua. Kun santarmit veivät hänet\n1 p:nä toukokuuta Ruotsin alamaisena rajan yli lähetettäväksi, saattoi\nhän vetää takkinsa melkein kaksin kerroin päällensä. Kohteliaana, kuten\naina, astui Persson käytävään, nosti knalliaan ja kumarsi sirosti\nminulle, joka luukustani katselin käytävän tapahtumia, kiitti muutamin\nsanoin hauskasta seurasta ja katosi.\n\nMutta maailma on pieni. Kun kesäkuussa 1917 kävelin vapaana ja\nilmielävänä Tukholmassa, näin hirmuartikkeleita jättiläisrubriikein ja\nvalokuvin: \"Pommimies Kristianiasta, suomalainen William Persson,\nRautenfelsin oikea käsi vangittu Norjassa.\" Tämä kaikki ruotsalaisessa\nsanomalehdistössä!\n\nPerssonin seuraajana oli kopissa pitkä, musta, pitkäpartainen mies,\njoka siirrettiin siihen suuresta upseerikopista. Hänellä oli nyt\nahtaampaa, mutta oli paremmassa seurassa, kuten hän vakuutti. Ja\nWaldemar Lindberg tuskin valehteli muuten kuin ryssälle. Toisella\npuolella oli nuori Bertel Backberg, hiljainen, miellyttävä ja\nhumoristinen, ja toisella Janne Mellin, jonka ryssänkielen taidosta\nmeillä oli korvaamaton hyöty. Kauimpana nurkassa oli \"Merirosvo\" (Max\nLindblom) saanut paikkansa.\n\nKesä painui syksyyn ja sato katsottiin kypsäksi. Edvard Bruhn, joka oli\nkoko ajan ollut eräässä upseerikopissa, oli yht'äkkiä kadonnut, ei\nkukaan tiennyt minne. Eräänä syysaamuna tuli Mellinin ja minun vuoro.\nSantarmien seurassa mentiin moottorilla vanhaan tuttuun päävartioon\nKatajanokalle, jossa vietimme yön. Seuraavana aamuna aikaiseen asteli\nvakava joukko, mukana myöskin 8 vangittua ryssäläistä matruusia\nrautatieasemalle, jossa vankivaunu odotti valmiina. Aamu oli varhainen,\neikä näkynyt ainoatakaan tuttua, jonka kanssa olisi voinut lähettää\nterveiset kotiin.\n\nSaman päivän iltana avasi Shpalernaja hyväntahtoisesti kalteriporttinsa\nkahdelle väsyneelle matkamiehelle.\n\nKellarikerroksen kosteassa kopissa oli minulla ensimmäisenä yönä\nseurana nuori grusialainen ylioppilas, juuri saapunut poliittinen\nrikollinen. Hän uskoi minulle, että suuri ratsia oli alkanut ja uusia\ntulee. Aamulla sain vakituisen yksinäisen kopin neljännessä\nkerroksessa, n:o 167.\n\nNiin alkoi uusi ajanjakso, vielä yksinäisempi kuin edelliset, mutta\nharjoitusta oli ollut kylliksi, niin että uudet olosuhteet eivät\npaljoakaan vaikuttaneet. Pahinta oli, että rahat loppuivat, ja ruoka\nShpaleraajassa ei ollut kulttuuri-ihmisen syötävää: likavedessä\nkeitettyä pahentunutta silakkaa tai rasvassa uiskentelevia ryynejä,\njoita oli aivan mahdoton nauttia. Nämä ruokalajit menivätkin suoraa\npäätä klosettiin. Ainoa syötäväksi kelpaava oli ryssän limppu, jota\ntarjoiltiin kopin ovessa olevasta luukusta. Suolaa oli kopissa, ja\nkolme kertaa päivässä tuotiin kuumaa vettä, n.s. \"kipjatok\".\nRyssänlimppu, suola ja lämmin vesi oli ainoana ruokanani kahden\nkuukauden aikana. Sokeria ja teetä, vielä vähemmän tupakkaa ei saanut\nilman rahaa. Oli laskettu, että vanki tällaisella ruualla voi elää\nkorkeintaan kolme vuotta. Hän joko kuolee hitaasti nälkään tai sitten\njokin tauti tekee lopun heikontuneesta ruumiista.\n\nMutta elämähän ei koskaan ole niin pimeätä, ettei siinä olisi aina\njokunen valopilkkukin. Ja se valopilkku Shpalernajan pimeydessä oli\nkirjojen saaminen vankilan kirjastosta, jonka aivan pian sain tietää.\nKokonaista kaksi kirjaa viikossa oli paljon toimettomassa\nyksinäisyydessä, jossa minuutit tuntuivat tunneilta. Minä suorastaan\nhekumoin venäjän-, saksan- ja ranskankielisellä kirjallisuudella. Luin\nTolstoita, Dostojevskia ja Turgenjeviä sekä Peer Gyntin venäjäksi,\nsitten Lagerlöfin Gösta Berlingin tarun saksankielisenä, Goethen,\nRousseaun y.m. teoksia. Nälkä ja muut ikävyydet unohtuivat täten\npitkiksi ajoiksi.\n\nElämä vankilassakin voi toisinaan olla suorastaan valoisaa. Kun parisen\nkuukautta oli kulunut, tuli ylivanginvartija -- luultavasti eläkkeellä\noleva vanha pyöveli -- eräänä pimeänä syyspäivänä luokseni niin suuri\npaketti mukanaan, että se ei mahtunut ruokaluukusta sisään, vaan sitä\nvarten piti oikein avata kopin ovikin. Luulin, että oli tapahtunut\nerehdys, paketti ei voinut kuulua minulle. Mutta \"odiljonnij\" tiesi\nasiansa, ja hänen läsnäollessaan avattiin paketti. Ruokaa! Leipää,\nvoita, sämpylöitä, makkaraa, sokeria, teetä ja tupakkaa ja vielä\npäälle päätteeksi rahaa. Oli lystikästä nähdä, millä kasvavalla\nkunnioituksella tämä vanha orja katseli minua, tämän kaiken ihanuuden\nomistajaa. \"No vot\", ja hän oli kadonnut ja kopin ovi lukossa. Nyt\ntunsin yht'äkkiä, että olin nälkäinen kuin susi.\n\nVeljeni painostuksesta oli santarmiviranomaisten Helsingissä pitänyt\nlopullisesti ilmoittaa olinpaikkani ja neiti Massinen oli saanut nimeni\nlistaansa. Tuntui sanomattoman ihanalta tietää, että ulkopuolella vielä\noli ystäviä.\n\nMarraskuussa tuli yhä lisää vaihtelua: vaelluksemme sotaoikeuteen\nsäännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Näistä matkoista, jotka olivat\ntäynnä elämyksiä, voisi kirjoittaa suuren kirjan. Uusia tuttavuuksia,\nnaisia ja miehiä, kansaa kaikenlaatuista, murhaajia, suurvarkaita,\npakolaisia, kiinalaisia, japanilaisia, saksalaisia, virolaisia ja mitä\nhyvänsä. Mutta kaikkein hauskinta oli tavata vanhat tuttavat Viaporista\nja vielä saada, kylläkin vastoin sääntöjä, puhella heidän kanssaan.\n\nTuli taas joulu ja uusi vuosi. Tammi- ja helmikuu menivät ja\nmaaliskuu oli käsillä. Olimme perusteellisesti ehtineet tutustua\nkuulustelupöytäkirjoihin ja erikoisesti sen katkeraan syytteeseen:\nPetos keisaria ja keisarihuonetta vastaan, yritys väkivalloin irroittaa\nSuomi Venäjästä, tiedonanto baltilaisen laivaston liikehtimisestä\nSuomenlahdella, miesten värvääminen Lockstedtiin j.n.e. Rangaistuksina\noli ainakin kolme kuolemantuomiota ja pari elinkautista pakkotyötä.\nSotilasasianajajamme antoivat vain yhden toivon: voittaa aikaa.\n\nSillä aikaa alettiin meitä sitten tutkia vuoron perään. Ensimmäisessä\nryhmässä olivat Bruhn, Janne Mellin ja minä. Päivä oli jo määrätty, ja\nse valkenikin. Tuomarina toimi kenraali Mende, venäläistynyt\nsaksalainen, pahinta, mitä meille saattoi tapahtua.\n\nJa niin seisoimme Bruhn, Mellin ja minä kuistimaisella korokkeella\njäykkien sotilaitten vartioimina syytettyjen penkillä. Toisessa päässä\nkeisarin kuvan alla oli pitkä, vihreä pöytä. Keskellä salia olevalla\npöydällä oli todistusaiheet Liisankatu 17:stä ja vastapäätä meitä,\ntoisella pitkällä seinällä oli syyttäjän pulpetti. Allamme oikealla\nolivat asianajajamme paikoillaan, ja heidän takanaan oli penkkejä\nkatselijoille ja kuuntelijoille.\n\nYleinen syyttäjä saapui papereineen. Sitten avautui ovi ja kenraali\nMende suuren avustajajoukon kera -- kaikki koreanauhaisia sotaherroja\n-- astui sisään ja arvokkaasti istuutui keisarin kuvan alle.\nNimenhuuto, ja yleinen syyttäjä sai määräyksen lukea syytöskirjelmän.\nSitten seurasi todistajien esiinhuuto, ja siinä oli meidän\npelastuksemme. Helsinkiläinen santarmieversti, jonka piti saapua\ntodistamaan meitä vastaan, ei ollut saapunutkaan. Sen vuoksi vaativat\nasianajajamme, niin pian kuin olivat saaneet puheenvuoron, asian\nlykkäystä, joka vihreän pöydän luona käydyssä lyhyessä neuvottelussa\nviikoksi myönnettiinkin.\n\nMutta ennenkuin viikko loppui, oli Shpalernajan kalteriportit ja\nkoppien ovet lyöty pirstoiksi ja kenraali Mende oli pakenemassa hurjaa\nvauhtia Tsarskoje Seloon.\n\nPäästyämme tuomiosalista suureen odotushuoneeseen, johon kaikki vangit\nolivat kokoontuneet, tapasin m.m. ystävämme venäläisen asianajajan\nScheptovitschin -- syntyisin luultavasti puolalainen -- joka\ninnostuneena kysyi, kuinka \"seikkailu\" päättyi. Scheptovitsch oli ollut\nsuurlakon aikana Suomessa, keskustellut politiikasta suomalaisten\nylioppilaiden kanssa ja tunsi hyvin Suomen asiat. Hän ymmärsi meidän\nasiamme ja katsoi sitä oikealta näkökulmalta. Hän saapui silloin\ntällöin sotaoikeuteen ja hänen kauttaan saimme luotettavimmat tiedot\nulkomaailmasta. \"Koko Pietari puhuu teistä\", sanoi hän eräässä\ntilaisuudessa, se oli mainetta, jota näissä oloissa tuskin kaipasimme.\nEhkä kuitenkin korkeissa piireissä tultaisiin ymmärtämään, että se oli\nvihan kylvöä, jota he saivat niittää, kun Venäjän vallankumous mustana\nja uhkaavana lähestymistään lähestyi.\n\nScheptovitsch hyvästeli meitä seuraavin muistettavin sanoin: \"Olkaa\nrohkeita! Minulla ei ole oikeutta sanoa miksi, mutta ennen viikon\nloppua sen tiedätte.\" Tämä oli ennustus suuresta Venäjän\nvallankumouksesta, joka lähestyi myrskyn siivin.\n\nOli maaliskuun 12. päivä. Aamupäivä vankilassa oli kulunut entiseen\ntapaan, mitään erikoista ei huomattu. Aamiainen oli tuotu sekä\n\"sängynavain\", jolla sai päästää rautalavitsan alas seinästä tunnin\nlepoa varten, oli annettu. Mutta sitten paukahti. Ihmeellisiä ääniä\nalkoi kuulua. Aivankuin raskaita iskuja. Kyyhkyset kopin akkunalta\npyrähtivät pelästyneinä lentoon, ja kun akkunassa kuuntelin, saatoin\nselvästi erottaa kiväärin laukauksia. Eikä kestänyt kauan, kun itse\nvankilasta alkoi kuulua samanlaista pauketta ihmisäänien ja tuhansien\njalkojen töminän säestäessä. Niinkuin lumivyöry työntyi massa yhä\nlähemmäksi kapeita katettuja käytäviä pitkin. Teräviä laukauksia kuului\njo koppini ulkopuolelta.\n\nOlin ajoissa laittautunut kuntoon ja pukeutunut, joten olin valmis. Ovi\nlensi auki ja sisään astui kaksi sotilasta. \"Na svabodu, tavaristsch\",\noli kaikki, mitä he sanoivat, mennen seuraavalle ovelle. Kun tulin ulos\nkopistani, olivat käytävät täynnä iloisia ja puhelevia ihmisiä,\nsotilaita ja vankeja.\n\nNaapurikoppini ovi, jossa puolalainen eversti asusti -- hänet olin\ntullut tuntemaan sotaoikeudessa -- oli myös auki, mutta miestä ei\nnäkynyt. Astuin koppiin ja huomasin hänen olevan oven takana piilossa.\nHän luuli, että jokin pieni ryhmä oli yrittänyt vallankumousta, mutta\nettä se kyllä loppuisi alkuunsa. Hän ei tahtonut poistua kopistaan,\nsanoi ulkona vain joutuvansa taistelemaan vastapuolen ylivaltaa\nvastaan. Sain hänet kuitenkin houkutelluksi panemaan kamsunsa kasaan,\nsillä eihän tyhjään vankilaan kukaan voinut jäädä.\n\nVähitellen pääsimme joukon mukana ulommalle vankilanpihalle, jossa\nportit olivat avoinna vapauteen.\n\nKäytävässä jo olin kuullut huudon, kun suomalaisia kehoitettiin\nkokoontumaan yhteen päättämään yhteisestä toiminnasta, ja vähän ajan\nkuluttua marssimmekin 80-miehisenä joukkona yli Liteinij-sillan Suomen\nasemalle.\n\nEnsimmäisen vapaan yön vietimme rautatievaunussa ja sittemmin\nsuomalaisissa perheissä, odottaen Suomeen pääsyä. Minä muutamien muiden\nkanssa asuin maitokauppias Kaltion luona ja muistan, miten\nkoomilliselta tuntui yht'äkkiä istuutua katettuun pöytään ja nukkua\noikeassa vuoteessa lakanain välissä.\n\nEnsimmäinen tutkimusretkemme johti sotaoikeuteen, jossa ystävämme\nkirjurit näyttivät kaikki sotaoikeuden piilopaikat. Kaikki\nsyytöspaperit syydettiin ikkunasta pihalle kolmeen eri kasaan:\nkuolemantuomiot, elinkautiset, pakkotyöt ja sekalaiset. Sitten\npistettiin tuli alle ja pitkillä seipäillä kohennettiin sitä, jotta\npaksut paperipinkat pian ja täydellisesti tuhoutuisivat.\n\nViikon kuluttua oli vallankumous Suomessakin jo niin pitkällä, että\najattelimme hankkiutua kotiin. Suunnitelmanmukaisesti yritettäisiin\npienissä joukoissa rajan yli, ja niin tulin minä joutuneeksi Bruhnin ja\nLindblomin kanssa ensimmäisten joukkoon, Bruhnilla oli väärä passi,\nLindblom ja minä taasen olimme aivan ilman. Tulimme kuitenkin\nonnellisesti Valkeasaareen, mutta siinä olivatkin vanhat\npassintarkastajat. Bruhn selviytyi, mutta Lindblom ja minä saimme jäädä\nasemalle, jonka toisessa kerroksessa passitoimisto oli. Näytti melko\nsynkältä, mutta olimme rauhallisia. Selitimme komissaarille, vanhalle\nsantarmille, että olimme matkalla kotiseudullemme. Varman\nesiintymisemme vuoksi näyttivät viranomaiset heti suopeammilta,\nainoastaan komissaari oli itsepäinen. Hän oli saanut kuulla, että\njunassa oli vallankumouksellinen kenraali ja pani lähetin kysymään\ntältä neuvoa. Sillä aikaa me odotimme alakerrassa vartioituina. Eräs\naliupseeri seurasi meitä, ja kun tulimme junasillalle, sanoi\nseuralaisemme yht'äkkiä: \"vsjo ravno\", -- painukaa matkaan! Mutta juna\nennätti lähteä. \"Ei tee mitään, minuutin kuluttua tulee toinen juna,\njolla voitte matkustaa!\" Niin tulikin, ja sen mukana uusi joukko\nshpalernajalaisia. Ja nyt päästiin perille ilman selkkauksia.\nKomissaaria ja hänen seuralaisiaan en ole sen koommin nähnyt.\n\nSamana iltana jouduin Helsingissä seikkailuun, joka olisi voinut\npäättyä hullusti. Kotiutuneena pensionaattiini tuli istutuksi ja\njutelluksi vanhojen toverien kanssa myöhäiseen yöhön. Kierrekaihdin oli\njäänyt vetämättä alas. Kaupunginhan tuli zeppelinien pelosta olla\npimeässä, ja 12 aikaan yöllä hyökkäsi joukko hurjia matruuseja valon\nopastamina huoneeseeni, jossa meitä istui 6 miestä. Seurasi\nkotitarkastus. Miehet selittivät etsivänsä venäläisiä upseereja ja\nsaksalaisia vakoojia. Minun oli ystävineni pakko seurata heitä\nvallankumouksellisten päämajaan Katajanokan upseerikasinolle. Muilla\noli passit ja paperit kunnossa, paitsi minulla. Päämajalla pidettiin\nmeitä kello kuuteen asti aamulla, mutta siihen mennessä olimme jo siinä\nmäärin tutustuneet upseerien ja sotamiesten kanssa, että lähintä syytä\npidättämiseemme -- laskematonta akkunaverhoa -- pidettiin jo\npikkuasiana. Kaikeksi onneksi ei kukaan kysynyt passia. Ja kohteliaasti\nmeille tarjottiin sotilassaattue kotiin saakka, ettei vain matkalla\nmitään pahaa tapahtuisi. Tarjous hyväksyttiin kiitollisina.\n\nAamupäivällä matkustin sitten maaseudulle lähimpänä päämääränäni Kotka.\nTulin vihdoin itäistä etappitietä Nurmeksen ja Hyrynsalmen kautta\nsuksilla rajalle, jonka sivuutin \"Merirosvon\" ja Paavo Koskisen\nseurassa 12 p:nä toukok. 1917, noin 20 penikulmaa Aavasaksan\npohjoispuolelta.\n\nTukholmaan saavuin 21 p:nä toukokuuta ainoastaan jokunen kruunu\ntaskussani. Vähän myöhemmin tapasin kuitenkin tri Heikki Renvallin ja\nsain hänen välityksellään paikan henkivakuutusyhtiö Tryggissä, jossa\nsain noin 100 kr. kuussa nipin napin elääkseni.\n\nKesä meni menojaan ja syksy tuli. Ikäviä uutisia kotimaasta alkoi\nkulkeutua korviimme: Yleinen epäjärjestys ja anarkia. Tammikuun\nkeskivaiheilla hankin passin Gripenbergiltä ja kirjoitin\n\"Merirosvolle\", joka työskenteli rautatierakennuksilla Taalainmaassa.\n\"Merirosvo\" tulikin, ja 20 p:nä tammikuuta olimme jälleen matkalla\npohjoiseen. Yritimme päästä Suomeen. Junassa tapasimme 8 jääkäriä,\nmuiden muassa Jacobsonin, Juvosen, Heikinheimon, Kohosen y.m. 10\nhevosta käsittävässä jonossa, lastinamme aseita, ajoimme rauhallisesti\nTornioon, jossa kamppailu uudelleen alkoi.\n\nEnsin toimin Madsen-konekiväärissä, jonka kanssa minut Tornion\ntaistelun jälkeisenä päivänä lähetettiin Kemiin kaupunkia suojelemaan.\nMutta vartiopalvelus on ikävää, joten pyysin luvan lähteä rintamalle ja\njätin konekiväärin Kemiin. Viikon kuluttua olin 26 miehen kanssa\nmatkalla Satakunnan rintamalle viemässä salaisia määräyksiä. Tämän\nräjähdyskomennuskunnan kanssa, joka samalla toimi pioneeri- ja\ntiedustelujoukkona, otin osaa seuraaviin taisteluihin: Kankaanpää,\nLavia, Suodenniemi, Ylöjärvi, Nokia, Karkku, Tampere j.n.e. Tampereen\nvalloituksen jälkeen yhtyivät miehemme kenraali Linderin\nhenkivartiostoon, kun minä taas jouduin Tykistökouluun ja lopetin\nsotilasurani tykistövääpelinä I Hämeen kenttätykistörykmentissä II os.\nLähimpänä päällikkönäni oli majuri Sievert. Helmikuussa 1919 vapauduin\nsotaväestä ja rupesin rauhallisiin yksityisiin toimiini, jotka olivat\nkeskeytyneet 3 vuodeksi ja 3 kuukaudeksi.\n\nMitään vapaudenmerkkiä tai ristiä en ole saanut, mutta sen paremmin\nvoin edelleenkin elää tietäen, että en koskaan ole kieltäytynyt\ntarttumasta lujin kourin, kun on ollut kysymys vapaudesta, oikeudesta\nja isänmaasta.\n\n\n\n\nJopi Juho Heiskanen.\n\n\nJuho Heiskanen toimi sodan alkuvuotena Kemissä Osulan matkustajakodin\nomistajana, ja 1 p:nä kesäkuuta 1915 hän oli myös sitoutunut hoitamaan\nmajatalokyyditykset. Heti alkoikin Kemin oloihin nähden runsas liike\nmatkustajakodissa, mikä ei suinkaan jäänyt ryssiltä huomaamatta. He\nalkoivat epäillä, että matkustajakotia rahoitetaan jääkäritoimiston\nvaroilla. Kesällä ja syksyllä v. 1915 Aarne Blick ja Iikka Montell,\njotka olivat Heiskasen hyviä tuttavia, toivat silloin tällöin\nnuorukaisia matkustajakotiin, josta nämä taas hävisivät jäljettömiin.\nHeiskanen, joka arvasi ja tiesi kyllä asiat, ei hiiskunut niistä\nkenellekään, Puolisoineen vain hymähteli, että \"antaapa poikien\ntouhuta, sillä eipä näistä oloista tälläänkään ole.\"\n\nMutta sitten jäätyi meri. Arvi Hällfors ja Konstu Pietilä pyysivät\nsalaista kohtausta Heiskasen kanssa, jolloin he ilmoittivat\nasian ja ehdottivat, että tästä lähtien saataisiin opastaa kaikki\nSaksaan-menijät Osulan matkustajakotiin.\n\n\"Kyllähän minulla tämä liike on jo aikoja ollut selvillä\", vastasi\nHeiskanen.\n\n\"Pitää nyt kuitenkin keskustella vielä rouvan kanssa.\"\n\n\"Siitä on kyllä jo keskusteltu\", vastasi Heiskanen, \"ja asian saa pitää\ntällä puheella päätettynä. Onpahan minulla tuossa poika kasvamassa.\"\n\nNyt alkoi liike täydellä todella, sillä marraskuusta tammikuun alkuun\noli jää miltei lumeton ja liikenne kävi helposti.\n\nMutta ryssien epäilykset olivat sittenkin heränneet toimintaan, ja\neräänä päivänä, kun 35 miestä oli paraikaa aterialla, tuli\nmatkustajakotiin kaksi ryssien urkkijaa. Sillä välin kun rouva\npuhutteli heitä toisessa huoneessa, hoputti Heiskanen miehiä lähtemään.\nKun urkkijat eivät näyttäneet poistuvan, meni Heiskanen huoneeseen ja\nkysyi rouvaltaan, olivatko vieraat jo maksaneet laskunsa, ja lähti sen\njälkeen viemään heidän tavaroitaan pakaasiin, koska sattui olemaan\njunanlähdön aika. Urkkijat seurasivat Heiskasta vielä jonkin matkaa,\nmutta kiertotietä kulkien hän osuttautui aivan heidän kintereilleen.\n\n\"Ei sitä Heiskasta voi epäillä, kun vei tavarat ja tuli pois\", sanoi\ntoinen urkkijoista.\n\n\"Mutta minne ne miehet asemalta hävisivät?\" kysyi toinen, sillä miehet\nolivat 4-5 miehisissä ryhmissä lähteneet taipalelle.\n\nSitten tuli lumikeli ja suksia tarvittiin. Niistä oli huutava puute,\nkun suksien kuljettaminen Pohjois-Suomeen oli kielletty. Miestä pakkasi\njoka junalla kaupunkiin, niitä oli Osula täynnä, Hällforsiin ja\nPietiläänkin tuppautuivat, kun ei ollut muita asuntoja. Vihdoin saatiin\nTervolasta suksilähetys, jota kaksi värväriä oli lähtenyt noutamaan, ja\ntilanne helpottui.\n\nHautuumaan reunasta piti tavallisesti lähdettämän hiihtomatkalle, ja\nsinne oli viety valmiiksi suksisauvoja. Iltahämyssä lähti Heiskanen\nkerran taas tarkastelemaan, oliko kaikki rauhallista miesten lähteä.\nMatkalla kohtasi hän poliisi Rimpeläisen, joka kantoi kainalossaan\nkaksi nippua sauvoja, jotka hän oli löytänyt vajan alta.\n\n\"Minne sinä menet?\" kysyi Rimpeläinen epäluuloisena.\n\n\"Menenpähän vakuutusmaksuja perimään\", vastasi Heiskanen, joka silloin\nmyös toimi henkivakuutusasiamiehenä.\n\nRimpeläinen jatkoi matkaansa suoraan poliisikamariin, jossa hän teki\nhälyytyksen ja ilmoitti suksisauvat. Heiskanen kuitenkin aavisti tämän\nja riensi nopeasti kiertoteitse Pietilälle ilmoittamaan, että reitti\noli tukossa ja uusi tie oli keksittävä. Sen jälkeen hän käväisi parin\nvakuutetun luona perimässä maksut, jotta voisi tarvittaessa todistaa\nkäyneensä asiallaan.\n\nSukset olivat luotsi Allu Jokisalon luona. Ne vietiin kiireesti\nRimpeläisen oman asunnon akkunan alitse Pohjoisrantakatua jäälle, jonne\nmiehet kokoontuivat, sillä kaikki vartiot oli vedetty hautuumaan\nrantaan, jossa ne odottelivat turhaan.\n\nKun Rimpeläinen palasi takaisin tuloksettomalta retkeltään, koveni\npoliisimestari Lindroos hänelle, että \"kenen sauvoja sinä kuljettelet!\"\n\nEtsinnän pelosta oli kuitenkin poltettava 200 paria suksisauvoja, koska\nniitä ei ehditty kuljettaa pois kaupungista.\n\nJouluna 1916 lähti Suvirinne hevosella Ruotsin puolelle jäitse.\nMatkalla tuli kova railo vastaan, jonka yli Suvirinne ei yrittänyt,\nvaan palasi yöllä takaisin. Nurmio ja Svensson olivat lähdössä ja\nviettivät silloin Osulassa Heiskasen luona uudenvuoden yötä, kun\nSuvirinne saapui. Tallia ei ollut, mutta Heiskanen pani hevosen\npuuliiteriin, ja siellä se oli siksi, kunnes Paananen sen vei\nliebesgabe-pakettien kanssa yli rajan ja palellutti sormensa.\n\nLopulta Heiskanen kuitenkin samoin kuin renkipoika Albert Ilmari\nRahikainen vangittiin ja vietiin Kemin poliisilaitokselle, jossa he\nolivat pari viikkoa. Kemin poliisikamarin sihteerinä toimi siihen\naikaan Iikka Montell, joka oli meikäläisiä miehiä. Hän joutui usein\nolemaan yksinään poliisikamarilla, ja silloin olisi ollut tilaisuus\npäästää Heiskanen vapaaksi. Varovaisuussyistä hän ei kuitenkaan sitä\ntehnyt, ja nostettuaan seuraavan kuun palkkansa etukäteen hänenkin oli\npakko livistää rajan yli Ruotsin puolelle.\n\nSamoin oli poliisimestari Lindroos meikäläisiä, mutta ei hänkään voinut\nmuuta kuin kävi vain muuten juttelemassa ja kysyi, onko poika A.I.\nRahikainen puhellut liikoja. Hänkin olisi voinut Heiskasen vapauttaa,\nmutta virka vaati toisin. Ouluun lähdöstäkään hän ei ilmoittanut kuin\n15 minuuttia ennen, käskien hommata toisille pidätetyille kahvia, koska\nheidän tulisi lähteä matkalle.\n\nViiden vuorokauden pysähdys Oulussa, sitten Helsinkiin. Seinäjoella oli\nvietettävä yö siivottomassa putkassa, jossa oli ryssiä ja yksi\nitalialainen sekä patjantapaiset, jotka kuhisivat syöpäläisiä. Toinen\nyö oli vietettävä Riihimäellä, josta olisi voinut paeta. Mutta kun\nvanginvartija oli vanha ja ystävällinen, ei Heiskanen sitä tehnyt.\nVasta Helsinkiin tultuaan hän huomasikin, ettei pääsisikään pois.\n\nHeiskanen joutui Salmelaisen takia kiinni, sillä Salmelainen kertoi\nkaikki \"uskonnollisista syistä\", koska ei voinut valehdella.\nMaarianpäivän aattona vietiin miehet Helsingin komendanttivirastolle\nluovutettaviksi, mutta sitten taas takaisin Katajanokalle. Ståhlberg\nolisi päästänyt pois, mutta ei uskaltanut. Ja niin tuli sitten 29 p:nä\nmaaliskuuta matka Shpalernajaan, mukana yksi virolainen ja yksi ryssä.\nShpalernajaan tultua Heiskanen sai ensin odotella tunnin verran\nkonttorissa, jossa tarkastettiin ja rekisteröitiin. Siellä oli muuan\nkulkukauppias, joka haastatteli häntä lavealti ja kertoi omat syntinsä.\n\nTarkastuksessa riisuttiin vaatteet, ja välskäri katsoi suuhun. Sitten\nHeiskanen vietiin koppiin n:o 8. Ensimmäisenä päivänä ei annettu\nmitään, ja yö oli synkkä.\n\nSeuraavana aamuna puoli seitsemältä annettiin leipä sekä hetken\nkuluttua \"kipjatok\", kuuma vesi. Kello yhdeltätoista alettiin jakaa\n\"apetaa\", aamiaista, joka sisälsi keitettyä hapankaalia, kalanlientä ja\nkashapuuroa. Iltapuolella avattiin ovi ja käskettiin seurata toiseen\nkerrokseen isoon saliin, \"truumaan\", jossa oli 38 vankia mitä\nerilaisimmista kansankerroksista. Siellä oli ruhtinaita ja talonpoikia,\njotka olivat varastaneet välttyäkseen sotapalveluksesta.\n\nKolme viikkoa sai Heiskanen istua siinä salissa, mutta heti\nensimmäisenä päivänä oli käydä huonosti. Hänen ohitseen jalan\nulottuvilla juoksi torakka, ja Heiskanen tallasi sen kengällään\nkuoliaaksi, mutta silloinkos sota nousi. Tämä torakka oli ryssille\npyhä, ja kaikki hyökkäsivät Heiskasen kimppuun. Iskuja hän sai ja\nantoi. Lopulta virolainen Ottosson selitti ryssille, että tämä mies\nteki sen tietämättömyydessään. Ja sillä tappelu asettui ilman vartijaa.\n\nKolmen viikon kuluttua siirrettiin Heiskanen pienempään koppiin, koska\noli tullut tieto, että hän oli poliittinen vanki. Hänelle tarjottiin\nensin koppia, jossa oli ennestään ryssiä. Heiskanen kieltäytyi\nkunniasta ja vaati itselleen yksinäistä koppia. Sellaista ei kuitenkaan\nollut, mutta sitten ilmoitettiin, että eräässä kopissa on yksi\nsuomalainen, Salmelainen nimeltään. Hänen koppiinsa Heiskanen jäi, ja\nniin hän joutui istumaan ilmiantajansa kanssa.\n\nKolme kuukautta he olivat yhdessä sellissä, n:ossa 25, mutta sitten\nMashkevitsh erotti Salmelaisen pois ja Heiskanen jäi yksinään.\n\nAikansa kuluksi Heiskanen alkoi valmistaa savukekoteloita, jota työtä\nvangeille tarjottiin. Kerran, kun paperilaatikko taas tuotiin selliin\nja Heiskanen alkoi sitä penkoa, hyppäsi laatikosta rotanpoikanen. Se\njuoksenteli sinne tänne ja asettui lattiassa olevaan luukkuun.\nHeiskanen tarjosi sille ruokaa, ja niin oli solmittu ystävyydenside,\njoka kesti koko ajan, minkä Heiskanen vietti siinä sellissä.\n\nAhlholm sai tietää Heiskasen asuvan ensimmäisessä kerroksessa, ja hän\nlähetti kirjeen, johon oli kirjoitettu:\n\n\"S--n ryssät, kun pitävät minua täällä siivottomassa alakerrassa\",\ntarkoituksella auttaa Heiskasta.\n\nKirje tietysti tarkastettiin ja Heiskanen joutuikin heti sen jälkeen\nsiivottuun toisen kerroksen koppiin n:o 74. Heiskasella suuresta\nsalista lähtiessään oli ollut melkoinen sokerivarasto, josta oli puute\nvartijoillakin. Sokerilla Heiskanen lahjoi ylivartijan ja heistä tuli\nhyvät ystävät. Niinpä kerran juttutunnilla Heiskanen tuli\nmurheelliseksi ja sanoi ylivartijalle, että kyllä ne nyt hirttävät.\nMutta ylivartija sanoi, että ei hätääkään, ensin hirtetään Mashkevitsh.\n\nYliloikkari Rissanen asui Heiskasen kopin vieressä, ja hän alkoi omasta\nkopistaan keskustelun. Kysyi ensin, kuka H. on, johon tämä vastasi\nolevansa maanviljelijä Pudasjärveltä. Sitten tiedusteli Rissanen:\n\n\"Onkohan Heiskanen jo tuotu tänne?\"\n\n\"En voi sitä ilmoittaa.\"\n\n\"Kyllä hän kohta saapuu ja hänen mukanaan tuodaan 400 muutakin miestä.\"\n\nHelmikuussa sai Heiskanen vaimoltaan Suomesta kirjeen, jossa tämä\nkirjoittaa, että \"asia kehittyy hyvin, ole hyvä ja odota, kunnes ovi\navataan ja sanotaan, että kävele kotiisi.\" Kirje oli tarkastettu ja\nleimattu vankilan konttorissa ja läpäissyt.\n\nTuli sitten vallankumouspäivä. Ulkokävelylle hän ei enää päässyt.\nHeiskanen oli juuri syönyt päivällisensä, kun alkoi elämä ja paukkina,\nja konttorihuoneen ikkunat ammuttiin säpäleiksi. Rissanen huusi\ntoisesta sellistä:\n\n\"Mikä meteli siellä on? Taitaa olla kapina! Mitähän ne meille tekevät?\"\n\n\"Spionit hirtetään\", vastasi Heiskanen, eikä Rissanen jatkanut enää\nkeskustelua.\n\nRuokaluukusta kysyttiin Heiskaselta: \"Mikä olet.\"\n\n\"Filjandskij polititsheski.\"\n\nOvi avattiin, sotilas astui kopin perälle ja sanoi:\n\n\"Lähde kotiisi.\"\n\nHeiskanen tuli kopista, ulkona oli sanoin kuvaamaton sekamelska. Hän\nkatsoi Rissasen koppiin vississä tarkoituksessa, mutta kopin ovi oli\nauki ja miehet livistäneet. Kansaa kaikenlaista tungeksi kadulta\npihalle ja rakennuksiin ryöstäen kaikki, mitä löysivät. Tuskin oli\nvangit vapautettu, kun syttyi tulipalo, ja vankilan suuri portti oli\nkiinni, sillä vartijat olivat hävinneet, joten ihmiset olivat jäädä\nkuin loukkuun. Huutaen ja miesvoimin kaatoi väkijoukko kävelykarsinan\nkeskuspylvään ja mursi sillä portin sekä kappaleen muuria, joten tie\nkadulle oli vapaa.\n\nKeräännyttiin ensin asemalle, jossa Harry Backberg puhui\nvankitovereille suomeksi ja ruotsiksi. Sitten lähti Heiskanen\nSalmelaisen, Reinikaisen ja Jokelan kanssa kaupungille, kohtasi Urho\nMassisen, joka työnsi 100 ruplaa käteen matkarahoiksi sanoen: \"Ole sinä\nisäntänä.\"\n\nHeiskanen tovereineen päätti yrittää suoraa päätä Suomeen. He tulivat\njalan Liesnoin kaupunginosaan, jossa ammuttiin konekiväärillä. Pietarin\nelintarvepäällikkö oli piilottautunut kellariin, hänen rouvansa, joka\noli ollut mukana autossa, oli väkijoukko repinyt kappaleiksi sekä\nruhjonut auton, joka makasi kumollaan tiepuolessa.\n\nTeitä pitkin he eivät uskaltaneet yrittää rajan yli, sillä siellä\nolivat santarmit eikä minkäänlaista tietoa vallankumouksesta.\nMetsäteitä siis samoiltiin, lunta oli paksulti, ja Heiskasen toinen\njalka reumatismista jäykkänä, joten kulku oli sangen hankalaa. Jäykkä\njalka oli aina heitettävä kaaressa eteenpäin pitkällä harppauksella ja\nkädet olivat alituiseen kyynärpäitä myöten lumessa, joten jälki näytti\nsiltä kuin karhu olisi siinä harppaillut.\n\nHikisen matkan jälkeen he pääsivät vihdoin lopen uupuneina Pirisen\ntaloon Kivennavan pitäjän Hartolan kylään. Siellä he saivat ruokaa ja\nkylvyn sekä ehtoolla konjakkituutingin, joka ajoi taudinaiheet\nruumiista.\n\nPiriseltä he pääsivät hevoskyydillä Terijoelle, mutta siellä nousi tie\npystyyn, sillä majatalosta ei annettu hevosta, ja asemalla oli\npassintarkastus. Meidän miestemme passit olivat jääneet Shpalernajaan,\nja he kävelivät avuttomina asemalta. Sattui siihen junantulon aikaan\nkaksi ryssää, joilla oli hirveä määrä käsipakaasia. He pyysivät\nmiehiämme avukseen auttamaan tavaroitaan Viipuriin saakka, mutta miehet\nsanoivat, etteivät he voi lähteä, kun ei ole passeja. Ryssät lupasivat\nhoitaa tämän asian, ja niin noustiin junaan.\n\nViipuriin mennessä kulkivat santarmit kaiken aikaa junassa\ntarkastellen passeja, ja ryssät, joilla oli kunnolliset passit,\nselittivät miehemme apulaisikseen, joten kaikki pääsivät perille. Kun\nsitten oli Viipurin asemalla saatu tavarat kannetuksi aseman eteen,\nepäili Heiskanen petosta, ja vähin äänin livahtivat he kaupungille.\nSillä oli melko varmaa, että ryssät, saatuaan tavaransa kunnollisesti\nperille, ilmiantaisivat santarmeille auttajansa. Mutta he olivat jo\nhävinneet näkyvistä.\n\nHeiskanen jatkoi sitten matkaansa kotiin, Jokela meni metsätöihin ja\nSalmelainen Lapinlahdelle eräälle maatilalle.\n\n\n\n\nOtto Jokela.\n\n\nKauppias Otto Jokela oli suurten sotatapahtumien aikana Kemissä\nvuokrannut sivurakennuksen Kurkelan talosta, jossa Juho Heiskanen piti\nmatkustajakotia. Miehiä kulki majatalon kautta paljon, tiloista alkoi\nolla puute, ja siksipä Jokela omasta huoneestaan erotti vielä kaksi\nosastoa, joihin hädän tullen voitiin sijoittaa matkustajia, vaikkakaan\nJokelan osasto ei virallisesti kuulunut majatalon vuokrattaviin\nhuoneisiin.\n\nNäin joutui moni Saksaan menijä viettämään yönsä Jokelan suojissa, ja\nvaikka itse Osulan isäntä Heiskanen sekä juoksupoika Rahikainen\njoutuivat jo tammikuun 20 p:nä pidätetyiksi, jättivät santarmit Jokelan\nrauhaan, ja hänellä olisi ollut tilaisuus poistua paikkakunnalta ja\nmaasta, jos olisi arvannut asiansa niin vaaralliseksi, koskapa\nHeiskasen tutkimuksessa Kemin poliisilaitoksella ei ollut ilmennyt\nmitään raskauttavaa edes Heiskastakaan vastaan.\n\nParin viikon kuluttua Heiskasen pidätyksestä saapui kuitenkin\nsantarmijoukkojen päällikkö Helsingistä mukanaan tulkki toimittamaan\ntutkimuksia paikan päällä, ja silloin keksittiin myös, että Jokelakin\noli antanut suojaa Saksaan-menijöille. Silloin Jokela vangittiin, ja\nsiitä lähtien liittyvät hänen matkansa tarkoin Juho Heiskasen\nmatkoihin, kunnes vallankumous avasi hänellekin vankilan ovet ja hän\npääsi matkustamaan kotiseudulleen.\n\n\n\n\nYrjö Oskar Ruuth (Ruutu).\n\n\nMaisteri Ruuth otti osaa itsenäisyysliikkeen alkuunpanoon jo syksyllä\n1914 toimien varsinkin ylioppilaspiireissä. Hän otti osaa kaikkiin\ntärkeimpiin ylioppilaiden itsenäisyyskokouksiin mainitun syksyn\nkuluessa sekä kuului ylioppilaiden keskuskomiteaan, joka asetettiin\nitsenäisyysliikkeen valmistamista varten. Hän kävi tammikuulla 1915\nRuotsissa ylioppilaiden valitsemana yhteisenä edustajana tulkitsemassa\nSuomessa vallitsevia mielialoja ja toiveita ruotsalaisille ja\nsaksalaisille valtiollisille toimihenkilöille sekä neuvottelemassa\njääkäriliikkeen alkuunpanosta Saksan edustajien kanssa Tukholmassa.\nPalattuaan Ruotsista hän kuului ylioppilaiden värväyskeskuskomiteaan,\nja syksyllä 1915 hän johti erästä värväysjärjestöä.\n\nMaisteri Ruuthin työ oli vaarallista, ja pian hänen askeleitaan\nalettiin seurata. Säätytaloa, jossa Ruuth toimi kirjastonhoitajana,\nvartioitiin, jotta nähtäisiin, minkälaisia vieraita käy hänen luonaan.\nVarmoja todisteita kuitenkin vielä puuttui, kunnes kaksi Saksaan\naikonutta kalastajaa teki ryssille yksityiskohtaisen ilmiannon. Sen\nperusteella hänet vangittiin yhdessä nuoremman veljensä kanssa kotonaan\nyöllä tammikuun 26 päivää vasten 1916 ja vietiin Helsingin päävahtiin,\njossa hänet ensin teljettiin pimeään koppiin ja pidettiin ilman ruokaa\nkolme vuorokautta. Kuukauden kuluttua siirrettiin hänet Viaporin\npäävahtiin samaan aikaan kuin hänen veljensä vapautettiin. Viaporista\nhänet taas kuukauden kuluttua tuotiin takaisin Helsingin päävahtiin.\n\nVangitsemisestaan kertoo Yrjö Ruuth itse kirjassaan\n\"Itsenäisyyspolitiikan edellytykset ja alkuvaiheet\" seuraavasti:\n\n\"Kun tammikuun 25 p:n iltana k:lo 9 ajoissa palasin kaupungilta, oli\nporraskäytävässäni kolme roiston näköistä miestä. Lakit silmillä,\nkaulukset ylhäällä. Yksi heistä oli petturi. Tunsin hänet heti, hän oli\nsaanut minulta rahoja Saksan-matkaa varten, kuten niin moni muu. Hänen\nnimensä oli Österlund.\n\n\"Oli liian myöhäistä paeta, katsoin taakseni, sieltä tuli esille neljäs\nmies sulkien paluutien. Menin sen vuoksi tyynesti ylös portaita ja\nsisälle asuntooni. Ikkunasta näin, että pihamaakin oli vartioitu. Olin\nsatimessa. Istuuduin kuitenkin illallispöytään vanhempieni ja veljeni\nkanssa aterioimaan, mutta ruoka ei maistunut. Kiirehdin vielä kerran\ntarkastamaan pöytälaatikkoni sähkösanomista y.m., mitä niissä saattoi\nolla. Tätä tehdessäni soi ovikello. Palvelija meni avaamaan. Sisälle\nastui santarmieversti ja noin 30 eriarvoista santarmia, sekä vormussa\nettä siviilissä. Alkoi perusteellinen kotitarkastus minun ja veljeni\nhuoneessa sekä etehisessä. Tarkastus kesti lähes 3:een yöllä, jolloin\nminut ja veljeni selitettiin vangituiksi. Suuri osa kirjastoani, kaikki\npaperini ja karttani otettiin takavarikkoon, mutta ei mitään\nvaltiollisesti merkitsevää tavattu.\n\n\"Ennen lähtöä sain sanoa jäähyväiset vanhemmilleni. Isäni oli\njärkkymättömän tyynesti istunut työpöytänsä ääressä, kynän rapistessa\npaperia vastaan. Äitini hillitsi niinikään tuskansa nähtävästi\nviimeiseen asti toivoen, että asia päättyisi pelkällä säikähdyksellä.\nMinä poltin paperossin toisensa jäljestä, mutta koetin muuten pysyä\ntyynenä. Jäähyväisiä sanoessa saatoin kuiskata isälleni pari sanaa\npiilopaikoista, joissa tärkeimpiä papereita säilytin. Monta sanaa ei\nvaihdettu. Vanhempani olivat täysin rauhallisia, ja kuitenkin he\ntiesivät, että olin täydellisesti 'syyllinen'. Veljeni sitävastoin oli\nyhtä täydellisesti syytön.\n\n\"Kello 3 aamulla pysähtyi Helsingin poliisiauto päävahdin edustalle, ja\nminut ja veljeni vietiin sisälle. Minulle määrättiin pimeä kostea\nkoppi, jonka yhden seinän yläreunassa oli pieni venttiili. Veljeni sai\nonneksi ikkunalla varustetun kopin.\n\n\"Ensimmäinen tunnelma, joka pyrki esille, kun vankilan rautaovi oli\nselkäni takana, oli ikäänkuin vapautuksen tunne. Vihdoinkin oli\njännitys rauennut ja työn rasitus laannut. Toivoin varmasti jollakin\nkeinoin pääseväni pian vapaaksi ja saavani tilaisuuden pujahtaa\ntoverieni luo Saksaan, jonne aina olin pyrkinyt, vaikka työni ja\nyksityisasiani olivat minua siitä estäneet.\n\n\"Vankeuteni alkuajat sain viettää Helsingin päävahdissa, jossa jo\nennestään oli useita suomalaisia itsenäisyysmiehiä, nim. Eriksson,\nNiiranen ja Alfthan sekä työmiehet Salenius ja Wallin sekä Jankko.\"\n\nHelsingin päävahdissa oli Ruuthilla hyvä yhteys ulkomaailman kanssa.\nRuuth lähetti useita varoituksia vaarassa oleville tovereilleen\n'munankuoripostissa', s.o. ruuanjätteissä saatuaan ruoka-annoksia\nkotoaan ja palauttaen astiat takaisin. Ruokatavaroihin kätkettyinä sai\nhän päivän sanomalehdet, useita kirjoja y.m., jotka sitten kiersivät\nkopista koppiin.\n\nMyös ruokatavarat jaettiin usein kristillisesti kohtalotoverien kesken.\nNiinpä Ruuth antoi veripalttua Harry Backbergille, kun Backberg tuotiin\npäävahtiin ja istui ensimmäistä päivää pilkkopimeässä kopissa eikä\nvielä ollut ehtinyt järjestää ruuan tuontia omasta kodistaan.\n\nMatka Viaporiin tapahtui kävellen jäitse. Vangitut suomalaiset\nkantoivat tavaranyyttejään ja käyttivät tilaisuutta keskusteluun\nhuolimatta santarmien ja vahtisotilaiden kielloista. \"Talvisen illan\nhämärissä saavuttiin Viaporin päävahtiin\", kertoo Ruuth ja jatkaa:\n\"Istuimme nyyttiemme päällä hangessa odottaen lähempiä määräyksiä ja\nkatsellen pään yläpuolella olevaa vanhaa Ruotsin vaakunaa. 'Terve tuloa\nminun luo, olkaa kuin kotonanne', sanoi hirtehisen huumorilla muuan\nruotsalainen kauppamatkustaja, jonka venäläiset olivat vanginneet\nnähtävästi vakoilusta saksalaisten laskuun.\n\n\"Pääsimme vihdoin sisälle päävahtiin. -- Mikä lika ja löyhkä siellä\nkohtasikaan meitä. Hyh, hyh, kuului suomalaisten sakista, mutta\näskenmainittu ruotsinmaalainen sutkautti: 'Välkommen i det gröna', ja\nsilloin täytyi meidän nauraa, vaikka lian haju miltei oksennutti.\"\n\nViaporin päävahdissa pisti kerran eräs ohikulkeva vankitoveri pienen\nlapun oven ja kynnyksen välistä Ruuthin koppiin. Pahaksi onneksi ankara\nvahtisotilas huomasi tempun, ja siinä tuokiossa hyökkäsi joukko\nsotilaita upseerin ja aliupseerin johdolla tarkastamaan koppia. Ruuth\nei ollut vielä ehtinyt avata paperia eikä lukea, vaan seisoi paperi\nkourassa ryssien tullessa. Pöydällä sattui olemaan leivänpalanen. Ruuth\ntempasi sen pöydältä ja työnsi suuhunsa pistäen sinne samalla\npaperinkin syöden leivän ja paperin ryssien huitoessa ja räyhätessä\npaperia etsien. Eräs vallankumouksellinen aliupseeri iski silmää ja\nnäytti savuketta muiden selän takana neuvoen siten Ruuthia väittämään\nsaaneensa vain savukkeen. Neuvoa ei kuitenkaan tarvinnut seurata, sillä\nasema oli pelastettu, ja ryssät poistuivat kopista tyhjin toimin.\nVastapäisessä kopissa oleva Väinö Jankko nauroi usein jäljestäpäin\ntapaukselle sanoen Ruuthin näyttäneen hassunkuriselta pureskellessaan\nrauhallisena ja ryssien häärätessä ympärillä. Seuraavana päivänä Ruuth\nsai tietää, että hänen syömässään paperissa oli ollut tärkeitäkin\ntietoja sekä nimiä, m.m. Kai Donnerin.\n\n\"Viaporissa oli elämä mitä yksitoikkoisinta\", kertoo Ruuth\nedelleen, \"ja yhteys muun maailman kanssa miltei olematon.\nAinoana huvina oli keskustelu vastapäätä asuvan Jankon ja sivuttain\nvastapäätä asuvan Backbergin kanssa. Siinä yhdessä odoteltiin\nmaaliskuun 15 päivää, jolloin arveltiin saksalaisten aloittavan uuden\nhyökkäyksen itärintamalla ja avaavan joitakin pakenemis- tai\nvapautumismahdollisuuksia meillekin. Keskustelut vankitoverien kanssa\nolivat kuitenkin mahdollisia vain silloin, kun vartijasotilaat ja\nupseerit olivat joko välinpitämättömiä tai vallankumouksellisia suoden\ntahallisesti vangeille vapauksia ja oikeuksia, jotka olivat annettujen\nohjeiden vastaisia.\n\n\"Elävästi muistuu mieleeni kuulakkaat maaliskuun illat Viaporissa, kun\nVäinö Jankko kurkisteli tähystysluukustaan laulaen: 'Sain hurjan\nluontoni takaisin, hurraa, hurraa' tai kertoi monista rohkeista\nseikkailuistaan. Hänellä oli näet jalassa murhatun santarmin housut,\njoiden reunamuksista hän oli ratkonut hampaillaan ryssäläiset kirjaimet\nja monogrammit pois.\n\n\"Matkalla Shpalernajaan onnistui tämän ensiluokkaisen seikkailijaneron\npettää santarmit Pietarissa ja paeta suurkaupungin ihmisvilinään sekä\nmyöhemmin Laatokan rannoille, josta sitten Karjalan korpien kautta\npääsi Ruotsiin mukanaan lukuisia pakenevia saksalaisia sotavankeja.\nMinulle tuotti tyydytystä, että Jankolla paetessaan oli minulta saatu\npaita ja alushousut päällä, sillä ilman näitä vehkeitä olisi pako\ntalvipakkasessa varmaankin muodostunut hyvin kylmäksi.\"\n\nHelsingistä siirrettiin Ruuth Shpalernajaan huhtikuun 12 päivänä 1916\nja sai kopin n:o 201. Alempana asuivat Urho Massinen ja Arvo Ahti,\nsivuilla venäläisiä. Eräitä kertoja sai Ruuth tavata vanhempiaan sekä\nmorsiantaan, joiden välityksellä sai lähetetyksi viimeiset varoitukset\nuhatuille tovereilleen. Syksyllä kiristyivät olot, eikä hän saanut enää\ntavata ketään.\n\nMutta hän opiskeli Morse-systeemin, jonka avulla pääsi yhteyteen muiden\nsuomalaisten kanssa. Varsinkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Harry\nBackbergin, Urho Massisen, Aarne Sihvon ja Väinö Lindénin kanssa.\nKerran pääsi Ruuth yhteyteen 70-vuotiaan apteekkari Hjulmanin,\nshpalerniittien ikäpresidentin kanssa, joka kertoi saaneensa\nHelsingistä rakkailta sukulaisiltaan silkkisukkia ja muita hienouksia\nja ihmetteli, ettei hänelle oltu lähetetty myös frakkia.\n\nYhtenä huvina Shpalernajassa oli Russkij Invalidin, Venäjän\nsotaministerien äänenkannattajan lukeminen. Tämä lehti oli omituista\nkyllä varsin saksalaismielinen, sillä se valmisteli erikoisrauhaa\nSaksan kanssa. Varsin virkistävää oli Russkij Invalidista lukea\nsyksyllä 1916 Mackensenin ja Falckenbergin voittoretkestä Romaniassa.\n\nVallankumouksen jälkeen Ruuth matkusti hyvien ystävien neuvosta\nKajaanin ja Hallan kautta Ruotsiin kulkien rajan yli Muonionniskan\neteläpuolella. Seurueeseen kuuluivat lisäksi Arvo Ahti, H.A. Levander,\nEric Bahne, Oskar Pirinen sekä Reinikainen.\n\nKeväällä 1917 toimi maisteri Ruuth kaksi kuukautta johtaja\nSamuli Sarion apulaisena \"Finnländisches Bürossa\" Berliinissä\nNürnbergerstrasse 15. Senjälkeen hän oli Tukholmassa ja syksyllä 1917\nSäsjön sanatoriossa sairastaen keuhkopussintulehdusta.\n\nUudenvuodenyönä 1918 Ruuth palasi yhdessä H.A. Levanderin kanssa\nSuomeen salaa jään yli Haaparannasta Tornioon. Torniossa otti heidät\nvastaan lääketieteen tohtori Lindgren toimittaen heille väärät passit,\njoiden avulla he saattoivat jatkaa matkaa etelään.\n\nVapaussodan syttyessä maisteri Ruuth joutui Riihimäellä punaisten\nvangiksi, mutta pääsi tohtori Kallio-vainajan sairaustodistuksen avulla\nvapaaksi. Sen jälkeen hän matkusti Padasjoelle liittyen Verhon\nsuojeluskuntaan n.s. Koskelan komppaniaan.\n\nRuuth otti osaa komppanianvääpelinä Nuoramoisten taisteluun helmikuun\n24 p:nä sekä Heinolan taisteluun saman kuun 28 p:nä haavoittuen\nviimeksimainitussa taistelussa nenään ja oikeaan käsivarteen. Oltuaan\nkaksi viikkoa Mikkelin ambulanssissa hän parani ja sai määräyksen\nkomppanianvääpeliksi jääkäriluutnantti Visan komppaniaan. Otti sen\njälkeen osaa useihin kahakoihin Mouhulla, Leppäniemessä, Paljakassa ja\nVoikoskella. Huhtikuun lopulla määrättiin hänet rykmentin adjutantiksi\nPohjois-Savon Rykmenttiin, jonka päällikkönä oli hänen entinen\nShpalernaja-toverinsa jääkärimajuri (nyt eversti) J. Heiskanen. Tässä\ntoimessa Ruuth otti osaa Viipurin ja Haminan valtauksiin.\n\nVapaussodan jälkeen erottuaan sotapalveluksesta res. vänrikin arvolla\nRuuth toimi jonkin aikaa Uuden Päivän toimittajana, ulkoministeriön\nsanomalehtiosaston johtajana, Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan\nsotilasvaliokunnan puheenjohtajana, Uuden Suunnan päätoimittajana,\nkunnes vuodesta 1920 antautui kokonaan tieteellisiin töihin tutkien\nvaltio-oppia ja politiikan teoriaa. Suoritti maaliskuun 26 päivänä\nfilosofianlisensiaattitutkinnon ja vihittiin toukokuun 30 päivänä\nfilosofiantohtoriksi.\n\nTohtori Ruutu, kuten hänen nimensä vuodesta 1928 kuuluu, meni\navioliittoon fil.-maisteri Kirsti Antonia Rönnholmin kanssa kesäkuun\n2 päivänä 1918 ja on nykyisin kolmen vankan pojan ja yhden tytön isä.\n\nAnsioistaan maailmansodan ja vapaussodan aikana tohtori Ruutu on saanut\nseuraavat kunniamerkit:\n\n    Vapaudenmitali II lk.\n    Vapaudenristi I lk.\n    Vapaudenristi III lk. miekkojen kanssa.\n    Suomen Valkoisen Ruusun I lk.\n    Suomen Valkoisen Ruusun II lk. komentaja v. 1927.\n    Viron Vapaudenristi II lk.\n    Verdienstkreuz für Kriegshilfe.\n\nTohtori Ruutu toimii nykyisin Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorina\nHelsingissä, jonka ohella hän on valtio-opin dosenttina Helsingin\nyliopistossa.\n\n\n\n\nAntti Juho Salo.\n\n\nAntti Juho Salo muutti jo seitsenvuotiaana äitinsä kanssa Kaukolaan,\njossa hän kävi kansakoulun. Oltuaan sen jälkeen kolme vuotta\npuotipoikana Käkisalmessa Karmasinin kaupassa hän meni Sortavalan\nseminaariin. Saatuaan sieltä päästötodistuksen toimi hän opettajana\naluksi Tohmajärvellä, Virolahdella, Räisälässä ja sittemmin\nKaukolan Suokkalassa, jossa hän vielä nykyisin, v. 1930 hoitaa\nneljättäkymmenettä ensimmäistä virkavuottaan.\n\nSalo on jo suorastaan kasvanut kiinni Kaukolaan, sillä siellä hän on\njuoksennellut paimenpoikana lapsuudessaan eri talojen karjan jäljessä,\nsiellä hän on varttunut mieheksi. Siellä hän kävi rippikoulunkin, ja\noli elämänkumppanikseen valinnut Sihvon tyttären Hildan, jonka kanssa\nhänet vihittiin avioliittoon v. 1892.\n\nInnokkaana isänmaallisena miehenä Salo oli paikkakuntansa edustajana\n\"Suuressa lähetystössä\" v. 1899 ja joutui jo silloin santarmien huomion\nesineeksi. Suuren lähetystön matkan jälkeen hän vaikutti Kaukolassa\ninnokkaana itsenäisyysaatteen ajajana, jonka johdosta hänen kodissaan\npidettiinkin kuulusteluja ja tarkastuksia milloin minkin syyn nojalla.\n\nSihvon veljeksien enona Salo joutui varsin läheiseen tekemiseen\njääkäriliikkeen kanssa. Hänen tarmokkaasta toiminnastaan alkoi\njääkäriliike Kaukolassa levitä. Aarne Sihvo oli tuonut siitä sanan\nkehoittaen värväämään, ja puheitten mukaan Salo sitten yllytti\nlopullisesti Aarnenkin menemään sanoen, että \"kun ei noista\nluvuistakaan tällaisena aikana näy syntyvän mitään, niin alahan sinäkin\npainua Saksaan, siellä on suuri työmaa.\"\n\nJussi Sihvo toi ensimmäiset värväysrahat Salolle, ja miehiä alkoi\nlähteä matkaan. Myöhemmin hän sai rahoja tohtori Levanderilta ja hänen\nvävyltään Paganukselta. Värväyksessä olivat Salon apulaisina kanttori\nJuho Kiuru ja pastori Kustaa Palovaara. Työn tulos onkin tunnettu,\nsillä Kaukolasta lähti sangen huomattava nuorukaisjoukko Saksaan.\n\nToista vuotta kerkisi Salo työskennellä jääkäriliikkeen hyväksi, mutta\nsitten hänkin joutui ilmi, ja santarmit vangitsivat hänet kotonaan\nKaukolan Suokkalan kansakoululla helmikuun 23 päivänä 1916. Häntä\nsäilytettiin aluksi Viipurissa etsivässä osastossa sekä\nlääninvankilassa, kunnes neljän kuukauden kuluttua vietiin vielä\nvarmempaan talteen Shpalernajaan. Viipurin lääninvankilassa ollessaan\nSalo sairastui ja pääsi sitten sairaalaan muutamien omanpaikkalaisten\nkanssa.\n\nVain kerran kuulusteltiin Saloa lääninvankilassa, lopun aikaa hän sai\nolla syöpäläisten tutkittavana.\n\nVaikka Salolla Shpalernajassa kaiken aikaa oli yksityinen huone, ei hän\nsano siitä pitäneensä, joskin matka Pietarissa asemalta vankilaan oli\njuhlallinen. Salo tilasi auton ja sai maksaa vielä santarmienkin\nkyydin, sillä paljastetuin sapelein kaksi santarmia seurasi hänen\nmatkaansa.\n\nSalon naapurikopeissa asuivat toisella puolella Kyösti Vilkuna ja\ntoisella Jussi Väisänen. Heidän kanssaan hän oli naputusyhteydessä,\neikä häntä siellä enää tutkittu kertaakaan. Viimeisestä päivästään\nShpalernajassa annamme Salon itsensä kertoa:\n\n\"Olin juuri ehtinyt saada tilaamani päivällisen kopin luukusta sisään,\nkun vankilan pihalta ja kadulta alkoi kuulua hirmuinen melu, huuto ja\nampumisen pauke, joka sai minut levottomana ajattelemaan, mitä\nlähihetket nyt kohtalokseni tuonevatkin. Ruoka ei enää maistunut.\nTuossa tuokiossa lähenivät melu ja räiske koppiani, jonka ovi\nmurrettiin auki ja huudettiin venäjäksi: 'Toveri, ulos vapauteen!'\nSamalla yltyi ammunta, jota seuratessani koppini ovelta ja ihmisvirtaa\ntöllistellessä saapui toverini Pitkänen koppiini kysyen, mitä nyt\ntehtäisiin. Muistaakseni sanoin, että tästä paikasta ainakin on\nlähdettävä ja pitäisi panna koko höskä tuleen, ettei ainakaan tässä\nenää kidutettaisi. Pian olimme alakerrassa, jossa kaikki kaukolalaiset\nyhdyimme ja aloimme selittämättömän ilon ja kauhun valtaamina tallustaa\nNevan jäätä Suomen asemalle päin ja hakemaan Pietarissa olevilta\nsukulaisilta rahaa tietämättä vielä, minne tulisimme matkaamme\njatkamaan. Viivyin sitten Pietarissa viikon päivät, jolloin tapettiin\naikaa kukin omalla tavallaan ystävien ja sukulaisten luona.\"\n\nKotiin päästyään alkoi Salo heti hoitaa entistä virkaansa. Kaikista\nniistä kidutuksista huolimatta, mitä Shpalernajan vangit yleensä saivat\nkärsiä ja joka Saloltakin jo ikämiehenä oli viedä hengen, hän virkistyi\nvapaaksi päästyään verraten hyvin. Syksyllä hän alkoi taas koulutyönsä,\nmutta sitten talvemmalla alkoi niin sanottu \"kansanvallan\" aika, jota\noikein Kaljusen opastamana pidettiin yllä Kaukolassa paikkakunnan\nhylkyväen ja rautatien kivi- ja santamiesten avulla. Rankaisuretkellään\nKannaksella vieraili Kaljunen Kaukolassakin juhlapäivällisellä.\nPaikkakunnan \"kansanvalta\" tästä innostuneena lähetti Salolle\nvaroituksia ja kirjallisia uhkauksia, kuten esimerkiksi seuraavankin:\n\n                              Pöytäkirja tehty järjestyneen työväen\n                              yleisessä kokouksessa Kaarlahdessa\n                              Santamäen ruokalassa marraskuun\n                              17 p:nä 1917.\n\n    Puheenjohtajana toimi Onni Pöyhönen ja pöytäkirjaa piti\n    allekirjoittanut.\n\n                              1 §\n\n    Päätettiin tällä pöytäkirjan otteella ilmoittaa opettaja Salolle,\n    että koulunpito on heti lopetettava tai muuten he eivät vastaa\n    hänen hengestään.\n\n                                            Eino Valkeapää.\n                                        Valtuuskunnan sihteeri.\n\n    Otteen oikeaksi todistaa\n\n    O. Karhu. T. Kivimäki.'\n\nValtuuskunnan uhkaukset eivät kuitenkaan masentaneet Salon\nkaraistunutta luontoa, vaan päinvastoin. Ollen läheisessä yhteydessä\nSuomeen saapuneiden jääkärien kanssa hän neuvotteli paikkakuntansa\nnuorison ja vaikutusvaltaisten isäntien kanssa rahavarojen sekä\nkiväärien hankkimisesta samoin kuin miesten harjoittamisesta aseiden\nkäyttöön. Ja eteenpäin mentiin, sillä tammikuun 21 päivänä lähti 52\nKaukolan miestä Kaarlahden asemalta Viipuriin. Sitten he ottivat osaa\nkuuluisaan Venäjänsaaren-retkeen ja siitä johtuneeseen Kämärän\ntaisteluun, jossa heiltä jo kaatui ensimmäisenä Juho Pirhonen.\n\nSalo itse jäi Kaarlahteen esikuntapäälliköksi hoitaen tätä tointaan\nVapaussodan loppuun saakka. Esikuntapäällikkönä Salo otti jo heti\nalussa lujan otteen rautatieläis- ja paikallispunikkien pidättämiseksi,\ntutkimiseksi ja sitten edelleen lähettämiseksi. Kun muutamissa päivissä\noli nelisenkymmentä miestä ja joitakuita naisia pidätetty riihessä ja\npassitettu lähtemään, niin punaisia ei löytynyt koko paikkakunnalta\netsimälläkään, vaan kaikki suorittivat valkoisina vartiopalvelusta.\n\nVapaussodan jälkeen siirtyi Salo poikansa kanssa Aunuksen retkikuntaan\nja palveli Sihvon esikunnassa talouspäällikkönä, jonka jälkeen hän\nsiirtyi entiseen toimeensa.\n\nTunnustukseksi työstään isänmaan hyväksi on opettaja Salo saanut\nVapaussodan sekä Aunuksen muistomitalin.\n\n\n\n\nGeorg Edvard Ahlholm.\n\n\nHuhupuheena sai Georg Ahlholm tiedon jääkäriliikkeestä syyskesällä\n1915. Samana syksynä kehoitti toimittaja Max Hanemann häntä\nmatkustamaan Saksaan. Hän päätti kuitenkin jäädä Helsinkiin joulun\najaksi ja ilmoitti sitten tammikuussa olevansa valmis lähtemään.\nMuutaman päivän kuluttua hän sai kuitenkin tiedon, että Kemin reitti\noli suljettu ja täytyi odottaa jonkin aikaa. Helmikuun alussa Hanemann\nlähetti sitten uuden tiedon, että Ahlholm määrättynä aikana saapuisi\nUusmaalaisten osakuntatalolle, missä hänen piti tavata fil. tohtori\nArvid Mörne. Saavuttuaan sanottuun kohtaamispaikkaan hän ei\ntavannutkaan Mörneä, vaan maisteri Nils Pippingin, joka antoi\nopastukset matkaa varten. Seurassa oli myös ylioppilas Osolin.\n\nNäin päätettiin, että Ahlholm matkustaisi Helsingistä helmikuun 27\npäivän iltajunalla Lapualle, poikkeaisi majataloon ja kysyisi isäntää.\nTäällä hänen tuli ilman muuta ojentaa 25-penninen isännälle sekä\nilmoittaa ensimmäinen ja kolmas numero rahan vuosiluvusta. Isäntä\nsitten ohjaisi matkan edelleen. Osolinin ja neljän muun miehen, jotka\nUusmaalaisten osakuntatalon vahtimestari oli värvännyt, sekä\npotkupalloilija Mantilan -- jonka taas Ahlholm oli saanut lähtemään\nmatkaan -- tulisi matkustaa vuorokautta myöhemmin. Seinäjoen asemalla\nhe tapaisivat Ahlholmin, jonka Pippingin määräyksestä piti opastaa\nmiehet Lapualta saamiensa ohjeiden mukaan edelleen. Pippingiltä Ahlholm\nsai 100 markkaa matkarahoiksi, joista puolet hänelle, puolet\nMantilalle. Tämän jälkeen Ahlholm kävi Hägerströmin luona sopimassa\najasta, jolloin tämä miehineen saapuisi ruotsalaisen nuorisoklubin\nhuoneistoon Länsiranta 14. -- Hägerströmin värväämistä miehistä oli\nkolme työmiestä, joiden nimet ovat jo unohtuneet. Neljäs lähtijä oli\njostakin syystä jäänyt pois. Miehille selitettiin, miten he\nmatkustaisivat, tapaisivat Ahlholmin Seinäjoella ja saisivat ohjeita\nedelleen rajanylimenoa varten. Hägerström antoi lisäksi kullekin\nmiehelle 50 markkaa matkarahoiksi.\n\nPippingin ohjeiden mukaan tuli piletti ostaa Vaasaan tai Kokkolaan\nmahdollisten vakoojien harhaanviemiseksi.\n\n27.2.1916 matkusti Ahlholm Helsingistä lähimpänä päämääränä Lapua.\nRiihimäellä sattui pieni välikohtaus. Kun Ahlholm oli astunut junasta\nmennäkseen asemaravintolaan, tuli asemasillalla häntä vastaan nopein\naskelin santarmialiupseeri, katsoen samalla hyvin tiukasti silmiin. Kun\nsantarmi oli tullut niin lähelle, että he olivat törmätä yhteen,\nväistyi hän kuitenkin sivulle ja hiljensi huomattavasti vauhtiaan.\nArvatenkin tämä epäili Ahlholmia Saksaan-menijäksi ja koetti tällä\nkäytöksellään saada tämän hämilleen. Ahlholm pysyi kuitenkin aivan\nrauhallisena, ja santarmi kai huomasi erehtyneensä.\n\nLapuan majatalossa Ahlholm tapasi isäntä Kosolan. Nähtyään tunnusmerkin\nvei Kosola hänet erääseen huoneeseen odottamaan. Siellä tutustui hän\nPiriseen ja Nahiin, jotka olivat samaan aikaan talossa ja samalla\nasialla. Sitäpaitsi oli siellä eräs suomea puhuva virolainen, joka oli\nhyvin hermostunut ja peloissaan ja sentähden aiheutti toisissa\nepäluuloa. Aterialla hänen kätensä vapisivat niin, että veitsi ja\nhaarukka monesti pudota kalahtivat lautaselle. Kun Ahlholm tästä\nKosolalle kahden kesken mainitsi, tulivat he siihen tulokseen, että\nmies, vaikka antoikin oikean tunnusmerkin, oli epäilyttävä.\n\nKosola neuvoi Ahlholmia miehineen matkustamaan Jepualle. Täällä oli\neräs henkilö, jonka korvaan piti ohikulkiessa kuiskata sana \"Ilkka\".\nTämä näyttäisi heidät edelleen, ja heidän tuli kulkea mainitun henkilön\njäljessä, ei joukossa, vaan hajallaan.\n\nIllalla matkusti Ahlholm Lapualta Seinäjoelle. Samalla junalla lähtivät\nmyös Pirinen, Nahi ja virolainen, mutta eri vaunuissa. Seinäjoen\nasemalla kuitenkin virolainen tuli Ahlholmin luo puhuen yökortteerista,\nmutta tämä järjesti itsensä eroon seuralaisestaan.\n\nMyöhemmin Ahlholm tapasi Pirisen ja yöpyi yhdessä tämän kanssa erääseen\nmatkustajakotiin. Tänä yönä hän näki unta, että joukko luteita, suuria\nkuin torakat, ryömi hänen ympärillään. Herättyään uni toi mieleen\npahoja aavistuksia, jotka sitten ikävä kylläkin pian toteutuivat.\n\nAikaisin aamulla lähtivät Pirinen ja Ahlholm matkustajakodista\nmatkustaakseen aamujunalla Jepualle. Eräässä kadunkulmauksessa he\nnäkivät vilaukselta virolaisen. Vaikkakin he epäilivät miestä, eivät he\nuskoneet tämän niin pian saattavan heitä kiinni. Pirinen erosi\nAhlholmista pistäytyäkseen majatalossa, jossa Rossi, myös Saksaan\naikovana, odotti häntä. Ahlholm painui suoraan asemalle, astui II\nluokan odotushuoneeseen, jossa ei ollut ketään ennen häntä, odottamaan\njunalle saapuvia seuralaisiaan. Selkä oveen päin käännettynä juuri\naikoessaan istuutua, tunsi Ahlholm tartuttavan käsiinsä ja olkaansa.\nSamalla hän kuuli hengästyneen äänen suhisevan: \"Pashaluista paidjom.\"\nNyt hän näki kahden santarmin pitelevän häntä, eikä auttanut muu kuin\nseurata. Aseman vieressä oleva pienempi rakennus oli santarmien\nhallussa, ja sinne Ahlholm nyt vietiin. Seurasi sitten tarkka tutkimus,\njolloin kengätkin piti riisua.\n\nAhlholmin ensimmäinen ajatus vangitsemisen jälkeen oli, miten suoriutua\nkuulustelussa, sillä tällaista välikohtausta hän tuskin oli ottanut\nhuomioon. Tarkastuksen jälkeen kului kuitenkin runsas puolituntinen,\njona aikana hän punoi kokoon yksityiskohtaisen juonen.\n\nSantarmi teki ensin joitakin kysymyksiä kotipaikasta, Ahlholmista\nitsestään y.m. Sitten kysyttiin, miksi hän matkusteli edestakaisin\nPohjanmaalla. Silloin kertoi Ahlholm jutun toipumismatkastaan Vaasaan\nerään tuttavansa luo. Hän sanoi luulleensa, että Helsingistä Vaasaan\nmentäessä ei tarvinnut muuttaa junaa Seinäjoella. Oli sen takia istunut\nvaunussaan rauhallisena -- ja matkustanut pohjoiseen. Vasta vähän ennen\nLapuaa huomasi hän erehdyksensä ja jäi junasta Lapualla. Nyt oli\ntarkoitus lähteä Vaasaan, mutta vangitseminen oli sen keskeyttänyt.\n\nKaikeksi onneksi eivät santarmit olleet huomanneet tarkastuksessa, että\nliivintaskussa oli junalippu Helsinki--Kokkola, jolloin Ahlholmin olisi\nkäynyt vaikeaksi selittää Vaasanmatka.\n\nIkävästä tilanteesta huolimatta oli Ahlholm kuitenkin iloinen siitä,\nettä vangitseminen oli tapahtunut ennen Helsingin junan tuloa, sillä\njos hänet olisi nähty keskustelevan sieltä saapuvien kanssa, olisivat\nkaikki tulleet pidätetyiksi.\n\nKauan ei Ahlholmin kuitenkaan tarvinnut olla yksin. Samaan huoneeseen,\njossa hän oli, tuotiin Nahi ja kaksi hänen miestään, ja hetken kuluttua\nliittyivät seuraan Pirinen ja Rossi. Heidän siinä istuessaan aukeni\novi, ja sisään astui eräs Hägerströmin värväämistä miehistä kysyen,\nsaisiko sieltä kahvia. Santarmit ajoivat hänet ulos aavistamatta, että\nhän oli yksi joukosta. Iltapäivällä tuotiin pohjoisesta tulevalla\njunalla lisäksi kuusi miestä, jotka oli vangittu Lapualla ja Voltissa.\nNäiden joukossa olivat Kosola, Osolin ja Mäki. Nyt oli koko tusina\nvangittuna ja santarmit olivat karkauspäivänä (29.2.1916) korjanneet\nhyvän saaliin.\n\nMiten santarmit saivat selvän Lapuan etapista, sen tunnuksesta y.m., on\njuttu erikseen, jonka joku toinen paremmin tietävä saa selvittää.\n\nIllalla sullottiin kaikki kolmannen luokan rautatievaunuun ja\nsantarmien vartioimina lähdettiin kohti etelää.\n\nAhlholm ei ollut tuntevinaan Osolinia. Junamatkalla he kuitenkin\nasettuivat vierekkäin istumaan, jolloin Osolin kertoi matkansa\nvaiheista. Kun hän oli tullut Seinäjoelle eikä Ahlholmia näkynyt\nasemalla, matkasi hän Lapualle. Päästyään kievariin hän kysyi Kosolaa,\nmutta tämä ei ollut tavattavissa. Hetken aikaa istuttuaan huomasi hän\ntalon vakoojien ja santarmien piirittämäksi, jolloin ei kukaan saanut\npoistua talosta. Kun talo tarkastettiin, joutui Osolin epäiltynä\nvangituksi. Edelleen kertoi Osolin, että hän jo aikaisemmin oli ollut\nkuukauden ajan vangittuna, koska eräässä tilaisuudessa oli kohottanut\nkeisari Wilhelmin maljan. -- Myöhemmin osoittautui, että tälläkin\nkertaa Osolin pääsi pälkähästä kuukaudella Katajanokkaa.\n\nMantilalta sai Ahlholm jälkeenpäin tietää, että tämä oli nähnyt hänet\nSeinäjoella vangittuna. Mantila oli Ahlholmin muiden seuralaisten\nkanssa kulkenut sen huoneen akkunan ohi, jossa Ahlholm oli vartioituna.\nLapuan etapista ei Ahlholm ollut maininnut heille mitään, mikä olikin\nonni, sillä siinä tapauksessa hekin olisivat matkustaneet Lapualle ja\ntulleet napatuiksi Osolinin kanssa. Nyt heillä ei ollut muuta neuvoa\nkuin palata kotiin.\n\nJuna saapui Helsinkiin, ja asemalta vietiin vangitut autolla\nsantarmihallitukseen. Täällä saivat kaikki samassa huoneessa odottaa\nkoko päivän. Yksi kerrallaan vietiin pieneen putkaan vintille, jossa\notettiin valokuva ja sormenjälki. Ruokaa ei toimitettu useista\npyynnöistä huolimatta, vaikka kyllä luvattiin.\n\nTältä päivältä kertoo Ahlholm pienen välikohtauksen. Huoneeseen astui\nkeski-ikäinen, lihavahko santarmiupseeri. Katseltuaan jonkin aikaa\npidätettyjä hän irvistäen sanoi: \"saksalaisi upseeri\", ja meni ulos.\n\nIllalla vietiin kaikki autoissa lääninvankilaan Katajanokalle. Siellä\nsaatiin riisuutua ja vuoron perään komennettiin pesuhuoneeseen. Kun\nAhlholm aataminpuvussa oli sinne menossa, kysyi vanginvartija\nkäytävässä: \"Oletteko rikollinen vai ainoastaan irtolainen?\" \"Molempia\nminä olen\", vastasi Ahlholm iloisesti ja meni eteenpäin.\n\nJonkin aikaa oltuaan kylmässä suihkussa palasi Ahlholm\npukeutumishuoneeseen, jossa hän sai vanginvaatteet. Vetäessään niitä\npäälleen hän sanoi: \"Tämähän on vasta hauskaa.\" Vartija vastasi\nvakavana: \"Ei se mitään hauskaa ole.\" Monesti jälkeenpäin, kun\ntutkinnosta ei tahtonut tulla mitään, ajatteli Ahlholm vartijan sanoja\nja totesi hänen olleen oikeassa. Puolisko leipää ja sen päälle huonoa\nmargariinia annettiin käteen ja vietiin toiseen kerrokseen. Ovi rämähti\nkiinni, ja kopissa istui vanki n:o 765. Tämä oli 1 p:nä maaliskuuta\n1916.\n\nNyt alkoi säännöllinen ja terve elämä. Noustiin ylös ja mentiin levolle\nmäärättynä aikana. Ensi aluksi se tuntui parantolaelämältä, mutta ajan\nmittaan alkoi tuntua kuitenkin yksitoikkoiselta.\n\nAkkuna kopissa oli harva ja sentähden siellä oli kylmä. Ahlholm alkoi\nvoimistella ahkerasti. Tämä taasen lisäsi ruokahalua niin, että\nvanginruoka osoittautui riittämättömäksi. Ahlholm kirjoitti nyt\näidilleen 5 ja 12 p:nä maaliskuuta ja pyysi ruokaa. Vaikka Ahlholmin\nkoti oli Helsingissä, kesti -- kiitos sensuurin -- kaksi viikkoa,\nennenkuin kirje tuli perille. Nyt hän ei enää nähnyt nälkää,\nruokavaroja tuli säännöllisesti ja muutaman päivän perästä vielä\nvuodevaatteita sekä parranajovehkeet.\n\nMieluisin muisto Katajanokalta oli se aika, jolloin Väinö Sola ihanalla\ntenorillaan joka aamu viritti virren soimaan. Sola oli myöskin\nvangittuna osallistumisesta jääkäriliikkeeseen.\n\nVirkailijat, joiden kanssa Ahlholm joutui tekemisiin, olivat kaikki\nystävällisiä. Niinpä kirjastonhoitaja antoi Ahlholmille niin paljon\nkirjoja, että tämä ei ehtinyt kaikkia lukeakaan.\n\nJo vankeutensa alkuaikoina vietiin Ahlholm kaksi kertaa\nsantarmihallitukseen kuulusteluun. Näissä tilaisuuksissa hän sai pitää\nomat vaatteensa.\n\nEnsimmäisellä kerralla kuulusteli eräs santarmiratsumestari. Tulkkina\ntoimi muuan punatukkainen henkilö. Kysyttiin samoja asioita,\nkotipaikkaa, henkilöllisyyttä ym. Tulos oli sama. Matka oli ollut\ntuttavien luo Vaasaan.\n\nToisella kerralla kuulusteli itse Mashkevitsh, kaikkien\nShpalernajalaisten suojeleva paholainen. Ahlholm kertoo: \"En koskaan\nole nähnyt ketään, joka siinä määrässä muistuttaa itse Pää-pahaa kuin\nhän, kuulustellessaan lävistävin silmin, pirullisin ilmein,\nhermostuneesti imien savukkeen toisensa jälkeen. Laihat kasvot,\nleukaparta, pystytukka, pienet pistävät silmät, ohuet huulet ja harvat\nhampaat. Kaikki tämä yhdessä vaikutti siltä kuin olisi nähnyt pirun\nilmielävänä edessään. Ainoastaan sarvet puuttuivat.\"\n\nTämä keskustelu muodostuikin perusteellisemmaksi kuin edelliset.\nPunatukkainen tulkki oli nytkin läsnä. Kuulustelu alkoi samoin kuin\nedelliset, mutta sitten Mashkevitsh kävi itse asiaan.\n\n\"Miksi poistuitte junasta juuri Lapualla?\"\n\n\"Huomasin vasta lähestyessämme Lapuaa, että olin matkustanut harhaan.\nSiksi pysähdyin siihen odottamaan etelään menevää junaa, jolla pääsisin\nSeinäjoelle ja sieltä Vaasaan.\"\n\n\"Kuinka huomasitte, että olitte matkustanut harhaan?\"\n\n\"Konduktööri huomautti siitä minulle leimatessaan pilettini.\"\n\n\"Missä on piletti nyt?\"\n\n\"Sen otti konduktööri.\"\n\n\"Ei kai hän sitä ottanut, sillä teillähän oli oikeus käyttää sitä\nSeinäjoelta Vaasaan.\"\n\nTätä ei Ahlholm osannut tyydyttävästi selittää, mutta intti kuitenkin\nkonduktöörin ottaneen piletin. Muussa tapauksessahan santarmin olisi\npitänyt löytää se häntä tarkastaessaan.\n\n\"Mitä teitte Lapuan majatalossa?\"\n\n\"Kun minun piti odottaa useita tunteja etelään menevää junaa, menin\nmajataloon saadakseni jotakin syötävää. Ulkonahan en voinut odottaa\npaukkuvassa pakkasessa, joten oli siis luonnollista poiketa kievariin.\"\n\n\"Koska matkustitte Helsingistä?\"\n\n\"Iltajunalla 27.2.1916.\"\n\n\"Kenenkä seurassa?\"\n\n\"Yksin.\"\n\n\"Mutta teidät oli nähty parin muun kanssa.\"\n\n\"Se ei ole totta, matkustin yksin.\"\n\nNyt näytti Mashkevitsh Kosolan valokuvan ja kysyi Ahlholmilta, tunteeko\ntämä miestä. Ahlholm sanoi nähneensä miehen vangittuna ja vietävän\nsamalla junalla Helsinkiin kuin hän itse, mutta ei tiennyt, kuka hän\noli. Mashkevitsh selitti, että mies oli Lapuan majatalon isäntä ja\nnimeltään Kosola.\n\n\"Eikö Kosola selittänyt teille, kuinka mennään rajan yli?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"Eikö hän käskenyt teitä matkustamaan Volttiin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta Kosolahan sanoi kertoneensa teille, miten mennään rajan yli.\"\n\n\"Jos Kosola on sanonut jotakin sellaista, niin hän valehtelee.\"\n\nAina väliin rapisee Mashkevitshin kynä paperille sitä mukaa kuin\nkuulustelu jatkuu.\n\n\"Miksi pysähdyitte Seinäjoella Lapualta tultuanne?\"\n\n\"Jos olisin jatkanut matkaani suoraan, olisin tullut Vaasaan yöllä, ja\nsiksi päätin yöpyä Seinäjoella jatkaakseni aamulla Vaasaan, minkä\nvangitsemiseni kuitenkin esti.\"\n\n\"Ketä menitte Vaasassa tapaamaan?\"\n\nKysymys oli kiusallinen. Koko kaupungissa tunsi Ahlholm ainoastaan\nyhden perheen. Ilmoittaisiko hän oikean nimen, tai jonkin tekaistun.\nHänen tietonsa mukaan ei mainitun perheen pitänyt olla missään\ntekemisissä jääkäriliikkeen kanssa ja sitäpaitsi heiltä vastanaineina\nei sitä voinut odottaakaan. Sitä paitsi hän oli vakuuttunut, että\nMashkevitsh ei uskoisi Vaasan juttua todeksi eikä näin ollen\nkiinnittäisi mitään huomiota nimeen. Suoriutuakseen paremmin\nristikuulustelusta oli hänen paras niin paljon kuin mahdollista pysyä\ntotuudessa. Ahlholm sanoi siis menevänsä Vaasaan tapaamaan konttoristi\nRehnbäckiä.\n\n\"Odottaako Rehnbäck käyntiänne?\"\n\n\"Ei, olen aikonut yllättää hänet.\"\n\n\"Mikä on Rehnbäckin osoite?\"\n\nAhlholm vastasi totuuden mukaisesti, että hän oli unohtanut osoitteen,\nmutta että hän kyllä löytäisi hänet. Edelleen kysyi M., miten Ahlholm\noli tutustunut Rehnbäckin perheeseen.\n\n\"Miksi teillä oli hiihtotamineet mukananne?\" (Matkatavaroista oli\nlöytynyt sweaters, hiihtolakki ja hanskat, pari pieksuja sekä\nkompassi.)\n\n\"Vaasassa ollessani olen aikonut hiihdellä huvikseni.\"\n\n\"Miksi olitte varustautuneet kompassilla?\"\n\n\"Koska oudoilla seuduilla liikkuessa on kompassi hyvä olemassa.\"\n\nMatkatavaroitten joukosta olivat santarmit löytäneet myöskin nahkaisen\nkynäkotelon, jossa oli kynänvarsi ja muutamia teriä. Nämä olivat hyvin\ntarkkaan pengotut. M:n kysymykseen, mitä Ahlholm aikoi tehdä\nkynäkotelolla, vastasi hän joskus aikovansa kirjoittaa.\n\n\"Mitä olette aikoneet kirjoittaa?\"\n\n\"Ehkä kortin tai kirjeen.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Sukulaisille ja ystäville.\"\n\n\"Mistä olette aikoneet kirjoittaa?\"\n\n\"Esimerkiksi kuulumisia voinnistani.\"\n\n\"Oletteko ollut ulkomailla?\"\n\n\"En.\"\n\nSitten kysyi M. Ahlholmilta, tiesikö tämä, että suomalaisia meni yli\nrajan Saksan armeijaan. Tämä vastasi kyllä kuulleensa huhuja\nsellaisesta, mutta että hänellä ei ollut tarkempia tietoja asiasta.\n\nKuulustelun lopussa ilmoitti M., että Ahlholmia syytettiin suomalaisten\nvärväämisestä Saksan armeijaan sekä että mainittu rikos kuuluu\nvenäläisen rangaistuslain 100 ja 102 pykälään.\n\nKuulustelupöytäkirja käännettiin Ahlholmille, jonka jälkeen hän sai sen\nallekirjoittaa.\n\nKun Ahlholm oli ollut kuukauden Katajanokalla, kutsuttiin hänet\nvankilan konttoriin, jossa hän sai allekirjoittaa erään kirjoituksen,\nmissä ilmoitettiin, että häntä edelleen pidetään vangittuna.\n\nHuhtikuun 18 p:nä sanoi Ahlholm hyvästit Katajanokalle. Yhdessä monen\nmuun kanssa hänet vietiin vartioituna vankivaunussa jonkinlaiseen\nvenäläiseen virastoon Aleksanterinkadulle lääninhallituksen\nviereen. Sieltä heidät lähetettiin sotilasvartioston saattamina\nrautatieasemalle, jossa heidät työnnettiin vankivaunuun. Vaunussa oli\nkaksi suurempaa ja muutamia pienempiä koppeja.\n\nJuna lähti Helsingistä 6.30 i.p. Kun oli ajettu jonkin matkaa, avasivat\nsotilaat koppien ovet ja antoivat vankien seurustella keskenään.\nKokouspaikkana he pitivät toista isompaa koppia, kun taas vartijat\nmajailivat toisessa. Matkalla oli mukana 11 vankia, kaikki samasta\nsyystä vangittuja. Paitsi Ahlholmia olivat samassa matkassa m.m.\nRiekki, Kosola, Mäki, ja Pirinen.\n\nLähtiessään Katajanokalta sai Ahlholm pienen rahasumman, jonka hänen\näitinsä oli saanut jättää vankilan konttoriin. Useilla muillakin oli\njonkin verran varoja. Asemilla he voivat täten sotilaiden välityksellä\nsaada virvokkeita jopa postikorttejakin, jotka sitten kirjoitettiin ja\nlähetettiin. Ahlholm kirjoitti kortin omaisilleen, että hän oli nyt\nmatkalla Pietariin kymmenen muun kanssa. Kortin hän lopetti sanoilla:\n\"Hej, glada livet.\"\n\nTraagillisesta tilanteesta huolimatta oli matka Ahlholmista hauskimpia,\nmitä hän oli tehnyt. Paria poikkeusta lukuunottamatta olivat kaikki\nerinomaisella tuulella. Puhuttiin ja laulettiin melkein koko matkan.\nSotilaatkin ottivat osaa iloon ja kehoittivat yhtenään \"igraj, igraj\"\nlaulamaan. Mäki oli Katajanokalla tehnyt monivärssyisen laulun, jota\nlaulettiin sävelellä \"Härmässä häät oli kauhiat\". Laulussa kuvattiin\nhumoristisesti vangitsemiset Seinäjoella, Lapualla ja Voltissa, matka\nHelsinkiin, oleskelu lääninvankilassa y.m. Mäki opetti laulun, ja se\nlaulettiin matkalla moneen kertaan. Laulujen lomassa pakinoitiin niitä\nnäitä, ja matka sujui liiankin nopeaan.\n\nYön kuluessa ehdotti joku pakenemista. Eteisessä pienen pöydän ääressä\nistui pari sotilasta, väliin vain yksi vartioimassa. Heidän toverinsa\nnukkuivat toisessa suuressa kopissa. Pakosuunnitelma oli seuraava:\nMuutamat hyökkäisivät eteisessä olevien vartijoiden kimppuun ja\nriisuisivat heidät aseista, kun taas toiset samaan aikaan löisivät\nkiinni sen kopin oven, jossa toiset vartijat nukkuivat. Silloin olisi\noltu herroja paikalla. Kosola ja Mäki olivat sitä mieltä, että\nyritettäisiin, mutta Riekki pani vastaan. Hän perusteli sillä, että\nvaikka nyt onnistuttaisiinkin pakenemaan, olisi vielä puoli Suomea\ntaivallettava, ennenkuin päästäisiin rajalle, ja jos niin kauaksi\nonnistuttaisiinkin pääsemään, niin rajalla kuitenkin jouduttaisiin\nkiinni, ja asia yhä pahentuisi.\n\nJälkeenpäin Shpalernajassa sanoivat sekä Kosola että Mäki katuvansa,\netteivät panneet pakoyritystä toimeen. Ehkä katuvat vieläkin.\n\nSuomen asemalta saatettiin vangitut jalan Shpalernajaan, josta heille\ntuli noin 11 kuukaudeksi kotipaikka. Monen tunnin odotuksen jälkeen\nsijoitettiin heidät koppeihin parittain. Ahlholm joutui Pirisen\ntoveriksi koppiin N:o 232, joka oli 5 kerroksessa.\n\nMolemmat olivat nälkäisiä, ja pian tuotiinkin ruokaa, jotakin punaiseen\nvivahtavaa rokkaa, joka näytti hyvältä. Tuskin he olivat sitä\nmaistaneet, kun jo piti sylkäistä ulos. W.C. sai sillä kertaa täyden\nannoksen. Matkasta väsyneinä paneutuivat toverukset nukkumaan.\n\nPari päivää oltuaan vankilassa alkoi Ahlholm laulaa täyttä kurkkua. Ei\nkestänyt kauan, kun \"starshij\" (ylivartija) hyökkäsi sisään toinen\nvartija mukanaan. Vihaisin ilmein ja elein huusi starshij useita\nminuutteja toisen vartijan säestäessä. Paljon ei Ahlholm tästä\nmölinästä ymmärtänyt; ainoastaan \"njelsja\" (kielletty) ja \"carser\"\n(aresti) olivat ne kaksi sanaa, joita vankilassaoloaikana sai kuulla\nenemmän kuin tarpeeksi.\n\nPuheessa suoriutui Ahlholm auttavasti. Koulutiedoista muistui aina\njotakin mieleen, ja jos sanoja puuttui autettiin käsillä.\n\nPäivisin Ahlholm kuuli salaperäistä nakutusta seinässä.\nNakutusjärjestelmää ei Ahlholm silloin vielä tuntenut, mutta vastaili\njoskus umpimähkään. Sittemmin huomasi hän, että järjestelmä oli\npiirretty niiden muutamien koppien seiniin, joissa he tavallisesti\nsaivat odottaa kylpyyn mennessä. Kylpy merkitsi noin 15 minuutin pesua\nsuihkun alla.\n\nHänen oltuaan jonkun päivän Shpalernajassa tuli ryssän pääsiäinen.\nPääsiäisyönä avattiin kopin ovessa oleva luukku rämisten, ja joku huusi\n\"skarej\". Ahlholm nousi vuoteestaan, sai muutamia munia, nisupullaa,\nkiehuvaa vettä ja \"pashaa\" (viimeksi mainittu on venäl.\npääsiäisjälkiruoka). Hän koetti saada Pirisen ylös juhlimaan, mutta\ntämä veteli mieluummin unia, ja niin Ahlholm vietti yksinään\npääsiäisjuhlaa. Pääsiäispäivänä avautui kopin ovi ja vankilan\napulaisjohtaja lausui: \"Hristos voskresj\", Kristus on noussut ylös,\npainoi oven kiinni ja poistui.\n\nToukok. 12 p:nä tuli vartija Ahlholmin koppiin ja sanoi \"fsut\",\noikeuteen. Hänet vietiin vankilan konttoriin, jossa ennen häntä oli jo\nRiekki. Täältä heidät kuljetettiin lukemattomien likaisten maanalaisten\nja maanpäällisten käytävien ja portaiden kautta piirioikeuteen. Siellä\noli Mashkevitsh tulkkeineen. Niiden läsnäollessa sai Ahlholm tavata\näitinsä ja Riekki isänsä, jotka olivat Suomesta tulleet tapaamaan\npoikiaan. Heille ilmoitettiin, että käynti saisi kestää 20 minuuttia,\nsekä että puhe politiikasta ja heidän omasta asiastaan oli kielletty.\nTapaamisestaan äitinsä kanssa kertoo Ahlholm:\n\n\"Äitiraukkani oli aivan tuhkanharmaa, sillä vangitsemiseni oli koskenut\nhäneen kovasti. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisin. Kaikeksi\nonneksi olin edellisenä päivänä käynyt vankilan parturissa ja näytin\noikein ihmiseltä. Olin myöskin hyvällä tuulella ja se hiukan rauhoitti\näitiäni, sillä hän oli odottanut näkevänsä minut aivan murtuneena ja\nkurjassa tilassa.\"\n\nNoin puolisen tuntia kesti vierailu, sitten vietiin Ahlholm ja Riekki\ntakaisin vankilaan.\n\nKun Ahlholm astui koppiinsa, näytti Pirinen hyvin liikutetulta ja alkoi\nheti tiedustella, missä Ahlholm oli käynyt. Hän oli ollut hyvin levoton\nAhlholmin kohtalosta ja miettinyt jos mitäkin. Olipa tullut mieleen,\nettä \"fsut\" voisi olla yhtähyvin viimeinenkin matka -- ja että hänellä\nitsellään kai oli sama edessään.\n\nEräänä päivänä kysyi vartija: \"Hatitje rabotatj?\" (haluatteko työtä).\nHe kysyivät, millaisesta työstä oli kysymys. Vartija selitti, että työ\noli savukelaatikkojen valmistamista. Ilolla otettiin ehdotus vastaan,\nsillä työtä tehdenhän aika kuluisi jonkin verran nopeammin. Koska\nkuitenkaan ei 5. ja 6. kerroksissa sallittu tällaista työtä,\nsiirrettiin heidät kolmanteen kerrokseen koppiin n:o 115. Täsmälleen\nviikon kuluttua muutettiin Ahlholm uudelleen, tällä kertaa ensimmäiseen\nkerrokseen yksinäiseen koppiin n:o 33. Pirinen ja Ahlholm olivat\nasuneet yhdessä kuukauden (19.4-19.5)\n\nKoppi n:o 33 oli kostea ja kylmä, ja siksi olikin Ahlholm juhannuksen\naikaan pari päivää kuumeessa. Lääkäriä hän ei kuitenkaan pyytänyt, vaan\narveli vahvan fysiikkansa voittavan tämän influenssan, joksi hän\ntautinsa oletti. Pian hän siitä paranikin.\n\nTätä kuumetta lukuunottamatta oli Ahlholm terve koko Shpalernajassa\noloajan. Hän voimisteli joka päivä ahkerasti ja tunsi itsensä\nreippaaksi. Sen puolituntisen, joka hänellä oli lupa viettää\nkävelykopissa pihalla, käytti hän niin nopeaan kävelyyn, kuin tila\nsalli.\n\nKerran kävelyltä palattuaan näki hän Dahlstedtin akkunassa näyn, joka\nkaameudessaankin huvitti. Tämä oli pahvista laittanut hirsipuun, jossa\nihminen sätkytteli. Tämä todisti, että huumoria kaikesta vakavuudesta\nhuolimatta oli vielä jäljellä.\n\nMitä kirjeenvaihtoon tulee, oli siinä paljon toivomisen varaa. Kaikki\nkirjeet menivät Mashkevitshin kautta. Toisinaan tapahtui, että\nAhlholmin äiti ei puoleentoista kuukauteen saanut mitään tietoja\npojaltaan, vaikka tämä säännöllisesti kirjoitti 2-3 kirjettä\nkuukaudessa. Vielä huonommin tulivat kirjeet vankilaan. Esim. Ahlholm\nei saanut mitään postia aikana 24.V-15.VIII, vaikka hänelle oli\nkirjoitettu useammalta taholta. Samaten kävi myöhemmin talvella.\nKolmeen kuukauteen hän ei saanut riviäkään mistään.\n\nShpalernaja alkoi yhä enemmän täyttyä. Rikollisuus lisääntyi ja\nvallankumouksellisten toiminta tuli yhä voimaperäisemmäksi, jonka\nvuoksi vankien lukumäärä yhä kasvoi. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa\nkaksi vankia samaan koppiin, ja siten joutui moni suomalainen saamaan\ntoverikseen ryssän. Suomalaiset eivät saaneet asua enää kaksittain, se\nolisi ollut liian suuri suosionosoitus.\n\nSuomestakin saapui melkein joka viikko uusia onnettomuustovereita.\nAhlholmin kopin yläpuolella oli Häggblom ja viereisessä kopissa oli\nmyös suomalainen, jonka nimeä Ahlholm ei enää muista.\n\nEräänä päivänä tuli ylivartija Ahlholmin luo ja nyt sukeutui seuraava\nlyhyt keskustelu:\n\n\"Hatitje tavaristsha?\"\n\n\"Finskij?\"\n\n\"Niet, russkij.\"\n\n\"Nie hatshu.\"\n\nYlivartija poistui äkäisenä ja heitti oven kiinni. Tähän saakka Ahlholm\noli ollut hänen suosiossaan, mutta nyt hän jäi epäsuosioon pitkäksi\naikaa. Kuitenkin hän oli mieluummin yksin kuin jonkun likaisen\nepämiellyttävän ryssän seurassa.\n\nHäggblomille ei mainittu vartija ollutkaan yhtä ystävällinen.\nVastaansanomisesta huolimatta sijoitettiin yksi ryssä hänenkin\nkoppiinsa.\n\nSyyskuun alussa tuli Ahlholmin äiti toisen kerran katsomaan poikaansa.\nKohtaaminen tapahtui samassa paikassa kuin edellinenkin. Mashkevitsh\noli tulkkeineen tietysti läsnä. Kun Ahlholmin äiti oli poistunut,\naloitti M. kuulustelun. Hän teki joitakin kysymyksiä ja sitten\näkkiarvaamatta löi Hägerströmin kuvan Ahlholmin eteen kysyen, tunsiko\ntämä miestä. Valokuva oli varustettu numerolla, ja siitä tiesi Ahlholm\nHägerströmin olevan vangitun. Vastaus oli kielteinen. M. selitti, kuka\nmies oli, ja uteli uudelleen, eikö Ahlholm tuntenut tätä. Tämä sanoi\nnyt ensi kerran kuulleensa Hägerströmin nimen. Siitä huolimatta M.\nsanoi Ahlholmin olleen asioissa H:n kanssa, ja että tämä voidaan\ntodistaa. Ahlholm istui jännittyneenä odottaen, mitä tosiasioita\nmahtaisi tulla esiin, kunnes tulkki vihdoin lausui: \"Eräs sanoo, että\nHägerström on antanut teille 50 markkaa.\"\n\nAhlholmista tuntui kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään, sillä\nnyt hän tiesi, että Hägerström ei ollut tunnustanut, sekä että\nsantarmeilla ei ollut tietoa asian oikeasta laadusta. Hyvällä\nomatunnolla hymyillen hän sanoi, että se ei ollut totta. M. tämän\nhuomattuaan kiukustui ja vihaisesti ärjäisi \"tshort\". Siihen loppui se\nkuulustelu ja Ahlholm vietiin takaisin koppiinsa.\n\nAhlholm jatkaa kertomustaan:\n\n\"Koska venäjänkielen taitoni oli peräti vajavainen, koetin hankkia\nitselleni venäjän kielen kieliopin sekä sanakirjan. Kun äitini\ntoukokuussa oli käymässä luonani, koetti hän M:lle jättää tuomansa\nruotsalais-venäläisen tulkin. Tämä ei kuitenkaan ottanut sitä vastaan,\nvaan sanoi, että kirja oli jätettävä vankilan konttoriin. Täällä ei\nmyöskään otettu kirjaa vastaan, sillä kaiken kirjallisuuden piti kulkea\nM:n kautta, selitettiin siellä. Äitini ei kuitenkaan mennyt toista\nkertaa M:n luo, vaan vei kirjat mennessään Helsinkiin ja jätti ne\nsantarmihallitukseen. Täällä luvattiin toimittaa ne minulle.\nKirjeistäni näki äitini kuitenkin, että mitään kirjoja en ollut saanut.\nUseampaan kertaan hän kävi santarmihallitukselta tiedustelemassa\nkirjojen kohtaloa jättäen sinne myös muita kirjoja minulle\nlähetettäväksi. Joka kerta luvattiin asia toimittaa ja kaksi kertaa\nilmoitettiinkin jo äidilleni, että muka olin saanut kirjat. Tosiasia on\nkuitenkin, etten Shpalernajaan saanut ainoatakaan niistä. Myöskin\nvankilanviranomaisten avulla koetin saada sanakirjan, mutta tuloksetta.\nVartija, joka valvoi savukekotelojen valmistusta, oli ystävällinen ja\nkirjoitti minulle venäjänkielisen 'proschenien', anomuksen. Tähän\ntulikin myöntävä vastaus, mutta kirjaa ei kuitenkaan kuulunut. Pari\nkertaa kirjoitin tilauksen lomakkeeseeni, mutta turhaan. Kaikki muut\ntilaamani tavarat aina saapuivat, mutta kirjaa ei.\"\n\nTällainen kohtelu ei ollut suinkaan omiaan lisäämään rakkautta ryssään,\njoka muuten käy ilmi kirjeestäni äidilleni 11.9.1916. Kirjoitettuani\nensin huolimattomuudesta, kirjoista y.m. jatkan: \"-- -- -- Nyt olen\nollut vangittuna yli puoli vuotta eikä ole vielä kaukaisintakaan\naavistusta, koska asiani tulee esille jossakin oikeudessa tai\ntuomioistuimessa. Surullista, että tällaista voi tapahtua 20:llä\nvuosisadalla, tällä valistuksen aikakaudella. Järjestyneen valtion\nkansalaiset laahataan vankilaan kurjuuteen. Niin ikävältä kuin\ntuntuukin mukautua kaikkeen tähän, ei voi olla surkuttelematta tätä\nkurjaa järjestelmää. Täällä käy kaikki sellaisessa tahdissa, että\nhitainkin ryömivä elukka sitä kadehtisi.\" -- -- --\n\n\"P.S. Kirje on vähän nyrpeänlainen, mutta tarvitaan väliin sanojakin\neikä vain loruja. Tuntuu helpommalta, kun saa joskus tyhjentää\nsydämensä.\"\n\nViimeksimainittu pitää kyllä paikkansa. Varomatonta oli kuitenkin\nkirjoittaa tällaista kirjettä. En uskonut sitä lähetettävänkään\nedelleen, mutta suureksi hämmästyksekseni tuli kuin tulikin kirje\nperille.\n\nHäggblomin kanssa olin jokapäiväisessä yhteydessä lämpöjohdon avulla,\njoka kulki kerroksesta toiseen. Naputussysteemi oli hidasta, jonka\nvuoksi keskustelu kävi niin, että kun toinen puhui, piti toinen\nkorvansa kiinni lämpöjohdossa. Viereisen koppitoverini kanssa\nseurustelin samoin. Ensin koputettiin siksi, kunnes vastauskoputus\nkuului. Sitten pantiin korva seinään sille kohdalle, josta koputus\nkuului, ja toisella puolen oleva puhui suu seinää vasten.\n\nMyös toisten suomalaisten kanssa olin yhteydessä aivan yksinkertaisesti\nhuutaen ikkunan venttiililuukusta. Koska koppini oli lähellä\nnurkkausta, voin täten jutella lähellä asuvien kanssa. Usein minut\nyllätettiin itse teossa, ja vartija uhkasi tällöin karsserilla, mutta\nmikään ei auttanut. Kiusaus oli liian suuri.\n\nLopulta vartija panikin uhkauksensa täytäntöön, kun taas kerran -- ties\nkuinka monennen -- tulin yllätetyksi. Hän ilmoitti asian korkeille\nviranomaisille. Vankilan apulaisjohtaja tuli luokseni hirmuisen\nnäköisenä ja piti minulle nuhdesaarnan, josta en kuitenkaan ymmärtänyt\nmonta sanaa. Sana \"karsser\" siinä kuitenkin toistui useasti, ja 8 p:nä\nlokakuuta minut vietiinkin sinne. Karsserikoppi, johon minut vietiin,\nei ollut aivan pimeä. Siinä oleva ikkuna oli peitetty paksulla\npeltilevyllä. Levy oli varustettu pienillä reijillä, joista valo\nsäästeliäästi pääsi sisään. Mieluummin olisin ollut aivan pimeässä,\nsillä akkuna oli rikki ja kylmä tunkeutui huoneeseen. Koppi oli niin\nkylmä, että koko ajan piti olla liikkeessä. Yöllä oli kuitenkin pilkko\npimeä, ja kun pysyäkseni lämpimänä voimistelin tahi kävelin, satutin\nmilloin minkin jäseneni seinään, sillä tila ei luonnollisesti ollut\nsuuri. Ja kun vartijalle valitin kylmyyttä sain vastaukseksi\n\"nitshevo\". Ravinnokseni sain tänä aikana vain leipää, suolaa ja vettä.\nVuorokauden kuluttua, joka muuten tuntui iäisyydeltä, vietiin minut\ntakaisin omaan koppiini.\n\nYhteys maanmiesteni kanssa ei karsserista huolimatta loppunut, mutta\ntulin kuitenkin varovaisemmaksi. Vartija selitti, että ensi kerralla\nkarsserirangaistus on ainakin 3 vuorokautta. Ei kuitenkaan kestänyt\nkauan, kun vartija yllätti minut keskustelussa, mutta rangaistusta ei\nkuitenkaan pantu täytäntöön.\n\nSamana syksynä kuului eräästä lähelläolevasta kopista monen päivän\naikana huutoa: \"Herra Jumala, auttakaa, hyvä Jumala, auttakaa, Herra\nJumala, auttakaa!\" Kuka oli kärsimyksistä ja ajattelemisesta menettänyt\njärkensä, en koskaan saanut tietää. Eräänä päivänä huudot taukosivat.\nVanki oli viety pois, mutta minne, sitä en tiedä.\n\nTässä seuraa muutamia otteita kirjeistäni, joita Shpalernajasta lähetin\näidilleni:\n\nPetrograd, maanantaina 16 p:nä lokakuuta 1916.\n\n-- -- -- Että sinä suret ja kärsit vangitsemiseni johdosta, on aivan\nturhaa. Itse en sure sitä ollenkaan. Minä olen terve, minulla on ruokaa\nja katto pääni päällä. Jonkin verran kiukuttaa tämä istuminen, mutta\nharvoin. Tavallisesti kävelen, hyräilen ja viheltelen itsekseni ja\najattelen, että minkäs tälle mahtaa, kestäköön nyt tämä miten kauan\nhyvänsä. Kysytään vain kärsivällisyyttä. \"Viel' uusi päivä kaikki\nmuuttaa voi...\"\n\nJos taas rupeaisi miettimään kaikkea sitä, mistä on syytetty, kyllä\nsitä kestäisi surra. Silloin pian kävisi niin, että ruuvit höltyisivät,\nkuten täällä yhtenään käy. Minun suhteeni voit olla aivan rauhallinen.\nMinun selkäni voi taittua, mutta ei taipua. Päinvastoin olen ollut\nterveempi ja reippaampi kuin koskaan ennen.\n\nPetrograd, torstaina 24 p:nä lokak. 1916.\n\n-- -- -- Täällä vierii päivä toisensa perään yhtä yksitoikkoisesti,\nyhtä rauhallisesti ja hiljaisesti. Enin osa ajasta kuluu\nsavukekotelotyöhön. Aikaiseen aamulla tuodaan liimapannu ja\npetroolilamppu. Sitten aloitan työni ja lopetan silloin kuin haluan.\nMestari on hyvänahkainen mies eikä pahasti rähise, vaikka joskus\nlaiskottelenkin ja ehkä joskus hutiloinkin. Vaikka eihän hänellä\npahasti ole mukisemista, voinhan sanoutua irti työstäni milloin\ntahansa. Eihän tässä vielä olla pakkotöihin tuomittuja. Ja maksuhan\ntulee sen mukaan, kuinka paljon tekee. 10 kopeekkaa tuhannelta,\nsanovat. Toinen puoli maksusta merkitään vihkoon ja sillä saa ostaa\nmitä haluaa, kun taas toinen puoli jää vankilan konttoriin ja annetaan\nvasta vapaaksi päästyä. Olen tehnyt noin 22.000 laatikkoa kuukaudessa.\nEhtisin tietysti paljon enemmän, mutta palkka ei pahasti kannusta,\njoten työ muodostuu parhaasta päästä ajanvietteeksi. Tänään olen\nkuitenkin lyönyt ennätykseni: Aamupäivässä (5 t.) olen valmistanut\n1.000 laatikkoa, mutta kyllä hosuinkin kuin hullu. Tähän saakka olen\nvalmistanut kaikkiaan 118.000 laatikkoa.\n\nEnsimmäisen lumen satoi täällä torstaina. Lunta tuli kosolta, ja\nvalkeat hiutaleet leijuivat hilpeästi tuulessa kuin houkutellen ulos\nvapauteen. Niin minusta ainakin tuntui. Katsellessani tätä ja\nnähdessäni valkean pehmeän vaipan laskeutuvan mustan maan yli muistui\nmieleeni Pohjolan ihana talvi rekiretkineen ja kulkusineen, enkä voi\nkieltää, että vapaudenkaipuu sinä hetkenä tuntui voimakkaana. Vapautta\nen monen muun lailla osannut aikaisemmin tarpeeksi arvioida, mutta nyt\ntunnen ja tunnustan sen korvaamattomaksi. Ja niinhän se on kaiken\nmuunkin kanssa elämässä: omistaessaan rakasta ja arvokasta huomaa sen\narvon vasta sen kadotettuaan.\n\nNyt on ilma taasen vähän lämpimämpää. On satanut, ja valkea kaunis\nvaippa on sulanut ja tehnyt tämän santaisen pihan rumaksi likaiseksi\nsohjuksi. Mutta sohjusta viisi, me emme sure.\n\nPetrograd, lauantaina 18.11.16.\n\n-- -- -- Olen terve eikä minulla ole mitään hätää. Tällaista elämää\nkestän miten kauan tahansa kärsimättä siitä. On kai sellaisia, jotka\nluulevat tämän vaikuttavan herpaisevasti, mutta siinä he erehtyvät\npahasti.\n\nYlivartijan mielestä oli kai minulla liian paljon \"suhteita\", koska\nminut 14.11 muutettiin toiseen kerrokseen koppiin n:o 45. Tätä pidin\nhyvänä enteenä ja ajattelin itsekseni, että tästä kopista käy tie\nvapauteen.\n\nMuuttamisestani kopista koppiin kirjoitin äidilleni seuraavasti:\n\nKuten jo aikaisemmin kerroin, tulin vähän aikaa sitten muutetuksi tähän\nkoppiin, jossa nyt visertelen. Tämä on jo neljäs järjestyksessä, jota\nkoettelen tässä vankilassa. Kerronpa tässä huvikseni, mikä on ollut\nsyynä muuttoihini.\n\nKaikkein ensimmäiseksi jouduin erään maanmieheni kanssa viidenteen\nkerrokseen koppiin n:o 232. Se oli siistein ja valoisin \"kamari\", jossa\nolen täällä asunut. Muuten vankilan kuudesta kerroksesta on viides\nkaikkein siistein ja parhain. Eräs ikävä epäkohta siinäkin sentään oli,\nnimittäin pienten, vähemmän miellyttävien kotieläinten tavaton runsaus.\nSiellä suorastaan vilisi torakoita. Päivällä sai sentään jotensakin\nolla rauhassa, mutta kun ilta alkoi hämärtyä, alkoi niidenkin vaellus.\nNiitä oli kaikkialla, katossa, seinissä ja lattialla. Aloin huvikseni\nniitä metsästellä, ja vaikka lyhyessä hetkessä lähetin niistä satakunta\nparemmille laitumille, en mitään vähennystä joukossa huomannut. Ja mitä\npitemmälle kevät ehti, sitä enemmän ne lisääntyivät. Juuri kun oli\npääsemäisillään mieluisaan uneen, tunsi poskellaan pehmoisen hipaisun.\nSilloin tiesi, että yksi niistä monista herttaisista oli\nvirkistyskävelyllä naamarustingilla. Erinomaisen hauskaa!\n\nNo niin! Nyt on niin, että savukekoteloita saa valmistaa vain neljässä\nalimmassa kerroksessa. Ja koska mekin halusimme \"rabota\", muutettiin\nmeidät kolmanteen kerrokseen n:oon 115. Se tapahtui sinä iltapäivänä,\njolloin Sinä olit ensimmäistä kertaa minua katsomassa 12 p:nä\ntoukokuuta. Täällä ei kyllä ollut torakoita, mutta jottemme olisi\ntunteneet itseämme aivan yksinäisiksi, annettiin meille joukko luteita\nseuraksemme. Teimme kyllä näistä ilmoituksen, mutta sinä aikana, jonka\nme siinä asuimme, eivät vielä ehtineet ryhtyä toimenpiteisiin niiden\npoistamiseksi.\n\nJos voit muistaa, oli Sinun ensi kertaa täällä ollessasi eräs, joka\nsanoi m.m., että me emme vielä itsekään tiedä mitä me teemme \"tässä\nasiassa\", ennenkuin viikon lopulla.\n\nKun oltiin tultu niin pitkälle, oltiin \"tässä asiassa\" tultu siihen,\nettä katsottiin aivan liian suureksi huomaavaisuudeksi antaa kahden\nsuomalaisen poliittisen vangin nauttia toistensa seurasta. Täsmälleen\nviikon perästä, siis toukok. 19 p:nä erotettiin meidät ja minut\nsiirrettiin ensimmäiseen kerrokseen n:oon 33. Täällä olin sitten aivan\nyksin, ilman torakoita, ilman luteita. Sattuihan joskus jokin\nyksinäinen vaeltaja eksymään koppiini, mutta sitä ei kannata mainostaa.\nMutta sen sijaan oli likaista. Koppi muistutti enemmän sikopahnaa kuin\nihmisasuntoa. Myöskin vuodevaatteet olivat risaisia ja likaisia. Kun\npari kertaa löi kädellään patjaan, oli koppi yhtenä pölypilvenä. Niinä\nseitsemänä viikkona, jotka olin Katajanokalla, olivat vuodevaatteet\nkaksi kertaa ulkona. Näinä yhdeksänä kuukautena, jotka olen ollut\ntäällä, ei ole kertaakaan niin tapahtunut. Ja niin kosteaa ja koleaa\nsiellä myös oli, että rappaus suureksi osaksi oli lohjennut seinistä.\nSiitä kai johtui se kesäinen sairautenikin.\n\nOlisin tietysti muistuttanut kaikesta tästä, mutta oli niin kiintoisaa\nasua siinä, ja jotta ei minua muutettaisi, päätin vaieta. Huomasin\nnimittäin jo heti alussa, että monta suomalaista asui lähistössä, ja\npian löysimme keinon puhella toistemme kanssa. Minut kyllä yllätettiin\nja sain karsseriakin, mutta \"jotakin jostakin\" -- sanotaan.\n\nEräänä päivänä, kun ylivartija toi minulle kirjeen, kysäisi hän\nsamalla, onko koppi \"harasho\". Se oli turha kysymys, sillä jokainen\nnäki, miten kurja se oli. Tietysti oli hän sen itsekin huomannut, mutta\ntahtoi kuitenkin kuulla minun mielipiteeni asiasta. Aiemmin hän oli\nollut minulle ystävällinen, mutta myöhemmin alkanut katsoa kieroon.\nMiksi, paha tiesi? Mutta kyllähän minä katsoa kestän. No niin, minä\nhuomautin vartijalle kopin puutteellisuuksista yleensä ja erikoisesti\nsen likaisuudesta. Hän oli samaa mieltä kanssani ja lupasi paremman\nkopin vapautuessa muuttaa minut sinne. Ja niin tapahtui, että noin\nkuukautta myöhemmin sain muuttaa toiseen kerrokseen koppiin n:o 45,\njossa paraikaa asustelen.\n\nTämä asuntoni on paljon siistimpi, ja ruumiissani tunnen, että se on\nmyös paljon terveellisempi kuin edelliset. Joka kerta, kun ylivartija\ntulee, huomauttaa hän, että kamari on puhdas, johon aina vastaan\nmyöntävästi. Meidän oloihimme katsoen se kylläkään ei ole puhdas, mutta\nolen siihen joka tapauksessa tyytyväinen.\n\nVähän haikealta tuntui erota vanhasta kopista, kun ajattelin\nnaapureitani. Kuitenkaan en suoran luontoni perusteella voinut\nylivartijalle sanoa koppiani hyväksi, kun se oli perin kurja.\nSitäpaitsi kun syksyllä vedettiin pihalle propsia polttopuiksi, niin\npinottiin ne aivan ikkunani kohdalle toisen kerroksen ikkunaan saakka,\nniin että koppini oli pimeä kuin kellari. Minulle annettiin kyllä\nvaloa, mutta joka tapauksessa oli silmille vahingollista olla\nainaisessa lampunvalossa tai sitten pimeässä. Siksi oli parasta päästä\npois sieltä.\n\nNyt asuu yläpuolellani myös eräs suomalainen, mutta sitä lajia, joka ei\nuskalla yhtään mitään. Sen johdosta etenkin tällä haavaa olenkin hyvin\nhiljainen ja kiltti vanki. Kuitenkaan ei ole kuin pari päivää siitä,\njolloin minua uhattiin karsserilla viheltämisestä.\n\nMuuten saakin aina ja alituiseen kuulla kahta sanaa \"karser\" ja\n\"njelsja\", ja niin usein toistettuina ne kuuluvat tavallaan kuin\npäiväjärjestykseen eikä niillä ole sen enempää merkitystä. Ne menevät\nkorvasta sisään toisesta ulos.\n\nMitä vankilan sisustukseen tulee, on se ajanmukaisempi kuin.\nKatajanokalla. Joka kopissa on sähkövalo, vesijohto ja W.C., mitä ei\nollut Katajanokalla.\n\n-- -- -- Jo toisena päivänä Shpalernajassa sain vankilan kirjastosta\nruotsalaisen kirjan ja sen jälkeen kerran viikossa vaihdellen\nsuomalaisen tai ruotsalaisen. Väliin sattui, että kirjassa oli tuskin\nsataa sivua, ja se tuli näin ollen luetuksi parikymmentä kertaa\nviikossa.\n\nKuten moni muukin kirjoitin minäkin jonkun rivin tervehdykseksi\ntoisille suomalaisille lainakirjoihin. Tästä oli kuitenkin seurauksena,\nettä vartija tämän johdosta eräänä päivänä lokakuussa otti pois\nvastikään tuomansa kirjan. Nyt ei ollut riviäkään painettua sanaa, ja\naika tuntui hirveän pitkältä. Sain sen lisäksi olla vielä pitkät ajat\nilman työtä. Sanottiin, että työt ovat lopussa sillä kertaa.\n\nTämä aika olikin kaikkein vaikein. Viettää päivä toisensa jälkeen parin\nkuukauden ajan yksinään, toimetonna ei ole lastenleikkiä! Tuntui kuin\njärkeni ei kovin kauan kestäisi tätä yksitoikkoisuutta. Lukemattomia\nkertoja pyysin vartijalta saada lainata kirjoja, mutta turhaan. Erään\nkerran osoitin hänelle päänuppiani ja sanoin: \"Ja skoro nje sdoroff\nsdjes\", mutta vartija vain käänsi selkänsä ja lähti.\n\nKaikeksi onneksi sairastui tämä vartija, ja hänen tilalleen tuli eräs\nentinen vartijani kopista n:o 232. Hän aina oli ollut minulle\nystävällinen. Tämä hankkikin minulle heti kaksi kirjaa viikoittain.\nSama vartija kävi myös konttorissa kuulemassa, oliko sinne saapunut\nminulle kirjoja, mutta palasi tyhjin toimin.\n\nVasta vapautumiseni jälkeen kuulin toisilta shpalernajalaisilta, että\noli luvallista hankkia itselleen vihko, johon saisi tehdä\nmuistiinpanoja. Jos olisin tämän tiennyt, olisin koetellut kirjoittaa,\neikä aika olisi silloin tuntunut niin toivottoman pitkältä.\n\nLähtiessäni Katajanokalta otin mukaani erään kirjan, jonka omaiseni\nolivat tuoneet. Sittemmin lahjoitin sen Shpalernajan kirjastoon\nvartijan välityksellä seuraavine omistuksineen: \"Tämän kirjan lahjoitan\nminä tämän sikopahnan kirjastoon.\" Ja vaikka olin kirjoittanut nimeni\nsiihen alle, sai kuitenkin Levander syyn niskoilleen. Tahtomattani\nsaatoin täten Levanderille harmia. Tämän johdosta hän ei kuukauteen\nsaanut lainata kirjoja kirjastosta.\n\nLokakuussa äitini lähetti minulle paketin, jossa oli puku, sanakirja,\nkielioppi y.m. Marraskuussa kutsuttiin minut vankilan konttoriin, jossa\nilmoitettiin, että sanotut tavarat ovat tullissa, ja minun piti\nkirjoittaa nimeni kahteen lomakkeeseen. Odotin nyt, että pian saisin\ntavarat, mutta turhaan. Kirjoitin Mashkevitshille asiasta sekä myös\nSantarmihallitukseen minulle jätetyistä kirjoista ja pyysin pikaista\ntoimenpidettä asiassa, mutta mikään ei auttanut. Tämä alituinen\nodottaminen katkeroitti minun elämäni ja saattoi minut raivostumaan\nnäihin aitoryssäläisiin oloihin. Tämä mielentilani purkautui myös\nkirjeessä äidilleni, josta tässä muutamia otteita.\n\nPetrograd, joulupäivänä 1916.\n\n-- -- -- Jos ne Santarmihallituksessa sanovat minun saaneen kirjat,\nvalehtelevat ne sinulle päin naamaa. Vielä tänäpäivänä en ole saanut\nniistä riviäkään. Minä tiedän, että monet muut ovat saaneet kirjoja,\nmutta että minä olisin saanut niitä, se on vale. Minusta pitäisi 7\nkuukautta olla tarpeeksi pitkä aika ehtiäkseen Helsingistä tänne, mutta\nasiasta näytään oltavan eri mielipiteitä. Pakettia, jossa oli puku,\nkirjoja y.m. tavaroita, en myöskään vielä ole saanut, vaikka on kulunut\njo yli kolme viikkoa, siitä, kun sain ilmoituksen, että ne ovat\ntullissa. \"Ingen brådska, ei kiirettä koskaan\". Ja jos täällä ei ole\noppinut mitään hyvää, on ainakin oppinut odottamaan. Kirjeet lojuvat\ntutkintotuomarin luona puoli iäisyyttä. Kirjoitin jo elokuussa --lle,\nmutta en ole vielä ehtinyt saada vastausta.\n\nMyöskin täällä on syksy ollut jotakuinkin lämmin. Mutta nyt saimme\noikein jouluilman. On kylmä ja luntakin on tullut, ei kuitenkaan\nliiaksi. Tänä aamuna olin ensimmäinen järjestyksessä kävelyllä.\n(Ensimmäinen joukko aloittaa kävelynsä klo 7 aamulla.) Yöllä oli\npyryttänyt ja ilma oli muuttunut lauhkeammaksi. Sain luudan ja lapion\nja aloin puhdistaa kävelykäytävää lumesta. Tämä oli hyvää liikuntaa\njouluaamuna 1916. Tämän joulun, niin rauhallinen kuin se olikin, tulen\naina muistamaan, kuitenkin samalla toivoen, ettei useampaa tällaista\ntarvitsisi viettää. Vaikka onhan täällä kyllä maanmiehiäni, joilla on\nedellytyksiä useampaankin joulunviettoon täällä.\n\nMuuten olen terve ja reipas ja tunnen itseni kestäväksi ja vahvaksi. En\nole vielä yhtään yötä nukkunut venttiili aivan suljettuna. Ulkona\nkävelen aina paljain päin. Joskus kyllä vähän nipistelee korvia, mutta\nhieroen ne tulevat pian lämpöisiksi.\n\nTilattu päivälliseni tänään oli pari lihapullaa makaroonin kera sekä\njonkinlainen soppa. Päivän kunniaksi olin sitäpaitsi tilannut\nluumukompotin.\n\nShpalernajassa olin kahdessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäisestä\nkirjoitin äidilleni 12 p:nä jouluk. 1916.\n\n3 p:nä joulukuuta olin ensimmäistä kertaa jumalanpalveluksessa täällä.\nEi heillä ole tapana kysellä, haluaako kirkkoon, koska tietävät\nluterilaiseksi. Mutta eräänä sunnuntaina eräs vartija kysyi, haluanko\nkirkkoon, johon vastasin myöntävästi. Kirkko on neljännessä\nkerroksessa. Kirkon takaosassa on pieniä koppeja ja minut pistettiin\nyhteen niistä. Sieltä näki kalterilla varustetun seinän läpi yli\nkirkon. Vangit seisoivat rivissä huoneen täydeltä. Rahvas ei ottanut\nosaa jumalanpalvelukseen muuten kuin polvistumalla ja tekemällä\nristinmerkin. Ne, jotka olivat oikein hartaita, löivät otsansa\nlattiaan. Kaksi pappia ja mieskuoro touhusivat sitä enemmän koko ajan.\nKuoro lauloi puhtaasti ja tuntehikkaasti, joten sitä kuunteli hyvin\nmielellään.\n\nToisesta jumalanpalveluksesta kirjoitin äidilleni 10 p:nä tammik.\nseuraavaa:\n\n-- \"Toivomuksemme saada luterilainen pappi pitämään jumalanpalvelusta\ntoteutuikin eilen. Huoneen puutteessa kokoonnuimme 60 suomalaista\npoliittista vankia erääseen viidennen kerroksen käytävään. Papin nimeä\nen tiedä [kirkkoherra Malin], mutta hän oli hyvin miellyttävä ja\nkunnioitettava, luultavasti Pietarin suomalaisesta seurakunnasta. Hän\npuhui erinomaisen hyvin, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi. Meille\nvangeille tämä tilaisuus oli sangen tervetullut ja virkistävä, ja oli\nluonnollista, että papilla oli meissä harvinaisen kiitollinen\nkuulijakunta. Lauloimme myös pari virttä, ja koska joukossamme oli\nmonta hyvää laulajaa, kuului se oikein kauniilta. Ei tosin paljon\nlaulettu, mutta tästä 'rasituksesta' tulin aivan käheäksi, kun olin\ntottumaton käyttämään ääntäni. Kun lauloimme suomeksi, jaettiin\nmeille suomalainen virsikirja, ja kun tuli ruotsinkielen vuoro,\nannettiin meille 'Andliga sånger och psalmer'-niminen laulukirja.\nVankilanjohtajan luvalla saimme myös pitää nämä kirjat. Sitäpaitsi olin\naikaisemmin saanut salakuljetetuksi yhden virsikirjan jo aikaisemmin,\nmistä ja miten, en nyt tässä viitsi kertoa, ja oli minulla näin ollen\nkopissani kolme virsikirjaa. 11 p:nä joulukuuta 1916 alkoi pöytäkirjani\nlukeminen, josta Bahne kirjoittaa kirjassaan 'I fängelse och på flykt'.\nMeitä oli 44 sielua tässä kuuntelijajoukossa. Ryssän joulun aikana\nlukeminen kuitenkin keskeytyi, alkaakseen taas pyhien jälkeen.\n\n\"Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, kun Mashkevitsh itse oli\nsaapuvilla, astuin hänen luokseen. Luultavasti hän luuli minun tulevan\ntekemään tunnustusta, koska hän otti minut vastaan ystävällisesti\nhymyillen. Kysyin häneltä, missä kirjat viipyivät. Hymy häipyi huulilta\nja kylmästi hän lupasi ottaa selvän asiasta. Kun palasin paikalleni\npöydän ääreen, sanoi Bahne: 'Olisitpa nähnyt, kuinka pirullisesti hän\nkatsoi jälkeesi'.\"\n\nValkeni sitten tuo tapahtumarikas 12 päivä maalisk. 1917. Vankilassa se\nvalkeni kuten muutkin päivät, ei mitään erikoista huomattu. Päivällisen\naikaan alkoi kuulua etäistä kohinaa, joka vuoroin hiljeni, vuoroin\nkoveni. Se muistutti lähestyvää myrskyä. Melu läheni yhä ja tuli\nvoimakkaammaksi. Pian voi jo erottaa yksityisiä laukauksia. Vähitellen\nselvisi minulle, että kauan odotettu Venäjän vallankumous oli vihdoin\npuhjennut, ja että melu ja pauhina lähti ihmismassoista, jotka\nliikehtivät kaduilla. Ehkä piankin tulisi meille tilaisuus päästä\nvapaaksi. Näin ajatellen aloin pukea useampia alusvaatekertoja päälleni\nollakseni niin hyvin kuin suinkin varustettu talvikylmää vastaan. Melu,\njoka yhä oli lähentynyt ja jota oli kestänyt jo noin tunnin verran,\nyltyi myrskyksi, ja myrskystä pyörremyrskyksi. Kiväärinlaukaukset\nkuuluivat yhä tiheämmin ja lopulta kuului jo yksityistä huutoa,\nrähinää, kolkutusta sekä iskuja. Sitten kuului kuinka osaston ovi, joka\njohti yksityiskoppeihin, murrettiin auki. Vangit olivat myös puolestaan\nalkaneet huutaa ja potkia ovia, joten vankilassa vallitsi mitä hurjin\nsekamelska. Koppini läheisyydessä kuului jo raskaita iskuja ja jonkun\nkopin ovi paukahti auki. Siten avattiin koppi toisensa jälkeen, kunnes\ntuli minun koppini vuoro. Asetuin ikkunan luo niin kauas ovesta kuin\nmahdollista. Kolme lujaa iskua, ja vankka lukko putosi kopin lattialle\noven lentäessä auki. Eteisessä seisoi pari sotilasta ja yksi\nsiviilihenkilö kivääreineen ja pistooleineen. Ne hihkaisivat minulle:\n\"Tavaristsch damoi\", ja jatkoivat matkaa seuraavalle kopille, jossa\nsama temppu uusiintui. Astuin kopistani ulos ja näin, miten\nvallankumoukselliset ja vangit suutelivat ja syleilivät toisiaan hurjan\niloisina. Sanat \"tavaristsch\", \"revolutsia\" ja \"svaboda\" olivat\nkaikkien huulilla. Tässä riemussa ammuttiin silloin tällöin jokin\nlaukaus ylös kattoon. En pitänyt erikoista kiirettä poistuakseni\nvankilasta, sillä en yhtään tiennyt, mikä minua odotti kaupungissa.\nOdotin, kunnes sain käsiini joitakin suomalaisia, ja hetken kuluttua\nolikin meitä aika joukko kokoontuneena lähelle ovea, joka johti\npihalle. Siellä parhaillaan avattiin porttia suuren tukin avulla.\nRaskaat iskut tekivät tehtävänsä, ja hiljalleen antoi portti perään ja\naukeni. Riemuhuudoin työnnyimme ulos vapauteen.\n\nShpalernajan ja muilla läheisillä kaduilla oli levoton meno.\nLiteinij-sillalle oli asettunut joukko vallankumouksellisia, etupäässä\nsotilaita. Eräs heistä tarjosi minulle kivääriä, jota en kuitenkaan\nottanut. Tästä sotamies kiroili ja suuttui kovasti, mutta minut\npäästettiin kuitenkin rauhaan.\n\nOlin monesti pitkän vankeuteni aikana miettinyt, miltä mahtaisi tuntua\ntaas liikkua vapaana. Nyt olin vapaa, mutta ei se niin erikoiselta\ntuntunut. Tuntui kuin olisin istunut vain lyhyen ajan. Kuitenkin olin\nollut vangittuna vuoden ja 12 vuorokautta. Paria päivää myöhemmin\ntapasin erään tutun Pietarissa, joka sanoi vankilan sentään jättäneen\nleimansa minuun. Muun muassa hän sanoi minun puhuvan tarpeettoman\nkovaa.\n\nLiteinij-sillalta jouduin siihen suomalaisjoukkoon, joka etsi\nkirkkoherra Malinia. Bahne kertoo eräästä liikemiehestä, jonka\ntapasimme. Niistä rahoista, jotka hän jakoi, sain muistaakseni 10\nruplaa. Kun hajaannuimme pienempiin ryhmiin, jouduin minä Vilkunan,\nKemppaisen, Könnin ja ellen väärin muista, Vallinin ja Forsmanin\nseuraan. Vilkuna opasti meidät Pietarissa asuvan tohtori Kailan\nasuntoon, jonne hän meni sisälle meidän toisten odottaessa kadulla. Kun\nVilkuna kuitenkin viipyi mielestämme liian kauan, menin Kemppaisen\nkanssa myöskin sisälle pihan kautta, sillä katuovi oli suljettu.\nVilkuna olikin sillä aikaa poistunut kadun kautta. Tultuamme ulos emme\nnähneet Vilkunaa enempää kuin toisiakaan suomalaisia. Menin uudelleen\nKailan luo Kemppaisen odottaessa ulkona ja ellen väärin muista, sain 90\nruplaa, joista puolet annoin Kemppaiselle. Etsimme uudelleen sen kadun,\njossa Malin asui, ja siinä erosi Kemppainen minusta. Nyt tapasin\nHäggblomin sekä myöhemmin Roosin. Puolen yön aikaan tulimme Viipurin\nkaupunginosaan, jonne meidät opasti eräs suomalainen nuorukainen.\nPaljon kansaa oli liikkeellä ja innostuksen tuli loisti kaikkien\nkatseissa. Kiväärit ja pistoolit paukkuivat taukoamatta, mutta\nenimmäkseen ammuttiin ilmaan vain ilosta, että vallankumous\nvihdoin oli alkanut. Yön pimeydessä näimme tulipaloja useissa\nkaupunginosissa. Tämä kaikki yhdessä muodosti näytelmän, joka ei\nkoskaan häivy muistostani. Nuorukainen vei meidät erääseen suomalaiseen\nrautatievirkamiesperheeseen, jossa meidät otettiin ystävällisesti\nvastaan ja annettiin yösija. Myöhemmin tuli sinne myös Aalto. Täällä\nolinkin sitten kaksi yötä, kunnes löysin erään Pietarissa oleskelevan\npikkuserkkuni perheen. Heidän luonaan vietin lopun ajasta, joka minun\noli pakko viipyä kaupungissa. Päivisin oleskelin yhdessä toisten\nshpalernajalaisten kanssa suomalaisten rautatieläisten huoneistossa.\n\nKäväisinpä eräänä päivänä tullissa ja sain kuin sainkin lähetykseni,\njoka oli ollut siellä marraskuusta alkaen. Tulliviranomaiset olivat\nhyvin ystävällisiä ja huomaavaisia, kun kuulivat, että olin päässyt\nvankilasta muutamaa päivää aikaisemmin. Mitään tullia ei minulta\notettu, mutta lähetyksestä oli hävinnyt harja ja muutamia saippuoita.\nPääasia oli, että puku oli jäljellä, sillä nyt sain ehjän puvun\npäälleni. Vankilassa pitämäni olikin jo hyvin huonossa kunnossa.\n\nEräänä päivänä ilmoitettiin, että Seyn tuotaisiin junalla vankina\nPietariin. Monen muun muassa onnistuin minäkin saamaan junasiltalipun.\nOdotellessamme junaa kertoi Ladau, että muutamaa päivää aikaisemmin,\nkun hänet vangittiin, oli hänellä ollut audienssi Seynin luona, ja\nhyvästellessä oli tämä sanonut \"stshastlivavo puti\" (hauskaa matkaa).\nNämä sanat lupasi Ladau nyt sanoa Seynille, minkä hän tekikin. Seynin\nvastaanotosta kirjoittavat sekä Vilkuna että Sihvo kirjoissaan. Seyn\nsai vaeltaa jalan syvässä lumessa keskikadulla. Liteinij-sillalla otti\nhänen rouvansa ajurin, mutta sitä ei annettu Seynille itselleen. Seyn\noli pian aivan kuitti ja mustat renkaat silmien alla. Monasti hän\nlankesi polvilleen ja Borovitinoff nosti hänet jälleen ylös. Seurasin\nSeyniä aina Taurian palatsiin saakka, ja tunnustaa täytyy, että harvoin\nolen niin nauttinut kuin silloin nähdessäni \"tsar Finlandian\" laahaavan\nitseään eteenpäin Pietarin lumisella kadulla.\n\nPietarista matkustin viimeisessä joukossa. Pysähdyimme Viipurin\nseurahuoneella. Viipurista sähkötin omaisilleni: 'Terveiseni! Yövyn\nViipurissa. Pian kotona.'\n\nSeuraavana päivänä matkustin muutamien muiden shpalernajalaisten kanssa\nHelsinkiin. Siellä oli joitakin ylioppilaita lähetetty meitä vastaan.\nHe sanoivat, että vielä emme voineet tuntea itseämme varmoiksi, vaan\nolisi paras niin pian kuin mahdollista poistua pääkaupungista.\n\nEnnen eroamme annoin heille osoitteeni Helsingissä. Minua tulikin\ntapaamaan tekn. ylioppilas Martti Berggren ja ilmoitti muutamien\nshpalernajalaisten seuraavana päivänä matkustavan Tampereelle. Hän\nkehoitti minua lähtemään mukaan. Lupasin liittyä heihin Keravalla,\nsillä olin päättänyt olla yön poissa kotoa, enoni luona Malmilla.\nIllalla lähdinkin enoni rouvan kanssa asemalle. Ovella seisoi matruusi\npasseja tarkastellen. Seuralaiseni näytti passinsa, ja kun matruusi\nviittasi minuun, sanoi hän venäjäksi: \"Hän on minun veljeni.\" \"Ladno\",\noli vastaus, ja minäkin sain mennä. Seuraavana päivänä matkustin\nMalmilta Keravalle odottamaan Tampereen-junaa. Siinä sitten tapasin,\npaitsi Berggreniä, shpalernajalaiset Strömbergin ja nuoremman\nBackbergin.\n\nAstuimme Tampereella junasta. Berggren vei meidät kotiinsa Pispalaan,\njossa meidät otettiin sydämellisesti vastaan. Herrasväki Berggrenin\nkodissa oli meillä rauhallinen ja lämmin koti odotellessamme tilanteen\nselviämistä. Rakastettava isäntäväki huolehti meistä mitä parhaiten, ja\noleskeluni tässä hauskassa kodissa säilytän valoisimpien muistojeni\njoukossa. Päivisin teimme kävelyretkiä ympäristöön. Väliin\npistäydyttiin Tampereella, kerran oikein teatterissakin.\n\nNoin 10 päivän kuluttua katsottiin tilanteen olevan siksi selvän, että\nilman sanottavampaa vaaraa uskalsimme lähteä Helsinkiin.\n\nEllen väärin muista, oli toukokuun alku, kun Forsman soitti minulle.\nHän pyysi käymään luonaan, jossa tapaisin muitakin shpalernajalaisia.\nSamana päivänä kahden aikaan menin Forsmanin luo. Eteisessä tapasin\ntämän äidin, joka kertoi, että päivällä oli kaksi matruusia tullut\nheille ja kysynyt, oliko Forsman ollut vangittuna shpalernajassa, johon\ntämä oli vastannut myönteisesti. Matruusit olivat pyytäneet Forsmania\nmukaansa \"kansanvapaussuojeluosastoon\" (ent. santarmihallitus) ja\nsanoivat, että on kysymys vain jostakin muodollisuudesta. Täältä hän\nsaisi todistuksen, jolla hän pääsisi vapaasti liikkumaan. Matruusit\nolivat vielä huomauttaneet, että olisi ollut parasta tulla heti itse\nilmoittautumaan. Tästä oli seurauksena, että Vallin(?) ja Viksten(?),\njotka olivat läsnä, sanoa pamauttivat, että hekin olivat olleet\nshpalernajassa. Toinen matruuseista oli silloin poistunut, ja juuri kun\nminä puhuin Forsmanin äidin kanssa, palasi hän apujoukkoineen.\nMatruusit sivuuttivat meidät aivan huomaamatta ja menivät toiseen\nhuoneeseen, jossa Forsman tovereineen oli. Forsmanin äiti sanoi nyt,\nettä minunkin olisi paras nyt heti ilmoittautua, että saisin vapaan\nliikkumisluvan.\n\n\"Ryssän tunnen liian hyvin tehdäkseni niin\", sanoin ja poistuin. Odotin\nsitten kadulla ja näin, miten matruusit autoilla huristivat pois\nsaaliineen. Sitten menin uudelleen sisään, ja Forsmanin äiti kertoi,\nettä matruusit olivat luvanneet shpalernajalaiset kotiin kello\nviideksi. Sieltä menin sitten varoittamaan Dahlbergia, joka asui\nsilloin Helsingissä. Viiden jälkeen kävin uudelleen Forsmanilla,\nsamaten seuraavana päivänä, mutta shpalernajalaiset pysyivät poissa.\nJos muistan oikein, saivat he istua 17 vuorokautta lääninvankilassa.\n\nTästä oli seurauksena, että matkustin Helsingistä Kopparön kartanoon\nTammisaaren lähistöllä. Keskikesällä käväisin kerran Helsingissä\nviipyen muutaman päivän, ja sen jälkeen oleilin Kausjärven tilalla\nBromarfissa.\n\nSieltä palasin syyskuussa Helsinkiin. Täällä sain todeta yhä yltyvän\nepäjärjestyksen ja venäläisen sotaväen hurjan menon. Päätin tällöin\nlähteä Jääkäripataljoona 27:ään. Tohtorinna Katri Bergholm käski minun\nkääntyä maisteri Elsa Ingbergin puoleen, joka antoi minulle rahaa sekä\nohjeet Kemiin. Lapuan asemalla tapasin Kosolan, jonka kanssa\nkeskustelin hetkisen.\n\nSaapuessani Kemiin menin heti maisteri Taavi Kahran luo. Hän kehoitti\nminua kiiruhtamaan takaisin asemalle, jotta mahdollisesti ehtisin vielä\nsamana iltana Tervolaan. Sen teinkin, mutta tulin liian myöhään. Jäin\nKemiin ja menin asumaan hotelli Ylitaloon.\n\nKahra koetti saada jonkun kalastajan viemään minut veneellään\nHaaparantaan. Siinä tarkoituksessa purjehdimme Kahran veneellä\nsaaristossa. Vallitsi kuitenkin koko ajan kova vastatuuli, jonka vuoksi\nei kukaan ottanut minua viedäkseen.\n\nKemissä ollessamme saimme tiedon, että ryssät olivat saaneet vihiä\nTervolan etappilinjasta ja olivat m.m. suorittaneet kotitarkastuksia\nKuusikossa. Oli onni, etten silloin ehtinyt junalla Tervolaan, olisi\nollut suuri mahdollisuus joutua uudelleen kiinni. Ajattelin itsekseni,\nonnistuisinko koskaan pääsemään rajan yli.\n\nKemissä tapasin Osulan Heiskasen ja yhdessä muistelimme mennehiä.\n\nKun viikon olin odottanut turhaan päästäkseni meritse Haaparantaan,\nmatkustin Kemistä 31.10.17 Tervolaan. Perille tultuani kysyin\n'färimiestä', joka vei minut yli Kemijoen ja näytti, missä oli Liimatan\nmajatalo. Täällä olin kaksi päivää talon reippaan tyttären\nsuojeluksessa. Hänen kehoituksestaan varustin itseni pitkävartisilla\npieksuilla paremmin pärjätäkseni pitkillä suomatkoilla.\n\nMuutamien sotavankien kanssa -- yksi saksalainen ratsuväenluutnantti,\nitävaltalainen vänrikki ja neljä unkarilaista ulaania -- jatkoin matkaa\nTervolasta rajalle päin. Sotavangit oli Taavi Jankko opastanut läpi\nSuomen. Tervolassa liittyi meihin sitäpaitsi matkaopas, jonka nimeä en\nenää muista. Tällä matkalla, joka oli elämäni vaivalloisin, oli meitä 9\nhenkeä. Syksy oli ollut tavattoman sateinen. Miesmuistiin ei ollut näin\nsatanut. Tästä oli seurauksena, että suurin osa 60 km käsittävästä\nmatkasta oli kahlattava, monesti polviin saakka ulottuvassa vedessä.\nTällaisissa olosuhteissa tämä korpivaellus otti tavattomasti\nvoimillemme. Väliin jättäytyi joku ulaaneista jälkeen, mutta vänrikki\nantoi kyytiä ja pakotti heidän ponnistamaan viimeiset voimansa.\nLähempänä rajaa saimme jonkun kilometrin käyttää maantietä ja tuntui\nsiltä kuin olisi kävellyt taivaan valtakunnassa.\n\nSuunnilleen kilometrin päässä Tornionjoesta tulimme metsään hakatulle\nrajalle, joka painui suoraan jokeen. Tervolan matkaopas ei seurannut\nrajaa, vaan poikkesi sivutielle, jonka hän sanoi olevan kuivemman.\nHäntä seurasimme vänrikki ja minä. Suora tie houkutteli Jankkoa, jonka\nmukana rajaa pitkin seurasivat luutnantti ja ulaanit. Kun olimme\nperillä Tornionjoella, emme nähneetkään toisia. Koetimme etsiä heitä\nrajankohdalta, mutta tuloksetta. Mitään rajavartijaa ei näkynyt.\nOppaalla oli vene piilotettuna rannalla, mutta siitä oli viety airot.\nKeppien avulla meloimme yli kuutamoisen Tornionjoen. Matka edistyi\nhitaasti, ja jännitys oli suuri. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, ja\nhelpotuksesta huokaisten astuimme Ruotsin rannalla maihin. Kun selitin\nvänrikille, että nyt olimme Ruotsissa, ei hän ensin tahtonut voida\nuskoa sitä, mutta sitten hyppeli korkealle ilosta.\n\nTervolasta olimme lähteneet kello 5 aamulla, ja kello 2 seuraavana yönä\noli kolme meistä Ruotsissa. Kuusikossa olimme levähtäneet 2 tuntia ja\nPalovaarassa yhden. Opas sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt\nmatkaa niin nopeasti tällaisella kelillä. Mutta kyllä olin minäkin\nväsyksissä koko ruumiiltani ja varsinkin kulkuneuvoistani.\n\nOppaan kehoituksesta ilmoittauduimme rajavartijalle, jonka luona saimme\nnukkua muutaman tunnin. Tämä pani sotilaan saattamaan minua\nHaaparantaan katsoakseen, että siellä ilmoittauduin nimismiehelle.\nAlussa tämä otti minut hyvin röyhkeästi vastaan, luvaten lähettää minut\nrajan yli. Mitä hänen tarvitsi uskoa kertomustani, että olin\npoliittinen pakolainen, yhtä hyvin voisin olla mikä tahansa rikollinen.\nVastasin hänelle, että hänellä ei ole mitään oikeutta palauttaa minua\nrajan yli Suomeen ja että aikomukseni ei suinkaan ollutkaan jäädä\nRuotsiin. Hän muuttikin nyt äänensävyään ja hankki minulle myös\nleipäkortin.\n\nHaaparannassa lepuutin pari päivää väsyneitä jalkojani. Täällä tapasin\nmyös shpalernajalaiset Vinterin ja Koskisen. Insinööri Pietilä antoi\nohjeita matkaa varten.\n\nKarungin asemalla matkalla Tukholmaan näin pikimältään Jankon,\nluutnantin ja ulaanit, jotka nyt vasta olivat matkalla Haaparantaan.\nKun raja, jota he aikoivat seurata, oli paikoin aivan mahdoton kulkea,\nolivat he poikenneet siltä ja eksyneet. Vasta pari päivää myöhemmin\nonnistuivat he pääsemään rajan yli jostakin paikasta paljon\npohjoisempana kuin missä olimme eronneet.\n\nRuotsin pääkaupunkiin saavuin 7.11.1917 ja tapasin täällä Bahnen,\nLevanderin ja Riekin. Viimeksimainitun sekä jääkäri Rossin kanssa, joka\noli etappimies, vietimme iloisen illan Kastenhofissa. Maisteri Kai\nDonnerilta sain 75 kruunua matkarahoiksi ja saksalaisesta toimistosta,\njossa Rossi oli, passin Saksaan.\n\nIllalla 9.11.17 matkustin Tukholmasta Malmöön. Täällä tapasin Rinteen,\njoka saattoi minut Trelleborgiin, mistä sitten lautalla jatkoin\nSassnitziin. Viimeksimainitusta paikasta saattoi minut ruotsia puhuva\nsaksalainen sotilashenkilö Berliiniin. Vietettyäni vuorokauden\nBerliinissä jatkoin matkaa gruppenführer Skarpin kanssa Hampuriin,\njossa yövyimme. 13.11.17 saavuin Lockstedtin leirille, ja tulin\nmerkityksi jääkäripataljoona 27:n kirjoihin. Muutaman päivän kuluttua\nminut kymmenen muun alokkaan kanssa siirrettiin Libauhun. Jouduin\nsiellä tykistöön, jossa Ahtikin oli. Libaussa tapasin vielä\nshpalernajalaiset Relanderin, Pirisen ja Reinikaisen.\n\nLibausta matkustin 14.2.18 suurimman jääkärijoukon mukana ja saavuimme\nVaasaan 25.2.18. Parin päivän kuluttua jouduin muiden tykistömiesten\nmukana Pietarsaareen, jossa oli tykistökoulu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaussodassa otti Ahlholm osaa Länkipohjan, Pitkäjärven, Oriveden,\nKangasalan ja Lempäälän taisteluihin sekä Tampereen, Viipurin ja\nHaminan valtauksiin patterinvääpelinä.\n\nAhlholm ylennettiin kapteeniksi toukokuussa 1924 ja palvelee nykyisin\nKenttätykistörykmentti 3:ssa patterinpäällikkönä. Osanotostaan\nvapaussotaan hän on saanut IV lk vapaudenristin, Vapaussodan\nmuistomitalin, Tampereen muistomitalin ja Jääkäriristin.\n\n\n\n\nYrjö Ilmari Nahi.\n\n\nYrjö Nahi sai ensimmäiset tiedot jääkäriliikkeestä maanviljelijä Pieltä\nsyksyllä 1915. Hän otti tehtäväkseen johtaa neljä miestä Saksaan, sai\nsitä varten matkarahat ja painui joukkoineen matkalle.\n\nKemin reitti oli silloin jo mennyt tukkoon, ja nyt oli mentävä \"Lapuan\nlinjaa\". Se oli tähän saakka saanut toimia häiritsemättä, mutta\nSeinäjoella miehet joutuivat kiinni ja vietiin Helsinkiin Katajanokan\nvankilaan.\n\nYrjö Nahi sai olla siellä seitsemän viikkoa ja muistelee sitä elämänsä\nhirveimmäksi ajaksi. Vain kerran kuulusteltiin. Sitten siinä suuressa\nroikassa, josta on tehty runokin, sai hän ilmaisen matkan\nShpalernajaan, jossa hän joutui samaan koppiin Vilho Mäen kanssa. Tämä\ntapahtui nähtävästi erehdyksestä, sillä Mashkevitshin palattua\nPietariin kalastusmatkaltaan Suomesta äkkäsi hän nämä kaksi\n\"poliittisesti vaarallista\" seurustelevan keskenään sellissä aivan kuin\nkahvilassa. Hän määräsi, että miehet oli erotettava, ja Nahi\nsiirrettiinkin sitten ensimmäisen kerroksen koppiin.\n\nTämä koppi oli kai alunperin tarkoitettu kuuromykkiä varten, sillä se\noli käytävän vieressä, jossa kaikki vangit kulkivat ohi. Puheliaana\nmiehenä keskusteli Nahi sellinsä akkunasta ohikulkevien suomalaisten\nkanssa sillä seurauksella, että hän sai vaihtaa kortteeripaikkaa toisen\nkerroksen koppiin n:o 81, josta oli huonommat yhteydet ulkomaailman\nkanssa. Tämä jäikin sitten Nahin pysyväiseksi asuinsijaksi\nvapautumiseen saakka.\n\nAjankulukseen hän alkoi tehdä savukelaatikoita, ja ettei puhetoverista\ntulisi puutetta, lykättiin hänen koppiinsa seuraksi pikkuvarkauksista\nsyytetty ryssä. Kun tämä jonkun ajan kuluttua vietiin pois, ei uusista\ntulokkaista ollut puutetta, sillä nyt Nahi sai murhasta syytetyn\ntaskuvarkaan. -- Seura oli siis sangen mielenkiintoista.\n\nNaapurikopissa asui G. Salonius, ja hänen kanssaan Nahi keskusteli\nistuinpenkin avulla, sillä he äkkäsivät, että seinän läpi porattu\nrautapultti johti äänen ja kantoi tavallisen puheen sellistä toiseen.\n\nNahin yläpuolella asui yliloikkari Niskanen, petturi, maankavaltaja.\nHänen kanssaan Nahi keskusteli katon läpi, ja Niskanen kertoi\njoutuneensa partiolla ryssien vangiksi. Vasta vapauduttuaan kuuli Nahi,\nettä Niskanen oli kavaltaja.\n\nKesäaikana, akkunan auki ollessa, saattoi Nahi silloin tällöin\nkeskustella toisten suomalaisten kanssa, mutta kun heitä alituiseen\nsiirreltiin, katkesi yhteys.\n\nKevättalvella sitten Nahin koppitoveri, murhamies, alkoi innoissaan\npuhua vallankumouksesta. Hän tiesi, että sellainen tulisi, mutta ei\nvoinut sanoa päivää eikä hetkeä. Vapautus maaliskuun 12 päivänä tuli\nhänelle kuitenkin yllätyksenä. Nahi oli kokonaan epätietoinen, koskiko\nse myös suomalaisia vankeja, jonka takia hän jäi koppiinsa, vaikka ovet\navattiinkin. Vasta kun Massis-veljekset ilmestyivät ovelle ja\nkehoittivat, että \"lähde hyvä mies nyt mukaan\", totteli hän\nvallankumouksen käskyä ja poistui toisten mukana.\n\nKotiuduttuaan tältä vuoden ja kahden vuorokauden vankinaolomatkaltaan\nja oltuaan pari päivää rauhassa kotonaan ilmoitti muuan helsinkiläinen\nneiti hänelle, että oli vaarallista oleskella Suomessa, ainakin\njulkisesti. Yön selkään lähti Nahi taas matkaan ja oleskeli\nmaanviljelijä Pien luona viikon verran. Saatuaan matkarahat sekä\nkehoituksen käyttää Nurmeksen etappia hän lähti uudelleen Saksaa kohti.\nTällä kerralla matka onnistui, vaikka Nahi kertoo epäilleensä melkein\njoka ihmistä, että \"tuo varmaankin aikoo minut uudelleen vangita\".\nVenäläiset sotamiehet, jotka olivat matkalla lomalle, tarjosivat\nhänelle ystävällisesti paikan ylimääräisessä junassa Kouvolaan saakka.\nPäästyään Hyrynsalmelle \"Hallan Ukon\" luokse hän jatkoi sieltä matkaa\nAarne Sihvon kanssa ja saapui leirille toukokuun 12 päivänä.\n\nSuomen jouduttua punaisten valtaan sai Nahi määräyksen yhdessä 100 muun\njääkärin kanssa lähteä viemään aseita kotimaahan. Joukko lähti Libausta\nhelmikuun 5 päivän aamuna Danzigiin. Lastattuaan laivat ohjasivat he\nhelmikuun 11 päivän iltana kohti Vaasaa, jonne he saapuivat helmikuun\n18 päivänä.\n\nSeuraavana päivänä Nahi sai määräyksen lähteä rintamalle, ja hän toimi\nsitten Satakunnan rintamalla käydyissä taisteluissa Porin rykmentin 4\nkomppanian päällikkönä Porin valtaukseen saakka.\n\nVapaussodan jälkeen siirrettiin Nahi Tammisaaren Vartiopataljoonaan.\nVänrikiksi ylennyksensä jälkeen hän haki ja sai siirron Porin\nrykmenttiin, toimien siinä ensin nuorempana upseerina ja vuodesta 1921\nlähtien 2 k.k.k:n päällikkönä.\n\nOsanotostaan vapaussotaan on jääkärikapteeni Nahi saanut IV luokan\nVapaudenristin, Vapaussodan muistomitalin sekä vuonna 1926 Suomen\nValkoisen Ruusun II luokan ritarimerkin.\n\n\n\n\nVihtori Kosola.\n\n\nKukapa meistä ei tuntisi Vihtori Kosolaa sillä hänen otteensa ovat\nosoittaneet, minkä tien hän on itselleen viitoittanut. Selväpiirteinen,\noikea suomalainen, Lapuan kruunaamaton keisari.\n\nIisakin ja Maijan poikana syntyi Kosola Ylihärmässä Kosolan talossa\nheinäkuun 10 päivänä 1884 josta hän siirtyi -- tai oikeammin\nsiirrettiin -- Lapualle nykyiseen maailmankuuluun Kosolan taloon\ntoisella ikävuodellaan.\n\nVihtori Kosola olisi nuorena antautunut lukutielle, mutta tätä haluaan\nhän ei saanut tyydyttää. Isä sanoi, ettei pojasta saisi tulla herraa,\nsillä herroilla ei ole oikeata työtahtia. Hän pelkäsi herroja, kuten\nPerttilä-vainaa Välskärin kertomuksissa. Maassa sitä on pysyttävä, ja\nsiitä otettava veto ja voima, herroittelemiset ovat turhanpäiväisiä. --\nVasta isän kuoltua pääsi nuorin Kosolan veljeksistä opiskelemaan ja\ntoimii nykyisin naapuripitäjässä \"eläintohtorina\". Kaikki sairaat on\nhoidettava, sen tietää maakunta, ja siksipä potilas tai sen asiamies\nmuitakin vinkuvaisiaan muistellen esittääkin asiansa tohtoorille, jotta\n\"Vieläköhän olisi niitä käyttämättömiä laulukirjan lehtiä?\" Ja siinä\nsaa sitten eläintohtori punnita tarkoin, tarvitaanko laululääkettä ja\nmääräyksiä.\n\nMutta Vihtori Kosola myös\n\n    \"hänpä ties, antaa muille käskyjänsä,\n    ollen vanhin veljistänsä.\"\n\nJo 15-vuotiaana sai Vihtori isänsä kuoltua ottaa talonpidon\nhartioilleen, ja nuorelta mieheltä kysyttiin aluksi paljon. Mutta\nperusta oli vankka, ja asiat alkoivat luistaa hyvin. Mutta olihan\nemäntäkin saatava taloon, ja sitä varten käveli Vihtori eräänä\nheinäkuisena poutailtana Lahdensuon taloon. Aivan asiakseen hän\nilmoitti isännälle, että \"sitä on nyt sun tyttäres kanssa puhuttu\nsellaista että mentäisiin kihloihin, jotta mitäs siihen sanot?\"\n\nLahdensuon isäntä vastasi vakaasti poutataivasta katsellen:\n\n\"Mikäpäs siinä, saatiinkos teillä tänään kuivia heiniä?\"\n\nSen enempää ei asiasta puhuttu, se oli sillä sovittu. Joko arveli\nisäntä, että \"olen minä nuo teidän kotkotuksenne jo nähnyt\", tai sitten\narveli, että sanoipa Vihtorille mitä tahansa, ottaa se kuitenkin, minkä\non päättänyt.\n\nJa niin kävi. Asianomaisten kesken tehtiin vielä lähempiä sopimuksia,\nja niin tuotiin sitten vuonna 1909 Lahdensuon Elin Kosolan emännäksi.\n\nNäin elettiin ja asuttiin Kosolan taloa entisissä merkeissä, kunnes\nmaailmansodan myllerrykset tuntuivat Lapuallakin.\n\nEräänä iltana syksyllä 1915 tuli Kosolan taloon, jossa siihen aikaan\noli myös majatalo, vanha mies, joka sanoi olleensa meijeriliitto\nMuurahaisten kokouksessa, ja koska oli vielä useampia tunteja\njunanlähtöön, poikkesi hän majataloon levähtämään. Majatalossa sattui\nsamalla kertaa olemaan koolla moniaita lapualaisia isäntämiehiä\nkeskustelemassa niitten päivien tapahtumista. Vieras näytti niihin\nerikoisemmin kiintyneen. Kautta rantain toivat lapualaiset esille\ntoivomuksensa ryssän häviöstä tarkaten samalla, minkä vaikutuksen\ntällainen puhe teki vieraaseen. Mutta puheen kuultuaan kirkastuivatkin\nvanhuksen kasvot. Hän sanoi olevansa Juho Ekola Härmästä sekä käyneensä\nvähän aikaisemmin Lapualla opettaja Mobergin puheilla tiedustelemassa,\nottaisiko hän vastaan erään asiamiestoimen. Hän ilmoitti samalla\nopettajalle, että maassa toimii eräs järjestö, jonka tarkoituksena on\nSuomen erottaminen Venäjästä asevoimin.\n\nOpettaja valitteli vanhuuttaan ja kehoitti kääntymään nuorempien\npuoleen, mainiten joitakuita nimeltä.\n\n\"Niissä asioissa minä olen tullut tänne\", lopetti Ekola.\n\nTämä esitys vaikutti sytyttävästi läsnäoleviin, kuten tulikipinä\nruutitynnyriin.\n\nSamaan aikaan lähetettiin eteläpohjalaisesta osakunnasta ylioppilaita\nkesken lukujaan ympäri maakuntaa selvittämään tätä asiaa. Niinpä\nLapuallekin saapui eräs naapuriseurakunnan ylioppilas puhumaan asiat\npuhki. Näin alkoi jääkäriliike Lapualla. Alussa työ kohdistui etupäässä\nvärväilyyn ja miesten lähettelemisiin Pohjois-Suomen etappikeskuksiin.\nTyössä noudatettiin äärimmäistä varovaisuutta, sillä pieninkin\nvaromattomuus olisi tuhonnut koko liikkeen. Tunnussanana olikin: \"Ei\nsanoin, mutta teoin.\" Kaikkia vältettiin, joiden mielipide ei ollut\nselvä. Juuri varovaisuuden takia menestyikin liike Lapualla ja muualla\nniin hyvin.\n\nNuoria miehiä alkoi salaperäisesti hävitä perheistä toisensa jälkeen,\nmikä luonnollisesti aiheutti levottomuutta perheen toisten jäsenten\nkeskuudessa. Tästä olikin seurauksena, että oli liikkeellä\nkaikennäköisiä värväystoimintaa vahingoittavia huhuja. Näitten huhujen\nsammuttamiseen tarvittiin luonnollisestikin päinvastaiseen suuntaan\nvaikuttavia huhuja. Tarvittiin oikein \"mestarivalehtelijaa\", joka siinä\nonnistuisi, mutta kaikkia löytyi värväreissä.\n\nTällaisessa hiljaisessa värväyshommassa kului aika tammikuun\nloppupuolelle 1916. Sitten tuli uutta puhtia liikkeeseen.\n\nKuten edellisestä tiedämme, oli eniten käytetty Kemin Osulan reitti\njoutunut santarmien tietoon jo tammikuulla, ja se tie siis lukossa.\nRajanylimenomahdollisuudet loppuivat miltei kokonaan tähän. Tämän tien\nkatkettua oli muutamia lapualaisiakin lähetetty matkalle, mutta nämä\njoutuivat harhailemaan Pohjois-Suomen sydänmaan kylissä alituisessa\npelossa toispaikkakuntalaisina joutua santarmikätyrien uhreiksi, sillä\nsiihen aikaan piti olla työ ja toimi tiedossa, ennenkuin nuori mies oli\notollinen matkustelemaan napapiirin maissa. Mutta lapualaiset\npärjäsivät kuitenkin takaisin kotikonnuilleen. Vasta heiltä saatiin\ntietää etappiteiden tukkeutumisesta.\n\nNyt alkoi värväreille toivoton aika. Tuntui kuin olisi ollut\nmaanpetturi lopettaessaan lupaamansa tehtävän tämän asian hyväksi.\nOnneksi ei tätä kuitenkaan kestänyt kauan.\n\nHarvoin menee Merenkurkku kokonaan jäähän. Sinä talvena tämä ihme\nnähtiin. Pakkasten yhä kiihtyessä kiinnitettiin toivo jo etukäteen\nsiihenkin mahdollisuuteen. Niin kävikin, että tiedustelija toi sanan\nMerenkurkun ylimenomahdollisuudesta. Ja taas tunsivat värvärit itsensä\nonnellisiksi saadessaan jatkaa keskeytynyttä työtään. Montakaan päivää\nei värväystä saatu toimittaa, ennenkuin aktivistien keskuksesta\nHelsingistä tuli ankara määräys, että heidän tuli ehdottomasti saada\ntietää nykyinen ylimenopaikka voidakseen uudelleen panna käyntiin\nkeskeytyneen värväysverkon. Pantiin viesti liikkeelle, jossa määrättiin\neri pitäjien aktivistit saapumaan tärkeään kokoukseen, joka pidetään\nyöllä Ylistarossa Herttuan talossa. Lähdön tuli tapahtua iltayöstä ja\njokaisen oli palattava takaisin hyvissä ajoin aamuyöstä. Kokouksessa\notettiin esille etappitien järjestäminen rajan yli Ruotsin puolelle\nMerenkurkun kautta.\n\nPitkän neuvottelun jälkeen tehtiin seuraava päätös: Värvärit ympäri\nmaan lähettävät Saksaan-menijät Lapualle ja Lapuan etappitalon hoitaja\nlähettää ne pienissä joukoissa eri asemien kautta edelleen. Että\netappitalo järjestettiin Lapualle, johtui siitä, että sinne saattoi\nsuurempikin miesjoukko häipyä herättämättä erikoisempaa huomiota. Tällä\ntavalla saadaan etappitie paremmin turvatuksi ryssän kotkalta. Miten\nmiehet lähetetään Lapualta eteenpäin, ei saa tietää yksikään muu kuin\nkokouksen osanottajat, se oli myös jokaiselle itsestään selvä. Seuraava\nkysymys oli, kuka ottaa hoitaakseen Lapuan etapin. Tämä toimi näytti\nyht'äkkiä vähän mahdottomalta kenenkään ottaa vastaan. Olihan Lapuan\netapinhoitajan nimi annettava tiedoksi värväreille ympäri Suomen, ja\ntämänsuuntaista työtä ei ryssä suopein silmin katsele, jos tietoonsa\nsaa. Ilmitulomahdollisuus oli suuri, ellei muuten, niin värvärien\nkautta. Joku ehdotti kirkonkylän majataloa etappitaloksi. Syntyi hetken\nhiljaisuus. Majatalon isäntä, joka sattui olemaan mukana, lupasi ottaa\ntoimen vastaan. Samalla päätettiin ottaa seuraava tunnusmerkki ja\ntunnussana käytäntöön: henkilön, joka värvättynä matkustaa Saksaan, on\nostettava etappitalon isännältä kahvia 25 pennin rahalla ja antaessaan\nrahan hän isännälle sanoo sen vuosiluvusta kahden viimeisen numeron\nyhteenlasketun summan. Tämän merkin esittäjät lähetetään etappitalosta\nSaksaan; muita Saksaan pyrkijöitä ei oteta huomioon.\n\nNäin alkoi Lapuan etappi toimia, ja kun Kemin reitti tammikuussa\nHeiskasen vangitsemisen jälkeen meni tukkoon, kääntyi koko liikenne\nLapualle. Suksien tekoa varten vuokrattiin puusepänverstas,\njossa parikymmentä miestä työskenteli yötä päivää. Reittinä oli\nLapua--Voltti--Oravainen--Uumaja. Isontalon Antti oli silloin Saksasta\nkotonaan käymässä, ja hän hoiteli hevoskyytejä, kun taas Lindblom, jota\nsanottiin \"merirosvoksi\", hoiteli miehet rannikolta eteenpäin.\n\nLiikenne oli suuri Lapuan majatalossa, ja luonnollisesti ryssätkin\nsaivat siitä ennen pitkää vihiä. Alkoi liikuskella epäselviä\nmatkustajia, jotka koettivat urkkia reitin ja värvärit tietoonsa.\nKerran istui joukko Saksaan-menijöitä paraikaa aterialla, kun\nhuoneeseen astui vieras mies katsellen tutkivasti pöydässä istujia.\nMiehet tästä hiukan hermostuivat, mutta emäntä sattui juuri tuomaan\nruokaa, huomasi miehen ja käsitti heti tilanteen. Hän sanoi\naterioiville miehille:\n\n\"Sitten kun olette syöneet, niin saatte lähteä puita pilkkomaan, pienet\npuut ovat kaikki lopussa.\"\n\nMiehet rauhoittuivat, urkkija nolostui ja poistui.\n\nKun tämä keino näyttäytyi turhaksi, koettivat urkkijat keksiä muita\nmenettelytapoja. Tulipa taas hiihtopukuinen mies, joka Seinäjoelta\nlähtiessään aivan aiheetta piiloutui vaunun penkin alle. Lapualle\ntultua hän hyppäsi junasta ja yritti piilottautua tavaramakasiinin\nalle. Siitä hänet luonnollisesti Saksaan menijänä poliisit vangitsivat\nja veivät vanginvartijan luo ja odottelivat sitten kotvan, ketkä\nlapualaisista nyt tulisivat miestä vapauttamaan. Lapualaiset olivatkin\njo päättäneet riistää miehen vapaaksi, mutta hänen tyhmän\nesiintymisensä takia epäilivät häntä ryssien urkkijaksi, joka hän\nolikin. Sillä kun vapauttajia ei kuulunut, niin mies päästettiin muuten\nvapaaksi, eikä hän uudelleen palannut.\n\nMutta yhä innokkaammin koettivat ryssät saada reitin ja värvärit\nselville, yhä uusia urkkijoita ilmaantui.\n\nKosolassa vietiin saapuneet miehet suurempaan huoneeseen,\nodotushuoneeseen, ja sieltä Kosola otti miehen kerrallaan tutkittavaksi\nja punnittavaksi. Siellä isäntä erotteli lampaat vuohista.\n\nEräänä päivänä helmikuussa saapui taas asemalta Kosolaan\npariinkymmeneen nouseva miesjoukko. Isäntä otti vieraat vastaan,\ntervehti oikein kädestä pitäen, kun tulija kättään ojensi. Kenellä hän\nsiinä äkkäsi sovitun 25-pennisen, heidät ohjattiin yläkerran\nhuoneisiin. Rahattomat taas osoitettiin alakerran matkustajahuoneisiin\nja \"odotushuoneeseen\". Eräs näistä rahattomista oli kuluneen näköinen\nherrasmies, joka esitti olevansa tohtori Lindénin lankomies sekä\ntiedusteli, mitä tietä päästään Saksaan. Vilho Mäki Voltista oli\nsilloin myös Kosolassa. Mies -- joka myöhemmin osoittautui olevansa\nurkkija Sodnik -- otettiin Kosolan ja Mäen yksityishuoneeseen\nkuulusteltavaksi. Periaatteena oli näet silloin, että jokainen saapuva\nmies on saatettava turvaan, eikä takaisin saa pyörtää kukaan.\n\nSodnik kertoi, että hänen mukanaan Seinäjoella on muuan saksalainen\nupseeri, joka on päässyt sotavankeudesta pakoon ja haluaisi matkustaa\nRuotsin puolelle. Mies on kuitenkin jo vanha ja kykenemätön hiihtämään,\njoten hänelle olisi hankittava hevonen. Silloin iskettiin oveen,\nhuoneeseen astui Lapuan kunnaneläinlääkäri Jukka Talvitie, ja hän\npuolestaan alkoi kuulustella Sodnikia. Omasta kohdastaan selvitti\nSodnik, että hän ei tällä kertaa vielä lähde mukaan, koska hänellä on\npieni sekatavarakauppa Helsingissä. Silloin kivahti Talvitie:\n\n\"Mikäs p--e sinä olet, joka et itse lähde!\"\n\nSodnik säpsähti ja punastui ja vähin äänin matkusti illalla Seinäjoelle\nhakemaan saksalaistaan.\n\nMutta Sodnik oli sittenkin urkkija, ja kohta annettiin Kosolan sekä\nTalvitien vangitsemismääräykset. Hän tuli vielä takaisin Kosolaan ja\nyksityishuoneessa tiedusteli uudelleen, kuinka pääsisi Saksaan. --\nSilloin oli Luoto jo vangittu, vaikka ei Kosola sitä vielä tiennyt, ja\nSodnik oli saanut selville 25-pennisen Lindénin lähettämien miesten\nkautta. Nyt olisi Sodnikilla saksalainen sotavankikin mukanaan.\n\nKosola käski matkustamaan Volttiin.\n\n\"Mitä merkkiä siellä näytetään?\" uteli edelleen Sodnik.\n\n\"Näyttäkää tuota 25-pennistä, jota tähänkin saakka olette näytellyt\",\nvastasi Kosola.\n\n\"Kenelle pitää näyttää?\"\n\n\"Kenelle vain\", vastasi Kosola, sillä hänen epäilyksensä yhä\nvahvistuivat.\n\nSen jälkeen selitti Sodnik, ettei hän uskalla olla siellä yötä, vaan\nmenee johonkin kahvilaan, sillä asemalla on joku vangittu.\n\nPoistuessaan \"odotushuoneeseen\" hymyili Sodnik merkitsevästi eräälle\nsyrjässäistujalle, jonka vuoro oli seuraava. Mies oli nimeltään Fischer\nja ilmoitti olevansa Saksaan-menijä. Hän tuntee Yrjö Könnin, ja\n25-penninen selittää asian. Hän oli Könnin kanssa jo matkalla Saksaan,\nmutta Toijalassa myöhästyi junasta.\n\nOdotushuoneessa oli paraikaa Yrjö Könnin veli Eero Könni. Kosola pyysi\nFischeriä odottamaan siksi, kunnes ehti sivuhuoneessa keskustella\nsalavihkaa Eero Könnin kanssa ja kysyä, oliko Yrjö Könniltä kadonnut\njoku toveri matkan varrella. Niin kuului tosiaan käyneen, ja siitä\nsyystä Kosola uskoi miehen oikeaksi eikä kiinnittänyt häneen enempää\nhuomiota, vaan neuvoi Jepuan reitille, jota silloin ei Lapualta käsin\nvielä oltu käytetty. Jepualla piti Fischerin kääntyä myllärin puoleen,\njoka toimittaisi edelleen. Mutta hän ei matkustanutkaan sinne enempää\nkuin Saksaan, vaan palasi kotiin ja teki ilmiannon.\n\nKun nimittäin myöhemmin Shpalernajassa luettiin pöytäkirjoja, todisti\nSodnik, että Kosola oli neuvonut _hänelle_ Jepuan reitin, vaikka, kuten\nedellisestä tiedämme, hänet oli nimenomaan määrätty Volttiin, eikä\nJepuan reittiä silloin vielä oltu avattu. Näinollen hän ei ole voinut\nkeneltäkään muulta kuin Fischeriltä saada tämän reitin tietoonsa, jota\nväitettä tukee se seikka, että hän livisti eikä matkustanutkaan.\n\nSanottu Fischer toimii nykyisin sk. rautatiepataljoonan päällikkönä.\n\nKun miehet matkustivat edelleen, seurasi Kosola junassa Sodnikin mukana\nVolttiin saadakseen varmuuden asiasta. Vaunussa oli kaksi ryssäläistä\netsivää, joille Sodnik heti Kosolan saavuttua iski merkitsevästi\nsilmää. Silloin Kosola huomasi olevansa kiipelissä.\n\nHän kulki vaunusta toiseen ja Sodnik seurasi. Kolme kilometriä Lapuan\nasemalta pohjoiseen olevassa Jänismäessä juna hiukan hidastaa kulkuaan,\nja siinä Kosola olisi voinut hypätä junasta, mutta hän päätti seurata\nmukana Kauhavalle saakka. Siellä hän tiesi aina odottelevan rivin\nraisuja hevosia. Niistä hän aikoi siepata yhden ja kiidättää sanan\nVolttiin varoittaakseen siellä olevia.\n\nAsemalle tultuaan hän hyppäsikin junasta ja meni hevosriviä kohti,\nmutta kuuli heti jäljestään askeleita ja kannuksen kilinää. Äänet\nlähenivät, junassa olleet santarmit iskivät käden olkapäälle ja\nsanoivat \"stoi\". Kosola määrättiin nousemaan junaan takaisin, vietiin\nVolttiin ja sieltä seuraavalla tavarajunalla takaisin Seinäjoelle.\nSantarmien lisäksi seurasi Sodnik kaiken aikaa mukana alituiseen\nKosolalle hokien:\n\n\"Saatana -- perkele, jos pääset karkuun\", sillä hän tiesi saaneensa\narvokkaan saaliin.\n\nIltajunalla lähdettiin Helsinkiin. Se oli Kosolan ensimmäinen\nHelsingin-matka, eikä hän koskaan ollut kuvitellut, että se tapahtuisi\nnäin juhlallisesti, oikein santarmien kanssa. Siellä kävellessä Kosola\nkyseli santarmeilta näkemiään. \"Havis-Amandan\" kohdalla kysäisi hän\nniinikään, että \"mikä se tuokin on\", mutta santarmit vain sanoivat,\njotta \"nie ponimaju\".\n\nJätämme nyt Kosolan Helsinkiin santarmien suojaan ja palaamme takaisin\nLapualle ja Volttiin.\n\n\n\n\nLapuan värvärit ja Talvitien takaa-ajo.\n\n\nSodnikin ilmiannosta vangittiin samaan aikaan kuin Kosola kolme\nmuutakin matkustajaa, jotka komennettiin Härmän asemalla junasta ja\nvietiin siellä toisen luokan odotussaliin. Tämä oli oikein tarkoitusta\nvarten järjestetty pyyntiretki, sillä santarmeja oli junassa tavallista\nenemmän.\n\nHärmässä saivat värvärit heti tiedon miesten vangitsemisesta. Isontalon\nAntti oleskeli silloin siellä komennuksella, kuten tiedämme, ja\nhärmäläiset päättivät tehdä väkirynnäkön ja vapauttaa vangit, minkä he\nehdottomasti olisivat myös tehneet. Mutta jepualaiset ilmoittivat, että\n\"ette saa hyökätä, ennenkuin mekin olemme mukana\". Luultiin näet, että\nvangit vietäisiin etelään päin illalla menevässä matkustajajunassa.\n\nMutta päivällä saapui tavarajuna, jossa oli matkustajavaunukin. Siihen\nnousivat vartijat vankeineen, ja härmäläisten yritys meni hukkaan.\nJoitakuita värväreitä nousi Lapuan asemalla junaan koettaakseen, mikäli\nmahdollista, vapauttaa vangitut, siinä kuitenkaan onnistumatta\nvähälukuisuutensa vuoksi. Vankien vaunu oli junan viimeinen, ja\nsaattajavärvärit suunnittelivat sen irroittamista junasta, vaikka\nsiitäkään yrityksestä ei tullut tarkan vartioinnin takia mitään. Näin\njatkui vankien matka edelleen kohti Helsinkiä.\n\nMutta seuraavalla aamujunalla saapui taas Sodnik useiden apulaistensa\nsekä parin virkapukuisen santarmin seurassa Lapualle. Tavallisuuden\nmukaan oli junassa useita Saksaan-menijöitä, jotka eivät tietäneet\nvaarasta mitään. Heitä oli varoitettava tavalla tai toisella.\n\nSodnik oli asettunut apulaisineen väijymään, kuka ehkä asemalla ottaisi\ntulijat huostaansa. Majatalolle ei miehiä myöskään voinut päästää.\nSiksipä muutamat värvärit alkoivat kulkea asemalla edestakaisin ja\nhokea kuuluvasti keskenään:\n\n\"Kevarin isäntä on vangittu, kevarin isäntä on vangittu.\"\n\nVähitellen alkoivat kaikki asemallaolijat toistaa samaa asiaa, ja\nmatkalle lähtijät äkkäsivät vaaran eivätkä poikenneetkaan majataloon,\nvaan hävisivät omille teilleen. He eivät uskaltaneet tiedustella\nkeltään reittiä, sillä urkkijoita oli jo mahdoton erottaa värväreistä.\nNiin eivät myöskään vastassaolevat värvärit uskaltaneet puhutella\nketään. Varoituksista huolimatta antautui Aukusti Antila keskusteluun\nerään mielestään viattomalta näyttävän nuorukaisen kanssa. Mies\ntiedusteli \"reittiä\" ja Antila lupasi hankkia tiedot seuraavaksi\naamuksi, jolloin tavattaisiin asemalla lähemmin sovitussa paikassa.\n\nMiehen luihun olemuksen vuoksi ei Antila kuitenkaan mennyt itse\nasemalle, vaan sinne lähti Nestori Lapinoja sekä toisia värväreitä.\nSeuraavana aamuna saapui mies mukanaan santarmeja, jotka ensi töikseen\nvangitsivat Lapinojan sovitulla paikalla. Mies osoittautui olevan joku\nseminaarilainen, joka oli antautunut santarmien palvelukseen. Hän\ntunsikin vastaanottajan toiseksi kuin eilen tapaamansa, ja Lapinoja\nvapautettiin heti, kun hän selitti vain sattumalta joutuneensa\npaikalle. Mutta Antila sai siitä lähtien kulkea varotellen.\n\nKosolassa toimitettiin perinpohjainen kotitarkastus isännän\nvangitsemisen jälkeen. Talon emäntä vangittiin ja vietiin vangin\npuvussa Vaasan lääninvankilaan. Eikä hänen sallittu ottaa mukaansa\nmuutaman kuukauden ikäistä tyttöään. Ryhdyttiin tarmokkaisiin\ntoimenpiteisiin, ja pääasiassa Lapuan yhteiskoulun johtajattaren,\nmaisteri Hilja Riipisen avustamana rouva Kosola pääsi kuitenkin pian\nvapaaksi takauksia vastaan sekä luvaten, ettei hän poistu\npaikkakunnalta.\n\nKun Kosolan taloa tarkastettiin, sai Lapuan silloinen nimismies Hjelt\nmääräyksen vangita myös eläinlääkärin ja tuoda hänet Kosolaan. Kosolan\ntalo oli silloin sotilaitten piirittämä; kaikki saivat tulla sinne\nvapaasti, mutta poislähtiessä pidettiin tiukka tarkastus ja tutkinto.\nEtelästä yhä saapuvilla junilla oli lapualaisia tulijoita vastassa ja\nhe estivät näitä joutumasta majataloon ryssien ketjuun ja aikaisemmin\nmainittua menettelyä noudattaen siinä onnistuivatkin.\n\nSaatuaan Talvitien vangitsemismääräyksen neuvotteli nimismies Hjelt\nmuutamien värväreiden kanssa, mitä oli tehtävä määräyksen\nkiertämiseksi, jotta voitettaisiin aikaa. Ja itse määräyksestähän apu\nlöytyikin. Siinä oli mainittu vain asianomaisen vangittavan ammatti,\nmutta ei nimeä. Paikkakunnalla sattui silloin vierailemaan Pietarsaaren\neläinlääkäri tarkastamassa armeijalle ostettavia hevosia, ja hän\nuskaltautui kokeiltavaksi. Poliisit vangitsivat hänet juhlallisesti ja\nveivät Kosolaan, mutta siellä Sodnik huomasikin olevansa väärän miehen\nkanssa tekemisissä. Hänellä oli valokuva, joka esitti Talvitien,\nKosolan ja Viitalan lähdössä Matti-kantakirjasonnilla värväämään, ja\nnyt hän huomasi saaneensa väärän miehen. Laurell vapautettiin, vaikka\nhänet kyllä myöhemmin samoista asioista vangittiin uudelleen ja\nkarkoitettiin Siperiaan. -- Valokuvan perusteella oli Sodnik kuitenkin\nsaanut poliiseilta selville Talvitien nimen.\n\nMutta sillä aikaa kuin Kosolassa ja naapuritaloissa toimitettiin\ntutkimuksia ja vartijat kulkivat maanteillä, valjastettiin Talvitien\ntalon takapihalla halkoreen eteen hevonen, siihen asettui pitkäkseen\nTalvitie, sopiva eväsnippu heiniä viskattiin peitteeksi, renkipoika\nistui kuormalle ja lähti metsästä noutamaan puita. Maantiellä kulki\nsantarmeja, mutta he eivät huomanneet kuormassa mitään epäiltävää.\n\nSeitsemän kilometrin päässä Kultin talossa nousi Talvitie reestä ja\nmääräsi rengin viemään jonkun verran puita kotiin. Kultin isäntä lähti\nviivyttelemättä kyyditsemään Talvitietä Kauhavan ja Lapuan rajoille\nOjutkankaan kylään. Kukaan ei yöllä huomannut, milloin matkustajat\nlivahtivat ohi. Jälkiä näkyi, mutta Talvitie itse oli jo jäljettömissä\n-- ainakin santarmeilta. Hän saapui juoksijaoriilla Isontalon Antin luo\nHärmään, josta he yhdessä painuivat rajan yli.\n\nTalvitiessä toimitettiin kotitarkastuksia, mutta tuloksetta, vaikka\ntutkittiin talo mitä tarkimmin aina ulkohuoneita myöten. Toimitettiin\nuseita vangitsemisia, ja silloin juuri Isontalon emäntäkin vangittiin,\nmutta kuulusteluissa ei käynyt selville muuta, kuin että santarmeja on\nvedetty taas huikeasti nenästä ja kaksi päävärväriä oli turvassa.\n\nIsontalon emäntä kuitenkin vangittiin epäiltynä värväyksestä. Kaksi\nryssää kuljetti häntä Voltin asemalle. Matkalla tuli vastaan tuttava,\njoka kysyi, jotta \"minnekkä sitä nyt matkatahan?\"\n\nIsontalon emäntä vastasi topakasti:\n\n\"Minä meen tämän ryssän kanssa naimisiin, ja tuo toinen tuloo\npuhemieheksi.\"\n\nHänet vietiin Vaasan lääninvankilaan, mutta todistuksien puutteessa\nvapautettiin jonkun päivän kuluttua.\n\nIsontalon Antti sai Ruotsissa kuulla äitinsä vangitsemisesta ja\nsuunnitteli uutta retkeä Suomeen vapauttaakseen äitinsä. Häntä\nkoeteltiin siitä estellä, koska arveltiin Isontalon emännän muutenkin\nselviytyvän. Pian tulikin tieto hänen vapauttamisestaan, ja Antti jätti\nrankaisuretkensä \"sillä kertaa\" tekemättä. -- Myöhemmin hän kyllä teki\nsellaisen -- josta koko Pohjois-Suomi puhui, mutta se retki ei kuulu\ntämän kirjan puitteisiin. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että kun\nAntti ja Koivun ilmiantajapoliisi tapasivat toisensa seuraavana talvena\npakkasiltana lähellä Koivun asemaa, niin Antti jatkoi matkaansa, mutta\npoliisi jäi paikoilleen.\n\n\n\n\nVilho Mäki.\n\n\nSiitä lähtien kun Kemin etappi joutui lukkoon, toimi kelloseppä Vilho\nMäki Voltissa innokkaana jääkäriliikkeen asianajajana. Hän oli Lapualla\nKosolan luona silloin, kun vakooja Sodnik teki sinne matkansa, joka\naiheutti monen miehen vangitsemisen.\n\nMäki ei tiennyt häntä vielä epäiltävän, vaan nukkui yönsä Kosolan luona\npalaten 29.2. aamujunalla Voltin asemalle, jossa hänet vangittiin.\nTavarajunassa hänet vietiin sitten Seinäjoelle, mistä illalla\nlähdettiin kuljettamaan Helsinkiin. Mäki joutui Katajanokalle ja sai\nsiellä istua seitsemän viikkoa. Kaksi kertaa kuulusteli Mashkevitsh\nhäntä, mutta selvyyttä ei tullut asiaan. Mashkevitsh tiedusteli, minkä\ntakia Mäki oli käynyt Lapualla, ja Mäki selitti, että entisenä\nkaljatehtaan omistajana hän oli saapunut ostamaan vanhan oluttehtaan\nkäyttöammeita.\n\n\"Tietääkö Mäki, missä hänen poikansa nyt on?\" kysyi Mashkevitsh.\n\n\"Kyllä sen pitäisi olla jossakin Ruotsin puolella.\"\n\nSitten tiedusteli Mashkevitsh, tunteeko Mäki kauppias J.E. Härmäsen\nsekä Isontalon Antin Härmästä, jotka tämä myönsikin tuntevansa.\n\n\"Tietääkö Mäki, missä Antti nyt on?\"\n\n\"Kuuleman mukaan hän on lähtenyt Amerikkaan\", vastasi Mäki, jonka\njälkeen Mashkevitsh hymyili ivallisesti.\n\n\"Onko nuoria miehiä poistunut paikkakunnalta?\" kuului seuraava kysymys.\n\n\"Siirtolaisuus on aina ollut suuri, ja varsinkin sota-aikana se on\nlisääntynyt.\"\n\nVielä tiedusteli Mashkevitsh, mitä varten Kosola oli käynyt Voltissa,\njohon Mäki vastasi hänen käyneen hevosen ostossa.\n\nHän ei ollut saanut tavata Kosolaa pidättämisensä jälkeen, mutta kerran\nlaskettiin liian paljon miehiä kävelemään pihalle samalla kertaa.\nSisäkierrossa Mäki tapasi Kosolan ja ehti kuiskata, jotta \"vastaa\nkuulustelussa tulleesi ostamaan hevosta Voltista\". Kosola kertoikin\nniin, eikä Mäki joutunut kiinni valheestaan.\n\nYlivartija Ståhlberg kävi usein lohduttamassa Mäkeä arvellen hänen,\npääsevän pian pois. Mutta aika kului, eikä poispääsystä ollut tietoa.\nMäki pyysi sitten vankilan työnjohtajalta, eikö hänellekin voitaisi\nhommata työtä, sillä joutenolo kävi yksitoikkoiseksi. Työnjohtaja\nvastasi, että annetaanhan suuremmillekin pahantekijöille työtä ja\nkysyi, mitä työtä Mäki tekee. Mäki ilmoitti olevansa kelloseppä, ja hän\nsaikin kellosepän vehkeet koppiinsa alkaen korjata kelloja, joita\nhänelle tuotiin. Vankilan seinäkellon hän sai ensi töikseen korjata, ja\nhän laittoi sen lyömään. Tästä vartija hädissään sanoi, ettei\nvankilassa saa kello lyödä, siellä pitää vallita hiljaisuus, mutta Mäki\nselitti, ettei kello tule kuntoon, ellei se saa lyödä vetoaan loppuun.\nViikon päivät se sitten ilmoitti toisillekin vangeille tuntien\nkulumisen, kunnes veto loppui.\n\nTyöstään sai Mäki muutamia markkoja palkkaa, eikä hänellä muuta rahaa\nollutkaan, sillä pidätettäessä oli häneltä ryövätty kaikki.\n\nSeitsemän viikkoa kului, sitten vartija kehoitti panemaan kamppeet\nkokoon. Mäki luuli pääsevänsä kotiin ja kysyi sitä vartijalta, joka ei\nsanonut tietävänsä muuta kuin että lähtömääräys oli annettu. Pirinen\nasui viereisessä kopissa, ja vartijan poistuttua Mäki kuiskasi seinän\nläpi: \"Jokohan sitä nyt päästään?\"\n\n\"Kyllä kait päästään, ja jos saadaan takaisin ryssien ryöväämät rahat,\nniin mennään Tampereelle ja ostetaan viiniä koko rahalla.\"\n\nRahojen saanti samoin kuin viinin ostokin lykkääntyi kuitenkin\ntuonnemmaksi, sillä kun miehet vietiin kansliaan, odotti siellä kaksi\nsantarmia, mikä ei suinkaan ollut kotiinlähdön merkki. Santarmit\nsaattoivat heidät senaatintorin nurkassa olevaan taloon (nyk.\nraastuvanoikeuden talo), siellä luovuttivat saaliinsa\nmustaolkalappuisille sotamiehille, jotka lähtivät saattamaan asemalle,\nsillä nyt oli matka Shpalernajaan.\n\nYksitoista miestä vietiin sillä kertaa, \"ja vanhin joukossa Mäki\",\nkuten hän itse sanoo runossaan. Vilho Mäki omaa nimittäin melko\nannoksen huumoria sekä taipumuksia runoilemiseen, ja matkasta hän\nlaatikin runon, jossa on 28 värssyä. Tämä runo paremmin kuin pitkät\nselostukset antaa kuvan matkasta, ja siksi se sietää tulla\njulkisuuteen. Sitä laulettiin samalla nuotilla kuin \"Härmässä häät oli\nkauhiat --\" ja hän opetti sen toisillekin. Junamatka katkesi\nhupaisammin laulaen.\n\nNäin kuuluu Mäen tekemä runo:\n\n    1.\n\n    Nyt jännityksen aikakautta elää Suomen kansa,\n    Kun Suomen poikain poluille on viritetty ansa.\n\n    2.\n\n    Neljä Voltissa vangittiin ja Lapualla kaksi,\n    Seinäjoella kuusi miestä -- niin tuli vaununlasti.\n\n    3.\n\n    Pohjoisjunaa vartottiin siellä kymmenehen asti,\n    Santarmiupseeri poikain mukaan kirjoitti matkapassin.\n\n    4.\n\n    Sitä ei meille ilmoitettu, minne matkapassi viisaa,\n    Vaan spiunit ne rinnalla virnisteli -- \"kyll pojilla\n                                         limppu piisaa.\"\n\n    5.\n\n    Santarmia oli kahdeksan ja meitä kaksitoista.\n    Kansa katsoi ihmeissään, onko Suomessa nähty moista.\n\n    6.\n\n    Kun juna saapui, niin meidät vietiin erityiseen vaunuun.\n    Siellä me pojat laulelimme sen hyvästijättölaulun.\n\n    7.\n\n    Vaunun ovet reklattiin ja akkunat peitettihin,\n    Seuraavana päivänä me tultihin Helsinkihin.\n\n    8.\n\n    Neljä autoa asemalla meitä vastas' varttoi.\n    Kummaksuen kansa siellä kulkuamme katsoi.\n\n    9.\n\n    Santarmihallitus Helsingissä oli suurenmoinen laitos,\n    Helukengät helisi, kun ryssät meitä vainos.\n\n    10.\n\n    Siellä meidät komennettiin ylimmäiseen koppiin.\n    Ensin luulin -- jokos päästiin valokuvausoppiin.\n\n    11.\n\n    Numerolappu käsivarteen ja toinen pantiin rintaan,\n    Eikä meiltä vaadittu siellä mallikortin hintaa.\n\n    12.\n\n    Sitten alkas' se valokuvaus alempata polven.\n    Yks' ei miehistä riittänny, vaan piti niitä olla kolme.\n\n    13.\n\n    Sitten sormet tervattiin ja niistä kopioitiin,\n    Että poikain sormen malli toistekin tunnettaisiin.\n\n    14.\n\n    Nyt minä luulin varmasti, että kaikki merkit on saatu.\n    Vaan yksi ryssä tuli ja pisti mun pääni päälle \"kraakun\".\n\n    15.\n\n    Sitten saimme varttoa noin puolentoista tiimaa,\n    Odottaen koska viedään Viaporihin piinaan.\n\n    16.\n\n    Santarmit tulivat sisälle ja viittasivat meille.\n    Sitten taasen lähdettihin oudommille teille.\n\n    17.\n\n    Pojat ne väliin tuumaili, jotta mikäs täs' lopuksi ottaa,\n    Vaan autot kun hetken hurisi, niin tultiin Katajanokkaan.\n\n    18.\n\n    Siellä meille aukaistiin tuo vankihuoneen portti,\n    Kruunun puku päälle pantiin ja \"nyt tämä on pojat sortti\".\n\n    19.\n\n    Se ryssä, joka meitä tutki, nälkäiseltä näytti,\n    Lakiansa meidän kanssa hyväksensä käytti.\n\n    20.\n\n    Ryssät tuumas tutkinnos', jotta tuli teistä vastus.\n    Kun sinäkin olet seisonut Voltin asemalla kädet housuntaskus'.\n\n    21.\n\n    Oli margariinia, silakkaa ja hapan leivän pala.\n    Ruokaa kyllä ostaa sais', vaan santarmit vei rahat.\n\n    22.\n\n    Tätä yksinäisyyttä kestänyt oli jo seitsemättä viikkoa.\n    Ei sallittu valtiovankien täällä paljon liikkua.\n\n    23.\n\n    Seitsemän viikon kuluttua ryssä hyväksensä näki,\n    Yksitoista poikaa ryssänmaalle, ja vanhin joukos' Mäki.\n\n    24.\n\n    Nytpä me saimme kokea tuota typerintä kohtaa,\n    Kun paljastetut sapelit meidän ympärillä hohtaa.\n\n    25.\n\n    Helsingin uljaalla asemalla seisoi vankivaunu.\n    \"Suomenlaulu\" meille lauloi hyvästijättölaulun.\n\n    26.\n\n    Ei isänmaata polkea saanut meikäläisen jalka.\n    Pietarissa uudelleen kärsimykset alkas'.\n\n    27.\n\n    Roistoja ei ollut joukossamme eikä ennen vangituita,\n    Oli kelloseppiä, kirvesmiehiä, lääkäreitä ja muita.\n\n    28.\n\n    Ei kenkään tahtonut joukossamme \"titteleitä\" kantaa.\n    Kun maisteri ja kirvesmies ne veljen kättä antaa.\n\nLaulaen siis miesten matka kului, ja aamulla saavuttiin Pietariin\nShpalernajaan, jossa heidät rekisteröitiin, tutkittiin ja\ntarkastettiin. Katajanokalta lähtiessä oli sormukset annettu takaisin,\nmutta vastaanottohuoneessa ryssät ottivat ne uudelleen, ja sille\ntielleen ne hävisivätkin. Joutotöikseen Mäki oli Katajanokalla\nvalmistanut pieniä koruesineitä messingistä, kaivertanut niihin\nlastensa nimet ja kiilloittanut. Ne varsinkin herättivät ryssien\nmielenkiintoa, kun he nähtävästi luulivat löytäneensä kultaa, ja korut\notettiin pois.\n\nMäki vietiin neljänteen kerrokseen, ja myöhemmin hän sai\nkoppitoverikseen Yrjö Nahin. Samoin joutuivat Vihtori Kosola ja Esko\nRiekki samaan selliin. Tämä tapahtui luultavasti erehdyksestä, sillä\nkun Mashkevitsh sai kuulla, että kaksi suomalaista oli joutunut yhteen,\nerotti hän heidät, ja Mäki sai seuralaisekseen ryssän, jonka vaatteissa\ntuli hevoskuormallinen täitä koppiin. Kolme päivää oli ryssä siellä,\nmutta paljon pitempi aika kului Mäeltä kopin puhdistukseen. Mäki keksi,\nettä täit olivat hanakoita tappelemaan. Hän valitsi kaksi\nrotevakasvuista, määräsi, että tuo edustaa Saksaa, tuo ryssää, pani ne\nvastakkain, ja aina tuntui lohdutukselta, kun Saksa voitti.\n\nKuulusteluihin häntä ei viety kertaakaan, ja Mäki arveli kenties\nkolmen, sitten kuuden kuukauden kuluttua pääsevänsä pois. Mutta\nvapautuksen päivää ei tullut. Joka viikko tuli ylivartija koppiin\npitämään tarkastusta, jolloin piti riisua kengätkin, ja vaatteet\npengottiin tarkoin. Kun Mäen itsekseen havittelema vapautumisen päivä\nkului eikä ovia avattu, oli se hänelle pettymys, ja hän hermostui. Kun\niljettävän näköinen, punanenäinen ylivartija seuraavan kerran taas tuli\ntarkastamaan, nakkasi Mäki kiukuissaan saappaansa hänen eteensä\nkivahtaen: \"Tuoss' on sulle, saatanan punanokka.\"\n\nRyssä tarkasteli ihmetellen saappaita, hoki itsekseen \"saatanaa\", mutta\npunanokkaa ei ymmärtänyt.\n\nAikaa tappaakseen Mäki alkoi tehdä savukelaatikoita, jota varten hänet\nsiirrettiin kolmanteen kerrokseen, koska vartijat eivät viitsineet\nkantaa tarveaineita neljänteen. Hän ansaitsi 6 kopeekkaa päivältä, ja\nkaiken kaikkiaan hän kerkisi valmistamaan niitä 60.000 kpl.\n\nMutta tulihan lopullisesti tietokin, mistä häntä syytettiin. Koppiin\ntuotiin paperi, josta tulkin kautta selvitettiin suomeksi, että häntä\nsyytetään Venäjän rikoslain kuuluisien 100 ja 102 pykälän mukaan.\nPoistuttuaan kopista jäivät ryssät tirkistelyreiästä katselemaan, minkä\nvaikutuksen tällainen tiedonanto tekisi. Mäki huomasi tämän ja kädet\nhousuntaskuissa käveli edestakaisin kopissa leveästi hymyillen. Hetken\nkuluttua ryssät nauraen poistuivat luukulta.\n\nMuuan ryssä Mäen kopin yläpuolella tuli mielenvikaiseksi, kaksi viikkoa\nhän sai siellä mellastaa, ja varsinkin öisin piti hirveätä meteliä.\nMäki koetti selittää vartijoille, että ellei hullua viedä pois, niin\nhänkin tulee hulluksi. Vartijat sanoivat sen olevan samantekevää, sillä\nhän on germanskij, saksalainen. Uudistettujen kehoitusten jälkeen\nmielenvikainen kahden viikon kuluttua hävisi, ja rauha tuli taloon.\nMäki ei ollut toisten suomalaisten kanssa yhteydessä ennenkuin sai\nviereiseensä koppiin miehen, jonka hän kävelylle mennessään huomasi\nsuomalaiseksi. Aikaisemmin oli naapurikopissa asunut mustapartainen\njuutalaisen näköinen pieni mies, mutta tämä uusi oli vaaleaverinen.\nKoppiin päästyään Mäki koputti nyrkillään seinään ja huusi: \"Oletteko\nsuomalainen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Joensuusta.\"\n\n\"Mistä syytetään?\"\n\n\"Jostakin kemikalien salakuljetuksesta.\"\n\nPuhuteltu tiedusteli sitten, mistä Mäki oli, ja saatuaan sen tietää\nkysyi, oliko Isontalon Antti tunnettu. -- Olihan se, tuttu mies. Sitten\nkysyttiin, tunteeko Mäki Vaasan etsivän komissaarion Sjöbladin sekä\netsivän Vainion. Vastasi tuntevansa heidätkin.\n\n\"Ne ovat huonoja ihmisiä\", sanoi ääni seinän takaa.\n\nPuhuttelija oli jääkäri Jussi Heiskanen, joka Jyväskylässä oli joutunut\nkiinni.\n\nKun ajattelee vankikopin yksinäisyyttä, käsittää, minkälaisen\nvirkistyksen tällainenkin keskustelu toi elämään. Mutta sitä ei\nkestänyt pitkään. Kaksi päivää jälkeen päin iskee Heiskanen taas\nnyrkillään kahdesti seinään sovitun keskustelumerkin, painaa kämmenensä\ntorveksi ja huutaa seinän läpi, että nyt on keskustelu lopetettava,\nsillä alla asuu vakoilijoita. Mäki tiedusteli, keitä he ovat, mutta\nHeiskanen vastasi vain, että \"kaikessa tapauksessa vaarallisia miehiä.\"\nHän näki sitten kävelyllä oltaessa kaksi jääkäripukuista miestä ja sai\nkuulla, että he olivat tunnetut kavaltajat Rissanen ja Tuominen. -- Sen\njälkeen ei enää huutamalla keskusteltu.\n\nKun sitten pöytäkirjoja alettiin lukea, tapasivat vangit toisensa\ntoimistossa, vaikkakin tiukasti vartioituina. Mutta suomalaisetkin\nnäyttivät tarvittaessa puolestaan, ettei heitä niin vain komennella.\nSeistiin taas rivissä komennuksen mukaan, Mäki ja Kosola rinnakkain.\nSapeliniekka vartija nykäisi Kosolaa olkapäästä ja sanoi: \"Ethän sinä\nseiso suorassa; smirnaa.\" Silloin Mäki nosti nyrkkinsä vartijalle ja\nsanoi, että \"älä perkele koske!\" Kosola oli juuri hyökkäämässä vartijan\nkimppuun, ja Mäki jo ajatteli, että nyt tapellaan. Mutta vartijat\nperääntyivät loitommas eivätkä enää rähisseet.\n\nMäki kohtasi käytävällä Jussi Väisäsen, joka ohi mennessään sanoi;\n\n\"Ei nuo ryssät voi meitä vieläkään hirttää\", -- ja taas vartija oli\nkiukkuinen.\n\nPari viikkoa myöhemmin tuotiin Mäen koppiin Pirinen. Jälleennäkemisen\nilo oli suuri, mutta miehet arvasivat tämän ryssien konnankujeeksi.\nHeitä kuunneltiin oven takana, mutta he puhuivat kuiskaamalla.\nNeljännestunnin kuluttua -- kun keskustelusta ei nähtävästi ollut\ntoivottua tulosta -- avattiin ovi, kaksi vartijaa saattoi Pirisen pois,\nja Mäki jäi taas yksinään.\n\nVallankumouksen jälkeen tuli Mäki ensimmäisten mukana Viipuriin, josta\nmaaperää tunnustellen saapui Volttiin, sillä ryssän valtaa Suomessa ei\nsilloin vielä ollut nujerrettu, ja sieti varotella joutumasta uudestaan\nvangituksi.\n\nToiminnastaan Suomen vapauden hyväksi on Vilho Mäki saanut IV luokan\nvapaudenristin ja Vapaussodan muistomitalin.\n\n\n\n\nYrjö Walfrid Forsberg.\n\n\nYrjö Forsberg toimi konttoristina Turussa maailmansodan alkaessa.\nPankkivirkailija Paul Walleniukselta -- josta sittemmin tuli\njääkärikapteeni ja kaatui vapaussodan aikana Orivedellä -- sai Forsberg\nensimmäiset tiedot jääkäriliikkeestä.\n\nVärväykseen hänellä ei aluksi ollut tilaisuutta ottaa osaa. Syksyllä\nsamana vuonna konttoristi Tyko Vesan lähtiessä Saksaan pyysi Forsberg\nsaada osallistua tähän hommaan. Sen Vesa lupasikin tehdä ja jätti\nlähtiessään Forsbergin huoleksi saksalaisen vakoilutyön, jota hän\nsiihen saakka oli hoidellut.\n\nSanotusta vakoilutyöstä Forsberg sitten vangittiin Turussa vuonna 1916\nmaaliskuun 17 ja 18 päivien välisenä yönä klo 2, jolloin santarmit,\nsärkien oven rautakangilla ja kirveillä tunkeutuivat sisään. Pidettiin\ntietysti kotitarkastus, ja siinä Forsbergia syytettiin osanotosta\njääkäriliikkeeseen.\n\nForsberg vietiin ensin Turussa Arseninkadun varrella olevaan\nkasarmivankilaan, josta hänet seuraavana päivänä iltajunalla\nsiirrettiin Viaporiin. Vietettyään siellä kuukauden päivät siirrettiin\nhänet lokakuun 1 p:nä Katajanokalle, josta kolmen viikon kuluttua tuli\nlähtö Shpalernajaan.\n\nVankilassaoloaikanaan ei Forsberg kertaakaan saanut kirjoittaa\nsukulaisilleen. Tämä oikeus otettiin häneltä siitä syystä, että hän\nViaporista lähetti virolaisen sotilaan välityksellä serkulleen kirjeen,\njonka sensuuri sattui aukaisemaan. Kirjeessä Forsberg oli pyytänyt\nserkkuaan ottamaan huostaansa hänen omaisuutensa, sillä hänen\nvangitsemisestaan ei kukaan sukulainen tiennyt -- nuorempi velikin kun\noli lähtenyt pari viikkoa aikaisemmin Saksaan.\n\nForsbergille tarjottiin kyllä kirjeoikeutta tämän jälkeen sillä\nehdolla, että hän tunnustaisi, kuka kirjeen vei, mutta sitä hän ei\nkuitenkaan tehnyt huolimatta siitä, että sinä päivänä vartiossa ollut\njoukko-osasto tuotiin hänen tarkastettavakseen, jotta hän voisi sieltä\ntuntea syntipukin.\n\nViaporissa kuulusteltiin usein ja aina yöllä, jota tapaa ryssät\nkäyttivät uhriaan hermostuttaakseen. Vuoroon luvattiin vapautta ja taas\nheti kuolemantuomiota, kun Forsberg ei sanonut tietävänsä asioista\nmitään. Sanotun kirjejupakan johdosta pääsi hän vasta elokuun lopulla\nsaunaankin, kun ryssät huomasivat, ettei hän tunnustaisi mitään.\nViaporissa oloaika oli kurjaa, sillä Forsbergille ei annettu siellä\nminkäänlaisia vuodevaatteita eikä peitettä, vaan hän sai nukkua siellä\nkovalla puulla. Sitävastoin oli Viaporin ruoka kohtalaisen hyvää.\n\nKun Forsberg siirrettiin Katajanokalle, pääsi hän ensi kerran saunaan,\nsai silloin vaihtaa myös puhtaat alusvaatteet, ja tapaus muodostui\nsuureksi juhlahetkeksi hänen vankilaelämässään.\n\nNaapureina Viaporissa oli Forsbergilla useita suomalaisia, nimittäin\nMellin, Eriksson, Lindberg, Lindblom (Nauvon kuningas ja \"Merirosvo\",\njoksi häntä santarmit sanoivat) sekä nuorempi Backberg.\n\nShpalernajassa annettiin Forsbergille alimman kerroksen siivoton ja\nkostea koppi. Terveyttä ei suinkaan lisännyt se, että eräänäkin aamuna\noli mukavuuslaitoksesta valunut puolenkymmentä senttiä vettä kopin\nlattialle.\n\nJoulun aikaan siirrettiin Forsberg ylempään kerrokseen. Kerran\ntavanmukaisella kävelyllä ollessaan hän näki edellään kulkevan\nnuoremman Backbergin veljeksistä vilkaisevan taakseen sekä pudottavan\nolkansa yli savukkeen pätkän. Päästyään kohdalle sieppasi Forsberg sen\nmaasta ja sai täten Morse-avaimen kirjoitettuna imukepaperin sisään.\nHänen kopissaan oli kyllä seinään raaputettuna useampaan paikkaan\nvenäläisten käyttämä naputusjärjestelmä, jota hän ei kuitenkaan voinut\nkäyttää hyväkseen, kun kouluajoilta muisti vain puutteellisesti\nryssänkieltä.\n\nPöytäkirjojen lukemistilaisuudet, jolloin sai tavata toisia suomalaisia\nja keskustella heidän kanssaan, muodostuivat juhlahetkiksi. Siellä\ntapasi Forsberg myös neiti Sanni Massisen, joka toimitti vangeille\nsiellä teetä ja tupakkaa sekä jätti rahaa vastaistakin teenostoa\nvarten.\n\nRuokakomento Shpalernajassa oli likaista, mutta helmikuun puolivälissä\nsai Forsberg ensimmäisen kerran ruokalähetyksen, joka sisälsi\nnäkkileipää, voita, juustoa, kananmunia, paistettua kalaa ja omenia.\n\"Tämä oli suurin juhlahetki, minkä olen eläessäni viettänyt. Olin kuin\nyhteydessä sivistyneen maailman kanssa jälleen. Samalla minulle\nilmoitettiin, että minulla oli rahaa vastakirjallani, jolla nyt sain\ntilaisuuden ostaa itselleni ruokaa ja tupakkaa.\"\n\nVapautumisestaan Forsberg kertoo seuraavaa:\n\n\"Vapautumispäivänä 12.3.17 oli meidät aamulla viety alas käytävään\noikeuteen vietäviksi tavanmukaiselle matkalle. Vähän ajan kuluttua\nmäärättiin meidät kuitenkin takaisin koppeihimme, jolloin eräs\nvanginvartija ilmoitti, että kaupungissa ammutaan. Arvasin heti, että\nse aika, josta asianajajamme, kapteeni Brynelli kerran salaa vihjasi\npari viikkoa aikaisemmin, oli tullut, ja nyt päästäisiin ehkä\nvapauteen. Tavallisen ateriani syötyäni menin vuoteeseen pitkäkseni\nodottamaan, mitä tuleman piti. Vuode oli näet päivän ajalla irroitettu\nseinästä tunnin ajaksi ruokalepoa varten. Siinä loikoillessani kuulin\nääniä ja mellastusta ulkoa, jolloin heti kiipesin ikkunaani katselemaan\nja näin joka puolella muissakin ikkunoissa olentoja ja kuulin huutoja\n'tovereille'. Sitten lähestyi ja kiihtyi elämä koppini ulkopuolella,\nkunnes yht'äkkiä ovessa oleva ruokaluukku lensi sellini lattialle.\nHetkeä myöhemmin työntyi sellini ovi auki ryskeellä, ja sisälle\nhyökkäsi joukko ihmisiä, joista eräs suuripartainen venäläinen juoksi\nkaulaani ja suuteli minua sanoen 'tavaristshiksi' ja pomiloiden\n'svabodasta'. Päästyäni käytävään näin ensimmäiseksi turkulaisen\nVuoksen, johon heti yhdyin. Alimmissa kerroksissa tapasimme toisiakin\nsuomalaisia, jotka huusivat: 'Suomalaiset kaikki Suomen asemalle',\njonne sitten lähdettiinkin. Ensimmäisenä yönä, jonka vietin\nsuomalaisten rautatieläisten talossa, heräsin kesken uniani ja pyysin\nerään samassa huoneessa olevan henkilön nipistämään minua käsivarresta\npäästäkseni varmuuteen, että tämä oli totta eikä enää vain pahaa unta.\nOltuamme muutamia päiviä Pietarissa lähdimme Suomea kohti, jossa oli\njuhlalliset vastaanotot. Matkustin Helsinkiin ja sieltä Nurmekseen,\njossa tapasin muitakin shpalernajalaisia. -- Elokuulla rupesimme\njärjestämään siellä 'vapaaehtoisia palokuntia' naapurikyliin sekä\nkuljetimme Venäjältä tulleita saksalaisia sotavankeja ja muita\npakolaisia Ruotsiin Uumajaan. Neljä eri kertaa opastin näitä henkilöitä\ntätä reittiä rajan yli ja majailin Vaasassa kirkkoherra H:n luona, joka\naina oli valmiina auttamaan meitä.\"\n\nForsberg siirtyi Nurmeksen suojeluskunnasta 1.IV.18 Kurkijoelle XI\njääkäripataljoonaan toimien siellä kanslistina. Saman pataljoonan\ntalouspäälliköksi hänet nimitettiin Viipurissa 29.V.18, toimi\nmainitussa toimessa sekä rahastonhoitajana joukko-osastoissa Tuusulassa\nja Rovaniemellä, kunnes l.X.18 siirtyi sotaväestä pois. Sen jälkeen hän\non vakinaisen ammattinsa ohessa hoitanut Vihdin suojeluskunnan\nkansliapäällikön tointa sekä useampaan otteeseen toiminut v.a.\npaikallispäällikkönä, johon virkaan hänet nimitettiin vakinaiseksi\n1.IV.25 uuden aluejaon astuttua voimaan.\n\nSodanaikaisista ansioistaan on Yrjö Forsberg saanut Vapaussodan\nmuistomitalin.\n\n\n\n\nVäinö Lindén.\n\n\nVäinö Lindén sai jo varhaisessa nuoruudessaan voimakkaan sysäyksen\naktiivisuuteen Tukholmassa ilmestyvän \"Fria ord\"-nimisen sanomalehden\nkautta. Hän oli silloin kansakoulupoika Karjalohjalla, jossa siihen\naikaan eli hurja aktivisti Oskari Kilpinen, tilanomistaja ja\nasioitsija. Hän oli mukana salaisissa aktivistihommissa sekä\nyhteistoiminnassa V. Lindénin isän ja paikkakunnan isäntämiesten\nkanssa. He olivat m.m. intohimoisia ampujia ja hankkivat aseita sekä\nluvallisin että luvattomin keinoin, samoin myös lentokirjallisuutta,\njota pikkupojat kuljettivat kylästä kylään ja talosta taloon. Tämä\ntapahtui vv. 1899-1903, siis jo ennen suurlakkoa.\n\nSitten tuli Voima-liitto. Se ulottui myös Karjalohjalle, jossa Kilpinen\noli sen asiamiehenä ja etunenässä.\n\nSuurlakon aikana normaalilyseota käydessään toimitti Lindén muitten\nmukana vartiopalvelusta ylioppilastalolla. Kun kaikki oli pimeätä ja\nsalaperäistä, vaikutti se sotaisan mielialan kohottamiseksi ja sai\nseikkailijamielen syttymään, varsinkin kun poikien tehtäväksi annettiin\nm.m. aseiden kuljetus.\n\nSuurlakon aikana pojat vetivät myös ensimmäisen kerran leijonalipun\nnormaalilyseon lipputankoon, vaikkakaan se ei saanut siellä kauan\nliehua. Tuli huhuja monenlaisia, m.m. että ryssät alkavat pommittaa\nHelsinkiä, että Vantaan silta oli räjäytetty j.n.e.\n\nTuli kesä 1914. Väinö Lindén opiskeli lääketiedettä, mutta toimi\nkesälomallaan Köyliön pitäjän Kankaanpään kylässä teknillisen\nylioppilaan Oiva Willamon kanssa nuorempana maanmittausapulaisena.\nTalon isäntä tuli kirkosta ja ilmoitti, että Saksa on julistanut sodan\nryssää vastaan. Rauman edustalla suuria meritaisteluja, Helsingin\nEspiksellä puut nurin ja kaikki ylimalkaan hujan hajan. Saksalainen oli\nmuka jo tullut Suomeen.\n\nTämä vaikutti miehiin siten, että rajojen käynti ei enää miellyttänyt,\nvaan lähdettiin heti Helsinkiin.\n\nSyyskuussa kokoontuivat sitten m.m. Lindén, Oiva Willamo ja Vilho\nSuvirinne maisteri Väinö Kokon luona Ostrobotnialla. Silloin\nsuunniteltiin suomalaisen upseerikurssin aikaansaamista Ruotsissa,\nmutta kuten entuudestaan tiedämme, raukesi tämä hanke ruotsalaisten\nvarovaisuuden takia. -- Ja kun tätä asiaa nyt jäljestäpäin ajattelee ja\npunnitsee, niin se oli Suomelle onneksi. Sillä jos meikäläinen\nupseeripolvi kasvatettiin Ruotsissa, niin se sai sieltä vaikutteita,\neritoten ruotsinkielinen aines, josta suuri osa olisi sen jälkeen\nkatsonut itseään riikinruotsalaiseksi, melkeinpä karoliiniseksi.\nNiin olisi todennäköisesti myös Ruotsi sekaantunut meidän\nvapaustaisteluumme, tehnyt sen johdosta joitakin oikeutettujakin\nvaatimuksia, ja ainakin Ahvenanmaa olisi meiltä mennyt. Kenties olisi\nkomennussanastommekin ruotsinkielinen. Mutta Ruotsi ei ymmärtänyt\netsikkoaikaansa.\n\nRuotsista toivottu apu meni siis hukkaan, mutta sitten käännyttiin\nSaksan puoleen ja vuoden 1915 alussa saatiinkin suotuisa vastaus. --\nYlioppilaita ja \"intelligenssia\" otetaan sinne kolmen kuukauden\nupseerikurssille.\n\nAllekirjoittanut ei silloin enää ollut ylioppilas, vaan kuului sitten\nnähtävästi siihen toiseen kategoriaan, koskapa Lindén, Willamo,\nSuvirinne y.m. lähettivät hänelle sähkösanoman Pielisjärvelle,\nkehoittaen heti saapumaan Helsinkiin, kuten kirjassa \"Herrana ja\nHeittiönä\" sivulla 13 on lähemmin kerrottu.\n\nKoska Lindén juuri lopetteli opintojaan, ei hän lähtenyt toisten\nmatkaan, vaan jäi edelleen Helsinkiin opiskelemaan, mutta otti osalleen\nsangen vaarallisen työn, nimittäin miesten värväämisen.\n\nKesäaikana oli värväystyö lamassa, mutta kun suomalaisjoukko\nLockstedtin leirillä syyskuussa korotettiin jääkäripataljoonaksi ja\nsaksalaiset olivat päättäneet laajentaa sen rykmentin vahvuiseksi, sai\nvärväys uutta vauhtia. Nyt ei kaivattu enää ainoastaan ylioppilaita,\nvaan myös maataviljelevää väestöä sekä työmiehiä -- toisin sanoen \"mies\nkuin mies\".\n\nTämän jälkeen annettiin värväreille määräys ryhtyä nopeaan toimintaan.\nSyksyn kuluessa lähetti m.m. Lindén koko joukon miehiä: Valtimon,\nHirvisen, Kareliin, Kotivuoren, Heinosen, veljensä Ville Lindénin y.m.\n-- Ville Lindén kertoo m.m., että hänellä oli painava kapsäkki\nSuvirinteelle ja Villamolle Helsingistä, ja hän oli sortua matkalle\nriepottaessaan sitä 40 kilometriä Kemistä Haaparantaan. Kun hän siellä\nsitten kyseli, missä tapaisi Suvirinteen, kävi selville, että etsimänsä\nmies olikin ollut oppaana ja liuhkaissut edellä ilman pakaasia, vaikkei\nLindén paksun parran alta aluksi ollut tuntenut häntä.\n\nLindénin lähettämät miehet pääsivät onnellisesti perille tammikuuhun\nsaakka, mutta sitten tuli pysähdys. Kemin reitti meni äkkiä tukkoon\nOsulan Heiskasen vangitsemisen johdosta 20.I.16. Läpi linjan\nlähetettiin tieto värväreille reitin katkeamisesta toistaiseksi, mutta\nennenkuin Lindén kerkesi saada tiedon tästä, oli jo viisi hänen\nvärväämäänsä miestä matkalla Kemiin. Nämä miehet olivat Luoto, Puisto,\nTuominen, Lönnqvist ja Dahlstedt Karjalohjalta sekä Nieminen\nSammatista.\n\nKun Kemissä Osulan Heiskanen oli vangittu ja \"Pastori\" -- Arvi Hällfors\n-- santarmeja paossa poissa eikä oppaita tavattavissa, eivät miehet\nrahattomina kyenneet yksin jatkamaan matkaansa, vaan palasivat Ouluun,\njossa he kääntyivät sikäläisen etappimiehen Esko Riekin puoleen,\nPyytäen ohjeita ja matkarahoja voidakseen päästä perille. Riekki\nkuitenkin katsoi parhaaksi palauttaa pojat takaisin kotiseudulleen\nsiksi, kunnes uusi reitti oli avattu.\n\nEräässä kokouksessa syksyllä 1915 oli Kai Donner kysynyt Lindéniltä,\ntunsiko tämä mahdollisesti joitakin palokuntalaisia. Tällöin Lindén\nmuisti, että Kallion palokunnassa palveli Karjalohjalta kotoisin oleva\nNiilo Jernvall. Donner ilmoitti sopineensa palomestarin kanssa, että\nmikäli jotkut palokuntalaiset haluavat päästä kesken sitoumustaan\nvapaiksi lähteäkseen Saksaan, niin siihen suostutaan. Siksi kehoitti\nDonner värväämään juuri näitä miehiä, koska he olivat valikoitua\nainesta ja tavallaan jo koulutettua väkeä.\n\nLindén meni tapaamaan Jernvallia, joka suostui rupeamaan värväriksi ja\nolisi itsekin ollut halukas lähtemään, mutta pelkäsi siitä koituvan\nikävyyksiä isälleen, joka oli poliisi.\n\nJonkin ajan kuluttua ilmoitti Jernvall Lindénille, että hänellä olisi\nkaksi miestä valmiina lähtemään sekä jonkin ajan kuluttua taas kaksi.\nKaksi lähtijöistä oli nimeltään Hytönen ja Hämäläinen, toisten nimiä ei\nLindén enää muista.\n\nTämä tapahtui juuri siihen aikaan, kun Kemin reitti oli mennyt tukkoon\nja Riekki palauttanut Oulusta aikaisemmin mainitut viisi miestä, eikä\nmiehiä siis voitu lähettää matkalle, vaan piti jäädä odottamaan.\n\nHelmikuussa tuli sitten tieto, että uusi reitti on avattu\nSeinäjoki--Vaasa--Uumaja. Lapuan majatalosta piti käydä saamassa\nlähemmät matkaohjeet. Silloin lähti koko Lindénin värväämä joukko\nuudelleen matkalle, heidän mukanaan palokuntalaiset. Ennen lähtöä tuli\nLuoto Lindénin luo, ilmoitti tavanneensa Jernvallin, joka oli sanonut,\nettä yksi näistä hänen miehistään -- Hämäläinen tai Hytönen -- halusi\nottaa mukaansa myös serkkunsa Laamasen, joka tosin ei ollut\npalokuntalaisia, mutta lähtisi kuitenkin. Lindén epäili jo alunperin\nmiestä, vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta antoi kuitenkin\nmatkarahat kahdelle. Miehet lähtivät sitten matkalle ja täydessä\nluottamuksessa kertoivat asiat keskenään selviksi. He pääsivät\nSeinäjoelle, josta Luoto matkusti Lapualle Kosolaan saamaan lähempiä\nohjeita. Hänen palattuaan vangittiin koko joukko, ja nyt näyttäytyi,\nettä Laamanen oli lähtenyt mukaan santarmien urkkijana.\n\nHeidät vietiin Helsinkiin kuulusteltaviksi. Ensimmäisinä kuulusteltiin\nLaamanen ja Hytönen yhdessä, toiset saivat odottaa etuhuoneessa. Jonkin\najan kuluttua tulivat Hytönen ja Laamanen kuulusteluhuoneesta,\nnäyttivät matkatovereilleen sadan markan setelirahaa ja pistoolia\nsanoen, että nämä saatte tekin ja pääsette vapaiksi, jos vain puhutte\nkaikki. Jotkut pojista antoivat pettää itsensä ja kertoivat mitä\ntiesivät, varsinkin kun heille ilmoitettiin, että Lindén on jo kiinni\nja hirtetty.\n\nSatamarkkanen ja pistooli samoinkuin vapauskin jäivät kuitenkin\nkaukaiseksi haaveeksi, sillä miesten matka johti Shpalernajaan, ja\nsieltä he pääsivät vasta paljon kovia koettuaan Venäjän\nvallankumouksessa vapaiksi.\n\nDahlstedt Karjalohjalta. Vangittiin Saksaan mennessään Seinäjoella.\nKuoli keuhkotautiin 1921.\n\n_Väinö Lindén_ kertoo itse toiminnastaan seuraavaa:\n\nSenjälkeen kuin ryssät vuoden 1915 lopulla nähtävästi\nLiisankadun-toimiston paljastumisen sekä aikaisemmin mainittujen\nvangitsemisten kautta olivat onnistuneet saamaan päteviä todistuksia\njääkäriliikkeen toiminnasta, alkoi \"värvärin\" elämä Helsingissä käydä\njännittäväksi. Urkkijoita liikkui kaikkialla. Erikoisesti olivat nämä\nhämäräperäiset henkilöt liikkeellä iltaisin, jolloin katuliikenne sekä\nravintola- ja kahvilaelämä oli vilkkain. Tämän ammattikunnan\nmuodostivat enemmän tai vähemmän silmiinpistävät tyypit, jotka ennen\npitkää oppi erottamaan kunniallisista ihmisistä. Suuremmissa\nravintoloissa ja kahviloissa saattoi muutamien päivien havaintojen\nperusteella miltei erehtymättömästi erottaa tällaisen vakituisen\nkundin, joka ensi näkemältä näytti syvästi kiintyneen sanomalehteensä,\nmutta itse asiassa oli aina korvat hörössä ja sijoittuneena sellaiseen\npaikkaan, josta voi pitää silmällä ovea, loi salaa vaanien katseensa\njokaiseen tulijaan. Ulkona työskennellessään urkkijat näkyivät\nkuljeskelevan \"parittain kuin Lönngrenin pirut\". Espiksellä ja\nAleksilla he saattoivat röyhkeästi askel askelelta seurata epäilemiään\nkansalaisia.\n\nTammikuun puolivälissä 1916 huomasin, että asuntoani\nKasvitieteellisessä puutarhassa oli alettu säännöllisesti pitää\nsilmällä. Sekä Kaisaniemen että Unioninkadun ja Töölön lahden puolella\nkulkivat säännöllisesti samat mustat miehet. Oli selvää, että minut oli\nannettu ilmi, mutta silloin en vielä arvannut, miltä taholta. Epäilin\nerästä Erdman-nimistä veijaria, jonka muuan toverini -- nyttemmin\nkuollut tohtori Kymelä -- oli värvännyt. Tämä herra, alkujaan\nlahtelaisia, oli tunnettu urheilijauimari y.m. ja esiintyi eleganttina\nmaailmanmiehenä, tyynenä, itsetietoisena ja varmana, kerskuen laajoilla\ntuttavuuksillaan. Hän oli itse halukas lähtemään Saksaan niin pian kuin\noli saanut kerätyksi mukaansa luotettavimmat toverinsa. Tässä\ntarkoituksessa hän teki useampia matkoja maaseudulle palaten aina\njonkin päivän kuluttua takaisin ilmoittaen värvänneensä milloin\nmitenkin monta miestä, jotka hän veisi mukanaan. Muun muassa hän otti\ntehtäväkseen järjestää uuden etappitien Raumalta Tukholmaan ja teki\nmyös tässä tarkoituksessa näennäisen matkan. Olin alunperin epäillyt\nmiestä lurjukseksi, mutta Kymelän ja eräitten muitten -- jotka tunsivat\nhänet kouluajoilta -- vakuuttelujen perusteella luotin häneen jonkin\naikaa. Parin viikon kuluttua olin täysin selvillä siitä, että E. oli\novela veijari. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt käydä kerran\nluonani ja myös kerran Yrjö Ruuthin luona, jotapaitsi olin pari kertaa\ntavannut hänet ravintola Centralissa. Viimeisen kerran tavatessamme\npiti hänen lähteä seuraavana päivänä miehineen matkalle Rauman kautta.\nSeuraavana iltana näin hänet kuitenkin Aleksanterinkadulla erään naisen\nseurassa, ja kun hän ei sattunut huomaamaan minua, lähdin varovaisesti\nseuraamaan häntä. Jonkin aikaa käveltyään hän naisensa kanssa poikkesi\nSupposen matkailijakotiin Hakasalmenkadun varrella. Hetkistä myöhemmin\nmenin minäkin sinne matkamiehenä tiedustelemaan huonetta ja silloin\nsain selville, että mies oli jo lähes parin viikon ajan asunut siellä\n\"rouvansa\" kanssa.\n\nKerrottuani havainnoistani esimiehilleni syntyi luonnollisesti suuri\nlevottomuus, sain ansaitut nuhteet herkkäuskoisuudestani, raivosin\nvuorostani K:lle ja aloin miettiä, miten selviytyä tilanteesta.\nKaikkien jyrkkä mielipide oli, että mies on pakolla vietävä Saksaan tai\n-- jos hän kieltäytyisi lähtemästä -- tavalla tai toisella \"tehtävä\nvaarattomaksi\". Niinpä seuraavana päivänä laittauduin matkakuntoon,\nlähetin Kymelän mainitsemaani matkailijakotiin ottamaan selvää, vieläkö\nmiehemme majaili siellä -- tuloksella, että se kettu oli livistänyt\ntiehensä. Onnistuin seuraavana päivänä saamaan selville, että hän oli\nsiirtynyt Keravan Matkailijakotiin. Matkustin viipymättä sinne, mutta\nsieltäkin oli pariskunta jo ehtinyt luikkia matkoihinsa. Jotenkin hän\nlienee saanut tietoonsa, että häntä ajettiin takaa. Sen tien hän\nhävisi, enkä ole myöhemminkään herraa tavannut. Todennäköistä on, etten\nvoisi häntä enää tunteakaan.\n\nKapinan jälkeen kuulin, että samanniminen mies oli ollut mukana\nvalkoisessa armeijassa ja vielä sodan jälkeenkin eräässä\njoukko-osastossa puijaamassa tovereittensa rahoja. Ilmeisesti mies ei\nollut santarmien palveluksessa. Meiltä hän onnistui houkuttelemaan\nlähes parituhatta markkaa. Vaadin Kymelän suorittamaan\njääkäriliikkeelle takaisin tämän summan, mutta se oli mahdotonta, sillä\nhän oli aivan varaton ja hamasta koulupojasta asti opiskellut\nlainarahoilla. Ikävintä tässä tapauksessa oli kuitenkin se, että sen\njälkeen elimme alituisessa levottomuudessa. Tämänluontoisia tapauksia\nsattui muuten toisiakin. Niinpä juuri mainitsemani Kymelän kautta\nannoin matkarahat eräälle tamperelaiselle ylioppilaalle, joka ilmoitti\nvarmasti matkustavansa, mutta menomatkallaan poikkesi kotiinsa, jossa\nmatka jyrkästi keskeytyi. Matkarahat sain kyllä takaisin, mutta\nmiekkonen oli saanut tietää, mitä oli tekeillä, tunsi matkareitin\nj.n.e. ja ylvästeli humalapäissään salaisuuksillaan ravintoloissakin.\nVarsin tavallista oli, että moni nuorukainen oli intoa ja tulta täynnä,\nmutta vanhemmat pitivät asiaa mahdottomana. Oli valittava joko\nkuuliaisen lapsen tottelevaisuus tai karata kotoa. Niinpä katsoikin\nmoni olevan pakon lähteä Suomesta vähin äänin karkuteille. Katkera teko\npuolin sekä toisin. Mikä oli oikein? Siitä en tohdi jyrkästi väittää\nniin enkä näin. Nykyjään olen jo taipuvainen sanomaan, että vanhempien\ntahtoa oli kunkin seurattava.\n\nEdellämainittu Erdman ei siis lopultakaan ollut minua antanut ilmi,\nkuten alussa luulin, kun huomasin minua vakoiltavan. Sen oli tehnyt,\nkuten sittemmin selvisi, erään toisen apulaiseni, palokuntalaisen N.\nJernvallin värväämä palosotilas Kallion palokunnasta. Hyvin kuvaavaa\non, ettei yksikään niistä monista kymmenistä, joille itse puhuin\nasiasta (kaikkiaan oli värväämiäni miehiä noin 80, vaikka ainoastaan n.\n30 ehti matkustaa, ennenkuin etappitiet menivät epäkuntoon ja itse\njouduin kiinni) tehnyt ilmiantoa. Tämä johtui siitä, että omalta\nosaltani olin perin varovainen. En puhunut asiasta kenellekään, jonka\nkanssa en ollut läheinen tuttava, useimmiten jo aivan lapsuudesta asti.\nSitävastoin, kun käytin jotakin tuttavaani välittäjänä ja nämä\nvärväsivät miehiä, jotka eivät tunteneet minua, oli aina vaara\ntarjolla. Loppujen lopuksi -- puolentoista vuoden toiminnan jälkeen --\naiheutui onnettomuus, kuitenkin ensi sijassa siitä, että etappi ei\ntoiminut. Matkareitti Oulu--Kemi--Haaparanta meni tukkoon, miehet\nlähetettiin takaisin pohjan periltä, heidän oli pakko odotella toista\nkuukautta toimettomina, he kuluttivat varansa, joutuivat puutteeseen,\nkatkeroituivat ja sadattelivat, pitäen ilmeisesti narripelinä koko\nhommaa. Uuden eteläisemmän reitin Seinäjoki--Lapua--Vöyri--Uumaja\ntultua kuntoon helmikuun loppupuolella 1916 joutui heti ensimmäinen\nuudelleen matkaan lähtenyt ryhmä Seinäjoella kiinni mainitun\npalokuntalaisen kavaltamana. Kuitenkin uskon, että jos ne neljä\npalokuntalaista, jotka Jernvall oli Kallion palokunnasta värvännyt,\nolisivat päässeet lähtemään heti tammikuussa, ennenkuin ehtivät\nlevitellä salaisuuttaan, niin olisivat hekin ensimmäisen innostuksen\nvallassa matkustaneet, vieläpä Hytönenkin, joka sittemmin johdatti\nserkkunsa (?) Laamasen -- kaiken todennäköisyyden mukaan vakituinen\nsantarmiagentti -- Jernvallin kautta miesteni jäljille.\n\nNiin pian kuin olin huomannut asuntoani pidettävän silmällä en enää\nnukkunut yhtään yötä kotona, vaan elelin \"kiinalaisena\" jonkun toverini\nasunnossa useimmiten amanuenssien luona milloin milläkin klinikalla,\ntavallisimmin Ullanlinnan kylpylaitoksessa tai Vanhalla klinikalla.\nTammikuun loppupuolella tapasin eräänä iltana ylioppilastalolla Yrjö\nRuuthin, jota hänen kertomansa mukaan jo pitemmän ajan oli vakoiltu.\nVaromatonta kyllä saatoin häntä ensin U.S:n toimitukseen ja sitten\nhänen asuntoonsa Kirkkokadulle. Tällöin huomasin aivan selvästi, että\nmeitä seurattiin. Koko matkan Aleksanterinkadulla kulki kaksi miestä\naivan kintereillämme, ja kun yliopiston kohdalla äkkiä pyörsimme\nympäri, olimme suorastaan törmätä heihin. Kun pilkallisesti kehoitin\nnäitä herroja vuorostaan kulkemaan edellä, luikkivat he tiehensä, mutta\njo Akateemisen kirjakaupan kohdalla he olivat jälleen takanamme. Vielä\nkerran käveltyämme Aleksanterinkadun edestakaisin erosimme muistaakseni\nnoin kello 21 tienoissa Kirkkokadulla. Sanottuani hyvästi Yrjö\nRuuthille hänen paraatiovellaan ja käännyttyäni menemään Vanhalle\nklinikalle päin huomasin Säätytalon puiston puoleisen nurkan takana\npiilevän pari miestä, ilmeisesti samat, jotka olivat aikaisemmin meitä\nseuranneet. Päättäen suorastaan haastaa riitaa lähdin ajamaan takaa\nurkkijoita, jotka kiireesti poistuivat puiston lävitse Rauhankadulle ja\nedelleen Mariankadulle, jossa he pujahtivat sisään eräästä\nporttikäytävästä paukauttaen oven lukkoon jäljessään. (Ehkä kylläkin\nlapsellista kuljin siihen aikaan aina aseistettuna, jopa nukuinkin\npistooli tyynyn alla. Itse asiassa oli tietysti hyvin vähän\nmahdollisuuksia pelastautua sellaisesta pesästä kuin Helsinki, mutta\nsittenkin tuntui ikäänkuin turvallisemmalta, varsinkin jos ehkä olisi\nsattunut onnistumaan livistää pois kaupungista.) -- Miesten kadottua\nriensin kiertoteitse Vanhalle klinikalle yöksi. Kun seuraavana aamuna\npikimmältään pistäysin asunnossani, sain kauhukseni kuulla herrasväki\nRuuthin palvelijattaren käyneen sanomassa, että Yrjö Ruuth oli yöllä\nvangittu. Päätin kiireesti paeta Helsingistä, mutta kun en siihen\nsaakka ollut koskaan huomannut, että minua olisi seurattu -- huolimatta\nsiitä, että asuntoani vartioitiin -- otaksuin, että urkkijat eivät\nminua tunteneet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin heti jättänyt\nasuntoni havaittuani sitä pidettävän silmällä. -- Vartiointia oli\nmahdoton suorittaa huomaamatta syystä, että ympäristö oli joka taholle\navoin. Lisäksi kulki kasvitieteellisessä puutarhassa aina runsaasti\nopiskelijoita, joten ei ollut helppoa kiinnittää erikoista huomiota\nminuun, joskin siellä miltei säännöllisesti kerran päivässä pistäysin\ntiedustelemassa. Usein lähetin myös jonkun toverini, puhelimeen en\nuskaltanut luottaa.\n\nOlin juuri aloittanut palveluskauteni synnytyslaitoksella ja ajattelin\nvoivani uskaltaa sitä toistaiseksi jatkaa. Sitäpaitsi oli välttämätöntä\nsaada värväämäni miehet (kaikkiaan n. 50) matkaan niin pian kuin tulisi\ntieto uudesta reitistä, jäin siis edelleen kaupunkiin. Kaikki\nvälttämättömät tavarani olivat synnytyslaitoksella kandidaattien\nhuoneessa, jossa myös saatoin asua aina, kun se nelimiehinen ryhmä,\njohon kuuluin, oli siellä päivystämässä viikon erällään.\n\nMeni onnellisesti muutamia päiviä. Mutta sitten eräänä iltana, kun olin\nkäynyt asunnossani noutamassa joitakin tarpeita ja tullessani pistäysin\nWilhelmsin apteekkiin Mikon- ja Aleksanterinkadun kulmassa ostamaan\nitselleni natr. salicyyliä, jota sairastamani nivelreumatismin tähden\nminun oli pakko säännöllisesti nauttia, tulin odotellessani\nvilkaisseeksi ikkunasta ulos ja huomasin, kuinka kaksi miestä kadulla\nkulkien piti ikkunoitten läpi minua silmällä milloin Mikon-, milloin\nAleksanterinkadun puolelta. Uskoen, ettei minua ainakaan kadulla\nyritetä vangita, lähdin ulos pulverit saatuani, kävelin Mikonkatua\nsilloiseen Elannon kahvilaan Hallituskadun kohdalla, istuuduin oven\nlähellä olevaan pöytään ja tilasin pari omenapiirakkaa. Heti jälkeeni\ntulivat miehetkin kahvilaan ja istuutuivat aivan viereiseen pöytään\npäällysvaatteissaan tilaamatta mitään. Saatuani piirakat aloin\nrauhallisesti syödä ja samalla huomasin, kuinka minua vartioivat miehet\ntekivät merkkejä eräälle kolmannelle samassa huoneessa peremmällä\nistuvalle miehelle. Toisen piirakan syötyäni nousin ja menin\npuhelimeen, josta soitin Ruoholahdenkadulla asuvalle ylioppilas,\nnyttemmin lääket. lisensiaatti Jalo Saariselle pyytäen saada tulla\nhänen kotiinsa yöksi. Palattuani söin toisen piirakan miesten yhä\nistuessa vastapäätä tuijottamassa julkeasti minuun. Aterioituani nousin\ntyynesti ja lähdin kävelemään Korkeavuorenkadulle päin. Miehetkin\ntulivat ulos aivan jäljessäni, ja kahvilan ulkopuolella liittyi heihin\nvielä kolme muuta. Tällöin otaksuin, että minut sittenkin aiottiin\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pidättää. Riensin miltei\njuoksujalkaa vanhan pasaasin lävitse Espikselle, sen poikki\nErottajalle, sieltä edelleen Ludvigin-, Korkeavuoren-, Rikhardin-,\nKasarmin-, Pikku Roopertinkadun kautta synnytyslaitokselle. Viimeisen\nvilauksen takaa-ajajistani näin kääntyessäni Kasarminkadulta\nRoopertinkadulle. Uskon heidän eksyneen jäljiltäni kulkiessani erään\ntalon pihamaan lävitse Ullanlinnankadulle.\n\nSynnytyslaitokselle tultuani vaihdoin kandidaatti Kymelän kanssa\npalttoota ja lakkia. Otin käsilaukkuni ja riensin jälleen ulos.\nKatolisen kirkon luona nousin ajuriin ja ajoin Merikadun kautta\nkiertäen Ruoholahteen, jossa minut mainitsemassani perheessä otettiin\nystävällisesti vastaan. Kerroin lyhyesti, mistä oli kysymys. Jättäen\nmainitsematta takaa-ajosta koetin selittää, ettei mitään vaaraa ollut,\nmutta pidin varovaisempana olla nukkumatta asunnossani, jota epäilin\nvartioitavan. Lienen kuitenkin aiheuttanut unettoman yön\nisäntäväelleni. Itse en osannut unta ajatellakaan, mietin vain, miten\nlähtisin kaupungista. Aamulla sovimme sitten niin, että Jalo Saarinen\nkävi noutamassa asunnostani sukset ja hiihtotamineet, jotka\nonnellisesti saatiinkin. Pukeuduin hiihtoasuun ja lähdin muina miehinä\nhiihtämään Huopalahden asemalle. Saarinen taas otti matkatavarani,\nnousi Helsingin asemalla Karjalle menevään junaan, johon myös minä\nHuopalahdessa sijoituin. Emme olleet toisiamme tuntevinamme, joskin\nistuimme samassa vaunussa. Karjan majatalossa joimme kaikessa rauhassa\naamukahvit saattajani odotellessa junanlähtöä Helsinkiin, samalla kuin\nminä pyysin puhelimitse kotoani lähettämään hevosen minua noutamaan.\nMatka oli pari penikulmaa, ja hiihtäen en voinut kuljettaa tavaroitani.\n\nHeti kun olin päässyt pois Helsingistä, tunsin itseni täysin\nturvalliseksi, mutta Jalo Gabriel, joka sillä kertaa toimi hyvänä\nenkelinäni, on usein kertonut, että matka sittenkin oli hänestä\nikäänkuin jännittävä.\n\nYhden viikon jaksoin pysyä kotona, sitten tuntui olo sietämättömältä.\nKaikki yhteydet olivat katkenneet. Puhelinta en tohtinut käyttää.\nVärväämäni nuorukaiset olivat jääneet oman onnensa nojaan tietämättä\nlainkaan kenen puoleen kääntyä. Päätin palata takaisin Helsinkiin siinä\nheikossa toivossa, että minua kenties oli heretty etsimästä. Niinpä\nsitten jälleen ilmestyin tähän \"syntiseen kylään\" ja aloin opiskella ja\ntiedustella, millä kannalla \"liikkeen\" asiat olivat. Teinpä vielä Harry\nBrotheruksen kanssa yhden värväysmatkan Vihtiinkin. -- Junalla Selkiin\nja sieltä suksilla edelleen; Boijer-Spoofin kartanossa oltiin yötä,\npalattiin sieltä Nummelaan ja junalla Karjan kautta Helsinkiin.\nTuloksena retkestä oli yksi jääkäri, ja totesimme, että kaikki kansa,\netenkin vanhat ja viisaat, olivat kauhuissaan meidän hommistamme. Ehkä\nei aivan syyttäkään.\n\nSiltä matkalta jäivät sukseni matkatavaratoimistoon ja häipyivät sille\ntielleen, kun en tullut niitä heti noutaneeksi, ja pian sen jälkeen\njouduin kiinni. Se oli vahinko. Ne olivat harvinaisen hyvät sukset,\nitsensä hiihtoveteraani Räsäsen \"koulaamat\" ja muutenkin mielestäni\nikäänkuin historialliset. Kuljin murheellisena monta päivää, kun\nShpalernajasta palattuani seuraavan vuoden maaliskuussa en enää voinut\nsaada niitä takaisin.\n\nHelmikuun puolivälissä sitten sain Sven Donnerin kautta tiedon uudesta\nreitistä. Pojat suoriutuivat jälleen matkaan; ensimmäinen ryhmä\nmuistaakseni 18 tai 19 p:nä helmikuuta mutta, kuten sanottu, meidät oli\nsilloin jo kavallettu, myyty ryssälle. -- Tahtoisin uskoa sen\ntapahtuneen enemmän kavaltajan tyhmyydestä -- kansansa historian\ntuntemuksen puutteesta -- kuin pelkästä luonteettomuudesta. Junassa,\njossa mieheni matkustivat, oli varmaankin -- Hytöstä ja Laamasta\nlukuunottamatta -- kokonainen lauma valepukuisia santarmeja. Noille\nkatalille pettureille, kuvitelluille kunnon tovereille, joilla piti\nolla sama ihana unelma ja sama korkea päämäärä, puhelivat\nnuorukaiset täysin luottavaisina aikaisemmat retkensä ja nykyisen\nmatkasuunnitelmansa.\n\nLopputulos oli selvä, ennemmin tai myöhemmin piti tuollaisessa laajassa\nyrityksessä niin käydä. Ihme oli mielestäni se, että siihen meni\npuolitoista vuotta.\n\nLindén tiesi siis olevansa paljastettu ja helmikuun 21 päivänä hän\npäätti matkustaa pohjoista kohti. Hän odotti synnytyslaitoksella\npäivystäjänhuoneessa iltaan saakka, sitten kellon yhdeksää lyödessä\nveti päällystakin ylleen, otti käsilaukun käteensä, sanoi tovereilleen\nhyvästit ja kääntyi ovella mennäkseen. Mutta silloin ovi avattiinkin\nulkoapäin ja suuri santarmi ilmestyi ensimmäisenä ovelle, hänen\njäljessään käytävässä kolmattakymmentä henkeä toisia santarmeja,\npoliiseja, apulaisia, kielenkääntäjiä, köydenkantajia ja\nteloittajia -- -- --\n\nSantarmi kysyi ensin jokaiselta: \"Mikä on nimi?\" Ja Lindén puolestaan\nesitteli itsensä Leppäseksi. Sitten kysyi santarmi: \"Missä on Ljindén?\"\nAsianomainen oli juuri aikeissa selittää, että \"Ljindén\" on toisessa\nrakennuksessa ja pyysi päästä häntä noutamaan, mutta erään\nkanssatoverin -- hän on nyt jo kuollut -- esiintyminen saattoi ehkä\nantaa santarmille osviitan. Sillä Lindénin nimeä mainittaessa hätkähti\nhän ja -- aivan vaistomaisesti -- katsahti Lindéniin. Sen huomasi\nsantarmin tarkka silmä ja asianomaiseen kääntyen hän sanoi: \"Te se\nolette.\"\n\nSitä ei voinut enää kieltää.\n\nMutta Lindén sanoo, että vaikkapa hän olisi vielä siitä pulmasta\npäässyt toiseen rakennukseen ja sillä välin livistänyt, niin hän\nei olisi sittenkään päässyt pitemmälle kuin kadulle. Sillä\nsynnytyslaitokselta lähtiessään hän huomasi koko tämän Neitsytpolun\nkorttelin piiritetyksi.\n\nAjettiin komeasti kruunun autolla, Lindén keskellä, santarmit joka\npääilmansuunnassa ja ratsumestari Iljin ryhmänjohtajana. Ajettiin\nVuorimiehenkatua Länsirantaa Kauppatorille ja sieltä käännyttiin\nPunanotkonkadulle santarmihallitukseen.\n\nSiellä hänet vietiin ensin vinttikerroksen torniin, jossa otettiin 6\neri valokuvaa. Tavallisesti otettiin vain kolme, mutta Lindén koetti\nteeskennellä hermostunutta, väänteli naamalihaksiaan kaikkiin\nmahdollisiin asentoihin. Valokuvaaja koetti selittää, että nyt täytyy\nolla tyyni, mutta Lindén vastasi, ettei voi millään, kun on niin\nhermostunut, ettei voi pitää naamaansakaan vakavana. -- Tämä kuvanotto\nkuitenkin ylempien herrojen mielestä epäonnistui, ja uusi kuva otettiin\nkaksi viikkoa myöhemmin, jolloin vankinaolo oli jo tehnyt piirteet\nvälinpitämättömiksi.\n\nSen jälkeen otettiin sormijäljennökset. Oikean käden sormenpäät piti\nkastaa tököttiin, ja sen jälkeen piirtää vakava rantujen kuva\nkaavakkeelle, joka sormi omalle paikalleen. Turkissakaan ei edes\nrikolliselta vaadita -- näin sen itse -- muuta kuin etusormen kuvanen,\nmutta ryssille piti olla kaikki sormet, milteipä koko kämmen.\n\nLindén kastoi sormenpäänsä tököttiin, painoi ne paperille, mutta\nvärisytti kättään niin, että jäljelle jäi vain musta juova eikä\nluonteenomaisia piirteitä ollenkaan. Santarmi suuttui, otti Lindéniä\nranteesta kiinni ja kiersi joka sormen viimeisen nivelen kuvan\npuolikaaressa uudelle lomakkeelle, joka hyväksyttiin.\n\nTämän jälkeen ilmoitettiin, että kenraali Jeromin haluaa kuulustella.\nLindén sanoi kuitenkin, että ennenkuin hän voi mennä kenraalin\npuheille, täytyy hänen saada pestä kätensä, jotka olivat nyt yltään\ntökötissä. Käsienpesu suotiin, Lindén johdettiin muutamaan keittiöön,\njonka ovelle asettui poliisi vahdiksi.\n\nLindén koetti viivyttää käsienpesuaan pitkään saadakseen miettiä\ntilannetta. Hänellä ei ollut mitään johtolankaa siitä, mitä tiedettiin,\nja hän päätti kieltää kaiken. Ohimennen hän keskusteli myös poliisin\nkanssa, jolloin poliisi kysyi, että mitähän ne mahtavat hänelle tehdä.\nLindén vastasi, jotta kai ne hirteen vetävät, ja lisäsi, että \"tekin\nsuomalainen mies ilkiätte olla mukana tällaisessa\". Mutta poliisi\nilmoitti nöyrästi, että häneltä menee leipä, ellei silloin tällöin\nsaada joitakuita hirtettäviäkin.\n\nSitten tuli taas sana, että kenraali odottaa ja kiirehtii. -- Vietiin\nkenraali Jerominin keskusteluhuoneeseen ja tapahtui tavanmukainen\nesittely. Lindén sai ensi työkseen selvittää sukunsa aina kolmanteen ja\nneljänteen polveen. Nämä ilmoitukset Jeromin hyväksyi sellaisinaan,\nmutta sitten tuli kysymys alamaisuudesta. Lindén sanoi olevansa Suomen\nalamainen, mutta Jeromin väitti, että ryssän. Lindén piti kuitenkin\ntiukasti kiinni siitä, että hän on Suomen ja samalla myös sen lakien\nalamainen, joten hänen pidättämiseensä oli oikeus vain Suomen\nviranomaisilla.\n\nPapereihin merkittiin sitten:\n\n\"Russkij poddannij, Finljandskij urozhenets!\"\n\n-- \"Miten onnistui vakoileminen?\" oli Jerominin seuraava kysymys.\n\n\"Ei ole koskaan vakoillut eikä tiedä vakoilusta mitään\", kuului\nLindénin vastaus.\n\n\"Tunteeko Bruhnin?\"\n\n\"Ei tunne.\"\n\n\"Tunteeko Backbergin?\"\n\n\"Ei tunne.\"\n\nIlmoitettiin, että kerran oli nähty kulkevan Backbergin kanssa kadulla,\nmutta Lindén väitti kiven kovaan, ettei tuntenut kumpaakaan, ja\niloissaan jo luuli, että asia koski ainoastaan vakoilua, johon häntä\nvastaan ei ollut todisteita.\n\nMutta sitten tuli kysymys:\n\n\"Kuinkas se värväys onnistui?\"\n\n\"Mitä herra kenraali tarkoittaa värväämisellä?\" Kenraali vastasi, että\n\"Saksan armeijassa on suuri joukko suomalaisia, ja te värväätte heitä\nsinne.\"\n\nLindén väitti olevansa tietämätön koko asiasta, ja mikäli asia häntä\nkoskee, on se aiheutunut erehdyksestä, joka perustuu tietämättä tai\ntahallaan tehtyyn ilmiantoon.\n\nJeromin lausui, että hänellä on täysin sitovat todisteet siitä, että\nLindén on värvännyt miehiä Saksaan. \"Mitä sanoo Luoto?\" -- \"Mitä sanoo\nPuisto?\" Näitten todisteitten perusteella voidaan hänet\nkenttäoikeudessa 24 tunnin sisään tuomita hirtettäväksi. -- Ja Jeromin\nlisäsi:\n\n\"Niin on käynyt jo monelle ennen teitä aikaisemmin.\"\n\n\"Vui snali Ruta\", (te tunsitte Ruuthin), sanoi hän sitten.\n\n\"Mitä Ruuttia?\" kysyi Lindén puolestaan.\n\n\"Mikä on hänen ristimänimensä\", kysyi Jeromin tulkilta, joka vastasi:\n\"Yrjö Oskar.\"\n\nSen nimisen miehen selitti Lindén tunteneensa jo kouluajoilta saakka,\nvaikkakaan ei ollut tavannut myöhemmin.\n\nJeromin sanoi:\n\n\"Hän oli myöskin värväri. Häntä ei ole enää, sillä hänet hirtettiin, ja\nniin käy myös teille, ellette tunnusta kaikkea, mitä tiedätte, jolloin\nvoidaan armahtaa.\"\n\n\"En tiedä mitään\", vastasi Lindén.\n\nKenraali lähti pois kello 3 aamulla ja sanoi:\n\n\"Saatte miettiä, kuinka tahdotte menetellä.\"\n\n\"Ei parane miettimisestä\", kuului Lindénin vastaus.\n\nNeljännestunnin kuluttua tuli santarmiratsumestari, kysyi tahtoiko hän\ntunnustaa vai eikö. Kenraali oli muka väsynyt ja tahtoi mennä\nnukkumaan.\n\nLindén oli samaa mieltä: hänkin oli väsynyt ja tahtoi mennä nukkumaan.\n\nHänet vietiin nyt päävahtiin ja sieltä Katajanokalle, jonne seuraavana\npäivänä saapui suurempi joukko suomalaisia, sillä reitti oli nyt jo\nryssien tiedossa.\n\nViikon kuluttua saapui Mashkevitsh ja aloitti kuulustelut. Ne kävivät\nkaikki saman menetelmän mukaan. Ensin uhattiin, että vangitaan\nvanhemmat. Sitten ilmoitettiin, että kaikki aikaisemmat pidätetyt on\nhirtetty ja sopivin väliajoin aina huomautettiin, että kenttäoikeuden\nmukaan tuomitaan ja hirtetään 24 tunnin kuluessa. Mielikuvituksesta\nkeksittiin todistuksia ja sanottiin, että hän kertoi sitä ja toinen\ntaas sitä ja lisättiin: \"Meille on aivan yhdentekevää, tunnustatteko\ntai ette, me tiedämme kaikki ja meillä on todistajia enemmän kuin\ntarpeeksi.\"\n\nEllei vastannut mitään, annettiin pimeätä putkaa. Tutkimukset\ntoimitettiin öisin ja siten väsytettiin miehet lopullisesti. Santarmit\nkertoivat lisäksi hirveitä juttuja mielikuvituksen herkistämiseksi\nkoettaen onkia tunnustusta. Mutta heidän saaliinsa oli pieni, vaikka\ntutkimuspöytäkirjoista karttui valtavat nidokset, joiden lukeminen\nShpalernajassa vei aikaa. Vankien onneksi se viivästytti tuomiota,\nkunnes vallankumous sen esti.\n\nLindén vietiin sitten heinäkuun 5 päivänä Pietariin Shpalernajaan\nyhdessä Massisten veljesten y.m. kanssa.\n\n\n\n\nKosola Shpalernajassa.\n\n\nKosola vietiin Helsingistä Katajanokalle ja sieltä santarmihallitukseen\nkuulusteltavaksi. Tiukattiin tietoa, onko hän toiminut värvärinä ja\nSaksan \"agenttina\", mutta Kosola kielsi jyrkästi kaiken.\n\nItse Mashkevitsh oli tutkimassa ja tulkki selvitti Kosolalle, että nyt\ntässä on sellainen herra kuulustelemassa, joka on \"sudebnij\nsliedovatelj\", ja nyt syytettiin Kosolaa sellaisesta asiasta, että hän\nolisi toiminut yhden Venäjän valtakunnan osan erottamiseksi asevoimin.\nMutta Kosola ei sanonut tietävänsä mitään.\n\nMashkevitsh huomautti heti kuulustelun alussa, että jos tällaista olisi\ntapahtunut Saksassa, niin hänet -- Kosola nimittäin -- olisi\nehdottomasti tuomittu kuolemaan. Kosola aikoi sanoa, että \"siinähän se\nteidän kelvottomuutenne näkyykin\", mutta malttoi pitää suunsa kiinni.\n\nErikoisesti koetti Mashkevitsh piinata pitkillä kuulusteluilla ja\ntoimitti ne aina yön aikaan, juuri silloin, kun mies oli päässyt\nlevolle. Kuulustelu oli pitkäveteistä, harvasanaista. Ja Mashkevitsh\nkoetti väsyttää uhrinsa sillä ja saada hänet herkäksi tunnustamaan.\nKosolan ensimmäinen kuulustelu santarmihallituksessa kesti 10 tuntia,\nlyhyin kuulustelu 6 tuntia. -- Mutta Mashkevitsh olikin tavannut\nsisukkaan miehen. Hän tiedusteli, onko Kosola ollut värväri ja Saksan\nagentti, mutta Kosola ei tiennyt mitään sellaisista asioista.\n\n    \"Seitsemän viikon kuluttua ryssä hyväksensä näki,\n    Yksitoista poikaa ryssänmaalle, ja vanhin joukoss' Mäki\",\n\nMäki laulaa ja tähän joukkoon joutui Kosolakin.\n\nMatkastaan Shpalernajaan hän kertoo itse seuraavasti:\n\n\"Pitkäperjantain aatonaattona 1916 istuessani kopissa Katajanokan\nvankilassa avataan ovessa oleva luukku, sisään työnnetään termospullo\ntäynnä kuumaa kaakaota ja pieni paketti, jonka päälle on kirjoitettu:\n'Hauskaa pääsiäistä, Jumala Teitä armahtakoon.' Tiedustelin vartijalta,\nkuka käärön toi. Tämä ei sanonut tietävänsä. Käärö sisälsi sokerikaakun\nja rasian suklaamakeisia.\n\n\"Illalla otin vastaan pääsiäisonnittelun. Kaakaopullo minulle oli tuotu\njoka aamu parin viikon ajan, vartija kertoi joka kerta tuojana olleen\npienen tytön. Arvasin sen olevan Mielikin, erään Helsingissä olevan\nsukulaiseni pikku tytön. Myöhemmin jo vapaana ollessani tuli Mielikin\nkanssa puhe kaakaosta. Tällöin hän sanoi, ettei hän ollut sitä koskaan\ntuonut. -- En tänäkään päivänä vielä ole selvillä, kenen tyttö se pikku\nenkelini sitten oli.\n\n\"Olin kysymyksessä olevana aamuna väsyksissä, sillä edellistä päivää\nvasten yöllä olin ollut Santarmihallituksessa 10 tuntia kestävässä\nkuulustelussa. Kuulustelu oli suorastaan kiduttava. Minulle kuitenkin\noli suureksi onneksi se, että sain olla yksin, joten sain valehdella\nkuin 'Kiulu-Jussi'. Ei tarvinnut pelätä ristikuulustelua. Jos\nsantarmien olisi onnistunut vangita Lapuan silloinen eläinlääkäri ja\nolisivat panneet välillämme toimeen ristikuulustelun, silloin olisi\npitänyt puhua melko lähellä totuutta.\n\n\"Pitkän, yöllisen, hermoja jännittävän kuulustelun jälkeen olin vielä\nkokolailla rasittunut.\n\n\"Olin juuri lopettanut aamiaiseni, jona oli tukeva, kuorinensa\njauhetuista ohrajauhoista valmistettu puuro, -- silloin oli jo\npulakausi alkamassa, joten oli otettava viljan kuoretkin syödessä\nhuomioon. Juoda siemaisin 'halstoopillisen' kaljaa päälle ja oikaisin\nsänkyyn selälleni maata. Tässä vankilassa sai päivisinkin maata, sitä\nei Shpalernajassa suotu. Loikoillessani muistui mieleeni vankilan\npastorin käynti kopissani. Edellisen päivän illalla vahtimestari kävi\nkopissani, kertoi vankilan päällikön määränneen pastorin käymään\npoliittisten vankien kopeissa lohduttamassa heitä. Lohduttavaa ei ollut\nainakaan minulle hänen sanansa. Hän alkoi nuhtelevalla äänellä puhua:\n'Te olette alkaneet pelata vakavaa peliä, se pelaaminen voi viedä\nhirsipuuhun.' Huomautin, etten ole halukas puhelemaan näistä asioista\nhänen kanssaan.\n\n\"Ajatukseni juoksun keskeytti vartijan ilmestyminen koppini ovelle. Hän\nkäski minun valmistautua matkalle. Viivana lensin sängystä lattialle.\nMieleni ilostui, luulin pääseväni vapaaksi. Vihdoinkin loppuu tämä\nvankeus. Katsahdin vartijaan, joka kävi yhä vakavammaksi. Oliko iloni\nennenaikainen? Miksi vartija on noin vakava? Siinä jo juolahti mieleeni\nhirsipuukin, josta vankilan pastori puhui. 'Mihin matka?' kysäisin.\n\n\"Vartija ei tiennyt. Komendanttihallitukseen ovat tulleet noutamaan.\n\n\"'Mikä se sellainen laitos on?' tiedustelin vartijalta.\n\n\"'Sen tehtävänä on kuljettaa poliittisia vankeja Venäjälle', sain\nvastaukseksi.\n\n\"Siis Venäjälle, jonka kurjain vankilain holveihin ovat lukemattomien\nvankien luut valjenneet. Hyvä Jumala, olikohan pastori tietoinen tästä\npuhuessaan minulle! Pyysin vartijalta aikaa saada kirjoittaa kotiin,\njohon tämä suostuikin. Niin koski tuo viesti hermostooni, etten saanut\nensimmäistäkään kirjainta, vaikka kuinka olisin yrittänyt. Kädet ja\nkoko ruumiini vapisivat hirveästi. Piti luopua koko yrityksestä.\nR-kirjainta, jolla aioin kirjeeni aloittaa, en tuntenut ollenkaan.\nIlmoitin vartijalle olevani valmis seuraamaan häntä 'nyyty' kainalossa.\n\n\"Vankilan konttorissa oli koolla jo kymmenkunta miestä, jotka olivat\nsaaneet samanlaisen määräyksen.\n\n\"Meidät sullottiin kahden hevosen vetämään umpinaiseen vankivaunuun,\njossa kuljetettiin komendanttihallitukseen. Täällä otettiin nimet\nmuistiin ja perhesuhteet y.m.\n\n\"Täältä lähdettiin meitä 12 miestä viemään jalkapatikassa asemalle.\nSaattajina oli 6 ryssän solttua, jotka heti kadulle tultuaan sivalsivat\nmiekat ulos tupesta. Niin lähdettiin astelemaan asemalle ympärillämme 6\nryssää paljastetuin miekoin.\n\n\"Asemalla oli tavallista enemmän kansaa koolla. Ovatkohan tulleet meitä\nsaattelemaan, arvelin itsekseni. Murheellisen näköisenä seurasi\nkansanjoukko liikkeitämme. Kun meidät oli sullottu vankivaunun\nahtaisiin koppeihin, ilmestyi vaunun käytävälle muutamia suuria\nsotaherroja tarkastamaan, onko kaikki kunnossa.\n\n\"Kansa ulkona alkoi veisata virttä. Se raisteli 'kruppia', niinkuin\nolisi kylmää vettä kaadettu niskaan.\n\n\"Vievätköhän nuo meidät suoraan hirsipuuhun, kun kansakin ottaa\ntilanteemme näin kovin vakavalta kannalta, tuumin itsekseni ahtaassa\nkopissani. Tuskanhiki alkoi virrata.\n\n\"Junan lähtiessä liikkeelle avasivat ryssät koppiemme ovet ja päästivät\nmeidät yhteen, paitsi yksi kopin ovi jäi luultavasti epähuomiossa\navaamatta. Siellä istui nuori Ravantti-niminen poika, joka tuli\nShpalernajassa myöhemmin hulluksi. Vasta kun hän alkoi huutaa, että\n'eikö täältä saa ostaa voileipää', huomasivat ryssätkin erehdyksensä ja\navasivat oven. Raukan oli tullut nälkä.\n\n\"Heräsi keskenämme heti kysymys, mihin meitä oikeastaan viedään, ja\nmiksi kansa veisasi meille asemalla. Kaikki olivat tästä veisuusta\nkovin murheissaan, paitsi yksi, joka sanoi: 'Tuskin ne meille\nveisasivat, eiköhän ne veisanneet ruumiille, joka on viimeisessä\nvaunussa tämän junan perässä.' -- Sehän se olikin, joka aiheutti kansan\nmurheen ja veisuun eikä meidän esiintymisemme. Tämä tietoisuus pudotti\nkiven harteiltamme. 'Hyi perhana, kun oli oikein ilkiää', tuumi\nMäki-Ville.\n\n\"Yksi joukostamme, joka sanoi olevansa varakkaan kauppiaan poika\nOulusta, osasi ryssää pahasesti. Hän alkoi tiedustella ryssiltä,\ntiesivätkö nämä mitään matkamme päämäärästä.\n\n\"He näyttivät vankipassimme, missä sanottiin meidät määrätyn vietäviksi\nPietariin, Shpalernajan vankilaan. He lupasivat meidän antaa kirjoittaa\nkotiin, jossa lyhyesti ilmoitimme olevamme matkalla ja että\nolosuhteisiin nähden voimme hyvin. Vartija vei kortit postivaunuun ja\nperillepä olivat tulleet.\n\n\"Olimme olleet matkalla jo useampia tunteja. Ryssät olivat kyllästyneet\nkortinpeluuseen ja alkoivat haukotella täydellä suulla, joka aukenikin\nkuin jäniskoiran suu. Ryssillä näyttää suunruojuut olevan venyvämmät\nkuin tavallisella ihmisellä. Sananlaskussahan sanotaankin, että\n'eläimistä ryssä eniten muistuttaa ihmistä'. Ryssistä yksi toisensa\nperästä kellahti lattialle sinellin päälle nukkumaan ja alkoi kuorsata\nniinkuin lauma sonneja olisi möyrästänyt. Aloimme tuumia pakoa.\nNyt jos koskaan olisi ollut hyvä tilaisuus siihen. Joku ehdotti\nyksinkertaisesti junasta hyppäämistä, joka loppuisi lyhyeen ryssien\nherätessä. Joku taas sanoi, että saadaksemme pakomme onnistumaan olisi\nensin turvattava selkäpuoli ja sitä emme voisi millään muulla lailla\nturvata kuin ensin tappaa ryssät, ja se oli meille helppo tehtävä.\nNiitä oli 6, meitä 12, niillä oli jokaisella nagani ja pistin vyöllä.\nKaksi miestä hyökkäisi aina yhden ryssän kituumiin kiinni, ampuisi\nkuulan kalloon ja varmuudeksi naulaisi vielä pistimellä lattiaan\nkiinni. Vankivaunu jäisi Pietarin ratapihalle lepäämään ties kuinka\nkauaksi aikaa ja ryssät sinne mätänemään. Ennenkuin pakomme tulisi\nhuomatuksi, kuluisi siihen ainakin niin pitkältä aikaa, että ehtisimme\nvarmastikin juhlapäivällisille Saksan keisarin hoviin.\n\n\"Olimme vähällä hurrata tämän nerokkaan tuuman päälle, jonka kaikki\nhyväksyivät, paitsi se yksi, se oli tuo varakkaan kauppiaan poika\nOulusta. Hän sanoi heti herättävänsä ryssät, jos yrittäisimme paeta tai\nkoskea ryssiin. 'Perhana', tuli monen hampaiden välistä. Eivät\nauttaneet pyynnöt eivätkä mitkään, hän pysyi päätöksessään.\n\n\"Oli aamupäivä päästyämme Pietariin. Taas lähdettiin miekkain välissä\nmittailemaan katuja.\n\n\"Kaduilla kulki loppumaton jono hevosia ja kaikilla kärryt täynnä\npiikkilankarullia. Ryssä varusti kovalla kiireellä Pietarin ympäristöä,\npeläten saksalaisten valloittavan sen.\n\n\"Tultiin vihdoin vankilan rautaiselle portille, jonka takaa pako oli\nmahdoton. Koko päivän saimme odottaa eräässä eteisessä, jossa ei ollut\nainuttakaan istuinta. Jalat alkoivat oikein kuoleentua pitkästä\nseisomisesta.\n\n\"Illalla meidät siirrettiin vankilan komeroihin. Mikä kurjuus ja\nsiivottomuus vallitsi vankilassa ja sen käytävissä! Ilmakin oli aivan\ntukahduttavaa.\n\n\"Kopissa oli ottamassa vastaan russakka pöydällä. Se siinä heilutti\ntuntosarviansa ja kai ihmetteli, kun ei erottanut tuttua hajua. Luteita\noli sängyssä aivan vilisemällä. Sängyssä oleva patja ja tyyny oli\ntäytetty rottinkipuikoilla, joihin ei lonkka oikein tahtonut sopia.\nLattiassa oli tuumanvahvuinen pientapainen lika. Sisua tämä kaikki\nvastenmielisyys kasvatti ja kovan sisun omistajalta ei lähde sisu\nhirsipuussakaan.\"\n\nShpalernajassa joutuivat Vihtori Kosola ja Esko Riekki samaan koppiin\njoko tilanpuutteessa tai erehdyksestä, ja he alkoivat totutella talon\ntavoille.\n\nPian he saivat selville, että vankilan keittiöstä voi tilata\nmieleisiään erikoisruokia, ja siksipä heidän koppiinsa tarjoiltiinkin\nleikkeleitä, jota paitsi he onnistuivat saamaan myös purkillisen\nsinappia. Ja nyt kävi esille, että oli tosiaankin eduksi Kosolalle\njoutua hyvin kasvatetun ja säästäväisen miehen huonetoveriksi, sillä\nkun hän tuhlaavasti veteli sinappia viipaleelleen, varoitti heti\nhuonetoveri, jotta \"älä, älä sinä raski panna noin paljon sinappia\nnoitten voileipies päälle, sillä se loppuu.\" Samoin neuvottiin\nleikkeleitä käyttämään hyvin säästävästi, vaikka ne Kosolan mielestä\nalkoivat jo homehtua.\n\nKoppi oli kapea, ja miehet ottivat siinä aamukävelyä edes takaisin. Ja\ntaas tuli Kosolan tuhlaavainen luonne ilmi. -- Hän sattui kulkemaan\nliian läheltä Riekin vuodetta, jolloin jalka silloin tällöin hipaisi\nvilttiä. Ja taas hän kuuli kivakasti:\n\n\"Älä, älä sinä raski kulkea noin likeltä vilttiä, se voi kulua. Se on\nsileävillainen hoito, jonka isä on minulle Oulusta lähettänyt, ja karva\nvoi nousta pystyyn hankaamisesta.\"\n\nVoidakseen pysytellä enemmän paikoillaan alkoi Kosola valmistaa\nsavukelaatikoita, kuten niin monet muutkin. Pian hän kehittyi käteväksi\nrasiamestariksi ja teki 3.000 rasiaa päivässä. Palkkaa ei niistä\nkuitenkaan maksettu kuin kuutisen kopeekkaa tuhannelta, ja siksipä\nKosola kerran syyspuolella kimpaantuikin, nakkasi vehkeet nurkkaan ja\nsanoi, että \"viekää h--tihin äkkiä nämä hoirot, minä en aio ruveta\nryssiä rikastuttamaan.\"\n\nVallankumouksen rytäkässä sitten Kosolakin vapautettiin, ja hän palasi\nviikon kuluttua suuressa joukossa Viipuriin, josta matkusti edelleen\nkotiinsa Lapualle. Hän eleli siellä viikon verran rauhassa, sitten tuli\nvangitsemismääräys.\n\nKosola vietti Matti Malkamäen luona kaksi viikkoa, siirtyi sitten\nviikon päiviksi August Antilan luo. Mutta aika tuli vieraissa ollen\npitkäksi, hän palasi kotiinsa ja sanoi, että \"tulkohon vaikka kelhiä,\nniin kotia minä jään.\" -- Rauhassa hän sai olla, ei tullut\nkuulustelijoita eikä pidättäjiä.\n\nKesäkuun 29 päivänä perustettiin Kosolan toimesta Lapualle \"palokunta\".\nHarjoiteltiin, hankittiin aseita ja toimittiin miten parhaaksi\nkatsottiin. -- Mutta nämä hommat vaativat oman lukunsa.\n\nVapaussodassa joutui Kosola käyttämään Pohjois-Hämeen 2:n pataljoonan 1\nkomppanian konekivääriä; Vilppulassa, Lempäälässä, Länkipohjassa,\nTampereella ja monessa muussa paikassa räiskyi hänen koneensa, eivätkä\nvasikkahakaan mahtuisi ne miehet, joita Kosolan konekivääri kaasi.\nKaksikymmentäyksi taistelua hän taisteli mukana, mutta ei kertaakaan\nhaavoittunut. Sillä hänen aikansa ei ollut vielä läsnä, isänmaa\ntarvitsi hänen tekojaan vastakin.\n\nTunnustukseksi teoistaan on Vihtori Kosola saanut\n\n    IV lk:n vapaudenristin,\n    Urhoollisuusmitalin,\n    Saksalaisen mitalin sota-avustuksesta,\n    Viron vapausristin ja muistomitalin.\n    Vapaussodan II lk. muistomitalin,\n    Aunuksen, Karjalan ja Tampereen muistomitalit.\n\nJa lisäksi saapui nelisen vuotta sitten \"Mihtaili Kasolalle\" osoitettu\nLatvialainen mitali.\n\n\n\nElävä \"pääsiäistrulli\" Shpalernajassa.\n\nVihtori Kosolan muistelma.\n\n\nEnsimmäisenä pääsiäispäivänä istuessani eukkoni kanssa kahden kotona,\nvalitteli hän minulle, kun ei enää liiku \"trullia\" niinkuin\nennenvanhaan kulki navetoissa, talleissa, lammasnavetoissa\nleikkelemässä eläimiltä korvia ja häntiä, uskalsivatpa puhkaista\nsilmiäkin.\n\nEhätin hänen juttunsa väliin.\n\n\"Minäpä oon nähny oikein elävän 'pääsiäistrullin'.\"\n\n\"Älä sinä aina niin kovan höpäjä, minä en usko sun höpinöötäs.\"\n\n\"Mutta sepä onkin totinen tosi.\"\n\n\"No mihnä sinä sen sitten oot nähny?\"\n\n\"Shpalernajassa. Kerronko sen sulle?\"\n\n\"Kerro jos tahdot, mutta älä valehtele yhtään sanaa.\"\n\n\"Tapaus oli näet seuraava:\n\n\"Shpalernajaan vietäessä meidät oli määrätty teljettäviksi eri\nkoppeihin, kukin erikseen. Mutta vankilan viranomaiset eivät nähtävästi\nolleet saaneet tätä määräystä, koska meitä pantiin aina kaksi samaan\nkoppiin. Minä jouduin erään varakkaan kauppiaan pojan kanssa samaan\nkoppiin. Kotoisin hän oli Oulusta.\n\n\"Oli pääsiäislauantai-ilta.\n\n\"Lueskelin jotakin kirjaa. Luin monen monta sivua, enkä kuitenkaan\ntiennyt, mitä luin. Ajatukseni olivat voimakkaina kotona omaisteni\nparissa.\n\n\"Kun lukemisesta ei mitään hyötyä ollut, panin kirjan pois, riisuuduin\nja aloin mennä levolle.\n\n\"En tahtonut saada luteilta niin paljon rauhaa, että olisin edes\nehtinyt siunata pääsiäissiunauksen omasta, omaisteni ja koko Suomen\nkansan puolesta. Vihdoin uni kuitenkin voitti luteet.\n\n\"Muistan, että äidiltä luteet veivät kuulon toisesta korvasta menemällä\nkorvan sisään. Ettei minulle kävisi samoin, painoin sormeni korviin ja\naloin nukkua.\n\n\"Vilaukselta ajatukseni käväsivät kotona. Näin mitenkä siellä kylän\n'keltit' vetivät meidän riihiladosta olkilyhteitä suuria kasoja\nvainiolle ja pistivät ne palamaan.\n\n\"Yritin mennä antamaan 'klopeille' selkään, mutta en päässyt kävelemään\nmonista yrityksistä huolimatta.\n\n\"Sitten näin mitenkä 'trullit' ilmassa ratsastivat luudilla ja lentivät\nmeidän navettaan ja toiset talliin.\n\n\"Navettaan menevillä 'trulleilla' oli lehmän jalat ja talliin menevillä\nhevosen.\n\n\"Alkoivat sitten leikellä hevosilta ja meidän maatiaislehmiltä häntiä\nja korvia.\n\n\"Ponnistelin hirveästi päästäkseni hevostemme ja lehmiemme avuksi,\nmutta jalkani eivät totelleet vaikka olisi ollut mikä. -- Riuhtaisin\noikeen täydellä voimalla ja heräsin tähän tempaukseen. Valo oli\nhuoneessa. Makasin suullani sängyssä, hiki virtasi kasvoiltani. Silmäni\nolivat kohti lattiaa, josta kääntämättä päätäni en nähnyt ylemmäksi.\n\n\"Olinko nähnyt unta?\n\n\"En, sillä lattialta oven läheltä pisti silmääni 'trullin' jalat, jotka\nolivat kuin ihmisen. Huomasin olevani vankilan komerossa.\n\n\"Ovatko 'ihmistrullit' tulleet tänne tekemään meille pahaa? Uskalsin\nkääntää hieman päätäni. Näkyviin tulivat tavallista karvaisemmat\nihmisen sääret. Käänsin päätäni hiukan enemmän, ja nyt tuli näkyviini\nihmisen yöpaidan helma. Retkahdin seljälleni.\n\n\"Esko, sinäkö se oletkin ja sua trulliksi luulin, huudahdin. Mitä sinä\nsieltä oven luukusta vedät?\"\n\n\"'Pashkaa', kuului Eskon vakava vastaus.\n\n\"Käännyin päin ovea. Näin mitenkä Esko ovessa olevasta luukusta, josta\naina ruoka tarjoiltiin, kantoi pöydälle ensin kaksi suurta nisulimppua,\nsitten kaksi kirkkaan punaista kananmunaa. Vielä hän toi 2 tavallisen\nkattopäreen puoliskon päälle pantua valkoista juuston tapaista\nheramaista ainetta. Tätä tehdessä oli 'moottina' käytetty juomalasia.\n\n\"Ahmimalla otin toisen päreenpuoliskon käteeni ja pistin osan juustosta\nsuuhuni, johon vesi juuston nähdessäni oli herahtanut.\n\n\"Juuston suuhun tullessa vääntyivät kasvoni varmasti rumemmiksi kuin\nsen 'trullin', joka navettaamme meni ja jonka suu oli kyllä rumasti\nvinossa.\n\n\"Vihaisesti heitin juuston päreineen päivineen nurkassa olevaan WC:hen.\n\n\"Kyllä tuo ainakin oli sitä, jota sanoit tiedustellessani sinulta, mitä\nsinä sieltä onnenluukusta vedät. Hyi pahuus, kun oli muikiaa ja pahaa.\nNisulimppu ja kananmunat olivat samanlaisia kuin kotonakin tapasi olla.\n\n\"Saimme Shpalernajassa toisenkin nisupullan silloin, kun Rumania ryhtyi\nsotaan ryssän liittolaisena. Mutta ei annettu silloin enää nisulimppua,\nkun Rumania täydellisesti hävisi sodassa ampuma-aseiden ja -tarpeiden\npuutteessa, jonka varaston muutamat Suomen jääkärit käväsivät\nräjäyttämässä ilmaan Arkangelissa. Se oli ollut maailman kovin\nräjähdys. Ei ollut Rumanialla kättä pitempää lähtiessään sotaan.\n\n\"Hyvältä maistuivatkin nämät pääsiäislahjat muutteeksi. Olimmehan\ntottuneet elämää ylläpitämään pesuveteen keitetyillä ryyni-, peruna- ja\nsilakanruotosopilla. Tyytyväisinä istuimme sängynlaidalle. Mistä sinä\ntuon meidän oloissa pahalta haiskahtavan sanan keksit? tiedustelin.\n\n\"Heräsin, kun vartija sovitti luukun lukkoon avainta. Avatessaan sen\nsanoi hän ensiksi 'pashka'. Mitähän se sillä oikein tarkoitti? En tiedä\ntuumi Esko.\n\n\"Jonkun ajan päästä saimme venäläis-suomalaisen sanakirjan, josta\nselvisi, että pääsiäinen on venäjänkielellä 'pasha'.\"\n\n\n\n\nUrho Massinen.\n\n\nSyystalvella 1915 saapui Kurrin kartanoon Iitin pitäjän\nPerheniemen kylässä Massis-veljesten tuttava Eino Polón. Hän kertoi\njääkäriliikkeestä ja sen tarkoituksesta, ja Massiset innostuivat heti\nasiaan.\n\nUrho Massinen lähetti ensimmäiseksi Saksaan nuoremman veljensä Kalle\nMassisen joulukuussa 1915 ja jatkoi sen jälkeen värväystä tuttaviensa\nkeskuudessa. Eräänä päivänä saapui Kurriin Väinö Sola tuoden mukanaan\nenonsa Salmelaisen. Sola kertoi, että tässä olisi muuan, josta leirillä\nvielä voisi tulla kunnon mies. Sovittuna päivänä tapasi Massinen sitten\nSalmelaisen eräässä kahvilassa Helsingissä, jossa antoi Salmelaiselle\nmatkarahat ja ohjeet, ja niin painui Salmelainen matkalle. Hän palasi\nkuitenkin pian takaisin, yritti Torniossa kaksi kertaa yli rajan, mutta\nsantarmit käännyttivät hänet takaisin. Kolmannella kerralla yritys\nonnistui, mutta joella tuli Salmelaista vastaan suuri musta koira,\njolloin hän kertoi ajatelleensa, että kyllä minä nyt pirun kelkkaan\njouduin.\n\nNiinkuin sitten kävikin, sillä hän joutui santarmien vangiksi, kuten jo\ntiedämme.\n\n4 päivänä maaliskuuta 1916 aamulla kello kahdeksan saapui Kurrin\nkartanoon kaksi helsinkiläistä etsivää. He sanoivat, että\n\"Santarmihallituksen pyynnöstä on heillä kuvernöörin määräys pidättää\nUrho Massinen\".\n\nEdellisenä päivänä oli Kurrin kartanossa ollut suuri karjanhuutokauppa,\nja väsyneenä ei Urho Massinen yrittänytkään paeta, vaikka hänellä\nsiihen oli hyviä tilaisuuksia, sillä hän uskoi pääsevänsä vapaaksi\nneljän tai viiden viikon kuluttua, kuten niin monet muut.\n\nVäinö Sola oli vangittu viikkoa aikaisemmin ja viety Katajanokalle,\njonne myös Salmelainen saatettiin. Massinen ei voinut käsittää, kuka\nhänet olisi antanut ilmi ja epäili Väinö Solaa, mutta Salmelainen\nolikin jo kertonut kaiken kuulusteluissa, vaikkakaan Massinen ei ollut\nilmaissut hänelle nimeään tavatessaan. Mutta olihan Salmelainen käynyt\nKurrissa.\n\nMennäkseni tapausten edelle mainitsen, että Väinö Sola sai istua\njoitakin viikkoja Katajanokalla. Jumalanpalveluksissa hän esitti\nyksinlaulua. Varsinkin \"Oi muistatko vielä sen virren\" sai monelta\npojalta kyynelen tipahtamaan.\n\nKenraalikuvernööri Seynin rouva oli Katajanokan sairaalan ylivalvoja.\nEräänä päivänä tuli tohtori Soikkonen hänen luokseen ja sanoi tähän\ntapaan:\n\n\"Minulle on tarjottu erinäisiä kunniamerkkejä, joita en ole voinut\nottaa vastaan. Nyt olisi minulla pieni pyyntö. Hyvä toverini on aivan\nsyyttä vangittu ja istuu nyt Katajanokalla. Pyytäisin hänen\nvapauttamistaan.\"\n\nKolmen tunnin kuluttua oli Väinö Sola vapaa.\n\nMutta me palaamme takaisin Kurrin kartanoon, jonne etsivät olivat\ntulleet noutamaan Urho Massista. Hän sanoi etsiville, että ei sitä vain\nniin lähdetä, sillä pankkiasiat on ensin hoidettava, ja sen takia\ntäytyy mennä Kouvolan kautta. Etsivät hiukan tuumiskelivat asiaa, mutta\nMassinen sanoi, että \"niin se on\", jonka jälkeen he suostuivat\nseuraamaan Massisen matkasuunnitelmaa. Sillä heillä ei ollut mitään\nmuuta neuvoa, koska Massinen olisi minä hetkenä tahansa päässyt\nlivistämään. Niinpä hän komentelikin etsiviä mielin määrin. Kun\nsaavuttiin Kouvolaan, jätti Massinen etsivät hotelliin, läksi itse\npankkiasioitaan toimittamaan ja sanoi etsiville:\n\n\"Syökää ja juokaa minun laskuuni mitä haluatte sillä aikaa kuin\nviivyn.\"\n\nEtsivät jäivät hotelliin, ja nyt olisi Massisella ollut erinomainen\ntilaisuus karkaamiseen, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, vaan\npalasi takaisin hotelliin. Illalla lähdettiin Helsinkiä kohti\npikajunassa. Siihen aikaan tarjoiltiin vielä ravintolavaunuissa\npunssia, ja sitä Massinen tarjoili saattajilleen seurauksella, että he\ntulivat hempeämielisiksi. Niinpä toinen heistä, Rajala nimeltään ja\nmuuten isänmaallinen mies, sanoi Massiselle, että \"jos sinulla on\njotakin pelättävää, niin nyt lähde.\"\n\n\"Ei minulla mitään pelättävää ole\", sanoi Massinen, \"eihän heillä\npitäisi oleman minkäänlaisia todistuksia minua vastaan.\"\n\n\"Jos vain mitään on, niin nyt on paras lähteä\", kehoitti vielä Rajala,\nmutta Massinen ei karannut, koska arveli ainakin neljän viikon kuluttua\npääsevänsä vapaaksi ja voivansa taas ryhtyä jatkamaan toimintaa,\njotavastoin pakeneminen olisi vain pahentanut asiaa.\n\nHelsinkiin tultua Massinen sanoi etsiville, että mitäs sitä nyt yöksi\nputkaan menee ja kestit lopetetaan, eikö voitaisi vielä istua yhdessä.\nRavintola Centralin yksityishuoneessa Hakasalmenkadun varrella\njatkettiin sitten aamupuoleen yötä, jonka jälkeen mentiin Rajalan\nluokse nukkumaan. Seuraavana aamuna sitten mentiin etsivään osastoon,\njossa noutajat luovuttivat Massisen.\n\nMassinen sai etsivässä osastossa yksityisen huoneen käytettäväkseen,\ntilasi kaupungilta ruuat ja juomat, ja elämä oli kuin hotellissa. Joka\nilta pidettiin pieniä juhlia -- tosin Massisen kustannuksella -- mutta,\nsanoo hän, \"oikeita miehiä ne olivat kaikki siellä etsivässä.\"\n\nEräänä iltapäivänä tuli kaksi santarmia noutamaan Massista\nsantarmihallitukseen, jossa toimitettiin lyhyt tutkinto, kysyttiin\nnimet, ikä, isän nimi, mutta ei mitään asiasta. Tutkinnon jälkeen lähti\nyksi santarmeista viemään Massista kapeita portaita pitkin torniin.\nMatkalla välähti Massisen mielessä, että \"aikovatkohan ne pahukset\ntappaa aivan elävältä\", ja vähän levottomana kiipeili yhä ylemmäs,\nkunnes he pääsivät tornin huipussa olevaan valokuvaushuoneeseen, jossa\notettiin valokuva. Silloin Massinen käsitti tämän manööverin.\n\nSantarmihallituksesta hänet vietiin Katajanokalle, ja ensimmäinen yö\nsiellä oli synkkä. Kysyttiin, onko liinavaatteita, joita ei tietysti\nollut. Tutkintovanki pannaan ilman liinavaatteita vankipukuun, niin\ntehtiin Urho Massisellekin, ja yhden yön hän vietti kenties kolkommin\ntuntein kuin konsanaan aikaisemmin. Aamulla tuli ylivahtimestari\nStåhlberg, joka oli luotettu mies, ja sanoi, että nyt mennään\ntoimistoon muuttamaan omat vaatteet vankipuvun tilalle.\n\nAina heinäkuun 5 päivään asti pidettiin Urho Massista Katajanokan\nvankilassa. Sitten siirrettiin hänet Lindénin joukon mukana Pietariin\nShpalernajaan. Kolme kertaa kuulusteltiin Katajanokan vankilassa.\nEnsimmäiseksi kysyttiin:\n\n\"Tunnetteko Solan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Entä Salmelaisen?\"\n\n\"En tunne.\"\n\nJa tähän kuulustelut tavallisesti keskeytyivät, sillä Massinen ei\nsanonut tietävänsä mitään. Ståhlberg neuvoi, että on viisainta kertoa\nkuulleensa jotakin, niin pääsee vähemmällä, ja Massinenkin uskoi, että\nkyllä ne hänet sieltä kohta kyyditsevät pois. Niin ei kuitenkaan\nkäynyt, ja kun hän joutui Mashkevitshin kuulusteluun, syytettiin kuten\nennenkin. Massinen ei luonnollisesti ilmaissut mitään, vaikka\nMashkevitsh tutkinnoissa oli erinomaisen kohtelias, käski istumaan,\ntarjosi tupakat, antoipa savukkeita vielä mukaankin, kun taas vietiin\nKatajanokalle. Mutta poispääsystä ei ollut tietoakaan.\n\nSitten eräänä iltana, juuri heinäkuun 4 p:nä tuli Ståhlberg ja sanoi,\nettä nyt ovat asiat hullusti, sillä nyt tuli matka Pietariin. Vähän\nsynkänlaiselta tuo tieto kuulosti, mutta kaikki piti ottaa\nrauhallisesti. Seuraavana aamuna heidät saatettiin autolla\nSenaatintorin nurkassa olevaan taloon, jossa on nykyinen\nraastuvanoikeus; siellä luovutettiin sotamiehille ja marssitettiin\njalan asemalle vartijoilla paljastetut sapelit kädessä.\n\nOli kaunis heinäkuun päivä kun lähdettiin, ja jonkun matkan päässä\nHelsingistä päästivät vartijat miehemme vapaasti liikkumaan käytävillä.\nHe juttelivat sotamiesten kanssa, jotka olivat riisuneet aseensa\nnurkkaan, eikä olisi ollut mikään ihmeteko työntää sotamiehet koppiin\nja poistua sopivassa paikassa. Mutta Lindénin kehoituksista huolimatta\nei toimeen ryhdytty, jotapaitsi kukaan ei pitänyt asiaa niin perin\nvakavana, ja siten jäi yritys tekemättä.\n\nPuolenyön tienoissa saavuttiin Pietariin. Koko matka oli laulettu\nisänmaallisia lauluja, jotta ääni oli käheänä. Asemalta marssitettiin\nsitten vankilaan, jossa punnittiin, vietiin kantakirjoihin, tavarat\ntarkastettiin ja lueteltiin ja vasta aamupuoleen yötä päästiin koppiin.\n\nUrho Massisen vartijana oli virolainen, jonka kansalaisuuden hän heti\ntunsi ja sanoi, että \"ethän sinä vietävä olekaan ryssä\". Miehen nimi\noli Omnapuu, ja hänen kanssaan jutusteli Massinen aikansa, kunnes iski\nsuoraan asian ytimeen kysyen, paljonko tällaisesta vartijantoimesta\nmaksetaan.\n\n\"Neljäkymmentä ruplaa\", vastasi Omnapuu.\n\n\"Minä maksan 50, jos teette pieniä palveluksia\", sanoi Massinen.\n\nOmnapuu painoi oven kiinni jälestään eikä puhunut mitään, mutta kun\npalasi seuraavalla kerralla, kysyi hän, minkälaisia palveluksia pitäisi\nsuorittaa. Massinen antoi hänelle pienen kirjelipun ja sanoi, että vie\ntämä nyt ensiksi osoitteen mukaan kaupungille, sieltä saat rahat.\n\n\"Antakaa 40 ruplaa\", sanoi virolainen.\n\n\"En kuin annan 50\", vastasi Massinen, ja sillä oli asia sovittu.\n\nOmnapuusta tuli sitten vankien luotettu liittolainen. Ensimmäisen\nkirjeen hän vei Urho Massisen siskolle, joka siihen aikaan oli\nPietarissa. Se oli silkkipaperille kirjoitettu ja siinä sanottiin:\n\n\"Anna tälle pojalle 50 ruplaa.\"\n\nSe oli ensimmäisen kuun palkka, ja siitä lähtien Omnapuu palveli\nuskollisesti. Seuraavalla kirjeellä Massinen otti yhteyden veljensä\nKyöstin kanssa. Kun täten aina sai vaikkapa vain vähäisiäkin tietoja\nkopin ulkopuolisesta maailmasta, pysyi mieliala reippaana. Sitävastoin,\nikävä kyllä, joidenkuiden yksinäisten koppien asukkaiden, joilla ei\nollut yhteyttä ulkomaailman kanssa, hermot ajan mittaan pettivät.\n\nMassinen joutui ensin yksinäiseen koppiin toisessa kerroksessa, mutta\nsai sitten koppitoverikseen puolalaisen nimeltään Boleslav Zop Zac. Hän\noli tulinen mies, ja innostui toisinaan niin, että kävi käsiksi. Mutta\nMassinen otti sylipainia, painoi hänet selälleen sänkyyn, tarttui\nsängynlaitoihin ja rutisteli hiukan. Ja parin minuutin kuluttua tuli\npuolalainen taas pyytämään anteeksi. Näin tapahtui aluksi joitakuita\nkertoja, mutta sitten Boleslav uskoi, ettei Massisen kanssa kannattanut\npainia, ja hän kertoi aitovenäläisen tarinansa.\n\nHän oli ollut Tatjanan sairasjunan komentajana, mutta sitten\nrupesi kuriiriksi. Eräs upseeritoveri varasti kuriiripostin\nmustasukkaisuudesta ja ilmiantoi Boleslavin saksalaisten vakoojana.\nTämän ilmiannon perusteella hänet sitten vangittiin.\n\nMutta tytössä oli myöskin tulta. Kun hän sai kuulla Boleslavin\nvangitsemisesta, ampui hän kilpailijansa Nikolajevin rautatieasemalla\nsekä sen jälkeen itsensä.\n\nOli määrätty, että sängyt on päivän ajaksi nostettava ylös. Urho\nMassinen piti kuitenkin päivälläkin sänkyään alhaalla ja makaili siinä.\nKun tarkastaja tuli ensi kerran katsomaan, koveni hän, miksi vanki\nmakasi sängyssä, vaikka oli kielletty.\n\n\"Minulla on lupa\", sanoi äkäisesti Urho Massinen, jonka jälkeen\ntarkastaja poistui. Sen kerran jälkeen ei enää vaadittu nostamaan\nsänkyä seinälle.\n\nEnsimmäisenä yönä luteet ajoivat hänet kesken unien pois sängystä, ja\nsitten Massinen istui tuolille torkkumaan. Hän nukahtikin siihen ja\nheräsi aamulla varhain, kun akkunasta kuului lehtipuiden humina ja\nihanaa kuorolaulua. Se oli jumalanpalvelus, joka joka päivä\ntoimitettiin rangaistusvangeille. Massinen luuli olevansa taivaassa,\nkunnes heräsi täydelleen, muisti luteet ja ryhtyi tutkimaan patjaansa.\nPatja oli jonkinlaisesta meriheinästä, ja luteita vilisi aivan sakeana.\nMassinen aloitti lahdin ja tappoi niitä, että lakana oli aivan\npunaisena.\n\nAamupäivällä tuotiin soppa, ja Massinen olisi kenties syönytkin sen,\nmutta kulhossa uiskenteli kaksi torakkaa. Hän nakkasi sopan klosettiin\nja sen jälkeen menivät kaikki toisetkin valtion sopat saman tien,\nlusikallistakaan ei Massinen maistanut, vaan söi ensimmäisen viikon\nvettä ja leipää. Mutta ryssänlimppu on ravitsevaa, jos vain on sokeria\nhöysteeksi, ja sitä Massisella oli Helsingistä lähtiessä puoli kiloa.\n\nSeuraavalla viikolla selitti virolainen, että tämä on hyvä talo, kun\nvain osaa elämänsä järjestellä. Siitä lähtien tilasi Massinen kaikki\nateriansa, kuten paistit ja sen sellaiset vankilan keittiöstä.\nKaupungilta sai tilata tupakkaa ja melkein mitä tahansa paitsi viinaa\nja naistuttavia. Jouluna oli Omnapuu kuitenkin jotenkuten käsittänyt\nneljänneksen pullon tätä juhlajuomaa ja toi sen Massiselle.\n\nKerran tuli muuan äkäinen vartija Massisen koppiin ja kysyi, mitä\nmerkitsi suomeksi sana \"musor\", puhdistaa. Massinen sanoi vähemmän\nsoveliaan sanan, ja kun vartija meni toisten suomalaisten koppiin,\nkarjasi hän Massisen opettaman sanan. Pojilta pääsi suuri nauru, ja\nvartija oli nolona. Massinen sai tästä tupenrapinoita jäljestä päin ja\nvähältä piti, ettei hän joutunut karsseriin -- vedelle ja leivälle.\n\nKuten tunnettua, oli kavaltaja ja yliloikkari Rissanen myös samaan\naikaan Shpalernajassa. Kerran tapasi Massinen hänet kuulustelusalissa,\nnäki jääkärinpuvussa olevan miehen ja kysyi, mistä kaveri oli tänne\njoutunut. Rissanen kertoi kaiken avoimesti rintamallaolosta ja\nLockstedtin leiristä, puhui siitä \"lämpimästi\", mutta vaikeni visusti\nsinne tulonsa syistä. Massinen aikoi jo kysyä, että \"tapasitteko siellä\nminun veljeäni?\" mutta malttoi kuitenkin mielensä ja seuraavana päivänä\nsai kuulla, että Rissanen on varottava mies.\n\nEnsimmäisen kuulustelun jälkeen tutkintosaleissa tapahtunut\npöytäkirjojen lukeminen toi rauhattoman yön. Silloin luettiin\nainoastaan Urho Massista ja Esko Riekkiä koskevat pöytäkirjat.\nKielenkääntäjän kautta sanoi Mashkevitsh loppuklaneetiksi:\n\n\"Minä Nikolai Mashkevitsh, joka kaikkeinkorkeimmasta käskystä olen\nmäärätty tätä asiaa tutkimaan, tulen vaatimaan rangaistusta §§:n 100 ja\n102 mukaan.\" -- Pykälä 100 merkitsi kuolemantuomiota, § 102 taas\nvähintään kahdeksan vuotta pakkotyötä, joten uhkaus merkitsi siis sitä,\nettä nyt pannaan miehet ensiksi hirteen ja sitten vielä kahdeksaksi\nvuodeksi pakkotyöhön. Siksipä ensimmäinen yö lukemisen jälkeen olikin\nlevoton, mutta seuraavalla lukemisella julistettiin sama tuomio\ntoisillekin, ja yhteistunto rauhoitti.\n\nOmnapuu toimitti säännöllisesti kirjeet, jotka tulivat kaupungilta\nneiti Massiselta tai lähtivät vankilasta. Kävelyaikana olivat vartijat\naina käytävissä korkealla, jotta voisivat seurata, ettei mitään\nkanssakäymistä vankien kesken tapahtuisi. Silloin Omnapuu heitti\nsopivassa tilaisuudessa paksun savukkeenpätkän Massisen huoneeseen,\njosta tämä siinä olevan tiedonannon kyllä löysi. Samoin putoilivat\nMassisen tiedonannot milloin minnekin, mutta aina ne joutuivat Omnapuun\nkäsiin ja edelleen perille. -- Toiset vangit kuulusteluissa\nihmettelivät, että \"mistä p--usta sinä olet saanut nuo tiedot?\" Mutta\nkenellekään hän ei uskaltanut hiiskahtaakaan asiasta, sillä Rissasen\nesimerkki varoitti ja seinillä oli korvat.\n\nKorvat sikäli, että vangit nakuttelivat kaikki asiat toisilleen. Kun\njouten ollen oli nopeasti ensin opittu aakkoset, kävi sähkötys sitten\nmiltei kuin keskustelemalla, ja nakutus lämpöjohtoon kuului yli koko\nkerroksen. Vielä tehokkaampi tapa oli puhua W.C:n kautta. Kun hulautti\nsiitä veden pois, saattoi puhua läpi koko talon.\n\nNiinpä eräänä päivänä Massinen kuuli tuosta aukosta alapuolella\nolevasta kopista suomenkielistä puhelua. Massinen huikkaili\nklosettiputkeen ja kysyi, oliko siellä suomalaisia, johon apteekkari\nHjulman myrtyneenä vastasi. Massinen koetti häntä reipastuttaa\nselittäen, että samana päivänä täältä kaikki pois pääsemme. -- Hjulman\noli vangeista vanhin, pujopartainen, kunnioitusta herättävä\npersoonallisuus, joka muuten aina oli hyvällä tuulella.\n\nEräänä päivänä kävelylle mennessään näki Massinen pitkän miehen\nkävelevän jäljessään. Mies oli Kaapo Viitaharju. Massinen hidastutti\naskeleitaan ja antoi hänelle salavihkaa sähkötysavaimen, vaikkakaan\nViitaharju ei viitsinyt sitä opetella. Sitten Massinen neuvoi\nklosetista puhumisen, ja sen jälkeen kuului Viitaharjun kopista:\n\n\"Terve, minulla on pirun nälkä, olen istunut tuolilla ja itkenyt.\"\n\n\"Älähän nyt hätäile\", sanoi Massinen. \"Pidähän huomenna varasi, kun\nmennään kävelylle.\"\n\nViitaharju sai seuraavana päivänä limpun puoliskan ja sen jälkeen\npaketteja, joita neiti Sanni Massinen Urhon kehoituksesta lähetti.\nLauantaina sai Viitaharju 50 ruplaa tilille ja seitsemää eri\nruokalajia, ja hän ilmoitti, että nyt minä olen kuin taivaassa.\n\nViitaharjun kautta tuli Massinen tuntemaan kaikki siellä olevat\njääkärit. Aina kun joku uusi ilmaantui, ilmoitti Viitaharju:\n\n\"Tuossa on taas eri reilu kaveri.\"\n\nTuli sitten vihdoin vallankumous, ja vankilan portit avattiin. Veljensä\nKyöstin kanssa lähti Urho Massinen rovasti Malinin luokse ottamaan\nselvää tilanteesta sekä lainaamaan rahaa, sillä he olivat aivan\nrahattomia. Rovasti hämmästyi suuresti nähdessään miehet vapaina. Hän\nmolemmin käsin raapi päätään, käveli edestakaisin' huoneessa ja hoki:\n\n\"Herra Jumala, oletteko te nyt vapaita? Tämähän on aivan kuin Ranskan\nvallankumouksessa, sielläkin ensin päästettiin vangit vapaiksi.\"\n\nTietoja vallankumouksen laajuudesta eivät miehet saaneet, mutta rovasti\nsitävastoin antoi heille 2.000 ruplaa suurissa seteleissä. Ja niin\nlähdettiin Suomen asemalle tapaamaan toisia sekä jakamaan rahoja.\n\nEnsimmäisen yön vankilasta päästyään he viettivät II lk\nrautatievaunussa, jonka ratamestari heille hommasi. Eräänä päivänä he\nnäkivät, kun merisotilaat toivat Suomesta juuri saapuneen Seynin, hänen\nrouvansa \"Sohvin\" sekä Borovitinovin aseman edustalle. Nyt oli Seynin\nvuoro olla saatettavana. Hän vaati itselleen hevosta, mutta ei annettu.\nVäkijoukosta huusi ääni suomeksi:\n\n\"Kävele sinä vain, täällä on monta sellaista, jotka eivät ole koskaan\najaneet hevosella.\"\n\nSohvi sai hevosen, mutta Seynin ja Borovitinovin täytyi kävellä. Seynin\nkulku muuttui vähitellen laahustamiseksi, mutta muutamat potkut\ntakapuoleen antoivat taas uutta kävelyintoa, ja kun Massinen erosi\nLiteinajalla saattueesta, läähätti Seyn jo kieli pitkällä.\n\nViikon kuluttua matkusti Urho Massinen seitsenmiehisessä joukossa\nViipuriin ja parin päivän kuluttua sieltä edelleen kotiinsa veljensä\nKyöstin sekä Jalmari Pekkolan kanssa. Lahdessa oli valmistettu\nvastaanotto, johon kansalaiset olivat pyytäneet harvinaiset\nmatkustajat. Massisen veljekset olivat jo kuitenkin kyllästyneet\nvastaanottoihin, ja he hyppäsivät junasta Uudenkylän asemalla, josta\noli lyhin tie Kurriin, ja Jalmari Pekkola sai yksinään ottaa vastaan\nlahtelaisten kunnianosoitukset.\n\nKoska aivan pian vallankumouksen jälkeen julkaistiin uusi valtiollisten\nvankien peräänkuulutus, matkusti Urho Massinen 23.III. Nurmekseen\nsikäläisten aktivistien luo ja viipyi siellä parisen viikkoa, jota\naikaa hän vieläkin muistelee kaivaten.\n\nKun olot kuitenkin näyttivät rauhoittuneen, palasi hän takaisin Kurrin\nkartanoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua sai lähteä uudelleen\ntaipaleelle. Tuli uusi hälytys, ja Arvo Brusinin -- myös erään\nShpalernaja-miehen -- kanssa matkusti Massinen Helsinkiin, jossa he\nhankkivat väärät merimiespassit. Sieltä he jatkoivat matkaa Poriin\naikoen pujahtaa Ruotsin puolelle. Massinen sairastui kuitenkin matkalla\nja palasi Helsingin kautta kotiinsa, eikä häntä sillä kertaa mikään\nvälitön vaara uhannutkaan. Jääkäri Jalmari Kara oli kevätpuolella\ntullut Saksasta komennukselle Suomeen, mutta olosuhteiden muututtua hän\nei voinut panna täytäntöön määräystään, koska Saksa ja ryssä tavallaan\nveljeilivät. Hän meni Kurrin kartanoon odottamaan tapausten kehitystä.\n\nKun syksyllä ja alkutalvesta punaisten kotitarkastukset yhä\nuusiintuivat aseiden etsinnän varjolla, katsoi Urho Massinen parhaaksi\npoistua Kurrista. Punaisilla oli vakavia todistuksia, että Kurrissa oli\nammuttu konekiväärilläkin, mutta lähempi tutkimus osoitti peloittavan\näänen lähteneen separaattorista.\n\nKapina alkoi, Porvoon seudun suojeluskunnilta puuttui aseita ja niitä\npiti auttaa. Urho Massinen sai tietää, että ryssien varikossa\nRiihimäellä oli aseita suurempi määrä. Hän ehdotti Karalle ja insinööri\nUsko Pöysälälle suunnitelmansa, että ostettaisiin kiväärit ryssiltä, ja\nkolmisin he alkoivat ajaa asiaa.\n\nRiihimäellä oli kaksi virolaista upseeria, joiden kanssa he ottivat\nyhteyden. Nämä olivat suostuvaisia kauppaan, joka käsitti 3000\nkivääriä, 15 konekivääriä ja riittävän määrän patruunoita. Helsingistä\npuhelimitse tulevan \"telefonogramman\" määräyksestä olisi sitten vain\nheti lastattu tavarat Pietarin punakaartille ja sen jälkeen ohjattu\nvaunut Porvooseen. Näin oli sovittu, ja valkoinen esikunta Helsingissä\nilmoitti tarkoitusta varten olevan käytettävissä 40.000 markkaa. Mutta\nkun miehemme tulivat Helsinkiin, liehuivat siellä jo punaiset liput ja\nyritys raukesi. -- Mutta jos tämä asemäärä olisi päässyt Porvooseen,\nniin toisin siellä olisi silloin taisteltu eikä olisi ammuksien\npuutteessa tarvinnut lähteä meren yli Viroon.\n\nMassinen matkusti sitten Heinolan kautta Sysmään, josta hänet\nkomennettiin Vaasaan aseiden hankintaan. Palattuaan hän otti osaa\nHeinolan retkeen hevospäällikkönä.\n\nUrho Massinen toimii nykyisin Loimaan Mylly Oy:n johtajana.\n\nOsanotostaan vapaussotaan hän on saanut vapaussodan muistomitalin.\n\n\n\n\nHarald Axel Levander.\n\n\nHarald Levander tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta klassillisesta\nlyseosta v. 1908, opiskeli yliopistossa historiaa ja kieliä, mutta\nheikontuneen terveytensä takia oli pakko keskeyttää opinnot, vaikka\nhänellä oli jo kirjoitettuna tutkimuskin väitöskirjaa varten Johan\nBanérin osanotosta 30-vuotissotaan sekä hänen suhtautumisestaan Axel\nOxenstiernaan.\n\nIsänsä kuoleman jälkeen hän peri siskoineen Turun\nKalastustarpeidenliikkeen, jonka johdon hän myöhemmin otti käsiinsä,\ntehden siitä alansa erikoisliikkeen ja antautuen siis liikealalle,\nvaikkakin hänen pääharrastuksensa liikkui kirjallisuudessa.\n\nKeväällä 1915 Levander sai tiedon jääkäriliikkeestä lehtori Eric\nBahnelta ja Ragnar Numelinilta. Vaikka hän itse ei voinutkaan lähteä\nSaksaan, otti hän syyspuolella johtaakseen värväystyön Turussa ja\nsaaristossa. Hän saikin toimia rauhassa pitkän aikaa, kunnes eversti\nProwolsky 24 päivänä helmikuuta toimitti kotitarkastuksen hänen\nluonaan. Tarkastuksessa ei kylläkään löydetty mitään vaarallista, mutta\nsiitä huolimatta häntä ja hänen toimiaan pidettiin tarkoin silmällä ja\nGeorg Ahlstedtin ilmiannosta hänet sitten vangittiin toukokuun 16 p:nä\n1916 Turussa. Hän oli siihen mennessä jo kerinnyt värvätä moniaita\nmiehiä, ja kuusipäinen ryhmä lähti taas kerrankin jääkäri Max\nLindblomin, \"merirosvon\" johtamana suksilla poikki Pohjanlahden.\n\nLevanderia säilytettiin aluksi Turun lääninvankilassa, mutta\npoliittisesti vaarallisena hänet siirrettiin parempaan talteen\nShpalernajaan. Hänet pantiin neljännen kerroksen nurkkaselliin n:o 180,\njossa vasemmalla sivulla ei asunut ketään, vaan jota vartijat käyttivät\njonkinlaisena romuhuoneena; hänen oikealla puolellaan oli eräs\nvenäläinen vallankumouksellinen. Kerran kylpymatkalla kysäisi tämä\nhiljaa, tunsiko Levander vankilasähkötyksen, johon Levander vastasi\nkieltäen. Seuraavalla saunamatkalla sai venäläinen salavihkaa\ntyönnetyksi hänen käteensä paperipalasen, jossa oli sähkötyskielen\navain. Levander oppi sen nopeasti ulkomuistista, ja sitten he joka\npäivä \"naputtelivat\" toisilleen. Mitään erikoisesti mielenkiintoista ei\nvallankumouksellinen voinut kuitenkaan tiedoittaa enempää kuin\nLevanderkaan hänelle.\n\nLokakuussa sai Levander \"huonetoverin\", Filip Filipovitsh Tsheploshenok\nnimisen hienotakojan, joka oli tappelussa ampunut juomaveikkonsa. Mies\nei ollut epämiellyttävä, mutta äärimmäisen siivoton. Kerran hän\nkäsiliinallaan kuivasi W.C:n, jonka jälkeen tehdäkseen toverilleen\nystävänpalveluksen puhdisti Levanderin teemukin samalla rievulla. --\nPuolitoista kuukautta he asuivat yhdessä, sitten Levander jäi taas\nyksin.\n\nMutta sekin loppui vihdoin vallankumouksen hankkimaan vapauteen, johon\nkylläkään ei toistaiseksi voinut luottaa. Hän oleskelikin Tukholmassa\naina v:n 1917 loppuun ja palasi sitten kotimaahan Yrjö Ruuthin seurassa\nottaakseen osaa vapaussotaan.\n\nNäiltä matkoilta on Eric Bahne kirjoittanut yksityiskohtaisen\nkuvauksen, joten siirrymme huhtikuun puoliväliin 1919, jolloin Levander\nkirjoittautui Varsinais-Suomen Rykmenttiin, eversti Krausen\nkonekiväärikomppaniaan, joka sijoitettiin Toijalaan. Levander toimi\nvääpelin arvolla joukkueenjohtajana, kunnes toukokuun puolivälissä\npääsi kotiin ikänsä perusteella.\n\nAnsioistaan maamme vapauttamiseksi myönnettiin hänelle IV luokan\nvapaudenristi.\n\nMarraskuussa 1918 liittyi Levander toimivana jäsenenä Turun\nsuojeluskuntaan, jossa hän toimi innokkaana kuolemaansa saakka. Sillä\njo varhain, miehuutensa parhaassa iässä, hän siirtyi Tuonen tummille\ntuville. Huhtikuun 11 päivänä hänet peitettiin Turun multiin lukuisan\ntoveripiirin -- josta ei puuttunut vankilatovereitakaan -- saattamana.\n\nLainaamme tähän erään hänen koulutoverinsa muistokirjoituksesta:\n\n\"Harald Levander omasi selvästi sen luonteenlaadun, joka on välttämätön\nedellytys hyvälle omalletunnolle, jota hänellä oli suuremmassa mitassa\nkuin useimmilla muilla. Kaiken sen koruttomuuden ja vaatimattomuuden\nalla, joka näyttäytyi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, oli hänen\nylväässä ryhdissään, avonaisessa, kiinteässä katseessaan vääjäämätön\ntodistus terveestä sielusta, oikeasta miehuudesta, ylpeydestä ja\nritarillisuudesta, joka oli peloton ja moitteeton. Harald Levander sai\nnäyttää, mihin hän kelpasi, kun toiminnan aika oli käsissä. Hänen\nsuotiin olla mukana niitten ensimmäisten joukossa, jotka olivat\nryhtyneet uhkapeliin, jonka seuraukset murtuneen terveyden muodossa\npääasiallisesti saavat kantaa vastuun hänen aikaisesta kuolemastaan.\nMutta eivät kaikki, jotka olivat mukana, päässeet kiirastulesta\nluonteeltaan niin ehjinä kuin hän. Me toverit tuomme hänelle\nkiitoksemme ei ainoastaan siitä sydämellisyydestä ja uskollisuudesta,\njolla hän aina muisti vanhoja tovereitaan, mutta ennen kaikkea siitä\nesikuvasta jonka hän antoi elämällään ja toiminnallaan.\"\n\n\n\n\nBjörn Eric Bahne.\n\n\nEric Bahnen vanhemmat olivat hammaslääkäri Allan Bahne ja Hanna\nLundström. Hän tuli ylioppilaaksi 1913, suoritti jur. fil. tutkinnon\n1915, filosofian kandidaattitutkinnon Turun akatemiassa 1915. Toiminut\nTurussa opettajana eri kouluissa vuodesta 1929.\n\nKevättalvella 1915 sai Eric Bahne tiedon jääkäriliikkeestä Ragnar\nNumelinin kautta. Hän innostui heti asiaan ja toimi sitten\njääkäriliikkeen edustajana, \"päävärvärinä\" Turussa saman vuoden\nsyyskauden joulukuun puoliväliin, ollen tällöin yhteydessä Yrjö Oskari\nRuuthin, Numelinin ja Bruno Leschin kanssa, saaden viimeksimainitulta\nrahavaroja käytettäväkseen värväystarkoituksiin pääasiassa Turun ja sen\nsaariston ruotsalaisseudulla.\n\nKassan samoin kuin koko värväystyön Harald Levander otti hoitaakseen\nv:n 1915 lopulla. Yhteyttä maaseudun kanssa välittivät paikalliset\nasukkaat, ja toiminta jatkui edelleen häiritsemättä. Eric Bahne oli\nsilloin toisella paikkakunnalla eikä enää voinut olla suoranaisessa\nyhteydessä värväysliikkeen kanssa.\n\nMutta kaikella on loppunsa. Levanderin vangitsemisen jälkeen oli Bahnen\nvuoro, ja hänet vangittiin Turussa 19. p:nä toukokuuta 1916.\n\nVangitsemisestaan, matkoistaan ja vaiheistaan on Bahne vv. 1918 ja 1919\nharjoittanut yksityiskohtaisesti aikakauslehdessä \"Arena\" sekä jo\naikoja sitten loppuunmyydyn kirjan \"I fängelse och på flykt.\" Hän on\nluovuttanut muistelmansa käytettäväkseni ja hänen luvallaan lainaankin\ntähän osia hänen mainioista kuvauksistaan:\n\nBahne kertoo:\n\n\"Ollessani toukokuun puolivälissä muutamien päivien matkalla\nHelsingissä ilmoitettiin minulle odottamatta puhelimitse, että\nsikäläinen santarmisto oli kiinnittänyt huomionsa minuun. Myöhemmin\nsaamani tiedonannon mukaan oli santarmieversti Provolsky apulaisineen\nsoittanut asuntoni ovikelloa kysellen minua, mutta koska en ollut\ntavattavissa, oli hän selittänyt vain halunneensa kysyä minulta\n'jotakin asiaa'.\n\n\"Neuvoteltuani muutamien ystävieni kanssa ja koska liian optimistisesti\n-- kuten myöhemmin näyttäytyi -- otaksuin asian koskevan korkeintaan\nkuulustelua -- silloin en tiennyt vielä saksalaisliikkeen edustajan\nHarald Levanderin vangitsemisesta -- hylkäsin ensimmäisen hetkellisen\najatukseni matkustaa Vaasan kautta Ruotsiin. Sen sijaan matkustin\nTurkuun 18 p:n pikajunalla. Asemalla tapasin veljeni, joka toi\nensimmäisen jobinpostin: Levander vangittu edellisenä päivänä Turussa\n'Saksaan menevien nuorten miesten värväyksestä.' Verraten pian lievän\nkotitarkastuksen jälkeen hänet oli viety poliisiautolla Turun\nlääninvankilaan. Minun omaiseni luulivat, -- muuten aivan oikein --\nettä santarmien käynti meillä oli yhteydessä tapahtuneen\nvangitsemisen kanssa, vaikkakin he jossakin määrin aliarvioivat minua\nhenkilökohtaisesti uhkaavaa vaaraa. Yö kului kuitenkin häiritsemättä.\n\n\"-- Heti kotiinpaluuni jälkeen olin tarkastanut kirjani sekä paperini\nja hävittänyt kaiken, joka saattoi olla hallitusvallan kannattajista\nepämieluista. Toimitin siis toisin sanoen itse kotitarkastuksen, joka\nkylläkin oli liioitellun tarkka. Seuraavana aamuna soitin itse sitten\nsantarmipäällikölle ja kysyin, missä tarkoituksessa hän oli käynyt\nluonani. Provolsky selitti kohteliain sanoin, että se koski vain 'aivan\npikku asiaa', jonka takia minun ei suinkaan olisi tarvinnut vaivautua\nmatkustamaan Turkuun. En kuitenkaan tyytynyt tähän verukkeeseen, vaan\nvaadin selvää tietoa ja pyysin tässä tarkoituksessa tavata herra\nProvolskya. -- Kyllä, se kävi laatuun 'vaikka heti'.\n\n\"Lähdin siis santarmipäällikön kotiin, jonka portaissa hän otti minut\nvastaan rakastettavasti ilmoittaen, että hänen oli pakko pidättää\nminut. Väitin luonnollisesti vastaan, mutta ilman muuta menestystä kuin\nse, että Provolsky selitti olevansa vakuutettu Levanderin ja minun\nsyyttömyydestä -- 'ettehän te ole mikään lurjus' -- mutta määräys oli\ntullut Helsingistä ja sitä täytyi noudattaa. Puhelimitse kutsuttiin nyt\npaikalle tuntematon sanomalehdenedustaja Saarniaho, jonka virkaan\nnäyttivät myös kuuluvan kotitarkastukset ja kuulustelut. Eteisessä\nvartioi santarmi.\n\n\"Kuulustelu oli pelkkää leikintekoa. Paitsi henkilötietoja,\nsyntymäaikaa ja nimeä -- ei ainoastaan omiani, vaan myöskin esi-isieni\n-- saatoin vain kielteisesti vastata kysymykseen, olenko sota-aikana\nollut ulkomailla ja olenko ottanut osaa nuorten miesten värväämiseen\nSaksaan sekä saanut rahoja tarkoitusta varten. Kuulustelun jälkeen\nmenimme siis jalkaisin kolmisin asunnolleni, jonka ulkopuolella jo\nodotteli poliisiauto sekä kaksi siviilipukuista poliisia. Huoneessani\ntoimitettiin aivan pintapuolinen tarkastus. Pöytäkirjaan merkittiin\nluullakseni vain, että olin Studentbladetin tilaaja. Sillä välin\nsallittiin minun nauttia hätäinen aamiainen. Otettuani jäähyväiset\nomaisiltani menin molempien poliisimiesten seurassa, jotka myös olivat\nolleet mukana kotitarkastuksessa, ulkona odottavaan autoon ja sitten\nhurjaa vauhtia Turun lääninvankilaan.\n\n\"Vankilaan päästyämme toimitettiin ruumiintarkastus, jossa kaikesta\npäälläni olevasta tehtiin pöytäkirja, minkä allekirjoituksellaan\ntodistivat vankilaviranomaiset sekä minä. Vaatetavarani sain kaikki\npitää, mutta kelloni, lompakkoni, lyijykynäni ja kynäveitseni otettiin\npois. Sen jälkeen vahtimestari vei minut toisessa kerroksessa olevaan\nselliin. Yksin jäätyäni otin ensimmäiseksi yleissilmäyksen asunnostani.\nPaitsi seinään kiinnitettyä sänkyä ja pöytää sekä hyllyä ei se ollut\nmissään suhteessa loistelias siirrettävine tuolineen ja mitä\nalkeellisimpine mukavuuslaitoksineen. Istuin sängylle ja aloin miettiä\ntilannettani. Mietiskelyni eivät suinkaan olleet laadultaan kaikkein\nmieluisimpia.\n\n\"Hetken kuluttua saapui vanginvartija tuoden minulle oman patjani ja\nsänkyvaatteeni, jotka oli kotoani lähetetty vankilaan. Koettaessani\nlaittaa sänkyäni, pielustani ja lakanaani mukavaksi istuinpaikaksi,\npiti vartija minulle esitelmän vankilansäännöistä. Kuulin, että päivän\ntyö alettiin virrenveisuulla ja rukouksella, jonka jälkeen jokainen\nvanki sai järjestää vuoteensa sekä siivota huoneensa. Kaksi kertaa\nviikossa oli lattia pestävä vedellä ja lysoolilla. Kun huone oli -- tai\npiti olla -- kunnossa, tuotiin aamiainen, johon kuului kuorittua\nmaitoa, suolasilakkaa ja puolikas leipää. Kello 12 tarjottiin\npäivällinen: runsas annos voimakasta soppaa, leipää ja maitoa.\nIllalliseksi kello kuudeksi annettiin puuroa ja maitoa. Seitsemän\naikaan illalla -- vankilassa on varhaiset tavat -- lopetettiin päivän\ntyöt taas virrenveisuulla ja rukouksella. Neljännestunnin kuluttua piti\nseistä suorana keskellä selliä; silloin nimittäin ylivartija toimitti\ntarkastuksen, katsoi koppeihin kurkisteluaukosta todetakseen, että\nkaikki oli asianmukaisessa kunnossa, jonka jälkeen oven raskaat\nkaksoishaat lukittiin yöksi.\n\n\"Kun minut ensi kerran vietiin vankilan pihalle, sattuivat tarkoitusta\nvarten määrätyt kävelypaikat -- muistaakseni 16 pihannurkkaan\nsementistä puoliympyrään rakennettua aitausta -- olemaan jo varattuina,\njonka takia minua kehoitettiin marssimaan edestakaisin vankilan\npihalla. Koska olin viimeisenä tullut pihalle, sain myös jäädä sinne\nviimeiseksi. Niinmuodoin sain yleissilmäyksen yksinäisyydessään\nkävelijöistä, kun he vuoronsa perään palasivat vankilaan. Heidän\njoukossaan oli Levander, joka hämmästynein ja surkuttelevin silmäyksin\ntoivotti minut tervetulleeksi tähän täysihoitohan. Tällä kertaa en\nsaanut puhutella häntä, mutta myöhemmin saatoimme miltei joka päivä\ntervehtiä toisiamme, sillä molemmat saimme luvan kävellä kaksi kertaa\nitse pihalla, ja kävelyaikamme sattuivat tavallisesti yksiin. Tässä\nyhteydessä mainittakoon, että vartija useammin kuin kerran jätti meidät\nmääräaikaa pitemmäksi. Kävelymatkoilta muistuu mieleeni eräs vanha\nahvenanmaalainen merimies, joka täydellisesti tietämättömänä maassa\nvallitsevista olosuhteista oli monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan\npalannut kotiin ilman passia, pidätetty rajalla ja nyt odotteli\ntuomiotaan Turun lääninvankilassa. En kuullut, kuinka ukon kävi --\nluultavasti hänet tuomittiin hallinnollista tietä kolmen kuukauden\nvankeuteen, mutta tutkinnot ottivat siihen aikaan uskomattoman pitkän\najan. 'Mahdankohan enää milloinkaan nähdä Ahvenanmaata ja omaisiani?'\nkyseli hän alituiseen. Luullakseni asian pitkäveteinen käsittely\nvoidaan lisätä silloisen kuvernöörin ja elintarvekeinottelijan Ilmari\nVuorisen ansioluetteloon.\n\n\"Niin omituiselta kuin kuuluneekin ei elämä Turun lääninvankilassa\nkäynyt pitkäveteiseksi. Tämä johtui pääasiallisesti kahdestakin\nseikasta. Nimittäin -- kiitos vankilanpapin Toivo Hirvosen suuren\nystävällisyyden -- sain rajoittamattomasti kirjoja sekä kotoani että\nvankilan kirjastosta, jotapaitsi vanginvartijat silloin tällöin tulivat\nkeskustelemaan kanssani, ja eräs heistä varsinkin koetti tehdä elämäni\nniin siedettäväksi kuin suinkin. Sain usein oleskella tuntikaupalla\nkäytävässä ja kirjastossa. Sitä paitsi teki pastori Hirvonen joka päivä\nlyhyemmän käynnin, jolloin hän selosti tapahtumien kulkua\nvankilanmuurin ulkopuolella.\n\n\"Aivan ensimmäisinä päivinä onnistuin päästä Levanderin kanssa\nkeskusteluun. Saapuessani kävelyltä huomasin hänen seisovan pukuaan\nharjaten eteisen avonaisen akkunan edessä. Kysyin saattajavartijaltani\nkopissa, enkö minä myös saisi harjata pukuani. Vastoin odotusta hän\nantoi myöntävän vastauksen, mutta samalla pyysi minua odottamaan,\nkunnes Levander olisi lopettanut, koska saatavissa oli ainoastaan tämä\nainoa vaateharja. Vartija jätti kuitenkin oven lukitsematta, jolloin\nminä enempää arvelematta menin käytävään Levanderia kohti. Vartija\nsalli tämän tapahtua, mutta huusi minulle, etten saisi puhutella\nLevanderia. Innokkaasti harjatessamme vaatteitamme -- harja kulki koko\ntoimituksen ajan kädestä käteen -- saatoimme hyvin suunnitella, kuinka\nesiintyisimme mahdollisessa ristikuulustelussa.\n\n\"Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Eräänä päivänä nauttiessani\nrauhallisesti päivällistäni -- sekä Levander että minä saimme kotoamme\nruoan koko vankila-aikana -- saapui vartija ja ilmoitti, että meidän,\ntahtoo sanoa Levanderin ja minun sekä erään kolmannen, Huhtamäen,\ntulisi saapua kuulusteluun santarmipäällikön asuntoon. Kaulus kaulaan\nvain, pari harjansivallusta tukkaan ja sitten matkaan. Käytävässä\ntapasin Levanderin ja yhdessä menimme vankilan pihalle, jossa\nvankivaunu jo odotti. Nousimme siihen, -- Huhtamäki oli jo siellä --\novi lukittiin, ja sitten lähdimme hitaasti liikkeelle katuja ylös\ntoisia alas. Levanderin kanssa olimme tyytyväisiä aikaisempaan\ntapaamiseemme; sillä emme oikein luottaneet satunnaiseen\nonnettomuustoveriin, jonka vuoksi keskustelu liikkuikin nyt\njokapäiväisissä asioissa.\n\n\"Eteisessä kohtasimme Provolskyn. Hän ilmoitti, että venäläinen\ntutkintotuomari, eräs herra Mashkevitsh oli saapunut Turkuun\nkuulustelemaan meitä. Levanderin ja Huhtamäen käskettiin odottaa, kun\ntaas minä jouduin heti tutkittavaksi. Astuin Provolskyn\nvastaanottohuoneeseen. Kirjoituspöydän ääressä istui venäläiseen\nvirkapukuun puettu mefistonaamainen herra, joka ensi töikseen katsoi\nminua tiukasti. Akkunan vieressä seisoi siviilipukuinen herra, tulkki,\nkuten heti osoittautui. Kädenliikkeellä osoitti Mashkevitsh minulle\npaikan, tulkki istui tuolille aivan viereeni, ja kun Provolsky oli\nsaapunut alkoi kuulustelu. Ensin tulivat tavanomaiset kysymykset iästä,\nnimestä ja toimesta. Sitten siirtyi Mashkevitsh käsittelemään arempia\nseikkoja. Hän kysyi, tiesinkö minä, että ylioppilaita meni Saksaan\nharjoittelemaan siellä aseiden käyttöä. Vastasin lyhyesti ei. Olinko\nylimalkaan kuullut, että ihmisiä on sota-aikana matkustanut ulkomaille?\nVastasin, että sentapaisia huhuja kyllä liikkui, vaikka en omasta\npuolestani uskonut niitä. Kuten siis näyttää, olivat kysymykset aivan\ntavallisia. -- 'Mutta eräs herra Tukholmasta on käynyt tapaamassa\nteitä, saanut teiltä ohjeita miesten värväämistä varten Saksan\nsotapalvelukseen, jonka jälkeen olette lähettänyt hänet Levanderin luo\nnostamaan tarkoitusta varten rahoja.' Selitin, ettei sellaista käyntiä\nole milloinkaan tapahtunut. Tällöin minulla oli jo selvillä, että\nilmiantajana oli toiminut Kemiöstä kotoisin oleva jääkäri Georg\nAhlstedt, joka tosiaankin oli käynyt luonani ja jonka kanssa olin\nsangen yksityiskohtaisesti keskustellut Saksan-liikkeestä. Odotin nyt\njoitakin yksityisseikkoja, mutta kajoamatta lähemmin asiaan Mashkevitsh\nkysyi, tunsinko erään herra Nilssonin Tukholmasta; hän nimittäin olisi\nlähettänyt Ahlstedtin luokseni. Puhtaalla omallatunnolla saatoin\nvastata tähän kysymykseen kieltävästi, koska en tuntenut sen nimistä\nhenkilöä. Silloin nousi Provolsky aivan aiheettomasti ja pyysi minun\ntarkkaan muistelemaan, enköhän sittenkin tuntisi kyseessäolevaa\nhenkilöä. Ja hän puolittain huusi Nilssonin nimen useampaan kertaan.\nSelitin jyrkästi, että jos tuntisin jonkun Nilsson-nimisen herran\nTukholmassa, ei mikään estäisi minua tunnustamasta sitä. --\nMashkevitsh: 'Tunnetteko maisteri Kai Donnerin?' -- 'En.' -- 'Maisteri\nNils Pippingin?' -- 'En.' -- 'Maisteri Ruuthin?' -- 'En.' Tämän jälkeen\nkeskeytti tutkintotuomari hetkiseksi, jolloin hän ääni ivallisena\nvakuutti Provolskylle, että minä valehtelen, koskapa samainen henkilö,\njoka oli käynyt tapaamassa minua Turussa oli myös tavannut Pippingin ja\nDonnerin Helsingissä, jonka takia oli enemmän kuin uskottavaa, että\nminä myös tunsin heidät. Silloin kuitenkaan minä en henkilökohtaisesti\ntuntenut Donneria, Pippingiä enkä Ruuthia. Viimeksimainitun kanssa olin\nkuitenkin värväysasioissa ollut yhteydessä. Ennenkuin Mashkevitsh\nennätti tehdä uuden kysymyksen sekaantui Provolsky taas kuulusteluun:\n\n\"'Ettekö tunne maisteri Nils Pippingiä?' Ja kun viittasin äsken\nantamaani vastaukseen, lisäsi hän ikäänkuin jonkinlaiseksi\nselitykseksi:\n\n\"'Minäkin tunnen erään Pippingin.'\n\n\"'Tunnetteko Henrik Zilliacusta?' kysyi taas Mashkevitsh.\n\n\"Annoin myöntävän vastauksen. Jos varmasti olisin tiennyt, että\nZilliacus jouluna 1915 oli mennyt 'das grosse Vaterlandiin', olisi\nvastaukseni varmasti ollut toinen. Tuttavuuteni Zilliacuksen kanssa\nkatsoi Mashkevish todisteeksi rikollisuudestani: hän kuiskasi\nsantarmipäällikölle, että 'tämä Zilliacus' kuului Saksassa oleviin\nsuomalaisiin jääkäreihin. Hän sai aivan heti toisenkin _todisteen_.\nIlmoitin nimittäin tuntevani Edvard Bruhnin. Tästä tuttavuudesta\nkehittyi pitempi ajatustenvaihto selittäessäni, etten ollut tavannut\nBruhnia sitten kuin yliopistollisilla kesäkursseilla Turussa 1913.\nMashkevitsh epäili tämän tiedonannon paikkansapitäväisyyttä. Lopulta\nhän sanoi: 'Te valehtelette. Bruhn ei ollut silloin vielä\nylioppilaskaan.' Viittasin sanotun vuoden kursseihin osaaottaneiden\nluetteloon.\n\n\"Kävisi aivan liian pitkäksi selostaa kaikki kysymykset, joita\nMashkevitsh minulle esitti. Hänen päähuomionsa keskittyi rahavaroihin,\njoita olin saanut 'järjestöltä' Helsingissä ja jättänyt Levanderille.\nHarvinaisuutena mainittakoon kuitenkin, että hän katsoi minun käyntini\nEkbergin kahvilassa syyslukukaudella 1915 olevan vahvan todisteen\nrikollisuudestani.\n\n\"Kuulustelu kesti suunnilleen puolitoista tuntia. Tulkki luki nyt\nruotsiksi, mitä Mashkevitsh oli kirjoittanut, jonka jälkeen minä sain\nallekirjoittaa pöytäkirjan. Tämän jälkeen ojensi Mashkevitsh minulle\nkirjallisen päätöksen, jonka mukaan minua aktiivisesta osanotosta\nSuomen erottamiseen Saksan avulla syytettäisiin venäläisen rikoslain\n100-102 pykälien mukaan ja pidettäisiin vankilassa, kunnes asia on\nloppuunkäsitelty. Tästä päätöksestä oli oikeus valittaa Pietarin\npiirioikeuteen.\n\n\"Ennen poistumistani pyysin saada tavata vanhempiani, minkä herra\ntuomari suvaitsi myöntää. Samalla hän selitti jyrkästi, että\nkohtaaminen saattoi tapahtua ainoastaan hänen läsnäollessaan ja että\nmahdollisen kirjeenvaihdon tuli myös tapahtua hänen kauttaan.\n\n\"Nyt tuli Levanderin vuoro, ja hänelle tehtiin pääasiassa samanlaiset\nkysymykset kuin minullekin. Hänen kuulustelunsa kävi kuitenkin\nhuomattavasti nopeammin. Kun lopulta Huhtamäkikin oli kuulusteltu ja\nvapautettu, -- hän oli 16-vuotias poika ja hänet oli ilmiannettu siitä\nsyystä, että hän oli _ajatellut_ matkustaa Saksaan -- sain hetkisen\ntavata vanhempiani. He olivat saapuneet kuulustelun aikana. Kun\nLevander vielä oli saanut tavata omaisiaan, lähdimme paluumatkalle\nlääninvankilaan, jonne saavuimme kello 11 illalla.\n\n\"Kuulustelusta mainittakoon lisäksi, että eversti Provolsky tarjosi\nminulle teetä ruokasalissaan sillä aikaa kuin Levanderia kuulusteltiin\nja toi minulle päivän Åbo Underrättelserin luettavaksi. Hänen\ntaloudenhoitajattarensa, joka tarjoili teetä, piti minulle pitkän\nesitelmän herransa hyvistä puolista sekä hänen hyvistä ajatuksistaan\nLevanderia ja minua kohtaan. Tutkintotuomari sitä vastoin oli hyvin\npaha herra ja täydellisesti vakuuttunut syyllisyydestämme. Hän uskoi\nkuitenkin, että nuori ikäni pelastaisi minut liian ankaralta\nrangaistukselta, mutta eihän koskaan voi tietää mitään ennakolta.\n\n\"Merkillisen nopeasti ihminen tottuu ahtaisiin olosuhteisiin ja\nhelposti hänet saadaan tinkimään mukavuusvaatimuksistaan. Sen kuuden\nviikon aikana, jonka vietin Turun lääninvankilassa, oli oloni ainakin\nfyysillisesti täysin siedettävä. Totuin pitämään koko matkaa\njonkinlaisena sanatoriokäyntinä, jolla oli vain se ikävä puoli, että\nsen pituus ei ollut määrättävissäni.\n\n\"Joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus vankilan kirkossa, joka oli\nrakennettu tukholmalaiseen Långholman tapaan, kuten vankilan\nvahtimestari minulle kertoi. En kuitenkaan voi jättää lausumatta\njyrkkää tuomiotani sen sisustuksesta vangin kannalta katsoen. Toinen\ntoisensa yläpuolella on häkkejä, juuri niin suuria, että ihminen voi\nseisoa siellä suorana. Jälestä tullut sulkee aina edellisen häkin\nlaskemalla penkkinsä. Tämä penkki on viettävä ja niin korkea, että\njalat tuskin ulottuvat lattiaan. Ellei siis katsonut parhaaksi jäädä\nseisomaan -- joka ajanmittaan väsytti -- täytyi kaiken aikaa tehdä\nkaksi liikettä, tosin itse asiassa yksinkertaisia, mutta silti\nvaivalloisia ja väsyttäviä. Keskeytymättä sai nousta penkille\nliukuakseen seuraavassa hetkessä alas. Jos vielä sattuu tapahtumaan, --\nkuten kerran, kun vakinainen pappi oli lomalla -- että joku\nhelvetinsaarnaaja sai tilaisuuden kokonaisen tunnin ajan maalata\nkiirastulen kaikkia kauhuja, pitäisi piintyneimmänkin syntisen tuntea\nolevansa sielullisestikin kaltevalla pinnalla. Ei, jos kerran\njumalanpalveluksen vankilassa tulee vaikuttaa, mikä tietääkseni on\ntarkoitus, niin mielestäni voisi iankaikkiset rangaistukset jättää\nniistä pois. -- Vankiahan jo muistutetaan päivisin ajallisesta\nrangaistuksestaan. -- Ja enemmän tilaa pitäisi jättää sille opille,\njoka sisältyy Korkeimpaan käskyyn. Mutta samalla on välttämätöntä, että\nistumapaikat kirkossa järjestetään niin, että vanki voi olla vapaasti\nja olosuhteisiin katsoen mukavassa asennossa.\n\n\"Niin kului aika neljänteen päivään elokuuta. Aamulla astui\nvankilanjohtaja koppiini ja selitti, että hänellä on ikävä uutinen\nminulle ilmoitettavana. Luulin ensin, että jotakin oli tapahtunut\nomaisilleni, joten päästin helpoituksen huokauksen kuullessani, että\nminut Levanderin seurassa siirrettäisiin Pietariin. Pyysin\nvankilanjohtajaa ilmoittamaan isälleni asiasta ja mahdollisuuden mukaan\njärjestämään niin, että saisin tavata vanhempiani. Jonkun hetken\nepäiltyään, mutta huomautettuaan, että on epävarmaa, milloin tulisin\ntakaisin kotimaahan, lupasi johtaja suostua pyyntööni.\n\n\"Johtaja, piti sanansa. Sekä Levander että minä saimme ottaa\njäähyväiset omaisiltamme.\n\n\"Saatuamme kellomme ja muut tavaramme olimme valmiit ajamaan\nvankivaunussa asemalle. Useimmat vartijat seisoivat alaeteisessä\njättämässä meille hyvästit toivottaen rehellisen 'tervetuloa pian\ntakaisin Suomeen'.\n\n\"Junamatka Pietariin oli erikoisen vaivalloinen ja väsyttävä. Olimme\nsaaneet käytettäväksemme vankivaunun, ja vartioston muodostivat Turun\nlääninvankilan vahtimestari ja yksi vanginvartija. Edellämainittu oli\nlähetetty venäjänkielen taitonsa takia. Hän oli viipurilainen ja käynyt\nuseasti Pietarissa. Levanderin kanssa olimme päättäneet matkalla\nkeskustella asemastamme sekä valmistautua vieläkin yksityiskohtaisempaa\nkuulustelua varten. Tästä päätöksestä ei kuitenkaan tullut mitään.\nMeillä oli tuhansia muita miellyttävämpiä asioita keskusteltavana ja\nsiksi siirsimme keskustelun puolustuksestamme, kunnes se oli liian\nmyöhäistä.\n\n\"Muuan tapaus matkalta sietää tulla mainituksi. Kun vankivaunuosastomme\nkatossa oleva ilmatuulettaja rämisi aivan hirveästi, ripustimme siihen\npäällystakkimme hiukan vaimentaaksemme räminää. Itse asetuimme kumpikin\npenkillemme. Silloin kuulimme, kuinka ovi äkkiä avattiin, ja selvä\nkauhunilme kasvoillaan osastoon astuva vahtimestari tuijotti katossa\nriippuvia päällystakkejamme. Tämä tapahtui puolenyön aikaan, ja\nvaunussa oli sangen hämärää. Pian hän kuitenkin huomasi meidän olevan\nhyvissä voimissa ja tokaisi: 'No, herrat, kuinka uni maistuu?' Mutta\nhän ei malttanut olla kysymättä, minkä takia olimme ripustaneet\npäällystakkimme kattoon... Ukkopahahan oli vastuussa meidän\nsäilymisestämme, jonka lisäksi luonnollisesti piti valvoa, ettei meille\ntapahtuisi mitään pahaa. Suomen asemalla Pietarissa oli elämää ja\nliikettä. Melko lailla tingittyämme hinnasta kahden ajurin kanssa\nsaimme heidät viemään meidät Shpalernajaan, jonne kohta saavuimmekin.\nHuomion, jonka tällä pikaisella katsastuksella saimme Pietarin\nviipurilaisesta kaupunginosasta, voi kuvata lyhyesti: Epäsäännöllisten\nrakennusten sekasorto, pitkä silta, kuohuva elämä ja -- loka.\nVenäläisen loan kanssa sain muuten pian tehdä sangen läheistä\ntuttavuutta. Ajoimme ensin harhaan, piirioikeuteen, joka oli samassa\nkorttelissa kuin Shpalernajan vankila. Muuan dvornik opasti meidät\noikeaan, matkaa ei ollutkaan kuin muutama askel nurkan ympäri.\n\n\"Mikäli muistan, emme Levanderin kanssa katsoneet vankilan julkisivua\nerikoisen peloittavaksi. Siinä oli suuria, hyvin suuria ikkunoita,\njoihin katse etupäässä pysähtyi sitäkin enemmän, kun niissä ei ollut\nrautaristikoita. Astuimme sitten pienelle ja likaiselle pihalle, ovi\navattiin -- ja elävä elämä jäi meiltä määräämättömään tulevaisuuteen.\nNousimme muutamia portaita, jotka olisivat päässeet palkinnolle missä\nlokakilpailussa tahansa. Se avautui käytäväntapaiseen odotushuoneeseen,\nLevanderin kanssa minut osoitettiin istumaan penkille, kun taas\nturkulaiset vanginvartijat päästettiin vankilanjohtajan luokse\njättämään kuljetuspaperit. Johtajan huone samoinkuin kanslia oli\nerotettu muusta vankilasta kalteriseinällä, jonka keskellä\nolevaa ovea vartioi avainnipulla varustettu vartija. Istuimme\neteishuoneen pitemmänpuoleiselle seinustalle; vastapäätä oli ovi ja\nsiinä kirjoitus: 'Kuhnja', keittiö, mitä vahvasti tuki huoneesta\ntunkeutuva kaalinhaju.\n\n\"Emme tarvinneet odottaa pitkään, kun kuulin nimeäni huudettavan, ja\novella seisova vartija viittasi minut astumaan huoneeseen. Minut\nvietiin kansliahuoneeseen, jossa kolme tai neljä vankilanvirkailijaa\nistui kukin pöytänsä ääressä. Erään luona seisoivat turkulaiset\nvanginkuljettajat, ja minut kutsuttiin sinne. Henkilöllisyyteni\ntodettiin, arvoesineet otettiin pois, sitten sain mennä. Ennen lähtöäni\nkysyin kuitenkin suomalaiselta vartijalta, joka toimi tulkkina,\nsaisinko pitää oman ruokani. Vastaus oli myönteinen.\n\n\"Samanlaisen toimituksen sai Levander kokea, sitten saimme vielä hetken\nseisoa käytävässä. Tällöin tapahtui jotakin, jota ovella seisova\navainnippuinen ryssäläinen vartija katseli 'suu selällään'. Suomalaiset\nvanginvartijat paljastivat osaaottavasti meille päänsä jäähyväisiksi\npoistuessaan vankilasta. Se oli meille viimeinen tervehdys\nmaanmiehiltä, Suomesta.\n\n\"Sitten lähestyi vartija, osoitti tavaroitamme, sanoi: 'idjom', ja niin\nläksimme. Nousimme joukon portaita, enkä oikeastaan tiedä, missä erosin\nLevanderista. Sain kiivetä vielä yksinäni sivuportaan, joka johti\nsuureen ja varsin valoisaan käytävään. Siellä istui pöydän ääressä\nkookas, mustapartainen vartija, joka kädenliikkein teki minulle\nselväksi, että mukanani tuoma käsilaukku on tarkastettava. Sen hän\ntekikin perinpohjaisesti ilmoittaen, että suurin osa vaatetavaroistani,\nvanupeitteeni ja villatakkini oli jätettävä säilytettäväksi vankilan\nvarastohuoneeseen. Loput -- muutamia alusvaatteita, sukkia,\nkäsi- ja taskuliinoja -- sain ottaa mukaani selliin. Muuan\nhyväntahtoisen näköinen vahtimestari tutki innokkaasti mukana ollutta\nsuomalais-venäläistä tulkkisanakirjaa. Hän oli nähtävästi tullut pöydän\nääreen katsomaan vastatulleita. Muistan vielä selvästi, kuinka hän\näkkiä kirkastui löytäessään tulkissa sanan olut -- pivo. Hän toisti\nsanaa useampaan kertaan maiskuttaen ihastuneena suutaan. Yrjö Ruuth\nkertoi kerran myöhemmin, että hänellä Shpalernajaan tullessa oli\nmukanaan m.m. pussillinen hienoa sokeria. Vartija tarkasti sokerin\nkaatamalla siitä osan kämmenelleen, nuolasi sitä kielellään ja maun\ntunnettuaan ravisti rauhallisena sokerin tähteet kämmenestään pussiin.\nMenettely ei suinkaan lisännyt ruokahalua, varsinkin kun tämä vartija\noli saanut häntä kuvaavan liikanimen 'snornäsan' -- räkänokka.\n\n\"Vihdoinkin minut jätettiin yksin. Väsymys voitti ja nukuin sikeästi\nseinään kiinnitettyyn sänkyyn. Olin nukkunut kenties joitakuita\nminuutteja, kun heräsin siihen, että ovelle kolkutettiin. Ponnahdin\nvalveilleni ja kuulin jonkun, todennäköisesti vartijan -- huutavan\njoitakin käsittämättömiä sanoja. Oven kurkisteluaukossa näkyi kiiluva\nsilmä. Sanoista käsitin ainoastaan yhden ainoan, joka -- kuten\njäljestäpäin tulin huomaamaan -- muodosti venäläisen vanginvartijan\npääasiallisimman sanavaraston: 'Nelsjaa' -- ei saa, on kielletty.\nIstuuduin rauhallisena sängylleni ja annoin vartijan murista minkä\nhalusi. Hän kohta huomasi, että tilanne vaati hänen puoleltaan\nkouraantuntuvampaa esiintymistä, jonka takia hän avasi oven, astui\nkoppiin kiukkuisin ilmein, nosti sängyn seinälle -- minäkin olin hänen\nsaapuessaan noussut pystyyn -- ja lukitsi sen siihen asentoon.\nVihaisella äänellä ja uhkaavin liikkein lateli hän sitten joukon\nasioita, joiden tarkoituksena oli selvittää minulle, ettei sänkyä\nsaanut laskea päivällä alas. Vähitellen opin sitten, että sen sai tehdä\nvain 12-1 välillä päivällä ruokalepoa varten. Lopun aikaa sai joko\nkävellä sellissä, seisoskella tai istua rautalevyllä.\n\n\"Ennenkuin sain tilaisuuden tilata yksityisruokaa, täytyi minun\nmuutamina päivinä tyytyä tavalliseen vankilan ruokaan. Aikaisin\naamulla, heti kello kuuden jälkeen, jaettiin kuumaa vettä teenlaittoa\nvarten -- teen sai vanki itse hankkia -- ja heti sen jälkeen tuli\npäivän leipäannos, 2 naulaa ryssänlimppua. Myöhemmin tilasin joka aamu\nitselleni puolen naulaa -- 'funttaa' -- suunnilleen 225 grammaa\nvalkoista leipää. Kello 12 tarjoiltiin varsin niukka ja muuten kehno\npäivällinen. Siihen kuului kalasta tai lihasta valmistettu perunasoppa\ntai myös annos paahdettuja tattariryynejä. Illalliseksi kello kuudeksi\nannettiin vuoroon hapankaalisoppaa, vuoroon tattarivelliä. Onneksi\nkykenivät kaikki meikäläiset hankkimaan itselleen oman muonituksen,\nmutta joitakuita oli kuitenkin, jotka saivat tyytyä pelkkään\nvankiruokaan. Eipä sillä, että tilaamalla hankittua ruokaa kannatti\nkehua, mutta se oli kuitenkin vaihtelevampaa ja runsaampaa. Kun kaksi\npohjalaista vapaaksi päästyään keskusteli vankilan ruokaoloista,\npäätteli toinen heistä, että he olivat saaneet syödä 'sianruokaa'.\nTähän lisäsi toinen, jotta jos siellä kotona olisi tuollaista ruokaa\ntarjottu sioille, olisivat ne kääntäneet kaukalonsa ylösalaisin.\nRiittämättömän ravitsevan ja terveellisen ruuan puutteessa joutui\nuseampikin suomalainen sairasvuoteelle. Niinpä sairasti vanha, kunnon\nkemiläinen Winter -- hänkin Ahlstedtin uhreja -- vaikeata keripukkia,\nmainitakseni vain yhden esimerkin. Mitä pitemmälle aika kului, sitä\nhuonommiksi muuttuivat ruokaolot. Muutamia päiviä ennen maaliskuun\nvallankumousta en saanut enää tilaamalla vehnäleipää. Kun viittasin\ntilauslistaani ja valitin asiasta, vastasi hiukan suomea taitava\nosastonvartija:\n\n\"'No, kun ei ole.'\n\n\"Ilmoitus oli mahdollisimman selvä.\n\n\"Aika vieri kuin matelemalla. Ajatelkaa, eihän siellä ollut mitään\nvaihtelua, ei kuin ikävän ja yksitoikkoisen päivän jälkeen laskeutua\nlevolle herätäkseen aamulla kenties vielä yksitoikkoisempaan ja\npitkäveteisempään. Ulkomaailmasta elimme aivan eristettyinä. Ainoat\näänet, jotka kerran pääsivät tunkeutumaan kuuluviin, olivat\nhautausmarssin säveleitä.\n\n\"Kesä Shpalernajassa oli sietämättömän kuuma ja tukahduttava. Sekä\nkopissa että pihalla vallitsi sama kuumuus -- todennäköisesti\nsuomalaissaunan lämpömäärä. Syyskuusta lähtien -- uutta aikaa --\nmuuttui ilma siedettävämmäksi. Sitten tuli sateinen ja myrskyinen\nlokakuu. Lämpömäärä laski nopeasti ja sellissä tuntui varsinkin öisin\nkolealta. Vankilassa oli kyllä keskuslämmitys, mutta se otettiin\nkäytäntöön vasta lokakuun ensimmäisenä päivänä vanhaa aikaa. Ja vain\nkerran koko talven kuluessa oli sellini läpi kulkeva lämpöjohto niin\nkuuma, etten voinut koskettaa sitä paljaalla kädellä. Sillä kertaa oli\nvankilanjohtaja tarkastamassa ja toteamassa, että kaikki oli\n'harashoo'. Minun koppini oli vankilan ylimmässä eli seitsemännessä\nkerroksessa ja katto 'tippui' koko talven. Se ei suinkaan ollut\nmiellyttävää, ja olisinkin epäilemättä koettanut päästä kerrosta\nalemmaksi, ellen olisi pelännyt menettäväni yhteyttä Levanderin kanssa.\nOlimme näet kerran omaistemme tapaamismatkalla todenneet, että\nLevanderin selli oli minun selliäni vastapäätä pihan toisella puolella\nolevassa rakennuksen sivustassa. Kun sähkövalot sytytettiin, vaihdoimme\nme päivittäin tervehdyksiä merkinannoilla. Tätä varten nousimme\nmukavuuslaitokselle seisomaan ja nojauduimme sellin akkunaa vasten.\nSähkövalossa piirtyivät yläruumiin ääriviivat selvinä ruudulle, jolla\nkaikki käden liikkeet saattoi myös selvästi havaita. Kehitimme\nvähitellen merkkikielen, jolla keskustelimme. Ymmärrettävästikin\nodotimme halusta iltoja, jotka käytimme merkkikielikeskusteluun. Usein\noli meidän käydä huonosti, kun vartija sukkasillaan tai huovikkaissaan\nhiipien pitkin käytävää työnsi tirkistysreiän sivulle ja tapasi meidät\ntäydessä touhussa. Hänen uhkauksensa ilmoittaa asia vankilanjohtajalle\nja saattaa meidät vuorokaudeksi karsseriin vedelle ja leivälle tekivät\nmeidät joksikin aikaa 'pidättyväisiksi', sillä karsserirangaistus ei\nollut leikin asia. Tosin en henkilökohtaisesti joutunut sitä kokemaan,\nkoska vartijat uudistetuista vakuutuksistaan huolimatta eivät\nmilloinkaan toteuttaneet uhkaustaan, mutta monet muut suomalaiset\nsitävastoin saivat tutustua siihen, kuten lääketieteen kandidaatti\nVäinö Lindén. Pikkumainen vartija oli ollut hänelle hävytön, jonka\njohdosta Lindén kiukuissaan nakkasi vartijan ovea vasten. Seuraus oli\nvuorokauden aresti vedellä ja leivällä. Hänet vietiin aivan pieneen ja\npimeään koppiin, jonka ainoana sisustuksena oli penkki. Käveltyään\naikansa edestakaisin istuutui hän lepäämään. Heti nousi hän kuitenkin\ntaas jalkeille, sillä hän tunsi, että koko ruumis kihisi. Aluksi hän\nluuli sen johtuvan hermostuneisuudesta, mutta kun hän siveli\nruumistaan, sai hän kätensä syöpäläisiä täyteen. Luonnollisestikaan ei\nenää kannattanut ajatella lepoa; hän käveli 24 tuntia edestakaisin, ja\nuseasti narskahteli jalkojen alla, sillä pimeä koppi vallan vilisi\nrussakoita ja luteita. -- Mutta kaikkialla vankilassa oli runsaasti\nnäitä elukoita, varsinkin russakoita. Ne eivät kuitenkaan olleet\nerikoisemman harmillisia, paitsi milloin -- joka tapahtui usein --\nniitä tarjoiltiin sopassa.\n\n\"Levanderin lisäksi olin yhteydessä nuoren suomalaisen Rossin kanssa,\njoka asui minusta kolmannessa sellissä. Kerroksemme läpi johtavaa\nvesijohtoputkea myöten kuuluivat naputuksemme selvästi toisillemme.\nKäytimme edullisesti morse-järjestelmää. Lyhyenä puolen tunnin\nkävelyaikana vankilan pihamaalla vaihdoimme, mikäli ankara vartiointi\nsalli, tervehdyksiä niiden kanssa, joiden ikkunat tiesimme. Erikoisesti\nmuistan neljännen kerroksen toisen sivustan nurkka-akkunan -- Sihvon.\nVäsymättömästi hän heilutteli nenäliinaa.\n\n\"Kylvyn -- tai paremminkin suihkun -- saimme joka toinen viikko. Olisi\nväärin sanoa, että tämä toimitus teki ihmisen puhtaammaksi, mutta se\noli kuitenkin vaihtelua arkipäiväisyyden yksitoikkoisuudessa, ja\nsilloin tällöin saattoi matkalla tavata jonkun tuttavan. Kylpymatkalla\nvietiin ensin alakerroksen käytävään, jonka vieressä olevissa kopeissa\nsai odottaa vuoroaan. Koppien seinät oli töhritty täyteen tiedonantoja\nja terveisiä. Esimerkkinä niiden laadusta mainitsen tässä vain yhden:\n'Es lebe Hindenburg! Hoch!' Itse kylpyhuone oli inhoittava. Siellä oli\namme ja suihkulaitos. Lattia ja seinät olivat äärimmäisen likaiset ja\nliukkaat, muuta telinettä vaatteille ei ollut kuin monen vuoden lian\npeittämä rahi.\n\n\"Koko vankilan puhtaanapito oli mahdollisimman pintapuolista.\nAinoastaan käytäviä lakaistiin ja siivottiin, ja tekihän vartija\npäivisin kierroksen selleissä, jolloin savukkeenpätkät korjattiin.\nMutta niin perinpohjainen suursiivous kuin Turun lääninvankilassa ei\ntullut kysymykseenkään. Aivan sattumalta sain siellä koppini pestyksi\nja siivotuksi. Vesijohto oli jotenkuten mennyt epäkuntoon, ties mistä\nsyystä. Joka tapauksessa eräänä aamuna herätessäni huomasin vesijohdon\nuhkaavasti vuotavan. Tein tästä luonnollisesti heti vartijalle\nilmoituksen, ja hän lupasi kutsua sepän.\n\n\"Tunti tunnin jälkeen kului, mutta seppää ei kuulunut. Vesilammikko\nlevisi yli koko lattian, niin että oli pakko vetää kalossit\njalkaansa. Soitin uudelleen vartijaa ja pyysin häntä kutsumaan\nosastovahtimestarin. Tämä tuli, työnsi päänsä ruokaluukusta koppiini ja\nsanoi: 'No, mitäs tahdot?'\n\n\"Kehoitin hänen käyttämään silmiään ja osoitin lattiaa. Nyt hänkin\nymmärsi. 'On juur' niinkuin meress',' sanoi hän luvaten puolestaan heti\nlähettää sepän.\n\nArviolta tunnin kuluttua saapui jonkunlainen käsityöläinen, joka\nruuvasi hanan irti ja pani sinne uutta tiivistettä. Mutta työnsä aikana\nhän sai koppini sellaiseen siivoon, että vartija hänen poistuttuaan\nkutsui kaksi ryssäläistä vankia ja pani heidät pesemään koppini lattian\nperinpohjin. Se ei suinkaan ollut helppo tehtävä, sillä paksu veden\nliottama likakerros peitti lattian. Liioittelematta voin sanoa, että\npuhdistus kesti runsaan tunnin.\n\n\"Lukeminen oli vankilassa ainoa ajanviete. Vankilan kirjasto oli sangen\nmonipuolinen, siellä olivat edustettuina suoraan sanoen kaikki maailman\nkielten kirjat, lukuunottamatta suomea ja pohjoismaisia kieliä.\nVähitellen kerääntyi kuitenkin pienehkö varasto ruotsin- ja\nsuomenkielistä kirjallisuutta vankien saamista lahjakirjoista, jotka\nnämä luettuaan lahjoittivat vankilan kirjastoon. Kirjastosta sai\nviikossa lainata kolme teosta sivumäärästä riippumatta. Luin miltei\nyksinomaan saksan- ja venäjänkielisiä kirjoja, joista varsinkin\nviimemainittuja, koska ne tuottivat vaikeuksia -- luin niitä kotonani\nlähetetyn sanakirjan avulla --, ja ne kestivät siis kauemmin lukea kuin\nsuomalaiset ja ruotsalaiset kirjat.\n\n\"Kaikki kotoa lähetetyt kirjat tutki ensin Mashkevitsh antaen niiden\nusein lojua tarpeettoman kauan työpöydällään, ennenkuin lähetti\nvastaanottajalle. Samoin hän teki kirjeillekin. Niinpä sain minäkin\nkerran kirjeen, joka oli lähetetty Turusta puolitoista kuukautta\naikaisemmin. Säännöllisesti olivat minun muutkin kirjeeni kymmenen\npäivän vanhoja saadessani ne.\n\n\"Marras- ja joulukuun vaihteessa -- en muista päivämäärää tarkemmin --\nalkoi mielenkiintoisempi ajanjakso, jota kesti aina venäläisten\njouluun. Silloin nimittäin alkoi 'rikollisten suomalaisten' kuulustelu.\nEräänä päivänä tuli vartija ja sanoi: 'Vsud'. Se merkitsi\noikeusistuinta. Tämä ei ollut minulle kylläkään mitään ihmeellistä,\nsillä kolme kertaa, jolloin omaiseni kävivät minua katsomassa, oli\nvartija käyttänyt samaa kutsua. Eikä se niin väärin ollutkaan, sillä\nomaisten kohtaukset tapahtuivat Mashkevitshin työhuoneessa\npiirioikeuden huoneistossa. Mutta tällä kertaa aavistin jotakin\nerikoista olevan tekeillä, koskapa juuri muutamaa päivää aikaisemmin\nolin tavannut siellä äitini. Panin kauluksen kaulaani, hatun päähäni ja\nmenin käytävään. Siellä odotti jo suuri joukko suomalaisia 'poliittisia\nrikollisia', heidän joukossaan Yrjö Ruuth, jonka olin tullut tuntemaan\njo syyskuussa tavatessani ensi kerran äitiäni. Hän kohtasi samalla\nkertaa omaisiaan. Meitä kertyi yhteensä parikymmentä miestä, ja\nkiivaasti arvioimme keskenämme, minne meidät nyt vietäisiin. Emme\nkuitenkaan päässeet asiasta selvyyteen. Vanginvartijan johtamana\ntulimme ensimmäisen kerroksen käytävään, jossa kohtasimme lisäksi\nkolmisenkymmentä suomalaista. Nimemme huudettiin, meidät järjestettiin\nsotamiesten vartioimiin riveihin. Kuului komentohuuto, vankilaupseeri\ntarkasti nimenhuudolla, että kaikki olivat mukana. Sen jälkeen\nkomennettiin käännös vasempaan ja sapelit esille, jonka jälkeen koko\nroikka lähti liikkeelle. Muutamien askeleitten jälkeen pysähtyi kulkue\nsuljetun oven eteen. Se avattiin, ja me astuimme 'Kuoleman laaksoon'.\nSana kaipaa selityksen. Shpalernajan vankila oli näet salaperäisten\nmaanpäällisten ja -alaisten käytävien kautta yhdistettynä\npiirioikeuteen. Vankilan ja ensimmäisen käytävän välillä oli pieni,\nsisäpuolelta molempiin suuntiin suljettu heikosti valaistu putka, jossa\nvalkohapsinen vanginvartija vietti aikansa avaten ja sulkien.\nTäydellisesti kuihtuneet muumiomaisen elottomat kasvonpiirteet\nvaikuttivat sen, että häntä ilman muuta sanottiin 'Kuolemaksi'.\nInnokkaasti keskustellen jatkui kulku pimeiden ja likaisten käytävien\nkautta edelleen piirioikeuteen. 'Täällä on niin tosiryssäläistä ja\nlikaista', totesi Yrjö Ruuth kerran.\n\n\"Piirioikeudessa vietiin meidät heti suureen ja valoisaan\nistuntosaliin, jonka seinät oli koristettu viimeisten tsaarien\nluonnottoman suurilla muotokuvilla. Vihreällä vaatteella peitetyn\npöydän ääressä seisoi kaksi herraa venäläisissä univormuissa ja kaksi\nsiviilissä. Meitä kehoitettiin istuutumaan pöydän ääreen, jossa oli\npaperia ja kynä itsekullekin. 'Tämähän alkaa jo näyttää kuin\nvalmistautumiselta kirjalliseen tenttiin yliopistossa', kuiskasin\nRuuthille ja Levanderille, joiden viereen olin sattunut. 'Ainoa ero on\nvain, että me yliopistotenteissä tiesimme tavallisesti liian vähän,\nmutta täällä aivan liian paljon.'\n\n\"Istuuduttuamme selosti toinen siviiliherroista -- he olivat\nkielenkääntäjiä -- suomeksi, että meille luetaan nyt\nkuulustelupöytäkirjamme samoinkuin ilmiantajien kertomukset, ja meidän\ntulisi kirjoittaa paperille, jos luetussa havaitsisimme jotakin\nhuomautettavaa. Kielen perusteella meidät sitten jaettiin kahteen\nryhmään, ja ruotsalaiselle ryhmälle osoitettiin paikka pienemmän pöydän\nääressä. Ruotsalainen tulkki, joka Ruuthin arvelujen mukaan oli entinen\nsantarmikätyri, istuutui pöydän päähän, me sivuille, ja luku alkoi.\nYksitoikkoisesti ja ilman pitempiä taukoja jatkui sitä kaksi tuntia.\nSitten tuli tauko, väliaika, jonka aikana saimme liikuskella vapaasti\nsalissa sekä sitä rajoittavassa pienemmässä huoneessa, jossa\ntupakoiminen oli sallittu. Muuten oli tupakoiminen selleissäkin vapaa,\nmutta sieltä ei saanut ottaa tupakoita mukaansa. Niinpä pöytäkirjojen\nlukuun mennessä sekä sieltä palatessa toimitettiin aina\nruumiintarkastus, joka vartijasta riippuen saattoi olla pikkumainen.\nMinun kerrokseni vartijoita ei voi pikkumaisuudesta moittia, mutta\nsiitä huolimatta he tutkivat taskuni tarkoin. Lähtiessäni toisen kerran\npöytäkirjojen lukuun olin ottanut savukkeita ja tulitikkuja. Vartija\nlöysi ne ja selitti, että ne on jätettävä selliin. Ilmoitin, että\ntutkintotuomari salli meidän tupakoida piirioikeudessa. Antamatta minun\nselitykseni vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä vartija asetti\ntupakkani ja tulitikkuni rauhallisesti peltipöydälle. Mutta sitten\nkeksin salakuljetuskeinon. Kiersin savukkeet nenäliinaan, jonka asetin\nvatsani kohdalle liivin alle. Kepponen onnistui mainiosti, ja luulen\nuseimpien tovereitteni käyttäneen samaa menettelytapaa. Varmaa vain on,\nettä vahvasti tupakoitiin, kun oltiin päästy alakerroksen eteiseen.\n\n\"Ensimmäisinä päivinä, ja aina milloin luettiin jotakin mielenkiintoista\npöytäkirjaa, kuuntelimme huomaavaisina, mutta myöhemmin annoimme niille\npalttua ja juttelimme keskenämme kaikista mahdollisista maailman\nasioista. Ruotsinkielisten pöydän ääreen muodostuikin sen takia aivan\nitsestään pieni ryhmä, joka miltei täydelleen 'ignoreerasi' tulkin\npaksuine paperipinkkoineen. Tähän ryhmään, jonka Levander risti\n'valekerhoksi' ja jonka puheita Ruuth sattuvasti sanoi 'jutuskeluksi\nhirsipuun varjossa', kuuluivat paitsi edellämainittuja Ruuthia ja\nLevanderia, proviisori Rex Strömberg ja Viktor Granlund, molemmat\nviimemainitut Pohjanmaalta samoinkuin allekirjoittanutkin. Miltei\nkaikissa 'valekerhon istunnoissa' oli läsnä myös lääket. kand. Lindén,\nvaikkakin hän oikeastaan kuului suomalaiseen pöytään. Kun jotakin\ntärkeätä paperia luettiin emmekä antaneet häiritä keskusteluamme,\nlähetimme tavallisesti Strömbergin kielenkääntäjän viereen ottamaan\nselvän sisällöstä sekä huomauttamaan, milloin meidän nimiämme\nmainittiin. Milloin tulimme liian kovaäänisiksi, naputti kääntäjä --\n'kettu' -- pöytään ja vaati hiljaisuutta. Se auttoi taas hetkeksi.\n\n\"Vaikkakin nämä pöytäkirjanlukutilaisuudet muodostuivat niin ollen\nsuureksi virkistykseksi, oli niillä ikävä kyllä oma varjopuolensakin.\nKävi näet selville, että moni syytetyistä oli ilman mitään syytä\ntunnustanut syytteen oikeaksi ja sitäpaitsi antanut tietoja toisistakin\ntähän kohtalokkaaseen peliin osallistuneista, peliin, jossa panoksena\noli ihmishenki ja voittona onnellisessa tapauksessa Suomen itsenäisyys.\n\n\"Pöytäkirjojen lukeminen keskeytettiin joksikin aikaa venäläisen joulun\nja uudenvuoden takia ja aloitettiin uudelleen tammikuun puolivälissä.\nNiitä jatkui sitten muistaakseni kaksi viikkoa, jolloin ne taas\nkeskeytettiin. Ja tähän keskeytykseen ne sitten loppuivat. Varmaankaan\nei ollut viranomaisten tarkoitus, että niin kävisi, koska suuri määrä\npöytäkirjoja oli vielä tarkastamatta ja uusia yhä saapui, mutta kun\nviikko toisensa jälkeen kului ilman viranomaisten toimenpiteitä, tuli\nmaaliskuun vallankumous ja lopetti vankeuden, tutkimiset ja paljon\nmuuta.\n\n\"En voi jättää mainitsematta sitä lohtua ja toivoa, joka kaikesta\nhuolimatta vallitsi mielissämme. Ja kuitenkin oli asemamme erikoisen\nvakava: useimmille kuvasti tulevaisuudessa kuolemantuomio tai\nmonivuotinen pakkotyö Siperiassa, ellei jotakin odottamatonta\ntapahtuisi. Se aavistamaton, johon siihen aikaan laskettiin ja\nluotettiin, johtui toivomuksesta, että Saksan sotaliikkeet itäisellä\nrintamalla muodostuisivat siihen suuntaan, että ne joko suoraan tai\nepäsuorasti johtaisivat meidän kohtalomme muutokseen. Ja pitkäaikainen\npöytäkirjojenluku lisäsi tietysti meidän mahdollisuuksiamme. Vahva\nluottamus Saksan aseiden menestykseen vaikutti, että äärimmäisen\nniukkoja sotatietoja 'Hallituksen Sanansaattajassa' ja 'Russkij\nInvalidissa' -- ainoat sanomalehdet, joita meille annettiin --\ntutkittiin mitä suurimmalla innostuksella ja jännityksellä. Olimmehan\njo Suomen lehdistä oppineet lukemaan rivien välistä, ja tämä taito tuli\nnyt mitä suurimmassa määrin käytäntöön. Pöytäkirjanlukutilaisuuksissa\nkeskusteltiin sitten sanomalehtien tiedonannoista, ja niiden avulla\nkoetimme parhaan kykymme mukaan päästä selville todellisesta\ntilanteesta. Muistan erikoisesti, minkä vilpittömän ilon tieto\nBukarestin valloituksesta herätti keskuudessamme. Sivumennen voi vielä\nmainita, että saksalaisystävällinen mieliala vallitsi meissä kokonaan,\nja kerran muun muassa ilmeni siten, että matkalla vankilasta\npiirioikeuteen aloimme laulaa 'Die Wacht am Rhein'. Tapaus kuulostaa\nuskomattomalta, mutta on sittenkin aivan tosi. Venäläiset sotilaat,\njotka tällöin paljastetuin sapelein saattoivat meitä, eivät nähtävästi\naavistaneetkaan, että lauloimme heidän vihollisensa kansallislaulua.\nNämä venäläiset vartiosotilaat olivat muuten hyvänahkaisia miehiä,\njotka ilman suurempaa virkaintoa tekivät tehtävänsä. Kerran satuimme\nkuitenkin saamaan ikävän vartiopäällikön, joka rettelöi kanssamme\nkaikin tavoin ja piirioikeuteen päästyämme teki ilmoituksen\ntutkintotuomarille, että olimme matkalla puhuneet ja elämöineet. Tulkit\nsaivat silloin tehtäväkseen esittää meille ankaran varoituksen, että\nmatkalla tutkintosaliin ja sieltä takaisin emme saaneet puhella, vaan\npiti tarkoin noudattaa vartiopäällikön määräyksiä. Muussa tapauksessa\nolisivat sotilaat oikeutetut käyttämään aseitaan. Kun 'kettu' piti tätä\nkehoituspuhettaan, kuului 'valekerhon' nurkasta murinaa. Tästä\närsyyntyneenä toisti kielenkääntäjä varoituksen hyvin uhkaavassa ja\nvaativassa äänensävyssä. Hän lisäsi muun muassa jotakin sellaista, että\nsotilaat saivat vaikkapa tappaa sen, joka uhitteli tottelemasta nyt\nannettua määräystä. Olimme kaikki luonnollisesti hyvin katkeroituneita\ntällaisesta puheesta, ja Yrjö Ruuth selitti, että tulkin tehtävänä oli\nvain kielenkääntäminen, mitään täydennyksiä hänen ei tarvinnut lisätä.\n\n\"Aivan aavistamatta puhkesi sitten Venäjän vallankumous ja sen mukana\ntuli vapaus. Tietysti olimme kuulleet hölistävän vallankumouksesta, --\nniinpä ilmoitti Levander minulle eräänä iltana, että eräs venäläinen\nsosiaalidemokraatti, joka asui hänen sellinsä viereisessä, oli\nnaputellut, että vallankumous puhkeaisi uudenvuoden yönä. Hän omasta\nkohdastaan epäili varmaa aikamääräystä, mutta vakuutti, että tiedonanto\nsellaisenaan oli aivan luotettava. Sekä Levander että minä olimme\nkuitenkin sangen epäileviä. Olihan jo silloin, paljon aikaisemmin, kun\nvielä olimme vapaina, liikkunut epämääräisiä huhuja vallankumouksesta,\njonka ennemmin tai myöhemmin täytyi puhjeta Venäjällä. Luonnollisesti\ntoivoimme parasta, mutta emme kuitenkaan muodostaneet mitään\nliioiteltuja harhakuvia.\n\n\"Niin saapui maanantai maaliskuun 12 päivä. Vankilassa meni kaikki\nentistä latuaan, minkäänlaista hermostuneisuutta ei saattanut havaita.\nTosin oli Pietarin kaupungin komendantti joitakuita päiviä aikaisemmin\njulkaissut 'Hallituksen Sanansaattajassa' uhkaavan kirjoituksen, joka\noli suunnattu lakkoilevia työmiehiä vastaan, mutta siinä olikin sitten\nkaikki. Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä kulki nykyinen\njääkäriluutnantti Max Lindblom koppini ohi. Kun vartijaa ei ollut\nnäkyvissä, huusi hän minulle, että kaupungilla ammutaan. Lindblom ja\nmuutamia muita suomalaisia syytettiin vakoilusta, ja heidän asiaansa\ntutki sotaoikeus. En muista enää, missä se kaupungilla sijaitsi, ja se\nonkin sivuseikka. Kerran tai pari viikossa vietiin syytetyt joko\nautolla tai hevosella sotaoikeuteen läpikäymään asiassa syntyneet\nasiakirjat. Tänään piti Lindblomin tovereineen mennä sotaoikeuteen,\nmutta yllämainitusta syystä ei siitä tullut mitään. Lindblomin\ntiedonanto kuulosti tosin vakavalta, mutta hetkeäkään en uskonut, että\nse millään tavoin vaikuttaisi meihin. -- Päivällinen tuotiin\ntavalliseen aikaan, ja hetki sen jälkeen sain viikon kirja-annoksen.\n(Maanantai oli minun ryhmäni kirjastopäivä.) Aterioituani sytytin\nsavukkeen, irroitin vuoteeni ja ojentausin siihen. En voi sanoa,\nkauanko olin lepäillyt, kun mitä hirmuisin rähinä puhkesi.\nAlakerroksesta ja pihalta kuului raskaita iskuja, ja käytävissä\nkajahtelivat kovaääniset huudot ja potkut. Päästyäni hieman tilanteesta\nselville onnistuin käsittämään huutojen sisällön. Se oli osaksi käsky\navata, osaksi kanssavangeille osoitettu vaatimus huutaa ja potkia.\nEnsimmäisestä purkautumisesta ei kulunut montakaan minuuttia, kun\nkuulin selvästi, kuinka allani olevassa kerroksessa ovi toisensa\njälkeen avattiin. Hetken kuluttua kuulin juoksevien askeleiden\nlähestyvän oveani. Joku pysähtyi sen ulkopuolelle ja huusi minulle:\n\n\"'Pukeutukaa, toveri! Te pääsette vapaaksi!' Tottelevaisemmin ja\nkiireellisemmin lienee tuskin mitään kehoitusta noudatettu. Otin\nlakkini, päällystakkini ja kalossini ja kerkisin tuskin valmiiksi, kun\novi äkkiä avattiin, ja koppiini hyökkäsi partainen 'tavaristsch',\nrevolveri kädessä ja huutaen: 'Eläköön vallankumous!' Vetäydyin\nvaistomaisesti askelen taaksepäin, mutta huomasin heti, että ryssä\nheilutteli revolveriaan vain kuumeisessa ilossa siitä, että\nvallankumous vihdoinkin oli tullut. Seurasin nyt ryssää käytävään,\njossa hän jatkoi vapauttamistyötään, ja laskeuduin viidennen kerroksen\nkäytävään, jossa tapasin joukon suomalaisia, mm. Yrjö Ruuthin ja Esko\nRiekin. Samassa joukossa läksimme sen jälkeen alakerrokseen ja pihalle.\nSaapuessamme työskenneltiin juuri paraikaa valtavin parruin vahvasti\nlukitun ulkoportin kimpussa. Se antoi myöten, ja ennenkuulumattomalla\nriemulla hyökkäsimme kadulle. Olimme vapaita...\n\n\"Vastakohta -- päästyäni hiljaisimmasta yksinäisyydestä keskelle\nkuohuvaa joukkoa -- oli niin suuri, ja vaikutteet, jotka kuumeisella\nkiireellä muutaman kymmenen minuutin ajan ajoivat toisiaan, olivat niin\nvaltavia, että minä perin heikosti muistan tapahtumien eri\nyksityiskohdat. Kaikki vaikutti unennäöltä, ja meni päiviä, ennenkuin\ntäysin tietoisena käsitti tapahtuman sisällön merkityksen. Silloin piti\nvain säilyttää ja varmistaa vallankumouksen meille lahjoittama vapaus.\nMutta vallankumous oli vain keino, syyt lepäsivät syvemmällä. Saksan\nvoitokkaat liikkeet itäisellä sotanäyttämöllä, nälkä ja sotaväsymys\nnostivat sen jättiläislaineen, joka mursi kaikki sulut, temmaten kaikki\nja kaiken mukaansa.\n\n\"Isku iskulta seurasi mitä järkyttävimpiä romahduksia kaikilla aloilla.\nEntinen tsaarin-Venäjä sortui sirpaleiksi, ja nyt oli edessä\ntäydellinen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen luominen. Ja\nvallankumouksen sekä sen seurauksien kautta avautui uusia\nmahdollisuuksia suomalaiselle itsenäisyysajatukselle, jonka\ntoteuttaminen oli ollut meidän pyrkimyksemme.\n\n\"Olimme nyt vapaita, mutta tahdon jo etukäteen huomauttaa, että\nasemamme vapautumisemme jälkeen ei toistaiseksi suinkaan ollut\nkadehdittava, koska emme olleet varmoja vallitsevasta tilanteesta ja\nsitäpaitsi aivan pennittömiä. Useimmilla meistä oli vankilan kassassa\nollut pieni rahasumma säilytettävänä, mutta vallankumoukselliset olivat\nne takavarikoineet valloittaessaan Shpalernajan. Meidän tuli ensi\ntilassa saada tietoja tilanteesta ja tarpeellisia rahavaroja. Siltä\nvaralta, että näyttäytyisi mahdottomalta heti matkustaa Suomeen, piti\nhankkia tilapäinen majoitus. Tarkoitusta varten jakauduimme kahteen\nryhmään, joista toinen läksi etsimään tietä Suomen asemalle, toinen --\nsen mukana seurasin minäkin -- päätti etsiä käsiinsä kirkkoherra\nMalinin koettaakseen hänen välityksellään saada toivotut tiedot ja\nrahat. Matkalla kohtasimme erään suomalaisen liikemiehen, joka,\nkuultuaan keitä me olimme, antoi meille neuvon matkustaa mahdollisimman\nnopeasti Suomeen ja sieltä edelleen Ruotsiin, koska meillä\nvaltiopetoksesta syytetyillä ei suinkaan ollut syytä tuntea itseämme\nturvallisiksi Pietarissa. Tarvittiin vain pieninkin viittaus, että\nolimme olleet yhteistoiminnassa vihollisen kanssa, ja meidän olisi\nkäynyt huonosti. Edelleen neuvoi hän, ettemme kulkisi yhdessä ryhmässä\nja muutenkin oli herätettävä mahdollisimman vähän huomiota. Erotessamme\nhän antoi meille 200 ruplaa.\n\n\"Kirkkoherra Malin ei voinut antaa meille minkäänlaisia varmoja tietoja\nvallankumouksen laajuudesta ja voimasta, mutta myötätuntoisena hän\nsuhtautui asiaamme. Mikäli muistan, avusti hän meitä rahasummalla jo\ntällä kertaa tavatessamme.\n\n\"Se ryhmä, joka kävi tapaamassa ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraa,\noli ensin noin 30 miehen suuruinen. Seuraten kuitenkin saamaamme neuvoa\nkatsoimme parhaaksi hajaantua pienempiin ryhmiin, jotka eri teitä\nmenisivät Suomen rautatieasemalle. Yhteen sellaiseen ryhmään kuuluivat\nturkulaiset Lindblom, Levander ja minä sekä proviisori Rex Strömberg\nUudestakaarlepyystä. Me emme ollenkaan tunteneet Pietaria. Viipurin\nkaupunginosa, jossa tiesimme Suomen aseman sijaitsevan, oli meille\nenemmänkin abstraktinen käsite kuin konkreettinen tosiasia. Mutta\nStrömberg selitti, että hän kerran, monta vuotta sitten oli käynyt\nHampurissa, ja siksi hän kyllä selviytyisi Pietarissakin. Me\nhyväksyimme nauraen tämän jokseenkin omituisen selityksen ja annoimme\nStrömbergin ja Kohtalon ohjata. Ja hyvin kävi. Ei tosin suorinta tietä,\nmutta perille tulimme joka tapauksessa, ja se oli pääasia. Suomen\nrautatieasemalla oli osa tovereistamme jo sijoittautunut\nrautatievaunuun. He olivat olleet jo huolissaan meistä -- matkamme oli\nkestänyt noin pari tuntia -- ja lähettäneet pari nuorukaista etsimään\nmeitä. Nuorukaiset palasivat hetken kuluttua ja tiesivät kertoa, että\nPreobraschenskin kaarti oli siirtynyt vallankumouksellisten puolelle.\n\n\"Asemalla odotti Levanderia ja minua mieluinen yllätys. Tapasimme\nnimittäin täällä erään tuttavan, joka toi meille terveiset ja rahaa\nkotoa. Ollenkaan aavistamatta vallankumousta hän oli samana päivänä\nsaapunut Venäjän pääkaupunkiin. Hänen tarkoituksensa viedä rahat\nShpalernajan kansliaan ei kaikeksi onneksi ehtinyt toteutua, sillä nyt\nhän sai antaa rahat suoraan meille. Sitäpaitsi tiesi hän Pietarissa\nerään henkilön osoitteen; tämä henkilö oli ollut auttajamme koko\nvankilassaoloaikamme ja palveli Suomen asemalla. Hänen luokseen menimme\nkolmisin. Meidät otettiin vastaan niin lämpimästi ja ystävällisesti,\nettä vieläkin mielellään muistelee, ja tarjottiin asunto perheessä,\nkunnes voisimme palata takaisin Suomeen. Otimme tarjouksen kiitollisina\nvastaan, semminkin kun kotiinpaluumme oli aivan epävarma. Siitä olimme\nkuitenkin vakuutettuja, ettei se lähipäivinä tapahtuisi. Mehän emme\ntienneet mitään vallankumouksen vaikutuksesta Suomessa, meillä oli\ntäysi syy otaksua, että siellä ei siitä tiedetty vielä mitään, tuskin\nedes tunnettiin sen kulkua Pietarissa. Jos siitä huolimatta olisimme\nmatkustaneet kotiin, olisivat venäläiset santarmit tai heidän apurinsa\nvanginneet meidät uudelleen, sillä heillä oli meidän ansioluettelomme\nja tuntomerkkimme hallussaan. Siksi päätimme toistaiseksi jäädä\nodottamaan. Ensimmäinen yö vapaudessa kunnollisissa vuoteissa,\nlämpimässä huoneessa ja ystävällisten ihmisten luona tuntui kuin\nsadulta. Levander ja minä emme voineet nukkua ollenkaan, makasimme vain\nvalveilla ja puhelimme loputtomiin. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa\nilmoitti isäntämme, että ikkunastamme voimme nähdä Shpalernajan palon.\nVielä päivällisaikaan olimme istuneet telkien takana tässä vankilassa,\njonka akkunoista nyt liekit hulmusivat korkealle sysimustalle\ntaivaalle.\n\n\"Useimmat jättivät vankilan ottamatta mukaansa tavaroitaan, kuten\nalusvaatteita, sukkia, teekannuja, ym., joita sinne kuukausien aikana\noli kertynyt kokonainen varasto. Sen vuoksi tehtiin lähipäivinä retkiä\npalaneeseen hävitettyyn vankilaan katsomaan, olisiko mitään jäänyt\nkoskemattomaksi. Paljon emme sieltä enää löytäneet, sillä tuli ja\nryssät olivat kyllä huolehtineet siitä, että kaikki arvokkaampi tavara\noli tullut korjatuksi tai hävitetyksi. Kuitenkin löytyi aina jotakin;\nmikä löysi kirjan, mikä kamman tai harjan muistoksi vankila-ajaltaan.\nJa tosiaankin oli mielenkiintoista käyskennellä vapaana siinä talossa,\njossa oli monet pitkät kuukaudet elänyt eristettynä muusta maailmasta.\nTuntui kuin olisi saanut avaimet asuntoonsa ja oli vapaa menemään ja\ntulemaan milloin halutti.\n\n\"Matkaillessamme kaupungilla olimme suuressa vaarassa tulla ammutuiksi\nminä hetkenä tahansa. Usein sattui, että kävellessä aivan rauhallisella\nkadulla alkoi konekivääri äkkiä jostakin ullakolta papattaa, aiheuttaen\npakokauhun kävelevissä. Massisen veljekset kertoivat, että kun he\nsisarensa ja Rex Strömbergin kanssa eräänä päivänä kävelivät Liteinij\nProspektilla, alkoivat konekiväärit rätistä ja kuulat vinkua korvissa.\nPelastuakseen heidän oli pakko lyödä lähin ikkuna rikki ja kiivetä\nsiitä sisälle. Ja meidän isäntämme oli kerran täytynyt ryömiä erään\nsillan alle hakemaan suojaa. Erikoisesti vainottuja olivat poliisit,\njoita vallankumoukselliset julmasti pahoinpitelivät. Yksityisiä murhia\ntapahtui siellä täällä. Niinpä muistan, että kun Levanderin kanssa\nensimmäisen tai toisen päivän iltana vapautumisemme jälkeen tulimme\nsuomalaisen aseman edustalla olevalle torille, näimme siinä vanhan\neverstin, joka juuri oli ammuttu. Pahaa aavistamatta hän oli matkalla\nkotiinsa, sillä hän oli vallankumoushallitukselta saanut luvan liikkua\nvapaasti. Äkkiä oli hänet ympäröinyt hurjasti kirkuva roskaväki. Ukko\npidätettiin ja kuulusteltiin: hän oli eläkkeellä oleva eversti ja\nsuuren perheen isä. Hän näytti paperinsa ja pyysi saada jatkaa\nmatkaansa. Kansanjoukko näyttikin taipuisalta, mutta joukosta astui\nesiin keskenkasvuinen hurja roisto, painoi pistoolinsa everstin otsaan\nja laukaisi. Tämä raaka teko herätti paheksumista joukossa ja 'ottakaa\nkiinni, ottakaa kiinni'-huudot kuuluivat usealta taholta. Mutta\nmurhaaja oli jo kadonnut pimeyteen. Katukäytävällä makasi verissään\nvanha eversti, jonka sokea sattuma oli vienyt perikatoon. -- Kun\nsaavuimme paikalle, nostettiin hänet juuri tuotuun sairasvaunuun.\n\n\"Kun rautatievaunuista muutettiin kaupunkiasuntoihin, kävi toisen\npäivän aamuna joukko meitä perimässä tavaroitaan. Venäläiset sotilaat\nsulkivat kuitenkin sisäänkäytävän ja ehdottomasti kielsivät siitä\nkulkemasta. He selittivät, että koko asema-alue oli tyhjennetty, koska\noli saapunut tieto, että junallinen hallitukselle uskollisia joukkoja\noli lähtenyt Viipurista. Pitkien puheiden jälkeen saimme kuitenkin\nmennä omalla vastuullamme. Mukana oleviin säkkeihin sullottiin tavarat,\nja mahtoi olla mainio näky, kun suuret säkit selässä palasimme\nmatkalta. Erikoisesti muistan Yrjö Ruuthin, joka lakki takaraivolla,\nhiukset otsalla riippuen kantoi kahta suurta säkkiä. Päällystakin\ntaskussa hänellä oli sitä paitsi kaksi korkitonta maitopulloa, joista\njoka askelella pulpahteli maitoa leveinä rantuina päällystakin\nliepeille. -- Hallituksen joukkojen tuloa en enää muista; luultavasti\nne käännytettiin takaisin, tai koko juttu oli temmattu tuulesta.\n\n\"Lähipäivinä keskusteltiin kokouksissa kirkkoherra Malinin luona siitä,\nmihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä päästäksemme yhteyteen kotimaan\nkanssa. Lopuksi tultiin siihen tulokseen, että Helsinkiin oli\nlähetettävä suomalainen juristi, joka selittäisi Venäjällä vallitsevaa\ntilannetta ja pyytäisi suuriruhtinaskunnan valtuutettuja edustettuja\nmatkustamaan Pietariin neuvottelemaan vallankumoushallituksen kanssa.\n\n\"Tähän toimeen ajateltiin ensin Yrjö Ruuthia, mutta asiaa tarkemmin\nharkittua katsottiin epäviisaaksi ja vaaralliseksi panna hänet\nalttiiksi santarmien mahdolliselle pidätykselle.\n\n\"Venäjän hallituksen puolesta oli sillä välin otettu yhteys Pietarissa\nasuvien suomalaisten kanssa lähinnä saadakseen tietoja Suomesta sekä\nniistä vaatimuksista, jotka siellä suoritettaisiin lunnaiksi. Eräässä\nsellaisessa kokouksessa oli Suomi-ystävä Protopopoff läsnä. Hän piti\ntuntehikkaan puheen suuressa arvossa pidetyn ystävänsä Leo Mechelinin\nmuistolle. Suomalaisten puolelta ei voitu mitään varmaa vaatimusta\ntarkoin määritellä, ennenkuin viralliset edustajat olivat saapuneet,\nmutta taustana Suomen mielialassa ilmeni se vuosi vuodelta kasvanut\nsortopolitiikka, jota tsaarillinen Venäjä oli siellä harjoittanut.\nEräässä myöhemmässä kokouksessa, joka pidettiin ruotsalaisen\nseurakunnan pastorinkansliassa, oli myös saapuvilla Suomen asiain\nministeri Roditscheff. Samoinkuin Protopopoff puhui hänkin\nmyötämielisesti suomalaisten tunnetusta lojaalisuudesta valtakuntaa\nkohtaan, jonka lojaalisuuden uusi Venäjä kyllä ymmärtäisi. -- Status\nquo ante Bobrikoff saataisiin Suomeen, ja toiveita myös poliittisten\nrikollisten armahtamisesta annettiin. Mutta käsittäisikö tämä armahdus\nmyös saksalaisen liikkeen edusmiehet Suomessa, jätettiin kuitenkin\nsanomatta. Minulla on syytä olettaa, että Venäjän uusi hallitus oli\nsitä mieltä, että he olivat valtakunnan vihollisia, ja heitä\nkäsiteltäisiin sen mukaan. Tähän suuntaan kävi oikeusministeri\nKerenskin puhe, kun hän adjutanttinsa kautta antoi tervehtiä\nvallankumouksen vapauttamia suomalaisia; he oikeastaan saivat kiittää\nerehdystä siitä, että olivat vapautuneet, ja sen tähden tekisivät\nparhaiten, kun mitä pikimmin poistuisivat maasta.\n\n\"Sillä välin saapui muutamia valtuutettuja Pietariin. Heidän tuloaan\nodotettiin mielenkiinnolla, sillä heidän toivottiin tuovan mukanaan\nselvän ohjelman, jossa Suomen vaatimukset määrättäisiin. Tämä toivo\npetti meidät; valtuuskunnan jäsenet eivät olleet läheskään kypsyneitä\nsiihen tärkeään tehtävään, joka vaati pontevasti painostamaan ryssille\nvaatimuksemme. He esiintyivät pikemminkin niin hovimaisesti,\nettä venäläisellä taholla ihmeteltiin esitettyjen vaatimusten\nvaatimattomuutta. Ja tilannetta tarkastaessa tulee muistaa, että se oli\nerikoisen suotuisa myönnytyksiä antamatta vahvasti ajaa läpi laajempi\nohjelma, sillä Venäjän sisäinen rintama oli arveluttavasti heikentynyt\nvallankumouksessa, ja ulkorintama oli katkennut. Olen myöhemmin saanut\ntietää, että juurimuodostettu ylioppilasvaltuuskunta esitti eduskunnan\nvaltuutetuille ne vaatimukset, jotka ylioppilaat toivoivat\nkäsiteltäviksi, mutta ne oli jätetty ottamatta huomioon. Kuitenkin saa\narvostelu valtuutettujen toiminnasta jäädä tämän kuvauksen ulkopuolelle\nsyystä, etten ole pätevä arvostelemaan heidän vaikeaa työtään.\nEduskunnan valtuutettujen tehtävänähän oli siihen saakka ollut ensi\nsijassa saada aikaan yhteistoiminta eri puolueiden välillä\nsisäpoliittisissa asioissa. Nyt oli heidän odottamatta otettava kanta\nmeidän suhteestamme Venäjään valtio-oikeudellisessa järjestyksessä.\nEttä siitä huolimatta olen kosketellut tätä asiaa, johtuu siitä\npettymyksestä, jota minä ja toverini tunsimme valtuutettujen\nesiintymisen johdosta. Me olimme tehneet panoksemme päämääränä\nitsenäinen, vapaa Suomi -- status quo ante Bobrikoff vaikka\nlisätyilläkin oikeuksilla merkitsi joka tapauksessa edelleenkin\nyhteyttä Venäjän kanssa. Valtioyhtenäisyys jäisi horjumattomaksi,\nVenäjän tasavalta käsittäisi myös Suomen, mitä hyötyä oli siis ollut\ntyöstämme? Kerenskin kautta oli Venäjän mielipide jo lausuttu julki.\nJäisivätkö Jääkäripataljoona 27 ja vapautetut poliittiset vangit\nisänmaattomiksi patriooteiksi? Siinä kysymyksiä, jotka pyörivät\naivoissamme. Poliittisesti hyvin sekavin tuntein odotimme kotimaahan\npääsyä.\n\n\"Niissä kokouksissa, joita suomalaiset pitivät, edustimme me, Yrjö\nRuuth, Esko Riekki ja minä vapautettuja suomalaisia. Ensi alussa tuntui\noudolta seurustella ihmisten kanssa ja ottaa osaa keskusteluun isänmaan\ntulevaisuudesta, kun viikkoa aikaisemmin oli ollut kuin vangittu eläin\nhäkissään. Eräässä kokouksessa herätettiin kysymys, kuinka meille\nvalmistettaisiin mahdollisuus päästä kotimaahan. Suomalaisen\npassitoimiston johtaja, vapaaherra Bruun ilmoitti haluavansa valmistaa\nmeille passit, mutta epäilimme ottaa hänen hyväntahtoista tarjoustaan\nvastaan, koska hän sen takia olisi helposti voinut joutua ikävyyksiin,\neikä sitäpaitsi ollut ollenkaan sanottu, että sellaisilla papereilla\nolisi ollut toivottu vaikutus. Luulen hänen kuitenkin kirjoittaneen\nmuutamia passeja, mutta käyttikö niitä kukaan, on minulle tuntematonta.\nKotimatka järjestettiin toisella tavalla. Mutta ennenkuin käyn siitä\npuhumaan, mainitsen vielä vähän oleskelustamme Pietarissa.\n\n\"Eräänä iltapäivänä istuessamme kokoontumishuoneistossamme saapui sinne\nkaikkien iloiseksi yllätykseksi maisteri Mauritz Mexmontan, joka oli\nvapautettu Schlüsselburgista. Harmaantuneen, mutta vielä joustavan\naktivistin lausui Yrjö Ruuth tervetulleeksi. Sihvo piti myös kerran\npuheen, jossa hän kielsi läsnäolevia lörpöttelemästä, koska asemamme\nvaltakunnan vihollisina oli äärimmäisen epävarma ja vaarallinen. Hän\npuhui kiihtyneesti ja muun muassa uhkasi lyödä jokaista, joka puhuisi\nsivu suun. Sihvon varoitus oli kyllä paikallaan, sillä oli tosiaan\nsattunut, että yksi ja toinen oli esiintynyt vastuuttomasti.\n\n\"Vallankumouksellisten suuressa hävittämishalussa oli sentään paljon\ntervettä järkeäkin, kuten esimerkiksi tutkintopöytäkirjojen, syytöksien\nja santarmiraporttien polttaminen. Tähän hävitykseen ottivat myös\nsuomalaiset osaa, ja heille oli luonnollisesti aivan erikoinen nautinto\nhävittää Mashkevitshin papereita, jotka koskivat saksalaisystävällistä\nliikettä Suomessa. Jotta paperit paremmin palaisivat, pengottiin niitä\npitkillä seipäillä. Sotaoikeuden ulkopuolella poltettiin täten\nasiakirjoja kaksi päivää.\n\n\"Mielenosoituskulkueet punaisine lippuineen ja kirjoituksineen\nkuuluivat päiväjärjestykseen samoin kuin aseistetut sotilaat. Huimaa\nvauhtia ne ajoivat läpi kaupungin. Ja musiikki etunenässä marssivat\nvallankumoukselliset sotilaat pitkin katuja. Marseljeesia soitettiin\nahkerasti, ja muistelen, etten kertaakaan käynyt kaupungilla kuulematta\nsen säveleitä. Pietarissa olevat suomalaiset kohtelivat meitä\nmyötätuntoisesti ja ymmärtämyksellä. Erikoisesti olemme\nkiitollisuudenvelassa suomalaisen rautatieaseman virkailijoille, jotka\nuhrautuvaisesti majoittivat ja syöttivät meitä, mutta myös kaikille\nPietarin suomalaisperheille, joissa nautimme suurenmoista\nvieraanvaraisuutta. Erikoisesti tahdon mainita kirkkoherra ja rouva\nMalinin, joiden koti oli meille aina avoin, ja jossa meistä pidettiin\nerinomaista huolta, sekä professori I.G. Iversenin.\n\n\"Kuten edellä jo mainitsin, kiirehti Kerenskin varoitus meidän\nmatkavalmistuksiamme. Matka järjestettiin niin, että pahimmin asiaan\nsotkeutuneet lähtivät ensin ja loput sitten pienimmissä ryhmissä.\nEnsimmäiset matkustivat lauantaina 17 p:nä maaliskuuta.\nRautatievirkailijoiden välityksellä olimme päässeet yhteyteen\nValkeasaaren asemapäällikön kanssa. Hän otti vastuunalaiseksi\ntehtäväkseen 'selvittää' meidät rajan yli, ja työ, jonka hän silloin\nteki, ansaitsee kaiken tunnustuksen. Passintarkastajat olivat silloin\nvielä toimissaan raja-asemilla. Vapautumisemme jälkeisenä päivänä\nolimme saaneet asianajaja Hackzellin kautta suuremman summan\nmatkarahoiksemme. Rahastajaksi asetettiin jo harmaantunut maanmiehemme\nja Shpalernajan vanki, kansakoulunopettaja Salo, joka jakoi rahat\nmatkustavien kesken. Yhdeksäntenätoista päivänä lähdimme Ruuth,\nLevander, Riekki ja minä muodostaen joukostamme viimeisen ryhmän. Ennen\nlähtöämme istuimme hetken Finljandskaja Gastinnitsassa, vastapäätä\nasemaa olevassa ravintolassa, joimme teetä ja lauloimme\nylioppilaslauluja junanlähtöä odotellessamme.\n\n\"Valkeasaarella astui junaan muutamia venäläisiä sotilaita kysyen\npasseja. Samassa ilmestyi myös asemapäällikkö, joka kehoitti meitä\nseuraamaan ulos. Teimme niin ja seisoimme asemasillalla, kunnes\ntarkastus oli toimitettu. Keventynein mielin nousimme vaunuun ja\njatkoimme matkaa omassa maassamme.\"\n\n\n\n\nKaarlo Wilhelm Vinter.\n\n\nPitkin syksyä 1915 olivat Suvirinne ja Villamo Ruotsin puolella\nSeittenkarista käsin toimittaneet Saksaan lähtevien miesten ylikulkua\nmoottoriveneellä Kemi lähtökohtanaan. Pohjanlahden jäätyessä vetivät he\nveneensä kuiville, ja samalla oli etsittävä uusia kulkureittejä, sillä\nTornion tietä saattoivat ainoastaan harvat ja salaisiin matkoihin\ntottuneet käyttää.\n\nSattui sopiva alkutalvi, meri oli kauttaaltaan jäässä ja lunta vain\nhiveneksi. Nyt oli suora tie Haaparantaan selvä millä kulkuneuvolla\ntahansa iljannejäällä kuljettavaksi, mutta useimmat matkaajat olivat\nensikerran miehiä, joille reitit ja matkatavat olivat tuntemattomat, ja\nheille piti hankkia oppaita. Sillä heitä alkoi päivä päivältä kerääntyä\nyhä useampia Kemiin.\n\nTämän varalta oli jo valmistauduttu, sillä Kalle Hällfors sekä Konstu\nPietilä olivat hyvissä ajoin kääntyneet saunanomistaja Kalle Vinterin\npuoleen pyytäen häntä opastamaan miehiä Haaparantaan, johon hommaan hän\nsuostui.\n\nOppaita oli kaikkiaan kolme, nimittäin mainittu Vinter, muurari\nJokisalo ja luotsi Aspegren, ja \"lähetykset\" saapuivat onnellisesti\nperille rajan taakse. Aluksi mentiin jalan, sitten satoi jäälle paksun\nlumen, jonka vuoksi oli hankittava suksia. Monet ovat ne karavaanit,\njoita Vinter on opastanut matkalle Saksaan, ja hän teki uutterasti\ntyötä. Niinpä muistelee Osulan Heiskanen Kemissä, että hän aina heti\nsuoraan palasi Haaparannalta ja kerkisi yksinään kuljettaa miltei saman\nverran kuin toiset oppaat yhteensä. Sillä toiset oppaat tavallisesti\nviivähtivät päivän, kenties parikin Haaparannalla, jota vastoin Vinter\npysähtyi siellä vain sen verran, että ehti jättää opastamansa miehet\nturvallisesti edelleen kuljetettaviksi.\n\nVinter oli rohkea ja myös kaikin puolin varovainen mies, mutta kun\nKemin etappi joutui kiinni, tuli hänenkin vuoronsa. Helsingissä\nkäydessään pidätettiin hänet rautatieasemalla huhtikuun 27 päivänä 1916\nja vietiin Katajanokan vankilaan. Kolmentoista vuorokauden kuluttua\nhänet siirrettiin Shpalernajaan, jossa hän joutui koppiin n:o 252,\nnaapurinaan viereisessä kopissa maisteri Esko Riekki, jonka kanssa hän\noli salaisessa kirjeenvaihdossa. Muistelmiensa mukaan suunnittelivat he\nsiinä tapauksessa, että heidät karkoitetaan Siperiaan, karata Romanian\nja Bulgarian kautta Saksaan.\n\nVallankumous selvitti kuitenkin asian, ja Vinter siirtyi kahden viikon\nkuluttua Haaparannalle elättäen itseään taskukellojen kaupalla ja\nsamalla hankkien taskuaseita, joista Suomessa oli puute. Ruotsin\nviranomaiset saivat vihiä hänen asehommistaan ja karkoittivat hänet,\nmutta Suomessakaan ei Vinterin ollut hyvä viipyä paikoillaan. Eräs\nJokinen antoi hänet ilmi ryssille kertoen Vinterin kuljettaneen\nsuuressa määrin aseita Suomeen, ja hän asuikin sitten joka toisen yön\nSuomen puolella, joka toisen taas Ruotsissa. Kapinan alkaessa ryhtyi\nVinter yhteistoimintaan valkoisten kanssa. Kerran yksin kotona\nollessaan saapui 10 punakaartilaista häntä vangitsemaan. Vinter\nkieltäytyi kuitenkin jyrkästi lähtemästä heidän mukaansa muuten kuin\npikkupalasina, ja siihen vangitsijat tyytyivätkin poistuen. Esikunta\nmääräsi sen jälkeen kaksinkertaisen noutajajoukon, mutta äskenkäyneet\npyysivät, ettei lähdettäisi, \"sillä se taitaa ampua kaikki meidät\nyhteen läjään\". Vinterin katse oli näet tuikea, ja hänen silmistänsä\nsinkoili tulikipunoita, kun hän sille päälle sattui ja suutahti. Eikä\nhäntä sen enemmälti häiritty.\n\nShpalernaja-aika oli kuitenkin jättänyt Vinteriinkin vakavat jäljet.\nVankikopin raaka ilma hankki hänelle nivelkolotuksen, reumatismin, ja\nvapaussodan jälkeen oltuaan kaksi kuukautta Kemin poliisilaitoksen\npalveluksessa hänen oli pakko jättää toimensa. Eivätkä muutkaan\nsota-ajan rasitukset sallineet hänen elää yli-ikäiseksi. Hän kuoli\nKemissä v. 1928.\n\nVapaussodassa tekemistään ansioista myönnettiin Vinterille III luokan\nvapaudenristi ja Vapaussodan muistomitali.\n\n\n\n\nAale Mikael Roos.\n\n\nOli syysilta 1915. Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaskunnan\narkistohuoneessa oli koolla muutamia nuorukaisia, joiden kasvoilla\nkuvastui vakava päättäväisyys. Pienellä pöydällä keskellä huonetta oli\nesine, joka symbolisoi ajan henkeä. Se oli Mauser-pistooli, ja käsi\ntämän aseen päällä vannoivat nuorukaiset järkähtämättä kuolemaan asti\ntaistelevansa Suomen itsenäisyyden puolesta ja empimättä suorittavansa\nne tehtävät, mitkä heille annetaan. Seurasi merkillinen aika. Kaikki\nmuut tehtävät, ajatukset, suunnitelmat ja suhteet jäivät sivuseikoiksi,\njoiden tehtävänä oli ainoastaan peittää todellisia pyrkimyksiä. He\nolivat sodassa, ja vihollinen ympäröi heitä joka taholta. Heidän\ntehtävänään oli seurata tämän vihollisen kaikkia toimia, ottaa selville\nhänen aikomuksensa ja mikäli mahdollista, estää ja vahingoittaa niitä.\nMiesten edessä oli laaja työmaa, ja nuoruuden koko innolla he\nantautuivat siihen kysymättä ja hetkeäkään epäilemättä tehtävänsä\noikeutusta tai sen menestymismahdollisuuksia. Heidän edessään kangasti\nsuuri kirkkaus, joka jo aikoja sitten kesäiltojemme kirkkaudessa ja\ntalviöittemme tähtitaivaan alla oli noussut heidän eteensä, ja jota\nviime aikojemme tapaukset pakosta olivat kehittäneet yhä suurempaan\nselvyyteen: Suomen vapauteen.\n\nRoosin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli matkustaa eräälle maamme\nsuurimmalle tehdasseudulle värväämään. Hän oli tuskin ollut siellä\nkuukauden verran, kun tuli tieto, että lähetykset on toistaiseksi\nkeskeytettävä, koska ryssät ovat päässeet etappiteiden jäljille.\n\nRoos palasi Helsinkiin, ja toisia tehtäviä ilmestyi. Salaisia retkiä,\nkokouksia ja kohtauksia, joista ennen tuskin oli ollut aavistustakaan.\nMäärättyjä havaintoja oli tehtävä, erinäisiä seikkoja oli pidettävä\nsilmällä ja selontekoja niistä laadittava. Mitä varten ja kenelle, se\nei liikuttanut heitä, he noudattivat vain määräyksiään.\n\nSiihen aikaan työskenteli Roos Teknillisen Korkeakoulun\npaperilaboratoriossa, joka oli silloin pienessä puutalossa\nWladimirin- ja Albertinkatujen kulmauksessa. Hän yritti siellä\npääasiallisesti keksiä keinoa näkymättömän kirjoituksen\naikaansaamiseksi, jota voisi sopivasti tarvitessa kehittää näkyväksi.\nHän onnistuikin löytämään sellaisen, jota myös käytettiin. Myöhemmin\nhän tuli kuitenkin huomaamaan, että tämä keino oli jo aikoja sitten\nkeksitty, ja että oli toisia vielä nerokkaampia. -- Kotitarkastuksessa\nRoosilta löydettiin muuan pieni pullo, jonka sisältö suuresti kiinnitti\nMashkevitshin huomiota ja jonka kokoonpanoa hän uteli. Roos ei voinut\nhänen uteliaisuuttaan tyydyttää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei\nhän tiennyt sitä itsekään. Se oli kehitysnestettä, mutta se neste,\nmillä kirjoitettiin, oli vieläkin merkillisempää -- tai kenties\nvieläkin yksinkertaisempaa. Käytettiin sylkeä, kastettiin kynä tai\npuutikku sylkinesteessä suussa, eikä kirjoitusta voinut saada selville\nmuuta kuin kehitysnesteellä. Tämän keinon avulla oli Roos\nkirjeenvaihdossa erään päävartiossa olevan toverinsa, Backbergin\nkanssa.\n\nEräänä päivänä helmikuun lopulla 1916 sai Roos Kymintehtaalle\nmääräyksen viipymättä matkustaa Tukholmaan. Samalla sai hän tietää\nmatkareitin ja tarvittavat tunnussanat. Hän matkusti ensin Ouluun\n\"liikeasioissa\", meni määrättyyn liikkeeseen ja tapasi siellä\nerinäisten tunnusmerkkien avulla miehen, Jaakko Kemppaisen, joka\ntoimitti tarvittavat varusteet matkan jatkamista varten. Siihen\nkuuluivat pääasiassa sukset ja hiihtotamineet.\n\nSeuraavana päivänä hän jatkoi matkaa tavarajunassa pohjoiseen päin\n\"tukkityömaille\". Hiljalleen veteli juna autioita seutuja, ja oli jo\npimeä, kun Roos Kyläjoen pysäkillä nousi junasta ja lähti hiihtäen\npainaltamaan sen perästä. Tuli maantieylikäytävä. Siitä eteenpäin\noikealle mökki. Hän huomasi olevansa oikealla tolalla.\n\nMökissä on kotona ainoastaan nuori emäntä lapsineen, joista vanhin lie\nollut viiden tai kuuden vuotias tyttö. Emännän kanssa he tulevat pian\nselville asioista. Isäntä on matkoilla, mutta palajaa myöhemmin. Roos\nkutsuu tytön luokseen ja kysyy hänen nimeään. Ilokseen lausuu tyttö\nnimen, joka siihen aikaan tavallista useammin oli Roosin mielessä, ja\njonka kantajasta sittemmin tuli hänen puolisonsa.\n\nNäin hän odottelee isännän tuloa. Kohta isäntä saapuukin ja vieraan\nnähdessään huomauttaa vain:\n\n\"Vai onko taas lähdetty matkaan\", sekä selittää, että on lähdettävä\nkello viideltä aamulla, jotta he kerkiäisivät pimeässä rajan yli.\n\nPuoli viideltä nousee isäntä ja herättelee:\n\n\"Nyt olisi lähdettävä.\"\n\nMatkavalmistukset on pian tehty, ja niin lähtevät miehet painelemaan\nhelmikuun pakkasyössä pohjoista kohti. Seutu on autiota, ja harvassa\nolevissa mökeissä vielä nukutaan. Jossakin haukahtaa koira. He\nkiertävät rautatiesillan, jonka vartija kuvastuu silhuettina taivasta\nvastaan. Vihdoin he saapuvat töyräälle, joka laskeutuu jyrkästi aavaa\nlumikenttää kohden. Roos arvaa, että nyt ollaan Tornionjoella.\n\nOpas pysähtyy ja kuuntelee:\n\n\"Kuuleeko kaveri mitään?\"\n\n\"En kuule.\"\n\n\"No lähdetään sitten.\"\n\nHe laskevat kuin varjot jyrkän rinteen ja jatkavat poikki joen, minkä\nsuksista lähtee.\n\nSaavutaan toiselle puolelle ja pysähdytään hetkiseksi. Roos katsoo\ntaakseen. -- Viime viikkojen jännityksen jälkeen valtaa hänet outo\nturvallisuuden tunne. Tuolla on koti ja isänmaa, mutta siellä on myös\nvihollinen ja vaara. Täällä on hän vieraalla maalla, mutta kuitenkin\nturvassa. Hetkeksi vain, sillä takaisin hänen on kuitenkin palattava.\nHän tuntee, että niin kauan kuin veri suonissa sykkii, ei mikään voima\nvoi estää häntä pyrkimästä sinne uudelleen. He hiihtävät maantietä\npitkin Haaparantaan päin ja sivuuttavat ruotsalaisen vartiosotilaan,\njoka vain välinpitämättömästi silmäilee heitä, sillä hänelle olivat\ntällaiset kulkijat jo tuttuja.\n\nHaaparanta oli siihen aikaan yksi maailmanliikenteen solmukohtia. Tuon\npienen kaupungin kaduilla ja hotelleissa tungeskeli kirjava\nkansainvälinen metsästäjäseura. Ilma oli pakahtumaisillaan\nsalaperäisyyttä ja jännitystä, jokainen ajoi takaa näkymätöntä\nsaalistaan ja vainusi jokaisessa naapurissaan vihollisen. Haaparannassa\noli, kuten tiedämme, etappipaikka, joka johti Lockstedtin leirille, ja\nsen etapin kautta kulki Roosin matka Tukholmaan, jonne hänen oli\nvietävä erinäisiä tietoja ja saatava toimintaohjeita.\n\nPalattuaan takaisin Helsinkiin Roos jatkoi edelleen postin\nvälittämistä. Kaksi kertaa viikossa saapui vuorollaan kaksi junamiestä,\nnuorukaista, joiden nimiä ei Roos enää muista, mutta jotka ottivat\npostin viedäkseen ja välittääkseen sen Haaparantaan.\n\nEräänä päivänä odotti Roos asunnossaan Bulevardinkatu 24 Viktor\nGranlundia, joka oli saapunut Lockstedtin leiriltä. Ennen tapaamistaan\npoikkesi Granlund vieressä olevaan automaattiin aterioimaan. Hänen\njälkiään oli nähtävästi kuitenkin jo seurattu, sillä hänen astuessaan\nkadulle käski poliisi häntä seuraamaan. Heti sen jälkeen meni\nratsumestari Iljin kahden santarmin, passikonstaapelin ja talonmiehen\nseuraamana pidättämään Roosia. Aloitettiin kotitarkastus, mutta silloin\nlivahtikin Roos talonmiehen ja seinän välistä porraskäytävään.\nEnnenkuin hölmistyneet vangitsijat huomasivatkaan, hävisi hän näkyvistä\njuosten nopeasti viidennestä kerroksesta kadulle ja kääntyi\nAlbertinkadulle päin, jonka kulmassa joutui sattumalta paikalle\nsaapuneen sotilasosaston keskelle ja uudelleen pidätetyksi.\n\nSantarmihallituksessa kuulusteltaessa näkyi Mashkevitshilla olevan\nkaikki selvillä Ruotsin-matkoja myöten. Eikä ihmekään, sillä Roos sai\nkuulla, että ilmiantajana oli toiminut Lockstedtista Suomeen palannut\nAhlstedt-niminen mies, joka lienee tullut katumapäälle ja ampui itsensä\nheinäkuussa 1916.\n\nMutta Roos oli varmasti kiinni ja viikon kuluttua eli 10 päivänä\ntoukokuuta hänet Vinterin, Vuoksen ja Granlundin kanssa vietiin\nShpalernajaan. -- Vinterillä oli vangittaessa ollut nippu saunaharjoja\nkainalossaan, ja niitä hän uskollisesti kuljetti mukanaan vankilasta\ntoiseen.\n\nMatkan varrella nukahti vartijasotamies, vangit tulivat vaununkäytävään\nja yrittivät paeta, mutta apuneuvot olivat huonot. Haarukalla\nkoetettiin saada ovea auki siinä kuitenkaan onnistumatta.\n\nNiin johti tie rautakalterien taakse Shpalernajaan, ja yksitoikkoinen\nvankilaelämä alkoi. Uhkana oli hirsipuu tai kahdeksan vuotta pakkotyötä\nSiperiassa. Hirttämisen näki Roos joka päivä akkunastaan, kun eräs\nvangeista oli tehnyt pahvista hirsipuun ja siihen sätkyäijän ja\nnäytteli tekelettään omasta akkunastaan vankien mielenylennykseksi.\nSiksipä Roos valitsikin toisen vaihtoehdon, Siperian. Vankilan\nkirjastosta saamiensa teoksien avulla hän ryhtyi tutkimaan Siperiaa ja\nelämisen mahdollisuuksia siellä, kunnes maaliskuun vallankumous\nkeskeytti rauhalliset opinnot, ja ovet avattiin kulkea kunne tahtoi.\n\nViikon kuluttua hän sitten toisten kanssavankien mukana palasi\nkotiseudulleen.\n\n\n\n\nVictor Granlund.\n\n\nVictor Granlundin isä oli liikkeenharjoittaja Vaasassa ja omisti siellä\ntalon, mutta kuoli jo varhain. Äiti koulutti poikaa joitakuita vuosia\nVaasan ruotsalaisessa lyseossa, jonka jälkeen hän suoritti siellä\nkauppakoulun kurssin.\n\nVictor Granlund läksi jo keväällä 1915 Saksaan Lockstedtin leirille,\njosta hänet komennettiin Suomeen maaliskuussa 1916. Useiden\nvangitsemisten johdosta olivat etapit menneet tukkoon ja viestilinjat\nkatkenneet. Uusia miehiä oli saatava vangittujen tilalle ja postilinjat\nselviksi. Granlund kääntyi ensimmäiseksi Aale Roosin puoleen, joka\nhoiteli postinlähetystä Helsingissä. Roos pyysi häntä avustamaan\npostilinjan järjestämisessä, johon Granlund heti innokkaasti ryhtyi,\nkunnes heidät molemmat vangittiin samana päivänä, toukokuun 16. Roos\nkirjoittaa hänestä seuraavasti:\n\n\"Hän oli yksi niitä miehiä, joiden koko olemuksesta säteili uljuutta,\nsuoruutta ja vilpittömyyttä. Kun hän keväällä 1916 Saksasta palattuaan\nsaapui luokseni, ei hänellä ollut minkäänlaisia papereita eikä\ntunnussanoja eikä minulle oltu hänen tulostaan mitään etukäteen\nilmoitettu, enkä myöskään silloin vielä tuntenut koko miestä ollenkaan.\nSiitä huolimatta ei minun juolahtanut hetkeksikään mieleeni epäillä\nhäntä, mikä silloisissa oloissa olisi ollut perin luonnollista, vaan\npäinvastoin olin heti paikalla selvillä siitä, että parempaa ja\nluotettavampaa apulaista en voisi saada. Kuvaavana piirteenä hänen\nreippaasta luonteestaan ovat hänen sanansa siinä muistorikkaassa\ntilaisuudessa, kun rovasti Malin piti meille joulusaarnan Shpalernajan\nkäytävässä. Kysyin häneltä, kuinka hän voi, ja hän iloisesti vastasi:\n\n\"'Tähän on jo tottunut, enkä parempaa pyydäkään'.\"\n\nShpalernajasta päästyään Granlund palasi Vaasaan ja oli siellä\nensimmäisiä perustamassa suojeluskuntia. Vapaussotaan hän otti osaa sen\nalusta lähtien ja oli m.m. mukana Tampereen valtauksessa. Vapaussodan\njälkeen erosi hän sotaväestä kapteenin arvolla ja ryhtyi\nliiketoimintaan Kahma & Co:n palveluksessa.\n\nShpalernaja-aika oli kuitenkin heikentänyt elämänhaluisen miehen, ja\nGranlund kuoli keuhkokuumeeseen Helsingissä toukokuun 9 päivänä 1919.\nMonen jääkärin tavoin hän oli mennyt naimisiin 1918, ja joitakin\nviikkoja ennen kuolemaansa oli hänelle syntynyt tyttö. Leski ja tytär\nelävät nykyisin Vaasassa.\n\n\n\n\nKustaa Palovaara.\n\n\nOpiskellessaan Helsingissä 1915 kuuli Palovaara ylioppilastovereiltaan\njääkäriliikkeestä. Hän oli vakavasti päättänyt lähteä seuraavana vuonna\nSaksaan, mutta velaksi opiskelevana ei voinut järjestää raha-asioitaan\nilman, että takaajat olisivat joutuneet kärsimään.\n\nKevättalvella 1916 hän teki matkan Sortavalaan ja ohjasi rajan yli\neräitä seminaarin ja kauppakoulun poikia, heidän joukossaan olivat m.m.\nStenlund ja Uimonen. Eräs seminaarilaisista, Sirviö, antoi Palovaaran\nilmi santarmeille. Sen perusteella hänet sitten vangittiin Käkisalmessa\nkesäkuun alussa 1916. Vankeusajastaan hän vietti osan Viipurin\nlääninvankilassa, osan Krestyssä ja viimein Shpalernajassa, yhteensä\nkahdeksan kuukautta.\n\nVapaussodassa toimi Palovaara joukkueenjohtajana Antrean rintamalla.\nVasta vapaussodan jälkeen hän pääsi jatkamaan lukujaan ja valmistui\npapiksi joulukuussa 1919.\n\nShpalernajassa hän oli ainoa tiedekuntansa edustaja. Krestyssä hän\nsitävastoin tapasi erään teologin, Johanssonin, joka oli kärsimässä\nhänelle jo tuomittua vankeusrangaistusta jostakin vakoilusta Saksan\nhyväksi.\n\nVankeusaika tuotti Palovaaralle suurta aineellista vahinkoa sekä\nkulutti hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan, mutta hän katsoo,\nettei aika henkisen kehityksen kannalta katsoen ollut kulunut hukkaan.\n\nKustaa Palovaara elelee nykyisin perheensä keskuudessa kirkkoherrana\nHeinjoen kauniissa pappilassa.\n\nShpalernaja-ajalta liitän tähän kirkkoherra Palovaaran muistelman.\n\n\n\n\"Vatsani sai, mutta itse jäin ilman.\"\n\n\nHapan ruisleipäviipale ja kohtuullinen annos voita sen päällä. Siinä\nherkku, johon en ole koskaan kyllästynyt. Luulen niinkin, ettei tämä\nmaailma saata mitään kestävämpää nautintoa ihmisruumiille suodakaan.\nMonella muulla saatat kokeilla, ihastuakin hetkeksi, mutta jos joudut\neroon noista mainitsemistani, käyvät muutkin sinulle ajanoloon\nsietämättömiksi.\n\nMinä kiinnyin niihin jo lapsena ja pitkin elämääni olen vaihtelevalla\nonnella koettanut niissä pysytellä. Samalla kuin suosittelen niitä\nviattomimpana ja kestävimpänä nautintona arvoisalle lukijalle,\ntahtoisin erikoisesti painostaa sitä tapaa, mitenkä ne on vatsalle\ntarjottava. Positiiviset kokemukset, joita tässä asiassa lienee\nlukijallakin, auttavat kyllä hyödylliseen käytäntöön, mutta\nnegatiiviset vahvistavat säännön. Siksi kerron tässä opiksi ja huviksi\nseuraavan muistelman Shpalernaja-ajaltani:\n\nNe 10 ruplaa, jotka minulla oli Pietariin saavuttua, hupenivat loppuun\nmuutamassa päivässä. Sain sen jälkeen tyytyä tavalliseen vankiruokaan,\njota muutamanpäiväisen paaston jälkeen pakotin ruumiini\nvastaanottamaan, sillä kovin vastenmielisiä olivat minulle tuo\nhuonosiivoinen tattarivelli niinkuin öljyllä höystetty perunakeittokin,\njossa aniharvoin oli perunaa mukana. Mutta leipä, n.s. ryssänlimppu oli\nsentään ravinto, jota nälkäinen ei voinut suoralla kädellä luotaan\ntorjua. Ja sitä annettiin kokonainen naula päivässä. Mursin ja söin\nsitä yksinomaisena ravintonani noin kolmen kuukauden ajan. Juohtui\nsiinä monesti mieleen mamman antamat jokakirnun pettäjäiset, mutta nuo\nihanat mielikuvat oli ehdottomasti karkoitettava.\n\nSattuipa sitten jotakin, mikä oli vähällä tuoda mieluista vaihtelua\nruokajärjestykseeni.\n\n\"Luennoilla\" käydessä joulukuussa tapasin odottamatta kotipitäjäni\nmiehen, entisen opettajani Antti Salon, joka oli tavatessamme sangen\nhuonoissa ruumiinvoimissa. Luulin, ettei hän jaksaisi elää enää\nmontakaan päivää. Syyksi huonovointisuuteensa hän selitti, ettei\nhänelle maistu ruoka. Olisi muka voita, juustoa, särvintä\nkaikenkaltaista, mutta miten syöt, kun ei maita.\n\nTämä oli minusta sillä kertaa varsin ihmeellistä, sillä itselläni oli\nhalut mitä parhaimmat, siitäkin huolimatta, että olin koettanut niitä\nparhaani mukaan kurissa pitää. Niinpä sovittiinkin asiasta, että\nhuomenna, jos meille vielä sallitaan \"luennoille\" pääsy, hän tuo\nminulle liiastansa.\n\nMutta taitavasti oli tuomiset mukaan otettava, sillä vartijain\ntoimittama jokakertainen ruumiintarkastus ei perinpohjaisuudessaan\njuuri toivomisen varaa jättänyt. Olin kovasti jännittynyt huomisen\ntapahtumista. Ja eikös vain päästy luennoille seuraavanakin päivänä.\n\nJo kaukaa antoi Salo huomata, että hänellä oli jotakin. Oikeussalissa\nhiivitäimme luonnollisesti vierekkäin istumaan. Tulkin lukea\npamisuttaessa ja santarmien takanamme torkkuessa hän avasi nopeasti\nliivinsä napit ja sujautti käteeni sievoisen paketin, paperiin\nkäärityn, pyöreähkön ja pehmeähkön.\n\nVoita, totisesti se on voita, ajattelin ja tunsin minä. Mutta mihin sen\nnyt painallat? Ei ihme, että entisen opettajani esimerkki, varsinkin jo\nkokemuksen kirkastamana antoi älylleni sellaisen sysäyksen, että\nminäkin yhtä nopeasti pistin paketin sinne, missä se oli hänellä\nsäilynyt. Siinähän se liivin alla vatsan päällä muodosti minun laihalle\nruumiilleni varsin luonnollisen täytteen. Vartija sivuessaan käsin\nruumistani vaatteiden päältä ei mitenkään osaisi epäillä minun\nsopusuhtaista olemustani.\n\nVielä riisui Salo kengät jaloistaan ja antoi niissä olevat\nirtopohjalliset minulle. Pistin nekin asianmukaisiin paikkoihinsa.\nKaikki oli käynyt niin supsikkaasti, etteivät takana seisovat santarmit\nmetkujamme huomanneet.\n\nSillä kertaa toivoin, että luennot pian loppuisivat ja minä pääsisin\nkoppini hiljaisuuteen juhlaa viettämään. Olin toki tyytyväinen, vaikka\nne kestivätkin vielä muutamia tunteja.\n\nKoppiin tullessa sujui vaatteitteni tarkastus laskelmieni mukaan. Mutta\nkun minä vartijan poistuttua rupesin kaivamaan eväitäni esille, sain\ntehdä varsin nolon ja epämieluisan havainnon: Se rakas paketti liivin\nalla, se pyöreähkö ja pehmeähkö, oli aivan olemattomiin huvennut. Sen\njättämät surulliset jäljet vain totesin vaatteissani ja ihossani, joka\nkiilsi ja läikkyi kuin tinakannun kuve. -- Vatsa oli hätäisyydessään\npilannut yhteisen asiamme. Olisimme sinäkin iltana saaneet tyytyä\nyksinomaiseen ryssänlimppuun, elleivät kenkieni irtopohjat, juustosta\ntaitavasti valmistetut, olisi säilyneet hyvin.\n\n\n\n\nKyösti Massinen.\n\n\nKuten edellä jo tiedämme, hoiteli Kyösti Massinen veljensä kanssa\nKurrin kartanoa vapaussodan aikana. Nuorempi veli Urho oli vangittu\nmaaliskuun 4 p:nä 1916, mutta Kyösti oli saanut jäädä toistaiseksi\nrauhaan.\n\nHän kuitenkin jatkoi värväystä entiseen tapaan, kunnes poliisi Urho\nHarju ilmiantoi hänet.\n\nKesäkuun 12 päivänä hänet sitten vangittiin ja vietiin Helsinkiin,\njossa sai olla ensimmäisen yön etsivässä osastossa. Sieltä vietiin\nsantarmihallitukseen kuulusteltavaksi.\n\nKuulustelu alkoi:\n\n\"Koska tietoomme on tullut, että te olette värvänneet nuoria miehiä\nSaksaan -- --\"\n\n\"Suokaa anteeksi herra upseeri, mistä olette nuo tiedot saanut?\"\n\n\"Se ei kuulu teille.\"\n\n\"Jos en kerran omassa asiassani saa selvitystä tuollaisiin syytöksiin,\nniin minä en vastaa mitään, ja lopetetaan tähän.\"\n\nUrho Massisen vangitsemisen jälkeen oli Kyösti käynyt kuusi eri kertaa\nsantarmihallituksessa koettamassa saada veljensä pois, ja hänet\ntunnettiin siellä hyvin. Siksipä ryssät olivatkin noloja, kun hän\nselitti käyneensä jo kuusi kertaa tarjolla, miksi nyt tullaan kotoa\nhakemaan. \"Jos minulla olisi ollut jotain pelättävää, niin kyllä minä\nUrhon vangitsemisen jälkeen jo olisin painunut lipettiin.\"\n\nKyösti Massinen vietiin nyt Katajanokalle, jossa sai olla kaksi\nviikkoa. Hän tunsi Ståhlbergin jo ennestään, koska oli käynyt\nKatajanokalla tiedustelemassa Urho-veljestään. He eivät kuitenkaan\nsaaneet tavata toisiaan, mutta Ståhlberg välitti kirjelappusen. Kun\nKyösti tuli koppiin, oli siellä joku outo vartija, joka kopin seinästä\nalkoi lukea ohjesääntöä vankien käyttäytymisestä. Silloin Kyösti\nsuuttui ja jakkaran temmaten kivahti:\n\n\"En minä mikään vanki ole, vaikka minut on tänne tuotu. Ulos.\"\n\nVartija poistui vilauksena eikä sen koommin tullut Massisen koppiin.\n\nSitten saapui Ståhlberg, näki Massisen ja sanoi:\n\n\"Täälläkös sinäkin olet!\"\n\nTavarat oli kaikki otettu pois, mutta sormus oli unohtunut käteen.\nStåhlberg sanoi, ettei sitä ole lupa pitää. Niinpä luovutti Kyösti\nsormuksensa Ståhlbergille, joka vei sen Urhon koppiin, jotta tämä\nhuomaisi, että Kyöstikin on joutunut vankilaan. Sormus oli Kyösti\nMassisen vihkimäsormus, ja siihen oli kaiverrettu \"_Anni_\", mutta Urho\nei äkännyt asiaa ennenkuin Ståhlberg sanoi.\n\nMassisen vanhukset koettivat saada poikiaan vapaiksi. Sitä varten\nilmestyi sitten tuomari Ernesti Hentunen, joka lupasi toimittaa pojat\nvapaiksi, kunhan vain saa 500 markkaa. Rahat sai, mutta sen jälkeen ei\nantanut kuulua itsestään mitään. Lieneekö epäonnistunut yrityksessään\nja häpesi naamaansa.\n\nKatajanokalta siirrettiin Kyösti Massinen sitten Shpalernajaan\nheinäkuussa samassa joukossa kuin Lindén. Pitkin matkaa Lindén yllytti,\nettä tapetaan nuo ryssät ja karataan, mutta toiset eivät uskaltaneet\nryhtyä hommaan. Vielä Pietarissa, kun vain kaksi vartijaa jäi heitä\nsaattamaan, ehdotti Lindén, että nutistetaan nuo miehet ja painetaan,\nmutta toiset olivat vastaan, kun ei ollut rahaa eikä osattu kieltä.\n\nSeuraavana aamuna tapasivat Massisen veljekset toisensa jonkunlaisessa\nlääkärintarkastuksessa, jossa punnittiin ja mitattiin. Siellä he saivat\nkuulla, mihin kerrokseen ja numeroon kukin joutui, ja Kyösti oli\niloinen kuullessaan päässeensä samaan kerrokseen kuin Urho-veljensäkin\nja heti koppiin palattuaan hän alkoi suunnitella yhteyttä veljensä\nkanssa. Sitten huomasi, että vartija oli virolainen Omnapuu, jota hän\npyysi välittäjäksi.\n\nSamana iltapäivänä jo ennenkuin hän oli ennättänyt toteuttaa\nsuunnitelmansa, aukeni ruokaluukku, sieltä pisti käsi ja pudotti\nkirjelapun lattialle. Massinen hämmästyi aluksi, kun huomasi kirjeen\nolevan veljeltään Urholta ja sisältävän seuraavaa:\n\n\"Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin hänelle 50 ruplaa kuussa\nkirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos olet tämän saanut. Urho.\"\n\nMolemmilla veljeksillä oli siis samanlaiset suunnitelmat, vaikka Urho\nolikin jo ehtinyt ostaa Omnapuun heti Shpalernajaan tultuaan.\n\nKyösti vastasi heti, ja siitä alkoi salainen kirjeenvaihto, jota kesti\nkoko vankinaoloajan. Milloin kuljettivat kirjeitä vartijan, milloin --\nmyöhemmin, kun tottui talon tavoille, ja rohkeus kasvoi --\n\"musor\"-poikien välityksellä.\n\nKyösti Massisen terveys oli kaiken aikaa hyvä. Hänellä oli rautaiset\nhermot, ja hän oli päättänyt, että ryssille hän ei surujaan näytä, ja\njokaiselle suomalaiselle meikäläiselle, missä vähänkin sai tilaisuutta,\nkiljasi Kyösti:\n\n\"Pää pystyyn eikä saa näyttää, että me pojat surraan!\"\n\nEräänä yönä heräsi Kyösti yht'äkkiä kuitenkin, tuntiessaan kuinka veri\nalkoi nousta jaloista päähän ja hän sai sellaisen tunteen, että nyt hän\ntulee hulluksi. Jaksoi kuitenkin nousta vesisuppilolle, jossa hauteli\npäätään aamuun asti.\n\nSiskolleen Sanni Massiselle lähetti hän nyt salaisen kirjelipun\nilmoittaen sairaudestaan ja pyytäen hommaamaan lääkäriä, koska pelkäsi\ntaudin uudistuvan. Neiti Massinen saikin aikaan sen, että Kyösti eräänä\npäivänä kutsuttiin vankilan lääkärin luo. Mutta siitä ei ollut suurta\niloa. Lääkäri oli vanha äijä, komensi kielen ulos suusta ja sormellaan\nkieltä painettuaan sanoi \"harashoo.\"\n\nEräänä päivänä tuli Kyöstin koppiin vähäläntä rakkivartija ja vaati\nsänkyä nostettavaksi seinältä. Silloin Kyösti taas suuttui:\n\n\"Jos ette te p--een ryssät, niin yäk!\" Hän oli hypännyt klosetille ja\nkietonut narun kaulaansa ryssiä peloittaakseen. \"Nietu, nietu\",\nhuusivat ryssät, joita jo toisiakin oli ehtinyt paikalle, ja he\nlaukkasivat kopista ulos.\n\nKerran tutkintohuoneessa Kyösti tapasi siskonsa ja riemu oli rajaton.\nVartija oli sairastunut, kirjeenvaihto keskeytynyt, ja siksi saapui\nsisko tutkintohuoneeseen kirjelappunen mukanaan, jonka hän solautti\nKyöstin kouraan. Kun erosivat ja Kyösti oli jo käytävässä, sanoi\nMashkevitsh, että tarkastetaan. Silloin neiti Massinen juoksi jälestä\nkäytävään ja huusi Kyöstille:\n\n\"Syö lappu!\"\n\nMutta Kyöstipä ei syönytkään, vaan sai tiedot ja toimitti ne edelleen\nUrho-veljelleen. Kun seuraavan kerran vartija toi kirjelapun\nveljeksiltä neiti Massisen kortteeriin, oli hän vähällä kapsahtaa tämän\nsulhasekseen nimittämänsä Omenapuun kaulaan, niin iloiseksi hän tuli.\nKirje tiedotti, että pojat voivat hyvin, eikä oltu mitään löydetty.\n\nElämä kulki vankilassa rauhallisesti. Kyösti Massinen oli painanut\nmieleensä Katajanokan voimisteluohjesäännöt, joita harjoitteli\nalastomana, ja kauhistuneet vartijat tirkistelivät aukosta.\n\nJotain luettavaakin olisi pitänyt saada, ja niin puhui Massinen\nmusor-poikien kanssa pyytäen heitä toimittamaan suomalaisia\nsanomalehtiä. Pojat kähvelsivät Helsingin Sanomat ja toivat pari kertaa\nviikossa tuuletusluukun kautta koppiin. Massinen kuuli kyllä kahinaa,\nmutta ei yltänyt, kun muuri oli paksu. Vasta kun nousi venäläisen\nkoppitoverinsa hartioille, sai hän luudanpalasella ongituksi lehden\nkäsiinsä. Päivän aikana säilytti hän lehteä vesisuppilon takana ja\nvasta illalla istui selkä oveen päin lukemaan, ettei vartija tiennyt,\nmitä hän luki.\n\nRuokansa tilasi Kyösti Massinen vankilan keittiöstä. Kerran, saadessaan\ntilaamansa annoksen, löysi hän kahden leivänpalan väliin asetetun\nkirjeen, jossa pyydettiin tupakkaa. Massinen epäili provokatsionia,\nmutta pani kuitenkin muutamia savukkeita kannelliseen ruoka-astiaan,\njonka musorpoika vei keittiöön. Seuraukset näkyivät seuraavana iltana.\nMassisen kuppi oli niin painava että häneltä -- tottuneena kolmasosa\nkupin annoksiin -- oli kuppi pudota käsistä. Se oli täynnä\nmannaryynipuuroa, jossa oli kimpale kananpaistia. Kokki oli pyytänyt\nsavukkeita, ja nyt jatkui vaihtokauppa, eikä nälkä enää vaivannut.\nSellaiset oltavat siellä vaan oli, että Massinen sanoi:\n\n\"Jos minua vielä täällä pidetään, niin kohta hommaan tänne eukkonikin.\"\n\nKun Kyösti Massisen koppi oli toisessa kerroksessa, oli verraten\nhelppoa keskustella karsinassa kävelevien suomalaisten kanssa.\nSuomalaisen tunsi heti ryhdistään ja reippaammasta olennostaan. Monet\ntutustumiset ja \"pää pystyyn\"-huudot kävivät akkunassa olevan\nilmanvaihtolaitteen kautta. Kerran taas näki Massinen kävelykarsinassa\nmiehen, jonka arvasi suomalaiseksi. \"Mikä teidän nimenne on?\" huusi\nMassinen. \"Vilkuna\", vastasi puhuteltu. Massinen sanoi oman nimensä\nlisäten, että kaimamiehiä ollaan.\n\nMilloinkaan kävelemään käydessään ei Massinen ottanut palttoota\npäälleen, vaikka olikin kovia pakkasia, vaan käveli takkisillaan ja\ntoisinaan paitahihasillaan pyyhkien nenäliinalla olematonta hikeä\notsaltaan. Vartijat katselivat häntä ihmetellen ja luulivat olevan\npäästään vialla. Mutta iloisella luonnollaan voitti hän kaikkien\nvartijain suosion. Jokainen oli aina hyvin kohtelias, mutta eipä\nsyyttä. Sillä ei yhtään kertaa vartija kopista pois mennyt, jollei aina\njotakin käteen pistänyt. Lukuunottamatta \"ostettua\" Omnapuuta, joka oli\nkuin oma veli, ei yksikään vartija nähtensä lahjoja ottanut. Mutta\novella poismennessä oli käsi takana ottamassa joko omenan, appelsiinin\ntai savukerasian.\n\nKävelypaikan keskellä oli torni, jossa kierteli koko kävelyajan neljä\nvartijaa, ja joista yhtä vanhaa, kepin avulla kävelevää ukkoa ei\nMassinen nähnyt milloinkaan muualla kuin tornissa ja aina liikkeellä.\nKävelyvuoron vaihtuessa toiset vartijat tulivat alas ja asettuivat\nmutkapaikkoihin, etteivät vangit pääsisi tapaamaan toisiaan, ja vanha\nvartija, jolla oli pitkä valkoinen parta -- piimäparta, kuten Massinen\nsanoo -- tuli aukaisemaan karsinaovia ja samalla tarkasteli vielä\nvarmuuden vuoksi, ettei kävelijä karsinaan jättänyt mitään tietoja.\nKerran vuoron vaihtuessa, ja ukon kiertäessä yksin tornissa, näytti\nMassinen hänelle savuketta ja sanoi:\n\n\"Hotshit sie?\"\n\nUkko puisteli päätään ja vilkasi kanslian akkunoihin päin. Massinen\nkuitenkin rohkaisi luontonsa ja heitti savukkeen kaiteen yli ukon\njalkoihin. Oli huvittavaa nähdä, kuinka ukko ajeli kepillään savuketta\nedellään ja sitten salamannopeasti sen sieppasi maasta. Sen jälkeen\nolivat he tuttavia, eikä ukolta tupakat loppuneet.\n\nKun yliloikkarit oli tuotu vankilaan, ja Massinen sai tietää heidän\nolevan toisessa kerroksessa ja kopissa, jonka ohitse hän joutui\nkulkemaan kävelylle mennessään, ei hän voinut olla niille aina jotakin\nhuutamatta. Tätä huutamista oli jo jatkunut pitkät ajat, mutta sitten\nkerran yritti käydä hullusti. Eräänä päivänä kävelyltä palatessaan ehti\nRissasen ja Tuomisen kopin kohdalle. Massinen napautti oveen ja huusi:\n\n\"S--an spioonit.\"\n\nKun tätä oli jo monta kertaa tapahtunut, soittivat yliloikkarit\nvartijaa ja kysyivät, kuka tästä aina viimeksi kulkee ja haukkuu.\nMassisen koppi oli nimittäin viimeisenä, ja siitä saattoivat laskea.\nOnneksi joutui vuorossa olemaan Massisten ostama vartija, ja Kyösti\npääsi jutusta pelkällä säikähdyksellä. Mutta sen jälkeen ei hän enää\nmitään huudellut.\n\nVankilasta ulospääsy oli suurenmoinen elämys. Jo aamusta saakka tuntui\nvankilaelämä olevan kuin sähköistä. Vartija, joka tuli koppiin, oli\naivan uusi, ja vaikka vangit utelivat häneltä yhtä ja toista, ei\nsanaakaan herunut. Kyösti Massinen oli toverinsa, Friedrichs-nimisen\npietarilaisen konttoristin kanssa juuri syönyt päivällisensä, ja\nnauttivat nyt hyvästä tupakasta selällään sängyssä maaten ja kuunnellen\nkaukaisia yksinäisiä laukauksia. Yht'äkkiä alkoi kuulua kovaa ampumista\nja hurraahuutoja pihalta. Friedrichs innostui niin, että vauhtia\nottamalla potkaisi ruokaluukun auki. Siitä he eivät kyllä mitään\nnähneet, mutta äänet kuulivat sitä selvemmin. Massinen sanoi\ntoverilleen, että \"nythän sinä piruja teit, kun särit luukun. Jos ne\ntulevat tänne meitä tappamaan, niin luukustahan he ampuvat.\" Friedrichs\nhätääntyi ja alkoi itkeä koettaen saada luukkua paikoilleen siinä\nkuitenkaan onnistumatta. Ampuminen, huuto ja melu lähenee, ja yht'äkkiä\nnäkee Kyösti Massinen veljensä Urhon oven takana. Silloin hänelle tuli\nhätä käteen, ja huusi kuin mielipuoli, että \"ota rakas veli ovi auki.\"\nUrho rauhoitti häntä sanoen oven pian avautuvan. Heti saapuikin oven\ntaakse sotamiehiä, ovi avattiin, jonka jälkeen ovella seisoneet\nsotamiehet kiljaisivat: \"tavaristh\", ottivat syliinsä ja pussasivat ja\nnuolivat niin kovasti, ettei Massinen moista hyväilyä ole saanut ennen\neikä jälkeen.\n\nSen jälkeen kuin Kyösti Massinen pääsi käytävään, petti muisti, eikä\nhän vieläkään voi muistaa, mitä tietä hän on joutunut vankilan pihalle.\nSen jälkeen taas muistuvat pienimmätkin yksityiskohdat mieleen.\nVankilan pihaan alkoi kokoontua vanhaa ja nuorta, toiset itkivät,\ntoiset nauroivat, ja siellä oli kuin hullujenhuoneessa. Erikoisesti\nmuistaa Massinen Esko Riekin, joka pieni nyytti kainalossa ilmestyi\nhänen viereensä ja sanoi, että \"ei mennä mihinkään, mennään takaisin\nkoppeihin, sillä tästä tulee vielä piruja, jos me lähdemme.\" Massinen\nvastasi:\n\n\"Kuule Esko, nyt mennään niin pitkälle kuin päästään, emmekähän me\ntännekään enää voi jäädä, kun kortteeri on hävitetty.\"\n\nKotiin Pietarista lähti maaliskuun 17 p:n illalla kärkijoukkona\nseitsemän miestä ja neiti Massinen. Tarkoitus oli tunnustella, mitä\nSuomeen kuuluu ja uskaltavatko kaikki palata. Sivuutettuaan Rajajoen\naseman muutama rupla kädessä -- ruplan piti käydä passista, ja kun ei\nmitään tarkastusta ollutkaan, työnsivät he ruplat taskuihinsa ja\nsaapuivat kommelluksitta Viipuriin. Sieltä lähettivät junailijan mukana\ntiedon pääjoukolle Pietarissa, että tie on selvä. Massisen veljekset\njäivät odottamaan pääjoukon saapumista, johon sitten liittyivät ja\ntulivat samaa matkaa kotiin. Illalla myöhään Viipuriin tultuaan olivat\nhe vähällä jäädä kadulle yöksi, kun kaikki hotellit ja matkustajakodit\nolivat täynnä. Vihdoin ajoivat he seurahuoneelle ja tiedustelivat\nhuonetta, joka luvattiinkin. Päästyään huoneeseen saapui sinne\novenvartija passeja tiedustelemaan ja kuultuaan, ettei sellaisia ole,\nsanoi hän:\n\n\"Mitä miehiä te olette, joilla ei ole passia.\"\n\nKyösti Massinen vastasi:\n\n\"Jouduimme Pietariin liikeasioissa vähän ennen vallankumousta ja\njätimme passimme poliisikamarille leimattaviksi, ja kun vallankumouksen\njälkeen menimme niitä perimään, emme löytäneet koko poliisikamaria.\"\nSelitys näytti tyydyttävän ja yösija annettiin.\n\nOltuaan jonkin päivän kotonaan alkoi kuulua huhuja, että vapautuneita\nvankeja alettaisiin uudelleen pidättää. Kyösti Massinen teki matkan\nHelsinkiin, jossa meni ministeri Holstin luo, ja yhdessä hänen kanssaan\ntapasivat silloisen valtionhoitaja Svinhufvudin kysyäkseen, miten olla,\nkuin elää. Ja Kyösti selosti omat ja veljensä synnit tarkkaan. Koska\nUrho oli syntisempi, kehoitti valtionhoitaja häntä pysyttelemään\nsyrjemmällä, jotavastoin Kyösti saattoi olla kotosalla. Jos tulevat\nottamaan, niin pyysi ilmoittamaan hänelle. Niin jäi Kyösti Massinen\nkotiinsa, ja vaikka Helsingistä kaksi kertaa soitettiin ja käskettiin\nlähtemään länteen päin, ei hän kuitenkaan lähtenyt ja rauhassa sai\nolla.\n\nKapinan aikana jäi Kyösti Massinen punaisten puolelle. Kurrin\nkartanosta oli rintamalla seitsemän miestä, nimittäin kolme veljeä ja\nneljä maanviljelysharjoittelijaa, ja vanhimpana veljenä piti Kyöstin\njäädä talon vahdiksi. Monesti oli hän lujilla, -- ainakin kymmenen\nkertaa vangittuna ja kuolemantuomiolla uhattuna, mutta hyvä puhelahja\npelasti. Jo ennen varsinaista kapinaa, Saksanniemen poliisikoulun\nhajottua joutui hän opastamaan kolmea miestä ja viittä hevosta.\nMatkalla joutui ensi kerran kiinni ja vietiin Lahteen. Kuulustelun\njälkeen esitettiin siellä allekirjoitettavaksi sitoumus olla\nmilloinkaan toimimatta työväenjärjestöjä vastaan. Massinen vastasi,\nettei hän voi kirjoittaa sellaisen paperin alle nimeään, koska ei\nhyväksy punaisten tekoja, ja jos kirjoittaisi, niin ei koskaan enää\nkehtaisi näyttää naamaansa \"oikeille\" ihmisille. Tuomio kuului:\n\n\"Koska herra Massinen ei vapaaehtoisesti kirjoita nimeään, niin me emme\nvoi käyttää väkivaltaa. Olette nyt vapaa.\"\n\nHengestään saa Kyösti Massinen kuitenkin kiittää saksalaisia. Nämä\ntekivät hyökkäyksen Uuteenkylään Nastolan pitäjässä, jossa Massinen\nsilloin asui, ja punaiset vangitsivat hänet sillä tekosyyllä, ettei hän\npääsisi viemään saksalaisille tietoa punaisten voimista. Punaiset\nkuljettelivat häntä siellä ja täällä, kunnes vihdoin vietiin asemalle,\njossa niitä oli suurempi joukko, ja Massinen arvasi, että nyt on\ntarkoitus ampua. Noin 50 metriä ennen määräpaikkaa tuli asemalle\nensimmäinen tykinlaukaus, jonka jälkeen punaisista ei näkynyt\njälkeäkään, ja Massinen pääsi yhtymään saksalaisiin.\n\nKapinan loputtua Lahdessa huhtikuun viimeisenä päivänä joutui Massinen\ntoukokuun alkupäivinä asianajaja Mestertonin konttoriin Rautatienkadun\nvarrella. Akkunasta katsoen huomasivat he kadulla tuntemattoman,\nhienosti puetun miehen. Mesterton huomautti, että se henkilö olisi\nannettava saksalaisille. Ei tarvittu toista huomautusta, kun Massinen\njo kiiruhti kadulle ja ensimmäisen saksalaisen tavattuaan osoitti\nsalavihkaa miestä sanoen \"polseviikki\". Saksalainen meni, nappasi\nmiestä hartioihin ja viittasi seuraamaan. Massinen päätteli katsella\nheidän hommiaan ja seurasi salaa matkan päästä. Muutamia katuvälejä\nkuljettuaan pysähtyivät miehet, ja pidätetty sieppasi kellon perineen\ntaskustaan työntäen sen saksalaisen käteen. Vähän aikaa kelloa\ntarkastettuaan pisti saksalainen sen taskuunsa ja viittasi miestä\nmenemään. Silloin Massinen päästi pitkän vihellyksen alkaen uudelleen\nseurata bolsheviikkia. Jonkin matkan kuljettuaan tuli suurempi\nsaksalaisjoukko vastaan. Silloin tuli Massinen julkisesti näkyviin ja\nnäytti miehen toisen kerran. Mies, huomattuaan Massisen, tuli käsi\nsuorana tervehtimään ja sanoi: \"Päivää, herra Massinen.\"\n\nMassinen painoi käsiään syvemmälle taskuun ja sanoi, ettei voi kättä\nantaa. Sitten mies selitti, että hän oli jonkin aikaa punaisten\nhommissa, mutta asetta ei kantanut yhtään. Hänellä on vaimo ja paljon\nlapsia. Massinen huomautti, että juuri sentapaiset ovat kaikkein\npahimpia, \"toivottavasti teillä ei ole toista kelloa, jotta nyt pysytte\nkiinni.\"\n\nSanottu mies oli eräs nastolalainen räätäli ja esiintyi kapinan aikana\nvallankumousoikeuden yleisenä syyttäjänä.\n\nKyösti Massinen elelee nykyisin Mankalassa hoidellen Kurrin kartanoa.\n\nOsanotostaan vapaustaisteluun on hänelle muistoksi annettu Vapaussodan\nmuistomitali.\n\n\n\n\nAugust Jakobsson.\n\n\nAugust Jakobsson omisti maailmansodan aikana nahka- ja valjasliikkeen\nUudessakaarlepyyssä. Hän hoiteli yhdessä Eino Häggblomin kanssa Uumajan\nreittiä kuljettaen poikia ja vasikannahkoja hevosella samoinkuin\nkirjallisuutta Lockstedtin leiriä varten. Sillä kuormaakin piti olla,\neikä hän hevosiaan takaisin tuonut, vaan levereerasi ne Uumajan\nratsurykmentin talouspäällikölle. Etapin suksivarasto, josta\nvärvätyille annettiin suksivehkeet, oli myös hänen hallussaan.\n\nAnders Viktor Kiviniemen ilmiannon perusteella heidät vangittiin\nyhdessä Häggblomin kanssa 9 päivänä toukokuuta 1916 ja vietiin Vaasan\nlääninvankilaan. Kesäkuun 4 päivänä 1916 siirrettiin heidät\nShpalernajaan, mukana oli myöskin proviisori Rex Strömberg.\nJakobssonilla oli talvipalttoo, toisilla kesäpalttoot, ja Strömberg\nkehui häntä onnelliseksi, mutta Jakobsson kivahti:\n\n\"Luuleks' sää, että met täällä niin kauan olemme.\"\n\nJakobsson kielsi kuulusteluissa niin jyrkästi olleensa missään\ntekemisessä jääkäriliikkeen ja miesten kuljetuksen kanssa, että alkoi\nsitä itsekin uskoa ja väitti kivenkovaan Strömbergillekin samaa, vaikka\njuuri Strömbergin lähettämiä miehiä oli kuljettanut edelleen.\n\nVallankumouksessa pääsi Jakobsson toisten mukana vapaaksi, otti osaa\nVapaussotaan Kokkolassa ja Oulussa saaden urhoollisuusmitalin.\n\nAugust Jakobsson kuoli keuhkokuumeeseen 22 päivänä heinäkuuta 1921.\n\n\n\n\nLauri Jortikka.\n\n\nEleli maailmansodan syttyessä poikamiehen huolettomia päiviä\nmaatilallaan Kirvun Paksujalkalan kylässä.\n\nRäisälästä kotoisin olevan tuttavansa V. Paavilaisen kautta joutui hän\nensi kerran tekemisiin jääkäriliikkeen kanssa, sillä kerran tavatessaan\ntoisensa syksyllä 1915 uskoi Paavilainen salaisuuden Jortikalle, kertoi\nsuomalaisen jääkäripataljoonan perustetun Saksaan ja kehoitti\nvärväämään sinne miehiä.\n\nJortikka alkoikin heti puhella asiasta tuttaviensa kanssa, ja\nensimmäisten joukossa lähtivät jääkärivänrikki Emil Suni,\njääkäriluutnantti Adam Velling, jääkärivääpeli Risti Kaija sekä jääkäri\nSamuli Inkinen. Rahoja ei ollut heille antaa, vaan matkustivat miehet\nomalla kustannuksellaan Viipuriin hallikauppias Wilkan luo sekä\nSainiolle autioon huvilaan Aueria tapaamaan ja saivat näiltä ohjeet ja\nmatkarahat edelleen Saksaan. Heti heidän jäljessään eli kesäkuun 2\npäivänä 1916 lähti Antreasta myös Yrjö Suni, tuli jääkäriksi, mutta\nkaatui kunniakkaan kuoleman taistellessaan perivihollista ryssää\nvastaan itärintamalla.\n\nSen jälkeen alkoi valvonta Suomessa tiukentua, ja ainakin kymmenen\nmiehen matka keskeytyi, jotapaitsi Reino Ravantti joutui matkalla\nkiinni. Jo pitemmän aikaa oli Inkilän asemalla asuva poliisi Aarne\nvainonnut Jortikkaa eräästä hänen pitämästään puheesta maailmansodan\nalussa, josta hän teki ilmiannon. Kun nyt Reino Ravantti joutui ryssien\nkynsiin, tuli hän mielipuoleksi, kuten myöhemmin huomaamme, ja silloin\nhän lienee kertoillut asioista sivu suun. Hän oli muun muassa\ntunnustanut saaneensa rahaa Jortikalta, mutta ei huomannut mainita,\nettä se oli vain tavallinen vippi. Niinikään oli hän maininnut\nsaaneensa ohjeet Saksanmatkaa varten.\n\nMarraskuun 24 päivänä näyttäytyivät seuraukset, kun santarmi ja muuan\nviipurilainen poliisi saapuivat Jortikan kotiin Kirvuun ja ilmoittivat\nhänelle vangitsemismääräyksestä. Samana iltana matkustettiin vielä\nViipuriin, jossa ensimmäiseksi kortteeripaikaksi annettiin etsivä\nosasto. Satoihin nouseva väkijoukko oli kokoontunut asemalle\nkatselemaan lähtöä ja siten osoittamaan Jortikalle myötätuntoaan.\n\nJo seuraavana päivänä muuan santarmieversti kuulusteli Jortikkaa, ja\nkolmantena päivänä passitettiin hänet Viipurin lääninvankilaan. Siellä\nsäilytettiin häntä aina maaliskuun 6:een päivään 1917 asti, jolloin\nvietiin yhdessä hallikauppias Elias Vilkan kanssa ensin Peresilnajan\nsiirtovankilaan ja sieltä seuraavana päivänä Shpalernajaan, jossa olo\nei kestänyt kuin viisi päivää, kunnes koitti kultainen vapaus.\n\nVaikka Viipurin lääninvankilassa istuminen tuntui Jortikasta oudolta ja\nikävältä, ei hän milloinkaan katunut sitä, että oli ryhtynyt\nvärväämään, eikä hän surrut omaa kohtaloaan, vaan alistui kaikkeen.\nVanhaa äitiä, joka kävi usein katsomassa vankilassa, koetti Jortikka\nparhaansa mukaan lohduttaa ja salaisen kirjeenvaihdon kautta rohkaista\nkotiperhettä.\n\nVankilassa oli moniaita jääkäriliikettä ymmärtävää ja ystävällistä,\nmuun muassa pastori Friman ja vahtimestari Mannermaa, jonka punaiset\nkapinassa murhasivat. Vankilassaoloaikanaan ei Jortikka ollut\nvankitovereiden kanssa missään tekemisissä. Jotkut toisetkin vartijat\nosoittivat hänelle ystävällisyyttä. Sitten tuli valopilkahdus\nyksinäiseen koppiin, vaikka se muuttuikin suureksi pettymykseksi.\nOltuaan kuukauden päivät yksinään siirrettiin Jortikka tehtailija\nInkisen kanssa samaan koppiin. Inkinen oli kotoisin Kirvusta ja\npidätetty samanaikaisesti.\n\nKun nyt tuttavat tapasivat toisensa, nousi heille suuri riemu, ja he\nvannoivat ikuista uskollisuutta toisilleen, johtipa tie sitten Siperian\nkolkkaan tai hirsipuuhun. Kaikki tarinat juteltiin luottamuksellisesti,\nmutta vain neljä päivää kesti yhdessäoloa, sitten taas tuli yksinäinen\nkoppi. Näitä siirtoja ei Jortikka käsittänyt ennenkuin helmikuun\nalussa, jolloin hänet yhdessä Inkisen kanssa vietiin Mashkevitshin\nkuulusteltavaksi. Kuulustelupöytäkirjassa luettiin sanasta sanaan, mitä\nJortikka oli sellissä Inkiselle kertonut. Mitkään vastaväitteet eivät\nluonnollisesti auttaneet, Jortikka passitettiin edelleen, mutta Inkinen\nvapautettiin heti sen jälkeen. Tällainen isku yritti musertaa miehen,\nmutta Jortikan tunnuslauseena oli \"uskollinen kuolemaan asti\". Ja\nkuukauden perästähän sitten vapautus koittikin.\n\nKuulusteluissa ei Jortikka tunnustanut värvänneensä miehiä väitellen\naina vastaan. Sen verran hän myönsi, että oli kulkupuheena kuullut\njotakin jääkäriliikkeestä. Shpalernajassa ehti Jortikka olla siksi\nvähän aikaa, ettei kerinnyt tutustumaan talon tapoihin.\n\nEnsimmäinen ilta tuntui synkeältä, eikä uni tahtonut tulla silmään,\nvaan sitten Jortikka kuuli allansa olevasta kopista selvällä\nsuomenkielellä kajahtavan \"Jos sydän sulla puhdas on.\" Siellä oli\nKyösti Vilkuna, joka lauleli yksinään, ja se oli kuin suuri\nrauhanenkeli, joka toi mieleen: \"Nuku puhdas sydän, on täällä\ntoisiakin.\"\n\nVapaus tuli Jortikalle vallan yllätyksenä. Koputuksista ei hän\nymmärtänyt vallankumouksesta mitään ennenkuin jo kuudenteen kerrokseen,\njossa hänen sellinsä 243 oli, alkoi kuulua ampumista ja ryskettä\nkaupungilta. Melu ja vyöry läheni, ja Jortikka luuli saksalaisten\npommittavan Pietaria ilmasta käsin ja ihmisten pakenevan sinne turvaan.\nSitten alkoi melske vankilassa ja Jortikka päätteli, että venäläiset\nvangit ovat tehneet kapinan ja surmanneet suomalaiset. Hän seisoi\nkeskellä koppiaan kädet ristissä rinnan yli ja katse oveen, joka\nlennähti äkkinykäyksellä auki. Oviaukossa seisoi pitkä, mustatukkainen\nmies nagani kädessä, ja Jortikka aluksi miltei jähmettyi kauhusta.\nMutta nähtyään ystävällisesti innostuneen katseen sekä viittauksen\npoistua kopista, veti hän vaistomaisesti palttoon päällensä ja meni\nkäytävään laskeutuen toiseen kerrokseen, jossa hän tapasi toisia\nsuomalaisia, muun muassa Relanderin, Salon, Pitkäsen ja muita, ja erään\nPitkäsen tuttavan luona juotiin ensimmäiset vapaudenkahvit. Sen\njälkeen asui Jortikka Vilkon kanssa muutamassa suomalaisessa\nrautatieläisperheessä viikon aikaa, kunnes yhdessä palasivat Suomeen.\nKotoa olivat parahiksi lähettäneet rahaa ja eväitä, ja niin pääsi\nJortikka omin neuvoin kotiin.\n\nMutta hän ei saanut olla rauhassa siellä kuin kolme päivää, kun jo\nsaapuivat viestit, että tullaan vangitsemaan. Yötä myöten ajoi hän\nensin Parikkalaan ja sieltä Joensuun lähelle tuttuun taloon, jossa\npiileskeli viikkoja pari. Sitten saatiin lopultakin ilmoittaa, että\npahin vaara on ohi, ja hän voi palata kotiin. Jos jalkansa olisivat\nolleet terveet, olisi hän heti suorimmiten painunut Saksaan toisten\njäljessä. Mutta kun tämän jalkavian takia ei voinut sitä tehdä, palasi\nhän kotiinsa, jossa ryhtyi omiin maanviljelystehtäviinsä samalla\nhoitaen kunnallisiakin toimia.\n\nSitten syksyllä 1917 alkoi punaisten aineksien kuohunta, ja Jortikka\nvärväsi miehiä suojeluskuntaan ja Karjalanretkikuntaan, josta käsin\nalkoi kuuluisa Venäjänsaaren retkikunta. Kun Jortikan kauppa-apulainen\n-- hän nimittäin toimi siihen aikaan kauppiaana -- liittyi\nretkeläisiin, ei hän voinut itse lähteä mukaan, vaan jäi kotihommiin\nsiksi talveksi avustaen paikallista esikuntaa aikansa ja voimiensa\nmukaan. Jortikka toimi Kirvun Suojeluskunnan esikunnan jäsenenä, vaikka\nsairauden takia joutui muutamaksi vuodeksi syrjään, kumminkin kuuluen\nedelleenkin suojeluskunnan kantajoukkoon.\n\nSodan jälkeen on Jortikka hoidellut maanviljelystään, mutta samalla on\nhän toiminut huomattavissa kunnallisissa viroissa sekä ottanut osaa\nyhteiskunnallisiin pyrkimyksiin.\n\nLauri Jortikka sai kaksi Vapaussodan muistomitalia. Toinen tuli\nKarjalan Kansallisliiton suosituksesta, toisen alkuperää ei hän tiedä.\n\n\n\n\nRex Strömberg.\n\n\nHärmän apteekkari Rex Strömberg, jolla on mainio huomiokyky, kertoo\nsota-aikaisista kokemuksistaan seuraavasti:\n\nTalvella 1916 olin Uudenkaarlepyyn apteekin hoitajana. Jo syksyllä olin\nkuullut jääkäriliikkeestä, mutta yhteyteen sen kanssa jouduin vasta\nmaaliskuussa 1916. Sain puhelintiedon Paavo Roosin äidiltä, että poika\noli hävinnyt, ja minua pyydettiin ottamaan selvää nuorukaisesta. Samana\npäivänä soitti hänen setänsä samasta asiasta. Matkustin Jepualle, jossa\ntapasinkin hänet kymmenkunnan muun kanssa, jotka olivat matkalla\nSaksaan. Roos oli ainoastaan 16 vuotias, ja minusta oli melkein turhaa,\nettä hän matkusti. Poika oli itsepäinen, mutta sanoi tällä kertaa\njättävänsä matkan, jos minä vaadin ja myöhemmin lähtevänsä omin päin.\nMinusta oli se hyvin sanottu enkä enää houkutellut häntä.\n\nMatkustin pois ennen toisia, mutta tiellä kadotin piiskani ja käännyin\ntakaisin hakemaan sitä. Tapasin silloin seurueen, joka matkusti\nneljällä pitkälläreellä. Minä seurasin heitä, ja heidän johtajansa\n\"Mustonen\" ajoi minun reessäni. Kello oli varmaan 1 yöllä, kun\nsaavuimme \"Laxö-Anders'in\" tuvalle Vexalassa. Hän sanoi, että\naikaisemmin yöllä oli joku tullut Ruotsista ja haluaisi päästä\nkaupunkiin. Sanoin, että hän voi lähteä minun kanssani. Hyvästelin koko\njoukon ja pyysin miestä tulemaan mukaan.\n\nMies oli Luoma Ylistarosta. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista\nLockstedtin leiriltä ja matkastaan yli Pohjanlahden. Hänen piti tavata\nJakobssonia, ja kun olimme levänneet muutaman tunnin saatoin hänet\nsinne. Jakobsson ja Häggblom olivat jo kerran olleet Ruotsissa ja\nmatkustaisivat taas pian. Ylikulku oli pysähdyksissä, mutta silloin\ntällöin saapui aina joku nuorukainen, joka halusi mennä yli. Jakobsson\nja minä koetimme saada poikia Uudestakaarlepyystä, mutta se näytti\nmelkein mahdottomalta, ja kuitenkin oli siellä suuri joukko\nseminaarilaisia. Me puhuimme useiden kanssa, ja monet heistä olivatkin\nhalukkaita lähtemään, mutta ratkaisevaa askelta ei uskallettu ottaa.\nMyöhemmin meni heitä kuitenkin muutamia. Uudestakaarlepyystä oli\nainoastaan yksi, Kurt Björklund. Tulos oli laiha ja johtui osaksi\nsiitä, että seminaarilaiset olivat puhuneet johtajansa kanssa, joka\njyrkästi oli kieltänyt matkustamasta. Jakobsson ja Häggblom olivat\nkumpainenkin kaksi kertaa Ruotsissa. Toisella kerralla oli heillä\nmukanaan kirjoja pojille Lockstedtin leirille. Heidän ollessaan\ntoisella matkallaan tuli \"räjähdys\". Virkaatekevä nimismies, nyttemmin\nkuollut E. Lindqvist lähetti huhtikuun alussa eräänä iltana poliisin,\njoka kertoi, että kuvernööri oli tehnyt kyselyjä Laurellista,\nJakobssonista, Häggblomista ja minusta. Säikähdin hieman. Seuraavana\npäivänä soitti Lindqvist minulle ja kyseli yhtä ja toista sekä sanoi:\n\"teidän poliittiset mielipiteennehän ovat täydellisesti luotettavat\",\njohon heti vastasin \"luonnollisesti\". Edelleen hän sanoi, että oli\nonni, että Häggblom ja Jakobsson samana aamuna olivat saapuneet, jotta\nhän voi varmasti kirjoittaa heidän olevan kaupungissa. Lindqvistiä en\ntuntenut aikaisemmin, mutta hän oli kunnon mies. Laurell tuli\napteekkiin ja keskustelimme asiasta, mutta katsoimme, että meillä ei\npitäisi olla mitään pelättävää, meillä oli jotensakin puhdas omatunto.\nPääsiäiseksi matkustin Helsinkiin, ja kun ei sieltä palatessani vielä\nmitään kuulunut, tunsin itseni melko rauhalliseksi. Kaupungissa kyllä\npuhuttiin Jakobssonin ja Häggblomin Ruotsinmatkoista, mutta kun he\nolivat kuljettaneet hevosia mukanaan, luulimme, että asia ei ollut niin\nvaarallista. Mutta vikaan olimme laskeneet, sillä 10.5.16 klo 10.20\naamup. tulin pidätetyksi. Sen toimitti ratsumestari Stepanoff neljän\nsantarmin avustamana. Ratsumestari oli hyvin kohtelias ja valitti, että\nhänellä oli määräys toimittaa ruumiintarkastus sekä kotitarkastus.\nHerrat etsivät ahkerasti, mutta ainoa, mitä he löysivät, oli ikäloppu\nrevolveri ja nippu vanhoja kirjeitä. Sitten alkoi kuulustelu. Hän\nkyseli laajalti, missä olin ollut talvella, ja kun sanoin, että koko\ntalven olin ollut Uudessakaarlepyyssä, näytti hän hyvin epäilevältä.\nKun kuulustelu loppui, täytyi hänen \"suureksi surukseen\" julistaa minut\nvangituksi. Juhlallisesti sitten kävelimme Uudenkaarlepyyn putkaan. En\ntiennyt silloin, että Jakobsson oli vangittu iltaa ennen paljon\nsuuremmalla touhulla, sillä komppania ryssiä oli piirittänyt hänen\nasuntonsa. Ryssät olivatkin tarpeen kantamaan satakuntaa suksiparia,\njotka Jakobssonin luota tavattiin.\n\nPutkaa oli käytetty arestina ryssille, ja arvaa sen lian ja hajun, mikä\nsiellä oli. Vuodevaatteet ja ruokaa sain ottaa apteekista. Päättelin\ntulevani pitkäaikaiseksi asukkaaksi ja halusin saada hyttini siivotuksi,\njoka kuitenkin onnistui vasta sen jälkeen, kun olin asiassa kääntynyt\npormestarin puoleen. Lattianpuhdistuksen sain itse maksaa. Hankin\nmyöskin apteekista hajun haihduttamiseksi puolen litraa Kölnin vettä ja\nkostutin sillä seinät, katon ja lattian. Olimme liian hyväluuloisia ja\nluotimme puhtaaseen omaantuntoomme. Eläinlääkäri Laurell odotti kotona,\nkunnes he tulivat. Häggblom oli matkalla Jepualle eikä voinut seurata\nkutsua poliisikamariin. Stepanoff santarmeineen oli päivällä\nmatkustanut Vexalaan hakemaan \"Grundstenia\", mutta kukaan ei tuntenut\n\"Laxö-Andersia\" sillä nimellä, ja niin he saivat palata tyhjin toimin.\n\nSanoin itselläni olevan tärkeitä asioita järjestettävänä apteekissa, ja\nsainkin käydä siellä paksun santarmin vartioimana. Tämä tuli erikoisen\niloiseksi kaadettuani hänelle juomalasin 90 %. Kun söin päivällistä,\nseisoi hän koko ajan takanani, luuli kai minun myrkyttävän itseni.\nSantarmi sai vielä toisen lasillisen, ja luulin hänen jo alkavan siitä\nhoiperrella, mutta hän kyllä pysyi jaloillaan.\n\nPakkasin vähän tavaroitani, otin hyvästit ja lähdettiin. Kovjoella\ntyönnettiin meidät, 4 vankia ja 4 santarmia II luokan boggivaunun\nhyttiin, niin että siellä oli lämpimät olot. Paksu santarmi nukkui,\nmutta Kauhavalla lähetin hänet ostamaan pilsneriä. Ja olipa melko\nhullunkurinen näky, kun hän hoiperrellen sinne tänne kantoi kahdeksaa\nolutpulloa. Kaksi juomalasillista spriitä voi olla liikaa joskus\npaksulle santarmillekin. Seinäjoella vapautettiin santarmit toimestaan,\nja saimme kaksi uutta, jotka veivät meidät Vaasaan. Jakobssonin sukset\nnäin viimeisen kerran Seinäjoen asemalla.\n\nVaasassa meidät vietiin poliisikamariin, jossa toimitettiin tarkastus.\nJakobsson vietiin ensi kerrokseen ja me muut toiseen. Kun\nkoppikäytävään vievä ovi avattiin, tuli sieltä vastaamme hirveä löyhkä.\nMe panimme vastalauseemme, mutta mikään ei auttanut, sisään piti mennä.\nSamassa osastossa oli 14 Kvelaxin poikaa, jotka eivät 2 1/2 kuukauteen\nolleet saaneet kylpeä. Minun koppini asu oli sanoin kuvaamaton.\nPatjoissa oli kait aikojen alussa ollut jotakin täytettä, mutta nyt ne\nolivat tyhjät. Kylmä siellä oli ja likaa kattoon asti, ja seiniä oli\nkäytetty sylkyastioina. Kiukkuinen Mari hoiti ruokintaa 75 pennin\npäivämaksusta. Pyysin häntä käymään apteekkari Roosin luona viemässä\ntietoja meistä ja pyytämään tupakkaa. Marilla oli suu messingillä\ntullessaan takaisin. Sen jälkeen saimme ruokaa kaupungista. Maanantaina\nvietiin meidät vankilaan -- ja Mari itki. Mukana oli myös eräs\nvastatullut, ja me mietimme, että mikähän roisto se tuokin lienee.\nErikoisen pahalta hän kylläkään ei näyttänyt, mutta eihän sitä voinut\ntietää. Näyttäytyi sitten myöhemmin, että hän oli tuleva lukkarimme\nVaasan vankilassa ja nimeltään Artturi Leinonen. Yleisenä mielipiteenä\nVaasan poliisikamarista tahdon sanoa, että se kyllä oli huonoin\nhotelli, jossa oleskelin koko matkani aikana. Kohtelukin olisi voinut\nolla aivan toisenlaista. Kun kerran myöhemmin kuuluisa Sjöblom kävi\ntarkastamassa meitä, sanoi hän: \"Kyllä se herroille kelpaa.\"\n\nAlussa oli kyllä vähän synkänlaista Vaasan lääninvankilassa, mutta\nminun täytyy sanoa, että siellä oli hyvä olla. Johtaja Boije oli itse\nystävällisyys ja koetti kaikin tavoin keventää oloamme siellä. Minä\nsain kopin n:o 78 neljännessä kerroksessa. Tupakanpoltto oli kielletty,\nja se tuotti vaikeuksia. Inkivääri ja kalmojuuri auttoivat kuitenkin\njonkun verran. Ruokaa saimme kyllä kaupungista, mutta söin silti\nvankilaruokaakin. Viisi ateriaa päivässä ja paikallaan olo nosti\npainoa, joka kuitenkin tulevaisuudessa näyttäytyi hyväksi. Iltavelliä\nen syönyt, ja se asia harmitti minua myöhemmin Shpalernajassa, kun\nnälkä kurni suolia. Akkunasta veti, ja minä sain vaikeanlaisen\nkorvatulehduksen, joka kiusasi minua melkein koko ajan Venäjällä.\nSilloin tällöin olimme kuulustelussa. Stepanoffilla oli yhtä ja toista\nkyseltävää, sitten oli valokuvaamiset ja sormenjälkien ottamiset.\nApteekkari Roos kävi silloin tällöin meitä katsomassa, ja tällöin sain\naina vetäistä sauhun, joka tuntui ihanalta. Kerran kysyin\nStepanoffilta, miksi olin pidätettynä, ja hän sanoi sen johtuvan siitä,\nettä olin ollut sotakoulussa Saksassa. Jos niin olisi ollut, olisi\nminulla kyllä paljon parempi ryhti, sanoin hänelle.\n\nEräänä iltana tultiin taas hakemaan kuulusteluun. Siellä oli nyt\nMashkevitsh omassa korkeassa persoonassaan. Hän kyseli kaikenlaista ja\nlopuksi, olenko ollut Ruotsissa ja Saksassa. Kun vastasin myöntävästi,\ninnostui hän kovasti, mutta kun kuuli, että tämä oli tapahtunut jo\nvuonna 1900, kohautti hän olkapäitään pirullisesti hymyillen. Sitten\notti hän mallin käsialastani ja vertasi sitä reseptikirjaan. Kirjoitin\niloisella mielellä, sillä koko talvena puuttui vain yhtenä päivänä\nnimeni reseptikirjasta. Mutta Mashkevitsh sanoi, että minua syytetään\nrikoslain 100 & 102 pykälän nojalla, ja silloin ymmärsin, että asia\ntulisi pitempiaikaiseksi kuin olin ajatellut.\n\nViikon perästä tapahtui sitten muutos. Sanomalehdet jäivät tulematta ja\nkaikki muuttui ankarammaksi. Jäljestäpäin kuului, että Sundqvist ja\nManns olivat paenneet. Eräänä aamuna kuulin juoksua koppini\nulkopuolelta (Sundqvist oli viereisessä kopissa), mutta en kiinnittänyt\nsiihen mitään huomiota, eivätkä vartijatkaan mitään kertoneet. Paon\njälkeisenä sunnuntaina tuli korkeita vieraita: itse Seyn omassa\npersoonassaan. Näin hänet vain vilaukselta akkunasta. Kun seuraavan\nkerran tapasin mainitun herran, olin minä katselijana ja tämä vain\njokseenkin mitätön olento.\n\nSeuraavana sunnuntaina kutsuttiin minut taas kuulusteluun. Siellä\nolivat Mashkevitsh ja komissaario Sola. Kuulustelu ei tällä kertaa\nkoskenut ulkomaanmatkaa, vaan Knut Björklundia. Omasta mielestäni\nsuoriuduin loistavasti. Sitten lueteltiin joukko nimiä, suurimmaksi\nosaksi tuntemattomia. Siinä oli Mustonen, Skarp, Stark ja Vichmann.\nMustonen ja Vichmann tunnustivat tutuilta, mutta luulin selviytyväni,\nkun sanoin tuntevani erään Vikman-nimisen henkilön. Tässä kyllä vähän\nnolasin itseni, sillä tiesin, että Vikman ei ollut \"firman\" miehiä.\nOnneksi tästä ei ollut mitään seurauksia hänelle. Sitten sain poistua,\nja se olikin viimeinen kuulusteluni. Seuraavana aamuna 1/2 5 minut\nherätettiin ja vietiin alas. Konttorissa olivat tavarani, ja niistä\nsain ottaa mukaani, mitä tarvitsin. Olin hyvin hermostunut ja\njälkeenpäin huomasin, että tarpeellisimmat tavarani olin jättänyt.\nHäggblom pani lähtöä vastaan, mutta mitä se auttoi. Jakobsson taas\nilostui nähdessään meidät. Minun kaksi pientä korvatippapulloani\nherättivät Solassa epäilyksiä, ja hän antoikin ne eräälle etsivälle\ntalletettaviksi.\n\nVankivaunussa sijoitettiin meidät kukin omaan pilttuuseemme, mutta kun\nolimme sivuuttaneet Seinäjoen, pääsimme kaikki yhteen. Häggblom sanoi,\nettä kyllä ne nyt ottivat kaikkein viattomimmat, mikä olikin tosi.\nVartijoina oli meillä kaksi poliisia ja neljä etsivää. Toinen poliisi\nkertoi Sundqvistin paosta ja poliisin tuloksettomasta etsiskelystä.\nMatkan määrää ei meille ilmoitettu, ja jännityksellä odotimme\nRiihimäellä, mihin suuntaan matka kääntyisi. Itään päin -- ja seurasi\nsurullinen yo. Poltin savukkeen toisensa jälkeen tulematta sen\nparemmalle tuulelle. Aamulla saavuimme Pietariin ja kunniakujassa, 3\nmiestä kummallakin sivulla marssimme jalan pitkän matkan. Päivä oli\nlämmin ja varustukset painoivat. Jakobsson harmitteli, että oli ottanut\ntalvipalttoon mukaansa, mutta lohdutin häntä ja sanoin sen ehkä vielä\nhyvinkin tulevan tarpeeseen, josta lohdutuksesta ei suurta iloa ollut.\nLiteinijsillalla lepäsimme hetken aikaa, ja pienenä lohdutuksena oli\nse, että meitä ei sentään viety Pietari-Paavalin linnaan.\n\nShpalermjassa saimme odottaa hyvän aikaa ennenkuin meidät kutsuttiin\nsisään ja vietiin kirjoihin. Sitten meidät erotettiin. Häggblom vietiin\ntoiseen, Jakobsson kolmanteen ja minut neljänteen kerrokseen.\nOsastonhoitaja, jonka jo olimme ristineet \"konjakkinenäksi\" pani minut\nriisuutumaan ilkialasti keskellä käytävää, ja tarkasti joka\nvaatekappaleen. \"Djengi jest\", Kysyi hän, ja kun vastasin myöntävästi,\nilostui hän ja alkoi etsiä uudelleen. Mutta kun minä viittasin, että\nrahat ovat konttorissa, niin silloin hän kirosi. Ehkä ei olisi tainnut\nolla niinkään tyhmää pistää muutama rupla hänelle käteen.\n\nSitten pantiin minut koppiin n:o 170. Vaasassa oli ollut valoisaa ja\niloista, täällä aivan päinvastoin puhumattakaan puhtaudesta. W.C. teki\nkuitenkin mielen jo vähän valoisammaksi, enkä kuitenkaan vielä silloin\ntiennyt, kuinka paljon huvia se toisi minulle. Istuuduin\nrautalavitsalle ja ajattelin, että täällä sitä nyt ollaan. Vartija\nNikiforoff huusi minulle jotakin luukusta, mutta kun en ymmärtänyt,\nmitä hän sanoi, tuli hän sisään ja päästi sängyn irti seinästä.\nPaneuduin maata ja nukuinkin heti. Minut herätettiin päivälliselle, ja\nkun hutiloin astioiden kera, tuli tarjoilija sisään ja näytti, mitä\nastioita minun piti käyttää. Tarkastin ruokaa. Silakkasoppaa ja\npahentuneessa öljyssä paistettuja ohranryyniä. Ystäväni WC sai koko\nmoskan. Panin maata uudelleen ja nukuin, mutta Nikiforoff herätti minut\nja ajoi ylös. Kun hän oli mennyt, panin uudelleen pitkäkseni, mutta\nsitten vartija tuli ja lukitsi sängyn. Nukuin sitten pöytään nojaten.\nIltapäivällä sain tavarani ja iloni oli suuri, kun sain tupakkaa.\nHarmitti vain, että olimme polttaneet niin paljon junassa. Illalla\ntuotiin sitten se ikuinen kuuma vesi ja mauton velli. Annoin varmuuden\nvuoksi kuitenkin kaikki 4 ruoka-astiaa esille, mutta sekään ei ollut\nhyvä, koska kuului \"svetskij durak\".\n\nSänky oli epämukava; erikoisesti vaivasi minua tyyny, joka oli täytetty\nnyrkinkokoisilla juurenmukuloilla. Nukuin kuitenkin siihen asti kun\nlimppu heitettiin sisään; vesituopin kykenin jo itse antamaan esiin.\nSitten suututin Nikiforoffin sillä, kun en ollut valmiiksi pukeutunut\nkävelytunniksi. Kolkkoa oli lähteä kävelylle jo klo 7 aamulla, mutta\nolin nälkäinen ja luulin kävelyn jälkeen saavani aamiaisen. Siitä tuli\nkuitenkin pitkä odotus -- sillä aamiainen oli juuri se limppu ja kuuma\nvesi, joka jo oli tuotu. Limppu oli kyllä hyvää, jos vain vatsa olisi\nsietänyt sitä. Hernerokka päivälliseksi olisi myös ollut aika hyvä,\nellei siinä olisi ollut niin hirveästi sipulia. \"Konjakkinenä\" toi\nkorvatippapulloni, joita täällä ei katsottu vaarallisiksi.\n\nIltapäivällä tuli työnjohtaja, suomalaispoikanen tulkkinaan ja kysyi,\nolisiko minulla halua valmistaa savukelaatikoita. Ajattelin, että\nvoisihan sitä ruveta ansaitsemaan tupakkarahoja. Seuraavana aamuna\nalkoi liimaaminen. Hitaasti se kävi alussa, enkä koskaan kehittynytkään\nmainitussa ammatissa miksikään mestariksi, paras määrä minkä päivässä\nvalmistin oli 1.800 kpl. Minä lopetin lokakuussa ja olin tällöin\nkaikkiaan valmistanut 51.000 laatikkoa. Muistelen, että Lauri Koskinen\nvalmisti niitä 400.000 kpl. -- 15 kop. 1000 kappaleelta oli maksu, ja\npuolet siitä jäi vankilan konttoriin. Minä olin ansainnut työlläni\nkaikkiaan 7 rupi. 65 kop.\n\nRuoka oli huonoa, toisiin se vaikutti niin huonosti, että pyörtyivät.\nMinä olin talvella keittänyt rasvaa apteekkitarpeita varten ja\nhaaveilin nyt saada juoda sitä sulattua rasvaa, sillä vankilaruoka ei\nsisältänyt sitä yhtään. Eräänä iltapäivänä kun Veretschagin tuli\nottamaan pois roskia, ja näki minun imevän tyhjää armiroloppia, otti\nhän taskustaan suuren kourallisen mahorkkaa ja pani sen pöydälle,\nantoipa vielä paperiakin. Nyt laitoin niin suuren \"sätkän\", että minun\npiti molemmin käsin sitä pidellä. Oi miten se maistui hyvältä, mutta\nkauheampaa tupakkahumalaa ei minulla ole ollut edes poikasena. Koppi\ntosin ei ollut suuri, mutta kyllä hoipuin seinästä seinään, kun menin\npiilottamaan loput tupakasta W.C:n alle. Veretschagin oli ankara, mutta\nhyvä mies. Nikiforoff taas epämiellyttävä ja ilkeä. Hän oikein nautti\nkun sai vain jostakin kiinni. Kolmas vartija oli oikea pomaadapurkki.\nKoko koppi tuoksui, kun hän tuli sisälle.\n\nAkkunatarkastusta harrastin ahkerasti, ja tulin hyvin iloiseksi, kun\njoskus näin Häggblomin tai Jakobssonin. Alussa jouduin kiinni kerrankin\nkolmasti peräkkäin, ja joka kerta Nikiforoffin vakoilemisen takia.\nSitten tulin viisaammaksi enkä enää kertaakaan joutunut kiinni, vaikka\nmelkein joka puolen tunnin kuluttua kiipesin katselemaan. Sen tunsi jo\nhengessään milloin joku tuli, ja oli hauskaa asettua kurkisteluluukun\neteen juuri kun vartija tuli. Hallikainen pani kerran peilin reiän\nkohdalle, ja vartija oli tavattomasti hämmästynyt.\n\nHäggblom ja Jakobsson olivat ensialussa ainoat tuttuni Shpalernajassa.\nOtin pian selvän, kuka asui allani ja yläpuolellani. Vuoksen n:o 121\nluulin jo aikaisemmin nähneeni, mutta niin korkealta katsellen ei ollut\naivan varma. Vilkunasta n:o 219 ei minulla ollut aavistustakaan, mutta\nkun hänellä oli pieksusaappaat, oletin hänet suomalaiseksi.\nKylpymatkalla tapasin aina jonkun ja usein kuului \"terve, terve\".\nKosola n:o 175 näytti partoineen niin ulkolaiselta, että en ollenkaan\nviitsinyt häntä puhutella. Odottelimme kylpyä alakerran avonaisissa\nkopeissa ja oli kiintoisaa tarkastella seinillä olevia kirjoituksia,\nkuten esim. \"Eskolle (Riekki) terveisiä Festukselta\" (Vilkuna) y.m.\nKylpy oli parodiaa. Siellä oli kyllä suuri amme, mutta tarkoitus oli\nvain ottaa suihkua, joka sai kestää 10 minuuttia riisuutumisineen ja\npukeutumisineen, ja jos ei oltu valmiina huudettiin \"skarej, skarej\".\nVaatteemme pestiin vankilassa ja kuta useammin niitä pestiin, sitä\nharmaammiksi ne tulivat. Lakanat ja tyynyliinat olivat \"pestyinä\" aivan\nepämieluisia, sillä ne löyhkäsivät vallan hirveästi. Vasta kun niistä\noli haihtunut haju jonkun ajan käytön jälkeen, olisi niillä voinut\nnukkua, mutta silloin tuotiin jo uudet. Kerran koetin pestä lattiaa,\nmutta olisin paremmin voinut jättää sen tekemättä, sillä paksu lika\nvain pehmeni ja tuli aivan siirappimaiseksi eikä tahtonut ollenkaan\nkuivua. Ei auttanut muu kuin tallustella kalossit jalassa. W.C.\npuhdistettiin sentään joskus.\n\nOlin ollut Shpalernajassa noin pari viikkoa, kun \"konjakkinenä\" erään\nherran seurassa astui sisään. Hän kysyi osaanko saksaa, ja luulen, että\nseuralaisensa oli tulkkina. Kun kuitenkin istuin eräässä vississä\npaikassa munimassa ryssänlimppua, poistuivat he ja palasivat vasta\nmuutaman päivän kuluttua. Selviydyimme auttavasti saksan kielellä. Hän\nkirjoitti anomuksen johtajalle, että saisin rahani vaihdetuksi. Kesti\nkuitenkin noin 10 päivää ennenkuin se myönnettiin ja sain vastakirjan.\n\nTulkkini oli esiintynyt ruhtinas Galitzinina ja joutunut sen vuoksi\nkiinni. Hän kirjoitti myöskin ensimmäisen tilaukseni: voita, tupakkaa,\nmaitoa, valkoista leipää, teetä, sokeria ja päivällisen. Kysyin\nhäneltä, jos hän tietää, mitä pykälät 100 ja 102 sisältävät. Hän ei\ntiennyt, mutta lupasi ottaa selvän.\n\nNeljä päivää sain odottaa herkkujani. Kumpaako nyt nauttisin ensin,\nvoitako vai tupakkaa. Voi voitti. Lusikalla pistelinkin poskeeni 1/2\nnaulaa yhteen palaan. Ja hyvää se teki huolimatta mausta sekä osittain\nväristä, joka muistutti Rochefort juustoa. Sitten tuli tupakan vuoro;\npoltin 4 savuketta peräkkäin. Nyt kun ei ollut enää mitään odottamista,\ntuntui elämä raskaalta. Ajatukset olivat vain keskittyneet ruokaan ja\ntupakkaan, ja kun nyt olin saanut ne, tuli taantumus.\n\nKun seuraavana päivänä \"ruhtinas\" tuli minua auttamaan, kysyin häneltä,\njoko hän oli saanut selvää paragraafeista. \"Huonoa, huonoa\", sanoi hän\nja teki merkitsevän liikkeen kurkkuunsa -- \"tai 8 vuotta pakkotyötä\".\nNo siinä sitä oltiin, ajattelin, ja kesti viikon päivät ennenkuin\ntotuin hirttoajatukseen. Laatikonliimaus oli yhä käynnissä, mutta tuli\najanpitkään yhtä yksitoikkoiseksi kuin aspiriinipulverin teko.\nLainakirjojakin luin säästellen, mutta loppuivat nekin aina ennen\naikojaan. Nyt aloin lukea raamattua oikein urakalla ja osasin ulkoa\nuseita lukuja. En enää halveksinut kuumaa vettä, kun minulla oli teetä\nja sokeria, voita ja vehnäleipää. Illat tämän vuoksi tulivat paljon\nviihtyisämmiksi.\n\nNaputus seinissä hermostutti, kun sitä ei ymmärtänyt, ja sitä jatkui\naamusta iltaan, jo elokuun lopussa alkoi kylmyys vaivata, niin että\npiti nukkua vaatteet päällä. Lämpöjohdot alkoivat toimia vasta\nlokakuussa. Kotiin kirjoitin säännöllisesti joka torstai, ja kaikki\nkirjeet tulivat perille. Itsekin sain jokseenkin säännöllisesti\nkirjeitä kotoa.\n\nEräänä päivänä työnnettiin minulle toveri. Se oli Ravantti viereisestä\nkopista. Aloimme järjestää savukelaatikoita, mutta puheesta ei paljoa\nsyntynyt, sillä enhän tiennyt, mikä Ravantti oli miehiään. Suunnilleen\ntunnin kuluttua vietiin hänet pois. Muutamaa päivää myöhemmin annettiin\nminulle toveriksi 10-vuotias venäläispoika, Sergej Svesdin, joka asui\nkanssani vallankumoukseen asti. Poika oli myynyt varastettua tavaraa ja\nollut vankilassa jo kolme kuukautta ilman, että asia oli ollut esillä.\nSergej luuli minua ensin jonkinlaiseksi väärentäjäksi, mutta sai eräänä\npäivänä nähdä vankilippuni, jossa oli \"polititseskij\". Pojan silmät\ntulivat aivan pyöreiksi ihmetyksestä, ja arvoni hänen silmissään kohosi\nhuomattavasti. Poika oli hyvin kiltti, mutta valehteli aivan\nmahdottomasti. Luovutin hänelle laatikoiden teon.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin kutsuttiin minut tuomioistuimeen, ja sain\npäivälliseni heti aamulla. Mietin, mitä asia tällä kertaa koskisi,\nmutta eteisessä tapasin toisia suomalaisia, ja yhdessä sitten menimme.\nOlikin kysymyksessä äitini tapaaminen. Mashkevitshin huoneessa paitsi\nhäntä itseään oli naistulkki ja eräs vieras mies, joka istui vastapäätä\nMashkevitshia. Sain sitten tietää, että mies oli ollut ilmiantaja\nRissanen, joka koetti tuntea miehiä pataljoonasta. Mashkevitshin\nviittauksesta poistui mies.\n\nOli juhlahetki saada tavata äitiä, puhella ja kuulla uutisia Suomesta.\nM.m. äitini kertoi, että Jürgen von Essen oli tullut ammutuksi, sekä\nvaroitti minua vakoojista vankilassa. Rissasen äiti oli myös odottavien\njoukossa, ja oli ollut surku nähdä häntä. Äitini oli saanut luvan\ntoisenakin päivänä tavata minua. Minä olin kerrassaan kurjan näköinen,\nlaihtunut, pitkäpartainen, ilman kaulusta ja huonoissa vaatteissa. Olin\nsamana aamuna kuullut, että vankilassa oli parturi, olin tilannut hänet\nheti, mutta hän tuli vasta vieraskäynnin jälkeen. Seuraavaksi päiväksi\nlaittauduin oikein hienoksi ja tunsin itseni herraksi. Tapasin nytkin\nuseita suomalaisia, mutta Rissasta ei tällä kertaa näkynyt. Aika kului\naivan liian nopeasti. Tuntui kuin olisi ollut niin paljon puhumista,\nmutta kun nyt oli saanut tilaisuuden, puhuttiin vain pikkuasioista.\n\nPäivä oli tapahtumarikas, sillä tullessani takaisin koppiini sain\nsuuren paketin ruokatavaraa. Annos oli niin suuri, että ajattelin sen\nriittävän viikoksi, mutta kun Sergej oli saanut osansa, ja itse olin\nsyönyt tarpeekseni, ei seuraavaksi päiväksi jäänyt paljonkaan. Oli\nsuloista tuntea kerrankin tulleensa ravituksi 3 1/2 kk jälkeen. Mutta\npäivä ei vielä ollut lopussa. Istuimme ja joimme teetä, kun Sergej\nyht'äkkiä kyykistyi pöydän alle ja useampaan kertaan huusi \"mitä\".\nLopulta juoksi hän klosettiin ja alkoi lakaista vettä pois sieltä.\nMinäkin kiinnostuin asiaan, mutta mitään ei kuulunut. Sergej ryömi\nuudelleen pöydän alle ja huusi lämpöjohtoon. Vika oli ollut siinä, että\nvettä ei oltu tarpeeksi poistettu. Nyt kuului ääni, se oli Vuoksi.\nSergej sanoi, että hänellä on suomalainen toveri. Silloin Vuoksi pyysi\nminua \"puhelimeen\", sanoi nimensä, ja niin alettiin puhella. Mielessäni\noli äitini varoitus, ja siksi olin vähän pidättyväinen. Vilkunakin\nyhtyi puheeseen. Hänellä oli myös koppitoveri, joka tunsi kaikki\nvankilasalaisuudet, ja naputtamalla Vuokselle (joka oli erikoisen\ntaitava tässä hommassa) olivat he saaneet aikaan puhelinyhteyden.\nVaikeinta oli ollut päästä yhteyteen minun kanssani, mutta useiden\nkokeilujen jälkeen olivat nyt onnistuneet. Lopetimme keskustelun\njatkaaksemme huomenna.\n\nMinä kerroin sitten tovereilleni Suomen kuulumisia, ja oli oikein\nvirkistävää saada kuulla niin väärentämättömiä ja voimakkaita\nkirouksia, joita sekä Vuoksi että Vilkuna päästelivät kuullessaan, että\nJürgen v. Essen oli ammuttu. Elämä oli nyt muuttunut kokonaan toiseksi.\nEnsin käynti kotoakäsin, sitten yhteys oikeiden toverien kanssa.\nKahdeksan lyöntiä lämpöjohtoon, ja niin kokoonnuimme me kolme\npuhelimeen. Puhuttiin monta kertaa päivässä. Sain kyllä olla vähän\nvarovainen, sillä vartijalla oli pöytänsä melkein oveni ulkopuolella,\nja Nikiforoff hiipi yhtenään kurkistelemassa. Sergej oli alituiseen\npuhelimessa, mutta aina selviydyttiin. W.C. oli ihana laitos.\nTeoreettisesti voisi 12 henkilöä puhua toistensa kanssa ensimmäisestä\nkuudenteen kerrokseen. 1-6 kuului huonosti, mutta jo 2 -- 6 kerrokseen\nkuului hyvin. Sergejn kautta, joka autteli passaripoikia, sain avaimen\n\"telegraafiin\", mutta heikkoa oli minun taitoni. Puhelin oli paljon\nnopeampi.\n\nVilkunan toveri Kalaschnikoff oli iloinen veitikka ja päivät päästään\nyhteydessä toisten kanssa. Vapautumispäivänä tapasin miehen. Tulimme\njuuri ulos vankilan portista, kun näin hänen seisovan lumikinoksella\npitämässä tulista puhetta samalla hosuen, niin että luulin hänen\nlähtevän lentoon. Menin hänen luokseen ja sanoi: \"Strastui\nKalaschnikoff.\" -- \"Kto tui tavaristsch?\" -- \"Strömberg\", sanoin minä.\nHän unohti puheensa, hyppäsi alas kinokselta, syleili ja suuteli minua.\nSitten tuli siihen joukko naisia, jotka suutelivat häntä --.\n\nMutta nyt olimme vielä vankilassa. Aika kului ja minäkin aloin\nkotiutua, kun olin jonkin verran jo oppinut kieltäkin. Mutta\nkeskusteluni Sergejn kanssa oli niin mitätöntä, että lopulta kyllästyin\nhäneen ja ajattelin kaipauksella sitä aikaa, jolloin olin yksin\nkopissani. Nythän ei minulla ollut mitään hätää, kun n:ot 121 ja 219\nolivat puhetovereinani. Se hyöty pojasta kuitenkin oli, että sain\nhäneltä tietoja vankilan asioista. Myöhemmin seurasi sitten\npöytäkirjain lukeminen, joka toi suurta vaihtelua. Vuoksi ja Vilkuna\nkuuluivat toiseen ryhmään, ja minä olin yksin kuin yhdistävä rengas.\nOlin käynyt hammaslääkärissä ja näin siellä erään Roosin\nallekirjoittaman kuitin, ja kun kuulin Viktor Granlundin numeron,\nilmoitin hänelle, että Roosin koppi on vinottain hänen yläpuolellaan.\nHän väitti, että siinä olisi Vinter, mutta lopuksi uskoi minua ja\nsanoi, että hänen välttämättömästi pitäisi päästä Roosin kanssa\nyhteyteen. Minä lupasin koettaa järjestää, ja yhdessä Vuoksen kanssa\nlaitoimme naputusjärjestelmän. Vuoksi antoi sen Roosille ja minä\nGranlundille. He eivät voineet käyttää puhelinta, sillä heidän\nkoppiensa W.C:t olivat sellien eri puolilla. Granlund kai ei ollut\nennen naputtanut, sillä hän naputteli aivan väärin. Hän otti kynän,\nnousi sängylle ja alkoi naputella, sai vastauksen ja aikoi jatkaa,\nmutta vartija tuli ja keskeytti homman. Hän koetti useaan kertaan,\nmutta aina samalla tuloksella, kunnes hänet lopulta muutettiin. Jos hän\nolisi rauhallisesti istunut tai maannut sängyssään ja hiljakseen\nnaputellut, olisi kaikki mennyt hyvin.\n\nOpin hyvin pian tietämään, missä kukin suomalainen asui, kenen kanssa\nhänen täytyy naputtaa, tai kenen kanssa \"telefonoida\". Kirosin monesti\nsitä, että joka kerroksessa oli 49 koppia eikä 50, jolloin olisi ollut\nhelppo ilman suurempaa päänvaivaa järjestää puheluja. Toisella puolella\nolisivat olleet parilliset kopit, toisella parittomat, nyt oli\nvuorottain parillinen ja pariton. Kuudennessa kerroksessa kulki\nlämpöjohto vaakasuoraan, joten siellä saattoi naputtaa läpi useamman\nkopin.\n\nLadau oli järjestänyt meille jumalanpalveluksen. Kokoonnuimme viidennen\nkerroksen käytävään, mutta häpeäkseni täytyy minun sanoa, että en\npaljonkaan kuullut saarnasta, sillä oli niin paljon keskustelemista\ntoisten kanssa. Tapasin siellä monen muun ohella Vilkunan ja Vuoksen.\nLuulen, että ryssäläiset saivat sen käsityksen, että kädenpuristus\nkuuluu suomalaiseen kirkonmenoon, sillä kirkkoherra Malin tervehti\nmeitä kaikkia kädestä ja sai kuulla meidän nimemme. Nimet hän tietysti\noli kuullut aikaisemmin, mutta ei ollut nähnyt meitä. Me saimme\nhengellisen laulukirjan jokainen. Juhlahetki se oli, joskaan nyt ei\naivan hengellisessä suhteessa, ainakaan minulle.\n\nVeisuukirjasta koitui harmia Puistolle. Hän joutui riitaan ryssäläisen\nkoppitoverinsa kanssa, jolloin tämä repi kirjan rikki, ja syntyi oikea\nkahakka. Kaikki irtonaiset esineet joutuivat taisteluvälineiksi ja m.m.\npuinen tuoli särkyi. Seurauksena oli, että Puisto sai karsseria. Se ei\nkuuleman mukaan ollut mikään häävi paikka. Oli käveltävä koko ajan,\nsillä makuulavitsa aivan vilisi ryömiviä syöpäläisiä. \"Kyllä siellä\npian puolipohjat sai\", sanoi eräs, sillä lattia oli aivan paksuna\nliasta.\n\nRuokalähetykset tulivat jotakuinkin säännöllisesti, väliin kotoa,\nväliin auttavilta ihmisiltä. Eräänä päivänä huomasin vastakirjassani 15\nkop. virheen. Sergej innostui ja sanoi, että nyt minun on mentävä\n\"vschenskij sud\". En tiennyt, mitä se merkitsi, mutta Sergej selitti,\nettä täytyy mennä konttoriin ilmoittamaan virheestä, ja että siellä on\nvain naisia. No niin! Minä menin ja kuuden naisihmisen läsnäollessa\nselitin huonolla kielitaidollani asian koettaen pelastaa 15\nkopeekkaani. Mutta mikään ei auttanut. Jouduin auttamattomasti\ntappiolle ja vakuutetuksi erehdyksestäni. Naiset eivät olleet mitään\nnähtävyyksiä, joten matkastani ei ollut suurta iloa, ja jäipä sitä\nmonta 15 kopeekkaa Shpalernajaan sitten vallankumouksessa. Sergej oli\nutelias, minä sanoin, että naiset siellä olivat kauniita kuin enkelit,\nja ensi kerralla kun Sergej sai vastakirjansa, haki hän innolla\nvirhettä.\n\nKeskellä talvipakkasta joutui lämpöjohto epäkuntoon. Sunnuntai-iltana\ntoimi se vielä moitteettomasti, mutta maanantaiaamuna oli kylmä. Ulkona\noli lähes 30 C pakkanen, ja kun koppi jäähtyi, oli siellä aivan\nhirvittävän kylmä. Karvalakki, kalossit ja palttoo ja kintaat piti olla\npäällä vuorokauden ympäri. Pikku hetken kun oli nukkunut, piti taas\nnousta kävelemään. Keskiviikkona ei Vuoksi vastannut puhelimessa, hän\noli muuttanut. Sain hirveän reumaattisen säryn päähäni ja torstaiaamuna\npyysin saada muuttaa. Vähän ajan perästä minut vietiinkin koppiin n:o\n184. Se oli hieno selli, aikaisemmin oli siinä asunut eräs venäläinen\nkenraali. Sergej tiedotti minulle, että lämpöjohdon ympärillä oleva\nrengas oli tästä johdosta poissa, ja että voin vapaasti puhella\nallaolevan asukkaan kanssa. Kun vartija oli mennyt pois, menin pöydän\nalle ja huusin: \"Terve Pärssinen.\" Tämä hämmästyi ja ihmetteli, mistä\nminä tiesin hänen asuvan juuri siinä kopissa. Hän oli sanonut näet\nkoppinsa numeron minulle kirkossa. Vietimme muutamia hauskoja päiviä,\nkoppi oli hyvä ja kaukana vartijoista. Mutta olin niin kiintynyt\nvanhoihin tovereihini, että maanantaiaamuna hyvin mielelläni palasin\ntakaisin vanhaan koppiini 170. Vuoksi oli myös palannut takaisin ja\n\"trio\" oli taas täysilukuinen. Vilkuna ei ollut tahtonut muuttaa mutta\noli kyllä saanut kärsiä paljon sinä aikana.\n\nTuli joulu, vaikka mitään joulutunnelmaa ei kylläkään syntynyt. Mutta\njoulupaketteja olin saanut, ja olihan hyvä tuntea itsensä kylläiseksi.\nEräänä aamuna sain aikaisin päivällisen, sillä muutamille meistä saapui\nvieraita. Täytyi odottaa melkein koko päivän eräässä odotushuoneessa\njoka oli täynnä vankeja. Täällä tapasin m.m. Bruhnin, Mellinin ja\nEriksonin, jotka olivat menossa sotaoikeuteen pöytäkirjoja lukemaan.\nBruhn oli aika kiikissä, mutta näytti olevan hyvällä tuulella. Kaiken\nkaikkiaan oli minulla vieraita kolme kertaa. Häggblom oli myös tavannut\nrouvansa. Hän oli eräänä päivänä tuntenut aikansa pitkäksi ja\nkirjoittanut suoraan Mashkevitshille. Hän sanoi, että hänellä olisi\nilmoitettavana eräs asia. Ei kestänytkään kauan ennenkuin hänet\nkutsuttiin M:n luo. Tämä oli kovin utelias kuulemaan, mitä asia koski.\n\"Tahdoin vain sanoa, että takavarikoidut sukset olivat naisten ja\nlasten suksia, ja että niillä ei kyllä hiihdetä Merenkurkun yli.\"\nMashkevitsh ajoi Häggblomin ulos.\n\n\n\nTutkintapöytäkirjat.\n\n\nEräänä aamuna taas sain aikaisen päivällisen. Luulin uudelleen saavani\nvieraita, mutta tällä kertaa olikin kysymyksessä pöytäkirjojen luku.\nKokoonnuimme käytävään. Tapasin matkalla Häggblomin ja ihmettelimme,\nmitä tämä merkitsi, mutta sitten huomasin, että kokoontuneet olivatkin\nsuomalaisia. Outoja olivat kaikki paitsi Jakobsson. Jakobsson osasi\nainoastaan ruotsia sekä muutaman sanan englantia. Kun siinä Häggblomin\nkanssa kiroilimme oloja, sanoi Jakobsson. \"Älkää pojat kiroilko, sillä\ntäällä hirtetään ihmisiä joka yö.\" Hän oli ollut siinä uskossa ja\nvain odottanut vuoroaan. Nyt hän tuli koko joukon iloisemmaksi.\nVanhemmanpuoleinen punapartainen mies pyysi sitten lainata peiliä, ja\npuisteli päätään nähdessään suloisen naamansa. Ei hän juuri kaunis\nollut, ystävämme Kemppainen n:o 228. Nimenhuudossa saimme tietää, keitä\nmiehet olivat. Monia käytäviä pitkin marssimme piirituomioistuimeen.\nSali oli suuri ja hieno keisarinkuvineen. Kielen mukaan jaettiin meidät\nkahteen ryhmään, 14 ruotsalaiseen ja 28 suomalaiseen. Kielenkääntäjät\nryhtyivät toimeensa, ja me istuimme kynät ja paperit valmiina tekemässä\nmuistiinpanoja, jos sattuisi jotakin sellaista, mistä voisi huomauttaa.\nMinä tapasin istua lähinnä esilukijoita ja huomauttelin toisille,\nmilloin heistä oli puhe. Mutta yleensä emme paljon kuunnelleet, sillä\nmeillä oli niin paljon puhumista. Lukemista kesti pitkät ajat.\nEnsimmäisinä päivinä luettiin ilmiantajien pöytäkirjat. Illalla oli\noikein ikävät olot, kun ajatteli, että pettureita löytyy niin paljon.\n\nMutta tuli esille hauskempiakin asioita. Luettiin Osulan Heiskasen\npöytäkirjaa: \"Minä en tiedä asiasta mitään.\" Meitä hymyilytti, sillä\noli tunnettua, että hänen kauttaan oli kulkenut ainakin 800 miestä.\nToisia pöytäkirjoja oli suorastaan ilo kuunnella. Mutta toisinaan taas\nhuomattiin, että henkilöt, joiden asioita luettiin, olivat\nhermostuneita ja vaivaantuneita, eikä ihme, sillä monella oli perin\nhuonot paperit. Minä en aikaisemmin ollut tiennyt ilmiantajaani, nyt\nsain kuulla, että se oli Anders Viktor Kiviniemi Uudenkaarlepyyn\nmaaseurakunnasta \"Kokkolan Erkin poika\". Luoma oli värvännyt hänet, ja\nyhdessä olivat he hiihtäneet Merenkurkun yli. Luoma oli kertonut\nhänelle yhtä ja toista. Värvätessä oli Kiviniemi kysynyt, mistä rahat\ntulevat, jolloin Luoma oli vastannut että \"kyllä rahaa on\" ja antanut\nhänelle 5 mk. Kiviniemen ensimmäisessä pöytäkirjassa oli vain, että\nolin ollut Saksassa ja tullut kotiin Merenkurkun kautta. Sukunimeäni\nhän ei myöskään tiennyt, vaan nimitti minua nimellä \"proviisori Rex\".\nToisessa pöytäkirjassa kertoo hän ajaneensa samalla hevosella kuin K.\nBjörklund Hölmöstä Uumajaan. Samaten kertoo hän Jakobssonista ja\nHäggblomista, jotka hän oli tavannut Ruotsissa. Luoma oli kertonut\nhänelle Laurellista, K. Roosista, ja Leinosesta, niin että kuusi meistä\njoutui kiinni hänen ansiostaan.\n\nKun tulin Suomeen, näin eräässä kaikkein ensimmäisissä lehdissä\njoita luin, että Kiviniemi toisella matkallaan tekemistään\nsuurista varkauksista oli joutunut kiinni ja tuomittu 2 vuodeksi\nkuritushuoneeseen. Kokkolassa oli hän tavannut erään\nUusikaarlepyyläisen ja kysynyt tältä, ovatko he hyvin vihaisia hänelle\nsiellä ja uskaltaisiko hän mahdollisesti tulla sinne, johon tämä\nvastasi, että parasta on pysyä vähän kauempana. -- Äskettäin olen\nsaanut tietää, että hän nykyjään asuu Oravaisissa. Västarö oli etappina\njääkäriaikana, joten on ihmeellistä, että eivät ole ajaneet häntä pois\nsieltä.\n\nPöytäkirjojen joukossa kiintyi huomio m.m. Ladaun kuulusteluun.\nHän oli aikaisemmin ollut virkaintoinen \"ryssä\", mutta hänen\nkuulustelupöytäkirjansa olivat kyllä \"all right\". -- Suurta hilpeyttä\nherättivät Sihvon paperit. -- Vuoksi oli laatinut erinomaisen hyvin\nkokoonkyhätyn kertomuksen, joka oli melkein liian hyvä ollakseen\nuskottava. Nautimme tavattomasti yhdessäolostamme, ja jos pöytäkirjojen\nluku jostakin syystä peruutettiin, tuntui se oikein ikävältä. Levander\nsanoi, että täällä kyllä istuisi vaikka vuosia, jos saisi joka päivä\nkuulla noin kiintoisia luentoja. On totta, että tuleva kohtalomme ei\nhyvin pahasti painanut meitä. Leikinlasku ja nauru vallitsi\nväliaikoina.\n\nHjulman oli kerran saanut kotoaan siskoltaan vaatelähetyksen ja\nluultavasti hyvin monipuolisen, koska hän sanoi, että ensi kerralla he\nlähettävät luultavasti frakin. Hän oli joutunut kiinni Rissasen\nilmiannon perusteella. Rissasen pöytäkirjoja kuunneltiin kiukkuisina,\nsillä ne olivat harvinaisen perinpohjaisia ja selostavia. Yliloikkari\nNiskanen koetti myös parastaan. Eräässä pöytäkirjassa hän sanoo\nmuistikirjassaan olevan vielä tarkempia tietoja, mutta emme olleet\ntilaisuudessa kuulemaan niitä. Jääkäri Ahlstedt ja seminaarilainen\nRöchs olivat ansioituneita ilmiantajia, samoin yliloikkarit Tuominen ja\nVickström koettivat myös parastaan. Lisäksi löytyi vielä koko joukko\nilmiantajia. Vaasassa oli 4 poikaa puhunut Sundqvistista ja Ladausta,\nja yleensä tuntui siltä, että suuri osa yleisöä mielellään palveli\nsantarmistoa antamalla tietoja.\n\nOli vahinko, että emme saaneet kuulla kaikkia pöytäkirjoja, sillä\nkevättalvella lukeminen kokonaan lopetettiin. Hauska olisi ollut kuulla\nesim. Viitaharjun pöytäkirjaa. Hän oli m.m. Mashkevitshin kysymykseen,\noletteko ollut Tukholmassa, kysynyt: \"missä semmoinen paikka on?\"\n\n\n\nVapautus.\n\n\nSunnuntaina 11 maaliskuuta oli minulla kävelytunti 9-10 aamupäivällä.\nJouduin Mellinin kopin viereen, ja hän huusi minulle, että vallankumous\non alkanut ja pian pääsemme kotiin. Jo lauantaina oli kuultu huhuja\nlevottomuuksista, mutta olimme monesti pettyneet emmekä kiinnittäneet\nhuhuihin enää huomiota. Vartijat olivat huomattavan kohteliaita,\nvieläpä \"konjakkinenäkin\" tekeytyi ystävälliseksi ja kyseli\nperheolojani. Puhelin oli vilkkaasti käytännössä koko päivän.\nValaistuslaitteet eivät toimineet ja ryssät lauloivat\nvallankumouslaulujaan. Maanantaiaamuna oli jännitys suuri, sillä\nkävelykin jätettiin pois. Sen sijaan saapui välskäri, joka rokotti\nmeidät.\n\nPäivällisen jälkeen alkoi elämä heti vilkastua. Huutoja ja jyskytyksiä\nkuului joka paikasta. Sergej oli aivan hassuna, ja minun piti\nrauhoittaa häntä korvapuustilla. Ja kun sitten ovet avattiin, katosi\nhän kuin nuoli. \"Svaboda, tavaristsh!\" huusivat vapauttajat ja\njatkoivat matkaansa ovelta ovelle. \"Nyt minä lähden\", huusi Vuoksi\npuhelimeen. Minä varustauduin teellä ja tupakalla, menin ulos ja\njouduin pahimpaan sekasortoon. Siellä oli ihmistä jos minkälaista.\nKiinalaisenkin näin vilahtavan ohitseni, Alakerrassa rikkoivat\npakolaiset ja pakkotyöhön tuomitut kahleitaan. Tungos oli tavaton, ja\noli vaikea puolustautua suutelemisilta. Sihvo huusi joukosta, että\nkaikki kokoontuisimme suomalaiselle asemalle. Minä jouduin joukkoon,\njossa m.m. Massisen veljekset olivat. He järjestivät rahaa, mutta\nsaivat niin suuria seteleitä, että ei voitu vaihtaa. Samassa tapasimme\nerään herrasmiehen, joka kysyi, mistä oli kysymys. Hän sai kuulla asian\nja lupasi vaihtaa rahan, koska pankit olivat suljetut. Massinen\npäätettiin lähettää vaihtamaan. Hetken kuluttua hän palasi ja saimme 10\nruplaa mieheen. Muistaakseni Osulan Heiskanen, Salmelainen ja Jokela\nmarssivat suoraa päätä Suomeen. Levander, Bahne, Jakobsson ja minä\nkäyskentelimme kaupungissa kello kuuteen asti, jolloin menimme\nasemalle. Etsin käsiini erään tuttavan rautatievirkailijan, jonka\nkanssa menin asemaravintolaan syömään wienerschnitzelin. Yöni vietin\nsanotun tuttavani luona.\n\nNyt tuli kysymys siitä, miten päästäisiin Suomeen. Mietittiin sinne\ntänne, mutta ilman tulosta. Päivät kuluivat keskusteluissa ja pikku\nkäynneillä kaupungissa. Käynnit kaupungilla saattoivat olla\nvaarallisia, sillä taistelu vallankumouksellisten ja santarmien välillä\nyhä jatkui. Neiti ja veljekset Massinen ynnä minä menimme kerran\nrovasti Malinin luo. Samassa alkoi kadulla paukkua, ja katu äkkiä\ntyhjeni. Jouduin erään joukon kanssa muutamien rappusten taakse maahan,\nja ennenkuin ammunta taukosi oli minulla 2 kerrosta ihmisiä allani,\ntoiset kaksi päälläni ja itse siinä välissä. Pääsimme vähän matkaa\neteenpäin, mutta sitten oli taas lyötävä ruutu sisään ja paettava\nerääseen huoneistoon. Kolmannen kerran pelastuimme muutamalle pihalle.\n\nPäästessämme ulos vankilasta olimme hyvin huonosti puettuja, ja\nkaikista huonoimmin Viitaharju. Mutta sitten hän päivä päivältä tuli\nyhä hienommaksi. Hänen viimeinen hankintansa oli violetti kaulahuivi,\nniin että hän lopulta oli kyllä kaikkein hienoin. -- Sihvokin oli\noikein komea uudessa turkissaan.\n\nLauantaina kuului huuto: \"Seyn tulee!\" Me juoksimme ulos katsomaan.\nLadau oli asemasillalla pitänyt puheen mukana oleville matruuseille ja\nselittänyt, minkälainen musta sika Seyn on. Seyn ja Borovitinoff saivat\nkulkea jalan. Raskasta se oli, sillä pyrytti kovasti. Me suomalaiset\njuoksimme hänen ympärillään, mikä ei Seyniä luultavasti ilahduttanut.\nPuolitiessä hukkasi hän silmälasinsa ja oli melkein säälittävää nähdä\ntuon rasvakasan kömpivän kinoksissa. Tapasimme kuorma-autollisen\nvenäläisiä matruuseja, jotka kysyivät keitä miehet olivat, johon\nSuomessa olleet matruusit vastasivat, että siinä oli \"tsar Finlandii\"\nja \"Finlandskij krokodil\". Heidät vietiin Duumaan, osa meistä seurasi\nmukana, Ahlholm aina saliin asti. Heiskanen ja minä palasimme yhdessä\ntakaisin, ja kun matka vei ohi Shpalernajan, pistäydyimme sisälle.\nSiellä tapasimme erään työnjohtajan, joka selitti meille, että täällä\non istunut 30 saksalaista vakoojaa, ja koska hän muutamaa päivää\naikaisemmin oli ollut kopissani lämpöjohtoa korjaamassa, katsoimme\nparhaaksi hävitä. Paria päivää aikaisemmin olin ollut katsomassa,\nolisiko kopissani vielä ollut mitään jäljellä, mutta tapasin sen\ntyhjäksi koluttuna. Vilkunan kopista pelastin hänen perheraamattunsa ja\nkäsikirjoituksen \"Isä ja poika\". Vilkuna oli iloinen saadessaan edes\njotakin takaisin, sillä suuri osa hänen töistään jäi liekkien uhriksi.\n\nPietarista matkustin viimeisen joukon mukana. Oli oikein surullista\nnähdä Bertel Backbergia, joka jäi junasillalle meidän lähtiessämme.\nVeljensä Harry oli sairastunut, ja hän jäi hoitamaan tätä. Olimme\nhieman levottomia, miten pärjättäisiin rajan yli, mutta kiitos\nValkeasaaren asemapäällikön, kaikki meni hyvin. Kun lähestyimme\nViipuria, tuli vastaamme lähetystöjä, puheita pidettiin ja laulettiin.\nViipurissa oli paljon kansaa meitä vastassa, ja sitten menimme\nRaatihuoneelle. Sielläkin oli paljon katselijoita. Kapteeni Dahlberg\nkainosteli kovin, kun yhtäkkiä joutui suureen naisjoukkoon, ja\nhousuntakapuoli oli kovin riipuksissa, joten hänen täytyi koettaa\npysytellä koko ajan niin lähellä seinää kuin mahdollista.\n\nKorkealentoinen isänmaallinen puhe pidettiin, ja lopuksi puhuja tarjosi\nruokaa, en tiedä kenen puolesta. Ruuan saimme kuitenkin maksaa itse, ja\nkun kukin ruokalaji hinnoiteltiin erikseen, tuli lysti meille melko\nkalliiksi. Silli oli merkitty 40:-- mk ja kaikki muu sen mukaan. Oli\nollut tarkoitus, että meitä olisi kunnioitettu laululla, mutta siitä ei\nkuitenkaan tullut mitään, vaikka laulajat kyllä olivat saapuvilla.\nOlimmeko liian kirjavia tai olivatko viipurilaiset suurimmalta osaltaan\njänishousuja, en tiedä. \"Varovainen, mutta ei pelkuri\", on kyllä hyvä\nmielilause.\n\nOlimme kaikki huonossa kunnossa. Tapasin Viipurissa erään tuttavan\nfarmaceutin, joka toimitti meille konjakkia. Illalla annoin pojille\naspiriinipulverin ja konjakkiryypym. Puolikas riitti aivan tarkalleen.\nSeuraavana päivänä erkanimme. Riekki, Levander, Bahne, Ahlholm,\nDahlberg ja minä matkustimme päiväjunalla Helsinkiin. Aloimme hupailla\nja menimme ravintolavaunuun syömään. Tarjoilijattaret katsoivat meitä\nkyllä pitkään, mutta kun selitimme, että emme mitenkään olleet\nvaarallisia, saimme syödä. Muistaakseni juotiin vähän punssiakin.\n\nKun olimme sivuuttaneet Keravan, tuli kaksi ylioppilasta vaunuun, jotka\nsanoivat, että on vaarallista tulla vielä Helsinkiin, sillä edellisenä\niltana olivat jotkut joutuneet kiinni. Emme voineet kuitenkaan mitään\ntehdä, ja luulimme joutuvamme kiinni asemalla. Mutta kaikki kävi hyvin.\nSanoimme kiireiset hyvästit ja erosimme. Bahne pyysi minua soittamaan\nTurkuun ja sanomaan, että hän on Suomessa. Kysyin numeroa. \"Sama kuin\nkoppini numero\", sanoi hän. Ja 259 se olikin.\n\nSitten kotiin äidin luo. Otin hyvin tarpeellisen kylvyn, muutin\nvaatteita ja painuin erääseen tuttavaperheeseen yöksi. Hämäläinen\nosakunta oli ottanut huolehtiakseen meistä, ja seuraavana päivänä sain\ntiedon, että kello kolmeksi oli oltava asemalla. Minulla ei ollut\nminkäänlaista passia, joten olin hiukan levoton, mutta asemalla näin\nDahlbergin erään oudon herran kanssa. Menin heidän luokseen ja\ntervehtiessä annettiin minulle paperi kouraani. Se oli passi metsäherra\nStrömmerille. Ahlholm tuli asemalle myös vähän myöhemmin. Vieras herra\noli Berggren Tampereelta, jonka kodissa Pispalassa sitten vietimmekin\nrauhallisen viikon. Suuri oli ilomme, kun eräänä päivänä sinne ilmestyi\nBertel Backberg. Hän oli onnellisesti suoriutunut Pietarista. Kun\nkaikki oli rauhallista, matkustimme Helsinkiin. Jonkin ajan perästä\nmatkustin sitten Uuteenkaarlepyyhyn ja ryhdyin toimeeni. Olo etelässä\ntuntui epävarmalta, ja vasta kun olin sivuuttanut Seinäjoen, tuntui\nturvalliselta ja ajattelinkin, että \"nyt on poika taas kotona\". Olin\nVenäjällä laihtunut noin 35 kg ja sentähden lepäsinkin koko kesän ja\nlihotin itseäni.\n\nVaikeahan oli se aika ja vaikea matka, mutta toisaalta on se jättänyt\npysyviä vaikutteita. Pöytäkirjojen lukeminen selvitti, minkälaisia\ntovereita joukossa oli. Että nuoret pojat antoivat yllättää itsensä ja\npuhuivat sivu suun, sen vielä ymmärtää, mutta että lukeneet miehet ovat\npuhuneet niin paljon tyhmyyksiä, sitä en käsitä. Jälkeenpäin\nhoitaessani Kauhavan apteekkia tapasin usein Kosolan ja juteltiin hänen\nkanssaan näistä asioista. Puhe useasti päättyi siihen tosiasiaan, että\n-- kuten Kosola sanoi: \"Kyllä se niin on, että Seinäjoelta pohjoiseen\npäin ei kukaan puhunut p--aa.\"\n\n\n\n\nErkki Wilhelm Karvonen.\n\n\nErkki Karvonen toimi v.t. urkurina Jyväskylässä alkaen syyskuun 17:stä\npäivästä vuonna 1916. -- 27.IX kohtasi hän jääkäri Aarne Sihvon, jonka\ntunsi ennestään. Sihvo oli silloin komennusmatkalla. Hän esitti\nKarvoselle, että tämä lähtisi leirille jääkäriksi, johon tämä suostui,\nvaikkakaan ei päässyt matkustamaan, kun sitoumusaika urkurinvirkaan\nloppui vasta 17 p:nä joulukuuta. Karvonen antoi Sihvolle asunnon, jossa\ntämä hoiteli jalkaansa puhjennutta ruusua ja lepäili halkokauppias Emil\nMyntin nimellä. Koitti sitten tuo kohtalokas päivä, lokak. 2, kun Sihvo\nja Karvonen tapasivat J. Heiskasen ja I. Relanderin juuri Saksasta\nsaapuneina. Harvinaista tapausta lähdettiin juhlimaan hotelli\nMonopoolin pianohuoneessa. Sinne saapui Sjöbladin ja Honkavaaran\njohtamana 6-miehinen poliisijoukko ja siellä jääkärit vangittiin.\nKarvonen pääsi vapaaksi, kun sanoi, että \"teille koituu ikävyyksiä, jos\nvangitsette minut, hengen miehen, sillä olen tämän kaupungin urkuri.\"\n\nKuulustelua kesti pari tuntia, ja hiljaisuus kävi kammottavaksi, jonka\nvuoksi Karvonen istuutui pianotuolille ja kysyi, \"eikö saisi panna\nmusiikiksi\". Hän oli ajatellut soittaa \"Voi äiti parka ja raukka, kun\nminut synnytit\", mutta se evättiin äkäisesti.\n\nKun Karvosen vuoro tuli mennä kuulusteltavaksi, ei häneltä löytynyt\nmitään muuta vaarallista kuin tuo sotalaulu:\n\n    \"Saksa, Ranska, Ryssän Niku,\n    Britannia, Italia,\n    sekä Rans Joosehvi hei\",\n\nmutta sitähän laulettiin kahviloissa ja kaduilla ääneen ja\nponnekkaasti. Päästyään vapaaksi ilmoitti Karvonen vangitsemisesta\nlehtori Vartialle, jolle oli Sihvon kuullut usein soittavan\npuhelimella. Lehtori ei ottanut vastaan, vaan Karvonen teki siitä\nhuolimatta ilmoituksensa.\n\nSen jälkeen seurasi poliisikuulusteluja tuhkatiheään.\n\nLokak. 6 p:ää vasten yöllä sai Karvonen varoituksen isänmaanystäviltä.\nHän lainasi erään osakuntatoverinsa polkupyörän ja lähti matkalle\npohjoista kohti, Saarijärven, Suonnejoen, Kuopion kautta, milloin\nrautateitse ja silloinkin suurempia asemia vältellen, milloin\nhevoskyydillä taikka jalkapatikassa, kunnes saapui Iisalmelle saakka.\nMutta siellä nousi tie pystyyn. Hänet vangittiin lokak. 8:na päivänä,\nsai viettää ensimmäisen yönsä Iisalmen vankilassa, sieltä vietiin\nJyväskylään ja sieltä Vaasaan 10 p:nä lokakuuta.\n\nPari vuorokautta pidettiin ensin etsivässä osastossa ja Sjöblad\nkuulusteli hyvin häijysti ja pilkallisesti. Vaasan santarmipäällikkö,\nratsumestari Stepanoff kuulusteli laajasti, ja Karvonen valehteli.\nMainitun sotalaulun sanat vallan kauhistuttivat kuulustelijoita.\nKarvonen oli ilmoittanut saaneensa sen eräältä Y.L.-toveriltaan, mutta\nkun Stepanoff tutki papereita, huomasi hän sen alla nimimerkin A.B. ja\ntiedusteli, mitä se merkitsi. Karvonen säikähtyi aluksi sanomattomasti,\nmutta sitten hän purskahti nauruun. Hän selitti, että ettekö te huomaa,\nettä A.B. on sama kuin aktiebolaget; toisin sanoen siis laulu on\niloisen juomaseuran tekemä, joka sen alle on pistänyt nimimerkikseen\nA.B. Tämä selitys tyydyttikin, ja se pelasti Aarne Bomanin\nvangitsemiselta, sillä häneltä Karvonen oli saanut laulun, vaikkei\nollut huomannut katsoa nimimerkkiä, joten oli vähällä saattaa toverinsa\npulaan.\n\nStepanoff kysyi sitten nimeä.\n\n\"Erkki Wilhelm.\"\n\nStepanoff iski silmää tulkille sanoen: \"Ahaa.\"\n\nKun Karvonen isänsäkin ristimänimeksi sanoi Wilhelmin, tokaisi\nStepanoff:\n\n\"A vot apaasnavo.\"\n\nLokakuun 13 päivänä siirrettiin Karvonen Vaasaan lääninvankilaan.\nVankilanpäällikkö Boije koetti parhaansa mukaan pitää hänestä huolta,\nmutta oli kovin arka. Vankila oli puhdas, kohtelu erittäin hyvä.\n\nMashkevitsh tutki häntä kahteen otteeseen tiukasti, ja sitten toisella\nkerralla, joulun seutuvilla, julistettiin syytös: \"Ottanut osaa\nrikolliseen yhdistykseen, jonka tarkoituksena on Suomen väkivaltainen\nerottaminen Venäjän valtakunnasta vihollisvaltion Saksan avulla.\" --\nSiis selvä valtiorikos, ja lisäksi vielä sota-aikana. Mashkevitsh kysyi\nsen jälkeen, onko Karvonen ollut Saksassa.\n\n\"En ole ollut.\"\n\n\"Entä muualla ulkomailla.\"\n\n\"Ei muualla kuin Venäjällä\", johon Mashkevitsh tiuskaisi:\n\n\"Ei se ole mikään ulkomaa.\"\n\nKaiken aikaa kuulustelujen kestäessä mutisi Mashkevitsh itsekseen\nhampaittensa välistä: \"Vrjot.\"\n\nKun muuan vartija otti sormenjälkiä, kysyi hän ensimmäiseksi, montako\npuukonhaavaa Karvosella on, josta tämä kimmastui ja sätti vartijaa\naikalailla.\n\nTammikuun 4 p:nä aamulla -- 25-vuotissyntymäpäivä oli 3 p:nä --\nherätettiin Karvonen ja vietiin junaan vankivaunuun. Lähtiessä työnsi\njohtaja hänen käteensä 100 ruplan setelin, jonka joku vaasalainen\nparooni oli pyytänyt jättämään Karvoselle. Vetoisessa kopissa matka\nkului hitaasti, mutta päästiinhän toki viimein Viipuriin, jossa\npidettiin kuljetusvankina kaksi viikkoa lääninvankilassa. Karvosen\npyynnöstä majoitti vartija Köyhkö hänet mahdollisimman sivistyneeseen\nseuraan. Kopissa asuivat nimittäin unkarilainen luutnantti Ferdinand\nBerenyi -- alias Anatole Cesar -- unkarilainen aliupseeri Metschner ja\nvenäläinen sotamies Knapiak. Kun tämä venäläinen lisäksi oli votjakki,\nolivat kaikki suomalaisugrilaisia ja siis sukulaisia. Unkarilaiset\npuhuivat saksaa, joten Karvonen tuli puheessa hyvin toimeen heidän\nkanssaan. Elämä muuttui sangen vilkkaaksi: he lauloivat, painivat,\njuttelivat, opettelivat kieliä aamusta iltaan.\n\nViipurin lääninvankila oli likainen, syöpäläisiä runsaasti, ruoka\nhuonoa. Karvonen sai sen käsityksen, että tirehtööri Stråhlman oli arka\nja nahjus mies, joka tuntui olevan kokonaan osastopäällikkö Ahlgrenin\nkäskettävissä. Tämä oli tyrannimainen mies, joka erikoisesti vainosi\nsuomalaisia poliittisia vankeja. Siitä lienee johtunut, ettei\nKarvoselle annettu vangeille lain mukaan kuuluvia tavaroita, kuten\nmakuuvaatteita, pyyhkeitä, lusikkaa, tuolia, y.m.s. ja hänen olonsa\nmuodostuikin siellä varsin tukalaksi. Mutta kun Karvosen tuttava\nlääninsihteeri Molander oli käynyt häntä tapaamassa, -- tuoden muuten\ntullessaan pyyhkeen, saippuan ja hammasharjan ja ollen kovin\nystävällinen -- muuttui kohtelu kerrassaan. Sen jälkeen sai Karvonen\nkaksi kertaa päivässä tilata ravintolasta kaupungilta 3 lämmintä\nruokalajia, omenoita, marmelaatia y.m. ja veljellisesti hän jakoi\nkoppitovereilleenkin antimistaan.\n\nKarvosen isä oli jo Vaasassa käynyt poikaansa tapaamassa, ja nyt\nViipurissa kävi hän kaksi kertaa. Poikansa kummilta kruununvouti\nLagerkrantzilta, -- joka oli vanha Shpalernajassa istuja\nyhdenvertaisuuslain ajoilta -- oli hän ottanut selvää, mitä vankilassa\ntarvitaan, ja ostanut sen mukaan tarpeita. Niinpä Karvonen junior\nsaikin käteensä hienon matkalaukun, kun häntä tammikuun 18 p:nä\nlähdettiin kuljettamaan Pietaria kohti. Avattuaan kääröt vankivaunun\nkopissa, löysi hän sieltä lämpöisiä alus- ja makuuvaatteita,\ntoalettitarpeita, sanakirjoja ja Raamatun. Suomalaiset vartijat olivat\ntylyjä, mutta kun Valkeasaaressa vahdit vaihdettiin venäläisiin\nsotilaihin, muuttui kohtelu heti ystävälliseksi. Kopin ovi avattiin, ja\nKarvonen ryhtyi keskusteluun sivistyneen näköisen vartijan kanssa\nvenäjäksi, jota hän taisi auttavasti. Vartija nouti hänelle lämpimiä\npiirakoita ja lupasi järjestää Pietarissa niin, että pääsee hänen\nkanssaan ajurilla vankilaan.\n\nNiin sitten kävikin, ja Karvonen ajoi komeasti Peresilnajaan, johon\nhänet ensin majoitettiin. Siellä joutui hän suureen salin, jossa oli\nnoin 20 vankia, joukossa kahleissa oleviakin. Kaksi suomalaista hän\nmyös tapasi siellä, muurari Mattsonin Helsingistä ja erään nuoren\nkivityömiehen, ja heidän kanssaan seurustellen kului aika hyvin.\nHuoneessa oli noin 15 vaatesänkyä ilman vuodevaatteita, mutta niissä\nkuului olleen viljalti syöpäläisiä, eikä Karvonen hirvinnyt ruveta\nsellaiseen; sitä paitsi niitä ei riittänyt kaikille. Hän jakoi\nsuomalaisen pojan kanssa makuutilan pöydällä. Housut ja takki pantiin\npäänalusiksi ja palttoo vedettiin peitteeksi. Kovalla puulla ei uni\nkuitenkaan tullut, ja ilmakin oli niin tuoksahtelevaa, että piti\ntyöntää nenä akkunassa olevan raon seutuville, jos mieli hengittää\nkunnolleen.\n\nKello 6 aamulla piti nousta ylös. Väsytti -- ei voinut nukkua, oli\nnälkä, ei voinut syödä, sillä ruokaakin tarjottiin. Piti syödä\nkalja- ja silakkasoppaa yhteisistä astioista likaisilla puulusikoilla,\neikä Karvosen luonto houkutellut syömään tätä moskaa, vaan hän päätti\npaastota vaikka viikon, ennenkuin koskee siihen. Karkeata, hapanta\nlimppua hän vähän pureskeli kuuman veden kera. Venäläisillä oli\nmakkarat, voit, sokerit y.m.s. eväinään, niin että vesi kielelle nousi\nheidän herkutteluaan katsellessa.\n\nVankilassa oli kyllä puoti, mutta Karvosen ei annettu sieltä ostaa\nmitään. -- Muuten oli elämä salissa vilkasta: innokasta juttelua,\nheikkojen ja hölmöjen kiusaamista, telmimistä, riitaa, vaatteiden pesua,\ntappelua ja sanomalehden lukua s.o. täintappamista. Venäläisillä näytti\nolleen kauhu raitista ilmaa kohtaan, sillä kun Karvonen kerran yritti\navata ikkunaa, oli hän saada selkäänsä. Kolmeen mieheen saivat\nsuomalaiset pihalla kävellä kävelyaikana, ryssät pysyivät tuoksuissaan.\n\nTammikuun 20 päivän iltana huusi vihdoin \"pomotshnik natshalnika\" nimen\n\"Erik Wiljhelm Karovanen\", joka lienee johdettu sanasta \"karova\", ja\nkahden sotilaan välissä alkoi matka Shpalernajaan. Jalan mentiin,\nmatkalaukku oli painava, ja Karvonen pyysi sotamiehiä auttamaan häntä.\nMutta he sanoivat: \"Ei se meille kuulu.\" Kovin uupuneena saapui hän\nmäärän päähän, jossa majoitettiin kylmään ja kolkkoon kellarikerroksen\nkoppiin. Pian saapui myös tattarivelliannos, jota Karvonen tähän saakka\noli hylkinyt. Nyt hän söi sen kuin hukka, ja hyvältä se maistuikin.\n\nKoppia tarkastellessaan löysi hän nurkasta neljä puulavettia\nmukuuvaatteineen. Kietoen kaikki neljä makuuhuopaa ympärilleen\nlaskeutui hän täysissä pukimissa levolle, eikä kylmä sinä yönä\nhäirinnyt. Seuraavana päivänä meni kopin W.C. epäkuntoon laskien vettä\nläpi solkenaan. Karvonen ilmoitti heti asiasta vartijalle, mutta kaksi\nvuorokautta sai laitos yötä päivää pitää kohinaansa, kostuttaen ja\nkylmentäen kopin lopullisesti, ennenkuin se korjattiin.\n\nVaihteena oli lääkärintarkastus, jossa katsottiin kieltä ja rintaa,\nkysyttiin ikä y.m. -- Näin kului hiljalleen neljä päivää.\n\nTammikuun 24 p:n iltana kutsuttiin Karvonen vankilan käytävään ja\nvietiin tarkastushuoneeseen. Siellä piti riisuutua ilkosen alasti, ja\nsuomalaisille tuttu ystävällinen ukko -- joka puhui hiukan suomeakin --\ntutki tarkkaan joka vaatekappaleen. Takin vuorin väliin oli Karvonen\npistänyt ruplan setelin. Sen ukko löysi ja pisti taskuunsa.\nMatkalaukun, kellon ja rahat oli Karvonen luovuttanut jo tulopäivänä\nvankilan konttoriin. Nyt annettiin sieltä syliin kaikki vaatetavarat,\nkirjat ja toalettitarpeet ja johdatettiin koppiin n:o 160 kolmannessa\nkerroksessa. Se oli edellistä paljon valoisampi, siistimpi ja\nlämpimämpi, ja lämpöiset alus- ja makuuvaatteet, ja Karvonen iloitsi\nkovin ylennyksestä. Pakaasista poistettiin ainoastaan emaljilautanen,\nveitsi ja haarukka, lompakko, kukkaro, valokuvia sekä tietysti rahat,\nkello ja matkalaukku. Rahaa ei Karvosella ollut Venäjälle tullessaan\nkuin 10 ruplaa, sillä hän oli enemmät rahat luovuttanut isälleen, joka\noli kuullut, että vangit saavat viedä vain 10 ruplaa rajan yli.\nPeresilnajan konttori varasti 5 ruplaa, ajuri otti 4, ja nyt oli\nviimeinen rupla joutunut tarkastusmiehen taskuun. -- Suomen rahaa oli\nkymmenisen markkaa. Karvonen koetti nyt järjestää elämänsä\nmahdollisimman mukavasti ja kävi nukkumaan. Mutta tässä kopissa olikin\nuseampaa lajia syöpäläistä. Eräs torakkalaji oli pieni ja vilkas ja\nvaikeasti käsitettävissä, eikä kiinniottaminen ollut helppoa, kun kädet\nkylmässä vapisivat. Täistä ja suuremmista torakoista selvisi\nvähemmällä. Kun hän oli joka päivä pitänyt aamuin illoin\nsuursiivouksen, oli koppi kahden viikon jälkeen puhdas syöpäläisistä.\n\nPäivänsä kulutti Karvonen pääasiallisesti lukuhommiin. Ensimmäiseksi\ntutki hän Raamatun kannesta kanteen saaden siitä lohdutusta. Sitten\nkeksi hän vankilan lainakirjaston käytön, tilaten saksan- ja\nvenäjänkielisiä teoksia, joita viimeksimainittuja vain sanakirjan\navulla kykeni lukemaan. Saksaksi luki hän Goetheä, Heineä,\nShakespearea, Lie'tä, Spielhagenia ja Björnsonia, venäjäksi \"Russkoje\nBogatstvo\", \"Rossija\", \"Niva\" y.m.\n\nVartija kysyi kerran, mitä sanomalehteä Karvonen haluaa tilata. K.\nvastasi umpimähkään \"Novoje Vremja\", koska arveli ainakin sen olevan\nvaarattoman. Mutta vartija vastasi, ettei sitä saa tilata. Hän pyysi\nnyt \"Rjetshin\",. mutta sitten selitettiin, ettei saakaan tilata kuin\nkahta lehteä, nimittäin \"Ruskij invalidin\" ja \"Praviteljstvennyje\nviedomostin\". Karvonen tilasi edellisen, ja se tuotiinkin hänelle\nsitten joka aamu aamiaisen jälkeen. Se oli sotilaslehti, jossa oli vain\nylennykset, kaatuneet ja sotauutiset hyvin kiihkokansallisessa\nhengessä. Joka kerta, kun liittolaislaiva oli joutunut sukellusveneen\nsaaliiksi, veti Karvonen viivan seinään. Maaliskuussa, vapautuessa rivi\noli jo melko pitkä.\n\nJoutilaina aikoinaan harjoitteli Karvonen kopissaan vauhditonta\npituushyppyä, tanssia ja piti seinille puheita. Ilmaluukun rakosista\nhän syötteli paria kyyhkystä, jotka olivat hänen vakinaisina\nvierainaan. -- Sitten annettiin vihko ja kirjoitusvehkeet, jolloin\nKarvonen alkoi tehdä kirjallisia muistiinpanoja sekä lähettää kirjeitä\nSuomeen. Kolme kirjettä hänkin ehti saada Shpalernajaan.\n\nKerran laati Karvonen sanakirjan avulla pitkän luettelon taudeista,\njotka häntä muka vaivasivat. Kun sitten lääkäri tuli koppiin, työnsi\nhän anomuskirjan lääkärin käteen sanoen: \"Lukekaa.\" Lääkäri silmäili\npaperia, hymähti, katsoi kieltä ja poistui. Mutta seuraavana päivänä\nKarvonen saikin oikeuden pitää sänkynsä alhaalla päivisinkin, joka oli\nsuuri etu. Ja sitä hän oli etupäässä painostanut anomuksessaan, eikä\nhän olisi voinut suullisesti asiaa selittää. Saunan odotushuoneessa\nnäki Karvonen kerran vilahduksen Sihvosta. Näitten huoneitten seiniltä\nsai lukea kuulumisia tovereistaan, ja tuo tunnettu kirjoitus vähää\nennen vallankumousta: \"Olkaa rauhassa Suomen pojat j.n.e.\" oli\ntervetullut lohdutus.\n\nEnsi kerran saunassa ollessaan löysi Karvonen sanomalehden puolikkaan\nlattialta. Sillä tukki hän ammeen pohjareiän, laski vettä ammeen\npuolilleen aikoen ottaa oikein vannakylpyä. Mutta ovireiästä\ntirkistelevä vartija hirmustui, oli vähällä lyödä ja uhkasi karsserilla\nselittäen, ettei niin saa kylpeä. Laski veden pois ja näytti sitten,\nettä pitää seisoa vannassa, laskea vettä kappaan ja heittää päälleen.\nJakkaralla seisten täytyi pukeutua, sillä lattia oli kovin siivoton.\nKolmeen eri otteeseen sai Karvonen Shpalernajaan isältään\nrahalähetyksen à 25 ruplaa. Tilauskirjan avulla sai hän sitten tilata\ntarpeellisia ruoka- y.m. tavaroita, ja hänen muistikirjastaan\nlöydämmekin sellaisia menoeriä kuin \"1 naula sokeria 25 kopeekkaa,\nteekannu 75 kop., vehnäleipää 12 kop., postipaperia ja kirjeenkuoria\nrupla 45 kop., 1 naula voita 2 ruplaa 30 kopeekkaa, naula makkaraa\nkaksi ruplaa, juustoa naula rupla 60 kopeekkaa, Russkii invalid\nsanomalehti 1 kk. 1:75, sukkia 2 paria 4:50\" j.n.e. Sitäpaitsi sai hän\nisältään erään suomalaisen laupeudensisaren avulla joka kymmenes päivä\nsuuren annoksen kuivaa ruokaa, kuten voita, juustoa, kaakaota,\npaistettua kanaa, vehnäleipää, leivoksia, hunajaa, omenoita, korppuja,\nsavustettua siikaa y.m.s. Sellaisen ruokalähetyksen saapuminen oli\njuhlapäivä. Ei tiennyt oikein, mistä herkusta alottaa, vesi tuli suuhun\nja silmäkulmaan.\n\nVankilaruuasta söi Karvonen tattarivellin, ohrapuuron ja kuuman\nkaalisopan sekä osaksi leipää. Kylmän kaalikeiton, silakkakeiton ja\nn.s. lepänoksa-sopan kaatoi hän suoraa päätä W.C:n aukkoon pidellen\ntoisella kädellään nenästään. Vastaan piti vain ottaa, mitä tarjottiin,\nvaikkei olisi halunnutkaan. Leipääkin oli suuret kasat nurkassa\nkuivettumassa, mutta piti vain ottaa limppu joka aamu. Samaan aikaan\nkärsi kansa Pietarissa kovaa leipäpulaa. Puulusikka, jota piti käyttää,\noli kuin kauha, eikä mahtunut suuhun kokonaan. Veitsenä käytti Karvonen\nhammasharjan vartta.\n\nEdellämainittu suomeapuhuva vartija ilmestyi päivää myöhemmin, kun\nKarvonen oli siirretty koppiin n:o 160, tuoden paketin hyvää teetä. Kun\nKarvonen uteli, mistä hyvästä se tulee, sanoi ukkeli: \"a vot rubla\" ja\nnauroi ystävällisesti. Tarkastuksessa takavarikoimansa ruplan oli hän\ntäten käyttänyt Karvosen hyväksi.\n\nShpalernajassaoloaikana ei Karvonen joutunut varsinaiseen kosketukseen\nyhdenkään vangin kanssa. Häntä ei kuulusteltu siellä kertaakaan, ja\nkuulustelut olivat taas välttämättömiä merkkikielen aakkosten\noppimiseksi. Kopin seinillä ei myöskään ollut naputusjärjestelmää\nkirjoitettuna, joten Karvonen pysyi kaiken aikaa aivan eristettynä.\n\nViereisessä kopissa asui suomalainen, Vaasan poliisikamarin kirjuri,\nPalanko (?). Kun hänellä oli pitkä musta parta ja muutenkin näytti\nkovin ryssältä, ei Karvonen yrittänytkään päästä hänen kanssaan\nyhteyteen, vaikka kävelyyn mennessä olisi kyllä ollut tilaisuus.\n\nVartijat olivat yleensä vaiteliaan ystävällisiä, tuo vanha ukkeli vain\noli puhelias. Karvosen huono kielitaito teki haittaa ja sai vartijan\njoskus suuttumaan.\n\nVapautumispäivän aamuna käytettiin Karvosta, kohteliaasti kyllä,\nparturissa. Siellä parturituvassa huomasi hän jotakin levotonta olevan\nilmassa. Naputukset lämpöjohtoihin jatkuivat tavallista kiivaammin ja\nkeskeymättä. Vartijat vain naurahtelivat kuullessaan tuota innokasta\nsähkötystä. Heti parturista päästyä tuli välskäri kahden vartijan\nseuraamana ja rokotti Karvosen. Verisin käsivarsin hän söi sitten\npaitahihasillaan aamiaisen. Senjälkeen otti hän \"Russkij invalid\"\n-lehden, pisti savukkeen hampaihinsa ja painautui tilalle mukavasti\nlukemaan, kun vähitellen lähenevä melu ja ampuminen kiinnitti huomion\npuoleensa. Samalla alkoivat vangit hirveästi huutaa ja jyskyttää ovia.\nPian ilmestyi tirkistelyreikään silmä, ja oveen lyötiin halolla, jotta\nlasit sinkoilivat Karvosen silmille. Avautuneesta luukusta näki hän\nsiviilipukuisen työläisen, joka nähtyään Karvosen puolipukeissa huusi:\n\"Pukeutukaa heti.\" Karvonen totteli vaistomaisesti käskyä ja arvellen\npoislähdön koittavan, pakkasi kaikki tavaransa makuuhuovan sisään\njääden odottamaan jännittyneenä. Melu kasvoi yhä. Kuului yhä lähenevää\nampumista ja koppien ovien avaamisesta syntynyttä ramahtelua sekä\nkorvia huumaava huuto. Tästä teki Karvonen sen johtopäätöksen, että\nvangit ammutaan yksitellen koppeihinsa, tämä ajatus toi mukanaan\nkuolemanpelon, ja Karvonen sai kouristuskohtauksen kieriskellen\nlattialla pitkällään. Yhtäkkiä avasi siviilipukuinen vartija oven, ja\nsisään hyökkäsi sotamies pistin ojossa. Karvonen luuli viimeisen\nhetkensä tulleen, mutta vartija panikin kiväärin nurkkaan, nosti hänet\nylös ja sanoi ryssäksi: \"Terve veli.\" Sitten itkettiin ilosta ja\npussattiin, niin vaikuttava tämä hetki oli. Karvonen sanoo, ettei hän\nvoi milloinkaan unhoittaa sen sivistyneen näköisen sotilaan\nkasvojenpiirteitä; niillä oli keskitettynä koittaneen vapauden koko\nriemu ja hellä osanotto vankeja kohtaan. Karvonen kyseli sitten, mitä\ntämä merkitsee. Sotilas selitti: kansa ja sotaväki on ottanut vallan\nkäsiinsä, vallankumous suoritettu, tsaari vankina. Silloin huusi\nKarvonenkin täydellä voimalla \"Huraa revoluutsija\". Samalla tuli hänen\nkoppiinsa jo vapautuneita venäläisiä vankeja, jotka heittäytyivät hänen\nkaulaansa ja itkivät ilosta.\n\nOttaen nyytin selkäänsä tuli Karvonen käytävälle. Oven edessä kohtasi\nhän Aarne Sihvon, parroittuneena ja kalpeana, mutta kasvot\ninnostuksesta hehkuen, ja he tervehtivät lämpimästi toisiaan. Yhdessä\nmenivät he sitten alakäytävään, jossa oli vankeja jo sadoittain.\nKarvonen tapasi kymmenkunnan hyvää ystäväänsä, joiden sielläolosta ei\nhänellä ollut aavistustakaan, -- ja ennen kaikkea Relanderin ja\nHeiskasen -- Jyväskylän toverit..\n\nKun vankilan ulko-ovea murrettiin miesvoimin, huusi Sihvo samalla:\n\"Älkää hätäilkö suomalaiset, antaa venäläisten mennä ensin, ulkona\nsaattaa olla ansa.\" Kun mitään ei kuulunut, menivät kaikki kadulle.\nVankilan pihalla kohtasi Karvonen pastori Palovaaran, entisen\nkoulutoverinsa. He riemuitsivat toistensa tapaamisesta ja päättivät,\netteivät eroa ennenkuin Kaarlahdessa.\n\nKansaa oli tavattomasti vankeja vastassa, ja siinä näki liikuttavia\nkohtauksia, kun omaiset tapasivat rakkaitaan, jotka he jo luulivat\nmenettäneensä. Vallankumous oli täydessä käynnissä. Punalippuja näki\njoka haaralla, asestettuja sotilaita kiiti autoilla, hurrattiin,\nyleisten rakennusten akkunoita särettiin j.n.e. Karvonen joutui\n8-miehiseen kanssavankijoukkoon, ja opettaja Pitkänen kävi joukon\njohtoon, koska hänellä oli lähistöllä eräs sukulainen, nuohoojamestari\nPitkänen. Sinne joukko marssi, ja talonväki otti heidät ystävällisesti\nvastaan. Juttua riitti loppumattomiin, vaikka aluksi tuppasi\nkangertelemaankin pitkän vaitiolon jälkeen. Kun talon ystävällinen\nneiti kaatoi kuppeihin kahvia, loppui kaikilta puhe, ja he tuijottivat\nhäneen kuin ilmestykseen. Niin ihmeelliseltä tuntui taas nähdä\nnaisihmisen pitävän heistä huolta. Ja arvata sopii, että kahvi pitkän\nkahvilakon jälkeen maistui.\n\nOpettaja Pitkäsen ja pastori Palovaaran kanssa kävi Karvonen\nlainaamassa rahaa insinööri Komoselta. Hän ei uskaltanut ottaa heitä\nvastaan, kun kertoivat terveisiä Shpalernajasta. 50 ruplaa antoi\nkuitenkin ja työnsi ovesta ulos. Karvonen oli kuitenkin ehtinyt soittaa\nhiukan Porilaisten marssia, sillä nähdessään pianon huoneessa, ei hän\nvoinut vastustaa kiusausta.\n\nJoukko yritti mennä siltojen yli Suomen asemalle, mutta ne olivat\nsotilasketjujen sulkemia. Kun oli päästävä kuitenkin, uskalsi joukko\npikajuoksun Nevan yli. Ensin kiipeilivät miehet yli lotjien ja sitten\ntäyttä vauhtia yli avonaisen paikan. Sillalta ammuttiin, mutta kukaan\nei perustanut siitä mitään.\n\nSuomen asemalle päästyään tapasivat he toiset toverinsa. Rautatievaunut\nolivat joukon ensi majapaikkana, ja Pietarin suomalaiset järjestivät\nsille vapaan ylöspidon. Karvonen kohtasi entisen tuttavansa, neiti\nMäkelän, joka vei hänet asuntoonsa konduktööri H. Huttusen luo asumaan.\nPastori Palovaaran otti hän tietysti mukaansa. Sinne saapuivat myös\nAarne Sihvo ja Jalmari Pekkola. Yhdessä viettivät he siellä ensi yön\nvapaudessa. Viikon päivät katselivat he sitten Pietarin vallankumousta,\nkävivät tapaamassa tuttuja, mikäli niitä oli. Viimeiset yöt asuivat\nKarvonen ja Palovaara insinööri Hertzenin luona.\n\nPaluumatka Suomeen tapahtui viimeisten joukossa. Asemalla laulua ja\nkukkia, Viipurissa juhlaillallinen, ja kotiinpaluu oli yhtä juhlaa.\n\nKun väliaikainen hallitus lupaili Suomellekin autonomian ja kaikkea\nmuuta hyvää, uskoivat useat siihen, mutta Sihvo sanoi heille\njulkisesti: \"Älkää luottako koskaan ryssiin, eivät he ole ennenkään\nlupaustaan pitäneet. Minä menen toiseen maahan, ja sieltä koittaa\nmeille todellinen vapaus.\"\n\nKerenskin hallituksen aikana piti alituiseen olla varuillaan, ja\nKarvonen oli yhteydessä oman puolen shpalerniittien, Salon, Pitkäsen ja\nPalovaaran kanssa. Pienimmänkin hälytyksen tullen päättivät he paeta\nerääseen Laatokan saareen, asua siellä kalasaunassa ja pitää salaista\nyhteyttä mantereen kanssa. Sitä keinoa ei kuitenkaan tarvinnut käyttää.\n\nSyksyllä 1917 oli Karvonen ollut aktiivisena jäsenenä Käkisalmen\nsuojeluskunnassa. Tammikuussa matkusti hän Helsinkiin jatkaakseen\nopintojaan, mutta kapina keskeytti ne jättäen miehen toimettomaksi.\nSaksalaisten valloitettua Helsingin kuului Karvonen pari kuukautta\nHelsingin Jääkäribrigaadiin. Syksyllä meni hän Vaasaan liittyen\nvapaaehtoisena Vuoristobrigaadin soittokuntaan. Syyskuun 1:stä\nhuhtikuun 20:een hän palveli sitten kersanttina Suomen Valkoisen\nKaartin soittokunnassa, sitten kapellimestarina Käkisalmessa,\nTerijoella yhden vuoden ja K.T.R. 2:ssa neljä kuukautta. Sai eron\narmeijasta pyynnöstään elokuussa 1921.\n\n\n\n\nJohan Jalmari Pekkola.\n\n\nTuli ylioppilaaksi 1904, opiskeli aluksi yliopistossa fyys.-mat.\ntiedekunnassa, mutta antautui sitten kansakoulunopettajauralle toimien\nsodan alussa Heinolan pitäjässä Marjoniemen koululla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun helmikuussa 1915 sain tiedon, että reitti Saksaan on selvä,\nilmoitin matkastani sukulaispiirissä vain veljelleni Jalmarille.\nVanhuksille ja siskoille selvittelin lähteväni karhunjahtiin rajan\ntaakse, ja ellei miehestä vähiin aikoihin mitään ala kuulua, niin ei\npitäisi hätiköidä.\n\nJalmari-veljeni asui kuitenkin sivummalla Heinolassa, vieläpä\npuolitoistapenikulmaisen maamatkan takana kaupungista. Hänelle uskoin\nasiani ja lähetin myös vähäiset tavarani hoitoalueestani Lieksasta\nhänen säilytettäväkseen, mikäli niissä ylimalkaan säilyttämistä oli.\nSillä ihminen on ahne tavaralle, ja mitä hän ei jaksa kuljettaa\nmukanaan, sen koettaa hän kaivaa kiven alle. Olihan kuitenkin\nhuopasaappaat, joitakuita muitakin nuorenmiehen pukutarpeita sekä sen\nsellaista, jota ei voinut ottaa mukaan Saksaan eikä liioin jättää\nkotiin Pornaisiin, josta niitä asioiden kehityttyä saatettiin\nsantarmien taholta tulla perimään.\n\nOhjelma oli siihen aikaan sellainen, että vain joitakuita satoja\nakateemisesti sivistyneitä nuorukaisia lähtisi upseerikurssille\nSaksaan. Vanhempien perheellisten miesten oli siis odoteltava siksi,\nkunnes me sotaopin saaneet palaisimme takaisin Suomeen saksalaisten\nkanssa rumpujen helinällä ja kaluunoilla kaunistettuina. Siitä syystä\njäi veljenikin odottamaan.\n\nJuuri joulun vaiheilla samana vuonna jouduin värväysmatkalla\nsivuuttamaan Heinolan seudut, ja Kajaanista lähtien silloin pahasti\nahdistettuna sekoitin santarmien jäljet ja ajelin veljeni luo Heinolan\nMarjoniemeen, joka paikka ainakin toistaiseksi oli turvallinen\nmeikäläiselle. Matkalla häipyivät etsiviltä jäljet, ja niin vietimme\nrauhallisen joulun muistellen vanhinta veljeämme, joka Egyptistä\nSuomeen yrittäessään oli joutunut englantilaisiin joukkoihin ja paleli\nnyt leiritulilla jossakin Port Sudanin tienoilla. Sanoin paleli, sillä\nhänen kertomansa mukaan ei kolmekaan huopaa riittänyt Nubian yökylmää\nvastaan. Pian hänet kuitenkin saksan- ja arabiankielentaitonsa\nperusteella asetettiin kirjeentarkastajaksi -- censoriksi -- Vadi\nHalfaan, jostakäsin hän kaiken aikaa oli kirjeenvaihdossa kanssani sekä\nRuotsiin että Norjaan. Minä osoitin kirjeeni censorille, ja ne\nerehtymättömästi aina löysivät oikean sensuurin, veljeni. Hän taas löi\noman sinipunaisen Cencor-leimansa minulle osoittamiinsa kirjeisiin,\njoten ne saapuivat tarkastamatta käsiini.\n\nNyt tällä matkallani oli tarkoitukseni kerätä miehiä Saksaan, koska\nolin vartavasten värväysmatkalla. Juttelin asiasta Jalmari-veljelleni,\njoka asiaan innostuneena heti pani värväyksen käyntiin. Tapaninpäivänä\najelimme Metsähuoneen taloon, jonka väen tiesimme asiallemme\nsuotuisaksi, ja siellä tapasimme myös Pohjolan isännän Hartolasta.\n\nMetsähuoneen emäntä oli valmistanut voimakkaan jouluoluen, jota\nhiljalleen nautiskellen yhä uudelleen sain pyynnöstä kertoa tapauksia\nleiriltä. Myöhemmin esitin sotaliikkeitäkin, ja isännätkin innostuivat\nniin, että paraatimarssin ehtivät oppia aivan tarkkaan sinä ehtoona.\nMetsähuoneessa oli suuri sali, ja sen kirkasjuovainen lattiamatto oli\nhyvä paraatikenttä. Siinä marssittiin edestakaisin, ja miehet tulivat\nsotaiselle tuulelle, jonka vuoksi he päättivätkin, että \"me lähdemme\nnyt juuri Saksaan, kirjoita nimet kantakirjaan.\"\n\n\"Minä otan emännän mukaan, ilmoitti talon isäntä\", joka vaatimus ei\nsuinkaan ollut kohtuuton.\n\nMutta minä selitin, että heillä ei ole mitään asiaa Saksaan. Lähteköön\nsinne vain entisten lisäksi nuorukaisia, opiskelevia sekä sellaisia,\njotka eivät muualla pärjää, siellä kyllä kehitetään miehestä ainakin\nupseeri. Heitä, isäntämiehiä, tarvitaan aikanaan vielä\nkotiseudullaanko, eikähän kaikista suomalaisista voida tehdä\nsotaupseereja, sillä he ovat upseereja kukin talossaan.\n\nEnsimmäiset kolme miestä Heinolasta värväsi veljeni jo seuraavana\npäivänä, ja heidät pantiin matkaan yhteisillä varoilla, sillä omat\nvärväysrahani vetelivät viimeisiään, ja velimies sai avustaa. Pitkällä,\ntoista kuukautta kestäneellä värväysmatkalla oli raha huvennut, ja sitä\noikeastaan olin nyt matkalla hakemaan Helsingistä, vaikka olinkin\npoikennut joulunviettoon Marjoniemeen.\n\nVeljeni Jalmari jäi Heinolaan ja puhui jääkäriliikkeestä, missä\notollisen miehen tapasi. Saapui sitten hänen luokseen Paavo Aronen,\nentinen koulutoverini, joka Kurki-nimisenä palveli nyt santarmeja.\nMuistelmissaan sanoo veljeni tunteneensa hänet jo entuudestaan suureksi\nlurjukseksi eikä ryhtynyt hänen kanssaan lähempiin tekemisiin. Arosen\nilmiannon perusteella tulivat Mikkelissä olevat santarmit kuitenkin\ntoukok. 16 p:nä 1916 Marjoniemeen vangitsemaan veljeäni. -- Kun ei\ntuollaiselle matkalle lähdetä noin vain kädenkäänteessä, keitätti hän\nkahvit ja järjesteli kotiolojaan samalla kovasti miettien, olisiko\nsyytä laputtaa, sillä siihen hänellä olisi ollut milloin tahansa\ntilaisuus. Suuren perheen isänä luuli hän voivansa selviytyä ryssistä\nvain joillakuilla kuulusteluilla ja kuukausilla, mutta ne kuukaudet\nvenyivätkin pitkiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlmiantaja Paavo Aronen tuli helmikuussa 1917 Saksaan Münster-leirille\nnähtävästi keräämään uutta ilmiantoainehistoa. Kun vallankumous sitten\nmaaliskuussa riehui Venäjällä, alkoi Saksanmaa polttaa hänen jalkojaan,\nsillä hän aavisti, että ilmiannot tulevat kuitenkin jotenkuten\nselville, kunhan saadaan tarpeelliset pöytäkirjat käytettäväksi. Tieto\nShpalernajan palosta häntä sentään rauhoitti, mutta kiivaasti hän pyrki\npäästä takaisin Suomeen, olihan viisainta toimia varovaisesti.\nValmistelin silloin uutta pommausmatkaa Suomeen, -- jonka matkan\nvallankumous tosin teki mitättömäksi, -- ja valmisteluni tietäen Aronen\nkovasti pyysi, että ottaisin hänet myös mukaani. Matkani lykkääntymisen\ntakia ei Arosenkaan matka voinut tulla kysymykseen, sillä jo hänen\nlähtöintonsa pani minut epäilemään koirankujetta.\n\nKun sitten Shpalernajan vangit vapautettiin, ja Relander ensimmäisten\njoukossa saapuen toi ilmiantajien luettelon Libauun, jossa\npataljoonamme silloin majaili, kysyttiin kerran iltahuudossa, tunteeko\njoku Paavo Aronen nimistä miestä, joka santarmien kirjoissa käyttää\nmyös nimeä Kurki. -- Kurki-nimisen tunsin hyvinkin maineeltaan, sillä\ntiesin hänen ilmiantaneen veljeni, isäni sekä Kai Donnerin, mutta en\naavistanut, että hän oli juuri Aronen. Siksipä hämmästyin suuresti\nkuullessani nimien tarkoittavan samaa henkilöä ja ilmoittauduin\npataljoonan toimistoon kertoen tietoni Kurjesta.\n\nHänet oli santarmiarkistosta saatujen todisteiden nojalla pidätetty\nMünster-leirillä ja viety Berliiniin, mutta niin sokaistu hän oli,\nettä pyysi minua todistajakseen, koska hän muka oli minulle jo\nMünster-leirillä kertonut kaikki isänmaalliset satunsa, joita minulle\nleirikapakassa syötteli. Sillä hänellä oli rahaa, hän tarjosi auliisti\nkissanpaistia sekä olutseidelin, jota seikkaa ihmettelin, sillä\nuseimmilla hänen näköisillään miehillä oli rahoja vain perin niukasti\nkäytettävänään. Otin kuitenkin vastaan tarjoukset, mutta epäilykseni\nkasvoivat ja päättelin silloin mielessäni, ettei Aronen ainakaan minun\nmatkassani Suomeen lähde.\n\nSaksalaisen sotaoikeuden tuomio oli lyhyt, ja Aronen häipyi sitten\nnäyttämöltä. -- Hän kuihtui pois.\n\nParemmin kävi Liljeqvistille, joka todistetusti santarmien kätyrinä ja\nmelko varmasti myös ilmiantajana joutui aikaisemmin talvella\nBerliinissä vangiksi tultuaan Arosen tavoin hakemaan lisäainehistoa.\nHänet vapautettiin sodan jälkeen, ja nykyisin hän toimii s/s Ariadnen\npurserina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palaamme Jalmari Pekkolan vangitsemiseen.\n\nKuten sanottu, ei Jalmari Pekkola yrittänyt pidätettäessä karata, niin\nhelppoa kuin se hänelle olisikin ollut, vaan seurasi santarmien mukana\nMikkelin lääninvankilaan, josta hänet seuraavana juhannuspäivänä\nsiirrettiin Pietariin Shpalernajaan.\n\nPitkät ajat luuli hän olevansa siellä ainoa suomalainen ryssien\nkeskellä, kunnes marraskuulla kylpymatkalla joutui lyhyeen\nsananvaihtoon Kyösti Vilkunan kanssa. Sen jälkeen elämä vilkastui,\nmutta paljon kovia oli hän kokenut, sillä siihen saakka ei hän saanut\nminkäänlaista avustusta ulkoapäin. Ja Venäjän vankilaruokahan\ntiedetään. Oli laskettu, että tavallinen mies voi kestää sellaisella\nmuonalla kolme vuotta, ja siksipä ei tuomioiden annossa hätiköitykään.\nJos sitovia todisteita ei saatu, pidettiin tutkintovankina siksi, että\nmies nääntyi, ja siten hänestä päästiin helpoimmin.\n\nKun nyt Pietarin suomalaiset saivat kuulla Jalmari Pekkolan olevan\nShpalernajassa, tekivät he parhaansa häntä auttaakseen. Hänellä sattui\nPietarissa olemaan tutun tuttuja ja ystäviä, ja ensimmäisenä\nlahjoituksena sai hän lämpöisen villahuovan rouva Sandgrenilta -- o.s.\nPaasia -- silloin, kun kylmät pahimmin rasittivat. Ruokapaketteja alkoi\nsen jälkeen saapua selliin, vaikka Pekkola ei tiennyt, mistä ne\ntulivat. -- Mutta ne hommasi rouva Aliina Putkonen -- jonka kaikki\ntunnemme -- Helsingistä käsin, vaikkakin \"Alli-rouva\" sanoo, ettei hän\nvoi mennä takaukseen siitä, kuinka suuri osa lähetetyistä paketeista\npääsi määräpaikkaansa.\n\nPietarin vallankumouksessa maaliskuun 12 p:nä iskettiin kovan paukkinan\njälkeen lujasti Jalmari Pekkolan sellin oveen, ja sen jälkeen lensi\nruokaluukku sisään. Ovi avattiin, partainen sotamies suuteli ja sanoi,\nettä ota vuoteesi ja käy. Käytävässä tapasi Pekkola tuttuja\nsuomalaisia, joiden mukana palasi sitten viikon kuluttua Suomeen\nryhtyen jatkamaan opettajantointaan Marjoniemen koululla.\n\nMutta oli joitakuita paikkakuntalaisia, jotka kauhistuivat asioiden\ntilanteesta. He sanoivat, että eihän tämä nyt sovi mitenkään, jotta\nmeidän lastemme opettajana on entinen vanki ja vielä päälle päätteeksi\nmaankavaltaja. He kokivat saada Pekkolaa pois viralta. Mutta\nkansakoulujen tarkastaja lienee huomauttanut, että antaahan miehen olla\nrauhassa. Ja niin sai lasten opetus jatkua suuremmitta häiriöittä.\n\nVapaussodan puhjettua liittyi Jalmari Pekkola Sysmän joukkoihin kuuluen\nsitten Etelä-Savon Rykmentin 10:een komppaniaan. Hän otti\nrintamamiehenä osaa Heinolan taisteluihin, m.m. taisteluihin Mouhulla,\nLusissa, Hillosensalmessa ja Valkealassa. Hänen asuntonsa omistamassaan\nHevossaaressa joutui punaisten pommitukselle alttiiksi, jolloin muitten\nvahinkojen ohella toinen minun sinnejättämistäni huopasaappaista\nhaavoittui. Sen varteen tuli kaksi reikää. -- Mutta muuten nämä\nhuovikkaat ovat vielä täysin käyttökelpoiset ja käytän niitä vieläkin\n-- porvoolaisten kauhuksi.\n\nVeljeni Jalmari Pekkola määrättiin sitten jo taisteluaikana hoitamaan\nmuonitusmestarin virkaa. Siltä ajalta hän kertoi sotatilannetta\nkuvaavan historian.\n\nHyökättiin, oli nälkä, mutta saatiin vallatuksi talo, jossa happani\npunikkien jättämä taikina-amme valmiina leivottavaksi. Kysyttiin\nkomppaniasta, onko siellä ketään asiantuntijaa, ja ilmaantuikin eräs\npaakariksi itseään kutsuva. Mutta hän sanoi, ettei hän mitenkään kerkiä\nyksinään tätä toimittaa, apulainen pitää saada. Niin määrättiin Jalmari\nPekkola leipomishommaan. Kiirettä näytti, eikä leipiä ehditty kaikkien\nsääntöjen mukaan taputella. Sillä välin kun toiset miehet paukuttelivat\ntaistelun melskeessä ulkona, pyöritteli paakari kahmalonkokoisia\ntaikinanpalasia työntäen ne Jalmari Pekkolan litisteltäviksi. Kiireessä\nhän löysi kahdeksantuumaisen lankunpätkän, ja sikäli kuin paakari\npyöritteli taikinapullia pöydälle, iski hän ne lankunpätkällä\nkerrallaan lituskaisiksi ja leivän muotoisiksi alustalla, josta kolmas\nmies lapiolla kiidätti leivät hehkuvaan uuniin. Niin saatiin miehille\nlämmintä leipää taistelurintamalle, ja miehet jaksoivat taas tapella.\n\nJalmari Pekkolasta tehtiin sitten komppanian muonitusmestari, ja hän\nsaapui joukkojen mukana Kouvolan kautta Kotkaan, josta olojen asetuttua\npalasi takaisin Heinolaan entiseen toimeensa.\n\nShpalernajassaolo kärsimyksineen oli jättänyt kuitenkin jälkensä, ja\nvuonna 1926 hän sai nelistävän keuhkotaudin, joka lyhyessä ajassa teki\nselvän kovia kokeneesta miehestä. Tammikuun 5 päivänä painuivat hänen\nsilmänsä viimeisen kerran umpeen kotonaan Heinolan Marjoniemen\nHevossaaressa ja 15 päivänä hänet haudattiin Heinolan maaseurakunnan\nhautuumaahan, jossa puuristi osoittaa hänen leposijansa paikan.\n\nMinkäänlaisia vapaudenristejä tai muistomerkkejä ei Jalmari Pekkolalle\nmuistettu milloinkaan antaa, sillä olihan ottajia niin monta.\n\nEikä hän arvomerkkejä tai mitaleja ollut taistelusta lähtenyt\netsimäänkään, parhaimpana kunniamerkkinä piti hän sitä, että hänkin\npuolestaan sai olla mukana Suomen vapaustaistelussa.\n\nJalmari Pekkola jätti kuollessaan vaimon ja 5 alaikäistä lasta.\n\n\n\n\nSilas Palmu.\n\n\nSilas Palmu tuli aktivistien kanssa kosketuksiin jo alkutoiminnan\naikoina. Hän toimi 1.5.1893 lähtien Kurkijoen lukkari-urkurina, ja\nrovasti Arokalliolta ja paikkakunnalla liikkuneilta ylioppilailta hän\nkuuli Voima-liitosta sekä sodan puhjettua jääkäriliikkeestä.\n\nJo Bobrikoffin aikana hän oli santarmien \"kirjoissa\"\nsilloisen laittoman asevelvollisuuskutsunnan yhteydessä.\nLukkari-urkuritehtäviensä ohella hän toimi innokkaana Suomi-yhtiön\nasiamiehenä, liikkui paljon ja oli kansan kanssa kiinteässä\nkosketuksessa. Kun jääkäriliike alkoi, kehoitteli hän kotikuntansa\nnuoria miehiä menemään Saksaan. Hän piti puheita, joissa, samoinkuin\nyksityiskeskusteluissaan, kehoitti kansaa toimimaan Suomen\nitsenäisyyden saavuttamiseksi kaikilla mahdollisilla keinoilla.\n\nHuhu hänen toiminnastaan kulkeutui pian viranomaisten korviin ja häntä\nepäiltiin laajakantoisesta värväyksestä. Muuan Lockstedtiin lähtenyt\nnuorukainen, jääkäri Kurri, kirjoitti ystävyyskirjeen eräälle\ntalollisen tyttärelle, ja tämä kirje joutui santarmien käsiin. Tämän\njohdosta Silas Palmu vangittiin kotonaan toukokuun 30 päivänä 1916.\nVangitsemisen ja sen yhteydessä tapahtuneen kotitarkastuksen toimitti\nkaksi viipurilaista etsivää nimismies Vilenin ja poliisin avustamina.\nPalmu vietiin Viipuriin, jossa häntä pidettiin vuoroin etsivässä\nosastossa, vuoroin lääninvankilassa, kunnes heinäkuun alkupäivinä\nvietiin Shpalernajaan.\n\nKun Palmulta ei kuulusteluissa saatu mitään selville, annettiin hänelle\nViipurin etsivässä koppitoveriksi Soanlahdelta kotoisin oleva,\nlentäjänä Venäjän väessä vänrikiksi korotettu Heikki Mikonpoika\nImmonen, joka toimi santarmien kätyrinä. Immonen koetti teeskennellä\nystävyyttä ja sen kautta urkkia tietoja, mutta epäonnistui. --\nMyöhemmin kävi sama Immonen myös Kurkijoella ottamassa asioista selvää.\nHän oli kirjoittanut sellissä luettavina olleisiin kirjoihin\nkaikenlaista pötyä -- myös morse-aakkosilla, jotta omaiset saisivat\nsitten lukea.\n\nShpalernajassa kävi elämä sangen raskaaksi, sillä Palmu oli\ntoiminnanhaluinen mies. Vain yhden kerran rouva Palmu pääsi tapaamaan\nmiestään, silloinkin Mashkevitshin omakohtaisen silmälläpidon alaisena.\nJoutenollessaan Palmu syötteli kyyhkysiä vankilan ikkunaristikon takaa,\nmutta sai rangaistukseksi siitä vuorokauden pimeätä putkaa...\n\nSitten hän keksi eräänlaisen \"telefoonin\", niinkuin hän sitä sanoi,\njonka avulla kuljetettiin tupakkaa ja tiedonantoja sellistä toiseen.\nSiihen tarvittiin rullalankaa, teelehtiä ja sillinhäntä. Langan päähän\nkiinnitetty, teelehdillä värjätty sillinhäntä nakattiin korkealla\nsijaitsevasta pienestä ilmanvaihtoreiästä ulos kohti nurkittain olevaa\nseinää, johon märkä sillinhäntä tarttui kiinni. Nurkkakopin asukas teki\nsamoin, langat takertuivat toisiinsa, ja niin oli johto pääpiirteissään\nvalmis. Palmu oli hyvin innostunut tästä keksinnöstään ja kertoi\nkirkkoherra Palovaaralle lähettäneensä tällä telefoonilla nurkkakopin\nasukkaalle kaksi pyyheliinaa. Palovaara uskalsi epäillä, että tokkohan\nsiitä ilmanvaihtoreiästä sentään niin suuri paketti mahtuu, johon Palmu\ntiuskaisi:\n\n\"Siitähän mahtuu vaikka lehmä!\"\n\nAikaa tappaakseen Palmu ryhtyi valmistamaan savukekoteloita ja saavutti\nsiinä vähitellen suuren kätevyyden. Toisena vaihteluna olivat\nMashkevitshin usein toistuvat kuulustelut. Kun Palmu kerran vietiin\nkuulusteluun, istui neljä rintamalta karannutta jääkäriä saksalaisissa\nsotilaspuvuissa eräällä penkillä. He olivat aikaisemmin tuntemamme\nyliloikkarit. Mashkevitshin kysyessä, tunteeko Palmu jotakin näistä,\nsanoi Palmu, kauan miehiä katseltuaan, tuntevansa Niskasen. M. kysyi,\nmitä varten hän oli antanut Niskaselle 20 markkaa, ja Palmu ilmoitti\nsen tapahtuneen soittokoneen hankintaa varten. Niskanen oli nimittäin\nennen Saksaan lähtöään Kurkijoen meijerin koneenkäyttäjänä toimiessaan\nkuulunut kanttori Palmun johtamaan orkesteriin. Ilmoitus aiheutti\nilkeän irvistelyn Mashkevitshin kasvoilla, ja Palmu palautettiin heti\nkoppiinsa.\n\nKun Shpalernajan ovet vallankumouksessa avattiin, tuli Niskanen Palmua\nvastaan käytävässä. Huolimatta siitä, että N. oli hänen pääkantajansa,\nantoi Palmu Niskaselle lakkinsa ja toi hänet muassaan Kurkijoelle.\nJonkin päivän vietettyään Palmun kodissa matkusti Niskanen P:n\navustamana Salmiin. Sillä Palmu oli hyväsydäminen mies eikä tahtonut\nkostaa.\n\nNiskanen oli sitten punikkien kanssa Varkaudessa ja vapaussodan aikana\nkeinotteli itsensä valheilla vapaaksi Kurkijoelle väärällä\nsuojeluskuntapassilla. Elisenvaarassa hänet kuitenkin tunnettiin,\ntuomittiin ja ammuttiin.\n\nPalmu vietti vapautumisensa jälkeen kesäajan Keski-Suomessa\nsukulaistensa luona, koska huhuja liikkui uudestaan vangitsemisesta.\nMutta paikallaanolo kävi hänelle rasitukseksi, jonka takia hän matkusti\nKurrin kartanoon Mankalaan tapaamaan vankilatoveriaan Kyösti Massista.\nHän päätti mennä Helsinkiin ja tiedustella oikein suurilta herroilta,\n\"itse Vinhulta\", että ollako vaiko ei olla -- hirviääkö lähteä jo\nkotipuoleen. Tuloksesta hänen piti sitten ilmoittaa Massiselle\npalatessaan.\n\nParin päivän kuluttua hän palasikin pikajunalla ja junan kiitäessä ohi\nheitti Uudenkylän asemalle paketin, jonka asemamiehet raiteen vierestä\nlöysivät. Se oli osoitettu Kyösti Massiselle, sisälsi vehnäpullan --\nkorvapuustin, tinalusikan ja kirjoituksen:\n\n\"Ei sotaa, ei rauhaa.\"\n\nNäin hän palasi takaisin Kurkijoelle toimittamaan virkatehtäviänsä. Hän\notti innokkaasti osaa vapaussodan rekryyttiharjoituksiin innostaen\npoikia puhein ja lauluin. Sitäpaitsi hän keräsi vapaaehtoisina\navustuksina tarkoitusta varten ympäri pitäjää 30.000 markkaa, sai monta\nmiestä -- sellaisiakin, jotka muuten olisivat kulkeneet punaisten\nkirjoissa -- ottamaan osaa vapaussotaan.\n\nPalmun terveys oli kuitenkin vankeusajalla heikentynyt ja innokas\nisänmaantaistelija kuoli keuhkokuumeeseen marraskuun 24 p:nä 1918.\n\nMitään kunniamerkkejä ei Palmulle keritty jakaa. -- Hänen vaimonsa sai\nmyöhemmin Vapaussodan muistomitalin.\n\n\"Koko elämänsä ajan Palmu hoiti virkatehtävänsä erinomaisen ahkerana,\ntaidokkaasti ja innostuneena, niin että seurakunnan kirkkolaulu tuli\nkuuluisaksi yli koko maan\", kirjoittaa rovasti Arokallio ja jatkaa:\n\n\"Seurakuntalaiset muistelevat kaivaten häntä, eikä hänen vertaistaan\nlaulunharrastajaa ole saatavissa. Samalla hän oli aina valmis\nseurakuntalaisia puolustamaan, ollen tämän ohella Venäjän sorron\nvastustaja ja isänmaan ystävä sanan parhaassa merkityksessä.\"\n\n\n\n"]