Kalterijääkärit II
Sulo-Weikko Pekkola (1890–1930)
Teos kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjällä vangittuina olleiden suomalaisten jääkärien eli kalterijääkärien vaiheita. Kirja koostuu henkilökuvista ja kertomuksista, jotka käsittelevät aktivistiliikkeen toimintaa, Pietarin vankilaoloja sekä itsenäisyysliikkeen alkuvaiheita.
Sulo-Weikko Pekkolan 'Kalterijääkärit II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1680. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KALTERIJÄÄKÄRIT II
Kirj.
Sulo-Weikko Pekkola
WSOY, Porvoo, 1931.
SISÄLLYS:
Backbergin veljekset. Lönnqvist, Väinö Felix. Pitkänen, Anton. Ravantti, Reino. Rossi, Otto Henrik. Aalto, Juho Immanuel. Lindberg, Ferdinand Waldemar. Ahti, Arvo Jon. Wilkuna, Kyösti. Hallikainen, Armas Evald. Sihvo Aarne. Auer, Into. Kemppainen, Jaakko. Viitaharju, Kaapo. Väisänen, Jussi. Hautanen, Herman. Viikko, E. Sola, Väinö. Malin, Artur. Massinen, Sanni. Könni, Yrjö. Kirjalainen, Vilho. Brusin, Arvo. Tshin-bou-tshi. Vankilasta maanpakoon.
Backbergin veljekset.
Samoihin aikoihin, kun ylioppilaat Helsingissä alkoivat pohtia maailmansodan mukanaan tuomia mahdollisuuksia, pidettiin polyteknikkojen talolla myös kokouksia. Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin syksyllä 1914 ja johon oli kutsuttu polyteekkareita kultakin vuosikurssilta, päätettiinkin asettua yhteyteen ylioppilasosakuntien muodostaman keskuskomitean kanssa ja valittiin polyteekkarien edustajaksi hallituksen silloinen puheenjohtaja Harry Backberg.
Koska jonkun henkilön varomattomuuden vuoksi oli päässyt liikkeelle huhuja, sovittiin siitä, että kaikkien, jotka asiasta tiesivät ja jotka liittyivät polyteekkariaktivisteihin, täytyi luvata kunnialla ja hengellään ehdotonta vaiteliaisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä toimenpide osoittautuikin myöhemmin sangen tarkoituksenmukaiseksi. Vala oli moraalisena tukena niille, jotka joutuivat vangeiksi, ja vapaina olevat tiesivät, että he saattoivat rauhassa jatkaa työtään. Niinpä polyteekkareista joutuikin vankilaan sangen pieni prosentti, eikä ketään sellaista, joka joutui vain polyteekkarien kanssa tekemisiin.
Harry Backberg tuli siis kuulumaan keskuskomiteaan ja oli "polyteekkarien järjestön" johtajana. Hänen rinnallaan toimi veli Bertel Backberg, joka oli salaisen tiedusteluosaston palveluksessa sekä samalla värvärinä nuoremmilla vuosikursseilla polyteekissa. Polyteekkarien järjestön toiminnan johdosta matkustikin jääkäripataljoonaan miehiä sellaisia kuin Martti Wallenius, Forsman, Ilmoniemi, Wichman, Pylkkänen, Hägglund, Sarlin, Bertel Paulig, Pelle Heinrichs, Holmqvist, Weber, Kara, Hanski Wasenius y.m.
Kun kursseja Saksassa kesällä laajennettiin ja tieto siitä saapui Suomeen, ilmoittautui useita kymmeniä halukkaita lähtijöitä. Heidät lähetettiin matkalle, mutta varovaisuussyistä oli jokaisen tehtävä vala sitä ennen. Niinikään "valokuvattiin" muutamia heistä ja kuvat lähetettiin postitse rajaetapeille. Ellei asianomainen tietyn ajan kuluessa saapunut määräpaikkaan, luvattiin hänen kuvansa julkaista sopivalla tavalla. Tätä ei kuitenkaan tarvinnut kertaakaan toteuttaa ensiksikään siksi, että kaikkien lähtijöiden todettiin saapuneen perille, ja toiseksi valokuvaaminen tapahtui vain tyhjälle kasetille.
Polyteekkarien järjestö sai yhteyden Kone- ja Silta Oy:n eräiden työmiesten kanssa, jotka toimittivat järjestölle pommeja. Niitä olikin jo varastoituina useampia satoja, mutta ennenkuin tarjoutui tilaisuus niiden käyttöön, oli Harry Backberg jo vangittu.
Sitä ennen oli maa alkanut polttaa vakoiluosaston päällikön Eino Polónin jalkojen alla ja hänen täytyi poistua, jolloin Harry Backberg otti "putiikin" hoidon käsiinsä. Osaston pääasiallisena tehtävänä oli vakoilutoiminta ja sillä oli yhteydet aina Venäjän itärintamalle saakka. Toimiston kautta lähetettiin paljon arvokkaita tietoja, joista saksalaiset lausuivat toimistolle kiitoksensa. Työ käsitti myös laivaston liikkeet ja vallitustyöt.
Helmikuussa 1916 oli taas saatu kokoon suuri joukko miehiä, joiden piti matkustaa saman kuun 18. päivänä. Edellisen päivän aamuna varhain soi Backbergin asunnon ovikello ja sisään astui lyhyt, tanakka nuorukainen – Jussi Väisänen. Hän kysyi, oliko kunnia puhua Harry Backbergin kanssa, ja saatuaan myöntävän vastauksen otti sotilaallisen asennon ja ilmoitti terveiset Lockstedtin leiriltä. He keskustelivat jonkin aikaa ja sopivat, että Jussi Väisänen tulisi seuraavana aamuna uudelleen tapaamaan. Mutta siitä tapaamisesta ei tullut mitään, sillä yöllä Backbergit jo vangittiin.
Harry B. oli päivällä saanut shifferipostin, oli illalla selvitellyt sen ja istui kirjoittamassa kirjettä morsiamelleen. Silloin, puoliyön aikaan, noutajat saapuivat. Harry Backberg kuuli alaoven käyvän, sen jälkeen askeleita portaissa ja arvasi heidän nyt tulevan. Askelet pysähtyivät oven taakse, jolloin Harry herätti kiireesti veljensä Bertelin ja lähetti tämän polttamaan osan papereista itse hävittäessään loput W.C:n kautta. Neljännestunnin saivat santarmit kolkuttaa ovelle, kunnes paperit oli hävitetty. Sitten Harry B. herätti huonokuuloisen isänsä ja lähetti hänet avaamaan.
Ovesta astui 8-10 santarmia ja poliisia, ja niin alkoi kotitarkastus, joka toimitettiin tunnetun perinpohjaisesti. Vasta tarkastuksen aikana Harry muisti, että viululaatikon hartsikotelossa oli eräs tärkeä kartta. Muuan poliisi otti jo viululaatikon tutkiakseen, mutta juuri hänen avatessaan laatikkoa kutsuivat santarmit häntä toisesta huoneesta. Yksin jäätyään Harry B. otti nopeasti kartan pois, jätti kaikki ennalleen ja antoi kartan äidilleen käskien hävittää sen. Kun kiireessä ei ollut muutakaan keinoa, söi rouva Backberg kartan.
Kotitarkastusta jatkui aamuun kello 7 saakka. Sitten santarmit veivät Harry B:n polyteekkarien talolle, koska hän toimi teknillisen ylioppilasyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana, ja panivat toimeen hallituksen huoneessa kotitarkastuksen, jonka tuloksena oli yksi browningin puhdistusrassi. Kotitarkastuksen johdosta vangittiin samalla kertaa poikien isä, rautatiehallituksen liikennetirehtööri, insinööri Adolf Backberg sekä pojat Harry ja Bertel ja vietiin ajurilla Viaporin päävahtiin.
Vankilalla oli tavallaan uutuudenviehätystä, sillä Harry Backberg ei tiennyt, mitä toiset aikaisemmin vangitut tiesivät, ja syyllisyyden tunne painoi puolestaan. Hänet oli sitäpaitsi annettu niin pahoin ilmi, ettei pelkällä kieltämisellä hyödyttänyt asiaa yhtään. Hänen tarkoituksensa oli saada isä pois vankilasta, ja sitä varten hän tekaisi jutun. Valter Aschan oli mennyt Lockstedtin leirille ja oli turvassa santarmeilta. Pikku Jussi oli hänet tavannut Haaparannassa. Harry Backberg ilmoitti nyt Aschanille aikovansa valita hänet "uhrikseen", ja sai myös kuitin, että tieto on tullut perille. Niinpä hänellä oli juttu valmiina syötettäväksi, kun Venäjän Itämeren laivaston vastavakoiluosaston tuomari, vänrikki Serebrjakoff alkoi kuulustelut.
Harry B. kertoi, että Valter Aschan oli tullut hänen luokseen ja pyytänyt ryhtymään näihin hommiin, joista nyt syytettiin. Hän sanoi kuitenkin kieltäytyneensä kaikesta toiminnasta, mutta, lisäsi hän, "jos katsotte olevan syytä, niin rangaiskaa minua, isä ja veli eivät tiedä mitään näistä hommista". Seurauksena olikin, että ukko Backberg pääsi takaisin virkaansa kahden viikon kuluttua. Vapaus ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi, sillä toukokuun 1. p:nä hänet vangittiin uudelleen ja karkoitettiin Etelä-Venäjälle, jossa sai olla vallankumoukseen saakka, ensin Kostsowassa ja sittemmin Tsjuhlowassa.
Molemmat veljekset istuivat edelleen Viaporin päävahdissa. Eräänä päivänä Harry B. huomasi, kuinka hänen koppinsa edustalle alettiin kaivaa kuoppaa. Hän seurasi toimitusta uteliaana aavistaen sen joten kuten vaikuttavan hänen hyvinvointiinsa. Kuoppaan pystytettiin sitten pylväs, jossa oli vahvat rautarenkaat, kyllin vahvat suuremmankin miehen niissä riippua. Sellissä oli toistaiseksi täysi hirsipuutunnelma, kunnes eräänä päivänä renkaisiin ilmestyivät isolaattorit, ja Backberg huomasi, ettei häntä vielä viety Golgatalle.
Ajan mittaan alkoivat Viaporin päävahdin matkailuhuoneet vähitellen täyttyä. Siellä tutustuttiin toisiinkin osaveljiin, viereisten ja vastapäisten sellien asukkaihin. Harry B. tuli tuntemaan m.m. ilmiantajansa E. Bruhnin, joka herätti toisissa vangeissa sääliä, koska häntä ei päästetty edes "puukaivolle" (käymälään) ilman kannuksia, kuten toiset. Toiset pääsivät sinne ilman rautoja, ja siellä tehtiin uusia tuttavuuksia vuosisataisessa voimakkaassa hajussa.
Keskustelun aiheena näillä tapaamisilla oli tutkintotuomarien menettelytavat, kuinka kukin oli asiansa heidän suhteensa järjestänyt ja miten tästä täysihoitolasta päästäisiin väljemmille vesille, sillä vuosisataiset hajut alkoivat jo tympäistä ja ruokahuusholli oli kehnoa, sillä tarjottiin – kuten Bertel Backberg sanoi – kahteen kertaan mädäntynyttä kalaa. Sitäpaitsi ei vangitsemisesta lähtien maaliskuun loppuun päästetty kuin vain kerran saunaan, sillä ryssät pitivät suomalaisia niin puhtaina, etteivät he saunaa muka kaivanneet.
Boris Backberg – veljeksistä keskimmäinen – oli kotitarkastuksen tapahtuessa sairaana ja säilyi niinmuodoin vangitsemiselta. Harry B. jatkoi Viaporissa totuttuun tapaansa entistä hommaansa ja ensi töikseen ilmoitti polyteekkarien järjestölle, mitä joukko-osastoja oli Viaporissa. "Ryssä on ryssä ja tekee rahasta mitä vain", ja niinpä Harry B. käytti lähettinään kopin siivoojana toimivaa ryssän sotamiestä, joka tosin oli kansallisuudeltaan puolalainen. Tämä kuljetti uskollisesti postin, ja hänen avullaan Harry B. sai myös Aschanilta ilmoituksen, että tämä oli saanut B:n lähettämän tiedon häntä ehkä odottavasta kohtalosta hänen tänne saapuessaan. Niinikään toi lähetti kerran Borikselta Harrylle sanomalehden, jonka parhaimpana uutisena oli täyteenliimattuna kokonainen sivu viiden ja kymmenen markan seteleitä sekä kaksi ohutta kumivälikappaletta, joiden sisään rahat voitiin kiertää ohueksi rullaksi ja asettaa ne senjälkeen luonnon ihmiselle rakentamaan pankkiin, säilytyspaikkaan.
Serebrjakoff tuli alkuaikoina apureineen öisin ja vaati kuulusteltavaksi, mutta siihen Harry B. pani jyrkän tenän ja sanoi, ettei hän ollut tottunut tämänlaatuisiin vieraskäynteihin, ja ilmoitti haluavansa nyt juuri nukkua. Jos he halusivat keskustella, saisivat tulla päivällä, silloin hän kyllä olisi käytettävissä.
Kuulusteluissa ei selvinnyt muuta, kuin mitä hän jo oli kertonut Aschanista. Kun ryssät eivät saaneet enempiä tunnustuksia, uhkailivat he Backbergia sanoen, että "ellette mitään kerro, niin ette tiedä, mikä odottaa äitiänne ja perhettänne. Jos puhutte, saatte kultaa ja paikan palveluksessamme." – Juuri näihin lupauksiin E. Bruhn sortui, ja silläpä hänen luetteloissaan jo Viaporissa oli 11 Suomessa vielä toimivaa – tai jo vangittua – etappimiestä ja värväriä.
Kun Harry Backberg ei sanonut tietävänsä enempää, katsoivat santarmit saaristoilman hänelle epäterveelliseksi ja siirsivät hänet kanavan varrella olevaan yksikerroksiseen taloon – Helsingin päävahtiin – ja ensialuksi panivat pimeään putkaan, ettei ilmastomuutos vaikuttaisi haitallisesti terveyteen.
Hänen oltuaan viikon pimeässä putkassa avattiin eräänä päivänä ovi ja sisään astui päivystävä upseeri lääkärin saattamana. Lääkäri tutki ja määräsi, että mies oli heti siirrettävä valoisaan koppiin. Ja niin Harry Backberg siirrettiin valoisaan upseerikoppiin, jossa oli nahkasohva, ja elämä tuntui taas niinkuin kevyemmältä.
Mutta sitten tuli Serebrjakoff tarkastamaan. Nähtyään, kuinka ruhtinaalliset olot Backbergilla oli, äityi hän kauheasti ja nyrkit pystyssä selitti vangille, että "teillä on täällä aivan liian hyvät olot – te kirottu saksalainen vakooja". Harry Backberg kimpaantui myös puolestaan, astui askelen kohti, löi jalkaa ja sanoi: "Mitäs te tässä oikein puhutte?" Silloin Serebrjakoff katsoi parhaaksi livahtaa tulkin taakse piiloon.
Seuraus tästä käynnistä oli kuitenkin se, että Backberg sai uudelleen muuttaa asuntoa, tällä kertaa yleiselle, tuoksuvammalle osastolle, joutuen rinnakkain Ahdin kanssa, joka myös toukokuussa yhdessä Hedmanin ja Söderströmin kanssa joutui vangiksi.
Kun Harry Backberg siirrettiin pois Viaporista, selitti Serebrjakoff Bertel B:lle näin:
"Teidän veljenne on nyt hirtetty. Samoin käy teidänkin, ellette tunnusta kaikkea. Tunnustatteko?"
Tähän Bertel B. luontaisella rauhallisuudellaan vastasi syvästi surevansa veljensä äkillistä poismenoa sekä samalla halveksivansa koko hirttohommaa. – "Mutta mitä noihin tunnustuksiin tulee, niin niistä ei kannata keskustella, kun ei kerran ole mitään tunnustettavaa ja täytyisi kertoa satuja."
Helsingin päävahdissa koetti Serebrjakoff näyttää mahtiaan ja kielsi vangeilta kaiken lukemisen. Harry Backberg toimitti kuitenkin salakähmäisesti kirjallisuutta sekä itselleen että "kanssarikollisille".
Kopin siivoojana toimi "storos" – mutta Backbergin selliä siivosi kaksi storosta, vanhaa ukkelia. Toinen oli iso lihakauppiastyyppinen ja toinen köyryselkäinen, luihusilmäinen, pitkäpartainen ryssä, jonka erikoisylpeytenä oli juuri tuo parta. Hänen erikoisavuihinsa kuului myös pitkäkyntisyys. Niinpä aina silloin, kun miehet menivät "puukaivolle", livahti tämä luihuparta vankien koppeihin varastelemaan sieltä tupakoita.
Tämän huomasi Backberg ja hautoi mielessään sopivaa kostontapaista. Niinpä hän aikansa kuluksi latasi muutamia savukkeita tulitikunrikillä jättäen savukkeet näkyville mennessään käymälään. Ja olipas joku tarttunut syöttiin. Useaan päivään ei luihupartaa tavattu ollenkaan, ja kun hän taas ilmestyi näkyviin, eivät vangit olleet häntä tuntea, sillä partaa ei miehellä ollut ollenkaan. Mies kyräili kyllä puoleen ja toiseen, mutta vaikkakin hänellä oli vahvat aavistukset pääsyyllisestä, vaikeni hän asiasta visusti.
Serebrjakoffin tapaamisen jälkeen oli Harry B. siirretty koppiin n:o 7, josta oli vapaa näköala pitkin kanavan vartta ja sen toiselle puolelle. Sinne saapui päivittäin pidätettyjen sukulaisia ja tuttavia istuskelemaan. Backberg oli viittoilemisen – signaleerauksen – avulla yhteydessä heidän kanssaan ja tunsi olevansa taas ihmisten kanssa tekemisissä.
Mutta storos hautoi kostoa Harry Backbergia kohtaan, sillä hän aavisti partansa palamisen aiheutuneen juuri sellin n:o 7 tupakoista. Eräänä päivänä Backbergin ollessa paraikaa viittoilemassa ikkunastaan kanaalin toiselle puolen hiipi storos paikalle kuin shakaali toivoen tämän haaskan lopullisesti paljastavansa ja panevansa taas pimeään putkaan. Mutta Ahti huomasi kopistaan tämän hiipivän storoksen. Silmänräpäyksessä hän sähkötti naapurikoppiin Backbergille merihädän merkin S.O.S. – Backberg muutti liikkeensä vähitellen voimisteluliikkeiksi ja niin storos luukusta tirkistäessään näki vain innokkaasti voimistelevan miehen. – Hänellä oli kuitenkin omat epäilyksensä kanavan takana istujien viittoiluista, ja tämän käynnin seurauksena oli, että sotamies pantiin kulkuvahdiksi kanavakadulle.
Vartiopäälliköt vaihtuivat, niissä oli hyviä ja huonoja, pääasiassa viimeksimainittuja. Mutta vanhempana vartiopäällikkönä silloin tällöin toimiva staabikapteeni Budkovskij oli lojaalinen mies. Hän hommasi omasta aloitteestaan vangeille kirjoja ja Harry Backbergille m.m. raamatun. Sitten tuli vartiopäälliköksi nuori vänrikki, joka alkoi kovaäänisesti rähistä, että "teillä ei saa olla täällä kirjoja; mistä te olette niitä saanut?"
"Staabikapteeni Budkovskij on antanut luvan."
"Olkoon vain, mutta minä otan sen pois."
"Olkaa hyvä ja katsokaa, mikä kirja se on. Jos teillä on sisua ottaa se pois, niin ottakaa."
Vänrikki katsoi kirjaa, kavahti itsensä eikä ottanutkaan, vaan poistui mukisematta, sillä hänelläkin nähtävästi oli jonkinlainen uskonto.
Kuten Kalterijääkärien I osasta tohtori Ruudun kertomuksesta tiedämme, kuljetettiin postia kaupungista omaisilta päävahtiin vangeille ruokalähetyksien mukana. Niinpä Harry Backberg sai kerran äidiltään ruokalähetyksen, jossa oli m.m. savustettuja silakoita, böklinkejä. Näitä B. nautiskeli hyvällä ruokahalulla, kunnes sai hampaisiinsa tavallista sitkeämmän böklingin, joka ei taittunut puremallakaan. Ryhdyttyään lähemmin tarkastelemaan silakkaa hän havaitsi sen sisään pujotetun paperiliuskan, kirjeen äidiltä, joka sisälsi kalterien takana istujalle uuden rohkaisun:
"Kestäkää pojat, me voimme hyvin", kirjoitti äiti Backberg pojilleen. Vanha rouva Backberg luotti Suomen itsenäisyyteen ja saattoi jakaa innostustaan pojilleenkin päinvastoin kuin monet muut omaiset, jotka vain valittaen ottivat osaa kohtaloon.
Karkaamisyritys.
Polyteekkarien järjestössä oli sotilaallinen kuri. Kun miehet saivat tiedon Harry Backbergin vangitsemisesta ja hänen siirtämisestään Helsingin päävahtiin, päättivät he vapauttaa vangit. Silloin ei päävahdin ulkopuolella vielä ollut vartijaa, joten ulkopuolella olevat saattoivat ikkunan kautta seurustella vankien kanssa ja ilmoittaa aikomuksestaan. Harry Backberg sanoi asiasta kuultuaan, että vapauttakaa vain, kyllä täältäpäin pannaan tohinaksi, mikäli saadaan välikappaleita. Seuraavana yönä keskustelun jälkeen piti Martti Berggrenin (nyk. insinöörin) toimittaa selliin saha ja öljyä ja kuten J. Aallon muistelmista huomaamme, oltiin toisissa selleissä myös samantapaisissa puuhissa. Mutta silloin ilmestyi päävahtiin "vangiksi" surullisen kuuluisa Paavo Aronen kavaltaen koko yrityksen, josta niinollen oli luovuttava.
Päävahdissa tuli Backberg tuntemaan myös vanhan ukko Gustafssonin Vaasan Brändöstä. Gustafsson oli toiminut saksalaisten palkkaamana vakoojana ja lähettänyt tiedot Vaasaan (tuomari Bouchtille?). Kerran hän oli taas lähettänyt lähetin viemään kirjeen määräpaikkaan. Tuomari ei ollut sillä hetkellä kotona, ja tyttö lapsellisuudessaan työnsi kirjeen postilaatikkoon, josta se luonnollisesti joutui kaikkivaltiaan sensuurin käsiin. Se oli Gustafssonin pään meno ja Helsingissä kenttäoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomio pantiin sitten täytäntöön Pietarissa. – Kun Gustafsson oli asunut vastapäätä Harry Backbergia ja miehet olivat tehneet istuntonsa aikana tuttavuutta, vaikutti tieto tuomiosta sangen "ylösrakentavasti" Backbergin sieluntilaan.
Yhden ainoan kerran pääsi Backberg Kaartin kasarmille saunaan. Matka tapahtui luonnollisin kulkuneuvoin ja komeasti, sillä neljä sotamiestä seurasi kunniavartiona panostetuin kiväärein. Tulipa tuttavakin vastaan, joka ei hätäännyksissään tiennyt, pitikö tervehtiä vai olla tervehtimättä, ja esiintymisellään oli kavaltaa tuttavuutensa tarkkasilmäiselle katselijalle.
Eräänä päivänä katsellessaan pitkin kanavan vartta näki Backberg naisen kulkevan päävahdin ulkopuolella ja heiluttelevan ruusua. Tätä jatkui jonkin aikaa ja Backberg mietti, mitä se mahtaisi merkitä. Sitten hän näki, kuinka nainen käänsi ruusun useampaan kertaan maata kohti, ja nyt kirkastui Backbergille, että Aale Roos, joka Backbergin vangitsemisen jälkeen hoiteli "konttoria", oli myös vangittu. Samana päivänä – 19.V.16 – hän näkikin Roosia tuotavan päävahtiin, vaikkakin uusi tulokas heti hävisi näköpiiristä toiseen täysihoitolaan, kun päävahti silloin oli jo täysin kansoitettu.
Helsingin päävahdissa Harry Backberg joutui toimimaan kerran kielenkääntäjänäkin. Koppiin tuli ryssäläinen aliupseeri, joka näytti kirjettä ja kysyi, minkätakia suomalaiset yleensä ovat niin kylmäkiskoisia ja vain muutamat tyttölapset rakkaita. Hän pyysi Harry Backbergin kirjoittamaan sanelunsa mukaan suomenkielisen kirjeen tytölle, johon Backberg suostuikin.
Aloitettiin: "Miilaja maja Liisostska" – rakas Liisaseni. Backberg käänsi ja kirjoitti: "Sinä rietas tyttö." – "Jaa tebie tak ljubljuu" – sinua niin rakastan – käännettiin: "Etkös häpeä seurustella ryssän kanssa." – "Odotan sinua tänäiltana vanhassa paikassa" käännettiin: "tuotat häpeätä koko kansallesi." – Patsieluju tebja, "suutelen sinua", – "tvoi Ivan", käännettiin: "Häpeän puolestasi, todellinen Jussisi."
Osoite kirjoitettiin oikein, aliupseeri sulki kuoren ja vei kirjeen postiin. Harry Backberg ei päässyt toteamaan, millä naamalla aliupseeri tuli tapaamiseltaan, koska hänet sillävälin siirrettiin Katajanokalle.
Katajanokalla tuli Serebrjakoff kerran koppiin ja kysyi, tunsiko Harry Backberg pastori Israelia. Saatuaan kieltävän vastauksen Serebrjakoff piti pitkän esitelmän pastori Israelin ansioista, jätti sitten paperia ja kynän koppiin käskien Backbergin miettiä asiaa. Kun hän seuraavana päivänä tuli taas, oli paperi tyhjänä, mutta kysyttäessä sanoi Backberg nyt tietävänsä yhtä ja toista pastori Israelista. Iloissaan otti Serebrjakoff täytekynän ja alkoi kirjoittaa Backbergin sanelun mukaan. Kun raportti oli valmis, kysyi Serebrjakoff:
"Mistä olette saanut nämä tiedot?"
"Vänrikkihän itse eilen nämä minulle kertoi", vastasi Backberg, jolloin Serebrjakoff kiukuissaan repi paperin ja sanoi:
"Saatte kiittää onneanne, että olette joutunut meidän kanssamme tekemisiin. Jos olisitte joutunut saksalaisten käsiin, olisi teidät jo aikoja sitten hirtetty."
Syyskesällä tuli päävahdissa tilanahtaus, ja muitten muassa siirrettiin myös Harry Backberg Katajanokalle. Siirto oli varsin tervetullut, sillä siellä oli kuitenkin verraten puhdasta, jonka lisäksi joka päivä päästettiin kävelylle saamaan raitista ilmaa, josta päävahdissa oli ollut puute.
Ollen jokapäiväisessä yhteydessä ulkomaailman kanssa sai Harry Backberg eräänä päivänä tietoonsa, että hänet sekä toiset kanssarikolliset siirrettäisiin seuraavana päivänä Pietariin. Hän antoi heti määräyksen polyteekkarien järjestölle, että junan pysähtyessä yöllä Kouvolassa olisi vankivaunun käymälän alle tuotava pistooli ja kiinnitettävä se hänen laskemaansa nuoraan. Tähän pistooliin hän perusti pakosuunnitelmansa. Kävi kuitenkin niin, että kirje oli postitettu vasta samana päivänä, kun siirto Pietariin jo tapahtui, joten pistoolia ei keritty toimittaa perille. Niinpä Backberg Kouvolassa istui pitkään "tyhjän päällä", mutta mitään ei tarttunut onkeen, hänen käymälän putkesta laskemaansa nuoraan. He olisivat kenties ilman asettakin yrittäneet toteuttaa pakosuunnitelmansa, mutta kun Forsberg oli rampa, jättivät toisetkin yrittämättä.
Harry Backberg oli tammikuussa mennyt salakihloihin. Morsian asui Terijoella eikä tiennyt, että sulhasmiestä vietiin suureen isänmaahan. Vangit pitivät Terijoella morsiamen kunniaksi hiljaisen hetken, sillä eihän tietty, tapaisivatko kihlautuneet enää milloinkaan toisiaan.
Rajalle saakka pidettiin vangit jalkaraudoissa, mutta siellä nämä kannukset poistettiin ehkä osoitukseksi siitä, että nyt oli tultu turvallisemmalle maaperälle. Pietarin asemalta vietiin miehet kaksittain käsiraudoissa jalkapatikassa Shpalernajaan. Liteinin sillalla kansa sylki vankien päälle ja huusi: "tshuhna". Harry ja Bertel Backberg olivat samoissa käsiraudoissa. Tällä junamatkalla he ensi kerran Viaporin päävahdin jälkeen tapasivat toisensa, ja Bertel ihmetteli, että "täälläkös sinäkin olet, vaikka Serebrjakoff on jo aikoja sitten sinut hirttänyt", kertoen senjälkeen S:n kiristysyrityksestä, joka oli epäonnistunut.
Harry Backberg oli junassa jakanut saamansa rahat veljensä kanssa. Rajalle saavuttaessa hän aikoi asettaa rahat saamaansa kumipussiin, mutta se oli laho, ja niin oli rahat sellaisenaan työnnettävä säilytyslokeroon. Kun hän Shpalernajassa ryhtyi ottamaan niitä pois, oli se helpommin sanottu kuin tehty, sillä setelit olivat muodostuneet kovaksi pahkuraksi. Koppitoverin Lindblomin ystävällisesti auttaessa ne kuitenkin vaivalloisesti saatiin ihmisten ilmoille ja tasattiin. Lindblomille ei rahoista kuitenkaan ollut pitkäaikaista iloa, sillä kohta saapui vartija, vei hänet toiseen koppiin, tutki, löysi rahat ja otti ne pois.
Harry Backberg sai säilytetyksi kellonsa satojen tarkastuksien läpi, sillä hän oli järjestänyt sille piilopaikan keskiruumiinsa etupuolelle luonnonpuistoon. Samoin hän oli kaulassaan saanut kuljetetuksi Shpalernajaan morsiamensa medaljongin. Kerran voimistellessaan hän asetti medaljongin ja sormuksen pöydälle eikä huomannut, kuinka "konjakkinenä" hiipi selliin ja laski likaisen kämmenensä näitten aarteitten päälle kysyen: "Mitä nämä ovat?" – "Kihlasormus", selitti Backberg sormusta näyttäen, mutta konjakkinenä väitti, etteihän pikkusormen sormus voi olla kihlasormus. Nyt selitti Backberg, että Suomessa mennään kihloihin pikkusormen kanssa, ja kun mennään naimisiin, siirretään sormus nimettömään. Selitys kelpasi, mutta sitten tiukkasi konjakkinenä, mikä medaljonki oli. Tuntien ryssien taikauskon kasteristiä kohtaan keksi Backberg sanoa: "A eto moi ikon – se on kasteristini", jolloin konjakkinenä pudotti korun pöydälle aivan kuin se olisi polttanut.
Kihlajaiset Shpalernajassa.
Harry Backbergin muutettua Shpalernajaan hän sai järjestetyksi morsiamelleen, neiti Lyyli Mikkolalle, luvan päästä tapaamaan sulhastaan sekä Bertel-veljeä.
Tämä kävikin joka viikko Shpalernajassa, vaikkakaan tapaamiset eivät olleet erikoisen lohdullisia, sillä heidät pantiin vastakkaisiin koppeihin, jotka olivat noin 80 sentin etäisyydellä toisistaan, ja keskustelu saattoi tapahtua vain tiheän rautalankaverkon läpi. Välillä paloi kirkas lamppu, ja vartija kulki kaiken aikaa edestakaisin. Suomea saattoi puhua vain varkain, sillä keskustelukieleksi oli määrätty ryssänkieli.
Nämä jokaviikkoiset kohtaukset Shpalernajassa sekä myöhemmin Sotaoikeudessa Moikan varrella oli järjestänyt rehti kapteeni ja veljesten asianajaja tuomari Brunelli. Kuukausien kuluessa ehdotti Harry Backberg morsiamelleen huhujen surmaksi kihlauksen julkaisemista. Ehdotus oli vaikea, sillä Moikan varrella sotaoikeudessa oli luettu syytös: ulkomaalaiset vakoojat alistetaan kuolemantuomion alaisiksi ryssän rikoslain 273 §:n 2:n momentin nojalla. Mutta morsiamen vakuutettua, että "ei teitä hirtetä, vaan karkoitetaan, ja minä tulen jakamaan maanpakolaisuuden sinun kanssasi", päätettiin kihlaus julkaista. Tuomari Brunelli järjesti niin, että morsian, äiti ja Boris-veli pääsivät tapaamaan sotaoikeuteen Moikan varrella. Siellä repäistiin vanhasta almanakasta mittanauha ja otettiin sulhasen nimettömästä sormesta mitta kultaseppä Mellinin toimiessa asiantuntijana. Niinpä helmikuun lopulla – kaksi viikkoa ennen vallankumousta – hämmästyi maailma, kun sai Helsingin ja Viipurin lehdistä lukea kihlausilmoituksen.
Harry Backberg vietti sellissään kihlajaisiaan, joihin myös yläpuolella viidennessä kerroksessa asuva A.E. Hallikainen sekä tämän vieressä oleva Lindberg osallistuivat. Ikkunassa olevasta tuuletusluukusta Hallikainen pujotti nuoran kolmanteen kerrokseen Backbergin kopin kohdalle. Keppiin kiinnitetyllä lukkoneulalla Backberg onki nuoran pään käsiinsä ja kiinnitti siihen morsiamensa lähettämiä herkkuja, jotka Hallikainen veti koppiinsa ja kävelylle mentäessä jakoi Lindbergin kanssa. Kun kaikki olivat kopeissaan, kuului yläkerroksesta naputus lämpöjohtoon, että paketit olivat onnellisesti saapuneet perille, ja samanaikaisesti miehet sitten nauttivat kihlajaisherkkuja.
Eräänä päivänä Harry Backberg näki pihakopissa Jussi Väisäsen kävelevän. Hän hämmästyi ja ihmetteli, eikö Jussi ollutkaan saanut varoitusta Backbergien vangitsemisesta, vaan tullut uudelleen tapaamaan ja joutunut kiinni. Jäljestäpäin selvisi, että Jussi oli kyllä saanut varoituksen, mutta joutunut myöhemmillä retkillään kiinni.
Pakosuunnitelma.
Kun vankeja tapaamassa kävi paljon kansaa Moikalla sotaoikeudessa, päätti Harry Backberg sopivassa tilaisuudessa livahtaa heidän mukanaan vapauteen. Rahavarat olivat kuitenkin jo loppuneet, ja hän ilmoitti veljelleen Borikselle pyytäen tämän tuomaan rahaa sotaoikeuteen sovittuun paikkaan. Boris oli monilla käynneillään perehtynyt sotaoikeuden huoneistoihin, ja niinpä hän piilotti kolme 100 ruplan seteliä W.C:hen, kuten oli neuvottu, ja sieltä Harry löysi rahat. Nyt oli mahdollista paeta, ja insinööri Sulo Heiniö oli luvannut järjestää hänelle paikan veturintenderissä halkojen alla.
Oli pyryilma ja edellytykset pakoon hyvät. Nyt oli vain löydettävä uhri, jonka saattoi lahjoa, ja sellaiseksi joutui vähänläntä ryssän sotamies. Backberg voimisteli hänen kanssaan ensin, nosteli häntä yhdellä kädellä ja antoi miehen saada aavistuksen voimasuhteista. Kun mies oli otolliseksi havaittu, pyysi Backberg häntä vartijaksi W.C:hen, missä syntyi seuraava keskustelu:
"Paljonko sinulla on palkkaa päivältä?"
"75 kopeekkaa", vastasi sotamies.
"Eikö olisi parempi saada 75 ruplaa päivältä?" kysyi Backberg ja tarjosi sotamiehelle 100 ruplan seteliä.
Mutta sotamies ei ollut eläessään nähnyt sataruplaista eikä tiennyt, että niin suurta rahaa on olemassakaan. Jos raha olisi ollut 10 ruplan seteleissä, olisi hän käsittänyt. Mutta nyt hän vain hämmästyneenä tuijotti seteliin uskaltamatta sitä ottaa. Silloin Backbergin kärsivällisyys loppui, ja hän tempasi kalossin jalastaan aikoen mojauttaa sillä. Mutta peläten ryssän huutavan, hän luopui samassa silmänräpäyksessä aikeestaan ja kutitteli sormillaan sotamiestä niskan ja kaulan väliltä niin, että mies näytti kielensä ja pullisti silmät päästään. Sitten Backberg koetteli sotamiehen pistoolikoteloa, mutta se oli – tyhjä. – Edessä kangasti jo vapaus. Vaistomaisesti hän piti katseensa suunnattuna ovenkahvaan, joka vähitellen alkoi painua, ja sisään astui toinen sotamies. Silloin Backberg tempasi ryssän pystyyn uudelleen ja kysyi lempeimmällä äänellään:
"Pelästyitkö, leikillänihän minä sen vain tein?"
Mitään rangaistusta ei Backberg tästä voimakkaasta käsittelystään saanut, sillä vartiostoa olisi siinä tapauksessa myös rangaistu ankarasti. Sotamiehen toveri sanoikin hänelle, että "tavaristsh, toista kertaa älä tee sellaista. Sinulle ei tästä tapahdu mitään, mutta vahdit viedään hirteen."
Pakosuunnitelma raukesi kuitenkin.
Vapautus.
Pääasiallisimpana syynä siihen, että pöytäkirjojen lukemiset ja kuulustelut venyivät niin pitkään ja tuomion julistaminen lykkääntyi, oli se, että päätodistaja, kotitarkastuksessa ollut santarmieversti joutui ahventen ruuaksi ja todistuskelvottomaksi. Hän sattui olemaan Skiftet-nimisessä laivassa, kun tämä joulukuussa 1916 ajoi miinaan Maarianhaminan ja Turun välillä, jolloin kolmea lukuunottamatta kaikki matkustajat hukkuivat. Hukkuneiden joukossa oli myös mainittu santarmieversti, ja tuomio lykkääntyi. Ennenkuin uusi todistaja löytyi, tuli vallankumous.
Kun vallankumouspäivänä Harry Backbergin sellin ovi avattiin, riensi hän ensi töikseen tapaamaan veljeään, joka oli erikoisosastossa Hjulmanin kanssa. Puolitiessä he tulivat jo vastaan. Sitten Harry otti eräältä vallankumoukselliselta avaimen ja alkoi availla koppien ovia. Saatuaan sen kerroksen kopit avatuiksi hän pisti avaimen taskuunsa muistoksi täysihoitolastaan.
Alakerrassa Harry ja Bertel näkivät eräässä kopissa hyvän turkin ja arvelivat, että olisi synti jättää hyvää turkkia sinne, joten Harry aukaisi oven ja astui selliin. Mutta penkin alla olikin juutalainen, joka ei lähtenyt sellistään muuten kuin väkivoimalla. Eikä hän vielä silloinkaan lähtenyt pois vankilasta, vaan meni vastaanotto-osastolle kellarikerrokseen, josta Aalto hänet hetkistä myöhemmin löysi ja toi pihalle.
Suomalaisten pääjoukko marssi sitten Suomen asemalle johtajanaan Harry Backberg. Siellä hän piti puheen toisille ja sanoi, että "meillä on velvollisuuksiakin näitä tavaristsheja kohtaan, ja nyt on lähdettävä Moikalle polttamaan paperit". Niin tehtiinkin. Sotaoikeuden edustalle olivat ryssät jo keränneet tuomioita kolmeen miehenkorkuiseen pinoon, jotka olivat 3 metriä pitkiä ja 5 metriä leveitä, ja sitten sytytettiin pinot palamaan. Kun paperit paloivat huonosti, kohenneltiin tulta pitkällä hangolla. Harry Backberg asetti hangon vipuvarreksi polvensa, joka siitä niin rasittui, että toiset saivat taluttaa hänet takaisin asemalle. Matkalla hän kuitenkin vilustui, ja kun toiset lähtivät Suomeen, vietiin hänet evankeeliseen sairaalaan, jonne Bertel veli jäi häntä hoivaamaan.
Morsian odotteli Terijoella, kun kuuli poikien päässeen vapaiksi, mutta veljeksiä ei kuulunutkaan. Monen turhan yrityksen jälkeen hän löysi sulhasen sairaalasta, toi sormuksen ja pujotti sen sulhasensa nimettömään.
Mutta sitten Backbergin äiti sekä morsian toivat hälyttäviä uutisia. Huhuttiin suomalaisia ruvettavan uudelleen vangitsemaan. Nyt oli päästävä pois sairaalasta ja lähdettävä kiireesti matkalle. Harry Backberg pääsikin sairaalasta sillä ehdolla, että kirjoitti paperin, jossa vakuutti lähtevänsä omalla vastuullaan.
Molemmat Backbergin veljekset ottivat osaa vapaussotaan. Bertel oli konekiväärimiehiä ja haavoittui Tuohikotin taistelussa kuolettavasti. Harry toimi joukkueenjohtajana, mutta joutui jalkavian takia maaliskuun lopulla 1918 taistelukyvyttömäksi.
Bertel Backberg makasi haavoittumisensa jälkeen Mikkelin sairaalassa, jonne kenraali Mannerheim tuli jakamaan kunniamerkkejä.
"Olitteko konekiväärinne takana silloin, kun haavoituitte?" kysyi kenraali Backbergilta.
"En ollut", vastasi tämä.
"Kuinka niin?" kysyi kenraali vähän hämmästyneenä.
"Niitä oli 12 minun komennossani."
Nyt pantiin halvempiarvoinen kunniamerkkinauha takaisin taskuun ja toisesta taskusta otettiin korkeampiarvoinen. Näin sai Bertel Backberg I luokan mitalin. Sitäpaitsi sai hän vielä vapaussodan muistomitalin sekä IV luokan vapaudenristin.
25. p:nä toukokuuta 1918 sammui sitten hiljaisen, auttavaisen ja
uskollisen Bertel Backbergin elämä.
Osanotostaan vapaussotaan sai Harry Backberg IV l. vapaudenristin, vapaussodan muistomitalin, itsenäisyysplaketin, kuparisen. Hänen vaimonsa sai IV l. vapaudenristin punaisen ristin merkillä sekä vapaussodan muistomitalin.
Väinö Felix Lönnqvist.
Väinö Lönnqvist eleli työmiehenä kotipitäjässään Karjalohjalla aivan Väinö Lindénin naapurina. Sota-aikana joutui hän Helsinkiin, tapasi siellä Lindénin, joka värväsi hänet yhdessä Dahlstedtin kanssa Saksaan ja antoi matkarahat. Kalterijääkärien I osasta tunnemme jo osittain hänen matkansa vaiheita. Yhdessä Luodon, Puiston, Dahlstedtin y.m. kanssa hän matkusti Kemiin tammikuussa, jolloin Osulan Heiskanen oli jo vangittu ja tie tukossa. Luoto, joka toimi etumiehenä, otti selvän asioista ja sanoi, että linjalla oli niin paljon vartijoita, ettei sitä voinut enää käyttää. Niin he palasivat takaisin Ouluun ja kääntyivät Riekin puoleen. Luoto kävi hänen puheillaan, ja seuraus käynnistä oli se, että miehet käännytettiin takaisin Helsinkiin.
Pari viikkoa oli Lönnqvist Helsingissä lumitöissä. Sitten tuli Dahlstedt ja sanoi, että reitti oli nyt selvä. Seuraavan päivän iltajunalla koko joukko matkustikin uudelleen ohjeena matkustaa uutta Pietarsaaren reittiä. Heti Helsingistä lähtiessä lyöttäytyivät palokuntalaisurkkijat joukkoon. He kertoivat olevansa samanlaisella matkalla kuin toisetkin, ja niin ei miehissämme herännyt mitään epäilyksiä heitä kohtaan.
Seinäjoelta Luoto matkusti yksinään Lapualle Kosolaan saamaan lähempiä ohjeita, toiset menivät matkustajakotiin. Tällä matkalla Luoto sitten vangittiin. – Lönnqvist tuli illalla asemalle odottelemaan Luodon paluuta. Hän seisoskeli odotussalissa kädet selän takana katsellen seinään kiinnitettyä aikataulua, kun kädet takaapäin äkkiä nykäistiin ylös ja häntä alettiin taluttaa sivuhuoneeseen. Siellä tarkastettiin taskut, ja kaksi vartijaa seisoi ovella. Kaikki tavarat otettiin pois.
Hetken kuluttua tuotiin toisia vangittuina, ensimmäisenä Puisto. Dahlstedt oli ollut matkustajakodissa makuulla sängyssä, kun santarmit olivat saapuneet vangitsemaan. He olivat kehoittaneet häntä nousemaan ja pukeutumaan, mutta Dahlstedt oli kieltäytynyt ja santarmit olivat saaneet pukea vaatteet hänen päälleen.
Luotoa ei toisille vangeille näytetty ollenkaan, joten he luulivat hänen päässeen livahtamaan. – Yön saivat vangit viettää samassa sivuhuoneessa, aamulla lähdettiin kohti Helsinkiä. Ruokaa ei annettu koko aikana, vain kahdesti he saivat kahvia.
Helsingin asemalta vietiin heidät autolla santarmihallitukseen, jossa ensi töiksi otettiin valokuvat sekä sormenjäljet. Kuulustelussa kysyttiin, minne Lönnqvistillä oli aikomus matkustaa. Hän sanoi lähteneensä Pietarsaaresta etsimään töitä. Tiedusteltiin, mitä töitä siellä saattoi olla, johon L. vastasi, että kuuleman mukaan siellä pitäisi olla vallitöitä.
Sitten tuli santarmieversti huoneeseen ja kysyi, tunsiko Lönnqvist Lindénin, sanoen, että oli parasta tunnustaa, niin pääsisi vapaaksi. Heillä oli muka todisteita jo kylliksi. Mutta Lönnqvist ei sanonut tietävänsä mitään. Silloin eversti näytti kädellä kaulaansa kysyen, tuntuisiko paremmalta roikkua hirressä, sillä sinne joutuisi, ellei tunnustaisi 24 tunnin sisällä. Lönnqvist vastasi, ettei hän ollut milloinkaan koettanut hirttäytyä, mutta jos eversti oli kokeillut, niin tämä olisi hyvä ja kertoisi, miltä se tuntui. Silloin eversti suuttui, hyppäsi tuoliltaan ja meni pois huoneesta.
Santarmihallituksesta Lönnqvist vietiin yöllä Katajanokalle, jossa hän joutui kellariin kylmälle sementtilattialle, jolle levitettiin vain säkki. Nukkua ei voinut ollenkaan, sillä oli kylmä ja kova nälkä, ruokaa kun ei oltu saatu kertaakaan. Kun vartija aamulla tuli, sanoi Lönnqvist hirttävänsä itsensä, ellei selli paranisi.
Ensimmäinen ruoka aamulla oli 2 perunaa, 2 silakkaa ja muki vettä. Sitten muutettiin toiseen kerrokseen, siellä pääsi saunaan ja sai vankilan vaatteet. Siellä annettiin jo lukemistakin.
Viikon päivät hän istui siellä, mutta sitten iltahämärissä tuli pari santarmia taas noutamaan kuulusteluun. Kuulustelu oli samanlaista kuin edelliselläkin kerralla ja Lönnqvist pyysi päästä vapaaksi. Tähän vastattiin, että "omien puheittenne mukaan olette syytön, mutta toisten juttujen mukaan syyllinen ja saatte istua niin kauan kuin asiat selviävät."
Kun kuulusteluista ei kertynyt mitään paperille pantavaa, vaan kaikki jäi muistitietojen varaan, palautettiin Lönnqvist takaisin Katajanokalle "yksinkertaiseen päiväjärjestykseen". Siellä hän alkoi jo tottua talon tavoille, kunnes lähes parin kuukauden täysihoidon jälkeen ilmoitettiin, että ota vuoteesi ja käy. Lönnqvistillä ei ollut silloin vielä aavistustakaan siitä, minne matka oli, mutta junassa hän sai kuulla, kun Ville Mäki ja toiset laulumiehet vetelivät Hanssin-Jukan nuotilla Mäen tilaisuuteen sepittämää tunnettua laulua.
Näin alkoi Lönnqvistinkin vaellus Shpalernajaan. Matkalla kyllä ei tunnettu murhetta, sillä joukossa oli miehiä, joilla oli pakosuunnitelma heti mielessä: livistetään, ja saattajat vaikenevat – elleivät hyvällä, niin käskystä. Suunnitelma olikin jo miltei valmiiksi puhuttu ja sovittu, kun joku nousi Kosolaa, Mäkeä ja näitä toisia suunnitelman laatijoita vastaan.
Näin tyrehtyi pakosuunnitelma alkuunsa ja saavuttiin siivosti Pietariin. Pitkän, nälkäisen junamatkan jälkeen oli jalkamarssi Shpalernajaan tavallaan virkistävä, sillä se selvitti asianomaisten viranomaisten suhtautumisen vankeihin. Kun konttorissa oli komennettu sotilaallisesti "smirnaa" ja viety kantakirjoihin, vietiin Lönnqvist kolmanteen kerrokseen samaan koppiin Wallinin kanssa, ja silloin hatarat pakosuunnitelmat häipyivät kauaksi. Ruokaa ei taaskaan annettu koko päivänä, ja nälkä alkoi tehdä miehen murheelliseksi.
Seuraavana päivänä aukeni toki ruokaluukku, ja siitä työnnettiin ryssänleivän kimpale sekä kipjatokia, kuumaa vettä. Vesi nautittiin heti kuumiltaan, mutta leivän suhteen olivat koppitoverit perin säästäväisiä, söivät sinä päivänä vain seitsemännen osan limpusta, koska luulivat annoksen olevan kokonaista viikkoa varten ja laskeutuivat nälkäisinä levolle. Päivällisenä nimittäin oli haisevaa kaalisoppaa, jonka viemäriputki nielaisi.
Kului muutamia päiviä. Kun Lönnqvist kaikkien pöytäkirjojen mukaan ei "itse asiassa" ollut ottanut osaa aktiiviseen toimintaan, ei häntä myös viety ensi aluksi kuuntelemaan pöytäkirjoja. Sitävastoin saapui Esko Riekki eräänä päivänä vartijan kanssa koppiin. Riekki toimi tulkkina, ja nyt luettiin Lönnqvistille lakipykälät: Venäjän rikoslain 100 ja 102 §:n mukaan ensin hirteen ja sitten pakkotyöhön.
Nyt siirrettiin Lönnqvist koppiin 138, jonne hän muutamien päivien kuluttua sai sellitoverikseen erään siivoluontoisen puolalaisen. Keskustelusta ei kuitenkaan tullut mitään muuten kuin viittoilemalla ja irvistellen, mutta kuluihan aika niinkin.
Sitten Kyösti Massinen opetti hänelle naputusmenetelmän. Se oli viisijakoinen avain, josta suomenkielelle aivan vieraat kirjaimet oli jätetty pois. Kaikille shpalerniiteille tunnettu kaava oli periaatteellisesti seuraava:
. .. ... .... .....
. a b d e f
.. g h i j k
... l m n o p
.... r s t u v
..... y ä ö – –Jos nyt tahtoi nakuttaa seinän taakse haluamansa kirjaimet ja lauseet, piti etsiä ensin pystysuorasta rivistä se vaakasuorasti kulkeva linja, jolla haluttu kirjain oli, ja naputtaa sitten kunkin rivin kohdalla lyhyesti, kuten pisteet näyttävät. Niinpä on nakutuksessa kirjain
a = piste – tauko – piste,
ö = viisi pistettä (siis lyhyttä nakutusta) – tauko – ja kolme pistettä, ja niin poispäin.
Monet shpalerniitit olivat opetelleet avaimen ulkoa jo Helsingin tai Viaporin päävahdissa taikka sitten Katajanokalla, jotta he saattoivat kaavaa katselematta sähköttää milloin seinään, milloin lämpöjohtoon tai myös käsillä viittoillen keskustella osatovereitten kanssa, milloin tuttavien miesten koppien ikkunat sattuivat vastakkain.
Aikansa kuluksi ja juoksevaa tiliään kartuttaakseen Lönnqvist alkoi tehdä savukerasioita, joista maksettiin ruhtinaalliset kuusi kopeekkaa tuhannelta kappaleelta. Mutta kun Shpalernajassa aika ei merkinnyt mitään, tuntui sekin ansiolta. Tarkkana miehenä Lönnqvist säästi kuitenkin rahat pahempien päivien varalle vankilan kassaan, josta ne vapautuksen hetkenä löysivät vielä tarkemman omistajan, sillä vallankumouksen humussa tällaiset pienet säästöt unohdettiin ja annettiin anteeksi.
Vallankumouspäivänä ennen yleistä rytäkkää huusi joku kovalla äänellä heti ruuan jälkeen:
"Suomalaiset."
"Mitä?" vastasi Lönnqvist.
"Kohta päästään vapaiksi. Meitä vietiin sotaoikeuteen, mutta kadulla käännytettiin takaisin."
Heti sen jälkeen alkoi paukkina, Lönnqvistin kopin ovi aukeni, hän löi hatun päähänsä ja lähti pihalle. Nähdessään kuitenkin, että ulospääsy portin kautta oli vapaa, palasi hän takaisin selliinsä noutamaan ruokapakettinsa, vilttinsä ja palttoonsa. Silloin tuprusi jo monesta paikasta savua. Portilla tuli joku ryssä vastaan, itki, otti kaulasta kiinni, suuteli ja hoki tavaritshia. Joku suomalainen taas kehoitti suomalaisia kokoontumaan.
Päästyään yleisestä hälinästä kadulle Lönnqvist tapasi Urho Massisen, joka jakoi kirkkoherra Malinilta saamiaan rahoja, ja hänellekin työnnettiin sataruplainen käteen jaettavaksi siitä toisille, jotka eivät vielä olleet päässeet jaosta osallisiksi. Niin myös kehoitettiin miehiä hajaantumaan pienemmiksi ryhmiksi, koska "tunkiot" katunurkissa saattoivat herättää vallankumouksellistenkin epäluuloja ja houkutella konekiväärisuihkun ryhmää kohti.
Saatuaan rahat lähti Lönnqvist hajaantumiskehoitusta noudattaen kävelemään pitkin katua. Kun oli sanottu, ettei pitäisi kuljettaa tavaroita mukana, heitti hän viltin sekä ruokapaketin kadulle ja viimemainitun mukana meni myös kirkkoherra Malinin lahjoittama Uusi Testamentti.
Lönnqvist käveli omia aikojaan yksinään pitkin katuja, kunnes huomasi uudelleen seisovansa oman vilttinsä ja ruokapakettinsa kohdalla. Tavallisissa oloissa tämänlaatuiset tavarat olisivat hävinneet kadulta silmänräpäyksessä, mutta nythän olikin kysymys koko Venäjän suuresta valtakunnasta. Katu, jolla Lönnqvist tapasi hylkäämänsä tavarat, oli sillä hetkellä melko autio ja tyhjä. Hän istuutui katuvierelle ja paketistaan vaihtoi jalkaansa puhtaat sukat, sillä vähäinen kävely oli muistuttanut, että sukkiakin tässä vielä tarvittiin. Niinpä osui myös Testamentti silmiin, ja sen Lönnqvist työnsi taskuunsa jättäen muut tavarat katuhyeenoille.
Hän käveli jonkin matkaa, kunnes eräs naisihminen pysähdytti hänet ja kysyi suomeksi, oliko hän suomalainen. Lönnqvist vastasi myöntävästi, hänet opastettiin erään kansakoulunopettajan (?) luokse, jonne jo oli kerääntynyt 6 tai 7 miestä. Pääasiallisena tehtävänä kahvin jälkeen oli toistensa partojen ajaminen, joka jäi kesken, sillä suuren tapauksen johdosta vapisivat miesten kädet vielä mielenliikutuksesta, ja he leikkelivät verisiä naarmuja toistensa poskiin ja leukapieliin.
Viikon verran Pietarissa oltuaan palasi Lönnqvist sitten toisten mukana suuressa joukossa Suomeen, painuen miltei suorinta tietä kotiinsa Karjalohjalle, jossa hän aloitti taas tavalliset työnsä. Mutta hän ei ollut saanut vihiä siitä, että ryssät ja etupäässä santarmiurkkijat uudelleen koettivat vangita suomalaisia shpalerniitteja. Siksipä hän esiintyi kotikylässään vallan reilusti ja päivätöikseen ajeli puita metsästä.
Viikon kuluttua – tai niille main – saapui kaksi tärkeätä, vaikkakin siivoluontoista herraa Karjalohjalle kysellen, missä Lönnqvist ehkä mahtaisi olla. Heidät osoitettiin puumetsään, ja siellä he hänet tapasivat. – He kysyivät, oliko hän Lönnqvist.
"Kyllä on."
"Haluatteko tulla vapaaehtoisesti Helsinkiin perimään niitä tavaroitanne, jotka teiltä vangittaessa otettiin?"
Lönnqvist ei aavistanut uudelleen olevansa santarmiurkkijoiden kanssa tekemisissä, vaan suostui mielihyvin ehdotukseen, kun kerran tavarat luvattiin takaisin. Ennen lähtöä hän kävi muuttamassa paremman puvun päälleen, jotta voisi asianomaisesti esiintyä Helsingissä.
Iltajunalla sitten painuttiin kolmeen mieheen pääkaupunkiin, ja siellä matka piti vanhaan tuttuun santarmihallitukseen.
Aikansa odoteltuaan Lönnqvist pyysi saada tavaransa pois erotelluksi, jotta hän vielä kerkiäisi matkustajakotiin ennen puoliyötä. Hänelle sanottiin kuitenkin, että pitäisi jäädä pariksi päiväksi, kunnes tavaroista ehdittäisiin tehdä inventaario. Silloin Lönnqvist aavisti petosta ja kivahti: "Ette suinkaan helv–ssä te uudelleen vangitse?" – Vastattiin, että "ei suinkaan, se on vain eräänlainen arestipaikka, jossa pitää odottaa". Ja näin sanoen hänet työnnettiin sivuhuoneeseen, ovi lyötiin kiinni, ja vahti asettui ovelle. Hän oli siis vanki kuitenkin, mitään aavistamatta juossut vapaaehtoisesti ansaan.
Pidättäjät kutsuivat puhelimitse auton, jolla Lönnqvist vietiin Aleksanterinkatu 1:een, joka toimi silloin vankilana. Siellä hänet pantiin koppiin, jossa ei ollut mitään makuuvaatteita eikä peittoja, mutta sensijaan luteita, niin että seinät ja lattiat paistoivat vainajien verestä kuin lahtihuoneessa.
Kuukauden päivät häntä pidettiin siellä, sitten sai karjalohjalainen Eino Heinonen tiedon Lönnqvistin säilytyspaikasta ja tuli tapaamaan. Hän ilmoitti asioiden selviävän, ja heti Lönnqvist siirrettiinkin Katajanokalle. Kolmen päivän kuluttua hän pääsi vapaaksi samoinkuin Dahlstedt ja Tuominen, jotka myös olivat uudelleen joutuneet pidätetyiksi.
Lönnqvist sai jostakin virastosta leimoilla varustetun vuoden kestävän passin, joku tuntematon henkilö antoi 300 mk rahaa ja kehoitti poistumaan Helsingistä, koska Mashkevitshin urkkijoita oli vielä liikkeellä. Niin palasi Lönnqvist takaisin Karjalohjalle.
Lönnqvistin kaksi yritystä päästä jääkäripataljoonaan oli siis tyrehtynyt kalterivankeuteen, ja hän oli lisäksi saanut istua kuukauden ylimääräistä, koska ei huomannut ajoissa poistua maasta, kuten useimmat muut shpalerniitit. Alkoi sitten punakapina, sotainen luonto syttyi uudelleen, ja Lönnqvist kirjoittautui Karjalohjan punakaartiin. Tohtori Väinö Lindén sai tietää asiasta ja varoitti Lönnqvistiä, että "älä mene siihen joukkoon", mutta kun tuo nimikin tuli kirjoitetuksi, otti hän kiväärin ja palveli punakaartissa rintamamiehenä, kunnes keväällä Kymijoella vangittiin.
Taas johti matka vankilaan, tällä kertaa Hämeenlinnaan. Yleisessä pesänselvittelyssä Lönnqvistille tuomittiin kolme vuotta ehdonalaista ja päästettiin sen jälkeen vapaaksi.
Nykyisin hän toimii rauhallisena hallikauppiaana Helsingissä.
Kunniamerkkejä ei Lönnqvist ole saanut.
Anton Pitkänen.
Rikkaista kokemuksistaan ja elämyksistään kertoo Anton Pitkänen seuraavaa:
"Jääkäriliikkeen alettua jouduin minäkin vaimoineni mukaan sen jännittävään toimintaan. Sysäyksen siihen antoi luokseni saapunut ylioppilas S. Cantell. Hän selosti värväystoimintaa, varusti minut tarpeellisilla varoilla, neuvoilla, ohjeilla ja opasti silloisen Merenkurkun poikki johtavan etappitien tunnusmerkit. Tehtävän vaarallisuuden ja sen vastuunalaisuuden kyllä tunsin ja tiesin, mutta aloin kuitenkin värvätä. Venäläiset eivät Karjalan kannaksella olisi toiminnastamme tienneet mitään, elleivät jotkut lähtevät varomattomat nuorukaiset ja kotoiset kätyrit olisi noita koirankuonolaisia, ryssän nuuskijoita, ohjanneet kintereillemme.
"Olin ehtinyt osaltani värvätä kaikessa rauhassa matkalle jo 23 miestä, kun sain salaisen tiedon, että ylin etappitie oli poikki. Toimintani ulottui, paitsi kotipitäjään, Parikkalaan, Hiitolaan ja Kirvuun. Yksi tuli 'Kukkusalmestakin', vaikka ilmiantajani tiesivät kertoa, että olin toiminut Räisälässä ja Antreassakin asti.
"Alivärvärini, Yrjö Pelkonen oli varomattomuudessaan värvännyt matkalle 3 lähikylieni poikaa ja heistä tuli ilmiantajiani.
"Kun rikkaan Saksan isännän poika oli kotoaan hävinnyt, meni isä häntä etsimään Viipurin etsivästä osastosta, jonne erään ranskalais-syntyisen santarmieverstin toimesta oli muodostettu venäläinen 'Musta kabinetti'.
"Tammikuun 24. p:nä 1916 saapui kotiini yöllä kotitarkastusta pitämään kokonaista 9 santarmia päällikkönsä johtamina. Tulosta kuitenkin olin saanut jo viestin, joten kotoani ei mitään löytynyt. He olivat käyneet jo Suokkalassakin toisen päävärvärin kotona samoin tuloksin. Meitä ei silloin vielä vangittu, mutta sitten kulkivat kahdeksan kotipitäjän ja yhden kirvulaisen kätyrin raportit, ja seuraus oli, että helmikuun 24. p:nä minut sekä Salo pidätettiin ja kuljetettiin kuulusteluja varten Viipurin etsivään osastoon.
"Päivää myöhemmin tuotiin vielä pari Kaukolan miestä, kunnallislautakunnan esi- ja varamies. Ja kun meistä toinen oli varamies myös, niin oli nyt Kaukolan kunnan virkakoneisto pidätetty.
"Viidettä viikkoa istuimme 'Mustan kabinetin' melkein jääkylmässä kellarissa. Sain siellä ollessani ankaran reumatismikolotuksen olkavarsiini ja jalkoihini. Valituksillani sain aikaan vain sen verran, että herra Heinjärvi ja lääkäri Gadd kävivät luonani, mutta ei muuta. Tällä välin etsittiin lisätodistuksia meitä vastaan ja meidät valokuvattiin sormenpäitämme myöten, kuten pahantekijät ainakin, karkuunpääsemisen varalta.
"Eräällä tällaisella kuvausreissullani ollessani tapasin erään ilmiantajani, jolle sain sanotuksi: 'Kuinka voit suomalaisena olla noin sydämetön, että tuntemattomana ja täysin tietämättömänä asioistani valheillasi tahdot tuhota minun ja perheeni elämän?' Tähän se konna halveksuen sanoi: 'Näin tahdon ja haluan ilmiantaa jokaisen isänmaan petturin.' – Oli näes röyhkeä, kun luuli minun nyt menevän viimeistä tietäni. En ollut vielä ennen tuntenut tätä hirttäjääni, mutta sen osoitti ja neuvoi minulle pitäjämme arvoisa konstaapeli Juho Sihvo vainaja. Samalla matkalla näin ensi kerran etsivänosaston odotushuoneessa Kuopiosta kotoisin olevan ja nyt Amerikasta palanneen, solakan ja kauniskasvoisen nuoren pojan, Hallikaisen Armaan, joka oli joutunut santarmien ansaan yrittäessään Tornionjoen yli Saksan-matkallaan. Hänet vietiin suoraa päätä Pietariin samoista syistä kuin minutkin ja myöhemmin tapasin hänet Shpalernajassa.
"Maaliskuun lopulla meidät eräänä päivänä vankivaunussa vietiin lääninvankilaan. Ilmoitin kotiini uudesta olinpaikastani. Vanhin vahtimestari ja jotkut muut vartijat kohtelivat meitä säälittömästi.
"Ensin meidät sijoitettiin vankilan alakoppeihin, jossa oman koppini ennätin jo puhdistaa ja kuurata, kun 'Mustan kabinetin' vaikutuksesta ja kuvernööri Pfalerin määräyksestä nämä vaaralliset tutkintovangit oli sijoitettava ylimpään kerrokseen. – Mutta oli siellä kuitenkin hyviäkin vartijoita ja päällysherroja, jotka taas ymmärsivät tilanteemme surkeuden ja parhaansa mukaan koettivat lieventää kohtalomme kovuutta.
"Saatuamme tilaisuuden päästä vankilan lääkärin, aina muistossamme pysyvän professori Granbergin pakeille vaivojamme valittamaan, määräsi hän meidät sairashuoneelle, jonne tovereiksemme saimme toisetkin Kaukolan toverimme. Entuudestaan siellä oli oululainen, sosialistisen sanomalehden 'Pohjan Voiman' toimittaja kuittaamassa sakkojaan ja samoin 'Viborgs Nyheterin' päätoimittaja sekä Perkjärven aseman kirjuri sovittamassa jo tuomittuja hairahduksiaan. Kun kaikki nyt saimme olla yhdessä ja mielemme mukaan käydä ulkosalla kävelyllä vankilan piirissä terveyttämme hoitamassa, niin ei olomme ollut juuri raskasta. Saimmepa vielä vapauden käyttää omia eväitämmekin.
"Pitkät keväiset iltahetket lyhenivät saadessamme salaa tietoja ulkomaailmalta sanomalehdistä, joita meille joskus piilosta pistivät ylhäiset ystävämme, vankilamme varajohtaja, luutnantti Gerich ja nuorempi vahtimestari Manner. Talon kirjastosta saimme kirjoja luettavaksemme. Saipa meistä kaksi, Salo ja minä, armon auttaa kirjastonhoitajaakin, nykyistä Viipurin seurakunnan rovastia, voimamiestä Frimannia, hänen toimiessaan määrättyinä kirjaston aukiolopäivinä.
"Oli tullut toukokuun loppupuoli. Meidät siirrettiin sairashuoneelta yksityisselleihin. Saimme tiedon, että meitä vihdoinkin kuulusteltaisiin. Pietarista oli tullut Mashkevitsh, kalpeahko, kaitanaamainen, ohuthuulinen ja nappisilmäinen. Seuranaan hänellä oli pikimustapartainen ryssä ja tulkkina viipurilaissyntyinen ryssän pentu Shaparin.
"Meidän seuraamme oli joutunut tuomari Pärssinen Sortavalasta, kanttori Silas Palmu Kurkijoelta ja Jussi Reinikainen Simpeleeltä. Kuulustelu oli pian toimitettu vankilan toisen kerroksen salissa. Kaksi viatonta Kaukolan miestä pääsi heti lähtemään kotiinsa, mutta minä ja Salo näiden uusien mainitsemieni tulokasten kanssa saimme varustautua lähtemään Nevan rannalle.
"Lähtö tapahtuikin kesäk. 5. p:nä umpinaisessa vankivaunussa Pietarin asemaa kohti. Saavuimme iltapäivällä sinne. Meidät aiottiin jalkapatikassa marssittaa uuteen olopaikkaamme Nevan toiselle puolelle, mutta teimme protestin. Emme jaksaneet kävellä. Niin saimme pari autoa, joihin istuuduimme vartioinemme ja lähdimme. Edellä kulkeva auto häipyi heti näkyvistämme, ja meidän automme eksyi liikevilinään. Siitä vartija hermostui. Lopulta kuitenkin jouduimme perille. – Olimme Shpalernajassa! Kotonani tästä matkasta ei tiedetty mitään, mutta eräs ystävä oli kertonut vaimolleni, että meidät oli kenties viety Krestyyn.
"Pietarissa olomme muuttui kurjaakin kurjemmaksi. Heti pidettiin paljaaseen ihoon asti ulottuva tarkastus. Kaikki mukanamme olleet arvoesineet otettiin pois. Yksinpä silmälasinikin aiottiin anastaa, mutta ankarasti vastustettuani sain ne kuitenkin pitää.
"Jouduin alakerroksessa koppiin n:o 3, joka oli synkkä, puolipimeä ja likainen. Paksussa muurissa oli ahdas ikkuna rautaristikkoineen. Ilma sisällä oli sekavien hajujen samentamaa. Siinä monikuukautinen vastainen asuntoni! Katkera ero tuli kavereista. Meidät kaikki suljettiin yksikseen ja erilleen eri kerroksiin vaarallisina olioina, vartijain ankaran valvonnan alaisina.
"Toisen viikon lopulla oli vaimoni saapunut Pietariin etsimään meitä kadonneita. Hän toi rahaa ja eväitäkin mukanaan. Rahat kelpasivat vankilan kassaan tililleni, mutta eväitä ei annettu millään muotoa. Vaimoni ei edes saanut nähdäkään minua. Hyvä sekin, että hän oli selvillä, missä olin.
"Sitten alkoi mieleni tehdä saunaan. Sinne pääsinkin. Se oli niin suuri, että sata kylpijää ainakin olisi kerralla sinne sopinut, mutta minä olin nyt yksinäni, vartija tosin oli ovella. Löylyä ei ollut tippaakaan, mutta lämmintä ja kylmää vettä kylliksi. Peseydyin. – Sattui siitä eteisen ohi juuri kulkemaan eräs 'musikka'. Tätä vartija viittasi luoksensa tulemaan ja sanoi: 'Tavaristsh, idi smatrii sdjes odin german!' Punaparta kaveri tuli, näki minut ja irvisti pirullisesti minulle, selvittäessään toverillekin: vai tällainen on se pelätty Saksan sotamies!
"Heinäkuussa minut siirrettiin toiseen osastoon, kolmannen kerroksen n:o 74:ään. Se oli iloisempi huone ja siitä oli parempi näköala kävelypihalle, jonne päivisin vietiin kävelemään 30-40 minuutiksi.
"Tässä osastossa annettiin minulle työtäkin: patruunakoteloita rintamamiesten tarpeiksi. Luvattiin kyllä palkkaakin, mutta työ silti sujui huonosti. Koppini ikkunasta näin päivisin Jussi Reinikaisen kävelyllä pihalla. Vuorostani päästyäni sinne huomasin kohta silmäillessäni ikkunarivejä hänen punaisen naamansa näkyvän kymmenennestä ikkunasta minun komerostani lukien, mutta yhden rivin ylempänä. Tulin tuntemaan myös erään Sobolevin. Ensin koetimme vartijan silmän välttyessä keskustella sormikielellä, mutta kun minä en tuntenut venäläisiä aakkosia eikä hän suomalaisia, ei siitä tullut mitään. Kävelyretkellä onnistuimme vaihtamaan kirjeitä ja siten sain selville, että hän oli syntynyt Pietarissa, oli täysi vallankumouksellinen ylioppilas ja lisäsi, että Venäjä piakkoin kukistuisi.
"Tutustuin myös erääseen virolaissyntyiseen vartijaan, Paaveliin, joka pikku palveluksineen koetti lieventää kohtaloani. Liekö tästä johtunut, että hänet muutettiin pois, enkä häntä nähnyt enää. Minutkin siirrettiin taas 5. kerroksen koppiin 223. Vaihdos oli mukiinmenevä, sillä sieltä oli laajempi näköala. N:ossa 221 oli Salo ja aivan viereisessä kopissa oli Granlund. Vähän kauempana oli oululainen Kemppaisen Jaakko ja kulmauksen takana oli Siilas Palmu, joka joutessaan laittoi ikkunasta naapurinsa koppiin ruskeasta seinän värisestä langasta puhelimen, jota yön aikana käytettiin myös tavaran vaihtotienä. Vasemmalla numerostani, muutamien sellien takana, oli taas Kyösti Vilkuna, johon tutustuin kylpyreissuilla. Tämän osaston johtajana oli aunukselaissyntyinen, suomea puhuva ja mukiinmenevä ukon tallukka. Mutta eräs vartija, aito ryssä, oli niin hermostunut, ilkeä ja kiukkuinen, ettei laskenut minua parturiinkaan, ennenkuin tekaisin syyn, että huomenna oli mentävä oikeuteen. Se auttoi! Palkaksi annoin hänelle ne mädänneet munat, jotka olin saanut tyrmän kaupasta.
"Vieruskoppitoverini Granlundin kanssa puhelimme läpi seinän. Kun painoimme korvamme seinään kiinni ja kämmen torvena huusimme sitä vasten, niin kuului puhe. Mutta oli valittava aika, jolloin vartijoita ei ollut lähettyvillä. Mutta kun se oli hankalaa, sanoi Granlund lähettävänsä minulle naputuskirjaimiston. Niinpä hän kerran kävelymatkalla portaissa saavutti minut ja heitti pienen käärön, jonka nopeasti sieppasin. Sen kuitenkin huomasi alhaalla oleva vartija ja alkoi kiljua. Piilotin saaliini lapaseni kärkeen ja alas päästyäni selitin hänelle hattuni pudonneen, jonka hän uskoikin. Sain paperin siten säilytetyksi, ja ensimmäisen tilaisuuden tultua alkoi naputustaidon opetteleminen.
"Eräänä päivänä kävelyllä ollessani tein huomion, että 5. kerroksen vasemmalla sivustalla joku vilautti aina nenäliinallaan, kun sinnepäin katsoin ja kävelin. Tämä tapahtui useampana päivänä. Arvelin siellä olevan tutun miehen, ehkä äsken Suomesta tuodun. Hän oli silloinen gruppenführer Sieher, nykyinen kenraali Aarne Sihvo. Myös Massisen Kyöstin naaman opin helposti tuntemaan, kun hän oli alhaalla, miltei kävelykentän tasolla. Hänen veljeään Urhoa luulin ensin joksikin punapaidaksi hänen suuren partansa vuoksi, mutta pianhan se erehdys selveni.
"Vankilan hiljalleen täyttyessä sain ensimmäiseksi koppitoverikseni vilnalaisen tullivirkailijan. Hän oli käynyt 8 luokkaa lukiota. Mies oli muuten mukava, mutta oli tehnyt pienen tullikavalluksen, josta hän joutui 3 v:ksi kärsimään. Kaksi niistä oli jo kestetty. Kun joulu oli lähellä, niin rustasin hänen avullaan anomuksen vankilan hallitukselle, toivossa päästä suomalaiseen joulukirkkoon pyhänä. Mies oli paljon kärsinyt, kovasti laihtunut, kun ei ollut muuta saanut kuin sitä ryssän raparuokaa. Pahaksi onneksi hän viikon parin päästä sairastui ja vietiin sairastupaan. Tiemme erkanivat.
"Kolmen päivän kuluttua sain uuden toverin. Mies oli parhaassa iässä, kaunismuotoinen, partahuulinen ja kyömynenäinen. Luulin häntä Abrahamin lapseksi, mutta itse hän selitti olevansa georgialainen kauppias. Perhettään hän tuntui rakastavan ja ikävöivän. Iltaisin hän piti rukoukset kääntäen kasvonsa itään päin, nostaen molemmat kätensä ylös ja posmittaen. Hän kehui olevansa notkea ja vahva, johon tokaisin, että 'ei se pohjolankaan poika niin köntys ole'. Tästä sukeutui voimankoetus. Sylipaini kävi kuin Jukolan Jussilla veljensä kera. Etelän mies kellistyi lattialle, hän ei viihtynyt sen jälkeen enää luonani, ja viekaskin tuntui olevan kuin Israelin poika konsanaan. Hän pyrki räätälinverstaaseen ja pääsi.
"Seuraava toverini oli rosvo. Kysyessäni suoraan häneltä ammattiaan hän kertoili avomielisesti Pietarin rosvoluolista, niiden asukkaista ja omista retkistään.
"Sielultaan ja ruumiiltaan hän oli alhaisimpia olioita, mitä ihmisten keskuudessa olen tavannut, törkeä ja likainen. Hän sylkeä roiskutti minun puhtaaksi pesemälleni lattialle, ja minä opetin, kuinka ihmisen piti olla siisti. Tupakkaa hän kyllä voi polttaa ja sylkeä, mutta ei lattialle eikä seinille. Vaadin häntä myös puhdistamaan jälkensä, mutta kun hän seuraavana päivänä ei enää muistanut edellisen opetuksia, niin minä julmistuin ja sanoin luutuavani lattian hänellä itsellään. Tästä hän kauhistui niin, että vartijan tultua rukoili itsensä pois toiseen koppiin, ja pääsikin.
"Eräänä syyspäivänä sattui hauska kohtaus, josta en malta olla kertomatta. Minä olin kävelyllä. Siellä marssihäkin ovia avaamassa oli uusi tyhmän näköinen vartija. Hän kurkisti erään osaston ovesta sisään, näkemättä siellä ketään ja käski minut sisään. Heti kynnyksellä huomasin siellä olevan toisen, mutta kun käskettiin, niin ajattelin 'soromnoo', sillä vartijanhan olisi pitänyt nähdä. Katoksen varjossa penkillä istui laiha, harvaviiksinen mies, sääri toisen polven päällä, haikuja vedellen sytyttämästään savukkeesta. Astuin hänen eteensä ja kursailematta kysäisin, 'ketä ja mistä sitä ollaan?' Luulin saavani nähdä päänpudistuksen ja jonkin torjuvan kädenliikkeen ilmaisuksi, että ei ymmärretä. Mutta mies paukauttikin: 'Suomestahan sitä ollaan ja Vinter Kemistä!'
"Kohtauksemme ei olisi voinut olla pitkä, mutta nyt tällä kertaa ei ylhäällä vartiotornissa näkynyt kävelemässä kuin yksi homehtunut, vanha muumio, joka sentään vähän epäili, että kuuluvatkohan nuo miehet yhteen. Sen vuoksi hän kojumme kohdalle jouduttuaan pysähtyi, kurotti kaulaansa ja kysyi: 'Istutteko molemmat samassa sellissä?' Siihen minä tokaisin: 'Mitä?' – En näet ollut ymmärtävinäni, eikä Vinterkään ymmärtänyt. Ukko uudisti kysymyksensä, johon toiselta puolen laipion joku muu vastasi: 'Istumme!' Silloin kulunut ihmiskone lähti liikkeelle kiertämään entistä rataansa, luullen saaneensa myöntävän vastauksen meiltä.
"Joulukirkkotoiveemme oli jo häipynyt, kun joulu oli jo sivu. Loppiaisena yht'äkkiä tuli tieto, että vankilan hallinto on suostunut siihen, että suomalainen jumalanpalvelus pidettäisiin vankilassa. Niinpä aamiaisen jälkeen laskettiin meidät suomalaiset neljännen kerroksen leveän käytävän nurkkaukseen. Kanttori Putran aloittama juhlallinen virrenveisuu ja Pietarin suomalaisen seurakunnan rovasti Malinin liikuttava puhe vaimensivat kaiken muun äänen sorinan ja syvän hartaina, liikutetuin mielin kuunneltiin Herran sanaa, joka vuodatti lohtua ja lujuutta kärsiviin sydämiin.
"Paras ja mukavin koppitovereistani oli puolalaissyntyinen, Venäjän ratsuväessä palveleva luutnantti Sigismund Wischnewsky, 27-vuotias Varsovan silloisen kaupunginduuman puheenjohtajan poika. Toinen veli kuului olleen kapteenina eteläisellä rintamalla. Sigismund oli Moskovassa tullut ylioppilaaksi, osasi useampia kieliä ja oli myös musiikkimies. Veli oli kehoittanut häntä sotilasalalle. Siinä muka oli hyvä tulevaisuus. Olipa kyllä! Nyt hän sai erään saksalaisen tytön romanttisen rakkausjutun jälkeen istua täällä! Kun lisäksi ainaiset tappiot rintamalla olivat tehneet puolalaisen upseerin aseman kyseenalaiseksi, oli hänkin joutunut jatkamaan uraansa vankilassa.
"Sitten helmikuussa 1917 tuli eräs suuri juhla, en muista oliko se jonkin Serbian rintamalla saadun pikku voiton muistoksi vaiko jonkun hallitsijahuoneeseen kuuluvan suuruudenko kunniaksi. Kirkko oli täynnä väkeä, noin pari tuhatta seisojaa. Kaksi pappiakin oli komeissa kauhtanoissaan. Lopuksi muodostettiin juhlakulkue, joka marssi ympäri kirkon, jokainen samalla suudellen papin antamaa kultaista Kristuksen kuvaa. Minä seurasin tarkoin juhlamenoja, mutta kun jouduin ketjuun, pyörähti edellisestä rivistä eteeni pari kolme iljettävän näköistä oliota, naama karvojen peitossa, huulet paksut ja sinervän punaiset, pöhöttyneet sekä rupi leuassa. Silloin päätin viime hetkessä terveydellisistä syistä olla suutelematta. Kohdalle päästyä pudistin päätäni kieltäytymiseni merkiksi ja jatkoin matkaani. Näin vain papin jäätävän katseen. Se ikäänkuin kuiskasi: 'Kas vain! Tuossahan pakana parka.' Seuraavana sunnuntaina en enää päässytkään toisten kera kirkkoon seisomaan, vaan minut vietiin katumuskoppiin kököttämään. Tiheän ristikkoverkon läpi sinne näkyi ja kuului meininki hyvin, vaikka ulkoapäin ei sinne nähnyt. Jumalanpalveluksen loputtua tuli joku kysymään: 'Haluatteko nyt suudella Kristusta?' Vastasin: 'En!' Sain lähteä koppiini. Arkisin luin lehtiä, joita vartijani toi ja jotka vankilan hallitus oli luettavaksi sallinut. Rivien välistä saattoi lukea, että sota kävi nurinpäin. Taas tuli sunnuntaikin ja sama reissu synnintunnustukselle, samat kysymykset, mutta olin yhtä paatunut.
"Mitä lopuksi uppiniskaisuudestani olisi sukeutunut, se jäi ratkaisematta. Oli tullut maaliskuun 12. päivä. Tulevasta vallankumouksesta oli meillä aavistus tai haisua noin viikon verran ennen sen puhkeamista. Sen vuoksi säästimme leipää ja särvintä pahojen päivien varalle. Toivottu hetki tuli. Tykit ja kiväärit taskuaseiden säestäminä alkoivat paukkua Pietarin ympäristössä ja kaduilla. Sen päivän aamuna – oliko tiistai tai keskiviikko – elämän tohina ja nakutukset lakkasivat Shpalernajankin muurien sisällä. Ei kuulunut vartijan ääniä eikä askeleita. Kaikki olivat pelkkänä korvana, sillä ulkona kohisi. Jo paukahteli vankilan portilla ja pihoilla. Kuului kiireisiä askeleita ja jokin laukaus. – Aukeneeko vapauden portti vai tyrkkääkö kohtalomme kuoleman ovelle. – Kohta raksahti lukko koppimme ovessa, joka lennähti selälleen, ja aukossa näimme vaalenneen vartijan leuat loukkua lyöden sekä hänen takanaan miehen, kohotettu colt-pistooli kädessään. Heti läksimme pyrkimään ulos, tuttuja ja tuntemattomia tuli perässä. – Joku karannut oli mennessään lukinnut uloskäytävän vahvat kalteriportit. Ne olivat lujat kuin seinä. Alimmaisen käytävän lattialla jauhosäkkien alla näkyi parrunpäitä. Kehoitin kavereita ottamaan niistä yhden, eikä siinä pitkiä siekailtu, kun jo puskuri jylttäsi porttia kohti. Ensi iskusta se ei tiennyt mitään, mutta kolmas lukon kohdalle osunut isku remautti pielukset levälleen. Luulimme tien olevan auki, mutta edessä olikin toinen samanlainen este. Senkin murskasimme ja pääsimme holvikäytävään, jonka vastapuolella oli jälleen ovi estämässä tulijoita. Sekin lyötiin murskaksi. Nyt oli tie auki. Vartiostoon kuuluvia ei näkynyt missään. Kokoonnuimme postin lähistölle neuvotellaksemme matkamme määrästä. Vaikkapa kadut kihisivät muurahaisenaan ihmisiä, niin oli turvallisinta pikku sakeissa lähteä pyrkimään Suomea kohti. Aikomuksemme oli huomenna jatkaa matkaa kotoiselle konnulle, mutta siitä ei tullut mitään. Seyn piti valtaa siellä, ja huhu kiersi, että Petroff Viipurista miehineen saapuisi avuksi 'Nikulle'.
"Mutta viikon lopulla Seynkin tuotiin Pietariin. Olipas Suomessakin sujunut kumous hyvin! Nyt oli tie avoin ja juhlien saavuimme synnyinmaahamme."
Reino Ravantti.
Ravantin koti oli oikea isänmaallinen talonpoikaiskoti, jossa surren ja huolehtien oli kestetty sortovuodet ja jossa, sitten maailmansodan puhjettua toivottiin ja odotettiin maallemme vapautusta. Jo silloin huomattiin Reino-pojassa voimakas viha ryssää vastaan, mikä ei ollut niinkään tavallista hänen ikäisissään maalaispojissa. Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän kaikki joutohetkensä käytti kirjallisuuden lukemiseen, ja varsinkin historialliset kirjat olivat erikoisen halutuita.
Näihin aikoihin alkoi myös jääkäriliike ja heti tästä tiedon saatuaan Reino Ravantti täynnä intoa päätti lähteä Saksaan, valmistautuakseen kerran koittavaa vapautushetkeä varten. Mutta pitkälle ei hän ennättänyt. Jo neljä päivää myöhemmin, helmik. 29. p:nä 1916, hänet vangittiin Seinäjoella rautatievaunussa. Sieltä hänet vietiin tavallisia teitä Helsingin Lääninvankilaan oltuaan ensin tutkittavana Santarmihallituksessa. Huhtikuun 19. p:nä hänet sitten vietiin Shpalernajaan. Ensin hän oli aivan yksin kopissaan, mutta sai myöhemmin huonetoverikseen erään ryssäläisen pahantekijän. Tämä oli niin hurja, että Ravantin piti suorastaan tapellen puolustautua häntä vastaan. Pitkän ajan kuluttua hänet sitten siirrettiin yksinäiseen koppiin. Kuitenkin olo hurjan ryssän kanssa sekä toistuvat hermostuttavat kuulustelut tekivät nuorukaisen niin heikoksi, että hän elokuussa sai vaikean hermokohtauksen ja siirrettiin sen johdosta lyhyeksi ajaksi Krestyyn, jossa hän oli 22. p:stä elokuuta 5. p:ään syyskuuta.
Reinon kodissa oli silloin vaikeat ajat. Nuorin perheestä, 6-vuotias sisar, sairastui isoonrokkoon ja kuolikin siihen. Naapurit eivät uskaltaneet käydä rokon saastuttamassa talossa, ja samaan aikaan santarmit vielä vangitsivat talon isännänkin viedäkseen hänetkin Pietariin vankiloihin. Silloin emäntä kulki vuoroin pöydän ääreen etsimään lohdutusta raamatusta, vuoroin ikkunan ääreen katsomaan, eikö apua mistään tulisi. Hänen taakkansa tuntui ylivoimaiselta. Mutta kun hätä on suurin, on apukin lähinnä. Hän näki miehensä palaavan tietä pitkin kotiin päin.
Matkalla oli isäntä kertonut santarmeille, että heillä kotona oli isoarokkoa ja että oli kuoltukin siihen. Silloin santarmit olivat pelästyneet hirveästi ja toruneet häntä siitä, että ei heti kotona ollut sitä sanonut, ja lähettivät isännän kotiinsa kiireimmiten. Kahdesti isä kävi sitten poikaansa katsomassa, kerran Shpalernajassa ja kerran Krestyssä.
"Kalterijääkärien" I osassa kerrotaan joistakin tunnustuksista, joita Ravantti Shpalernajassa olisi tehnyt. Jos niinkin oli, ei tunnustus ole tapahtunut varmaankaan pelkuruudesta tai katumuksesta Saksan-matkalle lähdön johdosta, vaan järjen pimenemisen tähden, niin vakuuttavat hänen toverinsa, jotka hänet lapsuudesta saakka tunsivat.
Vallankumouksessa Ravanttikin muiden mukana vapautui. Tähän aikaan perustettiin "kagaalissa" yhdistys vangittujen ja karkoitettujen suomalaisten avustamiseksi ja tämän yhdistyksen avulla sai Reino Ravanttikin Shpalernajasta palattuaan hoitoa Käkisalmen kylpylässä. Kylvyt ja hoito tekivätkin hermot terveiksi, ja syksyllä hän saattoi taas aloittaa uuden elämän.
Mutta toivo saada voimiensa mukaan olla Suomen vapaustyössä ei ollut sammunut. Kun vapaussota syttyi, oli Reino mukana alusta asti. Hän oli mukana Venäjänsaaren retkellä ja taisteli sitten Antrean ja Raudun rintamilla.
Vapaussodan päätyttyä jäi Ravantti palvelemaan Karjalan Kaartiin. Helsingissä hän suoritti saksalaisten johtaman 7-viikkoisen aliupseerikurssin.
Syksyllä, kun tarvittiin vapaaehtoisia Lapin rajavartiostoon, ilmoittautui Reino heti sinne ja lähtikin, toimien koko talven Paatsjoen vartiossa. Kun hän oli lähtenyt Lappiin, oli joku hänen esimiehistään sanonut, että oli erehdys, kun Ravantti joutui sinne, jos hänen hermonsa eivät sitä kestäisi.
Ja kyllä vaadittiinkin hermoja. Elettiin vielä nälkäaikoja, Lapin raskas talvi, sen pimeys ja pakkaset ja epävarmat rajaolot tekivät elämän synkäksi.
Keväällä Ravantti vapautui asevelvollisuudestaan, mutta into sai hänet yrittämään mukaan Aunuksen-retkelle. Sortavalasta viranomaiset kuitenkin käännyttivät hänet takaisin huomaten hänet jo silloin ylen hermostuneeksi.
Maanviljelijä Ravantti kääntyi uudelleen avustuskomitean puoleen ja niin alkoi Reinon surullinen loppuvaihe. Hänet tuotiin ensin Kammion sairaalaan ja sieltä siirrettiin Lapinlahteen, jossa professori Sibelius teki kaikkensa pelastaakseen nuoren vapaussankarin hengenvalon. Mutta turhaan. Ollen musikaalinen kaipasi Reino soittokojetta. Isä vei hänelle sinne viulun, josta tuli hänen paras ja uskotuin ystävänsä. Kerran käynnillään vei isä sinne vapaudenristin, jonka Reino oli saanut. Hetkisen oli tämä sitä katsellut, mutta pelkäsi, että se oli taas jonkinlainen santarmien ansa, eikä ollut siitä sen enempää tietääkseen. Oltuaan muutaman vuoden sairaalassa hän pääsi sieltä pois parantumattomana, mutta vaarattomana sairaana.
Ja nyt nuori Reino, innostunut, lämminsydäminen Suomen vapauden taistelija, elää kolkkoa mielisairaan elämää vanhempiensa luona viuluaan soitellen ja joskus pientä työtä yrittäen.
Paljon ovat Suomen kodit saaneet uhrata Suomen vapaudelle, mutta onkohan moni antanut enemmän kuin nuori Reino Ravantti ja hänen vanhempansa?
Ansioistaan vapaussodassa sai Reino Ravantti 4. luokan vapaudenristin, 2 vapaudenmitalia ja Raudun muistoristin.
Otto Henrik Rossi.
Jääkäriliikkeestä sain ensiksi kuulla veljeltäni, jääkäriluutnantti M. Rossilta syksyllä 1915. Veljeni oli juuri käynyt silloin Kemissä entisen virkapaikkansa asioissa ja siellä joutunut kosketuksiin sikäläisten etappimiesten, varsinkin Osulan isännän kanssa. Palattuaan tältä matkaltaan hän selosti jääkäriliikkeen tarkoitusperiä ja alkoi itse valmistautua matkalle. Piakkoin hän sitten matkustikin, minun jäädessä reserviin, koska raavaan miehen ikään verrattuna katsottiin minun ikäni vielä vaatimattomaksi. Kun pian tämän jälkeen värväystoimintaa laajennettiin, jouduin näissä asioissa kosketuksiin rautalampilaisen tilanomistaja R. Roschierin, hänen veljensä Pieksämäen H. Roschierin ja kuopiolaisen pankinjohtaja F. Andersinin sekä tuomari B.C. Carlsonin kanssa. Suoritimme Rolf Roschierin kanssa työnjaon siten, että Rolf Roschier pitää yhteyttä keskuspaikoissa olevien Andersinin, Carlsonin ja H. Roschierin kanssa etappiteistä, tunnussanoista y.m. seikoista ja minä otin huolekseni asian selostamisen kotipuolen nuorukaisten kanssa.
Asiat kehittyivät ja puolisenkymmentä nuorukaista oli merkitty lähtövalmiiksi. Silloin tulivat ensimmäiset viestit pidätyksistä ja Kemin etapin sulkemisesta. Lähtöhetki siirtyi. Samoina aikoina sain nimismieheltä tiedon, että santarmihallituksesta oli tullut salainen kysely isästäni, joka Bobrikovin aikana oli ollut pidätettynä kuulusteluja varten laittoman asevelvollisuuskutsunnan vuoksi, sedästäni, veljestäni, joka jo oli Saksassa, sekä minusta. Vaikkakin nimismiehen santarmihallitukselle antama vastaus olikin rauhoittava, tuntui hieman ukkosta ilmassa, varsinkin kun veljeni Saksaan menosta ja omista hiihtomatkoistani oli jo liikkeellä jos minkälaisia huhuja. Jo silloin, kun värväystoimintaa laajennettiin, olin päättänyt lähteä alas, heti kun saisin muutamia miehiä matkalle, mutta nuo viimeksimainitut seikat ratkaisivat lähtöni kiireellisyyden.
Parin Kuopioon tekemäni matkan jälkeen tuli sitten tieto Lapuan etapista. Tiedon toi Rolf Roschier, joka 25.2.16 saapui Kuopiosta Andersinin luota yhdessä Shpalernajantoverini proviisori O. Pirisen kanssa sanotun päivän iltana Rautalammille. Pidimme pikaisen neuvottelun illalla ja päätimme seuraavana aamuna lähteä matkalle maanteitse Kuusan asemalle ja siitä edelleen Lapualle. Rolf Roschierilta sain Smk. 60:– matkarahaa. Annoin tiedon matkaan lupautuneille pojille ja sitten seuraavana aamuna klo 6 läksimme taipaleelle. Muita poikia ei ilmestynyt lähtöhetkellä kuin Pirinen ja minä. Soitin Kuusasta Rolf Roschierille ja tiedustelin, olivatko pojat lähteneet rekiajolle. R. ei ollut saanut siitä tietoa, joten, kun ei iltaan mennessä ketään ilmestynyt, astuimme Pirisen kanssa junaan. Myöhemmin sain tietää, että pojat olivat myöhästyneet huonon kelin takia ja eivät sitten lähteneet perään, kun Pirinen ja minä olimme ehtineet lähteä. Pirinen oli aikaisemmin ollut kotipitäjän apteekissa proviisorina, joten hän oli aikaisemmin jo tuttavani. Hän oli sittemmin ollut m.m. Pietarissa, ymmärsi venäjänkieltä ja oli tottunut matkustamaan. Matkamme sujui erinomaisesti. Haapamäen aseman odotussalissa Pohjanmaan junaa odotellessamme santarmit puhelivat hiljakseen seinällä olevan Suomen kartan ääressä. Pirinen kuiskutti, että he keskustelivat etappilinjoista.
Matkalla Pirinen kertoi, että samanaikaisesti oli Etelä-Suomesta ja Karjalasta poikia matkalla, joten saimme myöhemmin ymmärtäväistä matkaseuraa. Sovimme Seinäjokea lähestyessämme, että Pirinen vanhempana lähtisi Lapualle ottamaan selvää kulkureitistä ja minä jäisin Seinäjoelle iltapäivään saakka sekä pitäisin silmällä, jos meikäläisiä poikia ilmestyisi vielä seuraavissa junissa. Myöskin arvelimme, että jos kaikki matkalla olevat pojat hyökkäisivät Lapualle, saattaisi se herättää tarpeetonta huomiota ja olisi täten vaarallista Lapuan etappikomissario Vihtori Kosolalle. Näin olivat myös ratkaisseet tilanteen Ahlholm, Nahi ja Ravantti, joten samana päivänä menivät Lapualle ainoastaan kärkipartiot muitten matkalla olijoiden tullessa vuorokautta myöhemmin.
Päivä Seinäjoella tuntui sietämättömän pitkältä, kun ei paikkakunnalla ollut ainoatakaan tuttavaa ja santarmeja oli liikkeellä joka puolella. Santarmien paljous johtui siitä, että, kuten Kalterijääkärien I osassa on jo selostettu, ryssillä oli viimeisten pidätysten vuoksi tiedot Lapuan etapista ja heidän suunnittelemansa seuraavan päivän suurvangitsemista varten oli santarmistoa lisätty huomattavasti. – Kahviloissa istumiseen kyllästyneenä läksin kiertelemään seinäjokelaisissa liikkeissä ja tiedustelin näistä, olisiko myytävänä tyhjiä säkkejä. Säkkien kyselyn tarkoituksena oli, jos joutuisin pidätetyksi, verhota ja sotkea matkan tarkoitus. Tähän aikaan nimittäin oli säkeistä ainakin Savossa kova kysyntä ja useita liikemiehiä liikkui säkkienostomatkoilla. Pirinen aikoi pidättämistapauksessa ilmoittaa olevansa järjestämässä aspiriinin ostoa, kun sitä näihin aikoihin kuljetettiin salaa Ruotsista.
Vihdoin päivä kului iltaan ja illalla saapui Pirinen Lapualta tullen suoraan tapaamaan minua Seinäjoen majataloon. Tie oli selvä. Ei muuta kuin aamulla matkaan Lapualle ja siitä edelleen rannikolle ja suksilla yli Merenkurkun. – Aamulla tuli Pirinen jälleen majataloon ja sieltä läksimme yhdessä asemalle. Ennen asemalle tuloa kuitenkin varovaisuuden vuoksi erkanimme. Aseman lippuluukulla lippua ostaessani huomasin, kun Pirinen pidätettiin asemarakennuksen edustalla. Tapaus tuli yllätyksenä. Tein nopeasti tilanteen arvostelun ja päätin jatkaa matkaa, koska junan lähtöaika oli lähellä. Astuin rauhallisesti asemalle, vaikka asema oli santarmeja täynnä. Aioin juuri nousta junaan, kun takaapäin tartuttiin molempiin käsivarsiini ja tiukasti komennettiin: "Dai revolver!" Vaikka revolveria ei löytynytkään, pyöräytettiin minut takaisin ja vietiin asemarakennuksen päässä olevaan kamariin, ja siellä olivat ennen pidätetyt Pirinen, Ahlholm, Nahi ja hetkistä myöhemmin tuotiin vielä Ravantti. Siihen se matka sitten keskeytyi. Oli helmikuun 28. päivä karkausvuotena 1916.
Alustavien tutkintojen jälkeen jäimme vartioituina asemarakennukseen, jossa hieman hiljaisina pohdimme tilaamme. Illalla tuotiin Pohjanmaan junasta seuraamme Kosola, Mäki, Paavola, Hynnönen, Happonen, Helander ja Osolin. Siis suurkaappaus oli saattanut ryssäin käsiin etappikomissarion apulaisineen (Kosola ja Mäki) sekä kymmenen miestä.
Yöjunalla meidät vietiin eristetyssä vaununosastossa Helsinkiin ja täältä asemalta suoraan santarmihallitukseen. Siellä pojat valokuvattiin, mitattiin, punnittiin ja sormenjäljet painettiin, jonka jälkeen kukin vuorollaan passitettiin Lääninvankilaan Katajanokalle. Katajanokalla saimme ensimmäisen yön viettää Nahin kanssa, mutta seuraavana päivänä meidät jo eristettiin ja sitten alkoi verkkaisesti vierivä yksinolo.
Sanotaan, että ensimmäinen päivä hirressä on kaikkein ikävin, kun seuraavat päivät taas menevät kuta kuinkin siedettävästi. Suunnilleen samanlaatuiseen kokemukseen tulee vanki, vaikka tottumus vapauden menettämiseen vie vankilassa ainakin kuukauden.
Pari viikkoa Katajanokalla oltuani saapui eräänä yönä vartija koppiini, herätti minut ja kehoitti seuraamaan. Menimme vankilan alakertaan, jossa kaksi santarmia odotti. Santarmit ilmoittivat kohteliaasti, että he olivat tulleet noutamaan minua santarmihallitukseen kuulusteltavaksi. Pukeuduin omiin vaatteisiini ja seurasin santarmeja ulkona odottavaan autoon, jolla ajoimme santarmihallitukseen. Kuulustelun suoritti tällöin joku santarmiratsumestari. Kuulustelu oli lyhyt: nimi, ikä, ammatti, kotipaikka, vanhemmat sekä siskot ja veljet, heidän asuinpaikkansa, sekä matkani tarkoitus. Vaikeata oli selostaa, missä veljeni oli, mutta olin jo etukäteen vankilassa suunnitellut vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin ja siksi vastasin rehellisellä naamalla, että veljeni oli Rovaniemellä Halmetojan välitysliikkeessä palveluksessa, sillä suurin mahdollisuus oli, ettei tämän rehellisellä naamalla päästetyn valheen todenperäisyyttä kontrolloitaisi, mikä olettamus osoittautuikin oikeaksi. Kysymykseen, tiesinkö nuorten suomalaisten Saksaan menosta mitään, vastasin, etten ollut kuullut mitään, ja tein vastakysymyksen, miksi sodan aikana Saksaan matkustettiin. Vastausta ei annettu ja kuulustelu päättyi.
Noin pari kolme viikkoa tämän kuulustelun jälkeen minut vietiin taas eräänä yönä santarmihallitukseen ja tällöin oli itse Mashkevitsh kuulustelijana. Hän aloitti heti kuulustelun hyökäten: "Tunnustatteko ottaneenne osaa liikkeeseen, jonka tarkoituksena on Venäjän kanssa sodassa olevan Saksan avulla aseellisin keinoin irroittaa Suomi Venäjästä." Rupesin jälleen uteliaaksi ja tiedustelin, että mitä tämä tällainen oli, etten ainakaan syrjäisellä kotipaikkakunnalla ollessani ollut kuullut tällaisesta liikkeestä mitään. Sen enempää kiinnittämättä huomiotaan kysymyksiini näytti tuomari muutamia valokuvia, kysellen tunsinko ketään niistä. Pirisen kuvaa näytettäessä vastasin, että minun pienenä poikana ollessa oli Pirinen kotipitäjän apteekissa, mutta en häntä lähemmin tuntenut. Kosolan kuvaa näytettäessä vastasin, että tuon näköinen mies tuotiin samassa junassa Helsinkiin kanssani. Mashkevitsh kyseli sitten matkani tarkoitusta, johon ilmoitin kuten ennenkin, että aioin mennä Kemiin kyselemään sieltä puutavarayhtiöiltä kesäksi tointa, koska ajattelin, että sillä alalla tulisin myöhemmin leipäni hankkimaan. "Mitä varten pysähdyitte Seinäjoelle?" oli seuraava kysymys. Nyt tuli säkkikauppa sopivaksi selostusaiheeksi. Sitten Mashkevitsh sanoi, että Pirinen oli ilmoittanut, että minä olen värvännyt nuorukaisia Saksaan ja että olin sitä varten Seinäjoella järjestämässä yhdessä Pirisen kanssa ylimenoa Ruotsin puolelle. Vastasin, että se oli silkkaa valhetta. Pietarissa pöytäkirjoja luettaessa kerroin tämän Piriselle ja tulimme silloin siihen tulokseen, että Mashkevitsh koetti minut kuulusteluissa sotkea, koska arveli sen käyvän helpommin minun kohdallani, kun olin verraten nuori ja kokematon. Muutamia kysymyksiä vielä iästä, perhesuhteista y.m.s., ja kuulustelun tuloksena oli puolitoista sivua pitkä Mashkevitshin harvalla käsialalla kirjoitettu pöytäkirja. Kun pöytäkirja oli luettu ja minun nimikirjoituksellani varustettu, sanottiin kuulustelun päättyneen. Kysyin heti, että joko pääsisin lähtemään vapaasti. Ei, vaan jonkin ajan kuluttua, luultavasti. – Se jokin aika siirtyi seuraavaan kevääseen vallankumouspäivään.
Katajanokalla rupesi tuntumaan vähitellen siedettävälle, josta kiitos vankilan pääjohtajalle. Hän tuli kerran koppiini kutsustani ja keskustelumme tuloksena oli se, että kun santarmit olivat ottaneet kaikki rahani pois eikä minulla näin ollen ollut tilaisuutta saada ostaa mitään ruokatarpeita, hän seuraavana päivänä lähetti luokseni vankilan lääkärin, joka määräsi minulle parempaa ruokaa, koska olin laihtunut hänen mielestään, sekä myöskin lisäkävelyvuoron puoli tuntia vankilan pihalla sijaitsevassa kävelykopissa. – Myöskin vankilan pastori oli ystävällinen ja toi minulle kirjoja kirjastosta sekä kävi silloin tällöin tarinoimassa luonani. Häneltä sain myöskin kuulla, että osa samanaikaisesti kiinnijoutuneista pojista oli jo lähetetty Venäjälle.
Aika vieri verkkaisasti ja minä jouduin vankilan palvelukseen. Kun Väinö Sola oli päässyt vapaaksi, siirrettiin hänen virkansa, nimittäin aamu- ja iltahartauksien veisuupuoli minulle. Heinäkuun 5. päivänä vietiin minut sitten yhdessä Massisen veljesten ja tohtori Lindénin kanssa Shpalernajaan. Matka Helsingistä Pietariin on kerrottu Kalterijääkäreitten I osassa.
Shpalernajassa oli suunnilleen samanlaista kaikilla. Ensiksi minut sijoitettiin viidenteen kerrokseen n:oon 220. Koppi oli, kuten muutkin, mahdottoman likainen ja syöpäläisten asuttama. Kun parina päivänä ahkerasti käytin harjaa, vettä ja luutua, jotka vartijain osastopäällikkö pyynnöstäni minulle järjesti, sain koppini asuttavaan kuntoon ja puhdistusko lienee vaikuttanut syöpäläisiinkin, mutta joka tapauksessa ne vähenivät lian kanssa huomattavasti.
Muutamia aikoja oltuani Shpalernajassa tuli viereiseen koppiini suomalaiselta näyttävä mies. Eräällä kävelymatkalla kiiruhdin miehen jälkeen ja portaissa sain kuiskatuksi kysymyksen: "Oletteko suomalainen?" "Olen", tuli vastaus. Koetin tälle naapurilleni sitten monin keinoin järjestää morse-avainta, mutta aina oli vartijoita esteenä. Sairastuin sitten syksykesällä ja minut vietiin vankilan lääkärin luo. Tullessani lääkäristä ei vartijoita ollut näkyvissä, ja silloin koetin työntää naapurikopin oven alitse morse-avainta. Mutta kun kopista ei vastattu koputukseeni, en voinut jättää paperia oven alle, vaan otin pois. Tämä koppinaapurini oli Kyösti Wilkuna, kuten myöhemmin meille järjestetyssä jumalanpalveluksessa pääsin tuntemaan.
Shpalernajan lääkäri määräsi minut Krestyn sairashuoneeseen, jossa viivyin toista kuukautta Shpalernajan-tovereitten suureksi kauhuksi. He kun eivät nähneet minua kävelykopissa vankilan pihalla, olivat he päätelleet jo minun joutuneen köyden jatkoksi.
Krestyn sairashuone oli Krestyn muurien sisällä. Sairaalahuoneet olivat tilavia ja ilmavia, mutta huomattavan likaisia. Sitäpaitsi ei niitä tuuletettu juuri koskaan, sillä ryssät eivät näyttäneet sietävän huoneissaan raitista ilmaa. Ensimmäisen viikon viruin lattialla viltin kappale peittonani ankarassa kuumeessa. Aamuisin sain puoli pulveria salicyliä ja lasillisen jotakin marjakiiseliä. Mitään muunlaista hoitoa en saanut ja ainoastaan vahva fysiikkani auttoi minut toipumaan. Noin viikon verran kesti kuume ja sitten pääsin jaloilleni ja aloin seurustella huonetoverien kanssa. Kun olin toipunut kuumeesta, annettiin minulle voimakkaampaa ruokaakin ja aika rupesi vierimään rattoisasti, niin etten sitten malttanutkaan lähteä sairaalasta heti, kun olisin siihen kyennyt, vaan tekeydyin aina välskärin läsnäollessa hyvin sairaaksi. – Eräs juutalainen miljonääri tuotiin minun sairaalassaoloni kolmantena viikkona samaan huoneeseen, jossa minä olin, ja kun häntä toiset vangit rupesivat kaikenlaisilla kepposillaan kiduttamaan, järjesti hän nähtävästi rahan voimalla itselleen oman pikku huoneen, johon järjesti minut toverikseen ainoana herrasmiehenä, kuten hän selitti. Juutalaiselle tuotiin ruokaa ja muuta hyvää kaupungilta, ja hän jakoi saamisensa kauniisti tasan minun kanssani ja siitä, samaten kuin huonejärjestelystä, olen hänelle aina kiitollisuudenvelassa.
Ikävä Shpalernajassa istuvia tovereita pakotti minut kuitenkin jonkin ajan kuluttua luopumaan juutalaisesta, ja niin ilmoittauduin eräänä päivänä terveeksi, ja minut palautettiin Shpalernajaan.
Krestyn sairaalassa kuoli päivittäin 5-10 henkilöä. Näin minulle selitti eräs virolainen sairaalassa palveleva rangaistusvanki. Selitystä voi pitää kokolailla todenperäisenä, sillä eräänä päivänä näin ikkunasta 11 ruumisarkkua vietävän sairaalan ruumishuoneesta ulos.
Krestyn sairaalasta palattuani jouduin Shpalernajassa seitsemänteen kerrokseen, koppiin n:o 261. Tämä koppi oli mieluinen. Se oli lämmin ja melko siisti, mutta paras oli se, että minä voin sähköttää monelle vankitoverille. Allani oli kenraali Sihvo, vasemmalla kahden kopin takana maisteri Bahne, oikealla eräs puolalainen poliittinen vanki ja vankilan pihan takana Massisen veljekset ja tohtori Lindénin joukkoon kuuluva Tuominen. Näin ollen oli minulla ikäänkuin jonkinlainen sähkötyskeskus hoidettavana. Myöskin sain ulkoa tietoja kävelymatkoilla virolaiselta Massisen Urhon vartijalta, Omnapuulta, joten olin melkein olevien olojen tasolla koko ajan.
Sähkötellessä ja pöytäkirjoja lukiessa kului aika rattoisasti, mutta vangin ajan vietteeksi voin myöskin erikoisesti mainita sen, että Krestyn sairaalasta päästyäni sain vankilan kirjastosta kirjoja, joita lokakuuhun saakka en luullut Venäjän vankiloissa löytyvänkään.
Aika vieri. Puolalaiselta naapurilta sain tietoja suunnitellusta vallankumouksesta. Minä hieman epäilin sen onnistumista, mutta puolalaisen usko oli luja ja hänen uskonsa toteutuikin maaliskuun 12. päivänä.
Vallankumoushulinasta ja vapautumisesta on usea toverini jo kertonut, joten sivuutan sen. Rovasti Malinin luota johti meidät Suomen asemalle eräs suomalainen ylioppilas, joka oli rovasti Malinin luona. Ensimmäisen yön vietin yhdessä kuopiolaisen vankitoverini Hallikaisen kanssa erään rautatieläisen asunnossa. Seuraavana päivänä tuli asemalle Leisnerin asetehtaalla palveleva suomalainen insinööri Rawelin, joka otti Hallikaisen ja minut kotiinsa. Hänen luonaan vierailimme sitten koko vallankumousajan. Kävimmepä hänen kanssaan myöskin tyhjässä asetehtaassa tutkimusmatkalla. Jäljestäpäin on hieman harmittanut se, etten huomannut järjestää räjäytystä asetehtaalla, mikä olisi silloin käynyt päinsä aivan vaaratta.
Shpalernajassa heikkomieliseksi tullut Ravantti olisi nähtävästi sortunut vallankumousmelskeissä, sillä hän oli karannut majoituspaikastaan ja harhaili kadulla. Sain hänet kiinni ja toin hänet Viipuriin, missä hänen isänsä oli vastassa. Varmasti tunsi Ravantin isä jälleennäkemisen ilon ohella synkkää suruakin, sillä olihan poika vankilassa menettänyt kalleimman omaisuuden, järkensä. Täsmälleen vuosi ja 13 päivää tuli kuluneeksi vangitsemispäivästä vapautumispäivään. Hyvin moni, voinpa sanoa, että suurin osa vankilassa olleista tovereistani oli jonkin verran hermostuneita vapautumishetkellään. M.m. toverini Pirinen puheli itsekseen kovaäänisesti aina, kun hänen huomionsa ei ollut kiinnittynyt johonkin mielenkiintoiseen asiaan.
Viipurissa meitä viimeistä kotimaahan palaavaa 16 miestä käsittävää joukkoa juhlittiin Raatihuoneella, ja seuraavana päivänä hyvästelimme toisemme ja läksimme kotimatkalle, Pirinen, Hallikainen ja minä Savoon, muut omille kotiseuduilleen.
Heti kun saavuin kotiini, tuli hälytyksiä uudelleenpidätyksistä. Matkustin heti Kuopioon, jossa Pirisen ja Hallikaisen kanssa neuvoteltuamme poistuimme näkyvistä. Pirinen lähti Saksaan, Hallikainen Pohjois-Karjalaan ja minä, isän sairauden vuoksi, jäin Savoon.
Syksyllä 1917 alkoivat vapaussodan valmistelutyöt, ja niihin otin heti osaa. Kävin kolmeviikkoisen kersanttikurssin Kuopiossa ev.luutn. Wichmanin ja Purhosen opinahjossa.
Vapaussotaan otin osaa joukkueenjohtajana Kuopion, Tampereen ja Viipurin taisteluissa sekä jäin sodan jälkeen asevelvollisena vuodeksi joukko-osastooni.
Vapauduttuani sotapalveluksesta antauduin suojeluskuntapalvelukseen toimien v:sta 1919-1921 Etelä-Pohjanmaan sk. piirin kansliapäällikkönä, v:sta 1921-1929 Suojeluskuntain Yliesikunnassa ja sen jälkeen Kuopion sk. piirin 1. sotilasohjaajana ja v:na 1930 v.t. piiripäällikkönä, nykyisin jälleen 1. sotilasohjaajana.
Kadettikoulun suoritin 1927-28. Kunniamerkkejä olen saanut IV luokan vapaudenristin, Valkoisen ruusun II luokan ritarimerkin, Suojeluskuntain Ansioristin, vapaussodan muistomitalin ja Tampereen muistomitalin.
Shpalernajalaisten hyväksi olen toiminut matrikkelitoimikunnan sihteerinä ja aineiston kerääjänä "Kalterijääkäreihin".
Juho Immanuel Aalto.
Maailmansodan alkuvaiheina perustivat muutamat nuoret medisiinarit keskuudessaan seuran S.F.F. (Sperma Furiosa Fennica), johon kuuluivat lääketieteen ylioppilaat Juho Aalto, Ragnar Heikel, Erkki Malmberg, Putu Sundvall, Ragnar Lydén, Edvard Bruhn, Isaksson, Aarne Niiranen ja Frans Lehtonen. Viimeksimainittua lukuunottamatta he kaikki joutuivat aktiivisesti ottamaan osaa Suomen vapauttamistyössä. Tämän kirjan I osassa on kerrottu Heikelin sekä Malmbergin osuudesta Liisankadun-toimiston yhteydessä ja heidän onnellinen pelastumisensa Ruotsiin juuri viimeisellä hetkellä, vaikka heidän kiinniottamisestaan oli jo luvattu 6.000 kultaruplaa miehestä – joka summa nykyisin lähentelisi neljännesmiljoonaa markkaa.
Mutta Aalto ja Niiranen joutuivat ryssien vangiksi ja teljettiin kalterien taakse vuoden päiviksi. Päästäksemme tapauksien alkujuuriin, on meidän tutustuttava seuran toimintaan sen varhaisimmalta ajalta lähtien. – Toiminnasta kertoo tohtori Aalto laajoissa muistelmissaan seuraavasti:
"Jo helmikuussa 1915 lähti matkaan ensimmäinen mies – Ragnar Heikel. Hänen mukanaan matkusti Putu Sundvall, joka ei tahtonut ilmoittaa matkastaan kotiväelleen ennakolta, joten me saimme tehtäväksemme päivää myöhemmin viedä kirjelaatikkoon hänen kirjeellisen selostuksensa lähdöstään.
"Työskentelin siihen aikaan 'aasiksella', ja kevättalvella annoimme sieltä Malmbergin kanssa monelle Saksaanmenijälle ohjeet ja matkarahat. En muista, keitä ja montako tulevaa jääkäriä siellä kävi, sillä minkäänlaista kirjaa ei lähtevistä pidetty, – sen vain muistan, että yksi heistä piti sitä huonona enteenä, kun sai viimeisen voitelunsa ruumiitten keskellä. Tarvinnee tuskin lisätä, että tietääkseni kaikki silloin lähettämämme olivat ylioppilaita.
"Palattuani elokuussa 1915 Naantalista Helsinkiin alkoi varsinainen aktiivinen työ. Jouduin nimittäin Liisankadun-ryhmään, johon – kuten entuudestaan tiedämme – kuuluivat E. Malmberg, R. Heikel ja E. Bruhn. Heillä oli määräyksenä värväyksen ohella järjestää tiedustelu Suomenlahden alueella, erikoisesti laivastosta. Senpä vuoksi meillä oli käytettävissä nopeakulkuinen moottorivene, jolla teimme ahkerasti 'huvimatkoja' saaristoon sotalaivojen siirtoja seurataksemme. Muistan erään matkan, jolloin meille tuli hieman outo olo, kun Porkkalasta asti laivaston moottorivene seurasi meitä. Päästäksemme asiasta selville annoimme koneemme mennä 'epäkuntoon', jolloin toinenkin vene jäi odottamaan. Asia oli siis selvä: olimme jo silmälläpidon alaisina. Samoin huomasimme, että useasti eräs herrasmies oli katsomassa, kun me lähdimme matkoille, ja sama taas meitä vastaanottamassa. Samoihin aikoihin – muistaakseni lokakuussa – muuan ystävällinen sentraalineitonen ilmoitti, että firmamme puhelimen valkoinen hälytyslamppu oli vaihdettu punaiseen, s.o. puhelimemme oli siis myös jatkuvan silmälläpidon alainen. Tämän sekä eräiden muiden seikkojen johdosta Bruhn kovin hermostui, emmekä enää ilmoittaneet hänelle kaikkia asioita. Olli Mala oli kotiutunut Englannista, ja hänestä saimme miehen lisää. Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä saksalaiset tunnetusti perinpohjaisina lähettivät viikoittain arkkimäärin salakirjoitettua tekstiä, joista eräänkin avaaminen vei kerrankin kolmatta päivää, vaikka teimme työtä miltei vuorokaudet umpeensa.
"Mutta sitten alkoi maa polttaa. Malmberg oli ollut joutua kiinni eräällä panssarilaivalla, ja sitten oli tehty huono kaappaus: kahta meriväen vormuihin pukeutunutta santarmiupseeria oli 'haastateltu' ravintola Königissä."
Kalterijääkärien I osasta tunnemme jo Liisankadun-toimiston kohtalon, kun santarmit sen penkoivat, samoinkuin Malmbergin pakoonpääsystä ja Bruhnin vangitsemisesta, joten sivuutamme niiden lähemmän selostuksen tässä. Tohtori Aalto jäi Suomeen, ja hän kertoo taas tapauksista seuraavasti:
"Paitsi värväys- ja tiedustelutoimintaa oli meillä myös tehtävänä venäläisvastaisten silkkipaperille monistettujen lehtisten levittäminen. Varasto oli ensiksi Liisankadun-toimistossa, muutettiin sitten Yrjö Renqvistin luo, ja sitten sen piti siirtyä Niirasen Helsingin-asuntoon. Mutta kun hän lähti joululomalleen, tuli koko varasto minun hoteisiini. Kun tilanne kävi jännittäväksi, yritin sitä sijoittaa eri tahoille siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, joten joulun aaton aattona jouduin polttamaan jäljellä olevan varaston.
"Palattuani aamuyöstä jouluaattona kotiini kävin läpi kaikki paperini mahdollisen kotitarkastuksen varalta ja löysin täydellisen luettelon Tukholman-osoitteista almanakastani. Silloin heti poltin kaikki mahdolliset paperini ja muistiinpanoni, jottei santarmisto saisi minun käsialannäytettäni. Liisankadun kotitarkastuksessa nimittäin oli etsijöiden käsiin joutunut minun kirjoittamani sifreerattu kirje. On tavallaan huvittavaa, että käsialantuntijat – niitä oli useampia – sanoivat tuon kirjeen olevan Niirasen ja Bruhnin käsialaa, ja vain yksi, taisi olla joku turkulainen, sanoi, että pari siinä ollutta sanaa mahdollisesti saattoi olla minun kirjoittamaani. Tyypillinen esimerkki grafologien 'taidosta'.
"Jouluaaton aamusta alkaen olin silmälläpidon alaisena. M.m. ollessani siskoni kanssa ostoksilla useissa kaupoissa tuli joku aina jäljestä ja seurasi kuin varjo. Samoin panin merkille kolme autoa, joista aina jokin seurasi minua. Ilmoitin numerot kotiväelleni, joka otti selvän niistä. Ne olivat tavallisesti pirssiautoja, ja jokaisen numero päättyi 8:lla. Ja aina, kun olin lähtenyt ulos, kysyi naisääni puhelimessa minua sekä minne olin lähtenyt.
"Koska minä en tiennyt määräni hetkeä, tein kuin hullu työtä yöt päivät. En mennyt kotiini ennen kello 1 yöllä, koska tiesin kotitarkastuksen tapahtuvan vasta klo 12 jälkeen. Tällaista kesti lähes kolme viikkoa, ja minä olin uninen. Nukahdin m.m. kerran kesken kaiken prof. Mikkolan luona lukupiirissä ja samoin osakunnan kokouksessa. Olin nimittäin innokas osakuntamies ja olin juuri saanut vapautuksen huoneenhaltijan toimesta kesken toimikauttani, koska arvelin, ettei olisi osakunnalle eduksi, jos minä kiinnijoutuessani olisin sen virkailijoita.
"Minun hetkeni löi maaliskuun 18. p:nä 1916. Tasan kuukautta aikaisemmin olivat Backbergit joutuneet satimeen. Heidän tilallaan toimi Aale Roos.
"Kuten edellä sanoin, olin valvomisesta aivan nääntynyt. Siksipä en kyseessäolevana iltana voinut välttää kiusausta, vaan menin kotiin jo klo 12. Asuin Museokatu 5:ssä. Vaikka naapuritalon kahvilassa oli vielä valoa ja sen edessä sijaitsevan katulyhdyn lasit oli pesty puhtaaksi siniväristä, – jota niihin oli ilmahyökkäyksien varalta sivelty – jotta ohikulkijat saattaisi tuntea, ja vaikka meidän ulko-ovellamme oli mies taasen vahdissa, menin kuitenkin sisälle.
"Olin kuitenkin siksi jännittynyt, etten saanut unen päästä kiinni, vaan rupesin lukemaan. Silloin vähän vaille yksi alkoi portaista kuulua useamman miehen askeleita – kuulo oli perin herkistynyt – jotka lähenivät ja nousivat. Silloin tein rivakan päätöksen: pukeuduin nopeasti ja yritin keittiön kautta ulos ja tohtori Viljo Voipiolle. Mutta vaikka kuinka etsin, en löytänyt ulomman oven avainta, ja kun en tahtonut herättää palvelijatarta, käännyin tyhmeliini takaisin. Silloin jo ovikello helähti. Riisuuduin äkkiä ja menin kysymään asiaa. Käskivät avata lain nimessä tai muussa tapauksessa uhkasivat särkeä oven. Tein työtä käskettyä, jolloin ensiksi astui eteiseen joku suomea puhuva mies, sitten pari siviilipukuista, sitten tavallinen santarmi, santarmieversti ja taasen santarmi. Vasta sisään tultuaan herrat suvaitsivat varmistaa käsissään olevat pistoolit ja panna ne taskuihin.
"Ja sitten se tarkastus alkoi. En tiedä, mistä he tunsivat huoneiston, mutta heti yksi kävi läpi keittiön, kylpyhuoneen ja W.C:n sekä jäi puhelimen ääreen odottamaan, kunnes joku soitti, minkä jälkeen puhelin suljettiin. Minun huoneeni tutkittiin perin pohjin: tuolit ja sohvat ylösalaisin, jokainen kirja selailtiin, jokainen paperi tarkastettiin. Suurta mielenkiintoa herätti veljeni piirtämä vauhtipyörä. Kaiken lisäksi tiukkasivat kovin, että 'missäs ne kartat ovat?' Minulla ei ollut muuta kuin Atlas-kartta, johon he eivät kuitenkaan tyytyneet. Toista tuntia pengottuaan he käskivät mennä herättämään kotiväkeä. Vain sisareni olivat heränneet sitä ennen ja aavistaneet heti, mistä oli kysymys. Olihan sitä odotettu jo kolmisen kuukautta.
"Miksi en sitten ollut häipynyt? – Ensiksikin minun piti hoitaa 'lafkaa'. Toiseksi olin silmälläpidon alaisena, ja jos olisin käyttänyt etappiteitä, olisin varmaan matkallani ne paljastanut. Teinpä kerran koematkan Karkkuun, mutta sinnekin sain seuraa. Ja neuvoteltuani minua vanhempien henkilöiden kanssa tulin siihen päätökseen, että minun oli jäätävä paikoilleni. Ja jäin, mutta jouduin lähes vuodeksi kiinni.
"Santarmit ottivat minut ja pyykkikorillisen kaikenlaisia kirjoja ja papereita. Ulos mennessämme havaitsin, etten olisi millään päässyt pakenemaan koko korttelista, sillä joka ovella ja portilla oli mies. Sitäpaitsi seisoi toistakymmentä siviilimiestä sekä santarmia Museokatu 3:n kohdalla. Siitä ohi ei minun sallittu kulkea, vaan piti kiertää Cygnaeuksenkadun kautta Töölönkadulle, jossa autot odottivat. Minut vietiin päävartioon yhdellä niistä autoista, jotka olivat minua aikaisemmin seurailleet.
"Päävartio oli silloin miltei tyhjä; siellä istui vain kauppias Gustafsson, joka myöhemmin kesällä hirtettiin. – Mutta minä nukuin. Tuntui kuin suuri taakka olisi pudonnut hartioiltani, ja niin nukuin miltei yhtämittaa puolitoista vuorokautta. En ollut lainkaan kuullut, kun Viaporin päävartiosta tuodut Harry Backberg, Niiranen, Ruutu, Salenius ja Wallin asettuivat omiin koppeihinsa. Niiranen heti ensi töikseen – saatuaan kuulla minunkin sielläolostani – paasasi, miksi en ollut lähtenyt matkalle, vaikka hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahankin siitä syystä, että minua oli kysytty. Häneltä sain myös tietää, mitä minulta tultaisiin kyselemään, joten jollakin tavoin olin valmistautunut vastauksiin, kun minut sitten seuraavan päivän iltana vietiin ensimmäiseen kuulusteluun laivaston vastavakoilutoimistoon. Koko kuulustelun ajan, jota kesti neljä tuntia, minut pidettiin istumassa kasvot aurinkoon päin. En myöntänyt enkä tunnustanut mitään, mutta pöytäkirja tuli perin omituiseksi syystä, että tulkki ei osannut kunnolla suomea eikä ruotsia. M.m. he panivat vängällä minun sanoikseni, että olin usein ja paljon ollut Turussa.
"Tämän kerran jälkeen kuulusteltiin minua vielä joitakuita kertoja, mutta aina öisin, kesken unia herätettynä. Tämä rupesi käymään jo hermoille kolmen kuukauden kuluessa, enkä ole täysin vapautunut siitä vieläkään.
"Ensimmäisen kuulustelun jälkeen kävi selväksi, että Niiranen pääsisi vapaaksi. Tasan kuukauden kuluttua hän saikin pakata kamppeensa ja matkustaa rannikolta karkoitettuna sisämaahan.
"Ajan mukana tuli vartiointikin ankarammaksi. Ruoan tuonti kotoa kiellettiin, mutta sen sijaan hankki komendanttivirasto meille lämpimän ruoan. Samalla saimme ostaa virastoon talletetuilla rahoillamme leipää, maitoa ja tupakkaa. Niitä toi meille nuori santarmidentsikka, joka toimitteli muitakin asioitamme. Hän sai apulaisekseen erään suomea ja ruotsia taitavan miehen, joka ensi töikseen huomautti, ettei pitänyt täysin luottaa edelliseen, koska hän oli santarmi. Tämä Mikko, joksi me häntä sanoimme, oli luotettava kirjeenkuljettaja – sen vaati vain, että saaja hänen läsnäollessaan hävitti kirjeen.
"Kesäkuussa sain ensi kerran tavata omaisiani ja juuri juhannukseksi pääsimme saunaan. Meidät vietiin entisen Uudenmaan pataljoonan saunaan, ja kerrankin saimme kaikki olla yhdessä. Tuntui oikein mukavalta, mutta tämä, tuskin kolmen kilometrin kävely kangisti jalkani niin, että jouduin vuoteen omaksi pariksi päiväksi. Vielä kahdesti meitä käytettiin saunamatkalla. Kylpiessä oli siellä sotilas täysin aseistettuna vahtimassa uskaltamatta ottaa edes karvalakkiaan päästään. Kävi oikein surku miehiä, joista suomalainen löyly tuntui varmaan helvetilliseltä.
"Kesällä oli meillä vartiopäällikkönä eräs itämerenmaakuntalainen staabikapteeni, joka ajatti partamme ja leikkautti tukkamme dentsikallaan. Olimme varmaan kauhean näköisiä kuvia hoitamattomine partoinemme. Sama kapteeni päästi meidät kerran aamulla kuuden korvissa neljännestunniksi kävelemään omalla vastuullaan ensin otettuaan meiltä itsekultakin lupauksen olla karkaamatta. Mutta hän oli saanut siitä heti nuuskaa santarmiston taholta. Sitten hän järjesti niin, että saimme puolen tuntia pitää ovet auki kukin istuen tuolillaan ovensa edessä, taaskin ottaen lupauksen, ettemme keskustelisi sinä aikana. Ikävä vain, että tämä kapteeni kahden kuukauden kuluttua siirrettiin Tornioon rajavartiointiin – 'teikäläisiä kiinniottamaan', kuten hän hyvillään sanoi.
"Sitten tulivat siperialaiset, jotka toivat tullessaan kerrassaan hitonmoisen kurin ja täitä. Käymäläänkin oli nyt vaikea päästä ja silloinkin oli kaksi miestä varmistamattomin kiväärein vartioimassa. Heidän esimiehensä oli eräs vänrikki, juutalainen, kova sortamaan ja aika pelkuri. Hän ei tullut koppiimmekaan ennenkuin oli komentanut sinne edellään kaksi kiväärimiestä. Sitten sattui kommellus minun takiani. – Hänellä oli venäläinen signalisti, joka osasi pari sanaa suomea. Tämä ehdotti, että minä lähettäisin hänen välityksellään kirjeen kotiini. Mutta kun en luottanut mieheen, ostatin hänen välityksellään postikortin, jonka osoitin eräälle tyttölapselle Tampereella kirjoittaen vain, että voin hyvin. Muutaman minuutin kuluttua lähetyksestä nousi päävartiossa iso elämä. Kaksi santarmiupseeria ryntäsi koppiini pitämään tutkintoa. Kerroin kuinka asia oli, sillä ovelleni tuotu signalisti silmäniskuillaan ja päänliikkeillään kehoitti niin tekemään. Heti välittömästi tämän jälkeen he panivat toimeen kopissani aivan perusteellisen tarkastuksen ja löysivät kaikki kätköni: suuren joukon sanomalehtiä, kirjoja, kaksi pöytä- ja yhden linkkuveitsen, hieman rahaa y.m. Ja seurauksena oli, että signalisti sai vuoden pakkotyötä vakoilusta syytetyn – mistä hän sen olisi tiennyt! – pidätetyn kanssa juttelemisesta ja vänrikki sai 10 vuorokauden arestin huonosta koppini tarkastuksesta. Asian kulku oli seuraava: signalisti oli antanut päävartion kirjoitus- ja lukutaidottomalle vahtimestarille korttini ja sen jälkeen mennyt vänrikiltä kysymään lupaa saada viedä arestantin kirje postilaatikkoon. Mutta juutalainenpa soitti asiasta heti komendanttivirastoon edelläkerrottuine seurauksineen.
"Oli meillä joskus pakosuunnitelmiakin. Sen me kuitenkin sovimme, ettei karattaisi saunamatkoilla ja että kaikki lähtisivät yht'aikaa. Jo aikaisemmin tuntemamme Jankko istui minun viereisessäni kopissa, myös kadun puolella. Luulen, että santarmisto sai suunnitelmistamme jotakin vihiä, sillä Jankko siirrettiin pihanpuoleiseen koppiin, ja hänen entiseen koppiinsa tuli eräs Aronen, joka pöytäkirjoista päättäen oli santarmiston palveluksessa. Sitäpaitsi asetettiin vartiomies kadulle ikkunoittemme alle, vartiopäälliköt kävivät kopeissamme keskellä yötä, tarkastivat ikkunaristikot ja ajoivat ylös vuoteesta nähdäkseen, olimmeko riisuutuneita. Ne olivat hieman jännittäviä öitä.
"Sama Aronen kertoi minulle, että maisteri Stenberg järjestäisi meidän
pakomme Pietariin vietäessä jollakin pikkuasemalla miesvoimin.
Päästyään vapauteen hän kävi puhelemassa samantapaista vanhemmilleni,
mutta vaati, että nämä antaisivat erikoisen suostumuksen
vapauttamisyrityksiin ja että tämä suostumus tuli esittää määrätyssä
huoneistossa, määrättynä aikana eräässä Ratakadun talossa. Onneksi
vanhempani huomasivat yrityksessä jotakin erikoista ja heti hylkäsivät
ehdotuksen. [Tässä siis lisää ilmiantaja Paavo Arosen ansioluetteloon,
johon olemme osalta jo tutustuneet Kalterijääkärien I osassa.]"Lokakuun 5. päivänä 1916 saimme käskyn pakata tavarat muuttoa varten. Muutosta oli äitini ilmoittanut minulle edellisenä päivänä ikkunani alla kertoen asian muka kuurolle tädille.
"Meidät vietiin jo kerran isoon aulaan, mutta kun kansaa oli kokoontunut päävartion torin täydeltä, palautettiin meidät tunniksi koppeihimme. Suuren poliisikomennuskunnan tultua avuksi he uskalsivat siirtää meidät uudelleen ulos. Koko komppania oli komennettu torille, jossa oli odottava vankivaunu. Me kaikki astuimme hitaasti ja mahdollisimman arvokkaasti torille ja vaunuun. Emme tienneet, minne piti mennä. – Lääninvankilaan kuitenkin vietiin, jonne oli järjestetty erikoinen poliittinen osasto vartijoina santarmistoa.
"Nautittuamme kolme viikkoa vankilan vieraanvaraisuutta ilmoitettiin meille, että meidät tullaan asettamaan syytteeseen Pietarin piirioikeudessa niitten ja niitten pykälien nojalla, joista jokaista seurasi kuolemanrangaistus. Seitsemän kuukautta oli silloin jo istuttu ja odotettu. Omasta puolestani tulin tästä ratkaisusta aivan rauhalliseksi, levottomuus oli kuin pois puhallettu. Sunnuntaina päiväjumalanpalveluksen aikana kuulimme koppeihimme kauniilla tenoriäänellä laulettuja lauluja ja myöhemmin saimme tietää, että veisaaja oli Väinö Sola, joka myös oli pidätettynä epäiltyjen aktiivisten hommiensa vuoksi.
"Päivää ennen lähtöämme sain tavata kaikki omaiseni yht'aikaa – läsnä kaksi vartijaa kuuntelemassa viran puolesta.
"Lokakuun 21. p:n illalla alkoi kuulua kahleiden kalinaa. Kuulin, miten vankilan ylivahtimestari koetti estää niiden käyttöä. Siitä huolimatta saimme jalkaraudat kinttuihimme ja silloin minua todella harmitti, etten edellisenä iltana ollut yrittänyt karata, kun minua iltayöstä käytettiin Albertinkadun santarmitalossa valokuvassa ja sormenjälkiä ottamassa. Mutta nyt se oli myöhäistä. Neljä ja neljä yhdessä meidät kuljetettiin sitten Helsingin asemalle, jossa nousimme vaunusta Kaisaniemen puoleisessa päässä ja kävelytettiin hirmuisessa tahdissa koko raiteiston ympäri Pietarinjunan etupäässä olevaan vankivaunuun. Niin kiire oli marssiessa, ettei maahan pudonnutta kahleiden kantohihnaa sallittu ottaa käteen, vaan kahleet saivat laahata maata, ja niiden nilkat, joilla oli puolikengät, menivät verille.
"Vankivaunuun tuli meitä siis kaikkiaan kahdeksan: Bertel ja Harry Backberg, Arvo Ahti, Forsberg, Hedman, Max Lindblom, Valdemar Lindberg ja minä. Kukin sai oman koppelonsa. Vartijoina oli yksi aliupseeri ja 8 konvojsotilasta, samat, jotka olivat ottaneet meidät vastaan asemalla. Ensi töikseen he tarkastivat valokuvien avulla, olimmeko juuri niitä, joitten piti tulla matkaan. Huomasin ilokseni, että valokuvani olivat täydellisesti epäonnistuneet. Niinpä aliupseeri varmuuden vuoksi – näyttäen nimikirjoitusta valokuvien pahvilevyllä – kysyi olinko se minä.
"Kun varhemmin on kerrottu koko Helsingin–Pietarin matka sekä matkalla rauennut pakosuunnitelmakin, josta täytyi luopua liian suuren ja valppaan vartioston vuoksi, en toista sitä enää, vaan siirryn itse Shpalernajaan.
"Kanslian etuhuoneessa saimme odotella useita tunteja, kunnes meidät vietiin kaksittain koppeihin. Jouduin samaan koppiin Bertel Backbergin kanssa, viereiseen tulivat Ahti ja Lindberg. Aikamme kulutimme siten, että Backberg selitteli minulle kidemaailman rakennetta ja kivennäislajeja, minä taasen kerroin ihmisen ruumiinrakenteesta ja fysiologiasta, etenkin ravintoaineopista. Ja naapurikopin asukkaiden kanssa keskustelimme 'päivän tuoreimmista tiedoista'.
"Yhdessäoloamme oli kestänyt kaiken kaikkiaan kuusi vuorokautta, jonka kuluessa olimme puhuneet itsemme tyhjiksi. Kuitenkin aloimme valmistautua oikeudenistuntoon, jonka arvelimme tulevan piakkoin. Siksi voimistelimme perusteellisesti ja harjoittelimme silmästä silmään katsomista. – Backberg väitti nimittäin tulleensa viime aikoina vähän levottomaksi, ja hänen oli vaikea kestää ihmiskatsetta. Mutta kun eräänä iltana Backberg nukahti kesken kaiken ja seuraavana yönä oli unissaan nähnyt tuijottavia silmiä, lopetimme harjoittelun.
"Meidät vietiin lääkärintarkastukseen, jossa selitettiin, että olimme olleet vain jonkinlaisessa karanteenissa ja että nyt todetaan, olemmeko kulkutaudeista vapaat. – Mikä todettiin. Tämän jälkeen meidät vietiin yksityiskoppeihin, minut ensin kolmanteen kerrokseen ja parin tunnin kuluttua erääseen osastoon, joka oli laitoksen pienin ja samalla entinen rangaistusosasto. Jonkin ajan kuluttua tuli koppiini joku ylivahtimestareista ilmoittaen, että minulle oli vankilan kassaan jätetty rahaa, jolla sain määrättyjen rajojen sisällä tilata vankilan keittiöstä melkein mitä vain halusin, ja hän opetti minulle tilauslistan käyttämisen. Sieltä sai päivällisiä, maitoa, kahvia, sokeria, leipää, tupakkaa ja tulitikkuja y.m. Ja jos halusi jotakin oikein erikoista, sai tilauksen tehdä, mutta he eivät soineet mennä takuuseen sen täyttämisestä. Ja kun vielä ilmoitettiin, että kaksi kertaa viikossa sai käydä parturissa erikoista maksua vastaan, tunsi olevansa ryssän taivaassa.
"Tilasin heti pääsyn parturiin, jonne minut vietiin seuraavana aamuna. Vankiparturi leikkasi tukkani jakaukselle kaikkien sääntöjen mukaan, mutta partaa ei ajanut, kun vartijaparturi kielsi ja sanoi, että parran pitää säilyä sääntöjen mukaan samannäköisenä kuin vankilaan tullessa ja että minulla oli muka vanha parta. Niinhän se oli. Keskikesästä alkaen kasvanut ja neljässä kuukaudessa ehtinyt tulla melko pitkäksi.
"Mutta parta piti saada pois. Siksipä koppiini tultuani kastoin tukevan pyyheliinan, kiersin sen tukkani, silmieni ja nenän peitoksi ja vihdoin monien yritysten jälkeen sain parran syttymään. Se sihahti vain kerran. Peseydyttyäni sain ilokseni ikkunassa peilaten nähdä partani suuresti lyhentyneen. – Seuraavana aamuna pyysin jälleen parturiin. Siellä eilinen tukanleikkaajani tuntiessaan minut vain hymähti ja rupesi ajamaan, kun vartija – nyt onneksi uusi – ei äkännyt mitään. Mutta nytkin jätettiin viikset.
"Näihin aikoihin meidät vietiin ensi kerran sotaoikeuteen. Tällöin jouduin Bruhnin viereen. Hän pyysi heti anteeksi ilmiantoaan – jonka hän myös sai. – Tästä rivistä siirrettiin miehet nimenhuudon mukaan toiseen riviin, aina kaksi rinnatusten ja konvojsotilas paljastetuin sapelein väliin.
"Pöytäkirjoja silmäillessä vasta kävi selville, kuinka perusteellisesti ja yksityiskohtia myöten muuan joukostamme oli asioista kertonut, mainiten jo näissäkin pöytäkirjoissa ainakin 60 nimeä. Tämä oli synkän synkkä hetki meille etenkin, kun tiesimme, että piirioikeudessa toisten pöytäkirjoissa oli ainakin sama mokoma toisia nimiä. Muutkin sotaoikeudessa syytettynä olevat tahtoivat nähdä syytöskirjelmämme, ja nähtyään ne kauhistuivat, sillä edessä oli vain kaksi vaihtoehtoa – vapauttava tai hirttotuomio.
"Mutta sitten alkoi selitteleminen, neuvominen ja kertominen. Miltei kaikki syytteessä olevat venäläiset olivat vallankumouksellisia ja sen vuoksi tunsivat itsensä veriveljiksi kanssamme. Ja hyvinhän heidän kanssaan tultiin toimeen. He varoittivat vain rikollisten syytettyjen (siis ei poliittisten) kanssa liikoja juttelemasta, koska ne olivat hyvin kärkkäitä antamaan ilmi siten lyhentääkseen omaa rangaistusaikaansa.
"Täällä sotaoikeuden odotushuoneissa jouduimme tekemisiin monenlaisten kanssa. Tapasimme miehen, joka oli saanut kaksi Yrjönristiä, mutta oli syytettynä karkaamisesta. Hän oli ylittänyt lomaansa muutamalla kuukaudella, mutta sanoi kyllä selviävänsä, lisäten, että vankiloissa ja pakkotyövankiloissa oli 200.000 joko suoraan rintamalta karannutta tai itsensä tahallisesti tärvännyttä. Hän myöskin näytti erästä lähellä istuvaa komeaa miestä, joka oli juuri tuomittu 20 vuoden pakkotyöhön vasemman kätensä tärväämisestä. Mies itse väitti juoksuhaudassa yövartiossa ollessaan tähdänneensä johonkin edessä liikkuvaan esineeseen, jolloin toisen kuula oli tullut siltä taholta murskaten osan kämmentä ja kyynärvartta. Kun todistajia ei ollut syytetyllä, tuomittiin hänet, sillä vain yksi laukaus oli kuulunut ja syytetyn kivääri ei ollut puhdas. Kertojani kertoi saaneensa ristin rintamalla, jossa hän kaksi kertaa oli tullut takaisin saksalaisten alueelta ja osannut sitten hyvin selittää seikkailunsa. Mutta eräs hänen toverinsa lisäsi, että tämä autonkuljettajana oli – kenties sopimuksesta – vienyt kuormansa saksalaisten alueelle ja sitten puikkinut takaisin rahat taskussa.
"Tapasimme vielä saksalaisen merikapteenin sekä meriluutnantin. He olivat eksyneet Suomen rajalla ollessaan pakomatkalla vankileiriltä. Kapteeni kohteli sangen kohteliaasti luutnanttia, jonka piti olla ruhtinas ja korkea-arvoisen meriupseerin poika. Heidät palautettiin takaisin vankileiriinsä.
"Oli myös eräs madame Aleksandrovna, syntyjään ruhtinatar. Hän vaikutti sivistyneeltä ja hienolta, mutta oli sekaantunut aikoinaan Plehven murhaan, paennut Pariisiin, mennyt siellä naimisiin alhaissyntyisen venäläisen kanssa, toiminut koko sota-ajan sairaanhoitajattarena Ranskan itärintamalla ja nyt sanoi kenellekään ilmoittamatta tulleensa Pietariin tapaamaan sukulaisiaan. Mutta heti Pietarin Suomen-asemalle päästyä olivat häntä vastassa santarmit vangitsemiskäsky taskussaan.
"Lisäksi oli siellä Hilda Maria Rantanen, joka oli äkäpäissään ampunut rakastajansa, Koiviston komendantin, santarmieverstin. Asia oli selitetty poliittiseksi, ja sen vuoksi hänkin joutui sotaoikeuteen.
"Toisinaan täällä vapaassa sotaoikeudessa pidettiin hauskoja illanviettoja. Kerran taas olivat konvojsotilaat ryyppäämistuulella ja maistelivat jotakin tenttulajia. Tätä jatkui koko päivän ja lopuksi he ehdottivat, että auttaisimme heidän sinne jäämistään kello 9:ään illalla, sillä silloin olisi heillä koko seuraava päivä vapaa. Sen lupasimme. Auto oli pakkasessa mennyt epäkuntoon, ja meitä vastaan oli lähetetty avonainen kuormareki. Emme kerinneet ajaa pitkältikään, kun jo 30 asteen kostea pakkanen oli meidät jäädyttää, ja me vaadimme tosissamme takaisin sotaoikeuteen. Se tapahtuikin. Täällä saimme lämmintä teetä. Joku sotilas toi balalaikan, toinen meni ostamaan meille sämpylöitä, ja niin oli vankien ilo valmis. Kun oli mukana kolme naista, ehdotettiin oikein tanssiaisia, mutta luovuimme siitä, sillä sinä päivänä oli tullut kuolemantuomioita jossakin toisaalla odotteleville.
"Jäimme oikeussaliin kello 10:een asti. Välillä vain pistäysimme ulkona särkemässä katetun, neljän hevosen vetämän kuljetusreen. Tämä kaikki tapahtui konvojtten ohjeen mukaan. Reki oli ajettu kinokseen, meitä alun kolmattakymmentä henkeä ryntäsi rekeen. Kun lähtöhuuto kuului hevosille, painoimme me sisällä olevat kaikin voimin hypähtäen alaspäin, jonkun sotilaistamme säikähdyttäessä hevoset aivan äkkiarvaamatta. Reki ei liikahtanutkaan, mutta kaikki vetovehkeet menivät niin säpäleiksi, etteivät ajomiehet edes yrittäneet niitä korjata, vaan menivät monen kilometrin takaa hakemaan toisia. Ja se kesti monta tuntia.
"Sotaoikeudessa juttelimme kaiken maailman asioita, mutta keskeisenä juttuna oli sota ja sen päättyminen. Paljon keskustelimme myös siitä, mitä tekisimme, jos juttumme päättyisi mahdollisimman hyvin, s.o., jos joutuisimme vain Siperiaan. Silloin m.m. Lindblom teki ehdotuksen kissa- ja rottafarmin perustamisesta; kissannahat käytettäisiin turkiksiin, rotannahat hansikkaihin. Rotat saisivat syödä kissanlihaa ja päinvastoin.
"Matka autolla vankilasta sotaoikeuteen ja takaisin kesti välistä kaksikin tuntia, ja silloin pidettiin aika riemua. Tavallisesti laulettiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat laulut maammelaulusta keisarihymniin ja glunteista rekiviisuihin. Se, joka olisi voinut nähdä suljettuun vaunuumme, olisi varmaankin luullut poikien olevan matkalla jonnekin huvimatkalle, varsinkin kun joka toisen miehen sylissä oli tyttölapsi – ahtauden vuoksi.
"Elimme hyvää toverielämää – minä ja vartijat, paitsi eräs virolainen, joka ei puhunut minulle sanaakaan ennenkuin vapautumisen edellisenä iltana. Silloin hän tuli koppiini ja sanoi Moskovassa tapeltavan.
"Helmikuussa piti juttumme olla esillä. Ainakin minun asianajajani oli kapteeni Brunelli, hyvin hieno ja miellyttävä tykistökapteeni sekä juristi. Ulkomuodoltaan hän näytti italialaiselta. Hän tietääkseni käytti kaikki keinonsa asioitten lykkäämiseen, sillä hän odotti 'jotakin', kuten hän äidilleni sanoi. Meitä hän myös kehoitti keksimään lykkäämisen syitä. Seurauksena oli, että me, jotka 2 1/2 kuukautta olimme lukeneet pöytäkirjojamme ja osasimme ne ulkoa alusta loppuun ja lopusta alkuun, ilmoitimme sotaoikeudelle, ettemme olleet ymmärtäneet pöytäkirjoja, sekä pyysimme tulkkia. Sen saimmekin.
"Kaikkien jutut lykättiin epämääräiseen aikaan, mutta siitä huolimatta meitä kuljetettiin sotaoikeudessa pyhästä jatkuvaisuudesta. Sitten alkoi saapua tietoja lähestyvästä vallankumouksesta. Jo keväällä 1916 olivat virolaiset, saksalaiset ja latvialaiset aliupseerit puhuneet vallankumouksen puhkeamisesta heti rauhan tultua. Olihan sinä keväänä Itämeren-laivaston miehistöä yksin Helsingissä vangittu useita, joista joitakuita oli ammuttukin. Kaikki olivat silloin vielä epätietoisia, mutta nyt vuotta myöhemmin tuli kaupungilta säännöllisesti joku vallankumouksellinen kertoen, että nyt se alkaisi. – Putilovin tehtailla oli tosiaankin ammuttu joku mies kapinallisena. – Kerran taas sanottiin: – 'Huomenna duuma avataan.'
"Kolme päivää ennen vapautumista olin sotaoikeudessa. Sieltä tuotaessa tapasimme Liteinin mustanaan väkeä täydessä touhussa punalippuineen. Tulimme tästä hieman levottomiksi. Meidän ei olisi tarvinnut muuta kuin huutaa, kun olisimme olleet vapaat, mutta silloin sanoi eräs jalkaraudoissa oleva pakkotyöläinen: 'Ei vielä, siellä on santarmeja joukossa! Hetken kuluttua joudutte kiinni uudelleen.' – Niin me jäimme odottamaan väkijoukon ohimarssia ja sitten viettämään unettoman yön vankilassa. Mutta mikäli mahdollista, levitimme tietoa osaveljillemme alakerroksiin.
"Vallankumouspäivän aamu valkeni. Meidät järjestettiin riveihin ja vietiin maanalaista käytävää pitkin oikeuspalatsin odotushuoneisiin. Siellä tuntui olevan jännitystä ilmassa. Kaikki tahtoivat olla ikkunassa, ja äärille päässeet tiedoittivat havaintojaan toisille.
"– Kasakoita ajoi kadulla. Ihmisryhmiä hyökkäili sinne tänne. Kasakat, joiden kasarmi oli aivan vastapäätä, näyttivät levottomilta ja ratsastivat pienissä ryhmissä edestakaisin. Lopulta he kokoontuivat ja lähtivät nelistämään jonnekin. Silloin meidät kiireesti siirrettiin takaisin vankilaan, jossa pian vallitsi kuolonhiljaisuus.
"Jostakin kuului aivan äkkiä pitkä joikaisu, siihen yhtyi yksi sieltä, toinen täältä, ja kohta oli koko vankila yhtenä helvetillisenä mölinänä. Vangit soittivat ovikellojaan, löivät yhteen ruoka-astioitaan ja särkivät ikkunoitaan. Samaan aikaan kuului yhä tuimempia iskuja. Kuului joitakuita pistoolinlaukauksia ja hurraata. Samaan aikaan rytyytettiin meidänkin osastollamme ovia ja koetettiin särkeä niitä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Saimme odottaa kauan, ennenkuin meidän osastoomme tuli vapauttajia. Vihdoin tuli minunkin vuoroni. Avain oli jo ovessa, kun kuulin minulle tutun äänen sanovan venäjäksi:
"'Ei saa, se on saksalainen vakoilija!'
"Mutta samalla ovi avautui, ja venäläinen kaartilainen sanoi:
"'Toveri, pukeudu, kotiin!' – Ja hän suuteli minua.
"Kieltäjä oli hovitallimestarin poika, joka toveriensa kirjeistä varastamistaan rahoista oli joutunut vastaamaan ja usein lähettänyt vartijankin pyytämään minulta tupakkaa.
"Pukeuduin hätäisesti ja painuin alas. Etupihalla annettiin kivääri käteen ja patruunia. Heti ensimmäisellä laukauksella jäi hylsy piippuun, ja kun rupesin ottamaan sitä pois, huomasi sen joku ja antoi uuden kiväärin, jolla sitten olikin hauska paukutella.
"Olon Pietarissa ovat toiset jo kuvanneet tarkkaan. Lisään vain muutamia omia kokemuksiani. Liteinajan sillalla jäin sillan päistä toisiaan ampuvien konekiväärien väliin. Olin väkijoukossa, kun konekiväärit rupesivat ampumaan sitä. Kompastuin ja jäin hurjasti pakenevan massan jalkoihin, josta sen pahemmin vahingoittumatta selviydyin. Väki oli painunut maahan ja ojiin. Sitten näin auton, jonka katolla oli muutamia laatikoita ja sisällä siviilipukuisia miehiä. Auto seisahtui rauhallisesti keskelle väkijoukkoa, ja tuossa tuokiossa olivat laatikot maassa ja konekiväärit – kevyet kolmijalkaiset – toiminnassa. Luulen, ettei siinä kaatunut muita kuin juuri nämä autossa tulleet. – Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä päivänä. Illalla minut sijoitettiin ensiksi Kukkosille, sitten myöhemmin herrasväki Andille, jossa minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Kumpaakaan perhettä en tuntenut ennestään.
"Sähkötin myös kotiini Helsinkiin: 'Olen hyvissä voimissa', mutta se ei tullut perille. Helsingissä ei silloin vielä tiedetty mitään vallankumouksesta.
"Tapasin rautatievirkailija Hakolan, jolta sain rahaa, ja ensi työkseni kävin parturissa ajattamassa pois viikset. Tapasin, myös entisen luokkatoverini Niilo Eskolan, joka antoi minulle jonkun kellosepän nimelle kirjoitetun passin. Eskolaa en tavannutkaan sen jälkeen kuin kaksi kertaa: toisen kerran Helsingin valloitusyönä täynnä taisteluintoa ja toisen kerran uhkarohkeata tehtäväänsä suorittaessaan urhona kaatuneena.
"Tuli lähtö Helsinkiin. Lahdessa venäläinen sotilassoittokunta soitti meille, ja puheita pidettiin. Seisoin erään toverini kanssa junasillalla enkä voinut olla sanomatta: 'Jospa nuo tietäisivät!' – Riihimäellä oli vastassa ylioppilaslähetystö, joka kielsi tulemasta Helsinkiin, koska siellä odotti tyrmä. Minulla oli piletti sekä pohjoiseen että etelään. Seisoin junien välissä päättämättömänä. Silloin metsänhoitaja Sandell huusi Tampereelle menevästä junasta: 'Kotona odotetaan!' – Ja niin sitä lähdettiin Helsinkiin.
"Mutta tulo oli kaameaa. Asema oli täynnä kansaa, merisotilaita laiturin reunalla pistimet kivääreissä. Odottajat nostivat hurjan hurraan, mutta hyssytteleminen sai sen kuolemaan ennen loppuaan. Se juuri teki kaamean vaikutuksen. Helsinki siis pelkäsi. Ja syystäkin: upseerimurhat jatkuivat tai oikeastaan olivat vasta edellisenä iltana alkaneet. Painoin lakin silmilleni ja menin heti osakuntaan, jonne oli kokoontunut joukko tovereita minua vastaanottamaan. Lähdin sitten kotiini ensin tiedusteltuani puhelimitse, voinko sinne tulla. Ja kun sitten tulin, sai koirakin sellaisen 'schokin', että lysähti maahan. Olikohan sekin jotakin ymmärtänyt?
"Nyt avattiin pianokin, joka oli ollut käyttämättä koko poissaoloni ajan, vuoden ja vuorokauden."
Juho Aalto palveli Suomen armeijassa vapaussodasta alkaen Päämajan ja Yleisesikunnan alaisena pääasiallisesti itärajalla saaden eron reserviluutnanttina tammikuussa 1923.
Suorittanut 1. res. lääkintäupseerikurssit 1924 tullen niitten päätyttyä nimitetyksi res. lääkintäluutnantiksi. Palvellut sotilaslääkärinä eri joukko-osastoissa yhteensä tasan kolme vuotta.
Toiminut lääkärinä Voikkaalla, Kuusankoskella, Virtasalmella, Lammilla, Kangasniemellä, Luopioisissa, Uukuniemellä sekä nyt viimeksi Ylitorniossa.
Ansioistaan vapaussodan aikana on Aalto saanut: IV luokan vapaudenristin, vapaussodan muistomitalin soljen kera, Aunuksen mitalin.
Ferdinand Waldemar Lindberg.
Valdemar Lindberg oli etupään miehiä pfadfinderikursseilla. Harjoiteltuaan kuuman kesän Lockstedtin leirillä katsottiin hänet otolliseksi matkustamaan komennukselle Suomeen. Siitä alkoi vaiherikas matka, joka Shpalernajan kautta vei hänet vapaussotaan. Annamme hänen itsensä kertoa elämyksistään:
"Kevään ja kesän 1915 kannoin nuorena medisinarina pfadfinderin komeata univormua ja uneksin kenraalinpoleteista, kunnes Baden karjunta ja 'Vaatetäin' rauhoittavat katseet palauttivat todellisuuteen. Elokuun lopulla tulin Helsinkiin erikoisasioissa. Alussa tunsin mieleni melko synkäksi – petokset ja vakoojasuunnitelmat kypsymättömissä aivoissani – mutta samalla ylpeäksi saadessani elää näin tapahtumarikasta aikaa. Ensi viikkojen hermostunut jännitys alkoi vähitellen laueta, ja kaikki kävi kuten pitikin, kunnes ensimmäiset vangitsemiset joulun alla antoivat aihetta valppauteen. Asuin siihen aikaan Ullanlinnassa kahden veljeni kanssa kahdessa pienessä huoneessa. Joka kerta kun auto ajoi ohi, kuuntelin, pysähtyikö se vai jatkoiko matkaa. Lopulta en enää uskaltanut mennä vuoteeseen ennenkuin 1-2 aikaan yöllä, käyskentelin vain kaupungin katuja yötä odotellen.
"Eräänä päivänä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa pysähtyi auto Ullanlinnan ulkopuolelle, ja raskaita askeleita kuului käytävässä. Joka ovelle pysähdyttiin, luettiin nimet. Tällä kertaa santarmit tyytyivät vain merkitsemään kirjoihinsa Ullanlinnan asukkaat. Kun sitten Shpalernajassa tulin tuntemaan Väinö Lindénin, kuulin häneltä, että hän paria päivää ennen vangitsemistaan oli käynyt Ullanlinnassa tuttaviensa luona, ja santarmit, jotka tiesivät joka askelen, tahtoivat tutustua myös hänen mahdollisiin ystäviinsä. Koska minä aivan vahingossa olin joutunut kosketuksiin santarmien kanssa ja kun mitään ei tapahtunut lähipäivinä, tuuditin itseni vaaralliseen varmuuteen. Kun kerran sain vapaasti liikkua ja matkustella, niin olihan se varma merkki siitä, että vihollisemme huhuista huolimatta eivät suinkaan paljon tunteneet asioitamme, ja vangitsemiset olivat ehkä riippuneet aivan toisista syistä kuin ilmiannoista. Ajatukseni olivat kuitenkin usein ystävieni luona vankilassa, ystävien, jotka joutuivat pois joukostamme, ennenkuin kaikki oli kunnolla alkanutkaan. Pian tuli minustakin yksi heistä. Sain jakaa heidän osansa, uneksia heidän unelmiaan.
"Eräänä iltana maaliskuun alussa tulin kotiin ylioppilasillanvietosta kello 12 aikaan yöllä. En ollut vielä ehtinyt riisuutua, kun tutut askelet jo kuuluivat eteisestä. Ilman muuta hyökkäsi sisälle huoneeseeni 4 santarmia, ja yksi siviilipukuinen tulkki. – 'Asuuko ylioppilas Lindberg täällä?' – Seurasi kotitarkastus. Muuriin nojaten katselin hävitystä. Jokainen kirja otettiin esille ja selailtiin läpi, vaatteet sekä vuodevaatteet pengottiin ja tarkastettiin, kengänpohjat saivat tavanmukaisen tarkastuksen, ja lopuksi minut heitettiin uunin luota kauemmaksi; voisihan siinä olla jokin salakomero. Tarkastuksesta ja naputuksesta huolimatta ei kuitenkaan mitään löytynyt, mutta jokainen paperilappunen, missä vain oli jotakin kirjoitettua otettiin talteen. Kotitarkastuspöytäkirja piti minun ja veljeni kirjoittaa alle. Epäilyksenalaiset paperit pisti yksi santarmeista kainaloonsa, ja miehet poistuivat. Eteisen ovi lyötiin kiinni, auto surisi ja lähti ja kaikki oli jälleen hiljaista. Noin tunnin kuluttua pistin pääni ovesta käytävään, jossa kaikki Ullanlinnan asukkaat, Maiju etunenässä, säikähtyneinä katselivat minua eivätkä voineet salata ihmetystään, että yhä vielä olin jäljellä.
"Olin siis edelleen vapaa. Mutta nyt päätin näytellä loukattua syytöntä, jonkavuoksi kävelin Albertinkadun santarmikansliaan, veljieni odotellessa ulkopuolella jännittyneinä, sillä olihan mahdollista, etten enää palaisi. Esitin asiani: kotirauhaani oli häiritty, joukko tavaroitani viety. Santarmikapteeni lupasi siinä tapauksessa, että papereista ei mitään rikollista tavattaisi, palauttaa ne ja esittää anteeksipyynnön. Tämän jälkeen kumarsin koreasti ja astelin ulos, sillä tunsin itseni rauhalliseksi tietäessäni, ettei mitään rikollista papereistani löytyisi. Niin kului pari päivää, mutta alkoi tuntua kuin kaikki ei olisi oikealla tolalla, ja ajattelin jo uudelleen jättää Suomen. Mutta jo neljäntenä päivänä kotitarkastuksen jälkeen pysähtyi kaksi autoa asuntoni ulkopuolelle. Eteisen ovi murrettiin, ja käytävässä kuului raskaitten askelten töminää. Ehdin vain huutaa veljilleni, että nyt tulevat vangitsemaan ja muutamia tärkeitä asioita, kun ovi avattiin ja vanhat santarmiystäväni tuijottivat minuun vihaisin silmin. Vaatteeni tarkastettiin ja annettiin minulle, jonka jälkeen astuimme ulos. Auto vei meidät tuttuun paikkaan Albertinkadulle. Seurasi riisuutuminen ja taas niin perinpohjainen vaatteiden tarkastus, kuin olisi niistä etsitty syöpäläisiä. Sitten autolla Viaporiin.
"Siellä minut vietiin erääseen kansliantapaiseen huoneeseen. Taas seurasi riisuutuminen ja pukeminen, jonka jälkeen minut vietiin päävahtiin ja työnnettiin pitkään, korkeaan koppiin, jossa oli kalteri-ikkuna katonrajassa ja patjaton puulavitsa seinän vieressä. Ajatukset pyörivät päässäni koko pitkän yön ja pitivät minua valveilla. Mikä oli aiheuttanut vangitsemisen? Miksi he eivät pidättäneet minua heti kotitarkastuksen jälkeen?
"Huomenissa tuli eräs vänrikki kahden sotilaan kanssa: – 'pritjentsi sinejetje?' – Seuraavana päivänä tuli taas sama kysymys. Lopulta selvisi minulle, että kysymys merkitsi, oliko minulla joitakin toivomuksia. Pyysin patjaa, sillä selkäni ja jalkani tuntuivat kuin hakatuilta. Hän merkitsi ja lähti. Vasta neljän viikon kuluttua sain patjan, kun olin jo jättänyt kaiken toivon siitä ja tottunut nukkumaan palttoo patjana, kaulahuivi peittona tai päinvastoin. Ennenkuin tulin osalliseksi tästä ylellisyydestä, oli vaikeimmat päivät jo sivuutettu; kuulustelut olivat alkaneet ja minä olin saanut katsauksen uusiin olosuhteisiin.
"Ensimmäiset päivät olivat kaikkein vaikeimmat. En voinut käsittää, kuinka ihminen voisi kestää yksinäisessä kopissa enempää kuin kaksi viikkoa hermojen katkeamatta. Eräänä päivänä antoi vartija minulle muutaman savukkeen. Sitä iloa, minkä ne minulle tuottivat, ei kukaan, joka ei itse ole sitä kokenut, voi ymmärtää. Se ei ollut tupakan vuoksi, minä tulin aivan hyvin toimeen ilman sitä, mutta se oli tervehdys, merkki siitä maailmasta, jonka ehkä ainiaaksi jätin.
"Kun päivät tulivat pitemmiksi, viipyi aurinko yhä kauemmin kopissa, ja seinään piirsin joka päivä merkin sille paikalle, missä se viimeksi loisti, näin laskien pitkät päivät. Kaikki tämä antoi aivoille jotakin askartelua yksitoikkoisuudessa.
"Kuulustelut alkoivat kaksi viikkoa vangitsemisen jälkeen. Santarmi saattoi minut kuulusteluhuoneeseen ollen pelkkää kohteliaisuutta: auttoi palttoon päältäni kumartaen syvään. Hän kyllä osasi läksynsä, sillä ulkomuotoni ei kylläkään antanut aihetta erikoiskumarruksiin. Ovessa tapasin 'Merirosvon', ylioppilas Max Lindblomin Turusta. Me sivuutimme toisemme katsellen, eikä kumpikaan uskaltanut näyttää tuntevansa toista. Tapaaminen oli suuri yllätys, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, että hänetkin oli vangittu. Muutamia viikkoja aikaisemmin olimme opiskelleet yhdessä Baden 'Augen rechts'. Mutta surku olisi tullut nyt toista komppaniaa, jos Bade olisi nähnyt sen epäröivän päänliikkeen, jolla nyt tervehdimme toisiamme. – Kuulustelua johti Serebrjakoff. – Tunnetteko Max Lindblomin? – Kysymys tuli odottamatta. – Mitä hittoa olimmekaan päättäneet Turussa tavatessamme? Tunteako toisensa vai ei? En kuolemaksenikaan muistanut sitä. Mitähän Lindblom oli vastannut samanlaiseen kysymykseen, joka todenmukaisesti oli asetettu hänen vastattavakseen? Silmänräpäyksen epäily, Serebjakoff katseli minua tarkasti ja ehkä huomasi epäröintini.
"'Niin, Lindblom on, ikävä kyllä, todistanut teitä vastaan, kertonut teidän olleen Lockstedtin leirillä, yhdessä harjoittaneen vakoilua y.m. – ja tämän kaiken hän on tunnustanut.' – Ajatukseni pysähtyivät. Tämäkö siis oli loppu? Mutta vain silmänräpäykseksi. Merirosvo ei antanut ilmi toveriaan! – Saako luvan olla savuke – tai suklaata? Istuin ja annoin heidän odottaa vastausta. 'Jaa.' – Santarmi tarttuu kynään ja kirjoittaa: 'Hän tuntee Max Lindblomin.' – 'Mutta lisätkää pöytäkirjaan: hyvin vähän', tokaisin. – Kun myöhemmin tapasin Max Lindblomin, kertoi hän kuulustelussa käytetyn samaa juonta, minä vain siinä tapauksessa olin ollut muka ilmiantajana.
"Kun sitten kuulustelut olivat loppuunsuoritetut, kysyi Serebrjakoff minulta, kuinka minä tunsin Lindblomin, kun hän ei tuntenut minua. Sanoin tuntevani hänet, kuten kaikki muutkin Helsingin ylioppilaat. Muuten alkoi ja loppui minun pöytäkirjani sanoilla: 'Minä kiellän'. Olin siis ensi kerran tulessa ja päätin kaikin keinoin pelastaa nahkani.
"'Luuletteko', huusin äkkiä, 'etteikö henkilö, jota syytätte kaikesta tästä, olisi pudistanut tomut jaloistaan aikoja sitten, kun hänellä kerran oli siihen tilaisuus? Miksi ette vanginneet minua heti? Jollen olisi ollut viaton, en kai olisi uskaltanut mennä santarmikansliaan Albertinkadulle.'
"'Etupäässä sentakia', tuli vastaus, 'että henkilö, joka on ilmiannon takana, mainitsi vain ylioppilas Lindlbomin. Vangitsemismääräys oli annettu vain yhdelle, ja niitä olikin kolme, eikä meillä ollut valtakirjaa vangita toisia. Kolmen päivän kuluttua oli asia kuitenkin selvä. Olette ollut tarpeeksi viisas hävittäessänne kaikki epäilyksenalaiset paperinne, mutta todisteita teitä vastaan kyllä saamme.' – Kuulustelu loppui.
"Muutamia viikkoja myöhemmin seisoin taas Pontius Pilatuksen edessä. Tämä koetti ystävällisenä ja kohteliaana, yhtenään tarjoten savukkeita ja suklaata, vakuuttaa minulle, että omaisiani, äitiäni ja sisariani ajatellen pitäisi minun tunnustaa syntini ja rikokseni. Silloin rangaistus tulisi olemaan mahdollisimman lievä. Näitä arkoja kieliä kosketellen kävivät kaikki kuulustelut erona vain se, että kohteliaisuus oli muuttunut röyhkeydeksi ja nöyräselkäinen tampuurimajuria esittänyt santarmi oli palannut entisiin tehtäviinsä.
"Eräässä kuulustelussa kesällä, jolloin olin jo kotiutunut vankilassa, en voinut enää esiintyä yhtä tyhmänä. Kun Serebrjakoff taas alkaa vetää vanhaa virttään, tokaisin:
"'No, jos tämä kaikki olisi totta, mistä minua syytetään, ja minä tunnustaisin, niin mikä olisi rangaistus?'
"'Kaksi vuotta pakkotyötä Siperiassa kaivoksissa.' – 'Niin, luonnollisesti tunnustaisin, jos olisin syyllinen.' – 'Ulos', ja niin oli taas yksi kuulustelu päättynyt.
"Kun eräänä päivänä taas kurkistelin ovenikkunasta, kulki ohitseni Merirosvo kahden santarmin saattamana ja sanoi:
"'Me emme tunne toisiamme.'
"Olin iloinen, kun hän ei tahtonut tuntea minua, ja tiesin nyt Serebrjakoffin vahvasti valehtelevan saadakseen meidät kiikkiin. Olin ollut aika typerä, kun en tätä ottanut aikaisemmin huomioon.
"Muuten me suomalaiset aloimme tulla yhä enemmän kosketuksiin toistemme kanssa. Toisena päivänä taas näin vastapäätä sijaitsevalla 'puukaivolla' Merirosvon parrakkaat kasvot. Hänet oli hetkeksi jätetty yksin. Tein hänelle merkin, jonka piti osoittaa: 'Mitähän tästä tulee?' – Merirosvo puolestaan vastasi panemalla kätensä kaulansa ympäri, tarkoittaen hirttämistä. Kun hän päännyökkäyksestäni ymmärsi, että en oikein hyväksynyt tällaista menetelmää, otti hän kääntöpääveitsensä, avasi terän ja antoi giljotiinin pudota. Samassa pää hävisi ikkunasta. – Myöhemmin, kun jouduimme henkilökohtaiseen kanssakäymiseen Shpalernajassa, sain kuulla, että santarmit olivat houkutelleet Lindblomin ottamaan esille veitsensä, joka siinä hetkessä takavarikoitiin. – 'Pahuksen Lindberg, olin jo niin kauan saanut sitä säilytetyksi, ja nyt se meni.'
"Kevät ja kesä menivät, syksy oli käsillä. Emme tienneet, mitä ulkona tapahtui, ainoastaan päivien pituudesta päättelimme luonnon kulun. Tai kun meitä vietiin kuulusteluun, saatoimme erottaa hiekkakentän takana varjoisia lehtipuita ja näimme, että elämä sykki ilman meitäkin. Eräänä päivänä syyskuun lopulla tuli eräs kapteeni koppiin puhellen kauemmin kuin tavallista ja kysyi, koska olin viimeksi ollut kävelemässä. – '17. p:nä maaliskuuta, kun minut tuotiin tänne.' Hän ei uskonut korviaan, että tutkintovankeja, joiden asia ei ollut vielä todistettu, näin kohdeltaisiin. Mutta toverien harmaa ja eloton pinta todisti huonoa ilmaa ja kuukausien pölyä. – Tämän jälkeen saimme joka päivä puolen tunnin kävelyn.
"Sitten eräänä syyspäivänä meidät lastattiin moottoriveneeseen ja vietiin Katajanokalle, jossa entinen naisosasto oli varattu poliittisille vangeille. Täällä olin sitten kolme viikkoa. Sitten eräänä iltana kuului rautaketjujen kalinaa oven ulkopuolelta. Vartijat astuivat sisään, sain riisuutua ja taas pukeutua, ja eteisessä kiinnitettiin jalkaraudat jalkoihini. Minut sijoitettiin pitkän, voimakasrakenteisen nuorukaisen viereen. Esittely suoritettiin ilman kädenlyöntiä: tämä oli siis Harry Backberg, jonka kohtalosta olimme usein keskustelleet Viaporissa. Hän oli siis vielä täällä kaikista huhuista huolimatta.
"Seurasi matka asemalle, jalkaraudat kalisivat katukiveyksellä herättäen kauhua ja pahennusta rauhallisissa kulkijoissa. Monesti myöhemmin laskimme leikkiä juhlapuvustani: ylioppilaslakki ja jalkaraudat, sopiva yhdistelmä, vai miten? Lakkia sain pitää sitten melkein jouluun saakka, jolloin omaiseni saivat viimeinkin tiedon olinpaikastani ja saattoivat lähettää minulle sopivamman päähineen. Luukustaan moni shpalernajalainen katseli lakkiani minun marssiessani pihalla paukkuvassa pakkasessa.
"Junamatkan Pietariin teimme jalka- ja käsiraudoissa. Jouduimme Bertel Backbergin kanssa vastakkaisiin vaunukoppeihin, ja viereisessä oli Harry Backberg, joka puhui ryssää melkoisen sujuvasti. Hän lyöttäytyi erään vartijan kanssa keskusteluun ja pohti pakosuunnitelmaa, jota toiset kannattivat, toiset vastustivat. Koko suunnitelma ja sen raukeaminen on kerrottu jo aikaisemmin.
"Saavuimme Pietariin. Kaksittain käsirautoihin kytkettyinä marssimme keskellä kirkasta päivää pitkin kaupungin katuja sivuillamme vartijat paljastetuin sapelein, tulimme poikkikadulle – Shpalernaja uulitsalle – ja pian olimme vankilan muurien sisäpuolella.
"Kantakirjaan viemisen ja muitten seremonioitten jälkeen joukkomme hajoitettiin. Arvo Ahti ja minä jouduimme yhdessä pimeään ja kosteaan alakerroksen koppiin, jonka lattialla oli suuri vesilätäkkö. Asettauduimme illalla nukkumaan, mutta uni ei saapunut, sillä ilkeä tunne ruumiissamme piti meitä valveilla. Ensi kertaa teimme nyt tuttavuutta täiden kanssa, ja uskollisesti ne sitten seurasivatkin meitä. Viaporissa näin silloin tällöin jonkin yksinäisen kirpun, mutta nyt oli tilanne toinen. Poimin nyt näitä turvattomia elukoita päivät pitkät, asetin ne pöydälle ja panin toimeen verilöylyjä. Savukeimuketta käytimme teloituskoneena. Noukimme joukon näitä pikku pulusia, asetimme ne ryhmärivistöön ja – 'nyt tulee ryssän höyryjyrä' – annoimme imukkeen vieriä niiden yli. Ahdin kanssa iloitsimme tästä leikistä kuin pienet lapset. Siinä kului aikamme ja se kiinnitti ajatuksemme.
"Mutta kahden viikon kuluttua saapuivat vartijat ja veivät Arvo Ahdin pois. Syleilimme toisiamme, otimme jäähyväiset ja minä istuin taasen yksin. Luulen, että kyynelet melkein puristautuivat silmistäni ajatellessani tulevaa yksinäisyyden katkeruutta, sillä kenties kuukausia, kenties vuosia saisin odottaa epävarmaa, tietämätöntä kohtaloani. Niin helposti ihminen tulee hemmotelluksi ja vaativaiseksi. Nyt minä kadehdin yhteiskuntamme parempiosaisia, varkaita, yksinkertaisia murhamiehiä ja muita sellaisia, jotka saivat oleskella yhdessä ja vaihtaa ajatuksia.
"Pari päivää Ahdin siirron jälkeen tuli minun vuoroni. Sain sellin viidennessä kerroksessa ja totuin yhä enemmän vankilan tavoille. Vietettyäni siellä muutamia viikkoja avautui ovi eräänä päivänä ja vartija astui sisään sanoen: 'Sotaoikeuteen'. Epämieluisa tunne hätkähdytti minua. Itsehillitsemisyrityksistäni huolimatta tunsin, kuinka valtimo takoi ja sydän jyskytti niin, että vartijankin olisi pitänyt se kuulla. Olin täydellisesti vakuutettu siitä, että tutkimukset olivat nyt lopussa ja tuomio julistettaisiin. Lähes 9 kuukautta olin istunut tutkintovankina, kaiken järjen mukaan pitäisi siis ratkaisun nyt tulla puoleen tai toiseen. Mutta suuri oli hämmästykseni, kun minut johdettiin suureen saliin ja tapasin siellä joukon onnettomuustovereitani, jotka mielikuvituksessani olin jo lähettänyt onnellisempaan maailmaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri; vartijat seisoivat oven ulkopuolella käytävässä, mutta huoneessa, jossa kaikki olimme, tunsimme vapauden tuulahduksen saadessamme häiritsemättä purkaa sydämiämme, kertoa vankilakokemuksistamme, kysyä neuvoa milloin mistäkin. Kaikki puhuivat yht'aikaa, laskivat leikkiä ja nauroivat. Venäläiset vangit sekaantuivat tuon tuostakin keskusteluun. Kysyivät: 'Mistä te jouduitte kiinni?' – Tunsin itseni melko ylpeäksi vastatessani: '§ 273', jonka kaikki vangit tunsivat: kuolemantuomio taikka vapaus. Harvoin he kyselivät lähempiä yksityisseikkoja, 'polititsheskij' riitti. Ja vaistomaisesti tunsi oman arvonsa nousevan mitättömien varkaiden ja murhamiesten silmissä. Leo Mellin tuli luokseni ja ilmoitti, että eräs nuori venäläinen halusi tehdä tuttavuuttani. Esittely ja suositukset: tappanut kaksi santarmia. Ja niin jatkui edelleen.
"Venäjällä-oloaikanani sain ainoastaan kahdesti tavata omaisiani. Kaksi veljistäni teki tuon pitkän matkan vain viiden minuutin keskustelua varten. Äitinikin olisi tullut, mutta en sitä tahtonut, kun pelkäsin, etteivät hänen hermonsa kestäisi tirkistellä kaksinkertaisen häkin läpi poikaansa, joka ei hänen käsityksensä mukaan ollut tehnyt mitään pahaa. Esiinnyin kai silloin kuin täysiverinen rosvo. Huusin veljelleni, että hän puhuisi vain ruotsia ja antaisi palttua vahdille: 'Sinut ajetaan kuitenkin pois viiden minuutin kuluttua.' Näin keskustelimme, kunnes vartija vei minut selliini, ja minä puolestani olin päivääni varsin tyytyväinen.
"Niin alkoi kevät lähestyä. Asiamme oli määrätty päätettäväksi sotaoikeudessa maaliskuun lopulla ja meille oli jo järjestetty puolustusasianajaja. Millä hän sitten aikoi meitä puolustaa, sitä emme saaneet koskaan tietää; meiltä ei hän ainakaan saanut mitään apua. Samoin lähestyi vallankumous. Meissä vangeissakin, jotka kokonaan olimme eristettyjä, alkoi herätä tunne, että kaikki asiat eivät olleet oikealla tolallaan. Sotaoikeuden eteishuoneessa seisoivat vahdit parittain keskustellen kuiskaten; vanginvartijat esiintyivät mielestäni entistä hermostuneemmin, mutta kunnioittavammin ja ystävällisemmin. Vallankumousta kuiskailtiin siellä ja täällä.
"Maaliskuun 12. päivän aamuna 1917 tuli vartija taas selliini ja määräsi: 'Sotaoikeuteen'. Seurasin häntä entiseen kokoontumishuoneeseemme, jossa vartijat paljastetuin sapelein järjestivät joukkomme. Mutta tällä kertaa saimme odottaa, ennenkuin vankilan päällikkö ilmaantui – kuten niin monesti ennenkin, mutta nyt toisenlaisin määräyksin: takaisin koppeihin! Vankijoukossa syntyi levottomuutta, 'revoljutsia, revoljutsia', kuiskailtiin ääneen. Enkä minäkään, joka muuten olin siivo ja kiltti vanki, voinut pidättäytyä huutamasta omalle vartijalleni vasten naamaa: 'Revoljutsia!' – 'Hiljaa, lapset', neuvoi hän lempeästi. – Kuinka olosuhteet sentään saattavatkin luoda kauniita luonteita. Kulkiessani Sihvon, Ruuthin ja Riekin koppien ohi ilmoitin heille huutaen tämän uutisen, mutta vartija kiirehti minua edelleen.
"Koppiin tultuani pyysin päästä kävelemään, vaikka kävelyaika oli jo ohi. Käytävän päässä kulki Sihvo; viittasimme kädellä toisillemme. Asia oli selvä, tänään tapahtuisi jotakin. Palasin takaisin selliini ja juoksin W.C.-puhelimeen saadakseni tavata Backbergin. Hän ei vastannut, mutta nyt kuului ryskettä ja pauketta, joka kaikui läpi vankilan kaikkien sellien. Pauhina läheni, se muistutti irti päästettyjen villieläinten ulvontaa. Jyskytin seinään, huusin käymälänputkeen, mutta en saanut vastausta. Nyt hyökkäsi joukko meidän osastollemme. Oma vartijani avasi koppini oven avaimella, hänen jäljessään juoksi nuori, pörrötukkainen hurjapää revolveri korkealla. 'Nopeammin, nopeammin!' Ja meidän roteva vartijamme juoksi ja avasi jäljellä olevat kaksi selliä etsien sen jälkeen läähättäen suojaa syrjäisestä nurkasta. Hyökkäsimme ulos vankilasta. Aurinko ja kevät tervehtivät meitä, mutta myöskin uudet seikkailut, sillä konekiväärien rätinä kaduilla ennusti uutta aikaa.
"Viikon vietin vallankumouksellisessa Pietarissa, sitten jätin vaikeasti sairastuneen hyvän ystäväni Harry Backbergin jälkeeni, itse nousin siivilleni ja riensin takaisin isänmaahan antaen palttua kaikelle, mikä oli pyhää. Mutta tämä kovien aikojen ystäväni nousi sairasvuoteeltaan, ja kun Suomen kohtaloa ratkaistiin, laahasi hän kerran kuulatuiskussa kuolevaa veljeänsä Berteliä, joka kanssani oli jakanut Viaporin ilot ja surut, mutta nyt kantoi uhrinsa isänmaan alttarille.
"Kuinka usein tuleekaan mieleeni yö, jolloin Backbergin veljesten ja toisten ystävien kanssa purevana talviyönä seisoimme sotaoikeuden ulkopuolella. Kun katkeroitunut roskaväki hyökkäsi sotaoikeuteen, laahasi sieltä arkiston ja sytytti palamaan asiakirjat, jotka nyt olisivat historiallisesti arvokkaita, olimme me mukana punainen nauha napinlävessä villeinä ja hurjapäisinä. Ja kun Moikan varrella sotaoikeuden ulkopuolella roviot paloivat – kaikki, mitä santarmisto ja sotalaitos oli koonnut ja vartioinut – seisoimme siellä hankoinemme kohentelemassa nuotiota, ettei yhtään meidän nimellämme varustettua paperia jäisi jälkimaailmalle. – Ja kun katselimme Seynin ja Borovitinovin saapumista Pietariin kirkuvien matruusien ympäröimänä, pyöri monenlaisia ajatuksia nuorukaisen aivoissa, mutta yksi jäi pysyväiseksi: yksilön vähäpätöisyys historian myrskyotteissa."
Waldemar Lindberg otti osaa vapaussotaan Itä-Uudenmaan suojeluskunnissa m.m. komppanianpäällikkönä, teki matkan poikki Suomenlahden jäiden Viroon Pellingin joukoissa palatakseen takaisin saksalaisten mukana. Vapaussodan jälkeen hän toimi pataljoonanlääkärinä Uudenmaan rykmentissä kesäkuusta syyskuuhun 1920 sekä saman vuoden heinäkuusta syyskuuhun Karjalan Ratsujääkärien rykmentinlääkärinä.
Tunnustukseksi ansioistaan on hän saanut IV luokan vapaudenristin.
Arvo Joh. Ahti.
Maailmansodan puhjetessa olin Piehl & Fehlingin palveluksessa matkalla Lyypekistä Travemündeen suomalaisella "Primula"-laivalla, jonka pysäytti saksalainen torpedovene. Viimeksimainitun päälliköllä oli kaappausmääräys. Laivalla olevat suomalaiset saivat luvan, jos he halusivat lähteä lähellä olevalla tanskalaisella laivalla Kööpenhaminaan. Päätin kuitenkin jäädä Saksaan ja samana iltana tapasin vielä useita suomalaisia tovereitani, joiden kanssa lähdimme kiertämään kahvilasta toiseen. Tunnelma niissä nousi korkeimmilleen, ja me suomalaiset tunsimme vahvasti, että nyt oli Suomenkin vapautumisen aika koittanut.
Muistaakseni seuraavana päivänä olimme saattamassa lyypekkiläisiä, rintamalle lähteviä joukko-osastoja, joitten mieliala oli iloinen ja innostunut. Erään suomalaisen toverini kanssa tarjouduimme vapaaehtoisiksi Saksan armeijaan, mutta saimme vastaukseksi kehoituksen tulla uudelleen muutaman päivän perästä. Kävimme jälkeenpäin tiedustelemassa, joko kelpaisimme, ja sillä kertaa ilmoitettiin, että vapaaehtoisia on koko valtakunnassa ilmoittautunut 2 1/2 miljoonaa miestä, mutta alussa voitaisiin varustaa vain 1 1/2 miljoonaa. Ulkomaalaisten täytyi vielä odottaa.
Liikkeessä, jossa palvelin, loppuivat työt kokonaan ja aika tuli pitkäksi. Suurin osa miespuolisia apulaisia lähti rintamalle. Isäntäväkeni kehoittivat minua pysymään toimessa, sota kun ei tulisi kestämään montakaan kuukautta. En kuitenkaan halunnut nostaa palkkaa, kun ei mitään työtäkään ollut, ja siksipä koetin etsiä työtä muilla aloilla. Mutta taloudellinen elämä oli niin lamassa, etteivät työnvälitystoimistot pystyneet välittämään paikkoja. Syyskuun lopulla päätin lähteä Suomeen.
Meitä lähti yhdessä muutamia suomalaisia kotimaahan. Lyypekin asemalla yksinkertainen landsturm-mies kysyi henkilötodistusta, ja onnettomuudeksi pari toveriamme näytti venäjänkielisen tekstisivun passistaan, jolloin heidät molemmat heti pidätettiin ja he joutuivat istumaan joitakin viikkoja eräässä linnoituksessa. Me muut huomasimme hakea esille saksalaisen tekstin, jolloin vartiosotilas kysyi meiltä: "Sie sind Schweden, nicht? Sie gehen mit uns, nicht?" Siihen me yhdestä suusta vastasimme: "Jawohl." Sassnitsissa näytimme jälleen passimme saksankielistä tekstiä, ja kun ilmoitimme matkustavamme Ruotsiin, ei meitä estetty menemästä lautalle.
Muutamat toverimme olivat lähteneet matkalle ilman varoja, ja meidän kaikkien rahat riittivät vain Tukholmaan asti. Asemalla saimme kuulla, että viimeinen tilaisuus on lähteä lastilaivalla Suomeen, ja laivan lähtöön oli vain muutamia minuutteja. Ajoimme Venäjän konsulaattiin ja pyysimme konsulilta avustusta. Konsuli iski nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että hän voi avustaa vain hätäänjoutuneita merimiehiä. Huomautimme, että olimme syyttömät sotaan ja että meidän oli pakko poistua Saksasta. Uhattuamme sähköttää ulkoministerille Pietariin konsuli hätkähti ja antoi matkarahaa sen verran, että pääsimme Rauman kautta Tampereelle. Sieltä jatkoimme poliisikamarista saamillamme pileteillä kukin kotipaikkakunnallemme.
Ranskan konsuli M. Kramer, Turussa, jonka agentuuriliikkeessä olin jo ennen maailmansotaa palvellut, kutsui minut uudelleen palvelukseensa syksyllä 1914 ja siinä toimessa olin vangitsemiseeni asti 10.5.1916. Jääkäriliikkeestä olin kuullut Matti Reinikalta sekä Tyko Vesalta, joka lähti jääkäripataljoonaan joulukuussa 1915. Olin myös itse päättänyt lähteä Saksaan, mutta isäntäni ollessa sairaana jouduin hoitamaan hänen liikettään ja minun täytyi lykätä matkani. Pari päivää ennen vangitsemistani olin sanoutunut irti toimestani ja aikomukseni oli lähteä parin viikon päästä Pietariin ja sieltä, hävittäen jälkeni, Pohjois-Suomen ja Ruotsin kautta Saksaan.
Kuukauden päivät ennen vangitsemistani huomasin, että perässäni kulki aina urkkija niin päivällä kuin yölläkin. Yhtenä syynä santarmien epäilyksiin oli palaamiseni Saksastai sodan alussa. Muistan, miten Turun poliisikamarin silloinen virkamies Toivo Saarniaho tiuskasi, hakiessani lupatodistusta ajaa maaseudulle polkupyörällä liikeasioissa: "Ei teille voi passia antaa." Kysyin miksi ei, johon hän vastasi: "Olette ollut Saksassa." Huomautin, että mitä sillä on passiasian kanssa tekemistä ja minkä minä sille voin, että satuin olemaan Saksassa sodan puhjetessa. Saarniaho uhkasi panna ristikon taakse, ellen luopuisi vaatimuksestani. Uhkasin kääntyä suoraan poliisimestarin puoleen, ellen passia saisi. Eräs entinen koulutoverini, myös poliisikamarin virkamies, sattui olemaan läsnä ja järjesti kuitenkin minulle passin. Tyko Vesan toiminta ennen jääkäripataljoonaan lähtöä oli tullut santarmien tietoon, olipa hänen luonaan ollut tulokseton kotitarkastuskin. Vesan kanssa seurustelimme harva se päivä. Matti Reinikalla oli myöskin aina urkkija perässään, josta hän ei kuitenkaan paljon välittänyt. Työtoverini konttorissa Yrjö Forsberg, joka oli jatkanut Vesan toimintaa, oli vangittu maaliskuun puolivälissä.
Vangitsemiseni tapahtui toukok. 10. p:nä 1916 asunnossani Tehtaank. 6:ssa Turussa. Klo 11 illalla saapui kymmenkunta santarmia ja poliisia, ja kotitarkastus kesti pari tuntia. Kuusi miestä, joukossa Serebrjakoff ja Turun santarmipäällikkö, astui sisälle, toisten jäädessä ulkosalle. Kirjeenvaihtoni ja valokuvakokoelmani takavarikoitiin, mutta mitään vaarallista ei löytynyt. Ullakko ja kellarikin pengottiin. Ullakolle turpeen alle olin kätkenyt mauserin ja browningin panoksia, joita he eivät sattuneet löytämään.
Vangitsemistilaisuudessa olin rauhallinen – ainakin omasta mielestäni. Määrättiin seuraamaan kahta santarmia. Sanoin hyvästit äidilleni ja siskoilleni ja kehoitin heitä olemaan rauhallisia minun vuokseni.
Astelin saattajieni kanssa Turun kasarmille suureen huoneeseen, jossa makasi parikymmentä santarmia. Saattajani osoittivat minulle vuoteen, johon kävin levolle. Olin nukkuvinani, mutta unta en saanut.
Aamulla santarmit olivat sangen kohteliaita, tarjosivat teetä, hedelmiä ja makeisia sekä pyysivät anteeksi, että heillä on kaikki niin primitiivistä ja selittivät, että he olivat syyttömät vangitsemiseeni. Seuraavana päivänä alkoi kuulustelu, mutta ei siinä mitään erikoisempaa ilmennyt. Vilaukselta näin kasarmilla pidätettyinä toverini Georg Söderströmin ja Oskar Hedmanin.
Ensimmäisenä päivänä vartioi minua 3 santarmia, mutta seuraavana päivänä merisotilas yksinään. Hän ilmoitti olevansa vallankumouksellinen ja vei minut pienempään huoneeseen, jonka seinällä oli miekkoja, pistimiä ja kiväärejä. Houkutteleva paikka... Iltapäivällä, ikkunan ollessa auki kadulle, sanoi hän poistuvansa hetkeksi välttämättömille asioille pihalle ja palaavansa hetken kuluttua. Silloin alkoi hermojani kutkuttaa: Pakoon! Mutta kun kuulusteluissa ei ollut ilmennyt mitään minua raskauttavaa ja kun lisäksi epäilin, että santarmit olivat laittaneet hienonpuoleisen ansan, päätin heittää karkaamisajatukseni. Edessä olisi ollut avoin kenttä, joka ei olisi tarjonnut suojaa.
Seuraavan päivän iltapäivällä vietiin edellämainitut toverini ja minut neljän merisotilaan saattamana Turun itäiselle asemalle ja III luokan matkustajavaunussa Helsinkiin päävahtiin. Jouduin koppiin n:o 9, jossa jouduin asustamaan noin 4 kuukautta. Puulavitsalla makasin pari viikkoa ilman makuuvaatteita, kunnes ystäväni Söderström toimitti niitä minulle vapaaksi päästyään.
Kopissa oli primitiivinen uuni, sekin epäkunnossa, joten lämmitettäessä savu tuli sisään. Pienessä ikkunassa oli läpinäkymättömät ruudut, joista toisesta näki lavitsalle nousten Uspenskin katedraalin, kanavan toisen rannan, vähän nurmikkoa ja penkin, jolla usein istui päävahdissa istuvien omaisia ja ystäviä.
Ensimmäinen päivä päävahdissa oli kiintoisa. Pyysin päästä asioille. Sinne ilmestyi kohta luottamusta herättävä vankitoveri, joka sanoi nimensä olevan Harry Backberg. Backberg pisti kouraani pienen lapun, jossa oli morseaakkoset. Backbergin koppi oli minun koppini vieressä, ja ahkerasti aloimme seinään koputellen keskustella erinäisistä asioista. Toisen seinän takana oli naapurinani Jurre Aalto, ja hänen kanssaan myös "sähköttelin" joka päivä. Ovessa oli ikkuna, ja siitä näin käytävän toisella puolella olevassa kopissa asuvan kauppias Gustafssonin, jolle kohtalo oli kovempi kuin meille muille vangituille. Hänet vietiin Shpalernajaan jo kesällä ja hirtettiin heti sen jälkeen.
Kuulustelut jatkuivat. Niitä piti tutkintotuomari Serebrjakoff väliin päivällä väliin yöllä. Santarmien käsiin oli sotasensuurin kautta joutunut salainen tiedonanto, jossa oli minun käsialaani muistuttava allekirjoitus Arvo. Kielsin jyrkästi sitä kirjoittaneeni, ja vaikka käsialantuntijakin todisti, ettei se ollut minun allekirjoittamani, oli se kuitenkin myöhemmin Shpalernajassa saamassani syytöskirjelmässä. Suuret pinkat oli sotasensuuri Torniossa napannut salaisia Suomesta lähetettyjä raportteja.
Toukokuussa 1916 tuli takatalvi, ja silloin oli koppini erittäin kylmä. Uunia ei voinut lämmittää, sillä savu tunkeutui sisään. Myöhemmin kesällä taas se oli tukahduttavan kuuma, ja varsinkin käymälää tyhjennettäessä tunkeutui inhoittava löyhkä koppiini. Löyhkä oli siksi voimakas, että käytävällä seissyt vahtisotilas oli yöllä pyörtynyt.
Syyskuun lopulla siirrettiin meidät päävahdista lääninvankilaan Katajanokalle, jossa oli siistit sellit. Jouduimme erikoiseen venäläiseen osastoon, jossa vartijoina oli yksinomaan ryssiä. Suomalaisten vartijain kanssa emme päässeet yhteyteen. Katajanokalla en myöskään päässyt yhteyteen toisten tovereitteni kanssa, mutta siellä kuitenkin laskettiin joka päivä puoleksi tunniksi pihalle kävelylle. Pari viikkoa lääninvankilassa istuttuamme kuului eräänä iltana vahvaa kahleitten kolinaa, ja vartija tuli koppiini ilmoittamaan, että oli valmistauduttava matkalle. Kysyin, minne lähdetään, ja hän sanoi: "Krestyyn." Kirjoitin nopeasti lyhyen kirjeen äidilleni ilmoittaen, minne minut nyt vietiin, ja lähetin samalla vaatteitani kotiini. Jälkeenpäin vapauduttuani sain tietää, että vaatteet olivat menneet perille, mutta ei kirjeeni. Äitini arveli, että minut oli jo hirtetty, ja sai tämän johdosta hermotaudin.
Jalkarautoihin pantuina vietiin meitä 8 miestä, Aalto, veljekset Harry ja Bertel Backberg, Forsberg, Hedman, Lindberg, Lindholm ja minä vankilan autoilla rautatieasemalle, ja niin alkoi matkamme Pietariin, joka varhemmin on kuvattu yksityiskohtaisesti.
Pietariin saavuimme aamulla ja Suomen asemalta astelimme jalan, parittain käsiraudoilla kytkettyinä. Olimme kaikki reippaalla tuulella ja lauloimme Porilaisten marssia. Matkaa oli pari kilometriä, ja toivoimme sitä riittävän penikulmittain. Ruumiintarkastus Shpalernajassa oli sangen perinpohjainen. Kielen alus, jopa peräsuolikin tarkastettiin, eikä suotta, sillä kummastakin kätköpaikasta löytyi meikäläisiltä rahaa. Kenkääni kätkemiäni ruplanseteleitä he eivät löytäneet. Meidät sijoitettiin parittain koppeihin, ja Lindberg ja minä jouduimme n:oon 9. Outoa oli astua koppiin, joka jo aamupäivällä oli sangen pimeä, pieni ikkuna oli katonrajassa ja lattialla vahvasti vettä. Pohjavedeksi sitä ensin luulimme, mutta hetken kuluttua selvisikin, mitä ainetta neste oli. Nurkassa oli W.C. joka oli aivan täpötäynnä tavaraa – siis epäkunnossa.
Aloimme neuvotella, mitä tehdä – valittaako ja kenties tulla muutetuksi siistimpään, mutta mahdollisesti joutua yksin istunnan – tai tyytyä ja yrittää vähitellen itse siivota ja parannella mukavuuksia. Valitsimme jälkimmäisen mahdollisuuden, ja se osoittautuikin viisaaksi, sillä saimme istua samassa kopissa viikon päivät. Vähitellen unohdimme koppimme kurjan kunnon ja aloimme keskustella asioista peläten minä hetkenä hyvänsä tulevamme siirretyiksi eri koppeihin. Lindberg kertoi pfandfinderkokemuksiaan; hän olikin ensimmäinen tapaamani henkilö, joka oli ollut niillä asioilla Saksassa.
Viikon päivät istuimme Lindbergin kanssa samassa kopissa. Sitten tuli katkera ero. Minut siirrettiin kolmanteen kerrokseen, koppiin n:o 103, joka oli huomattavasti siistimpi kuin edellinen.
Naputtamalla otin heti yhteyden eri suuntiin ja pääsinkin selville, että viereisessä kopissa 102 asui Edvard Bruhn ja toisella puolen, numerossa 104, oli naapurina Jakobsson Uudestakaarlepyystä. Viidennessä kerroksessa oli Yrjö Ruuth ja allani Urho Massinen. Koppini seinällä oli erinäisiä sähkötyssysteemejä neulalla piirrettyinä, joihin heti perehdyin. Venäläinen avain oli helppo oppia, ja käytin sitä erään anarkistin kanssa, jonka nimeä en enää muista.
Bruhnin kanssa keskustelin naputtelemalla seinään. Harvoin keskustelimme päivällä, mutta sitä ahkerammin iltaisin vuoteessa maaten. Bruhnia vaivasi unettomuus, ja monena yönä hän naputti hiljaa ja kysyi, nukuinko minä. Heräsin helposti ja vastasin hänelle mielelläni kuuntelevani, mitä hänellä oli sanomista. Väliin hän kertoi suunnitelmistaan siirtyä Australiaan harjoittamaan lampaiden hoitoa ja tiedusteli minulta, lähtisinkö mukaan. Itse olin ajatellut yrittää Suomessa kananhoitoa suuremmassa mittakaavassa ja selvitin hänelle suunnitelmiani. Sotatapahtumia seurasimme myös tarkkaan lukien Hallituksen Sanansaattajaa.
Vankilan kirjastosta sain luvan lainata saksalaisia, venäläisiä ja englantilaisia kirjoja, joita luin ahkerasti. Kirjeitä kirjoitin kotiini niin usein kuin sain luvan, ja kolme kirjettä sain omaisiltani.
Kerran sain "arvopostia", josta vartija vaati kuittia. Se oli syytöskirjelmä. Lopussa oli viitattu Venäjän rikoslain pariin pykälään. Kysyin vartijalta, mitä pykäliä ne olivat, jolloin hän asetti kätensä kaulalleen. Alkoi saapua myös muna- ja voilähetyksiä sekä rahaa. Lähetyksiin oli merkitty "ot materi" (äidiltä), vaikka ne eivät olleet häneltä. Tilasin rahoja saatuani kolme kertaa viikossa parempaa ruokaa vankilan keittiöstä. Pari kertaa kuussa pääsin n.s. saunaan eli suihkuhuoneeseen peseytymään. Koppini oli välikerroksessa ja siis verraten lämmin, paitsi kovan pakkasen aikana, jolloin vankilan lämpöjohto tavallisesti streikkasi.
En malta olla kertomatta unesta, jonka Shpalernajassa näin. Sitä en tule koskaan unohtamaan. Uni oli seuraava: Seisoin Turun tuomiokirkon mäellä, paikassa, josta näkyi Tähtitorninmäki, Brahen puiston itäpää ja sen edessä oleva aukeama. Olin saapunut sinne katsomaan itsensä keisari Nikolai II:n paraatia. Ympärilläni oli yleisöä, jonka joukosta kuulin huudettavan nimeäni. Suuresti hämmästyin nähdessäni yleisön joukossa ystäväni Konrad Perssonin ja Tyko Vesan vihreissä univormuissa, päässään vihreät hiihtolakit (molemmat olivat silloin Saksassa Jääkäripataljoonassa). Oli talvi ja ankara pakkanen. Ystäväni kuiskasivat minulle: "Tule joukkoomme!" Kohta senjälkeen alkoi paraati, mutta minkälainen! Keisari ratsasti valkoisella hevosella sairaannäköisenä. Paraatissa oli mukana ratsuväkeä, tykistöä ja jalkaväkeä, mutta tavattoman vähän kutakin ja kurjassa kunnossa. Miehet olivat väsyneitä, likaisia ja repaleessa puvuissa, ikäänkuin olisivat vastikään juoksuhaudoista nousseet, hevoset laihoja ja paksun lian peittämiä, tykit särkyneitä... Suuresta Venäjän armeijasta oli ainoastaan rippeitä jäljellä.
Tämä uni jäi mieleeni, ja seuraavana päivänä kerroin siitä sotaoikeudessa Jurre Aallolle. – Juuri samalla paikalla, missä unessani seisoin, on nyt Turun sankaripatsas, ja sen alla lepäävät m.m. edellämainitut Tyko Vesa ja Konrad Persson.
Vankilan kirkkoon pääsin ainoastaan kerran ja silloinkin venäläiseen jumalanpalvelukseen. Minut ohjattiin lehterille pieneen koppiin, jonka ristikon takaa sain katsella pyhimyksenkuvia. Pappia sen enempää kuin seurakuntaakaan en nähnyt, sain vain kuunnella iltamessua. Taisi olla venäläisten jouluaattoilta. Paluumatkalla kysyi konjakkinenä, minkälaista kirkossa oli. Sanoin, että juhlallinen oli kuorolaulu, ja toivoin ensi kerralla pääseväni itse kirkkoon, jotta jotakin myös näkisi enkä vain kuulisi. Hän huomautti, ettei "kuolemaantuomittuja" päästetä itse kirkkoon. – Sellissäni oli lämmin vehnäpulla odottamassa ja siihen iskin hampaani.
Matkat sotaoikeuteen olivat virkistäviä ja mielenkiintoisia. Näissä kokoontumishuoneissa sai verraten vapaasti "seurustella", jopa tupakoidakin. Oli kiintoisaa oven raosta tarkastella naisvankeja, jotka olivat vaalineet kauneuttaan maalaten huuliaan ja poskiaan punaisella silkkipaperilla ja käyttäen peilinään kiiltävää peltiä. Konvojsotilaat kohtelivat meitä hyvin ja sallivat meidän sotaoikeudessa tilata vehnäleipää ja teetä sekä tavata omaisiamme ja ystäviä. M.m. neiti Massinen kävi meitä tapaamassa.
Paitsi muutamien meikäläisten omaisia, laskivat konvojsotilaat lisäksi luoksemme hyvän hengettäremme, 15-vuotiaan vallankumouksellisen Marjuskan, jonka äiti ja veli istuivat vankilassa salaisen kirjapainon pitämisestä asunnossaan. Marjuska oli itsekin istunut edellisenä vuonna vallankumouksellisten lentolehtisten levittämisen johdosta. Hän asui Novaja Derevnajassa, Pietarin esikaupungissa, ja neuvoi meille pakotien, jota voisimme käyttää tuomiomme saatuamme. Marjuska oli tarmokas ja innostunut vallankumouksellinen. Hän toi meille vallankumouksellisilta terveisiä, ja hänellä oli varma käsitys siitä, että vallankumous meidät pian vapauttaisi. Tytöllä oli muuten tarkat tiedot vallankumouksen edistymisestä ja hän kertoi meille epäjärjestyksistä leipäjonoissa ja katukahakoista.
Perjantaina maaliskuun 8. p:nä 1917 olimme suljetussa vankiautossa jälleen matkalla sotaoikeuteen, mukana verraten kaunis naisvanki, jota oli syytetty sairaanhoitajattaren puvun luvattomasta käyttämisestä (laupeudensisaren puku oli ollut tarpeellinen mennessään yölliselle vierailulle upseerin luokse kasarmille). Moikalla kansanjoukko pysäytti automme; ovi jo aukeni ja kansanjoukko seisoi automme ympärillä. Pari silmänräpäystä kului, kunnes oven luona seisovat huomasivat kasakkaeskadroonan nelistävän kansanjoukkoon hajoittaen sen. Ovi suljettiin nopeasti, ja matkaa jatkettiin häiriintymättä. Jos olisimme etukäteen tienneet, mistä oli kysymys, olisimme mahdollisesti ehtineet hypätä alas. Vartijat olivat myös suuresti hätääntyneet. Marjuska saapui sinä päivänä meitä tapaamaan, ja kerroimme hänelle matkalla sattuneen välikohtauksen. Hän puolestaan oli ollut mukana jossakin Nevan sillalla samana päivänä sattuneessa yleisön ja poliisin välisessä kahakassa ja kertoi Nikolain aseman lähistöllä myös tapahtuneen vakavia yhteenottoja. Hän oli aivan vakuutettu vallankumouksen pikaisesta puhkeamisesta ja pyysi levittämään tietoa muillekin kärsimystovereillemme Shpalernajassa.
Tuli maalisk. 12. päivä. Aamupäivällä meidän tuli lähteä jälleen sotaoikeuteen, ja olimmekin jo kokoontuneet alakerrokseen riviin. Tällöin sattui pieni välikohtaus. Vankilan apulaispäällikön oli tapana tervehtiä meitä sotilaallisesti: "Hyvää päivää, vangit!" Meidän olisi tullut vastata: "Hyvää päivää, teidän jalosukuisuutenne!" Jurre Aalto kuitenkin avasi suunsa aikaisemmin ja sanoi suomeksi jotakin muuta, ja tästäpä apulaistirehtööri suuttui, tuli Jurren kohdalle ja kysyi, mitä hän sanoi. Jurre hymyillen vastasi: "Nje ponimaju." Asia oli kuitattu.
Kauan emme olleet ehtineet seistä riveissä, kun tuli määräys, ettei tänään mentäisikään sotaoikeuteen, ja meidät vietiin takaisin koppeihimme. Puolalainen vartija kuiskasi minulle, että "kaupungilla on levotonta. Suokoon Jumala, että pääsisitte pian pois täältä." Tuli sitten aamiaisaika. Ruoka ei tahtonut enää maistua. Aavistin, että ratkaisun hetki oli käsissä, sillä meitä ei uskallettu enää kuljettaa kaupungilla. Astelin mietteissäni. Ei kestänyt kauankaan, kun vankilan portilta päin, joka oli aivan vastapäätä minun koppiani, alkoi kuulua ryskettä. Kiipesin ristikon taakse kurkistamaan. Silloin alkoi kuulua jo ampumista kivääreillä, ja tulipa seinään kuulia luultavasti kadun puolelta. Pihalla ei näkynyt ketään. Silloin nousin tuolilleni seisomaan ja huusin kovasti oven päällä olevaan venttiiliin: "Vallankumous! Revolutsia!" – jolloin monesta kopista lähistöltä kuului suomeksi ja vain suomeksi: "Onko totta? Kuka siellä?" Huusin nimeni ja kuulin naapurini ilmoittavan myös nimensä. Nyt en enää muista, ketkä vastasivat. Ryske portilla yhä vain kasvoi, pommeja pamahti. Kaikki vankilan asukkaat, joita oli lähes pari tuhatta, alkoivat ulvoa täyttä kurkkua; kuului kuin tuhatkunta härkää olisi mylvinyt. Alettiin iskeä oviin kengillä, ruoka-astioilla ja muilla esineillä. Panin jo palttoonkin päälleni varmuuden vuoksi ja huusin ja kolistelin minkä jaksoin. Melu ja ryske yhä vain kasvoivat. Silloin tapahtui ihme. Puolalainen vartijani avasi leipäluukun ja sanoi: "Pue päällesi, olet vapaa." Huusin hänelle: "Olen valmis, avaa!" Hän avasi oven, suuteli minua ja antoi minulle suuren avaimen, jolla sitten aloin avata koppien ovia. Availin niitä ehkä parikymmentä, kunnes tuli eteen ovi, jota en saanutkaan auki. Ei kestänyt kauan, kun tuli mies kangella auttamaan, ja yhdessä mursimme oven. Huusin joka koppiin: "Oletko suomalainen" tai ryssäksi: "Tavaritsch, svaboden" (toveri, olet vapaa). Kaikki kävi kuin kuumeessa, ryssät suutelivat kovasti toisiaan ja tuppasivat suutelemaan meitä suomalaisiakin; taisipa meihinkin tarttua tuo suutelemisvimma. Eräästä kopista en tahtonut millään saada nuorta ryssää lähtemään liikkeelle. Hän kyyristyi tylsänä pyhäinkuvan alle, ja väkisin vedin hänet pois. Eräästä toisesta vedin ulos vanhemman miehen, joka ei tahtonut myöskään uskaltaa ulos.
Peräännyimme aluksi nurkkaukseen, sillä kerrokseni toisella sivustalla seisoi sotilas kivääreineen. Huomasimme hänen kuitenkin olevan vallankumouksellisen, joka viittasi meitä jatkamaan kulkuamme. Väsyin koppien avaamiseen ja luovutin avaimen jollekin toiselle. Päästiin pihalle, jossa humalainen vallankumouksellinen sotilas piti puhetta tiedustellen: "Toverit, kumpaisen haluatte, toisessa kädessä olevan kiväärin vai toisessa olevan konjakkipullon?" Olimme siis vapaat! Vallankumous ei vielä ollut suoritettu loppuun. Sen humussa vietimme viikon Pietarissa.
Shpalernajassa pistäydyin seuraavana päivänä noutamassa muistikirjani ja puulusikkani muistoksi. Tulipalo ei ollut niitä hävittänyt. Sotaoikeuden pihalla myös pistäydyin. Siellä poltettiin arkistoa.
Yhdessä lukuisten Shpalernaja-tovereitten kanssa lähdin junalla Helsinkiin ja jatkoin matkaa kotiini Turkuun. Tuskin olin ollut 24 tuntia kotona, kun sain herra Jalmar Linnaluodolta tietää (hänelle oli ilmoitettu Turun Sanomien toimituksesta), että Venäjän väliaikainen hallitus oli antanut määräyksen vangita uudelleen suomalaiset Shpalernajassa istuneet poliittiset vangit. Ajoin hevosella sukulaisteni luo Somerolle. Saan kiittää Kaarinan kirkkoherraa Konrad Ahlmania, etten joutunut kiinni Hämeen tullissa, jossa merisotilas tarkasteli henkilötodistuksia. Kirkkoherra Ahlman itse vei minut hevosellaan 5 km:n päähän, jossa kyytimies oli hevosineen odottamassa. Somerolle saapuivat eräänä yönä äitini ja neiti Geffert, joka neuvoi pakotien. Matkustin junalla Kajaaniin. Matkalla tapasin Pikku-Jussin ja erään saksalaisen korkeamman meriupseerin, joka oli paennut Venäjältä. Hyrynsalmen Hallassa vietimme pari viikkoa herttaisen isäntäväen seurassa, kylpien ahkerasti ja vahvistaen itseämme hiihtomatkaa varten. Kuusimiehisessä ryhmässä (Bahne, Levander, Ruuth, Pirinen, Reinikainen ja minä) hiihdimme Puolangan, Taivalkosken, Kemijärven, Pelkosenniemen, Savukosken, Sodankylän, Kittilän ja Kihlangin kautta Matarengiin, josta jatkoimme junalla Haaparantaan. Vapunpäivän juhlimme Haaparannassa, jonka jälkeen matkustin Pirisen ja Reinikaisen kanssa Tukholman kautta Lockstedtin leirille. Kolme kuukautta äkseerattuamme pääsimme Libauhun, josta pataljoonan mukana helmikuussa 1918 tulin Vaasaan. Otin osaa vapaussotaan Jääkäritykistöprikaatin intendenttinä. Erosin armeijasta tammikuussa 1919 jääkärivänrikin arvolla. Ylennettiin luutnantiksi 6.12.1929. Kunniamerkit: jääkärimerkki, IV luokan vapaudenristi ja vapaussodan muistomitali.
Kyösti Wilkuna.
Kyösti Wilkuna syntyi toukokuun 4. p:nä 1879 Nivalassa Wilkunan talossa. Vanhemmat olivat Kustaa Wilkuna ja Elisabet Kaarela, molemmat heränneitä. Kustaa Felix oli pojallekin kastettaessa nimeksi annettu, mutta kouluaikanaan hän rupesi käyttämään Kyösti-nimeä.
Maailmansodan alkaessa asui Kyösti Wilkuna perheineen – puoliso Johanna Kustaava Niskala – Jurvassa, ja jo silloin oli Kyösti useasti sanonut vaimolleen:
"Tästä ei voi tulla loppua, ennenkuin ryssä on maasta poissa."
Hän oli nimittäin armoton ryssien vihaaja jo nuoruudestaan saakka, ja nyt kiteytyi tämä viha teoiksi.
Joulukuussa 1914 muutti Wilkuna perheineen Jurvasta Nivalaan vanhimman veljensä Arvi Wilkunan luo asumaan. Matkustelussaan Nivalasta käsin Helsinkiin hän joutui siellä kokouksiin, joissa käsiteltiin jääkäriliikettä. Samoin hän kävi samanlaisissa kokouksissa Oulussa. Kai Donnerin antamasta sysäyksestä oli hänestä nimittäin lokakuussa 1915 tullut innokas värväri, ja häikäilemättömästi hän ajoi asiaansa, jonka katsoi oikeaksi. Vaikkakin hän aluksi lienee epäillyt jääkärijoukon suoranaisia positiivisia tuloksia, katsoi hän näitten miesten uhrauksien sytyttävän mieliä ja nostattavan kansan vihan ryssää vastaan.
K.A. Wegelius on kirjassaan "Routaa ja Rautaa III" tyhjentävästi kuvaillut Wilkunan värväystyön, joten sivuutammekin sen tässä. Mainittakoon vain, että reippaan toimintansa vuoksi Wilkunan hommat pian tulivat sellaistenkin tietoon, jotka suorastaan olivat jääkäriliikettä vastaan, jotapaitsi pari hänen lähettämäänsä miestä ei matkustanutkaan, vaan yrittivät he kiristäen ja uhkauksin saada yhä enemmän rahaa. Arvi Hällforsin esiinnyttyä oululaisena etsivänä ja uhaten antaa miehet santarmeille sai hän kiristäjien suun tukkoon. Lopulta kuitenkin toinen heistä, Stenbäck, antoi Wilkunan ilmi, ja nyt alkoi Wilkunalle kulkurin päivät. Kotonaan hän ei voinut enää oleskella jo senkään takia, että paikkakuntalaiset alkoivat häntä vieroksua – varsinkin sen jälkeen, kun santarmit ja poliisit olivat käyneet nuuskimassa kirjastoa ja papereita.
Wilkunalla olisi ollut aikaa ja tilaisuutta maasta poistumiseen useampaankin kertaan, mutta hän ei tahtonut jättää perhettään. Sitäpaitsi hänellä oli tekeillä historiallinen näytelmä, jonka hän halusi saada valmiiksi ennen pakollista lähtöään, saadakseen varoja matkaa ja perhettä varten. Siksipä hän piileskeli eri puolilla tuttaviensa luona m.m. veljensä August Wilkunan talossa Nivalassa ja kuukauden päivät Utajärvellä maisteri Arvi Korhosen vieraana.
Keväällä 1916 hän kuitenkin palasi kotiinsa ja oli jo silloin päättänyt matkustaa Ruotsiin. Mutta viikko vierähti vielä kirjallisissa hommissa, ja niin kolme Nivalan isäntää, joista Wilkuna oli yhtä lyönyt nyrkillä naamaan, antoi hänet ilmi poliisi Kalle Toivoselle, vaatien hänen vangitsemistaan. Toivonen puolestaan ilmoitti asian nimismies Ojantakaselle. Varhain aamulla toukokuun 23. p:nä saapui hän Enehjelmin lähettämien neljän etsivän ja yksityispalvelijan sekä kahden poliisinsa seuraamana Wilkunan asuntoon Seppälään. Toukokuun 16. p:nä oli nimismies Ojantakanen pitänyt uuden kotitarkastuksen Seppälässä, Wilkunan asunnossa, haluten varoittaa Kyöstiä uhkaavasta vaarasta, sillä saman kuun 8. p:nä oli lääninhallituksesta jo annettu Wilkunan vangitsemismääräys. Wilkuna oli piilottautunut eteisen alla olevaan kellariin, mutta kun etsintä oli jo miltei lopussa, keksittiin hänen piilopaikkansa. Hän kyllä pamautti kellarissaan kerran brovningillaan, mutta antautui sitten seitsenmiehisen ylivoiman edessä.
Wilkuna vietiin nyt Oulun lääninvankilaan, jossa hän joutui kuvernööri af Enehjelmin kiusattavaksi. Toista kuukautta häntä piinattiin siellä vanginpuvussa saamatta tavata omaisiaan, kunnes hänet heinäkuun 12. p:nä 1916 katsottiin kypsäksi lähettää Shpalernajaan tutkittavaksi. Mutta Wilkuna tunsi tyytyväisyyttä siitä, että pääsi lähtemään. "Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten matkustaa halki kesäisen Suomen", sanoo hän itse kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa", jossa hän sitten laajalti ja yksityiskohtaisesti kuvailee elämäänsä Shpalernajan muurien sisällä.
Se ei suinkaan ollut mitään herkkua, ja ensiaikoina hän luuli olevansa ainoa suomalainen koko valtavassa vankiyhteiskunnassa. Mutta eräällä saunamatkalla hän tapasi Esko Riekin, ja viikkojen vieriessä tuli yhä uusia tuttavuuksia, kunnes hän vähitellen oppi tuntemaan koko suomalaisten joukon. Ikävä kyllä, ei Wilkuna kirjassaan mainitse heistä kuin aniharvoja nimeltään, nimen alkukirjaimen vain, niin että asioita ja henkilöitä tuntematon lukija saa arvailla loput. Mutta hänellä on siihen tietysti ollut omat painavat syynsä, ilmestyihän kirja jo v. 1917, jolloin jääkäripataljoona – sen mukana monet shpalernajavangit – olivat vielä Saksassa, ja hän katsoi viisaimmaksi olla silloin vielä julistamatta kaikkien nimiä.
Wilkunalla oli heikot rahavarat vankilaan tullessaan ja vankilanruoka oli kehnoa, joten hän alkuaikoina näki nälkää. Suonet ihon alla käsivarsissa alkoivat näkyä yhä selvemmin, housujen ympärysmitta kasvoi ja osoitti, mihin suuntaan ruumiillinen kehitys oli menossa. Mutta sitten hän sai sata ruplaa tililleen vankilan konttoriin, hän voi tilailla erikoisannoksia, ja elämä kävi siedettäväksi, sillä vatsa se kuitenkin oli hyvinvoinnin ja huumorin regulaattori.
Itse asiassa ei vankilaelämä näyttänyt pahastikaan rasittavan Wilkunan hermoja eikä järkyttävän mielenrauhaa, vaikka Mashkevitsh kuulusteluissa ilmoittikin kaikki ne kamalat rikokset, kuten miesten värväykset ynnä muut, joista häntä syytettiin. Mutta Wilkuna kielsi jo alunperin kaiken ja katseli sen jälkeen asioita kuin jostakin ylempää. Pöytäkirjojen lukutilaisuuksissa, kun Wilkuna yhdentoista kohtalotoverin kanssa istui kuuntelemassa kuulustelujen tuloksia sekä ilmiantoja, hän tarkasti ja ihmistuntemuksella teki huomioitaan toisista. Ja öisin, unettomina hetkinä, tulivat nämä kohtalotoverukset usein hänen mieleensä, ja kauan mietittyään näytti hänestä mahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin ja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin nuo yksitoista "luentotoveria", joiksi hän heitä sanoo. Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän nimessä täytyi heidän pelastua. – Näin hän ajatteli toisista, mutta unohti itsensä, sillä hän oli syventynyt kirjalliseen työhön, ja siksipä ei aika tuntunut hänestä niin pitkältä kuin toisista. Häneltä valmistuikin Shpalernajassa yksi romaani, yksi historiallinen näytelmä, kertomuksia ja runoja; toinen romaani oli hyvällä alulla, kun vapautus vallankumouksen mukana tuli. Mutta valmiit käsikirjoitukset olivat vankilan varastohuoneessa, ja siellä ne Shpalernajan palossa tuhoutuivat.
Kirjallisuutta Wilkuna harrasti ahkerasti sekä opetteli venäjänkieltä, joka kävi sitäkin helpommin, kun hänen koppitoverinaan oli venäläinen anarkisti. He pitivät pitkiä keskustelutunteja, syventyivät maailmanpolitiikkaan ja odottivat vallankumousta. Jo syksyllä 1916 näytti tilanne hyvin lupaavalta Moskovan ja Pietarin suurten lakkojen johdosta. Sotilaat kieltäytyivät ampumasta lakkolaisia, ja vankilassa odotettiin toivorikkaina yleistä räjähdystä. Mutta toivo petti vielä tällä kerralla, tehtaat alkoivat taas käydä työläisten palatessa paikoilleen, ja masentunut mieliala valtasi vangit.
Mutta lohdutuksena heillä oli tietoisuus siitä, että Pietarin työväen piirit pitivät vallankumousta välttämättömänä, ja "skoro budjet revoljutsija" tuli heidän tunnussanakseen.
Niinkuin se sitten maaliskuussa tulikin, kirvoitti kalterit ja päästi kovia kokeneet miehet vapauteen.
Nivalassa oli Kyöstin vankinaoloaikana käyty neljä eri kertaa kuulustelemassa hänen rouvaansa, viimeiseksi aivan vallankumouksen kynnyksellä, sillä kuulustelun päätyttyä sanoivat kuulustelijat:
"Kahden viikon kuluttua saatte tavata miestänne."
Tarkoittivatko he, että rouva Wilkuna saisi matkustaa miestään tapaamaan, vai olisiko heillä ollut aavistus vallankumouksesta, jäi arvoitukseksi. Mutta joka tapauksessa kahden viikon kuluttua tästä viime kuulustelusta Kyösti palasi kotiin terveenä ja täynnä työintoa. Kesän kuluessa valmistuikin häneltä edellämainittu kirja "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa".
Paluunsa jälkeen sai Wilkuna paikkakunnalla osakseen enemmän suopeutta kuin ennen. Mutta syksyllä alkoi suojeluskuntalaisten harjoittelu, johon Wilkunakin otti innokkaasti osaa, ja silloin ruvettiin häntä vieroksumaan ja moittimaan, mutta kaikista vastuksista huolimatta hän jatkoi toimintaa sodan alkuun asti. Sodan kestäessä hän joutui "Valkoisen Suomen" toimittajaksi, jonka homman hän kuitenkin jätti ja palasi rintamalle, ollen ensin alkuaikoina Oulun läänin I Rintamakomennuskunnassa ja sittemmin 4. Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I pataljoonan konekiväärikomppaniassa.
Aunuksen retkikuntaan Wilkuna otti osaa aktiivisesti värväten sinne miehiä. Hän, kuten moni muukin, pyhän innostuksen valtaamana valmisteli veljeskansan vapautusta.
Aktiivisesta osanotostaan Suomen vapaustaisteluun on Kyösti Wilkuna saanut seuraavat kunniamerkit:
IV lk:n vapaudenristin, II lk:n vapaudenmitalin, vapaussodan muistomitalin ja Aunuksen muistomitalin.
Armas Evald Hallikainen.
Armas Hallikainen oli syntynyt Kuopiossa 23. p:nä maaliskuuta 1895. Käytyään muutamia luokkia Kuopion yhteiskoulua hän lähti Sortavalan seminaariin aikoen antautua opettaja-alalle. Viimeistä edellisellä luokalla hän joutui erään santarmin kätyrinä toimivan toverinsa ilmiannon johdosta syytteeseen valtiopetoksesta, vangittiin ja sai olla 9 1/2 kuukautta pidätettynä ensin Viipurin lääninvankilassa, sitten Krestyssä ja lopuksi Shpalernajassa, kunnes Venäjän vallankumouksessa toisten mukana pääsi palaamaan kotimaahan. Hän piileskeli aluksi milloin missäkin ja rauhallisten olojen palattua aikoi lopettaa seminaariopintonsa lähtien tässä tarkoituksessa uudelleen Sortavalaan. Vapaussodan alkaminen keskeytti kuitenkin taas luvut.
Armas Hallikainen otti osaa Venäjänsaaren retkeen, komennettiin tykistökursseille Uuteenkaupunkiin, oli mukana Tampereen ja Viipurin valloituksissa. Sodan päätyttyä komennettiin hänet saksalaisten johtamille tykistöupseerikursseille Lappeenrantaan. Viron vapaussotaan lähtemisen ehkäisi sairaus, mutta kun Aunuksen retkikunta lähti, oli Armas Hallikainen mukana. Siellä Mäkrinkylässä lopetti kiväärinkuula 24. p:nä huhtikuuta 1919 isänmaataan palavasti rakastaneen urhoollisen nuorukaisen elämän. Kuopion sankaripatsaassa on Armas Hallikaisen nimi ja sen juurella hänen viimeinen leposijansa.
Armas Hallikaisen veljen, kirkkoherra Eemil J. Hallikaisen muistelmista käy lähemmin selville Armas Hallikaisen toiminta jääkäriliikkeen ja Suomen vapauden hyväksi samoinkuin hänen vankilasta lähettämistään kirjeistä oleskelu vankiloissa.
Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoina oli Kuopio suuri venäläisten sotilaitten majoituspaikka. Elettiin routa-aikaa, ja isänmaalliset suomenmieliset kansalaiset eivät tietenkään suopein silmin katselleet ryssien puuhia. Niinpä Armas Hallikainen jo pienestä pahasesta kodissaan, jossa isä oli kiivas "perustuslaillinen", joutui alinomaa kuulemaan keskusteluja päivän polttavista kysymyksistä, ja isä lietsoi monipäiseen poikajoukkoonsa isänmaallista mieltä ja vihaa sortajia kohtaan. Tämä mieli ilmeni jo hyvin aikaisin teoissakin. Jostakin oli Armas-poika saanut käsiinsä Venäjän keisarin kuvan ja ripustanut sen kodin kadunpuoleiseen ikkunaan ylösalaisin. Ohikulkeva santarmi ryntäsi sisään raivoissaan ja vain vaivoin saatiin tyytymään neuvokkaan äidin selittelyihin.
Vilkkaasta ja reippaasta poikasesta varttui aikaa myöten kaikkeen hyvään innostuva nuorukainen, tarmokas ihminen, innokas urheilija, uuttera metsämies, jotka harrastukset kestivät elämän loppuun saakka. Hän päätti antautua opettajanammattiin ja joutui näin Sortavalan seminaariin. Tällöin maailmansodan alkuaikoina, jolloin jääkäriliike syntyi, tapasi se otollisen maaperän monissa seminaarilaisissa, joista toisia lähti Saksaan, toiset taas jäivät toimimaan värväreinä kotimaassa. Armas Hallikaisen lainen nuorukainen oli asiassa koko sielullaan mukana, mutta Saksaan-lähtösuunnitelmat raukesivat kumminkin, kun seminaarilaisten joukossa hiipivä Väinö Sirviö antoi hänet ilmi santarmeille. Sitä ennen Sirviö kuitenkin paljastettiin pääasiassa Hallikaisen ansiosta, ja niin saatiin varmuus hänen katalasta toiminnastaan. Opettajain lehdessä n:o 24 13.10.1919 on opettaja Vihtori Latvamäen sattuva ja asiallinen kuvaus tapauksesta, ja siitä lainaamme tähän osan:
– "Kymölä on pukeutunut keväiseen paratiisiasuunsa. Eräässä paikassa istuu muutamia isänmaallisia oppilaita. Pari mainittakoon: A.E. Hallikainen, tämän kertomuksen sankari, ja op. Jaakko Toivo Valkama.
Syntyy ennen sovittu väittely. Muutamat pohjalaiset ovat muka saksalaismielisiä, Hallikainen mukamas ryssäläismielinen. Tutkittava, kolmas, urkkija, vaappuu. Ollaan joskus pakahtua Hallikaisen näyttelytaidon takia. Riidellään, toraillaan muka tosissaan, Hallikainen ampuakin luvataan, mutta venäläismielisyytensä hänet muka niin saastuttaa, ettei kukaan kunnon ihminen kehtaa häntä edes ampuakaan. Mutta sapet pulleana, pyhää kiivautta täynnä kummallakin puolen erotaan.
Hallikainen menee marttyyrin luo yöksi.
– Ovat ne. – Ei luulisi -. Eiköhän lurjuksille saisi jotakin rangaistusta? Huhutaan, että tässä maassa on venäläisiä urkkijoita. Kunpa pääsisi siihen järjestelmään käsiksi. Etkö sinä, veli hopea, voisi antaa mitään neuvoa?
Marttyyri on juovuksissa. Innostuu, mutta kumminkin vain noin jotakin ylimalkaista on tietävinään.
Toinen ei hätäile. Miksi sen tekisikään mies, joka parhainta osaa valitaan esittämään, mies kaunis, sujuva, asianymmärtävä, toverillinen, jo ammoin isänmaalle vannoutunut? – Vai tapasitko toista niin optimistista isänmaanystävää ja Suomen tulevaisuuteen luottavaa miestä kuin Armas Hallikainen?
– Niin, jos tiedät, niin älä salaa. Sinähän olet hullu, kun olet, kuten olet kertonut, jo ennenkin tuollaista tavannut, etkä ole ruvennut urkintajärjestelmään. Nyt ruvetaan ja ruvetaankin yhdessä. Tee selvää siitä, mitä tiedät.
Marttyyri näyttää ryssäin valtakirjat, joitten nojalla voi ilmiantaa suomalaisia, koulutovereita, lehtoreita y.m. siksi, että nämä rohkenevat vaatia herroilta konnilta ihmis- ja oppilasarvoista käyttäytymistä ja – ansaitakseen.
Hallikainen näkee edessään miehenrahjuksen, pienen, ruman, turmeltuneen. Mieli tekee yhdellä kouraisulla nujertaa hänet muruksi, mutta tuo intohimo kestää vain tuokion, pinnan alla vain niin kummasti poreilee –.
– Vielä emme ryhdy minkäänlaiseen puuhaan. On muutamia poikkipuolisia asioita sitä ennen. Yhdessä puuhataan mitä puuhataan: yksin et saa ryhtyä. Me olemme siksi vaarallisella jäljellä, ettei keskuudessamme saa syntyä mitään sekaseuraisuutta, tai meidät perii hukka. – Tulimme liiaksi paljastaneeksi itsemme äsken. Sattui olemaan siinä koko joukko noita pohjalaisia, jotka eivät laumaa säästä.
– Marttyyrin nahka oli siis vedetty auringonpaisteeseen kuivumaan. Siinä se kuivi ja käpristyi kai olemattomaksi, mutta vielä sitä ennen sen oli jotakin yritettävä. Ja se jotakin oli vain kuolevan käärmeen myrkyttävä purenta. Hallikainen sai istua 9 kuukautta Krestyssä ja seminaarin johtaja O. Relander Siperiassa Tshitassa saakka siksi, että esti tämän kertomuksen konnan vielä seuraavana vuonna tuppautumasta seminaariin."
Jo kevätlukukauden lopulla 1916 pidättivät Sortavalan poliisit Armas Hallikaisen, mutta sillä kertaa hän pääsi muutaman päivän perästä vapaaksi. Kun kumminkin maa tuntui polttavan jalkojen alla, poistui hän johtajan luvalla seminaarikaupungista jo ennen kevätlukukauden loppua ja lähti Kuopioon, josta mitä pikimmin aikoi suoriutua Saksaan. Kesäkuun 5. päivä oli määrätty lähtöpäiväksi, mutta saman päivän aamuna piirittivät santarmit ja etsivät Hallikaisen kodin, jossa Armas ei kyllä öisin uskaltanut oleskella, toimittivat penkoen ja repien perinpohjaisen kotitarkastuksen, jossa etenkin suomalainen poliisi osoitti erikoista intoa. Sisällä olevaa poliisia toisessa huoneessa kahvitettaessa valikoi nuorin veljeksistä Armaan papereiden joukosta kaikki kirjeet ja vieraiden ihmisten kuvat, joukossa Saksassa olevien jääkäritovereidenkin. Nämä hän piilotti maitokannuun, ja vahdissa olevat poliisit päästivät poikasen estelemättä aamiaiseksi maitoa ostamaan. Huolimatta siitä, ettei tarkastuksessa mitään vaarallista löytynyt ja kun etsittävälle ei millään tavoin saatu lähetetyksi varoittavaa sanaa, pidätettiin hänet kotiin palatessaan "hallitusta vastustavien toimenpiteittensä takia". Venäjänkielisestä pöytäkirjasta, joka tilaisuudessa luettiin, selvisi myöskin, että pidätetty toistaiseksi on määrätty vietäväksi Viipurin lääninvankilaan.
Viipurissa Armas Hallikainen oli ensin etsivässä osastossa ja sieltä siirrettiin lääninvankilaan. Turhiksi näyttäytyivät omaisten tarmokkaat puuhat hänen vapauttamisekseen. Kuopion läänin kuvernööriltä ja Kuopion poliisimestarilta saatiin todistus, josta ilmeni, että "Armas Hallikainen on tunnettu nuhteettomaksi kansalaiseksi", mutta sitähän ei Mashkevitsh uskonut. Pidätetyn vanhin veli kääntyi myös santarmieversti Petin puoleen Viipurissa, mutta tämä sanoi asian kuuluvan Mashkevitshille. Muuten hän vaikutti hyvin humaaniselta, niin että edellämainittu veli katsoi voivansa esittää hänelle uuden pyynnön ja koettaa keinoa, joka maailman sivu on ryssään nähden tepsinyt: lahjomista. Kirjeessään hän pyytää, että eversti Peti koettaisi vaikuttaa Armas Hallikaisen hyväksi, ja jos tästä koituisi kuluja, niin hän kyllä huolehtisi niitten korvaamisesta. Mutta hänpä olikin joutua kiikkiin, sillä kun hän tuli Viipuriin Petiä tapaamaan, alkoi tämä tiukasti syyttää häntä lahjomisyrityksestä. Nyt oli täysi työ saada eversti uskomaan, että oli vain tarkoitus peittää kulut, mikäli niitä tämän asian yhteydessä aiheutuisi. Eversti lopuksi hymähti ja – repi kirjeen. Siis yksi kunniallinenkin ryssä – ainakin tämän kerran.
Olo Viipurin lääninvankilassa oli verraten siedettävää. Koppi, joka Armas Hallikaisella oli yksin asuttavanaan, oli siisti, kylvyssä sai käydä, Viipurissa olevat sukulaiset toivat ruuan kaupungilta, ja kun vielä vankilan pastori sattui olemaan sukulaismiehiä, kävi tämä usein vankia katsomassa ja hommasi hänelle luettavaa. Ikävä seikka oli, ettei saanut tupakoida. Ainoan kerran, kun vanhin veli Mashkevitshin läsnäollessa sai tavata vankia, tokaisi tämä m.m., että "muutenhan tämä menettelisi, mutta kun ei saa tupakoida". Kun Mashkevitsh tulkilta kuuli, mistä oli kysymys, tarjosi hän vangille kohteliaasti omista tupakoistaan.
Syyskuun 14. p:nä siirrettiin Armas Hallikainen sitten Pietariin Krestyn vankilaan. Täälläkin hänen elämänsä oli verraten siedettävää. Niinpä hän kirjeissään kertoo, että koppi oli jotenkin puhdas. Lattia oli puusta, mikä oli hyvä, sillä sementtiset lattiat aiheuttavat reumatismia. Ruuan hän tilasi vankilan keittiöstä. Päivälliseen, joka oli hänen ainoa kunnollinen ateriansa, meni 75 kop. Tämän lisäksi hän otti pullon maitoa päivässä, hinta 75 kop., sekä ranskanleiväntapaisen à 7 kop. Talosta sai kuumaa vettä niin paljon kuin halusi, tee ja sokeri oli itsensä ostettava. Sokeria ei kuitenkaan aina ollut saatavissa, ja sen asemesta hän käytti karamellejä. Aikansa kuluksi Armas Hallikainen kopissaan askarteli yhtä ja toista. Hän oli innokas piirtäjä ja niinpä hän vartijan välityksellä hommasi itselleen piirustustarpeet. Myös tupakkansa hän valmisti itse ostamalla imukkeet ja tupakan erikseen. Näin tuli tupakoiminen halvemmaksi, sillä rahaa ei ollut liikaa. Kuvaavaa hänen tarkkuudelleen on, että hän tulitikutkin halkoi.
Koko vankinaoloaikanaan ei Hallikaisella ollut koppitoveria, lukuunottamatta kolmea torakkaa Shpalernajassa. Yksitellen ne, Petter, Hesekiel ja Emanuel, olivat koppiin ilmaantuneet ja tulleet vähitellen niin tutuiksi, että tavallisesti syöntiaikaan aina saapuivat saamaan annoksensa. Kun Hallikainen sitten pääsi pois Shpalernajasta, etsi hän kaikessa kiireessä tovereitaankin ottaakseen ne mukaansa. Petter oli omilla teillään, sitä ei löytynyt, toiset kaksi lähtivät tulitikkurasiassa Shpalernajasta, ja nämä molemmat koppitoverinsa toi Armas Hallikainen bensiinipumpuliin haudattuina muistoksi kotiin Kuopioon.
Yksinäisyys näytti Armas Hallikaista aika ajoin vaivanneen suurestikin. Suomalaisia kirjoja hän sai vankilan kirjastosta luettavakseen, ja raamattu on hänellä itsellään jo Viipurista mukaan otettuna. Viimeksimainittua hän tutkiskelikin ahkerasti. Niinpä hän kirjoitti nyt vasta ymmärtävänsä, mikä merkillinen kirja raamattu on. Hän selitti erinäisiä kirjan vertauksia ja osoitti, kuinka sopivia ne juuri hänen kohdalleen tällä hetkellä olivat. Silloin tällöin tuli kuitenkin kuin seinä vastaan. Ahtaassa kopissa jaksoi tuskin hengittää. Niinpä hän eräässäkin kirjeessä toivoi, että olisi aina yö; silloin hän useasti näkisi unta kodista, jossa hän itse omaisten parissa puuhailisi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aamu oli vaikea, kun täytyi herätä päivän yksitoikkoiseen harmauteen. Eikä hän käsittänyt, että ihminen näin voitiin syyttömänä teljetä ristikkojen taakse. Nuo puheet syyttömyydestä toistuivat joka kirjeessä ja näyttivät olevan tarkoitetut Mashkevitshille, jonka käsien kautta jokainen kirje kulki. Tämän asenteen oli Armas Hallikainen jo alunperin ottanut Mashkevitshin suhteen. Tutkittaessa hän joka kerta tiukasti vaati saada tietää, mistä häntä oikein syytettiin ja kuka oli voinut antaa hänet ilmi.
Pietarissa ei Armas Hallikaista kuulusteltu kertaakaan eikä oikeudenkäynnistä ollut tietoakaan. Joulukuun 10. p:nä 1916 hänet siirrettiin Shpalernajaan. Syynä tähän siirtoon oli se, että Shpalernajassa alettiin lukea kaikkien suomalaisten yhteistä syytekirjaa, ja tätä kuuntelemaan Hallikainen siirrettiin sinne. Hänen kohdalleen ei syytekirjan lukeminen kuitenkaan vielä ennättänyt, ennenkuin vallankumous yhdellä kertaa muutti olosuhteet toisiksi.
Päivät Shpalernajassa kuluivat entiseen tapaan. Yhden mukavuuden oli Hallikainen täällä kuitenkin hankkinut itselleen. Ulkona virkistyskävelyllä ollessaan hän oli kerran löytänyt katkenneen lusikanvarren. Siitä hän sai tiirikan, jolla aukaisi seinään kiinnitetyn sängyn ja loikoili päivälläkin. Mutta siitä ei vartija pitänyt. Hän ihmetteli kovasti, miten Hallikainen menetteli. Hallikainen selitti, että hän teki taikoja, nykäisi sänkyä määrätyllä tavalla ja se aukesi itsestään. Vartija tutki huolellisesti Hallikaisen kopin ja vaatteet etsien avainta. Sen Hallikainen oli kuitenkin piilottanut lattiaan kaivamaansa koloon, jonka hän aina peitti kaivamisesta syntyneellä sementtijauholla. Kun avainta ei löytynyt, alkoi vartija uskoa Hallikaisen tosiaan kykenevän tekemään taikoja. Hän kiinnitti sängyn uudelleen seinään ja pyysi Hallikaista näyttämään temppuaan. H. lupasi tehdä sen, jos vartija menisi oven taa. Hän suostui siihen, mutta jäi oven taakse tirkistelemään. Hallikainen ei taas ryhtynyt mihinkään, ennenkuin vartija meni käytävän toiseen päähän, jolloin hän uudelleen nopeasti laski sängyn alas ja piilotti tiirikan kuoppaansa. Seurasi uusi ja vielä huolellisempi ruumiin ja kopin tarkastus, mutta taaskin tuloksetta. Ihmetellen ja päätään pyöritellen poistui vartija, ja tästä lähtien sai taikuri rauhassa päivisinkin loikoa vuoteellaan.
Aikansa kuluksi Hallikainen piirusteli ja lueskeli, rustailipa pieniä runonpätkiäkin. Jälkeen jääneiden paperien joukossa on säilynyt vihkonen Shpalernajassa kirjoitettuja runonpätkiä. Tässä pari näytteeksi:
"Mies varttuu, kasvaa parta,
pois haihtuu kosteus korvan alta.
Mut kasvuajalla parahalla juuri
on ympärillä kaikkialla kylmä linnanmuuri."Taikka sitten:
"Viel' koittaa uusi huomen,
jolloin iloita saamme me pojat Suomen.
Siis emmekö ajallamme
kärsien kantais taakkaa,
joka vielä isänmaamme
onnehensa saattaa."Ja viimeksi hän huudahtaa:
"Kärsitään, kärsitään
vielä vain veljet,
mut kerran vielä särjetään,
särjetään me teljet."Maaliskuun 12. p:nä nuo teljet sitten särkyivät, vaikkakin venäläisten tavaristshien toimesta, kuten tunnettua. Hallikainen kertoo tuosta tapauksesta myöhemmin seuraavaa:
"Olin viemäriputkien avulla joitakin päiviä aikaisemmin päässyt selville, että jotakin oli tekeillä, sillä sotaoikeudessa kuulusteltavina olleet kertoivat levottomuuksista kaduilla. Mutta vallankumousta en aavistanut vielä tulevan. Maaliskuun 12. alkoi sitten yht'äkkiä kuulua ryskettä ja ampumista käytävistä. Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Kopissa olevat kirjat liivin alla panssarina, lattiaharjan varsi ainoana aseenani olin valmis puolustautumaan viimeiseen saakka. Äkkiä lensi kopin ovi sisään kovalla ryskeellä ja huudettiin: svaboda, tavaristsh. Pari 'toveria' hyökkäsi samassa minua syleilemään ja suutelemaan."
Pietarista Armas Hallikainen palasi viimeisimpien joukossa Suomeen. Matka sujui onnellisesti, mutta varovaisia oltiin, sillä Viipurissa kirjoitettiin hotelli Antrean päiväkirjaan väärät nimet. Kuopioon H. saapui parin muun pohjoissavolaisen kanssa. Asemalle oli kerääntynyt joukko kaupunkilaisia, ja vankilasta palaavat otettiin juhlallisesti vastaan.
Mutta monta päivää ei kulunut, ennenkuin taas oli koti jätettävä. Eräänä aamuna aikaiseen tuli muuan "Savotar"-lehden toimittaja ilmoittamaan, että yöllä oli Helsingistä tullut tieto kaikkien valtiollisten vankien uudelleen pidättämisestä. Pako oli taas edessä: kiireimmän kautta suksille ja vielä aamuhämärissä painumaan erään maaseudulla asuvan tuttavan luo. Parin päivän perästä vaihdettiin piilopaikka Kuopion lääninsairaalaan, jossa muuan tuttu sairaanhoitajatar luovutti huoneensa pakolaiselle. Viikon kuluttua taas matkaan, osaksi hevoskyydillä, osaksi junalla Kontiolahdelle velimiehen luokse, joka jälleen toimitti hänet 20 penikulman päähän varmaan piiloon.
Kun olot jälleen rauhoittuivat, palasi Armas Hallikainenkin ihmisten ilmoille ja ryhtyi Sortavalan seminaarissa jatkamaan kesken jääneitä opintojaan, jotka heti alkava vapaussota kumminkin lopullisesti keskeytti sikäli, että nuori soturi monet vaikeudet ja ihmeelliset kokemukset koettuaan päättikin suunnata elämänsä aivan uusille urille: antautua sotilasalalle. Kaikista suunnitelmista teki kuitenkin lopun ennenaikainen kuolema.
Armas Hallikaisen elämästä antaa eräs vainajan asetoveri "Karjalan Aamulehdessä" 14/5 1919 seuraavan kuvauksen.
"Armas Hallikainen In memoriam.
"Murtumattomana, sitkeänä, pystypäisenä tietäsi astuit. Paljon kokeneena vaikka nuorena vielä. Sait toki elää niin kauan, että oman kansasi vapaana näit, mutta heimolaisiamme Aunuksessa auttaessasi kaaduit.
"Kireät olivat ajat, santarmit Sinua ahdistelivat ja viimein Shpalernajan vankila sai Sinusta vieraan yhdeksäksi kuukaudeksi. – Et murtunut. Kun palasit, niin ensimmäinen painava sana, jonka meille lausuit, oli:
"– 'Ryssään ei ole uskomista nyt eikä koskaan.'
"Tämä tapahtui silloin, kun jotakin hyvää uskottiin vasta käydystä vallankumouksesta.
"Nopeasti seurasivat tapaukset toisiaan. Punaiset löivät veljen kättä ryssän kanssa. Nuori veremme kuohahti, ja silloin Sinäkin olit etunenässä, kun uskallettiin aloittaa aseellinen toiminta Suomen vapauttamiseksi.
"Yhdessä lähdettiin Viipuriin ja sieltä Venäjänsaareen. Kun alakuloisuus pyrki joukkoon, olit rohkaisemassa. – Kamaralla ensi kerran oikein iskettiin ja sitten monta kertaa jäljestäpäin, ja vihollinen sai tuta, että valkoisella puolella oli miehiä, jotka eivät vaaraa säikkyneet.
"Sotilaan muoto ja sotilaan luonto olivat Sinussa yhtyneinä. Koruton ja yksinkertainen, mutta hilpeä luonne. Sellaisena tulemme Sinua muistelemaan entiset asetoverisi. Katkeamattomat, taisteluissa sidotut veljen siteet yhdistivät meitä kaikkia, ja siksi kaipaus onkin niin suuri, kun semmoisen toverin kuin Armas Hallikaisen sankarielämä sammui, raukesi voimakas käsi heimokansaa auttaessa."
Tunnustukseksi ansioistaan on Armas Hallikaiselle annettu
II lk:n vapaudenmitali,
vapaussodan muistomitali solkineen,
Tampereen valloituksen muistomitali,
Venäjänsaaren retkeläisten muistomitali.Aarne Sihvo.
Muistikirjan lehtiä Shpalernajasta.
Katolisen kirkon kiirastuleen voidaan verrata suomalaisten miesten, aktivistien ja jääkärien oleskelua Shpalernajan vankilassa noina maailman palon vuosina 1916-17. Sellaisena se ainakin allekirjoittaneelle on jäänyt mieleen – ja myöskin tuntunut, mistä seuraavat muistikirjan lehdet antavat ainakin osittaisen vakuutuksen.
Mutta ennenkuin ryhdyn esittämään suoranaisia otteita, tulkoon kerrotuksi itse muistikirjani kohtalokkaat vaiheet. Shpalernajaan saapumisemme jälkeen lokakuussa 1916 sain vähillä rahoillani ostetuksi pienen sinikantisen vihkosen, joka muutamassa viikossa täyttyi erilaisten tunnelmien vaikutteesta; – mutta, ikävä kyllä, se vihkonen on todennäköisesti palanut Shpalernajan palossa maaliskuun 12. päivänä 1917. Toinen vihkonen oli suurempi, käsittäen 97 numeroitua lehteä, ja sen vaiheet ovatkin jo merkittävämmät. Sen olin oston kautta saanut joulukuun 17. päivänä 1916, ja täyteen kirjoitettuna tammikuun 24. päivänä 1917 olin sen luovuttanut vankilan arkistoon säilytettäväksi, niinkuin ohjesääntö vaati, – ennenkuin sain uuden, nyt jo kokonaisen ruplan maksavan kovakantisen ja 116 lehteä sisältävän vihkon.
Luulin Shpalernajan palossa joutuneen tulen omaksi nuo molemmat ensiksi mainitsemani vihkoset, niinkuin kaikki muukin paperiaines vankilan kirjastosta ja arkistosta. Tuo kolmas, ruplan maksanut vihko oli vapautuksemme hetkellä kopissani, ja sen pistin liivini sisäpuolelle sydämeni kohdalle "siltä varalta, että vaikka kuulat osuisivat, niin eivätpä läpäisisi..."
Kun sitten v. 1918 syksyllä sain "Nuori Suomi"-julkaisun toimittajalta kehoituksen jättää kirjallista avustusta suorasanaisena tai runomuotoisena, niin kehoitusta noudattaen lähetin muutamia runoja, jotka muistaakseni kuvailivat joulua ja sen viettoa vankilassa. Nämä vankilassa kirjoittamani runot olivat ainakin osittain juuri tuossa tuhonomaksi joutuneessa toisessa vihkossani.
Hämmästykseni olikin melkoinen, kun tammikuulla 1919 sain Turusta kirjeen, jossa eräs taiteilija A. Tuhkanen tiedusteli minulta, olinko mahdollisesti Shpalernajan palossa kadottanut sellaisen ja sellaisen vihkon, jossa m.m. oli "Nuoressa Suomessa" julkaistut runot. – Ja niin sain takaisin vihkoni, jonka mainittu taiteilija oli pelastanut Shpalernajan pihalta palavasta hiilloksesta, tallentanut ja taas vuorostaan monien vaiheiden ja seikkailujen jälkeen tuonut Suomeen.
Vihkoni ensimmäisellä sivulla oli runo "Tuhlaajapojan valitus", ja niinpä kirjoittikin A.T. minulle: "Tuhlaajapoika on tallessa. Ehkä saanen kertoa sen seikkailuista, miten sen sain ja miten sitä säilytin silloisessa suuressa myllistyksessä."
Ja hän kertoi: "Olin opiskelemassa Pietarissa ennen vallankumousta. Juuri vähän ennen myllistystä tuli minulle ahdas olo laajassa Pietarissa ja lopuksi santarmit vangitsivat minut syyttäen siitä, että oli muka kuultu minun puhuvan saksaa ja että minulla tiedettiin olevan epäselviä hommia. Miten lienevät asioita selvitelleet, mutta minun antoivat sittenkin liikkua vapaana, joskin varjostettuna.
"Kun sitten tuli vallankumouksen hetki, niin muistin, että 'meikäläisiä' makaa Shpalernajan kopeissa, ja läksin heti ryssien kanssa ulos. Liteinin sillan päässä jouduin ankaraan kuulasateeseen, kun yritimme sillan yli. Silloin läksin jään yli eräässä pienemmässä ryhmässä ja loppujen lopuksi pääsin Shpalernajaan. Sattui käteeni 'Tuhlaajapoika', jonka päätin tuoda pois keinolla millä tahansa. Kätkin sen poveeni ja lähdin edelleen, kun äkkiä huomasin tulen päässeen sellaiseen valtaan, että minun oli pelastauduttava ikkunan kautta kadulle. Kun minulla oli myös ase povellani, niin ryssät huomasivat sen ja lähtivät ajamaan takaa. Eräässä kadun kulmassa vedin taskustani suuren browningin aikoen puolustautua, sillä olin varma, että ne ampuisivat minut kuitenkin. Mutta juuri kun sain aseen käteeni, olinkin jo kiinni – ja ilman asetta! Onneksi ryssät rupesivat tappelemaan siitä, kuka saisi aseeni, ja – ai sitä huutoa! Käytin tilannetta hyväkseni ja niin Tuhkanen ja Tuhlaajapoika hävisivät kuin tina tuhkaan.
"Tyytyväisenä istuin sitten kotonani tutkien vihkoa ja asevarastojani. Kun tuli vähän rauhallisempaa, lähdin Suomeen, jolloin 'Tuhlaajapoika' sai kestää aselastin mukana viimeisen seikkailunsa Rajajoella."
Vihkoni viimeiselle sivulle olin kirjoittanut:
"Tähän loppuu tämä vihko, uusi on ostettunna.
Monen hetken turhat huolet on tähän unhoittunna.
– – –
Lemmenlaulut nuoret, vanhat, vangin valitukset –
kaikki tuo se aikanansa elvyttämään mieltä."Ja niinpä se tosiaan tekeekin. –
Vihkosta selaillessani osui ensimmäisenä eteeni runopahanen "Aukeni linnan ovi". Niille, jotka ovat tehneet tuon saman matkan Suomen rautatieasemalta Nevan yli Shpalernajaan, runo on varmasti herättävä samoja muistoja, samoja tunnelmia kuin tämän kirjoittajallekin. Se kuuluu:
Pääkaupungin öisessä pimeydessä –
Kaduilla sohjetta. Sataa...
Janitsaarien joukon keskessä
käy kolme kulkijata.
Janitsaareilla peitset on paljaina.
Käsirautoja kulkijat kantaa.
Ja he astuvat verkkaan, hiljaisna
Pitkin vuolaan virran rantaa.
Ja he astuvat verkkaan, ääneti, –
Vaan tuskan tulta on povi.
Janitsaarit kun kolmesti kolkutti,
Niin aukeni linnan ovi...Ja sitten se alkoi, tuo sielua raateleva epätietoisuus: onko huominen päivä viimeiseni? Löytyykö ehkä sittenkin paluutie – ehkä Siperian kautta?
"Taas on päivä illassa ilman minkäänlaista muutosta, ei kirjettä, ei 'sledovaniaa' (asiakirjain läpikäyntiä)." – Ja vähän myöhemmin seuraa lyhyt tilanteen arvostelu Wilsonin edesottamuksista (tietenkin "Russkij Invalidin" tietojen mukaan).
"Mahtaakohan Wilsonin hommista tulla mitään?! Olisi se taivaallinen siunaus Suomellemme ja koko maailmalle, jos ne tuumat toteutuisivat. Silloin niin sanottu maailman herruusasema astuisi toiselle sijalle ja ihmiskunnan kehitys ja hyvinvointi ensimmäiselle. Silloin mahdollisesti pääsemme ensi syksynä vapauteen! – Kansani vapauden eteen kaatuvat urhot; miksi emme me, – minä ja toiset täällä olevat – voisi saman päämäärän eteen uhrata vapauttamme, ehkä elämäämmekin! Mutta isien veren ääni huutaa maan uumenista: On jo aika askartaa, karaista rautaa! Orjan jalka ei saa painaa taattojen hautaa!"
Tammikuun 1. päivänä 1917 olen tehnyt seuraavan yhteenvedon:
"Ankara pakkanen, puut huurteessa ja ikkunat jäässä. Taistelut Romaniassa kehittyvät. Ympärysvallat puhuvat sodan loppumisesta v. 1918. Wilsonin noottiin yhtyvät Skandinavian valtiot. Eilisissä lehdissä oli hienoinen viittaus siitä, että joko Sveitsi tai Kreikka piakkoin julistaa sodan. – Ympärysvallat ivaten ja halveksuen hylkäävät rauhanneuvottelut." – –
"Olin puoli viiteen asti kävelemässä. (Siis klo 16-16.30) Kaunis kuutamoilta, muutamia tähtiäkin jo näkyvissä. Narahteli lumi anturain alla."
"2.1. Armo olkoon meille Herralta!
"Viha kansojen välillä yhä kasvaa. Täällä paheksutaan sitäkin, että saksalaiset ottavat hoitaakseen pari tuhatta serbialaista lasta, joilta sota on vienyt vanhemmat, kodin ja kaikki omaiset. – Siinäkin esiintyy teutonilainen barbaarimaisuus!
"Tuleekohan rakas synnyinmaani taistelutantereksi!? Saakohan se taas nähdä sodan kauhut, kestää vainon verileikit! Saavatkohan Suomen lapset taas paeta piilopirtteihin!? Ja pystyvätkö ne suojaamaan vainoojalta! Oi kansani, puolet on pojistasi ilmiantajia ja pettureita! – Kuinkahan sun käy?!"
Synkkä kuva, joka on saatu niistä asiakirjoista, mitkä Mashkevitsh oli hankkinut meidän päämme menoksi.
Meillä oli "sledovaniassa" eli asiakirjain lukutilaisuudessa, sinne mennessä ja sieltä palatessa, monta tilaisuutta ajatusten vaihtoon, joten ne – paitsi vaihteluna – olivat erittäin kaivattuja.
Mutta nyt oli eräs toinenkin tilaisuus, jonka muisto varmasti lämmittää jokaisen mukana olleen mieltä, nim. tammikuun 9. päivän jumalanpalvelus vankilan eteisluhdissa. Siitä tilaisuudesta olen merkinnyt muistivihkooni seuraavaa:
Olikin suomalainen pappi puhumassa. Nyt laulavat ruotsia puhuvat, tätä kirjoittaessani.
Laulettiin v. 21 7 ens. värssyä.
Rukoiltiin armoa ja siunausta, että se, mitä kuulisimme, tulisi meidän sydämiimme elävästi.
Teksti: Moosek. 1-7 värssystä alkaen. "Ja Hän loi ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen, ja tuli ihminen eläväksi sieluksi. Ja hän asui paratiisissa, jonne Herra istutti kaikkinaisia puita ja elämän puun sekä hyvän ja pahantiedon puun. Ja ihminen valitsi hyvän ja pahantiedon puun, josta Herra oli kieltänyt syömistä, ja söi sen puun hedelmistä. – – – Tästä näemme, että paratiisi on ollut täällä maan päällä; tästä ja kaikkien kansojen muinaistaruista ja kansatieteellisistä jäännöksistä, jotka selvästi osoittavat samaa. Ihmisessä on paratiisista peräisin oleva omantunnon ääni, jossa Jumala meille välittömästi puhuu, ja toivo paratiisin jälleenpalaamisesta mäen päälle. Ei se ole ulkoapäin etsittävä, kuten muutamat leirit, 'tavarain tasaajat' ja monet muut luulevat, ei ulkoisten olojen vaikutuksesta, vaan siellä, missä syntyy uusi ihminen, – missä elävä Jumalan armon ja rakkauden tunteminen herää ihmissydämessä. Siellä se on ja tekee ihmisen eläväksi; myötäkäymisestä ja menestyksestä hän ei tule ylpeäksi, vaan tuntee suurta kiitollisuutta Isäänsä kohtaan. Vastoinkäymisissä ja koettelemuksissa hän luottamuksella rukoilee apua ainoalta auttajalta, Jeesukselta Kristukselta. Ja jos silloin olkoot tuskat kuinka suuret tahansa, vaiva kuinka suuri ja murhe kuinka synkkä tahansa, niin hän voi kiitollisena ja tyynenä kääntyä Isän puoleen, josta lähtee voimakas armon ja rakkauden virta, lähtee silläkin hetkellä häneen päin. – Jeesuksen sanat öiseen aikaan Nikodemukselle: mikä lihasta syntynyt on, se on liha, ja kuin hengestä syntynyt, on henki..., kuuluu meillekin. Ja te, rakkaat ystävät ja veljet kuin täällä olette! Antakaa Jeesuksen vaikuttaa sydämiinne ja ottakaat Hänen rakkautensa! Jos elämä joskus on yksitoikkoista, päivät niin toistensa kaltaisia ja harmaan ikäviä, ettei tiedä, mitä tehdä, niin ottakaat silloin Hänen armonsa ja rakkautensa!
"Rakkaat Suomen pojat! Hän auttaa teitä taistelussanne, olkaat varmat ja rauhalliset! Hän teitä johtaa ja siunaa ja teillä on oleva voitto! – Rukoilkaamme!"
Isämeidänrukouksen ja Herransiunauksen jälkeen laulettiin virrestä 21 kolme viimeistä värssyä: "Ah Herrani mun Jeesuksen! Tee asunnokses sydämen! Äl' ylön anna tuskassa, vaan vahvista ain uskossa, j.n.e." Sekä lopuksi virsi 272, "Sun haltuus, rakas Isäni j.n.e."
Meitä oli koolla tässä tilaisuudessa noin 54.
Muistikirjaani olen silloin illalla kirjoittanut: "Vahinko, kun en tiedä papin nimeä", mutta nyt sen kyllä tiedän: meidän nykyinen sotarovastimme Arthur Malin se oli. Kiitos ystävällisistä, lohduttavista ja rauhoittavista sanoista!
Eräänä iltana, kun juuri parhaillaan olin tekemässä seuraavan viikon "ruokalistaa", oikeaa pulakauden laihaa "listaa", niin avautui ovi ja vartija toi kantamuksellisen tavaraa: Vaasan höyryleipomon kuivaa leipää, nisuista, voita, juustoa, luumuja, omenia ja kymmenkunnan kananmunaa ja paistettuja kaloja. Oi kiitos, sydämellinen kiitos teille, ystävä kullat, jotka muistatte meitä täällä olevia! Kiitos vilpitön siitä ilosta, minkä jo tieto siitä, että muistatte, tuottaa, – eri kiitos lahjoista! – Ei se ole antimen suuruus, vaan antajan mieli, kuin tekee lahjan rakkaaksi – kallisarvoiseksi – tuottaa iloa ja kiitollisuutta. – Ei hyvät työt tee ihmistä autuaaksi, vaan ne auttavat häntä autuaaksitulemisessaan, – niillä on tavaton sisäinen vaikutus ja voima.
– – –
Tänään, 2/10 -31, on päivälleen viisitoista vuotta siitä, kun Jyväskylässä jouduin Heiskasen ja Relanderin kera kiinni. – Muistivihkoseni lukeminen on herättänyt elävästi mieleeni nuo vaiherikkaat ajat ja tapahtumat, niinkuin myös erilaiset tunnelmatkin.
Into Auer.
Kun Auer ylioppilaana kuului Viipurilaiseen Osakuntaan puolitoistakymmentä vuotta sitten, oli se suuren innostuksen aikaa. Hänkin tapasi tässä osakunnassa sellaista tervettä entusiasmia ja uhrautumisen halua, että se väkisinkin tarttui herkkään mieleen ja päästi valloilleen sen isänmaallisen mielialan, joka jo vanhempien kodissa oli sinne syöpynyt, ja vei hänet jääkäriliikkeen mukana. Sellaiset miehet kuin Viipurilaisen Osakunnan silloinen kuraattori Väinö Puhakka ja Karjalaisen Osakunnan kuraattori Herman Stenberg, jonka kanssa hän usein joutui puhumaan mieltä askarruttavista kysymyksistä, olivat silloisen ylioppilaspolven suola. Heidän innostamanaan ja heidän johdollaan ryhtyi nuoriso sitten siihen, minkä se itsekin vaistosi ainoaksi oikeaksi menettelytavaksi silloisissa oloissa. Viipurilaisen Osakunnan ylioppilaat olivat tällöin likeisissä kosketuksissa karjalaisten ylioppilaiden kanssa, ja milloin vain yhteen yhdyttiin, tapahtuipa se sitten osakuntatalolla tai sen ulkopuolella, oli isänmaan hätä ja ylioppilaan velvollisuudet tärkeimpänä puheenaiheena. Innostus nousi usein niin korkealle, että jossakin osakunnan kokouksessa unohdettiin koko sotatilan aiheuttama silmälläpito ja kajautettiin reippaita lauluja, sellaisiakin kuin "Die Wacht am Rhein" ja muita samantapaisia, jotka epäilemättä olisivat voineet aiheuttaa koko joukolle linnatuomioita.
Opinnoista ei tämänlaatuisissa oloissa tietenkään tahtonut tulla mitään. Ja kun sitten vuoden 1915 alkupuolella poikia alkoi hävitä osakunnasta teille tuntemattomille, alkoi toistenkin mielessä pyöriä sama kysymys. Väinö Puhakka puhui Auerille Saksaan lähdöstä keväällä 1915, mutta jäi asia silloin silleen, varsinkin kun Suomessakin, kuten Puhakka silloin mainitsi, oli pian tuleva aktiivisen toiminnan mahdollisuuksia. Seuraavana syksynä tuli Auerille ratkaisu. Marraskuussa ilmestyi Aarne Sihvo yht'äkkiä Saksasta Suomeen ja eräänä iltana kokoontui noin kolmisenkymmentä viipurilaista ylioppilasta Väinö Puhakan kaupunkiasuntoon Uudella ylioppilastalolla. Täällä Sihvo esitti heille terveisensä Saksasta, kertoi oloista suomalaisten leirillä, puhui värväyksen tarpeellisuudesta rivien täydentämiseksi, suunnitteli toimintaa Suomessa ja antoi toimintaohjeita. Tämä oli monen tulevaisuudelle ratkaiseva päivä ja he poistuivat kokouksesta vahvasti päättäen, että viipymättä pantaisiin värväystyöt käyntiin. Auerkin matkusti heti joulukuun alkupuolella Viipuriin, jossa hän sitten hieman myöhemmin joulupäivinä tapasi uudelleen Aarne Sihvon, joka oli ollut käymässä kotonaan Kalvolassa ja muuallakin kannaksella omaisiaan tervehtimässä ja värvääjäverkostoa järjestämässä. Puhakan ja hänen kanssaan oli tehty sopimus, että Auer jäisi Viipuriin hoitaakseen yhdessä maisteri Anto Södermanin kanssa Viipurin keskustoimistoa, jonka tehtävänä oli ottaa vastaan Karjalassa värvättyjä miehiä ja lähettää heidät edelleen etappipaikkoihin sekä tämän ohessa suorittaa myös värväystä. Vuoden vaihteessa kuoli kuitenkin maisteri Söderman, tämä jalosieluinen isänmaan ystävä ja perinpohjaisesti sivistynyt mies. Toimiessaan Viipurissa Auer oli koko ajan yhteydessä innokkaan aktivistin, varatuomari Bertil Brunoun kanssa, joka mitä tarmokkaimmin ja innokkaimmin toimi värväyksen hyväksi. Helsinkiin päin Auer oli yhteydessä Väinö Puhakan ja tohtori Sivénin kanssa.
Karjalan epäedullisesta maantieteellisestä asemasta johtui, että jääkäriliikettä siellä kohtasi usein mitä ikävimpiä vaikeuksia. Ne olivat sitä valitettavampia, kun ottaa huomioon sen tavattoman innostuksen, mikä Karjalassa vallitsi. Auer arvelee, että toista sataa miestä Karjalasta jäi vuoden 1916 alussa lähettämättä Saksaan sen johdosta, että etappiteiden mentyä poikki virta piti alinomaa keskeyttää. Milloin etapit olivat auki, lähetettiin ensin tietysti lähimailla olevat, mikä olikin luonnollista. Karjalasta, josta oli pitkä matka etappiteille, pääsi kuitenkin mainittuna aikana lähtemään sittenkin hyvin runsaasti miehiä, mikä seikka epäilemättä osaltaan todistaa karjalaisten vapaudenrakkautta ja isiltä perittyä vihaa perivihollista kohtaan.
Kerrankin oli Viipurissa suoranainen jonotus. Auer oli saanut Puhakalta Helsingistä ilmoituksen, että miehiä sopi taas lähettää. Tämän johdosta hän antoi vastaavanlaisen ilmoituksen värvääjille eri pitäjiin. Oli jo ennätetty lähettää muutamia ryhmiä, kun yht'äkkiä saapui Helsingistä uusi ilmoitus, että tie olikin poikki. Auerilla oli sillä hetkellä Viipurissa ainakin parikymmentä miestä odottamassa ja uusia oli tulossa. Miehet olivat jättäneet työpaikkansa, myyneet omaisuutensa, joten tilanne oli ikävä. Odotettiin muutamia päiviä, miesten ollessa hyvin hermostuneita ja rahojenkin loppuessa huolimatta siitä, että Brunou oli ominaisella tarmollaan VSP:n jäsentenkin keskuudessa toimittanut keräyksen lauluharjoituksissa. Lopulta ei auttanut muu kuin lähettää miehet takaisin kotiseudulle. Muutamia niistä matkusti kuitenkin omalla vastuullaan eteenpäin, uhkasipa joku hankkiutua vaikkapa yksinkin yli Merenkurkun Ruotsin puolelle. Samaan aikaan tuli hätähuutoja Helsingistä, jonne muutamia Auerin värväämiä miehiä, niiden joukossa nykyinen jääkärimajuri Laakso, oli palannut Pohjanmaalta yritettyään turhaan etappipaikoista eteenpäin. Auer sai heidät kuitenkin silloin, kiitos tohtori Sivénin avustuksen, uudelleen matkaan. Tämän ikävän keskeytyksen Karjalassa helmikuun lopulla olivat aiheuttaneet Lapuan ja Voltin tapahtumat, joilla paikkakunnilla santarmiviranomaiset olivat päässeet etappien jäljille ja vanginneet m.m. Kosolan ja useita muita.
Samana päivänä kuin Kosola vangittiin oli Lapualle Kosolan luokse saapunut Sortavalassa värvätty seminaarin oppilas Roesch. Häntä eivät santarmit kuitenkaan pidättäneet, mihin heillä oli omat syynsä. Roesch oli nimittäin värvätty Sortavalassa ja hän saapui Auerin luo Viipuriin saadakseen tarpeellisia matkaohjeita. Auer luotti mieheen täydellisesti, varsinkin kun hänen sukulaisiaan äskettäin oli karkoitettu Uudeltakirkolta jonnekin Sisä-Venäjälle, kun he joutuivat entisen itävaltalaisuus-alamaisuutensa vuoksi epäilyksen alaisiksi. Roeschilla oli suhteita Kronstadtissa, ja ennenkuin hänet lähetettiin edelleen Lapualle, antoi Auer hänelle tehtäväksi hankkia eräitä tietoja Kronstadtin edustalla olevista miinavyöhykkeistä. Roesch matkustikin Kronstadtiin ja palasi parin kolmen päivän kuluttua takaisin ilmoittaen, että Auer saisi pyytämänsä tiedot myöhemmin toista tietä. Tämän jälkeen hän jatkoi matkaansa ohjeitten mukaan Lapualle, josta Kosolan piti toimittaa hänet edelleen Saksaan Merenkurkun ylitse. Kosola oli kuitenkin juuri vangittu Roeschin saapuessa Lapualle eikä mies päässyt eteenpäin. Myöhemmin tämä Roesch, johon oli niin täydellisesti luotettu, osoittautuikin santarmikätyriksi. Hän toimi Sortavalassa Kronstadtin sotilaspiirin vastavakoilijana. Roeschin esimiesten suunnitelmiin nähtävästi kuului lähettää Roesch Saksaan, jossa hän olisi toiminut venäläisten palveluksessa. Kaikeksi onneksi hänen matkansa kuitenkin keskeytyi. Roesch ei ollut kuitenkaan syyllinen Lapuan etappiaseman paljastumiseen, vaan oli siitä tehty ilmianto jo ennen Roeschin matkaa. Mutta hän oli kuitenkin syypää Auerin vangitsemiseen, kuten myöhemmin selvisi tuomari Mashkevitshin kuulusteluissa luetusta ilmiantokirjelmästä. Mainittakoon tässä yhteydessä, että kun vapaussodan päättyessä suoritettiin Perkjärven valtaus, tavattiin vangittujen punakaartilaisten riveissä tämä sama Roesch.
Vaikeuksia ja pettymyksiä oli värväreillä yhtenään. Vähän päästä sai Auerkin asiamiehiltä, sellaisilta innokkailta aktivisteilta kuin esim. opettajat Salo ja Pitkänen Kaukolassa, Nikkanen Kirvussa, Armas Pärssinen ja Vilho Nissinen Sortavalassa, ilmoituksia, että niin ja niin monta poikaa odotti tuskallisesti lähtömahdollisuuksia. Mutta tie oli auttamattomasti poikki. Urkkijoita oli liikkeellä kaikkialla ja täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jos mieli vähänkin säilyttää värvääjät ja muut toimihenkilöt paikoillaan. Huolimatta hankaluudesta saada tietoja maaseudulle toimi koneisto joka tapauksessa hyvin. Ellei saanut asianomaisia värvääjiä puhelimitse käsiinsä, jolloin sovituin merkein olisi voitu ilmoittaa asian, oli aina tilaisuus lähettää joku mies matkaan viemään sanaa. Yleensä ei Viipurissa tarvinnut näihinkään keinoihin turvautua, sillä aina oli miehiä maaseudulta käymässä kaupungissa tuskallisesti kyselemässä tietoja ja lähtömahdollisuuksia. Viipurissa otettiin vastaan tunnussanoin tai tunnusmerkein varustetut miehet joko jääkäriliikkeeseen kiintyneiden vanhempien kodissa, "Karjalan" toimituksessa, tai jossakin kahvilassa. Joskus tuntui maa polttavan jalkojen alla niin, että täytyi siirtää "vastaanotto" maaseudulle, kuten esim. pari kertaa Sainion asemalle.
Tällaisten vaihtelevien mielialojen vallitessa, etappiteiden mennessä auki ja kiinni, jouduttiin sitten huhtikuuhun. Tällöin toiminta melkein kokonaan tyrehtyi. Tämä tapahtui samanaikaisesti, kun Väinö Puhakan täytyi paeta maasta. Helsingin johto antoi nimittäin siihen aikaan tunnetun määräyksensä, että oli kieltäydyttävä auttamasta Saksasta saapuneita värväreitä ja että koko toiminta oli yleensä lopetettava. Tämä oli kova isku karjalaisille jääkäriliikkeen miehille ja sitä seurasivat kaikenlaista epäluottamusta ja toivottomuutta kylvävät huhut. Kaikkien kevättalvella koeteltujen surujen ja ilojen jälkeen seurasi monta toimetonta ja ikävää viikkoa. Helsingistä ei lähtenyt mitään apua, ja kun Viipurissakaan ei voitu toimia, lähti Auer maaseudulle, Mikonsaareen lähelle Lappeenrantaa, jossa hän toivoi olevansa piilossa jäljille päässeiltä urkkijoilta.
Heinäkuussa elämä taas valkeni. Kun Auer eräänä aamuna oli vanhempiensa kesäasunnolla Mikonsaaressa muokkaamassa puutarhamaata, huomasi hän vieraan saapuvan venheellä rantaan. Kun hän tuli luo, oli hämmästys rajaton, sillä tämä parrakas ja työläiseksi pukeutunut mies oli Aarne Sihvo. Hän oli tullut Saksasta uudelle komennusmatkalle tarkoituksenaan valaa uutta intoa turtuneisiin mieliin ja saada värväysliike jälleen käyntiin. Teoksessaan "Kolmasti komennettuna" on Sihvo yksityiskohtaisesti selostanut tätä komennusmatkaansa. Aarne Sihvo jäi Auerin vanhempien luokse Mikonsaarelle ja Auer taas matkusti häneltä saamiensa toimintaohjeiden mukaan Tampereelle, Helsinkiin, Viipuriin ja eräille muillekin paikkakunnille. Helsingissä oli määrä tavata eräitä keskuskomitean jäseniä, mutta heistä ei ollut kaupungissa kuin Hugo Stenberg. Stenberg sai sitten muutamia jääkäriliikkeen miehiä kokoon ja uudella klinikalla oli neuvottelukokous, jossa Auer selosti Sihvon Saksasta tuomia terveisiä ja jossa tehtiin päätöksiä toiminnan uudelleen aloittamiseksi. Viipurissa Auer tapasi muitakin jääkäriliikkeen miehiä ja Tainionkoskella Paavo Sivénin (Susitaival), joka innostuneena toiminnan uudelleen alkamisesta ryhtyi heti värväystyöhön.
Auer sai tällä matkalla itsekin muutamia miehiä värvätyksi ja antoi heille määräyksen saapua jonkin päivän kuluttua Lappeenrantaan, jossa he saisivat lähempiä matkaohjeita ja matkarahoja. He eivät kuitenkaan tavanneet Aueria määrättynä päivänä sovitulla kohtauspaikalla, sillä tällä välin santarmiviranomaiset pitivät parhaana pistää hänet kiinni.
Saavuttuaan matkaltaan Mikonsaareen ja selostettuaan Sihvolle saamiaan vaikutelmia ja muita matkailutuloksia lähti Sihvo paluumatkalle. Auerin mieli teki lähteä Sihvon mukaan, sillä monet merkit viittasivat siihen, että päivät täällä kotimaassa jo oli luettu. Tukholmassakin olivat jo jääkäriliikkeen miehet puhuneet Sihvolle, että nyt olisi todennäköisesti Auerin vuoro joutua kiinni, ellei hän ajoissa lähtisi. Mutta Auer kuitenkin tahtoi suorittaa loppuun muutamia käytännöllisiä järjestelyjä ja lähteä vasta sitten. Tästä he sopivatkin Sihvon kanssa. Lähtö hänelle tulikin, tulipa vielä odotettua aikaisemmin, mutta ei suinkaan Kajaanin etappitietä läntisen rajan yli, vaan monen vankilan kautta itäisen rajan yli Shpalernajaan.
Viimeisellä matkallaan Auer oli jo pannut merkille, että häntä seurattiin. Niin hyvin Tampereella, Helsingissä, kuin Tainionkoskella huomasi hän olevansa valvonnan alaisena. Tainionkoskella hän sai santarmiurkkijan kuitenkin pudistetuksi jäljiltään, ottaen hevoskyydin Lappeenrantaan, urkkijan erehtyessä Lappeenrantaan menevään laivaan. Ja olihan luonnollistakin, että häntä seurattiin, sillä olihan Roesch tehnyt ilmiannon jo helmikuussa. Ja vielä tänä päivänäkin on tietämätöntä, minkä tähden vangitseminen tapahtui vasta heinäkuussa. Liekö johtunut siitä, että Roesch oli ilmiantokirjelmässään erehdyksessä kirjoittanut nimeksi Aurén.
Muutamia päiviä Sihvon lähdön jälkeen oli Auer Mikonsaaresta käsin käymässä Lappeenrannassa, jossa oli aikomus järjestää eräs värväysasia ja käydä poliisilaitoksella suorittamassa osakunnan kesäjuhlan huviverot. Poliisilaitokselle hän menikin, mutta ei päässyt pois. Nimittäin siellä ilmoitettiin, että santarmiviranomaiset olivat parhaillaan matkalla Mikonsaareen vangitakseen Auerin ja suorittaakseen kotitarkastuksen ja että hänet oli pakko pidättää poliisilaitoksella. Poliisilaitoksella oli kaksi poliisivirkamiestä, molemmat suomalaisia ja toista näistä yritti Auer suostutella päästämään karkaamaan. Hän sanoi kuitenkin epäilevänsä toverinsa myötämielisyyttä tässä suhteessa, mistä olikin seurauksena, että suomalaiset miehet luovuttivat Auerin venäläisille santarmeille. Vielä samana päivänä hänet vietiin Viipurin etsivän osaston poliisivankilaan, jossa viipurilainen santarmieversti Peti alkoi suorittaa kuulusteluja. Viipuriin vietäessä oli samassa junavaunussa Auerin äiti ja he saivat vaihtaa muutaman sanan. Santarmit olivat kotitarkastuksessa löytäneet joitakin papereita, mutta onneksi ei kuitenkaan kattolistan alla säilytettyjä salakirjoitusvälineitä.
Vangitseminen merkitsi pitkien aikojen jännityksen laukeamista ja toi omituisen rauhan tunteen. Kuitenkin askarrutti mitä suuremmassa määrin kysymys, oliko vangitseminen yhteydessä Sihvon matkan kanssa ja oliko hänkin kenties joutunut kiinni. Santarmiviranomaisten toimittamissa kuulusteluissa voi kylläkin todeta, että viranomaiset olivat täysin selvillä Auerin toiminnasta, vaikka hän sen kielsikin. Mutta selville ei käynyt, kenen ilmiannosta hän oli joutunut pidätetyksi. Tämä selvisi vasta myöhemmin Shpalernajassa Mashkevitshin kuulustelussa.
"Viipurin linnan poikana" Auer oli kenties noin kolmisen viikkoa, kun tutkintotuomari Mashkevitsh eräänä päivänä luki määräyksensä, jonka mukaan hänet lähetettiin Pietariin syytettynä valtiopetoksesta ja maankavalluksesta. Vaikealta tuntui jättää kotimaa, varsinkin kun niinä viikkoina, jotka hän oli viettänyt Viipurin linnassa, hän oli saanut osakseen mitä ystävällisintä kohtelua vankilaviranomaisten taholta. Onnistuipa kerran antaa tietojakin keskeytyneistä suunnitelmista. Vankilassa oli kaksi muutakin jääkäriliikkeen miestä, Kustaa Palovaara ja Vilho Nissinen, ja he kaikki onnistuivat pääsemään vankilan sairaalan puolelle, jossa elämä tietenkin oli hauskempaa kuin tavallisessa sellissä. Eräänä aamuvarhaisena hetkenä sen jälkeen, kun he olivat vankilan kirkossa nauttineet Herran ehtoollista, kuljetettiin heidät käsirautoihin kytkettyinä ratapihalla odottavaan vankivaunuun. Surullisen kuuluisa viipurilainen poliisikomissario von Gross ja kokonaista kuusi poliisia oli heitä saattamassa ja pitivät koko ajan tarkkaa huolta siitä, etteivät nämä päässeet puheisiin toistensa kanssa. Valkeasaaren raja-asemalla Auer pyysi Grossilta lupaa vaihtaa suomalaiset rahat Venäjän rahaksi, mutta tämä vastasi, että se oli aivan tarpeetonta, koska Auer mukamas ei koskaan tulisi tarvitsemaan mitään maallista mammonaa.
Koska Shpalernajan "hotelli", kuten von Gross sitä sanoi oli täysi, joutuivat kaikki kolme Krestyyn. Ensimmäisenä toimenpiteenä Krestyssä oli luonnollisesti asettua yhteyteen vanhempien kanssa, joiden vuoksi Auer oli syvästi huolestunut, ja kirjoitti kirjeen Viipuriin. Äiti oli yrittänyt monta kertaa tavata häntä, mutta onnistumatta. Kerrankin, kun hän tuli Aueria tiedustelemaan, vastattiin hänelle Krestyssä, että Auer ei ollut enää siellä, koska hän on – kuollut. Vankilassa oli nimittäin joku toinen samanniminen tosiaankin lähtenyt manan majoille. Äiti sai kuitenkin tietää asian oikean laidan ja pääsi vapautumaan siitä kauhusta, jonka vallassa hän oli ollut mokoman ilmoituksen takia. Tällöin oli Auer jo siirretty Shpalernajaan, jossa hän sitten myöhemmin kerran sai tavata äitinsä itse piirioikeuden prokuraattorin, tuomari Mashkevitshin ja erään suomenkieltä taitavan naistulkin pitäessä tarkasti silmällä.
Auer tunsi itsensä onnelliseksi päästyään Krestystä Shpalernajaan, sillä siellä olivat kaikki muut suomalaiset toverit ja mahdollisesti olisi tilaisuus päästä yhteyteen heidän kanssaan.
Mutta hän ei kuitenkaan osannut aavistaa, että ensimmäinen suomalainen, jonka hän siellä tulisi tapaamaan, olisi sama mies, jonka kanssa jääkäriliikkeen aikana niin usein oli joutunut kosketuksiin. Niin kuitenkin oli, että eräänä päivänä lokakuussa hän kohtasi vankilan käytävässä Aarne Sihvon. Hän istui kopissa 212 ja Auer 216. Hän joutui sitten siihen 12-miehiseen ryhmään, jossa olivat Heiskanen, Roos, Pärssinen, Relander, Bruun, Koskisen pojat, Vuoksi, Viitaharju, Wilkuna ja Sihvo ja joka aina kuljetettiin yhdessä tuomari Mashkevitshin virkahuoneeseen kuuntelemaan tutkintopöytäkirjojen lukemista. Eräällä tällaisella matkalla Auer sai kuulla Sihvolta, että tämä oli päässyt Mikonsaaresta onnellisesti Saksaan. Auer oli siis vapautunut siitä painajaisesta, että Sihvo olisi joutunut kiinni sillä matkalla, jonka hän oli tehnyt heinäkuussa Auerin luo. Auer itse kertoo Shpalernajanpäivistään seuraavaa: Kyösti Wilkuna on teoksessaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa" kuvannut vankilaelämäämme niin mainiolla tavalla, ettei minulla ole syytä siihen puuttua. Tahdon vain todeta omalta kohdaltani oikeaksi Wilkunan sanat, kun hän kertoo minun suhtautuneeni kohtalooni hyvin valoisalla tavalla. Vaikka tutkintopöytäkirjat ja syytekirjelmät sisälsivät mitä raskaimpia syytöksiä ja vaikka kopin yksinäisyys usein ahdistikin miestä, en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sitä, etteikö meidän asiamme sentään päättyisi hyvin. Olin täysin vakuuttunut siitä, että me jonakin päivänä pääsisimme vapaiksi ja olisimme voittaneet asiamme. Tätä mielialaa ei minussa pitänyt vireillä yksinomaan jyrkkä luottamus oikeuden voittoon, vaan monet muut päivittäin ilmenevät seikat. Jo asiamme käsittelyn viipyminen ja kuulustelujen keskeytyminen usein moneksi viikoksi osoittivat, että jotakin oli vinossa ja että meidän asiamme ratkaiseminen ei ollut niinkään mieluisa tehtävä venäläisille viranomaisille. Myös vankilaviranomaisten esiintyminen osoitti tuon tuostakin, että asiat vankilan ulkopuolella eivät olleet oikein ja että maassa vallitsi hermostunut mieliala. Koko ilmapiiri oli täynnä merkillisen jännittynyttä odotusta ja hiljaisuutta. Kerran tein m.m. eräälle vanginvartijalle suoran kysymyksen, mitä oikeastaan oli tapahtunut, kun kaikki olivat niin salaperäisiä. Hän ei suostunut minulle aluksi sanomaan mitään, mutta kun sitten sain hänet suostutelluksi ottamaan lahjaksi Viipurista saamani kahvipaketin, ilmoitti hän minulle mitä suurimmassa salaisuudessa, että – Rasputin oli murhattu. Toivorikasta mielialaani pitivät yllä myös venäläiset vallankumoukselliset. Suomalaisten tovereitteni kanssa en ikävä kyllä koko vankila-aikanani päässyt minkäänlaiseen salamerkkiyhteyteen, mutta venäläisten vallankumouksellisten kanssa kylläkin. Heitä tuotiin vankilaan joka päivä uusia ja sitä myöten alkoi vankilassa myös aina kierrellä uusia huhuja nälkämellakoista ja kansan keskuudessa täydessä käynnissä olevasta propagandasta. Koska osasin jonkin verran venäjää ja olin niin ollen päässyt yhteyteen venäläisten vankien kanssa, vahvistui minussa päivä päivältä se käsitys, että maa oli kuin ruutitynnyri ja että tarvittiin vain sytytin sen räjähdyttämiseksi. Vankilassakin oli leivän ja polttopuiden puute yhtenä merkkinä tulevasta romahduksesta. Söin mielelläni heidän huonoa mustaa limppuaan enkä surrut sitä, kun lämpöjohtotorvi talvipakkasella oli aivan kylmä, sillä tiesin tämän kaiken vain merkitsevän sen järjestelmän sortumista, jota vastaan mekin olimme nousseet.
Vapautumispäivä tuli kuitenkin kaikesta huolimatta odotettua aikaisemmin. Koko se päivä, jolloin kapinaan nousseet kansanjoukot ryntäsivät vankilaan ja särkivät selliemme ovet sytyttäen ilmiliekkeihin valtavan rakennuksen, on yhä vieläkin jonkinlaisen verhon peitossa. Koko päivä oli kuin ihmeellinen satu, jonka yksityiskohtia on unohtunut ja josta vain muistaa sen, että se oli valtavan kaunis ja hyvin järkyttävä.
Kun vapautumisen ensimmäinen huuma oli mennyt ohi, alkoi mieltä askarruttaa kysymys, miten oli kotimaassa ja miten oli mahdollista päästä sinne. Wilkuna kertoo kirjassaan, miten vankilasta vapautetut marssivat yhdessä ryhmässä hurraavien ja innostuneitten kansan- ja sotilasjoukkojen ohitse Pietarin suomalaiselle asemalle. Omasta puolestani muistan vielä, miten täällä tuli minua puhuttelemaan eräs suomalainen rautatienkonduktööri ja kertoi, että hän oli lähdössä saksalaisia kuljettavalla ambulanssijunalla Viipuriin ja että hänellä oli tilaisuus viedä sinne terveisiä. Rautatieliikenne oli keskeytyksissä ja tämä oli viimeinen juna, joka lähtisi Suomeen. Tämän ystävällisen konduktöörin mukana sainkin sitten lähetetyksi terveiset kotiin. Hän oli mennyt sinne melkein heti junansa saavuttua Viipurin asemalle. Vanhempieni kodissa ja koko Viipurissa ei tiedetty mitään siitä, että levottomuudet Pietarissa olivat jo johtaneet valtiollisten vankienkin vapautumiseen. Vaikka isänikin tietenkin oli mahdollisimman tarkasti seurannut tapahtumia ja tilanteen kehittymistä, olivat tämän rautatien virkailijan tuomat terveiset hänestä kuitenkin niin uskomattomia, että hän aluksi piti miestä jonkinlaisena provokaattorina. Vasta monien vakuuttelujen jälkeen hän sai kuitenkin isäni lopulta uskomaan todeksi sen, mikä tuntui tarulta.
Kuusi päivää olimme Pietarissa, ennenkuin pääsimme kotiin, kuusi tuskallisen koti-ikävän ja toiminnanhalun täyttämää päivää. Vietimme ne enimmäkseen kaduilla, jossa ohitsemme vyöryi yksi tämän vuosisadan merkillisimpiä näytelmiä. Kaduilla joutui tuon tuostakin taistelun tai muun verisen näytelmän todistajaksi. Verisimmästäkin teosta tulivat verenpeittämät vallankumoukselliset iloisina ja tyytyväisinä aivankuin joistakin hääjuhlista. Tyytyväinen oli – Novoje Vremjakin. Muistan, miten tämä lehti, joka vielä maaliskuun 11. päivänä oli usuttanut hallitusta duumaa vastaan, jo maaliskuun 15. päivänä oli niin täynnä vallankumoushurmaa, että ylisti tätä uutta olotilaa pääartikkelissaan, jossa kirjoittaja huudahteli: "Mikä onni olla venäläinen!" Tämä vaikutti jo melkein koomilliselta. Kullakin päivällä oli omat valtavat elämyksensä ja väkevästi muistuu mieleeni vielä sekin päivä, jolloin tuli tieto tsaarin kohtalosta. Kuljin muistaakseni Liteinalla, kun vastaamme tuli auto, jonka katolla seisoi kiireestä kantapäähän aseistettu sotilas ja julisti kansanjoukoille miekkaansa ja revolveriaan heilutellen: "Tsaari vangittu!" Tuntui tosiaankin sadulta, että mies, joka vielä muutamia päiviä sitten itsevaltiaana oli hallinnut 150 miljoonan suuruista kansaa, nyt itse oli tämän kansan vankina. Tällöin en kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että mitähän nyt tulee venäläisistä, joka aikaisemmin oli kadottanut Jumalan ja nyt oli jo kadottanut tsaarin. Eiköhän, ajattelin, se nyt pääse aivan mieltä vaille, sillä vaikea on ajatella venäläistä ilman tsaaria, oli tämä sitten joku Romanov tai muu itsevaltias.
Kevättuulen täyttämää oli siis ilma. Oli kuin uusi elämä olisi syntymässä, mieli paloi kotiin. Maaliskuun 18. päivänä tulikin sitten vihdoinkin monien neuvottelujen jälkeen lähtölupa. Ja kun juna kulki yli Rajajoen, täytti mielen sellainen onnentunne, jota ihminen ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Riemu oli Viipurissa tietysti sanoin kuvaamaton, mutta lyhyeen se loppui. Venäläiset vallankumoukselliset sotilaat, jotka olivat suuressa innostuksessaan mukana, kun minua saatettiin asemalta kotiini, olivat kauhuissaan kuultuaan, että olin "saksalainen vakooja". Meitä pidettiin edelleen silmällä, ja jo seuraavana päivänä sain lähteä pakomatkalle Nurmekseen. Siellä oli kokoontunut muitakin shpalernajalaisia, joista useimmat jatkoivat matkaa Saksaan. Minä puolestani yritin huhtikuussa takaisin Viipuriin, mutta en tälläkään kertaa ehtinyt viipyä siellä kuin vuorokauden. Lipski oli antanut määräyksen 91 saksalaisen vakoilijan kiinniottamisesta ja näiden joukossa olin minäkin. Sattumalta sain, vieläpä itse Viipurin komendanttivirastosta, tiedon tästä määräyksestä. Oli siis taas lähdettävä matkaan ja monien vaiheitten jälkeen jouduin Pirkkalaan Shpalernaja-toverini Hautasen kotikartanoon, jossa viivyin aina vapaussodan syttymiseen saakka. Aikaisemmin en voinut lähteä liikkeelle, sain tavan takaa Helsingistä ja Viipurista varoituskirjeitä, joissa minua kehoitettiin kaikkien ikävyyksien välttämiseksi edelleen pysymään piilossa. Tultuani sitten vapaussodan alkaessa Viipuriin, jouduttuani siellä pariin otteeseen sikäläisten punakaartilaisten vangiksi ja päästyäni sitten helmikuun 5. päivänä lopultakin karkuun punaisten käsistä tein yrityksen päästä rintaman läpi Antreaan. Tämä onnistuikin minulle ja unohtumaton on se helmikuun 10. päivä, kun menin vaiherikkaan retken jälkeen ilmoittautumaan valkoisten esikunnassa Antreassa. Tällöin laukesi monien vuosien jännitys ja mieli tunsi kerrankin olevansa vapaa.
Jaakko Kemppainen.
Jaakko Kemppainen kuuluu aktivistien vanhempaan kaartiin. Rehtiotteinen, suorasukainen, kaikkien rakastama.
Voima-liittoon hän otti voimakkaasti osaa samoinkuin senaikaisiin asevelvollisuuskutsuntoihin. Jonas Castrén piti puheita, mestari hoiteli rekikuormallista lentolehtisiä, pääasiassa vallankumouskirjallisuutta. Seuraus tästä oli se, että Kemppaisen piti lähteä maanpakoon v. 1904 ensin Haaparantaan, sitten Bodeniin. Olojen rauhoituttua hän palasi takaisin Ouluun ryhtyen harjoittamaan vaatturinliikettä. Tirkkosen kehoituksesta lähti Jussi Sihvo selvittämään jääkäriliikkeen asioita Kemppaiselle, tuoden kirjeen tullessaan. Kemppaisen vastaus oli heti valmis. Hän ryhtyi värväämään miehiä jääkäreiksi Saksaan. Alivärväreitä hänellä oli Oulaisissa ja Revonlahdella, he lähettivät värväämänsä miehet Ouluun Kemppaisen luo, jossa heidän piti katsella pukukankaita sekä senjälkeen näyttää savukelaatikkoa. Se oli sovittu merkki, ja miehet saivat matkarahat. Revonlahdelta lähti toistakymmentä miestä.
Jaakko Kemppainen kuului sosialistiseen puolueeseen, ja kun päämajassa saatiin kuulla hänen hommistaan, matkusti sihteeri Turkia Ouluun tutkimaan:
"Miten asiat ovat?" kysyi hän Kemppaiselta.
"Minä värvään", vastasi Kemppainen, ja siihen sai puolue tyytyä.
Pian kuitenkin toisetkin sosialistit innostuivat jääkäriliikkeeseen, ja heitä liittyi monia jääkäripataljoonaan.
Kemppainen värväsi itse rohkeasti, mutta siitä huolimatta hän sai toimia kauan rauhassa santarmeilta ja urkkijoilta. Mutta sitten eräänä aamuna saapui joku mies Kemppaisen kauppaan kiristystarkoituksissa. Hän näytti savukelaatikon kannen, mutta Kemppainen huomasikin, että mies oli kelmi.
"Et sinä mikään Saksaan-menijä ole, et saa penniäkään", kivahti Kemppainen miehelle.
"10.000 markkaa, taikka roikut hirressä kuin Riekin Esko", uhkasi kiristäjä.
"Ei ole pääni sen arvoinen!"
"No täytyy sitten tyytyä tavaraan", jatkoi kiristäjä.
"Ala laputtaa nyt, minä lähetän pojan viskaalin luo!" Ennenkuin viskaali kerkisi saapua, kävi kiristäjä levottomaksi. Ikkunaan vilkaisten hän sanoi: "Pitääpä kahtoa, eikö niitä santarmeja jo kuulu", painui saman tien kadulle ja alkoi kävellä kiivaasti poispäin. Kemppainen juoksi jäljestä kadulle ja huusi:
"Hei mies, älä mene, nyt tehdään tili!"
Mutta mies livisti. Sitten saapui viskaali Kalle Hällfors, ja Kemppainen valitti, että "nyt kiristetään".
"Anna kiristää, kunhan et anna mitään", lohdutti viskaali.
Aina syyskuuhun saakka sai Kemppainen työskennellä rauhassa enemmiltä kiristysyrityksiltä, mutta sitten ilmaantui petturi. Räätäli Johan Petter Savilaakso oli ottanut tavaraa Kemppaiselta velaksi ja päästäkseen maksamasta hän teki kuvernöörille ilmiannon Kemppaista vastaan jo kesällä. Kemppainen tiesi ilmiannosta, mutta hän sai kuulla rajavartioston ja upseerien kokouksesta, jolloin upseerit olivat sanoneet, ettei sellaisilla perusteilla voitaisi tuomita. Siitä huolimatta seuraavana eli maanantaiaamuna, syyskuun 2. päivänä 1916, saapui Kemppaisen liikkeeseen santarmi poliisin seuraamana. Santarmi kyseli vormukangasta, mutta Kemppainen ei sanonut sellaista olevan. Sitten vaati santarmi kirjoja nähtäväkseen.
"Reskontrat esiin", sanoi Kemppainen.
Nyt santarmi vaati Kemppaista lähtemään mukanaan tämän kotiin. Perille päästyään huomasi Kemppainen, että hänen asuntonsa oli suorastaan piiritetty. Oven takana seisoi 4 santarmia. Toimitettiin perinpohjainen kotitarkastus, mutta mitään raskauttavaa ei löydetty, sillä Kemppaisen tytär Ester oli jo viikkoa aikaisemmin hävittänyt kaikki vaaralliset paperit.
Tserkassinoff alkoi nyt kuulustella Kemppaista, mutta tämä ei sanonut tietävänsä mitään. Kaikesta huolimatta hänet määrättiin vangittavaksi, ja nyt tuli matka lääninvankilaan. Tserkassinoff kävi usein kuulustelemassa, mutta aina yhtä tuloksettomasti. Sitten saapui Mashkevitsh.
Parhaansa hänkin yritti, mutta eihän Kemppainen paljoa tiennyt. Vankilanpäällikkö Juvelius oli sanonut Kemppaiselle:
"Älä tunnusta mitään."
Mashkevitsh tutki ensin tarkkaan Kemppaisen sukuluettelon ja kuulustelu kävi tähän tapaan: Mashkevitsh kehoitti Kemppaista istumaan, mutta K. sanoi: "Meillä kuulusteluissa syytetty aina seisoo." Sitten M: – "Tunnetteko Eino Arvi Heikkistä?" – Kemppainen oli hänet värvännyt ensimmäisenä, mutta vastasi kieltävästi. Mashkevitsh huomautti: "Heikkinenhän istui aina Kemppaisen liikkeessä."
"Niin, mutta niitä Heikkisen poikia on niin paljon, etten tiedä, kuka niistä on Eino Arvi."
"Tunnetteko Mäkelinin pojan?"
"Tunnen."
"Mutta hänhän on paljon nuorempi."
"Niin, mutta Mäkelinit ovat perhetuttaviamme."
"No, mihin pojat ovat menneet?"
"En tiedä."
"Oletteko kuullut, että nuoria miehiä menee Saksaan?"
"En ole kuullut, mutta 'Suomettaresta' olen lukenut sentapaisen uutisen, joka on lainattu 'Novaja Vremjasta'."
"Kemppainen ei puhu totta. Teidät viedään Pietariin ja pannaan syytteeseen Venäjän rikoslain 100 ja 102 §§ mukaan."
Senjälkeen Kemppainen vietiin koppiinsa, mutta hetken kuluttua hänet noudettiin takaisin. Mashkevitsh tiedusteli, tunsiko Kemppainen Venäjän rikoslakia sekä mitä se määräsi.
"Mistä minä tiedän, mitä Venäjän rikoslaki määrää", sanoi Kemppainen.
Mashkevitsh valisti taas hänen järkeään ja ilmoitti, että rangaistus tässä tapauksessa oli 8 vuotta pakkotyötä tai hirttonuora. Jos nyt Kemppainen kuitenkin auliisti tunnustaisi kaikki, niin Kemppainen pääsisi vapaaksi. Mutta Mashkevitsh puhui kuuroille korville.
Kirjeessä lokakuun 25. p:ltä määräsi Oulun läänin kuvernööri, että Kemppainen oli passitettava Viipurin kuvernöörin luo enempiä toimenpiteitä varten, ja samana päivänä hänet käsiraudoissa lähetettiin vankivaunuun yksityisvartija mukana, koska Kemppainen oli muka erikoisen vaarallinen.
Vaunussa otettiin käsiraudat pois ja ensimmäinen yö oltiin Seinäjoella. Matkasta kertoo Kemppainen itse seuraavaa:
"Riihimäellä, jossa vankivaunu oli toisen yön, tupattiin vankivaunuun noin 30 rosvoa, joukossa venäläisiä kurvia y.m., joten elämä vaunussa oli aivan helvetillinen. Viipurissa otettiin lääninvankilassa Oulun lääninvankilan puku pois ja annettiin toiset vanginvaatteet ja suurten housujen takia tuppivyö, mutta jo 7 aikaan illalla otettiin sekin pois. Kun tiedustelin, minkä takia tuppivyö otettiin pois, vastasi vartija röyhkeästi: 'Ettei vain hirtä itseään.'
"'No milläs ne housut pysyvät?'
"'Niitä saa kantaa.'
"Ennen Viipurista lähtöä annettiin kuitenkin omat vaatteet, t.s. sain esiintyä shakettipuku yllä."
(Selvitykseksi siihen, ettei Kemppainen ollut komeilunhalusta pukeutunut shakettiin, mainittakoon, että housut olivat rikki, mitä peittääkseen Kemppainen vetäisi shaketin päälleen ja oli niissä tamineissaan paraikaa puhdistamassa portaita silloin maanantaiaamuna, kun kotitarkastusta tultiin pitämään, eikä ollut aikaa enää muutella pukuja.)
Annamme Kemppaisen jatkaa:
"Viipurissa sain kerran käydä lääkärissäkin, mutta lääkkeitä en kerinnyt saada, kun tuli niin nopea lähtö. Viipurin lääninvankilassa oli muuten vartijain käyttäytyminen paljon tylympää kuin venäläisten, mutta olinhan vain kuljetusvanki. Passitukseen oli merkitty 'tarkasti vartioitava'.
"Valkeasaarelle asti sain olla pienessä kopissa yksinäni; mutta kun V:saaressa alkoi kuulua ryssien polinaa, löin ikkunaan ja pyysin vettä, jolloin ryssä heti aukaisi oven ja minä sain astua käytävälle.
"Rahaa minulla oli Viipurissa mukanani 500 mk, mutta Viipurissa sanottiin, etten saa muuta kuin yhden ruplan mukaan. Vahtimestarin avulla sain kuitenkin 5 ruplaa mukaani.
"Pietarin asemalta mentiin kävellen Peresilnajan siirtovankilaan, jossa rahat otettiin pois. Olo siellä ei kestänyt kuin 2 vuorokautta, onneksi, sillä samaan selliin sullottiin Riihimäeltä vaunuun nousseitten rosvojen lisäksi 9 miestä. Suomalaiset rosvot neuvoivat minua, että 'älä sano olevasi poliittinen vanki, sillä silloin ne panevat erikoiseen koppiin, eikä ryssä ymmärrä passituksesta mitään'. Luulin tästä olevan jotakin hyötyä, enkä siis ilmoittanut, kun eräs parrakas ryssä tiedusteli, mistä minua syytetään. Eräs rosvo tulkkasi, 'ettei se tiedä, mistä häntä syytetään', joten sain jäädä muitten mukaan. Sekalaisessa seurassa sai kuulla rosvojen puhuvan ammattiasioistaan. Mustalaiset kiusasivat muuatta mustalaisvarasta, joka oli syytteessä hevosvarkaudesta, että 'on siinä tyhmä mies, kun varastaa semmoisen vanhan kaakin, jolla ei tee mitään'. Mustalainen viittasi minua luokseen ja supatti korvaan, että 'neljähän minä varastin, mutta ei sitä viitsi noille huligaaneille ilmoittaa'. Huone aivan kihisi täitä, ja koko koppi oli kauttaaltaan siivoton. – Kolmantena aamuna huusi musikka ovelta: 'Kemppainen'. Olin saanut jo päivän leipäannokseni, mutta jätettyäni sen hetkeksi silmistäni oli se jo vaihtanut omistajaa. Mustalla umpiautolla lähdettiin sitten viemään Shpalernajaan seurana 4 kiinalaista ja 2 sivistyneen näköistä ryssää, molemmat kahleissa.
"Shpalernajan vastaanottohuoneessa toinen ryssä käveli koko ajan edestakaisin lattialla, kunnes vartija tuli kieltämään, mihin ryssä karskisti vastasi: 'Maltsji durak.' – Kahden tunnin odotuksen jälkeen merkittiin henkilötietoni talon kirjoihin, ja alkoi vaellus talon kolmanteen kerrokseen, jossa punanokkainen vartijapäällikkö heti alkoi tiedustella: 'Djengi, djengi.' – 'Djenki nietu', vastasin. Tämän jälkeen astuin koppiini, ovi rämähti kiinni, ja silloin jouduin ajattelemaan, että kyllä nyt taisi leipä piisata vähäksi aikaa.
"Kopissa oli rautapöytä, rautasänky ja rautatuoli sekä kalteri-ikkuna korkealla katon rajassa. Muutaman päivän oleskelun jälkeen painoin nappulaa ja tiukkasin vartijalta 'bumagaa', jota ei kuitenkaan annettu. Soitin uudelleen kolme kertaa, ja silloin vartija rupesi kiroamaan venäjäksi, johon minäkin yhdyin suomenkielellä. Vartijaa nauratti ja hän meni pois mumisten 'perkile, perkile'.
"Kolmen viikon kuluttua minua lähdettiin viemään kopistani. Ajattelin jo hirsipuuta, mutta kyseessä olikin vain lääkärintarkastus, punnitus ja mittaus. Välskäri tiedusteli nimeä, mutta kun en osannut venättä, sanoin sille: 'Rabot, rabot'. – Välskäri: 'Niet, niet, kak familija?' Viimein minäkin äkkäsin, että nimeähän se halusi saada selville. Muita vaivojani en osannut välskärille selostaa, kuin että 'djengi nietu, raboti nietu, tabaki nietu.' Välskäri sanoi, että 'raboti jest'. Sitten minut vietiin takaisin samaan koppiin.
"Eräänä päivänä tuli tuntematon vartija (vankilan räätälimestari) ja tolkkasi ensin venäjäksi, sitten saksaksi, selostaen, että työtä annettiin, mutta eri kopissa. Mieli kirkastui heti, kun kuulin, että saisin ruveta tekemään työtä. Sitten vierähti viikko, toinen ja kolmas, mutta työtä ei kuulunut. Viimein tuli mies ja jankutti, että nyt saisi tsuhna työtä. Vietiin viidenteen kerrokseen ja taas tiukattiin: 'Djengi, djengi.' Minä tiuskasin, että mistä p–leestä sitä djengiä on, kun moneen kertaan on jo viety ainoat. – 'Ai sinä suomalainen, ootko jo täällä ennen ollut?' vartija ihmetteli. Vastasin olleeni jo 6 viikkoa kolmannessa kerroksessa. 'No pane päälle sitten vaatteet', kehoitti vartija. Mentiin kuudenteen kerrokseen likaiseen koppiin, jossa vettä tihkui katosta, haisevia ryssän housuja ja ompelukone eräässä nurkassa. Ajattelin jo, että olipa osattu tehdä työpaikka, ja minä kun luulin pääseväni oikein verstaaseen. Ei muuta kuin rupesin koppia siistimään. Illalla tuli suomentaitoinen ukko ja ihmetteli: 'Sinä laita siisti täällä.'
"'Joo, kun olisi vain vähän lysoolia.'
"'Onko sinu djengi?'
"'Ei oo.'
"'No ei sitten lysooli, keisari ei anna.'
"Seuraavalla viikolla tein jo ryssän housuja 5 paria. Lauantaina tuli mestari ottamaan työt pois ja sanoi, että vähän raboti. Sanoin, etten ollut tehnyt tällaista roskatyötä. Eräs tarssikka tulkkasi sen mestarille ja sitten sainkin kadetinvormun käännettäväkseni. Tein sen mielestäni hyvin ja joutuin. Tämän perästä tuli parempia kappaleita, jopa frakkejakin, ja tämän perusteella nousivat tietysti minunkin vaatimukseni sähkölamppuineen, ja lopuksi johtokunnan luvalla sain hyvän tuolinkin. Viimein uskalsin jälleen pyytää 'bumagaa', että saisin kirjoittaa kotiini. 'Onko djengi?' – 'On minulla toisessa vankilassa, mutta en muista nimeä.' – Ukko arvasi heti, missä ne olivat, ja niin pääsin rahoihin käsiksi. Heti ostin tupakkaa, teetä ja sokeria.
"Ajattelin kirjoittaa Viipurin lääninvankilasta rahat, mutta tarssikka neuvoi, että jos itse kirjoittaisin, niin kirje menisi Mashkevitshille. Siksi ukko kirjoitutti kansliassa, ja niin tuli Viipurista 100 ruplaa, jolloin ukko tuumasi:
"'A vot sinä rikas mies.'
"Ukon kanssa pääsin hyviin väleihin, kun keisarin töitten sivussa salaa tein ukon pojalle maksutta palttoon, jonka vuoksi hän lahjoitti tupakkalaatikon. Ukolta ajattelin usein tiedustaa, olisiko Riekki täällä, mutta se jäi kysymättä.
"Eräänä päivänä meidät vietiin käytävään, minut ensimmäisenä käytävän päähän, Salo viereeni, sitten Vinterit ja muut. Salo tuumaili, että 'luultavasti meitä viedään muijia katsomaan'. Oltiin menossa piirioikeuteen, jonossa noin 40 miestä. Ensimmäisen kerran näin Riekin, joka heti kysyi, milloin olin tullut. Vastasin, etten itse tullut, vaan minut tuotiin. Piirioikeudesta palattaessa kysyi ukko, tunsinko Riekin.
"'Tunnen.'
"'Onko Riekki rikas?'
"'On.'
"Ukko: 'Riekki on siivo poika.'
(Toiset vangit kertoivat, että piirioikeudessa, kun nimenhuuto oli toimitettu, kivahti Kemppainen: "Höh, minä taidankin olla täällä ainoa sosialisti!")
"Monta kertaa piirioikeudessa oltua ei minusta puhuttu mitään, joten toiset tuumivat, että mitähän varten minut oli sinne tuotu. Mutta eräänä päivänä se repesi. Melkein koko päivän kesti minun syntiluetteloni lukemista, pääasiassa Savilaakson valheita. Dahlberg tuumi, että vaikka hänenkään asiansa eivät olleet hyvin, olivat huonot kirjat minullakin.
"Niin vierivät kuukaudet Pietarissa. Loppuaikana oli töitä kovasti, mutta tileissä ei vain huomannut nousua. Mestari puhalsi minulle kuuluvan palkan, joten koko talven töistä sain ainoastaan 6 naulaa sokeria.
"Hiukan taikauskoisena näin 2 päivää ennen poislähtöä merkillisen unen, jonka uskoin merkitsevän poislähtöä. Unessa kun nimittäin näin itseni vetämässä kenkiä jalkoihini. Merkillistä muuten, että vangitsemiseni edellisenä yönä näin myös itseni panemassa risaisia kenkiä jalkoihini. Tämän uuden unen näin lauantaina. Sunnuntaina ei tapahtunut mitään. Maanantaina alkoi uskoni uneen jo pettää. Päivällä oltiin vielä klo 11:n seuduissa kävelemässä. Ryssän sapuska ei maittanut, söin omia eväitäni, kun samalla alkoi alakerrasta kuulua ryskinää. Ajattelin vain jonkun vangin rymistelevän. Yläpuolellani oli eräs venäläinen ylioppilas, joka posmitti minkä kerkisi ja löi lämpöjohtoihin, joihin sakseillani vastasin. Samassa lyötiin koppini ruokaluukku sisään, ja ryssä ovelta toimitti, että paidjom nyt vain. Minä sanoin hänelle, 'ettenhän minä helv–ssä tuosta luukusta mahdu kulkemaan'. Silloin vartija avasi ovenkin. Käytävällä kyykötti 4 kiinalaista yhdessä läjässä, ja rosvoja juoksi edestakaisin. Sihvon ääni kuului keskeltä: 'Kaikki suomalaiset tänne!' Pihamaalla kävi eri elämä, ryssät siellä suutelivat. Massinen ehdotti, että 'emmekö mekin, Jaakko, oikein venäläiseen tyyliin ploiskauteta'. Ja niin me pussattiin...
"Kadulla jouduin hääräilemään yksinäni ja päädyin suomalaisen kirkon luo. Siellä tapasin neiti Juveliuksen, joka toimitti minut kirkkoherra Malinin luo yöksi. Pari päivää Pietarissa oltuani tapasin oululaisen Antti Bohmin, joka oli työssä Pietarissa.
"Viikon päivät olimme Pietarissa, ja sitten lähdin kohti Oulua. Viipuriin asti ostin ensin piletin, mutta jatkoin piletittä Riihimäelle. Junailijan tiedustaessa pilettiä vastasin, että 'eiköhän sitä piletittä pääse, kun on piletittä vietykin'. – Niin jouduin Ouluun.
"Oulussa oli santarmilaitoksen tulkki ilmoittanut santarmieverstille, että 'taitaa tulla kuumat paikat everstille, kun huomenna tulee Kemppainen kotiin'. Vankilan johtaja Juvelius tuotatti everstin poliisilaitokselle kuulusteluun, jossa eversti väitti, ettei hän enää ollut santarmi, vaan upseeri. Juvelius arveli, että vaikka kuka roisto Pietarissa saisi 2 ruplalla upseerinmerkit. Eversti pantiin putkaan, josta hän yritti kerran karata, mutta joutui kiinni."
Tähän lopettaa Jaakko Kemppainen muistelmansa, mutta unohtaa vaatimattomasti mainita, että hänen saapuessaan "koko Oulu" oli kerääntynyt asemalle ottamaan häntä vastaan ja tervehtimään. Hänet valittiin sosialistisen neuvoston jäseneksi, vaikka hänen olonsa ei tullut siinä pitkäaikaiseksi. Kun työväenneuvosto alkoi veljeillä ryssien kanssa, erosi Kemppainen suuttuneena neuvostosta lopullisesti eikä puuttunut enää heidän hommiinsa.
Tunnustuksena toiminnasta isänmaansa hyväksi myönnettiin Kemppaiselle II lk:n vapaudenristi.
Kaapo Viitaharju.
Muutamana Mikkelin maanantaina kuulin Erkki Viitasalolta, että suomalaisetkin ottavat osaa ison maailman kohtaloihin. Asiaan kuuluivat tietysti monet vannomiset, sillä asia oli salainen. Niin, asia oli salainen ja siihen allekirjoittanut tyytyi. Lähtö Saksaan muuten saatiin kyllä järjestetyksi, mutta esteeksi ilmaantui omia suomalaisryssiä, joten matka siirtyi 2-3 päivällä. Vihdoin päästiin lähtemään jopa Kokkolaan saakka. Menimme siellä apteekkari Kalle Roosin luo saadaksemme sieltä lopullisia määräyksiä. Myöskin itse Viitasalo seurasi joukkoa perille Saksaan. Kuitenkin tulomme Kokkolaan olivat santarmit saaneet selville. He olivat saapuneet Roosin luokse valmistamaan vastaanottoamme, mutta heidät kuitenkin johdettiin toiseen huoneeseen. Nyt oli keksittävä sotajuoni, päästäksemme ansasta. Tämä päätös toteutuikin K. Roosin avulla, jolla nyt apteekkarina oli valta ja voima: "Nyt pojat tehdään ryssille kepponen ja juotetaan ne juovuksiin! En vie niille ryyppyjä pikareilla, vaan sangoilla!"
Hetken perästä alkoi toisesta huoneesta kuulua kovaa puhetta, ja Roos tuli ja ilmoitti, että "nyt pojat pasmat on selvät!" Kun siis ryssien silmät oli pimitetty, pääsimme jatkamaan matkaamme suoraan Kemiin.
Kemissä meidät majoitettiin Juho Heiskasen matkustajakotiin ja seuraavana aamuna lähdettiin 21 miestä käsittävänä joukkona Tornioon, johtajanamme Viitasalo. Täällä johtajamme sai tehtäväkseen järjestää rajan ylitse kulkemisen siten, että kaksi miestä kerrallaan vietiin Tornionjoen yli kiertoteitse n. 15 km Savukoskelle. Kuitenkaan tämä matka ei ollut suoraan kuin korkeintaan 500 m. Kun minä olin joukosta viimeinen, jäin siis yksin odottamaan vuoroani. Tällä välin kuitenkin, kun miehiä vietiin näin varovasti, olivat santarmit saaneet vihiä kuljetuksesta. Vastaanottaja ei päässyt siis enää noutamaan minua. Odottelin noin 3 tuntia 25 asteen pakkasessa. Ensikertalaisena Tornion kaupungissa tuli mieleeni, että mitä tekisin tuntematta paikkakuntaa. Oli vaikea keksiä keinoa, kenelle puhua matkan eteenpäin jatkamisesta. Tätä ajatellessani tapasin jotakin uskomatonta. Kaksi miestä keskusteli hyvin kiivaasti keskenään noin 5 m:n päässä lankkuaidan takana, että hekin pyrkivät rajan yli Ruotsin puolelle. Rohkaisin itseni, menin ja kysyin suoraan, voisivatko he auttaa kolmatta. He säikähtivät, sillä kysymykseni oli liian suora. He miettivät hetken ja katsoivat silmiini kysyen, oliko minulla tositarkoitus. Tie tuli selväksi ja seikkailurikas yritys rajan poikki "kaverin" kanssa alkoi. Parin metrin päässä tullimiehen ohi mentyä ja ryssän solttua nyrkillä niskaan kyhnäistyä päästiin toiselle puolelle. Savukoskella tapasin odottavat toverit ja Lockstedtiin tultiin 15.12.1915. missä meidät majoitettiin erääseen kasarmihuoneeseen. Pöydällä oli lista, johon oli kirjoitettava nimensä, että hyväksyi kaikki ehdot. Saksa ei niissä ehdoissaan luvannut vastata haavoittumisesta ja muutenkaan loukkaantumisesta. Mutta kukas nyt rupesi sitä vaatimaankaan.
Rintamalla ollessa alkoi Suomesta kuulua hälyttäviä huutoja, että suomalaiset olivat antautuneet santarmien kätyreiksi. Nyt päätettiin lähettää Suomeen rangaistusretkikunta, johon valittiin 5 miestä, näistä yksi oli allekirjoittanut. Tämän komennuksen johdosta saimme kutsun majuri Bayerin luokse. Hän tarkasti jokaista erikseen kädestä kiinni pitäen ja kysyi, voiko luottaa meihin. Majuri selosti sitten meidän tehtävämme Suomessa ja antoi 50 Saksan markkaa juomarahoiksi käskien Berliiniin tullessamme ostaa olutta ja viiniä. Saavuimme Lockstedtin leirille, missä varusvääpeli osti meille uudet miehen ammatin mukaiset siviilipuvut. Täällä myöskin saimme aseistuksemme matkaamme varten sekä kartan eräistä suomalaisista paikkakunnista.
Lockstedtista lähdimme suoraan Danzigiin, mihin kaikki Suomeen komennetut oli määrätty kokoontumaan. Tullessamme siellä meille määrättyyn ravintolaan soitti ravintolan soittokunta Porin marssin. Ravintolassa silloin olevat saksalaisten vedenalaisten upseerit katsoivat meihin ihmeissään. Meitä suomalaisia jääkäreitä oli silloin noin 50-70 miestä monenmallisissa siviilipuvuissa. Osalla II lk:n rautaristin nauha takin rinnassa, mitä saksalaiset kovasti ihmettelivät. Tänne ravintolaan oli myöskin kokoontunut ruotsalaisia jääkäriliikkeen avustajia sekä Saksan vakoiluosaston miehiä. Kokoonnuimme kaikki ravintolan isossa salissa yhteen pöytään. Kaikkien täällä olevien johtajana oli nykyinen sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti Sihvo. Keskustelimme tehtävistämme ja Suomen asiasta. Täällä jaettiin meidät eri osastoihin ja määrättiin kullekin osastolle eri tehtävät Suomea varten. Allekirjoittanut ja A. Kärnä, Holm Pietarsaaresta, V. Kosola Lapualta ja Mäntylä Voltista Antti Isontalon johdolla matkustivat Ruotsin rautatietä Uumajaan. Täällä viivyimme toista viikkoa sen tähden, että ruotsalaisryssäläiset urkkijat olivat jäljillämme. Viimein pääsimme lähtemään Suomea kohti, mutta emme onnistuneet pääsemään kahdella ensimmäisellä yrityksellä Suomeen, vaan vasta kolmannella.
Kun työmme oli päättynyt, palasi osa joukostamme Ruotsin puolelle, allekirjoittanut palasi Härmään uusia tehtäviä varten. Tällä kertaa ei kaikki onnistunut, sillä ryssän apurit olivat saaneet täyden tiedon tulostani.
Vaikka olin tottunut asetta käsittelemään, jouduin kumminkin kiinni. Nyt alkoi tieni kohti ryssien valtakuntaa. Kolme päivää olin siihen aikaan Härmässä olevan nimismies Aaltosen hallussa, joka ei vaivannut kuulusteluilla. Hän itse saattoi minut Vaasan etsivään osastoon ja sai tästä työstä 500 ruplan palkinnon ryssiltä. Nyt jouduin ryssien haltuun. Ensimmäisenä vuorokautena tuli koppiini nuori, siviilipukuinen herrasmies, jolla oli miekka päällystakin alla. Hän kovaäänisesti sanoi, että "te olette ollut Lockstedtissa", samalla vetäen pienen pistoolin esille. Hän käski, että tunnustaisin kaikki heti. Naurahdin välinpitämättömästi hänen leikinlaskulleen ja vastasin: "Te ette ennen ammu, ennenkuin on tutkittu. Ja teiltä se jää sittenkin tekemättä!" Hän poistui ovesta jättäen minut, enkä sen jälkeen häntä ole nähnyt. Seuraavana päivänä oli ensimmäinen kuulustelu, tällä kertaa toimitti kuulustelun aivan Saksan Villen näköinen mies. Seuraavalla kerralla jouduin santarmien kuulusteltavaksi, minkä jälkeen 5-miehinen santarmiosasto siirsi minut Vaasan lääninvankilaan. Täällä alkoivat vasta suuremmat kuulustelut. Saapui itse keisarillisesta paikasta tutkintotuomari Mashkevitsh. Kyselyjä satoi oikein tulvimalla. Vastasin mahdollisimman lyhyesti. Kahden tunnin kuulustelun jälkeen hän palasi takaisin Venäjälle, tullen takaisin kahden viikon perästä. Nyt hänellä oli valtit, itse ilmiantaja Rissasen todistukset mukanaan. Rissanen oli allekirjoittaneen ruotutoveri Saksassa ollessa. Näin ollen hän tunsi minut kuin viisipennisen. Mashkevitshin kuulustelu oli ankara, ja hän halusi aivan viime väitteinään käyttää Rissasen todistuksia. Lopuksi hän sieppasi nahkasalkun, josta hän käski kielenkääntäjänsä Solan ladella papereita ja kuvia pöydälle. Täältä yksitellen vedettiin esiin asiaa koskevia papereita ja valokuvia, mitkä kaikki kielsin jyrkästi. Nyt oli hetki tullut! Mashkevitsh veti vielä viimeisen valtin pöytään. Hän näytti erästä Saksassa otettua valokuvaa. Tämä kuva oli otettu lentokoneessa, missä ilmiantaja Rissanen oli edessä ja minä hänen takanaan. Kuvasta voitiin tuntea henkilöt erittäin hyvin. Mashkevitsh katsoi voitonriemuisesti minua ja kuvaa ja kysyi: "Tunnetteko tuota?" Tähän jyrkästi vastasin: "En!" Tästä vastauksesta tuomari tuli aivan mustaksi kasvoiltaan ja löi kaikki paperit ja kuvat salkkuunsa sanoen: "Kello 8.30 lähtee ylimääräinen juna Pietariin!" Määrätyllä hetkellä ilmestyi 5 santarmia ja kaksi suomalaista virkailijaa koppiini. Tässä saattuessa vietiin minut takatietä Vaasan asemalle yksinäiseen vankivaunuun.
Matka ei johtanut heti Pietariin, vaan pysähdyimme Viipuriin, missä taas tapahtui kuulustelu. Kyseltiin samat asiat kuin ennenkin, mutta kaikkiin kysymyksiin vastasin kieltävästi. Kolmen viikon viivytyksen jälkeen Viipurissa, missä ei mainittavampaa tapahtunut, jatkettiin matkaa Pietariin.
Pietarissa minut vietiin ensin siirtolaisvankilaan, jossa jouduin rautaiseen häkkiin. Siinä oli noin 30 henkilöä useista eri kansallisuuksista. Ruokaa sinne tuotiin kuin koirille, söimme 5 miestä yhdestä kupista. Tästä kolmantena vuorokautena jo niin hermostuin, että valitsin joukosta pienimmän miehen, muutaman kiinalaisen, tartuin tätä niskasta ja housun takapuolesta kiinni ja löin hänet seinään. Samassa tuli vartija kädessään iso avainnippu, jolla hän yritti lyödä päähäni. Vartijaa löin nyrkilläni vasten kasvoja, mutta samassa toiset vartijat löivät takaapäin minut tainnoksiin. Kun heräsin, olin umpinaisessa vaunussa matkalla Shpalernajaan.
Vankilaan vietiin minut maanalaista käytävää myöten arviolta noin 250-300 m. Luulin tulevani helvettiin, kun kulkiessani tuntui siltä kuin olisi menty suoraan alaspäin. Viimein tulimme vankilan alakertaan ja täällä jouduin likaiseen koppiin, jossa sain olla 3 vuorokautta syömättä, eikä kukaan käynyt katsomassakaan. Tämän jälkeen vietiin minut toiseen kerrokseen tarkastushuoneeseen, missä otettiin selvä ruumiissani löytyvistä merkeistä, jotka Rissanen oli ilmoittanut Mashkevitshille.
Tämän jälkeen vietiin minut koppiin n:o 55, joka oli juuri Urho Massisen kopin vieressä. Pitkästä aikaa sain jotakin ruoantapaista, nimittäin kylmää vettä, johon oli sekoitettu hapankaalia ja lisäksi hyvin runsaasti rotanlantaa. Mutta nälkä kun oli, täytyi syödä. Kopistani pääsin yhteyteen U. Massisen kanssa. Valitin hänelle kovaa nälkääni, ja hän lupasi järjestää leipää, kun päästäisiin kävelylle ulos. Seuraavana aamuna kävelylle mennessä hän oli varannut limpun puolikkaan ja pudotti sen ovien väliin juuri ulos mentäessä. Leivän sain siepatuksi poveeni vartijan tarkasta silmälläpidosta huolimatta. Kävellessäni en uskaltanut syödä, vaan vasta koppiini tullessani sain pahimman nälkäni sammutetuksi. Nyt tunsin suurta helpotusta, kun olin saanut pahimman nälkäni pois ja vielä lähelleni suomalaisen ystävän. Vähän myöhemmin hän laittoi tililleni 50 ruplaa rahaa. Sitten alkoi entisten kuulustelupöytäkirjojen lukeminen. Tässä tilaisuudessa tapasin Sihvon, Wilkunan, Relanderin, V. Kosolan y.m. Tällaisissa tilaisuuksissa en saanut olla loppuun saakka, kun asiani oli liian selvä Mashkevitshille, sillä todistajat olivat samassa linnassa ja niitä oli 4 kpl. Olin kävelykopissani ja silloin sain tietää, että suomalainen pappi oli käymässä vankilassa. Santarmit olivat keränneet kaikki suomalaiset yhteen erääseen vankilan käytävän nurkkaan. Täällä hän piti meille erittäin vaikuttavan isänmaallisen puheen ja antoi jokaiselle lahjaksi pienen Uuden Testamentin. Tätä Uutta Testamenttia luin hyvin ahkerasti, kun en enää päässyt yhteisiin kuulustelupöytäkirjojen lukutilaisuuksiin. Tuli 12. päivä maaliskuuta. Oltiin levolla, vaikka sängyt olivat seinissä kiinni. Alkoi kuulua kovaa melua, joka kuulosti aivan samanlaiselta kuin venäläinen kirkonmeno. Melu kasvoi kasvamistaan ja hetken kuluttua se muuttui myrskyiseksi, suoraksi huudoksi. Koppini tirkistyslasista katsoi eräs venäläinen sotilas ja kuulin hänen sanovan, että "tuossa on poliittinen vanki ja vielä suomalainen". Hetkinen jännitystä ja koppini ovi joutui särjettäväksi, sillä vartijat olivat vieneet avaimet. Pian lensi kopin ovi pois paikoiltaan lähes puoleen väliin kopin lattiaa. Tältä varalta olin mennyt kopin nurkkaan, ettei ovi särkyessään olisi särkenyt jalkoja.
Heti kun ovi oli pois paikoiltaan, kuulin äkäisen käskyn rientää ulos. Ensi katseellani ovesta ulos näin verisiä sotamiehiä, jotka ahtaassa käytävässä huusivat korvia särkevästi. Tässä tungoksessa heti tapasin nykyisen sotaväen päällikön, kenraali Sihvon, joka johti ulospääsyä kadulle. Kun tulimme kadulle, riensimme Suomen asemalle ylitse Nevan sillan. Tässä ryhmässä oli meitä kuusi miestä, johtajana Sihvo edelleen. Laukauksia tuli harvakseen joistakin ullakkoluukuista. Täällä olimme kuin suden suussa, emme olleet tilanteesta selvillä. Kuulimme toisen toistaan ihmeellisempiä huhuja, myöskin sellaisia, että Suomesta tulisi apujoukkoja tsaarin avuksi. Saimme myöskin kuulla, että Mashkevitsh oli Oulussa tutkimassa Simon kahakassa vangiksi joutunutta ja haavoittunutta majuri Veckströmiä. Mashkevitsh, kuultuaan vallankumouksesta, livisti Ruotsin kautta Englantiin.
Pietarissa viivyimme kaksi viikkoa, ja vihdoinkin koitti lähtöpäivä. Päästyäni kotimaahan aloin kotipaikkakunnallani jälleen toimia. Yhdyin perustajaksi n.s. palokuntaan ja myöhemmin suojeluskunnan mukana menin vapaussotaan.
Jussi Väisänen.
Johannes Väisänen eli paljon tutummalta soinnahtava "Pikku-Jussi" oli Sotkamon poikia. Hän kävi koulua Helsingissä asuen sisarensa luona. Vaikka hän olikin lahjakas ja teräväpäinen poika, ei koulunpenkki häntä erikoisesti kiinnostanut, joten hän 4 luokkaa normaalilyseota käyneenä erosi ja ryhtyi töihin. Tieto jääkäriliikkeestä tuli hänenkin korviinsa, ja heti hän oli valmis lähtemään Saksaan.
Nuoren Pikku-Jussin rohkeus ja neuvokkuus tuli pian ilmi Lockstedtissa ja pian hänet pantiinkin asioille, joissa kysyttiin näitä ominaisuuksia. Hänestä tuli "pommari" sanan täydellisimmässä merkityksessä. Monen monet kerrat hän samoili Suomea ristiin rastiin kuljettaen aseita ja värväten uusia miehiä matkaan.
Lokakuussa 1916 pidätettiin Pikku-Jussi kuitenkin Oulun kuvernöörin af Enehjelmin käskystä Muurolassa. Sieltä hänet vietiin käsiraudoissa Ouluun. Poliisitutkinnon jälkeen siirrettiin Pikku-Jussi marraskuun alussa Oulun lääninvankilaan. Yhdessä Pikku-Jussin kanssa pidätettiin Dahlberg, Jankko ja Korhonen.
Oulusta jatkui matka sitten Helsinkiin. Väisänen ja Korhonen vietiin yhdessä Katajanokalle, jossa seurasi tavanmukaiset kuulustelut ja kiusaamiset.
Jouluaattona, ihmiskunnan suurimpana juhlapäivänä, rauhan ja hyväntahdon päivänä, sulki Shpalernaja kalteriensa taakse nuoren Jussi Väisäsen, joka lämminsydämisenä on itseään säästämättä tehnyt isänmaallensa suuria palveluksia.
Joulun aikaan telefoneerasi Wilkuna Strömbergille tiedustellen, tunsiko tämä suomalaisen nakutuskielen. Wilkuna oli saanut naapurin, joka nakutteli lakkaamatta, ilman että häntä kukaan ymmärsi. Eikä Strömberg voinut liioin neuvoa. Viistoon Wilkunan yläpuolella istui Dahl, jolle Strömberg nakutti, että tämä huutaisi pitkin lämpöjohtoa vasta saapuneelle ja kehoittaisi tyhjentämään veden "telefoonista", ja niin he pääsivät yhteyteen Pikku-Jussin kanssa. "Se oli hauska tuttavuus", muistelee Strömberg. "Ja nautinto oli kuulla hänen kertomuksiaan seikkailurikkaista matkoistaan. Hän oli aina reipas ja iloinen ja täynnä yritteliäisyyttä. Kysyin kerran, mistä häntä syytettiin, ja hän vastasi sitä olevan niin paljon, ettei hän jaksaisi luetella. Mutta hän kertoi kuitenkin ryssien syyttävän häntä siitä, että hän olisi räjähdytellyt laivoja Pietarsaaressa ja Ykspihlajassa. Hän ei ollut sitä kuitenkaan tehnyt, vaikka olikin tullut samalla veneellä kuin 'pommarit', mutta ryssät olivat löytäneet lasiputken, jossa oli Pikku-Jussin sormenjälkiä. Eräänä iltana kello 11 aikaan hänet vietiin pois ja me olimme sangen levottomia pojan suhteen. Mutta aamulla hän oli taas telefoonissa. Hän oli ollut kuulusteltavana Mashkevitshin luona, joka oli luvannut päästää hänet vapaaksi, jos hän vain ilmoittaisi nimiä. Jussi arveli, että se oli vaatimaton pyyntö, ja luetteli olemattomia nimiä. 'Kyllä Mashkevitsh oli tyytyväinen', sanoi hän. Niin kului joitakin viikkoja, kun hänet taas eräänä yönä vietiin pois. Seuraavana aamuna kertoi Jussi, että Mashkevitsh oli uhannut hirttää hänet. He olivat sillä välin ottaneet selvän Jussin nimistä, ja kun nimien omistajia ei löytynyt, raivostui Mashkevitsh. – Jussiin meni laiskanhenki, ja eräänä päivänä hän ei viitsinyt tyhjentää vettä telefoonista, vaan katsoi paremmaksi huutaa pitkin vesijohtoputkea. 'Konjakkinenä' oli paraikaa käynnillä Vuoksen luona, kun kuului hyvin etäisesti ja epäselvästi V-u-o-k-s-i, V-u-o-k-s-i useampaan kertaan. 'Nenä' tuijotteli ympärilleen eikä käsittänyt, mistä äänet tulivat. Vuoksi sai kuitenkin koko päivän olla vartijain erikoisen valvonnan alla.
"Eräänä päivänä kysyi Pikku-Jussi naapuriltaan, kuinka pitkä matka oli Haaparantaan. Strömberg vastasi oman arvionsa mukaan, mutta Pikku-Jussi tiesi paremmin, hän ilmoitti matkan kilometrilleen. Kun kysyttiin, mitä hänellä Haaparannan tiellä oli tekemistä, ilmoitti hän aikovansa karata. Muutamien päivien kuluttua hän selvitti toisille suunnitelmansa: 'Minä aion hirttää itseni ja sitten minut herätetään kuolleista, ja silloin ryssät luulevat minua hulluksi ja vievät minut mielisairaalaan, josta on helppo päästä pakoon.' Sen piti tapahtua kello 12 yöllä, ja toiset odottivat levottomina kuullaksensa jotakin n:osta 220. Kaikki oli kuitenkin hiljaista. – Jussi oli kyllä laittanut kaikki kuntoon ja ripustautunut housunkannattimiinsa lämpöjohdon varassa pullistaen silmiään ja työntäen kielensä ulos. Mutta Jussi oli nähtävästi hommaillessaan tölmäissyt lamppua, ja kun vartijat käänsivät nappulasta eikä valoa tullut, eivät he viitsineet mennä katsomaan. Ja niin jäi Jussi taas toisten seuraksi.
"Mutta ei pitkältikään, sillä hänet muutettiin, ja kului pari viikkoa, ennenkuin nähtiin vilaustakaan hänestä. Hän oli kävelemässä: käveli paraatimarssia, naputti seinään, oli tyhjentävinään telefoonin ja sitten asettaen kädet suunsa eteen suppiloksi hän ilmoitti päässeensä uudessa paikassaan yhteyteen toisten kanssa."
Jussin sisko oli kerran yrittänyt tavata häntä, mutta Mashkevitsh oli sen evännyt, ja kun Jussi sai kuulla tästä, päätti hän tehdä nälkälakon. Asiasta keskusteltiin sunnuntai-iltana, ja Vuoksi kehoitti häntä heti aamulla ilmoittamaan asiasta osastopäällikölle. Maanantai kului, ja Jussi oli iloinen, tiistaina hän oli hieman hiljaisempi ja keskiviikkona hän oli miltei itkuun valmis ja valitti, että vesikin oli hävyttömän huonoa. Ja siihen joukkoon hän kiroili ryssiä ylimalkaan ja Mashkevitshia erikseen. Maanantaina oli Mashkevitsh, saatuaan kuulla nälkälakosta, kutsuttanut hänet luokseen ja sanonut, että ellei hän alkaisi syödä, ei hän tässä elämässä myöskään saisi tavata sisartaan. Torstaina hänen telefooninsa oli harvinaisen hiljainen ja me luulimme, että hän oli niin uupunut, ettei enää jaksanut nousta jalkeilleen. Mutta 8:n lyönnillä kuulimme taas Jussin äänen, joka tunnusti erikoisen reippaalta. Hän oli saanut ruokatavaralähetyksen siskoltaan ja katsellessaan kaikkia saamiaan herkkuja hän ei voinut vastustaa kiusausta: Ekbergin wienerleipiä, voita ja lihaa. Hän ei puhunut pitkään, "sillä ruoka odottaa", lopetti hän. Shpalernajasta päästyään Väisänen Karjalan kautta matkusti Ruotsiin ja sieltä takaisin pataljoonaan. Siellä oli kuitenkin sairauden takia lopetettava työskentely.
Terveys kuitenkin palasi ja taas näemme Pikku-Jussin vapaussodan alussa täydellä höyryllä harjoittavan suojeluskuntaa Oulussa. Pohjalaisten mukana hän oli Oulun ja Tampereen valloituksissa, haavoittuenkin, vaikkakaan ei kovin vaikeasti.
Nuoren elämänsä sai Jussi Väisänen kuitenkin antaa isänmaansa puolesta. Vienan Karjalan toiseen retkikuntaan osaaottaen hän joutui pienen joukkonsa kanssa saarroksiin, ja kun suomalaiset yrittivät vesitietä pelastautua, tapasi vihollisen kuula tällöin "Pikku-Jussin" ja lopetti nuoren, urhean ja isänmaataan yli kaiken rakastavan elämän 20. p:nä syyskuuta 1918.
Herman Hautanen.
Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1912 alkoi Herman opiskella lakitiedettä. Opinnot keskeytyivät kuitenkin syksyllä 1915, jolloin hän sai kuulla jääkäriliikkeestä. Hän antautui täydellä innolla ajamaan jääkäriliikkeen asiaa, ja hänet määrättiin lähtemään värväysmatkalle.
Näitä aikoja sekä kotiväen tunteita kuvailee Hautasen sisko, rouva Taimi Olkkonen seuraavasti:
"Kun veljeni tuli joululomalle, ei loma ollutkaan enää rauhallinen ja huoleton eikä täynnä iloisia yllätyksiä, kuten aikaisemmin. Ihmettelimme niitä monia matkoja ja kiireellisiä menoja, jotka veivät hänen aikansa. Ilmassa tuntui olevan 'jotakin'. Selvisihän se liiankin pian, sillä uudenvuoden jälkeisenä päivänä ei veljeni tullutkaan luvatulla junalla kotiin, vaan vieraalla hevosella myöhään yöllä. Äiti ja me koko sisarusparvi – seitsemän kappaletta – odotimme levottomina tulijaa, mutta tämä ei ollut vielä mitään verrattuna senjälkeiseen keskusteluun. Veljeni kertoi liittyneensä jääkäriliikkeeseen syksyllä, käyneensä kokouksissa ja tavanneensa siellä Saksassa käyneitä ja sinne lähteviä miehiä sekä innostuneensa asiaan. Ja joululomalle lähtiessään hän oli saanut tehtäväkseen organisoida Tampereen ja sen ympäristön. Niinpä hän oli pitänyt useita kokouksia ja saanut asiamiehiä, värväten m.m. kauppias Knaapin (sittemmin jääkärimajuri).
"Muutamia päiviä sitten olivat santarmit toimittaneet kotitarkastuksen veljeni asunnossa Helsingissä, ja nyt häntä etsittiin. Sellainen tieto oli juuri saapunut Helsingistä Tampereelle. Samalla kehoitettiin häntä viipymättä matkustamaan maasta. Meidän rauhalliseen maalaiselämäämme tämä kaikki oli vallan uutta, ja emme ainakaan me sisarukset ymmärtäneet muuta, kuin että tämä kaikki oli jotakin hyvin suurta ja isänmaamme parempi tulevaisuus oli kysymyksessä. Tuntui tosin hyvin katkeralta luovuttaa vanhin veljensä, joka isän kuoltua oli ollut meille kaikki kaikessa, turvamme ja neuvonantajamme. Sen verran sentään ymmärsimme, että velvollisuus isänmaatamme kohtaan oli suurin velvollisuus. Ja parin tunnin kuluttua, ennen aamunkoittoa, sanoimme järkytettyinä hyvästit. Se oli suuri hetki."
Näin lienee tunnettu silloin monessa jääkärikodissa, mikäli pojat lähdöstään omaisilleen ilmoittelivat. – Pakomatkastaan kertoo Hautanen:
"Matkustin Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, jossa olin helmikuun loppuun. Jatkoin sieltä ensin yksin matkaa Kajaaniin, jossa Rihtniemen välityksellä tapasin maisteri Puhakan, jonka kanssa kuljimme Puolangan, Pudasjärven ja Ranuan kautta Ruotsin rajalle päästen rajan yli n. 8 km Tornion pohjoispuolella."
Näin hän oli päässyt turvaan, mutta kotona Haapaniemen kartanossa Siurossa odottivat omaiset joka päivä santarmien varmasti tapahtuvaa kotitarkastusta. Toukokuun alussa saapuikin sitten näitä "odotettuja" venelastillinen talon rantaan. Päärakennus pantiin ylösalaisin, jokainen koulutytönkin kirje luettiin tarkoin, 6-7 tuntia he tekivät "mallikelpoista" työtä. Seuraavana päivänä alkoivat kuulustelut. Mutta tulos niistä oli niukka, sillä kaikki seitsemän sisarusta olivat pitkin kevättä harjoitelleet kuulusteluja varten, jotta jokaisella oli sama tarina kerrottavana. Ja niin saivat santarmit poistua yhtä viisaina kuin olivat tulleetkin.
Kesäkuussa 1916 Hautanen komennettiin Suomeen värväysmatkalle. Hän oli saanut myös pienempiä tehtäviä tohtori Gummerukselta, kapteeni Heldtiltä ja Lassenilta. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi toisten värvärien mukana takaisin Tukholmaan juhannuksen aikaan. Heinäkuussa hän matkusti Berliiniin ottaen siellä osaa Admiralstabin toimeenpanemiin erikoiskursseihin.
Hautanen oli sangen liikkuvainen, ja siksipä tapaamme hänet kaksi kertaa Gevlessä, jossa hänen oli määrä suomalaisilta merikapteeneilta hankkia tietoja englantilaisten laivaston liikehtimisestä. Sitten hän matkusti taas Suomeen erikoismääräyksineen viipyä siellä aina lokakuun loppuun. Hän aikoi palata takaisin Kajaanin, Puolangan, Pudasjärven, Ranuan ja Kätkäjärven reittiä pitkin mukanaan viipurilainen Alpo Kupiainen. Poliisit saivat kuitenkin heidän matkastaan tiedon, ajoivat takaa, saavuttivat Kätkäjärvellä ja vangitsivat lokakuun 31. p:nä 1916. Samoissa käsiraudoissa kyytimiestensä kanssa vietiin heidät Tervolaan, ja marraskuun 1. p:nä Hautanen luovutettiin santarmiviranomaisille. Nyt johti matka Oulun lääninvankilaan, jossa heitä kuulusteltiin. Kuvernööri Enehjelm oli esiintynyt Hautasta kohtaan hyvin uhkaavasti ja vaatien, mutta Hautanen ei tunnustanut mitään.
Oulusta hänet siirrettiin Helsinkiin. Matkalla pysähdyttiin Tampereella yksi vuorokausi, jolloin myös kuulusteltiin. Helsinkiin tultua hänet vietiin ensin santarmihallitukseen, jossa valokuvattiin ja taas kuulusteltiin. Sieltä hänet siirrettiin lääninvankilaan.
Hautasen omaiset eivät tienneet vangitsemisesta mitään. Hän oli eräänä keskiyön hetkenä poikennut kotona luvaten kirjoittaa kortin heti rajan yli päästyään. Korttia ei kuitenkaan kuulunut, ja omaiset pelkäsivät pahinta. Silloin matkusti Hautasen edellämainittu sisko Taimi Nurmekseen tiedustelumatkalle, sillä heillä oli siellä sukulaisia. Siellä hän tapasi myös m.m. maisteri Herman Stenberg-vainaan hyvin murheellisena veljensä äkillisen kuoleman johdosta Katajanokan lääninvankilassa. Hän tiesi myös ilmoittaa, että Herman Hautanen oli vangittuna Katajanokalla. Silloin Hautasen äiti ja Taimi-sisko matkustivat Helsinkiin siinä hyvässä uskossa, että saisivat tavata hänet. Sisar kertoo tästä tuloksettomasta matkasta seuraavasti:
"Meidät neuvottiin tutkintotuomari Mashkevitshin puheille. Anoimme lupaa saada tavata häntä. Mutta tuomarilla oli kiire. – 'Tulkaa ensi viikolla', sanottiin. Taas yritimme. Vielä kovempi kiire. – 'Hitaita herrojen kiireet', ajattelimme harmistuneina. – Lähetimme veljellemme vankilaan rahaa, kirjeitä, ruokapaketteja ja vuodevaatteita. Myöhemmin kuulimme, ettei hän ollut saanut muuta kuin osan rahoista. Vielä yhden kerran yritimme yhdessä saada tavata häntä, mutta samanlaisella tuloksella. Kun emme muuta voineet, kuljimme vankilanmuurien takana ja itkimme katkerasti. Sillä olihan siellä yksi meistä. – Ei siinä kuitenkaan auttanut itku, ei tarmo eikä suomalainen itsepäisyys. Siellä hän oli ja siellä pysyi, kunnes vähän ennen joulua siirrettiin Shpalernajaan."
Jussi Väisänen oli Hautasen matkatoverina, ja matkasta kertoo Hautanen:
"Saattajina oli meillä venäläisiä sotilaita. Pääsimme istumaan vierekkäisiin koppeihin, ja kun Jussi Väisänen oli saanut piilotetuksi pienen veitsen saapasvarteensa, saattoi hän sillä kaivertaa pienen reiän väliseinään, josta voimme hiljaa keskustella. Puhuimme kaikenlaisia aikaisempien tapaamistemme yhteydessä olevista asioista sekä siitä, mitä meiltä Helsingissä toimitetuissa kuulusteluissa oli kysytty, tullaksemme selvyyteen siitä, mitkä asiat venäläisillä olivat tiedossa. Aamulla saavuimme Pietariin Suomen asemalle, mistä meidät suljetussa autossa vietiin Shpalernajan vankilaan. Synkältä tuntui, kun vankilan konttorissa erosimme epätietoisina siitä, tulisimmeko enää milloinkaan näkemään toisiamme enempää kuin muitakaan vanhoja tuttavia ja ystäviä, omaisista puhumattakaan."
Seurasi sitten yli kolme kuukautta kestävä kalteriorjuus, kunnes maaliskuun vallankumous kirvoitti kahleet, ja miehet pääsivät palaamaan kotiinsa. Sitä ennen matkusti Hautasen Taimi-sisko Helsinkiin koettaen kuulustella matkaseuraa Pietariin, jos ehkä siellä voisi tavata veljeänsä. Sekä passi että matkaseura olikin jo hankittu, kun tieto saapui Venäjällä puhjenneesta vallankumouksesta ja siitä, että vangit pääsisivät vapauteen.
"Uskomattomalta tämä kuitenkin tuntui", kirjoittaa sisko ja kertoo vapauden jälkeiset vaiheet jatkaen: "Mutta jonkin päivän kuluttua ilmestyi kalpeaksi käynyt veljemme kotiin. Jälleennäkemisen iloa en voi sanoin kuvata. Liian lyhyeen se onni vain loppui, 2-3 tuntia ennätti hän olla kotona, kun Viipurista tuli sähkösanoma, jossa häntä kehoitettiin matkustamaan Nurmekseen neuvottelemaan tilanteesta. Veljeni pyysi minua saattamaan, sillä siihen aikaan oli turvallisempaa matkustaa naisseurassa. Viipurista sain vielä yhden 'kavaljeerin' lisää. Huvittavaa on muistella, mitenkä minusta koetettiin saada vanhempaa naisihmistä naamioimalla. Nurmeksessa veljeni viipyi jonkin kuukauden. Toiset shpalerniitit matkustivat Ruotsiin ja Saksaan, mutta veljeni tuli erään viipurilaisen toverinsa kanssa Hämeeseen isäinsä maata viljelemään ja järkytettyjä hermojaan parantelemaan."
Kapinan aikana ja sen jälkeen toimi Hautanen kenraali Linderin määräyksestä aluksi vankien tutkijana, sittemmin n.s. kolmemiehisen rintamaoikeuden jäsenenä, johon kuului kaksi juristia ja yksi maallikkojäsen; päätökset vahvisti lopullisesti sotaoikeus, jonka puheenjohtajana kenraali Linder oli.
Kapinan jälkeen antautui Hautanen lopullisesti maanviljelijäksi toimien samalla useissa kunnallisissa luottamustehtävissä sekä harjoittaen jossakin määrin asianajoa. Syystalvella 1930 kuitenkin iski tauti mieheen, muuttui keuhkokuumeeksi ja joulukuun 4. p:nä painuivat kaikkien rakastaman kalterijääkärin silmät viimeisen kerran umpeen.
E. Vilkko.
Vilkko sai ensisysäyksen jääkäriliikkeeseen vuoden 1916 alussa värväri Vilppu Paavilaisen toimesta. Palatessaan eräänä iltana Viipurista kotiinsa Sainiolle tapasi hän Paavilaisen Sainion asemalla mukanaan kaksi nuorukaista, jotka hän pyysi majoittamaan yöksi Vilkon asuntoon. Samalla huomautti hän, että nämä ovat juuri niitä Saksaan menijöitä, joista jo aikaisemminkin oli ollut puhetta. Vilkko lupasi heti järjestää yösijan luonaan, hän oli asiasta innostunut, ja tästä alkoivat hänen kokemuksensa.
Vilkon asunnosta tuli etappipaikka, ja kerrankin yöpyi siellä kahdeksan miestä. Mitään nimiä ei kysytty, riitti vain, kun sanoi olevansa P–n lähettämä. Vilkko antoi yösijan ja ohjasi heidät edelleen Viipuriin, jossa he uudelleen tapasivat Paavilaisen Vilkon myymälässä Punaisenlähteen hallissa ja johdettiin sieltä edelleen.
Näin jatkui värväystoimintaa koko kevättalven, kunnes santarmit saivat vihiä Paavilaisen hommista, ja hänen täytyi ruveta piileskelemään. Yhden yön oli Paavilainen Vilkon luona, mutta seuraavaksi yöksi hänen täytyi hankkia itselleen toinen piilopirtti, sillä santarmi oli majoitettu asemalle vajaan kilometrin päähän.
Kun Paavilainen oli hävinnyt ja lähetykset lakanneet, arveli Vilkko, että hänen osuutensa asiaan pysyisikin salassa. Mutta niin ei käynyt. Joukko Saksaan meneviä nuorukaisia, joille Vilkko oli hommannut lumipuvut, joutui kiinni Seinäjoella. Heistä pääsi pakoon Viljam Hätönen, joka toi heti sanan Vilkolle, mutta onneensa luottaen hän kuitenkin jäi paikoilleen. Erään vangiksi joutuneen nuorukaisen tunnustuksen johdosta saapui Vilkon kauppaan Viipurissa rikosasiain komisario Lahin, yksi santarmi sekä kolme etsivää, joista Vilkko tunsi Kilgastin, lauantaina marraskuun 25. p:nä illalla häntä vangitsemaan. Lahin esiintyi perin röyhkeästi lyöden nyrkkiä pöytään, kun Vilkko hymyili heidän turhalle etsiskelylleen myymälässä.
Vilkko vietiin ensin etsivän yleiseen osastoon, jossa hän sai olla pari tuntia kuunnellen varkaiden ja maankiertäjien törkeyksiä. "Kanssarikolliset" kyselivät häneltä, kenen taskuja hän oli tarkastanut, mutta kuultuaan, mistä asioista Vilkko oli vangittu, alkoivat he suhtautua häneen epäillen. Parin tunnin kuluttua tuli kuitenkin Kilgast noutamaan häntä yksityiseen koppiin. Sunnuntai-iltana vangitsemisen jälkeen tuli Kilgast taas Vilkon luo vaatien häntä pukeutumaan, koska hänen nyt olisi santarmin ja kahden etsivän saattamana lähdettävä Sainiolle pitämään kotitarkastusta. Vilkko kieltäytyi kuitenkin lähtemästä ja luovutti kaikki avaimensa santarmeille, koska hän tiesi, että lukitut kaapit ja laatikot – vaikkakin tyhjät – olivat etsijöistä epäilyttävimpiä. Kaiken kirjeenvaihdon Paavilaisen kanssa oli Vilkko ennen pidättämistään hävittänyt, joten hän saattoi olla huoletta kotitarkastuksen tuloksista.
Santarmien mennessä Vilkon kotiin Sainiolle ei siellä ollut kotona kuin hänen 14-vuotias poikansa. Vilkon vaimo oli sunnuntaiaamuna lähtenyt miestään etsimään, kun häntä ei kuulunut kotiin, ja saikin pian selville hänen olinpaikkansa. Pääsipä vielä tapaamaankin, vaikka tapaaminen muodostui aivan muodolliseksi, sillä etsivä kuunteli kaiken aikaa keskustelua. Tästä katkeroituneena Vilkko koppiin tultuaan läjäytti oven kiinni, jotta selli kajahti, sai siitä taas vartijan niskaansa, mutta sanoi, ettei hän pyytäisi armoa, vaan oikeutta. Illalla 7:n aikaan alkoi itse santarmieversti Petin kuulustelun. Kolme tuntia hän jankkasi samoja kysymyksiä, kunnes väsyi lopulta itsekin. Kuulustelusta oli tehty pitkä pöytäkirja, jossa oli paljon sellaista, mitä Vilkko ei ollut puhunutkaan, ja pöytäkirjaan vaadittiin hänen allekirjoitustaan. Pääasiassa syytettiin häntä vaaralliseksi aktivistiksi, joka tahtoi väkivalloin reväistä Suomen irti Venäjästä. Koska se oli Vilkon hartain toivomus, kirjoitti hän nimensä asiakirjan alle ja pääsi sillä kertaa rauhaan. Pari kertaa häntä kuitenkin vielä tämän jälkeen kuulusteltiin ja siirrettiin sitten lääninvankilaan.
Jo ensi saapuminen sinne tuntui tympäisevältä, sillä kävellessään käytävässä muutamia askeleita edestakaisin rähähti eräs virkailija hänelle, että "ei täällä saa kävellä, vaan täytyy seistä paikallaan". Vilkko vietiin yksityiskoppiin, jossa hän sai kuumeen, sillä epätietoisuus vaimon ja pojan kohtalosta vaivasi häntä, hän kun monista yrityksistään huolimatta ei saanut heistä mitään tietoja. Erästä tuttavaa vartijaa hän pyysi käymään myymälässään ottamaan selkoa heistä, mutta tämä ei uskaltanut tehdä sitä, koska pelkäsi itse tulevansa vangituksi Vilkon toverina. Koppinsa lattialta Vilkko löysi terävän lasinpalasen, ja sillä hän äkämyksissään kirjoitti kopin seinään karkeanpuoleisen lauseen santarmeista. Tämä kuitenkin havaittiin, ja Vilkko vietiin vahtimestari Ahlgrenin puheille. Tutkittiin ja vaadittiin anteeksipyyntöä tuhmasta teosta, mutta siihen ei Vilkko suostunut. Niinpä häntä kuritettiin kolmen päivän vesileipävankeudella. Se oli oikein jonkinlaisen johtokunnan päätöksen tulos, samanlainen juuri kuin muutkin ryssien aivoitukset.
Kun Vilkko kolmen päivän kuluttua noudettiin vesileipäkopistaan, olivat eväät miltei koskemattomat. Hän näet arveli, että joutilas mies pimeässä joutaa olla vähemmilläkin sapuskoilla ja sen mukaan napeksi vain nimeksi leivän syrjästä. Eikä valtion vettäkään kulunut kuin aamuryypyksi hampaiden puhdistukseen. Siitäpä vartija moitiskelikin häntä tullessaan noutamaan parempaan asuntoon.
Pitkien puheitten jälkeen antoi eversti Peti rouva Vilkolle luvan saada tavata miestään. Tämä olikin jo hermostunut, kun ei ollut saanut vaihtaa kahdenkeskistä sanaa vaimonsa eikä poikansa kanssa, sillä hän epäili, että santarmit olisivat kuulusteluissa kenties kiristäneet heiltä joitakin tietoja. Ensi tapaamisella seurasi santarmi tarkasti keskustelua, ja vain taloudellisista asioista sallittiin puhua. Mutta seuraavalla kerralla oli Vilkolla likaiseen nenäliinaan solmittu paperinpalanen, johon oli kirjoitettu: "Te ette tiedä mitään."
Nyt hän pyysi santarmilta luvan saada vaihtaa likaisen nenäliinansa puhtaaseen, jonka vaimo oli tuonut, ja vilppiä aavistamatta santarmi salli vaihdon tapahtua. Lisäksi hän sai luvan lainata kirjoja vankilan kirjastosta, ja pitkät päivät lyhenivät niitä lukiessa. Kerran kävi Vilkko kirkossakin, mutta julistettu sana ei erikoisemmin sopeutunut hänen periaatteisiinsa, joten hän lopetti siellä käynnit.
Vihdoin saapui tutkintotuomari Mashkevitsh Viipuriin toimittamaan kuulusteluja. Silloin Vilkko tapasi ensi kerran kohtalotoverinsa Inkisen sekä Lauri Jortikan. Kuten tämän kirjan ensimmäisessä osassa sivulla 264 on kerrottu, Inkinen kavaltajana pääsi vapaaksi, mutta Vilkko ja Jortikka vietiin muutamien muitten kanssa Pietariin. – Vain lyhyet jäähyväiset omaisilta, ja niin parittain toisiinsa kytkettyinä alkoi maaliskuun 6. p:n aamuna matka Pietariin. Vilkko ja Jortikka oli määrätty Shpalernajaan, kun taas toiset kanssamatkustajat kuka hirteen, kuka Siperiaan. Vilkko joutui kytketyksi erääseen nuorukaiseen, joka kertoi toisen palveluksessa ollessaan joutuneensa osalliseksi tavarain myyntiin Venäjän valtiolle, joita tavaroita ei ollut kuin paperilla. Päämies pääsi pakenemaan, mutta hän jäi käsiin.
Pietariin päästyä marssitettiin joukko suoraan asemalta Liteinajalle Nevan toisella puolen, jossa saattajiksi tulleet venäläiset sotilaat alkoivat miettiä, olisiko Vilkko ja Jortikka saatettava ensin Shpalernajaan vai vietäisiinkö kaikki Peresilnajaan. Neuvottelun lopputulos oli se, että kaikki saivat marssia viimeksimainittuun jyhkeän komeaan rakennukseen, jonka synkkien seinien sisälle heidät suljettiin. Vilkon paperit nähtyään sähähti tarkastusta toimittava vahtimestari hampaittensa välistä "spion" ja määräsi toimitettavaksi ruumiintarkastuksen, jossa piti riisuutua aivan alasti. Vilkko kuitenkin säästyi tästä syystä, jonka hän käsitti vasta myöhemmin Shpalernajaan tultuaan. Hän oli nimittäin piilottanut lakkinsa vuorin väliin vähäiset rahavaransa, viitisen ruplaa sekä joitakin kopeekoita. Huonosti piilotettu viisikopeekkainen sattui vartijan käteen, ja hän lopetti tarkastuksen siihen.
Vilkko johdettiin nyt kellarikerroksen koppiin, jonka ikkunat olivat katonrajassa kadun tasalla, ja ensi työkseen hän sai opettaa vartijan kirjoittamaan nimensä suomeksi, koska ei osannut venäläistä kirjaimistoa. – Illalliseksi tuotiin jonkinlaista liemisotkua, johon Vilkko ei kuitenkaan koskenut, vaan lähetti astian sellaisenaan takaisin. Vartijapojan silmät rävähtivät renkaiksi tämän huomattuaan, ja sitten hän purskahti nauruun arvellen kai, että kyllä muutaman viikon perästä jo soppakin maistaisi.
Seuraavana päivänä Vilkko kuitenkin Jortikan kanssa komennettiin "ohranan" autoon, joka alkoi kiidättää heitä Shpalernajaan. Kierrettiin poliisiasemalta toiselle keräämässä saalista, kunnes auto oli täynnä. Toiset lauloivat, toiset nauroivat ja suomalaisille silmää iskien kysyivät kanssamatkustajat, jotta "harashoo?" johon Vilkko ja Jortikka nyökyttelivät vastaan, että olkoon vain harashoo.
Shpalernajassa joutui Vilkko kolmannen kerroksen yksityiseen koppiin, jonne kohta saapui taas kaksi tarkastajaa tutkien kaikki hänen vaatteensa sekä vaatien luovuttamaan rahat. Liivintaskusta löytyi viisipenninen, johon vartijat tyytyivät lopettaen tarkastuksen keskenään huomauttaen, että se oli "dvie kopeik", ja niin säilyivät Vilkon lakkiin piilotetut viisi ruplaa keksimättä. Sillä tuollainenkin löytö oli jo suuri sellaiselta vangilta, joka tuotiin Peresilnajasta.
Näin alkoi Vilkon "yksinkertainen päiväjärjestys" Shpalernajassa, jonka jo entuudestaan toisten päiväjärjestyksistä tunnemme, ja niin tuli vallankumouspäivä. – Alakerrasta alkoi kuulua ensin hajanaisia laukauksia, sitten yhä yltyvää melua ja ovien murtamista, joka nousi jo kolmanteen kerrokseen, missä Vilkon selli oli. Hän ei aluksi tiennyt, miten suhtautua meteliin, koska luuli vankien tehneen kapinan. Hänen sellinsä ohi juostiin, mutta ovea ei avattu, jonka syyn Vilkko pian äkkäsi. Hänen viereisensä koppi oli näet tyhjä, ja kun vapauttajat eivät ketään sieltä löytäneet, luulivat he seuraavankin sellin tyhjäksi, ja hetken kuluttua koppiin alkoi tunkeutua savua. Pahaa aavistaen hän kiipesi akkunaan, näki pihalla paljon kansaa ja sotamiehiä, jotka halailivat toisiaan ja huusivat. Mutta savu alkoi yhä lisääntyä, ja silloin Vilkko löi ikkunanruudut pirstaleiksi päästäen huudon, joka kuului yli koko pihan.
Joukon katseet kääntyivät heti Vilkon ikkunaa kohti, ja neljä miestä lähti juoksemaan portaita ylös huutaen tullessaan "svabodaa". Vilkko potki ovea niin, että kantapäät olivat hellinä, ja hetken kuluttua saivat vapauttajat oven auki. Hongan pituinen votkan hämmentämä sotilas astui selliin paljastettu pistin kädessään, ja Vilkko luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, mutta sotilas kävi kaulaan ja hoki "svabodaa". – "Brat skarjeje", kiiruhtivat pelastajat häntä, ja saatuaan kootuksi vähäiset tavaransa sekä palttoon päälleen – sotilaiden yhä hoputtaessa, sillä koppiin alkoi tunkeutua aina paksummalta savua – lähdettiin alakertaan. Alhaalla pihalla loimosi ilmiliekki nuoleskellen portaita, mutta kun ne olivat raudasta, ei tuli niihin tarttunut, ja niin yhdennellätoista hetkellä Vilkko pääsi tästä palavasta pätsistä.
Pihalle päästyään hän etsi katseillaan toisia suomalaisia, mutta he olivat kaikki jo poistuneet, ja väkijoukon mukana Vilkko tuli portille, jossa hän näki muutamia suomalaisen näköisiä miehiä ja kysyi: "Mikä mähinä tämä nyt on?" "Ei tiiäp", kuului vastaus, josta Vilkko päätteli miehet virolaisiksi ja seurasi väkijoukon mukana. Pian hän kuitenkin huomasi oltavan matkalla Taurian palatsiin, jota vastoin hänen matkansa piti Liteinajaa pitkin Suomen asemalle, mutta Nevan sillalle tultua alkoi kivääri- ja konekivääriammunta oikeushovin ja Liteinajalla ajavien autojen välillä. Ammunta loppui kuitenkin lyhyeen, Vilkko pääsi sillan yli, mutta toisella puolen alkoi leikki uudelleen. Nevan rantaa kierrellen pääsi Vilkko Suomen asemalle, jossa ei tavannut ketään vankituttavia, vaan erään Muolaan miehen, joka oli eksynyt Pietariin juuri vallankumouspäiväksi. Muolaan mies – kuten luonnollista – oli hevosella, ja hän lupasi seuraavana aamuna Suomeen lähtiessään ottaa Vilkon mukaansa, siellä kun ei hänen arvionsa mukaan ollut erikoisia tarkastuksia, vaan "jokainen hulinoi mielensä mukaan".
Vietettyään yönsä asemalla tapasi Vilkko Jortikan, jolle hän kertoi matka-aikeistaan, mutta Jortikka kehoitti häntä jäämään toistaiseksi Pietariin, koska asiat eivät olleet Suomessa vielä selvinneet ja shpalerniitteja ei kohdeltu kuin tavallisia vankeja.
Niin kului viikko. Rautatieläisten huoneistossa keskusteltiin ja neuvoteltiin kotimatkasta, mutta ryssien kieroilun takia se päivä päivältä lykkääntyi, kunnes vihdoin lauantaina maaliskuun 17. päivänä kuultiin, että suomalaisjoukko pääsisi matkustamaan seuraavana aamuna klo 9. Sinä yönä ei uni Vilkolle enempää kuin toisillekaan maittanut, ja niin tultiin junalla ilman kommelluksia Suomen puolelle. Valkeasaarella passintarkastaja vain hymyili heille ja nyökäytti päätään. Uudenkirkon asemalla tervehtivät kansanopistolaiset palaavia vankeja laululla, ja Perkjärvellä oli niinikään suuri väkijoukko iloisena tervehtimässä junaa.
Vihdoin saavuttiin kauan kaivatulle Sainiolle, jossa Vilkko hyvästeli toverinsa rientääkseen kuin nuortuneena kotiaan kohti.
Niin päättyi Vilkon kalterihistoria.
Väinö Sola.
Karkauspäivänä, 29. helmikuuta 1916 tuli joukko santarmeja kotiini Töölönkatu 9:ään, jossa silloin asuin. He istuttivat vaimoni nojatuoliin, sulkivat lapseni keittiöön ja alkoivat pitää kotitarkastusta. Saatuaan vaimoltani tietää, missä olin, pakottivat he hänet soittamaan puhelimella minulle ja syytä ilmoittamatta vaatimaan minua heti luokseen. Tämän jyrkän kutsun kuultuani riensin kotiin luullen jonkin onnettomuuden kohdanneen omaisiani. Jos olisin aavistanut, mistä oli kysymys, olisin varmasti antanut hiukan etsimisvaivaa santarmeille.
Tultuani huoneistooni kävi pari santarmia minuun kiinni ja istutti tuoliin, jossa sain katsella, kuinka papereitani pengottiin ja yhtä sekä toista otettiin varmempaan talteen. Kolmisen tuntia mekastettuaan he määräsivät minut seuraamaan mukanaan santarmihallitukseen Korkeavuorenkadun varrelle, missä ilmoitettiin syy pidättämiseeni. Serkkuni, ylioppilas Armas Salmelainen oli ilmiantanut minut samoinkuin Urho Massisen ja Jussi Heiskasen. Kieltäminen oli turhaa ja toivotonta, oli vain kieroiltava ja koetettava sekoittaa asiat mikäli mahdollista.
Kuulustelun jälkeen, jossa tulkkina toimi herra Krochin, minut valokuvattiin, sormenjäljet otettiin ja sitten numerolla 58-19-C passitettiin lääninvankilaan Katajanokalle syytettynä "valtiopetoksesta sekä kuulumisesta salaiseen järjestöön, jonka tarkoituksena on Suomen väkivaltainen erottaminen Venäjästä".
Kello 11 illalla jouduin Katajanokan vankilaan ja minut pantiin kylmään koppiin, jonka pimeydessä sain miettiä tulevaisuuttani. – Jälkeenpäin sain tietää, että minuakin odotti 8-vuotinen Siperian-vankeus. – Ei tullut uni miehen silmään sinä yönä, mutta kun olen aina ollut luonteeltani optimisti, ajattelin nytkin kaiken kääntyvän vielä parhaakseni.
Näin olin yhdellä iskulla joutunut valtiovallan puolelta leimatuksi roistoksi, ja hämmästys ystävieni kesken oli suuri. On hyvä, että saamme joskus tällaisiakin kolauksia, se selvittää suhteemme toisiimme ja tuo esiin ystävien tositunteet. Se paljastaa kieron ja kirkastaa tosiystävän. Olihan moni arvovaltainen henkilö tuominnut jääkäriliikkeen ja leimannut sen osanottajat maanpettureiksi ja ties' miksi. Jokaisella on noita pahoja hyviä ystäviä, jotka mieluummin näkevät huonoa kuin hyvää toisessa. Ei siis ihme, jos niinsanotut laillisuuden kannattajat tuomitsivat jääkäriliikkeeseen osallistuneita ja vankilaan joutuneita ja karttoivat heidän perheitään ja omaisiaan. Sitä arvokkaampaa oli taas tosiystävien osanotto ja sitä siunatumpi heidän auttava kätensä, joka apua antoi.
Jääkäriliikkeeseen innostuin heti siitä kuultuani, mutta käytännölliseen toimintaan ei minulle tullut tilaisuutta ennenkuin vuoden 1915 lopulla, joka vei siihen onnettomuuteen, mikä kuitenkin päättyi niin onnellisesti.
Minun suvussani oli mätämuna, joka oli aiheuttanut monta harmia omaisille ei juuri rikollisuutensa, mutta heikon luonteensa vuoksi. Päätin lähimpieni kanssa vielä kerran auttaa tätä kuivuvaa suvun vesaa ja antaa hänelle tilaisuuden kunnian kentällä nostaa mainettaan. Tässä mielessä, ja kun asianomainen oli itse asiaan innostunut, järjestin Urho Massisen avulla asiat kuntoon, ja mies, Armas Emanuel Salmelainen, lähti hyvin toivein monen muun innostuneen nuorukaisen kanssa matkaan, ja onnistui hänen Osulan Jussi Heiskasen avulla päästä rajan yli ja edelleen Saksaan, jossa hän todistettavasti on myös ollut. Kuinka ja milloin ja mistä syystä hän oli ilmestynyt takaisin Suomeen, on selittämättä, mutta 1916 helmikuun viime päivinä hän oli santarmien vankina ja antoi ilmi Massisen, Heiskasen ja minut salaisen järjestön jäseninä. Mitkä syyt pakottivat hänet menettelemään näin kunniattomasti, ei myöskään koskaan ole selvinnyt. [Kuten "Kalterijääkärien" I osassa olemme lukeneet, selvitti Salmelainen Shpalernajassa Heiskaselle ilmiantojensa tapahtuneen uskonnollisista syistä.]
Vaikka toimintani käytännössä olikin supistunut perin vähään, huomattiin vangitsemiseni, ja pakotti se jääkäriliikettä suurempaan varovaisuuteen tämän jälkeen. Jääkäriliikettä oli mahdotonta pitää salaisuutena kauan aikaa sen innostuksen antaman uhkarohkeuden ja pelottomuuden tähden, jolla siihen hommattiin miehiä, mutta ei vähimmän petturien tai välinpitämättömien vuoksi, joita ei voitu välttää. Petturi saa pian palkkansa, jotavastoin kylmäkiskoinen välinpitämätön odottaa asioiden kehittymistä ja kulkee tuulen mukaan ja vain välillisesti vaikuttaa asioiden kehitykseen. Sellaiset aina uivat pinnalla, he eivät uskalla mitään, mutta eivät menetäkään. Kuitenkin he aina asettavat salaisuuden vaaraan ja vievät hyvän asian pilalle. Olen monesti ihmetellyt jääkäriliikkeen kovaa kärsineiden miesten suopeutta muutamia pettureita kohtaan. He ovat voineet antaa anteeksi pettureille, m.m. Salmelaiselle, mutta välinpitämättömiä he aina halveksivat.
Toisena vankeuspäivänäni ilmestyi koppiini ylivahtimestari V.H. Ståhlberg, joka, saatuaan tietää, missä asioissa olin joutunut vankilaan, järjesti minulle sopivan lämpimän kopin, jonka mukavuuksiin sain tottua. Herra Ståhlbergille olemme kaikki jääkäriliikkeen vuoksi istuneet "roistot" sydämestämme kiitollisia. Hänessä tapasimme miehen, joka isänmaallisena miehenä ymmärsi asemansa ja tehtävänsä oikealla hetkellä tärkeällä paikallaan. Meitä oli "maanpettureita" yhteen aikaan neljättäkymmentä miestä Katajanokan vankilassa, ja uskon hänen suhtautuneen kaikkiin yhtä osaaottavasti ja ymmärtämyksellisesti.
Valtiorikosjuttua kävi keisari Nikolai II:n valtakirjalla ja täysillä valtuuksilla tutkimassa valtioneuvos Mashkevitsh. Tämä ulkonaisilta ominaisuuksiltaan hienokäytöksinen, liukas, mutta kauhean kyynillinen herrasmies oli varmaan taitava lakimies ja tottunut selvittämään sekavia asioita, sitä todisti hänen kylmä suhtautumisensa kaikkeen. Hänen pistävät, harmaat silmänsä, kapea naamansa, pujopartansa ja terävä puhetapansa toi mieleen itse pääpaholaisen. Jos hän olisi tainnut kieltämme, olisi hän voinut oveluudellaan paremminkin kietoa onnettomat uhrinsa, mutta tulkin avulla tiedustellessa kysymykset tietenkin tylsistyivät, eikä hän päässyt asian ytimeen niinkuin omalla kielellään ehkä olisi voinut. Sitten oli hänellä vastassa mitä piintynein vastahakoisuus ja rohkeiden sekä pelkäämättömien miesten viisaus, jota itse pirunkaan viekkaus ei voinut sitoa. Jokainen sekoitteli ja kieroili ja pahimmassa tapauksessa kieltäytyi kokonaan vastaamasta.
Minuakin kuljetettiin usean kerran tämän "belsebuubin" luona, ja hän koetti kaikenlaisin keinoin saada tietää, mitä mahdottomimpiakin asioita. Minun tietoni olivat kovin vähäiset, sillä en todellakaan tiennyt juuri mitään asioista, mutta avunantoani en voinut kieltää, ja kun todistaja oli olemassa, sain odottaa vankilassa toisten salaliittolaisten kanssa asiani kehittymistä. Shpalernajan vankila odotti minuakin. Sinnehän oli viety yksi toisensa jälkeen milloin joukossa milloin yksitellen sitä mukaa kuin asiat otettiin Pietarin piirioikeudessa käsiteltäviksi. Tämä oli peloittava paikka ja vaimoni sekä ystäväni tekivät kiihkeästi työtä saadakseen minut pelastetuksi. Kaikki näytti kuitenkin toivottomalta. Oopperamme puolesta tekivät johtaja Edv. Fazer ja säveltäjä Oskari Merikanto kaikkensa minun vapauttamisekseni. Oopperan työ uhkasi kokonaan seisahtua, mutta se ei liikuttanut Mashkevitshiä lainkaan – hän kehoitti hankkimaan tenorin Venäjältä. Ja – kohtalon ivaa – venäläinen tenori hoitelikin minun asiani ja – tietysti venäjän kielellä. Näissä asioissa ei oopperamme ole koskaan ollut kansallisen arkaluontoinen.
Vaimoni oli käynyt yhden vaikutusvaltaisen henkilön luota toisen luo tiedustellen apua, mutta turhaan. Hän tiesi tarkalleen osuuteni, mutta ei menettänyt rohkeuttaan, vaan kiusasi santarmihallituksen korkeimpia herroja tiedusteluillaan vaatien minua vapautettavaksi, kuitenkin turhaan.
Nyt sattui niin onnellisesti, että hyvä ystäväni Jussi Soikkonen oli Helsingin asemarakennukseen sijoitetun sotilassairaalan ylilääkärinä. Hän oli aikaisemmin Japaninsodan aikana ollut Mandshuriassa sotilaslääkärinä ja saavuttanut etevänä kirurgina jo silloin kuuluisuuden, minkä johdosta hänet kutsuttiin edellä mainitun sairaalan ylilääkäriksi. Maailmansodan aikana sotilassairaalat olivat tavallisesti ylhäisön naisten suojeluksessa. Ja niinpä oli tämäkin, silloin pohjolan suurin sotilassairaala, kenraalikuvernööri Seynin rouvan suojeluksessa, joka oli samalla ylihoitajattarena.
Tohtori Soikkonen oli vaimoltani tiedustellut kohtaloani ja viimein, kun vaimoni oli jo menettänyt kaiken toivonsa, lupasi hän koettaa viimeistä keinoa. Hänelle oli sota-aikana monesti tarjottu kunniamerkkejä, mutta oli hän periaatteellisista syistä kieltäytynyt niitä ottamasta vastaan. Nyt hän päätti vedoten edelliseen pyytää suosionosoitusta rouva Seyniltä saadakseen minut vapaalle jalalle. Hän pani kunniansa ja virkansa alttiiksi puolestani. Ja kas – se, mitä ei kymmenien arvovaltaisten miesten pyynnöt eikä raha, jota koetettiin (Mashkevitsh ei tavallisten ryssien tapaan huolinut lahjuksista), saanut aikaan, sen teki nainen. Jälleen todistus: mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo jumalakin. Eikä aikaakaan, kun vaimoni kutsuttiin Mashkevitshin luo, joka ilmoitti, että voin päästä ehdolliseen vapauteen 1.000 ruplan takuulla tohtori Soikkosen mieskohtaisen takuun lisäksi. Kiireenvilkkaa lähti vaimoni hommaamaan rahoja, ja seuraavana päivänä, 13. huhtikuuta 1916 pääsin ehdolliseen vapauteen, kuitenkin ankarin ehdoin, etten saisi poistua Helsingistä lupaa kysymättä. Sitä paitsi piti minun olla valmis kutsun saatuani matkustamaan Pietariin vastaamaan piirioikeudessa asiastani.
Tämä ehdollinen vapausaika oli inhoittavin, mitä tiedän: ainaista santarmien urkkimista, kevät tuskallisen epätietoisuuden varassa, ja santarmit antoivat selvästi huomata, että minua vakoiltiin. Sain luvan matkustaa kesäksi maatilalleni, jolloin elämä oli rauhallisempaa. Jääkärijuttu paisui, ja nähtävästi oli Mashkevitshilla toisten kanssa täysi työ, koska sain olla rauhassa, kunnes maaliskuun alussa ennen vallankumousta sain erikoisen käskyn olla 16. p:nä maaliskuuta valmiina lähtemään Pietariin. Kuitenkin lähemmät määräykset jäivät tulematta, sillä kun maaliskuun 12. päivän tapausten kuulumiset saapuivat Helsinkiin, ymmärsimme heti, että vapauden hetki oli koittanut ja uusi valoisa aika meillekin valjennut. Sitä riemua oli vaikea kuvata, ja niin hullaantunut oli mieli, että itse Kerenskille lähetimme joukolla kukkiakin!
Pelkäsin, että ehdollinen vapauteni tulisi epämiellyttävien vastapalveluksien tähden kovin kiusalliseksi, mutta joko minua ei tahdottu käyttää tai sitten säästettiin vastaisuutta varten, minua ei pyydetty kuin yhden kerran esiintymään n.s. Tatjana-juhlassa sotilasinvaliidien hyväksi keisarillisessa palatsissa, mitä en voinut välttää.
Vankilassa ollessani oli suurin iloni, kun sain toimia lukkarina. Joka aamu ja ilta klo 6 oli hartaushetki, jolloin vankilan keskikäytävässä lauloin virren ja rukouksen jälkeen jonkin toisen koraalin tai sopivan hengellisen laulun, joihin sepittelin omia värssyjäkin. Näin sain tilaisuuden toisillekin kohtalotovereille laulaa lohdutuksen sanoja ja siten rohkaista lamautuvia mieliä. Tästä lukkarintyöstäni olen monesti jälkeenpäin saanut vilpittömät kiitokset niiltä kalterijääkäreiltä, jotka kanssani tuona 6-viikkoisena aikana kyyköttivät kopeissaan. Ja uskon, että minulla ei ole koskaan ollut kiitollisempaa kuulijakuntaa kuin Katajanokan linnan jääkäriliikkeen innoittamat asukkaat. Virsikirjasta käy merkinnän kautta selville, että olin laulanut vankilassa 80 eri virttä, ja tämä oli mainio harjoitus äänentapaamisessa, sillä mitään soittokonetta ei ollut käytettävissäni.
Olo meidän vankiloissamme ei ole lainkaan hullumpaa. Täydellinen lepo ja rauha ja hyvä hoito aivankuin sairaalassa. Mutta kultainen vapaus on jotakin, jonka oppii käsittämään vasta silloin, kun se on mennyt. Kun kevään merkit alkoivat näkyä Suomenlahden jääpeitteessä auringon heloittaessa ja varpusten virskutus kävi iloisemmaksi ikkunalaudalla, silloin ailahteli verikin suonissa kiihkoisemmin ja mieli suunnitteli kaikenlaisia tuulentupia karkausyrityksineen ja muine ihmeellisine mielikuvineen, ja katkeralta tuntui, kun vartijan askelet yht'äkkiä kuuluivat oven takana ja lukon kiraisu havahdutti todellisuuteen. Yksinäisyydessä ihminen – kuten sanotaan – löytää itsensä, samoin vankilan pakollisessa yksinäisyydessä minäkin tapasin itseni haaveilemassa mielettömyyksiä. Kun siitä heräsi, niin katkeraa oli kylmän todellisuuden toteaminen, josta itseni taas löysin.
Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä, ja niinpä nytkin. Kärsimyksen aika on kaukainen muisto vain, joka häipyy sitä mukaa, kuin siitä etäännymme.
Artur Malin.
Ensimmäinen muisto, joka minulla on shpalernajalaisistamme, on kesäkuun alusta v. 1916. Tapasin silloin Ison Tallihovinkadun varrella sijaitsevan suomalaisen kirkon edustalla jonkun mainittuun seurakuntaan kuuluvan tuttavan. Hän kertoi juuri vähän aikaisemmin puhutelleensa erästä samaan seurakuntaan kuuluvaa mieshenkilöä, joka edellisenä päivänä oli kutsuttu Piirioikeuteen, Okrushnoi Sudiin, jossa tutkintotuomari Mashkevitsh oli kuulustellut saksalaiseen jääkäripukuun puettua suomalaista sota- ja tutkintovankia, muistaakseni Rissasta, jolloin Pietarin suomalainen oli saanut toimia tulkkina. Tarkoin oli Mashkevitsh tiedustellut oloja Lockstedtin "lagerissa", ja aulis oli vankiparka ollut kertomaan, ketä suomalaisia siellä oli ollut. M.m. oli hän kertonut siellä olleen useampia Sicher-nimisiä veljeksiä. Se, mikä minua tässä kertomuksessa kuitenkin eniten ihmetytti, oli Mashkevitshin ystävällisyys tutkittavaa vankia kohtaan. Sillä kertojani tiesi mainita, että M. lopuksi otti savukkeita kotelostaan, antaen niitä kourallisen toiselle samalla kysellen tältä, luuliko hän saksalaistenkin vastaavissa oloissa kohtelevan vihollisen vankia näin ystävällisesti, johon kuulusteltava tietysti antoi naurahtaen korkeaäänisen kieltävän vastauksen. Jäljestäpäin tämäkin asia selvisi, kun sain kuulla, että Rissanen ynnä pari muuta Shpalernajan entistä Lockstedtin jääkäriä olikin yliloikkareita, jotka Shpalernajassakin toimivat urkkijoina ja tovereittensa ilmiantajina.
Ei kestänyt kuitenkaan pitkää aikaa, ennenkuin sain ensi käden uutisia Shpalernajassa viruvista miehistämme. Vanha ystäväni, Nurmon silloinen rovasti, sittemmin Kemiön kirkkoherrana kuollut J.L. Roos, kirjoitti minulle pojastansa, insinööri Aale Roosista, että hänet oli vangittu ja viety Shpalernajaan. Hän pyysi minun tekemään voitavani poikansa puolesta.
Muutaman päivän perästä meninkin piirioikeuteen itsensä Mashkevitshin puheille. Moni on tätä miestä kuvannut. Ja sattuvasti on hänestä sanottu, että hän oli todellinen Mefisto-tyyppi. Sillä sitä hän oli. Pitkä, hoikka, kylmä, tunteeton, päättävä ja nopea-ajatuksinen. Hänellä oli pieni suippoparta ja tumma tukka oli suoraan ylöspäin suittu, niin että kun se oli jotenkin pitkä, putoili se sivuilta alas muodostaen kumpaiseenkin otsakulmaan jonkinlaisen sarventapaisen kiehkuran, joka hyppeli edestakaisin hänen voimakkaasti ravistaessaan päätänsä keskustelun aikana.
Mitä etuja Roosille koetinkin hankkia, suhtautui hän ehdotuksiini torjuvasti. Viimeksi pyysin, että hänelle saisin jättää raamatun. Sitäkin hän vastusti – sen avulla saattoi kirjoittaa vangille, selitti Mashkevitsh. Vakuutin, etten aikonut harjoittaa minkäänlaista petosta. Jumalan sanan lukemisen oikeus kuului kuitenkin ilman muuta länsimaisen käsityksen mukaan ihmisen alkuperäisiin oikeuksiin. Ja kun mukanani ollut neiti Eugenie Boehm mitä sydämellisimmällä tavalla vetosi Mashkevitshiin, pyytäen hänet asettumaan siihen asemaan, että hänen oma poikansa olisi vastaavanlaisessa tilassa, myöntyi M., että Roosille saataisiin lähettää ihka uusi raamattu. Kiitimme ja lähdimme.
Pian sen jälkeen tulivat Roosin vanhemmat luonani käymään. Heidän mukanaan oli rouva Häggblom Pietarsaaresta. Hänenkin miehensä oli tuotu Shpalernajaan. Nämä pääsivät omaisiaan tapaamaan. Ja sitten se liike alkoi. Ennen pitkää tuli luokseni neiti Sanni Massinen kälynsä, rouva Anni Massisen kanssa, johon olin tutustunut jo kesällä 1904 ollessani Bobrikoffin karkoittamana Kakskerrassa. Rouva Anni Massisella oli silloin mukana pieni, herttainen tyttö, 4-6 ikäinen.
Neiti Massisesta tuli minulle nyt hyvä tuki. Hän oli saanut venäjänkielen stipendin, jota hän pääasiallisesti käytti huolehtiakseen kahdesta Shpalernajassa istuvasta veljestään ja kaikista muista shpalernajalaisista ilman erotusta.
Harva se päivä kävi meillä aina uusia suomalaisia kertomassa omaistensa kohtalosta Venäjän vankiloissa tai karkoituspaikoissa. Monta kertaa kävi rouva Maexmontan, jonka mies ensin oli saanut kuolemantuomion, mutta joka muutettiin kahdenkymmenen vuoden pakkotyöksi ankarassa Schlüsselburgin vankilassa. Kävi tohtorinrouva Relander ja neiti Heiskanen ynnä monta, monta muuta. Aktivistit lähettivät minulle säännöllisesti Helsingistä rahaa, jolla hankittiin ruokaa, jota neiti Massinen äitien, isien, morsiamien tai sisarten nimissä vei heille aina torstaisin Shpalernajaan. Kun itse tiesin olevani santarmien säännöllisesti vartioimana, täytyi minun olla äärimmäisen varovainen. Niinpä talletin rahat toisen henkilön taakse, joka nautti "täyttä kansalaisluottamusta". Ja ainoankaan spalernajalaisen nimeä en merkinnyt paperille. Oli paras opetella nimet ulkoa.
Eräänä päivänä tuli neiti Massinen kertomaan, että Shpalernajaan oli tuotu Loimaalta kotoisin oleva kirjakauppiaan poika Yrjö Nahi. Minä olin joltakin toiselta taholta saanut kuulla, että siellä oli samalta paikkakunnalta Ilmari Nahi-niminen nuori mies, entisen koulutoverini poika. Ne olivat siis veljeksiä, päätimme yhdessä neuvoin neiti Massisen kanssa. Seuraus: Yrjö Ilmari Nahi sai isältä kaksinkertaiset annokset, aiheuttaen tälle kiitollisuuden ja ihmettelyn täyteisiä kirjeitä pojalta ylen runsaasta muonituksesta.
Mutta oli toisia, joiden nimiä emme ensinkään saaneet tietoomme. Ja niin kävi, että muutama joutui tyytymään Shpalernajan omiin heikkoihin ja huonoihin eväihin pitkiksi ajoiksi. Kun vapauden päivä heille koitti, olivat he henkihieverissä potien keripukkia.
Kerran sain sitten tilaisuuden käydä Shpalernajassa pitämässä suomalaisille jumalanpalvelusta. Vein mukanani sekä suomen- että ruotsinkielisiä virsikirjoja pojille annettavaksi. Jumalanpalvelus pidettiin pohjakerroksen suuressa käytävässä. Tilaisuus oli vaikuttava, kun sain yhdellä kertaa täällä vieraalla maalla ja näissä oudoissa oloissa nähdä niin monta kansalaistani, miltei yksinomaan nuoria miehiä, jotka kaikki olivat rakkaudesta oman maansa ja kansansa vapauteen olleet valmiit uhraamaan henkensä. Kyllä koetin heille puhua sydämestä sydämeen. Sillä se ajatus oli minulla mielessäni, että seisoin puhumassa nuorille, jotka jonkin viikon tai kuukauden perästä miltei järjestään joutuisivat saamaan venäläisen hirttonuoran kaulaansa.
Tämä ajatus vaivasi minua muulloinkin päivin ja öin. Kuinka tulisin kestämään sitä, että viikko viikolta joutuisin valmistamaan kuolemaan näitä isänmaani poikia?
Torstaina maaliskuun 8. päivänä olin ollut parin kirkkoneuvoston jäsenen kanssa katsomassa vanhainkotiamme, joka sijaitsi Rajajoen varrella heti vasemmalla rautatiesillan yli tultua Suomesta Venäjän puolelle. Tullessamme keskipäivällä siinä 2-3 aikaan Suomen rautatieasemalle Pietarissa, huomasi, että oli sähköä ilmassa. Raitiovaunut eivät kulkeneet. Ratsastavia y.m. poliiseja oli runsaasti liikkeellä ja ihmisten kasvoilla oli jännittynyt ilme. Mitä oli tapahtunut?
Saimme tietää, että juuri ennen tuloamme oli Suomen aseman ohi marssinut joukko työläisiä, jotka mielenosoituksellisesti olivat lähteneet kaduille ilmaisemaan tyytymättömyyttään sen johdosta, että muutamaan päivään ei ollut saanut ostaa leipää kortillakaan. Eräs poliisi riensi joukkoa vastaan, tahtoen estää sen kulkua. Hänet oli pistetty kuoliaaksi.
Oli pakko lähteä jalan kotiin. Kuljimme yli Liteinin sillan. Se oli täynnä tyhjiä raitiovaunuja, joista jokin oli kaadettu kumolleenkin. Siinä sillan yli kulkiessamme ja vallankumouksen mahdollisuuksista puhuessamme näkyi Shpalernajan vankilan katto. Sanoin tovereilleni, että jos vallankumous puhkeaisi, niin ensi töiksi Shpalernajakin tyhjennettäisiin vangeista, kuten Bastilji aikoinaan Ranskassa. Mutta kumppanini olivat epäilevällä kannalla. Pietarissa syntyneinä ja kasvaneina olivat he nähneet tällaista niin monen monituiset kerrat aikaisemminkin. Aina oli vallankumous alkuunsa tyrehtynyt. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina oli aina uutta sähköä ilmassa. Olin jo nähnyt senkin ihmeen, että kasakat eivät hyökänneet kansanjoukkojen kimppuun Nevskillä, kuten he aina ennen tekivät. Sunnuntaina oli asuntoni läheisyydessä sijaitseva Semenovin kaarti tullut Katariinan kanavan varrelle lähelle Aleksanteri II:n murhapaikkaa ja ampunut yhteislaukauksia pitkin kanavan syrjää. Ja Nevskin kummassakin päässä olivat konekiväärit vartioimassa ja valmiit "soittoon", jos tulisi tarvis. Kaiken tämän tiesin. Mutta siitä huolimatta tämä ei ollut mitään uutta Pietarissa, niinhän oli vakuutettu.
Maanantai, maaliskuun 12. päivä koitti. Minun piti lähteä hautausmaalle siunaamaan ruumista, joka oli tuotu kirkon viereiseen ruumishuoneeseen. Mutta saattoväki sanoi elämän nyt olevan kaduilla niin levotonta ja vaaranalaista, etteivät vaatineet minua mukaan hautausmaalle, vaan tyytyivät siihen, että siunasin vainajan ruumishuoneessa. Sen tehtyäni menin kotiini. Olin ollut siellä puoli tuntia tai ehkäpä vähän enemmän, kun ovikelloni soi. Riensin avaamaan. Siellä seisoi tuuheapartainen Urho Massinen ja pari muuta hänen mukanaan, ainakin toinen Backbergin veljeksistä, hän, joka kaatui vapaussodassamme, ja joku muu. Hämmästyneenä kysyin: "Saitteko vapauttavan tuomion?" "Saimme", kuului iloinen vastaus. "Montako teitä oli?" kysyin edelleen. "Ei, me pääsimme kaikki." "Miten ihmeessä?" "Tulivat vapauttamaan." "Kutka?" "Kansanjoukko tuli vankilaan ja laski kaikki vapaiksi." "Aivan niin, nythän on vallankumous. Ja nyt menetellään aivan kuin Ranskan vallankumouksessa", selitin tultuani tajuihini ja palautuen edellisenä torstaina lausumaani ajatukseen. Tällaista ei ollut tapahtunut ennen Pietarissa.
Myöhemmin saapui yksin Kyösti Wilkuna. Hän oli synkän näköinen, eikä ensinkään tyytyväinen, että oli tullut tällainen lähtö linnasta. Sinne oli jäänyt m.m. arvokas käsikirjoitus. Kauan hän ei malttanut istua, kun taas lähti liikkeelle.
Seuraavana päivänä tuli luokseni shpalerniitteja tuvan täydeltä. Nuori Sortavalan poika Nissinen oli vihittävä avioliittoon morsiamensa neiti Eine Enqvistin kanssa, joka oli ottanut Pietarissa sairaanhoitajattaren paikan ollakseen sulhastansa lähellä, jos mitä tapahtuisi. Se oli minulle ainutlaatuinen vihkiminen. Ympäri pappilan suuren salin seisoi vasta vankilasta päässeitä miehiä mitä kirjavimmissa ja alkuperäisimmissä puvuissa. Minä puhuin Salamista ja Sulamista, jotka näyttivät ainiaaksi toisistansa erotetuilta, mutta joiden välille rakkaus oli rakentanut sillan. Ja kun pääsin Herran siunaukseen, alkoi vastapäätä olevan talon ullakolta kuulua säestyksenä tsaarivallan viimeisten poliisien konekiväärien rätinä. Se oli avuton vanhan vallan puolustautumisyritys.
Keskiviikko oli entistäkin levottomampi päivä. Olimme keränneet vaatteita Shpalernajan pojille, jotka asuivat Suomen aseman lähettyvillä, Simbirskaja kadun varrella. Yhdessä pastori L.H. Taskisen ja diakonissa Esther Juveliuksen kanssa lähdin niitä sinne viemään. Menomatka meni vielä päinsä kutakuinkin.
Perillä oli hauska tutustua henkilökohtaisesti tuntemattomiin vanhoihin tuttuihin. Siellä tapasin Yrjö Ruuthin (Ruudun) ja miltei lapselta vielä vaikuttavan nuoren Eric Bahnen. Siellä oli kuulu Vihtori Kosolamme ja siellä oli myös 68-vuotias apteekkari Hjulman. Olin helmikuussa Helsingissä käydessäni vienyt ukolle ison kantamuksen vaatteita. Sisar oli vastikään saanut kortin, jossa ukko kertoi talven pakkasineen tekevän tuloaan. Hän ei huomannut, että kortti oli kirjoitettu kesän lopulla, luullakseni elokuussa. Vaikka hän olikin ennestään lähettänyt veljelleen vaatteita enemmän kuin riittämiin, tuli nyt iso läjä lisää. Pieni selli oli täyttyä. Sisar arveli, ettei hänen aikaisemmin lähettämänsä vaatetavara ollut tullut perille. Asianajaja Ernesti Hentusen kuulin silloin ensi kerran saavan kyytiä. Ensimmäinen kysymykseni Hjulmanille koski sentakia niitä minun Pietariin raahaamiani vaatteita. "Onko apteekkari saanut ne vaatteet, jotka viime kuussa toin?" "Jaa, että olenko saanut? Kyllä. Minä Yrjö Ruuthille jo vankilassa sanoin, että onko se sisareni menettänyt järkensä, vai mikä häntä vaivaa, kun niin tolkuttomasti minulle vaatteita lähettelee. Nyt odotan vain, koska hän minulle lähettää tänne hännystakkini."
Kotiin pääsymme pappilaani keskiviikkoiltana vaatisi oman lukunsa. Ammuttiin ympärillämme joka puolelta, että tuntui kuin olisi kulkenut taistelutanterella. Hetkiseksi pysähdyimme Shpalernajan vankilan viereisen piirioikeuden, Okrushnoi Sudin edustalle, jossa Mashkevitsh oli poikia kuulustellut. Tuli riehui talossa jo kolmatta päivää. Kyllä riitti bumaagoja polttaa.
Aatelisklubin edustalla Mihailovskin torin varrella olimme vähällä tulla ammutuiksi. Kymmenkunta miestä siellä yhteislaukauksia lasketteli yli torin, niin että vinkui.
Torstaina, 15. päivänä maaliskuuta kello 3 i.p. allekirjoitti keisari valtaistuimelta luopumisasiakirjan. Kello 6 saimme pappilassani siitä tiedon. Sen toi vanha Suomiystävä, kadetti Protopopov, joka samalla kertoi uuden hallituksen tulleen muodostetuksi ruhtinas Lwovin johdolla, Roditshev Suomen asiain hoitajana ja Protopopov hänen apulaisenaan. Kun jälkimmäinen saapui luokseni, oli tupa täynnä väkeä. Siellä oli Pietarin johtavia suomalaisia, jotka olivat keisarin erosta tietämättöminä päättäneet kokoontua neuvottelemaan tilanteesta ja sen asettamista velvoituksista. Saimme nyt tämän ilahduttavan uutisen. Protopopov halusi päästä yhteyteen suomalaisten poliitikkojen kanssa Helsingissä. Täältä hän antoi heti puhelimitse määräyksen Seynin ja Borovitinoffin vangitsemisesta amiraali Nepeninille. Ja me pietarilaiset päätimme lähettää kuriirin Helsinkiin kertomaan tapahtumista, joista arvasimme, ettei siellä kovan sensuurin takia ollut aavistustakaan. Oli tarkoitus lähettää tohtori Yrjö Ruuth, mutta onneksi ymmärrettiin olla varovaisia. Hänen asemestaan lähti tohtori T.T. Kaila, joka vielä samana yönä pyrki salatein yli rajan.
Pian olivat shpalerniitit hajonneet Venäjän pääkaupungista. Ensimmäiset lienevät lähteneet lauantaina 17. päivänä maaliskuuta.
Sekavin tuntein he saapuivat kotimaahansa. Sillä täällä he totesivat, että vastakkaiset virtaukset olivat vallalla. Yksinpä Venäjän kadetit, joihin routavuosina oli luotettu, alkoivat näyttää meille hampaitaan. Ja omat kansalaisemme veljeilivät avoimesti vuosisataisen vihollisemme kanssa. Selvänäköisimmät käsittivät, että itsenäistyminen ei menisi ilman aseellista toimintaa. Kalterijääkärien värväämät miehet oli saatava nyt takaisin johtamaan aseellista kamppailuamme. Eikä aikojakaan, niin tulivat he, näkivät ja voittivat – kiitos valkoisen Suomen yhteisen nousun ja ponnistusten!
Sanni Massinen.
Oltiin maaliskuussa v. 1916. Istuin hotellihuoneessani Helsingissä ja ajatukseni risteilivät asioissa, joissa ne viimeaikoina yhä uudelleen olivat kiertokulkuaan tehneet. Olin juuri saanut hallituksestani tiedon, että venäjänkielen matkarahahakemukseeni oli myönnytty, ja minulla näin ollen oli tiedossa kuuden kuukauden oleskelu "suuressa isänmaassa". Minä Venäjällä samaan aikaan kuin kansalaiseni – niiden mukana läheiset omaiseni – voimiensa mukaan työskentelivät "irti Venäjästä"-päämäärän eteen. Luopioko, heittiökö, näin kysyin itseltäni kerta kerralta, selvää vastausta saamatta. Tunsin, että omaa tahtoani korkeampi voima minua kuljetti, ja minä jättäydyin sen kuljetettavaksi.
– Ovelleni koputettiin. Huoneeseen astui veljeni hyvä ystävä – nyt jo manan majoille mennyt mies – ja kiihtyneenä kertoi Urho-veljeni pidätyksestä. Kohtalon ivaa. – Hänen ohjaamanaan sain tilaisuuden puhutella veljeäni etsivässä osastossa ilman vieraita kuulijoita. Muistan hetken kuin eilisen päivän. Minä, joka olin matkaraha-anomukseni tehnyt neuvottelematta siitä edes lähimpien omaisteni kanssa, katsoin nyt, kun asia kerran oli päätetty, velvollisuudekseni ilmoittaa siitä veljelleni; vieläpä kysyin, saisinko häneltä rahallista avustusta, ellen matkarahallani tulisi toimeen.
Tuntui kuin olisin antanut tikarinpiston hänelle. Tuo niin tyyni ja hyvä mies, aina avulias veli ponnahti tuoliltaan, ja vähältä piti, etten saanut korvapuustia vastaukseksi kysymykseeni. "Minäkö auttaisin sinua, joka niiden kurjien venäläisten kieltä menet oppimaan!"
Tätä tapaamista, tätä keskustelua me molemmat, hän ryssän vankilanmuurien sisä-, minä sen ulkopuolella, monesti muistelimme.
Maaliskuun 31. p:nä istuin sitten Helsingin–Pietarin postijunaan, ja seuraavan päivän – aprillin – aamuna olin toverini E.P:n kanssa Pietarissa. Ilma oli sateinen, kaupunki verhoutunut sumuun. Suomen rautatieasemalta ajettiin Varsovan asemalle, josta vielä samana päivänä jatkettiin matkaa Gatselinajaan, jossa muuan hyvä ihminen oli hommannut meille asunnon täysihoitoineen. Ja sitten alkoivat ne pitkät, ilottomat päivät, joista ei luullut milloinkaan tulevan loppua. Ei mitään työtä, ei mitään päämäärää, ei puhetoveria. Se mitä Gatselina ja sen ympäristö tarjosivat, oli pian opittu. Kaunis kevät, sen haikeat illat ja kotimaasta saapuvat viestit, jotka kertoivat yhä uusista pidätyksistä, olivat tehdä lopun elämästä. Kun helluntaina, jonka vietin kotona, Kyösti-veljeni vangittiin, oli mitta täysi. En jaksanut enää jäädä pieneen, hiljaiseen Gatselinaan, vaan muutin Pietariin. Siellä pääsin erään tuttavani välityksellä asumaan perheeseen, jossa talon emäntä oli 70-vuotias suomalaissyntyinen vapaaherratar, mutta joka siitä huolimatta oli sekä kieleltään että varsinkin mieleltään täysi venäläinen.
Elämäni suurkaupungissa muodostui toisenlaiseksi kuin Gatselinassa; sitäpaitsi alettiin minua kohta pitää perheeseen kuuluvana, ja sellaisena uskottiin minulle toimi toisensa jälkeen. Niinpä ei talon isännän mielestä kukaan osannut keittää niin hyvää kahvia kuin Sanni Faminishna, emännän mielestä hänen kattamansa pöytä teki melkein aina juhlan vaikutuksen. Tätä molemminpuolista tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Suomalaiset nuorukaiset shpalerniittien hahmossa rikkoivat keskinäisen rauhamme. Eräänä kuumana heinäkuun aamuna ilmestyi Lyyli-sisareni Pietariin tuoden sen yllättävän tiedon, että joukko suomalaisia pidätettyjä, niiden joukossa molemmat veljeni, oli pari päivää sitten lähetetty Pietariin. Se ei ollut suinkaan mikään iloisesti yllättävä tieto, mutta sittenkin se toi mukanaan omalle minälleni jonkinlaisen – sanoisinko sisäisen vapautuksen. Minä pääsin siitä painajaisesta, joka elämääni niin pitkän ajan oli katkeroittanut, minä tiesin nyt sen tarkoituksen. Ja en ainoastaan itse, vaan myös veljeni.
Ensimmäinen tehtäväni oli ottaa selvä, mihin vankilaan heidät oli sijoitettu, ja tässä tarkoituksessa pyysin ja sain audienssin tuon kuuluisan ja meille kaikille Pietarissa tutuksi ja vihatuksi tulleen tutkintotuomari Mashkevitshin luona. Mies, joka sitten myöhemmin osoittautui niin hävyttömäksi, että melkeinpä heitti minut ovesta ulos, oli tällä ensikerralla iljettävän kohtelias, "itse piru – ilman sarvia", kuten sisareni sattuvasti sanoi. Hän ilmoitti Urho-veljemme olevan samassa talossa, missä mekin sillä hetkellä olimme, mutta pahoitteli sitä, ettei voinut meille ilmoittaa mitään Kyöstin olinpaikasta. Niinpä hän ei myöskään sanonut voivansa osoittaa ketään, jonka puoleen olisin voinut tässä asiassa kääntyä. Oliko tämä miehen konnamaisuutta jo aivan ensi hetkestä alkaen (häntä näytti ärsyttävän se, että miehet tuskin olivat tulleet vankilan muurien sisälle, kun jo omaiset olivat hänen kimpussaan), vai oliko hän todellisuudessa tietämätön asiasta, en tiedä. Joka tapauksessa vaikutti tieto sisareeni ja minuun masentavasti. Mitä tehdä? Millä keinoin saada selville Kyöstin olinpaikka?
Menimme vankilan kansliaan, jossa meille tiedoitettiin, että poliittisille vangeille sai jättää ruokaa, rahaa ja vaatteita joka viikon tiistaina, torstaina ja lauantaina. – Hyvä! Ostettiin teetä ja sokeria, osoitettiin molemmille veljille oma pakettinsa ja asetuttiin jonoon Shpalernajan kellarikerrokseen, jossa tavaroita otettiin vastaan. Sisällä olevien asukkaiden lukumäärästä sai joltisenkin käsityksen siitä kirjavasta joukosta, joka ensikerran siellä jonossa seistessäni ja seuraavien kuukausien määräpäivinä täytti avaran huoneen ääriään myöten. Siinä oli herraa ja työmiestä, hienosti puettua ylimysnaista työläisnaisen rinnalla. Kaikkia heitä yhdisti sama pyrkimys: voimiensa mukaan lieventää kolkon vankilan muurien sisällä olevia omaisiaan. Tämä olikin melkein ainoa rakkaudenpalvelus, minkä ulkona olija voi tehdä, ja niinpä muodostuikin tästä vähemmin mieluisesta paikasta ensimmäinen tutustumispaikka monen Shpalernajamiehen omaisen ja minun välilläni. Vaikka siitä ajasta on jo vuosia vierähtänyt, muistan elävästi ne monet äidit, sisaret, morsiamet, veljet ja ystävät, jotka olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan Pietariin saadakseen edes vilaukselta tavata omaisiaan. – Sinne päästyään he saivat todeta, ettei edes herkkujakaan otettu vastaan, tapaamisesta puhumattakaan. Niinpä muistan rouva Kosolan kyyneleiset kasvot ja näen hänen Pohjanmaalta asti miehelleen tuomansa lampaankäpälän, jota ei otettu vastaan, sillä ensi alussa oli ruokatavarain vastaanotto hyvin rajoitettu, mutta sitä mukaa kuin elintarvepula kärjistyi, lievennettiin määräyksiä ja loppuaikoina otettiin vastaan melkein mitä tahansa. Samoin muistan emäntä ja isäntä Ravantin epätoivon, heidän saatuaan kuulla poikansa sairaudesta ja todettuaan kykenemättömyytensä häntä millään tavoin auttamaan. Huokauksien, kyyneleiden pimeä Shpalernajan käytävä.
Mutta palatkaamme asiaan. – Vuoromme tullen tavailee pitkäpartainen, hyväntuulinen vartija paketissamme olevaa osoitetta, ottaa esille ison kirjan ja rupeaa etsimään sieltä vastaavaa nimeä. Huonolla venäjänkielentaidollani selitän, että miehet on vasta pari päivää sitten tänne tuotu, ja muutenkin koetan tehdä tuttavuutta, minkä taidan. Ilomme on suuri, kun ensimmäiseksi löytyy Gustaf Robertin – Kyöstin nimi papinkirjojen mukaan – ja sitten Urhon nimet. Tätä keinoa hyväkseni käyttäen sain myöhemmin tietooni monen suomalaisen nuorukaisen olinpaikan. – Ensimmäinen vierailu oli kunnialla suoritettu.
Tuskin oli tästä tapauksesta viikkoakaan kulunut, kun uskalias Urho-veli lähetti miehen itse Shpalernajan vankilasta luokseni. Rohkea temppu, josta olisi voinut olla vakavatkin seuraukset, mutta joka onneksi päättyi vain siihen, että minä menetin asuntoni.
Kun eräänä päivänä tulin kaupungilta, oli emäntäni tavallista vakavampi, kertoi poissa ollessani mieshenkilön käyneen minua tapaamassa. Mies herätti hänessä epäluuloja heti ensinäkemältä siksi, että hän ei jättänyt neiti Massiselle osoitettua kirjettä rouvalle. – Toiseksi hän ei kielestään päättäen ollut suomalainen, ruotsalainen eikä venäläinen, ei vaikuttanut sivistyneeltä, mutta oli siitä huolimatta hyvin siististi puettu, käytti taloon tullessaan keittiön portaita j.n.e.
Olin vilpittömästi hämmästynyt, eikä minulla ollut aavistustakaan, kenellä vieraalla olisi voinut olla osoitteeni tiedossaan. Kuitenkin niin välinpitämättömänä kuin saatoin kerroin kirjeen ehkä olevan vanhemmiltani, ja kyseessä olevan henkilön tahtovan tavata minua muuten vain henkilökohtaisesti. Emäntäni oli pitänyt huolen, että mies saisi tavata minut, ja olipa määrännyt tapaamisajankin seuraavaksi päiväksi klo 12. – Mikä virhe, että olin puhunut hänelle – tosin niin peitetyin sanoin kuin suinkin – maanmiesteni vangitsemisista ja Pietariin-tuomisista. Mutta kuinka saatoin ymmärtää, että suomalaisesta naisesta voi missään olosuhteissa tulla novoje-vremjalainen.
Mitä enemmän asiaa hiljaisessa mielessäni mietin, sitä varmemmin tulin vakuutetuksi siitä, että mies, joka minua etsi, oli joku vankilan vartija. Saamani vähäisen kokemuksen perusteella näytti siltä, ettei sen talon asukkaita voinut lahjoa, mutta lienee se ollut vain minun taitamattomuuttani. Nähtävästi veljet olivat tässä suhteessa olleet taitavampia.
Voitte kuvitella mielessänne yön, joka seurasi, samoin seuraavan päivän. Jokainen ovikellon kilahdus sai minut ponnahtamaan pystyyn huoneessani. – Koko talossa vallitsi hermostunut mieliala. Kapteeni oli koko päivän kotona, eikä siinä kyllin; hänen luonaan oli eräs vieras mies, jota en siellä aikaisemmin ollut nähnyt.
Olinko oikein vartioitu? – Päivä kului, mitään miestä ei tullut. Kului seuraavakin päivä, meni viikkokin, ja näytti jo siltä, ettei mitään lähettiä tulisikaan. Mutta tulipa viimeinkin. Onnellinen sattuma – vaiko kohtalo – toi hänet aamuvarhaisena hetkenä luokseni, jolloin häthätää kerkisin piilottaa kirjeen povelleni ja kuiskata hänelle:
"Jumalan nimessä, juoskaa alas ja odottakaa minua tunnin kuluttua sen ja sen kadun kulmassa."
Samassa pisti emäntäkin päänsä ovesta, ja "kerjäläinen vain", oli vastaukseni hänelle.
Kadulle tultuani ja päästyäni kyllin kauaksi talostamme etsin saamani kirjeen. – Aivan oikein, kirje Urho-veljeltä ja siinä sanat: "Anna tuojalle 50 ruplaa ja ilmoita aivan muutamalla sanalla, että olet tämän saanut." Läheisessä kirjakaupassa kirjoitin muutaman sanan vastaukseksi pienen pienelle paperinpalalle, tapasin määrätyssä paikassa vartija Omnapuun, virolaisen, uskollisen nuorukaisen, joka sillä hetkellä sai ensimmäisen palkkansa tuomastaan kirjeestä ja henkilökohtaisista terveisistä, ja näin oli ensitutustuminen ainoaan Shpalernajan lahjottavaan tehty. – Oli selvä, että mies oli säikähtänyt käytöstäni asunnossani. Siksipä hän varovaisuussyistä oli jättänyt tulonsa näin myöhään, ja vasta tutustumisemme loppuajalla hän kertoi, miten hän pelkäsi tekonsa ilmitulemista hyvin tietäen, mitä siitä olisi seurannut. Samalla tässä mainittakoon, että vaikka myöhempinä aikoina tapasimme toisemme miltei joka viikko, minä sain tietää hänen nimensä vasta vallankumouksen jälkeen ja osoitetta en milloinkaan. Ensimmäiset kohtauksemme tämän jälkeen tapahtuivat ulkona kaupungilla ja aina eri paikoissa, kunnes myöhemmin sain asunnon erään venäläisen taiteilijaparin luona, joka ei välittänyt minun yksityisistä asioistani ja joiden parhaat ystävät, kuten myöhemmin sain kuulla, istuivat poliittisista syistä vankilassa. Suomalaissyntyisen emäntäni ja hänen kotinsa oli minun pakko jättää hänen omasta kehoituksestaan, jotta en saattaisi vaaranalaiseksi hänen ainoan vanhojen päivien tukensa, poikansa asemaa.
Olin tuskin viikon ollut poissa tästä kodista, kun tapasin vanhan emäntäni kadulla surupuvussa. Vanhojen päivien tuki ja turva oli äkkiä sairastunut ja pari päivää sairastettuaan makasi kuolleena.
"Minä kiitän Jumalaa siitä, ettette menettänyt häntä minun kauttani", teki mieleni sanoa, mutta kävi niin sääliksi häntä, että saatoin vain ääneti puristaa hänen kättään.
Viikot ja kuukaudet kuluivat ja yhä suuremmaksi kasvoi shpalerniittien suomalainen siirtokunta. Joukossa oli paljon sellaisia, joiden omaisilla ei ollut tilaisuutta pitää heistä minkäänlaista huolta ja jotka olisivat saaneet kärsiä vilua ja nälkää ilman ulkoapäin tulevaa avustusta. Niinpä tapasin muutamia heistä sotaylioikeudessa Moikan varrella sydäntalvella ylioppilaslakissa ja risaisissa jalkineissa. Oli ilo ja tyydytys voida lähettää heille uusia, lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Tällöin saattoi käydä niin ikävästi, että uudet jalkineet olivat liian pienet ja niiden saaja ei miehisenä miehenä hävennyt tunnustaa, että hän oli itkenyt sen johdosta.
Voidakseen jättää vankilassaoleville jotakin tavaraa täytyi olla tiedossa joku läheinen omainen, jonka nimessä lähetykset sinne jätti. Osaksi sain siirtokunnan jäsenten ja omaisten nimet Omnapuun tuomien salaisten kirjeiden avulla, osaksi "salakuljetin" ne venäläisen romaanin lehdillä opetellen ne myöhemmin ulkoa. Samoin Helsingissä käydessäni kehoitettiin pitämään pojista hyvää huolta ja vakuutettiin, ettei raha tule loppumaan. Pietarin suomalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan diakonissat olivat uskollisia auttajiani, ja hevoskuormalla me ajoimme vankilan portille tavaramyttyinemme. Tätä lystiä ei kuitenkaan saanut jatkua pitkään. Ryssä rupesi tämän takana vainuamaan jonkinlaisen järjestön ja kieltäytyi ottamasta vastaan meiltä paketteja. Niinpä minä sain jättää vain veljilleni ja diakonissat kahdelle "vangille". Tästä oli seurauksena se, että me mobilisoimme joukon Pietarin suomalaisia rautatieläisiä, kuljetimme hevosella pakettimme vankilan pihalle, kuten ennenkin ja jaoimme siellä sisälle viejille. Näin ollen saivat vain enemmän väkeä ennestäänkin ahtaaseen kellarikäytäväänsä.
Varsinkin juhliksi koetimme laittaa kullekin pakettinsa, ja jouluksi oli meillä – paitsi ruokatavaraa ja namusia – myös jokaiselle jokin lahjakin. Ja hätäkö oli laittaa, kun maisteri N.J:lla ja minulla ennen joulua oli vietävänä muun muassa 25 kiloa Fazerin parasta suklaata. Ruplia vain tullimiesten käteen, ja niin olimme kunniallisesti perillä ilman tullia.
Paitsi Omnapuuta oli kirjastonhoitaja ainoa lahjuksia vastaanottava henkilö. Ja tästä oli se etu, että hänen kauttaan lähetetyt kirjat joutuivat heti vastaanottajalle. Tutkintotuomari Mashkevitshille jättämäni kirjaröykkiöt näin vielä kuukausien kuluttua hänen huoneensa lattialla, ja kun tästä hänelle huomautin, sain aina saman vastauksen: "Ei ole aikaa käydä niitä lävitse." Vankilan kirjastossa ei ollut ainoatakaan suomalaista tai ruotsalaista kirjaa, joten ne, jotka eivät osanneet venättä tai muita vieraita kieliä, olisivat saaneet koko vankilassaoloaikansa olla ilman kirjallisuutta. Lähettämieni pakettien ympärille panin aina kotimaisia sanomalehtiä, ja usein sattui, että nekin menivät perille asti, jopa toisinaan kopista koppiinkin.
Henkilökohtainen tapaamisemme supistui kovin vähäiseen – neljään kertaan Kyösti-veljeni ja viiteen Urhon kanssa. Ja kuitenkin kävin ystävämme Mashkevitshin luona (eräiden ulkopuolisten suomalaisten mielestä paheksuttavan usein) melkeinpä kerran viikossa tapaamista pyytämässä. Ja eiväthän ne tapaamiset suinkaan erikoisen iloisia olleet. Sai ensin nähdä heitä tuotavan pistinniekkojen vartijain välissä kuin pahantekijöitä ainakin ja sitten istua ja jutella tuomarin ja tulkin läsnäollessa. Mutta ne olivat tapaamisia kuitenkin ja vaikuttivat puolin sekä toisin virkistävästi. Niinpä en malta olla kertomatta eräästä sellaisesta:
Omnapuuta ei ole näkynyt pariin viikkoon, jonka johdosta alan olla jo levoton. Vaikka pari viikkoa sitten olin tavannut heidät, pyysin ja sain – ihme kyllä – tavata taas, ja tällä kertaa kolmen kesken. Näen jo pitkän käytävän toisesta päästä iloisesti yllättyneet kasvot ja luen niistä: "Sinutko tapaammekin ja kun luulimme meitä jo hirsipuuhun vietävän." Kun heidät on ensin viety tuomarin huoneeseen, vartijat poistuneet ja minut kutsuttu sisään, ovat nuo jurot suomalaiset suunniltaan pelkästä hyvästä mielestä. Ei siinä välitetä ryssän tuomarista, vaan useaan kertaan tunnen vahvojen käsivarsien nostavan minut ilmaan. Kun sitten ensimmäinen ilonpuuska on ohitse ja minä istun heidän välissään, saan kysymyksiä molemmilta puolilta. Salaa puhutaan – osaksi suulla, osaksi kielillä "pojastakin", jolla tarkoitettiin Omnapuuta ja joka myös oli heidän näköpiiristään hävinnyt. Kun arvaavat, että minulla on heille valmiiksi varattu "salakielikirje", sanoo Kyösti:
"Anna se tänne."
Otan sen käsilaukustani nenäliinan mukana, jätän sen käteeni ja pannessani nenäliinan takaisin laukkuun sujautan kirjeen Kyöstin käteen. Samalla pidän koko ajan silmällä tuomaria ja tulkkia, jotka mielestäni ovat vaipuneet omiin asioihinsa ja ikäänkuin syventyneet.
Kun audienssi on loppunut, pyydän tuomarilta paperinpalasta saadakseni kirjoittaa Kyöstille osoitteeni, jonka hän on unohtanut – ja josta hän muuten ei ole välittänyt, niin kauan kuin Omnapuun kautta voitiin tietoja lähettää. Tuomari oli mielestäni tavallista pirullisemman näköinen vastatessaan:
"Mitä se hyödyttää, koppiin tullessa ja ruumiin tarkastuksessa se häneltä kuitenkin otettaisiin pois."
Näkikö tuo mies sittenkin antamani lapun? Onko hänellä silmät sielläkin, missä ei luulisikaan? Hätä nousee rintaani, sitä suurempi, kun huomaan, ettei veljeni ymmärtänyt hänen vastaustaan minulle. Minut lähetetään huoneesta, ja pistinniekat kutsutaan noutamaan veljiäni. "Tuli mitä tuli", ajattelen ja lähden käytävässä heidän jäljessään koettaen saada Kyöstin ymmärtämään lapun vaarallisuuden. En onnistu siinä, ja omaatuntoani jää kalvamaan helvetillinen tuska. – Siitä minut päästää Omnapuu, joka muutaman päivän perästä taas ilmestyy luokseni ja kertoo kaiken olevan kuten ennenkin. Hän oli ollut sairaana, ja siksi me olimme saaneet turhaan odottaa häntä.
Kevättalvella oli tilaisuus tavata muutamia muitakin shpalerniitteja ja paljon suopeammissa olosuhteissa kuin veljiäni. Eräänä sunnuntai-iltana saapui luokseni nuori venakko tuoden kirjeen Edvard Bruhnilta sekä terveiset useilta, nimeltä mainituilta shpalerniiteilta. Tuoja kertoi olleensa valtiollisista syistä pidätettynä ja tavanneensa "protokollien" lukutilaisuudessa suomalaisetkin ja luvanneensa vapaaksi päästyään tehdä kaiken voitavansa heidän hyväkseen.
"Ja nyt tulin hakemaan teitä heitä tapaamaan. Milloin lähdette?"
Kuinka houkutteleva tilaisuus, mutta uskaltautuako hänen matkaansa? En ollut milloinkaan nähnyt Edvard Bruhnia, en tuntenut hänen käsialaansa, kenties minua tällä tavoin tahdottaisiin johtaa ansaan. Pyysin tuojaa saapumaan viikon lopulla voidakseni siihen mennessä saada varmuuden, oliko kirje todellakin Bruhnilta. Jo samana iltana sähkötin heidän vanhemmilleen, joihin heidän Pietarissa käydessään olin tutustunut, ja peitetyin sanoin ilmoitin saaneeni tietoja heidän pojastaan. Muuta ei tarvittu; vanha isä ja kasvattiäiti saapuivat tiistaiaamuna Pietariin ja totesivat kirjeen poikansa kirjoittamaksi. Heistä vain tuntui liiaksi uskalletulta pojan ehdotus tapaamisesta, ja vakavasti he neuvoivat minua olemasta missään tekemisissä lähetin kanssa. Saman neuvon antoi minulle ruotsalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra Malin, jonka kanssa tästä, kuten niin monesta muustakin asiasta olin neuvotellut. Pitipä hän nuoren Bruhnin tekoa harkitsemattomana ja minun persoonaani vaarantavana seikkana. Itse kuitenkin olin asioista toista mieltä ja niinpä viikon lopulla olin valmis kaikista varoituksista huolimatta seuraamaan lähettiä Moikan varrella olevaan oikeuslaitokseen.
Varovaisuussyistä emme kulkeneet yhdessä emmekä paikalle tullessamme olleet tuntevinamme toisiamme ja perille päästyämme puhuimme vain silmäkieltä. Etukäteen olin antanut hänelle muutamia kymmeniä ruplia, jotka näin hänen puolestaan antavan parille vartijalle, jotka sitten lähtivät paljastetuin pistimin kuljettamaan meitä pitkään käytävään. Tahdottiinko tällä näyttää meidänkin olevan "virallisia" vieraita, en tiedä – niin sitä vain mentiin ja minäkin sain kulkea pistinniekkojen välissä. Eipä paljon puuttunut, etten tuntenut oloani kaameaksi, mutta mihinkäs siitä enää pääsi. Loputtoman pitkästä käytävästä tuli viimeinkin loppu, ja niin olin maanmiesteni ympäröimänä huoneessa, joka oli tupaten täynnä tupakansavua. Paitsi nuorta, intomielistä Bruhnia tapasin siellä myös Aallon, Ahdin, Lindbergin, Mellinin ja ainoan Pietarissa tapaamani naisvangin. Ulkomuodoltamme olimme toisillemme ventovieraita, ja kuitenkin tunsimme olevamme läheisiä omaisia keskenämme. Kysymyksiä sateli puolin ja toisin, eniten kuitenkin heidän puoleltaan. Minun kyselyni supistuivat pääasiallisesti siihen, mitä terveisiä omaisille saisi viedä ja mitä he tarvitsivat vankilassa. Ujona ja vaatimattomana seisoi tohtori Lindberg kauempana minkäänlaisia toivomuksia esittämättä.
"Mutta hyvänen aika, kenkäparin ainakin tarvitsette – mikä numero?"
"Ja talvilakin", lisäsi joku toinen, "sillä ylioppilaslakissaan hän koko talven on täällä herrastellut."
Kalliit minuutit kuluivat liian pian, ja sapeliniekka kurkisteli jo ovella viedäkseen minut takaisin.
"Voi, kuunnelkaa hetkinen minuakin", sanoi siellä oleva naisvanki, "ja auttakaa."
Muutamin sanoin hän kertoi olleensa Viipurissa erään korkeassa asemassa olevan venäläisen upseerin taloudenhoitajattarena – ja rakastajattarena. Mutta mies petti häntä, ja kiivaspäissään hän ampui miehen. Asialla ei ollut minkäänlaista poliittista luonnetta, mutta venäläiset viranomaiset olivat sen siksi tehneet ja kuljettaneet hänet Pietariin.
"Kärsin vilua ja nälkää, puhumattakaan siitä, ettei minulla ole ketään, joka rakkaana muistaisi, kuten näitä onnettomuustovereitani."
Olin järkytetty näkemästäni ja kuulemastani ja lupasin sekä heille että itselleni tehdä kaiken voitavani heidän auttamisekseen. Tästä paikasta olisi varmaan tullut mieluinen olinpaikkani, niin vaaralliselta kuin se aluksi tuntuikin, ellei vallankumousta olisi tullut ja katkaissut käynnit. Vain kerran ensi käyntini jälkeen siellä ehdin käydä, ja silloin olivat Bruhnin vanhemmatkin uskaltautuneet mukaan. Huomasin vain, että vanha herra Bruhn oli kohtauksesta ja uudesta ympäristöstä niin järkytetty, ettei kyennyt mitään antamaan eikä ottamaan. Naisvankilassa ehdin niinikään käydä pari kertaa, ja vallankumousviikolla tapasin uuden tuttavani "päämajassamme" Suomen-asemalla – senjälkeen hän häipyi näköpiiristäni.
Aika rientää eteenpäin silloinkin, kun se meistä näyttää seisovan paikallaan. Niinpä Pietarissa vietetyistä, pitkistä ja toivottomista kuukausistakin tuli loppu. Oltiin taas maaliskuussa, melkein päivälleen vuosi siitä, jolloin muistelmani aloitin. Että jotakin vakavampaa oli Venäjän pääkaupungissa tekeillä, sen näki kaikesta. Edellisen viikon lauantaina – nyt oltiin maanantaissa – ei enää päästetty kaupunginosastani Shpalernajan kaupunginosaan. Samoin olivat sunnuntainakin tiet tukossa kaupunginosasta toiseen, raitiotieliike seisauksissa ja ilmassa levottomuuden tuntu. Mutta kun ei aikaisemmista ilmiöistä huolimatta tullut mitään vallankumousta, ei siihen uskaltanut luottaa. Olin pahalla tuulella, sitä haihduttaakseni ja saadakseni lämmintä – huonettani ei puiden puutteessa oltu lämmitetty moneen päivään – läksin kävelylle.
Kotiin tultuani kertoi taloudenhoitajatar kahden pitkäpartaisen miehen käyneen sillä välin minua kysymässä. Mitä – oliko sittenkin "oikea" vallankumous puhjennut – olivatko veljet käyneet tapaamassa? "Minkä näköisiä – puhuivatko venättä – miksi ette istuttanut heitä huoneeseeni, pitihän teidän ymmärtää, etten viipyisi kauan – olittehan idiootti ihmiseksi!" Olin raivostunut, ja vaikka kuulin miesten luvanneen palata takaisin, en silti tahtonut päästä tasapainoon. Ei auttanut yksinkertaisen sisäkön Selmankaan lohdutus:
"Neiti, ei se sulhanen ollut" – olin uskotellut Omnapuuta sulhasekseni – "nämä olivat vanhempia ja rumempia."
Ei kuitenkaan kulunut montaa minuuttia, kun molemmat veljeni koppitovereineen ja tohtori Lindén tulivat, ja minä sain varmuuden siitä, että vallankumous, "johon eivät uskoneet kuin te" – kuten kirkkoherra Malin sanoi, todella oli tullut ja Shpalernajan vangit olivat vapaina.
Kun vielä mainitsen, että sen kuuden kuukauden Venäjällä oleskelun lisäksi, josta alussa puhuin, olin saanut toiset 6 kuukautta lisää, olin niin ollen vapaa ja kypsä lähtemään sieltä yht'aikaa shpalerniittien kanssa. Ja mikä palkkio minua täällä odotti: ei mitään tutkintoa, ei mitään todistuksia eikä virkamiehiltä vaadittavaa venäjänkielen taitoa. Ja jos olisi vaadittu, olisi tietoni siinä köykäiseksi havaittu.
Yrjö Könni.
Jääkärimajuri Yrjö Könni kertoo muistiinpanoissaan kokemuksistaan: "Kyllä minä järjestän teillekin stipendin. Lähtekää vain matkaan, kuten toverinnekin."
"Lähden heti, kunhan saan asiani Polyteekissa järjestykseen."
Luulisi, että olisi ollut kysymys Saksaan lähdöstä, joka kyllä onkin totta, mikäli keskustelu koski toista osanottajaa siihen, allekirjoittanutta, ja kolmatta henkilöä, toveriani. Mutta ensimmäinen puhuja tarkoitti stipendiä Harkovin eläinlääkäriopistoon Venäjällä.
Tuo keskustelu tapahtui senaatintalossa tammikuulla 1916 vapaaherra von Kothenin ja allekirjoittaneen välillä, ollessani takaamassa erästä toveriani siten, että tämä stipendin saamista varten tosiaankin matkustaisi Harkoviin ja ilmoittautuisi siellä mainitun korkeakoulun viranomaisille.
Toverini H., joka jo syyslukukauden oli opiskellut Harvikovissa, koulu- ja ylioppilastoverini Salmio ja minä olimme jo lopulla vuotta 1915 päättäneet matkustaa Saksaan suomalaispataljoonaan, mutta olisi ollut synti heittää H:n nostettavissa oleva tuntuva stipendi hukkaan! Ei matkakassa muutenkaan niin suuri ollut.
Mutta että kaikki kävisi vääryydettä, matkusti H. Harkoviin. Viikon kuluttua hän palasi matkakassan kanssa, eikä siitä jutusta ole koskaan perään kuulutettu.
Kokoonnuimme kotiini Ilmajoelle ja laitoimme matkavarusteemme kuntoon.
Helsingissä oli matkaamme liittynyt eräs Fischer-niminen
eteläpohjalainen, jonka piti myös lähteä mukaamme, en muista kenen
suosittelemana. Mutta Riihimäellä hän jollakin tavalla häipyi
näkyvistämme, emmekä sen koommin häntä tavanneet, vaikka odotimme
Könnillä kokonaisen päivän. Huomattavaa osaa hän kuitenkin kuuluu
näytelleen Lapualla yhdessä ryssäläisen Sodnikin kanssa. [Katso
"Kalterijääkärien" ensimmäinen osa, siv. 117.]Niinpä istuimme rekeen kolmisin ja ajoimme Härmään. Kyytimiestä ei ollut, vaan palautimme hevosen kotiini rannikolta "käsipostissa". Härmästä karavaani kasvoi. Voltista tuli hevoskuormittain nuorukaisia suksineen. Rannikolla oli opas vastassa ja sitten painuimme hiihtäen Vesterön saareen. Siinä sai jo vähän esimakua Pohjanlahdesta. Eikä leikkiä ollutkaan tuo hiihtomatka yli merenkurkun Vesteröstä Uumajaan. Silloin sai hiihtää yli vuorokauden yhteen menoon, jolloin nukkui suksilleen, mutta kuitenkin lykki eteenpäin. Ylihän me pääsimme kaikki, vaikka monelta kaupunkilaispojalta sisu menikin. Ja aikanaan sitten saavuimme Lockstedter Lageriin.
Lockstedtin harjoitukset eivät olleet leikintekoa nekään. Sen tunsimme jo ennen kuin olimme edes A-luokkaankaan hyväksytyt. Minä, joka aina olin ollut vähän mukavuutta harrastava, keinottelin itseni myöhemmin "fernsprecher"-osastoon. Ja kyllä siinä olikin mukavammat päivät, ainakin Missen rintamalla, jolloin säästyimme tuosta iankaikkisesta hirsien kantamisesta. Zugführer Österman kyllä aina huomautti, että "nuo telefonistipirut ovat maailman laiskinta joukkoa". Lopuksi emme uskaltaneet lähteä kämpästämme ulos Östermannin liikkuessa lähistöllä, sillä kyllä hän huolehti, että jouduimme puoleksi päiväksi hirren kantoon. Mutta komppaniamme päällikön, Hauptman Ausfeldtin, pimitimme kyllä täydellisesti ahkeruudellamme. Laitoimme vikoja johtoihin, joita sitten innokkaasti korjailimme, ellei meillä ollut parempaa tehtävää: kaivaa "blindgängereita" tai juosta Ausfeldtin kanojen perässä. Tai sitten vielä parempaa: pyydystää luutnantti Koenneckelle oravia, joista saimme tavallisesti rommipullon kappaleelta. Muistan tapauksen, kun oli tuhannenmoinen ukonilma, ja minulla oli puhelinvahtivuoro keskiyöllä. Puhelinkoneita ei saanut pahimmalla ukkosilmallakaan etulinjoilla sulkea, vaikka ne iskivät pitkiä kipunoita. Ja koska en milloinkaan ole ukonilmaa rakastanut, herätin seuraavan miehen, Standertskjöldin, vahtiin ennen aikojaan. Hän oli sellainen höyli ja mukava mies, eikä hän huomannut katsoa kelloakaan. S. istui vahdissa pienen kynttilätuikun lepattaessa, ja minä katselin pritsiltäni hänen kasvojensa vaihtuvia ilmeitä. Ulkona jyrisi ja salamoi, ja vesi valui virtanaan kämppämme katon läpi. Mutta eivätpä kestäneet toverinkaan hermot. Yht'äkkiä – taisi olla tavallista tuimempi täräys – heitti S. koneet nurkkaan ja meni sänkyynsä pitkälleen antaen palttua koko hommalle. Ja niin me nukuimme kaikki vanhurskaan unta aamuun saakka, jolloin kyllä tuli hätä käteen. Nyberg, suuri koiranleuka, lähetettiin linjoille pataljoonan esikuntaan päin varmuuden vuoksi etsimään muka ukkosen aiheuttamaa vikaa johdoissa. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin Homénin papa (meidän telefonistien ylin pomo) soitti sangen pahana uhaten sotaoikeudella ja ties millä syystä, että olimme muka nukkuneet. Vastasin (olin pikkupomo ja vastuussa 4. komppanian puhelinosastosta), että olimme kaikki olleet linjoilla koko yön etsimässä vikaa johdoista, mutta arvattavasti Nyberg oli sen nyt löytänyt. Papa oli kovin hyvillään ahkeruudestamme ja ihme oli, ettei Nyberg saanut rautaristiä, hän kun muutenkin osasi keljuilla edukseen.
Lokakuun alussa 1916, ollessani puhelinkämpässämme etulinjoilla Riianlahden rannalla, soi puhelin ja Hauptman Ausfeldt käski minut puheilleen. Juoksin hänen kämppäänsä ja ilmoittauduin. "Haluatteko tulla komennetuksi Suomeen?" kysyi hän. Mietin hetkisen ja vastasin "kyllä". A. käski minun tulla ilmoittautumaan hänelle täysissä varusteissa kello 5 seuraavana aamuna matkaan lähteäkseni. Menin hitaasti takaisin kämppäämme. Minulla ei lopultakaan ollut halua jättää tovereitani, jotka olimme toisillemme kaikki kaikessa. Eikä minulla ollut halua erota Hauptman Ausfeldtista, jota olin oppinut pitämään kuin isänäni. Olin ollut A:n suosiossa koko ajan ja saanut nauttia monesta vapaudesta, jota tavallinen saksalainen sotilas ei olisi edes uneksinutkaan. Niinpä olin saanut tyydytyksekseni pitää pikku luutnantillemme, Koenneckelle, aikamoisen saarnan, miten suomalaisia sotilaita oli kohdeltava. Tosin kyllä K. valitti Ausfeldtille, mutta tämäpä sanoi, että minä olin oikeassa. Mutta seuraavana päivänä tulisi ero. Tultuani takaisin kämppäämme annoin Nybergille kaikki rahani ja käskin häntä puhumaan paroonimme S:n pyörryksiin ja vippaamaan lisää sekä sitten lähtemään saksalaisten kanttiiniin ostamaan sieltä kaikki rommit ja "Liebfraumilchit", mitä hän saisi irti. Koko yön oli sitten vapaa tarjoilu sillä osalla etulinjaa, eikä ero juhlan jatkuessa vielä aamuyöllä tuntunut niin raskaalta. Ausfeldtin luona nousivat kyllä kyynelet silmiini ja pala kurkkuun.
Ja niin olin matkalla Xerxtenin ja Tuckumin kautta Berliiniin. Mutta sittenkin jätin toverini rintamalle mieli ankeana. Sinne jäi osa elämäänikin heidän luokseen, eikä se aika koskaan tullut takaisin.
Berliinissä heitin sotilaspuvun nurkkaan. Siellä Schwerinin putiikissa ei muuten näyttänyt asiat oikein luistavan, joten olin iloinen istuessani junassa matkalla Tukholmaan. Mutta jos Berliinissä oli homma hidasta, niin vielä hitaampaa se oli Tukholmassa "Sankarin" (Heldtin) toimistossa. Siellä saimme me, toverini Rantasalo ja minä, odotella päivästä päivään saadaksemme määräyksemme ja passimme. Parin viikon viivyttelyn jälkeen pääsimme lopulta lähtemään Haaparantaan ja sieltä heti Korpikylän Alarovalle. Heldtin toimistosta olin saanut 4.000 markkaa jaettavaksi läntisen etapin jääkäreille ja määräyksen asettua erään jääkärin tilalle etapin eteläpäähän.
Lokakuun 28. p:nä 1916 aamuhämärissä ylitimme Tornionjoen Matkakosken yläpuolelta. Meitä oli kolme jääkäriä: Kosola, Rantasalo ja minä sekä lisäksi ruotsalainen opas Järvi, jonka piti saattaa Rantasalo ja minut ensimmäiseen etappipaikkaan Suomen puolelle. Heti joen yli tultuamme erosi Kosola, hiihtäen omalle taholleen pohjoiseen päin. Ja silloin vastoinkäymisemme jo alkoivatkin. Eräs nuori mies tuli vastaamme lähellä rantaa. Hän tuijotti meitä epäilevästi ja sivuutettuamme alkoi vihellellä, jolloin Rantasalo sanoi, että eikö olisi paras pamauttaa. Mutta opas kauhistui jo ehdotustakin. Emmekä me pitkälle sitten potkineetkaan, ennenkuin meteli alkoi. Olimme tuskin ylittäneet maantien ja päässeet erästä polkua pitkin metsän rantaan, kun maantieltä takaamme kuului laukaus ja "stoi" huutoja. Silloin piti ottaa jalat alle. Minulla oli sukset, mutta keli oli suojainen ja siksi heitin sukset pois juosten Rantasalon perässä, oppaan jäädessä kauas jälkeemme. Hän olikin sitten piiloittautunut erään heinäsuovan alle, mistä ryssät vetivät hänet esiin. Maantiellä oli meteli kasvanut. Kiväärinkuulat katkoivat oksia päittemme yllä juostessamme henkemme edestä. Raskas reppu selässäni painoi ja salpasi hengitystä, enkä saanut sitä irroitetuksi. Juostuani n. 4 kilometriä olin siksi kuitti, että päätin piiloutua ison katajapensaan suojaan. Kooten loput voimani loikkasin pensaan taakse polulta, eikä mitään jälkiä jäänyt lumeen. Sitten en muista mitään. Nähtävästi olin niin uupunut, että menetin tajuntani hetkeksi. Heräsin kiväärinlukkojen napsahduksiin ja näin, että ympärilläni oli 5-6 ryssää. Pistoolini oli vielä kädessäni, mutta ilman panoksia, jotka olin metsänreunassa umpimähkään ampunut tiellepäin. Nousin ylös ja painoin jalallani aseen lumeen, eivätkä ryssät sitä siinä silloin huomanneetkaan. Myöhemmin, kun he tarkastivat reppuni, löysivät he sieltä panoslaatikoita ja lähettivät tarkastamaan kiinniottopaikkaa, löytäen aseen. Se olikin vähän vaikea juttu selitellä. Kun ryssät kuljettivat minua kohti majapaikkaansa, sain tilaisuuden pistää suuhuni ja nielaista ainoan toisen "raskauttavan asianhaaran" – etappikartan. Rantasalo pääsi pakenemaan ja saapui 15 km juostuaan vähissä hengin takaisin Ruotsin puolelle.
Rehtori K.A. Wegelius on kirjansa "Routaa ja rautaa" III osassa kertonut vangitsemisestani ja vankiloissa oloistani siksi paljon, että kerron tässä vain muutamia muistelmiani.
Tampereen poliisivankilassa lihottivat ryssät minua puolitoista kuukautta. Siellä he pistivät ensi kerran käsiraudatkin käsiini. Oli outoa marssia kadulla ihmisten töllisteltävänä kuin suurikin murhamies ja roisto. Ja vielä oudompaa oli santarmieversti Ivanovin kuulusteluissa. Sillä joka viides minuutti hän muistutti: "Meillä on oikeus hirttää teidät vaikka täällä pihamaalla, jos ette nyt puhu totta." Tällä everstillä oli eräs suomalainen ylioppilas tulkkina, jonka ainoa hyväpuoli oli se, että hän ohimennen selitti, etteivät ne nyt sentään ihan paikalla hirtä, mutta kehoitti minua totuuteen ja tunnustuksiin. Mutta ainoa, mitä Ivanov sai minusta irti, oli nimeni ja että olin ollut Hernösandissa töissä eräällä laatikkotehtaalla. Eikä se vale ollutkaan, vaikka siitä Hernösandissa olostani oli jo silloin kulunut viitisen vuotta. Muuten kysyin tuolta ylioppilaalta, että miksi hän viitsi olla koiran virassa. Siihen hän ei kylläkään vastannut mitään, mutta ilmoitti harjoittavansa opintoja Ateneumissa. Olikohan se Ateneumi...?
Niin. Viereisessä kopissa oli onnettomuustoveri, ylioppilas ja kansakoulunopettaja Kupiainen. Hän oli joutunut kiinni matkalla Saksaan ja pidätetty. Meillä oli monta rattoisaa hetkeä yhdessä. Samalla kertaa saimme käydä tupakalla koppien edessä olevassa huoneessa, jossa yksi vartija kerrallaan oli vahdissa. Tupakkamme säilytimme tämän pöytälaatikossa, missä hänen aseensakin oli, suurikokoinen rullarevolveri. Tästä johtui mieleemme, että otetaan kerran tuo revolveri, ammutaan vartija ja pötkitään pois. Laukaus tuskin olisi kuulunut ulos. Ja kerran sitten, kun tulimme taas tupakalle, otin tuon aseen, mutta sisu petti. Sillä hän oli vanha ja kiltti vartija eikä koskaan ollut sanonut meille pahaa sanaa. Jos olisi ollut se toinen, olisi Shpalernajan-matka jäänyt tekemättä.
Ja niinhän sitä pikkuhiljaa siirryttiin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin Katajanokalle. Kupiainen jäi Hämeenlinnan ystävällisen vankilanjohtajan talteen. Katajanokalla vain eivät tahtoneet ottaa minua vastaan, eivät suomalaiselle eikä ryssäläiselle puolelle. Minä jo ehdotin saattavalle vartijalle, että annetaan koko jutun olla ja mennään kaupungille kahville. Mutta sinne hän kuitenkin jätti minut, onneksi suomalaiselle puolelle, missä vietin kolmisen kuukautta laiskoja päiviä. Opin pian sähkötyksen ja kaikki luvalliset ja luvattomat metkut. Viereisen kopin asukkaat olivat hyvin mielenkiintoista väkeä, milloin varkaita, milloin murhamiehiä. Selkäpiitä karmi kuullessa heidän juttujaan, kun he välejänsä selvittelivät. Mutta lopulta tuotiin viereiseen koppiin sivistyneen näköinen nuorimies. Nimi jääköön mainitsematta, sillä epäilen, että se oli väärä, ja tuo nimi on monella kunniallisellakin miehellä. Mutta tuota "herraa" saan todennäköisesti kiittää matkastani Pietariin. Hän oli sangen avomielinen minulle, kertoen jääkäriliikkeestä kovin paljon ja sai minutkin juttelemaan yhtä ja toista. Hän kertoi, että hän kyllä voi toimittaa kirjeitä ja tietoja ulkomaailmaan ilman sensuuria hyvien suhteittensa avulla. Hän antoi minulle määrättömästi tupakkaa kävelytunneilla ja näytti nauttivan ties mitä etuja. Lähetinkin hänen kauttaan kirjeen eräälle serkulleni, lääkärille. Pyysin tätä toimittamaan minulle jotakin voimakasta ja tuskatonta myrkkyä. Olin ajatellut, että jos minut viedään Pietariin, ei mikään voi pelastaa, sillä siellä yliloikkari Tuominen tuntisi minut heti. Ja sitten naru kaulaan! Sisu voisi viime hetkellä kuitenkin pettää, vaikka olinkin itseni totuttanut siihen ajatukseen. Eikä olisi hauskaa antaa ryssien huomata, että mies vapisee. – Tuo kirjeeni ei ole koskaan tullut perille.
Mashkevitshin tutkinnot olivat erittäin mielenkiintoisia, vaikka ne eivät selventäneetkään asiaa. Pöytäkirjat, joita oli ainakin viidet samasta asiasta, olivat niin sekaiset, että tulkki sanoi Mashkevitshin sanoneen, ettei p–ukaan tiedä, mikä paikka niissä on totta ja mikä valetta. M. veteli punakynällä paksuja ristejä monen sivun ylitse, jotka näyttivät hänestä liian mielikuvitusrikkailta. Muuten oli M. sangen mielenkiintoinen tuttavuus. Parempaa inkvisiittorityyppiä ei voi löytää. De Loyola ei varmaankaan ollut pirullisemman näköinen. Epäilemättä saisi M. hyvän paikan Mefistona ilman naamioimisvaivoja. Jos vielä eläisi...
Olo Katajanokalla oli muuten hyvä, vartijat avuliaita ja ystävällisiä. Mutta sekin ilo loppui. Maaliskuun 8. p:nä tuli lähtö Pietariin yhdessä Arvo Brusinin kanssa. Tapasin hänet ollessani vaatteita muuttamassa matkaa varten. Minun siviilipukuni oli perin kehno, ja pelkäsin, etten kestäisi talvea ilman enempiä vaatteita. Sanoin B:lle, että Pietarin-matka tuli ja naru kaulaan. Hän ei uskonut sitä. Hän oli mielestään puhdas kuin pulmunen, ilman syntiä ja syytä. Eikä hänellä loppujen lopuksi olisi tainnut niin suurta hätää ollakaan, ellei ehkä olisi pistetty roikkumaan muitten mukana vain siksi, että olisi ollut pitkä rivi. Brusinista ja minusta tuli heti hyvät ystävät, jota ystävyyttä ei aika hävitä. Shpalernajassa tapasin hänet tulomme jälkeisenä päivänä rokotustilaisuudessa. Kun meitä silloin myös punnittiin, sanoin B:lle, "että mitähän p–ruja ne meistä enää punnitsevat?" B. vastasi: "Ne vain laskevat, miten paksua narua tarvitaan." Minua hymyilytti, sillä olipa häneenkin jo mennyt hirtehishuumorin henki. Itse olin kylmästä sininen ja olin varma, etten montakaan päivää kestäisi pukimissani kylmässä kopissa. Koppi, mihin minut ensiksi sijoitettiin, oli 5. kerroksessa. Sen ikkuna oli rikki, ja lunta oli tuiskunnut lattialle. Yhdessä nurkassa oli jäätynyt kasa edellisen vieraan jäljeltä. Olin siinä kopissa yhden yön ja päivän, kunnes yhtämittaisen soittamisen ja paljon puhumisen jälkeen siirsivät minut 4. kerrokseen kutakuinkin lämpimään koppiin. Kolmantena päivänä ilmoitettiin, että rahani – melkein 4.000:- olivat käytettävinäni. Voisin elää kuin herra, saada ruokaa ja vaatteita. Mutta tilausta en kerinnyt tehdä. Neljäntenä päivänä alkoi kuulua hirmuinen meteli ja ampuminen. Nousin ikkunalle ja näin, että koppien ikkunoita rikottiin joka taholla. Silloin minäkin pistin lusikalla rikki ikkunani. Ajattelin, että se voi kuulua täällä päiväjärjestykseen. Meteli läheni. Päättelin, että joitakin vankeja vietiin ammuttavaksi ja muut vangit pitävät tämmöistä tuhannenmoista mielenosoitusmeteliä. Samassa pamahteli ovelleni. Se lensi auki, ja partainen ryssä hyökkäsi sisään kädet ojolla. Ajattelin työntää lusikkani hänen avoimeen kitaansa, mutta hänellä olikin vain pussaamismeiningit. Näin Kosolan taempana ja ymmärsin, että svaboda oli tullut. – Olen lukenut monta kuvausta tuosta vallankumouksen hurmiosta. Muta sitä ei voi kuvata. Se täytyy tuntea ja elää. Kuin unessa näin, miten eräs vartijoista heitettiin viidennen kerroksen parvekkeelta alas sementtilattialle, eikä minun käynyt sääliksi lainkaan. Shpalernajan porttien ulkopuolella oli kaksi kuoliaaksi tallattua vartijaa tai sotilasta. Toisen olkamerkki on minulla vieläkin.
Kyösti Wilkuna kirjoittaa kirjassaan, miten ajauduimme lopuksi Suomen asemalle. Mutta en vieläkään käsitä, mistä Sihvo sai niin komean turkin. Omani kyllä tiedän, eikä sekään mikään huono ollut.
Ja niin me tulimme pois sieltä Pietarista kuin keisarit. Tulin kotiin minäkin ja uskoin vapauteen kolme päivää, kunnes viranomaiset ilmoittivat, ettei vapautta olekaan muualla kuin saduissa. Silloin pimenin Nilsiän perukoille ja Rautavaaran sydänmaille tukkijätkäin pariin. Kasöörinä nimellisesti. Mutta eihän sielläkään voinut pitkään olla. Kuukauden kuluttua olin jo Onkilahden rannassa Vaasassa puettuna ryssänsoltun pukuun ja kaimanristi rinnassa matkalla moottoriveneellä Uumajaan ja pataljoonaan takaisin. Mutta Uumajasta pyörrytti Kekoni minut takaisin aseiden kanssa Oravaisiin. Siinä se meni kesä 1917 aseiden kuljetuksessa. Värkättiin pommeja Lapualla Kosolan yläkerrassa ja Lapinjoen saunassa, että ruskea savu vain nousi taivaalle "keiton" palaessa pohjaan. Ja niin se meni syksykin Equityn aselastin vastaanotossa ja vahdissa jääkäri Vähäpassin kanssa Larsmon luodoilla, minne aselastin saavuttua jäimme, muitten saadessa koti-ikävän ja jättäessä meidät sinne kahden saaristolaisen kanssa ilman venettä, ilman mitään muuta mahdollisuutta, kuin turvata hädän tullen konekivääreihimme ja viimeisenä keinona räjäyttää koko ihanuus ilmaan, itse mukaan luettuna. Ja meni talvi suojeluskuntain perustamisessa ja aseiden kuljetuksissa rannikolta pitkissä karavaaneissa Ilmajoelle ja Lapualle –.
Mutta ne ovat eri juttuja, eikä tähänkään niin mahdottomia mahdu.
Jääkärimajuri Yrjö Könni otti osaa vapaussotaan Ilmajoen Suojeluskunnan päällikkönä. Kristiinan valtauksen jälkeen hänen komppaniansa puolusti koko asemasodan ajan Vilppulan aseman rintamaa ja otti osaa kaikkiin taisteluihin Vilppulasta Tampereelle. Tampereen valloituksessa haavoittui K. vaikeasti, mutta kykeni jo kuukauden kuluttua palaamaan joukko-osastoonsa Viipurin valloitukseen. Toimi sitten Vaasan Rykmentissä v.t. pataljoonankomentajana ja Valkoisessa Kaartissa komppanianpäällikkönä. Siirtyi Ilmailuvoimiin jo 1918 ja suoritti lentäjäntutkinnon 1919. Toimi Ilmailupataljoonan Komentajana ja Ilmailuvoimien Esikuntapäällikkönä vuoteen 1922, jolloin erosi armeijasta jääk. majurin arvolla, siirtyen liikealalle.
Vilho Kirjalainen.
Jääkäriliikkeestä hän kuuli polyteekkitovereiltaan keväällä v. 1916. Polyteekkarien talolla Kirjalainen tutustui syksyllä v. 1916 erääseen Y. Saukkoseksi itseään nimittävään henkilöön. Tämä neuvoi hänelle etappitien Yli-Kiiminkiin, josta "Selkänen" nimisen henkilön piti edelleen opastaa hänet Ruotsin puolelle. Hän ja lakit, yliopp. Rudolf Wickström lähtivätkin matkalle, kumpikin omilla varoillaan.
Yli-Kiimingistä he kysyivät lukkari Sarkkiselta Selkästä. Viimeksimainitun oli täytynyt lähteä santarmeja pakoon jo toista viikkoa aikaisemmin, ja Sarkkinen antoi heidät ilmi Enehjelmin etsiville.
Heidät vangittiin eräässä Yli-Kiimingistä hiukan lounaaseen päin olevassa majatalossa n. 20.11.16.
Kirjalainen ja Wickström vietiin ensin Oulun poliisiputkaan ja sieltä seuraavana päivänä Oulun vankilaan. Kun he olivat olleet siellä noin kolme viikkoa, Enehjelm luovutti heidät santarmeille. Nämä kuljettivat heidät 12.12.16 junalla Helsinkiin, jossa he istuivat Katajanokan vankilassa pari kuukautta. Helmikuun alkupäivinä v. 1917 heidät sekä lisäksi Aarne Korhonen vietiin Viipurin vankilan kautta Pietariin Peresilnaja-vankilaan. Täällä he saivat olla noin viisi viikkoa. Vallankumouksen edellisenä sunnuntaina heidät kaikki kolme pantiin Siperiaan menevään vankijunaan. Matkan päämääränä oli Irkutskin kuvernementti, jonne he juuri lähdön edellä olivat saaneet karkoitustuomion.
Oulun vankilassa Enehjelm kuulusteli henkilökohtaisesti Kirjalaista ja Wickströmiä, esiintyen käsittämättömän röyhkeästi. Kun hän ei saanut mitään selville, jätti hän heidät santarmeille. Junassa Oulusta Helsinkiin tutustui Kirjalainen Jussi Väisäseen ja Aarne Korhoseen, jotka molemmat olivat erittäin rohkeita ja innokkaita poikia. Katajanokan vankilassa hän sai koputussähkötyksen avulla uuden tuttavan, Yrjö Johannes Könnin. Häneltä Kirjalainen sai tarkkoja tietoja Lockstedtista ja yleensä jääkärien toiminnasta. Peresilnajassa oli suomalaisia samassa huoneessa kymmenkunta, joista kaikki tosin eivät olleet poliittisia. Siellä olivat m.m. eläinlääkärit Laurell, apteekkari Roos, kirjailija Leinonen ja sähköttäjä Vartiainen, kaikki huomattuja itsenäisyysmiehiä.
Kirjalainen, Wickström ja Korhonen pääsivät vapaiksi Novo-Nikolajevskin asemalla yhdeksän vuorokauden matkan jälkeen, vallankumouksen vasta silloin heidät saavuttaessa. Sikäläinen vallankumouskomitea antoi heille matkarahat ja jonkinlaisen passin matkaa varten kotimaahan. Helsinkiin he saapuivat pari viikkoa vallankumouksen jälkeen samalla junalla kuin P.E. Svinhufvud.
Kirjalainen aikoi nyt suorittaa tenttejä muutamissa aineissa polyteekissä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hermot olivat huonossa kunnossa. Kesällä 1917 hän maisteri E. Välikankaan kehoituksesta järjesteli Mikkelin seuduilla "palokuntia". Syksyllä 1917 hän suoritti polyteekissä diploomitutkinnon ensimmäisen osan ja jatkoi lukujaan kolmannella vuosikurssilla.
Punakapinan alettua liittyi Kirjalainen Helsingin suojeluskuntaan, siniseen rykmenttiin, Martin-Ollin komppaniaan. Saksalaisten hyökätessä Helsinkiin oli hänen ryhmänsä Lapinlahdenkatu seitsemässä kotoutuneena. Sieltä he lähtivät määräyksen mukaisesti ottamaan haltuunsa ryssien lukiota Töölössä. Sitten he siirtyivät Erottajan varrella olevaan taloon, suorittaen sen jälkeen rakennusten, varastojen ja vankien vartioimista. Vöyrin sotakoulun siirryttyä Helsinkiin Kirjalainen kirjoittautui siihen. Alikersantin papereilla hän pääsi koulusta.
Syksyllä 1918 Kirjalainen joutui meriväen intendenttuurin tarveaineiden hankintaosastolle insinööri Gallenin apulaiseksi sekä myöhemmin torpedo-osastolle piirtäjäksi. Kesällä 1919 hän tuli Kymenlaakson Sähkö Oy:n palvelukseen. 1920 hän meni Saksaan jatkamaan teknillisiä opintojaan suorittaen 1922 insinööritutkinnon Mittweidessa. 1923 Kirjalainen tuli Kymin Lauttausyhdistyksen palvelukseen asuinpaikkanaan Viitasaari, jossa hän oli kuolemaansa saakka, kevääseen 1929.
Ansiomerkkejä Kirjalainen sai Vapaussodan muistomitalin.
Arvo Brusin.
Syksyllä 1915 tapasin odottamatta Porvoossa entisen koulu- ja voimistelijatoverini, voimistelunopettaja Gunnar Stenbäckin. Hän selosti minulle lyhyesti jääkäriliikettä, josta ennen olin kuullut vain hämäriä huhuja. Stenbäck oli jo ollut Saksassa. Olin innostunut kuulemastani, ja kun Stenbäck kysyi, haluaisinko lähteä Saksaan, vastasin heti myöntävästi. Stenbäck ilmoitti viipyvänsä jonkin aikaa Porvoossa ja sen ympäristössä, jossa hänet oli määrätty värväämään miehiä Saksaan, ja ilmoitti samalla tarvitsevansa minut apulaisekseen noissa hommissa. Tunsin iloa ja pientä ylpeyttä osakseni tulleesta luottamuksesta. Iloa siksi, että saisin yhdessä Stenbäckin kanssa matkustaa Saksaan. Hän kun oli jo vanha, kokenut tekijä.
Ensi tapaamisellamme kysyin myös Stenbäckiltä, oliko viisainta minun heti sanoutua irti toimestani. Olin siihen aikaan apulaisena tämän kirjan kustantajan, WSOY:n kirjallisessa toimistossa. Päätimme kuitenkin, että oli parasta toistaiseksi pitää toimi, ettemme herättäisi tarpeetonta huomiota.
Ensimmäinen matka, jonka teimme maaseudulle, suuntautui kotipitäjääni, Pukkilaan.
Kaikkialla tapasimme paljon reilua ainesta, joka ymmärsi jääkäriliikkeen merkityksen ja suhtautui meihin myötätuntoisesti. En saata kuitenkaan olla mainitsematta, että tapasimme myös herroja, joitten puoleen käännyimme, mutta jotka meitä karttoivat – jopa pitivät vaarallisina miehinä. Jäljestäpäin – no niin, onhan yleisesti tiettyä, miten oman edun tavoittelijat murrosaikoina pelailevat! – Pääasiassa käännyimme keski-ikäisten isäntämiesten puoleen, jotka ottivat tehtäväkseen vaikuttaa ympäristössään ja valita nuoria miehiä, jotka sitten saisivat ilmoittautua minulle Porvoossa.
Yhä uusiintuvien matkojen johdosta minun oli pakko jättää toimeni Söderströmillä. Mutta kun olin jonkin aikaa ollut vapaana, tarjottiin minulle taas väliaikaista tointa samassa liikkeessä. Kun Stenbäck arveli, että matkamme Saksaan siirtyisi yli joulun, oli minulle vain eduksi ottaa toimi, jonka yhteydessä – kun työhuoneeni oli verraten erillinen – oli soveliain ottaa vastaan jääkäritarjokkaita, jos niitä maaseudulta hyvinkin alkaisi tulla. Maaseudulta ei kuitenkaan tullut monta asiakasta, ja niistäkin, jotka kävivät, vain yksi arvasi ottaa "pestin". Porvoosta lähti kuitenkin muutamia miehiä.
Se seikka, että oma matkamme ja eräät keskeneräiset värväykset siirtyivät yli joulun, johti asiat pahasti vinoon. Stenbäck oli matkustanut kotiinsa Helsinkiin joulua viettämään. Mutta ennenkuin hän pääsi palaamaan takaisin Porvooseen, olivat santarmit hänen jäljillään, ja ainoastaan suin päin pakeneminen pelasti hänet joutumasta ryssien käsiin. Stenbäck painui suoraan Saksaan. Minulle hän sai lähetetyksi vain sanat: "Hoida asiat!"
Pari miestä sain sen jälkeen matkaan, mutta viimeksi lähteneestä Åke Mangströmistä (nyk. everstiluutnantti) kuulin, että hän oli joutunut kiinni. Helsingistä tuli samalla ilmoitus, ettei miehiä saisi lähettää. Ryssät olivat päässeet perille Kemin etapista. Muita etappilinjoja en tuntenut, ja kaikki yhteydet olivat poikki.
Kun minulla ei Pohjanmaalla ollut edes tuttavia, olin liian lapsellinen lähteäkseni omin päin matkalle. Toisten lähettämisestä ei luonnollisesti ollut enää puhettakaan. Ei auttanut muu kuin teeskennellä täysin syytöntä ja odottaa, mitä tuleman piti. Söderströmillä järjestyi minulle vakituista konttorityötä, ja niin alkoivat taas rauhalliset ajat. Minun rauhani oli kuitenkin hyvin pinnallista. Mitä sanoisivat lähettämäni miehet, kun itse jäin pois! Tietoja en saanut mistään. Huhuja liikkui sitä runsaammin. Matkoillani koetin valppaasti tehdä havaintoja, mutta kaikkialla oli rauhallista, ja pian itsekin rauhoituin. Eivätpähän ryssät päässeet jäljilleni, arvelin. – Niin kului kokonainen vuosi.
Kireänä pakkasyönä, helmik. 4-5. 1917 olin tullut kotiin. Veljeni, joka asui kanssani, oli matkustanut sunnuntaiksi maalle, eikä vielä ollut palannut. Olin jo ehtinyt sänkyyn, mutta en vielä nukkunut, kun ovikello terävästi soi. Arvelin, että veljeni oli tulossa kotiin, ja minua harmitti, kun piti lämpimästä sängystä mennä kylmään eteiseen. Juoksin vikkelästi, kiersin oven auki ja olin jo kääntymässä takaisin, kun huomasin, keitä tulijat olivat: Ovesta painui sisään vahvoissa talvivarusteissa santarmieversti kahden santarmin ja kahden siviilietsivän kanssa. Jäin yöpaitasillani heidän keskelleen. Kotitarkastusta sanoivat tulevansa pitämään ja ryhtyivät työhön heti. Minä menin kylmissäni takaisin lämpimään sänkyyn ja teeskentelin mahdollisimman huoletonta. Pian he kuitenkin komensivat pukemaan. Kotitarkastuksessa ei löytynyt mitään vaarallista. Kaikki mahdolliset konseptipaperit ja valokuvat he ottivat taiteensa. Kun voimistelu- ja urheiluseura Nuoren Voiman papereita joutui heidän käsiinsä, innostuivat ryssät voima-sanasta kovin. Jokohan löytyi vanhan Voimaliiton jatkaja! Todistin seuran vaarattomaksi ja jätin mainitsematta, että kymmenkunta sen jäsentä oli Saksassa jääkärinä. Kun paperit oli sinetöity, ilmoitti eversti, että minun oli seurattava. Kun olin nyökännyt hyvästit hämmästyneelle isäntäväelleni, rva ja hra Tainiolle, vietiin minut Porvoon poliisiputkaan, jossa oli odotettava aamujunan lähtöä. Herrat saattajani majailivat vain odotushuoneen penkeillä, mutta minut saatettiin oikein kamariin ja vuoteelle. Kun odotushuoneen viereinen kamari oli "ylösotettu", tyhjennettiin se varta vasten minulle. Pöhnäinen hamppari siirrettiin jonnekin muualle, ja hänen vuoteensa jätettiin vapaasti käytettäväkseni.
Ehdin olla vuoteessa kolmisen tuntia ja nukkua makeat unet (hermoni olivat nähtävästi kunnossa), kun tuli herätys ja junalle lähtö. Asemalle ajettiin jo hyvissä ajoin, ennenkuin muita matkustajia oli liikkeellä. Kaupungissa oli kaikki rauhallista.
Santarmihallituksessa Punanotkonkadulla jouduin ankaraan kuulusteluun. Sen toimittajaa sanottiin myös everstiksi. Olipa häijy mies. Ensimmäisenä hän löi eteeni ent. koulutoverini, porvoolaisen Albert Klinkin kuvan. "Tunnetteko?" – "Tunnen." – "Te olette lähettänyt tämän miehen Saksaan ja antanut hänelle matkarahat ja itse olette päättänyt myös mennä Saksaan." Hyvin tuntui olevan perillä asioista. Kielsin kuitenkin aivan jyrkästi enkä mielestäni lainkaan häkeltynyt. "Ainoa pelastuksenne on tunnustaminen", sanoi ryssä. Kun ei siitä ollut apua, käytti hän viekkautta: "Klink itse väittää niin, oletteko ollut huonoissa väleissä hänen kanssaan?" Selitin, että olen ollut aina hyvissä väleissä K:n kanssa, eikä hän voi väittää sellaista. Eikä se mies missään Saksassa olekaan. Porvoosta hän on kyllä jokin aika sitten muuttanut ja omistaa nyt makkaratehtaan jossakin Savonmaalla. – Kun Klinkistä oli tarpeeksi rähisty, ilmestyi eteeni yhä uusia kuvia ja kysymyksiä – tunnetteko. Tunteminen noin äkkipikaa oli hikistä hommaa. Monta tuttavuutta siinä tuli sanotuksi "ylös", mutta joitakin koulutovereitani sentään tunsin. Muistan erikoisesti olleen kysymyksessä nyk. everstit Tuompo, Kekoni ja Vuori. "Onko Tuompo sama kuin Tompe?" kysyttiin. Tunsin Tuompon salanimen, mutta en luonnollisesti tunnustanut, vaan väitin, ettei häntä edes koulussa haukuttu Tompeksi. Kuulustelu kesti monia tunteja ja oli vallan rasittava. Kun se oli vihdoin lopussa, seurasi vinttiin nousu valokuvausta ja sormenpään jälkien painamista varten. Vasta iltapäivällä oli asia siksi selvä, että minut pantiin käsirautoihin ja kuljetettiin lääninvankilaan Katajanokalle. Siellä sain vankipuvun ja määräyksen marssia kolmanteen kerrokseen, jossa oli "kortteeri", kuten eräs vartija ilkkuen sanoi. Istuin jakkaralla ja katselin uutta asuani ja muistelin, että porvoolaiset kokoontuivat parhaillaan Runeberg-juhliinsa. Muistaakseni kului kolme viikkoa, ennenkuin minut ensi kertaa vietiin kuulusteltavaksi santarmihallitukseen. Kuulustelussa ei ollut sanottavaa uutta, eikä se edes minua rasittanut. Satuin olemaan hyvällä tuulella ja valehtelin ryssille naurussa suin.
Kuulustelun lopussa Mashkevitsh ilmoitti, että minulta tultaisiin vaatimaan kaikkien oikeuksien menettämistä, vedoten tunnettuihin 100 ja 102 pykäliin. Sitten vietiin minut taas vanhaan "kortteeriin" Katajanokalle. Matkoilla kuljetettiin aina raudoissa.
Maaliskuun alussa kutsuttiin taas alakertaan, jossa ilmoitettiin, että sain pukeutua omaan pukuuni. Jokohan tuli vapaus, ajattelin. Pukeutumishuoneessa tapasin ensimmäisen kohtalotoverin: teknillisen ylioppilaan Yrjö Könnin. Mies teki hyvin rivakkaotteisen vaikutuksen, ja huolimatta kurjista rääsyistään, joihin hän pukeutui, en hetkeäkään epäillyt, etteikö hän ollut oikea mies. Hän sanoi heti, kun jäimme hetkeksi kahden: "Nyt se on menoa", ja valitteli, ettei ollut ehtinyt hankkia myrkkyä, jottei tarvitsisi hirsipuussa kuolla. Kun puvut oli vaihdettu, vietiin meidät taas koppeihimme, kumpikin eri taholle. Tuntui tavattoman mukavalta olla omassa siistissä puvussaan. Mutta mitähän tässä oli oikein takana? Ei sinä iltana oikein nukuttanut. Olin sentään puoliuninen, kun heräsin yht'äkkiä ja kuulin raskaita askelia, jotka nousivat ylös vankilan käytäviä. Kun vartija aina yöllä liikkui pehmeissä jalkineissa, arvasin heti, että jotakin erikoista oli tekeillä. Askelet lähestyivät ja pysähtyivät juuri minun oveni taakse. Rautakanki irroitettiin ja tuttu, ystävällinen vartijani kysyi alakuloisena ovelta, olinko A.B. "Venäläiset sotilaat hakevat teitä." Kun tulin kopista, näin vartijan takana Könnin, joka siis oli päivällä arvannut oikein. Niin alkoi "viimeinen matka", joka päättyi sentään onnellisesti Shpalernajaan ja lyhyeen vierailuun siellä.
Ensimmäinen ilta Shpalernajassa tuntui kaamealta. Nälkä kurni suolia, vilutti, kaikki oli likaista. Sänky ja siinä oleva huopapeite olivat kuin rasvalla tahritut ja kovat. Ristikon läpi näkyi vain joitakin mustia kattoja. Könnin junassa kertoma kuvaus Lukkarisen hirttämisestä tuli väkisinkin mieleen. Kyllä siellä Katajanokalla sentään oli herttaisen kotoiset olot verrattuna tähän kurjuuteen vieraan maan ja verivihollisen armottomassa vankilassa, josta minä hetkenä tahansa voitiin viedä hirtettäväksi. Vasta iltarukouksen luettuani tunsin rauhoittuvani. – Seuraava päivä oli jo paljon parempi, huolimatta kurjasta ruoasta, joka vaikutti sen, etten enää uskaltanut voimistella. Päättelin astella vain varovasti, jotta henki näilläkin sapuskoilla jaksaisi "killua". Kun pääsin kävelemään, uskoin jo ryssistäkin jotakin hyvää. Könnin tapasin jonkinlaisessa sairastuvassa, jossa meitä rokotettiin. Toisista suomalaisista emme vielä tienneet mitään. – Seuraavana päivänä tuli taas joku "välskäri" koppiini ja rokotti minut uudelleen. En kysynyt miksi. Samana päivänä kuulin koputusta koppini lattiaan ja äänen alhaalta kysyvän: "Oletteko suomalainen?" Iloni oli suuri, kun pohjalainen majatalonisäntä Kosola esitti itsensä ja kertoi, että siellä oli paljon suomalaisia, varsinkin pohjalaisia. Hän tunsi myös Könnin, josta kerroin hänelle. Kosola neuvoi myös "puhelimen" käytön minulle. Mutta ennen kuin ehdin "soittaa", kuulin viereisestä kopista naputusta, ja sieltä esittäytyi "Pikku-Jussi". Hän lupasi opettaa minulle naputussysteemin, sillä tästä huutamisesta, hän sanoi, voi joutua vesikoppiin. Nyt tuntui olevan kaikki hyvin. Vartijakin tuli vielä selittämään, että saisin ostaa lisäruokaa, ja antoi kynän ja paperia. Kirjoitin, mitä ryssäksi muistin, m.m. fransuskaja bulkka ja klosetskaja bumaga. – Ruokia en – enempää kuin paperia – ehtinyt saada.
Vallankumouksesta ei minulla ollut harmainta aavistusta, joten luulin hirveitä tapahtuvan, kun ryminä alkoi. Ehdin kuvitella vaikka mitä. Pahiten pelkäsin tulipaloa, jolloin viidennestä kerroksesta ei voisi pelastua. Joukkoteloitus tuntui myös mahdolliselta, varsinkin sitten, kun melu lähestyi. Kun vielä kerran totesin, että kopista ei mihinkään voisi päästä eikä piiloutua, puin palttoon päälleni ja jäin oven taakse odottamaan, mitä tuleman piti. Tuskin oli ovi saatu auki, kun yht'äkkiä käsitin, mistä oli kysymys. "Myi svabotni?" kysyin ensimmäiseltä kivääriniekalta, joka pyrki vastaukseksi halaamaan, mutta ei ehtinyt. Minulla oli kiire hakemaan suomalaisia. Ensimmäiseksi näin kirjailija Wilkunan, jonka tunsin hänen Söderströmillä käynneistään. Hän oli vielä kopissaan ja epäili lähteä ensimmäisiin katukahakoihin. Kun sitten eräs suomalainen, Sihvo, huusi käytävässä: "Suomalaiset, seuratkaa minua!" olin heti paikalla ja jouduin suomalaisten pääjoukkoon, johon kuuluin siihen asti, kun Suomessa hajaannuttiin. Linnan portin särkeminen ja marssi Shpalernajasta Suomen asemalle oli varmasti riemullisin hetki elämässäni; yht'äkkiä, hirttonuoran asemesta vapaus, keskellä maaliskuun kirkasta päivää. Tämän tästä hyppäsin ilmaan niin korkealle kuin jaksoin ja huusin suoraa huutoa. Samaa näkyivät jotkut toisetkin tekevän. Ympärillä mahdollisesti piilevä vaara, ampumiset ja kahakat, eivät merkinneet mitään.
Pian minua kuitenkin alkoi eräs seikka huolettaa. Kun en nähnyt missään Könniä eikä kukaan hänestä mitään tiennyt, pelkäsin jo pahinta. Illalla, kun Suomen asemalta katselimme Shpalernajan paloa, ilmestyi hän kuitenkin joukkoomme, ja tapaamisemme muodostui riemulliseksi.
Seuraavan yön saimme pitkästä aikaa viettää kunnon vuoteessa, mutta tuskinpa kukaan malttoi nukkua. Minä ainakaan en nukkunut yhtään minuuttia. Asuin eräässä ystävällisessä suomalais-kodissa. Samassa talossa oli jokin kanslia, ja vallankumoukselliset kuljeskelivat kaiken yötä talon rappukäytävissä. Kun aamupäivällä kokoonnuimme eräässä rautatieläisten yhteisessä huoneistossa, sattui ikäviä välikohtauksia. Miesten hermot olivat korkeimman jännityksen lauettua loppumaisillaan. Useita järkyttäviä kouristuskohtauksia sattui. Kun epäilimme, että ryssät olivat rokotuksessa istuttaneet meihin kenties kaatuvataudin, muistan, kuinka tuntui ilkeältä odottaa omaa kaatumistaan; minutkin kun oli ehditty jo kahdesti rokottaa.
Pietarissa jouduimme varsin vaihtelevin mielialoin viettämään viikon päivät. Tutustuimme kaupunkiin, seurasimme vallankumouksellisten hommia, kävimmepä Shpalernajassakin hakemassa itsellemme muistoesineitä. Seynin vastaanottotilaisuus virkisti mieliä, ja paluu Suomeen tapahtui juhlamielen vallitessa.
Kun Porvoosta soitin kotiini Pukkilaan, kuulin, että äitini oli surusta sairastunut. Hän ei ollut tiennyt kohtalostani moneen aikaan mitään. Se tieto oli vain tullut, että minut oli viety Venäjälle. Kuultuaan, että olin onnellisesti palaamassa kotiin, toipui äiti ja järjesti minulle vastaanoton kuin tuhlaajapojalle.
Pian tuli kuitenkin tieto, että uusi vangitsemismääräyksemme oli annettu. Ryssille oli sattunut haikea erehdys päästäessään "saksalaiset vakoilijat" vapaiksi. Jouduin aina hyvätuulisen ja neuvokkaan Urho Massisen seuraan, ja hänen kanssaan päätimme lähteä Saksaan – ei hiihtäen pohjoisia reittejä, joita Massinen piti tarpeettoman vaivalloisina – vaan laivalla Porista joko Ruotsin kautta tai suoraan. Hankittuamme passit – Massiselle lämmittäjän ja minulle kokkipojan – matkustimme Poriin. Insinööri Kelpo Vohlosen ystävällisessä kodissa vietimme hyviä päiviä ja odottelimme laivan lähtöä. Jääesteet viivyttivät kuitenkin meitä, ja Massinen sairastui. Päätimme palata Helsinkiin. Siellä kävimme ensi töiksemme silloisen prokuraattorin P.E. Svinhufvudin puheilla tiedustelemassa asemamme vaarallisuutta. Hän otti meidät vastaan erittäin ystävällisesti, mutta kehoitti matkustamaan Pohjois-Suomeen. "Sinne eivät ryssät enää uskalla lähettää kätyreitään." – "Mutta jos kuulette, että minut on viety, niin menkää sitten kauemmas", lisäsi suuri itsenäisyystaistelija jämerästi, mutta samalla hymyillen. Hänen voimakas persoonansa teki meihin niin rohkaisevan vaikutuksen, ettemme osanneet enää pelätä mitään. Niinpä päätimmekin toistaiseksi siirtyä kotipuoliin. Porvoossa vietin kuitenkin alkuaikoina miltei joka yön eri talossa, ja toverini olivat samalla aina iltajunan saapuessa seuraamassa, tulisiko ryssiä kaupunkiin.
Olin ehtinyt olla jonkin aikaa toimessa WSOY:ssä ja päässyt kesälomallekin, kun kotiini Pukkilaan tuli ilmoitus, että minun olisi matkustettava Porvoon saaristoon tapaamaan erästä tuttavaani. Olin heti valmis matkalle, sillä arvasin, että Stenbäck on taas tullut komennukselle Suomeen, ja olihan kerrassaan mielenkiintoista tavata häntä ja kuulla jääkärien vaiheista. Olin arvannut oikein, ja elämä piristyi jälleen.
Stenbäckin julkinen esiintyminen Porvoossa kesäkuussa 1917 olisi luonnollisesti herättänyt suurta huomiota ja saattanut johtaa pikaiseen vangitsemiseen, joten oli oltava varovaisia. Eräänä iltamyöhänä Stenbäck tuli kuitenkin kaupunkiin ja vietti "arestilaisena" pari päivää minun asunnossani, kunnes eräänä sopivana hetkenä nousimme polkupyörille ja ajoimme Lahteen, jossa tapasimme Stenbäckin komennustoverin, jääkäri Karan sekä Urho Massisen.
Jääkäreillä oli omat tehtävänsä, joitten selostamisen puolestani sivuutan. Mutta kun jouduin eräissä mielenkiintoisissa vaiheissa toimimaan yhdessä erikoisesti Stenbäckin kanssa, ja kun hän on jo vainaja (kuoli jääkärimajurina keuhkotautiin v. 1927) ja hänen merkittävä osuutensa Suomen vapaussodan valmisteluvaiheissa voisi jäädä unhoon, kerron muutamia yhteisiä vaiheitamme.
Syyskesällä 1917, jolloin Stenbäckin kanssa perustimme suojeluskuntia Porvoon puolessa, olimme sattumalta laivarannassa, kun Borgå-laiva saapui kaupunkiin. Väkijoukosta pisti silmiimme kovin tutunnäköiset hartiat, ja pian totesimme, että "Haitari-Jalihan" siellä oli (Haitari-Jali = jääkärikapteeni, diploomi-insinööri, kirjailija, nyk. ammattien tarkastaja Jalmari Kara). Päästyään luoksemme oli mies vakavan ja kalpean näköinen ja virkkoi yksikantaan: "Antakaa veljet leipää." – Veimme nälkiintyneen toverimme seurahuoneelle, jonka isäntäväki piti meikäläisistä hyvää huolta ruumiin ravinnon ja tarpeen puolesta ja aina järjesti käytettäväksemme turvallisen nurkkauksen. Kun Kara oli aikansa syönyt ja virkosi vähin erin puhumaan, kertoi hän huhkineensa saaristossa joillakin "asioilla", joiden matkojen tarkoituksen arvasimme vasta sitten, kun ensimmäinen vedenalainen tuli Suomeen.
Porvoosta käsin olimme myös yhteydessä Saksanniemen rakuunoitten päällikön kanssa. Kun Karalla ja Stenbäckillä oli hallussaan pari kapsäkkiä, jotka sisälsivät "saippuaa", oli sovittu, että matkustaisimme Saksanniemeen käsikranaatteja valmistamaan. Alituisia matkoja varten oli Stenbäckillä ja minulla hevonen, jonka Brasaksen kartanon isäntä, kapteeni Nummelin (kuoli everstiluutnanttina vuosi sitten) kahden istuttavine kieseineen oli luovuttanut vapaasti käytettäväksemme. Hevosta hoidettiin seurahuoneen tallissa. Sen nimi oli Castor. Se oli nuori ja hullu. Vaivoin saimme kapsäkit ja itsemme sijoitetuiksi kärryihin, sillä Castor hyppi koko ajan pystyyn. Kun minä ohjaksista pidellen istuin Karan syliin, puhkesi Jali sanoihin:
"Mie pelkään hevosen rattaill'."
Ja Stenbäck torui:
"Aja siivosti Kraatari." [Kraatariksi Stenbäck minua sanoi, ja minä puolestani olin nimennyt hänet – kaupunkimatkojensa perusteella – Iivariksi. Moniin päiväkirjoihinkin tuli merkityksi: Iivari Stenbäck ja Arvo Kraatari.]
Castor asettui sentään tasaiseen juoksuun, ja Nikolainkatua alaspäin ajettaessa jo vähän hellitin ohjia. Mutta heti käytti Castor tilaisuutta ja otti täyden lennon, enkä enää pystynyt sitä hillitsemään. Onnellisesti sentään käännyimme Rihkamatorin yli Välikadulle, joka tuntui silloin entistään kapeammalta, ja olimme jo kääntymässä Museotorilta Jokikadulle, kun Castor, jolla oli vielä aikaa potkia, oli saanut vasemman takajalkansa oikean aisan yli. Siinä hetkessä oli koko hoito hajalla: hevonen kaatui, molemmat kärrynaisat poikki, ja äijät kierivät syyskuraisessa kadussa. Kara totesi, että olisi voinut tapahtua ylösnousemus saman tien. Stenbäck oli kiukkuinen eikä puhunut mitään, ja minä tunsin lievän syyllisyyteni. Kärrynjätteet työnnettiin lähimpään pihaan, ja seurue teki äänettömän päätöksen palata takaisin lähtökohtaan. Edellä astelivat palttoot surkeassa siivossa Stenbäck ja Kara, kantaen painavia matkalaukkujaan, ja minä kurainen hevosloimi kainalossani talutin alakuloista, veren ja lian tahrimaa Castoria jäljessä. Katujen varsilla oli uteliaan näköistä yleisöä.
Castorin naarmut paranivat pian, ja kärryt korjattiin pajassa, joten kaikki oli taas kunnossa, kun Urho Massinen soitti Lahdesta, että siellä tarvittiin kiireesti "saippuaa" ja pyysi Stenbäckiä ja minua matkustamaan sinne. Kara oli jo lähtenyt Porvoosta omille teilleen. Hirvitti ryhtyä taas valjastamaan Castoria, jonka silmissä näkyi (tai oli näkyvänään) outo välke. "Se on hullu", sanoi Stenbäck noustessaan kalpeana kärryihin. Silloin näin Stenbäckin pelkäävän. Sodassa eikä muissakaan seikkailuissa hän ei pelännyt. Mutta kukapa ei pelkäisi noustessaan hullun hevosen kärryihin, varsinkin kun ohjissa oli kaikkea muuta kuin hevosmies. Castor hyppi pystyyn ja tanssi vuoroin kaikilla neljällä, mutta pidin nyt varani enkä antanut sille vauhtia, ja niin päästiin kunnialla ulos kaupungista. Suorilla maanteillä varsa kyllä pian talttui. Ensimmäinen päämäärämme oli 40 km päässä sijaitseva Myrskylän majatalo. Tällä kertaa ei meillä kuitenkaan ollut aikaa nauttia talon vieraanvaraisuutta eikä kuunnella Jussi-isännän hauskoja juttuja. Isäntä oli kyllä ottamassa vastaan, mutta ilmoitti samalla, että piti heti soittaa Saksanniemeen. Stenbäck soitti ratsumestari Ahrenbergille, joka pyysi meitä kiireimmiten palaamaan Saksanniemeen, koska sinne odotettiin hyökkäystä Helsingistä käsin. "Saippua" oli siihen aikaan korkeassa kurssissa. Massinen odotti Lahdessa, ja juuri, kun olimme ehtineet puolimatkan krouviin, olisi ajettava takaisin. Saksanniemi tuntui sittenkin mielenkiintoisemmalta, varsinkin kun meidän molempien nuoremmat veljet olivat siellä. Suorinta, mutta huonoa ja kuraista tietä läksimme rankkasateessa ajamaan sinne. Castor oli uupua matkalla ja Stenbäckin jääkäri- y.m. laulut loppuivat jo puolitiehen. Kun perillä saimme vielä tehdä saman havainnon kuin aikanaan Turun prankkoor, niin Stenbäck suorastaan kipinöi kiukusta, totinen olin minäkin, ja Castorissa ei ollut vähintäkään hullunvikaa.
Massiselta saimme jäljestäpäin tietää, että hänellä oli kiikarissaan kokonainen ryssien sotilasjuna, joka olisi muka pitänyt "saippuoida".
Castor, jonka järjessä emme myöhemmin huomanneet mitään vikaa, joutui marraskuun ryminässä, josta myöhemmin kerrotaan, punaisten saaliiksi ja toivottavasti menetti kokonaan järkensä.
Hälytys ja sen uhri.
Porvoossa oli syyskesällä perustettu suojeluskunta, jonka päällikön toimi oli väliaikaisesti ja pätevämmän miehen puutteessa uskottu minulle. Stenbäck ei katsonut jääkäritehtäviensä vuoksi voivansa toimeen sitoutua. Kanslianhoitajana oli nuori lahjakas ylioppilas, tulisieluinen Osku Velho (Vilander).
Lokakuun alussa eräänä myöhäisenä syysiltana, jolloin Porvoossa oli alkavien markkinoiden vuoksi paljon vierasta väkeä, ilmestyi Velho erään toverinsa seurassa Palokunnantalon ravintolahuoneeseen, jonne Stenbäckin kanssa olimme poikenneet syömään voileipiä, ja kehoitti hätääntyneenä meitä poistumaan kaupungista, koska epäilyttäviä henkilöitä liikuskeli esikunnan huoneiston ja minun asuntoni nurkissa. Kehoitimme Velhoa tovereineen palaamaan takaisin ja ottamaan tarkempaa selkoa tilanteesta. Me jäimme syömään. Sinä aikana, kun Velho tovereineen oli ulkona, soitettiin meille eräältä toiseltakin taholta ja kehoitettiin poistumaan kaupungista, koska muka oli "tulta nurkissa". Pian palasi Velhon mukana lähtenyt toverimme (E. Korjula-vainaja) ja kertoi nähneensä siellä miehiä liikkeellä, ja Velho oli nähnyt muka naamioitujakin. Vielä kertoi Korjula, että Velho oli kehoittanut häntä tuomaan sanan meille; itse hän oli poistunut päinvastaiseen suuntaan ja sanonut kyllä selviytyvänsä. Emme pitäneet asiaa aivan vakavana, vaan päätimme itse lähteä ottamaan siitä selvän. Tärkeätä oli myös päästä minun asuntooni, jossa oli mauserpistoolini.
Vierasta väkeä oli todella paljon kaupungissa, ja herkkä mielikuvitus olisi voinut meidänkin ensihavainnoistamme loihtia esiin yhtä ja toista, mutta ei meille kukaan edes puhunut pahaa. Kun olin hakenut pistoolini, kannoin sitä nyt kolviin kiinnitettynä kainalossa – Stenbäckillä oli pikku pistooli – ja tarkastellessamme nurkkia teimme pian sen havainnon, että voimme hyvin mennä nukkumaan minun asuntooni. Olikin jo keskiyö.
Aamulla herätti meidät klo 7 aikaan voimistelunopettaja Hj. Lindholm kaamealla uutisella. Osku Velho oli joko murhattu tai tappanut itsensä. Hänen vaatteitaan oli löydetty sinne tänne heiteltyinä joen rannalta, m.m. kaulus poikkirevittynä. Arvelimme, että Velhon on vallannut pakokauhu tai häntä oli ajettu takaa, jolloin hän hätääntyneenä oli yrittänyt kahlata ja uida joen yli pyrkiäkseen Hamariin, jossa hänen äitinsä asui. Joki on sillä kohtaa, josta Velhon vaatteet löytyivät, levinnyt liejupohjaiseksi ja ruohoakasvavaksi matalikoksi, jota oli kahlattava satoja metrejä, ennenkuin varsinainen joki tuli eteen. Syyskylmässä vedessä matalikon ja joen ylittäminen tuntui miltei mahdottomalta. Läksin kuitenkin kiireesti Hamariin ja Kaunissaaren sahalta löysin Velhon äidin, joka oli siellä työläisenä. Äiti-raukalla ei ollut aavistustakaan asioista. Enkä hänelle vielä mitään ilmoittanut, tiedustelin vain, oliko Osku kotosalla. Mutta kamalat epäilykset yhä vahvistuivat.
Tapahtumapaikalle kutsuttiin etsiviä, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut kuin ryhtyä naaraamaan joesta ja matalikosta. Kaikki etsintä näyttäytyi kuitenkin turhaksi. Velhon äiti kuljeskeli joen rantaa onnettomana Lemminkäisen äidin tavoin poikaansa itkien.
Vaikka Stenbäckin kanssa olimme mukana Velhoa etsimässä, väittivät useimmat ihmiset, että koko juttu oli tekaistu; me muka tiesimme kaikki. Velho oli poistunut salaisesti paikkakunnalta, luultavasti – vedenalaisella Saksaan! Toisaalta kerrottiin kaameita juttuja tapahtuneeksi sinä yönä, kun Velho katosi. M.m. sen talon pihasta, jonne Velhon nähtiin viimeksi poikenneen, oli aamuyöstä kannettu salaperäisiä, raskaita laatikoita, valomerkkejä oli annettu juuri sen tien suuntaan, jonne Velhon jäljet olivat johtaneet. Juttuun sekoitettiin venäläisiä pakolaisia ja vaikka mitä. Kun Stenbäckin kanssa poistuimme muutamiksi päiviksi maaseudulle, levitettiin jo huhua, että se vedenalainen oli käynyt uudelleen. Noin puolitoista kuukautta myöhemmin tuli totuus esille. Velhon ruumis oli ajautunut joesta Sikosaaren rantaan.
Velho oli ehtinyt kirjoittaa ja suomentaa joukon runoja, jotka hänen kuolemansa jälkeen ilmestyivät kirjana. Runojen joukossa on eräs "Umpimähkään", jonka mukaan kirjallekin annettiin nimi. Se on merkillisen selvänäköinen ja tarkalleen osuva, oikein kaamealta tuntuva ennustus Velhon kuolemaan menosta synkkänä syysyönä.
Vedenalaisen lastia pakkaamassa ja rahtaamassa.
Kauan ei minun tarvinnut olla työttömänä Porvoossa, kun vanha työnantajani Stenbäck matkojensa jälkeen taas ilmestyi kaupunkiin. Hänhän oli lähtenyt ennen marraskuun mellakkaa vedenalaista vastaanottamaan, enkä ollut häntä senjälkeen nähnyt enkä miehestä mitään kuullut.
"Huomiseksi hankit lämmintä vaatetta ja sukset, hiihdetään merille", kuului käsky.
Hän kertoi sitten lyhyesti, miten vedenalaisen lastin oli käynyt. Osa jääkäreistä ja lastista oli joutunut Kotkassa punaisten käsiin, ja osa tavaroista oli kaivettu maahan Olanderin huvilan luokse saaristossa. Ne oli meidän nyt mentävä pelastamaan, kaivamaan ylös maasta ja pakkaamaan. Seurasi parin viikon ajan kestävä kova työ ja ankara elämä kylmillään olevassa yksinäisessä huvilassa.
Kun varasto oli kaivettu maasta ja kannettu huvilaan, tarvittiin muutamia hevoskuormia lautoja ja laatikkokaupalla nauloja pakkausta varten. Vessölandetin Backmanin isäntä toimitti ne hevosilla huvilan lähettyville, ja loppumatkan vedimme niitä itse reellä. Laudoista teimme ensin pienempiä laatikoita, joihin räjähdysaineet pinottiin, ja pikkulaatikoita varten taas valmistimme suuria, vahvoja laatikoita, joissa oli isohkot raot. Raoista pisti esiin rautanauloja, joita oli runsaasti pantu pienempien laatikoitten päälle. Siten syntyi suuria rautanaulalaatikoita, jotka vaikuttivat päältä katsoen varsin viattomilta, ja liikuteltaessa niitä synnyttivät välissä olevat naulat hyvin luonnollisen kilinän.
Stenbäck oli miltei armoton tekemään itse työtä ja vaati toisilta samalla mitalla. Apunamme oli useina päivinä myös Stenbäckin nuorempi veli, nyk. majuri Stenbäck sekä maisteri Ilmari Olander. Työtä tehtiin yötä päivää, eikä nukkumisesta kylmässä huvilassa ollut sanottavasti tietoa. Joskus lyhyt torkkuminen, siinä kaikki. Ruokaa toimme mukanamme Porvoosta ja joskus kävimme Backmanilta hakemassa lisää.
Olimme jo pitkästi joulukuun puolella, ja merenranta alkoi jäätyä. Meidän oli siirrettävä laatikot veneillä jonkin matkan päässä olevan ajotien varteen, ja siksi oli työtä tehtävä kuin hengen edestä, ja sittenkin jouduimme jääesteitten ja huonojen veneitten vuoksi hyvin vaikeaan pulaan. Samana päivänä kuin laatikot valmistuivat, kävi Stenbäck Backmanin puheilla ja pyysi häntä toimittamaan seuraavaksi aamuksi kahdeksan hevosta rekineen ja yhtä monta varmaa miestä kuljettamaan laatikot Porvooseen. Me teimme sitten koko yön työtä siirtäessämme tavarat ensin rantaan ja siitä edelleen veneellä. Mutta veneet vuotivat, jäät tekivät esteitä ja me olimme jo nostelleet ja kamppailleet itsemme miltei loppuun, kun iloksemme huomasimme rantaa lähestyvän hevoskaravaanin. Pian oli apunamme 8 oikeata saaristolaisjäitiläistä, joitten käsissä raskaatkin laatikot nousivat kevyesti, eivätkä miehet epäilleet saappaineen kahlata rantajäissä. Pian olivat kuormat valmiit, ja pimeässä yössä lähti karavaani kohti Porvoota. Kun tulimme lähelle kaupunkia, läksimme Stenbäckin kanssa hiihtäen kärjeksi, ja onnellisesti ajoivat kuormat kahta reittiä ja pitkiä etäisyyksiä käyttäen Kauppa 0/Y:n pihaan. Vasta päivällä päätettiin kuormat sopivalla tavalla viedä asemalle.
Porvoon kaupunki oli ihmeen rauhallinen. Joitakin vartioita punaisilla piti olla, mutta niistä ei ollut haittaa. Kun hiihdin kohti asuntoani selässäni mauser-kivääri, vyölläni 2 käsikranaattia ja mauserpistooli, en nähnyt muita kuin erään tutun poliisin, joka kääntyi astelemaan toiseen suuntaan tunnettuaan minut.
Päivällä muodostui tilanne varsin jännittäväksi. Tavarat vietiin asemalle. Rahtikirjoissa oli Tapiola & Lindholm liikkeen merkinnät. Mutta asemalla oli punaisilla vartiomiehiä, jotka alkoivat epäillä laatikoitten sisältöä ja kielsivät niitten lähetyksen. Lähetystä varten tarvittiin kaksi vaunua. Me Stenbäckin kanssa emme luonnollisesti voineet olla asemalla. Ja sitäpaitsi olikin jo tässä vaiheessa asiain johtoon henkilökohtaisesti astunut nykyinen eversti Hägglund, joka oli koko vedenalaisen komennuskunnan päällikkö. Kun asemalta tuli tieto, että tie nousi pystyyn, sain Stenbäckin kautta määräyksen olla valmiina puhelimen ääressä odottamassa käskyjä käsikranaatilla ja pistoolilla varustettuna. Hägglund läksi asemalle. Mitä hän siellä teki ja puhui, sitä en vieläkään tiedä, mutta pääasia oli, että lähetys meni ensimmäisellä junalla. Ja sen sain myöhemmin tietää, että se oli onnellisesti tullut perille jonnekin itärajalle.
Vapaussodan aikana Brusin toimi Porvoon suojeluskunnan I komppanian päällikkönä otettuaan jo tammikuussa osaa Sipoon retkiin. Suojeluskuntien siirryttyä kaupungista saaristoon joutui Brusin Pellingin joukkoihin ja viimeksi siihen 15-miehiseen ryhmään, joka suoritti veneiden avulla marssin yli Suomenlahden jäiden Viroon. Palattuaan Saksan kautta maihinnousujoukkojen mukana Hankoon kuului Brusin Stenbäckin johtamaan n.s. A-patrulliin, joka liittyi välittömästi Helsinkiä kohti etenevien saksalaisten joukkoihin. Karjaan luona käydyissä taisteluissa haavoittui Brusin huhtik. 5 p:nä. Huhtikuun lopulla, jolloin punaisten, jotka olivat joutuneet Lahden suunnalla ahtaalle, epäiltiin hajanaisin joukoin työntyvän Porvoota kohti, missä valkoisia joukkoja ei ollut, pyysi Porvoon suojeluskunnan esikunta Brusinia, joka päästyään sairaalasta oli mennyt käymään kotiinsa Pukkilaan, kokoomaan joukkoja Askolan, Mäntsälän, Pornaisten ja Pukkilan miehistä ja niiden avulla ehkäisemään punaisten perääntyminen Porvoon suuntaan. N. 150 miestä käsittävän komppanian kanssa eteni Brusin Herralaan asti, jonka valtaukseen komppania otti osaa otettuaan sitä ennen yhteyden saksalaisten kanssa.
Vapaussodan jälkeen on Brusin jatkuvasti toiminut suojeluskunnissa. Aluksi Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntien aluepäällikkönä. V:sta 1919 on Brusin asunut Jämsässä, ja hoitaa hän siellä Jyväskylän Sk. piirin XII alueen aluepäällikön virkaa, johon hänet vakinaisesti nimitettiin v. 1928. Sitä ennen hän toimi useita vuosia Jämsän Yhteiskoulun ja Realikoulun voimistelun ja terveysopin opettajana ja K.O.P:n Jämsän konttorin prokuristina.
Tshin-bou-tshi
alias Pavel Nikolajevitsh Solntseff.
Kirjoittanut V.F. Lindén.
V.F. Lindénin kiinnijoutuminen ja olo Shpalernajassa kuvattiin jo "Kalterijääkärien" I osassa. Noiden ikävien muistojen lisäksi hän tässä kertoo itse vankilaelämän hauskempia ja surullisenkoomillisiakin tilanteita.
Loppukesällä 1916 alkoi Shpalernajassa valtiollisten vankien osastolla, jossa kaikkiaan oli 288 yksityiskoppia, ilmeisesti vallita tilanahtaus päättäen siitä, että koppeihin, jotka oli tarkoitettu vain yhtä henkilöä varten, miltei poikkeuksetta sijoitettiin kaksi, jopa kolmekin tutkintovankia. Useimpien suomalaistenkin oli jo siihen mennessä ollut pakko ottaa huonekumppanikseen joku enemmän tai vähemmän pesemätön ja venäläiskansallisesti löyhkäävä tavaritshi. (Ei tietenkään voinut tulla kysymykseenkään sijoittaa yhteen kahta kapinallista suomalaista.) Vain muutamat harvat, "intelligentsiaan" luetut ja ehkä erikoisen vaarallisina pidetyt saivat edelleen kunnian elellä yksikseen. Näiden onnellisten joukossa oli m.m. tämän kirjoittaja, kunnes eräänä kauniina päivänä kopin ovi kiskaistiin auki ja sisään työnnettiin kookas, leveänaamainen, tihrusilmäinen ja punapartainen ryssä likainen nyytti kainalossaan. Hämillään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen olemassaoloaan tulija tervehti kummallisen honottavalla äänellä ja rupesi asettumaan taloksi.
Heti ensi silmäyksellä havaitsin, että tämä säälittävä tavaritshi oli luetikko. Sen toteamiseksi tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen inhoittava, naaman sisään painunut satulanenänsä, josta levisi pistävä löyhkä, niinkuin aina pahantapaisessa ozaenassa. Sieraimista alituisesti tihkuva, syfilitiselle nuhalle tyypillinen, kirkas neste vahvisti diagnoosin epäämättömästi. Eipä tosiaankaan tuntunut hauskalta saada tuollainen olio kumppanikseen yhdellekin ahtaaseen selliin.
Kun osastonvartija, "starshij", Afanasjeff hetkistä myöhemmin tuli vartiovuorollaan olevan vartijan ja parin rikollisvangin kera tuomaan kaverille vuodetelinettä ja patjaa, protesteerasin kaikin keinoin kieltäytyen jyrkästi jakamasta koppia tuollaisen onnettoman kanssa, mutta Afanasjeff vain nauroi kyynillisesti selittäen itsensä Mashkevitshin käskystä tuovansa minulle toverin, että saisin tilaisuuden opetella venäjän kieltä ja että aika ei kävisi yksitoikkoiseksi seuran puutteessa! Vetosin lopuksi siihen, että oli suorastaan epäinhimillistä pakottaa joku terve ihminen asumaan yhdessä tuollaisen säälittävän ihmisen kanssa, jonka paikka kieltämättä oli jossakin veneristen tautien sairaalassa. Sekään ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan mitään, ukkeli selitti vain kylmästi, että "nu shie olemas liäkäri, osamas varjella ittes, ei saamas sifilistä, ja jos saisikin, niin samapa tuo, et siitä kauan joudu kärsimään." Sanoi ja meni tiehensä apulaisineen.
Niinpä täytyi panna kova kovaa vastaan. Uudelleen ja uudelleen kutsuin seinässä olevan hälytyslaitteen avulla vartijaa ja kun ei muut vetoomukset auttaneet, lupasin tavalla tai toisella saattaa asian Suomessa julkisuuteen sanomalehtien kautta, ja ellei siitäkään välitettäisi, uhkasin senjälkeen vääntää mushikalta niskat nurin ja hirttää itseni, jolloin ainakin tulisi armoton skandaali vankilaviranomaisille. Tämän hirveän sanasodan kestäessä alkoi tavaritshikin ymmärtää, mistä oli kysymys, ja omasta puolestaan hän pyysi ja rukoili vartijoita viemään hänet pois mihin tahansa, kunhan hänen ei vain tarvinnut jäädä tuon "raivoavan tshuhnan" murjuun. Ja miten siinä sitten lieneekään soviteltu, lopputulos oli, että punapartainen roikale ennen iltaa kimpsuineen kampsuineen kuljetettiin muille markkinoille... Minkä jälkeen minä huokasin helpotuksesta ja nukuin yöni tyytyväisenä aivankuin uhkaavien spirochaetojen kynsistä pelastuneena.
Ei kuitenkaan kulunut montakaan päivää, ennenkuin ukko Afanasjeff saapui jälleen – ilmeisesti varovaisuuden vuoksi jo ennakolta neuvotellen – ehdottamaan, että suostuisin ottamaan erään toisen tutkintovangin koppiini, ja kertoen, että uusi tulokas oli perin siisti ja mielenkiintoinen henkilö. Lupasin suostua kolmella ehdolla nimittäin, että tulija ei saanut olla kansallisuudeltaan ryssä, että hänen tuli olla terve ja sivistynyt mies ja että hänet suostuttaisiin siirtämään pois ellen syystä tai toisesta voisi häntä sietää. Ukko lupasi tähän kaikkeen suostua ja vakuutti jo ennakolta, että tällä kertaa "shie tulemas olemaan tyytyväinen".
Niinpä jäin jännityksellä odottamaan, minkänäköinen olento uusi kumppanini olisi, ja hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen kun koppiini hetkistä myöhemmin astui – pikkarainen, sirotekoinen, tummahiuksinen, hieman vinosilmäinen, ensinäkemältä jaappanilainen herrasmies-gentlemanni, jolla oli täydellisen maailmanmiehen eleet...
Tämä herra esitteleiksen nimellä: Tshin-bou-tshi alias – (Venäjällä) Pavel Nikolajevitsh Solntseff. Osoittautui heti, että me voisimme sietää toisiamme ja ennen pitkää, vähän lähemmin tutustuttuamme tunsimme suurta mielenkiintoa toistemme kohtaloon.
Näin oli lyhykäisesti Tshin-bou-tshin-tarina hänen oman kertomuksensa mukaan:
Hän oli iältään 38-vuotias, synnynnäinen korealainen aatelismies, jonka esi-isät jo 12. polvessa olivat olleet hoviministereinä Korean keisarin hovissa, ollen hän siis itse onnettoman 13. polven onneton edustaja. Hänen nuoruutensa aikana taistelivat Korean herruudesta ensin kiinalaiset ja japanilaiset ja sittemmin, kun Japani oli sodalla v. 1895 kukistanut Kiinan, taas venäläiset ja japanilaiset, mikä kilvoittelu lopulta oli johtanut venäläis-japanilaiseen sotaan vv. 1904-05, jolloin ryssän oli vuoro laputtaa tiehensä Koreasta ja Keltaisen meren rantamilta. Näissä taisteluissa oli miehemme sukunsa kera pitänyt japanilaisten puolta. Hänen setänsä oli upseerina Japanin laivastossa, ja tämän toimesta hän oli saanut japanilaisen meriupseerin kasvatuksen ollen m.m. jonkin aikaa setänsä kanssa komennettuna Englannin laivaston panssariristeilijä "Georgilla".
Kun venäläisten karkoittamisen jälkeen Japani vähin erin laski Korean yhä täydellisemmin valtansa alaiseksi, puhkesi maassa vastustusliike ja v. 1906 suoranainen kapinakin, minkä Japani tietysti ankarasti kukisti pakottaen silloisen Korean keisarin luopumaan kruunustaan ja pitäen hänen seuraajaansa täydelleen vallassaan, mistä taas oli seurauksena, että itsenäisyyspuolueen toimesta murhattiin japanilainen käskynhaltija, kuuluisa markiisi Ito (v. 1909) ja Japani kostoksi tästä muodollisestikin lopetti Korean itsenäisyyden pakottaen viimeisen keisarin luopumaan vallasta (1910) ja sulkeutumaan erääseen luostariin, jossa hän ennen pitkää kuoli, niin silloin miehemme katkeroituneena ja loppumattomasti japanilaisia vihaten pakeni Venäjälle toivoen Korean itsenäisyysliikkeelle apua siltä taholta. Saavuttaakseen paremmin venäläisten luottamuksen oli hän liittynyt kreikkalais-katoliseen uskoon ja ottanut venäläisen nimenkin, Pavel Nikolajevitsh Solntseff, s.o. aurinkoinen poika. Ex oriente lux! Tämä oli tapahtunut jo siihen aikaan, jolloin ryssät rakentelivat Port Arturin linnoituksia. Pavel Nikolajevitsh toimi silloin tulkkina venäläisillä rakennusurakoitsijoilla, joilla oli töissään paljon kiinalaisia ja korealaisia työmiehiä. – Samaan aikaan oli hän Japanin yleisesikunnan tiedusteluosaston hommissa toimittaen tälle tarkat tiedot ryssien varustuksista. Venäläisille kuvaavana piirteenä hän kertoi, että 75 % palkkalistoille merkityistä muka työläisille menevistä päivämaksuista jäi urakoitsijoitten ja pomojen taskuun, tulkki sai n. 5 % ja työmiehille maksettiin erikoisten listojen mukaan loput 20 %! Silloin oli Tshin-bou-tshillä ollut ruhtinaalliset tulot – ryssät maksoivat tulkin toimesta ja japanilaiset vakoilusta! Kerran kuussa teki hän hummausreisun Kiinan parhaimpiin ilopaikkoihin antaen ruplien rullata monin tuhansin...
Maailman sodan syttyminen ja m.m. Venäjän sekä Japanin liittyminen yhdessä Saksan ja Keskusvaltojen vastustajiin tuotti miehellemme suuren pettymyksen sortaen armotta kaikki hänen unelmansa Korean vapaudesta – ja nyt hän istui vangittuna Shpalernajassa epäiltynä ja syytettynä vakoilusta Saksan hyväksi. Mitään todistuksia hän ei sanonut olevan. Santarmiurkkijat olivat vain aiheettomasti ruvenneet epäilemään häntä, kun hän kulki venäläisen meriupseerin puvussa, ja kotitarkastuksessa oli kiinnitetty huomiota siihen, että hänellä oli joukko toinen toistaan komeampia eri aselajien ja joukko-osastojen – myös maaväen – univormuja, joita hän oli tullut hankkineeksi pyrkiessään vapaaehtoisena palvelukseen milloin mihinkin mainehikkaaseen rykmenttiin.
Ne nelisen viikkoa, jotka tämän Korean pojan kanssa koppitoverina vietimme, menivät kuin siivillä – kolkoista olosuhteista huolimatta. Hänen eloisat kuvauksensa kotimaansa salaperäisestä luonnosta ja elämänsä seikkailurikkaista vaiheista saivat meidät unohtamaan ajallisuuden ja paikallisuuden. Korea oli minulle lähes yhtä outo maa kuin hänelle Suomi, josta hän myös halusi tietoja ja ihmetteli kovin, kun kuuli sen olevan alaltaan lähes kahtavertaa suuremman kuin Korea, joskaan asukkaita ei ollut kuin n. 1/4 Korean asukasluvusta. – Selitin tämän johtuvan siitä, että suomalaiset tyytymättöminä venäläisten herruuteen tavattoman lukuisasti ovat vuosien kuluessa muuttaneet pois maastaan kaikille maailmanäärille.
Enimmäkseen kuitenkin Tshin-bou-tshi kertoi ja minä kuuntelin. Keskustelu tapahtui venäjäksi, jota hän osasi verraten hyvin ja minä miltei täydellisesti ymmärsin. (Paitsi venäjää hän taisi jossakin määrin englantia, vähän saksaa sekä omien sanojensa mukaan täydellisesti korean, japanin ja kiinan kielet). Erikoisen innostuneesti hän kertoi kaukaisen kotimaansa oloista, sen monenlaisista luonnonrikkauksista, runsaasta kasvi- ja eläinkunnasta karhuineen ja panttereineen metsäisillä vuoristoseuduilla. Suurenmoisia olivat hänen metsästyskuvauksensa erikoisesti jännittävistä tiikerinjahdeista. Minä en siihen asti ollut tiennyt Koreassa tiikereitä olevankaan ja uskalsin epäillä hänen juttujaan, mistä hän närkästyi ja vakuutti niitä tosiaankin siellä elävän, vieläpä erittäin suurta lajia, yli 2 m pituisia häntää mukaan lukematta.
Eräänä kauniina syyskesän sunnuntaina, jolloin mielemme kovin olisi tehnyt vaeltaa metsämiehinä joko Korean vuoristoissa tai Suomen saloilla, keksimme lohdutukseksemme, että kumpikin olimme jossakin määrin perillä shakkipelistä. Hät'hätää piirsimme pöytään shakkilaudan, tekasimme tulitikuista nappulat ja aloitimme kamppailun, kun kumpikin oli omalle reunalleen piirtänyt maansa vaakunan tunnusmerkiksi siitä, että iskettiin yhteen oikein "isänmaan puolesta".
Juhlallinen laitos oli hänen Korean lippunsa: Valkoisella pohjalla keskellä suuri tumma ympyrä – liekö kuvannut aurinkoa, kuten Japanin lipussa – ja nurkissa sanat: taivas, vesi, maa ja tuli – siis kaikki vanhan ajan alkuaineet.
Kun hän näki piirtämässäni Suomen lipussa leijonan, joka takajaloillaan seisoo käyrällä sapelilla ja kuuli sen olevan merkkinä siitä, että se on ryssältä kiskaissut pois tuon aseen, huvitti se häntä suuresti ja hän piirsi kohta lippuunsa täydennykseksi kotimaansa mahtavan tiikerin, jonka kyllä sanoi nujertavan minun pöyhkeän leijonanpentuni ja – ajan tullen myös kykenevän uimaan yli Korean salmen.
Peli alettiin – Finland and Corea – ja vastustaja lyötiin niin puolelta kuin toiselta jo ennakolta pökerryksiin suurilla sanoilla.
"Tuolla ruudulla tuossa" – hänellä oli valkoiset ja hän näytti H 8 – "minun tiikerikuninkaani vangitsee sinun leijonanpentusi."
"Ja tuolla neliöllä – osoitin G 1:tä – minun leijonani ottaa sinun kuningastiikeriltäsi kaikki turhat luulot pois, sanoen sille: "Djadjushka sdavaites."
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Niin kävi meillekin sillä kertaa. Juuri kun olimme parahiksi päässeet alkuun, ilmestyi oven tirkistelyreikään vartijan häijy silmä; ovi aukaistiin ja pikkuinen, tattarinaamainen Aminoff astui sisään lausuen tiukasti: "nelsja".
Olimme kyllä arvanneet pelin kielletyksi, mutta emme pitäneet kiinnijoutumista kovin vaarallisena. Vartija selitti laajasti, että kaikenlainen peli yleensä on kielletty ja "shashkiakin" (t.s. tammea) saa pelata vain vankilan johtajan myöntämällä luvalla, jonka saamiseksi oli tehtävä kirjallinen anomus.
Tietenkään ei meillä mitenkään ollut aikaa jättää otteluamme epämääräiseen tulevaisuuteen. Niin pian kuin vartija oli mennyt, aloitimme uudelleen, mutta muutaman siirron tehtyämme se kiukkuinen kerberos oli jälleen niskassamme ja uhkasi aivan syödä suuhunsa niin tiikerin kuin leijonankin.
Kun hän lopulta taas oli mennyt tiehensä, odotimme jonkin aikaa ja annoimme hänen tehdä pari turhaa tirkistystä. – Tuntuu sekä hullunkuriselta että ilkeältä, kun tirkistyslasin päällä oleva peltilevy aivan huomaamattoman hiljaa – ilman että olet kuullut edes hiipiviä askeleita – siirtyy syrjään ja sijaan ilmestyy ruma, luonnottomaksi suurentunut silmä, joka tuijottaa kuin yön pimennosta. Tekee hirveästi mieli iskeä lasi siruina sen mustaan syvyyteen. – Kun oletimme hänen jo kyllästyneen vaanimiseen, ryhdyimme jälleen selvittämään välejämme niin perin tärkeässä asiassa, josta ei mitenkään saattanut jäädä epätietoisuuteen.
Tulos oli tietysti taaskin sama. Ennenkuin pääsimme lähellekään ratkaisua, oli Aminoff jälleen kimpussamme raivoten kuin hullu piru. Hän pyyhki pöydän puhtaaksi, riisti meiltä kynät ja tulitikut ja lupasi kannella "natshaljkinalle" (t.s. tirehtöörille), ettemme totelleet. Melkein itkevällä äänellä hän huusi: "Ja sapisku pishu, ja danashu, shto vyi shahski igrali", johon Pavel Nikolajevitsh halveksuen vastasi: "Pishi, durak, formu snajesh, mutta tiedä, että me emme pelanneet tammea, vaan shakkia (nje shaski, a shahmat), josta et sinä ja luultavasti ei natsalnikkasikaan ymmärrä mitään, tammi on mushikkojen peli, mutta shakki on gentlemannien ajanviete, sitä eivät osaa sinunlaisesi orjat, sitä taitavat vain sivistyneet miehet..."
Aminoff meni julmistuneena tiehensä eikä enää tullut muljauttelemaan silmäänsä.
Meidän oli pakko yrittää n.s. sokkopeliä, joka kuitenkin lopulta vei siihen, että molemmat väittivät voittaneensa ja Tshin-bou-tshi yritti kaikessa ystävyydessä ratkaista asian Jiu Jitsulla.
Siihen aikaan olimme kumpikin hyvin kepposia poikia (minäkin painoin Shpalernajasta tullessani 57 kg, nyt 92 kg), mutta Paavali oli kuitenkin vielä niin paljon kepeämmän sarjan mies, että minä suuremmatta vaivatta nostin hänet ylös seinälle ja käänsin vielä varmuuden vuoksi pään alaspäin selittäen, että juuri sellaiseen asentoon olin pannut hänen kuninkaansakin, vaikka hän ei ollut tahtonut sitä myöntää. Tällä kertaa hän tunnusti sen niin tapahtuneeksi. Asia oli ratkaistu, eikä siitä sittemmin enää puhuttu.
Seuraavana päivänä kuljetettiin meidät kumpikin kansliaan, natshalnikan eteen. Tultuamme monien pitkien ja mutkaisten käytävien kautta alas kanslian eteiseen seisoi siellä jo toistakymmentä muuta vankia, kaikki ryssiä ja luultavasti tavallisia rikollisia tutkintovankeja, koska heidän naamansa näyttivät aivan oudoilta.
(Kaikki poliittiset vangit saattoi oppia tuntemaan seuraamalla ikkunasta pitkin päivää ulkona pihalla vuorollaan käveleviä.)
Meidät asetettiin kaksimiehiseen riviin ja vuoronsa perään kutsuttiin kukin tirehtöörin huoneeseen. Ovella seisova vartija työnsi minut sisään pitkään, kapeaan ja hämärään huoneeseen, jossa toisella seinällä oli nahkasohva, kaksi nojatuolia ja pyöreä pöytä sekä yläpäässä ikkunan edessä poikkipuolin suuri kirjoituspöytä, jonka vasemmalla sivulla istui hänen ylhäisyytensä natshalnik, elähtänyt, kaljupäinen, pitkä huiskilo everstin puvussa, mikäli arvomerkkejä ymmärsin. Vartijan viittauksesta marssin pöydän päähän ja jäin siihen seisomaan.
Tuijoteltuaan minuun hetkisen kiukkuisin katsein ärähti pääkiho: "Tyi shashki igral."
Njet, nje shaski, a shahmat, oikaisin ja samalla tulin laskeneeksi käteni vieressä olevan nojatuolin selustalle, jolloin tirehtööri kipenöiden pomppasi pystyyn ja ärjäsi: "Staite smirno, prokljätii tshuhna, shashki ili shahmat, vsjo ravno, tri sutok karserje sidish, padi von!" (Seiso asennossa, kirottu tshuhna, tammea tai shakkia yhdentekevää, kolme vuorokautta istut karsserissa, mene ulos!) Hymyilin ja vastasin kuin kuuliaisin solttu: slushaju, tein sotilaallisen krukomin ja kävelin tieheni vartijan töllistellessä silmät pyöreinä.
Tshih-bou-tshi kävi vuorostaan saamassa saman tuomion ja sitten kuljetettiin meidät takaisin koppiimme. – Odotellessamme pääsyä tirehtöörin tuomittaviksi huomasin käytävän hämärässä päässä erään ristikko-oven takana miehen, joka mielestäni kovin muistutti Kyösti Wilkunaa, jota ylioppilaspiireissä sanottiin myös Festukseksi, mutta kun hän merkeistäni huolimatta ei mitenkään reageranut eikä nähtävästi minua tuntenutkaan, koska olin paljon nuorempaa ylioppilaspolvea, en yrittänyt häntä puhutella. Sittemmin vallankumousviikolla totesimme, että olin oikein tuntenut miehen.
Noin viikon päivät lie kulunut sen jälkeen kuin olimme karsserituomion
saaneet, kun eräänä aamuna tultiin hakemaan Korean poika sotaoikeuteen
vietäväksi. Päivä kului eikä miestä kuulunut takaisin, sensijaan tuli
starshij illalla keräämään pois hänen vähäisen omaisuutensa. Ja kun
kysyin: eikö toverini enää palaisikaan, sain ilkeän vastauksen: Ei,
häntä et enää tule näkemään, hänet hirtettiin ("jevo povjesili").Tämä ei tietysti ollut totta ainakaan toistaiseksi, sillä tuomion ja sen täytäntöönpanon välillä kuluu sentään aina joitakin päiviä, mutta mihin Pavel Nikolajevitsh parka joutui, siitä en vallankumousviikollakaan, jolloin olimme Pietarissa vapaina, onnistunut saamaan mitään tietoa.
Siltä varalta, että hän pääsisi vapaaksi tai tiemme muuten eroisi, olimme sopineet, että hän kirjoittaisi eräällä antamallani osoitteella Helsinkiin, josta sitten voisin saada kuulla hänen kohtalostaan. Jos taas vallankumous tulisi pelastukseksemme, kuten hartaasti toivoimme ja niin kuin sitten puoli vuotta myöhemmin ainakin meihin suomalaisiin nähden todella tapahtuikin, lupasi hän itse käydä Helsingissä, koska tahtoi välttämättä tutustua Suomeen.
Mikä lieneekin nousevan auringon pojalle kohtaloksi tullut, siitä ei minulla siis ole mitään varmuutta. Kaipauksella häntä muistelin. Hän oli yksi kaikkein mielenkiintoisimpia matkakumppaneita, joita tällä lyhyellä maisella vaelluksellani olen tavannut, joskin yhteinen taivalluksemme jäi perin lyhyeksi. Hänen poistumisensa jälkeen ei minulle uutta koppitoveria tyrkytetty, enkä myös sellaista toivonutkaan, n. 10 m2 suuruisessa vankilakopissa on hyväkin toveri ajan mittaan rasitukseksi.
Joku voisi ajatella, niinkuin itsekin alussa vähän epäilin, että hänet oli pantu urkkimaan. Siinä suhteessa pidin varani. Hänelle jäi varmaan täysin arvoitukseksi, miksi oikeastaan olin Shpalernajaan joutunut. Selitin kaikkien siellä olevien suomalaisten olevan sosialidemokraatteja, joita epäiltiin vallankumouksellisiksi.
Omasta puolestani mietin silloin ja olen miettinyt usein myöhemminkin, mitenkä Tshin-bou-tshin laita oikein lie ollut. Hänessä voi useina hetkinä huomata eräitä piirteitä, jotka mielestäni selvästi viittasivat alkavaan paralysiaan (aivojen pehmenemiseen). Tällaisessa suuruudenhulluuden puuskassa hän saattoi kuvitella olevansa itse Korean keisari ja kahdesti hän kirjoitti perintöruhtinaalle, "tsesarevitsh" Aleksejlle osoitetun kirjeen, jonkinlaisen armahdusanomuksen, jossa hän puhui itsestään melkein tämän vertaisena. Lähetettiinkö näitä hänen anomuksiaan perille, sitä en tiedä, tuskinpa vain, mutta niiden johdosta huomautin kerran vakavasti ukko Afanasjeville, että kaveri olisi lähetettävä spesialistien tutkittavaksi, koska hän ilmeisesti sairasti mielitautia. Niille puheilleni starshij vain myhäili, eikä tapansa mukaan sanonut mitään.
Oli miten oli, joka tapauksessa oli Tshin-bou-tshi huomattavan sivistyksen saanut mies, ja monet seikkailut kokenut, joskaan läheskään kaikki hänen juttunsa ilmeisesti eivät voineet olla tosia. Hänen kertomuksensa maansa oloista ja kuvaukset sen luonnosta sentään varmaan olivat täysin oikeita, sen olen kirjallisuudesta voinut myöhemmin todeta.
Nainen oli hänen elämässään pelannut suurta roolia. Kaikkialla ja kaikkien mahdollisten tapaamiensa kansallisuuksien parissa oli hänellä ollut lemmenseikkailuita, joita hän suurella nautinnolla perin yksityiskohtaisesti kuvaili. Siinä oli tosiaankin ollut, niinkuin Nortamo muutamassa meripoikain laulussa sanoo: "mustii ja gredliinej joukoss'..." Olipa hän Pietarissa tutustunut erääseen suomalaiseenkin "Finkaan", joka "ei ollut huono". Parhaat sentään olivat Korean immet, joitten suloa, puhtautta ja siveyttä hän ei voinut kylliksi ylistää, seikka, mille myöskin kirjallisuus näyttää antavan vahvistuksensa – ja lähinnä Korean neitoja olivat Israelin tyttäret hänen suosiossaan.
Olisipa ollut kumma, ellei tällaisella maankiertäjällä ja naissankarilla lähes neljänkymmenen vuoden iässä olisi ollut myös se oikea Chevalierkrankheit.
Mitä karsseriin tulee, näytti siltä kuin koko tuomio olisi unohdettu, kului viikko toisensa jälkeen eikä siitä kuulunut mitään, joten aloin toivoa, että se oli anteeksi annettu minulle, kun kerran "rikostoverikin" jo oli joutunut pois. Mutta eipä vain jäänyt sekään elämys kokematta. Noin 2-3 kuukautta siitä, kun tuomio oli julistettu, marraskuun puolivälissä vietiin minut eräänä iltana Shpalernajan maanalaiseen kellarikerrokseen, jossa oli ainakin seitsemän "karsserikoppia". Kapeasta käytävästä aukeni ovi pilkkopimeään luolaan, jota tarpeen tullen voitiin ulkoapäin valaista oven yläpuolella, katon rajassa olevalla, rautalankahäkin sisään sijoitetulla pienellä sähkölampulla. Kaikki irtain omaisuus, vieläpä henkselitkin otettiin pois, naula limppua ja puolen tuopin muki vettä annettiin mukaan, valkea sammutettiin ja ovi pamautettiin kiinni. Ja niin oli poika varmassa tallessa. Tiedustellessani, miksi henkselitkin otettiin pois, ilmoitti vartija erään ryssän hiljattain hirttäytyneen samassa kopissa oven ripaan juuri housunkannattimillaan.
Lampun valossa olin ehtinyt huomata, että kopissa, jonka suuruus oli n. 2.5 x 1.5 m, oli toisella pitkällä sivulla seinään kiinnitetty puulavitsa, jossa toisessa päässä oli poikittain kaltevasti asetettu lankunpala pään aluseksi. Koko laveri oli n. 1/2 m:n levyinen ja ehkä saman verran ylempänä lattiaa, joka oli kostea ja vuoteen vierestä paksulti leivän jätteitten peitossa. Yhdessä takanurkassa oli syvennys, alkeellinen mukavuuslaite, joka ulkoapäin voitiin ylhäällä olevasta vesisäiliöstä huuhtoa, kuten parempikin W.C. Tämän toimituksen tekikin vartija sitten kahdesti vuorokaudessa, aamuin ja illoin.
Jäätyäni yksin pimeyteen asetin vesimukini ja sen päälle limpun kappaleen toiseen ovinurkkaan ja hapuilin itse laverille lepäämään toivossa, että uni tulisi ajan lyhentäjäksi. Loikoiltuani ehkä neljännestunnin aloin tuntea kummaa kihelmöimistä kaulassa ja niskassa ja työnnettyäni käteni kauluksen alle sain hyppysellisen luteita, jotka rikki rusentuneina tekivät sormet tahmeiksi ja niljakoiksi. Mieleeni juolahti, että näillä punatakkisilla naapureilla saattoi kopin aikaisemmista asukkaista olla leuoissaan mitä basilleja tahansa ja pakenin pois niiden pesästä. Asetuin toiseen ovinurkkaan seinän nojalle seisomaan koetettuani sitä ennen mahdollisimman tarkoin ravistella pois vaatteistani kaikki tungettelevat koppitavaritshit. Pitkän haaveilun jälkeen raukesin vähitellen kyykkysilleni nurkkaan, jossa aamulla, kun vartija ulkoa sytytti tulen tarkastaakseen, että olin tallella, löysin itseni puutuneena puolihorroksissa.
Nuo kolme pimeätä vuorokautta olivat melko pitkät ja yksitoikkoiset. Niitä pitemmiltä on elämässäni tuntunut vain kolme ensimmäistä vuorokautta vankilassa välittömästi pidätykseni jälkeen. Ajan kulusta ei voinut tietää mitään muuta kuin pihavartijan pillin vihellyksen jossakin kaukana klo 6 aamulla ja klo 6 illalla sekä siitä, että mukavuuslaitos määräajoin huuhdeltiin ja aamuin työnnettiin oviluukusta sisään limpun pala ja samalla annettiin mukillinen vettä. Pahaksi onneksi oli vesiastiani korvan alemmasta kiinnityskohdasta ruostunut puhki, niin että vesi valui tiehensä, ellei sitä heti juonut.
Kaikki loppuu aikanaan, eikä kolme vuorokautta tietysti itse asiassa ole mikään pitkä aika, mutta pilkkopimeässä, ruuatta ja nukkumatta se käy oudokseltaan yksitoikkoiseksi. Pois päästessä tuntui silmissä perin oudolta, häikäisevältä ja mieli kävi ylpeäksi ja valoisaksi melkein kuin olisi tavallisesta vankilaelämästä laskettu vapauteen.
Kaikki on suhteellista. Ei ole ehdotonta onnea eikä onnettomuutta. On vain eri asteita vaihtelevia olotiloja ihmisen elämässä. "Dum spiro, dum spero". Kun seuraavana päivänä pihalle kävelemään päästessäni tapasin ohimennen erään "vannasta" tulevan meikäläisen, joka valitti ajan käyvän pitkäksi, kehoitin häntä vaihteen vuoksi järjestämään itselleen karsseria, koska sieltä selliin päästessä tuntuu melkein kuin laskettaisiin vapauteen.
Jos yleensä kirous ja manaus voi jollekin yksilölle tai maalle saattaa perikadon matkaan, niin en tosiaan ihmettele, että revolutsija lopulta tuhosi svjataja rossijan, sillä kyllä aikojen kuluessa Shpalernajassa ja monissa muissa tuon aasialaisen valtakunnan vankiloissa ja niiden maanalaisissa luolissa viruneet lukemattomat poliittiset vangit ovat ryssän maan ja sen mahtavat hallitsijat niin hartaasti kironneet kuin koskaan kirota voidaan...
Shpalernajan karsserikoppi N:o 7 oli erikoisen kuuluisa kuhisevista syöpäläislaumoistaan. Minua lukuunottamatta lienee sen todennut moni muukin meikäläinen. Ainakin kertoi Anian Dahlstedt viruneensa siellä joitakin vuorokausia ja olleensa vaarassa "tulla ylössyödyksi". Hänen varsinainen koppinsa oli 2. kerroksessa samalla kohdalla kuin minun 6. ja hän "joutui kiinni" kerran keskustellessaan W.C:n kautta minun kanssani. Shpalernajassa oli nimittäin monta mahdollisuutta vangeilla päästä yhteyteen toistensa kanssa kaikesta vartijain valppaudesta huolimatta. Yksi keino oli päällekkäin tai vierettäin olevissa kopeissa asuvilla suoranaiseen keskusteluun W.C.-putkien kautta. Työntämällä altaasta jollakin tukolla pois "vesilukon" voi kuulla selvästi toisen samoin tehneen äänen alemmastakin kerroksesta. Täten voi 12 miestä puhella keskenään. Kauempana olevien ääni tosin kuului epämääräisenä huminana kuin maan uumenista nousevana ja Pietarin kloaakki-ilmassa oli tietysti kauhea löyhkä.
Kun kysyin Dahlstedtilta, miten hän kulutti aikansa karsserissa, vastasi hän runoilleensa m.m. seuraavan värssyn:
"Monen russakaisen, lutikaisen, kirpun ja täin
minä Iivanan hotellissa näin, näin, näin,
Toiset marssivat Nevajoen rantoja pitkin,
Tsarskoje Selohon päin, päin, päin."Vankilasta maanpakoon.
Eric Bahne.
Muistelmia pakon vaatimasta matkasta läpi Suomen kevättalvella 1917.
"Kalterijääkärien" I osassa on Bahne kuvaillut vankinaoloaan ja vapautumistaan vallankumouspäivänä. Bahne, Yrjö Ruutu ja Harald Levander matkustivat Shpalernajasta päästyään Suomeen 19. p:nä maaliskuuta 1917. Suomi ei kuitenkaan ottanut heitä avosylin vastaan, ja niinpä Bahne kertoo, kuinka he läpi korpien vaelsivat vieraalle maalle isänmaastaan, joka ei vielä ollut herännyt vapauteen.
Vietettyämme vallankumouksen jälkeen muutamia päiviä Pietarissa matkustimme pienissä ryhmissä Suomen rajalle, ja kiitos Valkeasaaren asemapäällikön ystävällisen avun, pääsimme onnellisesti yli rajan. Tarkoitukseni on kuvata meidän kolmen entisen tutkintovangin matkaa läpi Itä-Suomen Lappiin ja sieltä länttä kohti Ruotsiin, mutta sitä ennen tarkastelemme lyhyesti junamatkaa Valkeasaarelta Viipurin kautta Helsinkiin. Muistan, että tunsimme itsemme turvallisemmiksi ja rohkeammiksi jätettyämme Valkeasaaren. Todennäköisesti meidät olisi vangittu Suomessa uudelleen, mutta ajattelimme, että sellainen mahdollisuus väheni sitä mukaa kuin raja etääntyi. Asemilla toivotettiin meidät tervetulleiksi takaisin Suomeen lauluin ja eläköönhuudoin, ja muistaakseni joitakin puheitakin meille pidettiin.
Vaununosastossamme oli matkaseuranamme venäläinen kauppias. Hän puheli laajalti molempien naapurimaitten tulevista suhteista ja katsoi, että suomalaisten tulisi olla äärettömän kiitollisia nyt saatuaan takaisin autonomiset oikeutensa. Tyhjentymättömän vuolaasti hän selitteli kauppasuhteiden parantamista ja siitä johtuvaa nousua y.m. Me puolestamme istuimme enimmäkseen vaiteliaina ja vain silloin tällöin sanoimme jonkin sanan, ettemme vaikuttaisi liiaksi "poissaolevilta". Muutamia asemia ennen Viipuria nousi junaan herra Pietiläinen sanotusta kaupungista. Hänet oli lähetetty ottamaan meitä vastaan. Herra Pietiläinen piti suomeksi isänmaallisen puheen "vapautetuille vangeille" ja lyhyesti selosti tilannetta isänmaassa.
Viipurin asemalla odotti meitä sankka väkijoukko, mukana myöskin venäläisiä sotilaita. Juhlakulkueessa vietiin meidät kaupungintalolle, jossa kaupungin valtuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja Rantakari lausui meidät tervetulleiksi. Yrjö Ruutu vastasi puheeseen. Odotellessamme ajattelevien ja hyväntahtoisten viipurilaisten järjestämää päivällistä kävi joukko nuoria, kauniita naisia katselemassa meitä. Aina iloinen merikapteeni Dahlberg kertoi oikealla merimiestavalla pitkiä juttuja vankilaelämästä ja vapautuksesta. Naisten poistuttua hän uskoi meille salaisuuden: "Housuni ovat takaa rikki enkä uskaltanut nousta tuoliltani tarjotakseni paikkaa jollekin naisista."
Päivällinen muodostui tunnelmarikkaaksi; erikoisesti muistan puheen, jonka maisteri Edgar Sillman piti Stolbovan kolmisatavuotis-muistolle. Vuosisatainen taistelu ryssää vastaan velvoitti määrätietoiseen työhön täydellisesti vapaan ja riippumattoman Suomen puolesta, luonnon suojaamin rajoin. Päivällisen jälkeen keskustelimme, Levander ja minä, Sillmanin kanssa. Tunnetulla vilkkaudellaan Sillman väitti, että meidän ei olisi ollut tarvinnut muuta kuin lahjoa vartijat – "sillä kaikkihan on Venäjällä lahjottavissa". Millään yrityksillä emme voineet muuttaa hänen mielipidettään, mutta lopulta meidän täytyi tunnustaa, ettemme nähtävästi olleet toimineet kyllin tarmokkaasti.
Seuraavana päivänä matkustin Levanderin kanssa edelleen (Ruutu oli lähtenyt edellisenä iltana). Alkuperäinen tarkoituksemme oli matkustaa kotipaikallemme Turkuun, mutta vaunussa kohtasimme joukon ylioppilaita, jotka tulivat Helsingistä niine nimenomaisine määräyksineen, ettemme missään tapauksessa matkustaisi vanhaan sivistyskehtoomme, vaan pääkaupunkiin odottamaan lähempiä määräyksiä.
Helsingissä viivyimme tuttavassa perheessä muutaman tunnin, jolloin tapasimme maisterit Leschin ja Carpénin. He selittivät, ettemme suinkaan olleet turvassa kotimaassa, vaan meidän tulisi mahdollisimman nopeasti matkustaa Helsingistä itään päin. Aluksi menisimme Kausalaan, jossa Yrjö Ruutu "piileskeli".
Siis takaisin samaa tietä, jota juuri olimme tulleet, ja passeitta nousimme Viipuriin menevään junaan. Helsingin asemasillan, jota venäläiset merisotilaat vartioitsivat, läpäisimme ostamalla laituripiletit. Muuten meidän olisi täytynyt todistaa henkilöllisyytemme. Oli kyllä ollut tarkoitus hankkia meille väärät passit, mutta miten lie asia sitten jäänyt. Saimme paikan kolmannen luokan makuuvaunussa seuranamme venäläinen laivastoupseeri. Vaikkakin heti junan liikkeelle lähdettyä asetuimme vuoteillemme, ei unensaannista ollut puhettakaan. Minä hetkenä tahansa saattoi tulla venäläisiä passintarkastajia osastoomme. Mutta kaikki kävi onnellisesti. Keskellä yötä – muistaakseni kahden aikaan – saavuimme Kausalaan. Seutu oli meille täydellisesti tuntematon. Ainoa johtolanka, josta meille oli käytännöllistä hyötyä, oli tieto, että Ruudun täti hoiti postikonttoria ja asui siis aseman välittömässä läheisyydessä. Mutta tilanteen selvitti muuan eukko seisten juuri sen talon portailla, joka oli meidän lähin päämaalimme. Eukko näytti jonkin verran hämmästyneeltä, kun ilmoitimme hänelle asiamme, mutta päästi kuitenkin sisään myöhäiset matkalaiset ja hälytti talonväen liikkeelle. Yrjö Ruuthilla oli tosin tieto tulostamme, mutta hän ei odottanut meitä yöjunalla. Sen yön – eli paremminkin ne tunnit siellä nukuin erinomaisesti. Jännitys oli lauennut, ja väsymys sai vallan.
Seuraavana päivänä muutin Levanderin kanssa majataloon. Siellä asetettiin vastattavaksemme kysymys, minkätakia oikeastaan matkustelimme paikkakunnalla. Mutta ennenkuin olimme kerinneet miettiä sopivan vastauksen, sanoi kysyjä mitä rauhallisimmin: "No, kai muuten vain?" – Ja sillä oli asia selvitetty.
Kaksi ihanaa aurinkoista talvipäivää vietimme Kausalassa. Kävelyt kauniissa ympäristössä ja vieraanvaraisuus neiti Tolpon herttaisessa kodissa ovat valoisia muistoja matkalta, joka pakollisena epävarmaksi ajaksi ulkomaille muuten tuntui katkeralta ja surulliselta. Toisena päivänä saapui aivan odottamatta Helsingistä maisteri Carpén ilmoittaen, että meidän kiireimmiten tuli matkustaa Nurmekseen, josta määrättyä etappitietä pitkin joutuisimme Ruotsiin. Lyhyen keskustelun jälkeen päätimme matkustaa yöjunalla. Ennenkuin kerkisimme lähteä, tuli toinen viesti pohjoisesta neuvoen meitä lunastamaan matkalipun Kajaaniin, jossa meidän tuli etsiä käsiimme nimeltä mainittu henkilö, jolta saisimme ohjeita matkaamme varten pohjoista kohti. Viesti piti Kajaanin reittiä aivan turvallisena, jonka vuoksi ei kannattanut tehdä pitkää kiertomatkaa Nurmeksen kautta. Matkustimme. Maisteri Carpénin neuvosta seurasi neiti Rönnholm mukanamme Kuopioon saakka. Hän itse jatkoi matkaa Viipuriin. Matka kävi onnellisesti. Neiti Rönnholm erosi meistä Kuopiossa. Hän kertoi myöhemmin paluumatkalla väsymyksestä ja jännityksestä torkahtaneensa Kouvolan asemalla Viipurin junaa odottaessa, kun sanat "germanskij spion" säikähdyttivät hänet valveille. Kaksi innokasta sotamiestä kyseli passeja. Hän huoahti helpotuksesta, ettei sitä ollut tapahtunut menomatkallamme. Ilman passeja kun olimme, olisi meidän ollut vaikea, ehkä mahdotontakin selvittää sellainen tilanne.
Oli luonnollista, että meidän siinä asemassa piti matkustaa mahdollisimman huomaamattomasti. Kajaaniin saakka kävikin kaikki hyvin, mutta kaupunkiin saavuttuamme muuttui malli. Kaikki kajaanilaiset olivat kokoontuneet asemalle, kuuleman mukaan odottamaan Rihtniemen saapumista. Jalkaisin tunkeuduimme kansanjoukon läpi etsiäksemme meille annettua osoitetta, jota syystä tai toisesta emme kuitenkaan onnistuneet löytämään. Kysyimme eräältä ohi ajavalta tiedustellen tietä, ja hän pyysi meitä istumaan rekeen. Olimme tuskin noudattaneet hänen kehoitustaan, kun hevonen pillastui. Käännyimme sivukadulle, reki kaatui, villiintynyt hevonen nousi takajaloilleen ja – toinen aisa katkesi. Joukko asemalta palaavia ihmisiä seurasi mielenkiintoisena tapausta. Muutamia miehiä juoksi hillitsemään hevosta. Nousimme reestä ja jouduimme ihmisten huomion kohteeksi, mitä mieluummin olisimme karttaneet. "Mitäs miehiä nuo oikein ovat?" kuului väkijoukosta. Poistuimme kiireenvilkkaa, mutta kun päivä oli ehtinyt jo ehtoopuolelle, päätimme jättää osoitteen etsinnän sikseen ja menimme majataloon. Onnettomuudeksemme oli se aivan täysi; meidät osoitettiin turistihotelliin.
Siellä oli meitä ottamassa vastaan epäluuloinen siivoojatar, joka kyseli passejamme. Mutta me selitimme, että passit olivat jo tarpeettomia, ja kirjoitimme nimemme vieraskirjaan. Hetken kuluttua saapui omistaja, herra Sirviö. Luullakseni hän heti huomasi meidät poliittisiksi vangeiksi, vaikkakin me – mikäli en muista väärin – ilmoitimme olevamme metsänhoitajia ja matkalla Hyrynsalmelle.
Seuraavana päivänä tapasimme eräitä Ruuthin tuttavia, joilta saimme osviittoja matkaamme varten. Aikaisin seuraavana aamuna jatkoimme matkaamme. Menimme levolle varhain ja nukuimme – ainakin minä – silmänräpäyksessä. Keskiyön aikaan heräsimme viereisestä huoneesta kuuluvaan äänekkääseen keskusteluun: se tuntui korvissamme kuulustelulta. Nukuimme kuitenkin heti uudelleen, mutta aamulla kello 7 aikaan meidät herätettiin melko tehokkaasti. Ovi temmattiin auki, ja huoneeseemme syöksyi äärimmilleen kiihtynyt, partainen mies.
"Kaikki on kadotettu, tie on poikki!" huusi hän meille. Unisina emme käsittäneet, mitä hän tarkoitti ja millä tavoin tämä tiedonanto koski meitä, mutta ennenkuin olimme täysin valveilla, oli hän jo poissa. Pukeutuessamme hän ilmestyi uudelleen. Nyt saimme kuulla, että hänen nimensä oli Paavo Sivén, samoinkuin selityksen äskeiseen esiintymiseen. Kajaanin pohjoispuolella asuvat talonpojat – etupäässä hyrynsalmelaiset – jonne me olimme matkalla, olivat perustaneet jonkinlaisen järjestysvallan ja panneet viralta joitakuita poliiseja sekä nimismiehiä. Sivén toimi yhtenä päällysmiehenä. Tässä ominaisuudessa hän oli aikaisemmin vanginnut venäläisen kenraali Besobrasovin, joka entisen senaattori Bergin veljen kanssa oli pakomatkalla Ruotsiin. Koska sanotut herrat – luultavasti sattumalta – olivat käyttäneet samaa tietä, jota mekin aioimme, jota paitsi rajalta tuli hälyttäviä uutisia, päätteli Sivén ensialuksi, että reitti Ruotsiin olisi poikki. Tämä pelko näyttäytyi myöhemmin turhaksi, mutta Sivén, tuntien edesvastuullisen asemansa, pelkäsi pahinta. Hän ei ollut nukkunut rahtuakaan koko yönä matkatessaan vankiensa kanssa läpi yön Hyrynsalmelta Kajaaniin. Heti saapumisensa jälkeen hän oli kaupunginviranomaisten läsnäollessa toimittanut Besobrasovin kuulustelun – saman juuri, jonka me olimme kuulleet.
Kenraali ilmoitti aikoneensa matkustaa tapaamaan – kirjailija Kiantoa. Molemmat herrat vapautettiin heti, kun saatiin yhteys pääkaupungin kanssa. Huonommin valmisteltua pakoa saattanee tuskin ajatella. Kumpikaan ei osannut suomea, varusteina oli turkit, ja mikäli muistan, päällyskengät. Suksia heillä ei ollut – vaikka tuskinpa lihava kenraali olisi pystynyt niitä käyttämäänkään.
Jatkoimme matkaa Sivénin kanssa, jonka piti palata Hyrynsalmelle. Paavo Sivén oli 19-vuotias nuorukainen, kenties hieman häilähtelevä, mutta sitä rohkeampi ja innostuneempi. Ajoin puolimatkaan hänen reessään ja mielenkiinnolla kuuntelin hänen yksityiskohtaista kertomustaan Besobrasovin vangitsemisesta.
Hyrynsalmella poikkesimme Pertti Hirvelän majataloon. Hän puolisoineen valmisti meille ystävällisen ja vierasvaraisen vastaanoton. Me emme suinkaan olleet ensimmäisiä, joita he majoittivat näinä levottomina aikoina. Tarkoituksemme oli jo seuraavana päivänä taivaltaa Hallan taloon, varmaan piilopaikkaan niille, joiden jalkoja maa oli alkanut polttaa etelässä. Jostakin syystä kuitenkin, en enää muista miksi, jäimme pariksi päiväksi Pertin luo. Silloin Hyrynsalmella ajoin myös ensimmäisen kerran porolla. Kunnanlääkäri Lagus sekä hänen rouvansa – joka oli jääkärimajuri Laguksen sisko – kutsuivat meidät eräänä päivänä luokseen, ja ajoneuvo, jolla meitä kuljetettiin, oli poro ja pulkka. Kotimatka oli erikoisen loistava. Tähtikirkkaan taivaan alla kävi kulku huimaavaa vauhtia.
Eräänä aamuna saapuivat aivan odottamatta Relander, Heiskanen ja Väisänen; he olivat tulleet Nurmeksen kautta. Koska lukumäärämme nyt kaksinkertaistui, emme enää tahtoneet käyttää hyväksemme Hirvelän runsasta vieraanvaraisuutta, vaan päätimme seuraavana aamuna lähteä Hallaan.
Aina Kemijärvelle saakka matkustimme miltei yksinomaan hevosenreessä. Majatalon pöytäkirjoihin merkitsivät tavallisesti nimensä herrat Ruutunen ja Paananen. Reunamuistutuksia ei meidän muistaakseni tarvinnut tehdä ollenkaan, kyydit toimivat moitteettomasti, joskin hieman hitaasti. – Eräässä levähdyspaikassa meitä luultiin ryssiksi ja kiellettiin sekä ruoka että kyyti. Onneksi tapasimme läheltä vieraanvaraisemman talon, jossa toivomuksemme täytettiin auliisti.
Tähän saakka olimme kuljettaneet mukanamme päällystakit, mutta koska loppumatka oli hiihtotaivalta, täytyi meidän niistä luopua. Muuan isäntä osti minun melkein uuden talvipalttooni 20 markalla, ja Levanderin kriminnahkakauluksinen palttoo oli suoraan sanoen lahjoitettava, koska kukaan ei halunnut siitä tarjota mainittavaa hintaa.
Viimeisestä levähdyspaikastamme ennen varsinaisen hiihtoretken alkamista saimme iltavalaistuksessa katsella Luostotunturia.
Ensimmäinen päivä suksilla oli sangen rasittava. Ensin oli meidän taivallettava läpi tiettömien metsien, jossa lumi oli niin löysää, että kunkin vuorollaan piti avata latua. Lopen uupuneina saavuimme vihdoin Rovaniemen maantielle, jota seurasimme kappaleen matkaa. Pian kohtasimme kylän, ja koska yleinen tie näytti meistä vaaralliselta, poikkesimme taas metsään. Siellä tapasimme miltei heti ajetun tien, jota pitkin toivoimme pääsevämme johonkin syrjäiseen taloon. Tämä toivo petti kuitenkin, tie johti heinäladolle, ja väsyneinä manailimme kohtaloa. Kartta otettiin esille ja sitä tutkittiin innokkaasti. Näytti vaikealta päästä yksimielisyyteen suunnasta, ja hetkisen tilanne oli aivan uhkaava, kun ei kukaan tahtonut luopua mielipiteestään. Lopulta päästiin yksimielisyyteen ja matkaa voitiin jatkaa. Mutta mieliala oli auttamattomasti alakuloinen. Vasta myöhään yöllä saavutimme riidanalaisen talon, joka oli paljon kauempana kuin olimme luulleet. Levander ja minä hiihdimme viimeisinä, kun minä en jaksanut seurata toisia. Vähän väliä oli pysähdyttävä juomaan. Kun matkavesivarastomme oli lopussa, ei meillä ollut muuta keinoa kuin hakata reikiä tiellä oleviin jäätyneihin lätäköihin ja juoda niistä.
Aikaisin seuraavana aamuna läksimme taas matkalle. Ruumis tuntui jäykältä, jäseniä pakotti, mutta kun oli hetken hiihtänyt, ei sitä huomannutkaan. Lähin päämaalimme oli nyt Alakylä Kittilässä, jossa meidän piti tavata isännöitsijä Cannelin ja saada ohjeita. Toivoimme myös, että hän olisi hankkinut meille oppaan, koska emme ollenkaan tunteneet rajaseutuja, ja kulku siellä oli vaarallista. Mutta Kittilään oli vielä pitkä taival, ja vielä kerran jouduimme tekemisiin järjestysvallan kanssa. Levähtäessämme Unarin majatalossa, pitäessämme lavealti kiintoisalle kuulijakunnalle esitelmää Pohjois-Suomen rautatiesuunnitelmista, saapui äkkiä poliisi kysyen passeja. Mutta sillä kertaa pärjäsimme loistavasti. Yrjö Ruuth selitti rauhallisesti olevansa "eduskunnan virkamies" ja me toiset hänen apulaisiaan, jotka valtiopäivät olivat lähettäneet ottamaan selvää ja antamaan lausuntonsa näille seuduille rakennettavasta rautatiestä. Siksi poliisi ei häirinnyt meitä enemmälti; hän olisi muuten menettänyt paikkansa. Miesraukka näytti sangen säikähtyneeltä ja poistui sanaa sanomatta. Aarne Sihvolle, joka matkusti samaa reittiä vähäistä myöhemmin, oli poliisi selostanut kohtaamisemme. "Kyllä minä heti näin, mitä miehiä ne olivat", oli hän sanonut, "mutta ne olivat niin hyvin aseistettuja, etten voinut tehdä mitään." Niin, me olimme tosiaankin hyvin aseistettuja: Yrjö Ruuthilla oli pieni browningpistooli ja minulla kuuden millimetrin pienoispistooli. Toisilla oli ainoastaan tuppipuukot.
Unariin päästessämme olimme muistaakseni hiihtäneet neljä päivää. Öiksi poikkesimme taloihin jatkaaksemme taas edelleen aamuisin heti päivän valjetessa. Muutamissa paikoissa saimme nukkua sängyissä, mutta enimmäkseen olivat vuoteinamme porontaljat lattialla selkäreppumme päänaluisena. Kun tavallisesti olimme väsyneitä päivän ponnistuksista, maistui uni mainiolta, joskin makuutila oli kova ja epämukava. Ei ole ollenkaan liioittelua puhua rasituksista, sillä täytyy ottaa huomioon, että me kaikki olimme tottumattomia pitkänmatkanhiihtäjiä, jotapaitsi pitkäaikainen vankeus oli meitä suuresti heikontanut. Sitäpaitsi ei sääkään ollut suotuisin. Muistan erikoisesti erään päivän, kun rankkasateessa ponnistelimme aivan ruskeaksi painunutta maantietä eteenpäin. Oli pakko poiketa majataloon kiertämään vesi vaatteista ja kuivattamaan ne häthätää uunin loisteessa. Omituista kyllä, ei kukaan vilustunut tästä seikkailusta, vaikka vaatteemme matkaa jatkaessamme olivat kaikkea muuta, mutta eivät kuivia. Keskipäivällä oli säännöllisesti suojaista, meidän täytyi tämän tästä pysähdellä ja hangata steariinia suksiemme alle, jotta ne juoksisivat helpommin. Se auttoi pieneksi hetkeksi; sitten takeltui lumi suksenpohjiin, ja sama temppu oli uudistettava.
Unariin palataksemme emme poliisikäynnin jälkeen olleet juuri hyvällä tuulella. Alunperin oli tarkoituksemme ollut hiihtää sieltä vasta seuraavan, sunnuntaipäivän iltapuolella, mutta nyt päätimmekin lähteä heti aamiaisen jälkeen. Hiihdettyämme joitakuita kilometrejä nuoskalumessa saavuimme pirtille, jossa päätimme pysähtyä ja keittää teetä. Tunnin verran viivyimme pirtillä, sitten jatkoimme taas matkaa. Noin kolmen korvissa poikkesimme eräälle uudisasutukselle koettaaksemme saada vähän ruokaa sekä saadaksemme selville Alakylän tien. Tuvassa asui köyhä, mutta vieraanvarainen torpanväki; emäntä kehoitti meitä istumaan sillä aikaa kuin perunat kiehuivat. Olimme kuitenkin siksi väsyneitä, ettemme jaksaneet pysyä valveilla, vaan nukuimme istumapaikoillemme. Minä omasta puolestani muistan nukkuneeni höyläpenkillä. Tunnin verran saimme nukkua, sitten emäntä herätti meidät aterioimaan. Heti aterian jälkeen painuimme taipaleelle. Uudisasukas oli ilmoittanut Alakylään olevan kolmen tai neljän tunnin matkan, ja sen laskelman mukaan olisimme saapuneet perille kymmenen aikaan illalla. Mutta joko hän yliarvioi meidän hiihtotaitomme taikka sitten aliarvioi matkan pituuden – jälkimmäinen tuntuu todellisemmalta – sillä Ruuth ja toiset pääsivät perille kello kahden aikaan, Levander ja minä kaksi tuntia myöhemmin. Aluksi joudutimme matkaa mahdottomasti. Tämä kilpahiihto yhdessä aikaisempien päivän rasituksien kanssa mursi ainakin minut.
Ennen pitkää jäimme Levanderin kanssa jälkeen tovereistamme, joiden jäljet lumessa osoittivat heidän kulkunsa. Kerran he olivat pysähtyneet odottamaan meitä, mutta jatkaneet edelleen, kun meitä ei puoleen tuntiin kuulunut. He olivat tottuneet siihen, että Levander ja minä saavuimme majapaikkoihin paljon myöhästyneinä, koska minä en jaksanut hiihtää toisten kanssa rinnan, eikä Levander tahtonut jättää minua. Sen vuoksi ei meidän viipymisemme tälläkään kertaa aiheuttanut levottomuutta.
Sillävälin hiihtelimme hitaasti eteenpäin. Vaikka olimme väsymyksestä lopen uupuneita, täytyi yhä ponnistella edelleen samalla huolellisesti tarkaten tovereittemme latua ja lumimerkkejä, ettemme olisi onnettomuudeksemme poikenneet väärälle tielle. Kerran meiltä kuitenkin jäljet haihtuivat kahlatessamme metrin paksuisessa lumessa korkealle vuorelle varsin tarkoituksella urkkia sieltäkäsin aukeata paikkaa metsässä. Mutta turhaan, kaikkialla ympärillä vain synkkä metsä. Harmistuneena täydellisesti joutavasta vuorellekiipeämisestä laskeusimme alas etsimään suksenjälkiä. Tällä kertaa meillä oli parempi onni: kohtasimme jäljet miltei heti. Pitkälti emme olleet hiihtäneet, kun sukset alkoivat vetää itsekseen yhä kiivaammassa tahdissa. Ne veivät meitä nyt alaspäin viettävällä metsämaalla avattua tietä pitkin, pisin myötämäki, mitä milloinkaan olen laskenut. Kymmenisen minuuttia kiidimme niin eteenpäin, sitten vauhti vähitellen asettui, kun maa muuttui taas tasaiseksi. Matkallamme alaspäin emme olleet voineet seurata suksenlatua – oli täysi työ pysyä tasapainossa – mutta suureksi iloksemme totesimme nyt tovereittemme tulleen samaa tietä. Vielä pienen matkaa johti latu pitkin tietä, sitten se poikkesi taas metsään.
Monta kertaa olimme jo arvelleet, ettei metsä lopu ollenkaan, kunnes vihdoin nousimme mäelle, josta saatoimme nähdä kylän ääriviivat häämöttävän edessämme. Hetki sen jälkeen saavuimme Alakylän maantielle, jota seurasimme arviolta 2 km. Jäljet lumessa osoittivat, että toverimme olivat poikenneet erääseen taloon tien varteen. Sen teimme mekin, mutta kun ei suksia ollut missään näkyvissä, vaan kaikki oli hiljaista, luulimme heidän vahingossa sinne poikenneen ja jälleen jatkaneen matkaa tietä pitkin. Hiihdimme vielä suunnilleen kaksi kilometriä edelleen tapaamatta kuitenkaan minkäänlaisia jälkiä tovereistamme. Aivan uupuneena heittäydyin pitkäkseni tielle Levanderin hiihtäessä erääseen torppaan, jossa hän kovan kolkutuksen jälkeen sai asukkaat valveille ja kysyi Cannelinin taloa. Osoittautui, että se oli juuri äsken sivuuttamamme. Hiihdimme sinne takaisin ja kolkutimme lujasti ovelle. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan, mutta sen sijaan astui Yrjö Ruuth aivan unenpöpperössä päärakennuksen vieressä olevasta saunasta. Hän, Ahti ja Reinikainen olivat saapuneet taloon heti kahden jälkeen yöllä, ja kun hetki oli niin myöhäinen eivätkä he ollenkaan varmasti tienneet olevansa oikeassa talossa, olivat he päättäneet yöpyä saunassa. He olivat nukkuneet syötyään ensin kyllälti viiliä, jota sieltä löysivät. Viilikehlon pohjalle he asettivat 20 mk: he tahtoivat mieluummin olla väkivaltaisia vieraita kuin varkaita. Kun me nyt toimme varman tiedon, että olimme tosiaan tulleet Cannelinin taloon, päätimme tehdä uuden yrityksen huoneeseen päästäksemme, koska kylmä sauna tarjosi vähemmän miellyttävän yösijan. Lopulta onnistuimme saamaan eloa taloon: herra Cannelin tuli portaille ja kysyi, keitä me olimme ja mitä halusimme. Sanoimme nimemme ja asiamme sekä toimme Hallan Ukolta terveisiä. Herra Cannelin pyysi meitä astumaan huoneeseen, ja vuoteet laitettiin kiireessä kuntoon. Muistan erikoisesti, että minä sain nukkua mukavassa sängyssä kahden valkoisen lakanan välissä, jota ei ollut tapahtunut sitten kuin Hyrynsalmella. Läpiväsyneitä kun olimme, nukuimme heti ja heräsimme vasta myöhään päivällä. Jäseniä ja selkää särki, emme tunteneet itseämme levänneiksi ja sen vuoksi kernaasti suostuimme isäntäväkemme ystävälliseen ehdotukseen viettää toinenkin yö heidän luonaan. Iltapäivällä lähti Reinikainen, joka oli meistä vähimmän rasittunut, kylään etsiäkseen käsiinsä erään rahvaanmiehen, Romppaisen, josta piti tulla meidän oppaamme Ruotsin rajalle. Näillä seuduin, joiden läpi meidän nyt tuli kulkea, liikkui venäläisiä rajapatrulleja, joiden tielle olisi helposti osunut, ellei taitava ja luotettava opas johtanut matkaa. Illansuussa palasi Reinikainen ja ilmoitti, että Romppainen odotti meitä seuraavana aamuna määrättynä aikana joen jäällä.
Hyvissä ajoin saavuimme sovitulle kohtaamispaikalle. Saimme odottaa kauan – yli tunnin – ennenkuin hän tuli. Hän kehoitti meitä hiihtämään joen rannalla olevan ladon luo, josta hän tulisi meidät ottamaan. Itse täytyi hänen mennä vielä kylälle jollekin asialle. Olimme kaikkea muuta kuin iloisia viivytyksestä, varsinkin kun palelimme vahvasti purevassa pohjatuulessa, mutta emme voineet muuta kuin noudattaa kehoitusta. Ja ladossa tuli uusi viivytys. Aloimme jo pelätä, ettei opas tulisi ollenkaan, ja olimme kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Mutta hän tuli lopulta kuitenkin, vaihtoi kanssamme parisen sanaa ja viittasi lähtemään. Hiihdimme nyt suoraan metsään Romppainen etunenässä pitkin, tasaisin vedoin.
Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan ei ollut tarkoituksemme levätä ollenkaan tänä yönä, mutta illalla tulin minä niin heikoksi, että meidän oli pysähdyttävä joksikin aikaa erääseen taloon. Paitsi sitä, etten ollut vielä toipunut Alakylän matkarasituksistani, uhkasi vaikea vilustuminen, jonka luultavasti olin saanut samalla kertaa, tehdä minut aivan kykenemättömäksi tähän kiivaampaan kulkuun. Talossa, jossa viivyimme joitakuita tunteja, tarjottiin meille voileipää ja maitoa. Lepo ja ruoka antoivat uusia voimia matkalle kuutamoisessa yössä. Etäällä näkyi Ounastunturi. Tunturi lumenpeittämine lakineen näytti olevan aivan lähellä, mutta kun olimme hiihtäneet kaksi, kolme tuntia, oli se yhtä etäällä. Täällä arvioi etäisyydet väärin kuten merellä, jossa kaikki näyttää olevan todellista lähempänä.
Aamupäivällä poikkesimme yksinäiseen torppaan, jonka omistaja – oppaan tietämän mukaan – tunsi etappitien rajalle. Opas jäi kuitenkin metsään meidän mennessä torppaan leivänostoon. Torppari itse oli poissa, ja hänen vaimonsa oli sangen hämmästynyt käynnistämme, jonka vuoksi katsoimme viisaammaksi olla mainitsematta hänelle matkamme päämäärää. Kysymykseen, mitä kansallisuutta me oikeastaan olimme, vastasi joku, että me olimme turkkilaisia, jotka matkustelevat Pohjois-Suomea katselemassa. Emäntä ei näyttänyt tästä suurestikaan hämmästyvän, lausui vain ihmettelynsä sen johdosta, että turkkilaiset niin hyvin ymmärsivät ja puhuivat suomea. Torppaan jätimme osan tavaroistamme luvaten käydä ne paluumatkalla noutamassa. Ilmoitimme näet, että jonakin päivänä kulkisimme torpan ohi etelää kohti.
Seuraavan kerran pysähdyimme keskellä yötä syrjäisessä talossa. Siellä luonnollisesti oltiin jo levolla saapuessamme, mutta eräs rengeistä heräsi tuloomme ja kehoitti meitä noutamaan poronnahkoja vajasta ja laskeutumaan niille pitkäksemme. Tuvassa nukkui ennestään joukko ihmisiä, ja myöhään yöllä saapui vielä eräs rahvaan mies. Pitkän aikaa hän istui ja katseli meitä hermostuttavasti ennenkuin ojentautui lattialle. – Aikaisin seuraavana aamuna herätti opas meidät. Hän tahtoi välttää kaikkia tarpeettomia kysymyksiä ja halusi päästä matkaan mahdollisimman pian. Me muuten emme olleet vaihtaneet sanaakaan kenenkään muun kuin rengin kanssa, joka neuvoi meille poronnahat. Hiihdettyämme joitakuita tunteja pysähdyimme, opas keräsi polttopuita, teekattila otettiin esille ja tuota pikaa oli meillä aamiainen vapaassa luonnossa. Siloteltuamme suksemme jatkoimme taas matkaa.
Tämän pysähdyksen jälkeen hiihdimme hyvää vauhtia. Kuljimme nyt vaarallisia seutuja, jotka oppaan mielestä oli sivuutettava nopeasti. Kerran hiihtäessämme pitkin harjua näimme venäläisen rajapatrullin etäämpänä laaksossa. – Eräs toinen muisto: Opas kyyristyy äkkiä suksilleen ja viittaa meitä tekemään samoin. Olemme jännittyneitä. Yrjö Ruuth ja minä otamme aseemme esille. Lähestyvät äänet kuuluvat yhä selvemmin. Rajapatrulliko? Ei, lappalaisia näyttävät olevan poroineen ja liian raskaine kuormineen. Opas nousee, ja me hiihdämme edelleen.
Viimeisenä päivänä uurastimme mitä karuimmassa maastossa. Korkeat mäet laskeutuivat miltei äkkijyrkästi, ja opaskin teki silloin tällöin kuperkeikan. Maastosuhteet pakottivat meidät kerta toisensa jälkeen ottamaan sukset kainaloomme ja kahlaamaan metrin paksuisessa lumessa, sillä hanki ei kestänyt, vaan joka askelella vajosi vyötäisiä myöten kinokseen.
Näin vähitellen lähestyimme rajaa. Kun oppaan mielestä oli ehdottomasti liian aikainen hetki ylimenoa varten, poikkesimme autioksi jätettyyn torppaan, jossa kulutimme aikaa jutellen ja laulaen. Silloin tällöin kysyimme oppaalta, emmekö jo voisi jatkaa, mutta hän pysyi taipumattomana. Vasta hämärän tullen – olimme silloin olleet torpassa kaksi tuntia, jotka tuntuivat meistä iäisyydeltä – salli opas lähteä matkalle. Äänettöminä hiihdimme oppaan latua pitkin. Kolme kertaa menimme yli Muonion maantien. Tämä johtui siitä, että opas ensimmäisellä kerralla otti ylimenon liian aikaisin, ja meidän täytyi hiihtää kappale matkaa takaisin. Ylimenopaikat valitsi opas siten, että hänellä oli verraten hyvä näköala molempiin suuntiin tietä pitkin. Tultuaan vakuutetuksi, ettei yhtään ihmisolentoa ollut näköpiirissä, viittasi hän meitä, jotka makasimme kyyryssä metsässä, lähtemään liikkeelle, ja pikavauhtia hiihdimme yli tien.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saavuimme päämäärään, Muonionjoelle. Olimme juuri aikeissa lähteä erästä mäkeä alaspäin, kun joku äkkiä luuli kuulevansa kahinaa juuri allamme olevasta pensaikosta. Ajattelimme luonnollisesti ensimmäiseksi rajavartijoita, ja opaskin tuli huomattavan hermostuneeksi. Hän kuiskasi meille ja kehoitti olemaan aivan vaiti sekä seuraamaan hänen esimerkkiään. Nousimme suksilta ja hiivimme hiljaa tiheään metsikköön, jonne jäimme liikkumattomina makaamaan. Kului muutamia epämiellyttäviä minuutteja ilman, että oletetut äänet toistuivat. Opas oli kuitenkin sangen hermostunut ja halusi heti lähteä paluumatkalle. Hänen mielestään me hyvin tulisimme nyt yksinämme toimeen, koska jäljellä oli vain itse ylimeno. Kiitimme sen vuoksi opasta palveluksistaan, jotka kaikin tavoin olivat olleet huomattavia, annoimme hänelle sovitun rahamäärän korvaukseksi opastuksesta ja puristimme hänen kättään jäähyväisiksi. Hänen lähtönsä tapahtui niin äkillisesti, että hän unohti antaa minulle takkini, jonka hän oli sitonut selkälaukkunsa päälle. Helpottaakseen kulkua olivat Levander ja Ruuth ottaneet miltei kaikki minun tavarani omiin selkäreppuihinsa, ja siitä syystä kantoi opas myös minun takkiani. En huomannut mitään, ennenkuin olimme Ruotsin puolella, ja silloin luonnollisesti ei asialle enää voinut tehdä mitään.
Kun opas oli hävinnyt, aloimme varovaisesti laskeutua joelle. Emme uskaltaneet hiihtää, sillä tie kulki pitkin metsää kasvavaa rinnettä. Olisi helposti voinut ajaa päin puuta tai pensaikkoa ja katkaista viime hetkessä suksensa. Oli muuten Jumalan onni, ettei kukaan matkaan osaaottaneista taittanut suksiaan. Sellainen onnettomuus oli lähellä varsinkin mäissä, ja seuraukset siitä olisivat helposti kääntyneet turmiollisiksi. – Me tulimme onnellisesti rantaan, nousimme suksillemme ja pötkimme minkä käpälistä pääsi vastaiselle rannalle. Siellä emme vielä tunteneet oikein varmasti olevamme Ruotsissa. Olimme nimittäin saapuneet ulkonevalle rantakaistaleelle, joka ensi silmäyksellä näytti saarelta. Aivan joen rannalla oli talo, ja sinne ohjasimme kulkumme. Talon ulkoseinällä komeili erään tukholmalaisen asianajotoimiston mainoskyltti, ja kun astuimme huoneeseen, näimme kuningas Kustaan ja kuningatar Victorian rintakuvat. Tämä poisti meiltä viimeisetkin epäilykset. Olimme nyt ruotsalaisella maaperällä, siis turvassa. Talo näkyi olevan majatalo, parempaan paikkaan emme siis olisi voineet saapua.
Ylikulku tapahtui Kihlangissa huhtikuun loppupäivinä. Mitä hurjimpia huhuja vappuna tapahtuvasta vallankumouksesta liikkui täällä erämaassa. Ruotsi puolestaan lisäisi tasavaltojen lukumäärää. Huhuilla ei varmastikaan ollut mitään todellista perää, mutta meistä, jotka olimme eläneet ensimmäiset vallankumouspäivät Pietarissa ja sitten Helsingissä nähneet vallankumouksellisia julistuksia, tuntui varsin omituiselta, että olimme tuskin kerinneet ruotsalaiselle maaperälle, kun jo kuulimme puhuttavan vallankumouksesta myöskin Ruotsissa.
Ennenkuin lopetan kuvaukseni matkastamme Ruotsiin, sietänee ehkä tulla mainituksi, että ruotsalaisen majatalon asukkaat kertoivat venäläisen rajapatrullin jokin päivä sitten käyneen Ruotsin puolella. Sellaiset käynnit eivät olleet harvinaisia; venäläiset harrastivat vaihtokauppaa rahvaan kanssa rajan molemmin puolin. Muutamia tunteja ennen meidän ylituloamme oli muuten rajapatrulli kulkenut iltakierrollaan jokea ylöspäin. Seuraavana aamuna matkustimme etelään päin.