[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsBSm10JlopmE5E7t5WdoBmPPvHLeOyv9kzIkelMQr2s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1680,"Kalterijääkärit II","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"1680-pekkola-sulo-weikko-kalterijaakarit-ii","1680__Pekkola_Sulo-Weikko__Kalterijääkärit_II",null,"muistelmat",[],[],"fi",56134,389756,true,[],[],[],"Teos kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjällä vangittuina olleiden suomalaisten jääkärien eli kalterijääkärien vaiheita. Kirja koostuu henkilökuvista ja kertomuksista, jotka käsittelevät aktivistiliikkeen toimintaa, Pietarin vankilaoloja sekä itsenäisyysliikkeen alkuvaiheita.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Kalterijääkärit II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1680. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALTERIJÄÄKÄRIT II\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nBackbergin veljekset.\nLönnqvist, Väinö Felix.\nPitkänen, Anton.\nRavantti, Reino.\nRossi, Otto Henrik.\nAalto, Juho Immanuel.\nLindberg, Ferdinand Waldemar.\nAhti, Arvo Jon.\nWilkuna, Kyösti.\nHallikainen, Armas Evald.\nSihvo Aarne.\nAuer, Into.\nKemppainen, Jaakko.\nViitaharju, Kaapo.\nVäisänen, Jussi.\nHautanen, Herman.\nViikko, E.\nSola, Väinö.\nMalin, Artur.\nMassinen, Sanni.\nKönni, Yrjö.\nKirjalainen, Vilho.\nBrusin, Arvo.\nTshin-bou-tshi.\nVankilasta maanpakoon.\n\n\n\n\n\nBackbergin veljekset.\n\n\nSamoihin aikoihin, kun ylioppilaat Helsingissä alkoivat pohtia\nmaailmansodan mukanaan tuomia mahdollisuuksia, pidettiin\npolyteknikkojen talolla myös kokouksia. Ensimmäisessä kokouksessa, joka\npidettiin syksyllä 1914 ja johon oli kutsuttu polyteekkareita kultakin\nvuosikurssilta, päätettiinkin asettua yhteyteen ylioppilasosakuntien\nmuodostaman keskuskomitean kanssa ja valittiin polyteekkarien\nedustajaksi hallituksen silloinen puheenjohtaja Harry Backberg.\n\nKoska jonkun henkilön varomattomuuden vuoksi oli päässyt liikkeelle\nhuhuja, sovittiin siitä, että kaikkien, jotka asiasta tiesivät ja jotka\nliittyivät polyteekkariaktivisteihin, täytyi luvata kunnialla ja\nhengellään ehdotonta vaiteliaisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä toimenpide\nosoittautuikin myöhemmin sangen tarkoituksenmukaiseksi. Vala oli\nmoraalisena tukena niille, jotka joutuivat vangeiksi, ja vapaina olevat\ntiesivät, että he saattoivat rauhassa jatkaa työtään. Niinpä\npolyteekkareista joutuikin vankilaan sangen pieni prosentti, eikä\nketään sellaista, joka joutui vain polyteekkarien kanssa tekemisiin.\n\nHarry Backberg tuli siis kuulumaan keskuskomiteaan ja oli\n\"polyteekkarien järjestön\" johtajana. Hänen rinnallaan toimi veli\nBertel Backberg, joka oli salaisen tiedusteluosaston palveluksessa sekä\nsamalla värvärinä nuoremmilla vuosikursseilla polyteekissa.\nPolyteekkarien järjestön toiminnan johdosta matkustikin\njääkäripataljoonaan miehiä sellaisia kuin Martti Wallenius, Forsman,\nIlmoniemi, Wichman, Pylkkänen, Hägglund, Sarlin, Bertel Paulig, Pelle\nHeinrichs, Holmqvist, Weber, Kara, Hanski Wasenius y.m.\n\nKun kursseja Saksassa kesällä laajennettiin ja tieto siitä saapui\nSuomeen, ilmoittautui useita kymmeniä halukkaita lähtijöitä. Heidät\nlähetettiin matkalle, mutta varovaisuussyistä oli jokaisen tehtävä vala\nsitä ennen. Niinikään \"valokuvattiin\" muutamia heistä ja kuvat\nlähetettiin postitse rajaetapeille. Ellei asianomainen tietyn ajan\nkuluessa saapunut määräpaikkaan, luvattiin hänen kuvansa julkaista\nsopivalla tavalla. Tätä ei kuitenkaan tarvinnut kertaakaan toteuttaa\nensiksikään siksi, että kaikkien lähtijöiden todettiin saapuneen\nperille, ja toiseksi valokuvaaminen tapahtui vain tyhjälle kasetille.\n\nPolyteekkarien järjestö sai yhteyden Kone- ja Silta Oy:n eräiden\ntyömiesten kanssa, jotka toimittivat järjestölle pommeja. Niitä olikin\njo varastoituina useampia satoja, mutta ennenkuin tarjoutui tilaisuus\nniiden käyttöön, oli Harry Backberg jo vangittu.\n\nSitä ennen oli maa alkanut polttaa vakoiluosaston päällikön Eino\nPolónin jalkojen alla ja hänen täytyi poistua, jolloin Harry Backberg\notti \"putiikin\" hoidon käsiinsä. Osaston pääasiallisena tehtävänä oli\nvakoilutoiminta ja sillä oli yhteydet aina Venäjän itärintamalle\nsaakka. Toimiston kautta lähetettiin paljon arvokkaita tietoja, joista\nsaksalaiset lausuivat toimistolle kiitoksensa. Työ käsitti myös\nlaivaston liikkeet ja vallitustyöt.\n\nHelmikuussa 1916 oli taas saatu kokoon suuri joukko miehiä, joiden piti\nmatkustaa saman kuun 18. päivänä. Edellisen päivän aamuna varhain soi\nBackbergin asunnon ovikello ja sisään astui lyhyt, tanakka nuorukainen\n-- Jussi Väisänen. Hän kysyi, oliko kunnia puhua Harry Backbergin\nkanssa, ja saatuaan myöntävän vastauksen otti sotilaallisen asennon ja\nilmoitti terveiset Lockstedtin leiriltä. He keskustelivat jonkin aikaa\nja sopivat, että Jussi Väisänen tulisi seuraavana aamuna uudelleen\ntapaamaan. Mutta siitä tapaamisesta ei tullut mitään, sillä yöllä\nBackbergit jo vangittiin.\n\nHarry B. oli päivällä saanut shifferipostin, oli illalla selvitellyt\nsen ja istui kirjoittamassa kirjettä morsiamelleen. Silloin, puoliyön\naikaan, noutajat saapuivat. Harry Backberg kuuli alaoven käyvän, sen\njälkeen askeleita portaissa ja arvasi heidän nyt tulevan. Askelet\npysähtyivät oven taakse, jolloin Harry herätti kiireesti veljensä\nBertelin ja lähetti tämän polttamaan osan papereista itse hävittäessään\nloput W.C:n kautta. Neljännestunnin saivat santarmit kolkuttaa ovelle,\nkunnes paperit oli hävitetty. Sitten Harry B. herätti huonokuuloisen\nisänsä ja lähetti hänet avaamaan.\n\nOvesta astui 8-10 santarmia ja poliisia, ja niin alkoi kotitarkastus,\njoka toimitettiin tunnetun perinpohjaisesti. Vasta tarkastuksen aikana\nHarry muisti, että viululaatikon hartsikotelossa oli eräs tärkeä\nkartta. Muuan poliisi otti jo viululaatikon tutkiakseen, mutta juuri\nhänen avatessaan laatikkoa kutsuivat santarmit häntä toisesta\nhuoneesta. Yksin jäätyään Harry B. otti nopeasti kartan pois, jätti\nkaikki ennalleen ja antoi kartan äidilleen käskien hävittää sen. Kun\nkiireessä ei ollut muutakaan keinoa, söi rouva Backberg kartan.\n\nKotitarkastusta jatkui aamuun kello 7 saakka. Sitten santarmit veivät\nHarry B:n polyteekkarien talolle, koska hän toimi teknillisen\nylioppilasyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana, ja panivat toimeen\nhallituksen huoneessa kotitarkastuksen, jonka tuloksena oli yksi\nbrowningin puhdistusrassi. Kotitarkastuksen johdosta vangittiin samalla\nkertaa poikien isä, rautatiehallituksen liikennetirehtööri, insinööri\nAdolf Backberg sekä pojat Harry ja Bertel ja vietiin ajurilla Viaporin\npäävahtiin.\n\nVankilalla oli tavallaan uutuudenviehätystä, sillä Harry Backberg ei\ntiennyt, mitä toiset aikaisemmin vangitut tiesivät, ja syyllisyyden\ntunne painoi puolestaan. Hänet oli sitäpaitsi annettu niin pahoin ilmi,\nettei pelkällä kieltämisellä hyödyttänyt asiaa yhtään. Hänen\ntarkoituksensa oli saada isä pois vankilasta, ja sitä varten hän\ntekaisi jutun. Valter Aschan oli mennyt Lockstedtin leirille ja oli\nturvassa santarmeilta. Pikku Jussi oli hänet tavannut Haaparannassa.\nHarry Backberg ilmoitti nyt Aschanille aikovansa valita hänet\n\"uhrikseen\", ja sai myös kuitin, että tieto on tullut perille. Niinpä\nhänellä oli juttu valmiina syötettäväksi, kun Venäjän Itämeren\nlaivaston vastavakoiluosaston tuomari, vänrikki Serebrjakoff alkoi\nkuulustelut.\n\nHarry B. kertoi, että Valter Aschan oli tullut hänen luokseen ja\npyytänyt ryhtymään näihin hommiin, joista nyt syytettiin. Hän sanoi\nkuitenkin kieltäytyneensä kaikesta toiminnasta, mutta, lisäsi hän, \"jos\nkatsotte olevan syytä, niin rangaiskaa minua, isä ja veli eivät tiedä\nmitään näistä hommista\". Seurauksena olikin, että ukko Backberg pääsi\ntakaisin virkaansa kahden viikon kuluttua. Vapaus ei kuitenkaan tullut\npitkäaikaiseksi, sillä toukokuun 1. p:nä hänet vangittiin uudelleen ja\nkarkoitettiin Etelä-Venäjälle, jossa sai olla vallankumoukseen saakka,\nensin Kostsowassa ja sittemmin Tsjuhlowassa.\n\nMolemmat veljekset istuivat edelleen Viaporin päävahdissa. Eräänä\npäivänä Harry B. huomasi, kuinka hänen koppinsa edustalle alettiin\nkaivaa kuoppaa. Hän seurasi toimitusta uteliaana aavistaen sen joten\nkuten vaikuttavan hänen hyvinvointiinsa. Kuoppaan pystytettiin sitten\npylväs, jossa oli vahvat rautarenkaat, kyllin vahvat suuremmankin\nmiehen niissä riippua. Sellissä oli toistaiseksi täysi\nhirsipuutunnelma, kunnes eräänä päivänä renkaisiin ilmestyivät\nisolaattorit, ja Backberg huomasi, ettei häntä vielä viety Golgatalle.\n\nAjan mittaan alkoivat Viaporin päävahdin matkailuhuoneet vähitellen\ntäyttyä. Siellä tutustuttiin toisiinkin osaveljiin, viereisten ja\nvastapäisten sellien asukkaihin. Harry B. tuli tuntemaan m.m.\nilmiantajansa E. Bruhnin, joka herätti toisissa vangeissa sääliä, koska\nhäntä ei päästetty edes \"puukaivolle\" (käymälään) ilman kannuksia,\nkuten toiset. Toiset pääsivät sinne ilman rautoja, ja siellä tehtiin\nuusia tuttavuuksia vuosisataisessa voimakkaassa hajussa.\n\nKeskustelun aiheena näillä tapaamisilla oli tutkintotuomarien\nmenettelytavat, kuinka kukin oli asiansa heidän suhteensa järjestänyt\nja miten tästä täysihoitolasta päästäisiin väljemmille vesille, sillä\nvuosisataiset hajut alkoivat jo tympäistä ja ruokahuusholli oli kehnoa,\nsillä tarjottiin -- kuten Bertel Backberg sanoi -- kahteen kertaan\nmädäntynyttä kalaa. Sitäpaitsi ei vangitsemisesta lähtien maaliskuun\nloppuun päästetty kuin vain kerran saunaan, sillä ryssät pitivät\nsuomalaisia niin puhtaina, etteivät he saunaa muka kaivanneet.\n\nBoris Backberg -- veljeksistä keskimmäinen -- oli kotitarkastuksen\ntapahtuessa sairaana ja säilyi niinmuodoin vangitsemiselta. Harry B.\njatkoi Viaporissa totuttuun tapaansa entistä hommaansa ja ensi töikseen\nilmoitti polyteekkarien järjestölle, mitä joukko-osastoja oli\nViaporissa. \"Ryssä on ryssä ja tekee rahasta mitä vain\", ja niinpä\nHarry B. käytti lähettinään kopin siivoojana toimivaa ryssän\nsotamiestä, joka tosin oli kansallisuudeltaan puolalainen. Tämä\nkuljetti uskollisesti postin, ja hänen avullaan Harry B. sai myös\nAschanilta ilmoituksen, että tämä oli saanut B:n lähettämän tiedon\nhäntä ehkä odottavasta kohtalosta hänen tänne saapuessaan. Niinikään\ntoi lähetti kerran Borikselta Harrylle sanomalehden, jonka parhaimpana\nuutisena oli täyteenliimattuna kokonainen sivu viiden ja kymmenen\nmarkan seteleitä sekä kaksi ohutta kumivälikappaletta, joiden sisään\nrahat voitiin kiertää ohueksi rullaksi ja asettaa ne senjälkeen luonnon\nihmiselle rakentamaan pankkiin, säilytyspaikkaan.\n\nSerebrjakoff tuli alkuaikoina apureineen öisin ja vaati\nkuulusteltavaksi, mutta siihen Harry B. pani jyrkän tenän ja sanoi,\nettei hän ollut tottunut tämänlaatuisiin vieraskäynteihin, ja ilmoitti\nhaluavansa nyt juuri nukkua. Jos he halusivat keskustella, saisivat\ntulla päivällä, silloin hän kyllä olisi käytettävissä.\n\nKuulusteluissa ei selvinnyt muuta, kuin mitä hän jo oli kertonut\nAschanista. Kun ryssät eivät saaneet enempiä tunnustuksia, uhkailivat\nhe Backbergia sanoen, että \"ellette mitään kerro, niin ette tiedä, mikä\nodottaa äitiänne ja perhettänne. Jos puhutte, saatte kultaa ja paikan\npalveluksessamme.\" -- Juuri näihin lupauksiin E. Bruhn sortui, ja\nsilläpä hänen luetteloissaan jo Viaporissa oli 11 Suomessa vielä\ntoimivaa -- tai jo vangittua -- etappimiestä ja värväriä.\n\nKun Harry Backberg ei sanonut tietävänsä enempää, katsoivat santarmit\nsaaristoilman hänelle epäterveelliseksi ja siirsivät hänet kanavan\nvarrella olevaan yksikerroksiseen taloon -- Helsingin päävahtiin -- ja\nensialuksi panivat pimeään putkaan, ettei ilmastomuutos vaikuttaisi\nhaitallisesti terveyteen.\n\nHänen oltuaan viikon pimeässä putkassa avattiin eräänä päivänä ovi ja\nsisään astui päivystävä upseeri lääkärin saattamana. Lääkäri tutki ja\nmääräsi, että mies oli heti siirrettävä valoisaan koppiin. Ja niin\nHarry Backberg siirrettiin valoisaan upseerikoppiin, jossa oli\nnahkasohva, ja elämä tuntui taas niinkuin kevyemmältä.\n\nMutta sitten tuli Serebrjakoff tarkastamaan. Nähtyään, kuinka\nruhtinaalliset olot Backbergilla oli, äityi hän kauheasti ja nyrkit\npystyssä selitti vangille, että \"teillä on täällä aivan liian hyvät\nolot -- te kirottu saksalainen vakooja\". Harry Backberg kimpaantui myös\npuolestaan, astui askelen kohti, löi jalkaa ja sanoi: \"Mitäs te tässä\noikein puhutte?\" Silloin Serebrjakoff katsoi parhaaksi livahtaa tulkin\ntaakse piiloon.\n\nSeuraus tästä käynnistä oli kuitenkin se, että Backberg sai uudelleen\nmuuttaa asuntoa, tällä kertaa yleiselle, tuoksuvammalle osastolle,\njoutuen rinnakkain Ahdin kanssa, joka myös toukokuussa yhdessä Hedmanin\nja Söderströmin kanssa joutui vangiksi.\n\nKun Harry Backberg siirrettiin pois Viaporista, selitti Serebrjakoff\nBertel B:lle näin:\n\n\"Teidän veljenne on nyt hirtetty. Samoin käy teidänkin, ellette\ntunnusta kaikkea. Tunnustatteko?\"\n\nTähän Bertel B. luontaisella rauhallisuudellaan vastasi syvästi\nsurevansa veljensä äkillistä poismenoa sekä samalla halveksivansa koko\nhirttohommaa. -- \"Mutta mitä noihin tunnustuksiin tulee, niin niistä ei\nkannata keskustella, kun ei kerran ole mitään tunnustettavaa ja\ntäytyisi kertoa satuja.\"\n\nHelsingin päävahdissa koetti Serebrjakoff näyttää mahtiaan ja kielsi\nvangeilta kaiken lukemisen. Harry Backberg toimitti kuitenkin\nsalakähmäisesti kirjallisuutta sekä itselleen että\n\"kanssarikollisille\".\n\nKopin siivoojana toimi \"storos\" -- mutta Backbergin selliä siivosi\nkaksi storosta, vanhaa ukkelia. Toinen oli iso lihakauppiastyyppinen ja\ntoinen köyryselkäinen, luihusilmäinen, pitkäpartainen ryssä, jonka\nerikoisylpeytenä oli juuri tuo parta. Hänen erikoisavuihinsa kuului\nmyös pitkäkyntisyys. Niinpä aina silloin, kun miehet menivät\n\"puukaivolle\", livahti tämä luihuparta vankien koppeihin varastelemaan\nsieltä tupakoita.\n\nTämän huomasi Backberg ja hautoi mielessään sopivaa kostontapaista.\nNiinpä hän aikansa kuluksi latasi muutamia savukkeita tulitikunrikillä\njättäen savukkeet näkyville mennessään käymälään. Ja olipas joku\ntarttunut syöttiin. Useaan päivään ei luihupartaa tavattu ollenkaan, ja\nkun hän taas ilmestyi näkyviin, eivät vangit olleet häntä tuntea, sillä\npartaa ei miehellä ollut ollenkaan. Mies kyräili kyllä puoleen ja\ntoiseen, mutta vaikkakin hänellä oli vahvat aavistukset pääsyyllisestä,\nvaikeni hän asiasta visusti.\n\nSerebrjakoffin tapaamisen jälkeen oli Harry B. siirretty koppiin n:o 7,\njosta oli vapaa näköala pitkin kanavan vartta ja sen toiselle puolelle.\nSinne saapui päivittäin pidätettyjen sukulaisia ja tuttavia\nistuskelemaan. Backberg oli viittoilemisen -- signaleerauksen -- avulla\nyhteydessä heidän kanssaan ja tunsi olevansa taas ihmisten kanssa\ntekemisissä.\n\nMutta storos hautoi kostoa Harry Backbergia kohtaan, sillä hän aavisti\npartansa palamisen aiheutuneen juuri sellin n:o 7 tupakoista. Eräänä\npäivänä Backbergin ollessa paraikaa viittoilemassa ikkunastaan kanaalin\ntoiselle puolen hiipi storos paikalle kuin shakaali toivoen tämän\nhaaskan lopullisesti paljastavansa ja panevansa taas pimeään\nputkaan. Mutta Ahti huomasi kopistaan tämän hiipivän storoksen.\nSilmänräpäyksessä hän sähkötti naapurikoppiin Backbergille merihädän\nmerkin S.O.S. -- Backberg muutti liikkeensä vähitellen\nvoimisteluliikkeiksi ja niin storos luukusta tirkistäessään näki vain\ninnokkaasti voimistelevan miehen. -- Hänellä oli kuitenkin omat\nepäilyksensä kanavan takana istujien viittoiluista, ja tämän käynnin\nseurauksena oli, että sotamies pantiin kulkuvahdiksi kanavakadulle.\n\nVartiopäälliköt vaihtuivat, niissä oli hyviä ja huonoja, pääasiassa\nviimeksimainittuja. Mutta vanhempana vartiopäällikkönä silloin tällöin\ntoimiva staabikapteeni Budkovskij oli lojaalinen mies. Hän hommasi\nomasta aloitteestaan vangeille kirjoja ja Harry Backbergille m.m.\nraamatun. Sitten tuli vartiopäälliköksi nuori vänrikki, joka alkoi\nkovaäänisesti rähistä, että \"teillä ei saa olla täällä kirjoja; mistä\nte olette niitä saanut?\"\n\n\"Staabikapteeni Budkovskij on antanut luvan.\"\n\n\"Olkoon vain, mutta minä otan sen pois.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja katsokaa, mikä kirja se on. Jos teillä on sisua ottaa se\npois, niin ottakaa.\"\n\nVänrikki katsoi kirjaa, kavahti itsensä eikä ottanutkaan, vaan poistui\nmukisematta, sillä hänelläkin nähtävästi oli jonkinlainen uskonto.\n\nKuten Kalterijääkärien I osasta tohtori Ruudun kertomuksesta tiedämme,\nkuljetettiin postia kaupungista omaisilta päävahtiin vangeille\nruokalähetyksien mukana. Niinpä Harry Backberg sai kerran äidiltään\nruokalähetyksen, jossa oli m.m. savustettuja silakoita, böklinkejä.\nNäitä B. nautiskeli hyvällä ruokahalulla, kunnes sai hampaisiinsa\ntavallista sitkeämmän böklingin, joka ei taittunut puremallakaan.\nRyhdyttyään lähemmin tarkastelemaan silakkaa hän havaitsi sen sisään\npujotetun paperiliuskan, kirjeen äidiltä, joka sisälsi kalterien takana\nistujalle uuden rohkaisun:\n\n\"Kestäkää pojat, me voimme hyvin\", kirjoitti äiti Backberg pojilleen.\nVanha rouva Backberg luotti Suomen itsenäisyyteen ja saattoi jakaa\ninnostustaan pojilleenkin päinvastoin kuin monet muut omaiset, jotka\nvain valittaen ottivat osaa kohtaloon.\n\n\n\nKarkaamisyritys.\n\n\nPolyteekkarien järjestössä oli sotilaallinen kuri. Kun miehet saivat\ntiedon Harry Backbergin vangitsemisesta ja hänen siirtämisestään\nHelsingin päävahtiin, päättivät he vapauttaa vangit. Silloin ei\npäävahdin ulkopuolella vielä ollut vartijaa, joten ulkopuolella olevat\nsaattoivat ikkunan kautta seurustella vankien kanssa ja ilmoittaa\naikomuksestaan. Harry Backberg sanoi asiasta kuultuaan, että\nvapauttakaa vain, kyllä täältäpäin pannaan tohinaksi, mikäli saadaan\nvälikappaleita. Seuraavana yönä keskustelun jälkeen piti Martti\nBerggrenin (nyk. insinöörin) toimittaa selliin saha ja öljyä ja kuten\nJ. Aallon muistelmista huomaamme, oltiin toisissa selleissä myös\nsamantapaisissa puuhissa. Mutta silloin ilmestyi päävahtiin \"vangiksi\"\nsurullisen kuuluisa Paavo Aronen kavaltaen koko yrityksen, josta\nniinollen oli luovuttava.\n\nPäävahdissa tuli Backberg tuntemaan myös vanhan ukko Gustafssonin\nVaasan Brändöstä. Gustafsson oli toiminut saksalaisten palkkaamana\nvakoojana ja lähettänyt tiedot Vaasaan (tuomari Bouchtille?). Kerran\nhän oli taas lähettänyt lähetin viemään kirjeen määräpaikkaan. Tuomari\nei ollut sillä hetkellä kotona, ja tyttö lapsellisuudessaan työnsi\nkirjeen postilaatikkoon, josta se luonnollisesti joutui kaikkivaltiaan\nsensuurin käsiin. Se oli Gustafssonin pään meno ja Helsingissä\nkenttäoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomio pantiin sitten täytäntöön\nPietarissa. -- Kun Gustafsson oli asunut vastapäätä Harry Backbergia ja\nmiehet olivat tehneet istuntonsa aikana tuttavuutta, vaikutti tieto\ntuomiosta sangen \"ylösrakentavasti\" Backbergin sieluntilaan.\n\nYhden ainoan kerran pääsi Backberg Kaartin kasarmille saunaan. Matka\ntapahtui luonnollisin kulkuneuvoin ja komeasti, sillä neljä sotamiestä\nseurasi kunniavartiona panostetuin kiväärein. Tulipa tuttavakin\nvastaan, joka ei hätäännyksissään tiennyt, pitikö tervehtiä vai olla\ntervehtimättä, ja esiintymisellään oli kavaltaa tuttavuutensa\ntarkkasilmäiselle katselijalle.\n\nEräänä päivänä katsellessaan pitkin kanavan vartta näki Backberg naisen\nkulkevan päävahdin ulkopuolella ja heiluttelevan ruusua. Tätä jatkui\njonkin aikaa ja Backberg mietti, mitä se mahtaisi merkitä. Sitten hän\nnäki, kuinka nainen käänsi ruusun useampaan kertaan maata kohti, ja nyt\nkirkastui Backbergille, että _Aale Roos_, joka Backbergin vangitsemisen\njälkeen hoiteli \"konttoria\", oli myös vangittu. Samana päivänä --\n19.V.16 -- hän näkikin Roosia tuotavan päävahtiin, vaikkakin uusi\ntulokas heti hävisi näköpiiristä toiseen täysihoitolaan, kun päävahti\nsilloin oli jo täysin kansoitettu.\n\nHelsingin päävahdissa Harry Backberg joutui toimimaan kerran\nkielenkääntäjänäkin. Koppiin tuli ryssäläinen aliupseeri, joka näytti\nkirjettä ja kysyi, minkätakia suomalaiset yleensä ovat niin\nkylmäkiskoisia ja vain muutamat tyttölapset rakkaita. Hän pyysi Harry\nBackbergin kirjoittamaan sanelunsa mukaan suomenkielisen kirjeen\ntytölle, johon Backberg suostuikin.\n\nAloitettiin: \"Miilaja maja Liisostska\" -- rakas Liisaseni. Backberg\nkäänsi ja kirjoitti: \"Sinä rietas tyttö.\" -- \"Jaa tebie tak ljubljuu\" --\nsinua niin rakastan -- käännettiin: \"Etkös häpeä seurustella ryssän\nkanssa.\" -- \"Odotan sinua tänäiltana vanhassa paikassa\" käännettiin:\n\"tuotat häpeätä koko kansallesi.\" -- Patsieluju tebja, \"suutelen\nsinua\", -- \"tvoi Ivan\", käännettiin: \"Häpeän puolestasi, todellinen\nJussisi.\"\n\nOsoite kirjoitettiin oikein, aliupseeri sulki kuoren ja vei kirjeen\npostiin. Harry Backberg ei päässyt toteamaan, millä naamalla aliupseeri\ntuli tapaamiseltaan, koska hänet sillävälin siirrettiin Katajanokalle.\n\nKatajanokalla tuli Serebrjakoff kerran koppiin ja kysyi, tunsiko Harry\nBackberg pastori Israelia. Saatuaan kieltävän vastauksen Serebrjakoff\npiti pitkän esitelmän pastori Israelin ansioista, jätti sitten paperia\nja kynän koppiin käskien Backbergin miettiä asiaa. Kun hän seuraavana\npäivänä tuli taas, oli paperi tyhjänä, mutta kysyttäessä sanoi Backberg\nnyt tietävänsä yhtä ja toista pastori Israelista. Iloissaan otti\nSerebrjakoff täytekynän ja alkoi kirjoittaa Backbergin sanelun mukaan.\nKun raportti oli valmis, kysyi Serebrjakoff:\n\n\"Mistä olette saanut nämä tiedot?\"\n\n\"Vänrikkihän itse eilen nämä minulle kertoi\", vastasi Backberg, jolloin\nSerebrjakoff kiukuissaan repi paperin ja sanoi:\n\n\"Saatte kiittää onneanne, että olette joutunut meidän kanssamme\ntekemisiin. Jos olisitte joutunut saksalaisten käsiin, olisi teidät jo\naikoja sitten hirtetty.\"\n\nSyyskesällä tuli päävahdissa tilanahtaus, ja muitten muassa siirrettiin\nmyös Harry Backberg Katajanokalle. Siirto oli varsin tervetullut, sillä\nsiellä oli kuitenkin verraten puhdasta, jonka lisäksi joka päivä\npäästettiin kävelylle saamaan raitista ilmaa, josta päävahdissa oli\nollut puute.\n\nOllen jokapäiväisessä yhteydessä ulkomaailman kanssa sai Harry Backberg\neräänä päivänä tietoonsa, että hänet sekä toiset kanssarikolliset\nsiirrettäisiin seuraavana päivänä Pietariin. Hän antoi heti määräyksen\npolyteekkarien järjestölle, että junan pysähtyessä yöllä Kouvolassa\nolisi vankivaunun käymälän alle tuotava pistooli ja kiinnitettävä\nse hänen laskemaansa nuoraan. Tähän pistooliin hän perusti\npakosuunnitelmansa. Kävi kuitenkin niin, että kirje oli postitettu\nvasta samana päivänä, kun siirto Pietariin jo tapahtui, joten pistoolia\nei keritty toimittaa perille. Niinpä Backberg Kouvolassa istui pitkään\n\"tyhjän päällä\", mutta mitään ei tarttunut onkeen, hänen käymälän\nputkesta laskemaansa nuoraan. He olisivat kenties ilman asettakin\nyrittäneet toteuttaa pakosuunnitelmansa, mutta kun Forsberg oli rampa,\njättivät toisetkin yrittämättä.\n\nHarry Backberg oli tammikuussa mennyt salakihloihin. Morsian asui\nTerijoella eikä tiennyt, että sulhasmiestä vietiin suureen isänmaahan.\nVangit pitivät Terijoella morsiamen kunniaksi hiljaisen hetken, sillä\neihän tietty, tapaisivatko kihlautuneet enää milloinkaan toisiaan.\n\nRajalle saakka pidettiin vangit jalkaraudoissa, mutta siellä nämä\nkannukset poistettiin ehkä osoitukseksi siitä, että nyt oli tultu\nturvallisemmalle maaperälle. Pietarin asemalta vietiin miehet\nkaksittain käsiraudoissa jalkapatikassa Shpalernajaan. Liteinin\nsillalla kansa sylki vankien päälle ja huusi: \"tshuhna\". Harry ja\nBertel Backberg olivat samoissa käsiraudoissa. Tällä junamatkalla he\nensi kerran Viaporin päävahdin jälkeen tapasivat toisensa, ja Bertel\nihmetteli, että \"täälläkös sinäkin olet, vaikka Serebrjakoff\non jo aikoja sitten sinut hirttänyt\", kertoen senjälkeen S:n\nkiristysyrityksestä, joka oli epäonnistunut.\n\nHarry Backberg oli junassa jakanut saamansa rahat veljensä kanssa.\nRajalle saavuttaessa hän aikoi asettaa rahat saamaansa kumipussiin,\nmutta se oli laho, ja niin oli rahat sellaisenaan työnnettävä\nsäilytyslokeroon. Kun hän Shpalernajassa ryhtyi ottamaan niitä pois,\noli se helpommin sanottu kuin tehty, sillä setelit olivat muodostuneet\nkovaksi pahkuraksi. Koppitoverin Lindblomin ystävällisesti auttaessa ne\nkuitenkin vaivalloisesti saatiin ihmisten ilmoille ja tasattiin.\nLindblomille ei rahoista kuitenkaan ollut pitkäaikaista iloa, sillä\nkohta saapui vartija, vei hänet toiseen koppiin, tutki, löysi rahat ja\notti ne pois.\n\nHarry Backberg sai säilytetyksi kellonsa satojen tarkastuksien läpi,\nsillä hän oli järjestänyt sille piilopaikan keskiruumiinsa etupuolelle\nluonnonpuistoon. Samoin hän oli kaulassaan saanut kuljetetuksi\nShpalernajaan morsiamensa medaljongin. Kerran voimistellessaan hän\nasetti medaljongin ja sormuksen pöydälle eikä huomannut, kuinka\n\"konjakkinenä\" hiipi selliin ja laski likaisen kämmenensä näitten\naarteitten päälle kysyen: \"Mitä nämä ovat?\" -- \"Kihlasormus\", selitti\nBackberg sormusta näyttäen, mutta konjakkinenä väitti, etteihän\npikkusormen sormus voi olla kihlasormus. Nyt selitti Backberg, että\nSuomessa mennään kihloihin pikkusormen kanssa, ja kun mennään\nnaimisiin, siirretään sormus nimettömään. Selitys kelpasi, mutta sitten\ntiukkasi konjakkinenä, mikä medaljonki oli. Tuntien ryssien taikauskon\nkasteristiä kohtaan keksi Backberg sanoa: \"A eto moi ikon -- se on\nkasteristini\", jolloin konjakkinenä pudotti korun pöydälle aivan kuin\nse olisi polttanut.\n\n\n\nKihlajaiset Shpalernajassa.\n\n\nHarry Backbergin muutettua Shpalernajaan hän sai järjestetyksi\nmorsiamelleen, neiti Lyyli Mikkolalle, luvan päästä tapaamaan\nsulhastaan sekä Bertel-veljeä.\n\nTämä kävikin joka viikko Shpalernajassa, vaikkakaan tapaamiset eivät\nolleet erikoisen lohdullisia, sillä heidät pantiin vastakkaisiin\nkoppeihin, jotka olivat noin 80 sentin etäisyydellä toisistaan, ja\nkeskustelu saattoi tapahtua vain tiheän rautalankaverkon läpi. Välillä\npaloi kirkas lamppu, ja vartija kulki kaiken aikaa edestakaisin. Suomea\nsaattoi puhua vain varkain, sillä keskustelukieleksi oli määrätty\nryssänkieli.\n\nNämä jokaviikkoiset kohtaukset Shpalernajassa sekä myöhemmin\nSotaoikeudessa Moikan varrella oli järjestänyt rehti kapteeni ja\nveljesten asianajaja tuomari Brunelli. Kuukausien kuluessa ehdotti\nHarry Backberg morsiamelleen huhujen surmaksi kihlauksen julkaisemista.\nEhdotus oli vaikea, sillä Moikan varrella sotaoikeudessa oli luettu\nsyytös: ulkomaalaiset vakoojat alistetaan kuolemantuomion alaisiksi\nryssän rikoslain 273 §:n 2:n momentin nojalla. Mutta morsiamen\nvakuutettua, että \"ei teitä hirtetä, vaan karkoitetaan, ja minä tulen\njakamaan maanpakolaisuuden sinun kanssasi\", päätettiin kihlaus\njulkaista. Tuomari Brunelli järjesti niin, että morsian, äiti ja\nBoris-veli pääsivät tapaamaan sotaoikeuteen Moikan varrella. Siellä\nrepäistiin vanhasta almanakasta mittanauha ja otettiin sulhasen\nnimettömästä sormesta mitta kultaseppä Mellinin toimiessa\nasiantuntijana. Niinpä helmikuun lopulla -- kaksi viikkoa ennen\nvallankumousta -- hämmästyi maailma, kun sai Helsingin ja Viipurin\nlehdistä lukea kihlausilmoituksen.\n\nHarry Backberg vietti sellissään kihlajaisiaan, joihin myös yläpuolella\nviidennessä kerroksessa asuva A.E. Hallikainen sekä tämän vieressä\noleva Lindberg osallistuivat. Ikkunassa olevasta tuuletusluukusta\nHallikainen pujotti nuoran kolmanteen kerrokseen Backbergin kopin\nkohdalle. Keppiin kiinnitetyllä lukkoneulalla Backberg onki nuoran pään\nkäsiinsä ja kiinnitti siihen morsiamensa lähettämiä herkkuja, jotka\nHallikainen veti koppiinsa ja kävelylle mentäessä jakoi Lindbergin\nkanssa. Kun kaikki olivat kopeissaan, kuului yläkerroksesta naputus\nlämpöjohtoon, että paketit olivat onnellisesti saapuneet perille, ja\nsamanaikaisesti miehet sitten nauttivat kihlajaisherkkuja.\n\nEräänä päivänä Harry Backberg näki pihakopissa Jussi Väisäsen\nkävelevän. Hän hämmästyi ja ihmetteli, eikö Jussi ollutkaan saanut\nvaroitusta Backbergien vangitsemisesta, vaan tullut uudelleen tapaamaan\nja joutunut kiinni. Jäljestäpäin selvisi, että Jussi oli kyllä saanut\nvaroituksen, mutta joutunut myöhemmillä retkillään kiinni.\n\n\n\nPakosuunnitelma.\n\n\nKun vankeja tapaamassa kävi paljon kansaa Moikalla sotaoikeudessa,\npäätti Harry Backberg sopivassa tilaisuudessa livahtaa heidän mukanaan\nvapauteen. Rahavarat olivat kuitenkin jo loppuneet, ja hän ilmoitti\nveljelleen Borikselle pyytäen tämän tuomaan rahaa sotaoikeuteen\nsovittuun paikkaan. Boris oli monilla käynneillään perehtynyt\nsotaoikeuden huoneistoihin, ja niinpä hän piilotti kolme 100 ruplan\nseteliä W.C:hen, kuten oli neuvottu, ja sieltä Harry löysi rahat. Nyt\noli mahdollista paeta, ja insinööri Sulo Heiniö oli luvannut järjestää\nhänelle paikan veturintenderissä halkojen alla.\n\nOli pyryilma ja edellytykset pakoon hyvät. Nyt oli vain löydettävä\nuhri, jonka saattoi lahjoa, ja sellaiseksi joutui vähänläntä ryssän\nsotamies. Backberg voimisteli hänen kanssaan ensin, nosteli häntä\nyhdellä kädellä ja antoi miehen saada aavistuksen voimasuhteista. Kun\nmies oli otolliseksi havaittu, pyysi Backberg häntä vartijaksi W.C:hen,\nmissä syntyi seuraava keskustelu:\n\n\"Paljonko sinulla on palkkaa päivältä?\"\n\n\"75 kopeekkaa\", vastasi sotamies.\n\n\"Eikö olisi parempi saada 75 ruplaa päivältä?\" kysyi Backberg ja\ntarjosi sotamiehelle 100 ruplan seteliä.\n\nMutta sotamies ei ollut eläessään nähnyt sataruplaista eikä tiennyt,\nettä niin suurta rahaa on olemassakaan. Jos raha olisi ollut 10 ruplan\nseteleissä, olisi hän käsittänyt. Mutta nyt hän vain hämmästyneenä\ntuijotti seteliin uskaltamatta sitä ottaa. Silloin Backbergin\nkärsivällisyys loppui, ja hän tempasi kalossin jalastaan aikoen\nmojauttaa sillä. Mutta peläten ryssän huutavan, hän luopui samassa\nsilmänräpäyksessä aikeestaan ja kutitteli sormillaan sotamiestä niskan\nja kaulan väliltä niin, että mies näytti kielensä ja pullisti silmät\npäästään. Sitten Backberg koetteli sotamiehen pistoolikoteloa, mutta se\noli -- tyhjä. -- Edessä kangasti jo vapaus. Vaistomaisesti hän piti\nkatseensa suunnattuna ovenkahvaan, joka vähitellen alkoi painua, ja\nsisään astui toinen sotamies. Silloin Backberg tempasi ryssän pystyyn\nuudelleen ja kysyi lempeimmällä äänellään:\n\n\"Pelästyitkö, leikillänihän minä sen vain tein?\"\n\nMitään rangaistusta ei Backberg tästä voimakkaasta käsittelystään\nsaanut, sillä vartiostoa olisi siinä tapauksessa myös rangaistu\nankarasti. Sotamiehen toveri sanoikin hänelle, että \"tavaristsh, toista\nkertaa älä tee sellaista. Sinulle ei tästä tapahdu mitään, mutta vahdit\nviedään hirteen.\"\n\nPakosuunnitelma raukesi kuitenkin.\n\n\n\nVapautus.\n\n\nPääasiallisimpana syynä siihen, että pöytäkirjojen lukemiset ja\nkuulustelut venyivät niin pitkään ja tuomion julistaminen lykkääntyi,\noli se, että päätodistaja, kotitarkastuksessa ollut santarmieversti\njoutui ahventen ruuaksi ja todistuskelvottomaksi. Hän sattui olemaan\nSkiftet-nimisessä laivassa, kun tämä joulukuussa 1916 ajoi miinaan\nMaarianhaminan ja Turun välillä, jolloin kolmea lukuunottamatta kaikki\nmatkustajat hukkuivat. Hukkuneiden joukossa oli myös mainittu\nsantarmieversti, ja tuomio lykkääntyi. Ennenkuin uusi todistaja löytyi,\ntuli vallankumous.\n\nKun vallankumouspäivänä Harry Backbergin sellin ovi avattiin, riensi\nhän ensi töikseen tapaamaan veljeään, joka oli erikoisosastossa\nHjulmanin kanssa. Puolitiessä he tulivat jo vastaan. Sitten Harry otti\neräältä vallankumoukselliselta avaimen ja alkoi availla koppien ovia.\nSaatuaan sen kerroksen kopit avatuiksi hän pisti avaimen taskuunsa\nmuistoksi täysihoitolastaan.\n\nAlakerrassa Harry ja Bertel näkivät eräässä kopissa hyvän turkin ja\narvelivat, että olisi synti jättää hyvää turkkia sinne, joten Harry\naukaisi oven ja astui selliin. Mutta penkin alla olikin juutalainen,\njoka ei lähtenyt sellistään muuten kuin väkivoimalla. Eikä hän vielä\nsilloinkaan lähtenyt pois vankilasta, vaan meni vastaanotto-osastolle\nkellarikerrokseen, josta Aalto hänet hetkistä myöhemmin löysi ja toi\npihalle.\n\nSuomalaisten pääjoukko marssi sitten Suomen asemalle johtajanaan Harry\nBackberg. Siellä hän piti puheen toisille ja sanoi, että \"meillä on\nvelvollisuuksiakin näitä tavaristsheja kohtaan, ja nyt on lähdettävä\nMoikalle polttamaan paperit\". Niin tehtiinkin. Sotaoikeuden edustalle\nolivat ryssät jo keränneet tuomioita kolmeen miehenkorkuiseen pinoon,\njotka olivat 3 metriä pitkiä ja 5 metriä leveitä, ja sitten sytytettiin\npinot palamaan. Kun paperit paloivat huonosti, kohenneltiin tulta\npitkällä hangolla. Harry Backberg asetti hangon vipuvarreksi polvensa,\njoka siitä niin rasittui, että toiset saivat taluttaa hänet takaisin\nasemalle. Matkalla hän kuitenkin vilustui, ja kun toiset lähtivät\nSuomeen, vietiin hänet evankeeliseen sairaalaan, jonne Bertel veli jäi\nhäntä hoivaamaan.\n\nMorsian odotteli Terijoella, kun kuuli poikien päässeen vapaiksi, mutta\nveljeksiä ei kuulunutkaan. Monen turhan yrityksen jälkeen hän löysi\nsulhasen sairaalasta, toi sormuksen ja pujotti sen sulhasensa\nnimettömään.\n\nMutta sitten Backbergin äiti sekä morsian toivat hälyttäviä uutisia.\nHuhuttiin suomalaisia ruvettavan uudelleen vangitsemaan. Nyt oli\npäästävä pois sairaalasta ja lähdettävä kiireesti matkalle. Harry\nBackberg pääsikin sairaalasta sillä ehdolla, että kirjoitti paperin,\njossa vakuutti lähtevänsä omalla vastuullaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat Backbergin veljekset ottivat osaa vapaussotaan. Bertel oli\nkonekiväärimiehiä ja haavoittui Tuohikotin taistelussa kuolettavasti.\nHarry toimi joukkueenjohtajana, mutta joutui jalkavian takia maaliskuun\nlopulla 1918 taistelukyvyttömäksi.\n\nBertel Backberg makasi haavoittumisensa jälkeen Mikkelin sairaalassa,\njonne kenraali Mannerheim tuli jakamaan kunniamerkkejä.\n\n\"Olitteko konekiväärinne takana silloin, kun haavoituitte?\" kysyi\nkenraali Backbergilta.\n\n\"En ollut\", vastasi tämä.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi kenraali vähän hämmästyneenä.\n\n\"Niitä oli 12 minun komennossani.\"\n\nNyt pantiin halvempiarvoinen kunniamerkkinauha takaisin taskuun ja\ntoisesta taskusta otettiin korkeampiarvoinen. Näin sai Bertel Backberg\nI luokan mitalin. Sitäpaitsi sai hän vielä vapaussodan muistomitalin\nsekä IV luokan vapaudenristin.\n\n25. p:nä toukokuuta 1918 sammui sitten hiljaisen, auttavaisen ja\nuskollisen Bertel Backbergin elämä.\n\nOsanotostaan vapaussotaan sai Harry Backberg IV l. vapaudenristin,\nvapaussodan muistomitalin, itsenäisyysplaketin, kuparisen. Hänen\nvaimonsa sai IV l. vapaudenristin punaisen ristin merkillä sekä\nvapaussodan muistomitalin.\n\n\n\n\nVäinö Felix Lönnqvist.\n\n\nVäinö Lönnqvist eleli työmiehenä kotipitäjässään Karjalohjalla aivan\nVäinö Lindénin naapurina. Sota-aikana joutui hän Helsinkiin, tapasi\nsiellä Lindénin, joka värväsi hänet yhdessä Dahlstedtin kanssa Saksaan\nja antoi matkarahat. Kalterijääkärien I osasta tunnemme jo osittain\nhänen matkansa vaiheita. Yhdessä Luodon, Puiston, Dahlstedtin y.m.\nkanssa hän matkusti Kemiin tammikuussa, jolloin Osulan Heiskanen oli jo\nvangittu ja tie tukossa. Luoto, joka toimi etumiehenä, otti selvän\nasioista ja sanoi, että linjalla oli niin paljon vartijoita, ettei sitä\nvoinut enää käyttää. Niin he palasivat takaisin Ouluun ja kääntyivät\nRiekin puoleen. Luoto kävi hänen puheillaan, ja seuraus käynnistä oli\nse, että miehet käännytettiin takaisin Helsinkiin.\n\nPari viikkoa oli Lönnqvist Helsingissä lumitöissä. Sitten tuli\nDahlstedt ja sanoi, että reitti oli nyt selvä. Seuraavan päivän\niltajunalla koko joukko matkustikin uudelleen ohjeena matkustaa uutta\nPietarsaaren reittiä. Heti Helsingistä lähtiessä lyöttäytyivät\npalokuntalaisurkkijat joukkoon. He kertoivat olevansa samanlaisella\nmatkalla kuin toisetkin, ja niin ei miehissämme herännyt mitään\nepäilyksiä heitä kohtaan.\n\nSeinäjoelta Luoto matkusti yksinään Lapualle Kosolaan saamaan lähempiä\nohjeita, toiset menivät matkustajakotiin. Tällä matkalla Luoto sitten\nvangittiin. -- Lönnqvist tuli illalla asemalle odottelemaan Luodon\npaluuta. Hän seisoskeli odotussalissa kädet selän takana katsellen\nseinään kiinnitettyä aikataulua, kun kädet takaapäin äkkiä nykäistiin\nylös ja häntä alettiin taluttaa sivuhuoneeseen. Siellä tarkastettiin\ntaskut, ja kaksi vartijaa seisoi ovella. Kaikki tavarat otettiin pois.\n\nHetken kuluttua tuotiin toisia vangittuina, ensimmäisenä Puisto.\nDahlstedt oli ollut matkustajakodissa makuulla sängyssä, kun santarmit\nolivat saapuneet vangitsemaan. He olivat kehoittaneet häntä nousemaan\nja pukeutumaan, mutta Dahlstedt oli kieltäytynyt ja santarmit olivat\nsaaneet pukea vaatteet hänen päälleen.\n\nLuotoa ei toisille vangeille näytetty ollenkaan, joten he luulivat\nhänen päässeen livahtamaan. -- Yön saivat vangit viettää samassa\nsivuhuoneessa, aamulla lähdettiin kohti Helsinkiä. Ruokaa ei annettu\nkoko aikana, vain kahdesti he saivat kahvia.\n\nHelsingin asemalta vietiin heidät autolla santarmihallitukseen, jossa\nensi töiksi otettiin valokuvat sekä sormenjäljet. Kuulustelussa\nkysyttiin, minne Lönnqvistillä oli aikomus matkustaa. Hän sanoi\nlähteneensä Pietarsaaresta etsimään töitä. Tiedusteltiin, mitä töitä\nsiellä saattoi olla, johon L. vastasi, että kuuleman mukaan siellä\npitäisi olla vallitöitä.\n\nSitten tuli santarmieversti huoneeseen ja kysyi, tunsiko Lönnqvist\nLindénin, sanoen, että oli parasta tunnustaa, niin pääsisi vapaaksi.\nHeillä oli muka todisteita jo kylliksi. Mutta Lönnqvist ei sanonut\ntietävänsä mitään. Silloin eversti näytti kädellä kaulaansa kysyen,\ntuntuisiko paremmalta roikkua hirressä, sillä sinne joutuisi, ellei\ntunnustaisi 24 tunnin sisällä. Lönnqvist vastasi, ettei hän ollut\nmilloinkaan koettanut hirttäytyä, mutta jos eversti oli kokeillut, niin\ntämä olisi hyvä ja kertoisi, miltä se tuntui. Silloin eversti suuttui,\nhyppäsi tuoliltaan ja meni pois huoneesta.\n\nSantarmihallituksesta Lönnqvist vietiin yöllä Katajanokalle, jossa hän\njoutui kellariin kylmälle sementtilattialle, jolle levitettiin vain\nsäkki. Nukkua ei voinut ollenkaan, sillä oli kylmä ja kova nälkä,\nruokaa kun ei oltu saatu kertaakaan. Kun vartija aamulla tuli, sanoi\nLönnqvist hirttävänsä itsensä, ellei selli paranisi.\n\nEnsimmäinen ruoka aamulla oli 2 perunaa, 2 silakkaa ja muki vettä.\nSitten muutettiin toiseen kerrokseen, siellä pääsi saunaan ja sai\nvankilan vaatteet. Siellä annettiin jo lukemistakin.\n\nViikon päivät hän istui siellä, mutta sitten iltahämärissä tuli pari\nsantarmia taas noutamaan kuulusteluun. Kuulustelu oli samanlaista kuin\nedelliselläkin kerralla ja Lönnqvist pyysi päästä vapaaksi. Tähän\nvastattiin, että \"omien puheittenne mukaan olette syytön, mutta toisten\njuttujen mukaan syyllinen ja saatte istua niin kauan kuin asiat\nselviävät.\"\n\nKun kuulusteluista ei kertynyt mitään paperille pantavaa, vaan kaikki\njäi muistitietojen varaan, palautettiin Lönnqvist takaisin\nKatajanokalle \"yksinkertaiseen päiväjärjestykseen\". Siellä hän alkoi jo\ntottua talon tavoille, kunnes lähes parin kuukauden täysihoidon jälkeen\nilmoitettiin, että ota vuoteesi ja käy. Lönnqvistillä ei ollut silloin\nvielä aavistustakaan siitä, minne matka oli, mutta junassa hän sai\nkuulla, kun Ville Mäki ja toiset laulumiehet vetelivät Hanssin-Jukan\nnuotilla Mäen tilaisuuteen sepittämää tunnettua laulua.\n\nNäin alkoi Lönnqvistinkin vaellus Shpalernajaan. Matkalla kyllä ei\ntunnettu murhetta, sillä joukossa oli miehiä, joilla oli\npakosuunnitelma heti mielessä: livistetään, ja saattajat vaikenevat --\nelleivät hyvällä, niin käskystä. Suunnitelma olikin jo miltei valmiiksi\npuhuttu ja sovittu, kun joku nousi Kosolaa, Mäkeä ja näitä toisia\nsuunnitelman laatijoita vastaan.\n\nNäin tyrehtyi pakosuunnitelma alkuunsa ja saavuttiin siivosti\nPietariin. Pitkän, nälkäisen junamatkan jälkeen oli jalkamarssi\nShpalernajaan tavallaan virkistävä, sillä se selvitti asianomaisten\nviranomaisten suhtautumisen vankeihin. Kun konttorissa oli komennettu\nsotilaallisesti \"smirnaa\" ja viety kantakirjoihin, vietiin Lönnqvist\nkolmanteen kerrokseen samaan koppiin Wallinin kanssa, ja silloin\nhatarat pakosuunnitelmat häipyivät kauaksi. Ruokaa ei taaskaan annettu\nkoko päivänä, ja nälkä alkoi tehdä miehen murheelliseksi.\n\nSeuraavana päivänä aukeni toki ruokaluukku, ja siitä työnnettiin\nryssänleivän kimpale sekä kipjatokia, kuumaa vettä. Vesi nautittiin\nheti kuumiltaan, mutta leivän suhteen olivat koppitoverit perin\nsäästäväisiä, söivät sinä päivänä vain seitsemännen osan limpusta,\nkoska luulivat annoksen olevan kokonaista viikkoa varten ja\nlaskeutuivat nälkäisinä levolle. Päivällisenä nimittäin oli haisevaa\nkaalisoppaa, jonka viemäriputki nielaisi.\n\nKului muutamia päiviä. Kun Lönnqvist kaikkien pöytäkirjojen mukaan ei\n\"itse asiassa\" ollut ottanut osaa aktiiviseen toimintaan, ei häntä myös\nviety ensi aluksi kuuntelemaan pöytäkirjoja. Sitävastoin saapui Esko\nRiekki eräänä päivänä vartijan kanssa koppiin. Riekki toimi tulkkina,\nja nyt luettiin Lönnqvistille lakipykälät: Venäjän rikoslain 100 ja 102\n§:n mukaan ensin hirteen ja sitten pakkotyöhön.\n\nNyt siirrettiin Lönnqvist koppiin 138, jonne hän muutamien päivien\nkuluttua sai sellitoverikseen erään siivoluontoisen puolalaisen.\nKeskustelusta ei kuitenkaan tullut mitään muuten kuin viittoilemalla ja\nirvistellen, mutta kuluihan aika niinkin.\n\nSitten Kyösti Massinen opetti hänelle naputusmenetelmän. Se oli\nviisijakoinen avain, josta suomenkielelle aivan vieraat kirjaimet oli\njätetty pois. Kaikille shpalerniiteille tunnettu kaava oli\nperiaatteellisesti seuraava:\n\n            .     ..    ...    ....   .....\n       .    a     b      d      e       f\n      ..    g     h      i      j       k\n     ...    l     m      n      o       p\n    ....    r     s      t      u       v\n   .....    y     ä      ö      --      --\n\nJos nyt tahtoi nakuttaa seinän taakse haluamansa kirjaimet ja lauseet,\npiti etsiä ensin pystysuorasta rivistä se vaakasuorasti kulkeva linja,\njolla haluttu kirjain oli, ja naputtaa sitten kunkin rivin kohdalla\nlyhyesti, kuten pisteet näyttävät. Niinpä on nakutuksessa kirjain\n\na = piste -- tauko -- piste,\n\nö = viisi pistettä (siis lyhyttä nakutusta) -- tauko -- ja kolme\npistettä, ja niin poispäin.\n\nMonet shpalerniitit olivat opetelleet avaimen ulkoa jo Helsingin tai\nViaporin päävahdissa taikka sitten Katajanokalla, jotta he saattoivat\nkaavaa katselematta sähköttää milloin seinään, milloin lämpöjohtoon tai\nmyös käsillä viittoillen keskustella osatovereitten kanssa, milloin\ntuttavien miesten koppien ikkunat sattuivat vastakkain.\n\nAikansa kuluksi ja juoksevaa tiliään kartuttaakseen Lönnqvist alkoi\ntehdä savukerasioita, joista maksettiin ruhtinaalliset kuusi kopeekkaa\ntuhannelta kappaleelta. Mutta kun Shpalernajassa aika ei merkinnyt\nmitään, tuntui sekin ansiolta. Tarkkana miehenä Lönnqvist säästi\nkuitenkin rahat pahempien päivien varalle vankilan kassaan, josta ne\nvapautuksen hetkenä löysivät vielä tarkemman omistajan, sillä\nvallankumouksen humussa tällaiset pienet säästöt unohdettiin ja\nannettiin anteeksi.\n\nVallankumouspäivänä ennen yleistä rytäkkää huusi joku kovalla äänellä\nheti ruuan jälkeen:\n\n\"Suomalaiset.\"\n\n\"Mitä?\" vastasi Lönnqvist.\n\n\"Kohta päästään vapaiksi. Meitä vietiin sotaoikeuteen, mutta kadulla\nkäännytettiin takaisin.\"\n\nHeti sen jälkeen alkoi paukkina, Lönnqvistin kopin ovi aukeni, hän löi\nhatun päähänsä ja lähti pihalle. Nähdessään kuitenkin, että ulospääsy\nportin kautta oli vapaa, palasi hän takaisin selliinsä noutamaan\nruokapakettinsa, vilttinsä ja palttoonsa. Silloin tuprusi jo monesta\npaikasta savua. Portilla tuli joku ryssä vastaan, itki, otti kaulasta\nkiinni, suuteli ja hoki tavaritshia. Joku suomalainen taas kehoitti\nsuomalaisia kokoontumaan.\n\nPäästyään yleisestä hälinästä kadulle Lönnqvist tapasi Urho Massisen,\njoka jakoi kirkkoherra Malinilta saamiaan rahoja, ja hänellekin\ntyönnettiin sataruplainen käteen jaettavaksi siitä toisille, jotka\neivät vielä olleet päässeet jaosta osallisiksi. Niin myös kehoitettiin\nmiehiä hajaantumaan pienemmiksi ryhmiksi, koska \"tunkiot\" katunurkissa\nsaattoivat herättää vallankumouksellistenkin epäluuloja ja houkutella\nkonekiväärisuihkun ryhmää kohti.\n\nSaatuaan rahat lähti Lönnqvist hajaantumiskehoitusta noudattaen\nkävelemään pitkin katua. Kun oli sanottu, ettei pitäisi kuljettaa\ntavaroita mukana, heitti hän viltin sekä ruokapaketin kadulle ja\nviimemainitun mukana meni myös kirkkoherra Malinin lahjoittama Uusi\nTestamentti.\n\nLönnqvist käveli omia aikojaan yksinään pitkin katuja, kunnes huomasi\nuudelleen seisovansa oman vilttinsä ja ruokapakettinsa kohdalla.\nTavallisissa oloissa tämänlaatuiset tavarat olisivat hävinneet kadulta\nsilmänräpäyksessä, mutta nythän olikin kysymys koko Venäjän suuresta\nvaltakunnasta. Katu, jolla Lönnqvist tapasi hylkäämänsä tavarat, oli\nsillä hetkellä melko autio ja tyhjä. Hän istuutui katuvierelle ja\npaketistaan vaihtoi jalkaansa puhtaat sukat, sillä vähäinen kävely oli\nmuistuttanut, että sukkiakin tässä vielä tarvittiin. Niinpä osui myös\nTestamentti silmiin, ja sen Lönnqvist työnsi taskuunsa jättäen muut\ntavarat katuhyeenoille.\n\nHän käveli jonkin matkaa, kunnes eräs naisihminen pysähdytti hänet ja\nkysyi suomeksi, oliko hän suomalainen. Lönnqvist vastasi myöntävästi,\nhänet opastettiin erään kansakoulunopettajan (?) luokse, jonne jo oli\nkerääntynyt 6 tai 7 miestä. Pääasiallisena tehtävänä kahvin jälkeen oli\ntoistensa partojen ajaminen, joka jäi kesken, sillä suuren tapauksen\njohdosta vapisivat miesten kädet vielä mielenliikutuksesta, ja he\nleikkelivät verisiä naarmuja toistensa poskiin ja leukapieliin.\n\nViikon verran Pietarissa oltuaan palasi Lönnqvist sitten toisten mukana\nsuuressa joukossa Suomeen, painuen miltei suorinta tietä kotiinsa\nKarjalohjalle, jossa hän aloitti taas tavalliset työnsä. Mutta hän ei\nollut saanut vihiä siitä, että ryssät ja etupäässä santarmiurkkijat\nuudelleen koettivat vangita suomalaisia shpalerniitteja. Siksipä hän\nesiintyi kotikylässään vallan reilusti ja päivätöikseen ajeli puita\nmetsästä.\n\nViikon kuluttua -- tai niille main -- saapui kaksi tärkeätä, vaikkakin\nsiivoluontoista herraa Karjalohjalle kysellen, missä Lönnqvist ehkä\nmahtaisi olla. Heidät osoitettiin puumetsään, ja siellä he hänet\ntapasivat. -- He kysyivät, oliko hän Lönnqvist.\n\n\"Kyllä on.\"\n\n\"Haluatteko tulla vapaaehtoisesti Helsinkiin perimään niitä\ntavaroitanne, jotka teiltä vangittaessa otettiin?\"\n\nLönnqvist ei aavistanut uudelleen olevansa santarmiurkkijoiden kanssa\ntekemisissä, vaan suostui mielihyvin ehdotukseen, kun kerran tavarat\nluvattiin takaisin. Ennen lähtöä hän kävi muuttamassa paremman puvun\npäälleen, jotta voisi asianomaisesti esiintyä Helsingissä.\n\nIltajunalla sitten painuttiin kolmeen mieheen pääkaupunkiin, ja siellä\nmatka piti vanhaan tuttuun santarmihallitukseen.\n\nAikansa odoteltuaan Lönnqvist pyysi saada tavaransa pois erotelluksi,\njotta hän vielä kerkiäisi matkustajakotiin ennen puoliyötä. Hänelle\nsanottiin kuitenkin, että pitäisi jäädä pariksi päiväksi, kunnes\ntavaroista ehdittäisiin tehdä inventaario. Silloin Lönnqvist aavisti\npetosta ja kivahti: \"Ette suinkaan helv--ssä te uudelleen vangitse?\" --\nVastattiin, että \"ei suinkaan, se on vain eräänlainen arestipaikka,\njossa pitää odottaa\". Ja näin sanoen hänet työnnettiin sivuhuoneeseen,\novi lyötiin kiinni, ja vahti asettui ovelle. Hän oli siis vanki\nkuitenkin, mitään aavistamatta juossut vapaaehtoisesti ansaan.\n\nPidättäjät kutsuivat puhelimitse auton, jolla Lönnqvist vietiin\nAleksanterinkatu 1:een, joka toimi silloin vankilana. Siellä hänet\npantiin koppiin, jossa ei ollut mitään makuuvaatteita eikä peittoja,\nmutta sensijaan luteita, niin että seinät ja lattiat paistoivat\nvainajien verestä kuin lahtihuoneessa.\n\nKuukauden päivät häntä pidettiin siellä, sitten sai karjalohjalainen\nEino Heinonen tiedon Lönnqvistin säilytyspaikasta ja tuli tapaamaan.\nHän ilmoitti asioiden selviävän, ja heti Lönnqvist siirrettiinkin\nKatajanokalle. Kolmen päivän kuluttua hän pääsi vapaaksi samoinkuin\nDahlstedt ja Tuominen, jotka myös olivat uudelleen joutuneet\npidätetyiksi.\n\nLönnqvist sai jostakin virastosta leimoilla varustetun vuoden kestävän\npassin, joku tuntematon henkilö antoi 300 mk rahaa ja kehoitti\npoistumaan Helsingistä, koska Mashkevitshin urkkijoita oli vielä\nliikkeellä. Niin palasi Lönnqvist takaisin Karjalohjalle.\n\nLönnqvistin kaksi yritystä päästä jääkäripataljoonaan oli siis\ntyrehtynyt kalterivankeuteen, ja hän oli lisäksi saanut istua kuukauden\nylimääräistä, koska ei huomannut ajoissa poistua maasta, kuten useimmat\nmuut shpalerniitit. Alkoi sitten punakapina, sotainen luonto syttyi\nuudelleen, ja Lönnqvist kirjoittautui Karjalohjan punakaartiin. Tohtori\nVäinö Lindén sai tietää asiasta ja varoitti Lönnqvistiä, että \"älä mene\nsiihen joukkoon\", mutta kun tuo nimikin tuli kirjoitetuksi, otti hän\nkiväärin ja palveli punakaartissa rintamamiehenä, kunnes keväällä\nKymijoella vangittiin.\n\nTaas johti matka vankilaan, tällä kertaa Hämeenlinnaan. Yleisessä\npesänselvittelyssä Lönnqvistille tuomittiin kolme vuotta ehdonalaista\nja päästettiin sen jälkeen vapaaksi.\n\nNykyisin hän toimii rauhallisena hallikauppiaana Helsingissä.\n\nKunniamerkkejä ei Lönnqvist ole saanut.\n\n\n\n\nAnton Pitkänen.\n\n\nRikkaista kokemuksistaan ja elämyksistään kertoo Anton Pitkänen\nseuraavaa:\n\n\"Jääkäriliikkeen alettua jouduin minäkin vaimoineni mukaan sen\njännittävään toimintaan. Sysäyksen siihen antoi luokseni saapunut\nylioppilas S. Cantell. Hän selosti värväystoimintaa, varusti minut\ntarpeellisilla varoilla, neuvoilla, ohjeilla ja opasti silloisen\nMerenkurkun poikki johtavan etappitien tunnusmerkit. Tehtävän\nvaarallisuuden ja sen vastuunalaisuuden kyllä tunsin ja tiesin, mutta\naloin kuitenkin värvätä. Venäläiset eivät Karjalan kannaksella olisi\ntoiminnastamme tienneet mitään, elleivät jotkut lähtevät varomattomat\nnuorukaiset ja kotoiset kätyrit olisi noita koirankuonolaisia, ryssän\nnuuskijoita, ohjanneet kintereillemme.\n\n\"Olin ehtinyt osaltani värvätä kaikessa rauhassa matkalle jo 23 miestä,\nkun sain salaisen tiedon, että ylin etappitie oli poikki. Toimintani\nulottui, paitsi kotipitäjään, Parikkalaan, Hiitolaan ja Kirvuun. Yksi\ntuli 'Kukkusalmestakin', vaikka ilmiantajani tiesivät kertoa, että olin\ntoiminut Räisälässä ja Antreassakin asti.\n\n\"Alivärvärini, Yrjö Pelkonen oli varomattomuudessaan värvännyt matkalle\n3 lähikylieni poikaa ja heistä tuli ilmiantajiani.\n\n\"Kun rikkaan Saksan isännän poika oli kotoaan hävinnyt, meni isä häntä\netsimään Viipurin etsivästä osastosta, jonne erään ranskalais-syntyisen\nsantarmieverstin toimesta oli muodostettu venäläinen 'Musta kabinetti'.\n\n\"Tammikuun 24. p:nä 1916 saapui kotiini yöllä kotitarkastusta pitämään\nkokonaista 9 santarmia päällikkönsä johtamina. Tulosta kuitenkin olin\nsaanut jo viestin, joten kotoani ei mitään löytynyt. He olivat käyneet\njo Suokkalassakin toisen päävärvärin kotona samoin tuloksin. Meitä ei\nsilloin vielä vangittu, mutta sitten kulkivat kahdeksan kotipitäjän ja\nyhden kirvulaisen kätyrin raportit, ja seuraus oli, että helmikuun 24.\np:nä minut sekä Salo pidätettiin ja kuljetettiin kuulusteluja varten\nViipurin etsivään osastoon.\n\n\"Päivää myöhemmin tuotiin vielä pari Kaukolan miestä,\nkunnallislautakunnan esi- ja varamies. Ja kun meistä toinen oli\nvaramies myös, niin oli nyt Kaukolan kunnan virkakoneisto pidätetty.\n\n\"Viidettä viikkoa istuimme 'Mustan kabinetin' melkein jääkylmässä\nkellarissa. Sain siellä ollessani ankaran reumatismikolotuksen\nolkavarsiini ja jalkoihini. Valituksillani sain aikaan vain sen verran,\nettä herra Heinjärvi ja lääkäri Gadd kävivät luonani, mutta ei muuta.\nTällä välin etsittiin lisätodistuksia meitä vastaan ja meidät\nvalokuvattiin sormenpäitämme myöten, kuten pahantekijät ainakin,\nkarkuunpääsemisen varalta.\n\n\"Eräällä tällaisella kuvausreissullani ollessani tapasin erään\nilmiantajani, jolle sain sanotuksi: 'Kuinka voit suomalaisena olla noin\nsydämetön, että tuntemattomana ja täysin tietämättömänä asioistani\nvalheillasi tahdot tuhota minun ja perheeni elämän?' Tähän se konna\nhalveksuen sanoi: 'Näin tahdon ja haluan ilmiantaa jokaisen isänmaan\npetturin.' -- Oli näes röyhkeä, kun luuli minun nyt menevän viimeistä\ntietäni. En ollut vielä ennen tuntenut tätä hirttäjääni, mutta sen\nosoitti ja neuvoi minulle pitäjämme arvoisa konstaapeli Juho Sihvo\nvainaja. Samalla matkalla näin ensi kerran etsivänosaston\nodotushuoneessa Kuopiosta kotoisin olevan ja nyt Amerikasta palanneen,\nsolakan ja kauniskasvoisen nuoren pojan, Hallikaisen Armaan,\njoka oli joutunut santarmien ansaan yrittäessään Tornionjoen yli\nSaksan-matkallaan. Hänet vietiin suoraa päätä Pietariin samoista syistä\nkuin minutkin ja myöhemmin tapasin hänet Shpalernajassa.\n\n\"Maaliskuun lopulla meidät eräänä päivänä vankivaunussa vietiin\nlääninvankilaan. Ilmoitin kotiini uudesta olinpaikastani. Vanhin\nvahtimestari ja jotkut muut vartijat kohtelivat meitä säälittömästi.\n\n\"Ensin meidät sijoitettiin vankilan alakoppeihin, jossa oman koppini\nennätin jo puhdistaa ja kuurata, kun 'Mustan kabinetin' vaikutuksesta\nja kuvernööri Pfalerin määräyksestä nämä vaaralliset tutkintovangit oli\nsijoitettava ylimpään kerrokseen. -- Mutta oli siellä kuitenkin\nhyviäkin vartijoita ja päällysherroja, jotka taas ymmärsivät\ntilanteemme surkeuden ja parhaansa mukaan koettivat lieventää\nkohtalomme kovuutta.\n\n\"Saatuamme tilaisuuden päästä vankilan lääkärin, aina muistossamme\npysyvän professori Granbergin pakeille vaivojamme valittamaan, määräsi\nhän meidät sairashuoneelle, jonne tovereiksemme saimme toisetkin\nKaukolan toverimme. Entuudestaan siellä oli oululainen, sosialistisen\nsanomalehden 'Pohjan Voiman' toimittaja kuittaamassa sakkojaan ja\nsamoin 'Viborgs Nyheterin' päätoimittaja sekä Perkjärven aseman kirjuri\nsovittamassa jo tuomittuja hairahduksiaan. Kun kaikki nyt saimme olla\nyhdessä ja mielemme mukaan käydä ulkosalla kävelyllä vankilan piirissä\nterveyttämme hoitamassa, niin ei olomme ollut juuri raskasta. Saimmepa\nvielä vapauden käyttää omia eväitämmekin.\n\n\"Pitkät keväiset iltahetket lyhenivät saadessamme salaa tietoja\nulkomaailmalta sanomalehdistä, joita meille joskus piilosta pistivät\nylhäiset ystävämme, vankilamme varajohtaja, luutnantti Gerich ja\nnuorempi vahtimestari Manner. Talon kirjastosta saimme kirjoja\nluettavaksemme. Saipa meistä kaksi, Salo ja minä, armon auttaa\nkirjastonhoitajaakin, nykyistä Viipurin seurakunnan rovastia,\nvoimamiestä Frimannia, hänen toimiessaan määrättyinä kirjaston\naukiolopäivinä.\n\n\"Oli tullut toukokuun loppupuoli. Meidät siirrettiin sairashuoneelta\nyksityisselleihin. Saimme tiedon, että meitä vihdoinkin\nkuulusteltaisiin. Pietarista oli tullut Mashkevitsh, kalpeahko,\nkaitanaamainen, ohuthuulinen ja nappisilmäinen. Seuranaan hänellä oli\npikimustapartainen ryssä ja tulkkina viipurilaissyntyinen ryssän pentu\nShaparin.\n\n\"Meidän seuraamme oli joutunut tuomari Pärssinen Sortavalasta, kanttori\nSilas Palmu Kurkijoelta ja Jussi Reinikainen Simpeleeltä. Kuulustelu\noli pian toimitettu vankilan toisen kerroksen salissa. Kaksi viatonta\nKaukolan miestä pääsi heti lähtemään kotiinsa, mutta minä ja Salo\nnäiden uusien mainitsemieni tulokasten kanssa saimme varustautua\nlähtemään Nevan rannalle.\n\n\"Lähtö tapahtuikin kesäk. 5. p:nä umpinaisessa vankivaunussa Pietarin\nasemaa kohti. Saavuimme iltapäivällä sinne. Meidät aiottiin\njalkapatikassa marssittaa uuteen olopaikkaamme Nevan toiselle puolelle,\nmutta teimme protestin. Emme jaksaneet kävellä. Niin saimme pari autoa,\njoihin istuuduimme vartioinemme ja lähdimme. Edellä kulkeva auto häipyi\nheti näkyvistämme, ja meidän automme eksyi liikevilinään. Siitä\nvartija hermostui. Lopulta kuitenkin jouduimme perille. -- Olimme\nShpalernajassa! Kotonani tästä matkasta ei tiedetty mitään, mutta eräs\nystävä oli kertonut vaimolleni, että meidät oli kenties viety Krestyyn.\n\n\"Pietarissa olomme muuttui kurjaakin kurjemmaksi. Heti pidettiin\npaljaaseen ihoon asti ulottuva tarkastus. Kaikki mukanamme olleet\narvoesineet otettiin pois. Yksinpä silmälasinikin aiottiin anastaa,\nmutta ankarasti vastustettuani sain ne kuitenkin pitää.\n\n\"Jouduin alakerroksessa koppiin n:o 3, joka oli synkkä, puolipimeä ja\nlikainen. Paksussa muurissa oli ahdas ikkuna rautaristikkoineen. Ilma\nsisällä oli sekavien hajujen samentamaa. Siinä monikuukautinen\nvastainen asuntoni! Katkera ero tuli kavereista. Meidät kaikki\nsuljettiin yksikseen ja erilleen eri kerroksiin vaarallisina olioina,\nvartijain ankaran valvonnan alaisina.\n\n\"Toisen viikon lopulla oli vaimoni saapunut Pietariin etsimään meitä\nkadonneita. Hän toi rahaa ja eväitäkin mukanaan. Rahat kelpasivat\nvankilan kassaan tililleni, mutta eväitä ei annettu millään muotoa.\nVaimoni ei edes saanut nähdäkään minua. Hyvä sekin, että hän oli\nselvillä, missä olin.\n\n\"Sitten alkoi mieleni tehdä saunaan. Sinne pääsinkin. Se oli niin\nsuuri, että sata kylpijää ainakin olisi kerralla sinne sopinut, mutta\nminä olin nyt yksinäni, vartija tosin oli ovella. Löylyä ei ollut\ntippaakaan, mutta lämmintä ja kylmää vettä kylliksi. Peseydyin. --\nSattui siitä eteisen ohi juuri kulkemaan eräs 'musikka'. Tätä vartija\nviittasi luoksensa tulemaan ja sanoi: 'Tavaristsh, idi smatrii sdjes\nodin german!' Punaparta kaveri tuli, näki minut ja irvisti pirullisesti\nminulle, selvittäessään toverillekin: vai tällainen on se pelätty\nSaksan sotamies!\n\n\"Heinäkuussa minut siirrettiin toiseen osastoon, kolmannen kerroksen\nn:o 74:ään. Se oli iloisempi huone ja siitä oli parempi näköala\nkävelypihalle, jonne päivisin vietiin kävelemään 30-40 minuutiksi.\n\n\"Tässä osastossa annettiin minulle työtäkin: patruunakoteloita\nrintamamiesten tarpeiksi. Luvattiin kyllä palkkaakin, mutta työ silti\nsujui huonosti. Koppini ikkunasta näin päivisin Jussi Reinikaisen\nkävelyllä pihalla. Vuorostani päästyäni sinne huomasin kohta\nsilmäillessäni ikkunarivejä hänen punaisen naamansa näkyvän\nkymmenennestä ikkunasta minun komerostani lukien, mutta yhden rivin\nylempänä. Tulin tuntemaan myös erään Sobolevin. Ensin koetimme vartijan\nsilmän välttyessä keskustella sormikielellä, mutta kun minä en tuntenut\nvenäläisiä aakkosia eikä hän suomalaisia, ei siitä tullut mitään.\nKävelyretkellä onnistuimme vaihtamaan kirjeitä ja siten sain selville,\nettä hän oli syntynyt Pietarissa, oli täysi vallankumouksellinen\nylioppilas ja lisäsi, että Venäjä piakkoin kukistuisi.\n\n\"Tutustuin myös erääseen virolaissyntyiseen vartijaan, Paaveliin, joka\npikku palveluksineen koetti lieventää kohtaloani. Liekö tästä johtunut,\nettä hänet muutettiin pois, enkä häntä nähnyt enää. Minutkin\nsiirrettiin taas 5. kerroksen koppiin 223. Vaihdos oli mukiinmenevä,\nsillä sieltä oli laajempi näköala. N:ossa 221 oli Salo ja aivan\nviereisessä kopissa oli Granlund. Vähän kauempana oli oululainen\nKemppaisen Jaakko ja kulmauksen takana oli Siilas Palmu, joka\njoutessaan laittoi ikkunasta naapurinsa koppiin ruskeasta seinän\nvärisestä langasta puhelimen, jota yön aikana käytettiin myös tavaran\nvaihtotienä. Vasemmalla numerostani, muutamien sellien takana, oli taas\nKyösti Vilkuna, johon tutustuin kylpyreissuilla. Tämän osaston\njohtajana oli aunukselaissyntyinen, suomea puhuva ja mukiinmenevä ukon\ntallukka. Mutta eräs vartija, aito ryssä, oli niin hermostunut, ilkeä\nja kiukkuinen, ettei laskenut minua parturiinkaan, ennenkuin tekaisin\nsyyn, että huomenna oli mentävä oikeuteen. Se auttoi! Palkaksi annoin\nhänelle ne mädänneet munat, jotka olin saanut tyrmän kaupasta.\n\n\"Vieruskoppitoverini Granlundin kanssa puhelimme läpi seinän. Kun\npainoimme korvamme seinään kiinni ja kämmen torvena huusimme sitä\nvasten, niin kuului puhe. Mutta oli valittava aika, jolloin vartijoita\nei ollut lähettyvillä. Mutta kun se oli hankalaa, sanoi Granlund\nlähettävänsä minulle naputuskirjaimiston. Niinpä hän kerran\nkävelymatkalla portaissa saavutti minut ja heitti pienen käärön, jonka\nnopeasti sieppasin. Sen kuitenkin huomasi alhaalla oleva vartija ja\nalkoi kiljua. Piilotin saaliini lapaseni kärkeen ja alas päästyäni\nselitin hänelle hattuni pudonneen, jonka hän uskoikin. Sain paperin\nsiten säilytetyksi, ja ensimmäisen tilaisuuden tultua alkoi\nnaputustaidon opetteleminen.\n\n\"Eräänä päivänä kävelyllä ollessani tein huomion, että 5. kerroksen\nvasemmalla sivustalla joku vilautti aina nenäliinallaan, kun sinnepäin\nkatsoin ja kävelin. Tämä tapahtui useampana päivänä. Arvelin siellä\nolevan tutun miehen, ehkä äsken Suomesta tuodun. Hän oli silloinen\ngruppenführer Sieher, nykyinen kenraali Aarne Sihvo. Myös Massisen\nKyöstin naaman opin helposti tuntemaan, kun hän oli alhaalla, miltei\nkävelykentän tasolla. Hänen veljeään Urhoa luulin ensin joksikin\npunapaidaksi hänen suuren partansa vuoksi, mutta pianhan se erehdys\nselveni.\n\n\"Vankilan hiljalleen täyttyessä sain ensimmäiseksi koppitoverikseni\nvilnalaisen tullivirkailijan. Hän oli käynyt 8 luokkaa lukiota. Mies\noli muuten mukava, mutta oli tehnyt pienen tullikavalluksen, josta hän\njoutui 3 v:ksi kärsimään. Kaksi niistä oli jo kestetty. Kun joulu oli\nlähellä, niin rustasin hänen avullaan anomuksen vankilan hallitukselle,\ntoivossa päästä suomalaiseen joulukirkkoon pyhänä. Mies oli paljon\nkärsinyt, kovasti laihtunut, kun ei ollut muuta saanut kuin sitä ryssän\nraparuokaa. Pahaksi onneksi hän viikon parin päästä sairastui ja\nvietiin sairastupaan. Tiemme erkanivat.\n\n\"Kolmen päivän kuluttua sain uuden toverin. Mies oli parhaassa iässä,\nkaunismuotoinen, partahuulinen ja kyömynenäinen. Luulin häntä Abrahamin\nlapseksi, mutta itse hän selitti olevansa georgialainen kauppias.\nPerhettään hän tuntui rakastavan ja ikävöivän. Iltaisin hän piti\nrukoukset kääntäen kasvonsa itään päin, nostaen molemmat kätensä ylös\nja posmittaen. Hän kehui olevansa notkea ja vahva, johon tokaisin, että\n'ei se pohjolankaan poika niin köntys ole'. Tästä sukeutui\nvoimankoetus. Sylipaini kävi kuin Jukolan Jussilla veljensä kera.\nEtelän mies kellistyi lattialle, hän ei viihtynyt sen jälkeen enää\nluonani, ja viekaskin tuntui olevan kuin Israelin poika konsanaan. Hän\npyrki räätälinverstaaseen ja pääsi.\n\n\"Seuraava toverini oli rosvo. Kysyessäni suoraan häneltä ammattiaan hän\nkertoili avomielisesti Pietarin rosvoluolista, niiden asukkaista ja\nomista retkistään.\n\n\"Sielultaan ja ruumiiltaan hän oli alhaisimpia olioita, mitä ihmisten\nkeskuudessa olen tavannut, törkeä ja likainen. Hän sylkeä roiskutti\nminun puhtaaksi pesemälleni lattialle, ja minä opetin, kuinka ihmisen\npiti olla siisti. Tupakkaa hän kyllä voi polttaa ja sylkeä, mutta ei\nlattialle eikä seinille. Vaadin häntä myös puhdistamaan jälkensä, mutta\nkun hän seuraavana päivänä ei enää muistanut edellisen opetuksia, niin\nminä julmistuin ja sanoin luutuavani lattian hänellä itsellään. Tästä\nhän kauhistui niin, että vartijan tultua rukoili itsensä pois toiseen\nkoppiin, ja pääsikin.\n\n\"Eräänä syyspäivänä sattui hauska kohtaus, josta en malta olla\nkertomatta. Minä olin kävelyllä. Siellä marssihäkin ovia avaamassa oli\nuusi tyhmän näköinen vartija. Hän kurkisti erään osaston ovesta sisään,\nnäkemättä siellä ketään ja käski minut sisään. Heti kynnyksellä\nhuomasin siellä olevan toisen, mutta kun käskettiin, niin ajattelin\n'soromnoo', sillä vartijanhan olisi pitänyt nähdä. Katoksen varjossa\npenkillä istui laiha, harvaviiksinen mies, sääri toisen polven päällä,\nhaikuja vedellen sytyttämästään savukkeesta. Astuin hänen eteensä ja\nkursailematta kysäisin, 'ketä ja mistä sitä ollaan?' Luulin saavani\nnähdä päänpudistuksen ja jonkin torjuvan kädenliikkeen ilmaisuksi, että\nei ymmärretä. Mutta mies paukauttikin: 'Suomestahan sitä ollaan ja\nVinter Kemistä!'\n\n\"Kohtauksemme ei olisi voinut olla pitkä, mutta nyt tällä kertaa ei\nylhäällä vartiotornissa näkynyt kävelemässä kuin yksi homehtunut, vanha\nmuumio, joka sentään vähän epäili, että kuuluvatkohan nuo miehet\nyhteen. Sen vuoksi hän kojumme kohdalle jouduttuaan pysähtyi, kurotti\nkaulaansa ja kysyi: 'Istutteko molemmat samassa sellissä?' Siihen minä\ntokaisin: 'Mitä?' -- En näet ollut ymmärtävinäni, eikä Vinterkään\nymmärtänyt. Ukko uudisti kysymyksensä, johon toiselta puolen laipion\njoku muu vastasi: 'Istumme!' Silloin kulunut ihmiskone lähti liikkeelle\nkiertämään entistä rataansa, luullen saaneensa myöntävän vastauksen\nmeiltä.\n\n\"Joulukirkkotoiveemme oli jo häipynyt, kun joulu oli jo sivu.\nLoppiaisena yht'äkkiä tuli tieto, että vankilan hallinto on suostunut\nsiihen, että suomalainen jumalanpalvelus pidettäisiin vankilassa.\nNiinpä aamiaisen jälkeen laskettiin meidät suomalaiset neljännen\nkerroksen leveän käytävän nurkkaukseen. Kanttori Putran aloittama\njuhlallinen virrenveisuu ja Pietarin suomalaisen seurakunnan rovasti\nMalinin liikuttava puhe vaimensivat kaiken muun äänen sorinan ja syvän\nhartaina, liikutetuin mielin kuunneltiin Herran sanaa, joka vuodatti\nlohtua ja lujuutta kärsiviin sydämiin.\n\n\"Paras ja mukavin koppitovereistani oli puolalaissyntyinen, Venäjän\nratsuväessä palveleva luutnantti Sigismund Wischnewsky, 27-vuotias\nVarsovan silloisen kaupunginduuman puheenjohtajan poika. Toinen veli\nkuului olleen kapteenina eteläisellä rintamalla. Sigismund oli\nMoskovassa tullut ylioppilaaksi, osasi useampia kieliä ja oli myös\nmusiikkimies. Veli oli kehoittanut häntä sotilasalalle. Siinä muka oli\nhyvä tulevaisuus. Olipa kyllä! Nyt hän sai erään saksalaisen tytön\nromanttisen rakkausjutun jälkeen istua täällä! Kun lisäksi ainaiset\ntappiot rintamalla olivat tehneet puolalaisen upseerin aseman\nkyseenalaiseksi, oli hänkin joutunut jatkamaan uraansa vankilassa.\n\n\"Sitten helmikuussa 1917 tuli eräs suuri juhla, en muista oliko se\njonkin Serbian rintamalla saadun pikku voiton muistoksi vaiko jonkun\nhallitsijahuoneeseen kuuluvan suuruudenko kunniaksi. Kirkko oli täynnä\nväkeä, noin pari tuhatta seisojaa. Kaksi pappiakin oli komeissa\nkauhtanoissaan. Lopuksi muodostettiin juhlakulkue, joka marssi ympäri\nkirkon, jokainen samalla suudellen papin antamaa kultaista Kristuksen\nkuvaa. Minä seurasin tarkoin juhlamenoja, mutta kun jouduin ketjuun,\npyörähti edellisestä rivistä eteeni pari kolme iljettävän näköistä\noliota, naama karvojen peitossa, huulet paksut ja sinervän punaiset,\npöhöttyneet sekä rupi leuassa. Silloin päätin viime hetkessä\nterveydellisistä syistä olla suutelematta. Kohdalle päästyä pudistin\npäätäni kieltäytymiseni merkiksi ja jatkoin matkaani. Näin vain papin\njäätävän katseen. Se ikäänkuin kuiskasi: 'Kas vain! Tuossahan pakana\nparka.' Seuraavana sunnuntaina en enää päässytkään toisten kera\nkirkkoon seisomaan, vaan minut vietiin katumuskoppiin kököttämään.\nTiheän ristikkoverkon läpi sinne näkyi ja kuului meininki hyvin, vaikka\nulkoapäin ei sinne nähnyt. Jumalanpalveluksen loputtua tuli joku\nkysymään: 'Haluatteko nyt suudella Kristusta?' Vastasin: 'En!' Sain\nlähteä koppiini. Arkisin luin lehtiä, joita vartijani toi ja jotka\nvankilan hallitus oli luettavaksi sallinut. Rivien välistä saattoi\nlukea, että sota kävi nurinpäin. Taas tuli sunnuntaikin ja sama reissu\nsynnintunnustukselle, samat kysymykset, mutta olin yhtä paatunut.\n\n\"Mitä lopuksi uppiniskaisuudestani olisi sukeutunut, se jäi\nratkaisematta. Oli tullut maaliskuun 12. päivä. Tulevasta\nvallankumouksesta oli meillä aavistus tai haisua noin viikon verran\nennen sen puhkeamista. Sen vuoksi säästimme leipää ja särvintä pahojen\npäivien varalle. Toivottu hetki tuli. Tykit ja kiväärit taskuaseiden\nsäestäminä alkoivat paukkua Pietarin ympäristössä ja kaduilla. Sen\npäivän aamuna -- oliko tiistai tai keskiviikko -- elämän tohina ja\nnakutukset lakkasivat Shpalernajankin muurien sisällä. Ei kuulunut\nvartijan ääniä eikä askeleita. Kaikki olivat pelkkänä korvana, sillä\nulkona kohisi. Jo paukahteli vankilan portilla ja pihoilla. Kuului\nkiireisiä askeleita ja jokin laukaus. -- Aukeneeko vapauden portti vai\ntyrkkääkö kohtalomme kuoleman ovelle. -- Kohta raksahti lukko koppimme\novessa, joka lennähti selälleen, ja aukossa näimme vaalenneen vartijan\nleuat loukkua lyöden sekä hänen takanaan miehen, kohotettu\ncolt-pistooli kädessään. Heti läksimme pyrkimään ulos, tuttuja ja\ntuntemattomia tuli perässä. -- Joku karannut oli mennessään lukinnut\nuloskäytävän vahvat kalteriportit. Ne olivat lujat kuin seinä.\nAlimmaisen käytävän lattialla jauhosäkkien alla näkyi parrunpäitä.\nKehoitin kavereita ottamaan niistä yhden, eikä siinä pitkiä siekailtu,\nkun jo puskuri jylttäsi porttia kohti. Ensi iskusta se ei tiennyt\nmitään, mutta kolmas lukon kohdalle osunut isku remautti pielukset\nlevälleen. Luulimme tien olevan auki, mutta edessä olikin toinen\nsamanlainen este. Senkin murskasimme ja pääsimme holvikäytävään, jonka\nvastapuolella oli jälleen ovi estämässä tulijoita. Sekin lyötiin\nmurskaksi. Nyt oli tie auki. Vartiostoon kuuluvia ei näkynyt missään.\nKokoonnuimme postin lähistölle neuvotellaksemme matkamme määrästä.\nVaikkapa kadut kihisivät muurahaisenaan ihmisiä, niin oli turvallisinta\npikku sakeissa lähteä pyrkimään Suomea kohti. Aikomuksemme oli huomenna\njatkaa matkaa kotoiselle konnulle, mutta siitä ei tullut mitään. Seyn\npiti valtaa siellä, ja huhu kiersi, että Petroff Viipurista miehineen\nsaapuisi avuksi 'Nikulle'.\n\n\"Mutta viikon lopulla Seynkin tuotiin Pietariin. Olipas Suomessakin\nsujunut kumous hyvin! Nyt oli tie avoin ja juhlien saavuimme\nsynnyinmaahamme.\"\n\n\n\n\nReino Ravantti.\n\n\nRavantin koti oli oikea isänmaallinen talonpoikaiskoti, jossa surren ja\nhuolehtien oli kestetty sortovuodet ja jossa, sitten maailmansodan\npuhjettua toivottiin ja odotettiin maallemme vapautusta. Jo silloin\nhuomattiin Reino-pojassa voimakas viha ryssää vastaan, mikä ei ollut\nniinkään tavallista hänen ikäisissään maalaispojissa. Lieneekö siihen\nollut syynä se, että hän kaikki joutohetkensä käytti kirjallisuuden\nlukemiseen, ja varsinkin historialliset kirjat olivat erikoisen\nhalutuita.\n\nNäihin aikoihin alkoi myös jääkäriliike ja heti tästä tiedon saatuaan\nReino Ravantti täynnä intoa päätti lähteä Saksaan, valmistautuakseen\nkerran koittavaa vapautushetkeä varten. Mutta pitkälle ei hän\nennättänyt. Jo neljä päivää myöhemmin, helmik. 29. p:nä 1916, hänet\nvangittiin Seinäjoella rautatievaunussa. Sieltä hänet vietiin\ntavallisia teitä Helsingin Lääninvankilaan oltuaan ensin tutkittavana\nSantarmihallituksessa. Huhtikuun 19. p:nä hänet sitten vietiin\nShpalernajaan. Ensin hän oli aivan yksin kopissaan, mutta sai myöhemmin\nhuonetoverikseen erään ryssäläisen pahantekijän. Tämä oli niin hurja,\nettä Ravantin piti suorastaan tapellen puolustautua häntä vastaan.\nPitkän ajan kuluttua hänet sitten siirrettiin yksinäiseen koppiin.\nKuitenkin olo hurjan ryssän kanssa sekä toistuvat hermostuttavat\nkuulustelut tekivät nuorukaisen niin heikoksi, että hän elokuussa sai\nvaikean hermokohtauksen ja siirrettiin sen johdosta lyhyeksi ajaksi\nKrestyyn, jossa hän oli 22. p:stä elokuuta 5. p:ään syyskuuta.\n\nReinon kodissa oli silloin vaikeat ajat. Nuorin perheestä, 6-vuotias\nsisar, sairastui isoonrokkoon ja kuolikin siihen. Naapurit eivät\nuskaltaneet käydä rokon saastuttamassa talossa, ja samaan aikaan\nsantarmit vielä vangitsivat talon isännänkin viedäkseen hänetkin\nPietariin vankiloihin. Silloin emäntä kulki vuoroin pöydän ääreen\netsimään lohdutusta raamatusta, vuoroin ikkunan ääreen katsomaan, eikö\napua mistään tulisi. Hänen taakkansa tuntui ylivoimaiselta. Mutta kun\nhätä on suurin, on apukin lähinnä. Hän näki miehensä palaavan tietä\npitkin kotiin päin.\n\nMatkalla oli isäntä kertonut santarmeille, että heillä kotona oli\nisoarokkoa ja että oli kuoltukin siihen. Silloin santarmit olivat\npelästyneet hirveästi ja toruneet häntä siitä, että ei heti kotona\nollut sitä sanonut, ja lähettivät isännän kotiinsa kiireimmiten.\nKahdesti isä kävi sitten poikaansa katsomassa, kerran Shpalernajassa ja\nkerran Krestyssä.\n\n\"Kalterijääkärien\" I osassa kerrotaan joistakin tunnustuksista, joita\nRavantti Shpalernajassa olisi tehnyt. Jos niinkin oli, ei tunnustus ole\ntapahtunut varmaankaan pelkuruudesta tai katumuksesta Saksan-matkalle\nlähdön johdosta, vaan järjen pimenemisen tähden, niin vakuuttavat hänen\ntoverinsa, jotka hänet lapsuudesta saakka tunsivat.\n\nVallankumouksessa Ravanttikin muiden mukana vapautui. Tähän aikaan\nperustettiin \"kagaalissa\" yhdistys vangittujen ja karkoitettujen\nsuomalaisten avustamiseksi ja tämän yhdistyksen avulla sai Reino\nRavanttikin Shpalernajasta palattuaan hoitoa Käkisalmen kylpylässä.\nKylvyt ja hoito tekivätkin hermot terveiksi, ja syksyllä hän saattoi\ntaas aloittaa uuden elämän.\n\nMutta toivo saada voimiensa mukaan olla Suomen vapaustyössä ei ollut\nsammunut. Kun vapaussota syttyi, oli Reino mukana alusta asti. Hän oli\nmukana Venäjänsaaren retkellä ja taisteli sitten Antrean ja Raudun\nrintamilla.\n\nVapaussodan päätyttyä jäi Ravantti palvelemaan Karjalan Kaartiin.\nHelsingissä hän suoritti saksalaisten johtaman 7-viikkoisen\naliupseerikurssin.\n\nSyksyllä, kun tarvittiin vapaaehtoisia Lapin rajavartiostoon,\nilmoittautui Reino heti sinne ja lähtikin, toimien koko talven\nPaatsjoen vartiossa. Kun hän oli lähtenyt Lappiin, oli joku hänen\nesimiehistään sanonut, että oli erehdys, kun Ravantti joutui sinne, jos\nhänen hermonsa eivät sitä kestäisi.\n\nJa kyllä vaadittiinkin hermoja. Elettiin vielä nälkäaikoja, Lapin\nraskas talvi, sen pimeys ja pakkaset ja epävarmat rajaolot tekivät\nelämän synkäksi.\n\nKeväällä Ravantti vapautui asevelvollisuudestaan, mutta into sai hänet\nyrittämään mukaan Aunuksen-retkelle. Sortavalasta viranomaiset\nkuitenkin käännyttivät hänet takaisin huomaten hänet jo silloin ylen\nhermostuneeksi.\n\nMaanviljelijä Ravantti kääntyi uudelleen avustuskomitean puoleen ja\nniin alkoi Reinon surullinen loppuvaihe. Hänet tuotiin ensin Kammion\nsairaalaan ja sieltä siirrettiin Lapinlahteen, jossa professori\nSibelius teki kaikkensa pelastaakseen nuoren vapaussankarin\nhengenvalon. Mutta turhaan. Ollen musikaalinen kaipasi Reino\nsoittokojetta. Isä vei hänelle sinne viulun, josta tuli hänen paras ja\nuskotuin ystävänsä. Kerran käynnillään vei isä sinne vapaudenristin,\njonka Reino oli saanut. Hetkisen oli tämä sitä katsellut, mutta\npelkäsi, että se oli taas jonkinlainen santarmien ansa, eikä ollut\nsiitä sen enempää tietääkseen. Oltuaan muutaman vuoden sairaalassa hän\npääsi sieltä pois parantumattomana, mutta vaarattomana sairaana.\n\nJa nyt nuori Reino, innostunut, lämminsydäminen Suomen vapauden\ntaistelija, elää kolkkoa mielisairaan elämää vanhempiensa luona\nviuluaan soitellen ja joskus pientä työtä yrittäen.\n\nPaljon ovat Suomen kodit saaneet uhrata Suomen vapaudelle, mutta\nonkohan moni antanut enemmän kuin nuori Reino Ravantti ja hänen\nvanhempansa?\n\nAnsioistaan vapaussodassa sai Reino Ravantti 4. luokan vapaudenristin,\n2 vapaudenmitalia ja Raudun muistoristin.\n\n\n\n\nOtto Henrik Rossi.\n\n\nJääkäriliikkeestä sain ensiksi kuulla veljeltäni, jääkäriluutnantti\nM. Rossilta syksyllä 1915. Veljeni oli juuri käynyt silloin Kemissä\nentisen virkapaikkansa asioissa ja siellä joutunut kosketuksiin\nsikäläisten etappimiesten, varsinkin Osulan isännän kanssa. Palattuaan\ntältä matkaltaan hän selosti jääkäriliikkeen tarkoitusperiä ja alkoi\nitse valmistautua matkalle. Piakkoin hän sitten matkustikin, minun\njäädessä reserviin, koska raavaan miehen ikään verrattuna katsottiin\nminun ikäni vielä vaatimattomaksi. Kun pian tämän jälkeen\nvärväystoimintaa laajennettiin, jouduin näissä asioissa kosketuksiin\nrautalampilaisen tilanomistaja R. Roschierin, hänen veljensä Pieksämäen\nH. Roschierin ja kuopiolaisen pankinjohtaja F. Andersinin sekä tuomari\nB.C. Carlsonin kanssa. Suoritimme Rolf Roschierin kanssa työnjaon\nsiten, että Rolf Roschier pitää yhteyttä keskuspaikoissa olevien\nAndersinin, Carlsonin ja H. Roschierin kanssa etappiteistä,\ntunnussanoista y.m. seikoista ja minä otin huolekseni asian\nselostamisen kotipuolen nuorukaisten kanssa.\n\nAsiat kehittyivät ja puolisenkymmentä nuorukaista oli merkitty\nlähtövalmiiksi. Silloin tulivat ensimmäiset viestit pidätyksistä ja\nKemin etapin sulkemisesta. Lähtöhetki siirtyi. Samoina aikoina sain\nnimismieheltä tiedon, että santarmihallituksesta oli tullut salainen\nkysely isästäni, joka Bobrikovin aikana oli ollut pidätettynä\nkuulusteluja varten laittoman asevelvollisuuskutsunnan vuoksi,\nsedästäni, veljestäni, joka jo oli Saksassa, sekä minusta. Vaikkakin\nnimismiehen santarmihallitukselle antama vastaus olikin rauhoittava,\ntuntui hieman ukkosta ilmassa, varsinkin kun veljeni Saksaan menosta ja\nomista hiihtomatkoistani oli jo liikkeellä jos minkälaisia huhuja. Jo\nsilloin, kun värväystoimintaa laajennettiin, olin päättänyt lähteä\nalas, heti kun saisin muutamia miehiä matkalle, mutta nuo\nviimeksimainitut seikat ratkaisivat lähtöni kiireellisyyden.\n\nParin Kuopioon tekemäni matkan jälkeen tuli sitten tieto Lapuan\netapista. Tiedon toi Rolf Roschier, joka 25.2.16 saapui Kuopiosta\nAndersinin luota yhdessä Shpalernajantoverini proviisori O. Pirisen\nkanssa sanotun päivän iltana Rautalammille. Pidimme pikaisen\nneuvottelun illalla ja päätimme seuraavana aamuna lähteä matkalle\nmaanteitse Kuusan asemalle ja siitä edelleen Lapualle. Rolf\nRoschierilta sain Smk. 60:-- matkarahaa. Annoin tiedon matkaan\nlupautuneille pojille ja sitten seuraavana aamuna klo 6 läksimme\ntaipaleelle. Muita poikia ei ilmestynyt lähtöhetkellä kuin Pirinen ja\nminä. Soitin Kuusasta Rolf Roschierille ja tiedustelin, olivatko pojat\nlähteneet rekiajolle. R. ei ollut saanut siitä tietoa, joten, kun ei\niltaan mennessä ketään ilmestynyt, astuimme Pirisen kanssa junaan.\nMyöhemmin sain tietää, että pojat olivat myöhästyneet huonon kelin\ntakia ja eivät sitten lähteneet perään, kun Pirinen ja minä olimme\nehtineet lähteä. Pirinen oli aikaisemmin ollut kotipitäjän apteekissa\nproviisorina, joten hän oli aikaisemmin jo tuttavani. Hän oli sittemmin\nollut m.m. Pietarissa, ymmärsi venäjänkieltä ja oli tottunut\nmatkustamaan. Matkamme sujui erinomaisesti. Haapamäen aseman\nodotussalissa Pohjanmaan junaa odotellessamme santarmit puhelivat\nhiljakseen seinällä olevan Suomen kartan ääressä. Pirinen kuiskutti,\nettä he keskustelivat etappilinjoista.\n\nMatkalla Pirinen kertoi, että samanaikaisesti oli Etelä-Suomesta ja\nKarjalasta poikia matkalla, joten saimme myöhemmin ymmärtäväistä\nmatkaseuraa. Sovimme Seinäjokea lähestyessämme, että Pirinen vanhempana\nlähtisi Lapualle ottamaan selvää kulkureitistä ja minä jäisin\nSeinäjoelle iltapäivään saakka sekä pitäisin silmällä, jos meikäläisiä\npoikia ilmestyisi vielä seuraavissa junissa. Myöskin arvelimme, että\njos kaikki matkalla olevat pojat hyökkäisivät Lapualle, saattaisi se\nherättää tarpeetonta huomiota ja olisi täten vaarallista Lapuan\netappikomissario Vihtori Kosolalle. Näin olivat myös ratkaisseet\ntilanteen Ahlholm, Nahi ja Ravantti, joten samana päivänä menivät\nLapualle ainoastaan kärkipartiot muitten matkalla olijoiden tullessa\nvuorokautta myöhemmin.\n\nPäivä Seinäjoella tuntui sietämättömän pitkältä, kun ei paikkakunnalla\nollut ainoatakaan tuttavaa ja santarmeja oli liikkeellä joka puolella.\nSantarmien paljous johtui siitä, että, kuten Kalterijääkärien I osassa\non jo selostettu, ryssillä oli viimeisten pidätysten vuoksi tiedot\nLapuan etapista ja heidän suunnittelemansa seuraavan päivän\nsuurvangitsemista varten oli santarmistoa lisätty huomattavasti. --\nKahviloissa istumiseen kyllästyneenä läksin kiertelemään\nseinäjokelaisissa liikkeissä ja tiedustelin näistä, olisiko myytävänä\ntyhjiä säkkejä. Säkkien kyselyn tarkoituksena oli, jos joutuisin\npidätetyksi, verhota ja sotkea matkan tarkoitus. Tähän aikaan nimittäin\noli säkeistä ainakin Savossa kova kysyntä ja useita liikemiehiä liikkui\nsäkkienostomatkoilla. Pirinen aikoi pidättämistapauksessa ilmoittaa\nolevansa järjestämässä aspiriinin ostoa, kun sitä näihin aikoihin\nkuljetettiin salaa Ruotsista.\n\nVihdoin päivä kului iltaan ja illalla saapui Pirinen Lapualta tullen\nsuoraan tapaamaan minua Seinäjoen majataloon. Tie oli selvä. Ei muuta\nkuin aamulla matkaan Lapualle ja siitä edelleen rannikolle ja suksilla\nyli Merenkurkun. -- Aamulla tuli Pirinen jälleen majataloon ja sieltä\nläksimme yhdessä asemalle. Ennen asemalle tuloa kuitenkin varovaisuuden\nvuoksi erkanimme. Aseman lippuluukulla lippua ostaessani huomasin, kun\nPirinen pidätettiin asemarakennuksen edustalla. Tapaus tuli\nyllätyksenä. Tein nopeasti tilanteen arvostelun ja päätin jatkaa\nmatkaa, koska junan lähtöaika oli lähellä. Astuin rauhallisesti\nasemalle, vaikka asema oli santarmeja täynnä. Aioin juuri nousta\njunaan, kun takaapäin tartuttiin molempiin käsivarsiini ja tiukasti\nkomennettiin: \"Dai revolver!\" Vaikka revolveria ei löytynytkään,\npyöräytettiin minut takaisin ja vietiin asemarakennuksen päässä olevaan\nkamariin, ja siellä olivat ennen pidätetyt Pirinen, Ahlholm, Nahi ja\nhetkistä myöhemmin tuotiin vielä Ravantti. Siihen se matka sitten\nkeskeytyi. Oli helmikuun 28. päivä karkausvuotena 1916.\n\nAlustavien tutkintojen jälkeen jäimme vartioituina asemarakennukseen,\njossa hieman hiljaisina pohdimme tilaamme. Illalla tuotiin Pohjanmaan\njunasta seuraamme Kosola, Mäki, Paavola, Hynnönen, Happonen, Helander\nja Osolin. Siis suurkaappaus oli saattanut ryssäin käsiin\netappikomissarion apulaisineen (Kosola ja Mäki) sekä kymmenen miestä.\n\nYöjunalla meidät vietiin eristetyssä vaununosastossa Helsinkiin ja\ntäältä asemalta suoraan santarmihallitukseen. Siellä pojat\nvalokuvattiin, mitattiin, punnittiin ja sormenjäljet painettiin, jonka\njälkeen kukin vuorollaan passitettiin Lääninvankilaan Katajanokalle.\nKatajanokalla saimme ensimmäisen yön viettää Nahin kanssa, mutta\nseuraavana päivänä meidät jo eristettiin ja sitten alkoi verkkaisesti\nvierivä yksinolo.\n\nSanotaan, että ensimmäinen päivä hirressä on kaikkein ikävin, kun\nseuraavat päivät taas menevät kuta kuinkin siedettävästi. Suunnilleen\nsamanlaatuiseen kokemukseen tulee vanki, vaikka tottumus vapauden\nmenettämiseen vie vankilassa ainakin kuukauden.\n\nPari viikkoa Katajanokalla oltuani saapui eräänä yönä vartija koppiini,\nherätti minut ja kehoitti seuraamaan. Menimme vankilan alakertaan,\njossa kaksi santarmia odotti. Santarmit ilmoittivat kohteliaasti,\nettä he olivat tulleet noutamaan minua santarmihallitukseen\nkuulusteltavaksi. Pukeuduin omiin vaatteisiini ja seurasin santarmeja\nulkona odottavaan autoon, jolla ajoimme santarmihallitukseen.\nKuulustelun suoritti tällöin joku santarmiratsumestari. Kuulustelu oli\nlyhyt: nimi, ikä, ammatti, kotipaikka, vanhemmat sekä siskot ja veljet,\nheidän asuinpaikkansa, sekä matkani tarkoitus. Vaikeata oli selostaa,\nmissä veljeni oli, mutta olin jo etukäteen vankilassa suunnitellut\nvastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin ja siksi vastasin\nrehellisellä naamalla, että veljeni oli Rovaniemellä Halmetojan\nvälitysliikkeessä palveluksessa, sillä suurin mahdollisuus oli, ettei\ntämän rehellisellä naamalla päästetyn valheen todenperäisyyttä\nkontrolloitaisi, mikä olettamus osoittautuikin oikeaksi. Kysymykseen,\ntiesinkö nuorten suomalaisten Saksaan menosta mitään, vastasin, etten\nollut kuullut mitään, ja tein vastakysymyksen, miksi sodan aikana\nSaksaan matkustettiin. Vastausta ei annettu ja kuulustelu päättyi.\n\nNoin pari kolme viikkoa tämän kuulustelun jälkeen minut vietiin taas\neräänä yönä santarmihallitukseen ja tällöin oli itse Mashkevitsh\nkuulustelijana. Hän aloitti heti kuulustelun hyökäten: \"Tunnustatteko\nottaneenne osaa liikkeeseen, jonka tarkoituksena on Venäjän kanssa\nsodassa olevan Saksan avulla aseellisin keinoin irroittaa Suomi\nVenäjästä.\" Rupesin jälleen uteliaaksi ja tiedustelin, että mitä tämä\ntällainen oli, etten ainakaan syrjäisellä kotipaikkakunnalla ollessani\nollut kuullut tällaisesta liikkeestä mitään. Sen enempää kiinnittämättä\nhuomiotaan kysymyksiini näytti tuomari muutamia valokuvia, kysellen\ntunsinko ketään niistä. Pirisen kuvaa näytettäessä vastasin, että minun\npienenä poikana ollessa oli Pirinen kotipitäjän apteekissa, mutta en\nhäntä lähemmin tuntenut. Kosolan kuvaa näytettäessä vastasin, että tuon\nnäköinen mies tuotiin samassa junassa Helsinkiin kanssani. Mashkevitsh\nkyseli sitten matkani tarkoitusta, johon ilmoitin kuten ennenkin, että\naioin mennä Kemiin kyselemään sieltä puutavarayhtiöiltä kesäksi tointa,\nkoska ajattelin, että sillä alalla tulisin myöhemmin leipäni\nhankkimaan. \"Mitä varten pysähdyitte Seinäjoelle?\" oli seuraava\nkysymys. Nyt tuli säkkikauppa sopivaksi selostusaiheeksi. Sitten\nMashkevitsh sanoi, että Pirinen oli ilmoittanut, että minä olen\nvärvännyt nuorukaisia Saksaan ja että olin sitä varten Seinäjoella\njärjestämässä yhdessä Pirisen kanssa ylimenoa Ruotsin puolelle.\nVastasin, että se oli silkkaa valhetta. Pietarissa pöytäkirjoja\nluettaessa kerroin tämän Piriselle ja tulimme silloin siihen tulokseen,\nettä Mashkevitsh koetti minut kuulusteluissa sotkea, koska arveli sen\nkäyvän helpommin minun kohdallani, kun olin verraten nuori ja\nkokematon. Muutamia kysymyksiä vielä iästä, perhesuhteista y.m.s., ja\nkuulustelun tuloksena oli puolitoista sivua pitkä Mashkevitshin\nharvalla käsialalla kirjoitettu pöytäkirja. Kun pöytäkirja oli luettu\nja minun nimikirjoituksellani varustettu, sanottiin kuulustelun\npäättyneen. Kysyin heti, että joko pääsisin lähtemään vapaasti. Ei,\nvaan jonkin ajan kuluttua, luultavasti. -- Se jokin aika siirtyi\nseuraavaan kevääseen vallankumouspäivään.\n\nKatajanokalla rupesi tuntumaan vähitellen siedettävälle, josta kiitos\nvankilan pääjohtajalle. Hän tuli kerran koppiini kutsustani ja\nkeskustelumme tuloksena oli se, että kun santarmit olivat ottaneet\nkaikki rahani pois eikä minulla näin ollen ollut tilaisuutta saada\nostaa mitään ruokatarpeita, hän seuraavana päivänä lähetti luokseni\nvankilan lääkärin, joka määräsi minulle parempaa ruokaa, koska olin\nlaihtunut hänen mielestään, sekä myöskin lisäkävelyvuoron puoli tuntia\nvankilan pihalla sijaitsevassa kävelykopissa. -- Myöskin vankilan\npastori oli ystävällinen ja toi minulle kirjoja kirjastosta sekä kävi\nsilloin tällöin tarinoimassa luonani. Häneltä sain myöskin kuulla, että\nosa samanaikaisesti kiinnijoutuneista pojista oli jo lähetetty\nVenäjälle.\n\nAika vieri verkkaisasti ja minä jouduin vankilan palvelukseen. Kun\nVäinö Sola oli päässyt vapaaksi, siirrettiin hänen virkansa, nimittäin\naamu- ja iltahartauksien veisuupuoli minulle. Heinäkuun 5. päivänä\nvietiin minut sitten yhdessä Massisen veljesten ja tohtori Lindénin\nkanssa Shpalernajaan. Matka Helsingistä Pietariin on kerrottu\nKalterijääkäreitten I osassa.\n\nShpalernajassa oli suunnilleen samanlaista kaikilla. Ensiksi minut\nsijoitettiin viidenteen kerrokseen n:oon 220. Koppi oli, kuten muutkin,\nmahdottoman likainen ja syöpäläisten asuttama. Kun parina päivänä\nahkerasti käytin harjaa, vettä ja luutua, jotka vartijain\nosastopäällikkö pyynnöstäni minulle järjesti, sain koppini asuttavaan\nkuntoon ja puhdistusko lienee vaikuttanut syöpäläisiinkin, mutta joka\ntapauksessa ne vähenivät lian kanssa huomattavasti.\n\nMuutamia aikoja oltuani Shpalernajassa tuli viereiseen koppiini\nsuomalaiselta näyttävä mies. Eräällä kävelymatkalla kiiruhdin miehen\njälkeen ja portaissa sain kuiskatuksi kysymyksen: \"Oletteko\nsuomalainen?\" \"Olen\", tuli vastaus. Koetin tälle naapurilleni sitten\nmonin keinoin järjestää morse-avainta, mutta aina oli vartijoita\nesteenä. Sairastuin sitten syksykesällä ja minut vietiin vankilan\nlääkärin luo. Tullessani lääkäristä ei vartijoita ollut näkyvissä, ja\nsilloin koetin työntää naapurikopin oven alitse morse-avainta. Mutta\nkun kopista ei vastattu koputukseeni, en voinut jättää paperia oven\nalle, vaan otin pois. Tämä koppinaapurini oli Kyösti Wilkuna, kuten\nmyöhemmin meille järjestetyssä jumalanpalveluksessa pääsin tuntemaan.\n\nShpalernajan lääkäri määräsi minut Krestyn sairashuoneeseen, jossa\nviivyin toista kuukautta Shpalernajan-tovereitten suureksi kauhuksi. He\nkun eivät nähneet minua kävelykopissa vankilan pihalla, olivat he\npäätelleet jo minun joutuneen köyden jatkoksi.\n\nKrestyn sairashuone oli Krestyn muurien sisällä. Sairaalahuoneet olivat\ntilavia ja ilmavia, mutta huomattavan likaisia. Sitäpaitsi ei niitä\ntuuletettu juuri koskaan, sillä ryssät eivät näyttäneet sietävän\nhuoneissaan raitista ilmaa. Ensimmäisen viikon viruin lattialla viltin\nkappale peittonani ankarassa kuumeessa. Aamuisin sain puoli pulveria\nsalicyliä ja lasillisen jotakin marjakiiseliä. Mitään muunlaista hoitoa\nen saanut ja ainoastaan vahva fysiikkani auttoi minut toipumaan. Noin\nviikon verran kesti kuume ja sitten pääsin jaloilleni ja aloin\nseurustella huonetoverien kanssa. Kun olin toipunut kuumeesta,\nannettiin minulle voimakkaampaa ruokaakin ja aika rupesi vierimään\nrattoisasti, niin etten sitten malttanutkaan lähteä sairaalasta heti,\nkun olisin siihen kyennyt, vaan tekeydyin aina välskärin läsnäollessa\nhyvin sairaaksi. -- Eräs juutalainen miljonääri tuotiin minun\nsairaalassaoloni kolmantena viikkona samaan huoneeseen, jossa minä\nolin, ja kun häntä toiset vangit rupesivat kaikenlaisilla kepposillaan\nkiduttamaan, järjesti hän nähtävästi rahan voimalla itselleen oman\npikku huoneen, johon järjesti minut toverikseen ainoana herrasmiehenä,\nkuten hän selitti. Juutalaiselle tuotiin ruokaa ja muuta hyvää\nkaupungilta, ja hän jakoi saamisensa kauniisti tasan minun kanssani ja\nsiitä, samaten kuin huonejärjestelystä, olen hänelle aina\nkiitollisuudenvelassa.\n\nIkävä Shpalernajassa istuvia tovereita pakotti minut kuitenkin jonkin\najan kuluttua luopumaan juutalaisesta, ja niin ilmoittauduin eräänä\npäivänä terveeksi, ja minut palautettiin Shpalernajaan.\n\nKrestyn sairaalassa kuoli päivittäin 5-10 henkilöä. Näin minulle\nselitti eräs virolainen sairaalassa palveleva rangaistusvanki.\nSelitystä voi pitää kokolailla todenperäisenä, sillä eräänä päivänä\nnäin ikkunasta 11 ruumisarkkua vietävän sairaalan ruumishuoneesta ulos.\n\nKrestyn sairaalasta palattuani jouduin Shpalernajassa seitsemänteen\nkerrokseen, koppiin n:o 261. Tämä koppi oli mieluinen. Se oli lämmin ja\nmelko siisti, mutta paras oli se, että minä voin sähköttää monelle\nvankitoverille. Allani oli kenraali Sihvo, vasemmalla kahden kopin\ntakana maisteri Bahne, oikealla eräs puolalainen poliittinen vanki ja\nvankilan pihan takana Massisen veljekset ja tohtori Lindénin joukkoon\nkuuluva Tuominen. Näin ollen oli minulla ikäänkuin jonkinlainen\nsähkötyskeskus hoidettavana. Myöskin sain ulkoa tietoja kävelymatkoilla\nvirolaiselta Massisen Urhon vartijalta, Omnapuulta, joten olin melkein\nolevien olojen tasolla koko ajan.\n\nSähkötellessä ja pöytäkirjoja lukiessa kului aika rattoisasti, mutta\nvangin ajan vietteeksi voin myöskin erikoisesti mainita sen, että\nKrestyn sairaalasta päästyäni sain vankilan kirjastosta kirjoja, joita\nlokakuuhun saakka en luullut Venäjän vankiloissa löytyvänkään.\n\nAika vieri. Puolalaiselta naapurilta sain tietoja suunnitellusta\nvallankumouksesta. Minä hieman epäilin sen onnistumista, mutta\npuolalaisen usko oli luja ja hänen uskonsa toteutuikin maaliskuun 12.\npäivänä.\n\nVallankumoushulinasta ja vapautumisesta on usea toverini jo kertonut,\njoten sivuutan sen. Rovasti Malinin luota johti meidät Suomen asemalle\neräs suomalainen ylioppilas, joka oli rovasti Malinin luona.\nEnsimmäisen yön vietin yhdessä kuopiolaisen vankitoverini Hallikaisen\nkanssa erään rautatieläisen asunnossa. Seuraavana päivänä tuli asemalle\nLeisnerin asetehtaalla palveleva suomalainen insinööri Rawelin, joka\notti Hallikaisen ja minut kotiinsa. Hänen luonaan vierailimme sitten\nkoko vallankumousajan. Kävimmepä hänen kanssaan myöskin tyhjässä\nasetehtaassa tutkimusmatkalla. Jäljestäpäin on hieman harmittanut se,\netten huomannut järjestää räjäytystä asetehtaalla, mikä olisi silloin\nkäynyt päinsä aivan vaaratta.\n\nShpalernajassa heikkomieliseksi tullut Ravantti olisi nähtävästi\nsortunut vallankumousmelskeissä, sillä hän oli karannut\nmajoituspaikastaan ja harhaili kadulla. Sain hänet kiinni ja toin hänet\nViipuriin, missä hänen isänsä oli vastassa. Varmasti tunsi Ravantin isä\njälleennäkemisen ilon ohella synkkää suruakin, sillä olihan poika\nvankilassa menettänyt kalleimman omaisuuden, järkensä. Täsmälleen vuosi\nja 13 päivää tuli kuluneeksi vangitsemispäivästä vapautumispäivään.\nHyvin moni, voinpa sanoa, että suurin osa vankilassa olleista\ntovereistani oli jonkin verran hermostuneita vapautumishetkellään. M.m.\ntoverini Pirinen puheli itsekseen kovaäänisesti aina, kun hänen\nhuomionsa ei ollut kiinnittynyt johonkin mielenkiintoiseen asiaan.\n\nViipurissa meitä viimeistä kotimaahan palaavaa 16 miestä käsittävää\njoukkoa juhlittiin Raatihuoneella, ja seuraavana päivänä hyvästelimme\ntoisemme ja läksimme kotimatkalle, Pirinen, Hallikainen ja minä Savoon,\nmuut omille kotiseuduilleen.\n\nHeti kun saavuin kotiini, tuli hälytyksiä uudelleenpidätyksistä.\nMatkustin heti Kuopioon, jossa Pirisen ja Hallikaisen kanssa\nneuvoteltuamme poistuimme näkyvistä. Pirinen lähti Saksaan, Hallikainen\nPohjois-Karjalaan ja minä, isän sairauden vuoksi, jäin Savoon.\n\nSyksyllä 1917 alkoivat vapaussodan valmistelutyöt, ja niihin otin heti\nosaa. Kävin kolmeviikkoisen kersanttikurssin Kuopiossa ev.luutn.\nWichmanin ja Purhosen opinahjossa.\n\nVapaussotaan otin osaa joukkueenjohtajana Kuopion, Tampereen ja\nViipurin taisteluissa sekä jäin sodan jälkeen asevelvollisena vuodeksi\njoukko-osastooni.\n\nVapauduttuani sotapalveluksesta antauduin suojeluskuntapalvelukseen\ntoimien v:sta 1919-1921 Etelä-Pohjanmaan sk. piirin kansliapäällikkönä,\nv:sta 1921-1929 Suojeluskuntain Yliesikunnassa ja sen jälkeen Kuopion\nsk. piirin 1. sotilasohjaajana ja v:na 1930 v.t. piiripäällikkönä,\nnykyisin jälleen 1. sotilasohjaajana.\n\nKadettikoulun suoritin 1927-28. Kunniamerkkejä olen saanut IV luokan\nvapaudenristin, Valkoisen ruusun II luokan ritarimerkin,\nSuojeluskuntain Ansioristin, vapaussodan muistomitalin ja Tampereen\nmuistomitalin.\n\nShpalernajalaisten hyväksi olen toiminut matrikkelitoimikunnan\nsihteerinä ja aineiston kerääjänä \"Kalterijääkäreihin\".\n\n\n\n\nJuho Immanuel Aalto.\n\n\nMaailmansodan alkuvaiheina perustivat muutamat nuoret medisiinarit\nkeskuudessaan seuran S.F.F. (Sperma Furiosa Fennica), johon kuuluivat\nlääketieteen ylioppilaat Juho Aalto, Ragnar Heikel, Erkki Malmberg,\nPutu Sundvall, Ragnar Lydén, Edvard Bruhn, Isaksson, Aarne Niiranen ja\nFrans Lehtonen. Viimeksimainittua lukuunottamatta he kaikki\njoutuivat aktiivisesti ottamaan osaa Suomen vapauttamistyössä. Tämän\nkirjan I osassa on kerrottu Heikelin sekä Malmbergin osuudesta\nLiisankadun-toimiston yhteydessä ja heidän onnellinen pelastumisensa\nRuotsiin juuri viimeisellä hetkellä, vaikka heidän kiinniottamisestaan\noli jo luvattu 6.000 kultaruplaa miehestä -- joka summa nykyisin\nlähentelisi neljännesmiljoonaa markkaa.\n\nMutta Aalto ja Niiranen joutuivat ryssien vangiksi ja teljettiin\nkalterien taakse vuoden päiviksi. Päästäksemme tapauksien alkujuuriin,\non meidän tutustuttava seuran toimintaan sen varhaisimmalta ajalta\nlähtien. -- Toiminnasta kertoo tohtori Aalto laajoissa muistelmissaan\nseuraavasti:\n\n\"Jo helmikuussa 1915 lähti matkaan ensimmäinen mies -- Ragnar Heikel.\nHänen mukanaan matkusti Putu Sundvall, joka ei tahtonut ilmoittaa\nmatkastaan kotiväelleen ennakolta, joten me saimme tehtäväksemme päivää\nmyöhemmin viedä kirjelaatikkoon hänen kirjeellisen selostuksensa\nlähdöstään.\n\n\"Työskentelin siihen aikaan 'aasiksella', ja kevättalvella annoimme\nsieltä Malmbergin kanssa monelle Saksaanmenijälle ohjeet ja matkarahat.\nEn muista, keitä ja montako tulevaa jääkäriä siellä kävi, sillä\nminkäänlaista kirjaa ei lähtevistä pidetty, -- sen vain muistan, että\nyksi heistä piti sitä huonona enteenä, kun sai viimeisen voitelunsa\nruumiitten keskellä. Tarvinnee tuskin lisätä, että tietääkseni kaikki\nsilloin lähettämämme olivat ylioppilaita.\n\n\"Palattuani elokuussa 1915 Naantalista Helsinkiin alkoi varsinainen\naktiivinen työ. Jouduin nimittäin Liisankadun-ryhmään, johon -- kuten\nentuudestaan tiedämme -- kuuluivat E. Malmberg, R. Heikel ja E. Bruhn.\nHeillä oli määräyksenä värväyksen ohella järjestää tiedustelu\nSuomenlahden alueella, erikoisesti laivastosta. Senpä vuoksi meillä oli\nkäytettävissä nopeakulkuinen moottorivene, jolla teimme ahkerasti\n'huvimatkoja' saaristoon sotalaivojen siirtoja seurataksemme. Muistan\nerään matkan, jolloin meille tuli hieman outo olo, kun Porkkalasta asti\nlaivaston moottorivene seurasi meitä. Päästäksemme asiasta selville\nannoimme koneemme mennä 'epäkuntoon', jolloin toinenkin vene jäi\nodottamaan. Asia oli siis selvä: olimme jo silmälläpidon alaisina.\nSamoin huomasimme, että useasti eräs herrasmies oli katsomassa, kun me\nlähdimme matkoille, ja sama taas meitä vastaanottamassa. Samoihin\naikoihin -- muistaakseni lokakuussa -- muuan ystävällinen\nsentraalineitonen ilmoitti, että firmamme puhelimen valkoinen\nhälytyslamppu oli vaihdettu punaiseen, s.o. puhelimemme oli siis myös\njatkuvan silmälläpidon alainen. Tämän sekä eräiden muiden seikkojen\njohdosta Bruhn kovin hermostui, emmekä enää ilmoittaneet hänelle\nkaikkia asioita. Olli Mala oli kotiutunut Englannista, ja hänestä\nsaimme miehen lisää. Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä saksalaiset\ntunnetusti perinpohjaisina lähettivät viikoittain arkkimäärin\nsalakirjoitettua tekstiä, joista eräänkin avaaminen vei kerrankin\nkolmatta päivää, vaikka teimme työtä miltei vuorokaudet umpeensa.\n\n\"Mutta sitten alkoi maa polttaa. Malmberg oli ollut joutua kiinni\neräällä panssarilaivalla, ja sitten oli tehty huono kaappaus: kahta\nmeriväen vormuihin pukeutunutta santarmiupseeria oli 'haastateltu'\nravintola Königissä.\"\n\nKalterijääkärien I osasta tunnemme jo Liisankadun-toimiston kohtalon,\nkun santarmit sen penkoivat, samoinkuin Malmbergin pakoonpääsystä ja\nBruhnin vangitsemisesta, joten sivuutamme niiden lähemmän selostuksen\ntässä. Tohtori Aalto jäi Suomeen, ja hän kertoo taas tapauksista\nseuraavasti:\n\n\"Paitsi värväys- ja tiedustelutoimintaa oli meillä myös tehtävänä\nvenäläisvastaisten silkkipaperille monistettujen lehtisten\nlevittäminen. Varasto oli ensiksi Liisankadun-toimistossa, muutettiin\nsitten Yrjö Renqvistin luo, ja sitten sen piti siirtyä Niirasen\nHelsingin-asuntoon. Mutta kun hän lähti joululomalleen, tuli koko\nvarasto minun hoteisiini. Kun tilanne kävi jännittäväksi, yritin sitä\nsijoittaa eri tahoille siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, joten\njoulun aaton aattona jouduin polttamaan jäljellä olevan varaston.\n\n\"Palattuani aamuyöstä jouluaattona kotiini kävin läpi kaikki paperini\nmahdollisen kotitarkastuksen varalta ja löysin täydellisen luettelon\nTukholman-osoitteista almanakastani. Silloin heti poltin kaikki\nmahdolliset paperini ja muistiinpanoni, jottei santarmisto saisi minun\nkäsialannäytettäni. Liisankadun kotitarkastuksessa nimittäin oli\netsijöiden käsiin joutunut minun kirjoittamani sifreerattu kirje. On\ntavallaan huvittavaa, että käsialantuntijat -- niitä oli useampia --\nsanoivat tuon kirjeen olevan Niirasen ja Bruhnin käsialaa, ja vain\nyksi, taisi olla joku turkulainen, sanoi, että pari siinä ollutta sanaa\nmahdollisesti saattoi olla minun kirjoittamaani. Tyypillinen esimerkki\ngrafologien 'taidosta'.\n\n\"Jouluaaton aamusta alkaen olin silmälläpidon alaisena. M.m. ollessani\nsiskoni kanssa ostoksilla useissa kaupoissa tuli joku aina jäljestä ja\nseurasi kuin varjo. Samoin panin merkille kolme autoa, joista aina\njokin seurasi minua. Ilmoitin numerot kotiväelleni, joka otti selvän\nniistä. Ne olivat tavallisesti pirssiautoja, ja jokaisen numero päättyi\n8:lla. Ja aina, kun olin lähtenyt ulos, kysyi naisääni puhelimessa\nminua sekä minne olin lähtenyt.\n\n\"Koska minä en tiennyt määräni hetkeä, tein kuin hullu työtä yöt\npäivät. En mennyt kotiini ennen kello 1 yöllä, koska tiesin\nkotitarkastuksen tapahtuvan vasta klo 12 jälkeen. Tällaista kesti lähes\nkolme viikkoa, ja minä olin uninen. Nukahdin m.m. kerran kesken kaiken\nprof. Mikkolan luona lukupiirissä ja samoin osakunnan kokouksessa. Olin\nnimittäin innokas osakuntamies ja olin juuri saanut vapautuksen\nhuoneenhaltijan toimesta kesken toimikauttani, koska arvelin, ettei\nolisi osakunnalle eduksi, jos minä kiinnijoutuessani olisin sen\nvirkailijoita.\n\n\"Minun hetkeni löi maaliskuun 18. p:nä 1916. Tasan kuukautta\naikaisemmin olivat Backbergit joutuneet satimeen. Heidän tilallaan\ntoimi Aale Roos.\n\n\"Kuten edellä sanoin, olin valvomisesta aivan nääntynyt. Siksipä en\nkyseessäolevana iltana voinut välttää kiusausta, vaan menin kotiin jo\nklo 12. Asuin Museokatu 5:ssä. Vaikka naapuritalon kahvilassa oli vielä\nvaloa ja sen edessä sijaitsevan katulyhdyn lasit oli pesty puhtaaksi\nsiniväristä, -- jota niihin oli ilmahyökkäyksien varalta sivelty --\njotta ohikulkijat saattaisi tuntea, ja vaikka meidän ulko-ovellamme oli\nmies taasen vahdissa, menin kuitenkin sisälle.\n\n\"Olin kuitenkin siksi jännittynyt, etten saanut unen päästä kiinni,\nvaan rupesin lukemaan. Silloin vähän vaille yksi alkoi portaista kuulua\nuseamman miehen askeleita -- kuulo oli perin herkistynyt -- jotka\nlähenivät ja nousivat. Silloin tein rivakan päätöksen: pukeuduin\nnopeasti ja yritin keittiön kautta ulos ja tohtori Viljo Voipiolle.\nMutta vaikka kuinka etsin, en löytänyt ulomman oven avainta, ja kun en\ntahtonut herättää palvelijatarta, käännyin tyhmeliini takaisin. Silloin\njo ovikello helähti. Riisuuduin äkkiä ja menin kysymään asiaa. Käskivät\navata lain nimessä tai muussa tapauksessa uhkasivat särkeä oven. Tein\ntyötä käskettyä, jolloin ensiksi astui eteiseen joku suomea puhuva\nmies, sitten pari siviilipukuista, sitten tavallinen santarmi,\nsantarmieversti ja taasen santarmi. Vasta sisään tultuaan herrat\nsuvaitsivat varmistaa käsissään olevat pistoolit ja panna ne taskuihin.\n\n\"Ja sitten se tarkastus alkoi. En tiedä, mistä he tunsivat huoneiston,\nmutta heti yksi kävi läpi keittiön, kylpyhuoneen ja W.C:n sekä jäi\npuhelimen ääreen odottamaan, kunnes joku soitti, minkä jälkeen puhelin\nsuljettiin. Minun huoneeni tutkittiin perin pohjin: tuolit ja sohvat\nylösalaisin, jokainen kirja selailtiin, jokainen paperi tarkastettiin.\nSuurta mielenkiintoa herätti veljeni piirtämä vauhtipyörä. Kaiken\nlisäksi tiukkasivat kovin, että 'missäs ne kartat ovat?' Minulla ei\nollut muuta kuin Atlas-kartta, johon he eivät kuitenkaan tyytyneet.\nToista tuntia pengottuaan he käskivät mennä herättämään kotiväkeä. Vain\nsisareni olivat heränneet sitä ennen ja aavistaneet heti, mistä oli\nkysymys. Olihan sitä odotettu jo kolmisen kuukautta.\n\n\"Miksi en sitten ollut häipynyt? -- Ensiksikin minun piti hoitaa\n'lafkaa'. Toiseksi olin silmälläpidon alaisena, ja jos olisin käyttänyt\netappiteitä, olisin varmaan matkallani ne paljastanut. Teinpä kerran\nkoematkan Karkkuun, mutta sinnekin sain seuraa. Ja neuvoteltuani minua\nvanhempien henkilöiden kanssa tulin siihen päätökseen, että minun oli\njäätävä paikoilleni. Ja jäin, mutta jouduin lähes vuodeksi kiinni.\n\n\"Santarmit ottivat minut ja pyykkikorillisen kaikenlaisia kirjoja ja\npapereita. Ulos mennessämme havaitsin, etten olisi millään päässyt\npakenemaan koko korttelista, sillä joka ovella ja portilla oli mies.\nSitäpaitsi seisoi toistakymmentä siviilimiestä sekä santarmia Museokatu\n3:n kohdalla. Siitä ohi ei minun sallittu kulkea, vaan piti kiertää\nCygnaeuksenkadun kautta Töölönkadulle, jossa autot odottivat. Minut\nvietiin päävartioon yhdellä niistä autoista, jotka olivat minua\naikaisemmin seurailleet.\n\n\"Päävartio oli silloin miltei tyhjä; siellä istui vain kauppias\nGustafsson, joka myöhemmin kesällä hirtettiin. -- Mutta minä nukuin.\nTuntui kuin suuri taakka olisi pudonnut hartioiltani, ja niin nukuin\nmiltei yhtämittaa puolitoista vuorokautta. En ollut lainkaan kuullut,\nkun Viaporin päävartiosta tuodut Harry Backberg, Niiranen, Ruutu,\nSalenius ja Wallin asettuivat omiin koppeihinsa. Niiranen heti ensi\ntöikseen -- saatuaan kuulla minunkin sielläolostani -- paasasi, miksi\nen ollut lähtenyt matkalle, vaikka hän oli kaksi kertaa lähettänyt\nrahankin siitä syystä, että minua oli kysytty. Häneltä sain myös\ntietää, mitä minulta tultaisiin kyselemään, joten jollakin tavoin olin\nvalmistautunut vastauksiin, kun minut sitten seuraavan päivän iltana\nvietiin ensimmäiseen kuulusteluun laivaston vastavakoilutoimistoon.\nKoko kuulustelun ajan, jota kesti neljä tuntia, minut pidettiin\nistumassa kasvot aurinkoon päin. En myöntänyt enkä tunnustanut mitään,\nmutta pöytäkirja tuli perin omituiseksi syystä, että tulkki ei osannut\nkunnolla suomea eikä ruotsia. M.m. he panivat vängällä minun\nsanoikseni, että olin usein ja paljon ollut Turussa.\n\n\"Tämän kerran jälkeen kuulusteltiin minua vielä joitakuita kertoja,\nmutta aina öisin, kesken unia herätettynä. Tämä rupesi käymään jo\nhermoille kolmen kuukauden kuluessa, enkä ole täysin vapautunut siitä\nvieläkään.\n\n\"Ensimmäisen kuulustelun jälkeen kävi selväksi, että Niiranen pääsisi\nvapaaksi. Tasan kuukauden kuluttua hän saikin pakata kamppeensa ja\nmatkustaa rannikolta karkoitettuna sisämaahan.\n\n\"Ajan mukana tuli vartiointikin ankarammaksi. Ruoan tuonti kotoa\nkiellettiin, mutta sen sijaan hankki komendanttivirasto meille lämpimän\nruoan. Samalla saimme ostaa virastoon talletetuilla rahoillamme leipää,\nmaitoa ja tupakkaa. Niitä toi meille nuori santarmidentsikka, joka\ntoimitteli muitakin asioitamme. Hän sai apulaisekseen erään suomea ja\nruotsia taitavan miehen, joka ensi töikseen huomautti, ettei pitänyt\ntäysin luottaa edelliseen, koska hän oli santarmi. Tämä Mikko, joksi me\nhäntä sanoimme, oli luotettava kirjeenkuljettaja -- sen vaati vain,\nettä saaja hänen läsnäollessaan hävitti kirjeen.\n\n\"Kesäkuussa sain ensi kerran tavata omaisiani ja juuri juhannukseksi\npääsimme saunaan. Meidät vietiin entisen Uudenmaan pataljoonan saunaan,\nja kerrankin saimme kaikki olla yhdessä. Tuntui oikein mukavalta, mutta\ntämä, tuskin kolmen kilometrin kävely kangisti jalkani niin, että\njouduin vuoteen omaksi pariksi päiväksi. Vielä kahdesti meitä\nkäytettiin saunamatkalla. Kylpiessä oli siellä sotilas täysin\naseistettuna vahtimassa uskaltamatta ottaa edes karvalakkiaan päästään.\nKävi oikein surku miehiä, joista suomalainen löyly tuntui varmaan\nhelvetilliseltä.\n\n\"Kesällä oli meillä vartiopäällikkönä eräs itämerenmaakuntalainen\nstaabikapteeni, joka ajatti partamme ja leikkautti tukkamme\ndentsikallaan. Olimme varmaan kauhean näköisiä kuvia hoitamattomine\npartoinemme. Sama kapteeni päästi meidät kerran aamulla kuuden korvissa\nneljännestunniksi kävelemään omalla vastuullaan ensin otettuaan meiltä\nitsekultakin lupauksen olla karkaamatta. Mutta hän oli saanut siitä\nheti nuuskaa santarmiston taholta. Sitten hän järjesti niin, että\nsaimme puolen tuntia pitää ovet auki kukin istuen tuolillaan ovensa\nedessä, taaskin ottaen lupauksen, ettemme keskustelisi sinä aikana.\nIkävä vain, että tämä kapteeni kahden kuukauden kuluttua siirrettiin\nTornioon rajavartiointiin -- 'teikäläisiä kiinniottamaan', kuten hän\nhyvillään sanoi.\n\n\"Sitten tulivat siperialaiset, jotka toivat tullessaan kerrassaan\nhitonmoisen kurin ja täitä. Käymäläänkin oli nyt vaikea päästä ja\nsilloinkin oli kaksi miestä varmistamattomin kiväärein vartioimassa.\nHeidän esimiehensä oli eräs vänrikki, juutalainen, kova sortamaan ja\naika pelkuri. Hän ei tullut koppiimmekaan ennenkuin oli komentanut\nsinne edellään kaksi kiväärimiestä. Sitten sattui kommellus minun\ntakiani. -- Hänellä oli venäläinen signalisti, joka osasi pari sanaa\nsuomea. Tämä ehdotti, että minä lähettäisin hänen välityksellään\nkirjeen kotiini. Mutta kun en luottanut mieheen, ostatin hänen\nvälityksellään postikortin, jonka osoitin eräälle tyttölapselle\nTampereella kirjoittaen vain, että voin hyvin. Muutaman minuutin\nkuluttua lähetyksestä nousi päävartiossa iso elämä. Kaksi\nsantarmiupseeria ryntäsi koppiini pitämään tutkintoa. Kerroin kuinka\nasia oli, sillä ovelleni tuotu signalisti silmäniskuillaan ja\npäänliikkeillään kehoitti niin tekemään. Heti välittömästi tämän\njälkeen he panivat toimeen kopissani aivan perusteellisen tarkastuksen\nja löysivät kaikki kätköni: suuren joukon sanomalehtiä, kirjoja, kaksi\npöytä- ja yhden linkkuveitsen, hieman rahaa y.m. Ja seurauksena oli,\nettä signalisti sai vuoden pakkotyötä vakoilusta syytetyn -- mistä hän\nsen olisi tiennyt! -- pidätetyn kanssa juttelemisesta ja vänrikki sai\n10 vuorokauden arestin huonosta koppini tarkastuksesta. Asian kulku oli\nseuraava: signalisti oli antanut päävartion kirjoitus- ja\nlukutaidottomalle vahtimestarille korttini ja sen jälkeen mennyt\nvänrikiltä kysymään lupaa saada viedä arestantin kirje postilaatikkoon.\nMutta juutalainenpa soitti asiasta heti komendanttivirastoon\nedelläkerrottuine seurauksineen.\n\n\"Oli meillä joskus pakosuunnitelmiakin. Sen me kuitenkin sovimme, ettei\nkarattaisi saunamatkoilla ja että kaikki lähtisivät yht'aikaa. Jo\naikaisemmin tuntemamme Jankko istui minun viereisessäni kopissa, myös\nkadun puolella. Luulen, että santarmisto sai suunnitelmistamme jotakin\nvihiä, sillä Jankko siirrettiin pihanpuoleiseen koppiin, ja hänen\nentiseen koppiinsa tuli eräs Aronen, joka pöytäkirjoista päättäen oli\nsantarmiston palveluksessa. Sitäpaitsi asetettiin vartiomies kadulle\nikkunoittemme alle, vartiopäälliköt kävivät kopeissamme keskellä yötä,\ntarkastivat ikkunaristikot ja ajoivat ylös vuoteesta nähdäkseen,\nolimmeko riisuutuneita. Ne olivat hieman jännittäviä öitä.\n\n\"Sama Aronen kertoi minulle, että maisteri Stenberg järjestäisi meidän\npakomme Pietariin vietäessä jollakin pikkuasemalla miesvoimin.\nPäästyään vapauteen hän kävi puhelemassa samantapaista vanhemmilleni,\nmutta vaati, että nämä antaisivat erikoisen suostumuksen\nvapauttamisyrityksiin ja että tämä suostumus tuli esittää määrätyssä\nhuoneistossa, määrättynä aikana eräässä Ratakadun talossa. Onneksi\nvanhempani huomasivat yrityksessä jotakin erikoista ja heti hylkäsivät\nehdotuksen. [Tässä siis lisää ilmiantaja Paavo Arosen ansioluetteloon,\njohon olemme osalta jo tutustuneet Kalterijääkärien I osassa.]\n\n\"Lokakuun 5. päivänä 1916 saimme käskyn pakata tavarat muuttoa varten.\nMuutosta oli äitini ilmoittanut minulle edellisenä päivänä ikkunani\nalla kertoen asian muka kuurolle tädille.\n\n\"Meidät vietiin jo kerran isoon aulaan, mutta kun kansaa oli\nkokoontunut päävartion torin täydeltä, palautettiin meidät tunniksi\nkoppeihimme. Suuren poliisikomennuskunnan tultua avuksi he uskalsivat\nsiirtää meidät uudelleen ulos. Koko komppania oli komennettu torille,\njossa oli odottava vankivaunu. Me kaikki astuimme hitaasti ja\nmahdollisimman arvokkaasti torille ja vaunuun. Emme tienneet, minne\npiti mennä. -- Lääninvankilaan kuitenkin vietiin, jonne oli järjestetty\nerikoinen poliittinen osasto vartijoina santarmistoa.\n\n\"Nautittuamme kolme viikkoa vankilan vieraanvaraisuutta ilmoitettiin\nmeille, että meidät tullaan asettamaan syytteeseen Pietarin\npiirioikeudessa niitten ja niitten pykälien nojalla, joista jokaista\nseurasi kuolemanrangaistus. Seitsemän kuukautta oli silloin jo istuttu\nja odotettu. Omasta puolestani tulin tästä ratkaisusta aivan\nrauhalliseksi, levottomuus oli kuin pois puhallettu. Sunnuntaina\npäiväjumalanpalveluksen aikana kuulimme koppeihimme kauniilla\ntenoriäänellä laulettuja lauluja ja myöhemmin saimme tietää, että\nveisaaja oli Väinö Sola, joka myös oli pidätettynä epäiltyjen\naktiivisten hommiensa vuoksi.\n\n\"Päivää ennen lähtöämme sain tavata kaikki omaiseni yht'aikaa -- läsnä\nkaksi vartijaa kuuntelemassa viran puolesta.\n\n\"Lokakuun 21. p:n illalla alkoi kuulua kahleiden kalinaa. Kuulin, miten\nvankilan ylivahtimestari koetti estää niiden käyttöä. Siitä huolimatta\nsaimme jalkaraudat kinttuihimme ja silloin minua todella harmitti,\netten edellisenä iltana ollut yrittänyt karata, kun minua iltayöstä\nkäytettiin Albertinkadun santarmitalossa valokuvassa ja sormenjälkiä\nottamassa. Mutta nyt se oli myöhäistä. Neljä ja neljä yhdessä meidät\nkuljetettiin sitten Helsingin asemalle, jossa nousimme vaunusta\nKaisaniemen puoleisessa päässä ja kävelytettiin hirmuisessa tahdissa\nkoko raiteiston ympäri Pietarinjunan etupäässä olevaan vankivaunuun.\nNiin kiire oli marssiessa, ettei maahan pudonnutta kahleiden\nkantohihnaa sallittu ottaa käteen, vaan kahleet saivat laahata maata,\nja niiden nilkat, joilla oli puolikengät, menivät verille.\n\n\"Vankivaunuun tuli meitä siis kaikkiaan kahdeksan: Bertel ja Harry\nBackberg, Arvo Ahti, Forsberg, Hedman, Max Lindblom, Valdemar Lindberg\nja minä. Kukin sai oman koppelonsa. Vartijoina oli yksi aliupseeri ja 8\nkonvojsotilasta, samat, jotka olivat ottaneet meidät vastaan asemalla.\nEnsi töikseen he tarkastivat valokuvien avulla, olimmeko juuri niitä,\njoitten piti tulla matkaan. Huomasin ilokseni, että valokuvani olivat\ntäydellisesti epäonnistuneet. Niinpä aliupseeri varmuuden vuoksi --\nnäyttäen nimikirjoitusta valokuvien pahvilevyllä -- kysyi olinko se\nminä.\n\n\"Kun varhemmin on kerrottu koko Helsingin--Pietarin matka sekä matkalla\nrauennut pakosuunnitelmakin, josta täytyi luopua liian suuren ja\nvalppaan vartioston vuoksi, en toista sitä enää, vaan siirryn itse\nShpalernajaan.\n\n\"Kanslian etuhuoneessa saimme odotella useita tunteja, kunnes meidät\nvietiin kaksittain koppeihin. Jouduin samaan koppiin Bertel Backbergin\nkanssa, viereiseen tulivat Ahti ja Lindberg. Aikamme kulutimme siten,\nettä Backberg selitteli minulle kidemaailman rakennetta ja\nkivennäislajeja, minä taasen kerroin ihmisen ruumiinrakenteesta ja\nfysiologiasta, etenkin ravintoaineopista. Ja naapurikopin asukkaiden\nkanssa keskustelimme 'päivän tuoreimmista tiedoista'.\n\n\"Yhdessäoloamme oli kestänyt kaiken kaikkiaan kuusi vuorokautta, jonka\nkuluessa olimme puhuneet itsemme tyhjiksi. Kuitenkin aloimme\nvalmistautua oikeudenistuntoon, jonka arvelimme tulevan piakkoin. Siksi\nvoimistelimme perusteellisesti ja harjoittelimme silmästä silmään\nkatsomista. -- Backberg väitti nimittäin tulleensa viime aikoina vähän\nlevottomaksi, ja hänen oli vaikea kestää ihmiskatsetta. Mutta kun\neräänä iltana Backberg nukahti kesken kaiken ja seuraavana yönä oli\nunissaan nähnyt tuijottavia silmiä, lopetimme harjoittelun.\n\n\"Meidät vietiin lääkärintarkastukseen, jossa selitettiin, että olimme\nolleet vain jonkinlaisessa karanteenissa ja että nyt todetaan, olemmeko\nkulkutaudeista vapaat. -- Mikä todettiin. Tämän jälkeen meidät vietiin\nyksityiskoppeihin, minut ensin kolmanteen kerrokseen ja parin tunnin\nkuluttua erääseen osastoon, joka oli laitoksen pienin ja samalla\nentinen rangaistusosasto. Jonkin ajan kuluttua tuli koppiini joku\nylivahtimestareista ilmoittaen, että minulle oli vankilan kassaan\njätetty rahaa, jolla sain määrättyjen rajojen sisällä tilata vankilan\nkeittiöstä melkein mitä vain halusin, ja hän opetti minulle\ntilauslistan käyttämisen. Sieltä sai päivällisiä, maitoa, kahvia,\nsokeria, leipää, tupakkaa ja tulitikkuja y.m. Ja jos halusi jotakin\noikein erikoista, sai tilauksen tehdä, mutta he eivät soineet mennä\ntakuuseen sen täyttämisestä. Ja kun vielä ilmoitettiin, että kaksi\nkertaa viikossa sai käydä parturissa erikoista maksua vastaan, tunsi\nolevansa ryssän taivaassa.\n\n\"Tilasin heti pääsyn parturiin, jonne minut vietiin seuraavana aamuna.\nVankiparturi leikkasi tukkani jakaukselle kaikkien sääntöjen mukaan,\nmutta partaa ei ajanut, kun vartijaparturi kielsi ja sanoi, että parran\npitää säilyä sääntöjen mukaan samannäköisenä kuin vankilaan tullessa ja\nettä minulla oli muka vanha parta. Niinhän se oli. Keskikesästä alkaen\nkasvanut ja neljässä kuukaudessa ehtinyt tulla melko pitkäksi.\n\n\"Mutta parta piti saada pois. Siksipä koppiini tultuani kastoin tukevan\npyyheliinan, kiersin sen tukkani, silmieni ja nenän peitoksi ja vihdoin\nmonien yritysten jälkeen sain parran syttymään. Se sihahti vain kerran.\nPeseydyttyäni sain ilokseni ikkunassa peilaten nähdä partani suuresti\nlyhentyneen. -- Seuraavana aamuna pyysin jälleen parturiin. Siellä\neilinen tukanleikkaajani tuntiessaan minut vain hymähti ja rupesi\najamaan, kun vartija -- nyt onneksi uusi -- ei äkännyt mitään. Mutta\nnytkin jätettiin viikset.\n\n\"Näihin aikoihin meidät vietiin ensi kerran sotaoikeuteen. Tällöin\njouduin Bruhnin viereen. Hän pyysi heti anteeksi ilmiantoaan -- jonka\nhän myös sai. -- Tästä rivistä siirrettiin miehet nimenhuudon mukaan\ntoiseen riviin, aina kaksi rinnatusten ja konvojsotilas paljastetuin\nsapelein väliin.\n\n\"Pöytäkirjoja silmäillessä vasta kävi selville, kuinka perusteellisesti\nja yksityiskohtia myöten muuan joukostamme oli asioista kertonut,\nmainiten jo näissäkin pöytäkirjoissa ainakin 60 nimeä. Tämä oli synkän\nsynkkä hetki meille etenkin, kun tiesimme, että piirioikeudessa toisten\npöytäkirjoissa oli ainakin sama mokoma toisia nimiä. Muutkin\nsotaoikeudessa syytettynä olevat tahtoivat nähdä syytöskirjelmämme, ja\nnähtyään ne kauhistuivat, sillä edessä oli vain kaksi vaihtoehtoa --\nvapauttava tai hirttotuomio.\n\n\"Mutta sitten alkoi selitteleminen, neuvominen ja kertominen. Miltei\nkaikki syytteessä olevat venäläiset olivat vallankumouksellisia ja sen\nvuoksi tunsivat itsensä veriveljiksi kanssamme. Ja hyvinhän heidän\nkanssaan tultiin toimeen. He varoittivat vain rikollisten syytettyjen\n(siis ei poliittisten) kanssa liikoja juttelemasta, koska ne\nolivat hyvin kärkkäitä antamaan ilmi siten lyhentääkseen omaa\nrangaistusaikaansa.\n\n\"Täällä sotaoikeuden odotushuoneissa jouduimme tekemisiin monenlaisten\nkanssa. Tapasimme miehen, joka oli saanut kaksi Yrjönristiä, mutta oli\nsyytettynä karkaamisesta. Hän oli ylittänyt lomaansa muutamalla\nkuukaudella, mutta sanoi kyllä selviävänsä, lisäten, että vankiloissa\nja pakkotyövankiloissa oli 200.000 joko suoraan rintamalta karannutta\ntai itsensä tahallisesti tärvännyttä. Hän myöskin näytti erästä lähellä\nistuvaa komeaa miestä, joka oli juuri tuomittu 20 vuoden pakkotyöhön\nvasemman kätensä tärväämisestä. Mies itse väitti juoksuhaudassa\nyövartiossa ollessaan tähdänneensä johonkin edessä liikkuvaan\nesineeseen, jolloin toisen kuula oli tullut siltä taholta murskaten\nosan kämmentä ja kyynärvartta. Kun todistajia ei ollut syytetyllä,\ntuomittiin hänet, sillä vain yksi laukaus oli kuulunut ja syytetyn\nkivääri ei ollut puhdas. Kertojani kertoi saaneensa ristin rintamalla,\njossa hän kaksi kertaa oli tullut takaisin saksalaisten alueelta ja\nosannut sitten hyvin selittää seikkailunsa. Mutta eräs hänen toverinsa\nlisäsi, että tämä autonkuljettajana oli -- kenties sopimuksesta --\nvienyt kuormansa saksalaisten alueelle ja sitten puikkinut takaisin\nrahat taskussa.\n\n\"Tapasimme vielä saksalaisen merikapteenin sekä meriluutnantin. He\nolivat eksyneet Suomen rajalla ollessaan pakomatkalla vankileiriltä.\nKapteeni kohteli sangen kohteliaasti luutnanttia, jonka piti olla\nruhtinas ja korkea-arvoisen meriupseerin poika. Heidät palautettiin\ntakaisin vankileiriinsä.\n\n\"Oli myös eräs madame Aleksandrovna, syntyjään ruhtinatar. Hän vaikutti\nsivistyneeltä ja hienolta, mutta oli sekaantunut aikoinaan Plehven\nmurhaan, paennut Pariisiin, mennyt siellä naimisiin alhaissyntyisen\nvenäläisen kanssa, toiminut koko sota-ajan sairaanhoitajattarena\nRanskan itärintamalla ja nyt sanoi kenellekään ilmoittamatta tulleensa\nPietariin tapaamaan sukulaisiaan. Mutta heti Pietarin Suomen-asemalle\npäästyä olivat häntä vastassa santarmit vangitsemiskäsky taskussaan.\n\n\"Lisäksi oli siellä Hilda Maria Rantanen, joka oli äkäpäissään ampunut\nrakastajansa, Koiviston komendantin, santarmieverstin. Asia oli\nselitetty poliittiseksi, ja sen vuoksi hänkin joutui sotaoikeuteen.\n\n\"Toisinaan täällä vapaassa sotaoikeudessa pidettiin hauskoja\nillanviettoja. Kerran taas olivat konvojsotilaat ryyppäämistuulella ja\nmaistelivat jotakin tenttulajia. Tätä jatkui koko päivän ja lopuksi he\nehdottivat, että auttaisimme heidän sinne jäämistään kello 9:ään\nillalla, sillä silloin olisi heillä koko seuraava päivä vapaa. Sen\nlupasimme. Auto oli pakkasessa mennyt epäkuntoon, ja meitä vastaan oli\nlähetetty avonainen kuormareki. Emme kerinneet ajaa pitkältikään, kun\njo 30 asteen kostea pakkanen oli meidät jäädyttää, ja me vaadimme\ntosissamme takaisin sotaoikeuteen. Se tapahtuikin. Täällä saimme\nlämmintä teetä. Joku sotilas toi balalaikan, toinen meni ostamaan\nmeille sämpylöitä, ja niin oli vankien ilo valmis. Kun oli mukana kolme\nnaista, ehdotettiin oikein tanssiaisia, mutta luovuimme siitä, sillä\nsinä päivänä oli tullut kuolemantuomioita jossakin toisaalla\nodotteleville.\n\n\"Jäimme oikeussaliin kello 10:een asti. Välillä vain pistäysimme ulkona\nsärkemässä katetun, neljän hevosen vetämän kuljetusreen. Tämä kaikki\ntapahtui konvojtten ohjeen mukaan. Reki oli ajettu kinokseen, meitä\nalun kolmattakymmentä henkeä ryntäsi rekeen. Kun lähtöhuuto kuului\nhevosille, painoimme me sisällä olevat kaikin voimin hypähtäen\nalaspäin, jonkun sotilaistamme säikähdyttäessä hevoset aivan\näkkiarvaamatta. Reki ei liikahtanutkaan, mutta kaikki vetovehkeet\nmenivät niin säpäleiksi, etteivät ajomiehet edes yrittäneet niitä\nkorjata, vaan menivät monen kilometrin takaa hakemaan toisia. Ja se\nkesti monta tuntia.\n\n\"Sotaoikeudessa juttelimme kaiken maailman asioita, mutta keskeisenä\njuttuna oli sota ja sen päättyminen. Paljon keskustelimme myös siitä,\nmitä tekisimme, jos juttumme päättyisi mahdollisimman hyvin, s.o., jos\njoutuisimme vain Siperiaan. Silloin m.m. Lindblom teki ehdotuksen\nkissa- ja rottafarmin perustamisesta; kissannahat käytettäisiin\nturkiksiin, rotannahat hansikkaihin. Rotat saisivat syödä kissanlihaa\nja päinvastoin.\n\n\"Matka autolla vankilasta sotaoikeuteen ja takaisin kesti välistä\nkaksikin tuntia, ja silloin pidettiin aika riemua. Tavallisesti\nlaulettiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat laulut maammelaulusta\nkeisarihymniin ja glunteista rekiviisuihin. Se, joka olisi voinut nähdä\nsuljettuun vaunuumme, olisi varmaankin luullut poikien olevan matkalla\njonnekin huvimatkalle, varsinkin kun joka toisen miehen sylissä oli\ntyttölapsi -- ahtauden vuoksi.\n\n\"Elimme hyvää toverielämää -- minä ja vartijat, paitsi eräs virolainen,\njoka ei puhunut minulle sanaakaan ennenkuin vapautumisen edellisenä\niltana. Silloin hän tuli koppiini ja sanoi Moskovassa tapeltavan.\n\n\"Helmikuussa piti juttumme olla esillä. Ainakin minun asianajajani oli\nkapteeni Brunelli, hyvin hieno ja miellyttävä tykistökapteeni sekä\njuristi. Ulkomuodoltaan hän näytti italialaiselta. Hän tietääkseni\nkäytti kaikki keinonsa asioitten lykkäämiseen, sillä hän odotti\n'jotakin', kuten hän äidilleni sanoi. Meitä hän myös kehoitti keksimään\nlykkäämisen syitä. Seurauksena oli, että me, jotka 2 1/2 kuukautta\nolimme lukeneet pöytäkirjojamme ja osasimme ne ulkoa alusta loppuun ja\nlopusta alkuun, ilmoitimme sotaoikeudelle, ettemme olleet ymmärtäneet\npöytäkirjoja, sekä pyysimme tulkkia. Sen saimmekin.\n\n\"Kaikkien jutut lykättiin epämääräiseen aikaan, mutta siitä huolimatta\nmeitä kuljetettiin sotaoikeudessa pyhästä jatkuvaisuudesta. Sitten\nalkoi saapua tietoja lähestyvästä vallankumouksesta. Jo keväällä 1916\nolivat virolaiset, saksalaiset ja latvialaiset aliupseerit puhuneet\nvallankumouksen puhkeamisesta heti rauhan tultua. Olihan sinä keväänä\nItämeren-laivaston miehistöä yksin Helsingissä vangittu useita, joista\njoitakuita oli ammuttukin. Kaikki olivat silloin vielä epätietoisia,\nmutta nyt vuotta myöhemmin tuli kaupungilta säännöllisesti joku\nvallankumouksellinen kertoen, että nyt se alkaisi. -- Putilovin\ntehtailla oli tosiaankin ammuttu joku mies kapinallisena. -- Kerran\ntaas sanottiin: -- 'Huomenna duuma avataan.'\n\n\"Kolme päivää ennen vapautumista olin sotaoikeudessa. Sieltä tuotaessa\ntapasimme Liteinin mustanaan väkeä täydessä touhussa punalippuineen.\nTulimme tästä hieman levottomiksi. Meidän ei olisi tarvinnut muuta kuin\nhuutaa, kun olisimme olleet vapaat, mutta silloin sanoi eräs\njalkaraudoissa oleva pakkotyöläinen: 'Ei vielä, siellä on santarmeja\njoukossa! Hetken kuluttua joudutte kiinni uudelleen.' -- Niin me jäimme\nodottamaan väkijoukon ohimarssia ja sitten viettämään unettoman yön\nvankilassa. Mutta mikäli mahdollista, levitimme tietoa osaveljillemme\nalakerroksiin.\n\n\"Vallankumouspäivän aamu valkeni. Meidät järjestettiin riveihin ja\nvietiin maanalaista käytävää pitkin oikeuspalatsin odotushuoneisiin.\nSiellä tuntui olevan jännitystä ilmassa. Kaikki tahtoivat olla\nikkunassa, ja äärille päässeet tiedoittivat havaintojaan toisille.\n\n\"-- Kasakoita ajoi kadulla. Ihmisryhmiä hyökkäili sinne tänne. Kasakat,\njoiden kasarmi oli aivan vastapäätä, näyttivät levottomilta ja\nratsastivat pienissä ryhmissä edestakaisin. Lopulta he kokoontuivat ja\nlähtivät nelistämään jonnekin. Silloin meidät kiireesti siirrettiin\ntakaisin vankilaan, jossa pian vallitsi kuolonhiljaisuus.\n\n\"Jostakin kuului aivan äkkiä pitkä joikaisu, siihen yhtyi yksi sieltä,\ntoinen täältä, ja kohta oli koko vankila yhtenä helvetillisenä\nmölinänä. Vangit soittivat ovikellojaan, löivät yhteen ruoka-astioitaan\nja särkivät ikkunoitaan. Samaan aikaan kuului yhä tuimempia iskuja.\nKuului joitakuita pistoolinlaukauksia ja hurraata. Samaan aikaan\nrytyytettiin meidänkin osastollamme ovia ja koetettiin särkeä niitä,\nsiinä kuitenkaan onnistumatta. Saimme odottaa kauan, ennenkuin meidän\nosastoomme tuli vapauttajia. Vihdoin tuli minunkin vuoroni. Avain oli\njo ovessa, kun kuulin minulle tutun äänen sanovan venäjäksi:\n\n\"'Ei saa, se on saksalainen vakoilija!'\n\n\"Mutta samalla ovi avautui, ja venäläinen kaartilainen sanoi:\n\n\"'Toveri, pukeudu, kotiin!' -- Ja hän suuteli minua.\n\n\"Kieltäjä oli hovitallimestarin poika, joka toveriensa kirjeistä\nvarastamistaan rahoista oli joutunut vastaamaan ja usein lähettänyt\nvartijankin pyytämään minulta tupakkaa.\n\n\"Pukeuduin hätäisesti ja painuin alas. Etupihalla annettiin kivääri\nkäteen ja patruunia. Heti ensimmäisellä laukauksella jäi hylsy\npiippuun, ja kun rupesin ottamaan sitä pois, huomasi sen joku ja antoi\nuuden kiväärin, jolla sitten olikin hauska paukutella.\n\n\"Olon Pietarissa ovat toiset jo kuvanneet tarkkaan. Lisään vain\nmuutamia omia kokemuksiani. Liteinajan sillalla jäin sillan päistä\ntoisiaan ampuvien konekiväärien väliin. Olin väkijoukossa, kun\nkonekiväärit rupesivat ampumaan sitä. Kompastuin ja jäin hurjasti\npakenevan massan jalkoihin, josta sen pahemmin vahingoittumatta\nselviydyin. Väki oli painunut maahan ja ojiin. Sitten näin auton, jonka\nkatolla oli muutamia laatikoita ja sisällä siviilipukuisia miehiä. Auto\nseisahtui rauhallisesti keskelle väkijoukkoa, ja tuossa tuokiossa\nolivat laatikot maassa ja konekiväärit -- kevyet kolmijalkaiset --\ntoiminnassa. Luulen, ettei siinä kaatunut muita kuin juuri nämä autossa\ntulleet. -- Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä päivänä. Illalla minut\nsijoitettiin ensiksi Kukkosille, sitten myöhemmin herrasväki Andille,\njossa minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Kumpaakaan perhettä en\ntuntenut ennestään.\n\n\"Sähkötin myös kotiini Helsinkiin: 'Olen hyvissä voimissa', mutta se ei\ntullut perille. Helsingissä ei silloin vielä tiedetty mitään\nvallankumouksesta.\n\n\"Tapasin rautatievirkailija Hakolan, jolta sain rahaa, ja ensi työkseni\nkävin parturissa ajattamassa pois viikset. Tapasin, myös entisen\nluokkatoverini Niilo Eskolan, joka antoi minulle jonkun kellosepän\nnimelle kirjoitetun passin. Eskolaa en tavannutkaan sen jälkeen kuin\nkaksi kertaa: toisen kerran Helsingin valloitusyönä täynnä\ntaisteluintoa ja toisen kerran uhkarohkeata tehtäväänsä suorittaessaan\nurhona kaatuneena.\n\n\"Tuli lähtö Helsinkiin. Lahdessa venäläinen sotilassoittokunta soitti\nmeille, ja puheita pidettiin. Seisoin erään toverini kanssa\njunasillalla enkä voinut olla sanomatta: 'Jospa nuo tietäisivät!' --\nRiihimäellä oli vastassa ylioppilaslähetystö, joka kielsi tulemasta\nHelsinkiin, koska siellä odotti tyrmä. Minulla oli piletti sekä\npohjoiseen että etelään. Seisoin junien välissä päättämättömänä.\nSilloin metsänhoitaja Sandell huusi Tampereelle menevästä junasta:\n'Kotona odotetaan!' -- Ja niin sitä lähdettiin Helsinkiin.\n\n\"Mutta tulo oli kaameaa. Asema oli täynnä kansaa, merisotilaita\nlaiturin reunalla pistimet kivääreissä. Odottajat nostivat hurjan\nhurraan, mutta hyssytteleminen sai sen kuolemaan ennen loppuaan. Se\njuuri teki kaamean vaikutuksen. Helsinki siis pelkäsi. Ja syystäkin:\nupseerimurhat jatkuivat tai oikeastaan olivat vasta edellisenä iltana\nalkaneet. Painoin lakin silmilleni ja menin heti osakuntaan, jonne oli\nkokoontunut joukko tovereita minua vastaanottamaan. Lähdin sitten\nkotiini ensin tiedusteltuani puhelimitse, voinko sinne tulla. Ja kun\nsitten tulin, sai koirakin sellaisen 'schokin', että lysähti maahan.\nOlikohan sekin jotakin ymmärtänyt?\n\n\"Nyt avattiin pianokin, joka oli ollut käyttämättä koko poissaoloni\najan, vuoden ja vuorokauden.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho Aalto palveli Suomen armeijassa vapaussodasta alkaen Päämajan ja\nYleisesikunnan alaisena pääasiallisesti itärajalla saaden eron\nreserviluutnanttina tammikuussa 1923.\n\nSuorittanut 1. res. lääkintäupseerikurssit 1924 tullen niitten\npäätyttyä nimitetyksi res. lääkintäluutnantiksi. Palvellut\nsotilaslääkärinä eri joukko-osastoissa yhteensä tasan kolme vuotta.\n\nToiminut lääkärinä Voikkaalla, Kuusankoskella, Virtasalmella, Lammilla,\nKangasniemellä, Luopioisissa, Uukuniemellä sekä nyt viimeksi\nYlitorniossa.\n\nAnsioistaan vapaussodan aikana on Aalto saanut: IV luokan\nvapaudenristin, vapaussodan muistomitalin soljen kera, Aunuksen\nmitalin.\n\n\n\n\nFerdinand Waldemar Lindberg.\n\n\nValdemar Lindberg oli etupään miehiä pfadfinderikursseilla.\nHarjoiteltuaan kuuman kesän Lockstedtin leirillä katsottiin hänet\notolliseksi matkustamaan komennukselle Suomeen. Siitä alkoi vaiherikas\nmatka, joka Shpalernajan kautta vei hänet vapaussotaan. Annamme hänen\nitsensä kertoa elämyksistään:\n\n\"Kevään ja kesän 1915 kannoin nuorena medisinarina pfadfinderin komeata\nunivormua ja uneksin kenraalinpoleteista, kunnes Baden karjunta ja\n'Vaatetäin' rauhoittavat katseet palauttivat todellisuuteen. Elokuun\nlopulla tulin Helsinkiin erikoisasioissa. Alussa tunsin mieleni melko\nsynkäksi -- petokset ja vakoojasuunnitelmat kypsymättömissä aivoissani\n-- mutta samalla ylpeäksi saadessani elää näin tapahtumarikasta aikaa.\nEnsi viikkojen hermostunut jännitys alkoi vähitellen laueta, ja kaikki\nkävi kuten pitikin, kunnes ensimmäiset vangitsemiset joulun alla\nantoivat aihetta valppauteen. Asuin siihen aikaan Ullanlinnassa kahden\nveljeni kanssa kahdessa pienessä huoneessa. Joka kerta kun auto ajoi\nohi, kuuntelin, pysähtyikö se vai jatkoiko matkaa. Lopulta en enää\nuskaltanut mennä vuoteeseen ennenkuin 1-2 aikaan yöllä, käyskentelin\nvain kaupungin katuja yötä odotellen.\n\n\"Eräänä päivänä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa pysähtyi auto\nUllanlinnan ulkopuolelle, ja raskaita askeleita kuului käytävässä. Joka\novelle pysähdyttiin, luettiin nimet. Tällä kertaa santarmit tyytyivät\nvain merkitsemään kirjoihinsa Ullanlinnan asukkaat. Kun sitten\nShpalernajassa tulin tuntemaan Väinö Lindénin, kuulin häneltä, että hän\nparia päivää ennen vangitsemistaan oli käynyt Ullanlinnassa tuttaviensa\nluona, ja santarmit, jotka tiesivät joka askelen, tahtoivat tutustua\nmyös hänen mahdollisiin ystäviinsä. Koska minä aivan vahingossa olin\njoutunut kosketuksiin santarmien kanssa ja kun mitään ei tapahtunut\nlähipäivinä, tuuditin itseni vaaralliseen varmuuteen. Kun kerran sain\nvapaasti liikkua ja matkustella, niin olihan se varma merkki siitä,\nettä vihollisemme huhuista huolimatta eivät suinkaan paljon tunteneet\nasioitamme, ja vangitsemiset olivat ehkä riippuneet aivan toisista\nsyistä kuin ilmiannoista. Ajatukseni olivat kuitenkin usein ystävieni\nluona vankilassa, ystävien, jotka joutuivat pois joukostamme, ennenkuin\nkaikki oli kunnolla alkanutkaan. Pian tuli minustakin yksi heistä. Sain\njakaa heidän osansa, uneksia heidän unelmiaan.\n\n\"Eräänä iltana maaliskuun alussa tulin kotiin ylioppilasillanvietosta\nkello 12 aikaan yöllä. En ollut vielä ehtinyt riisuutua, kun tutut\naskelet jo kuuluivat eteisestä. Ilman muuta hyökkäsi sisälle\nhuoneeseeni 4 santarmia, ja yksi siviilipukuinen tulkki. -- 'Asuuko\nylioppilas Lindberg täällä?' -- Seurasi kotitarkastus. Muuriin nojaten\nkatselin hävitystä. Jokainen kirja otettiin esille ja selailtiin läpi,\nvaatteet sekä vuodevaatteet pengottiin ja tarkastettiin, kengänpohjat\nsaivat tavanmukaisen tarkastuksen, ja lopuksi minut heitettiin uunin\nluota kauemmaksi; voisihan siinä olla jokin salakomero. Tarkastuksesta\nja naputuksesta huolimatta ei kuitenkaan mitään löytynyt, mutta\njokainen paperilappunen, missä vain oli jotakin kirjoitettua otettiin\ntalteen. Kotitarkastuspöytäkirja piti minun ja veljeni kirjoittaa alle.\nEpäilyksenalaiset paperit pisti yksi santarmeista kainaloonsa, ja\nmiehet poistuivat. Eteisen ovi lyötiin kiinni, auto surisi ja lähti ja\nkaikki oli jälleen hiljaista. Noin tunnin kuluttua pistin pääni ovesta\nkäytävään, jossa kaikki Ullanlinnan asukkaat, Maiju etunenässä,\nsäikähtyneinä katselivat minua eivätkä voineet salata ihmetystään, että\nyhä vielä olin jäljellä.\n\n\"Olin siis edelleen vapaa. Mutta nyt päätin näytellä loukattua\nsyytöntä, jonkavuoksi kävelin Albertinkadun santarmikansliaan, veljieni\nodotellessa ulkopuolella jännittyneinä, sillä olihan mahdollista, etten\nenää palaisi. Esitin asiani: kotirauhaani oli häiritty, joukko\ntavaroitani viety. Santarmikapteeni lupasi siinä tapauksessa, että\npapereista ei mitään rikollista tavattaisi, palauttaa ne ja esittää\nanteeksipyynnön. Tämän jälkeen kumarsin koreasti ja astelin ulos, sillä\ntunsin itseni rauhalliseksi tietäessäni, ettei mitään rikollista\npapereistani löytyisi. Niin kului pari päivää, mutta alkoi tuntua kuin\nkaikki ei olisi oikealla tolalla, ja ajattelin jo uudelleen jättää\nSuomen. Mutta jo neljäntenä päivänä kotitarkastuksen jälkeen pysähtyi\nkaksi autoa asuntoni ulkopuolelle. Eteisen ovi murrettiin, ja\nkäytävässä kuului raskaitten askelten töminää. Ehdin vain huutaa\nveljilleni, että nyt tulevat vangitsemaan ja muutamia tärkeitä asioita,\nkun ovi avattiin ja vanhat santarmiystäväni tuijottivat minuun vihaisin\nsilmin. Vaatteeni tarkastettiin ja annettiin minulle, jonka jälkeen\nastuimme ulos. Auto vei meidät tuttuun paikkaan Albertinkadulle.\nSeurasi riisuutuminen ja taas niin perinpohjainen vaatteiden tarkastus,\nkuin olisi niistä etsitty syöpäläisiä. Sitten autolla Viaporiin.\n\n\"Siellä minut vietiin erääseen kansliantapaiseen huoneeseen. Taas\nseurasi riisuutuminen ja pukeminen, jonka jälkeen minut vietiin\npäävahtiin ja työnnettiin pitkään, korkeaan koppiin, jossa oli\nkalteri-ikkuna katonrajassa ja patjaton puulavitsa seinän vieressä.\nAjatukset pyörivät päässäni koko pitkän yön ja pitivät minua valveilla.\nMikä oli aiheuttanut vangitsemisen? Miksi he eivät pidättäneet minua\nheti kotitarkastuksen jälkeen?\n\n\"Huomenissa tuli eräs vänrikki kahden sotilaan kanssa: -- 'pritjentsi\nsinejetje?' -- Seuraavana päivänä tuli taas sama kysymys. Lopulta\nselvisi minulle, että kysymys merkitsi, oliko minulla joitakin\ntoivomuksia. Pyysin patjaa, sillä selkäni ja jalkani tuntuivat kuin\nhakatuilta. Hän merkitsi ja lähti. Vasta neljän viikon kuluttua sain\npatjan, kun olin jo jättänyt kaiken toivon siitä ja tottunut nukkumaan\npalttoo patjana, kaulahuivi peittona tai päinvastoin. Ennenkuin tulin\nosalliseksi tästä ylellisyydestä, oli vaikeimmat päivät jo sivuutettu;\nkuulustelut olivat alkaneet ja minä olin saanut katsauksen uusiin\nolosuhteisiin.\n\n\"Ensimmäiset päivät olivat kaikkein vaikeimmat. En voinut käsittää,\nkuinka ihminen voisi kestää yksinäisessä kopissa enempää kuin kaksi\nviikkoa hermojen katkeamatta. Eräänä päivänä antoi vartija minulle\nmuutaman savukkeen. Sitä iloa, minkä ne minulle tuottivat, ei kukaan,\njoka ei itse ole sitä kokenut, voi ymmärtää. Se ei ollut tupakan\nvuoksi, minä tulin aivan hyvin toimeen ilman sitä, mutta se oli\ntervehdys, merkki siitä maailmasta, jonka ehkä ainiaaksi jätin.\n\n\"Kun päivät tulivat pitemmiksi, viipyi aurinko yhä kauemmin kopissa, ja\nseinään piirsin joka päivä merkin sille paikalle, missä se viimeksi\nloisti, näin laskien pitkät päivät. Kaikki tämä antoi aivoille jotakin\naskartelua yksitoikkoisuudessa.\n\n\"Kuulustelut alkoivat kaksi viikkoa vangitsemisen jälkeen. Santarmi\nsaattoi minut kuulusteluhuoneeseen ollen pelkkää kohteliaisuutta:\nauttoi palttoon päältäni kumartaen syvään. Hän kyllä osasi läksynsä,\nsillä ulkomuotoni ei kylläkään antanut aihetta erikoiskumarruksiin.\nOvessa tapasin 'Merirosvon', ylioppilas Max Lindblomin Turusta. Me\nsivuutimme toisemme katsellen, eikä kumpikaan uskaltanut näyttää\ntuntevansa toista. Tapaaminen oli suuri yllätys, sillä minulla ei ollut\naavistustakaan, että hänetkin oli vangittu. Muutamia viikkoja\naikaisemmin olimme opiskelleet yhdessä Baden 'Augen rechts'. Mutta\nsurku olisi tullut nyt toista komppaniaa, jos Bade olisi nähnyt sen\nepäröivän päänliikkeen, jolla nyt tervehdimme toisiamme. -- Kuulustelua\njohti Serebrjakoff. -- Tunnetteko Max Lindblomin? -- Kysymys tuli\nodottamatta. -- Mitä hittoa olimmekaan päättäneet Turussa tavatessamme?\nTunteako toisensa vai ei? En kuolemaksenikaan muistanut sitä. Mitähän\nLindblom oli vastannut samanlaiseen kysymykseen, joka todenmukaisesti\noli asetettu hänen vastattavakseen? Silmänräpäyksen epäily, Serebjakoff\nkatseli minua tarkasti ja ehkä huomasi epäröintini.\n\n\"'Niin, Lindblom on, ikävä kyllä, todistanut teitä vastaan, kertonut\nteidän olleen Lockstedtin leirillä, yhdessä harjoittaneen vakoilua y.m.\n-- ja tämän kaiken hän on tunnustanut.' -- Ajatukseni pysähtyivät.\nTämäkö siis oli loppu? Mutta vain silmänräpäykseksi. Merirosvo ei\nantanut ilmi toveriaan! -- Saako luvan olla savuke -- tai suklaata?\nIstuin ja annoin heidän odottaa vastausta. 'Jaa.' -- Santarmi tarttuu\nkynään ja kirjoittaa: 'Hän tuntee Max Lindblomin.' -- 'Mutta lisätkää\npöytäkirjaan: hyvin vähän', tokaisin. -- Kun myöhemmin tapasin Max\nLindblomin, kertoi hän kuulustelussa käytetyn samaa juonta, minä vain\nsiinä tapauksessa olin ollut muka ilmiantajana.\n\n\"Kun sitten kuulustelut olivat loppuunsuoritetut, kysyi Serebrjakoff\nminulta, kuinka minä tunsin Lindblomin, kun hän ei tuntenut minua.\nSanoin tuntevani hänet, kuten kaikki muutkin Helsingin ylioppilaat.\nMuuten alkoi ja loppui minun pöytäkirjani sanoilla: 'Minä kiellän'.\nOlin siis ensi kerran tulessa ja päätin kaikin keinoin pelastaa\nnahkani.\n\n\"'Luuletteko', huusin äkkiä, 'etteikö henkilö, jota syytätte kaikesta\ntästä, olisi pudistanut tomut jaloistaan aikoja sitten, kun hänellä\nkerran oli siihen tilaisuus? Miksi ette vanginneet minua heti? Jollen\nolisi ollut viaton, en kai olisi uskaltanut mennä santarmikansliaan\nAlbertinkadulle.'\n\n\"'Etupäässä sentakia', tuli vastaus, 'että henkilö, joka on ilmiannon\ntakana, mainitsi vain ylioppilas Lindlbomin. Vangitsemismääräys oli\nannettu vain yhdelle, ja niitä olikin kolme, eikä meillä ollut\nvaltakirjaa vangita toisia. Kolmen päivän kuluttua oli asia kuitenkin\nselvä. Olette ollut tarpeeksi viisas hävittäessänne kaikki\nepäilyksenalaiset paperinne, mutta todisteita teitä vastaan kyllä\nsaamme.' -- Kuulustelu loppui.\n\n\"Muutamia viikkoja myöhemmin seisoin taas Pontius Pilatuksen edessä.\nTämä koetti ystävällisenä ja kohteliaana, yhtenään tarjoten savukkeita\nja suklaata, vakuuttaa minulle, että omaisiani, äitiäni ja sisariani\najatellen pitäisi minun tunnustaa syntini ja rikokseni. Silloin\nrangaistus tulisi olemaan mahdollisimman lievä. Näitä arkoja kieliä\nkosketellen kävivät kaikki kuulustelut erona vain se, että\nkohteliaisuus oli muuttunut röyhkeydeksi ja nöyräselkäinen\ntampuurimajuria esittänyt santarmi oli palannut entisiin tehtäviinsä.\n\n\"Eräässä kuulustelussa kesällä, jolloin olin jo kotiutunut vankilassa,\nen voinut enää esiintyä yhtä tyhmänä. Kun Serebrjakoff taas alkaa vetää\nvanhaa virttään, tokaisin:\n\n\"'No, jos tämä kaikki olisi totta, mistä minua syytetään, ja minä\ntunnustaisin, niin mikä olisi rangaistus?'\n\n\"'Kaksi vuotta pakkotyötä Siperiassa kaivoksissa.' -- 'Niin,\nluonnollisesti tunnustaisin, jos olisin syyllinen.' -- 'Ulos', ja niin\noli taas yksi kuulustelu päättynyt.\n\n\"Kun eräänä päivänä taas kurkistelin ovenikkunasta, kulki ohitseni\nMerirosvo kahden santarmin saattamana ja sanoi:\n\n\"'Me emme tunne toisiamme.'\n\n\"Olin iloinen, kun hän ei tahtonut tuntea minua, ja tiesin nyt\nSerebrjakoffin vahvasti valehtelevan saadakseen meidät kiikkiin. Olin\nollut aika typerä, kun en tätä ottanut aikaisemmin huomioon.\n\n\"Muuten me suomalaiset aloimme tulla yhä enemmän kosketuksiin toistemme\nkanssa. Toisena päivänä taas näin vastapäätä sijaitsevalla\n'puukaivolla' Merirosvon parrakkaat kasvot. Hänet oli hetkeksi jätetty\nyksin. Tein hänelle merkin, jonka piti osoittaa: 'Mitähän tästä tulee?'\n-- Merirosvo puolestaan vastasi panemalla kätensä kaulansa ympäri,\ntarkoittaen hirttämistä. Kun hän päännyökkäyksestäni ymmärsi, että en\noikein hyväksynyt tällaista menetelmää, otti hän kääntöpääveitsensä,\navasi terän ja antoi giljotiinin pudota. Samassa pää hävisi ikkunasta.\n-- Myöhemmin, kun jouduimme henkilökohtaiseen kanssakäymiseen\nShpalernajassa, sain kuulla, että santarmit olivat houkutelleet\nLindblomin ottamaan esille veitsensä, joka siinä hetkessä\ntakavarikoitiin. -- 'Pahuksen Lindberg, olin jo niin kauan saanut sitä\nsäilytetyksi, ja nyt se meni.'\n\n\"Kevät ja kesä menivät, syksy oli käsillä. Emme tienneet, mitä ulkona\ntapahtui, ainoastaan päivien pituudesta päättelimme luonnon kulun. Tai\nkun meitä vietiin kuulusteluun, saatoimme erottaa hiekkakentän takana\nvarjoisia lehtipuita ja näimme, että elämä sykki ilman meitäkin. Eräänä\npäivänä syyskuun lopulla tuli eräs kapteeni koppiin puhellen kauemmin\nkuin tavallista ja kysyi, koska olin viimeksi ollut kävelemässä. --\n'17. p:nä maaliskuuta, kun minut tuotiin tänne.' Hän ei uskonut\nkorviaan, että tutkintovankeja, joiden asia ei ollut vielä todistettu,\nnäin kohdeltaisiin. Mutta toverien harmaa ja eloton pinta todisti\nhuonoa ilmaa ja kuukausien pölyä. -- Tämän jälkeen saimme joka päivä\npuolen tunnin kävelyn.\n\n\"Sitten eräänä syyspäivänä meidät lastattiin moottoriveneeseen ja\nvietiin Katajanokalle, jossa entinen naisosasto oli varattu\npoliittisille vangeille. Täällä olin sitten kolme viikkoa. Sitten\neräänä iltana kuului rautaketjujen kalinaa oven ulkopuolelta. Vartijat\nastuivat sisään, sain riisuutua ja taas pukeutua, ja eteisessä\nkiinnitettiin jalkaraudat jalkoihini. Minut sijoitettiin pitkän,\nvoimakasrakenteisen nuorukaisen viereen. Esittely suoritettiin ilman\nkädenlyöntiä: tämä oli siis Harry Backberg, jonka kohtalosta olimme\nusein keskustelleet Viaporissa. Hän oli siis vielä täällä kaikista\nhuhuista huolimatta.\n\n\"Seurasi matka asemalle, jalkaraudat kalisivat katukiveyksellä\nherättäen kauhua ja pahennusta rauhallisissa kulkijoissa. Monesti\nmyöhemmin laskimme leikkiä juhlapuvustani: ylioppilaslakki ja\njalkaraudat, sopiva yhdistelmä, vai miten? Lakkia sain pitää sitten\nmelkein jouluun saakka, jolloin omaiseni saivat viimeinkin tiedon\nolinpaikastani ja saattoivat lähettää minulle sopivamman päähineen.\nLuukustaan moni shpalernajalainen katseli lakkiani minun marssiessani\npihalla paukkuvassa pakkasessa.\n\n\"Junamatkan Pietariin teimme jalka- ja käsiraudoissa. Jouduimme Bertel\nBackbergin kanssa vastakkaisiin vaunukoppeihin, ja viereisessä oli\nHarry Backberg, joka puhui ryssää melkoisen sujuvasti. Hän lyöttäytyi\nerään vartijan kanssa keskusteluun ja pohti pakosuunnitelmaa, jota\ntoiset kannattivat, toiset vastustivat. Koko suunnitelma ja sen\nraukeaminen on kerrottu jo aikaisemmin.\n\n\"Saavuimme Pietariin. Kaksittain käsirautoihin kytkettyinä marssimme\nkeskellä kirkasta päivää pitkin kaupungin katuja sivuillamme vartijat\npaljastetuin sapelein, tulimme poikkikadulle -- Shpalernaja uulitsalle\n-- ja pian olimme vankilan muurien sisäpuolella.\n\n\"Kantakirjaan viemisen ja muitten seremonioitten jälkeen joukkomme\nhajoitettiin. Arvo Ahti ja minä jouduimme yhdessä pimeään ja kosteaan\nalakerroksen koppiin, jonka lattialla oli suuri vesilätäkkö.\nAsettauduimme illalla nukkumaan, mutta uni ei saapunut, sillä ilkeä\ntunne ruumiissamme piti meitä valveilla. Ensi kertaa teimme nyt\ntuttavuutta täiden kanssa, ja uskollisesti ne sitten seurasivatkin\nmeitä. Viaporissa näin silloin tällöin jonkin yksinäisen kirpun, mutta\nnyt oli tilanne toinen. Poimin nyt näitä turvattomia elukoita päivät\npitkät, asetin ne pöydälle ja panin toimeen verilöylyjä. Savukeimuketta\nkäytimme teloituskoneena. Noukimme joukon näitä pikku pulusia, asetimme\nne ryhmärivistöön ja -- 'nyt tulee ryssän höyryjyrä' -- annoimme\nimukkeen vieriä niiden yli. Ahdin kanssa iloitsimme tästä leikistä kuin\npienet lapset. Siinä kului aikamme ja se kiinnitti ajatuksemme.\n\n\"Mutta kahden viikon kuluttua saapuivat vartijat ja veivät Arvo Ahdin\npois. Syleilimme toisiamme, otimme jäähyväiset ja minä istuin taasen\nyksin. Luulen, että kyynelet melkein puristautuivat silmistäni\najatellessani tulevaa yksinäisyyden katkeruutta, sillä kenties\nkuukausia, kenties vuosia saisin odottaa epävarmaa, tietämätöntä\nkohtaloani. Niin helposti ihminen tulee hemmotelluksi ja vaativaiseksi.\nNyt minä kadehdin yhteiskuntamme parempiosaisia, varkaita,\nyksinkertaisia murhamiehiä ja muita sellaisia, jotka saivat oleskella\nyhdessä ja vaihtaa ajatuksia.\n\n\"Pari päivää Ahdin siirron jälkeen tuli minun vuoroni. Sain sellin\nviidennessä kerroksessa ja totuin yhä enemmän vankilan tavoille.\nVietettyäni siellä muutamia viikkoja avautui ovi eräänä päivänä ja\nvartija astui sisään sanoen: 'Sotaoikeuteen'. Epämieluisa tunne\nhätkähdytti minua. Itsehillitsemisyrityksistäni huolimatta tunsin,\nkuinka valtimo takoi ja sydän jyskytti niin, että vartijankin olisi\npitänyt se kuulla. Olin täydellisesti vakuutettu siitä, että\ntutkimukset olivat nyt lopussa ja tuomio julistettaisiin. Lähes 9\nkuukautta olin istunut tutkintovankina, kaiken järjen mukaan pitäisi\nsiis ratkaisun nyt tulla puoleen tai toiseen. Mutta suuri oli\nhämmästykseni, kun minut johdettiin suureen saliin ja tapasin siellä\njoukon onnettomuustovereitani, jotka mielikuvituksessani olin jo\nlähettänyt onnellisempaan maailmaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri;\nvartijat seisoivat oven ulkopuolella käytävässä, mutta huoneessa, jossa\nkaikki olimme, tunsimme vapauden tuulahduksen saadessamme häiritsemättä\npurkaa sydämiämme, kertoa vankilakokemuksistamme, kysyä neuvoa milloin\nmistäkin. Kaikki puhuivat yht'aikaa, laskivat leikkiä ja nauroivat.\nVenäläiset vangit sekaantuivat tuon tuostakin keskusteluun. Kysyivät:\n'Mistä te jouduitte kiinni?' -- Tunsin itseni melko ylpeäksi\nvastatessani: '§ 273', jonka kaikki vangit tunsivat: kuolemantuomio\ntaikka vapaus. Harvoin he kyselivät lähempiä yksityisseikkoja,\n'polititsheskij' riitti. Ja vaistomaisesti tunsi oman arvonsa nousevan\nmitättömien varkaiden ja murhamiesten silmissä. Leo Mellin tuli\nluokseni ja ilmoitti, että eräs nuori venäläinen halusi tehdä\ntuttavuuttani. Esittely ja suositukset: tappanut kaksi santarmia. Ja\nniin jatkui edelleen.\n\n\"Venäjällä-oloaikanani sain ainoastaan kahdesti tavata omaisiani. Kaksi\nveljistäni teki tuon pitkän matkan vain viiden minuutin keskustelua\nvarten. Äitinikin olisi tullut, mutta en sitä tahtonut, kun pelkäsin,\netteivät hänen hermonsa kestäisi tirkistellä kaksinkertaisen häkin läpi\npoikaansa, joka ei hänen käsityksensä mukaan ollut tehnyt mitään pahaa.\nEsiinnyin kai silloin kuin täysiverinen rosvo. Huusin veljelleni, että\nhän puhuisi vain ruotsia ja antaisi palttua vahdille: 'Sinut ajetaan\nkuitenkin pois viiden minuutin kuluttua.' Näin keskustelimme, kunnes\nvartija vei minut selliini, ja minä puolestani olin päivääni varsin\ntyytyväinen.\n\n\"Niin alkoi kevät lähestyä. Asiamme oli määrätty päätettäväksi\nsotaoikeudessa maaliskuun lopulla ja meille oli jo järjestetty\npuolustusasianajaja. Millä hän sitten aikoi meitä puolustaa, sitä emme\nsaaneet koskaan tietää; meiltä ei hän ainakaan saanut mitään apua.\nSamoin lähestyi vallankumous. Meissä vangeissakin, jotka kokonaan\nolimme eristettyjä, alkoi herätä tunne, että kaikki asiat eivät olleet\noikealla tolallaan. Sotaoikeuden eteishuoneessa seisoivat vahdit\nparittain keskustellen kuiskaten; vanginvartijat esiintyivät mielestäni\nentistä hermostuneemmin, mutta kunnioittavammin ja ystävällisemmin.\nVallankumousta kuiskailtiin siellä ja täällä.\n\n\"Maaliskuun 12. päivän aamuna 1917 tuli vartija taas selliini\nja määräsi: 'Sotaoikeuteen'. Seurasin häntä entiseen\nkokoontumishuoneeseemme, jossa vartijat paljastetuin sapelein\njärjestivät joukkomme. Mutta tällä kertaa saimme odottaa, ennenkuin\nvankilan päällikkö ilmaantui -- kuten niin monesti ennenkin, mutta nyt\ntoisenlaisin määräyksin: takaisin koppeihin! Vankijoukossa syntyi\nlevottomuutta, 'revoljutsia, revoljutsia', kuiskailtiin ääneen. Enkä\nminäkään, joka muuten olin siivo ja kiltti vanki, voinut pidättäytyä\nhuutamasta omalle vartijalleni vasten naamaa: 'Revoljutsia!' --\n'Hiljaa, lapset', neuvoi hän lempeästi. -- Kuinka olosuhteet sentään\nsaattavatkin luoda kauniita luonteita. Kulkiessani Sihvon, Ruuthin ja\nRiekin koppien ohi ilmoitin heille huutaen tämän uutisen, mutta vartija\nkiirehti minua edelleen.\n\n\"Koppiin tultuani pyysin päästä kävelemään, vaikka kävelyaika oli jo\nohi. Käytävän päässä kulki Sihvo; viittasimme kädellä toisillemme. Asia\noli selvä, tänään tapahtuisi jotakin. Palasin takaisin selliini ja\njuoksin W.C.-puhelimeen saadakseni tavata Backbergin. Hän ei vastannut,\nmutta nyt kuului ryskettä ja pauketta, joka kaikui läpi vankilan\nkaikkien sellien. Pauhina läheni, se muistutti irti päästettyjen\nvillieläinten ulvontaa. Jyskytin seinään, huusin käymälänputkeen, mutta\nen saanut vastausta. Nyt hyökkäsi joukko meidän osastollemme. Oma\nvartijani avasi koppini oven avaimella, hänen jäljessään juoksi nuori,\npörrötukkainen hurjapää revolveri korkealla. 'Nopeammin, nopeammin!' Ja\nmeidän roteva vartijamme juoksi ja avasi jäljellä olevat kaksi selliä\netsien sen jälkeen läähättäen suojaa syrjäisestä nurkasta. Hyökkäsimme\nulos vankilasta. Aurinko ja kevät tervehtivät meitä, mutta myöskin\nuudet seikkailut, sillä konekiväärien rätinä kaduilla ennusti uutta\naikaa.\n\n\"Viikon vietin vallankumouksellisessa Pietarissa, sitten jätin\nvaikeasti sairastuneen hyvän ystäväni Harry Backbergin jälkeeni, itse\nnousin siivilleni ja riensin takaisin isänmaahan antaen palttua\nkaikelle, mikä oli pyhää. Mutta tämä kovien aikojen ystäväni nousi\nsairasvuoteeltaan, ja kun Suomen kohtaloa ratkaistiin, laahasi hän\nkerran kuulatuiskussa kuolevaa veljeänsä Berteliä, joka kanssani oli\njakanut Viaporin ilot ja surut, mutta nyt kantoi uhrinsa isänmaan\nalttarille.\n\n\"Kuinka usein tuleekaan mieleeni yö, jolloin Backbergin veljesten ja\ntoisten ystävien kanssa purevana talviyönä seisoimme sotaoikeuden\nulkopuolella. Kun katkeroitunut roskaväki hyökkäsi sotaoikeuteen,\nlaahasi sieltä arkiston ja sytytti palamaan asiakirjat, jotka nyt\nolisivat historiallisesti arvokkaita, olimme me mukana punainen nauha\nnapinlävessä villeinä ja hurjapäisinä. Ja kun Moikan varrella\nsotaoikeuden ulkopuolella roviot paloivat -- kaikki, mitä santarmisto\nja sotalaitos oli koonnut ja vartioinut -- seisoimme siellä hankoinemme\nkohentelemassa nuotiota, ettei yhtään meidän nimellämme varustettua\npaperia jäisi jälkimaailmalle. -- Ja kun katselimme Seynin ja\nBorovitinovin saapumista Pietariin kirkuvien matruusien ympäröimänä,\npyöri monenlaisia ajatuksia nuorukaisen aivoissa, mutta yksi jäi\npysyväiseksi: yksilön vähäpätöisyys historian myrskyotteissa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nWaldemar Lindberg otti osaa vapaussotaan Itä-Uudenmaan suojeluskunnissa\nm.m. komppanianpäällikkönä, teki matkan poikki Suomenlahden jäiden\nViroon Pellingin joukoissa palatakseen takaisin saksalaisten mukana.\nVapaussodan jälkeen hän toimi pataljoonanlääkärinä Uudenmaan rykmentissä\nkesäkuusta syyskuuhun 1920 sekä saman vuoden heinäkuusta syyskuuhun\nKarjalan Ratsujääkärien rykmentinlääkärinä.\n\nTunnustukseksi ansioistaan on hän saanut IV luokan vapaudenristin.\n\n\n\n\nArvo Joh. Ahti.\n\n\nMaailmansodan puhjetessa olin Piehl & Fehlingin palveluksessa matkalla\nLyypekistä Travemündeen suomalaisella \"Primula\"-laivalla, jonka\npysäytti saksalainen torpedovene. Viimeksimainitun päälliköllä oli\nkaappausmääräys. Laivalla olevat suomalaiset saivat luvan, jos he\nhalusivat lähteä lähellä olevalla tanskalaisella laivalla\nKööpenhaminaan. Päätin kuitenkin jäädä Saksaan ja samana iltana tapasin\nvielä useita suomalaisia tovereitani, joiden kanssa lähdimme kiertämään\nkahvilasta toiseen. Tunnelma niissä nousi korkeimmilleen, ja me\nsuomalaiset tunsimme vahvasti, että nyt oli Suomenkin vapautumisen aika\nkoittanut.\n\nMuistaakseni seuraavana päivänä olimme saattamassa lyypekkiläisiä,\nrintamalle lähteviä joukko-osastoja, joitten mieliala oli iloinen ja\ninnostunut. Erään suomalaisen toverini kanssa tarjouduimme\nvapaaehtoisiksi Saksan armeijaan, mutta saimme vastaukseksi kehoituksen\ntulla uudelleen muutaman päivän perästä. Kävimme jälkeenpäin\ntiedustelemassa, joko kelpaisimme, ja sillä kertaa ilmoitettiin, että\nvapaaehtoisia on koko valtakunnassa ilmoittautunut 2 1/2 miljoonaa\nmiestä, mutta alussa voitaisiin varustaa vain 1 1/2 miljoonaa.\nUlkomaalaisten täytyi vielä odottaa.\n\nLiikkeessä, jossa palvelin, loppuivat työt kokonaan ja aika tuli\npitkäksi. Suurin osa miespuolisia apulaisia lähti rintamalle.\nIsäntäväkeni kehoittivat minua pysymään toimessa, sota kun ei tulisi\nkestämään montakaan kuukautta. En kuitenkaan halunnut nostaa palkkaa,\nkun ei mitään työtäkään ollut, ja siksipä koetin etsiä työtä muilla\naloilla. Mutta taloudellinen elämä oli niin lamassa, etteivät\ntyönvälitystoimistot pystyneet välittämään paikkoja. Syyskuun lopulla\npäätin lähteä Suomeen.\n\nMeitä lähti yhdessä muutamia suomalaisia kotimaahan. Lyypekin asemalla\nyksinkertainen landsturm-mies kysyi henkilötodistusta, ja\nonnettomuudeksi pari toveriamme näytti venäjänkielisen tekstisivun\npassistaan, jolloin heidät molemmat heti pidätettiin ja he joutuivat\nistumaan joitakin viikkoja eräässä linnoituksessa. Me muut huomasimme\nhakea esille saksalaisen tekstin, jolloin vartiosotilas kysyi meiltä:\n\"Sie sind Schweden, nicht? Sie gehen mit uns, nicht?\" Siihen me yhdestä\nsuusta vastasimme: \"Jawohl.\" Sassnitsissa näytimme jälleen passimme\nsaksankielistä tekstiä, ja kun ilmoitimme matkustavamme Ruotsiin, ei\nmeitä estetty menemästä lautalle.\n\nMuutamat toverimme olivat lähteneet matkalle ilman varoja, ja meidän\nkaikkien rahat riittivät vain Tukholmaan asti. Asemalla saimme kuulla,\nettä viimeinen tilaisuus on lähteä lastilaivalla Suomeen, ja laivan\nlähtöön oli vain muutamia minuutteja. Ajoimme Venäjän konsulaattiin ja\npyysimme konsulilta avustusta. Konsuli iski nyrkkinsä pöytään ja sanoi,\nettä hän voi avustaa vain hätäänjoutuneita merimiehiä. Huomautimme,\nettä olimme syyttömät sotaan ja että meidän oli pakko poistua Saksasta.\nUhattuamme sähköttää ulkoministerille Pietariin konsuli hätkähti ja\nantoi matkarahaa sen verran, että pääsimme Rauman kautta Tampereelle.\nSieltä jatkoimme poliisikamarista saamillamme pileteillä kukin\nkotipaikkakunnallemme.\n\nRanskan konsuli M. Kramer, Turussa, jonka agentuuriliikkeessä olin jo\nennen maailmansotaa palvellut, kutsui minut uudelleen palvelukseensa\nsyksyllä 1914 ja siinä toimessa olin vangitsemiseeni asti 10.5.1916.\nJääkäriliikkeestä olin kuullut Matti Reinikalta sekä Tyko Vesalta, joka\nlähti jääkäripataljoonaan joulukuussa 1915. Olin myös itse päättänyt\nlähteä Saksaan, mutta isäntäni ollessa sairaana jouduin hoitamaan hänen\nliikettään ja minun täytyi lykätä matkani. Pari päivää ennen\nvangitsemistani olin sanoutunut irti toimestani ja aikomukseni oli\nlähteä parin viikon päästä Pietariin ja sieltä, hävittäen jälkeni,\nPohjois-Suomen ja Ruotsin kautta Saksaan.\n\nKuukauden päivät ennen vangitsemistani huomasin, että perässäni kulki\naina urkkija niin päivällä kuin yölläkin. Yhtenä syynä santarmien\nepäilyksiin oli palaamiseni Saksastai sodan alussa. Muistan, miten\nTurun poliisikamarin silloinen virkamies Toivo Saarniaho tiuskasi,\nhakiessani lupatodistusta ajaa maaseudulle polkupyörällä liikeasioissa:\n\"Ei teille voi passia antaa.\" Kysyin miksi ei, johon hän vastasi:\n\"Olette ollut Saksassa.\" Huomautin, että mitä sillä on passiasian\nkanssa tekemistä ja minkä minä sille voin, että satuin olemaan Saksassa\nsodan puhjetessa. Saarniaho uhkasi panna ristikon taakse, ellen\nluopuisi vaatimuksestani. Uhkasin kääntyä suoraan poliisimestarin\npuoleen, ellen passia saisi. Eräs entinen koulutoverini, myös\npoliisikamarin virkamies, sattui olemaan läsnä ja järjesti kuitenkin\nminulle passin. Tyko Vesan toiminta ennen jääkäripataljoonaan lähtöä\noli tullut santarmien tietoon, olipa hänen luonaan ollut tulokseton\nkotitarkastuskin. Vesan kanssa seurustelimme harva se päivä. Matti\nReinikalla oli myöskin aina urkkija perässään, josta hän ei kuitenkaan\npaljon välittänyt. Työtoverini konttorissa Yrjö Forsberg, joka oli\njatkanut Vesan toimintaa, oli vangittu maaliskuun puolivälissä.\n\nVangitsemiseni tapahtui toukok. 10. p:nä 1916 asunnossani Tehtaank.\n6:ssa Turussa. Klo 11 illalla saapui kymmenkunta santarmia ja poliisia,\nja kotitarkastus kesti pari tuntia. Kuusi miestä, joukossa Serebrjakoff\nja Turun santarmipäällikkö, astui sisälle, toisten jäädessä ulkosalle.\nKirjeenvaihtoni ja valokuvakokoelmani takavarikoitiin, mutta mitään\nvaarallista ei löytynyt. Ullakko ja kellarikin pengottiin. Ullakolle\nturpeen alle olin kätkenyt mauserin ja browningin panoksia, joita he\neivät sattuneet löytämään.\n\nVangitsemistilaisuudessa olin rauhallinen -- ainakin omasta mielestäni.\nMäärättiin seuraamaan kahta santarmia. Sanoin hyvästit äidilleni ja\nsiskoilleni ja kehoitin heitä olemaan rauhallisia minun vuokseni.\n\nAstelin saattajieni kanssa Turun kasarmille suureen huoneeseen, jossa\nmakasi parikymmentä santarmia. Saattajani osoittivat minulle vuoteen,\njohon kävin levolle. Olin nukkuvinani, mutta unta en saanut.\n\nAamulla santarmit olivat sangen kohteliaita, tarjosivat teetä, hedelmiä\nja makeisia sekä pyysivät anteeksi, että heillä on kaikki niin\nprimitiivistä ja selittivät, että he olivat syyttömät vangitsemiseeni.\nSeuraavana päivänä alkoi kuulustelu, mutta ei siinä mitään erikoisempaa\nilmennyt. Vilaukselta näin kasarmilla pidätettyinä toverini Georg\nSöderströmin ja Oskar Hedmanin.\n\nEnsimmäisenä päivänä vartioi minua 3 santarmia, mutta\nseuraavana päivänä merisotilas yksinään. Hän ilmoitti olevansa\nvallankumouksellinen ja vei minut pienempään huoneeseen, jonka seinällä\noli miekkoja, pistimiä ja kiväärejä. Houkutteleva paikka...\nIltapäivällä, ikkunan ollessa auki kadulle, sanoi hän poistuvansa\nhetkeksi välttämättömille asioille pihalle ja palaavansa hetken\nkuluttua. Silloin alkoi hermojani kutkuttaa: Pakoon! Mutta kun\nkuulusteluissa ei ollut ilmennyt mitään minua raskauttavaa ja kun\nlisäksi epäilin, että santarmit olivat laittaneet hienonpuoleisen\nansan, päätin heittää karkaamisajatukseni. Edessä olisi ollut avoin\nkenttä, joka ei olisi tarjonnut suojaa.\n\nSeuraavan päivän iltapäivällä vietiin edellämainitut toverini ja minut\nneljän merisotilaan saattamana Turun itäiselle asemalle ja III luokan\nmatkustajavaunussa Helsinkiin päävahtiin. Jouduin koppiin n:o 9, jossa\njouduin asustamaan noin 4 kuukautta. Puulavitsalla makasin pari viikkoa\nilman makuuvaatteita, kunnes ystäväni Söderström toimitti niitä minulle\nvapaaksi päästyään.\n\nKopissa oli primitiivinen uuni, sekin epäkunnossa, joten lämmitettäessä\nsavu tuli sisään. Pienessä ikkunassa oli läpinäkymättömät ruudut,\njoista toisesta näki lavitsalle nousten Uspenskin katedraalin, kanavan\ntoisen rannan, vähän nurmikkoa ja penkin, jolla usein istui päävahdissa\nistuvien omaisia ja ystäviä.\n\nEnsimmäinen päivä päävahdissa oli kiintoisa. Pyysin päästä asioille.\nSinne ilmestyi kohta luottamusta herättävä vankitoveri, joka sanoi\nnimensä olevan Harry Backberg. Backberg pisti kouraani pienen lapun,\njossa oli morseaakkoset. Backbergin koppi oli minun koppini vieressä,\nja ahkerasti aloimme seinään koputellen keskustella erinäisistä\nasioista. Toisen seinän takana oli naapurinani Jurre Aalto, ja hänen\nkanssaan myös \"sähköttelin\" joka päivä. Ovessa oli ikkuna, ja siitä\nnäin käytävän toisella puolella olevassa kopissa asuvan kauppias\nGustafssonin, jolle kohtalo oli kovempi kuin meille muille vangituille.\nHänet vietiin Shpalernajaan jo kesällä ja hirtettiin heti sen jälkeen.\n\nKuulustelut jatkuivat. Niitä piti tutkintotuomari Serebrjakoff väliin\npäivällä väliin yöllä. Santarmien käsiin oli sotasensuurin kautta\njoutunut salainen tiedonanto, jossa oli minun käsialaani muistuttava\nallekirjoitus _Arvo_. Kielsin jyrkästi sitä kirjoittaneeni, ja vaikka\nkäsialantuntijakin todisti, ettei se ollut minun allekirjoittamani, oli\nse kuitenkin myöhemmin Shpalernajassa saamassani syytöskirjelmässä.\nSuuret pinkat oli sotasensuuri Torniossa napannut salaisia Suomesta\nlähetettyjä raportteja.\n\nToukokuussa 1916 tuli takatalvi, ja silloin oli koppini erittäin kylmä.\nUunia ei voinut lämmittää, sillä savu tunkeutui sisään. Myöhemmin\nkesällä taas se oli tukahduttavan kuuma, ja varsinkin käymälää\ntyhjennettäessä tunkeutui inhoittava löyhkä koppiini. Löyhkä oli siksi\nvoimakas, että käytävällä seissyt vahtisotilas oli yöllä pyörtynyt.\n\nSyyskuun lopulla siirrettiin meidät päävahdista lääninvankilaan\nKatajanokalle, jossa oli siistit sellit. Jouduimme erikoiseen\nvenäläiseen osastoon, jossa vartijoina oli yksinomaan ryssiä.\nSuomalaisten vartijain kanssa emme päässeet yhteyteen. Katajanokalla en\nmyöskään päässyt yhteyteen toisten tovereitteni kanssa, mutta siellä\nkuitenkin laskettiin joka päivä puoleksi tunniksi pihalle kävelylle.\nPari viikkoa lääninvankilassa istuttuamme kuului eräänä iltana vahvaa\nkahleitten kolinaa, ja vartija tuli koppiini ilmoittamaan, että oli\nvalmistauduttava matkalle. Kysyin, minne lähdetään, ja hän sanoi:\n\"Krestyyn.\" Kirjoitin nopeasti lyhyen kirjeen äidilleni ilmoittaen,\nminne minut nyt vietiin, ja lähetin samalla vaatteitani kotiini.\nJälkeenpäin vapauduttuani sain tietää, että vaatteet olivat menneet\nperille, mutta ei kirjeeni. Äitini arveli, että minut oli jo hirtetty,\nja sai tämän johdosta hermotaudin.\n\nJalkarautoihin pantuina vietiin meitä 8 miestä, Aalto, veljekset Harry\nja Bertel Backberg, Forsberg, Hedman, Lindberg, Lindholm ja minä\nvankilan autoilla rautatieasemalle, ja niin alkoi matkamme Pietariin,\njoka varhemmin on kuvattu yksityiskohtaisesti.\n\nPietariin saavuimme aamulla ja Suomen asemalta astelimme jalan,\nparittain käsiraudoilla kytkettyinä. Olimme kaikki reippaalla tuulella\nja lauloimme Porilaisten marssia. Matkaa oli pari kilometriä, ja\ntoivoimme sitä riittävän penikulmittain. Ruumiintarkastus\nShpalernajassa oli sangen perinpohjainen. Kielen alus, jopa\nperäsuolikin tarkastettiin, eikä suotta, sillä kummastakin\nkätköpaikasta löytyi meikäläisiltä rahaa. Kenkääni kätkemiäni\nruplanseteleitä he eivät löytäneet. Meidät sijoitettiin parittain\nkoppeihin, ja Lindberg ja minä jouduimme n:oon 9. Outoa oli astua\nkoppiin, joka jo aamupäivällä oli sangen pimeä, pieni ikkuna oli\nkatonrajassa ja lattialla vahvasti vettä. Pohjavedeksi sitä ensin\nluulimme, mutta hetken kuluttua selvisikin, mitä ainetta neste oli.\nNurkassa oli W.C. joka oli aivan täpötäynnä tavaraa -- siis\nepäkunnossa.\n\nAloimme neuvotella, mitä tehdä -- valittaako ja kenties tulla\nmuutetuksi siistimpään, mutta mahdollisesti joutua yksin istunnan --\ntai tyytyä ja yrittää vähitellen itse siivota ja parannella\nmukavuuksia. Valitsimme jälkimmäisen mahdollisuuden, ja se\nosoittautuikin viisaaksi, sillä saimme istua samassa kopissa viikon\npäivät. Vähitellen unohdimme koppimme kurjan kunnon ja aloimme\nkeskustella asioista peläten minä hetkenä hyvänsä tulevamme\nsiirretyiksi eri koppeihin. Lindberg kertoi pfandfinderkokemuksiaan;\nhän olikin ensimmäinen tapaamani henkilö, joka oli ollut niillä\nasioilla Saksassa.\n\nViikon päivät istuimme Lindbergin kanssa samassa kopissa. Sitten tuli\nkatkera ero. Minut siirrettiin kolmanteen kerrokseen, koppiin n:o 103,\njoka oli huomattavasti siistimpi kuin edellinen.\n\nNaputtamalla otin heti yhteyden eri suuntiin ja pääsinkin selville,\nettä viereisessä kopissa 102 asui Edvard Bruhn ja toisella puolen,\nnumerossa 104, oli naapurina Jakobsson Uudestakaarlepyystä. Viidennessä\nkerroksessa oli Yrjö Ruuth ja allani Urho Massinen. Koppini seinällä\noli erinäisiä sähkötyssysteemejä neulalla piirrettyinä, joihin heti\nperehdyin. Venäläinen avain oli helppo oppia, ja käytin sitä erään\nanarkistin kanssa, jonka nimeä en enää muista.\n\nBruhnin kanssa keskustelin naputtelemalla seinään. Harvoin\nkeskustelimme päivällä, mutta sitä ahkerammin iltaisin vuoteessa\nmaaten. Bruhnia vaivasi unettomuus, ja monena yönä hän naputti hiljaa\nja kysyi, nukuinko minä. Heräsin helposti ja vastasin hänelle\nmielelläni kuuntelevani, mitä hänellä oli sanomista. Väliin hän kertoi\nsuunnitelmistaan siirtyä Australiaan harjoittamaan lampaiden hoitoa ja\ntiedusteli minulta, lähtisinkö mukaan. Itse olin ajatellut yrittää\nSuomessa kananhoitoa suuremmassa mittakaavassa ja selvitin hänelle\nsuunnitelmiani. Sotatapahtumia seurasimme myös tarkkaan lukien\nHallituksen Sanansaattajaa.\n\nVankilan kirjastosta sain luvan lainata saksalaisia, venäläisiä ja\nenglantilaisia kirjoja, joita luin ahkerasti. Kirjeitä kirjoitin\nkotiini niin usein kuin sain luvan, ja kolme kirjettä sain omaisiltani.\n\nKerran sain \"arvopostia\", josta vartija vaati kuittia. Se oli\nsyytöskirjelmä. Lopussa oli viitattu Venäjän rikoslain pariin pykälään.\nKysyin vartijalta, mitä pykäliä ne olivat, jolloin hän asetti kätensä\nkaulalleen. Alkoi saapua myös muna- ja voilähetyksiä sekä rahaa.\nLähetyksiin oli merkitty \"ot materi\" (äidiltä), vaikka ne eivät olleet\nhäneltä. Tilasin rahoja saatuani kolme kertaa viikossa parempaa ruokaa\nvankilan keittiöstä. Pari kertaa kuussa pääsin n.s. saunaan eli\nsuihkuhuoneeseen peseytymään. Koppini oli välikerroksessa ja siis\nverraten lämmin, paitsi kovan pakkasen aikana, jolloin vankilan\nlämpöjohto tavallisesti streikkasi.\n\nEn malta olla kertomatta unesta, jonka Shpalernajassa näin. Sitä en\ntule koskaan unohtamaan. Uni oli seuraava: Seisoin Turun tuomiokirkon\nmäellä, paikassa, josta näkyi Tähtitorninmäki, Brahen puiston itäpää ja\nsen edessä oleva aukeama. Olin saapunut sinne katsomaan itsensä keisari\nNikolai II:n paraatia. Ympärilläni oli yleisöä, jonka joukosta kuulin\nhuudettavan nimeäni. Suuresti hämmästyin nähdessäni yleisön joukossa\nystäväni Konrad Perssonin ja Tyko Vesan vihreissä univormuissa,\npäässään vihreät hiihtolakit (molemmat olivat silloin Saksassa\nJääkäripataljoonassa). Oli talvi ja ankara pakkanen. Ystäväni\nkuiskasivat minulle: \"Tule joukkoomme!\" Kohta senjälkeen alkoi paraati,\nmutta minkälainen! Keisari ratsasti valkoisella hevosella\nsairaannäköisenä. Paraatissa oli mukana ratsuväkeä, tykistöä ja\njalkaväkeä, mutta tavattoman vähän kutakin ja kurjassa kunnossa. Miehet\nolivat väsyneitä, likaisia ja repaleessa puvuissa, ikäänkuin olisivat\nvastikään juoksuhaudoista nousseet, hevoset laihoja ja paksun lian\npeittämiä, tykit särkyneitä... Suuresta Venäjän armeijasta oli\nainoastaan rippeitä jäljellä.\n\nTämä uni jäi mieleeni, ja seuraavana päivänä kerroin siitä\nsotaoikeudessa Jurre Aallolle. -- Juuri samalla paikalla, missä\nunessani seisoin, on nyt Turun sankaripatsas, ja sen alla lepäävät m.m.\nedellämainitut Tyko Vesa ja Konrad Persson.\n\nVankilan kirkkoon pääsin ainoastaan kerran ja silloinkin venäläiseen\njumalanpalvelukseen. Minut ohjattiin lehterille pieneen koppiin, jonka\nristikon takaa sain katsella pyhimyksenkuvia. Pappia sen enempää kuin\nseurakuntaakaan en nähnyt, sain vain kuunnella iltamessua. Taisi olla\nvenäläisten jouluaattoilta. Paluumatkalla kysyi konjakkinenä,\nminkälaista kirkossa oli. Sanoin, että juhlallinen oli kuorolaulu, ja\ntoivoin ensi kerralla pääseväni itse kirkkoon, jotta jotakin myös\nnäkisi enkä vain kuulisi. Hän huomautti, ettei \"kuolemaantuomittuja\"\npäästetä itse kirkkoon. -- Sellissäni oli lämmin vehnäpulla odottamassa\nja siihen iskin hampaani.\n\nMatkat sotaoikeuteen olivat virkistäviä ja mielenkiintoisia. Näissä\nkokoontumishuoneissa sai verraten vapaasti \"seurustella\", jopa\ntupakoidakin. Oli kiintoisaa oven raosta tarkastella naisvankeja, jotka\nolivat vaalineet kauneuttaan maalaten huuliaan ja poskiaan punaisella\nsilkkipaperilla ja käyttäen peilinään kiiltävää peltiä. Konvojsotilaat\nkohtelivat meitä hyvin ja sallivat meidän sotaoikeudessa tilata\nvehnäleipää ja teetä sekä tavata omaisiamme ja ystäviä. M.m. neiti\nMassinen kävi meitä tapaamassa.\n\nPaitsi muutamien meikäläisten omaisia, laskivat konvojsotilaat lisäksi\nluoksemme hyvän hengettäremme, 15-vuotiaan vallankumouksellisen\nMarjuskan, jonka äiti ja veli istuivat vankilassa salaisen kirjapainon\npitämisestä asunnossaan. Marjuska oli itsekin istunut edellisenä vuonna\nvallankumouksellisten lentolehtisten levittämisen johdosta. Hän asui\nNovaja Derevnajassa, Pietarin esikaupungissa, ja neuvoi meille\npakotien, jota voisimme käyttää tuomiomme saatuamme. Marjuska oli\ntarmokas ja innostunut vallankumouksellinen. Hän toi meille\nvallankumouksellisilta terveisiä, ja hänellä oli varma käsitys siitä,\nettä vallankumous meidät pian vapauttaisi. Tytöllä oli muuten tarkat\ntiedot vallankumouksen edistymisestä ja hän kertoi meille\nepäjärjestyksistä leipäjonoissa ja katukahakoista.\n\nPerjantaina maaliskuun 8. p:nä 1917 olimme suljetussa vankiautossa\njälleen matkalla sotaoikeuteen, mukana verraten kaunis naisvanki, jota\noli syytetty sairaanhoitajattaren puvun luvattomasta käyttämisestä\n(laupeudensisaren puku oli ollut tarpeellinen mennessään yölliselle\nvierailulle upseerin luokse kasarmille). Moikalla kansanjoukko pysäytti\nautomme; ovi jo aukeni ja kansanjoukko seisoi automme ympärillä. Pari\nsilmänräpäystä kului, kunnes oven luona seisovat huomasivat\nkasakkaeskadroonan nelistävän kansanjoukkoon hajoittaen sen. Ovi\nsuljettiin nopeasti, ja matkaa jatkettiin häiriintymättä. Jos olisimme\netukäteen tienneet, mistä oli kysymys, olisimme mahdollisesti ehtineet\nhypätä alas. Vartijat olivat myös suuresti hätääntyneet. Marjuska\nsaapui sinä päivänä meitä tapaamaan, ja kerroimme hänelle matkalla\nsattuneen välikohtauksen. Hän puolestaan oli ollut mukana jossakin\nNevan sillalla samana päivänä sattuneessa yleisön ja poliisin välisessä\nkahakassa ja kertoi Nikolain aseman lähistöllä myös tapahtuneen\nvakavia yhteenottoja. Hän oli aivan vakuutettu vallankumouksen\npikaisesta puhkeamisesta ja pyysi levittämään tietoa muillekin\nkärsimystovereillemme Shpalernajassa.\n\nTuli maalisk. 12. päivä. Aamupäivällä meidän tuli lähteä jälleen\nsotaoikeuteen, ja olimmekin jo kokoontuneet alakerrokseen riviin.\nTällöin sattui pieni välikohtaus. Vankilan apulaispäällikön oli tapana\ntervehtiä meitä sotilaallisesti: \"Hyvää päivää, vangit!\" Meidän olisi\ntullut vastata: \"Hyvää päivää, teidän jalosukuisuutenne!\" Jurre Aalto\nkuitenkin avasi suunsa aikaisemmin ja sanoi suomeksi jotakin muuta, ja\ntästäpä apulaistirehtööri suuttui, tuli Jurren kohdalle ja kysyi, mitä\nhän sanoi. Jurre hymyillen vastasi: \"Nje ponimaju.\" Asia oli kuitattu.\n\nKauan emme olleet ehtineet seistä riveissä, kun tuli määräys, ettei\ntänään mentäisikään sotaoikeuteen, ja meidät vietiin takaisin\nkoppeihimme. Puolalainen vartija kuiskasi minulle, että \"kaupungilla on\nlevotonta. Suokoon Jumala, että pääsisitte pian pois täältä.\" Tuli\nsitten aamiaisaika. Ruoka ei tahtonut enää maistua. Aavistin, että\nratkaisun hetki oli käsissä, sillä meitä ei uskallettu enää kuljettaa\nkaupungilla. Astelin mietteissäni. Ei kestänyt kauankaan, kun vankilan\nportilta päin, joka oli aivan vastapäätä minun koppiani, alkoi kuulua\nryskettä. Kiipesin ristikon taakse kurkistamaan. Silloin alkoi kuulua\njo ampumista kivääreillä, ja tulipa seinään kuulia luultavasti kadun\npuolelta. Pihalla ei näkynyt ketään. Silloin nousin tuolilleni\nseisomaan ja huusin kovasti oven päällä olevaan venttiiliin:\n\"Vallankumous! Revolutsia!\" -- jolloin monesta kopista lähistöltä\nkuului suomeksi ja vain suomeksi: \"Onko totta? Kuka siellä?\" Huusin\nnimeni ja kuulin naapurini ilmoittavan myös nimensä. Nyt en enää\nmuista, ketkä vastasivat. Ryske portilla yhä vain kasvoi, pommeja\npamahti. Kaikki vankilan asukkaat, joita oli lähes pari tuhatta,\nalkoivat ulvoa täyttä kurkkua; kuului kuin tuhatkunta härkää olisi\nmylvinyt. Alettiin iskeä oviin kengillä, ruoka-astioilla ja muilla\nesineillä. Panin jo palttoonkin päälleni varmuuden vuoksi ja huusin ja\nkolistelin minkä jaksoin. Melu ja ryske yhä vain kasvoivat. Silloin\ntapahtui ihme. Puolalainen vartijani avasi leipäluukun ja sanoi: \"Pue\npäällesi, olet vapaa.\" Huusin hänelle: \"Olen valmis, avaa!\" Hän avasi\noven, suuteli minua ja antoi minulle suuren avaimen, jolla sitten aloin\navata koppien ovia. Availin niitä ehkä parikymmentä, kunnes tuli eteen\novi, jota en saanutkaan auki. Ei kestänyt kauan, kun tuli mies kangella\nauttamaan, ja yhdessä mursimme oven. Huusin joka koppiin: \"Oletko\nsuomalainen\" tai ryssäksi: \"Tavaritsch, svaboden\" (toveri, olet vapaa).\nKaikki kävi kuin kuumeessa, ryssät suutelivat kovasti toisiaan ja\ntuppasivat suutelemaan meitä suomalaisiakin; taisipa meihinkin tarttua\ntuo suutelemisvimma. Eräästä kopista en tahtonut millään saada nuorta\nryssää lähtemään liikkeelle. Hän kyyristyi tylsänä pyhäinkuvan alle, ja\nväkisin vedin hänet pois. Eräästä toisesta vedin ulos vanhemman miehen,\njoka ei tahtonut myöskään uskaltaa ulos.\n\nPeräännyimme aluksi nurkkaukseen, sillä kerrokseni toisella sivustalla\nseisoi sotilas kivääreineen. Huomasimme hänen kuitenkin olevan\nvallankumouksellisen, joka viittasi meitä jatkamaan kulkuamme. Väsyin\nkoppien avaamiseen ja luovutin avaimen jollekin toiselle. Päästiin\npihalle, jossa humalainen vallankumouksellinen sotilas piti puhetta\ntiedustellen: \"Toverit, kumpaisen haluatte, toisessa kädessä olevan\nkiväärin vai toisessa olevan konjakkipullon?\" Olimme siis vapaat!\nVallankumous ei vielä ollut suoritettu loppuun. Sen humussa vietimme\nviikon Pietarissa.\n\nShpalernajassa pistäydyin seuraavana päivänä noutamassa muistikirjani\nja puulusikkani muistoksi. Tulipalo ei ollut niitä hävittänyt.\nSotaoikeuden pihalla myös pistäydyin. Siellä poltettiin arkistoa.\n\nYhdessä lukuisten Shpalernaja-tovereitten kanssa lähdin junalla\nHelsinkiin ja jatkoin matkaa kotiini Turkuun. Tuskin olin ollut 24\ntuntia kotona, kun sain herra Jalmar Linnaluodolta tietää (hänelle oli\nilmoitettu Turun Sanomien toimituksesta), että Venäjän väliaikainen\nhallitus oli antanut määräyksen vangita uudelleen suomalaiset\nShpalernajassa istuneet poliittiset vangit. Ajoin hevosella\nsukulaisteni luo Somerolle. Saan kiittää Kaarinan kirkkoherraa Konrad\nAhlmania, etten joutunut kiinni Hämeen tullissa, jossa merisotilas\ntarkasteli henkilötodistuksia. Kirkkoherra Ahlman itse vei minut\nhevosellaan 5 km:n päähän, jossa kyytimies oli hevosineen odottamassa.\nSomerolle saapuivat eräänä yönä äitini ja neiti Geffert, joka neuvoi\npakotien. Matkustin junalla Kajaaniin. Matkalla tapasin Pikku-Jussin ja\nerään saksalaisen korkeamman meriupseerin, joka oli paennut Venäjältä.\nHyrynsalmen Hallassa vietimme pari viikkoa herttaisen isäntäväen\nseurassa, kylpien ahkerasti ja vahvistaen itseämme hiihtomatkaa varten.\nKuusimiehisessä ryhmässä (Bahne, Levander, Ruuth, Pirinen, Reinikainen\nja minä) hiihdimme Puolangan, Taivalkosken, Kemijärven, Pelkosenniemen,\nSavukosken, Sodankylän, Kittilän ja Kihlangin kautta Matarengiin, josta\njatkoimme junalla Haaparantaan. Vapunpäivän juhlimme Haaparannassa,\njonka jälkeen matkustin Pirisen ja Reinikaisen kanssa Tukholman kautta\nLockstedtin leirille. Kolme kuukautta äkseerattuamme pääsimme Libauhun,\njosta pataljoonan mukana helmikuussa 1918 tulin Vaasaan. Otin osaa\nvapaussotaan Jääkäritykistöprikaatin intendenttinä. Erosin armeijasta\ntammikuussa 1919 jääkärivänrikin arvolla. Ylennettiin luutnantiksi\n6.12.1929. Kunniamerkit: jääkärimerkki, IV luokan vapaudenristi ja\nvapaussodan muistomitali.\n\n\n\nKyösti Wilkuna.\n\n\nKyösti Wilkuna syntyi toukokuun 4. p:nä 1879 Nivalassa Wilkunan\ntalossa. Vanhemmat olivat Kustaa Wilkuna ja Elisabet Kaarela, molemmat\nheränneitä. Kustaa Felix oli pojallekin kastettaessa nimeksi annettu,\nmutta kouluaikanaan hän rupesi käyttämään Kyösti-nimeä.\n\nMaailmansodan alkaessa asui Kyösti Wilkuna perheineen -- puoliso\nJohanna Kustaava Niskala -- Jurvassa, ja jo silloin oli Kyösti useasti\nsanonut vaimolleen:\n\n\"Tästä ei voi tulla loppua, ennenkuin ryssä on maasta poissa.\"\n\nHän oli nimittäin armoton ryssien vihaaja jo nuoruudestaan saakka, ja\nnyt kiteytyi tämä viha teoiksi.\n\nJoulukuussa 1914 muutti Wilkuna perheineen Jurvasta Nivalaan vanhimman\nveljensä Arvi Wilkunan luo asumaan. Matkustelussaan Nivalasta käsin\nHelsinkiin hän joutui siellä kokouksiin, joissa käsiteltiin\njääkäriliikettä. Samoin hän kävi samanlaisissa kokouksissa Oulussa. Kai\nDonnerin antamasta sysäyksestä oli hänestä nimittäin lokakuussa 1915\ntullut innokas värväri, ja häikäilemättömästi hän ajoi asiaansa, jonka\nkatsoi oikeaksi. Vaikkakin hän aluksi lienee epäillyt jääkärijoukon\nsuoranaisia positiivisia tuloksia, katsoi hän näitten miesten\nuhrauksien sytyttävän mieliä ja nostattavan kansan vihan ryssää\nvastaan.\n\nK.A. Wegelius on kirjassaan \"Routaa ja Rautaa III\" tyhjentävästi\nkuvaillut Wilkunan värväystyön, joten sivuutammekin sen tässä.\nMainittakoon vain, että reippaan toimintansa vuoksi Wilkunan hommat\npian tulivat sellaistenkin tietoon, jotka suorastaan olivat\njääkäriliikettä vastaan, jotapaitsi pari hänen lähettämäänsä miestä ei\nmatkustanutkaan, vaan yrittivät he kiristäen ja uhkauksin saada yhä\nenemmän rahaa. Arvi Hällforsin esiinnyttyä oululaisena etsivänä ja\nuhaten antaa miehet santarmeille sai hän kiristäjien suun tukkoon.\nLopulta kuitenkin toinen heistä, Stenbäck, antoi Wilkunan ilmi, ja nyt\nalkoi Wilkunalle kulkurin päivät. Kotonaan hän ei voinut enää oleskella\njo senkään takia, että paikkakuntalaiset alkoivat häntä vieroksua --\nvarsinkin sen jälkeen, kun santarmit ja poliisit olivat käyneet\nnuuskimassa kirjastoa ja papereita.\n\nWilkunalla olisi ollut aikaa ja tilaisuutta maasta poistumiseen\nuseampaankin kertaan, mutta hän ei tahtonut jättää perhettään.\nSitäpaitsi hänellä oli tekeillä historiallinen näytelmä, jonka hän\nhalusi saada valmiiksi ennen pakollista lähtöään, saadakseen varoja\nmatkaa ja perhettä varten. Siksipä hän piileskeli eri puolilla\ntuttaviensa luona m.m. veljensä August Wilkunan talossa Nivalassa ja\nkuukauden päivät Utajärvellä maisteri Arvi Korhosen vieraana.\n\nKeväällä 1916 hän kuitenkin palasi kotiinsa ja oli jo silloin päättänyt\nmatkustaa Ruotsiin. Mutta viikko vierähti vielä kirjallisissa hommissa,\nja niin kolme Nivalan isäntää, joista Wilkuna oli yhtä lyönyt nyrkillä\nnaamaan, antoi hänet ilmi poliisi Kalle Toivoselle, vaatien hänen\nvangitsemistaan. Toivonen puolestaan ilmoitti asian nimismies\nOjantakaselle. Varhain aamulla toukokuun 23. p:nä saapui hän Enehjelmin\nlähettämien neljän etsivän ja yksityispalvelijan sekä kahden poliisinsa\nseuraamana Wilkunan asuntoon Seppälään. Toukokuun 16. p:nä oli\nnimismies Ojantakanen pitänyt uuden kotitarkastuksen Seppälässä,\nWilkunan asunnossa, haluten varoittaa Kyöstiä uhkaavasta vaarasta,\nsillä saman kuun 8. p:nä oli lääninhallituksesta jo annettu Wilkunan\nvangitsemismääräys. Wilkuna oli piilottautunut eteisen alla olevaan\nkellariin, mutta kun etsintä oli jo miltei lopussa, keksittiin hänen\npiilopaikkansa. Hän kyllä pamautti kellarissaan kerran brovningillaan,\nmutta antautui sitten seitsenmiehisen ylivoiman edessä.\n\nWilkuna vietiin nyt Oulun lääninvankilaan, jossa hän joutui kuvernööri\naf Enehjelmin kiusattavaksi. Toista kuukautta häntä piinattiin siellä\nvanginpuvussa saamatta tavata omaisiaan, kunnes hänet heinäkuun 12.\np:nä 1916 katsottiin kypsäksi lähettää Shpalernajaan tutkittavaksi.\nMutta Wilkuna tunsi tyytyväisyyttä siitä, että pääsi lähtemään.\n\"Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta,\nsaan jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten\nmatkustaa halki kesäisen Suomen\", sanoo hän itse kirjassaan \"Kahdeksan\nkuukautta Shpalernajassa\", jossa hän sitten laajalti ja\nyksityiskohtaisesti kuvailee elämäänsä Shpalernajan muurien sisällä.\n\nSe ei suinkaan ollut mitään herkkua, ja ensiaikoina hän luuli olevansa\nainoa suomalainen koko valtavassa vankiyhteiskunnassa. Mutta eräällä\nsaunamatkalla hän tapasi Esko Riekin, ja viikkojen vieriessä tuli yhä\nuusia tuttavuuksia, kunnes hän vähitellen oppi tuntemaan koko\nsuomalaisten joukon. Ikävä kyllä, ei Wilkuna kirjassaan mainitse heistä\nkuin aniharvoja nimeltään, nimen alkukirjaimen vain, niin että asioita\nja henkilöitä tuntematon lukija saa arvailla loput. Mutta hänellä on\nsiihen tietysti ollut omat painavat syynsä, ilmestyihän kirja jo v.\n1917, jolloin jääkäripataljoona -- sen mukana monet shpalernajavangit\n-- olivat vielä Saksassa, ja hän katsoi viisaimmaksi olla silloin vielä\njulistamatta kaikkien nimiä.\n\nWilkunalla oli heikot rahavarat vankilaan tullessaan ja vankilanruoka\noli kehnoa, joten hän alkuaikoina näki nälkää. Suonet ihon alla\nkäsivarsissa alkoivat näkyä yhä selvemmin, housujen ympärysmitta kasvoi\nja osoitti, mihin suuntaan ruumiillinen kehitys oli menossa. Mutta\nsitten hän sai sata ruplaa tililleen vankilan konttoriin, hän voi\ntilailla erikoisannoksia, ja elämä kävi siedettäväksi, sillä vatsa se\nkuitenkin oli hyvinvoinnin ja huumorin regulaattori.\n\nItse asiassa ei vankilaelämä näyttänyt pahastikaan rasittavan Wilkunan\nhermoja eikä järkyttävän mielenrauhaa, vaikka Mashkevitsh\nkuulusteluissa ilmoittikin kaikki ne kamalat rikokset, kuten miesten\nvärväykset ynnä muut, joista häntä syytettiin. Mutta Wilkuna kielsi jo\nalunperin kaiken ja katseli sen jälkeen asioita kuin jostakin ylempää.\nPöytäkirjojen lukutilaisuuksissa, kun Wilkuna yhdentoista\nkohtalotoverin kanssa istui kuuntelemassa kuulustelujen tuloksia sekä\nilmiantoja, hän tarkasti ja ihmistuntemuksella teki huomioitaan\ntoisista. Ja öisin, unettomina hetkinä, tulivat nämä kohtalotoverukset\nusein hänen mieleensä, ja kauan mietittyään näytti hänestä\nmahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin ja\nsankarillisen nuorukaisjoukon kuin nuo yksitoista \"luentotoveria\",\njoiksi hän heitä sanoo. Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän\nhyvän nimessä täytyi heidän pelastua. -- Näin hän ajatteli toisista,\nmutta unohti itsensä, sillä hän oli syventynyt kirjalliseen työhön, ja\nsiksipä ei aika tuntunut hänestä niin pitkältä kuin toisista. Häneltä\nvalmistuikin Shpalernajassa yksi romaani, yksi historiallinen näytelmä,\nkertomuksia ja runoja; toinen romaani oli hyvällä alulla, kun vapautus\nvallankumouksen mukana tuli. Mutta valmiit käsikirjoitukset olivat\nvankilan varastohuoneessa, ja siellä ne Shpalernajan palossa\ntuhoutuivat.\n\nKirjallisuutta Wilkuna harrasti ahkerasti sekä opetteli venäjänkieltä,\njoka kävi sitäkin helpommin, kun hänen koppitoverinaan oli venäläinen\nanarkisti. He pitivät pitkiä keskustelutunteja, syventyivät\nmaailmanpolitiikkaan ja odottivat vallankumousta. Jo syksyllä 1916\nnäytti tilanne hyvin lupaavalta Moskovan ja Pietarin suurten lakkojen\njohdosta. Sotilaat kieltäytyivät ampumasta lakkolaisia, ja vankilassa\nodotettiin toivorikkaina yleistä räjähdystä. Mutta toivo petti vielä\ntällä kerralla, tehtaat alkoivat taas käydä työläisten palatessa\npaikoilleen, ja masentunut mieliala valtasi vangit.\n\nMutta lohdutuksena heillä oli tietoisuus siitä, että Pietarin työväen\npiirit pitivät vallankumousta välttämättömänä, ja \"skoro budjet\nrevoljutsija\" tuli heidän tunnussanakseen.\n\nNiinkuin se sitten maaliskuussa tulikin, kirvoitti kalterit ja päästi\nkovia kokeneet miehet vapauteen.\n\nNivalassa oli Kyöstin vankinaoloaikana käyty neljä eri kertaa\nkuulustelemassa hänen rouvaansa, viimeiseksi aivan vallankumouksen\nkynnyksellä, sillä kuulustelun päätyttyä sanoivat kuulustelijat:\n\n\"Kahden viikon kuluttua saatte tavata miestänne.\"\n\nTarkoittivatko he, että rouva Wilkuna saisi matkustaa miestään\ntapaamaan, vai olisiko heillä ollut aavistus vallankumouksesta, jäi\narvoitukseksi. Mutta joka tapauksessa kahden viikon kuluttua tästä\nviime kuulustelusta Kyösti palasi kotiin terveenä ja täynnä työintoa.\nKesän kuluessa valmistuikin häneltä edellämainittu kirja \"Kahdeksan\nkuukautta Shpalernajassa\".\n\nPaluunsa jälkeen sai Wilkuna paikkakunnalla osakseen enemmän suopeutta\nkuin ennen. Mutta syksyllä alkoi suojeluskuntalaisten harjoittelu,\njohon Wilkunakin otti innokkaasti osaa, ja silloin ruvettiin häntä\nvieroksumaan ja moittimaan, mutta kaikista vastuksista huolimatta hän\njatkoi toimintaa sodan alkuun asti. Sodan kestäessä hän joutui\n\"Valkoisen Suomen\" toimittajaksi, jonka homman hän kuitenkin jätti ja\npalasi rintamalle, ollen ensin alkuaikoina Oulun läänin I\nRintamakomennuskunnassa ja sittemmin 4. Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I\npataljoonan konekiväärikomppaniassa.\n\nAunuksen retkikuntaan Wilkuna otti osaa aktiivisesti värväten sinne\nmiehiä. Hän, kuten moni muukin, pyhän innostuksen valtaamana valmisteli\nveljeskansan vapautusta.\n\nAktiivisesta osanotostaan Suomen vapaustaisteluun on Kyösti Wilkuna\nsaanut seuraavat kunniamerkit:\n\nIV lk:n vapaudenristin, II lk:n vapaudenmitalin, vapaussodan\nmuistomitalin ja Aunuksen muistomitalin.\n\n\n\n\nArmas Evald Hallikainen.\n\n\nArmas Hallikainen oli syntynyt Kuopiossa 23. p:nä maaliskuuta 1895.\nKäytyään muutamia luokkia Kuopion yhteiskoulua hän lähti Sortavalan\nseminaariin aikoen antautua opettaja-alalle. Viimeistä edellisellä\nluokalla hän joutui erään santarmin kätyrinä toimivan toverinsa\nilmiannon johdosta syytteeseen valtiopetoksesta, vangittiin ja sai olla\n9 1/2 kuukautta pidätettynä ensin Viipurin lääninvankilassa, sitten\nKrestyssä ja lopuksi Shpalernajassa, kunnes Venäjän vallankumouksessa\ntoisten mukana pääsi palaamaan kotimaahan. Hän piileskeli aluksi\nmilloin missäkin ja rauhallisten olojen palattua aikoi lopettaa\nseminaariopintonsa lähtien tässä tarkoituksessa uudelleen Sortavalaan.\nVapaussodan alkaminen keskeytti kuitenkin taas luvut.\n\nArmas Hallikainen otti osaa Venäjänsaaren retkeen, komennettiin\ntykistökursseille Uuteenkaupunkiin, oli mukana Tampereen ja Viipurin\nvalloituksissa. Sodan päätyttyä komennettiin hänet saksalaisten\njohtamille tykistöupseerikursseille Lappeenrantaan. Viron vapaussotaan\nlähtemisen ehkäisi sairaus, mutta kun Aunuksen retkikunta lähti, oli\nArmas Hallikainen mukana. Siellä Mäkrinkylässä lopetti kiväärinkuula\n24. p:nä huhtikuuta 1919 isänmaataan palavasti rakastaneen urhoollisen\nnuorukaisen elämän. Kuopion sankaripatsaassa on Armas Hallikaisen nimi\nja sen juurella hänen viimeinen leposijansa.\n\nArmas Hallikaisen veljen, kirkkoherra Eemil J. Hallikaisen muistelmista\nkäy lähemmin selville Armas Hallikaisen toiminta jääkäriliikkeen ja\nSuomen vapauden hyväksi samoinkuin hänen vankilasta lähettämistään\nkirjeistä oleskelu vankiloissa.\n\nHänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoina oli Kuopio suuri venäläisten\nsotilaitten majoituspaikka. Elettiin routa-aikaa, ja isänmaalliset\nsuomenmieliset kansalaiset eivät tietenkään suopein silmin katselleet\nryssien puuhia. Niinpä Armas Hallikainen jo pienestä pahasesta\nkodissaan, jossa isä oli kiivas \"perustuslaillinen\", joutui alinomaa\nkuulemaan keskusteluja päivän polttavista kysymyksistä, ja isä lietsoi\nmonipäiseen poikajoukkoonsa isänmaallista mieltä ja vihaa sortajia\nkohtaan. Tämä mieli ilmeni jo hyvin aikaisin teoissakin. Jostakin oli\nArmas-poika saanut käsiinsä Venäjän keisarin kuvan ja ripustanut sen\nkodin kadunpuoleiseen ikkunaan ylösalaisin. Ohikulkeva santarmi ryntäsi\nsisään raivoissaan ja vain vaivoin saatiin tyytymään neuvokkaan äidin\nselittelyihin.\n\nVilkkaasta ja reippaasta poikasesta varttui aikaa myöten kaikkeen\nhyvään innostuva nuorukainen, tarmokas ihminen, innokas urheilija,\nuuttera metsämies, jotka harrastukset kestivät elämän loppuun saakka.\nHän päätti antautua opettajanammattiin ja joutui näin Sortavalan\nseminaariin. Tällöin maailmansodan alkuaikoina, jolloin jääkäriliike\nsyntyi, tapasi se otollisen maaperän monissa seminaarilaisissa, joista\ntoisia lähti Saksaan, toiset taas jäivät toimimaan värväreinä\nkotimaassa. Armas Hallikaisen lainen nuorukainen oli asiassa koko\nsielullaan mukana, mutta Saksaan-lähtösuunnitelmat raukesivat\nkumminkin, kun seminaarilaisten joukossa hiipivä Väinö Sirviö antoi\nhänet ilmi santarmeille. Sitä ennen Sirviö kuitenkin paljastettiin\npääasiassa Hallikaisen ansiosta, ja niin saatiin varmuus hänen\nkatalasta toiminnastaan. Opettajain lehdessä n:o 24 13.10.1919 on\nopettaja Vihtori Latvamäen sattuva ja asiallinen kuvaus tapauksesta, ja\nsiitä lainaamme tähän osan:\n\n-- \"Kymölä on pukeutunut keväiseen paratiisiasuunsa. Eräässä paikassa\nistuu muutamia isänmaallisia oppilaita. Pari mainittakoon: A.E.\nHallikainen, tämän kertomuksen sankari, ja op. Jaakko Toivo Valkama.\n\nSyntyy ennen sovittu väittely. Muutamat pohjalaiset ovat muka\nsaksalaismielisiä, Hallikainen mukamas ryssäläismielinen. Tutkittava,\nkolmas, urkkija, vaappuu. Ollaan joskus pakahtua Hallikaisen\nnäyttelytaidon takia. Riidellään, toraillaan muka tosissaan,\nHallikainen ampuakin luvataan, mutta venäläismielisyytensä hänet muka\nniin saastuttaa, ettei kukaan kunnon ihminen kehtaa häntä edes\nampuakaan. Mutta sapet pulleana, pyhää kiivautta täynnä kummallakin\npuolen erotaan.\n\nHallikainen menee marttyyrin luo yöksi.\n\n-- Ovat ne. -- Ei luulisi -. Eiköhän lurjuksille saisi jotakin\nrangaistusta? Huhutaan, että tässä maassa on venäläisiä urkkijoita.\nKunpa pääsisi siihen järjestelmään käsiksi. Etkö sinä, veli hopea,\nvoisi antaa mitään neuvoa?\n\nMarttyyri on juovuksissa. Innostuu, mutta kumminkin vain noin jotakin\nylimalkaista on tietävinään.\n\nToinen ei hätäile. Miksi sen tekisikään mies, joka parhainta osaa\nvalitaan esittämään, mies kaunis, sujuva, asianymmärtävä, toverillinen,\njo ammoin isänmaalle vannoutunut? -- Vai tapasitko toista niin\noptimistista isänmaanystävää ja Suomen tulevaisuuteen luottavaa miestä\nkuin Armas Hallikainen?\n\n-- Niin, jos tiedät, niin älä salaa. Sinähän olet hullu, kun olet,\nkuten olet kertonut, jo ennenkin tuollaista tavannut, etkä ole ruvennut\nurkintajärjestelmään. Nyt ruvetaan ja ruvetaankin yhdessä. Tee selvää\nsiitä, mitä tiedät.\n\nMarttyyri näyttää ryssäin valtakirjat, joitten nojalla voi ilmiantaa\nsuomalaisia, koulutovereita, lehtoreita y.m. siksi, että nämä\nrohkenevat vaatia herroilta konnilta ihmis- ja oppilasarvoista\nkäyttäytymistä ja -- ansaitakseen.\n\nHallikainen näkee edessään miehenrahjuksen, pienen, ruman,\nturmeltuneen. Mieli tekee yhdellä kouraisulla nujertaa hänet muruksi,\nmutta tuo intohimo kestää vain tuokion, pinnan alla vain niin kummasti\nporeilee --.\n\n-- Vielä emme ryhdy minkäänlaiseen puuhaan. On muutamia poikkipuolisia\nasioita sitä ennen. Yhdessä puuhataan mitä puuhataan: yksin et saa\nryhtyä. Me olemme siksi vaarallisella jäljellä, ettei keskuudessamme\nsaa syntyä mitään sekaseuraisuutta, tai meidät perii hukka. -- Tulimme\nliiaksi paljastaneeksi itsemme äsken. Sattui olemaan siinä koko joukko\nnoita pohjalaisia, jotka eivät laumaa säästä.\n\n-- Marttyyrin nahka oli siis vedetty auringonpaisteeseen kuivumaan.\nSiinä se kuivi ja käpristyi kai olemattomaksi, mutta vielä sitä ennen\nsen oli jotakin yritettävä. Ja se jotakin oli vain kuolevan käärmeen\nmyrkyttävä purenta. Hallikainen sai istua 9 kuukautta Krestyssä ja\nseminaarin johtaja O. Relander Siperiassa Tshitassa saakka siksi, että\nesti tämän kertomuksen konnan vielä seuraavana vuonna tuppautumasta\nseminaariin.\"\n\nJo kevätlukukauden lopulla 1916 pidättivät Sortavalan poliisit Armas\nHallikaisen, mutta sillä kertaa hän pääsi muutaman päivän perästä\nvapaaksi. Kun kumminkin maa tuntui polttavan jalkojen alla, poistui hän\njohtajan luvalla seminaarikaupungista jo ennen kevätlukukauden loppua\nja lähti Kuopioon, josta mitä pikimmin aikoi suoriutua Saksaan.\nKesäkuun 5. päivä oli määrätty lähtöpäiväksi, mutta saman päivän aamuna\npiirittivät santarmit ja etsivät Hallikaisen kodin, jossa Armas ei\nkyllä öisin uskaltanut oleskella, toimittivat penkoen ja repien\nperinpohjaisen kotitarkastuksen, jossa etenkin suomalainen poliisi\nosoitti erikoista intoa. Sisällä olevaa poliisia toisessa huoneessa\nkahvitettaessa valikoi nuorin veljeksistä Armaan papereiden joukosta\nkaikki kirjeet ja vieraiden ihmisten kuvat, joukossa Saksassa olevien\njääkäritovereidenkin. Nämä hän piilotti maitokannuun, ja vahdissa\nolevat poliisit päästivät poikasen estelemättä aamiaiseksi maitoa\nostamaan. Huolimatta siitä, ettei tarkastuksessa mitään vaarallista\nlöytynyt ja kun etsittävälle ei millään tavoin saatu lähetetyksi\nvaroittavaa sanaa, pidätettiin hänet kotiin palatessaan \"hallitusta\nvastustavien toimenpiteittensä takia\". Venäjänkielisestä pöytäkirjasta,\njoka tilaisuudessa luettiin, selvisi myöskin, että pidätetty\ntoistaiseksi on määrätty vietäväksi Viipurin lääninvankilaan.\n\nViipurissa Armas Hallikainen oli ensin etsivässä osastossa ja sieltä\nsiirrettiin lääninvankilaan. Turhiksi näyttäytyivät omaisten tarmokkaat\npuuhat hänen vapauttamisekseen. Kuopion läänin kuvernööriltä ja Kuopion\npoliisimestarilta saatiin todistus, josta ilmeni, että \"Armas\nHallikainen on tunnettu nuhteettomaksi kansalaiseksi\", mutta sitähän ei\nMashkevitsh uskonut. Pidätetyn vanhin veli kääntyi myös santarmieversti\nPetin puoleen Viipurissa, mutta tämä sanoi asian kuuluvan\nMashkevitshille. Muuten hän vaikutti hyvin humaaniselta, niin että\nedellämainittu veli katsoi voivansa esittää hänelle uuden pyynnön ja\nkoettaa keinoa, joka maailman sivu on ryssään nähden tepsinyt:\nlahjomista. Kirjeessään hän pyytää, että eversti Peti koettaisi\nvaikuttaa Armas Hallikaisen hyväksi, ja jos tästä koituisi kuluja, niin\nhän kyllä huolehtisi niitten korvaamisesta. Mutta hänpä olikin joutua\nkiikkiin, sillä kun hän tuli Viipuriin Petiä tapaamaan, alkoi tämä\ntiukasti syyttää häntä lahjomisyrityksestä. Nyt oli täysi työ saada\neversti uskomaan, että oli vain tarkoitus peittää kulut, mikäli niitä\ntämän asian yhteydessä aiheutuisi. Eversti lopuksi hymähti ja -- repi\nkirjeen. Siis yksi kunniallinenkin ryssä -- ainakin tämän kerran.\n\nOlo Viipurin lääninvankilassa oli verraten siedettävää. Koppi, joka\nArmas Hallikaisella oli yksin asuttavanaan, oli siisti, kylvyssä sai\nkäydä, Viipurissa olevat sukulaiset toivat ruuan kaupungilta, ja kun\nvielä vankilan pastori sattui olemaan sukulaismiehiä, kävi tämä usein\nvankia katsomassa ja hommasi hänelle luettavaa. Ikävä seikka oli, ettei\nsaanut tupakoida. Ainoan kerran, kun vanhin veli Mashkevitshin\nläsnäollessa sai tavata vankia, tokaisi tämä m.m., että \"muutenhan tämä\nmenettelisi, mutta kun ei saa tupakoida\". Kun Mashkevitsh tulkilta\nkuuli, mistä oli kysymys, tarjosi hän vangille kohteliaasti omista\ntupakoistaan.\n\nSyyskuun 14. p:nä siirrettiin Armas Hallikainen sitten Pietariin\nKrestyn vankilaan. Täälläkin hänen elämänsä oli verraten siedettävää.\nNiinpä hän kirjeissään kertoo, että koppi oli jotenkin puhdas. Lattia\noli puusta, mikä oli hyvä, sillä sementtiset lattiat aiheuttavat\nreumatismia. Ruuan hän tilasi vankilan keittiöstä. Päivälliseen, joka\noli hänen ainoa kunnollinen ateriansa, meni 75 kop. Tämän lisäksi hän\notti pullon maitoa päivässä, hinta 75 kop., sekä ranskanleiväntapaisen\nà 7 kop. Talosta sai kuumaa vettä niin paljon kuin halusi, tee ja\nsokeri oli itsensä ostettava. Sokeria ei kuitenkaan aina ollut\nsaatavissa, ja sen asemesta hän käytti karamellejä. Aikansa kuluksi\nArmas Hallikainen kopissaan askarteli yhtä ja toista. Hän oli innokas\npiirtäjä ja niinpä hän vartijan välityksellä hommasi itselleen\npiirustustarpeet. Myös tupakkansa hän valmisti itse ostamalla imukkeet\nja tupakan erikseen. Näin tuli tupakoiminen halvemmaksi, sillä rahaa ei\nollut liikaa. Kuvaavaa hänen tarkkuudelleen on, että hän tulitikutkin\nhalkoi.\n\nKoko vankinaoloaikanaan ei Hallikaisella ollut koppitoveria,\nlukuunottamatta kolmea torakkaa Shpalernajassa. Yksitellen ne, Petter,\nHesekiel ja Emanuel, olivat koppiin ilmaantuneet ja tulleet vähitellen\nniin tutuiksi, että tavallisesti syöntiaikaan aina saapuivat saamaan\nannoksensa. Kun Hallikainen sitten pääsi pois Shpalernajasta, etsi hän\nkaikessa kiireessä tovereitaankin ottaakseen ne mukaansa. Petter oli\nomilla teillään, sitä ei löytynyt, toiset kaksi lähtivät\ntulitikkurasiassa Shpalernajasta, ja nämä molemmat koppitoverinsa toi\nArmas Hallikainen bensiinipumpuliin haudattuina muistoksi kotiin\nKuopioon.\n\nYksinäisyys näytti Armas Hallikaista aika ajoin vaivanneen suurestikin.\nSuomalaisia kirjoja hän sai vankilan kirjastosta luettavakseen, ja\nraamattu on hänellä itsellään jo Viipurista mukaan otettuna.\nViimeksimainittua hän tutkiskelikin ahkerasti. Niinpä hän kirjoitti nyt\nvasta ymmärtävänsä, mikä merkillinen kirja raamattu on. Hän selitti\nerinäisiä kirjan vertauksia ja osoitti, kuinka sopivia ne juuri hänen\nkohdalleen tällä hetkellä olivat. Silloin tällöin tuli kuitenkin kuin\nseinä vastaan. Ahtaassa kopissa jaksoi tuskin hengittää. Niinpä hän\neräässäkin kirjeessä toivoi, että olisi aina yö; silloin hän useasti\nnäkisi unta kodista, jossa hän itse omaisten parissa puuhailisi,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Aamu oli vaikea, kun täytyi\nherätä päivän yksitoikkoiseen harmauteen. Eikä hän käsittänyt, että\nihminen näin voitiin syyttömänä teljetä ristikkojen taakse. Nuo puheet\nsyyttömyydestä toistuivat joka kirjeessä ja näyttivät olevan\ntarkoitetut Mashkevitshille, jonka käsien kautta jokainen kirje kulki.\nTämän asenteen oli Armas Hallikainen jo alunperin ottanut Mashkevitshin\nsuhteen. Tutkittaessa hän joka kerta tiukasti vaati saada tietää, mistä\nhäntä oikein syytettiin ja kuka oli voinut antaa hänet ilmi.\n\nPietarissa ei Armas Hallikaista kuulusteltu kertaakaan eikä\noikeudenkäynnistä ollut tietoakaan. Joulukuun 10. p:nä 1916 hänet\nsiirrettiin Shpalernajaan. Syynä tähän siirtoon oli se, että\nShpalernajassa alettiin lukea kaikkien suomalaisten yhteistä\nsyytekirjaa, ja tätä kuuntelemaan Hallikainen siirrettiin sinne. Hänen\nkohdalleen ei syytekirjan lukeminen kuitenkaan vielä ennättänyt,\nennenkuin vallankumous yhdellä kertaa muutti olosuhteet toisiksi.\n\nPäivät Shpalernajassa kuluivat entiseen tapaan. Yhden mukavuuden oli\nHallikainen täällä kuitenkin hankkinut itselleen. Ulkona\nvirkistyskävelyllä ollessaan hän oli kerran löytänyt katkenneen\nlusikanvarren. Siitä hän sai tiirikan, jolla aukaisi seinään\nkiinnitetyn sängyn ja loikoili päivälläkin. Mutta siitä ei vartija\npitänyt. Hän ihmetteli kovasti, miten Hallikainen menetteli.\nHallikainen selitti, että hän teki taikoja, nykäisi sänkyä määrätyllä\ntavalla ja se aukesi itsestään. Vartija tutki huolellisesti Hallikaisen\nkopin ja vaatteet etsien avainta. Sen Hallikainen oli kuitenkin\npiilottanut lattiaan kaivamaansa koloon, jonka hän aina peitti\nkaivamisesta syntyneellä sementtijauholla. Kun avainta ei löytynyt,\nalkoi vartija uskoa Hallikaisen tosiaan kykenevän tekemään taikoja. Hän\nkiinnitti sängyn uudelleen seinään ja pyysi Hallikaista näyttämään\ntemppuaan. H. lupasi tehdä sen, jos vartija menisi oven taa. Hän\nsuostui siihen, mutta jäi oven taakse tirkistelemään. Hallikainen ei\ntaas ryhtynyt mihinkään, ennenkuin vartija meni käytävän toiseen\npäähän, jolloin hän uudelleen nopeasti laski sängyn alas ja piilotti\ntiirikan kuoppaansa. Seurasi uusi ja vielä huolellisempi ruumiin ja\nkopin tarkastus, mutta taaskin tuloksetta. Ihmetellen ja päätään\npyöritellen poistui vartija, ja tästä lähtien sai taikuri rauhassa\npäivisinkin loikoa vuoteellaan.\n\nAikansa kuluksi Hallikainen piirusteli ja lueskeli, rustailipa pieniä\nrunonpätkiäkin. Jälkeen jääneiden paperien joukossa on säilynyt\nvihkonen Shpalernajassa kirjoitettuja runonpätkiä. Tässä pari\nnäytteeksi:\n\n    \"Mies varttuu, kasvaa parta,\n    pois haihtuu kosteus korvan alta.\n\n    Mut kasvuajalla parahalla juuri\n    on ympärillä kaikkialla kylmä linnanmuuri.\"\n\nTaikka sitten:\n\n    \"Viel' koittaa uusi huomen,\n    jolloin iloita saamme me pojat Suomen.\n    Siis emmekö ajallamme\n    kärsien kantais taakkaa,\n    joka vielä isänmaamme\n    onnehensa saattaa.\"\n\nJa viimeksi hän huudahtaa:\n\n    \"Kärsitään, kärsitään\n    vielä vain veljet,\n    mut kerran vielä särjetään,\n    särjetään me teljet.\"\n\nMaaliskuun 12. p:nä nuo teljet sitten särkyivät, vaikkakin venäläisten\ntavaristshien toimesta, kuten tunnettua. Hallikainen kertoo tuosta\ntapauksesta myöhemmin seuraavaa:\n\n\"Olin viemäriputkien avulla joitakin päiviä aikaisemmin päässyt\nselville, että jotakin oli tekeillä, sillä sotaoikeudessa\nkuulusteltavina olleet kertoivat levottomuuksista kaduilla. Mutta\nvallankumousta en aavistanut vielä tulevan. Maaliskuun 12. alkoi sitten\nyht'äkkiä kuulua ryskettä ja ampumista käytävistä. Luulin silloin\nviimeisen hetkeni tulleen. Kopissa olevat kirjat liivin alla\npanssarina, lattiaharjan varsi ainoana aseenani olin valmis\npuolustautumaan viimeiseen saakka. Äkkiä lensi kopin ovi sisään kovalla\nryskeellä ja huudettiin: svaboda, tavaristsh. Pari 'toveria' hyökkäsi\nsamassa minua syleilemään ja suutelemaan.\"\n\nPietarista Armas Hallikainen palasi viimeisimpien joukossa Suomeen.\nMatka sujui onnellisesti, mutta varovaisia oltiin, sillä Viipurissa\nkirjoitettiin hotelli Antrean päiväkirjaan väärät nimet. Kuopioon H.\nsaapui parin muun pohjoissavolaisen kanssa. Asemalle oli kerääntynyt\njoukko kaupunkilaisia, ja vankilasta palaavat otettiin juhlallisesti\nvastaan.\n\nMutta monta päivää ei kulunut, ennenkuin taas oli koti jätettävä.\nEräänä aamuna aikaiseen tuli muuan \"Savotar\"-lehden toimittaja\nilmoittamaan, että yöllä oli Helsingistä tullut tieto kaikkien\nvaltiollisten vankien uudelleen pidättämisestä. Pako oli taas edessä:\nkiireimmän kautta suksille ja vielä aamuhämärissä painumaan erään\nmaaseudulla asuvan tuttavan luo. Parin päivän perästä vaihdettiin\npiilopaikka Kuopion lääninsairaalaan, jossa muuan tuttu\nsairaanhoitajatar luovutti huoneensa pakolaiselle. Viikon kuluttua taas\nmatkaan, osaksi hevoskyydillä, osaksi junalla Kontiolahdelle velimiehen\nluokse, joka jälleen toimitti hänet 20 penikulman päähän varmaan\npiiloon.\n\nKun olot jälleen rauhoittuivat, palasi Armas Hallikainenkin ihmisten\nilmoille ja ryhtyi Sortavalan seminaarissa jatkamaan kesken jääneitä\nopintojaan, jotka heti alkava vapaussota kumminkin lopullisesti\nkeskeytti sikäli, että nuori soturi monet vaikeudet ja ihmeelliset\nkokemukset koettuaan päättikin suunnata elämänsä aivan uusille urille:\nantautua sotilasalalle. Kaikista suunnitelmista teki kuitenkin lopun\nennenaikainen kuolema.\n\nArmas Hallikaisen elämästä antaa eräs vainajan asetoveri \"Karjalan\nAamulehdessä\" 14/5 1919 seuraavan kuvauksen.\n\n\n\"Armas Hallikainen In memoriam.\n\n\"Murtumattomana, sitkeänä, pystypäisenä tietäsi astuit. Paljon kokeneena\nvaikka nuorena vielä. Sait toki elää niin kauan, että oman kansasi\nvapaana näit, mutta heimolaisiamme Aunuksessa auttaessasi kaaduit.\n\n\"Kireät olivat ajat, santarmit Sinua ahdistelivat ja viimein\nShpalernajan vankila sai Sinusta vieraan yhdeksäksi kuukaudeksi. -- Et\nmurtunut. Kun palasit, niin ensimmäinen painava sana, jonka meille\nlausuit, oli:\n\n\"-- 'Ryssään ei ole uskomista nyt eikä koskaan.'\n\n\"Tämä tapahtui silloin, kun jotakin hyvää uskottiin vasta käydystä\nvallankumouksesta.\n\n\"Nopeasti seurasivat tapaukset toisiaan. Punaiset löivät veljen kättä\nryssän kanssa. Nuori veremme kuohahti, ja silloin Sinäkin olit\netunenässä, kun uskallettiin aloittaa aseellinen toiminta Suomen\nvapauttamiseksi.\n\n\"Yhdessä lähdettiin Viipuriin ja sieltä Venäjänsaareen. Kun alakuloisuus\npyrki joukkoon, olit rohkaisemassa. -- Kamaralla ensi kerran oikein\niskettiin ja sitten monta kertaa jäljestäpäin, ja vihollinen sai tuta,\nettä valkoisella puolella oli miehiä, jotka eivät vaaraa säikkyneet.\n\n\"Sotilaan muoto ja sotilaan luonto olivat Sinussa yhtyneinä. Koruton ja\nyksinkertainen, mutta hilpeä luonne. Sellaisena tulemme Sinua\nmuistelemaan entiset asetoverisi. Katkeamattomat, taisteluissa sidotut\nveljen siteet yhdistivät meitä kaikkia, ja siksi kaipaus onkin niin\nsuuri, kun semmoisen toverin kuin Armas Hallikaisen sankarielämä\nsammui, raukesi voimakas käsi heimokansaa auttaessa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnustukseksi ansioistaan on Armas Hallikaiselle annettu\n\n    II lk:n vapaudenmitali,\n    vapaussodan muistomitali solkineen,\n    Tampereen valloituksen muistomitali,\n    Venäjänsaaren retkeläisten muistomitali.\n\n\n\n\nAarne Sihvo.\n\nMuistikirjan lehtiä Shpalernajasta.\n\n\nKatolisen kirkon kiirastuleen voidaan verrata suomalaisten miesten,\naktivistien ja jääkärien oleskelua Shpalernajan vankilassa\nnoina maailman palon vuosina 1916-17. Sellaisena se ainakin\nallekirjoittaneelle on jäänyt mieleen -- ja myöskin tuntunut, mistä\nseuraavat muistikirjan lehdet antavat ainakin osittaisen vakuutuksen.\n\nMutta ennenkuin ryhdyn esittämään suoranaisia otteita, tulkoon\nkerrotuksi itse muistikirjani kohtalokkaat vaiheet. Shpalernajaan\nsaapumisemme jälkeen lokakuussa 1916 sain vähillä rahoillani ostetuksi\npienen sinikantisen vihkosen, joka muutamassa viikossa täyttyi\nerilaisten tunnelmien vaikutteesta; -- mutta, ikävä kyllä, se vihkonen\non todennäköisesti palanut Shpalernajan palossa maaliskuun 12. päivänä\n1917. Toinen vihkonen oli suurempi, käsittäen 97 numeroitua lehteä, ja\nsen vaiheet ovatkin jo merkittävämmät. Sen olin oston kautta saanut\njoulukuun 17. päivänä 1916, ja täyteen kirjoitettuna tammikuun 24.\npäivänä 1917 olin sen luovuttanut vankilan arkistoon säilytettäväksi,\nniinkuin ohjesääntö vaati, -- ennenkuin sain uuden, nyt jo kokonaisen\nruplan maksavan kovakantisen ja 116 lehteä sisältävän vihkon.\n\nLuulin Shpalernajan palossa joutuneen tulen omaksi nuo molemmat ensiksi\nmainitsemani vihkoset, niinkuin kaikki muukin paperiaines vankilan\nkirjastosta ja arkistosta. Tuo kolmas, ruplan maksanut vihko oli\nvapautuksemme hetkellä kopissani, ja sen pistin liivini sisäpuolelle\nsydämeni kohdalle \"siltä varalta, että vaikka kuulat osuisivat, niin\neivätpä läpäisisi...\"\n\nKun sitten v. 1918 syksyllä sain \"Nuori Suomi\"-julkaisun toimittajalta\nkehoituksen jättää kirjallista avustusta suorasanaisena tai\nrunomuotoisena, niin kehoitusta noudattaen lähetin muutamia runoja,\njotka muistaakseni kuvailivat joulua ja sen viettoa vankilassa. Nämä\nvankilassa kirjoittamani runot olivat ainakin osittain juuri tuossa\ntuhonomaksi joutuneessa toisessa vihkossani.\n\nHämmästykseni olikin melkoinen, kun tammikuulla 1919 sain Turusta\nkirjeen, jossa eräs taiteilija A. Tuhkanen tiedusteli minulta, olinko\nmahdollisesti Shpalernajan palossa kadottanut sellaisen ja sellaisen\nvihkon, jossa m.m. oli \"Nuoressa Suomessa\" julkaistut runot. -- Ja niin\nsain takaisin vihkoni, jonka mainittu taiteilija oli pelastanut\nShpalernajan pihalta palavasta hiilloksesta, tallentanut ja taas\nvuorostaan monien vaiheiden ja seikkailujen jälkeen tuonut Suomeen.\n\nVihkoni ensimmäisellä sivulla oli runo \"Tuhlaajapojan valitus\", ja\nniinpä kirjoittikin A.T. minulle: \"Tuhlaajapoika on tallessa. Ehkä\nsaanen kertoa sen seikkailuista, miten sen sain ja miten sitä säilytin\nsilloisessa suuressa myllistyksessä.\"\n\nJa hän kertoi: \"Olin opiskelemassa Pietarissa ennen vallankumousta.\nJuuri vähän ennen myllistystä tuli minulle ahdas olo laajassa\nPietarissa ja lopuksi santarmit vangitsivat minut syyttäen siitä, että\noli muka kuultu minun puhuvan saksaa ja että minulla tiedettiin olevan\nepäselviä hommia. Miten lienevät asioita selvitelleet, mutta minun\nantoivat sittenkin liikkua vapaana, joskin varjostettuna.\n\n\"Kun sitten tuli vallankumouksen hetki, niin muistin, että\n'meikäläisiä' makaa Shpalernajan kopeissa, ja läksin heti ryssien\nkanssa ulos. Liteinin sillan päässä jouduin ankaraan kuulasateeseen,\nkun yritimme sillan yli. Silloin läksin jään yli eräässä pienemmässä\nryhmässä ja loppujen lopuksi pääsin Shpalernajaan. Sattui käteeni\n'Tuhlaajapoika', jonka päätin tuoda pois keinolla millä tahansa. Kätkin\nsen poveeni ja lähdin edelleen, kun äkkiä huomasin tulen päässeen\nsellaiseen valtaan, että minun oli pelastauduttava ikkunan kautta\nkadulle. Kun minulla oli myös ase povellani, niin ryssät huomasivat sen\nja lähtivät ajamaan takaa. Eräässä kadun kulmassa vedin taskustani\nsuuren browningin aikoen puolustautua, sillä olin varma, että ne\nampuisivat minut kuitenkin. Mutta juuri kun sain aseen käteeni, olinkin\njo kiinni -- ja ilman asetta! Onneksi ryssät rupesivat tappelemaan\nsiitä, kuka saisi aseeni, ja -- ai sitä huutoa! Käytin tilannetta\nhyväkseni ja niin Tuhkanen ja Tuhlaajapoika hävisivät kuin tina\ntuhkaan.\n\n\"Tyytyväisenä istuin sitten kotonani tutkien vihkoa ja asevarastojani.\nKun tuli vähän rauhallisempaa, lähdin Suomeen, jolloin 'Tuhlaajapoika'\nsai kestää aselastin mukana viimeisen seikkailunsa Rajajoella.\"\n\nVihkoni viimeiselle sivulle olin kirjoittanut:\n\n    \"Tähän loppuu tämä vihko, uusi on ostettunna.\n    Monen hetken turhat huolet on tähän unhoittunna.\n    -- -- --\n    Lemmenlaulut nuoret, vanhat, vangin valitukset --\n    kaikki tuo se aikanansa elvyttämään mieltä.\"\n\nJa niinpä se tosiaan tekeekin. --\n\nVihkosta selaillessani osui ensimmäisenä eteeni runopahanen \"Aukeni\nlinnan ovi\". Niille, jotka ovat tehneet tuon saman matkan Suomen\nrautatieasemalta Nevan yli Shpalernajaan, runo on varmasti herättävä\nsamoja muistoja, samoja tunnelmia kuin tämän kirjoittajallekin. Se\nkuuluu:\n\n    Pääkaupungin öisessä pimeydessä --\n    Kaduilla sohjetta. Sataa...\n    Janitsaarien joukon keskessä\n    käy kolme kulkijata.\n\n          Janitsaareilla peitset on paljaina.\n          Käsirautoja kulkijat kantaa.\n          Ja he astuvat verkkaan, hiljaisna\n          Pitkin vuolaan virran rantaa.\n\n    Ja he astuvat verkkaan, ääneti, --\n    Vaan tuskan tulta on povi.\n    Janitsaarit kun kolmesti kolkutti,\n    Niin aukeni linnan ovi...\n\nJa sitten se alkoi, tuo sielua raateleva epätietoisuus: onko huominen\npäivä viimeiseni? Löytyykö ehkä sittenkin paluutie -- ehkä Siperian\nkautta?\n\n\"Taas on päivä illassa ilman minkäänlaista muutosta, ei kirjettä, ei\n'sledovaniaa' (asiakirjain läpikäyntiä).\" -- Ja vähän myöhemmin seuraa\nlyhyt tilanteen arvostelu Wilsonin edesottamuksista (tietenkin \"Russkij\nInvalidin\" tietojen mukaan).\n\n\"Mahtaakohan Wilsonin hommista tulla mitään?! Olisi se taivaallinen\nsiunaus Suomellemme ja koko maailmalle, jos ne tuumat toteutuisivat.\nSilloin niin sanottu maailman herruusasema astuisi toiselle sijalle ja\nihmiskunnan kehitys ja hyvinvointi ensimmäiselle. Silloin mahdollisesti\npääsemme ensi syksynä vapauteen! -- Kansani vapauden eteen kaatuvat\nurhot; miksi emme me, -- minä ja toiset täällä olevat -- voisi saman\npäämäärän eteen uhrata vapauttamme, ehkä elämäämmekin! Mutta isien\nveren ääni huutaa maan uumenista: On jo aika askartaa, karaista rautaa!\nOrjan jalka ei saa painaa taattojen hautaa!\"\n\nTammikuun 1. päivänä 1917 olen tehnyt seuraavan yhteenvedon:\n\n\"Ankara pakkanen, puut huurteessa ja ikkunat jäässä. Taistelut\nRomaniassa kehittyvät. Ympärysvallat puhuvat sodan loppumisesta v.\n1918. Wilsonin noottiin yhtyvät Skandinavian valtiot. Eilisissä\nlehdissä oli hienoinen viittaus siitä, että joko Sveitsi tai Kreikka\npiakkoin julistaa sodan. -- Ympärysvallat ivaten ja halveksuen\nhylkäävät rauhanneuvottelut.\" -- --\n\n\"Olin puoli viiteen asti kävelemässä. (Siis klo 16-16.30) Kaunis\nkuutamoilta, muutamia tähtiäkin jo näkyvissä. Narahteli lumi anturain\nalla.\"\n\n\"2.1. Armo olkoon meille Herralta!\n\n\"Viha kansojen välillä yhä kasvaa. Täällä paheksutaan sitäkin, että\nsaksalaiset ottavat hoitaakseen pari tuhatta serbialaista lasta, joilta\nsota on vienyt vanhemmat, kodin ja kaikki omaiset. -- Siinäkin esiintyy\nteutonilainen barbaarimaisuus!\n\n\"Tuleekohan rakas synnyinmaani taistelutantereksi!? Saakohan se taas\nnähdä sodan kauhut, kestää vainon verileikit! Saavatkohan Suomen lapset\ntaas paeta piilopirtteihin!? Ja pystyvätkö ne suojaamaan vainoojalta!\nOi kansani, puolet on pojistasi ilmiantajia ja pettureita! -- Kuinkahan\nsun käy?!\"\n\nSynkkä kuva, joka on saatu niistä asiakirjoista, mitkä Mashkevitsh oli\nhankkinut meidän päämme menoksi.\n\nMeillä oli \"sledovaniassa\" eli asiakirjain lukutilaisuudessa, sinne\nmennessä ja sieltä palatessa, monta tilaisuutta ajatusten vaihtoon,\njoten ne -- paitsi vaihteluna -- olivat erittäin kaivattuja.\n\nMutta nyt oli eräs toinenkin tilaisuus, jonka muisto varmasti lämmittää\njokaisen mukana olleen mieltä, nim. tammikuun 9. päivän jumalanpalvelus\nvankilan eteisluhdissa. Siitä tilaisuudesta olen merkinnyt\nmuistivihkooni seuraavaa:\n\nOlikin suomalainen pappi puhumassa. Nyt laulavat ruotsia puhuvat, tätä\nkirjoittaessani.\n\nLaulettiin v. 21 7 ens. värssyä.\n\nRukoiltiin armoa ja siunausta, että se, mitä kuulisimme, tulisi meidän\nsydämiimme elävästi.\n\nTeksti: Moosek. 1-7 värssystä alkaen. \"Ja Hän loi ihmisen maan tomusta\nja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen, ja tuli ihminen eläväksi\nsieluksi. Ja hän asui paratiisissa, jonne Herra istutti kaikkinaisia\npuita ja elämän puun sekä hyvän ja pahantiedon puun. Ja ihminen valitsi\nhyvän ja pahantiedon puun, josta Herra oli kieltänyt syömistä, ja söi\nsen puun hedelmistä. -- -- -- Tästä näemme, että paratiisi on ollut\ntäällä maan päällä; tästä ja kaikkien kansojen muinaistaruista ja\nkansatieteellisistä jäännöksistä, jotka selvästi osoittavat samaa.\nIhmisessä on paratiisista peräisin oleva omantunnon ääni, jossa Jumala\nmeille välittömästi puhuu, ja toivo paratiisin jälleenpalaamisesta mäen\npäälle. Ei se ole ulkoapäin etsittävä, kuten muutamat leirit, 'tavarain\ntasaajat' ja monet muut luulevat, ei ulkoisten olojen vaikutuksesta,\nvaan siellä, missä syntyy uusi ihminen, -- missä elävä Jumalan armon ja\nrakkauden tunteminen herää ihmissydämessä. Siellä se on ja tekee\nihmisen eläväksi; myötäkäymisestä ja menestyksestä hän ei tule\nylpeäksi, vaan tuntee suurta kiitollisuutta Isäänsä kohtaan.\nVastoinkäymisissä ja koettelemuksissa hän luottamuksella rukoilee apua\nainoalta auttajalta, Jeesukselta Kristukselta. Ja jos silloin olkoot\ntuskat kuinka suuret tahansa, vaiva kuinka suuri ja murhe kuinka synkkä\ntahansa, niin hän voi kiitollisena ja tyynenä kääntyä Isän puoleen,\njosta lähtee voimakas armon ja rakkauden virta, lähtee silläkin\nhetkellä häneen päin. -- Jeesuksen sanat öiseen aikaan Nikodemukselle:\nmikä lihasta syntynyt on, se on liha, ja kuin hengestä syntynyt, on\nhenki..., kuuluu meillekin. Ja te, rakkaat ystävät ja veljet kuin\ntäällä olette! Antakaa Jeesuksen vaikuttaa sydämiinne ja ottakaat Hänen\nrakkautensa! Jos elämä joskus on yksitoikkoista, päivät niin toistensa\nkaltaisia ja harmaan ikäviä, ettei tiedä, mitä tehdä, niin ottakaat\nsilloin Hänen armonsa ja rakkautensa!\n\n\"Rakkaat Suomen pojat! Hän auttaa teitä taistelussanne, olkaat varmat\nja rauhalliset! Hän teitä johtaa ja siunaa ja teillä on oleva voitto!\n-- Rukoilkaamme!\"\n\nIsämeidänrukouksen ja Herransiunauksen jälkeen laulettiin virrestä 21\nkolme viimeistä värssyä: \"Ah Herrani mun Jeesuksen! Tee asunnokses\nsydämen! Äl' ylön anna tuskassa, vaan vahvista ain uskossa, j.n.e.\"\nSekä lopuksi virsi 272, \"Sun haltuus, rakas Isäni j.n.e.\"\n\nMeitä oli koolla tässä tilaisuudessa noin 54.\n\nMuistikirjaani olen silloin illalla kirjoittanut: \"Vahinko, kun en\ntiedä papin nimeä\", mutta nyt sen kyllä tiedän: meidän nykyinen\nsotarovastimme Arthur Malin se oli. Kiitos ystävällisistä,\nlohduttavista ja rauhoittavista sanoista!\n\nEräänä iltana, kun juuri parhaillaan olin tekemässä seuraavan viikon\n\"ruokalistaa\", oikeaa pulakauden laihaa \"listaa\", niin avautui ovi ja\nvartija toi kantamuksellisen tavaraa: Vaasan höyryleipomon kuivaa\nleipää, nisuista, voita, juustoa, luumuja, omenia ja kymmenkunnan\nkananmunaa ja paistettuja kaloja. Oi kiitos, sydämellinen kiitos\nteille, ystävä kullat, jotka muistatte meitä täällä olevia! Kiitos\nvilpitön siitä ilosta, minkä jo tieto siitä, että muistatte, tuottaa,\n-- eri kiitos lahjoista! -- Ei se ole antimen suuruus, vaan antajan\nmieli, kuin tekee lahjan rakkaaksi -- kallisarvoiseksi -- tuottaa iloa\nja kiitollisuutta. -- Ei hyvät työt tee ihmistä autuaaksi, vaan ne\nauttavat häntä autuaaksitulemisessaan, -- niillä on tavaton sisäinen\nvaikutus ja voima.\n\n-- -- --\n\nTänään, 2/10 -31, on päivälleen viisitoista vuotta siitä, kun\nJyväskylässä jouduin Heiskasen ja Relanderin kera kiinni. --\nMuistivihkoseni lukeminen on herättänyt elävästi mieleeni nuo\nvaiherikkaat ajat ja tapahtumat, niinkuin myös erilaiset tunnelmatkin.\n\n\n\n\nInto Auer.\n\n\nKun Auer ylioppilaana kuului Viipurilaiseen Osakuntaan\npuolitoistakymmentä vuotta sitten, oli se suuren innostuksen aikaa.\nHänkin tapasi tässä osakunnassa sellaista tervettä entusiasmia ja\nuhrautumisen halua, että se väkisinkin tarttui herkkään mieleen ja\npäästi valloilleen sen isänmaallisen mielialan, joka jo vanhempien\nkodissa oli sinne syöpynyt, ja vei hänet jääkäriliikkeen mukana.\nSellaiset miehet kuin Viipurilaisen Osakunnan silloinen kuraattori\nVäinö Puhakka ja Karjalaisen Osakunnan kuraattori Herman Stenberg,\njonka kanssa hän usein joutui puhumaan mieltä askarruttavista\nkysymyksistä, olivat silloisen ylioppilaspolven suola. Heidän\ninnostamanaan ja heidän johdollaan ryhtyi nuoriso sitten siihen, minkä\nse itsekin vaistosi ainoaksi oikeaksi menettelytavaksi silloisissa\noloissa. Viipurilaisen Osakunnan ylioppilaat olivat tällöin likeisissä\nkosketuksissa karjalaisten ylioppilaiden kanssa, ja milloin vain yhteen\nyhdyttiin, tapahtuipa se sitten osakuntatalolla tai sen ulkopuolella,\noli isänmaan hätä ja ylioppilaan velvollisuudet tärkeimpänä\npuheenaiheena. Innostus nousi usein niin korkealle, että jossakin\nosakunnan kokouksessa unohdettiin koko sotatilan aiheuttama\nsilmälläpito ja kajautettiin reippaita lauluja, sellaisiakin kuin \"Die\nWacht am Rhein\" ja muita samantapaisia, jotka epäilemättä olisivat\nvoineet aiheuttaa koko joukolle linnatuomioita.\n\nOpinnoista ei tämänlaatuisissa oloissa tietenkään tahtonut tulla\nmitään. Ja kun sitten vuoden 1915 alkupuolella poikia alkoi hävitä\nosakunnasta teille tuntemattomille, alkoi toistenkin mielessä pyöriä\nsama kysymys. Väinö Puhakka puhui Auerille Saksaan lähdöstä keväällä\n1915, mutta jäi asia silloin silleen, varsinkin kun Suomessakin, kuten\nPuhakka silloin mainitsi, oli pian tuleva aktiivisen toiminnan\nmahdollisuuksia. Seuraavana syksynä tuli Auerille ratkaisu.\nMarraskuussa ilmestyi Aarne Sihvo yht'äkkiä Saksasta Suomeen ja eräänä\niltana kokoontui noin kolmisenkymmentä viipurilaista ylioppilasta Väinö\nPuhakan kaupunkiasuntoon Uudella ylioppilastalolla. Täällä Sihvo esitti\nheille terveisensä Saksasta, kertoi oloista suomalaisten leirillä,\npuhui värväyksen tarpeellisuudesta rivien täydentämiseksi, suunnitteli\ntoimintaa Suomessa ja antoi toimintaohjeita. Tämä oli monen\ntulevaisuudelle ratkaiseva päivä ja he poistuivat kokouksesta vahvasti\npäättäen, että viipymättä pantaisiin värväystyöt käyntiin. Auerkin\nmatkusti heti joulukuun alkupuolella Viipuriin, jossa hän sitten hieman\nmyöhemmin joulupäivinä tapasi uudelleen Aarne Sihvon, joka oli ollut\nkäymässä kotonaan Kalvolassa ja muuallakin kannaksella omaisiaan\ntervehtimässä ja värvääjäverkostoa järjestämässä. Puhakan ja hänen\nkanssaan oli tehty sopimus, että Auer jäisi Viipuriin hoitaakseen\nyhdessä maisteri Anto Södermanin kanssa Viipurin keskustoimistoa, jonka\ntehtävänä oli ottaa vastaan Karjalassa värvättyjä miehiä ja lähettää\nheidät edelleen etappipaikkoihin sekä tämän ohessa suorittaa myös\nvärväystä. Vuoden vaihteessa kuoli kuitenkin maisteri Söderman, tämä\njalosieluinen isänmaan ystävä ja perinpohjaisesti sivistynyt mies.\nToimiessaan Viipurissa Auer oli koko ajan yhteydessä innokkaan\naktivistin, varatuomari Bertil Brunoun kanssa, joka mitä tarmokkaimmin\nja innokkaimmin toimi värväyksen hyväksi. Helsinkiin päin Auer oli\nyhteydessä Väinö Puhakan ja tohtori Sivénin kanssa.\n\nKarjalan epäedullisesta maantieteellisestä asemasta johtui, että\njääkäriliikettä siellä kohtasi usein mitä ikävimpiä vaikeuksia. Ne\nolivat sitä valitettavampia, kun ottaa huomioon sen tavattoman\ninnostuksen, mikä Karjalassa vallitsi. Auer arvelee, että toista sataa\nmiestä Karjalasta jäi vuoden 1916 alussa lähettämättä Saksaan sen\njohdosta, että etappiteiden mentyä poikki virta piti alinomaa\nkeskeyttää. Milloin etapit olivat auki, lähetettiin ensin tietysti\nlähimailla olevat, mikä olikin luonnollista. Karjalasta, josta oli\npitkä matka etappiteille, pääsi kuitenkin mainittuna aikana lähtemään\nsittenkin hyvin runsaasti miehiä, mikä seikka epäilemättä osaltaan\ntodistaa karjalaisten vapaudenrakkautta ja isiltä perittyä vihaa\nperivihollista kohtaan.\n\nKerrankin oli Viipurissa suoranainen jonotus. Auer oli saanut Puhakalta\nHelsingistä ilmoituksen, että miehiä sopi taas lähettää. Tämän johdosta\nhän antoi vastaavanlaisen ilmoituksen värvääjille eri pitäjiin. Oli jo\nennätetty lähettää muutamia ryhmiä, kun yht'äkkiä saapui Helsingistä\nuusi ilmoitus, että tie olikin poikki. Auerilla oli sillä hetkellä\nViipurissa ainakin parikymmentä miestä odottamassa ja uusia oli\ntulossa. Miehet olivat jättäneet työpaikkansa, myyneet omaisuutensa,\njoten tilanne oli ikävä. Odotettiin muutamia päiviä, miesten ollessa\nhyvin hermostuneita ja rahojenkin loppuessa huolimatta siitä, että\nBrunou oli ominaisella tarmollaan VSP:n jäsentenkin keskuudessa\ntoimittanut keräyksen lauluharjoituksissa. Lopulta ei auttanut muu kuin\nlähettää miehet takaisin kotiseudulle. Muutamia niistä matkusti\nkuitenkin omalla vastuullaan eteenpäin, uhkasipa joku hankkiutua\nvaikkapa yksinkin yli Merenkurkun Ruotsin puolelle. Samaan aikaan tuli\nhätähuutoja Helsingistä, jonne muutamia Auerin värväämiä miehiä, niiden\njoukossa nykyinen jääkärimajuri Laakso, oli palannut Pohjanmaalta\nyritettyään turhaan etappipaikoista eteenpäin. Auer sai heidät\nkuitenkin silloin, kiitos tohtori Sivénin avustuksen, uudelleen\nmatkaan. Tämän ikävän keskeytyksen Karjalassa helmikuun lopulla olivat\naiheuttaneet Lapuan ja Voltin tapahtumat, joilla paikkakunnilla\nsantarmiviranomaiset olivat päässeet etappien jäljille ja vanginneet\nm.m. Kosolan ja useita muita.\n\nSamana päivänä kuin Kosola vangittiin oli Lapualle Kosolan luokse\nsaapunut Sortavalassa värvätty seminaarin oppilas Roesch. Häntä eivät\nsantarmit kuitenkaan pidättäneet, mihin heillä oli omat syynsä. Roesch\noli nimittäin värvätty Sortavalassa ja hän saapui Auerin luo Viipuriin\nsaadakseen tarpeellisia matkaohjeita. Auer luotti mieheen\ntäydellisesti, varsinkin kun hänen sukulaisiaan äskettäin oli\nkarkoitettu Uudeltakirkolta jonnekin Sisä-Venäjälle, kun he joutuivat\nentisen itävaltalaisuus-alamaisuutensa vuoksi epäilyksen alaisiksi.\nRoeschilla oli suhteita Kronstadtissa, ja ennenkuin hänet lähetettiin\nedelleen Lapualle, antoi Auer hänelle tehtäväksi hankkia eräitä tietoja\nKronstadtin edustalla olevista miinavyöhykkeistä. Roesch matkustikin\nKronstadtiin ja palasi parin kolmen päivän kuluttua takaisin\nilmoittaen, että Auer saisi pyytämänsä tiedot myöhemmin toista tietä.\nTämän jälkeen hän jatkoi matkaansa ohjeitten mukaan Lapualle, josta\nKosolan piti toimittaa hänet edelleen Saksaan Merenkurkun ylitse.\nKosola oli kuitenkin juuri vangittu Roeschin saapuessa Lapualle eikä\nmies päässyt eteenpäin. Myöhemmin tämä Roesch, johon oli niin\ntäydellisesti luotettu, osoittautuikin santarmikätyriksi. Hän toimi\nSortavalassa Kronstadtin sotilaspiirin vastavakoilijana. Roeschin\nesimiesten suunnitelmiin nähtävästi kuului lähettää Roesch Saksaan,\njossa hän olisi toiminut venäläisten palveluksessa. Kaikeksi onneksi\nhänen matkansa kuitenkin keskeytyi. Roesch ei ollut kuitenkaan\nsyyllinen Lapuan etappiaseman paljastumiseen, vaan oli siitä tehty\nilmianto jo ennen Roeschin matkaa. Mutta hän oli kuitenkin syypää\nAuerin vangitsemiseen, kuten myöhemmin selvisi tuomari Mashkevitshin\nkuulusteluissa luetusta ilmiantokirjelmästä. Mainittakoon tässä\nyhteydessä, että kun vapaussodan päättyessä suoritettiin Perkjärven\nvaltaus, tavattiin vangittujen punakaartilaisten riveissä tämä sama\nRoesch.\n\nVaikeuksia ja pettymyksiä oli värväreillä yhtenään. Vähän päästä sai\nAuerkin asiamiehiltä, sellaisilta innokkailta aktivisteilta kuin esim.\nopettajat Salo ja Pitkänen Kaukolassa, Nikkanen Kirvussa, Armas\nPärssinen ja Vilho Nissinen Sortavalassa, ilmoituksia, että niin ja\nniin monta poikaa odotti tuskallisesti lähtömahdollisuuksia. Mutta tie\noli auttamattomasti poikki. Urkkijoita oli liikkeellä kaikkialla ja\ntäytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jos mieli vähänkin\nsäilyttää värvääjät ja muut toimihenkilöt paikoillaan. Huolimatta\nhankaluudesta saada tietoja maaseudulle toimi koneisto joka tapauksessa\nhyvin. Ellei saanut asianomaisia värvääjiä puhelimitse käsiinsä,\njolloin sovituin merkein olisi voitu ilmoittaa asian, oli aina\ntilaisuus lähettää joku mies matkaan viemään sanaa. Yleensä ei\nViipurissa tarvinnut näihinkään keinoihin turvautua, sillä aina oli\nmiehiä maaseudulta käymässä kaupungissa tuskallisesti kyselemässä\ntietoja ja lähtömahdollisuuksia. Viipurissa otettiin vastaan\ntunnussanoin tai tunnusmerkein varustetut miehet joko\njääkäriliikkeeseen kiintyneiden vanhempien kodissa, \"Karjalan\"\ntoimituksessa, tai jossakin kahvilassa. Joskus tuntui maa polttavan\njalkojen alla niin, että täytyi siirtää \"vastaanotto\" maaseudulle,\nkuten esim. pari kertaa Sainion asemalle.\n\nTällaisten vaihtelevien mielialojen vallitessa, etappiteiden mennessä\nauki ja kiinni, jouduttiin sitten huhtikuuhun. Tällöin toiminta melkein\nkokonaan tyrehtyi. Tämä tapahtui samanaikaisesti, kun Väinö Puhakan\ntäytyi paeta maasta. Helsingin johto antoi nimittäin siihen aikaan\ntunnetun määräyksensä, että oli kieltäydyttävä auttamasta Saksasta\nsaapuneita värväreitä ja että koko toiminta oli yleensä lopetettava.\nTämä oli kova isku karjalaisille jääkäriliikkeen miehille ja sitä\nseurasivat kaikenlaista epäluottamusta ja toivottomuutta kylvävät\nhuhut. Kaikkien kevättalvella koeteltujen surujen ja ilojen jälkeen\nseurasi monta toimetonta ja ikävää viikkoa. Helsingistä ei lähtenyt\nmitään apua, ja kun Viipurissakaan ei voitu toimia, lähti Auer\nmaaseudulle, Mikonsaareen lähelle Lappeenrantaa, jossa hän toivoi\nolevansa piilossa jäljille päässeiltä urkkijoilta.\n\nHeinäkuussa elämä taas valkeni. Kun Auer eräänä aamuna oli vanhempiensa\nkesäasunnolla Mikonsaaressa muokkaamassa puutarhamaata, huomasi hän\nvieraan saapuvan venheellä rantaan. Kun hän tuli luo, oli hämmästys\nrajaton, sillä tämä parrakas ja työläiseksi pukeutunut mies oli Aarne\nSihvo. Hän oli tullut Saksasta uudelle komennusmatkalle tarkoituksenaan\nvalaa uutta intoa turtuneisiin mieliin ja saada värväysliike\njälleen käyntiin. Teoksessaan \"Kolmasti komennettuna\" on Sihvo\nyksityiskohtaisesti selostanut tätä komennusmatkaansa. Aarne Sihvo jäi\nAuerin vanhempien luokse Mikonsaarelle ja Auer taas matkusti häneltä\nsaamiensa toimintaohjeiden mukaan Tampereelle, Helsinkiin, Viipuriin ja\neräille muillekin paikkakunnille. Helsingissä oli määrä tavata eräitä\nkeskuskomitean jäseniä, mutta heistä ei ollut kaupungissa kuin Hugo\nStenberg. Stenberg sai sitten muutamia jääkäriliikkeen miehiä kokoon ja\nuudella klinikalla oli neuvottelukokous, jossa Auer selosti Sihvon\nSaksasta tuomia terveisiä ja jossa tehtiin päätöksiä toiminnan\nuudelleen aloittamiseksi. Viipurissa Auer tapasi muitakin\njääkäriliikkeen miehiä ja Tainionkoskella Paavo Sivénin (Susitaival),\njoka innostuneena toiminnan uudelleen alkamisesta ryhtyi heti\nvärväystyöhön.\n\nAuer sai tällä matkalla itsekin muutamia miehiä värvätyksi ja antoi\nheille määräyksen saapua jonkin päivän kuluttua Lappeenrantaan, jossa\nhe saisivat lähempiä matkaohjeita ja matkarahoja. He eivät kuitenkaan\ntavanneet Aueria määrättynä päivänä sovitulla kohtauspaikalla, sillä\ntällä välin santarmiviranomaiset pitivät parhaana pistää hänet kiinni.\n\nSaavuttuaan matkaltaan Mikonsaareen ja selostettuaan Sihvolle saamiaan\nvaikutelmia ja muita matkailutuloksia lähti Sihvo paluumatkalle. Auerin\nmieli teki lähteä Sihvon mukaan, sillä monet merkit viittasivat siihen,\nettä päivät täällä kotimaassa jo oli luettu. Tukholmassakin olivat\njo jääkäriliikkeen miehet puhuneet Sihvolle, että nyt olisi\ntodennäköisesti Auerin vuoro joutua kiinni, ellei hän ajoissa lähtisi.\nMutta Auer kuitenkin tahtoi suorittaa loppuun muutamia käytännöllisiä\njärjestelyjä ja lähteä vasta sitten. Tästä he sopivatkin Sihvon kanssa.\nLähtö hänelle tulikin, tulipa vielä odotettua aikaisemmin, mutta ei\nsuinkaan Kajaanin etappitietä läntisen rajan yli, vaan monen vankilan\nkautta itäisen rajan yli Shpalernajaan.\n\nViimeisellä matkallaan Auer oli jo pannut merkille, että häntä\nseurattiin. Niin hyvin Tampereella, Helsingissä, kuin Tainionkoskella\nhuomasi hän olevansa valvonnan alaisena. Tainionkoskella hän sai\nsantarmiurkkijan kuitenkin pudistetuksi jäljiltään, ottaen hevoskyydin\nLappeenrantaan, urkkijan erehtyessä Lappeenrantaan menevään laivaan. Ja\nolihan luonnollistakin, että häntä seurattiin, sillä olihan Roesch\ntehnyt ilmiannon jo helmikuussa. Ja vielä tänä päivänäkin on\ntietämätöntä, minkä tähden vangitseminen tapahtui vasta heinäkuussa.\nLiekö johtunut siitä, että Roesch oli ilmiantokirjelmässään\nerehdyksessä kirjoittanut nimeksi Aurén.\n\nMuutamia päiviä Sihvon lähdön jälkeen oli Auer Mikonsaaresta käsin\nkäymässä Lappeenrannassa, jossa oli aikomus järjestää eräs värväysasia\nja käydä poliisilaitoksella suorittamassa osakunnan kesäjuhlan\nhuviverot. Poliisilaitokselle hän menikin, mutta ei päässyt pois.\nNimittäin siellä ilmoitettiin, että santarmiviranomaiset olivat\nparhaillaan matkalla Mikonsaareen vangitakseen Auerin ja suorittaakseen\nkotitarkastuksen ja että hänet oli pakko pidättää poliisilaitoksella.\nPoliisilaitoksella oli kaksi poliisivirkamiestä, molemmat suomalaisia\nja toista näistä yritti Auer suostutella päästämään karkaamaan. Hän\nsanoi kuitenkin epäilevänsä toverinsa myötämielisyyttä tässä suhteessa,\nmistä olikin seurauksena, että suomalaiset miehet luovuttivat Auerin\nvenäläisille santarmeille. Vielä samana päivänä hänet vietiin Viipurin\netsivän osaston poliisivankilaan, jossa viipurilainen santarmieversti\nPeti alkoi suorittaa kuulusteluja. Viipuriin vietäessä oli samassa\njunavaunussa Auerin äiti ja he saivat vaihtaa muutaman sanan. Santarmit\nolivat kotitarkastuksessa löytäneet joitakin papereita, mutta onneksi\nei kuitenkaan kattolistan alla säilytettyjä salakirjoitusvälineitä.\n\nVangitseminen merkitsi pitkien aikojen jännityksen laukeamista ja toi\nomituisen rauhan tunteen. Kuitenkin askarrutti mitä suuremmassa määrin\nkysymys, oliko vangitseminen yhteydessä Sihvon matkan kanssa ja oliko\nhänkin kenties joutunut kiinni. Santarmiviranomaisten toimittamissa\nkuulusteluissa voi kylläkin todeta, että viranomaiset olivat täysin\nselvillä Auerin toiminnasta, vaikka hän sen kielsikin. Mutta selville\nei käynyt, kenen ilmiannosta hän oli joutunut pidätetyksi. Tämä selvisi\nvasta myöhemmin Shpalernajassa Mashkevitshin kuulustelussa.\n\n\"Viipurin linnan poikana\" Auer oli kenties noin kolmisen viikkoa, kun\ntutkintotuomari Mashkevitsh eräänä päivänä luki määräyksensä, jonka\nmukaan hänet lähetettiin Pietariin syytettynä valtiopetoksesta ja\nmaankavalluksesta. Vaikealta tuntui jättää kotimaa, varsinkin kun niinä\nviikkoina, jotka hän oli viettänyt Viipurin linnassa, hän oli saanut\nosakseen mitä ystävällisintä kohtelua vankilaviranomaisten taholta.\nOnnistuipa kerran antaa tietojakin keskeytyneistä suunnitelmista.\nVankilassa oli kaksi muutakin jääkäriliikkeen miestä, Kustaa Palovaara\nja Vilho Nissinen, ja he kaikki onnistuivat pääsemään vankilan\nsairaalan puolelle, jossa elämä tietenkin oli hauskempaa kuin\ntavallisessa sellissä. Eräänä aamuvarhaisena hetkenä sen jälkeen, kun\nhe olivat vankilan kirkossa nauttineet Herran ehtoollista, kuljetettiin\nheidät käsirautoihin kytkettyinä ratapihalla odottavaan vankivaunuun.\nSurullisen kuuluisa viipurilainen poliisikomissario von Gross ja\nkokonaista kuusi poliisia oli heitä saattamassa ja pitivät koko ajan\ntarkkaa huolta siitä, etteivät nämä päässeet puheisiin toistensa\nkanssa. Valkeasaaren raja-asemalla Auer pyysi Grossilta lupaa vaihtaa\nsuomalaiset rahat Venäjän rahaksi, mutta tämä vastasi, että se oli\naivan tarpeetonta, koska Auer mukamas ei koskaan tulisi tarvitsemaan\nmitään maallista mammonaa.\n\nKoska Shpalernajan \"hotelli\", kuten von Gross sitä sanoi oli täysi,\njoutuivat kaikki kolme Krestyyn. Ensimmäisenä toimenpiteenä Krestyssä\noli luonnollisesti asettua yhteyteen vanhempien kanssa, joiden vuoksi\nAuer oli syvästi huolestunut, ja kirjoitti kirjeen Viipuriin. Äiti oli\nyrittänyt monta kertaa tavata häntä, mutta onnistumatta. Kerrankin, kun\nhän tuli Aueria tiedustelemaan, vastattiin hänelle Krestyssä, että Auer\nei ollut enää siellä, koska hän on -- kuollut. Vankilassa oli nimittäin\njoku toinen samanniminen tosiaankin lähtenyt manan majoille. Äiti sai\nkuitenkin tietää asian oikean laidan ja pääsi vapautumaan siitä\nkauhusta, jonka vallassa hän oli ollut mokoman ilmoituksen takia.\nTällöin oli Auer jo siirretty Shpalernajaan, jossa hän sitten myöhemmin\nkerran sai tavata äitinsä itse piirioikeuden prokuraattorin, tuomari\nMashkevitshin ja erään suomenkieltä taitavan naistulkin pitäessä\ntarkasti silmällä.\n\nAuer tunsi itsensä onnelliseksi päästyään Krestystä Shpalernajaan,\nsillä siellä olivat kaikki muut suomalaiset toverit ja mahdollisesti\nolisi tilaisuus päästä yhteyteen heidän kanssaan.\n\nMutta hän ei kuitenkaan osannut aavistaa, että ensimmäinen suomalainen,\njonka hän siellä tulisi tapaamaan, olisi sama mies, jonka kanssa\njääkäriliikkeen aikana niin usein oli joutunut kosketuksiin. Niin\nkuitenkin oli, että eräänä päivänä lokakuussa hän kohtasi vankilan\nkäytävässä Aarne Sihvon. Hän istui kopissa 212 ja Auer 216. Hän joutui\nsitten siihen 12-miehiseen ryhmään, jossa olivat Heiskanen, Roos,\nPärssinen, Relander, Bruun, Koskisen pojat, Vuoksi, Viitaharju, Wilkuna\nja Sihvo ja joka aina kuljetettiin yhdessä tuomari Mashkevitshin\nvirkahuoneeseen kuuntelemaan tutkintopöytäkirjojen lukemista. Eräällä\ntällaisella matkalla Auer sai kuulla Sihvolta, että tämä oli päässyt\nMikonsaaresta onnellisesti Saksaan. Auer oli siis vapautunut siitä\npainajaisesta, että Sihvo olisi joutunut kiinni sillä matkalla,\njonka hän oli tehnyt heinäkuussa Auerin luo. Auer itse kertoo\nShpalernajanpäivistään seuraavaa: Kyösti Wilkuna on teoksessaan\n\"Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa\" kuvannut vankilaelämäämme niin\nmainiolla tavalla, ettei minulla ole syytä siihen puuttua. Tahdon vain\ntodeta omalta kohdaltani oikeaksi Wilkunan sanat, kun hän kertoo minun\nsuhtautuneeni kohtalooni hyvin valoisalla tavalla. Vaikka\ntutkintopöytäkirjat ja syytekirjelmät sisälsivät mitä raskaimpia\nsyytöksiä ja vaikka kopin yksinäisyys usein ahdistikin miestä, en\nkuitenkaan hetkeäkään epäillyt sitä, etteikö meidän asiamme sentään\npäättyisi hyvin. Olin täysin vakuuttunut siitä, että me jonakin päivänä\npääsisimme vapaiksi ja olisimme voittaneet asiamme. Tätä mielialaa ei\nminussa pitänyt vireillä yksinomaan jyrkkä luottamus oikeuden voittoon,\nvaan monet muut päivittäin ilmenevät seikat. Jo asiamme käsittelyn\nviipyminen ja kuulustelujen keskeytyminen usein moneksi viikoksi\nosoittivat, että jotakin oli vinossa ja että meidän asiamme\nratkaiseminen ei ollut niinkään mieluisa tehtävä venäläisille\nviranomaisille. Myös vankilaviranomaisten esiintyminen osoitti tuon\ntuostakin, että asiat vankilan ulkopuolella eivät olleet oikein ja että\nmaassa vallitsi hermostunut mieliala. Koko ilmapiiri oli täynnä\nmerkillisen jännittynyttä odotusta ja hiljaisuutta. Kerran tein m.m.\neräälle vanginvartijalle suoran kysymyksen, mitä oikeastaan oli\ntapahtunut, kun kaikki olivat niin salaperäisiä. Hän ei suostunut\nminulle aluksi sanomaan mitään, mutta kun sitten sain hänet\nsuostutelluksi ottamaan lahjaksi Viipurista saamani kahvipaketin,\nilmoitti hän minulle mitä suurimmassa salaisuudessa, että -- Rasputin\noli murhattu. Toivorikasta mielialaani pitivät yllä myös venäläiset\nvallankumoukselliset. Suomalaisten tovereitteni kanssa en ikävä kyllä\nkoko vankila-aikanani päässyt minkäänlaiseen salamerkkiyhteyteen, mutta\nvenäläisten vallankumouksellisten kanssa kylläkin. Heitä tuotiin\nvankilaan joka päivä uusia ja sitä myöten alkoi vankilassa myös aina\nkierrellä uusia huhuja nälkämellakoista ja kansan keskuudessa täydessä\nkäynnissä olevasta propagandasta. Koska osasin jonkin verran venäjää ja\nolin niin ollen päässyt yhteyteen venäläisten vankien kanssa, vahvistui\nminussa päivä päivältä se käsitys, että maa oli kuin ruutitynnyri ja\nettä tarvittiin vain sytytin sen räjähdyttämiseksi. Vankilassakin oli\nleivän ja polttopuiden puute yhtenä merkkinä tulevasta romahduksesta.\nSöin mielelläni heidän huonoa mustaa limppuaan enkä surrut sitä, kun\nlämpöjohtotorvi talvipakkasella oli aivan kylmä, sillä tiesin tämän\nkaiken vain merkitsevän sen järjestelmän sortumista, jota vastaan mekin\nolimme nousseet.\n\nVapautumispäivä tuli kuitenkin kaikesta huolimatta odotettua\naikaisemmin. Koko se päivä, jolloin kapinaan nousseet kansanjoukot\nryntäsivät vankilaan ja särkivät selliemme ovet sytyttäen\nilmiliekkeihin valtavan rakennuksen, on yhä vieläkin jonkinlaisen\nverhon peitossa. Koko päivä oli kuin ihmeellinen satu, jonka\nyksityiskohtia on unohtunut ja josta vain muistaa sen, että se oli\nvaltavan kaunis ja hyvin järkyttävä.\n\nKun vapautumisen ensimmäinen huuma oli mennyt ohi, alkoi mieltä\naskarruttaa kysymys, miten oli kotimaassa ja miten oli mahdollista\npäästä sinne. Wilkuna kertoo kirjassaan, miten vankilasta vapautetut\nmarssivat yhdessä ryhmässä hurraavien ja innostuneitten kansan- ja\nsotilasjoukkojen ohitse Pietarin suomalaiselle asemalle. Omasta\npuolestani muistan vielä, miten täällä tuli minua puhuttelemaan eräs\nsuomalainen rautatienkonduktööri ja kertoi, että hän oli lähdössä\nsaksalaisia kuljettavalla ambulanssijunalla Viipuriin ja että hänellä\noli tilaisuus viedä sinne terveisiä. Rautatieliikenne oli\nkeskeytyksissä ja tämä oli viimeinen juna, joka lähtisi Suomeen. Tämän\nystävällisen konduktöörin mukana sainkin sitten lähetetyksi terveiset\nkotiin. Hän oli mennyt sinne melkein heti junansa saavuttua Viipurin\nasemalle. Vanhempieni kodissa ja koko Viipurissa ei tiedetty mitään\nsiitä, että levottomuudet Pietarissa olivat jo johtaneet valtiollisten\nvankienkin vapautumiseen. Vaikka isänikin tietenkin oli mahdollisimman\ntarkasti seurannut tapahtumia ja tilanteen kehittymistä, olivat tämän\nrautatien virkailijan tuomat terveiset hänestä kuitenkin niin\nuskomattomia, että hän aluksi piti miestä jonkinlaisena\nprovokaattorina. Vasta monien vakuuttelujen jälkeen hän sai kuitenkin\nisäni lopulta uskomaan todeksi sen, mikä tuntui tarulta.\n\nKuusi päivää olimme Pietarissa, ennenkuin pääsimme kotiin, kuusi\ntuskallisen koti-ikävän ja toiminnanhalun täyttämää päivää. Vietimme ne\nenimmäkseen kaduilla, jossa ohitsemme vyöryi yksi tämän vuosisadan\nmerkillisimpiä näytelmiä. Kaduilla joutui tuon tuostakin taistelun tai\nmuun verisen näytelmän todistajaksi. Verisimmästäkin teosta tulivat\nverenpeittämät vallankumoukselliset iloisina ja tyytyväisinä aivankuin\njoistakin hääjuhlista. Tyytyväinen oli -- Novoje Vremjakin. Muistan,\nmiten tämä lehti, joka vielä maaliskuun 11. päivänä oli usuttanut\nhallitusta duumaa vastaan, jo maaliskuun 15. päivänä oli niin täynnä\nvallankumoushurmaa, että ylisti tätä uutta olotilaa pääartikkelissaan,\njossa kirjoittaja huudahteli: \"Mikä onni olla venäläinen!\" Tämä\nvaikutti jo melkein koomilliselta. Kullakin päivällä oli omat valtavat\nelämyksensä ja väkevästi muistuu mieleeni vielä sekin päivä, jolloin\ntuli tieto tsaarin kohtalosta. Kuljin muistaakseni Liteinalla, kun\nvastaamme tuli auto, jonka katolla seisoi kiireestä kantapäähän\naseistettu sotilas ja julisti kansanjoukoille miekkaansa ja\nrevolveriaan heilutellen: \"Tsaari vangittu!\" Tuntui tosiaankin sadulta,\nettä mies, joka vielä muutamia päiviä sitten itsevaltiaana oli\nhallinnut 150 miljoonan suuruista kansaa, nyt itse oli tämän kansan\nvankina. Tällöin en kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että mitähän\nnyt tulee venäläisistä, joka aikaisemmin oli kadottanut Jumalan ja nyt\noli jo kadottanut tsaarin. Eiköhän, ajattelin, se nyt pääse aivan\nmieltä vaille, sillä vaikea on ajatella venäläistä ilman tsaaria, oli\ntämä sitten joku Romanov tai muu itsevaltias.\n\nKevättuulen täyttämää oli siis ilma. Oli kuin uusi elämä olisi\nsyntymässä, mieli paloi kotiin. Maaliskuun 18. päivänä tulikin sitten\nvihdoinkin monien neuvottelujen jälkeen lähtölupa. Ja kun juna kulki\nyli Rajajoen, täytti mielen sellainen onnentunne, jota ihminen ei ollut\nkoskaan ennen tuntenut.\n\nRiemu oli Viipurissa tietysti sanoin kuvaamaton, mutta lyhyeen se\nloppui. Venäläiset vallankumoukselliset sotilaat, jotka olivat suuressa\ninnostuksessaan mukana, kun minua saatettiin asemalta kotiini, olivat\nkauhuissaan kuultuaan, että olin \"saksalainen vakooja\". Meitä pidettiin\nedelleen silmällä, ja jo seuraavana päivänä sain lähteä pakomatkalle\nNurmekseen. Siellä oli kokoontunut muitakin shpalernajalaisia, joista\nuseimmat jatkoivat matkaa Saksaan. Minä puolestani yritin huhtikuussa\ntakaisin Viipuriin, mutta en tälläkään kertaa ehtinyt viipyä siellä\nkuin vuorokauden. Lipski oli antanut määräyksen 91 saksalaisen\nvakoilijan kiinniottamisesta ja näiden joukossa olin minäkin.\nSattumalta sain, vieläpä itse Viipurin komendanttivirastosta, tiedon\ntästä määräyksestä. Oli siis taas lähdettävä matkaan ja monien\nvaiheitten jälkeen jouduin Pirkkalaan Shpalernaja-toverini Hautasen\nkotikartanoon, jossa viivyin aina vapaussodan syttymiseen saakka.\nAikaisemmin en voinut lähteä liikkeelle, sain tavan takaa Helsingistä\nja Viipurista varoituskirjeitä, joissa minua kehoitettiin kaikkien\nikävyyksien välttämiseksi edelleen pysymään piilossa. Tultuani sitten\nvapaussodan alkaessa Viipuriin, jouduttuani siellä pariin otteeseen\nsikäläisten punakaartilaisten vangiksi ja päästyäni sitten helmikuun 5.\npäivänä lopultakin karkuun punaisten käsistä tein yrityksen päästä\nrintaman läpi Antreaan. Tämä onnistuikin minulle ja unohtumaton on se\nhelmikuun 10. päivä, kun menin vaiherikkaan retken jälkeen\nilmoittautumaan valkoisten esikunnassa Antreassa. Tällöin laukesi\nmonien vuosien jännitys ja mieli tunsi kerrankin olevansa vapaa.\n\n\n\n\nJaakko Kemppainen.\n\n\nJaakko Kemppainen kuuluu aktivistien vanhempaan kaartiin.\nRehtiotteinen, suorasukainen, kaikkien rakastama.\n\nVoima-liittoon hän otti voimakkaasti osaa samoinkuin senaikaisiin\nasevelvollisuuskutsuntoihin. Jonas Castrén piti puheita,\nmestari hoiteli rekikuormallista lentolehtisiä, pääasiassa\nvallankumouskirjallisuutta. Seuraus tästä oli se, että Kemppaisen piti\nlähteä maanpakoon v. 1904 ensin Haaparantaan, sitten Bodeniin. Olojen\nrauhoituttua hän palasi takaisin Ouluun ryhtyen harjoittamaan\nvaatturinliikettä. Tirkkosen kehoituksesta lähti Jussi Sihvo\nselvittämään jääkäriliikkeen asioita Kemppaiselle, tuoden kirjeen\ntullessaan. Kemppaisen vastaus oli heti valmis. Hän ryhtyi värväämään\nmiehiä jääkäreiksi Saksaan. Alivärväreitä hänellä oli Oulaisissa ja\nRevonlahdella, he lähettivät värväämänsä miehet Ouluun Kemppaisen luo,\njossa heidän piti katsella pukukankaita sekä senjälkeen näyttää\nsavukelaatikkoa. Se oli sovittu merkki, ja miehet saivat matkarahat.\nRevonlahdelta lähti toistakymmentä miestä.\n\nJaakko Kemppainen kuului sosialistiseen puolueeseen, ja kun päämajassa\nsaatiin kuulla hänen hommistaan, matkusti sihteeri Turkia Ouluun\ntutkimaan:\n\n\"Miten asiat ovat?\" kysyi hän Kemppaiselta.\n\n\"Minä värvään\", vastasi Kemppainen, ja siihen sai puolue tyytyä.\n\nPian kuitenkin toisetkin sosialistit innostuivat jääkäriliikkeeseen, ja\nheitä liittyi monia jääkäripataljoonaan.\n\nKemppainen värväsi itse rohkeasti, mutta siitä huolimatta hän sai\ntoimia kauan rauhassa santarmeilta ja urkkijoilta. Mutta sitten eräänä\naamuna saapui joku mies Kemppaisen kauppaan kiristystarkoituksissa. Hän\nnäytti savukelaatikon kannen, mutta Kemppainen huomasikin, että mies\noli kelmi.\n\n\"Et sinä mikään Saksaan-menijä ole, et saa penniäkään\", kivahti\nKemppainen miehelle.\n\n\"10.000 markkaa, taikka roikut hirressä kuin Riekin Esko\", uhkasi\nkiristäjä.\n\n\"Ei ole pääni sen arvoinen!\"\n\n\"No täytyy sitten tyytyä tavaraan\", jatkoi kiristäjä.\n\n\"Ala laputtaa nyt, minä lähetän pojan viskaalin luo!\" Ennenkuin\nviskaali kerkisi saapua, kävi kiristäjä levottomaksi. Ikkunaan\nvilkaisten hän sanoi: \"Pitääpä kahtoa, eikö niitä santarmeja jo kuulu\",\npainui saman tien kadulle ja alkoi kävellä kiivaasti poispäin.\nKemppainen juoksi jäljestä kadulle ja huusi:\n\n\"Hei mies, älä mene, nyt tehdään tili!\"\n\nMutta mies livisti. Sitten saapui viskaali Kalle Hällfors, ja\nKemppainen valitti, että \"nyt kiristetään\".\n\n\"Anna kiristää, kunhan et anna mitään\", lohdutti viskaali.\n\nAina syyskuuhun saakka sai Kemppainen työskennellä rauhassa enemmiltä\nkiristysyrityksiltä, mutta sitten ilmaantui petturi. Räätäli Johan\nPetter Savilaakso oli ottanut tavaraa Kemppaiselta velaksi ja\npäästäkseen maksamasta hän teki kuvernöörille ilmiannon Kemppaista\nvastaan jo kesällä. Kemppainen tiesi ilmiannosta, mutta hän sai kuulla\nrajavartioston ja upseerien kokouksesta, jolloin upseerit olivat\nsanoneet, ettei sellaisilla perusteilla voitaisi tuomita. Siitä\nhuolimatta seuraavana eli maanantaiaamuna, syyskuun 2. päivänä 1916,\nsaapui Kemppaisen liikkeeseen santarmi poliisin seuraamana. Santarmi\nkyseli vormukangasta, mutta Kemppainen ei sanonut sellaista olevan.\nSitten vaati santarmi kirjoja nähtäväkseen.\n\n\"Reskontrat esiin\", sanoi Kemppainen.\n\nNyt santarmi vaati Kemppaista lähtemään mukanaan tämän kotiin. Perille\npäästyään huomasi Kemppainen, että hänen asuntonsa oli suorastaan\npiiritetty. Oven takana seisoi 4 santarmia. Toimitettiin perinpohjainen\nkotitarkastus, mutta mitään raskauttavaa ei löydetty, sillä Kemppaisen\ntytär Ester oli jo viikkoa aikaisemmin hävittänyt kaikki vaaralliset\npaperit.\n\nTserkassinoff alkoi nyt kuulustella Kemppaista, mutta tämä ei sanonut\ntietävänsä mitään. Kaikesta huolimatta hänet määrättiin vangittavaksi,\nja nyt tuli matka lääninvankilaan. Tserkassinoff kävi usein\nkuulustelemassa, mutta aina yhtä tuloksettomasti. Sitten saapui\nMashkevitsh.\n\nParhaansa hänkin yritti, mutta eihän Kemppainen paljoa tiennyt.\nVankilanpäällikkö Juvelius oli sanonut Kemppaiselle:\n\n\"Älä tunnusta mitään.\"\n\nMashkevitsh tutki ensin tarkkaan Kemppaisen sukuluettelon ja kuulustelu\nkävi tähän tapaan: Mashkevitsh kehoitti Kemppaista istumaan, mutta K.\nsanoi: \"Meillä kuulusteluissa syytetty aina seisoo.\" Sitten M: --\n\"Tunnetteko Eino Arvi Heikkistä?\" -- Kemppainen oli hänet värvännyt\nensimmäisenä, mutta vastasi kieltävästi. Mashkevitsh huomautti:\n\"Heikkinenhän istui aina Kemppaisen liikkeessä.\"\n\n\"Niin, mutta niitä Heikkisen poikia on niin paljon, etten tiedä, kuka\nniistä on Eino Arvi.\"\n\n\"Tunnetteko Mäkelinin pojan?\"\n\n\"Tunnen.\"\n\n\"Mutta hänhän on paljon nuorempi.\"\n\n\"Niin, mutta Mäkelinit ovat perhetuttaviamme.\"\n\n\"No, mihin pojat ovat menneet?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Oletteko kuullut, että nuoria miehiä menee Saksaan?\"\n\n\"En ole kuullut, mutta 'Suomettaresta' olen lukenut sentapaisen\nuutisen, joka on lainattu 'Novaja Vremjasta'.\"\n\n\"Kemppainen ei puhu totta. Teidät viedään Pietariin ja pannaan\nsyytteeseen Venäjän rikoslain 100 ja 102 §§ mukaan.\"\n\nSenjälkeen Kemppainen vietiin koppiinsa, mutta hetken kuluttua hänet\nnoudettiin takaisin. Mashkevitsh tiedusteli, tunsiko Kemppainen Venäjän\nrikoslakia sekä mitä se määräsi.\n\n\"Mistä minä tiedän, mitä Venäjän rikoslaki määrää\", sanoi Kemppainen.\n\nMashkevitsh valisti taas hänen järkeään ja ilmoitti, että rangaistus\ntässä tapauksessa oli 8 vuotta pakkotyötä tai hirttonuora. Jos nyt\nKemppainen kuitenkin auliisti tunnustaisi kaikki, niin Kemppainen\npääsisi vapaaksi. Mutta Mashkevitsh puhui kuuroille korville.\n\nKirjeessä lokakuun 25. p:ltä määräsi Oulun läänin kuvernööri, että\nKemppainen oli passitettava Viipurin kuvernöörin luo enempiä\ntoimenpiteitä varten, ja samana päivänä hänet käsiraudoissa lähetettiin\nvankivaunuun yksityisvartija mukana, koska Kemppainen oli muka\nerikoisen vaarallinen.\n\nVaunussa otettiin käsiraudat pois ja ensimmäinen yö oltiin Seinäjoella.\nMatkasta kertoo Kemppainen itse seuraavaa:\n\n\"Riihimäellä, jossa vankivaunu oli toisen yön, tupattiin vankivaunuun\nnoin 30 rosvoa, joukossa venäläisiä kurvia y.m., joten elämä vaunussa\noli aivan helvetillinen. Viipurissa otettiin lääninvankilassa Oulun\nlääninvankilan puku pois ja annettiin toiset vanginvaatteet ja suurten\nhousujen takia tuppivyö, mutta jo 7 aikaan illalla otettiin sekin pois.\nKun tiedustelin, minkä takia tuppivyö otettiin pois, vastasi vartija\nröyhkeästi: 'Ettei vain hirtä itseään.'\n\n\"'No milläs ne housut pysyvät?'\n\n\"'Niitä saa kantaa.'\n\n\"Ennen Viipurista lähtöä annettiin kuitenkin omat vaatteet, t.s. sain\nesiintyä shakettipuku yllä.\"\n\n(Selvitykseksi siihen, ettei Kemppainen ollut komeilunhalusta\npukeutunut shakettiin, mainittakoon, että housut olivat rikki, mitä\npeittääkseen Kemppainen vetäisi shaketin päälleen ja oli niissä\ntamineissaan paraikaa puhdistamassa portaita silloin maanantaiaamuna,\nkun kotitarkastusta tultiin pitämään, eikä ollut aikaa enää muutella\npukuja.)\n\nAnnamme Kemppaisen jatkaa:\n\n\"Viipurissa sain kerran käydä lääkärissäkin, mutta lääkkeitä en\nkerinnyt saada, kun tuli niin nopea lähtö. Viipurin lääninvankilassa\noli muuten vartijain käyttäytyminen paljon tylympää kuin venäläisten,\nmutta olinhan vain kuljetusvanki. Passitukseen oli merkitty 'tarkasti\nvartioitava'.\n\n\"Valkeasaarelle asti sain olla pienessä kopissa yksinäni; mutta kun\nV:saaressa alkoi kuulua ryssien polinaa, löin ikkunaan ja pyysin vettä,\njolloin ryssä heti aukaisi oven ja minä sain astua käytävälle.\n\n\"Rahaa minulla oli Viipurissa mukanani 500 mk, mutta Viipurissa\nsanottiin, etten saa muuta kuin yhden ruplan mukaan. Vahtimestarin\navulla sain kuitenkin 5 ruplaa mukaani.\n\n\"Pietarin asemalta mentiin kävellen Peresilnajan siirtovankilaan, jossa\nrahat otettiin pois. Olo siellä ei kestänyt kuin 2 vuorokautta,\nonneksi, sillä samaan selliin sullottiin Riihimäeltä vaunuun\nnousseitten rosvojen lisäksi 9 miestä. Suomalaiset rosvot neuvoivat\nminua, että 'älä sano olevasi poliittinen vanki, sillä silloin ne\npanevat erikoiseen koppiin, eikä ryssä ymmärrä passituksesta mitään'.\nLuulin tästä olevan jotakin hyötyä, enkä siis ilmoittanut, kun eräs\nparrakas ryssä tiedusteli, mistä minua syytetään. Eräs rosvo tulkkasi,\n'ettei se tiedä, mistä häntä syytetään', joten sain jäädä muitten\nmukaan. Sekalaisessa seurassa sai kuulla rosvojen puhuvan\nammattiasioistaan. Mustalaiset kiusasivat muuatta mustalaisvarasta,\njoka oli syytteessä hevosvarkaudesta, että 'on siinä tyhmä mies, kun\nvarastaa semmoisen vanhan kaakin, jolla ei tee mitään'. Mustalainen\nviittasi minua luokseen ja supatti korvaan, että 'neljähän minä\nvarastin, mutta ei sitä viitsi noille huligaaneille ilmoittaa'. Huone\naivan kihisi täitä, ja koko koppi oli kauttaaltaan siivoton. --\nKolmantena aamuna huusi musikka ovelta: 'Kemppainen'. Olin saanut jo\npäivän leipäannokseni, mutta jätettyäni sen hetkeksi silmistäni oli se\njo vaihtanut omistajaa. Mustalla umpiautolla lähdettiin sitten viemään\nShpalernajaan seurana 4 kiinalaista ja 2 sivistyneen näköistä ryssää,\nmolemmat kahleissa.\n\n\"Shpalernajan vastaanottohuoneessa toinen ryssä käveli koko ajan\nedestakaisin lattialla, kunnes vartija tuli kieltämään, mihin ryssä\nkarskisti vastasi: 'Maltsji durak.' -- Kahden tunnin odotuksen jälkeen\nmerkittiin henkilötietoni talon kirjoihin, ja alkoi vaellus talon\nkolmanteen kerrokseen, jossa punanokkainen vartijapäällikkö heti alkoi\ntiedustella: 'Djengi, djengi.' -- 'Djenki nietu', vastasin. Tämän\njälkeen astuin koppiini, ovi rämähti kiinni, ja silloin jouduin\najattelemaan, että kyllä nyt taisi leipä piisata vähäksi aikaa.\n\n\"Kopissa oli rautapöytä, rautasänky ja rautatuoli sekä kalteri-ikkuna\nkorkealla katon rajassa. Muutaman päivän oleskelun jälkeen painoin\nnappulaa ja tiukkasin vartijalta 'bumagaa', jota ei kuitenkaan annettu.\nSoitin uudelleen kolme kertaa, ja silloin vartija rupesi kiroamaan\nvenäjäksi, johon minäkin yhdyin suomenkielellä. Vartijaa nauratti ja\nhän meni pois mumisten 'perkile, perkile'.\n\n\"Kolmen viikon kuluttua minua lähdettiin viemään kopistani. Ajattelin\njo hirsipuuta, mutta kyseessä olikin vain lääkärintarkastus, punnitus\nja mittaus. Välskäri tiedusteli nimeä, mutta kun en osannut venättä,\nsanoin sille: 'Rabot, rabot'. -- Välskäri: 'Niet, niet, kak familija?'\nViimein minäkin äkkäsin, että nimeähän se halusi saada selville. Muita\nvaivojani en osannut välskärille selostaa, kuin että 'djengi nietu,\nraboti nietu, tabaki nietu.' Välskäri sanoi, että 'raboti jest'. Sitten\nminut vietiin takaisin samaan koppiin.\n\n\"Eräänä päivänä tuli tuntematon vartija (vankilan räätälimestari) ja\ntolkkasi ensin venäjäksi, sitten saksaksi, selostaen, että työtä\nannettiin, mutta eri kopissa. Mieli kirkastui heti, kun kuulin, että\nsaisin ruveta tekemään työtä. Sitten vierähti viikko, toinen ja kolmas,\nmutta työtä ei kuulunut. Viimein tuli mies ja jankutti, että nyt saisi\ntsuhna työtä. Vietiin viidenteen kerrokseen ja taas tiukattiin:\n'Djengi, djengi.' Minä tiuskasin, että mistä p--leestä sitä djengiä on,\nkun moneen kertaan on jo viety ainoat. -- 'Ai sinä suomalainen, ootko\njo täällä ennen ollut?' vartija ihmetteli. Vastasin olleeni jo 6\nviikkoa kolmannessa kerroksessa. 'No pane päälle sitten vaatteet',\nkehoitti vartija. Mentiin kuudenteen kerrokseen likaiseen koppiin,\njossa vettä tihkui katosta, haisevia ryssän housuja ja ompelukone\neräässä nurkassa. Ajattelin jo, että olipa osattu tehdä työpaikka, ja\nminä kun luulin pääseväni oikein verstaaseen. Ei muuta kuin rupesin\nkoppia siistimään. Illalla tuli suomentaitoinen ukko ja ihmetteli:\n'Sinä laita siisti täällä.'\n\n\"'Joo, kun olisi vain vähän lysoolia.'\n\n\"'Onko sinu djengi?'\n\n\"'Ei oo.'\n\n\"'No ei sitten lysooli, keisari ei anna.'\n\n\"Seuraavalla viikolla tein jo ryssän housuja 5 paria. Lauantaina tuli\nmestari ottamaan työt pois ja sanoi, että vähän raboti. Sanoin, etten\nollut tehnyt tällaista roskatyötä. Eräs tarssikka tulkkasi sen\nmestarille ja sitten sainkin kadetinvormun käännettäväkseni. Tein sen\nmielestäni hyvin ja joutuin. Tämän perästä tuli parempia kappaleita,\njopa frakkejakin, ja tämän perusteella nousivat tietysti minunkin\nvaatimukseni sähkölamppuineen, ja lopuksi johtokunnan luvalla sain\nhyvän tuolinkin. Viimein uskalsin jälleen pyytää 'bumagaa', että saisin\nkirjoittaa kotiini. 'Onko djengi?' -- 'On minulla toisessa vankilassa,\nmutta en muista nimeä.' -- Ukko arvasi heti, missä ne olivat, ja niin\npääsin rahoihin käsiksi. Heti ostin tupakkaa, teetä ja sokeria.\n\n\"Ajattelin kirjoittaa Viipurin lääninvankilasta rahat, mutta tarssikka\nneuvoi, että jos itse kirjoittaisin, niin kirje menisi Mashkevitshille.\nSiksi ukko kirjoitutti kansliassa, ja niin tuli Viipurista 100 ruplaa,\njolloin ukko tuumasi:\n\n\"'A vot sinä rikas mies.'\n\n\"Ukon kanssa pääsin hyviin väleihin, kun keisarin töitten sivussa salaa\ntein ukon pojalle maksutta palttoon, jonka vuoksi hän lahjoitti\ntupakkalaatikon. Ukolta ajattelin usein tiedustaa, olisiko Riekki\ntäällä, mutta se jäi kysymättä.\n\n\"Eräänä päivänä meidät vietiin käytävään, minut ensimmäisenä käytävän\npäähän, Salo viereeni, sitten Vinterit ja muut. Salo tuumaili, että\n'luultavasti meitä viedään muijia katsomaan'. Oltiin menossa\npiirioikeuteen, jonossa noin 40 miestä. Ensimmäisen kerran näin Riekin,\njoka heti kysyi, milloin olin tullut. Vastasin, etten itse tullut, vaan\nminut tuotiin. Piirioikeudesta palattaessa kysyi ukko, tunsinko Riekin.\n\n\"'Tunnen.'\n\n\"'Onko Riekki rikas?'\n\n\"'On.'\n\n\"Ukko: 'Riekki on siivo poika.'\n\n(Toiset vangit kertoivat, että piirioikeudessa, kun nimenhuuto oli\ntoimitettu, kivahti Kemppainen: \"Höh, minä taidankin olla täällä ainoa\nsosialisti!\")\n\n\"Monta kertaa piirioikeudessa oltua ei minusta puhuttu mitään, joten\ntoiset tuumivat, että mitähän varten minut oli sinne tuotu. Mutta\neräänä päivänä se repesi. Melkein koko päivän kesti minun\nsyntiluetteloni lukemista, pääasiassa Savilaakson valheita. Dahlberg\ntuumi, että vaikka hänenkään asiansa eivät olleet hyvin, olivat huonot\nkirjat minullakin.\n\n\"Niin vierivät kuukaudet Pietarissa. Loppuaikana oli töitä kovasti,\nmutta tileissä ei vain huomannut nousua. Mestari puhalsi minulle\nkuuluvan palkan, joten koko talven töistä sain ainoastaan 6 naulaa\nsokeria.\n\n\"Hiukan taikauskoisena näin 2 päivää ennen poislähtöä merkillisen unen,\njonka uskoin merkitsevän poislähtöä. Unessa kun nimittäin näin itseni\nvetämässä kenkiä jalkoihini. Merkillistä muuten, että vangitsemiseni\nedellisenä yönä näin myös itseni panemassa risaisia kenkiä jalkoihini.\nTämän uuden unen näin lauantaina. Sunnuntaina ei tapahtunut mitään.\nMaanantaina alkoi uskoni uneen jo pettää. Päivällä oltiin vielä klo\n11:n seuduissa kävelemässä. Ryssän sapuska ei maittanut, söin omia\neväitäni, kun samalla alkoi alakerrasta kuulua ryskinää. Ajattelin vain\njonkun vangin rymistelevän. Yläpuolellani oli eräs venäläinen\nylioppilas, joka posmitti minkä kerkisi ja löi lämpöjohtoihin, joihin\nsakseillani vastasin. Samassa lyötiin koppini ruokaluukku sisään, ja\nryssä ovelta toimitti, että paidjom nyt vain. Minä sanoin hänelle,\n'ettenhän minä helv--ssä tuosta luukusta mahdu kulkemaan'. Silloin\nvartija avasi ovenkin. Käytävällä kyykötti 4 kiinalaista yhdessä\nläjässä, ja rosvoja juoksi edestakaisin. Sihvon ääni kuului keskeltä:\n'Kaikki suomalaiset tänne!' Pihamaalla kävi eri elämä, ryssät siellä\nsuutelivat. Massinen ehdotti, että 'emmekö mekin, Jaakko, oikein\nvenäläiseen tyyliin ploiskauteta'. Ja niin me pussattiin...\n\n\"Kadulla jouduin hääräilemään yksinäni ja päädyin suomalaisen kirkon\nluo. Siellä tapasin neiti Juveliuksen, joka toimitti minut kirkkoherra\nMalinin luo yöksi. Pari päivää Pietarissa oltuani tapasin oululaisen\nAntti Bohmin, joka oli työssä Pietarissa.\n\n\"Viikon päivät olimme Pietarissa, ja sitten lähdin kohti Oulua.\nViipuriin asti ostin ensin piletin, mutta jatkoin piletittä\nRiihimäelle. Junailijan tiedustaessa pilettiä vastasin, että 'eiköhän\nsitä piletittä pääse, kun on piletittä vietykin'. -- Niin jouduin\nOuluun.\n\n\"Oulussa oli santarmilaitoksen tulkki ilmoittanut santarmieverstille,\nettä 'taitaa tulla kuumat paikat everstille, kun huomenna tulee\nKemppainen kotiin'. Vankilan johtaja Juvelius tuotatti everstin\npoliisilaitokselle kuulusteluun, jossa eversti väitti, ettei hän enää\nollut santarmi, vaan upseeri. Juvelius arveli, että vaikka kuka roisto\nPietarissa saisi 2 ruplalla upseerinmerkit. Eversti pantiin putkaan,\njosta hän yritti kerran karata, mutta joutui kiinni.\"\n\nTähän lopettaa Jaakko Kemppainen muistelmansa, mutta unohtaa\nvaatimattomasti mainita, että hänen saapuessaan \"koko Oulu\" oli\nkerääntynyt asemalle ottamaan häntä vastaan ja tervehtimään. Hänet\nvalittiin sosialistisen neuvoston jäseneksi, vaikka hänen olonsa ei\ntullut siinä pitkäaikaiseksi. Kun työväenneuvosto alkoi veljeillä\nryssien kanssa, erosi Kemppainen suuttuneena neuvostosta lopullisesti\neikä puuttunut enää heidän hommiinsa.\n\nTunnustuksena toiminnasta isänmaansa hyväksi myönnettiin Kemppaiselle\nII lk:n vapaudenristi.\n\n\n\n\nKaapo Viitaharju.\n\n\nMuutamana Mikkelin maanantaina kuulin Erkki Viitasalolta, että\nsuomalaisetkin ottavat osaa ison maailman kohtaloihin. Asiaan kuuluivat\ntietysti monet vannomiset, sillä asia oli salainen. Niin, asia oli\nsalainen ja siihen allekirjoittanut tyytyi. Lähtö Saksaan muuten\nsaatiin kyllä järjestetyksi, mutta esteeksi ilmaantui omia\nsuomalaisryssiä, joten matka siirtyi 2-3 päivällä. Vihdoin päästiin\nlähtemään jopa Kokkolaan saakka. Menimme siellä apteekkari Kalle Roosin\nluo saadaksemme sieltä lopullisia määräyksiä. Myöskin itse Viitasalo\nseurasi joukkoa perille Saksaan. Kuitenkin tulomme Kokkolaan olivat\nsantarmit saaneet selville. He olivat saapuneet Roosin luokse\nvalmistamaan vastaanottoamme, mutta heidät kuitenkin johdettiin toiseen\nhuoneeseen. Nyt oli keksittävä sotajuoni, päästäksemme ansasta. Tämä\npäätös toteutuikin K. Roosin avulla, jolla nyt apteekkarina oli valta\nja voima: \"Nyt pojat tehdään ryssille kepponen ja juotetaan ne\njuovuksiin! En vie niille ryyppyjä pikareilla, vaan sangoilla!\"\n\nHetken perästä alkoi toisesta huoneesta kuulua kovaa puhetta, ja Roos\ntuli ja ilmoitti, että \"nyt pojat pasmat on selvät!\" Kun siis ryssien\nsilmät oli pimitetty, pääsimme jatkamaan matkaamme suoraan Kemiin.\n\nKemissä meidät majoitettiin Juho Heiskasen matkustajakotiin ja\nseuraavana aamuna lähdettiin 21 miestä käsittävänä joukkona Tornioon,\njohtajanamme Viitasalo. Täällä johtajamme sai tehtäväkseen järjestää\nrajan ylitse kulkemisen siten, että kaksi miestä kerrallaan vietiin\nTornionjoen yli kiertoteitse n. 15 km Savukoskelle. Kuitenkaan tämä\nmatka ei ollut suoraan kuin korkeintaan 500 m. Kun minä olin joukosta\nviimeinen, jäin siis yksin odottamaan vuoroani. Tällä välin kuitenkin,\nkun miehiä vietiin näin varovasti, olivat santarmit saaneet vihiä\nkuljetuksesta. Vastaanottaja ei päässyt siis enää noutamaan minua.\nOdottelin noin 3 tuntia 25 asteen pakkasessa. Ensikertalaisena Tornion\nkaupungissa tuli mieleeni, että mitä tekisin tuntematta paikkakuntaa.\nOli vaikea keksiä keinoa, kenelle puhua matkan eteenpäin jatkamisesta.\nTätä ajatellessani tapasin jotakin uskomatonta. Kaksi miestä keskusteli\nhyvin kiivaasti keskenään noin 5 m:n päässä lankkuaidan takana, että\nhekin pyrkivät rajan yli Ruotsin puolelle. Rohkaisin itseni, menin ja\nkysyin suoraan, voisivatko he auttaa kolmatta. He säikähtivät, sillä\nkysymykseni oli liian suora. He miettivät hetken ja katsoivat silmiini\nkysyen, oliko minulla tositarkoitus. Tie tuli selväksi ja\nseikkailurikas yritys rajan poikki \"kaverin\" kanssa alkoi. Parin metrin\npäässä tullimiehen ohi mentyä ja ryssän solttua nyrkillä niskaan\nkyhnäistyä päästiin toiselle puolelle. Savukoskella tapasin odottavat\ntoverit ja Lockstedtiin tultiin 15.12.1915. missä meidät majoitettiin\nerääseen kasarmihuoneeseen. Pöydällä oli lista, johon oli kirjoitettava\nnimensä, että hyväksyi kaikki ehdot. Saksa ei niissä ehdoissaan\nluvannut vastata haavoittumisesta ja muutenkaan loukkaantumisesta.\nMutta kukas nyt rupesi sitä vaatimaankaan.\n\nRintamalla ollessa alkoi Suomesta kuulua hälyttäviä huutoja, että\nsuomalaiset olivat antautuneet santarmien kätyreiksi. Nyt päätettiin\nlähettää Suomeen rangaistusretkikunta, johon valittiin 5 miestä, näistä\nyksi oli allekirjoittanut. Tämän komennuksen johdosta saimme kutsun\nmajuri Bayerin luokse. Hän tarkasti jokaista erikseen kädestä kiinni\npitäen ja kysyi, voiko luottaa meihin. Majuri selosti sitten meidän\ntehtävämme Suomessa ja antoi 50 Saksan markkaa juomarahoiksi käskien\nBerliiniin tullessamme ostaa olutta ja viiniä. Saavuimme Lockstedtin\nleirille, missä varusvääpeli osti meille uudet miehen ammatin mukaiset\nsiviilipuvut. Täällä myöskin saimme aseistuksemme matkaamme varten sekä\nkartan eräistä suomalaisista paikkakunnista.\n\nLockstedtista lähdimme suoraan Danzigiin, mihin kaikki Suomeen\nkomennetut oli määrätty kokoontumaan. Tullessamme siellä meille\nmäärättyyn ravintolaan soitti ravintolan soittokunta Porin marssin.\nRavintolassa silloin olevat saksalaisten vedenalaisten upseerit\nkatsoivat meihin ihmeissään. Meitä suomalaisia jääkäreitä oli silloin\nnoin 50-70 miestä monenmallisissa siviilipuvuissa. Osalla II lk:n\nrautaristin nauha takin rinnassa, mitä saksalaiset kovasti\nihmettelivät. Tänne ravintolaan oli myöskin kokoontunut ruotsalaisia\njääkäriliikkeen avustajia sekä Saksan vakoiluosaston miehiä.\nKokoonnuimme kaikki ravintolan isossa salissa yhteen pöytään. Kaikkien\ntäällä olevien johtajana oli nykyinen sotaväen päällikkö,\nkenraaliluutnantti Sihvo. Keskustelimme tehtävistämme ja Suomen\nasiasta. Täällä jaettiin meidät eri osastoihin ja määrättiin kullekin\nosastolle eri tehtävät Suomea varten. Allekirjoittanut ja A. Kärnä,\nHolm Pietarsaaresta, V. Kosola Lapualta ja Mäntylä Voltista Antti\nIsontalon johdolla matkustivat Ruotsin rautatietä Uumajaan. Täällä\nviivyimme toista viikkoa sen tähden, että ruotsalaisryssäläiset\nurkkijat olivat jäljillämme. Viimein pääsimme lähtemään Suomea kohti,\nmutta emme onnistuneet pääsemään kahdella ensimmäisellä yrityksellä\nSuomeen, vaan vasta kolmannella.\n\nKun työmme oli päättynyt, palasi osa joukostamme Ruotsin puolelle,\nallekirjoittanut palasi Härmään uusia tehtäviä varten. Tällä kertaa ei\nkaikki onnistunut, sillä ryssän apurit olivat saaneet täyden tiedon\ntulostani.\n\nVaikka olin tottunut asetta käsittelemään, jouduin kumminkin kiinni.\nNyt alkoi tieni kohti ryssien valtakuntaa. Kolme päivää olin siihen\naikaan Härmässä olevan nimismies Aaltosen hallussa, joka ei vaivannut\nkuulusteluilla. Hän itse saattoi minut Vaasan etsivään osastoon ja sai\ntästä työstä 500 ruplan palkinnon ryssiltä. Nyt jouduin ryssien\nhaltuun. Ensimmäisenä vuorokautena tuli koppiini nuori, siviilipukuinen\nherrasmies, jolla oli miekka päällystakin alla. Hän kovaäänisesti\nsanoi, että \"te olette ollut Lockstedtissa\", samalla vetäen pienen\npistoolin esille. Hän käski, että tunnustaisin kaikki heti. Naurahdin\nvälinpitämättömästi hänen leikinlaskulleen ja vastasin: \"Te ette ennen\nammu, ennenkuin on tutkittu. Ja teiltä se jää sittenkin tekemättä!\" Hän\npoistui ovesta jättäen minut, enkä sen jälkeen häntä ole nähnyt.\nSeuraavana päivänä oli ensimmäinen kuulustelu, tällä kertaa toimitti\nkuulustelun aivan Saksan Villen näköinen mies. Seuraavalla kerralla\njouduin santarmien kuulusteltavaksi, minkä jälkeen 5-miehinen\nsantarmiosasto siirsi minut Vaasan lääninvankilaan. Täällä alkoivat\nvasta suuremmat kuulustelut. Saapui itse keisarillisesta paikasta\ntutkintotuomari Mashkevitsh. Kyselyjä satoi oikein tulvimalla. Vastasin\nmahdollisimman lyhyesti. Kahden tunnin kuulustelun jälkeen hän palasi\ntakaisin Venäjälle, tullen takaisin kahden viikon perästä. Nyt hänellä\noli valtit, itse ilmiantaja Rissasen todistukset mukanaan. Rissanen oli\nallekirjoittaneen ruotutoveri Saksassa ollessa. Näin ollen hän tunsi\nminut kuin viisipennisen. Mashkevitshin kuulustelu oli ankara, ja hän\nhalusi aivan viime väitteinään käyttää Rissasen todistuksia. Lopuksi\nhän sieppasi nahkasalkun, josta hän käski kielenkääntäjänsä Solan\nladella papereita ja kuvia pöydälle. Täältä yksitellen vedettiin esiin\nasiaa koskevia papereita ja valokuvia, mitkä kaikki kielsin jyrkästi.\nNyt oli hetki tullut! Mashkevitsh veti vielä viimeisen valtin pöytään.\nHän näytti erästä Saksassa otettua valokuvaa. Tämä kuva oli otettu\nlentokoneessa, missä ilmiantaja Rissanen oli edessä ja minä hänen\ntakanaan. Kuvasta voitiin tuntea henkilöt erittäin hyvin. Mashkevitsh\nkatsoi voitonriemuisesti minua ja kuvaa ja kysyi: \"Tunnetteko tuota?\"\nTähän jyrkästi vastasin: \"En!\" Tästä vastauksesta tuomari tuli aivan\nmustaksi kasvoiltaan ja löi kaikki paperit ja kuvat salkkuunsa sanoen:\n\"Kello 8.30 lähtee ylimääräinen juna Pietariin!\" Määrätyllä hetkellä\nilmestyi 5 santarmia ja kaksi suomalaista virkailijaa koppiini. Tässä\nsaattuessa vietiin minut takatietä Vaasan asemalle yksinäiseen\nvankivaunuun.\n\nMatka ei johtanut heti Pietariin, vaan pysähdyimme Viipuriin, missä\ntaas tapahtui kuulustelu. Kyseltiin samat asiat kuin ennenkin, mutta\nkaikkiin kysymyksiin vastasin kieltävästi. Kolmen viikon viivytyksen\njälkeen Viipurissa, missä ei mainittavampaa tapahtunut, jatkettiin\nmatkaa Pietariin.\n\nPietarissa minut vietiin ensin siirtolaisvankilaan, jossa jouduin\nrautaiseen häkkiin. Siinä oli noin 30 henkilöä useista eri\nkansallisuuksista. Ruokaa sinne tuotiin kuin koirille, söimme 5 miestä\nyhdestä kupista. Tästä kolmantena vuorokautena jo niin hermostuin, että\nvalitsin joukosta pienimmän miehen, muutaman kiinalaisen, tartuin tätä\nniskasta ja housun takapuolesta kiinni ja löin hänet seinään. Samassa\ntuli vartija kädessään iso avainnippu, jolla hän yritti lyödä päähäni.\nVartijaa löin nyrkilläni vasten kasvoja, mutta samassa toiset vartijat\nlöivät takaapäin minut tainnoksiin. Kun heräsin, olin umpinaisessa\nvaunussa matkalla Shpalernajaan.\n\nVankilaan vietiin minut maanalaista käytävää myöten arviolta noin\n250-300 m. Luulin tulevani helvettiin, kun kulkiessani tuntui siltä\nkuin olisi menty suoraan alaspäin. Viimein tulimme vankilan alakertaan\nja täällä jouduin likaiseen koppiin, jossa sain olla 3 vuorokautta\nsyömättä, eikä kukaan käynyt katsomassakaan. Tämän jälkeen vietiin\nminut toiseen kerrokseen tarkastushuoneeseen, missä otettiin selvä\nruumiissani löytyvistä merkeistä, jotka Rissanen oli ilmoittanut\nMashkevitshille.\n\nTämän jälkeen vietiin minut koppiin n:o 55, joka oli juuri Urho\nMassisen kopin vieressä. Pitkästä aikaa sain jotakin ruoantapaista,\nnimittäin kylmää vettä, johon oli sekoitettu hapankaalia ja lisäksi\nhyvin runsaasti rotanlantaa. Mutta nälkä kun oli, täytyi syödä.\nKopistani pääsin yhteyteen U. Massisen kanssa. Valitin hänelle kovaa\nnälkääni, ja hän lupasi järjestää leipää, kun päästäisiin kävelylle\nulos. Seuraavana aamuna kävelylle mennessä hän oli varannut limpun\npuolikkaan ja pudotti sen ovien väliin juuri ulos mentäessä. Leivän\nsain siepatuksi poveeni vartijan tarkasta silmälläpidosta huolimatta.\nKävellessäni en uskaltanut syödä, vaan vasta koppiini tullessani sain\npahimman nälkäni sammutetuksi. Nyt tunsin suurta helpotusta, kun olin\nsaanut pahimman nälkäni pois ja vielä lähelleni suomalaisen ystävän.\nVähän myöhemmin hän laittoi tililleni 50 ruplaa rahaa. Sitten alkoi\nentisten kuulustelupöytäkirjojen lukeminen. Tässä tilaisuudessa tapasin\nSihvon, Wilkunan, Relanderin, V. Kosolan y.m. Tällaisissa\ntilaisuuksissa en saanut olla loppuun saakka, kun asiani oli liian\nselvä Mashkevitshille, sillä todistajat olivat samassa linnassa ja\nniitä oli 4 kpl. Olin kävelykopissani ja silloin sain tietää, että\nsuomalainen pappi oli käymässä vankilassa. Santarmit olivat keränneet\nkaikki suomalaiset yhteen erääseen vankilan käytävän nurkkaan. Täällä\nhän piti meille erittäin vaikuttavan isänmaallisen puheen ja antoi\njokaiselle lahjaksi pienen Uuden Testamentin. Tätä Uutta\nTestamenttia luin hyvin ahkerasti, kun en enää päässyt yhteisiin\nkuulustelupöytäkirjojen lukutilaisuuksiin. Tuli 12. päivä maaliskuuta.\nOltiin levolla, vaikka sängyt olivat seinissä kiinni. Alkoi kuulua\nkovaa melua, joka kuulosti aivan samanlaiselta kuin venäläinen\nkirkonmeno. Melu kasvoi kasvamistaan ja hetken kuluttua se muuttui\nmyrskyiseksi, suoraksi huudoksi. Koppini tirkistyslasista katsoi eräs\nvenäläinen sotilas ja kuulin hänen sanovan, että \"tuossa on poliittinen\nvanki ja vielä suomalainen\". Hetkinen jännitystä ja koppini ovi joutui\nsärjettäväksi, sillä vartijat olivat vieneet avaimet. Pian lensi kopin\novi pois paikoiltaan lähes puoleen väliin kopin lattiaa. Tältä varalta\nolin mennyt kopin nurkkaan, ettei ovi särkyessään olisi särkenyt\njalkoja.\n\nHeti kun ovi oli pois paikoiltaan, kuulin äkäisen käskyn rientää ulos.\nEnsi katseellani ovesta ulos näin verisiä sotamiehiä, jotka ahtaassa\nkäytävässä huusivat korvia särkevästi. Tässä tungoksessa heti tapasin\nnykyisen sotaväen päällikön, kenraali Sihvon, joka johti ulospääsyä\nkadulle. Kun tulimme kadulle, riensimme Suomen asemalle ylitse Nevan\nsillan. Tässä ryhmässä oli meitä kuusi miestä, johtajana Sihvo\nedelleen. Laukauksia tuli harvakseen joistakin ullakkoluukuista. Täällä\nolimme kuin suden suussa, emme olleet tilanteesta selvillä. Kuulimme\ntoisen toistaan ihmeellisempiä huhuja, myöskin sellaisia, että Suomesta\ntulisi apujoukkoja tsaarin avuksi. Saimme myöskin kuulla, että\nMashkevitsh oli Oulussa tutkimassa Simon kahakassa vangiksi joutunutta\nja haavoittunutta majuri Veckströmiä. Mashkevitsh, kuultuaan\nvallankumouksesta, livisti Ruotsin kautta Englantiin.\n\nPietarissa viivyimme kaksi viikkoa, ja vihdoinkin koitti lähtöpäivä.\nPäästyäni kotimaahan aloin kotipaikkakunnallani jälleen toimia. Yhdyin\nperustajaksi n.s. palokuntaan ja myöhemmin suojeluskunnan mukana menin\nvapaussotaan.\n\n\n\n\nJussi Väisänen.\n\n\nJohannes Väisänen eli paljon tutummalta soinnahtava \"Pikku-Jussi\" oli\nSotkamon poikia. Hän kävi koulua Helsingissä asuen sisarensa luona.\nVaikka hän olikin lahjakas ja teräväpäinen poika, ei koulunpenkki häntä\nerikoisesti kiinnostanut, joten hän 4 luokkaa normaalilyseota käyneenä\nerosi ja ryhtyi töihin. Tieto jääkäriliikkeestä tuli hänenkin\nkorviinsa, ja heti hän oli valmis lähtemään Saksaan.\n\nNuoren Pikku-Jussin rohkeus ja neuvokkuus tuli pian ilmi Lockstedtissa\nja pian hänet pantiinkin asioille, joissa kysyttiin näitä\nominaisuuksia. Hänestä tuli \"pommari\" sanan täydellisimmässä\nmerkityksessä. Monen monet kerrat hän samoili Suomea ristiin rastiin\nkuljettaen aseita ja värväten uusia miehiä matkaan.\n\nLokakuussa 1916 pidätettiin Pikku-Jussi kuitenkin Oulun kuvernöörin af\nEnehjelmin käskystä Muurolassa. Sieltä hänet vietiin käsiraudoissa\nOuluun. Poliisitutkinnon jälkeen siirrettiin Pikku-Jussi marraskuun\nalussa Oulun lääninvankilaan. Yhdessä Pikku-Jussin kanssa pidätettiin\nDahlberg, Jankko ja Korhonen.\n\nOulusta jatkui matka sitten Helsinkiin. Väisänen ja Korhonen vietiin\nyhdessä Katajanokalle, jossa seurasi tavanmukaiset kuulustelut ja\nkiusaamiset.\n\nJouluaattona, ihmiskunnan suurimpana juhlapäivänä, rauhan ja\nhyväntahdon päivänä, sulki Shpalernaja kalteriensa taakse nuoren Jussi\nVäisäsen, joka lämminsydämisenä on itseään säästämättä tehnyt\nisänmaallensa suuria palveluksia.\n\nJoulun aikaan telefoneerasi Wilkuna Strömbergille tiedustellen, tunsiko\ntämä suomalaisen nakutuskielen. Wilkuna oli saanut naapurin, joka\nnakutteli lakkaamatta, ilman että häntä kukaan ymmärsi. Eikä Strömberg\nvoinut liioin neuvoa. Viistoon Wilkunan yläpuolella istui Dahl, jolle\nStrömberg nakutti, että tämä huutaisi pitkin lämpöjohtoa vasta\nsaapuneelle ja kehoittaisi tyhjentämään veden \"telefoonista\", ja niin\nhe pääsivät yhteyteen Pikku-Jussin kanssa. \"Se oli hauska tuttavuus\",\nmuistelee Strömberg. \"Ja nautinto oli kuulla hänen kertomuksiaan\nseikkailurikkaista matkoistaan. Hän oli aina reipas ja iloinen ja\ntäynnä yritteliäisyyttä. Kysyin kerran, mistä häntä syytettiin, ja hän\nvastasi sitä olevan niin paljon, ettei hän jaksaisi luetella. Mutta hän\nkertoi kuitenkin ryssien syyttävän häntä siitä, että hän olisi\nräjähdytellyt laivoja Pietarsaaressa ja Ykspihlajassa. Hän ei ollut\nsitä kuitenkaan tehnyt, vaikka olikin tullut samalla veneellä kuin\n'pommarit', mutta ryssät olivat löytäneet lasiputken, jossa oli\nPikku-Jussin sormenjälkiä. Eräänä iltana kello 11 aikaan hänet vietiin\npois ja me olimme sangen levottomia pojan suhteen. Mutta aamulla hän\noli taas telefoonissa. Hän oli ollut kuulusteltavana Mashkevitshin\nluona, joka oli luvannut päästää hänet vapaaksi, jos hän vain\nilmoittaisi nimiä. Jussi arveli, että se oli vaatimaton pyyntö, ja\nluetteli olemattomia nimiä. 'Kyllä Mashkevitsh oli tyytyväinen', sanoi\nhän. Niin kului joitakin viikkoja, kun hänet taas eräänä yönä vietiin\npois. Seuraavana aamuna kertoi Jussi, että Mashkevitsh oli uhannut\nhirttää hänet. He olivat sillä välin ottaneet selvän Jussin nimistä, ja\nkun nimien omistajia ei löytynyt, raivostui Mashkevitsh. -- Jussiin\nmeni laiskanhenki, ja eräänä päivänä hän ei viitsinyt tyhjentää vettä\ntelefoonista, vaan katsoi paremmaksi huutaa pitkin vesijohtoputkea.\n'Konjakkinenä' oli paraikaa käynnillä Vuoksen luona, kun kuului hyvin\netäisesti ja epäselvästi V-u-o-k-s-i, V-u-o-k-s-i useampaan kertaan.\n'Nenä' tuijotteli ympärilleen eikä käsittänyt, mistä äänet tulivat.\nVuoksi sai kuitenkin koko päivän olla vartijain erikoisen valvonnan\nalla.\n\n\"Eräänä päivänä kysyi Pikku-Jussi naapuriltaan, kuinka pitkä matka oli\nHaaparantaan. Strömberg vastasi oman arvionsa mukaan, mutta Pikku-Jussi\ntiesi paremmin, hän ilmoitti matkan kilometrilleen. Kun kysyttiin, mitä\nhänellä Haaparannan tiellä oli tekemistä, ilmoitti hän aikovansa\nkarata. Muutamien päivien kuluttua hän selvitti toisille\nsuunnitelmansa: 'Minä aion hirttää itseni ja sitten minut herätetään\nkuolleista, ja silloin ryssät luulevat minua hulluksi ja vievät minut\nmielisairaalaan, josta on helppo päästä pakoon.' Sen piti tapahtua\nkello 12 yöllä, ja toiset odottivat levottomina kuullaksensa jotakin\nn:osta 220. Kaikki oli kuitenkin hiljaista. -- Jussi oli kyllä\nlaittanut kaikki kuntoon ja ripustautunut housunkannattimiinsa\nlämpöjohdon varassa pullistaen silmiään ja työntäen kielensä ulos.\nMutta Jussi oli nähtävästi hommaillessaan tölmäissyt lamppua, ja kun\nvartijat käänsivät nappulasta eikä valoa tullut, eivät he viitsineet\nmennä katsomaan. Ja niin jäi Jussi taas toisten seuraksi.\n\n\"Mutta ei pitkältikään, sillä hänet muutettiin, ja kului pari viikkoa,\nennenkuin nähtiin vilaustakaan hänestä. Hän oli kävelemässä: käveli\nparaatimarssia, naputti seinään, oli tyhjentävinään telefoonin ja\nsitten asettaen kädet suunsa eteen suppiloksi hän ilmoitti päässeensä\nuudessa paikassaan yhteyteen toisten kanssa.\"\n\nJussin sisko oli kerran yrittänyt tavata häntä, mutta Mashkevitsh oli\nsen evännyt, ja kun Jussi sai kuulla tästä, päätti hän tehdä\nnälkälakon. Asiasta keskusteltiin sunnuntai-iltana, ja Vuoksi kehoitti\nhäntä heti aamulla ilmoittamaan asiasta osastopäällikölle. Maanantai\nkului, ja Jussi oli iloinen, tiistaina hän oli hieman hiljaisempi ja\nkeskiviikkona hän oli miltei itkuun valmis ja valitti, että vesikin oli\nhävyttömän huonoa. Ja siihen joukkoon hän kiroili ryssiä ylimalkaan ja\nMashkevitshia erikseen. Maanantaina oli Mashkevitsh, saatuaan kuulla\nnälkälakosta, kutsuttanut hänet luokseen ja sanonut, että ellei hän\nalkaisi syödä, ei hän tässä elämässä myöskään saisi tavata sisartaan.\nTorstaina hänen telefooninsa oli harvinaisen hiljainen ja me luulimme,\nettä hän oli niin uupunut, ettei enää jaksanut nousta jalkeilleen.\nMutta 8:n lyönnillä kuulimme taas Jussin äänen, joka tunnusti erikoisen\nreippaalta. Hän oli saanut ruokatavaralähetyksen siskoltaan ja\nkatsellessaan kaikkia saamiaan herkkuja hän ei voinut vastustaa\nkiusausta: Ekbergin wienerleipiä, voita ja lihaa. Hän ei puhunut\npitkään, \"sillä ruoka odottaa\", lopetti hän. Shpalernajasta päästyään\nVäisänen Karjalan kautta matkusti Ruotsiin ja sieltä takaisin\npataljoonaan. Siellä oli kuitenkin sairauden takia lopetettava\ntyöskentely.\n\nTerveys kuitenkin palasi ja taas näemme Pikku-Jussin vapaussodan alussa\ntäydellä höyryllä harjoittavan suojeluskuntaa Oulussa. Pohjalaisten\nmukana hän oli Oulun ja Tampereen valloituksissa, haavoittuenkin,\nvaikkakaan ei kovin vaikeasti.\n\nNuoren elämänsä sai Jussi Väisänen kuitenkin antaa isänmaansa puolesta.\nVienan Karjalan toiseen retkikuntaan osaaottaen hän joutui pienen\njoukkonsa kanssa saarroksiin, ja kun suomalaiset yrittivät vesitietä\npelastautua, tapasi vihollisen kuula tällöin \"Pikku-Jussin\" ja lopetti\nnuoren, urhean ja isänmaataan yli kaiken rakastavan elämän 20. p:nä\nsyyskuuta 1918.\n\n\n\n\nHerman Hautanen.\n\n\nTultuaan ylioppilaaksi vuonna 1912 alkoi Herman opiskella lakitiedettä.\nOpinnot keskeytyivät kuitenkin syksyllä 1915, jolloin hän sai\nkuulla jääkäriliikkeestä. Hän antautui täydellä innolla ajamaan\njääkäriliikkeen asiaa, ja hänet määrättiin lähtemään värväysmatkalle.\n\nNäitä aikoja sekä kotiväen tunteita kuvailee Hautasen sisko, rouva\nTaimi Olkkonen seuraavasti:\n\n\"Kun veljeni tuli joululomalle, ei loma ollutkaan enää rauhallinen ja\nhuoleton eikä täynnä iloisia yllätyksiä, kuten aikaisemmin.\nIhmettelimme niitä monia matkoja ja kiireellisiä menoja, jotka veivät\nhänen aikansa. Ilmassa tuntui olevan 'jotakin'. Selvisihän se liiankin\npian, sillä uudenvuoden jälkeisenä päivänä ei veljeni tullutkaan\nluvatulla junalla kotiin, vaan vieraalla hevosella myöhään yöllä. Äiti\nja me koko sisarusparvi -- seitsemän kappaletta -- odotimme levottomina\ntulijaa, mutta tämä ei ollut vielä mitään verrattuna senjälkeiseen\nkeskusteluun. Veljeni kertoi liittyneensä jääkäriliikkeeseen syksyllä,\nkäyneensä kokouksissa ja tavanneensa siellä Saksassa käyneitä ja sinne\nlähteviä miehiä sekä innostuneensa asiaan. Ja joululomalle lähtiessään\nhän oli saanut tehtäväkseen organisoida Tampereen ja sen ympäristön.\nNiinpä hän oli pitänyt useita kokouksia ja saanut asiamiehiä, värväten\nm.m. kauppias Knaapin (sittemmin jääkärimajuri).\n\n\"Muutamia päiviä sitten olivat santarmit toimittaneet kotitarkastuksen\nveljeni asunnossa Helsingissä, ja nyt häntä etsittiin. Sellainen tieto\noli juuri saapunut Helsingistä Tampereelle. Samalla kehoitettiin häntä\nviipymättä matkustamaan maasta. Meidän rauhalliseen maalaiselämäämme\ntämä kaikki oli vallan uutta, ja emme ainakaan me sisarukset\nymmärtäneet muuta, kuin että tämä kaikki oli jotakin hyvin suurta ja\nisänmaamme parempi tulevaisuus oli kysymyksessä. Tuntui tosin hyvin\nkatkeralta luovuttaa vanhin veljensä, joka isän kuoltua oli ollut\nmeille kaikki kaikessa, turvamme ja neuvonantajamme. Sen verran sentään\nymmärsimme, että velvollisuus isänmaatamme kohtaan oli suurin\nvelvollisuus. Ja parin tunnin kuluttua, ennen aamunkoittoa, sanoimme\njärkytettyinä hyvästit. Se oli suuri hetki.\"\n\nNäin lienee tunnettu silloin monessa jääkärikodissa, mikäli pojat\nlähdöstään omaisilleen ilmoittelivat. -- Pakomatkastaan kertoo\nHautanen:\n\n\"Matkustin Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, jossa olin\nhelmikuun loppuun. Jatkoin sieltä ensin yksin matkaa Kajaaniin, jossa\nRihtniemen välityksellä tapasin maisteri Puhakan, jonka kanssa kuljimme\nPuolangan, Pudasjärven ja Ranuan kautta Ruotsin rajalle päästen rajan\nyli n. 8 km Tornion pohjoispuolella.\"\n\nNäin hän oli päässyt turvaan, mutta kotona Haapaniemen kartanossa\nSiurossa odottivat omaiset joka päivä santarmien varmasti tapahtuvaa\nkotitarkastusta. Toukokuun alussa saapuikin sitten näitä \"odotettuja\"\nvenelastillinen talon rantaan. Päärakennus pantiin ylösalaisin,\njokainen koulutytönkin kirje luettiin tarkoin, 6-7 tuntia he tekivät\n\"mallikelpoista\" työtä. Seuraavana päivänä alkoivat kuulustelut. Mutta\ntulos niistä oli niukka, sillä kaikki seitsemän sisarusta olivat pitkin\nkevättä harjoitelleet kuulusteluja varten, jotta jokaisella oli sama\ntarina kerrottavana. Ja niin saivat santarmit poistua yhtä viisaina\nkuin olivat tulleetkin.\n\nKesäkuussa 1916 Hautanen komennettiin Suomeen värväysmatkalle. Hän oli\nsaanut myös pienempiä tehtäviä tohtori Gummerukselta, kapteeni\nHeldtiltä ja Lassenilta. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi toisten\nvärvärien mukana takaisin Tukholmaan juhannuksen aikaan. Heinäkuussa\nhän matkusti Berliiniin ottaen siellä osaa Admiralstabin\ntoimeenpanemiin erikoiskursseihin.\n\nHautanen oli sangen liikkuvainen, ja siksipä tapaamme hänet kaksi\nkertaa Gevlessä, jossa hänen oli määrä suomalaisilta merikapteeneilta\nhankkia tietoja englantilaisten laivaston liikehtimisestä. Sitten hän\nmatkusti taas Suomeen erikoismääräyksineen viipyä siellä aina lokakuun\nloppuun. Hän aikoi palata takaisin Kajaanin, Puolangan, Pudasjärven,\nRanuan ja Kätkäjärven reittiä pitkin mukanaan viipurilainen Alpo\nKupiainen. Poliisit saivat kuitenkin heidän matkastaan tiedon, ajoivat\ntakaa, saavuttivat Kätkäjärvellä ja vangitsivat lokakuun 31. p:nä 1916.\nSamoissa käsiraudoissa kyytimiestensä kanssa vietiin heidät Tervolaan,\nja marraskuun 1. p:nä Hautanen luovutettiin santarmiviranomaisille. Nyt\njohti matka Oulun lääninvankilaan, jossa heitä kuulusteltiin.\nKuvernööri Enehjelm oli esiintynyt Hautasta kohtaan hyvin uhkaavasti ja\nvaatien, mutta Hautanen ei tunnustanut mitään.\n\nOulusta hänet siirrettiin Helsinkiin. Matkalla pysähdyttiin Tampereella\nyksi vuorokausi, jolloin myös kuulusteltiin. Helsinkiin tultua hänet\nvietiin ensin santarmihallitukseen, jossa valokuvattiin ja taas\nkuulusteltiin. Sieltä hänet siirrettiin lääninvankilaan.\n\nHautasen omaiset eivät tienneet vangitsemisesta mitään. Hän oli eräänä\nkeskiyön hetkenä poikennut kotona luvaten kirjoittaa kortin heti rajan\nyli päästyään. Korttia ei kuitenkaan kuulunut, ja omaiset pelkäsivät\npahinta. Silloin matkusti Hautasen edellämainittu sisko Taimi\nNurmekseen tiedustelumatkalle, sillä heillä oli siellä sukulaisia.\nSiellä hän tapasi myös m.m. maisteri Herman Stenberg-vainaan hyvin\nmurheellisena veljensä äkillisen kuoleman johdosta Katajanokan\nlääninvankilassa. Hän tiesi myös ilmoittaa, että Herman Hautanen oli\nvangittuna Katajanokalla. Silloin Hautasen äiti ja Taimi-sisko\nmatkustivat Helsinkiin siinä hyvässä uskossa, että saisivat tavata\nhänet. Sisar kertoo tästä tuloksettomasta matkasta seuraavasti:\n\n\"Meidät neuvottiin tutkintotuomari Mashkevitshin puheille. Anoimme\nlupaa saada tavata häntä. Mutta tuomarilla oli kiire. -- 'Tulkaa ensi\nviikolla', sanottiin. Taas yritimme. Vielä kovempi kiire. -- 'Hitaita\nherrojen kiireet', ajattelimme harmistuneina. -- Lähetimme veljellemme\nvankilaan rahaa, kirjeitä, ruokapaketteja ja vuodevaatteita. Myöhemmin\nkuulimme, ettei hän ollut saanut muuta kuin osan rahoista. Vielä yhden\nkerran yritimme yhdessä saada tavata häntä, mutta samanlaisella\ntuloksella. Kun emme muuta voineet, kuljimme vankilanmuurien takana ja\nitkimme katkerasti. Sillä olihan siellä yksi meistä. -- Ei siinä\nkuitenkaan auttanut itku, ei tarmo eikä suomalainen itsepäisyys. Siellä\nhän oli ja siellä pysyi, kunnes vähän ennen joulua siirrettiin\nShpalernajaan.\"\n\nJussi Väisänen oli Hautasen matkatoverina, ja matkasta kertoo Hautanen:\n\n\"Saattajina oli meillä venäläisiä sotilaita. Pääsimme istumaan\nvierekkäisiin koppeihin, ja kun Jussi Väisänen oli saanut piilotetuksi\npienen veitsen saapasvarteensa, saattoi hän sillä kaivertaa pienen\nreiän väliseinään, josta voimme hiljaa keskustella. Puhuimme\nkaikenlaisia aikaisempien tapaamistemme yhteydessä olevista asioista\nsekä siitä, mitä meiltä Helsingissä toimitetuissa kuulusteluissa oli\nkysytty, tullaksemme selvyyteen siitä, mitkä asiat venäläisillä olivat\ntiedossa. Aamulla saavuimme Pietariin Suomen asemalle, mistä meidät\nsuljetussa autossa vietiin Shpalernajan vankilaan. Synkältä tuntui, kun\nvankilan konttorissa erosimme epätietoisina siitä, tulisimmeko enää\nmilloinkaan näkemään toisiamme enempää kuin muitakaan vanhoja tuttavia\nja ystäviä, omaisista puhumattakaan.\"\n\nSeurasi sitten yli kolme kuukautta kestävä kalteriorjuus, kunnes\nmaaliskuun vallankumous kirvoitti kahleet, ja miehet pääsivät palaamaan\nkotiinsa. Sitä ennen matkusti Hautasen Taimi-sisko Helsinkiin koettaen\nkuulustella matkaseuraa Pietariin, jos ehkä siellä voisi tavata\nveljeänsä. Sekä passi että matkaseura olikin jo hankittu, kun tieto\nsaapui Venäjällä puhjenneesta vallankumouksesta ja siitä, että vangit\npääsisivät vapauteen.\n\n\"Uskomattomalta tämä kuitenkin tuntui\", kirjoittaa sisko ja kertoo\nvapauden jälkeiset vaiheet jatkaen: \"Mutta jonkin päivän kuluttua\nilmestyi kalpeaksi käynyt veljemme kotiin. Jälleennäkemisen iloa en voi\nsanoin kuvata. Liian lyhyeen se onni vain loppui, 2-3 tuntia ennätti\nhän olla kotona, kun Viipurista tuli sähkösanoma, jossa häntä\nkehoitettiin matkustamaan Nurmekseen neuvottelemaan tilanteesta.\nVeljeni pyysi minua saattamaan, sillä siihen aikaan oli turvallisempaa\nmatkustaa naisseurassa. Viipurista sain vielä yhden 'kavaljeerin'\nlisää. Huvittavaa on muistella, mitenkä minusta koetettiin saada\nvanhempaa naisihmistä naamioimalla. Nurmeksessa veljeni viipyi jonkin\nkuukauden. Toiset shpalerniitit matkustivat Ruotsiin ja Saksaan, mutta\nveljeni tuli erään viipurilaisen toverinsa kanssa Hämeeseen isäinsä\nmaata viljelemään ja järkytettyjä hermojaan parantelemaan.\"\n\nKapinan aikana ja sen jälkeen toimi Hautanen kenraali Linderin\nmääräyksestä aluksi vankien tutkijana, sittemmin n.s. kolmemiehisen\nrintamaoikeuden jäsenenä, johon kuului kaksi juristia ja yksi\nmaallikkojäsen; päätökset vahvisti lopullisesti sotaoikeus, jonka\npuheenjohtajana kenraali Linder oli.\n\nKapinan jälkeen antautui Hautanen lopullisesti maanviljelijäksi toimien\nsamalla useissa kunnallisissa luottamustehtävissä sekä harjoittaen\njossakin määrin asianajoa. Syystalvella 1930 kuitenkin iski tauti\nmieheen, muuttui keuhkokuumeeksi ja joulukuun 4. p:nä painuivat\nkaikkien rakastaman kalterijääkärin silmät viimeisen kerran umpeen.\n\n\n\n\nE. Vilkko.\n\n\nVilkko sai ensisysäyksen jääkäriliikkeeseen vuoden 1916 alussa värväri\nVilppu Paavilaisen toimesta. Palatessaan eräänä iltana Viipurista\nkotiinsa Sainiolle tapasi hän Paavilaisen Sainion asemalla mukanaan\nkaksi nuorukaista, jotka hän pyysi majoittamaan yöksi Vilkon asuntoon.\nSamalla huomautti hän, että nämä ovat juuri niitä Saksaan menijöitä,\njoista jo aikaisemminkin oli ollut puhetta. Vilkko lupasi heti\njärjestää yösijan luonaan, hän oli asiasta innostunut, ja tästä\nalkoivat hänen kokemuksensa.\n\nVilkon asunnosta tuli etappipaikka, ja kerrankin yöpyi siellä kahdeksan\nmiestä. Mitään nimiä ei kysytty, riitti vain, kun sanoi olevansa P--n\nlähettämä. Vilkko antoi yösijan ja ohjasi heidät edelleen Viipuriin,\njossa he uudelleen tapasivat Paavilaisen Vilkon myymälässä\nPunaisenlähteen hallissa ja johdettiin sieltä edelleen.\n\nNäin jatkui värväystoimintaa koko kevättalven, kunnes santarmit saivat\nvihiä Paavilaisen hommista, ja hänen täytyi ruveta piileskelemään.\nYhden yön oli Paavilainen Vilkon luona, mutta seuraavaksi yöksi hänen\ntäytyi hankkia itselleen toinen piilopirtti, sillä santarmi oli\nmajoitettu asemalle vajaan kilometrin päähän.\n\nKun Paavilainen oli hävinnyt ja lähetykset lakanneet, arveli Vilkko,\nettä hänen osuutensa asiaan pysyisikin salassa. Mutta niin ei käynyt.\nJoukko Saksaan meneviä nuorukaisia, joille Vilkko oli hommannut\nlumipuvut, joutui kiinni Seinäjoella. Heistä pääsi pakoon Viljam\nHätönen, joka toi heti sanan Vilkolle, mutta onneensa luottaen hän\nkuitenkin jäi paikoilleen. Erään vangiksi joutuneen nuorukaisen\ntunnustuksen johdosta saapui Vilkon kauppaan Viipurissa rikosasiain\nkomisario Lahin, yksi santarmi sekä kolme etsivää, joista Vilkko tunsi\nKilgastin, lauantaina marraskuun 25. p:nä illalla häntä vangitsemaan.\nLahin esiintyi perin röyhkeästi lyöden nyrkkiä pöytään, kun Vilkko\nhymyili heidän turhalle etsiskelylleen myymälässä.\n\nVilkko vietiin ensin etsivän yleiseen osastoon, jossa hän sai olla\npari tuntia kuunnellen varkaiden ja maankiertäjien törkeyksiä.\n\"Kanssarikolliset\" kyselivät häneltä, kenen taskuja hän oli\ntarkastanut, mutta kuultuaan, mistä asioista Vilkko oli vangittu,\nalkoivat he suhtautua häneen epäillen. Parin tunnin kuluttua tuli\nkuitenkin Kilgast noutamaan häntä yksityiseen koppiin. Sunnuntai-iltana\nvangitsemisen jälkeen tuli Kilgast taas Vilkon luo vaatien häntä\npukeutumaan, koska hänen nyt olisi santarmin ja kahden etsivän\nsaattamana lähdettävä Sainiolle pitämään kotitarkastusta. Vilkko\nkieltäytyi kuitenkin lähtemästä ja luovutti kaikki avaimensa\nsantarmeille, koska hän tiesi, että lukitut kaapit ja laatikot --\nvaikkakin tyhjät -- olivat etsijöistä epäilyttävimpiä. Kaiken\nkirjeenvaihdon Paavilaisen kanssa oli Vilkko ennen pidättämistään\nhävittänyt, joten hän saattoi olla huoletta kotitarkastuksen\ntuloksista.\n\nSantarmien mennessä Vilkon kotiin Sainiolle ei siellä ollut kotona kuin\nhänen 14-vuotias poikansa. Vilkon vaimo oli sunnuntaiaamuna lähtenyt\nmiestään etsimään, kun häntä ei kuulunut kotiin, ja saikin pian\nselville hänen olinpaikkansa. Pääsipä vielä tapaamaankin, vaikka\ntapaaminen muodostui aivan muodolliseksi, sillä etsivä kuunteli kaiken\naikaa keskustelua. Tästä katkeroituneena Vilkko koppiin tultuaan\nläjäytti oven kiinni, jotta selli kajahti, sai siitä taas vartijan\nniskaansa, mutta sanoi, ettei hän pyytäisi armoa, vaan oikeutta.\nIllalla 7:n aikaan alkoi itse santarmieversti Petin kuulustelun. Kolme\ntuntia hän jankkasi samoja kysymyksiä, kunnes väsyi lopulta itsekin.\nKuulustelusta oli tehty pitkä pöytäkirja, jossa oli paljon sellaista,\nmitä Vilkko ei ollut puhunutkaan, ja pöytäkirjaan vaadittiin hänen\nallekirjoitustaan. Pääasiassa syytettiin häntä vaaralliseksi\naktivistiksi, joka tahtoi väkivalloin reväistä Suomen irti Venäjästä.\nKoska se oli Vilkon hartain toivomus, kirjoitti hän nimensä asiakirjan\nalle ja pääsi sillä kertaa rauhaan. Pari kertaa häntä kuitenkin vielä\ntämän jälkeen kuulusteltiin ja siirrettiin sitten lääninvankilaan.\n\nJo ensi saapuminen sinne tuntui tympäisevältä, sillä kävellessään\nkäytävässä muutamia askeleita edestakaisin rähähti eräs virkailija\nhänelle, että \"ei täällä saa kävellä, vaan täytyy seistä paikallaan\".\nVilkko vietiin yksityiskoppiin, jossa hän sai kuumeen, sillä\nepätietoisuus vaimon ja pojan kohtalosta vaivasi häntä, hän kun monista\nyrityksistään huolimatta ei saanut heistä mitään tietoja. Erästä\ntuttavaa vartijaa hän pyysi käymään myymälässään ottamaan selkoa\nheistä, mutta tämä ei uskaltanut tehdä sitä, koska pelkäsi itse\ntulevansa vangituksi Vilkon toverina. Koppinsa lattialta Vilkko löysi\nterävän lasinpalasen, ja sillä hän äkämyksissään kirjoitti kopin\nseinään karkeanpuoleisen lauseen santarmeista. Tämä kuitenkin\nhavaittiin, ja Vilkko vietiin vahtimestari Ahlgrenin puheille.\nTutkittiin ja vaadittiin anteeksipyyntöä tuhmasta teosta, mutta siihen\nei Vilkko suostunut. Niinpä häntä kuritettiin kolmen päivän\nvesileipävankeudella. Se oli oikein jonkinlaisen johtokunnan päätöksen\ntulos, samanlainen juuri kuin muutkin ryssien aivoitukset.\n\nKun Vilkko kolmen päivän kuluttua noudettiin vesileipäkopistaan, olivat\neväät miltei koskemattomat. Hän näet arveli, että joutilas mies\npimeässä joutaa olla vähemmilläkin sapuskoilla ja sen mukaan napeksi\nvain nimeksi leivän syrjästä. Eikä valtion vettäkään kulunut kuin\naamuryypyksi hampaiden puhdistukseen. Siitäpä vartija moitiskelikin\nhäntä tullessaan noutamaan parempaan asuntoon.\n\nPitkien puheitten jälkeen antoi eversti Peti rouva Vilkolle luvan saada\ntavata miestään. Tämä olikin jo hermostunut, kun ei ollut saanut\nvaihtaa kahdenkeskistä sanaa vaimonsa eikä poikansa kanssa, sillä hän\nepäili, että santarmit olisivat kuulusteluissa kenties kiristäneet\nheiltä joitakin tietoja. Ensi tapaamisella seurasi santarmi tarkasti\nkeskustelua, ja vain taloudellisista asioista sallittiin puhua. Mutta\nseuraavalla kerralla oli Vilkolla likaiseen nenäliinaan solmittu\npaperinpalanen, johon oli kirjoitettu: \"Te ette tiedä mitään.\"\n\nNyt hän pyysi santarmilta luvan saada vaihtaa likaisen nenäliinansa\npuhtaaseen, jonka vaimo oli tuonut, ja vilppiä aavistamatta santarmi\nsalli vaihdon tapahtua. Lisäksi hän sai luvan lainata kirjoja vankilan\nkirjastosta, ja pitkät päivät lyhenivät niitä lukiessa. Kerran kävi\nVilkko kirkossakin, mutta julistettu sana ei erikoisemmin sopeutunut\nhänen periaatteisiinsa, joten hän lopetti siellä käynnit.\n\nVihdoin saapui tutkintotuomari Mashkevitsh Viipuriin toimittamaan\nkuulusteluja. Silloin Vilkko tapasi ensi kerran kohtalotoverinsa\nInkisen sekä Lauri Jortikan. Kuten tämän kirjan ensimmäisessä osassa\nsivulla 264 on kerrottu, Inkinen kavaltajana pääsi vapaaksi, mutta\nVilkko ja Jortikka vietiin muutamien muitten kanssa Pietariin. -- Vain\nlyhyet jäähyväiset omaisilta, ja niin parittain toisiinsa kytkettyinä\nalkoi maaliskuun 6. p:n aamuna matka Pietariin. Vilkko ja Jortikka oli\nmäärätty Shpalernajaan, kun taas toiset kanssamatkustajat kuka hirteen,\nkuka Siperiaan. Vilkko joutui kytketyksi erääseen nuorukaiseen, joka\nkertoi toisen palveluksessa ollessaan joutuneensa osalliseksi tavarain\nmyyntiin Venäjän valtiolle, joita tavaroita ei ollut kuin paperilla.\nPäämies pääsi pakenemaan, mutta hän jäi käsiin.\n\nPietariin päästyä marssitettiin joukko suoraan asemalta Liteinajalle\nNevan toisella puolen, jossa saattajiksi tulleet venäläiset sotilaat\nalkoivat miettiä, olisiko Vilkko ja Jortikka saatettava ensin\nShpalernajaan vai vietäisiinkö kaikki Peresilnajaan. Neuvottelun\nlopputulos oli se, että kaikki saivat marssia viimeksimainittuun\njyhkeän komeaan rakennukseen, jonka synkkien seinien sisälle heidät\nsuljettiin. Vilkon paperit nähtyään sähähti tarkastusta toimittava\nvahtimestari hampaittensa välistä \"spion\" ja määräsi toimitettavaksi\nruumiintarkastuksen, jossa piti riisuutua aivan alasti. Vilkko\nkuitenkin säästyi tästä syystä, jonka hän käsitti vasta myöhemmin\nShpalernajaan tultuaan. Hän oli nimittäin piilottanut lakkinsa vuorin\nväliin vähäiset rahavaransa, viitisen ruplaa sekä joitakin kopeekoita.\nHuonosti piilotettu viisikopeekkainen sattui vartijan käteen, ja hän\nlopetti tarkastuksen siihen.\n\nVilkko johdettiin nyt kellarikerroksen koppiin, jonka ikkunat olivat\nkatonrajassa kadun tasalla, ja ensi työkseen hän sai opettaa vartijan\nkirjoittamaan nimensä suomeksi, koska ei osannut venäläistä\nkirjaimistoa. -- Illalliseksi tuotiin jonkinlaista liemisotkua, johon\nVilkko ei kuitenkaan koskenut, vaan lähetti astian sellaisenaan\ntakaisin. Vartijapojan silmät rävähtivät renkaiksi tämän huomattuaan,\nja sitten hän purskahti nauruun arvellen kai, että kyllä muutaman\nviikon perästä jo soppakin maistaisi.\n\nSeuraavana päivänä Vilkko kuitenkin Jortikan kanssa komennettiin\n\"ohranan\" autoon, joka alkoi kiidättää heitä Shpalernajaan. Kierrettiin\npoliisiasemalta toiselle keräämässä saalista, kunnes auto oli täynnä.\nToiset lauloivat, toiset nauroivat ja suomalaisille silmää iskien\nkysyivät kanssamatkustajat, jotta \"harashoo?\" johon Vilkko ja Jortikka\nnyökyttelivät vastaan, että olkoon vain harashoo.\n\nShpalernajassa joutui Vilkko kolmannen kerroksen yksityiseen koppiin,\njonne kohta saapui taas kaksi tarkastajaa tutkien kaikki hänen\nvaatteensa sekä vaatien luovuttamaan rahat. Liivintaskusta löytyi\nviisipenninen, johon vartijat tyytyivät lopettaen tarkastuksen\nkeskenään huomauttaen, että se oli \"dvie kopeik\", ja niin säilyivät\nVilkon lakkiin piilotetut viisi ruplaa keksimättä. Sillä tuollainenkin\nlöytö oli jo suuri sellaiselta vangilta, joka tuotiin Peresilnajasta.\n\nNäin alkoi Vilkon \"yksinkertainen päiväjärjestys\" Shpalernajassa, jonka\njo entuudestaan toisten päiväjärjestyksistä tunnemme, ja niin tuli\nvallankumouspäivä. -- Alakerrasta alkoi kuulua ensin hajanaisia\nlaukauksia, sitten yhä yltyvää melua ja ovien murtamista, joka nousi jo\nkolmanteen kerrokseen, missä Vilkon selli oli. Hän ei aluksi tiennyt,\nmiten suhtautua meteliin, koska luuli vankien tehneen kapinan. Hänen\nsellinsä ohi juostiin, mutta ovea ei avattu, jonka syyn Vilkko pian\näkkäsi. Hänen viereisensä koppi oli näet tyhjä, ja kun vapauttajat\neivät ketään sieltä löytäneet, luulivat he seuraavankin sellin\ntyhjäksi, ja hetken kuluttua koppiin alkoi tunkeutua savua. Pahaa\naavistaen hän kiipesi akkunaan, näki pihalla paljon kansaa ja\nsotamiehiä, jotka halailivat toisiaan ja huusivat. Mutta savu alkoi yhä\nlisääntyä, ja silloin Vilkko löi ikkunanruudut pirstaleiksi päästäen\nhuudon, joka kuului yli koko pihan.\n\nJoukon katseet kääntyivät heti Vilkon ikkunaa kohti, ja neljä miestä\nlähti juoksemaan portaita ylös huutaen tullessaan \"svabodaa\". Vilkko\npotki ovea niin, että kantapäät olivat hellinä, ja hetken kuluttua\nsaivat vapauttajat oven auki. Hongan pituinen votkan hämmentämä sotilas\nastui selliin paljastettu pistin kädessään, ja Vilkko luuli jo\nviimeisen hetkensä tulleen, mutta sotilas kävi kaulaan ja hoki\n\"svabodaa\". -- \"Brat skarjeje\", kiiruhtivat pelastajat häntä, ja\nsaatuaan kootuksi vähäiset tavaransa sekä palttoon päälleen --\nsotilaiden yhä hoputtaessa, sillä koppiin alkoi tunkeutua aina\npaksummalta savua -- lähdettiin alakertaan. Alhaalla pihalla loimosi\nilmiliekki nuoleskellen portaita, mutta kun ne olivat raudasta, ei tuli\nniihin tarttunut, ja niin yhdennellätoista hetkellä Vilkko pääsi tästä\npalavasta pätsistä.\n\nPihalle päästyään hän etsi katseillaan toisia suomalaisia, mutta he\nolivat kaikki jo poistuneet, ja väkijoukon mukana Vilkko tuli portille,\njossa hän näki muutamia suomalaisen näköisiä miehiä ja kysyi: \"Mikä\nmähinä tämä nyt on?\" \"Ei tiiäp\", kuului vastaus, josta Vilkko päätteli\nmiehet virolaisiksi ja seurasi väkijoukon mukana. Pian hän kuitenkin\nhuomasi oltavan matkalla Taurian palatsiin, jota vastoin hänen matkansa\npiti Liteinajaa pitkin Suomen asemalle, mutta Nevan sillalle tultua\nalkoi kivääri- ja konekivääriammunta oikeushovin ja Liteinajalla\najavien autojen välillä. Ammunta loppui kuitenkin lyhyeen, Vilkko pääsi\nsillan yli, mutta toisella puolen alkoi leikki uudelleen. Nevan rantaa\nkierrellen pääsi Vilkko Suomen asemalle, jossa ei tavannut ketään\nvankituttavia, vaan erään Muolaan miehen, joka oli eksynyt Pietariin\njuuri vallankumouspäiväksi. Muolaan mies -- kuten luonnollista -- oli\nhevosella, ja hän lupasi seuraavana aamuna Suomeen lähtiessään ottaa\nVilkon mukaansa, siellä kun ei hänen arvionsa mukaan ollut erikoisia\ntarkastuksia, vaan \"jokainen hulinoi mielensä mukaan\".\n\nVietettyään yönsä asemalla tapasi Vilkko Jortikan, jolle hän kertoi\nmatka-aikeistaan, mutta Jortikka kehoitti häntä jäämään toistaiseksi\nPietariin, koska asiat eivät olleet Suomessa vielä selvinneet ja\nshpalerniitteja ei kohdeltu kuin tavallisia vankeja.\n\nNiin kului viikko. Rautatieläisten huoneistossa keskusteltiin ja\nneuvoteltiin kotimatkasta, mutta ryssien kieroilun takia se päivä\npäivältä lykkääntyi, kunnes vihdoin lauantaina maaliskuun 17. päivänä\nkuultiin, että suomalaisjoukko pääsisi matkustamaan seuraavana aamuna\nklo 9. Sinä yönä ei uni Vilkolle enempää kuin toisillekaan maittanut,\nja niin tultiin junalla ilman kommelluksia Suomen puolelle.\nValkeasaarella passintarkastaja vain hymyili heille ja nyökäytti\npäätään. Uudenkirkon asemalla tervehtivät kansanopistolaiset palaavia\nvankeja laululla, ja Perkjärvellä oli niinikään suuri väkijoukko\niloisena tervehtimässä junaa.\n\nVihdoin saavuttiin kauan kaivatulle Sainiolle, jossa Vilkko hyvästeli\ntoverinsa rientääkseen kuin nuortuneena kotiaan kohti.\n\nNiin päättyi Vilkon kalterihistoria.\n\n\n\n\nVäinö Sola.\n\n\nKarkauspäivänä, 29. helmikuuta 1916 tuli joukko santarmeja kotiini\nTöölönkatu 9:ään, jossa silloin asuin. He istuttivat vaimoni\nnojatuoliin, sulkivat lapseni keittiöön ja alkoivat pitää\nkotitarkastusta. Saatuaan vaimoltani tietää, missä olin, pakottivat he\nhänet soittamaan puhelimella minulle ja syytä ilmoittamatta vaatimaan\nminua heti luokseen. Tämän jyrkän kutsun kuultuani riensin kotiin\nluullen jonkin onnettomuuden kohdanneen omaisiani. Jos olisin\naavistanut, mistä oli kysymys, olisin varmasti antanut hiukan\netsimisvaivaa santarmeille.\n\nTultuani huoneistooni kävi pari santarmia minuun kiinni ja istutti\ntuoliin, jossa sain katsella, kuinka papereitani pengottiin ja yhtä\nsekä toista otettiin varmempaan talteen. Kolmisen tuntia mekastettuaan\nhe määräsivät minut seuraamaan mukanaan santarmihallitukseen\nKorkeavuorenkadun varrelle, missä ilmoitettiin syy pidättämiseeni.\nSerkkuni, ylioppilas Armas Salmelainen oli ilmiantanut minut samoinkuin\nUrho Massisen ja Jussi Heiskasen. Kieltäminen oli turhaa ja toivotonta,\noli vain kieroiltava ja koetettava sekoittaa asiat mikäli mahdollista.\n\nKuulustelun jälkeen, jossa tulkkina toimi herra Krochin, minut\nvalokuvattiin, sormenjäljet otettiin ja sitten numerolla 58-19-C\npassitettiin lääninvankilaan Katajanokalle syytettynä \"valtiopetoksesta\nsekä kuulumisesta salaiseen järjestöön, jonka tarkoituksena on Suomen\nväkivaltainen erottaminen Venäjästä\".\n\nKello 11 illalla jouduin Katajanokan vankilaan ja minut pantiin kylmään\nkoppiin, jonka pimeydessä sain miettiä tulevaisuuttani. -- Jälkeenpäin\nsain tietää, että minuakin odotti 8-vuotinen Siperian-vankeus. -- Ei\ntullut uni miehen silmään sinä yönä, mutta kun olen aina ollut\nluonteeltani optimisti, ajattelin nytkin kaiken kääntyvän vielä\nparhaakseni.\n\nNäin olin yhdellä iskulla joutunut valtiovallan puolelta leimatuksi\nroistoksi, ja hämmästys ystävieni kesken oli suuri. On hyvä, että\nsaamme joskus tällaisiakin kolauksia, se selvittää suhteemme toisiimme\nja tuo esiin ystävien tositunteet. Se paljastaa kieron ja kirkastaa\ntosiystävän. Olihan moni arvovaltainen henkilö tuominnut\njääkäriliikkeen ja leimannut sen osanottajat maanpettureiksi ja ties'\nmiksi. Jokaisella on noita pahoja hyviä ystäviä, jotka mieluummin\nnäkevät huonoa kuin hyvää toisessa. Ei siis ihme, jos niinsanotut\nlaillisuuden kannattajat tuomitsivat jääkäriliikkeeseen osallistuneita\nja vankilaan joutuneita ja karttoivat heidän perheitään ja omaisiaan.\nSitä arvokkaampaa oli taas tosiystävien osanotto ja sitä siunatumpi\nheidän auttava kätensä, joka apua antoi.\n\nJääkäriliikkeeseen innostuin heti siitä kuultuani, mutta\nkäytännölliseen toimintaan ei minulle tullut tilaisuutta ennenkuin\nvuoden 1915 lopulla, joka vei siihen onnettomuuteen, mikä kuitenkin\npäättyi niin onnellisesti.\n\nMinun suvussani oli mätämuna, joka oli aiheuttanut monta harmia\nomaisille ei juuri rikollisuutensa, mutta heikon luonteensa vuoksi.\nPäätin lähimpieni kanssa vielä kerran auttaa tätä kuivuvaa suvun vesaa\nja antaa hänelle tilaisuuden kunnian kentällä nostaa mainettaan. Tässä\nmielessä, ja kun asianomainen oli itse asiaan innostunut, järjestin\nUrho Massisen avulla asiat kuntoon, ja mies, Armas Emanuel Salmelainen,\nlähti hyvin toivein monen muun innostuneen nuorukaisen kanssa matkaan,\nja onnistui hänen Osulan Jussi Heiskasen avulla päästä rajan yli ja\nedelleen Saksaan, jossa hän todistettavasti on myös ollut. Kuinka ja\nmilloin ja mistä syystä hän oli ilmestynyt takaisin Suomeen, on\nselittämättä, mutta 1916 helmikuun viime päivinä hän oli santarmien\nvankina ja antoi ilmi Massisen, Heiskasen ja minut salaisen järjestön\njäseninä. Mitkä syyt pakottivat hänet menettelemään näin\nkunniattomasti, ei myöskään koskaan ole selvinnyt. [Kuten\n\"Kalterijääkärien\" I osassa olemme lukeneet, selvitti Salmelainen\nShpalernajassa Heiskaselle ilmiantojensa tapahtuneen uskonnollisista\nsyistä.]\n\nVaikka toimintani käytännössä olikin supistunut perin vähään,\nhuomattiin vangitsemiseni, ja pakotti se jääkäriliikettä suurempaan\nvarovaisuuteen tämän jälkeen. Jääkäriliikettä oli mahdotonta pitää\nsalaisuutena kauan aikaa sen innostuksen antaman uhkarohkeuden ja\npelottomuuden tähden, jolla siihen hommattiin miehiä, mutta ei vähimmän\npetturien tai välinpitämättömien vuoksi, joita ei voitu välttää.\nPetturi saa pian palkkansa, jotavastoin kylmäkiskoinen välinpitämätön\nodottaa asioiden kehittymistä ja kulkee tuulen mukaan ja vain\nvälillisesti vaikuttaa asioiden kehitykseen. Sellaiset aina uivat\npinnalla, he eivät uskalla mitään, mutta eivät menetäkään. Kuitenkin he\naina asettavat salaisuuden vaaraan ja vievät hyvän asian pilalle. Olen\nmonesti ihmetellyt jääkäriliikkeen kovaa kärsineiden miesten suopeutta\nmuutamia pettureita kohtaan. He ovat voineet antaa anteeksi\npettureille, m.m. Salmelaiselle, mutta välinpitämättömiä he aina\nhalveksivat.\n\nToisena vankeuspäivänäni ilmestyi koppiini ylivahtimestari V.H.\nStåhlberg, joka, saatuaan tietää, missä asioissa olin joutunut\nvankilaan, järjesti minulle sopivan lämpimän kopin, jonka mukavuuksiin\nsain tottua. Herra Ståhlbergille olemme kaikki jääkäriliikkeen vuoksi\nistuneet \"roistot\" sydämestämme kiitollisia. Hänessä tapasimme miehen,\njoka isänmaallisena miehenä ymmärsi asemansa ja tehtävänsä oikealla\nhetkellä tärkeällä paikallaan. Meitä oli \"maanpettureita\" yhteen aikaan\nneljättäkymmentä miestä Katajanokan vankilassa, ja uskon hänen\nsuhtautuneen kaikkiin yhtä osaaottavasti ja ymmärtämyksellisesti.\n\nValtiorikosjuttua kävi keisari Nikolai II:n valtakirjalla ja täysillä\nvaltuuksilla tutkimassa valtioneuvos Mashkevitsh. Tämä ulkonaisilta\nominaisuuksiltaan hienokäytöksinen, liukas, mutta kauhean kyynillinen\nherrasmies oli varmaan taitava lakimies ja tottunut selvittämään\nsekavia asioita, sitä todisti hänen kylmä suhtautumisensa kaikkeen.\nHänen pistävät, harmaat silmänsä, kapea naamansa, pujopartansa ja\nterävä puhetapansa toi mieleen itse pääpaholaisen. Jos hän olisi\ntainnut kieltämme, olisi hän voinut oveluudellaan paremminkin kietoa\nonnettomat uhrinsa, mutta tulkin avulla tiedustellessa kysymykset\ntietenkin tylsistyivät, eikä hän päässyt asian ytimeen niinkuin omalla\nkielellään ehkä olisi voinut. Sitten oli hänellä vastassa mitä\npiintynein vastahakoisuus ja rohkeiden sekä pelkäämättömien miesten\nviisaus, jota itse pirunkaan viekkaus ei voinut sitoa. Jokainen\nsekoitteli ja kieroili ja pahimmassa tapauksessa kieltäytyi kokonaan\nvastaamasta.\n\nMinuakin kuljetettiin usean kerran tämän \"belsebuubin\" luona, ja hän\nkoetti kaikenlaisin keinoin saada tietää, mitä mahdottomimpiakin\nasioita. Minun tietoni olivat kovin vähäiset, sillä en todellakaan\ntiennyt juuri mitään asioista, mutta avunantoani en voinut kieltää, ja\nkun todistaja oli olemassa, sain odottaa vankilassa toisten\nsalaliittolaisten kanssa asiani kehittymistä. Shpalernajan vankila\nodotti minuakin. Sinnehän oli viety yksi toisensa jälkeen milloin\njoukossa milloin yksitellen sitä mukaa kuin asiat otettiin Pietarin\npiirioikeudessa käsiteltäviksi. Tämä oli peloittava paikka ja vaimoni\nsekä ystäväni tekivät kiihkeästi työtä saadakseen minut pelastetuksi.\nKaikki näytti kuitenkin toivottomalta. Oopperamme puolesta tekivät\njohtaja Edv. Fazer ja säveltäjä Oskari Merikanto kaikkensa minun\nvapauttamisekseni. Oopperan työ uhkasi kokonaan seisahtua, mutta se ei\nliikuttanut Mashkevitshiä lainkaan -- hän kehoitti hankkimaan tenorin\nVenäjältä. Ja -- kohtalon ivaa -- venäläinen tenori hoitelikin minun\nasiani ja -- tietysti venäjän kielellä. Näissä asioissa ei oopperamme\nole koskaan ollut kansallisen arkaluontoinen.\n\nVaimoni oli käynyt yhden vaikutusvaltaisen henkilön luota toisen luo\ntiedustellen apua, mutta turhaan. Hän tiesi tarkalleen osuuteni, mutta\nei menettänyt rohkeuttaan, vaan kiusasi santarmihallituksen korkeimpia\nherroja tiedusteluillaan vaatien minua vapautettavaksi, kuitenkin\nturhaan.\n\nNyt sattui niin onnellisesti, että hyvä ystäväni Jussi Soikkonen oli\nHelsingin asemarakennukseen sijoitetun sotilassairaalan ylilääkärinä.\nHän oli aikaisemmin Japaninsodan aikana ollut Mandshuriassa\nsotilaslääkärinä ja saavuttanut etevänä kirurgina jo silloin\nkuuluisuuden, minkä johdosta hänet kutsuttiin edellä mainitun sairaalan\nylilääkäriksi. Maailmansodan aikana sotilassairaalat olivat\ntavallisesti ylhäisön naisten suojeluksessa. Ja niinpä oli tämäkin,\nsilloin pohjolan suurin sotilassairaala, kenraalikuvernööri Seynin\nrouvan suojeluksessa, joka oli samalla ylihoitajattarena.\n\nTohtori Soikkonen oli vaimoltani tiedustellut kohtaloani ja viimein,\nkun vaimoni oli jo menettänyt kaiken toivonsa, lupasi hän koettaa\nviimeistä keinoa. Hänelle oli sota-aikana monesti tarjottu\nkunniamerkkejä, mutta oli hän periaatteellisista syistä kieltäytynyt\nniitä ottamasta vastaan. Nyt hän päätti vedoten edelliseen pyytää\nsuosionosoitusta rouva Seyniltä saadakseen minut vapaalle jalalle. Hän\npani kunniansa ja virkansa alttiiksi puolestani. Ja kas -- se, mitä ei\nkymmenien arvovaltaisten miesten pyynnöt eikä raha, jota koetettiin\n(Mashkevitsh ei tavallisten ryssien tapaan huolinut lahjuksista),\nsaanut aikaan, sen teki nainen. Jälleen todistus: mitä nainen tahtoo,\nsitä tahtoo jumalakin. Eikä aikaakaan, kun vaimoni kutsuttiin\nMashkevitshin luo, joka ilmoitti, että voin päästä ehdolliseen\nvapauteen 1.000 ruplan takuulla tohtori Soikkosen mieskohtaisen takuun\nlisäksi. Kiireenvilkkaa lähti vaimoni hommaamaan rahoja, ja seuraavana\npäivänä, 13. huhtikuuta 1916 pääsin ehdolliseen vapauteen, kuitenkin\nankarin ehdoin, etten saisi poistua Helsingistä lupaa kysymättä. Sitä\npaitsi piti minun olla valmis kutsun saatuani matkustamaan Pietariin\nvastaamaan piirioikeudessa asiastani.\n\nTämä ehdollinen vapausaika oli inhoittavin, mitä tiedän: ainaista\nsantarmien urkkimista, kevät tuskallisen epätietoisuuden varassa, ja\nsantarmit antoivat selvästi huomata, että minua vakoiltiin. Sain luvan\nmatkustaa kesäksi maatilalleni, jolloin elämä oli rauhallisempaa.\nJääkärijuttu paisui, ja nähtävästi oli Mashkevitshilla toisten kanssa\ntäysi työ, koska sain olla rauhassa, kunnes maaliskuun alussa ennen\nvallankumousta sain erikoisen käskyn olla 16. p:nä maaliskuuta valmiina\nlähtemään Pietariin. Kuitenkin lähemmät määräykset jäivät tulematta,\nsillä kun maaliskuun 12. päivän tapausten kuulumiset saapuivat\nHelsinkiin, ymmärsimme heti, että vapauden hetki oli koittanut ja uusi\nvaloisa aika meillekin valjennut. Sitä riemua oli vaikea kuvata, ja\nniin hullaantunut oli mieli, että itse Kerenskille lähetimme joukolla\nkukkiakin!\n\nPelkäsin, että ehdollinen vapauteni tulisi epämiellyttävien\nvastapalveluksien tähden kovin kiusalliseksi, mutta joko minua ei\ntahdottu käyttää tai sitten säästettiin vastaisuutta varten, minua ei\npyydetty kuin yhden kerran esiintymään n.s. Tatjana-juhlassa\nsotilasinvaliidien hyväksi keisarillisessa palatsissa, mitä en voinut\nvälttää.\n\nVankilassa ollessani oli suurin iloni, kun sain toimia lukkarina. Joka\naamu ja ilta klo 6 oli hartaushetki, jolloin vankilan keskikäytävässä\nlauloin virren ja rukouksen jälkeen jonkin toisen koraalin tai sopivan\nhengellisen laulun, joihin sepittelin omia värssyjäkin. Näin sain\ntilaisuuden toisillekin kohtalotovereille laulaa lohdutuksen sanoja ja\nsiten rohkaista lamautuvia mieliä. Tästä lukkarintyöstäni olen monesti\njälkeenpäin saanut vilpittömät kiitokset niiltä kalterijääkäreiltä,\njotka kanssani tuona 6-viikkoisena aikana kyyköttivät kopeissaan. Ja\nuskon, että minulla ei ole koskaan ollut kiitollisempaa kuulijakuntaa\nkuin Katajanokan linnan jääkäriliikkeen innoittamat asukkaat.\nVirsikirjasta käy merkinnän kautta selville, että olin laulanut\nvankilassa 80 eri virttä, ja tämä oli mainio harjoitus\näänentapaamisessa, sillä mitään soittokonetta ei ollut käytettävissäni.\n\nOlo meidän vankiloissamme ei ole lainkaan hullumpaa. Täydellinen lepo\nja rauha ja hyvä hoito aivankuin sairaalassa. Mutta kultainen vapaus on\njotakin, jonka oppii käsittämään vasta silloin, kun se on mennyt. Kun\nkevään merkit alkoivat näkyä Suomenlahden jääpeitteessä auringon\nheloittaessa ja varpusten virskutus kävi iloisemmaksi ikkunalaudalla,\nsilloin ailahteli verikin suonissa kiihkoisemmin ja mieli suunnitteli\nkaikenlaisia tuulentupia karkausyrityksineen ja muine ihmeellisine\nmielikuvineen, ja katkeralta tuntui, kun vartijan askelet yht'äkkiä\nkuuluivat oven takana ja lukon kiraisu havahdutti todellisuuteen.\nYksinäisyydessä ihminen -- kuten sanotaan -- löytää itsensä, samoin\nvankilan pakollisessa yksinäisyydessä minäkin tapasin itseni\nhaaveilemassa mielettömyyksiä. Kun siitä heräsi, niin katkeraa oli\nkylmän todellisuuden toteaminen, josta itseni taas löysin.\n\nKun loppu on hyvä, on kaikki hyvä, ja niinpä nytkin. Kärsimyksen aika\non kaukainen muisto vain, joka häipyy sitä mukaa, kuin siitä\netäännymme.\n\n\n\n\nArtur Malin.\n\n\nEnsimmäinen muisto, joka minulla on shpalernajalaisistamme, on kesäkuun\nalusta v. 1916. Tapasin silloin Ison Tallihovinkadun varrella\nsijaitsevan suomalaisen kirkon edustalla jonkun mainittuun seurakuntaan\nkuuluvan tuttavan. Hän kertoi juuri vähän aikaisemmin puhutelleensa\nerästä samaan seurakuntaan kuuluvaa mieshenkilöä, joka edellisenä\npäivänä oli kutsuttu Piirioikeuteen, Okrushnoi Sudiin, jossa\ntutkintotuomari Mashkevitsh oli kuulustellut saksalaiseen jääkäripukuun\npuettua suomalaista sota- ja tutkintovankia, muistaakseni Rissasta,\njolloin Pietarin suomalainen oli saanut toimia tulkkina. Tarkoin oli\nMashkevitsh tiedustellut oloja Lockstedtin \"lagerissa\", ja aulis oli\nvankiparka ollut kertomaan, ketä suomalaisia siellä oli ollut. M.m. oli\nhän kertonut siellä olleen useampia Sicher-nimisiä veljeksiä. Se, mikä\nminua tässä kertomuksessa kuitenkin eniten ihmetytti, oli Mashkevitshin\nystävällisyys tutkittavaa vankia kohtaan. Sillä kertojani tiesi\nmainita, että M. lopuksi otti savukkeita kotelostaan, antaen niitä\nkourallisen toiselle samalla kysellen tältä, luuliko hän\nsaksalaistenkin vastaavissa oloissa kohtelevan vihollisen vankia näin\nystävällisesti, johon kuulusteltava tietysti antoi naurahtaen\nkorkeaäänisen kieltävän vastauksen. Jäljestäpäin tämäkin asia selvisi,\nkun sain kuulla, että Rissanen ynnä pari muuta Shpalernajan entistä\nLockstedtin jääkäriä olikin yliloikkareita, jotka Shpalernajassakin\ntoimivat urkkijoina ja tovereittensa ilmiantajina.\n\nEi kestänyt kuitenkaan pitkää aikaa, ennenkuin sain ensi käden uutisia\nShpalernajassa viruvista miehistämme. Vanha ystäväni, Nurmon silloinen\nrovasti, sittemmin Kemiön kirkkoherrana kuollut J.L. Roos, kirjoitti\nminulle pojastansa, insinööri Aale Roosista, että hänet oli vangittu ja\nviety Shpalernajaan. Hän pyysi minun tekemään voitavani poikansa\npuolesta.\n\nMuutaman päivän perästä meninkin piirioikeuteen itsensä Mashkevitshin\npuheille. Moni on tätä miestä kuvannut. Ja sattuvasti on hänestä\nsanottu, että hän oli todellinen Mefisto-tyyppi. Sillä sitä hän oli.\nPitkä, hoikka, kylmä, tunteeton, päättävä ja nopea-ajatuksinen. Hänellä\noli pieni suippoparta ja tumma tukka oli suoraan ylöspäin suittu, niin\nettä kun se oli jotenkin pitkä, putoili se sivuilta alas muodostaen\nkumpaiseenkin otsakulmaan jonkinlaisen sarventapaisen kiehkuran, joka\nhyppeli edestakaisin hänen voimakkaasti ravistaessaan päätänsä\nkeskustelun aikana.\n\nMitä etuja Roosille koetinkin hankkia, suhtautui hän ehdotuksiini\ntorjuvasti. Viimeksi pyysin, että hänelle saisin jättää raamatun.\nSitäkin hän vastusti -- sen avulla saattoi kirjoittaa vangille, selitti\nMashkevitsh. Vakuutin, etten aikonut harjoittaa minkäänlaista petosta.\nJumalan sanan lukemisen oikeus kuului kuitenkin ilman muuta länsimaisen\nkäsityksen mukaan ihmisen alkuperäisiin oikeuksiin. Ja kun mukanani\nollut neiti Eugenie Boehm mitä sydämellisimmällä tavalla vetosi\nMashkevitshiin, pyytäen hänet asettumaan siihen asemaan, että hänen oma\npoikansa olisi vastaavanlaisessa tilassa, myöntyi M., että Roosille\nsaataisiin lähettää ihka uusi raamattu. Kiitimme ja lähdimme.\n\nPian sen jälkeen tulivat Roosin vanhemmat luonani käymään. Heidän\nmukanaan oli rouva Häggblom Pietarsaaresta. Hänenkin miehensä oli tuotu\nShpalernajaan. Nämä pääsivät omaisiaan tapaamaan. Ja sitten se liike\nalkoi. Ennen pitkää tuli luokseni neiti Sanni Massinen kälynsä, rouva\nAnni Massisen kanssa, johon olin tutustunut jo kesällä 1904 ollessani\nBobrikoffin karkoittamana Kakskerrassa. Rouva Anni Massisella oli\nsilloin mukana pieni, herttainen tyttö, 4-6 ikäinen.\n\nNeiti Massisesta tuli minulle nyt hyvä tuki. Hän oli saanut\nvenäjänkielen stipendin, jota hän pääasiallisesti käytti huolehtiakseen\nkahdesta Shpalernajassa istuvasta veljestään ja kaikista muista\nshpalernajalaisista ilman erotusta.\n\nHarva se päivä kävi meillä aina uusia suomalaisia kertomassa omaistensa\nkohtalosta Venäjän vankiloissa tai karkoituspaikoissa. Monta kertaa\nkävi rouva Maexmontan, jonka mies ensin oli saanut kuolemantuomion,\nmutta joka muutettiin kahdenkymmenen vuoden pakkotyöksi ankarassa\nSchlüsselburgin vankilassa. Kävi tohtorinrouva Relander ja neiti\nHeiskanen ynnä monta, monta muuta. Aktivistit lähettivät minulle\nsäännöllisesti Helsingistä rahaa, jolla hankittiin ruokaa, jota neiti\nMassinen äitien, isien, morsiamien tai sisarten nimissä vei heille aina\ntorstaisin Shpalernajaan. Kun itse tiesin olevani santarmien\nsäännöllisesti vartioimana, täytyi minun olla äärimmäisen varovainen.\nNiinpä talletin rahat toisen henkilön taakse, joka nautti \"täyttä\nkansalaisluottamusta\". Ja ainoankaan spalernajalaisen nimeä en\nmerkinnyt paperille. Oli paras opetella nimet ulkoa.\n\nEräänä päivänä tuli neiti Massinen kertomaan, että Shpalernajaan oli\ntuotu Loimaalta kotoisin oleva kirjakauppiaan poika Yrjö Nahi. Minä\nolin joltakin toiselta taholta saanut kuulla, että siellä oli samalta\npaikkakunnalta Ilmari Nahi-niminen nuori mies, entisen koulutoverini\npoika. Ne olivat siis veljeksiä, päätimme yhdessä neuvoin neiti\nMassisen kanssa. Seuraus: Yrjö Ilmari Nahi sai isältä kaksinkertaiset\nannokset, aiheuttaen tälle kiitollisuuden ja ihmettelyn täyteisiä\nkirjeitä pojalta ylen runsaasta muonituksesta.\n\nMutta oli toisia, joiden nimiä emme ensinkään saaneet tietoomme. Ja\nniin kävi, että muutama joutui tyytymään Shpalernajan omiin heikkoihin\nja huonoihin eväihin pitkiksi ajoiksi. Kun vapauden päivä heille\nkoitti, olivat he henkihieverissä potien keripukkia.\n\nKerran sain sitten tilaisuuden käydä Shpalernajassa pitämässä\nsuomalaisille jumalanpalvelusta. Vein mukanani sekä suomen- että\nruotsinkielisiä virsikirjoja pojille annettavaksi. Jumalanpalvelus\npidettiin pohjakerroksen suuressa käytävässä. Tilaisuus oli vaikuttava,\nkun sain yhdellä kertaa täällä vieraalla maalla ja näissä oudoissa\noloissa nähdä niin monta kansalaistani, miltei yksinomaan nuoria\nmiehiä, jotka kaikki olivat rakkaudesta oman maansa ja kansansa\nvapauteen olleet valmiit uhraamaan henkensä. Kyllä koetin heille puhua\nsydämestä sydämeen. Sillä se ajatus oli minulla mielessäni, että\nseisoin puhumassa nuorille, jotka jonkin viikon tai kuukauden perästä\nmiltei järjestään joutuisivat saamaan venäläisen hirttonuoran\nkaulaansa.\n\nTämä ajatus vaivasi minua muulloinkin päivin ja öin. Kuinka tulisin\nkestämään sitä, että viikko viikolta joutuisin valmistamaan kuolemaan\nnäitä isänmaani poikia?\n\nTorstaina maaliskuun 8. päivänä olin ollut parin kirkkoneuvoston\njäsenen kanssa katsomassa vanhainkotiamme, joka sijaitsi Rajajoen\nvarrella heti vasemmalla rautatiesillan yli tultua Suomesta Venäjän\npuolelle. Tullessamme keskipäivällä siinä 2-3 aikaan Suomen\nrautatieasemalle Pietarissa, huomasi, että oli sähköä ilmassa.\nRaitiovaunut eivät kulkeneet. Ratsastavia y.m. poliiseja oli runsaasti\nliikkeellä ja ihmisten kasvoilla oli jännittynyt ilme. Mitä oli\ntapahtunut?\n\nSaimme tietää, että juuri ennen tuloamme oli Suomen aseman ohi\nmarssinut joukko työläisiä, jotka mielenosoituksellisesti olivat\nlähteneet kaduille ilmaisemaan tyytymättömyyttään sen johdosta, että\nmuutamaan päivään ei ollut saanut ostaa leipää kortillakaan. Eräs\npoliisi riensi joukkoa vastaan, tahtoen estää sen kulkua. Hänet oli\npistetty kuoliaaksi.\n\nOli pakko lähteä jalan kotiin. Kuljimme yli Liteinin sillan. Se oli\ntäynnä tyhjiä raitiovaunuja, joista jokin oli kaadettu kumolleenkin.\nSiinä sillan yli kulkiessamme ja vallankumouksen mahdollisuuksista\npuhuessamme näkyi Shpalernajan vankilan katto. Sanoin tovereilleni,\nettä jos vallankumous puhkeaisi, niin ensi töiksi Shpalernajakin\ntyhjennettäisiin vangeista, kuten Bastilji aikoinaan Ranskassa. Mutta\nkumppanini olivat epäilevällä kannalla. Pietarissa syntyneinä ja\nkasvaneina olivat he nähneet tällaista niin monen monituiset kerrat\naikaisemminkin. Aina oli vallankumous alkuunsa tyrehtynyt. Perjantaina,\nlauantaina ja sunnuntaina oli aina uutta sähköä ilmassa. Olin jo nähnyt\nsenkin ihmeen, että kasakat eivät hyökänneet kansanjoukkojen kimppuun\nNevskillä, kuten he aina ennen tekivät. Sunnuntaina oli asuntoni\nläheisyydessä sijaitseva Semenovin kaarti tullut Katariinan kanavan\nvarrelle lähelle Aleksanteri II:n murhapaikkaa ja ampunut\nyhteislaukauksia pitkin kanavan syrjää. Ja Nevskin kummassakin päässä\nolivat konekiväärit vartioimassa ja valmiit \"soittoon\", jos tulisi\ntarvis. Kaiken tämän tiesin. Mutta siitä huolimatta tämä ei ollut\nmitään uutta Pietarissa, niinhän oli vakuutettu.\n\nMaanantai, maaliskuun 12. päivä koitti. Minun piti lähteä hautausmaalle\nsiunaamaan ruumista, joka oli tuotu kirkon viereiseen ruumishuoneeseen.\nMutta saattoväki sanoi elämän nyt olevan kaduilla niin levotonta ja\nvaaranalaista, etteivät vaatineet minua mukaan hautausmaalle, vaan\ntyytyivät siihen, että siunasin vainajan ruumishuoneessa. Sen tehtyäni\nmenin kotiini. Olin ollut siellä puoli tuntia tai ehkäpä vähän enemmän,\nkun ovikelloni soi. Riensin avaamaan. Siellä seisoi tuuheapartainen\nUrho Massinen ja pari muuta hänen mukanaan, ainakin toinen Backbergin\nveljeksistä, hän, joka kaatui vapaussodassamme, ja joku muu.\nHämmästyneenä kysyin: \"Saitteko vapauttavan tuomion?\" \"Saimme\", kuului\niloinen vastaus. \"Montako teitä oli?\" kysyin edelleen. \"Ei, me pääsimme\nkaikki.\" \"Miten ihmeessä?\" \"Tulivat vapauttamaan.\" \"Kutka?\"\n\"Kansanjoukko tuli vankilaan ja laski kaikki vapaiksi.\" \"Aivan niin,\nnythän on vallankumous. Ja nyt menetellään aivan kuin Ranskan\nvallankumouksessa\", selitin tultuani tajuihini ja palautuen edellisenä\ntorstaina lausumaani ajatukseen. Tällaista ei ollut tapahtunut ennen\nPietarissa.\n\nMyöhemmin saapui yksin Kyösti Wilkuna. Hän oli synkän näköinen, eikä\nensinkään tyytyväinen, että oli tullut tällainen lähtö linnasta. Sinne\noli jäänyt m.m. arvokas käsikirjoitus. Kauan hän ei malttanut istua,\nkun taas lähti liikkeelle.\n\nSeuraavana päivänä tuli luokseni shpalerniitteja tuvan täydeltä. Nuori\nSortavalan poika Nissinen oli vihittävä avioliittoon morsiamensa neiti\nEine Enqvistin kanssa, joka oli ottanut Pietarissa sairaanhoitajattaren\npaikan ollakseen sulhastansa lähellä, jos mitä tapahtuisi. Se oli\nminulle ainutlaatuinen vihkiminen. Ympäri pappilan suuren salin\nseisoi vasta vankilasta päässeitä miehiä mitä kirjavimmissa ja\nalkuperäisimmissä puvuissa. Minä puhuin Salamista ja Sulamista, jotka\nnäyttivät ainiaaksi toisistansa erotetuilta, mutta joiden välille\nrakkaus oli rakentanut sillan. Ja kun pääsin Herran siunaukseen, alkoi\nvastapäätä olevan talon ullakolta kuulua säestyksenä tsaarivallan\nviimeisten poliisien konekiväärien rätinä. Se oli avuton vanhan vallan\npuolustautumisyritys.\n\nKeskiviikko oli entistäkin levottomampi päivä. Olimme keränneet\nvaatteita Shpalernajan pojille, jotka asuivat Suomen aseman\nlähettyvillä, Simbirskaja kadun varrella. Yhdessä pastori L.H. Taskisen\nja diakonissa Esther Juveliuksen kanssa lähdin niitä sinne viemään.\nMenomatka meni vielä päinsä kutakuinkin.\n\nPerillä oli hauska tutustua henkilökohtaisesti tuntemattomiin vanhoihin\ntuttuihin. Siellä tapasin Yrjö Ruuthin (Ruudun) ja miltei lapselta\nvielä vaikuttavan nuoren Eric Bahnen. Siellä oli kuulu Vihtori\nKosolamme ja siellä oli myös 68-vuotias apteekkari Hjulman. Olin\nhelmikuussa Helsingissä käydessäni vienyt ukolle ison kantamuksen\nvaatteita. Sisar oli vastikään saanut kortin, jossa ukko kertoi talven\npakkasineen tekevän tuloaan. Hän ei huomannut, että kortti oli\nkirjoitettu kesän lopulla, luullakseni elokuussa. Vaikka hän olikin\nennestään lähettänyt veljelleen vaatteita enemmän kuin riittämiin, tuli\nnyt iso läjä lisää. Pieni selli oli täyttyä. Sisar arveli, ettei hänen\naikaisemmin lähettämänsä vaatetavara ollut tullut perille. Asianajaja\nErnesti Hentusen kuulin silloin ensi kerran saavan kyytiä. Ensimmäinen\nkysymykseni Hjulmanille koski sentakia niitä minun Pietariin\nraahaamiani vaatteita. \"Onko apteekkari saanut ne vaatteet, jotka viime\nkuussa toin?\" \"Jaa, että olenko saanut? Kyllä. Minä Yrjö Ruuthille jo\nvankilassa sanoin, että onko se sisareni menettänyt järkensä, vai mikä\nhäntä vaivaa, kun niin tolkuttomasti minulle vaatteita lähettelee. Nyt\nodotan vain, koska hän minulle lähettää tänne hännystakkini.\"\n\nKotiin pääsymme pappilaani keskiviikkoiltana vaatisi oman lukunsa.\nAmmuttiin ympärillämme joka puolelta, että tuntui kuin olisi kulkenut\ntaistelutanterella. Hetkiseksi pysähdyimme Shpalernajan vankilan\nviereisen piirioikeuden, Okrushnoi Sudin edustalle, jossa Mashkevitsh\noli poikia kuulustellut. Tuli riehui talossa jo kolmatta päivää. Kyllä\nriitti bumaagoja polttaa.\n\nAatelisklubin edustalla Mihailovskin torin varrella olimme vähällä\ntulla ammutuiksi. Kymmenkunta miestä siellä yhteislaukauksia lasketteli\nyli torin, niin että vinkui.\n\nTorstaina, 15. päivänä maaliskuuta kello 3 i.p. allekirjoitti keisari\nvaltaistuimelta luopumisasiakirjan. Kello 6 saimme pappilassani siitä\ntiedon. Sen toi vanha Suomiystävä, kadetti Protopopov, joka samalla\nkertoi uuden hallituksen tulleen muodostetuksi ruhtinas Lwovin\njohdolla, Roditshev Suomen asiain hoitajana ja Protopopov hänen\napulaisenaan. Kun jälkimmäinen saapui luokseni, oli tupa täynnä väkeä.\nSiellä oli Pietarin johtavia suomalaisia, jotka olivat keisarin erosta\ntietämättöminä päättäneet kokoontua neuvottelemaan tilanteesta ja sen\nasettamista velvoituksista. Saimme nyt tämän ilahduttavan uutisen.\nProtopopov halusi päästä yhteyteen suomalaisten poliitikkojen kanssa\nHelsingissä. Täältä hän antoi heti puhelimitse määräyksen Seynin ja\nBorovitinoffin vangitsemisesta amiraali Nepeninille. Ja me\npietarilaiset päätimme lähettää kuriirin Helsinkiin kertomaan\ntapahtumista, joista arvasimme, ettei siellä kovan sensuurin takia\nollut aavistustakaan. Oli tarkoitus lähettää tohtori Yrjö Ruuth, mutta\nonneksi ymmärrettiin olla varovaisia. Hänen asemestaan lähti tohtori\nT.T. Kaila, joka vielä samana yönä pyrki salatein yli rajan.\n\nPian olivat shpalerniitit hajonneet Venäjän pääkaupungista. Ensimmäiset\nlienevät lähteneet lauantaina 17. päivänä maaliskuuta.\n\nSekavin tuntein he saapuivat kotimaahansa. Sillä täällä he totesivat,\nettä vastakkaiset virtaukset olivat vallalla. Yksinpä Venäjän kadetit,\njoihin routavuosina oli luotettu, alkoivat näyttää meille hampaitaan.\nJa omat kansalaisemme veljeilivät avoimesti vuosisataisen vihollisemme\nkanssa. Selvänäköisimmät käsittivät, että itsenäistyminen ei menisi\nilman aseellista toimintaa. Kalterijääkärien värväämät miehet oli\nsaatava nyt takaisin johtamaan aseellista kamppailuamme. Eikä\naikojakaan, niin tulivat he, näkivät ja voittivat -- kiitos valkoisen\nSuomen yhteisen nousun ja ponnistusten!\n\n\n\n\nSanni Massinen.\n\n\nOltiin maaliskuussa v. 1916. Istuin hotellihuoneessani Helsingissä ja\najatukseni risteilivät asioissa, joissa ne viimeaikoina yhä uudelleen\nolivat kiertokulkuaan tehneet. Olin juuri saanut hallituksestani\ntiedon, että venäjänkielen matkarahahakemukseeni oli myönnytty, ja\nminulla näin ollen oli tiedossa kuuden kuukauden oleskelu \"suuressa\nisänmaassa\". Minä Venäjällä samaan aikaan kuin kansalaiseni -- niiden\nmukana läheiset omaiseni -- voimiensa mukaan työskentelivät \"irti\nVenäjästä\"-päämäärän eteen. Luopioko, heittiökö, näin kysyin itseltäni\nkerta kerralta, selvää vastausta saamatta. Tunsin, että omaa tahtoani\nkorkeampi voima minua kuljetti, ja minä jättäydyin sen kuljetettavaksi.\n\n-- Ovelleni koputettiin. Huoneeseen astui veljeni hyvä ystävä --\nnyt jo manan majoille mennyt mies -- ja kiihtyneenä kertoi\nUrho-veljeni pidätyksestä. Kohtalon ivaa. -- Hänen ohjaamanaan sain\ntilaisuuden puhutella veljeäni etsivässä osastossa ilman vieraita\nkuulijoita. Muistan hetken kuin eilisen päivän. Minä, joka olin\nmatkaraha-anomukseni tehnyt neuvottelematta siitä edes lähimpien\nomaisteni kanssa, katsoin nyt, kun asia kerran oli päätetty,\nvelvollisuudekseni ilmoittaa siitä veljelleni; vieläpä kysyin, saisinko\nhäneltä rahallista avustusta, ellen matkarahallani tulisi toimeen.\n\nTuntui kuin olisin antanut tikarinpiston hänelle. Tuo niin tyyni ja\nhyvä mies, aina avulias veli ponnahti tuoliltaan, ja vähältä piti,\netten saanut korvapuustia vastaukseksi kysymykseeni. \"Minäkö auttaisin\nsinua, joka niiden kurjien venäläisten kieltä menet oppimaan!\"\n\nTätä tapaamista, tätä keskustelua me molemmat, hän ryssän\nvankilanmuurien sisä-, minä sen ulkopuolella, monesti muistelimme.\n\nMaaliskuun 31. p:nä istuin sitten Helsingin--Pietarin postijunaan, ja\nseuraavan päivän -- aprillin -- aamuna olin toverini E.P:n kanssa\nPietarissa. Ilma oli sateinen, kaupunki verhoutunut sumuun. Suomen\nrautatieasemalta ajettiin Varsovan asemalle, josta vielä samana päivänä\njatkettiin matkaa Gatselinajaan, jossa muuan hyvä ihminen oli hommannut\nmeille asunnon täysihoitoineen. Ja sitten alkoivat ne pitkät, ilottomat\npäivät, joista ei luullut milloinkaan tulevan loppua. Ei mitään työtä,\nei mitään päämäärää, ei puhetoveria. Se mitä Gatselina ja sen ympäristö\ntarjosivat, oli pian opittu. Kaunis kevät, sen haikeat illat ja\nkotimaasta saapuvat viestit, jotka kertoivat yhä uusista pidätyksistä,\nolivat tehdä lopun elämästä. Kun helluntaina, jonka vietin kotona,\nKyösti-veljeni vangittiin, oli mitta täysi. En jaksanut enää jäädä\npieneen, hiljaiseen Gatselinaan, vaan muutin Pietariin. Siellä pääsin\nerään tuttavani välityksellä asumaan perheeseen, jossa talon emäntä oli\n70-vuotias suomalaissyntyinen vapaaherratar, mutta joka siitä\nhuolimatta oli sekä kieleltään että varsinkin mieleltään täysi\nvenäläinen.\n\nElämäni suurkaupungissa muodostui toisenlaiseksi kuin Gatselinassa;\nsitäpaitsi alettiin minua kohta pitää perheeseen kuuluvana, ja\nsellaisena uskottiin minulle toimi toisensa jälkeen. Niinpä ei talon\nisännän mielestä kukaan osannut keittää niin hyvää kahvia kuin Sanni\nFaminishna, emännän mielestä hänen kattamansa pöytä teki melkein aina\njuhlan vaikutuksen. Tätä molemminpuolista tyytyväisyyttä ei kuitenkaan\nkestänyt kauan. Suomalaiset nuorukaiset shpalerniittien hahmossa\nrikkoivat keskinäisen rauhamme. Eräänä kuumana heinäkuun aamuna\nilmestyi Lyyli-sisareni Pietariin tuoden sen yllättävän tiedon, että\njoukko suomalaisia pidätettyjä, niiden joukossa molemmat veljeni, oli\npari päivää sitten lähetetty Pietariin. Se ei ollut suinkaan mikään\niloisesti yllättävä tieto, mutta sittenkin se toi mukanaan omalle\nminälleni jonkinlaisen -- sanoisinko sisäisen vapautuksen. Minä pääsin\nsiitä painajaisesta, joka elämääni niin pitkän ajan oli katkeroittanut,\nminä tiesin nyt sen tarkoituksen. Ja en ainoastaan itse, vaan myös\nveljeni.\n\nEnsimmäinen tehtäväni oli ottaa selvä, mihin vankilaan heidät oli\nsijoitettu, ja tässä tarkoituksessa pyysin ja sain audienssin tuon\nkuuluisan ja meille kaikille Pietarissa tutuksi ja vihatuksi tulleen\ntutkintotuomari Mashkevitshin luona. Mies, joka sitten myöhemmin\nosoittautui niin hävyttömäksi, että melkeinpä heitti minut ovesta ulos,\noli tällä ensikerralla iljettävän kohtelias, \"itse piru -- ilman\nsarvia\", kuten sisareni sattuvasti sanoi. Hän ilmoitti Urho-veljemme\nolevan samassa talossa, missä mekin sillä hetkellä olimme, mutta\npahoitteli sitä, ettei voinut meille ilmoittaa mitään Kyöstin\nolinpaikasta. Niinpä hän ei myöskään sanonut voivansa osoittaa ketään,\njonka puoleen olisin voinut tässä asiassa kääntyä. Oliko tämä miehen\nkonnamaisuutta jo aivan ensi hetkestä alkaen (häntä näytti ärsyttävän\nse, että miehet tuskin olivat tulleet vankilan muurien sisälle, kun jo\nomaiset olivat hänen kimpussaan), vai oliko hän todellisuudessa\ntietämätön asiasta, en tiedä. Joka tapauksessa vaikutti tieto sisareeni\nja minuun masentavasti. Mitä tehdä? Millä keinoin saada selville\nKyöstin olinpaikka?\n\nMenimme vankilan kansliaan, jossa meille tiedoitettiin, että\npoliittisille vangeille sai jättää ruokaa, rahaa ja vaatteita joka\nviikon tiistaina, torstaina ja lauantaina. -- Hyvä! Ostettiin teetä ja\nsokeria, osoitettiin molemmille veljille oma pakettinsa ja asetuttiin\njonoon Shpalernajan kellarikerrokseen, jossa tavaroita otettiin\nvastaan. Sisällä olevien asukkaiden lukumäärästä sai joltisenkin\nkäsityksen siitä kirjavasta joukosta, joka ensikerran siellä jonossa\nseistessäni ja seuraavien kuukausien määräpäivinä täytti avaran huoneen\nääriään myöten. Siinä oli herraa ja työmiestä, hienosti puettua\nylimysnaista työläisnaisen rinnalla. Kaikkia heitä yhdisti sama\npyrkimys: voimiensa mukaan lieventää kolkon vankilan muurien sisällä\nolevia omaisiaan. Tämä olikin melkein ainoa rakkaudenpalvelus, minkä\nulkona olija voi tehdä, ja niinpä muodostuikin tästä vähemmin\nmieluisesta paikasta ensimmäinen tutustumispaikka monen\nShpalernajamiehen omaisen ja minun välilläni. Vaikka siitä ajasta on jo\nvuosia vierähtänyt, muistan elävästi ne monet äidit, sisaret,\nmorsiamet, veljet ja ystävät, jotka olivat tehneet pitkän ja\nvaivalloisen matkan Pietariin saadakseen edes vilaukselta tavata\nomaisiaan. -- Sinne päästyään he saivat todeta, ettei edes herkkujakaan\notettu vastaan, tapaamisesta puhumattakaan. Niinpä muistan rouva\nKosolan kyyneleiset kasvot ja näen hänen Pohjanmaalta asti miehelleen\ntuomansa lampaankäpälän, jota ei otettu vastaan, sillä ensi alussa oli\nruokatavarain vastaanotto hyvin rajoitettu, mutta sitä mukaa kuin\nelintarvepula kärjistyi, lievennettiin määräyksiä ja loppuaikoina\notettiin vastaan melkein mitä tahansa. Samoin muistan emäntä ja isäntä\nRavantin epätoivon, heidän saatuaan kuulla poikansa sairaudesta ja\ntodettuaan kykenemättömyytensä häntä millään tavoin auttamaan.\nHuokauksien, kyyneleiden pimeä Shpalernajan käytävä.\n\nMutta palatkaamme asiaan. -- Vuoromme tullen tavailee pitkäpartainen,\nhyväntuulinen vartija paketissamme olevaa osoitetta, ottaa esille ison\nkirjan ja rupeaa etsimään sieltä vastaavaa nimeä. Huonolla\nvenäjänkielentaidollani selitän, että miehet on vasta pari päivää\nsitten tänne tuotu, ja muutenkin koetan tehdä tuttavuutta, minkä\ntaidan. Ilomme on suuri, kun ensimmäiseksi löytyy Gustaf Robertin --\nKyöstin nimi papinkirjojen mukaan -- ja sitten Urhon nimet. Tätä keinoa\nhyväkseni käyttäen sain myöhemmin tietooni monen suomalaisen\nnuorukaisen olinpaikan. -- Ensimmäinen vierailu oli kunnialla\nsuoritettu.\n\nTuskin oli tästä tapauksesta viikkoakaan kulunut, kun uskalias\nUrho-veli lähetti miehen itse Shpalernajan vankilasta luokseni. Rohkea\ntemppu, josta olisi voinut olla vakavatkin seuraukset, mutta joka\nonneksi päättyi vain siihen, että minä menetin asuntoni.\n\nKun eräänä päivänä tulin kaupungilta, oli emäntäni tavallista\nvakavampi, kertoi poissa ollessani mieshenkilön käyneen minua\ntapaamassa. Mies herätti hänessä epäluuloja heti ensinäkemältä siksi,\nettä hän ei jättänyt neiti Massiselle osoitettua kirjettä rouvalle. --\nToiseksi hän ei kielestään päättäen ollut suomalainen, ruotsalainen\neikä venäläinen, ei vaikuttanut sivistyneeltä, mutta oli siitä\nhuolimatta hyvin siististi puettu, käytti taloon tullessaan keittiön\nportaita j.n.e.\n\nOlin vilpittömästi hämmästynyt, eikä minulla ollut aavistustakaan,\nkenellä vieraalla olisi voinut olla osoitteeni tiedossaan. Kuitenkin\nniin välinpitämättömänä kuin saatoin kerroin kirjeen ehkä olevan\nvanhemmiltani, ja kyseessä olevan henkilön tahtovan tavata minua muuten\nvain henkilökohtaisesti. Emäntäni oli pitänyt huolen, että mies saisi\ntavata minut, ja olipa määrännyt tapaamisajankin seuraavaksi päiväksi\nklo 12. -- Mikä virhe, että olin puhunut hänelle -- tosin niin\npeitetyin sanoin kuin suinkin -- maanmiesteni vangitsemisista ja\nPietariin-tuomisista. Mutta kuinka saatoin ymmärtää, että suomalaisesta\nnaisesta voi missään olosuhteissa tulla novoje-vremjalainen.\n\nMitä enemmän asiaa hiljaisessa mielessäni mietin, sitä varmemmin tulin\nvakuutetuksi siitä, että mies, joka minua etsi, oli joku vankilan\nvartija. Saamani vähäisen kokemuksen perusteella näytti siltä, ettei\nsen talon asukkaita voinut lahjoa, mutta lienee se ollut vain minun\ntaitamattomuuttani. Nähtävästi veljet olivat tässä suhteessa olleet\ntaitavampia.\n\nVoitte kuvitella mielessänne yön, joka seurasi, samoin seuraavan\npäivän. Jokainen ovikellon kilahdus sai minut ponnahtamaan pystyyn\nhuoneessani. -- Koko talossa vallitsi hermostunut mieliala. Kapteeni\noli koko päivän kotona, eikä siinä kyllin; hänen luonaan oli eräs\nvieras mies, jota en siellä aikaisemmin ollut nähnyt.\n\nOlinko oikein vartioitu? -- Päivä kului, mitään miestä ei tullut. Kului\nseuraavakin päivä, meni viikkokin, ja näytti jo siltä, ettei mitään\nlähettiä tulisikaan. Mutta tulipa viimeinkin. Onnellinen sattuma --\nvaiko kohtalo -- toi hänet aamuvarhaisena hetkenä luokseni, jolloin\nhäthätää kerkisin piilottaa kirjeen povelleni ja kuiskata hänelle:\n\n\"Jumalan nimessä, juoskaa alas ja odottakaa minua tunnin kuluttua sen\nja sen kadun kulmassa.\"\n\nSamassa pisti emäntäkin päänsä ovesta, ja \"kerjäläinen vain\", oli\nvastaukseni hänelle.\n\nKadulle tultuani ja päästyäni kyllin kauaksi talostamme etsin saamani\nkirjeen. -- Aivan oikein, kirje Urho-veljeltä ja siinä sanat: \"Anna\ntuojalle 50 ruplaa ja ilmoita aivan muutamalla sanalla, että olet tämän\nsaanut.\" Läheisessä kirjakaupassa kirjoitin muutaman sanan vastaukseksi\npienen pienelle paperinpalalle, tapasin määrätyssä paikassa vartija\nOmnapuun, virolaisen, uskollisen nuorukaisen, joka sillä hetkellä sai\nensimmäisen palkkansa tuomastaan kirjeestä ja henkilökohtaisista\nterveisistä, ja näin oli ensitutustuminen ainoaan Shpalernajan\nlahjottavaan tehty. -- Oli selvä, että mies oli säikähtänyt käytöstäni\nasunnossani. Siksipä hän varovaisuussyistä oli jättänyt tulonsa näin\nmyöhään, ja vasta tutustumisemme loppuajalla hän kertoi, miten hän\npelkäsi tekonsa ilmitulemista hyvin tietäen, mitä siitä olisi\nseurannut. Samalla tässä mainittakoon, että vaikka myöhempinä aikoina\ntapasimme toisemme miltei joka viikko, minä sain tietää hänen nimensä\nvasta vallankumouksen jälkeen ja osoitetta en milloinkaan. Ensimmäiset\nkohtauksemme tämän jälkeen tapahtuivat ulkona kaupungilla ja aina eri\npaikoissa, kunnes myöhemmin sain asunnon erään venäläisen\ntaiteilijaparin luona, joka ei välittänyt minun yksityisistä asioistani\nja joiden parhaat ystävät, kuten myöhemmin sain kuulla, istuivat\npoliittisista syistä vankilassa. Suomalaissyntyisen emäntäni ja hänen\nkotinsa oli minun pakko jättää hänen omasta kehoituksestaan, jotta en\nsaattaisi vaaranalaiseksi hänen ainoan vanhojen päivien tukensa,\npoikansa asemaa.\n\nOlin tuskin viikon ollut poissa tästä kodista, kun tapasin vanhan\nemäntäni kadulla surupuvussa. Vanhojen päivien tuki ja turva oli äkkiä\nsairastunut ja pari päivää sairastettuaan makasi kuolleena.\n\n\"Minä kiitän Jumalaa siitä, ettette menettänyt häntä minun kauttani\",\nteki mieleni sanoa, mutta kävi niin sääliksi häntä, että saatoin vain\nääneti puristaa hänen kättään.\n\nViikot ja kuukaudet kuluivat ja yhä suuremmaksi kasvoi shpalerniittien\nsuomalainen siirtokunta. Joukossa oli paljon sellaisia, joiden\nomaisilla ei ollut tilaisuutta pitää heistä minkäänlaista huolta ja\njotka olisivat saaneet kärsiä vilua ja nälkää ilman ulkoapäin tulevaa\navustusta. Niinpä tapasin muutamia heistä sotaylioikeudessa Moikan\nvarrella sydäntalvella ylioppilaslakissa ja risaisissa jalkineissa. Oli\nilo ja tyydytys voida lähettää heille uusia, lämpimiä vaatteita ja\njalkineita. Tällöin saattoi käydä niin ikävästi, että uudet jalkineet\nolivat liian pienet ja niiden saaja ei miehisenä miehenä hävennyt\ntunnustaa, että hän oli itkenyt sen johdosta.\n\nVoidakseen jättää vankilassaoleville jotakin tavaraa täytyi olla\ntiedossa joku läheinen omainen, jonka nimessä lähetykset sinne jätti.\nOsaksi sain siirtokunnan jäsenten ja omaisten nimet Omnapuun tuomien\nsalaisten kirjeiden avulla, osaksi \"salakuljetin\" ne venäläisen\nromaanin lehdillä opetellen ne myöhemmin ulkoa. Samoin Helsingissä\nkäydessäni kehoitettiin pitämään pojista hyvää huolta ja vakuutettiin,\nettei raha tule loppumaan. Pietarin suomalaisen ja ruotsalaisen\nseurakunnan diakonissat olivat uskollisia auttajiani, ja hevoskuormalla\nme ajoimme vankilan portille tavaramyttyinemme. Tätä lystiä ei\nkuitenkaan saanut jatkua pitkään. Ryssä rupesi tämän takana vainuamaan\njonkinlaisen järjestön ja kieltäytyi ottamasta vastaan meiltä\npaketteja. Niinpä minä sain jättää vain veljilleni ja diakonissat\nkahdelle \"vangille\". Tästä oli seurauksena se, että me mobilisoimme\njoukon Pietarin suomalaisia rautatieläisiä, kuljetimme hevosella\npakettimme vankilan pihalle, kuten ennenkin ja jaoimme siellä sisälle\nviejille. Näin ollen saivat vain enemmän väkeä ennestäänkin ahtaaseen\nkellarikäytäväänsä.\n\nVarsinkin juhliksi koetimme laittaa kullekin pakettinsa, ja jouluksi\noli meillä -- paitsi ruokatavaraa ja namusia -- myös jokaiselle jokin\nlahjakin. Ja hätäkö oli laittaa, kun maisteri N.J:lla ja minulla ennen\njoulua oli vietävänä muun muassa 25 kiloa Fazerin parasta suklaata.\nRuplia vain tullimiesten käteen, ja niin olimme kunniallisesti perillä\nilman tullia.\n\nPaitsi Omnapuuta oli kirjastonhoitaja ainoa lahjuksia vastaanottava\nhenkilö. Ja tästä oli se etu, että hänen kauttaan lähetetyt kirjat\njoutuivat heti vastaanottajalle. Tutkintotuomari Mashkevitshille\njättämäni kirjaröykkiöt näin vielä kuukausien kuluttua hänen huoneensa\nlattialla, ja kun tästä hänelle huomautin, sain aina saman vastauksen:\n\"Ei ole aikaa käydä niitä lävitse.\" Vankilan kirjastossa ei ollut\nainoatakaan suomalaista tai ruotsalaista kirjaa, joten ne, jotka eivät\nosanneet venättä tai muita vieraita kieliä, olisivat saaneet koko\nvankilassaoloaikansa olla ilman kirjallisuutta. Lähettämieni pakettien\nympärille panin aina kotimaisia sanomalehtiä, ja usein sattui, että\nnekin menivät perille asti, jopa toisinaan kopista koppiinkin.\n\nHenkilökohtainen tapaamisemme supistui kovin vähäiseen -- neljään\nkertaan Kyösti-veljeni ja viiteen Urhon kanssa. Ja kuitenkin kävin\nystävämme Mashkevitshin luona (eräiden ulkopuolisten suomalaisten\nmielestä paheksuttavan usein) melkeinpä kerran viikossa tapaamista\npyytämässä. Ja eiväthän ne tapaamiset suinkaan erikoisen iloisia\nolleet. Sai ensin nähdä heitä tuotavan pistinniekkojen vartijain\nvälissä kuin pahantekijöitä ainakin ja sitten istua ja jutella tuomarin\nja tulkin läsnäollessa. Mutta ne olivat tapaamisia kuitenkin ja\nvaikuttivat puolin sekä toisin virkistävästi. Niinpä en malta olla\nkertomatta eräästä sellaisesta:\n\nOmnapuuta ei ole näkynyt pariin viikkoon, jonka johdosta alan olla jo\nlevoton. Vaikka pari viikkoa sitten olin tavannut heidät, pyysin ja\nsain -- ihme kyllä -- tavata taas, ja tällä kertaa kolmen kesken. Näen\njo pitkän käytävän toisesta päästä iloisesti yllättyneet kasvot ja luen\nniistä: \"Sinutko tapaammekin ja kun luulimme meitä jo hirsipuuhun\nvietävän.\" Kun heidät on ensin viety tuomarin huoneeseen, vartijat\npoistuneet ja minut kutsuttu sisään, ovat nuo jurot suomalaiset\nsuunniltaan pelkästä hyvästä mielestä. Ei siinä välitetä ryssän\ntuomarista, vaan useaan kertaan tunnen vahvojen käsivarsien nostavan\nminut ilmaan. Kun sitten ensimmäinen ilonpuuska on ohitse ja minä istun\nheidän välissään, saan kysymyksiä molemmilta puolilta. Salaa puhutaan\n-- osaksi suulla, osaksi kielillä \"pojastakin\", jolla tarkoitettiin\nOmnapuuta ja joka myös oli heidän näköpiiristään hävinnyt. Kun\narvaavat, että minulla on heille valmiiksi varattu \"salakielikirje\",\nsanoo Kyösti:\n\n\"Anna se tänne.\"\n\nOtan sen käsilaukustani nenäliinan mukana, jätän sen käteeni ja\npannessani nenäliinan takaisin laukkuun sujautan kirjeen Kyöstin\nkäteen. Samalla pidän koko ajan silmällä tuomaria ja tulkkia, jotka\nmielestäni ovat vaipuneet omiin asioihinsa ja ikäänkuin syventyneet.\n\nKun audienssi on loppunut, pyydän tuomarilta paperinpalasta saadakseni\nkirjoittaa Kyöstille osoitteeni, jonka hän on unohtanut -- ja josta hän\nmuuten ei ole välittänyt, niin kauan kuin Omnapuun kautta voitiin\ntietoja lähettää. Tuomari oli mielestäni tavallista pirullisemman\nnäköinen vastatessaan:\n\n\"Mitä se hyödyttää, koppiin tullessa ja ruumiin tarkastuksessa se\nhäneltä kuitenkin otettaisiin pois.\"\n\nNäkikö tuo mies sittenkin antamani lapun? Onko hänellä silmät\nsielläkin, missä ei luulisikaan? Hätä nousee rintaani, sitä suurempi,\nkun huomaan, ettei veljeni ymmärtänyt hänen vastaustaan minulle. Minut\nlähetetään huoneesta, ja pistinniekat kutsutaan noutamaan veljiäni.\n\"Tuli mitä tuli\", ajattelen ja lähden käytävässä heidän jäljessään\nkoettaen saada Kyöstin ymmärtämään lapun vaarallisuuden. En onnistu\nsiinä, ja omaatuntoani jää kalvamaan helvetillinen tuska. -- Siitä\nminut päästää Omnapuu, joka muutaman päivän perästä taas ilmestyy\nluokseni ja kertoo kaiken olevan kuten ennenkin. Hän oli ollut\nsairaana, ja siksi me olimme saaneet turhaan odottaa häntä.\n\nKevättalvella oli tilaisuus tavata muutamia muitakin shpalerniitteja ja\npaljon suopeammissa olosuhteissa kuin veljiäni. Eräänä sunnuntai-iltana\nsaapui luokseni nuori venakko tuoden kirjeen Edvard Bruhnilta sekä\nterveiset useilta, nimeltä mainituilta shpalerniiteilta. Tuoja\nkertoi olleensa valtiollisista syistä pidätettynä ja tavanneensa\n\"protokollien\" lukutilaisuudessa suomalaisetkin ja luvanneensa vapaaksi\npäästyään tehdä kaiken voitavansa heidän hyväkseen.\n\n\"Ja nyt tulin hakemaan teitä heitä tapaamaan. Milloin lähdette?\"\n\nKuinka houkutteleva tilaisuus, mutta uskaltautuako hänen matkaansa? En\nollut milloinkaan nähnyt Edvard Bruhnia, en tuntenut hänen käsialaansa,\nkenties minua tällä tavoin tahdottaisiin johtaa ansaan. Pyysin tuojaa\nsaapumaan viikon lopulla voidakseni siihen mennessä saada varmuuden,\noliko kirje todellakin Bruhnilta. Jo samana iltana sähkötin heidän\nvanhemmilleen, joihin heidän Pietarissa käydessään olin tutustunut, ja\npeitetyin sanoin ilmoitin saaneeni tietoja heidän pojastaan. Muuta ei\ntarvittu; vanha isä ja kasvattiäiti saapuivat tiistaiaamuna Pietariin\nja totesivat kirjeen poikansa kirjoittamaksi. Heistä vain tuntui\nliiaksi uskalletulta pojan ehdotus tapaamisesta, ja vakavasti he\nneuvoivat minua olemasta missään tekemisissä lähetin kanssa. Saman\nneuvon antoi minulle ruotsalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra\nMalin, jonka kanssa tästä, kuten niin monesta muustakin asiasta olin\nneuvotellut. Pitipä hän nuoren Bruhnin tekoa harkitsemattomana ja minun\npersoonaani vaarantavana seikkana. Itse kuitenkin olin asioista toista\nmieltä ja niinpä viikon lopulla olin valmis kaikista varoituksista\nhuolimatta seuraamaan lähettiä Moikan varrella olevaan\noikeuslaitokseen.\n\nVarovaisuussyistä emme kulkeneet yhdessä emmekä paikalle tullessamme\nolleet tuntevinamme toisiamme ja perille päästyämme puhuimme vain\nsilmäkieltä. Etukäteen olin antanut hänelle muutamia kymmeniä ruplia,\njotka näin hänen puolestaan antavan parille vartijalle, jotka sitten\nlähtivät paljastetuin pistimin kuljettamaan meitä pitkään käytävään.\nTahdottiinko tällä näyttää meidänkin olevan \"virallisia\" vieraita, en\ntiedä -- niin sitä vain mentiin ja minäkin sain kulkea pistinniekkojen\nvälissä. Eipä paljon puuttunut, etten tuntenut oloani kaameaksi, mutta\nmihinkäs siitä enää pääsi. Loputtoman pitkästä käytävästä tuli\nviimeinkin loppu, ja niin olin maanmiesteni ympäröimänä huoneessa, joka\noli tupaten täynnä tupakansavua. Paitsi nuorta, intomielistä Bruhnia\ntapasin siellä myös Aallon, Ahdin, Lindbergin, Mellinin ja ainoan\nPietarissa tapaamani naisvangin. Ulkomuodoltamme olimme toisillemme\nventovieraita, ja kuitenkin tunsimme olevamme läheisiä omaisia\nkeskenämme. Kysymyksiä sateli puolin ja toisin, eniten kuitenkin heidän\npuoleltaan. Minun kyselyni supistuivat pääasiallisesti siihen, mitä\nterveisiä omaisille saisi viedä ja mitä he tarvitsivat vankilassa.\nUjona ja vaatimattomana seisoi tohtori Lindberg kauempana minkäänlaisia\ntoivomuksia esittämättä.\n\n\"Mutta hyvänen aika, kenkäparin ainakin tarvitsette -- mikä numero?\"\n\n\"Ja talvilakin\", lisäsi joku toinen, \"sillä ylioppilaslakissaan hän\nkoko talven on täällä herrastellut.\"\n\nKalliit minuutit kuluivat liian pian, ja sapeliniekka kurkisteli jo\novella viedäkseen minut takaisin.\n\n\"Voi, kuunnelkaa hetkinen minuakin\", sanoi siellä oleva naisvanki, \"ja\nauttakaa.\"\n\nMuutamin sanoin hän kertoi olleensa Viipurissa erään korkeassa\nasemassa olevan venäläisen upseerin taloudenhoitajattarena -- ja\nrakastajattarena. Mutta mies petti häntä, ja kiivaspäissään hän ampui\nmiehen. Asialla ei ollut minkäänlaista poliittista luonnetta, mutta\nvenäläiset viranomaiset olivat sen siksi tehneet ja kuljettaneet hänet\nPietariin.\n\n\"Kärsin vilua ja nälkää, puhumattakaan siitä, ettei minulla ole ketään,\njoka rakkaana muistaisi, kuten näitä onnettomuustovereitani.\"\n\nOlin järkytetty näkemästäni ja kuulemastani ja lupasin sekä heille että\nitselleni tehdä kaiken voitavani heidän auttamisekseen. Tästä paikasta\nolisi varmaan tullut mieluinen olinpaikkani, niin vaaralliselta kuin se\naluksi tuntuikin, ellei vallankumousta olisi tullut ja katkaissut\nkäynnit. Vain kerran ensi käyntini jälkeen siellä ehdin käydä, ja\nsilloin olivat Bruhnin vanhemmatkin uskaltautuneet mukaan. Huomasin\nvain, että vanha herra Bruhn oli kohtauksesta ja uudesta ympäristöstä\nniin järkytetty, ettei kyennyt mitään antamaan eikä ottamaan.\nNaisvankilassa ehdin niinikään käydä pari kertaa, ja\nvallankumousviikolla tapasin uuden tuttavani \"päämajassamme\"\nSuomen-asemalla -- senjälkeen hän häipyi näköpiiristäni.\n\nAika rientää eteenpäin silloinkin, kun se meistä näyttää seisovan\npaikallaan. Niinpä Pietarissa vietetyistä, pitkistä ja toivottomista\nkuukausistakin tuli loppu. Oltiin taas maaliskuussa, melkein päivälleen\nvuosi siitä, jolloin muistelmani aloitin. Että jotakin vakavampaa oli\nVenäjän pääkaupungissa tekeillä, sen näki kaikesta. Edellisen viikon\nlauantaina -- nyt oltiin maanantaissa -- ei enää päästetty\nkaupunginosastani Shpalernajan kaupunginosaan. Samoin olivat\nsunnuntainakin tiet tukossa kaupunginosasta toiseen, raitiotieliike\nseisauksissa ja ilmassa levottomuuden tuntu. Mutta kun ei aikaisemmista\nilmiöistä huolimatta tullut mitään vallankumousta, ei siihen uskaltanut\nluottaa. Olin pahalla tuulella, sitä haihduttaakseni ja saadakseni\nlämmintä -- huonettani ei puiden puutteessa oltu lämmitetty moneen\npäivään -- läksin kävelylle.\n\nKotiin tultuani kertoi taloudenhoitajatar kahden pitkäpartaisen miehen\nkäyneen sillä välin minua kysymässä. Mitä -- oliko sittenkin \"oikea\"\nvallankumous puhjennut -- olivatko veljet käyneet tapaamassa? \"Minkä\nnäköisiä -- puhuivatko venättä -- miksi ette istuttanut heitä\nhuoneeseeni, pitihän teidän ymmärtää, etten viipyisi kauan -- olittehan\nidiootti ihmiseksi!\" Olin raivostunut, ja vaikka kuulin miesten\nluvanneen palata takaisin, en silti tahtonut päästä tasapainoon. Ei\nauttanut yksinkertaisen sisäkön Selmankaan lohdutus:\n\n\"Neiti, ei se sulhanen ollut\" -- olin uskotellut Omnapuuta sulhasekseni\n-- \"nämä olivat vanhempia ja rumempia.\"\n\nEi kuitenkaan kulunut montaa minuuttia, kun molemmat veljeni\nkoppitovereineen ja tohtori Lindén tulivat, ja minä sain varmuuden\nsiitä, että vallankumous, \"johon eivät uskoneet kuin te\" -- kuten\nkirkkoherra Malin sanoi, todella oli tullut ja Shpalernajan vangit\nolivat vapaina.\n\nKun vielä mainitsen, että sen kuuden kuukauden Venäjällä oleskelun\nlisäksi, josta alussa puhuin, olin saanut toiset 6 kuukautta lisää,\nolin niin ollen vapaa ja kypsä lähtemään sieltä yht'aikaa\nshpalerniittien kanssa. Ja mikä palkkio minua täällä odotti: ei mitään\ntutkintoa, ei mitään todistuksia eikä virkamiehiltä vaadittavaa\nvenäjänkielen taitoa. Ja jos olisi vaadittu, olisi tietoni siinä\nköykäiseksi havaittu.\n\n\n\n\nYrjö Könni.\n\n\nJääkärimajuri Yrjö Könni kertoo muistiinpanoissaan kokemuksistaan:\n\"Kyllä minä järjestän teillekin stipendin. Lähtekää vain matkaan, kuten\ntoverinnekin.\"\n\n\"Lähden heti, kunhan saan asiani Polyteekissa järjestykseen.\"\n\nLuulisi, että olisi ollut kysymys Saksaan lähdöstä, joka kyllä onkin\ntotta, mikäli keskustelu koski toista osanottajaa siihen,\nallekirjoittanutta, ja kolmatta henkilöä, toveriani. Mutta ensimmäinen\npuhuja tarkoitti stipendiä Harkovin eläinlääkäriopistoon Venäjällä.\n\nTuo keskustelu tapahtui senaatintalossa tammikuulla 1916 vapaaherra von\nKothenin ja allekirjoittaneen välillä, ollessani takaamassa erästä\ntoveriani siten, että tämä stipendin saamista varten tosiaankin\nmatkustaisi Harkoviin ja ilmoittautuisi siellä mainitun korkeakoulun\nviranomaisille.\n\nToverini H., joka jo syyslukukauden oli opiskellut Harvikovissa, koulu-\nja ylioppilastoverini Salmio ja minä olimme jo lopulla vuotta 1915\npäättäneet matkustaa Saksaan suomalaispataljoonaan, mutta olisi ollut\nsynti heittää H:n nostettavissa oleva tuntuva stipendi hukkaan! Ei\nmatkakassa muutenkaan niin suuri ollut.\n\nMutta että kaikki kävisi vääryydettä, matkusti H. Harkoviin. Viikon\nkuluttua hän palasi matkakassan kanssa, eikä siitä jutusta ole koskaan\nperään kuulutettu.\n\nKokoonnuimme kotiini Ilmajoelle ja laitoimme matkavarusteemme kuntoon.\nHelsingissä oli matkaamme liittynyt eräs Fischer-niminen\neteläpohjalainen, jonka piti myös lähteä mukaamme, en muista kenen\nsuosittelemana. Mutta Riihimäellä hän jollakin tavalla häipyi\nnäkyvistämme, emmekä sen koommin häntä tavanneet, vaikka odotimme\nKönnillä kokonaisen päivän. Huomattavaa osaa hän kuitenkin kuuluu\nnäytelleen Lapualla yhdessä ryssäläisen Sodnikin kanssa. [Katso\n\"Kalterijääkärien\" ensimmäinen osa, siv. 117.]\n\nNiinpä istuimme rekeen kolmisin ja ajoimme Härmään. Kyytimiestä ei\nollut, vaan palautimme hevosen kotiini rannikolta \"käsipostissa\".\nHärmästä karavaani kasvoi. Voltista tuli hevoskuormittain nuorukaisia\nsuksineen. Rannikolla oli opas vastassa ja sitten painuimme hiihtäen\nVesterön saareen. Siinä sai jo vähän esimakua Pohjanlahdesta. Eikä\nleikkiä ollutkaan tuo hiihtomatka yli merenkurkun Vesteröstä Uumajaan.\nSilloin sai hiihtää yli vuorokauden yhteen menoon, jolloin nukkui\nsuksilleen, mutta kuitenkin lykki eteenpäin. Ylihän me pääsimme kaikki,\nvaikka monelta kaupunkilaispojalta sisu menikin. Ja aikanaan sitten\nsaavuimme Lockstedter Lageriin.\n\nLockstedtin harjoitukset eivät olleet leikintekoa nekään. Sen tunsimme\njo ennen kuin olimme edes A-luokkaankaan hyväksytyt. Minä, joka aina\nolin ollut vähän mukavuutta harrastava, keinottelin itseni myöhemmin\n\"fernsprecher\"-osastoon. Ja kyllä siinä olikin mukavammat päivät,\nainakin Missen rintamalla, jolloin säästyimme tuosta iankaikkisesta\nhirsien kantamisesta. Zugführer Österman kyllä aina huomautti, että\n\"nuo telefonistipirut ovat maailman laiskinta joukkoa\". Lopuksi emme\nuskaltaneet lähteä kämpästämme ulos Östermannin liikkuessa lähistöllä,\nsillä kyllä hän huolehti, että jouduimme puoleksi päiväksi hirren\nkantoon. Mutta komppaniamme päällikön, Hauptman Ausfeldtin, pimitimme\nkyllä täydellisesti ahkeruudellamme. Laitoimme vikoja johtoihin, joita\nsitten innokkaasti korjailimme, ellei meillä ollut parempaa tehtävää:\nkaivaa \"blindgängereita\" tai juosta Ausfeldtin kanojen perässä. Tai\nsitten vielä parempaa: pyydystää luutnantti Koenneckelle oravia, joista\nsaimme tavallisesti rommipullon kappaleelta. Muistan tapauksen, kun oli\ntuhannenmoinen ukonilma, ja minulla oli puhelinvahtivuoro keskiyöllä.\nPuhelinkoneita ei saanut pahimmalla ukkosilmallakaan etulinjoilla\nsulkea, vaikka ne iskivät pitkiä kipunoita. Ja koska en milloinkaan ole\nukonilmaa rakastanut, herätin seuraavan miehen, Standertskjöldin,\nvahtiin ennen aikojaan. Hän oli sellainen höyli ja mukava mies, eikä\nhän huomannut katsoa kelloakaan. S. istui vahdissa pienen\nkynttilätuikun lepattaessa, ja minä katselin pritsiltäni hänen\nkasvojensa vaihtuvia ilmeitä. Ulkona jyrisi ja salamoi, ja vesi valui\nvirtanaan kämppämme katon läpi. Mutta eivätpä kestäneet toverinkaan\nhermot. Yht'äkkiä -- taisi olla tavallista tuimempi täräys -- heitti S.\nkoneet nurkkaan ja meni sänkyynsä pitkälleen antaen palttua koko\nhommalle. Ja niin me nukuimme kaikki vanhurskaan unta aamuun saakka,\njolloin kyllä tuli hätä käteen. Nyberg, suuri koiranleuka, lähetettiin\nlinjoille pataljoonan esikuntaan päin varmuuden vuoksi etsimään muka\nukkosen aiheuttamaa vikaa johdoissa. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin\nHoménin papa (meidän telefonistien ylin pomo) soitti sangen pahana\nuhaten sotaoikeudella ja ties millä syystä, että olimme muka nukkuneet.\nVastasin (olin pikkupomo ja vastuussa 4. komppanian puhelinosastosta),\nettä olimme kaikki olleet linjoilla koko yön etsimässä vikaa johdoista,\nmutta arvattavasti Nyberg oli sen nyt löytänyt. Papa oli kovin\nhyvillään ahkeruudestamme ja ihme oli, ettei Nyberg saanut rautaristiä,\nhän kun muutenkin osasi keljuilla edukseen.\n\nLokakuun alussa 1916, ollessani puhelinkämpässämme etulinjoilla\nRiianlahden rannalla, soi puhelin ja Hauptman Ausfeldt käski minut\npuheilleen. Juoksin hänen kämppäänsä ja ilmoittauduin. \"Haluatteko\ntulla komennetuksi Suomeen?\" kysyi hän. Mietin hetkisen ja vastasin\n\"kyllä\". A. käski minun tulla ilmoittautumaan hänelle täysissä\nvarusteissa kello 5 seuraavana aamuna matkaan lähteäkseni. Menin\nhitaasti takaisin kämppäämme. Minulla ei lopultakaan ollut halua jättää\ntovereitani, jotka olimme toisillemme kaikki kaikessa. Eikä minulla\nollut halua erota Hauptman Ausfeldtista, jota olin oppinut pitämään\nkuin isänäni. Olin ollut A:n suosiossa koko ajan ja saanut nauttia\nmonesta vapaudesta, jota tavallinen saksalainen sotilas ei olisi edes\nuneksinutkaan. Niinpä olin saanut tyydytyksekseni pitää pikku\nluutnantillemme, Koenneckelle, aikamoisen saarnan, miten suomalaisia\nsotilaita oli kohdeltava. Tosin kyllä K. valitti Ausfeldtille, mutta\ntämäpä sanoi, että minä olin oikeassa. Mutta seuraavana päivänä tulisi\nero. Tultuani takaisin kämppäämme annoin Nybergille kaikki rahani ja\nkäskin häntä puhumaan paroonimme S:n pyörryksiin ja vippaamaan lisää\nsekä sitten lähtemään saksalaisten kanttiiniin ostamaan sieltä kaikki\nrommit ja \"Liebfraumilchit\", mitä hän saisi irti. Koko yön oli sitten\nvapaa tarjoilu sillä osalla etulinjaa, eikä ero juhlan jatkuessa vielä\naamuyöllä tuntunut niin raskaalta. Ausfeldtin luona nousivat kyllä\nkyynelet silmiini ja pala kurkkuun.\n\nJa niin olin matkalla Xerxtenin ja Tuckumin kautta Berliiniin. Mutta\nsittenkin jätin toverini rintamalle mieli ankeana. Sinne jäi osa\nelämäänikin heidän luokseen, eikä se aika koskaan tullut takaisin.\n\nBerliinissä heitin sotilaspuvun nurkkaan. Siellä Schwerinin putiikissa\nei muuten näyttänyt asiat oikein luistavan, joten olin iloinen\nistuessani junassa matkalla Tukholmaan. Mutta jos Berliinissä oli homma\nhidasta, niin vielä hitaampaa se oli Tukholmassa \"Sankarin\" (Heldtin)\ntoimistossa. Siellä saimme me, toverini Rantasalo ja minä, odotella\npäivästä päivään saadaksemme määräyksemme ja passimme. Parin viikon\nviivyttelyn jälkeen pääsimme lopulta lähtemään Haaparantaan ja sieltä\nheti Korpikylän Alarovalle. Heldtin toimistosta olin saanut 4.000\nmarkkaa jaettavaksi läntisen etapin jääkäreille ja määräyksen asettua\nerään jääkärin tilalle etapin eteläpäähän.\n\nLokakuun 28. p:nä 1916 aamuhämärissä ylitimme Tornionjoen Matkakosken\nyläpuolelta. Meitä oli kolme jääkäriä: Kosola, Rantasalo ja minä sekä\nlisäksi ruotsalainen opas Järvi, jonka piti saattaa Rantasalo ja minut\nensimmäiseen etappipaikkaan Suomen puolelle. Heti joen yli tultuamme\nerosi Kosola, hiihtäen omalle taholleen pohjoiseen päin. Ja silloin\nvastoinkäymisemme jo alkoivatkin. Eräs nuori mies tuli vastaamme\nlähellä rantaa. Hän tuijotti meitä epäilevästi ja sivuutettuamme alkoi\nvihellellä, jolloin Rantasalo sanoi, että eikö olisi paras pamauttaa.\nMutta opas kauhistui jo ehdotustakin. Emmekä me pitkälle sitten\npotkineetkaan, ennenkuin meteli alkoi. Olimme tuskin ylittäneet\nmaantien ja päässeet erästä polkua pitkin metsän rantaan, kun\nmaantieltä takaamme kuului laukaus ja \"stoi\" huutoja. Silloin piti\nottaa jalat alle. Minulla oli sukset, mutta keli oli suojainen ja siksi\nheitin sukset pois juosten Rantasalon perässä, oppaan jäädessä kauas\njälkeemme. Hän olikin sitten piiloittautunut erään heinäsuovan alle,\nmistä ryssät vetivät hänet esiin. Maantiellä oli meteli kasvanut.\nKiväärinkuulat katkoivat oksia päittemme yllä juostessamme henkemme\nedestä. Raskas reppu selässäni painoi ja salpasi hengitystä, enkä\nsaanut sitä irroitetuksi. Juostuani n. 4 kilometriä olin siksi kuitti,\nettä päätin piiloutua ison katajapensaan suojaan. Kooten loput voimani\nloikkasin pensaan taakse polulta, eikä mitään jälkiä jäänyt lumeen.\nSitten en muista mitään. Nähtävästi olin niin uupunut, että menetin\ntajuntani hetkeksi. Heräsin kiväärinlukkojen napsahduksiin ja näin,\nettä ympärilläni oli 5-6 ryssää. Pistoolini oli vielä kädessäni, mutta\nilman panoksia, jotka olin metsänreunassa umpimähkään ampunut\ntiellepäin. Nousin ylös ja painoin jalallani aseen lumeen, eivätkä\nryssät sitä siinä silloin huomanneetkaan. Myöhemmin, kun he tarkastivat\nreppuni, löysivät he sieltä panoslaatikoita ja lähettivät tarkastamaan\nkiinniottopaikkaa, löytäen aseen. Se olikin vähän vaikea juttu\nselitellä. Kun ryssät kuljettivat minua kohti majapaikkaansa, sain\ntilaisuuden pistää suuhuni ja nielaista ainoan toisen \"raskauttavan\nasianhaaran\" -- etappikartan. Rantasalo pääsi pakenemaan ja saapui 15\nkm juostuaan vähissä hengin takaisin Ruotsin puolelle.\n\nRehtori K.A. Wegelius on kirjansa \"Routaa ja rautaa\" III osassa\nkertonut vangitsemisestani ja vankiloissa oloistani siksi paljon, että\nkerron tässä vain muutamia muistelmiani.\n\nTampereen poliisivankilassa lihottivat ryssät minua puolitoista\nkuukautta. Siellä he pistivät ensi kerran käsiraudatkin käsiini. Oli\noutoa marssia kadulla ihmisten töllisteltävänä kuin suurikin murhamies\nja roisto. Ja vielä oudompaa oli santarmieversti Ivanovin\nkuulusteluissa. Sillä joka viides minuutti hän muistutti: \"Meillä on\noikeus hirttää teidät vaikka täällä pihamaalla, jos ette nyt puhu\ntotta.\" Tällä everstillä oli eräs _suomalainen_ ylioppilas tulkkina,\njonka ainoa hyväpuoli oli se, että hän ohimennen selitti, etteivät ne\nnyt sentään ihan paikalla hirtä, mutta kehoitti minua totuuteen ja\ntunnustuksiin. Mutta ainoa, mitä Ivanov sai minusta irti, oli nimeni ja\nettä olin ollut Hernösandissa töissä eräällä laatikkotehtaalla. Eikä se\nvale ollutkaan, vaikka siitä Hernösandissa olostani oli jo silloin\nkulunut viitisen vuotta. Muuten kysyin tuolta ylioppilaalta, että miksi\nhän viitsi olla koiran virassa. Siihen hän ei kylläkään vastannut\nmitään, mutta ilmoitti harjoittavansa opintoja Ateneumissa. Olikohan se\nAteneumi...?\n\nNiin. Viereisessä kopissa oli onnettomuustoveri, ylioppilas ja\nkansakoulunopettaja Kupiainen. Hän oli joutunut kiinni matkalla Saksaan\nja pidätetty. Meillä oli monta rattoisaa hetkeä yhdessä. Samalla kertaa\nsaimme käydä tupakalla koppien edessä olevassa huoneessa, jossa yksi\nvartija kerrallaan oli vahdissa. Tupakkamme säilytimme tämän\npöytälaatikossa, missä hänen aseensakin oli, suurikokoinen\nrullarevolveri. Tästä johtui mieleemme, että otetaan kerran tuo\nrevolveri, ammutaan vartija ja pötkitään pois. Laukaus tuskin olisi\nkuulunut ulos. Ja kerran sitten, kun tulimme taas tupakalle, otin tuon\naseen, mutta sisu petti. Sillä hän oli vanha ja kiltti vartija eikä\nkoskaan ollut sanonut meille pahaa sanaa. Jos olisi ollut se toinen,\nolisi Shpalernajan-matka jäänyt tekemättä.\n\nJa niinhän sitä pikkuhiljaa siirryttiin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin\nKatajanokalle. Kupiainen jäi Hämeenlinnan ystävällisen vankilanjohtajan\ntalteen. Katajanokalla vain eivät tahtoneet ottaa minua vastaan, eivät\nsuomalaiselle eikä ryssäläiselle puolelle. Minä jo ehdotin saattavalle\nvartijalle, että annetaan koko jutun olla ja mennään kaupungille\nkahville. Mutta sinne hän kuitenkin jätti minut, onneksi suomalaiselle\npuolelle, missä vietin kolmisen kuukautta laiskoja päiviä. Opin pian\nsähkötyksen ja kaikki luvalliset ja luvattomat metkut. Viereisen kopin\nasukkaat olivat hyvin mielenkiintoista väkeä, milloin varkaita, milloin\nmurhamiehiä. Selkäpiitä karmi kuullessa heidän juttujaan, kun he\nvälejänsä selvittelivät. Mutta lopulta tuotiin viereiseen koppiin\nsivistyneen näköinen nuorimies. Nimi jääköön mainitsematta, sillä\nepäilen, että se oli väärä, ja tuo nimi on monella kunniallisellakin\nmiehellä. Mutta tuota \"herraa\" saan todennäköisesti kiittää\nmatkastani Pietariin. Hän oli sangen avomielinen minulle, kertoen\njääkäriliikkeestä kovin paljon ja sai minutkin juttelemaan yhtä ja\ntoista. Hän kertoi, että hän kyllä voi toimittaa kirjeitä ja tietoja\nulkomaailmaan ilman sensuuria hyvien suhteittensa avulla. Hän antoi\nminulle määrättömästi tupakkaa kävelytunneilla ja näytti nauttivan ties\nmitä etuja. Lähetinkin hänen kauttaan kirjeen eräälle serkulleni,\nlääkärille. Pyysin tätä toimittamaan minulle jotakin voimakasta ja\ntuskatonta myrkkyä. Olin ajatellut, että jos minut viedään Pietariin,\nei mikään voi pelastaa, sillä siellä yliloikkari Tuominen tuntisi minut\nheti. Ja sitten naru kaulaan! Sisu voisi viime hetkellä kuitenkin\npettää, vaikka olinkin itseni totuttanut siihen ajatukseen. Eikä olisi\nhauskaa antaa ryssien huomata, että mies vapisee. -- Tuo kirjeeni ei\nole koskaan tullut perille.\n\nMashkevitshin tutkinnot olivat erittäin mielenkiintoisia, vaikka ne\neivät selventäneetkään asiaa. Pöytäkirjat, joita oli ainakin viidet\nsamasta asiasta, olivat niin sekaiset, että tulkki sanoi Mashkevitshin\nsanoneen, ettei p--ukaan tiedä, mikä paikka niissä on totta ja mikä\nvaletta. M. veteli punakynällä paksuja ristejä monen sivun ylitse,\njotka näyttivät hänestä liian mielikuvitusrikkailta. Muuten oli M.\nsangen mielenkiintoinen tuttavuus. Parempaa inkvisiittorityyppiä ei voi\nlöytää. De Loyola ei varmaankaan ollut pirullisemman näköinen.\nEpäilemättä saisi M. hyvän paikan Mefistona ilman naamioimisvaivoja.\nJos vielä eläisi...\n\nOlo Katajanokalla oli muuten hyvä, vartijat avuliaita ja ystävällisiä.\nMutta sekin ilo loppui. Maaliskuun 8. p:nä tuli lähtö Pietariin yhdessä\nArvo Brusinin kanssa. Tapasin hänet ollessani vaatteita muuttamassa\nmatkaa varten. Minun siviilipukuni oli perin kehno, ja pelkäsin,\netten kestäisi talvea ilman enempiä vaatteita. Sanoin B:lle, että\nPietarin-matka tuli ja naru kaulaan. Hän ei uskonut sitä. Hän oli\nmielestään puhdas kuin pulmunen, ilman syntiä ja syytä. Eikä hänellä\nloppujen lopuksi olisi tainnut niin suurta hätää ollakaan, ellei ehkä\nolisi pistetty roikkumaan muitten mukana vain siksi, että olisi ollut\npitkä rivi. Brusinista ja minusta tuli heti hyvät ystävät, jota\nystävyyttä ei aika hävitä. Shpalernajassa tapasin hänet tulomme\njälkeisenä päivänä rokotustilaisuudessa. Kun meitä silloin myös\npunnittiin, sanoin B:lle, \"että mitähän p--ruja ne meistä enää\npunnitsevat?\" B. vastasi: \"Ne vain laskevat, miten paksua narua\ntarvitaan.\" Minua hymyilytti, sillä olipa häneenkin jo mennyt\nhirtehishuumorin henki. Itse olin kylmästä sininen ja olin varma, etten\nmontakaan päivää kestäisi pukimissani kylmässä kopissa. Koppi, mihin\nminut ensiksi sijoitettiin, oli 5. kerroksessa. Sen ikkuna oli rikki,\nja lunta oli tuiskunnut lattialle. Yhdessä nurkassa oli jäätynyt kasa\nedellisen vieraan jäljeltä. Olin siinä kopissa yhden yön ja päivän,\nkunnes yhtämittaisen soittamisen ja paljon puhumisen jälkeen siirsivät\nminut 4. kerrokseen kutakuinkin lämpimään koppiin. Kolmantena päivänä\nilmoitettiin, että rahani -- melkein 4.000:- olivat käytettävinäni.\nVoisin elää kuin herra, saada ruokaa ja vaatteita. Mutta tilausta en\nkerinnyt tehdä. Neljäntenä päivänä alkoi kuulua hirmuinen meteli ja\nampuminen. Nousin ikkunalle ja näin, että koppien ikkunoita rikottiin\njoka taholla. Silloin minäkin pistin lusikalla rikki ikkunani.\nAjattelin, että se voi kuulua täällä päiväjärjestykseen. Meteli läheni.\nPäättelin, että joitakin vankeja vietiin ammuttavaksi ja muut vangit\npitävät tämmöistä tuhannenmoista mielenosoitusmeteliä. Samassa\npamahteli ovelleni. Se lensi auki, ja partainen ryssä hyökkäsi sisään\nkädet ojolla. Ajattelin työntää lusikkani hänen avoimeen kitaansa,\nmutta hänellä olikin vain pussaamismeiningit. Näin Kosolan taempana ja\nymmärsin, että svaboda oli tullut. -- Olen lukenut monta kuvausta\ntuosta vallankumouksen hurmiosta. Muta sitä ei voi kuvata. Se täytyy\ntuntea ja elää. Kuin unessa näin, miten eräs vartijoista heitettiin\nviidennen kerroksen parvekkeelta alas sementtilattialle, eikä minun\nkäynyt sääliksi lainkaan. Shpalernajan porttien ulkopuolella oli kaksi\nkuoliaaksi tallattua vartijaa tai sotilasta. Toisen olkamerkki on\nminulla vieläkin.\n\nKyösti Wilkuna kirjoittaa kirjassaan, miten ajauduimme lopuksi Suomen\nasemalle. Mutta en vieläkään käsitä, mistä Sihvo sai niin komean\nturkin. Omani kyllä tiedän, eikä sekään mikään huono ollut.\n\nJa niin me tulimme pois sieltä Pietarista kuin keisarit. Tulin kotiin\nminäkin ja uskoin vapauteen kolme päivää, kunnes viranomaiset\nilmoittivat, ettei vapautta olekaan muualla kuin saduissa. Silloin\npimenin Nilsiän perukoille ja Rautavaaran sydänmaille tukkijätkäin\npariin. Kasöörinä nimellisesti. Mutta eihän sielläkään voinut pitkään\nolla. Kuukauden kuluttua olin jo Onkilahden rannassa Vaasassa puettuna\nryssänsoltun pukuun ja kaimanristi rinnassa matkalla moottoriveneellä\nUumajaan ja pataljoonaan takaisin. Mutta Uumajasta pyörrytti Kekoni\nminut takaisin aseiden kanssa Oravaisiin. Siinä se meni kesä 1917\naseiden kuljetuksessa. Värkättiin pommeja Lapualla Kosolan yläkerrassa\nja Lapinjoen saunassa, että ruskea savu vain nousi taivaalle \"keiton\"\npalaessa pohjaan. Ja niin se meni syksykin Equityn aselastin\nvastaanotossa ja vahdissa jääkäri Vähäpassin kanssa Larsmon luodoilla,\nminne aselastin saavuttua jäimme, muitten saadessa koti-ikävän ja\njättäessä meidät sinne kahden saaristolaisen kanssa ilman venettä,\nilman mitään muuta mahdollisuutta, kuin turvata hädän tullen\nkonekivääreihimme ja viimeisenä keinona räjäyttää koko ihanuus ilmaan,\nitse mukaan luettuna. Ja meni talvi suojeluskuntain perustamisessa ja\naseiden kuljetuksissa rannikolta pitkissä karavaaneissa Ilmajoelle ja\nLapualle --.\n\nMutta ne ovat eri juttuja, eikä tähänkään niin mahdottomia mahdu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJääkärimajuri Yrjö Könni otti osaa vapaussotaan Ilmajoen Suojeluskunnan\npäällikkönä. Kristiinan valtauksen jälkeen hänen komppaniansa puolusti\nkoko asemasodan ajan Vilppulan aseman rintamaa ja otti osaa kaikkiin\ntaisteluihin Vilppulasta Tampereelle. Tampereen valloituksessa\nhaavoittui K. vaikeasti, mutta kykeni jo kuukauden kuluttua palaamaan\njoukko-osastoonsa Viipurin valloitukseen. Toimi sitten Vaasan\nRykmentissä v.t. pataljoonankomentajana ja Valkoisessa Kaartissa\nkomppanianpäällikkönä. Siirtyi Ilmailuvoimiin jo 1918 ja suoritti\nlentäjäntutkinnon 1919. Toimi Ilmailupataljoonan Komentajana ja\nIlmailuvoimien Esikuntapäällikkönä vuoteen 1922, jolloin erosi\narmeijasta jääk. majurin arvolla, siirtyen liikealalle.\n\n\n\n\nVilho Kirjalainen.\n\n\nJääkäriliikkeestä hän kuuli polyteekkitovereiltaan keväällä v. 1916.\nPolyteekkarien talolla Kirjalainen tutustui syksyllä v. 1916 erääseen\nY. Saukkoseksi itseään nimittävään henkilöön. Tämä neuvoi hänelle\netappitien Yli-Kiiminkiin, josta \"Selkänen\" nimisen henkilön piti\nedelleen opastaa hänet Ruotsin puolelle. Hän ja lakit, yliopp. Rudolf\nWickström lähtivätkin matkalle, kumpikin omilla varoillaan.\n\nYli-Kiimingistä he kysyivät lukkari Sarkkiselta Selkästä.\nViimeksimainitun oli täytynyt lähteä santarmeja pakoon jo toista\nviikkoa aikaisemmin, ja Sarkkinen antoi heidät ilmi Enehjelmin\netsiville.\n\nHeidät vangittiin eräässä Yli-Kiimingistä hiukan lounaaseen päin\nolevassa majatalossa n. 20.11.16.\n\nKirjalainen ja Wickström vietiin ensin Oulun poliisiputkaan ja sieltä\nseuraavana päivänä Oulun vankilaan. Kun he olivat olleet siellä noin\nkolme viikkoa, Enehjelm luovutti heidät santarmeille. Nämä kuljettivat\nheidät 12.12.16 junalla Helsinkiin, jossa he istuivat Katajanokan\nvankilassa pari kuukautta. Helmikuun alkupäivinä v. 1917 heidät sekä\nlisäksi Aarne Korhonen vietiin Viipurin vankilan kautta Pietariin\nPeresilnaja-vankilaan. Täällä he saivat olla noin viisi viikkoa.\nVallankumouksen edellisenä sunnuntaina heidät kaikki kolme pantiin\nSiperiaan menevään vankijunaan. Matkan päämääränä oli Irkutskin\nkuvernementti, jonne he juuri lähdön edellä olivat saaneet\nkarkoitustuomion.\n\nOulun vankilassa Enehjelm kuulusteli henkilökohtaisesti Kirjalaista ja\nWickströmiä, esiintyen käsittämättömän röyhkeästi. Kun hän ei saanut\nmitään selville, jätti hän heidät santarmeille. Junassa Oulusta\nHelsinkiin tutustui Kirjalainen Jussi Väisäseen ja Aarne Korhoseen,\njotka molemmat olivat erittäin rohkeita ja innokkaita poikia.\nKatajanokan vankilassa hän sai koputussähkötyksen avulla uuden\ntuttavan, Yrjö Johannes Könnin. Häneltä Kirjalainen sai tarkkoja\ntietoja Lockstedtista ja yleensä jääkärien toiminnasta. Peresilnajassa\noli suomalaisia samassa huoneessa kymmenkunta, joista kaikki tosin\neivät olleet poliittisia. Siellä olivat m.m. eläinlääkärit Laurell,\napteekkari Roos, kirjailija Leinonen ja sähköttäjä Vartiainen, kaikki\nhuomattuja itsenäisyysmiehiä.\n\nKirjalainen, Wickström ja Korhonen pääsivät vapaiksi Novo-Nikolajevskin\nasemalla yhdeksän vuorokauden matkan jälkeen, vallankumouksen vasta\nsilloin heidät saavuttaessa. Sikäläinen vallankumouskomitea antoi\nheille matkarahat ja jonkinlaisen passin matkaa varten kotimaahan.\nHelsinkiin he saapuivat pari viikkoa vallankumouksen jälkeen samalla\njunalla kuin P.E. Svinhufvud.\n\nKirjalainen aikoi nyt suorittaa tenttejä muutamissa aineissa\npolyteekissä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä hermot olivat\nhuonossa kunnossa. Kesällä 1917 hän maisteri E. Välikankaan\nkehoituksesta järjesteli Mikkelin seuduilla \"palokuntia\". Syksyllä 1917\nhän suoritti polyteekissä diploomitutkinnon ensimmäisen osan ja jatkoi\nlukujaan kolmannella vuosikurssilla.\n\nPunakapinan alettua liittyi Kirjalainen Helsingin suojeluskuntaan,\nsiniseen rykmenttiin, Martin-Ollin komppaniaan. Saksalaisten hyökätessä\nHelsinkiin oli hänen ryhmänsä Lapinlahdenkatu seitsemässä kotoutuneena.\nSieltä he lähtivät määräyksen mukaisesti ottamaan haltuunsa ryssien\nlukiota Töölössä. Sitten he siirtyivät Erottajan varrella olevaan\ntaloon, suorittaen sen jälkeen rakennusten, varastojen ja vankien\nvartioimista. Vöyrin sotakoulun siirryttyä Helsinkiin Kirjalainen\nkirjoittautui siihen. Alikersantin papereilla hän pääsi koulusta.\n\nSyksyllä 1918 Kirjalainen joutui meriväen intendenttuurin tarveaineiden\nhankintaosastolle insinööri Gallenin apulaiseksi sekä myöhemmin\ntorpedo-osastolle piirtäjäksi. Kesällä 1919 hän tuli Kymenlaakson Sähkö\nOy:n palvelukseen. 1920 hän meni Saksaan jatkamaan teknillisiä\nopintojaan suorittaen 1922 insinööritutkinnon Mittweidessa. 1923\nKirjalainen tuli Kymin Lauttausyhdistyksen palvelukseen asuinpaikkanaan\nViitasaari, jossa hän oli kuolemaansa saakka, kevääseen 1929.\n\nAnsiomerkkejä Kirjalainen sai Vapaussodan muistomitalin.\n\n\n\n\nArvo Brusin.\n\n\nSyksyllä 1915 tapasin odottamatta Porvoossa entisen koulu- ja\nvoimistelijatoverini, voimistelunopettaja Gunnar Stenbäckin. Hän\nselosti minulle lyhyesti jääkäriliikettä, josta ennen olin kuullut vain\nhämäriä huhuja. Stenbäck oli jo ollut Saksassa. Olin innostunut\nkuulemastani, ja kun Stenbäck kysyi, haluaisinko lähteä Saksaan,\nvastasin heti myöntävästi. Stenbäck ilmoitti viipyvänsä jonkin aikaa\nPorvoossa ja sen ympäristössä, jossa hänet oli määrätty värväämään\nmiehiä Saksaan, ja ilmoitti samalla tarvitsevansa minut apulaisekseen\nnoissa hommissa. Tunsin iloa ja pientä ylpeyttä osakseni tulleesta\nluottamuksesta. Iloa siksi, että saisin yhdessä Stenbäckin kanssa\nmatkustaa Saksaan. Hän kun oli jo vanha, kokenut tekijä.\n\nEnsi tapaamisellamme kysyin myös Stenbäckiltä, oliko viisainta minun\nheti sanoutua irti toimestani. Olin siihen aikaan apulaisena tämän\nkirjan kustantajan, WSOY:n kirjallisessa toimistossa. Päätimme\nkuitenkin, että oli parasta toistaiseksi pitää toimi, ettemme\nherättäisi tarpeetonta huomiota.\n\nEnsimmäinen matka, jonka teimme maaseudulle, suuntautui kotipitäjääni,\nPukkilaan.\n\nKaikkialla tapasimme paljon reilua ainesta, joka ymmärsi\njääkäriliikkeen merkityksen ja suhtautui meihin myötätuntoisesti. En\nsaata kuitenkaan olla mainitsematta, että tapasimme myös herroja,\njoitten puoleen käännyimme, mutta jotka meitä karttoivat -- jopa\npitivät vaarallisina miehinä. Jäljestäpäin -- no niin, onhan yleisesti\ntiettyä, miten oman edun tavoittelijat murrosaikoina pelailevat! --\nPääasiassa käännyimme keski-ikäisten isäntämiesten puoleen, jotka\nottivat tehtäväkseen vaikuttaa ympäristössään ja valita nuoria miehiä,\njotka sitten saisivat ilmoittautua minulle Porvoossa.\n\nYhä uusiintuvien matkojen johdosta minun oli pakko jättää toimeni\nSöderströmillä. Mutta kun olin jonkin aikaa ollut vapaana, tarjottiin\nminulle taas väliaikaista tointa samassa liikkeessä. Kun Stenbäck\narveli, että matkamme Saksaan siirtyisi yli joulun, oli minulle vain\neduksi ottaa toimi, jonka yhteydessä -- kun työhuoneeni oli verraten\nerillinen -- oli soveliain ottaa vastaan jääkäritarjokkaita, jos niitä\nmaaseudulta hyvinkin alkaisi tulla. Maaseudulta ei kuitenkaan tullut\nmonta asiakasta, ja niistäkin, jotka kävivät, vain yksi arvasi ottaa\n\"pestin\". Porvoosta lähti kuitenkin muutamia miehiä.\n\nSe seikka, että oma matkamme ja eräät keskeneräiset värväykset\nsiirtyivät yli joulun, johti asiat pahasti vinoon. Stenbäck oli\nmatkustanut kotiinsa Helsinkiin joulua viettämään. Mutta ennenkuin hän\npääsi palaamaan takaisin Porvooseen, olivat santarmit hänen jäljillään,\nja ainoastaan suin päin pakeneminen pelasti hänet joutumasta ryssien\nkäsiin. Stenbäck painui suoraan Saksaan. Minulle hän sai lähetetyksi\nvain sanat: \"Hoida asiat!\"\n\nPari miestä sain sen jälkeen matkaan, mutta viimeksi lähteneestä Åke\nMangströmistä (nyk. everstiluutnantti) kuulin, että hän oli joutunut\nkiinni. Helsingistä tuli samalla ilmoitus, ettei miehiä saisi lähettää.\nRyssät olivat päässeet perille Kemin etapista. Muita etappilinjoja en\ntuntenut, ja kaikki yhteydet olivat poikki.\n\nKun minulla ei Pohjanmaalla ollut edes tuttavia, olin liian lapsellinen\nlähteäkseni omin päin matkalle. Toisten lähettämisestä ei\nluonnollisesti ollut enää puhettakaan. Ei auttanut muu kuin\nteeskennellä täysin syytöntä ja odottaa, mitä tuleman piti.\nSöderströmillä järjestyi minulle vakituista konttorityötä, ja niin\nalkoivat taas rauhalliset ajat. Minun rauhani oli kuitenkin hyvin\npinnallista. Mitä sanoisivat lähettämäni miehet, kun itse jäin pois!\nTietoja en saanut mistään. Huhuja liikkui sitä runsaammin. Matkoillani\nkoetin valppaasti tehdä havaintoja, mutta kaikkialla oli rauhallista,\nja pian itsekin rauhoituin. Eivätpähän ryssät päässeet jäljilleni,\narvelin. -- Niin kului kokonainen vuosi.\n\nKireänä pakkasyönä, helmik. 4-5. 1917 olin tullut kotiin. Veljeni, joka\nasui kanssani, oli matkustanut sunnuntaiksi maalle, eikä vielä ollut\npalannut. Olin jo ehtinyt sänkyyn, mutta en vielä nukkunut, kun\novikello terävästi soi. Arvelin, että veljeni oli tulossa kotiin, ja\nminua harmitti, kun piti lämpimästä sängystä mennä kylmään eteiseen.\nJuoksin vikkelästi, kiersin oven auki ja olin jo kääntymässä takaisin,\nkun huomasin, keitä tulijat olivat: Ovesta painui sisään vahvoissa\ntalvivarusteissa santarmieversti kahden santarmin ja kahden\nsiviilietsivän kanssa. Jäin yöpaitasillani heidän keskelleen.\nKotitarkastusta sanoivat tulevansa pitämään ja ryhtyivät työhön heti.\nMinä menin kylmissäni takaisin lämpimään sänkyyn ja teeskentelin\nmahdollisimman huoletonta. Pian he kuitenkin komensivat pukemaan.\nKotitarkastuksessa ei löytynyt mitään vaarallista. Kaikki mahdolliset\nkonseptipaperit ja valokuvat he ottivat taiteensa. Kun voimistelu- ja\nurheiluseura Nuoren Voiman papereita joutui heidän käsiinsä,\ninnostuivat ryssät voima-sanasta kovin. Jokohan löytyi vanhan\nVoimaliiton jatkaja! Todistin seuran vaarattomaksi ja jätin\nmainitsematta, että kymmenkunta sen jäsentä oli Saksassa jääkärinä. Kun\npaperit oli sinetöity, ilmoitti eversti, että minun oli seurattava. Kun\nolin nyökännyt hyvästit hämmästyneelle isäntäväelleni, rva ja hra\nTainiolle, vietiin minut Porvoon poliisiputkaan, jossa oli odotettava\naamujunan lähtöä. Herrat saattajani majailivat vain odotushuoneen\npenkeillä, mutta minut saatettiin oikein kamariin ja vuoteelle. Kun\nodotushuoneen viereinen kamari oli \"ylösotettu\", tyhjennettiin se varta\nvasten minulle. Pöhnäinen hamppari siirrettiin jonnekin muualle, ja\nhänen vuoteensa jätettiin vapaasti käytettäväkseni.\n\nEhdin olla vuoteessa kolmisen tuntia ja nukkua makeat unet (hermoni\nolivat nähtävästi kunnossa), kun tuli herätys ja junalle lähtö.\nAsemalle ajettiin jo hyvissä ajoin, ennenkuin muita matkustajia oli\nliikkeellä. Kaupungissa oli kaikki rauhallista.\n\nSantarmihallituksessa Punanotkonkadulla jouduin ankaraan kuulusteluun.\nSen toimittajaa sanottiin myös everstiksi. Olipa häijy mies.\nEnsimmäisenä hän löi eteeni ent. koulutoverini, porvoolaisen Albert\nKlinkin kuvan. \"Tunnetteko?\" -- \"Tunnen.\" -- \"Te olette lähettänyt\ntämän miehen Saksaan ja antanut hänelle matkarahat ja itse olette\npäättänyt myös mennä Saksaan.\" Hyvin tuntui olevan perillä asioista.\nKielsin kuitenkin aivan jyrkästi enkä mielestäni lainkaan häkeltynyt.\n\"Ainoa pelastuksenne on tunnustaminen\", sanoi ryssä. Kun ei siitä ollut\napua, käytti hän viekkautta: \"Klink itse väittää niin, oletteko ollut\nhuonoissa väleissä hänen kanssaan?\" Selitin, että olen ollut aina\nhyvissä väleissä K:n kanssa, eikä hän voi väittää sellaista. Eikä se\nmies missään Saksassa olekaan. Porvoosta hän on kyllä jokin aika sitten\nmuuttanut ja omistaa nyt makkaratehtaan jossakin Savonmaalla. -- Kun\nKlinkistä oli tarpeeksi rähisty, ilmestyi eteeni yhä uusia kuvia ja\nkysymyksiä -- tunnetteko. Tunteminen noin äkkipikaa oli hikistä hommaa.\nMonta tuttavuutta siinä tuli sanotuksi \"ylös\", mutta joitakin\nkoulutovereitani sentään tunsin. Muistan erikoisesti olleen\nkysymyksessä nyk. everstit Tuompo, Kekoni ja Vuori. \"Onko Tuompo sama\nkuin Tompe?\" kysyttiin. Tunsin Tuompon salanimen, mutta en\nluonnollisesti tunnustanut, vaan väitin, ettei häntä edes koulussa\nhaukuttu Tompeksi. Kuulustelu kesti monia tunteja ja oli vallan\nrasittava. Kun se oli vihdoin lopussa, seurasi vinttiin nousu\nvalokuvausta ja sormenpään jälkien painamista varten. Vasta\niltapäivällä oli asia siksi selvä, että minut pantiin käsirautoihin ja\nkuljetettiin lääninvankilaan Katajanokalle. Siellä sain vankipuvun ja\nmääräyksen marssia kolmanteen kerrokseen, jossa oli \"kortteeri\", kuten\neräs vartija ilkkuen sanoi. Istuin jakkaralla ja katselin uutta\nasuani ja muistelin, että porvoolaiset kokoontuivat parhaillaan\nRuneberg-juhliinsa. Muistaakseni kului kolme viikkoa, ennenkuin minut\nensi kertaa vietiin kuulusteltavaksi santarmihallitukseen.\nKuulustelussa ei ollut sanottavaa uutta, eikä se edes minua rasittanut.\nSatuin olemaan hyvällä tuulella ja valehtelin ryssille naurussa suin.\n\nKuulustelun lopussa Mashkevitsh ilmoitti, että minulta tultaisiin\nvaatimaan kaikkien oikeuksien menettämistä, vedoten tunnettuihin 100 ja\n102 pykäliin. Sitten vietiin minut taas vanhaan \"kortteeriin\"\nKatajanokalle. Matkoilla kuljetettiin aina raudoissa.\n\nMaaliskuun alussa kutsuttiin taas alakertaan, jossa ilmoitettiin, että\nsain pukeutua omaan pukuuni. Jokohan tuli vapaus, ajattelin.\nPukeutumishuoneessa tapasin ensimmäisen kohtalotoverin: teknillisen\nylioppilaan Yrjö Könnin. Mies teki hyvin rivakkaotteisen vaikutuksen,\nja huolimatta kurjista rääsyistään, joihin hän pukeutui, en hetkeäkään\nepäillyt, etteikö hän ollut oikea mies. Hän sanoi heti, kun jäimme\nhetkeksi kahden: \"Nyt se on menoa\", ja valitteli, ettei ollut ehtinyt\nhankkia myrkkyä, jottei tarvitsisi hirsipuussa kuolla. Kun puvut oli\nvaihdettu, vietiin meidät taas koppeihimme, kumpikin eri taholle.\nTuntui tavattoman mukavalta olla omassa siistissä puvussaan. Mutta\nmitähän tässä oli oikein takana? Ei sinä iltana oikein nukuttanut. Olin\nsentään puoliuninen, kun heräsin yht'äkkiä ja kuulin raskaita askelia,\njotka nousivat ylös vankilan käytäviä. Kun vartija aina yöllä liikkui\npehmeissä jalkineissa, arvasin heti, että jotakin erikoista oli\ntekeillä. Askelet lähestyivät ja pysähtyivät juuri minun oveni taakse.\nRautakanki irroitettiin ja tuttu, ystävällinen vartijani kysyi\nalakuloisena ovelta, olinko A.B. \"Venäläiset sotilaat hakevat teitä.\"\nKun tulin kopista, näin vartijan takana Könnin, joka siis oli päivällä\narvannut oikein. Niin alkoi \"viimeinen matka\", joka päättyi sentään\nonnellisesti Shpalernajaan ja lyhyeen vierailuun siellä.\n\nEnsimmäinen ilta Shpalernajassa tuntui kaamealta. Nälkä kurni suolia,\nvilutti, kaikki oli likaista. Sänky ja siinä oleva huopapeite olivat\nkuin rasvalla tahritut ja kovat. Ristikon läpi näkyi vain joitakin\nmustia kattoja. Könnin junassa kertoma kuvaus Lukkarisen hirttämisestä\ntuli väkisinkin mieleen. Kyllä siellä Katajanokalla sentään oli\nherttaisen kotoiset olot verrattuna tähän kurjuuteen vieraan maan ja\nverivihollisen armottomassa vankilassa, josta minä hetkenä tahansa\nvoitiin viedä hirtettäväksi. Vasta iltarukouksen luettuani tunsin\nrauhoittuvani. -- Seuraava päivä oli jo paljon parempi, huolimatta\nkurjasta ruoasta, joka vaikutti sen, etten enää uskaltanut voimistella.\nPäättelin astella vain varovasti, jotta henki näilläkin sapuskoilla\njaksaisi \"killua\". Kun pääsin kävelemään, uskoin jo ryssistäkin jotakin\nhyvää. Könnin tapasin jonkinlaisessa sairastuvassa, jossa meitä\nrokotettiin. Toisista suomalaisista emme vielä tienneet mitään. --\nSeuraavana päivänä tuli taas joku \"välskäri\" koppiini ja rokotti minut\nuudelleen. En kysynyt miksi. Samana päivänä kuulin koputusta koppini\nlattiaan ja äänen alhaalta kysyvän: \"Oletteko suomalainen?\" Iloni oli\nsuuri, kun pohjalainen majatalonisäntä Kosola esitti itsensä ja kertoi,\nettä siellä oli paljon suomalaisia, varsinkin pohjalaisia. Hän tunsi\nmyös Könnin, josta kerroin hänelle. Kosola neuvoi myös \"puhelimen\"\nkäytön minulle. Mutta ennen kuin ehdin \"soittaa\", kuulin viereisestä\nkopista naputusta, ja sieltä esittäytyi \"Pikku-Jussi\". Hän lupasi\nopettaa minulle naputussysteemin, sillä tästä huutamisesta, hän sanoi,\nvoi joutua vesikoppiin. Nyt tuntui olevan kaikki hyvin. Vartijakin tuli\nvielä selittämään, että saisin ostaa lisäruokaa, ja antoi kynän ja\npaperia. Kirjoitin, mitä ryssäksi muistin, m.m. fransuskaja bulkka ja\nklosetskaja bumaga. -- Ruokia en -- enempää kuin paperia -- ehtinyt\nsaada.\n\nVallankumouksesta ei minulla ollut harmainta aavistusta, joten luulin\nhirveitä tapahtuvan, kun ryminä alkoi. Ehdin kuvitella vaikka mitä.\nPahiten pelkäsin tulipaloa, jolloin viidennestä kerroksesta ei voisi\npelastua. Joukkoteloitus tuntui myös mahdolliselta, varsinkin sitten,\nkun melu lähestyi. Kun vielä kerran totesin, että kopista ei mihinkään\nvoisi päästä eikä piiloutua, puin palttoon päälleni ja jäin oven taakse\nodottamaan, mitä tuleman piti. Tuskin oli ovi saatu auki, kun yht'äkkiä\nkäsitin, mistä oli kysymys. \"Myi svabotni?\" kysyin ensimmäiseltä\nkivääriniekalta, joka pyrki vastaukseksi halaamaan, mutta ei ehtinyt.\nMinulla oli kiire hakemaan suomalaisia. Ensimmäiseksi näin kirjailija\nWilkunan, jonka tunsin hänen Söderströmillä käynneistään. Hän oli vielä\nkopissaan ja epäili lähteä ensimmäisiin katukahakoihin. Kun sitten eräs\nsuomalainen, Sihvo, huusi käytävässä: \"Suomalaiset, seuratkaa minua!\"\nolin heti paikalla ja jouduin suomalaisten pääjoukkoon, johon kuuluin\nsiihen asti, kun Suomessa hajaannuttiin. Linnan portin särkeminen ja\nmarssi Shpalernajasta Suomen asemalle oli varmasti riemullisin hetki\nelämässäni; yht'äkkiä, hirttonuoran asemesta vapaus, keskellä\nmaaliskuun kirkasta päivää. Tämän tästä hyppäsin ilmaan niin korkealle\nkuin jaksoin ja huusin suoraa huutoa. Samaa näkyivät jotkut toisetkin\ntekevän. Ympärillä mahdollisesti piilevä vaara, ampumiset ja kahakat,\neivät merkinneet mitään.\n\nPian minua kuitenkin alkoi eräs seikka huolettaa. Kun en nähnyt missään\nKönniä eikä kukaan hänestä mitään tiennyt, pelkäsin jo pahinta.\nIllalla, kun Suomen asemalta katselimme Shpalernajan paloa, ilmestyi\nhän kuitenkin joukkoomme, ja tapaamisemme muodostui riemulliseksi.\n\nSeuraavan yön saimme pitkästä aikaa viettää kunnon vuoteessa, mutta\ntuskinpa kukaan malttoi nukkua. Minä ainakaan en nukkunut yhtään\nminuuttia. Asuin eräässä ystävällisessä suomalais-kodissa. Samassa\ntalossa oli jokin kanslia, ja vallankumoukselliset kuljeskelivat kaiken\nyötä talon rappukäytävissä. Kun aamupäivällä kokoonnuimme eräässä\nrautatieläisten yhteisessä huoneistossa, sattui ikäviä välikohtauksia.\nMiesten hermot olivat korkeimman jännityksen lauettua loppumaisillaan.\nUseita järkyttäviä kouristuskohtauksia sattui. Kun epäilimme, että\nryssät olivat rokotuksessa istuttaneet meihin kenties kaatuvataudin,\nmuistan, kuinka tuntui ilkeältä odottaa omaa kaatumistaan; minutkin kun\noli ehditty jo kahdesti rokottaa.\n\nPietarissa jouduimme varsin vaihtelevin mielialoin viettämään viikon\npäivät. Tutustuimme kaupunkiin, seurasimme vallankumouksellisten\nhommia, kävimmepä Shpalernajassakin hakemassa itsellemme\nmuistoesineitä. Seynin vastaanottotilaisuus virkisti mieliä, ja paluu\nSuomeen tapahtui juhlamielen vallitessa.\n\nKun Porvoosta soitin kotiini Pukkilaan, kuulin, että äitini oli surusta\nsairastunut. Hän ei ollut tiennyt kohtalostani moneen aikaan mitään. Se\ntieto oli vain tullut, että minut oli viety Venäjälle. Kuultuaan, että\nolin onnellisesti palaamassa kotiin, toipui äiti ja järjesti minulle\nvastaanoton kuin tuhlaajapojalle.\n\nPian tuli kuitenkin tieto, että uusi vangitsemismääräyksemme oli\nannettu. Ryssille oli sattunut haikea erehdys päästäessään \"saksalaiset\nvakoilijat\" vapaiksi. Jouduin aina hyvätuulisen ja neuvokkaan Urho\nMassisen seuraan, ja hänen kanssaan päätimme lähteä Saksaan -- ei\nhiihtäen pohjoisia reittejä, joita Massinen piti tarpeettoman\nvaivalloisina -- vaan laivalla Porista joko Ruotsin kautta tai suoraan.\nHankittuamme passit -- Massiselle lämmittäjän ja minulle kokkipojan --\nmatkustimme Poriin. Insinööri Kelpo Vohlosen ystävällisessä kodissa\nvietimme hyviä päiviä ja odottelimme laivan lähtöä. Jääesteet\nviivyttivät kuitenkin meitä, ja Massinen sairastui. Päätimme palata\nHelsinkiin. Siellä kävimme ensi töiksemme silloisen prokuraattorin P.E.\nSvinhufvudin puheilla tiedustelemassa asemamme vaarallisuutta. Hän otti\nmeidät vastaan erittäin ystävällisesti, mutta kehoitti matkustamaan\nPohjois-Suomeen. \"Sinne eivät ryssät enää uskalla lähettää\nkätyreitään.\" -- \"Mutta jos kuulette, että minut on viety, niin menkää\nsitten kauemmas\", lisäsi suuri itsenäisyystaistelija jämerästi, mutta\nsamalla hymyillen. Hänen voimakas persoonansa teki meihin niin\nrohkaisevan vaikutuksen, ettemme osanneet enää pelätä mitään. Niinpä\npäätimmekin toistaiseksi siirtyä kotipuoliin. Porvoossa vietin\nkuitenkin alkuaikoina miltei joka yön eri talossa, ja toverini olivat\nsamalla aina iltajunan saapuessa seuraamassa, tulisiko ryssiä\nkaupunkiin.\n\nOlin ehtinyt olla jonkin aikaa toimessa WSOY:ssä ja päässyt\nkesälomallekin, kun kotiini Pukkilaan tuli ilmoitus, että minun olisi\nmatkustettava Porvoon saaristoon tapaamaan erästä tuttavaani. Olin heti\nvalmis matkalle, sillä arvasin, että Stenbäck on taas tullut\nkomennukselle Suomeen, ja olihan kerrassaan mielenkiintoista tavata\nhäntä ja kuulla jääkärien vaiheista. Olin arvannut oikein, ja elämä\npiristyi jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStenbäckin julkinen esiintyminen Porvoossa kesäkuussa 1917 olisi\nluonnollisesti herättänyt suurta huomiota ja saattanut johtaa pikaiseen\nvangitsemiseen, joten oli oltava varovaisia. Eräänä iltamyöhänä\nStenbäck tuli kuitenkin kaupunkiin ja vietti \"arestilaisena\" pari\npäivää minun asunnossani, kunnes eräänä sopivana hetkenä nousimme\npolkupyörille ja ajoimme Lahteen, jossa tapasimme Stenbäckin\nkomennustoverin, jääkäri Karan sekä Urho Massisen.\n\nJääkäreillä oli omat tehtävänsä, joitten selostamisen puolestani\nsivuutan. Mutta kun jouduin eräissä mielenkiintoisissa vaiheissa\ntoimimaan yhdessä erikoisesti Stenbäckin kanssa, ja kun hän on jo\nvainaja (kuoli jääkärimajurina keuhkotautiin v. 1927) ja hänen\nmerkittävä osuutensa Suomen vapaussodan valmisteluvaiheissa voisi jäädä\nunhoon, kerron muutamia yhteisiä vaiheitamme.\n\nSyyskesällä 1917, jolloin Stenbäckin kanssa perustimme suojeluskuntia\nPorvoon puolessa, olimme sattumalta laivarannassa, kun Borgå-laiva\nsaapui kaupunkiin. Väkijoukosta pisti silmiimme kovin tutunnäköiset\nhartiat, ja pian totesimme, että \"Haitari-Jalihan\" siellä oli\n(Haitari-Jali = jääkärikapteeni, diploomi-insinööri, kirjailija, nyk.\nammattien tarkastaja Jalmari Kara). Päästyään luoksemme oli mies\nvakavan ja kalpean näköinen ja virkkoi yksikantaan: \"Antakaa veljet\nleipää.\" -- Veimme nälkiintyneen toverimme seurahuoneelle, jonka\nisäntäväki piti meikäläisistä hyvää huolta ruumiin ravinnon ja tarpeen\npuolesta ja aina järjesti käytettäväksemme turvallisen nurkkauksen. Kun\nKara oli aikansa syönyt ja virkosi vähin erin puhumaan, kertoi hän\nhuhkineensa saaristossa joillakin \"asioilla\", joiden matkojen\ntarkoituksen arvasimme vasta sitten, kun ensimmäinen vedenalainen tuli\nSuomeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorvoosta käsin olimme myös yhteydessä Saksanniemen rakuunoitten\npäällikön kanssa. Kun Karalla ja Stenbäckillä oli hallussaan pari\nkapsäkkiä, jotka sisälsivät \"saippuaa\", oli sovittu, että\nmatkustaisimme Saksanniemeen käsikranaatteja valmistamaan. Alituisia\nmatkoja varten oli Stenbäckillä ja minulla hevonen, jonka Brasaksen\nkartanon isäntä, kapteeni Nummelin (kuoli everstiluutnanttina vuosi\nsitten) kahden istuttavine kieseineen oli luovuttanut vapaasti\nkäytettäväksemme. Hevosta hoidettiin seurahuoneen tallissa. Sen nimi\noli Castor. Se oli nuori ja hullu. Vaivoin saimme kapsäkit ja itsemme\nsijoitetuiksi kärryihin, sillä Castor hyppi koko ajan pystyyn. Kun minä\nohjaksista pidellen istuin Karan syliin, puhkesi Jali sanoihin:\n\n\"Mie pelkään hevosen rattaill'.\"\n\nJa Stenbäck torui:\n\n\"Aja siivosti Kraatari.\" [Kraatariksi Stenbäck minua sanoi, ja minä\npuolestani olin nimennyt hänet -- kaupunkimatkojensa perusteella --\nIivariksi. Moniin päiväkirjoihinkin tuli merkityksi: Iivari Stenbäck ja\nArvo Kraatari.]\n\nCastor asettui sentään tasaiseen juoksuun, ja Nikolainkatua alaspäin\najettaessa jo vähän hellitin ohjia. Mutta heti käytti Castor\ntilaisuutta ja otti täyden lennon, enkä enää pystynyt sitä\nhillitsemään. Onnellisesti sentään käännyimme Rihkamatorin yli\nVälikadulle, joka tuntui silloin entistään kapeammalta, ja olimme jo\nkääntymässä Museotorilta Jokikadulle, kun Castor, jolla oli vielä aikaa\npotkia, oli saanut vasemman takajalkansa oikean aisan yli. Siinä\nhetkessä oli koko hoito hajalla: hevonen kaatui, molemmat kärrynaisat\npoikki, ja äijät kierivät syyskuraisessa kadussa. Kara totesi, että\nolisi voinut tapahtua ylösnousemus saman tien. Stenbäck oli kiukkuinen\neikä puhunut mitään, ja minä tunsin lievän syyllisyyteni. Kärrynjätteet\ntyönnettiin lähimpään pihaan, ja seurue teki äänettömän päätöksen\npalata takaisin lähtökohtaan. Edellä astelivat palttoot surkeassa\nsiivossa Stenbäck ja Kara, kantaen painavia matkalaukkujaan, ja minä\nkurainen hevosloimi kainalossani talutin alakuloista, veren ja lian\ntahrimaa Castoria jäljessä. Katujen varsilla oli uteliaan näköistä\nyleisöä.\n\nCastorin naarmut paranivat pian, ja kärryt korjattiin pajassa, joten\nkaikki oli taas kunnossa, kun Urho Massinen soitti Lahdesta, että\nsiellä tarvittiin kiireesti \"saippuaa\" ja pyysi Stenbäckiä ja minua\nmatkustamaan sinne. Kara oli jo lähtenyt Porvoosta omille teilleen.\nHirvitti ryhtyä taas valjastamaan Castoria, jonka silmissä näkyi (tai\noli näkyvänään) outo välke. \"Se on hullu\", sanoi Stenbäck noustessaan\nkalpeana kärryihin. Silloin näin Stenbäckin pelkäävän. Sodassa eikä\nmuissakaan seikkailuissa hän ei pelännyt. Mutta kukapa ei pelkäisi\nnoustessaan hullun hevosen kärryihin, varsinkin kun ohjissa oli kaikkea\nmuuta kuin hevosmies. Castor hyppi pystyyn ja tanssi vuoroin kaikilla\nneljällä, mutta pidin nyt varani enkä antanut sille vauhtia, ja niin\npäästiin kunnialla ulos kaupungista. Suorilla maanteillä varsa kyllä\npian talttui. Ensimmäinen päämäärämme oli 40 km päässä sijaitseva\nMyrskylän majatalo. Tällä kertaa ei meillä kuitenkaan ollut aikaa\nnauttia talon vieraanvaraisuutta eikä kuunnella Jussi-isännän hauskoja\njuttuja. Isäntä oli kyllä ottamassa vastaan, mutta ilmoitti samalla,\nettä piti heti soittaa Saksanniemeen. Stenbäck soitti ratsumestari\nAhrenbergille, joka pyysi meitä kiireimmiten palaamaan Saksanniemeen,\nkoska sinne odotettiin hyökkäystä Helsingistä käsin. \"Saippua\" oli\nsiihen aikaan korkeassa kurssissa. Massinen odotti Lahdessa, ja juuri,\nkun olimme ehtineet puolimatkan krouviin, olisi ajettava takaisin.\nSaksanniemi tuntui sittenkin mielenkiintoisemmalta, varsinkin kun\nmeidän molempien nuoremmat veljet olivat siellä. Suorinta, mutta huonoa\nja kuraista tietä läksimme rankkasateessa ajamaan sinne. Castor oli\nuupua matkalla ja Stenbäckin jääkäri- y.m. laulut loppuivat jo\npuolitiehen. Kun perillä saimme vielä tehdä saman havainnon kuin\naikanaan Turun prankkoor, niin Stenbäck suorastaan kipinöi kiukusta,\ntotinen olin minäkin, ja Castorissa ei ollut vähintäkään hullunvikaa.\n\nMassiselta saimme jäljestäpäin tietää, että hänellä oli kiikarissaan\nkokonainen ryssien sotilasjuna, joka olisi muka pitänyt \"saippuoida\".\n\nCastor, jonka järjessä emme myöhemmin huomanneet mitään vikaa, joutui\nmarraskuun ryminässä, josta myöhemmin kerrotaan, punaisten saaliiksi ja\ntoivottavasti menetti kokonaan järkensä.\n\n\n\nHälytys ja sen uhri.\n\n\nPorvoossa oli syyskesällä perustettu suojeluskunta, jonka päällikön\ntoimi oli väliaikaisesti ja pätevämmän miehen puutteessa uskottu\nminulle. Stenbäck ei katsonut jääkäritehtäviensä vuoksi voivansa\ntoimeen sitoutua. Kanslianhoitajana oli nuori lahjakas ylioppilas,\ntulisieluinen Osku Velho (Vilander).\n\nLokakuun alussa eräänä myöhäisenä syysiltana, jolloin Porvoossa oli\nalkavien markkinoiden vuoksi paljon vierasta väkeä, ilmestyi Velho\nerään toverinsa seurassa Palokunnantalon ravintolahuoneeseen, jonne\nStenbäckin kanssa olimme poikenneet syömään voileipiä, ja kehoitti\nhätääntyneenä meitä poistumaan kaupungista, koska epäilyttäviä\nhenkilöitä liikuskeli esikunnan huoneiston ja minun asuntoni nurkissa.\nKehoitimme Velhoa tovereineen palaamaan takaisin ja ottamaan tarkempaa\nselkoa tilanteesta. Me jäimme syömään. Sinä aikana, kun Velho\ntovereineen oli ulkona, soitettiin meille eräältä toiseltakin taholta\nja kehoitettiin poistumaan kaupungista, koska muka oli \"tulta\nnurkissa\". Pian palasi Velhon mukana lähtenyt toverimme (E.\nKorjula-vainaja) ja kertoi nähneensä siellä miehiä liikkeellä, ja Velho\noli nähnyt muka naamioitujakin. Vielä kertoi Korjula, että Velho oli\nkehoittanut häntä tuomaan sanan meille; itse hän oli poistunut\npäinvastaiseen suuntaan ja sanonut kyllä selviytyvänsä. Emme pitäneet\nasiaa aivan vakavana, vaan päätimme itse lähteä ottamaan siitä selvän.\nTärkeätä oli myös päästä minun asuntooni, jossa oli mauserpistoolini.\n\nVierasta väkeä oli todella paljon kaupungissa, ja herkkä mielikuvitus\nolisi voinut meidänkin ensihavainnoistamme loihtia esiin yhtä ja\ntoista, mutta ei meille kukaan edes puhunut pahaa. Kun olin hakenut\npistoolini, kannoin sitä nyt kolviin kiinnitettynä kainalossa --\nStenbäckillä oli pikku pistooli -- ja tarkastellessamme nurkkia teimme\npian sen havainnon, että voimme hyvin mennä nukkumaan minun asuntooni.\nOlikin jo keskiyö.\n\nAamulla herätti meidät klo 7 aikaan voimistelunopettaja Hj. Lindholm\nkaamealla uutisella. Osku Velho oli joko murhattu tai tappanut itsensä.\nHänen vaatteitaan oli löydetty sinne tänne heiteltyinä joen rannalta,\nm.m. kaulus poikkirevittynä. Arvelimme, että Velhon on vallannut\npakokauhu tai häntä oli ajettu takaa, jolloin hän hätääntyneenä oli\nyrittänyt kahlata ja uida joen yli pyrkiäkseen Hamariin, jossa hänen\näitinsä asui. Joki on sillä kohtaa, josta Velhon vaatteet löytyivät,\nlevinnyt liejupohjaiseksi ja ruohoakasvavaksi matalikoksi, jota oli\nkahlattava satoja metrejä, ennenkuin varsinainen joki tuli eteen.\nSyyskylmässä vedessä matalikon ja joen ylittäminen tuntui miltei\nmahdottomalta. Läksin kuitenkin kiireesti Hamariin ja Kaunissaaren\nsahalta löysin Velhon äidin, joka oli siellä työläisenä. Äiti-raukalla\nei ollut aavistustakaan asioista. Enkä hänelle vielä mitään\nilmoittanut, tiedustelin vain, oliko Osku kotosalla. Mutta kamalat\nepäilykset yhä vahvistuivat.\n\nTapahtumapaikalle kutsuttiin etsiviä, mutta muuta mahdollisuutta ei\nollut kuin ryhtyä naaraamaan joesta ja matalikosta. Kaikki etsintä\nnäyttäytyi kuitenkin turhaksi. Velhon äiti kuljeskeli joen rantaa\nonnettomana Lemminkäisen äidin tavoin poikaansa itkien.\n\nVaikka Stenbäckin kanssa olimme mukana Velhoa etsimässä, väittivät\nuseimmat ihmiset, että koko juttu oli tekaistu; me muka tiesimme\nkaikki. Velho oli poistunut salaisesti paikkakunnalta, luultavasti --\nvedenalaisella Saksaan! Toisaalta kerrottiin kaameita juttuja\ntapahtuneeksi sinä yönä, kun Velho katosi. M.m. sen talon pihasta,\njonne Velhon nähtiin viimeksi poikenneen, oli aamuyöstä kannettu\nsalaperäisiä, raskaita laatikoita, valomerkkejä oli annettu juuri sen\ntien suuntaan, jonne Velhon jäljet olivat johtaneet. Juttuun\nsekoitettiin venäläisiä pakolaisia ja vaikka mitä. Kun Stenbäckin\nkanssa poistuimme muutamiksi päiviksi maaseudulle, levitettiin jo\nhuhua, että se vedenalainen oli käynyt uudelleen. Noin puolitoista\nkuukautta myöhemmin tuli totuus esille. Velhon ruumis oli ajautunut\njoesta Sikosaaren rantaan.\n\nVelho oli ehtinyt kirjoittaa ja suomentaa joukon runoja, jotka hänen\nkuolemansa jälkeen ilmestyivät kirjana. Runojen joukossa on eräs\n\"Umpimähkään\", jonka mukaan kirjallekin annettiin nimi. Se on\nmerkillisen selvänäköinen ja tarkalleen osuva, oikein kaamealta tuntuva\nennustus Velhon kuolemaan menosta synkkänä syysyönä.\n\n\n\nVedenalaisen lastia pakkaamassa ja rahtaamassa.\n\n\nKauan ei minun tarvinnut olla työttömänä Porvoossa, kun vanha\ntyönantajani Stenbäck matkojensa jälkeen taas ilmestyi kaupunkiin.\nHänhän oli lähtenyt ennen marraskuun mellakkaa vedenalaista\nvastaanottamaan, enkä ollut häntä senjälkeen nähnyt enkä miehestä\nmitään kuullut.\n\n\"Huomiseksi hankit lämmintä vaatetta ja sukset, hiihdetään merille\",\nkuului käsky.\n\nHän kertoi sitten lyhyesti, miten vedenalaisen lastin oli käynyt. Osa\njääkäreistä ja lastista oli joutunut Kotkassa punaisten käsiin, ja osa\ntavaroista oli kaivettu maahan Olanderin huvilan luokse saaristossa. Ne\noli meidän nyt mentävä pelastamaan, kaivamaan ylös maasta ja\npakkaamaan. Seurasi parin viikon ajan kestävä kova työ ja ankara elämä\nkylmillään olevassa yksinäisessä huvilassa.\n\nKun varasto oli kaivettu maasta ja kannettu huvilaan, tarvittiin\nmuutamia hevoskuormia lautoja ja laatikkokaupalla nauloja pakkausta\nvarten. Vessölandetin Backmanin isäntä toimitti ne hevosilla huvilan\nlähettyville, ja loppumatkan vedimme niitä itse reellä. Laudoista\nteimme ensin pienempiä laatikoita, joihin räjähdysaineet pinottiin, ja\npikkulaatikoita varten taas valmistimme suuria, vahvoja laatikoita,\njoissa oli isohkot raot. Raoista pisti esiin rautanauloja, joita oli\nrunsaasti pantu pienempien laatikoitten päälle. Siten syntyi suuria\nrautanaulalaatikoita, jotka vaikuttivat päältä katsoen varsin\nviattomilta, ja liikuteltaessa niitä synnyttivät välissä olevat naulat\nhyvin luonnollisen kilinän.\n\nStenbäck oli miltei armoton tekemään itse työtä ja vaati toisilta\nsamalla mitalla. Apunamme oli useina päivinä myös Stenbäckin nuorempi\nveli, nyk. majuri Stenbäck sekä maisteri Ilmari Olander. Työtä tehtiin\nyötä päivää, eikä nukkumisesta kylmässä huvilassa ollut sanottavasti\ntietoa. Joskus lyhyt torkkuminen, siinä kaikki. Ruokaa toimme mukanamme\nPorvoosta ja joskus kävimme Backmanilta hakemassa lisää.\n\nOlimme jo pitkästi joulukuun puolella, ja merenranta alkoi jäätyä.\nMeidän oli siirrettävä laatikot veneillä jonkin matkan päässä olevan\najotien varteen, ja siksi oli työtä tehtävä kuin hengen edestä, ja\nsittenkin jouduimme jääesteitten ja huonojen veneitten vuoksi hyvin\nvaikeaan pulaan. Samana päivänä kuin laatikot valmistuivat, kävi\nStenbäck Backmanin puheilla ja pyysi häntä toimittamaan seuraavaksi\naamuksi kahdeksan hevosta rekineen ja yhtä monta varmaa miestä\nkuljettamaan laatikot Porvooseen. Me teimme sitten koko yön työtä\nsiirtäessämme tavarat ensin rantaan ja siitä edelleen veneellä. Mutta\nveneet vuotivat, jäät tekivät esteitä ja me olimme jo nostelleet ja\nkamppailleet itsemme miltei loppuun, kun iloksemme huomasimme\nrantaa lähestyvän hevoskaravaanin. Pian oli apunamme 8 oikeata\nsaaristolaisjäitiläistä, joitten käsissä raskaatkin laatikot nousivat\nkevyesti, eivätkä miehet epäilleet saappaineen kahlata rantajäissä.\nPian olivat kuormat valmiit, ja pimeässä yössä lähti karavaani kohti\nPorvoota. Kun tulimme lähelle kaupunkia, läksimme Stenbäckin kanssa\nhiihtäen kärjeksi, ja onnellisesti ajoivat kuormat kahta reittiä ja\npitkiä etäisyyksiä käyttäen Kauppa 0/Y:n pihaan. Vasta päivällä\npäätettiin kuormat sopivalla tavalla viedä asemalle.\n\nPorvoon kaupunki oli ihmeen rauhallinen. Joitakin vartioita punaisilla\npiti olla, mutta niistä ei ollut haittaa. Kun hiihdin kohti asuntoani\nselässäni mauser-kivääri, vyölläni 2 käsikranaattia ja mauserpistooli,\nen nähnyt muita kuin erään tutun poliisin, joka kääntyi astelemaan\ntoiseen suuntaan tunnettuaan minut.\n\nPäivällä muodostui tilanne varsin jännittäväksi. Tavarat vietiin\nasemalle. Rahtikirjoissa oli Tapiola & Lindholm liikkeen merkinnät.\nMutta asemalla oli punaisilla vartiomiehiä, jotka alkoivat epäillä\nlaatikoitten sisältöä ja kielsivät niitten lähetyksen. Lähetystä varten\ntarvittiin kaksi vaunua. Me Stenbäckin kanssa emme luonnollisesti\nvoineet olla asemalla. Ja sitäpaitsi olikin jo tässä vaiheessa asiain\njohtoon henkilökohtaisesti astunut nykyinen eversti Hägglund, joka oli\nkoko vedenalaisen komennuskunnan päällikkö. Kun asemalta tuli tieto,\nettä tie nousi pystyyn, sain Stenbäckin kautta määräyksen olla valmiina\npuhelimen ääressä odottamassa käskyjä käsikranaatilla ja pistoolilla\nvarustettuna. Hägglund läksi asemalle. Mitä hän siellä teki ja puhui,\nsitä en vieläkään tiedä, mutta pääasia oli, että lähetys meni\nensimmäisellä junalla. Ja sen sain myöhemmin tietää, että se oli\nonnellisesti tullut perille jonnekin itärajalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaussodan aikana Brusin toimi Porvoon suojeluskunnan I komppanian\npäällikkönä otettuaan jo tammikuussa osaa Sipoon retkiin.\nSuojeluskuntien siirryttyä kaupungista saaristoon joutui Brusin\nPellingin joukkoihin ja viimeksi siihen 15-miehiseen ryhmään, joka\nsuoritti veneiden avulla marssin yli Suomenlahden jäiden Viroon.\nPalattuaan Saksan kautta maihinnousujoukkojen mukana Hankoon kuului\nBrusin Stenbäckin johtamaan n.s. A-patrulliin, joka liittyi\nvälittömästi Helsinkiä kohti etenevien saksalaisten joukkoihin. Karjaan\nluona käydyissä taisteluissa haavoittui Brusin huhtik. 5 p:nä.\nHuhtikuun lopulla, jolloin punaisten, jotka olivat joutuneet Lahden\nsuunnalla ahtaalle, epäiltiin hajanaisin joukoin työntyvän Porvoota\nkohti, missä valkoisia joukkoja ei ollut, pyysi Porvoon suojeluskunnan\nesikunta Brusinia, joka päästyään sairaalasta oli mennyt käymään\nkotiinsa Pukkilaan, kokoomaan joukkoja Askolan, Mäntsälän, Pornaisten\nja Pukkilan miehistä ja niiden avulla ehkäisemään punaisten\nperääntyminen Porvoon suuntaan. N. 150 miestä käsittävän komppanian\nkanssa eteni Brusin Herralaan asti, jonka valtaukseen komppania otti\nosaa otettuaan sitä ennen yhteyden saksalaisten kanssa.\n\nVapaussodan jälkeen on Brusin jatkuvasti toiminut suojeluskunnissa.\nAluksi Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntien aluepäällikkönä. V:sta 1919 on\nBrusin asunut Jämsässä, ja hoitaa hän siellä Jyväskylän Sk. piirin XII\nalueen aluepäällikön virkaa, johon hänet vakinaisesti nimitettiin v.\n1928. Sitä ennen hän toimi useita vuosia Jämsän Yhteiskoulun ja\nRealikoulun voimistelun ja terveysopin opettajana ja K.O.P:n Jämsän\nkonttorin prokuristina.\n\n\n\n\nTshin-bou-tshi\n\nalias Pavel Nikolajevitsh Solntseff.\n\nKirjoittanut V.F. Lindén.\n\n\nV.F. Lindénin kiinnijoutuminen ja olo Shpalernajassa kuvattiin jo\n\"Kalterijääkärien\" I osassa. Noiden ikävien muistojen lisäksi hän tässä\nkertoo itse vankilaelämän hauskempia ja surullisenkoomillisiakin\ntilanteita.\n\nLoppukesällä 1916 alkoi Shpalernajassa valtiollisten vankien osastolla,\njossa kaikkiaan oli 288 yksityiskoppia, ilmeisesti vallita tilanahtaus\npäättäen siitä, että koppeihin, jotka oli tarkoitettu vain yhtä\nhenkilöä varten, miltei poikkeuksetta sijoitettiin kaksi, jopa kolmekin\ntutkintovankia. Useimpien suomalaistenkin oli jo siihen mennessä ollut\npakko ottaa huonekumppanikseen joku enemmän tai vähemmän pesemätön ja\nvenäläiskansallisesti löyhkäävä tavaritshi. (Ei tietenkään voinut tulla\nkysymykseenkään sijoittaa yhteen kahta kapinallista suomalaista.) Vain\nmuutamat harvat, \"intelligentsiaan\" luetut ja ehkä erikoisen\nvaarallisina pidetyt saivat edelleen kunnian elellä yksikseen. Näiden\nonnellisten joukossa oli m.m. tämän kirjoittaja, kunnes eräänä kauniina\npäivänä kopin ovi kiskaistiin auki ja sisään työnnettiin kookas,\nleveänaamainen, tihrusilmäinen ja punapartainen ryssä likainen nyytti\nkainalossaan. Hämillään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen olemassaoloaan\ntulija tervehti kummallisen honottavalla äänellä ja rupesi asettumaan\ntaloksi.\n\nHeti ensi silmäyksellä havaitsin, että tämä säälittävä tavaritshi oli\nluetikko. Sen toteamiseksi tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan ja nähdä\nhänen inhoittava, naaman sisään painunut satulanenänsä, josta levisi\npistävä löyhkä, niinkuin aina pahantapaisessa ozaenassa. Sieraimista\nalituisesti tihkuva, syfilitiselle nuhalle tyypillinen, kirkas neste\nvahvisti diagnoosin epäämättömästi. Eipä tosiaankaan tuntunut hauskalta\nsaada tuollainen olio kumppanikseen yhdellekin ahtaaseen selliin.\n\nKun osastonvartija, \"starshij\", Afanasjeff hetkistä myöhemmin tuli\nvartiovuorollaan olevan vartijan ja parin rikollisvangin kera tuomaan\nkaverille vuodetelinettä ja patjaa, protesteerasin kaikin keinoin\nkieltäytyen jyrkästi jakamasta koppia tuollaisen onnettoman kanssa,\nmutta Afanasjeff vain nauroi kyynillisesti selittäen itsensä\nMashkevitshin käskystä tuovansa minulle toverin, että saisin\ntilaisuuden opetella venäjän kieltä ja että aika ei kävisi\nyksitoikkoiseksi seuran puutteessa! Vetosin lopuksi siihen, että oli\nsuorastaan epäinhimillistä pakottaa joku terve ihminen asumaan yhdessä\ntuollaisen säälittävän ihmisen kanssa, jonka paikka kieltämättä oli\njossakin veneristen tautien sairaalassa. Sekään ei kuitenkaan näyttänyt\nvaikuttavan mitään, ukkeli selitti vain kylmästi, että \"nu shie olemas\nliäkäri, osamas varjella ittes, ei saamas sifilistä, ja jos saisikin,\nniin samapa tuo, et siitä kauan joudu kärsimään.\" Sanoi ja meni\ntiehensä apulaisineen.\n\nNiinpä täytyi panna kova kovaa vastaan. Uudelleen ja uudelleen kutsuin\nseinässä olevan hälytyslaitteen avulla vartijaa ja kun ei muut\nvetoomukset auttaneet, lupasin tavalla tai toisella saattaa asian\nSuomessa julkisuuteen sanomalehtien kautta, ja ellei siitäkään\nvälitettäisi, uhkasin senjälkeen vääntää mushikalta niskat nurin ja\nhirttää itseni, jolloin ainakin tulisi armoton skandaali\nvankilaviranomaisille. Tämän hirveän sanasodan kestäessä alkoi\ntavaritshikin ymmärtää, mistä oli kysymys, ja omasta puolestaan hän\npyysi ja rukoili vartijoita viemään hänet pois mihin tahansa, kunhan\nhänen ei vain tarvinnut jäädä tuon \"raivoavan tshuhnan\" murjuun. Ja\nmiten siinä sitten lieneekään soviteltu, lopputulos oli, että\npunapartainen roikale ennen iltaa kimpsuineen kampsuineen kuljetettiin\nmuille markkinoille... Minkä jälkeen minä huokasin helpotuksesta ja\nnukuin yöni tyytyväisenä aivankuin uhkaavien spirochaetojen kynsistä\npelastuneena.\n\nEi kuitenkaan kulunut montakaan päivää, ennenkuin ukko Afanasjeff\nsaapui jälleen -- ilmeisesti varovaisuuden vuoksi jo ennakolta\nneuvotellen -- ehdottamaan, että suostuisin ottamaan erään toisen\ntutkintovangin koppiini, ja kertoen, että uusi tulokas oli perin siisti\nja mielenkiintoinen henkilö. Lupasin suostua kolmella ehdolla\nnimittäin, että tulija ei saanut olla kansallisuudeltaan ryssä, että\nhänen tuli olla terve ja sivistynyt mies ja että hänet suostuttaisiin\nsiirtämään pois ellen syystä tai toisesta voisi häntä sietää. Ukko\nlupasi tähän kaikkeen suostua ja vakuutti jo ennakolta, että tällä\nkertaa \"shie tulemas olemaan tyytyväinen\".\n\nNiinpä jäin jännityksellä odottamaan, minkänäköinen olento uusi\nkumppanini olisi, ja hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen kun\nkoppiini hetkistä myöhemmin astui -- pikkarainen, sirotekoinen,\ntummahiuksinen, hieman vinosilmäinen, ensinäkemältä jaappanilainen\nherrasmies-gentlemanni, jolla oli täydellisen maailmanmiehen eleet...\n\nTämä herra esitteleiksen nimellä: Tshin-bou-tshi alias -- (Venäjällä)\nPavel Nikolajevitsh Solntseff. Osoittautui heti, että me voisimme\nsietää toisiamme ja ennen pitkää, vähän lähemmin tutustuttuamme\ntunsimme suurta mielenkiintoa toistemme kohtaloon.\n\nNäin oli lyhykäisesti Tshin-bou-tshin-tarina hänen oman kertomuksensa\nmukaan:\n\nHän oli iältään 38-vuotias, synnynnäinen korealainen aatelismies, jonka\nesi-isät jo 12. polvessa olivat olleet hoviministereinä Korean keisarin\nhovissa, ollen hän siis itse onnettoman 13. polven onneton edustaja.\nHänen nuoruutensa aikana taistelivat Korean herruudesta ensin\nkiinalaiset ja japanilaiset ja sittemmin, kun Japani oli sodalla v.\n1895 kukistanut Kiinan, taas venäläiset ja japanilaiset, mikä\nkilvoittelu lopulta oli johtanut venäläis-japanilaiseen sotaan vv.\n1904-05, jolloin ryssän oli vuoro laputtaa tiehensä Koreasta ja\nKeltaisen meren rantamilta. Näissä taisteluissa oli miehemme sukunsa\nkera pitänyt japanilaisten puolta. Hänen setänsä oli upseerina Japanin\nlaivastossa, ja tämän toimesta hän oli saanut japanilaisen meriupseerin\nkasvatuksen ollen m.m. jonkin aikaa setänsä kanssa komennettuna\nEnglannin laivaston panssariristeilijä \"Georgilla\".\n\nKun venäläisten karkoittamisen jälkeen Japani vähin erin laski Korean\nyhä täydellisemmin valtansa alaiseksi, puhkesi maassa vastustusliike ja\nv. 1906 suoranainen kapinakin, minkä Japani tietysti ankarasti kukisti\npakottaen silloisen Korean keisarin luopumaan kruunustaan ja pitäen\nhänen seuraajaansa täydelleen vallassaan, mistä taas oli seurauksena,\nettä itsenäisyyspuolueen toimesta murhattiin japanilainen\nkäskynhaltija, kuuluisa markiisi Ito (v. 1909) ja Japani kostoksi tästä\nmuodollisestikin lopetti Korean itsenäisyyden pakottaen viimeisen\nkeisarin luopumaan vallasta (1910) ja sulkeutumaan erääseen luostariin,\njossa hän ennen pitkää kuoli, niin silloin miehemme katkeroituneena ja\nloppumattomasti japanilaisia vihaten pakeni Venäjälle toivoen Korean\nitsenäisyysliikkeelle apua siltä taholta. Saavuttaakseen paremmin\nvenäläisten luottamuksen oli hän liittynyt kreikkalais-katoliseen\nuskoon ja ottanut venäläisen nimenkin, Pavel Nikolajevitsh Solntseff,\ns.o. aurinkoinen poika. Ex oriente lux! Tämä oli tapahtunut\njo siihen aikaan, jolloin ryssät rakentelivat Port Arturin\nlinnoituksia. Pavel Nikolajevitsh toimi silloin tulkkina venäläisillä\nrakennusurakoitsijoilla, joilla oli töissään paljon kiinalaisia ja\nkorealaisia työmiehiä. -- Samaan aikaan oli hän Japanin yleisesikunnan\ntiedusteluosaston hommissa toimittaen tälle tarkat tiedot ryssien\nvarustuksista. Venäläisille kuvaavana piirteenä hän kertoi, että 75 %\npalkkalistoille merkityistä muka työläisille menevistä päivämaksuista\njäi urakoitsijoitten ja pomojen taskuun, tulkki sai n. 5 % ja\ntyömiehille maksettiin erikoisten listojen mukaan loput 20 %! Silloin\noli Tshin-bou-tshillä ollut ruhtinaalliset tulot -- ryssät maksoivat\ntulkin toimesta ja japanilaiset vakoilusta! Kerran kuussa teki hän\nhummausreisun Kiinan parhaimpiin ilopaikkoihin antaen ruplien rullata\nmonin tuhansin...\n\nMaailman sodan syttyminen ja m.m. Venäjän sekä Japanin liittyminen\nyhdessä Saksan ja Keskusvaltojen vastustajiin tuotti miehellemme suuren\npettymyksen sortaen armotta kaikki hänen unelmansa Korean vapaudesta --\nja nyt hän istui vangittuna Shpalernajassa epäiltynä ja syytettynä\nvakoilusta Saksan hyväksi. Mitään todistuksia hän ei sanonut olevan.\nSantarmiurkkijat olivat vain aiheettomasti ruvenneet epäilemään häntä,\nkun hän kulki venäläisen meriupseerin puvussa, ja kotitarkastuksessa\noli kiinnitetty huomiota siihen, että hänellä oli joukko toinen\ntoistaan komeampia eri aselajien ja joukko-osastojen -- myös maaväen --\nunivormuja, joita hän oli tullut hankkineeksi pyrkiessään\nvapaaehtoisena palvelukseen milloin mihinkin mainehikkaaseen\nrykmenttiin.\n\nNe nelisen viikkoa, jotka tämän Korean pojan kanssa koppitoverina\nvietimme, menivät kuin siivillä -- kolkoista olosuhteista huolimatta.\nHänen eloisat kuvauksensa kotimaansa salaperäisestä luonnosta ja\nelämänsä seikkailurikkaista vaiheista saivat meidät unohtamaan\najallisuuden ja paikallisuuden. Korea oli minulle lähes yhtä outo maa\nkuin hänelle Suomi, josta hän myös halusi tietoja ja ihmetteli kovin,\nkun kuuli sen olevan alaltaan lähes kahtavertaa suuremman kuin Korea,\njoskaan asukkaita ei ollut kuin n. 1/4 Korean asukasluvusta. -- Selitin\ntämän johtuvan siitä, että suomalaiset tyytymättöminä venäläisten\nherruuteen tavattoman lukuisasti ovat vuosien kuluessa muuttaneet pois\nmaastaan kaikille maailmanäärille.\n\nEnimmäkseen kuitenkin Tshin-bou-tshi kertoi ja minä kuuntelin.\nKeskustelu tapahtui venäjäksi, jota hän osasi verraten hyvin ja minä\nmiltei täydellisesti ymmärsin. (Paitsi venäjää hän taisi jossakin\nmäärin englantia, vähän saksaa sekä omien sanojensa mukaan\ntäydellisesti korean, japanin ja kiinan kielet). Erikoisen\ninnostuneesti hän kertoi kaukaisen kotimaansa oloista, sen\nmonenlaisista luonnonrikkauksista, runsaasta kasvi- ja eläinkunnasta\nkarhuineen ja panttereineen metsäisillä vuoristoseuduilla. Suurenmoisia\nolivat hänen metsästyskuvauksensa erikoisesti jännittävistä\ntiikerinjahdeista. Minä en siihen asti ollut tiennyt Koreassa\ntiikereitä olevankaan ja uskalsin epäillä hänen juttujaan, mistä hän\nnärkästyi ja vakuutti niitä tosiaankin siellä elävän, vieläpä erittäin\nsuurta lajia, yli 2 m pituisia häntää mukaan lukematta.\n\nEräänä kauniina syyskesän sunnuntaina, jolloin mielemme kovin olisi\ntehnyt vaeltaa metsämiehinä joko Korean vuoristoissa tai Suomen\nsaloilla, keksimme lohdutukseksemme, että kumpikin olimme jossakin\nmäärin perillä shakkipelistä. Hät'hätää piirsimme pöytään shakkilaudan,\ntekasimme tulitikuista nappulat ja aloitimme kamppailun, kun kumpikin\noli omalle reunalleen piirtänyt maansa vaakunan tunnusmerkiksi siitä,\nettä iskettiin yhteen oikein \"isänmaan puolesta\".\n\nJuhlallinen laitos oli hänen Korean lippunsa: Valkoisella pohjalla\nkeskellä suuri tumma ympyrä -- liekö kuvannut aurinkoa, kuten Japanin\nlipussa -- ja nurkissa sanat: taivas, vesi, maa ja tuli -- siis kaikki\nvanhan ajan alkuaineet.\n\nKun hän näki piirtämässäni Suomen lipussa leijonan, joka takajaloillaan\nseisoo käyrällä sapelilla ja kuuli sen olevan merkkinä siitä, että se\non ryssältä kiskaissut pois tuon aseen, huvitti se häntä suuresti ja\nhän piirsi kohta lippuunsa täydennykseksi kotimaansa mahtavan tiikerin,\njonka kyllä sanoi nujertavan minun pöyhkeän leijonanpentuni ja -- ajan\ntullen myös kykenevän uimaan yli Korean salmen.\n\nPeli alettiin -- Finland and Corea -- ja vastustaja lyötiin niin\npuolelta kuin toiselta jo ennakolta pökerryksiin suurilla sanoilla.\n\n\"Tuolla ruudulla tuossa\" -- hänellä oli valkoiset ja hän näytti H 8 --\n\"minun tiikerikuninkaani vangitsee sinun leijonanpentusi.\"\n\n\"Ja tuolla neliöllä -- osoitin G 1:tä -- minun leijonani ottaa sinun\nkuningastiikeriltäsi kaikki turhat luulot pois, sanoen sille:\n\"Djadjushka sdavaites.\"\n\n\"Ylpeys käy lankeemuksen edellä\". Niin kävi meillekin sillä kertaa.\nJuuri kun olimme parahiksi päässeet alkuun, ilmestyi oven\ntirkistelyreikään vartijan häijy silmä; ovi aukaistiin ja pikkuinen,\ntattarinaamainen Aminoff astui sisään lausuen tiukasti: \"nelsja\".\n\nOlimme kyllä arvanneet pelin kielletyksi, mutta emme pitäneet\nkiinnijoutumista kovin vaarallisena. Vartija selitti laajasti, että\nkaikenlainen peli yleensä on kielletty ja \"shashkiakin\" (t.s. tammea)\nsaa pelata vain vankilan johtajan myöntämällä luvalla, jonka saamiseksi\noli tehtävä kirjallinen anomus.\n\nTietenkään ei meillä mitenkään ollut aikaa jättää otteluamme\nepämääräiseen tulevaisuuteen. Niin pian kuin vartija oli mennyt,\naloitimme uudelleen, mutta muutaman siirron tehtyämme se kiukkuinen\nkerberos oli jälleen niskassamme ja uhkasi aivan syödä suuhunsa niin\ntiikerin kuin leijonankin.\n\nKun hän lopulta taas oli mennyt tiehensä, odotimme jonkin aikaa ja\nannoimme hänen tehdä pari turhaa tirkistystä. -- Tuntuu sekä\nhullunkuriselta että ilkeältä, kun tirkistyslasin päällä oleva\npeltilevy aivan huomaamattoman hiljaa -- ilman että olet kuullut edes\nhiipiviä askeleita -- siirtyy syrjään ja sijaan ilmestyy ruma,\nluonnottomaksi suurentunut silmä, joka tuijottaa kuin yön pimennosta.\nTekee hirveästi mieli iskeä lasi siruina sen mustaan syvyyteen. -- Kun\noletimme hänen jo kyllästyneen vaanimiseen, ryhdyimme jälleen\nselvittämään välejämme niin perin tärkeässä asiassa, josta ei mitenkään\nsaattanut jäädä epätietoisuuteen.\n\nTulos oli tietysti taaskin sama. Ennenkuin pääsimme lähellekään\nratkaisua, oli Aminoff jälleen kimpussamme raivoten kuin hullu piru.\nHän pyyhki pöydän puhtaaksi, riisti meiltä kynät ja tulitikut ja lupasi\nkannella \"natshaljkinalle\" (t.s. tirehtöörille), ettemme totelleet.\nMelkein itkevällä äänellä hän huusi: \"Ja sapisku pishu, ja danashu,\nshto vyi shahski igrali\", johon Pavel Nikolajevitsh halveksuen vastasi:\n\"Pishi, durak, formu snajesh, mutta tiedä, että me emme pelanneet\ntammea, vaan shakkia (nje shaski, a shahmat), josta et sinä ja\nluultavasti ei natsalnikkasikaan ymmärrä mitään, tammi on mushikkojen\npeli, mutta shakki on gentlemannien ajanviete, sitä eivät osaa\nsinunlaisesi orjat, sitä taitavat vain sivistyneet miehet...\"\n\nAminoff meni julmistuneena tiehensä eikä enää tullut muljauttelemaan\nsilmäänsä.\n\nMeidän oli pakko yrittää n.s. sokkopeliä, joka kuitenkin lopulta vei\nsiihen, että molemmat väittivät voittaneensa ja Tshin-bou-tshi yritti\nkaikessa ystävyydessä ratkaista asian Jiu Jitsulla.\n\nSiihen aikaan olimme kumpikin hyvin kepposia poikia (minäkin painoin\nShpalernajasta tullessani 57 kg, nyt 92 kg), mutta Paavali oli\nkuitenkin vielä niin paljon kepeämmän sarjan mies, että minä\nsuuremmatta vaivatta nostin hänet ylös seinälle ja käänsin vielä\nvarmuuden vuoksi pään alaspäin selittäen, että juuri sellaiseen\nasentoon olin pannut hänen kuninkaansakin, vaikka hän ei ollut tahtonut\nsitä myöntää. Tällä kertaa hän tunnusti sen niin tapahtuneeksi. Asia\noli ratkaistu, eikä siitä sittemmin enää puhuttu.\n\nSeuraavana päivänä kuljetettiin meidät kumpikin kansliaan, natshalnikan\neteen. Tultuamme monien pitkien ja mutkaisten käytävien kautta alas\nkanslian eteiseen seisoi siellä jo toistakymmentä muuta vankia, kaikki\nryssiä ja luultavasti tavallisia rikollisia tutkintovankeja, koska\nheidän naamansa näyttivät aivan oudoilta.\n\n(Kaikki poliittiset vangit saattoi oppia tuntemaan seuraamalla\nikkunasta pitkin päivää ulkona pihalla vuorollaan käveleviä.)\n\nMeidät asetettiin kaksimiehiseen riviin ja vuoronsa perään kutsuttiin\nkukin tirehtöörin huoneeseen. Ovella seisova vartija työnsi minut\nsisään pitkään, kapeaan ja hämärään huoneeseen, jossa toisella seinällä\noli nahkasohva, kaksi nojatuolia ja pyöreä pöytä sekä yläpäässä ikkunan\nedessä poikkipuolin suuri kirjoituspöytä, jonka vasemmalla sivulla\nistui hänen ylhäisyytensä natshalnik, elähtänyt, kaljupäinen, pitkä\nhuiskilo everstin puvussa, mikäli arvomerkkejä ymmärsin. Vartijan\nviittauksesta marssin pöydän päähän ja jäin siihen seisomaan.\n\nTuijoteltuaan minuun hetkisen kiukkuisin katsein ärähti pääkiho: \"Tyi\nshashki igral.\"\n\nNjet, nje shaski, a shahmat, oikaisin ja samalla tulin laskeneeksi\nkäteni vieressä olevan nojatuolin selustalle, jolloin tirehtööri\nkipenöiden pomppasi pystyyn ja ärjäsi: \"Staite smirno, prokljätii\ntshuhna, shashki ili shahmat, vsjo ravno, tri sutok karserje sidish,\npadi von!\" (Seiso asennossa, kirottu tshuhna, tammea tai shakkia\nyhdentekevää, kolme vuorokautta istut karsserissa, mene ulos!) Hymyilin\nja vastasin kuin kuuliaisin solttu: slushaju, tein sotilaallisen\nkrukomin ja kävelin tieheni vartijan töllistellessä silmät pyöreinä.\n\nTshih-bou-tshi kävi vuorostaan saamassa saman tuomion ja sitten\nkuljetettiin meidät takaisin koppiimme. -- Odotellessamme pääsyä\ntirehtöörin tuomittaviksi huomasin käytävän hämärässä päässä erään\nristikko-oven takana miehen, joka mielestäni kovin muistutti Kyösti\nWilkunaa, jota ylioppilaspiireissä sanottiin myös Festukseksi, mutta\nkun hän merkeistäni huolimatta ei mitenkään reageranut eikä nähtävästi\nminua tuntenutkaan, koska olin paljon nuorempaa ylioppilaspolvea, en\nyrittänyt häntä puhutella. Sittemmin vallankumousviikolla totesimme,\nettä olin oikein tuntenut miehen.\n\nNoin viikon päivät lie kulunut sen jälkeen kuin olimme karsserituomion\nsaaneet, kun eräänä aamuna tultiin hakemaan Korean poika sotaoikeuteen\nvietäväksi. Päivä kului eikä miestä kuulunut takaisin, sensijaan tuli\nstarshij illalla keräämään pois hänen vähäisen omaisuutensa. Ja kun\nkysyin: eikö toverini enää palaisikaan, sain ilkeän vastauksen: Ei,\nhäntä et enää tule näkemään, hänet hirtettiin (\"jevo povjesili\").\n\nTämä ei tietysti ollut totta ainakaan toistaiseksi, sillä tuomion\nja sen täytäntöönpanon välillä kuluu sentään aina joitakin\npäiviä, mutta mihin Pavel Nikolajevitsh parka joutui, siitä en\nvallankumousviikollakaan, jolloin olimme Pietarissa vapaina, onnistunut\nsaamaan mitään tietoa.\n\nSiltä varalta, että hän pääsisi vapaaksi tai tiemme muuten eroisi,\nolimme sopineet, että hän kirjoittaisi eräällä antamallani osoitteella\nHelsinkiin, josta sitten voisin saada kuulla hänen kohtalostaan. Jos\ntaas vallankumous tulisi pelastukseksemme, kuten hartaasti toivoimme ja\nniin kuin sitten puoli vuotta myöhemmin ainakin meihin suomalaisiin\nnähden todella tapahtuikin, lupasi hän itse käydä Helsingissä, koska\ntahtoi välttämättä tutustua Suomeen.\n\nMikä lieneekin nousevan auringon pojalle kohtaloksi tullut, siitä ei\nminulla siis ole mitään varmuutta. Kaipauksella häntä muistelin. Hän\noli yksi kaikkein mielenkiintoisimpia matkakumppaneita, joita tällä\nlyhyellä maisella vaelluksellani olen tavannut, joskin yhteinen\ntaivalluksemme jäi perin lyhyeksi. Hänen poistumisensa jälkeen ei\nminulle uutta koppitoveria tyrkytetty, enkä myös sellaista\ntoivonutkaan, n. 10 m2 suuruisessa vankilakopissa on hyväkin toveri\najan mittaan rasitukseksi.\n\nJoku voisi ajatella, niinkuin itsekin alussa vähän epäilin,\nettä hänet oli pantu urkkimaan. Siinä suhteessa pidin varani. Hänelle\njäi varmaan täysin arvoitukseksi, miksi oikeastaan olin Shpalernajaan\njoutunut. Selitin kaikkien siellä olevien suomalaisten olevan\nsosialidemokraatteja, joita epäiltiin vallankumouksellisiksi.\n\nOmasta puolestani mietin silloin ja olen miettinyt usein myöhemminkin,\nmitenkä Tshin-bou-tshin laita oikein lie ollut. Hänessä voi useina\nhetkinä huomata eräitä piirteitä, jotka mielestäni selvästi\nviittasivat alkavaan paralysiaan (aivojen pehmenemiseen). Tällaisessa\nsuuruudenhulluuden puuskassa hän saattoi kuvitella olevansa itse Korean\nkeisari ja kahdesti hän kirjoitti perintöruhtinaalle, \"tsesarevitsh\"\nAleksejlle osoitetun kirjeen, jonkinlaisen armahdusanomuksen, jossa hän\npuhui itsestään melkein tämän vertaisena. Lähetettiinkö näitä hänen\nanomuksiaan perille, sitä en tiedä, tuskinpa vain, mutta niiden\njohdosta huomautin kerran vakavasti ukko Afanasjeville, että kaveri\nolisi lähetettävä spesialistien tutkittavaksi, koska hän ilmeisesti\nsairasti mielitautia. Niille puheilleni starshij vain myhäili, eikä\ntapansa mukaan sanonut mitään.\n\nOli miten oli, joka tapauksessa oli Tshin-bou-tshi huomattavan\nsivistyksen saanut mies, ja monet seikkailut kokenut, joskaan läheskään\nkaikki hänen juttunsa ilmeisesti eivät voineet olla tosia. Hänen\nkertomuksensa maansa oloista ja kuvaukset sen luonnosta sentään varmaan\nolivat täysin oikeita, sen olen kirjallisuudesta voinut myöhemmin\ntodeta.\n\nNainen oli hänen elämässään pelannut suurta roolia. Kaikkialla ja\nkaikkien mahdollisten tapaamiensa kansallisuuksien parissa oli hänellä\nollut lemmenseikkailuita, joita hän suurella nautinnolla perin\nyksityiskohtaisesti kuvaili. Siinä oli tosiaankin ollut, niinkuin\nNortamo muutamassa meripoikain laulussa sanoo: \"mustii ja gredliinej\njoukoss'...\" Olipa hän Pietarissa tutustunut erääseen suomalaiseenkin\n\"Finkaan\", joka \"ei ollut huono\". Parhaat sentään olivat Korean immet,\njoitten suloa, puhtautta ja siveyttä hän ei voinut kylliksi ylistää,\nseikka, mille myöskin kirjallisuus näyttää antavan vahvistuksensa -- ja\nlähinnä Korean neitoja olivat Israelin tyttäret hänen suosiossaan.\n\nOlisipa ollut kumma, ellei tällaisella maankiertäjällä ja\nnaissankarilla lähes neljänkymmenen vuoden iässä olisi ollut myös se\noikea Chevalierkrankheit.\n\nMitä karsseriin tulee, näytti siltä kuin koko tuomio olisi unohdettu,\nkului viikko toisensa jälkeen eikä siitä kuulunut mitään, joten\naloin toivoa, että se oli anteeksi annettu minulle, kun kerran\n\"rikostoverikin\" jo oli joutunut pois. Mutta eipä vain jäänyt sekään\nelämys kokematta. Noin 2-3 kuukautta siitä, kun tuomio oli julistettu,\nmarraskuun puolivälissä vietiin minut eräänä iltana Shpalernajan\nmaanalaiseen kellarikerrokseen, jossa oli ainakin seitsemän\n\"karsserikoppia\". Kapeasta käytävästä aukeni ovi pilkkopimeään luolaan,\njota tarpeen tullen voitiin ulkoapäin valaista oven yläpuolella, katon\nrajassa olevalla, rautalankahäkin sisään sijoitetulla pienellä\nsähkölampulla. Kaikki irtain omaisuus, vieläpä henkselitkin otettiin\npois, naula limppua ja puolen tuopin muki vettä annettiin mukaan,\nvalkea sammutettiin ja ovi pamautettiin kiinni. Ja niin oli poika\nvarmassa tallessa. Tiedustellessani, miksi henkselitkin otettiin pois,\nilmoitti vartija erään ryssän hiljattain hirttäytyneen samassa kopissa\noven ripaan juuri housunkannattimillaan.\n\nLampun valossa olin ehtinyt huomata, että kopissa, jonka suuruus oli n.\n2.5 x 1.5 m, oli toisella pitkällä sivulla seinään kiinnitetty\npuulavitsa, jossa toisessa päässä oli poikittain kaltevasti asetettu\nlankunpala pään aluseksi. Koko laveri oli n. 1/2 m:n levyinen ja ehkä\nsaman verran ylempänä lattiaa, joka oli kostea ja vuoteen vierestä\npaksulti leivän jätteitten peitossa. Yhdessä takanurkassa oli syvennys,\nalkeellinen mukavuuslaite, joka ulkoapäin voitiin ylhäällä olevasta\nvesisäiliöstä huuhtoa, kuten parempikin W.C. Tämän toimituksen tekikin\nvartija sitten kahdesti vuorokaudessa, aamuin ja illoin.\n\nJäätyäni yksin pimeyteen asetin vesimukini ja sen päälle limpun\nkappaleen toiseen ovinurkkaan ja hapuilin itse laverille lepäämään\ntoivossa, että uni tulisi ajan lyhentäjäksi. Loikoiltuani ehkä\nneljännestunnin aloin tuntea kummaa kihelmöimistä kaulassa ja niskassa\nja työnnettyäni käteni kauluksen alle sain hyppysellisen luteita, jotka\nrikki rusentuneina tekivät sormet tahmeiksi ja niljakoiksi. Mieleeni\njuolahti, että näillä punatakkisilla naapureilla saattoi kopin\naikaisemmista asukkaista olla leuoissaan mitä basilleja tahansa ja\npakenin pois niiden pesästä. Asetuin toiseen ovinurkkaan seinän nojalle\nseisomaan koetettuani sitä ennen mahdollisimman tarkoin ravistella pois\nvaatteistani kaikki tungettelevat koppitavaritshit. Pitkän haaveilun\njälkeen raukesin vähitellen kyykkysilleni nurkkaan, jossa aamulla, kun\nvartija ulkoa sytytti tulen tarkastaakseen, että olin tallella, löysin\nitseni puutuneena puolihorroksissa.\n\nNuo kolme pimeätä vuorokautta olivat melko pitkät ja yksitoikkoiset.\nNiitä pitemmiltä on elämässäni tuntunut vain kolme ensimmäistä\nvuorokautta vankilassa välittömästi pidätykseni jälkeen. Ajan kulusta\nei voinut tietää mitään muuta kuin pihavartijan pillin vihellyksen\njossakin kaukana klo 6 aamulla ja klo 6 illalla sekä siitä, että\nmukavuuslaitos määräajoin huuhdeltiin ja aamuin työnnettiin oviluukusta\nsisään limpun pala ja samalla annettiin mukillinen vettä. Pahaksi\nonneksi oli vesiastiani korvan alemmasta kiinnityskohdasta ruostunut\npuhki, niin että vesi valui tiehensä, ellei sitä heti juonut.\n\nKaikki loppuu aikanaan, eikä kolme vuorokautta tietysti itse asiassa\nole mikään pitkä aika, mutta pilkkopimeässä, ruuatta ja nukkumatta se\nkäy oudokseltaan yksitoikkoiseksi. Pois päästessä tuntui silmissä perin\noudolta, häikäisevältä ja mieli kävi ylpeäksi ja valoisaksi melkein\nkuin olisi tavallisesta vankilaelämästä laskettu vapauteen.\n\nKaikki on suhteellista. Ei ole ehdotonta onnea eikä onnettomuutta. On\nvain eri asteita vaihtelevia olotiloja ihmisen elämässä. \"Dum spiro,\ndum spero\". Kun seuraavana päivänä pihalle kävelemään päästessäni\ntapasin ohimennen erään \"vannasta\" tulevan meikäläisen, joka valitti\najan käyvän pitkäksi, kehoitin häntä vaihteen vuoksi järjestämään\nitselleen karsseria, koska sieltä selliin päästessä tuntuu melkein kuin\nlaskettaisiin vapauteen.\n\nJos yleensä kirous ja manaus voi jollekin yksilölle tai maalle saattaa\nperikadon matkaan, niin en tosiaan ihmettele, että revolutsija lopulta\ntuhosi svjataja rossijan, sillä kyllä aikojen kuluessa Shpalernajassa\nja monissa muissa tuon aasialaisen valtakunnan vankiloissa ja niiden\nmaanalaisissa luolissa viruneet lukemattomat poliittiset vangit ovat\nryssän maan ja sen mahtavat hallitsijat niin hartaasti kironneet kuin\nkoskaan kirota voidaan...\n\nShpalernajan karsserikoppi N:o 7 oli erikoisen kuuluisa kuhisevista\nsyöpäläislaumoistaan. Minua lukuunottamatta lienee sen todennut moni\nmuukin meikäläinen. Ainakin kertoi Anian Dahlstedt viruneensa siellä\njoitakin vuorokausia ja olleensa vaarassa \"tulla ylössyödyksi\". Hänen\nvarsinainen koppinsa oli 2. kerroksessa samalla kohdalla kuin minun 6.\nja hän \"joutui kiinni\" kerran keskustellessaan W.C:n kautta minun\nkanssani. Shpalernajassa oli nimittäin monta mahdollisuutta vangeilla\npäästä yhteyteen toistensa kanssa kaikesta vartijain valppaudesta\nhuolimatta. Yksi keino oli päällekkäin tai vierettäin olevissa kopeissa\nasuvilla suoranaiseen keskusteluun W.C.-putkien kautta. Työntämällä\naltaasta jollakin tukolla pois \"vesilukon\" voi kuulla selvästi toisen\nsamoin tehneen äänen alemmastakin kerroksesta. Täten voi 12 miestä\npuhella keskenään. Kauempana olevien ääni tosin kuului epämääräisenä\nhuminana kuin maan uumenista nousevana ja Pietarin kloaakki-ilmassa oli\ntietysti kauhea löyhkä.\n\nKun kysyin Dahlstedtilta, miten hän kulutti aikansa karsserissa,\nvastasi hän runoilleensa m.m. seuraavan värssyn:\n\n    \"Monen russakaisen, lutikaisen, kirpun ja täin\n    minä Iivanan hotellissa näin, näin, näin,\n    Toiset marssivat Nevajoen rantoja pitkin,\n    Tsarskoje Selohon päin, päin, päin.\"\n\n\n\n\nVankilasta maanpakoon.\n\nEric Bahne.\n\nMuistelmia pakon vaatimasta matkasta läpi Suomen kevättalvella 1917.\n\n\n\"Kalterijääkärien\" I osassa on Bahne kuvaillut vankinaoloaan ja\nvapautumistaan vallankumouspäivänä. Bahne, Yrjö Ruutu ja Harald\nLevander matkustivat Shpalernajasta päästyään Suomeen 19. p:nä\nmaaliskuuta 1917. Suomi ei kuitenkaan ottanut heitä avosylin vastaan,\nja niinpä Bahne kertoo, kuinka he läpi korpien vaelsivat vieraalle\nmaalle isänmaastaan, joka ei vielä ollut herännyt vapauteen.\n\nVietettyämme vallankumouksen jälkeen muutamia päiviä Pietarissa\nmatkustimme pienissä ryhmissä Suomen rajalle, ja kiitos Valkeasaaren\nasemapäällikön ystävällisen avun, pääsimme onnellisesti yli rajan.\nTarkoitukseni on kuvata meidän kolmen entisen tutkintovangin matkaa\nläpi Itä-Suomen Lappiin ja sieltä länttä kohti Ruotsiin, mutta sitä\nennen tarkastelemme lyhyesti junamatkaa Valkeasaarelta Viipurin kautta\nHelsinkiin. Muistan, että tunsimme itsemme turvallisemmiksi ja\nrohkeammiksi jätettyämme Valkeasaaren. Todennäköisesti meidät olisi\nvangittu Suomessa uudelleen, mutta ajattelimme, että sellainen\nmahdollisuus väheni sitä mukaa kuin raja etääntyi. Asemilla\ntoivotettiin meidät tervetulleiksi takaisin Suomeen lauluin ja\neläköönhuudoin, ja muistaakseni joitakin puheitakin meille pidettiin.\n\nVaununosastossamme oli matkaseuranamme venäläinen kauppias. Hän puheli\nlaajalti molempien naapurimaitten tulevista suhteista ja katsoi, että\nsuomalaisten tulisi olla äärettömän kiitollisia nyt saatuaan takaisin\nautonomiset oikeutensa. Tyhjentymättömän vuolaasti hän selitteli\nkauppasuhteiden parantamista ja siitä johtuvaa nousua y.m. Me\npuolestamme istuimme enimmäkseen vaiteliaina ja vain silloin tällöin\nsanoimme jonkin sanan, ettemme vaikuttaisi liiaksi \"poissaolevilta\".\nMuutamia asemia ennen Viipuria nousi junaan herra Pietiläinen sanotusta\nkaupungista. Hänet oli lähetetty ottamaan meitä vastaan. Herra\nPietiläinen piti suomeksi isänmaallisen puheen \"vapautetuille\nvangeille\" ja lyhyesti selosti tilannetta isänmaassa.\n\nViipurin asemalla odotti meitä sankka väkijoukko, mukana myöskin\nvenäläisiä sotilaita. Juhlakulkueessa vietiin meidät kaupungintalolle,\njossa kaupungin valtuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja Rantakari\nlausui meidät tervetulleiksi. Yrjö Ruutu vastasi puheeseen.\nOdotellessamme ajattelevien ja hyväntahtoisten viipurilaisten\njärjestämää päivällistä kävi joukko nuoria, kauniita naisia\nkatselemassa meitä. Aina iloinen merikapteeni Dahlberg kertoi oikealla\nmerimiestavalla pitkiä juttuja vankilaelämästä ja vapautuksesta.\nNaisten poistuttua hän uskoi meille salaisuuden: \"Housuni ovat takaa\nrikki enkä uskaltanut nousta tuoliltani tarjotakseni paikkaa jollekin\nnaisista.\"\n\nPäivällinen muodostui tunnelmarikkaaksi; erikoisesti muistan puheen,\njonka maisteri Edgar Sillman piti Stolbovan kolmisatavuotis-muistolle.\nVuosisatainen taistelu ryssää vastaan velvoitti määrätietoiseen työhön\ntäydellisesti vapaan ja riippumattoman Suomen puolesta, luonnon\nsuojaamin rajoin. Päivällisen jälkeen keskustelimme, Levander ja minä,\nSillmanin kanssa. Tunnetulla vilkkaudellaan Sillman väitti, että meidän\nei olisi ollut tarvinnut muuta kuin lahjoa vartijat -- \"sillä kaikkihan\non Venäjällä lahjottavissa\". Millään yrityksillä emme voineet muuttaa\nhänen mielipidettään, mutta lopulta meidän täytyi tunnustaa, ettemme\nnähtävästi olleet toimineet kyllin tarmokkaasti.\n\nSeuraavana päivänä matkustin Levanderin kanssa edelleen (Ruutu oli\nlähtenyt edellisenä iltana). Alkuperäinen tarkoituksemme oli matkustaa\nkotipaikallemme Turkuun, mutta vaunussa kohtasimme joukon ylioppilaita,\njotka tulivat Helsingistä niine nimenomaisine määräyksineen, ettemme\nmissään tapauksessa matkustaisi vanhaan sivistyskehtoomme, vaan\npääkaupunkiin odottamaan lähempiä määräyksiä.\n\nHelsingissä viivyimme tuttavassa perheessä muutaman tunnin, jolloin\ntapasimme maisterit Leschin ja Carpénin. He selittivät, ettemme\nsuinkaan olleet turvassa kotimaassa, vaan meidän tulisi mahdollisimman\nnopeasti matkustaa Helsingistä itään päin. Aluksi menisimme Kausalaan,\njossa Yrjö Ruutu \"piileskeli\".\n\nSiis takaisin samaa tietä, jota juuri olimme tulleet, ja passeitta\nnousimme Viipuriin menevään junaan. Helsingin asemasillan, jota\nvenäläiset merisotilaat vartioitsivat, läpäisimme ostamalla\nlaituripiletit. Muuten meidän olisi täytynyt todistaa\nhenkilöllisyytemme. Oli kyllä ollut tarkoitus hankkia meille väärät\npassit, mutta miten lie asia sitten jäänyt. Saimme paikan kolmannen\nluokan makuuvaunussa seuranamme venäläinen laivastoupseeri. Vaikkakin\nheti junan liikkeelle lähdettyä asetuimme vuoteillemme, ei\nunensaannista ollut puhettakaan. Minä hetkenä tahansa saattoi tulla\nvenäläisiä passintarkastajia osastoomme. Mutta kaikki kävi\nonnellisesti. Keskellä yötä -- muistaakseni kahden aikaan -- saavuimme\nKausalaan. Seutu oli meille täydellisesti tuntematon. Ainoa johtolanka,\njosta meille oli käytännöllistä hyötyä, oli tieto, että Ruudun täti\nhoiti postikonttoria ja asui siis aseman välittömässä läheisyydessä.\nMutta tilanteen selvitti muuan eukko seisten juuri sen talon portailla,\njoka oli meidän lähin päämaalimme. Eukko näytti jonkin verran\nhämmästyneeltä, kun ilmoitimme hänelle asiamme, mutta päästi kuitenkin\nsisään myöhäiset matkalaiset ja hälytti talonväen liikkeelle. Yrjö\nRuuthilla oli tosin tieto tulostamme, mutta hän ei odottanut meitä\nyöjunalla. Sen yön -- eli paremminkin ne tunnit siellä nukuin\nerinomaisesti. Jännitys oli lauennut, ja väsymys sai vallan.\n\nSeuraavana päivänä muutin Levanderin kanssa majataloon. Siellä\nasetettiin vastattavaksemme kysymys, minkätakia oikeastaan\nmatkustelimme paikkakunnalla. Mutta ennenkuin olimme kerinneet miettiä\nsopivan vastauksen, sanoi kysyjä mitä rauhallisimmin: \"No, kai muuten\nvain?\" -- Ja sillä oli asia selvitetty.\n\nKaksi ihanaa aurinkoista talvipäivää vietimme Kausalassa. Kävelyt\nkauniissa ympäristössä ja vieraanvaraisuus neiti Tolpon herttaisessa\nkodissa ovat valoisia muistoja matkalta, joka pakollisena epävarmaksi\najaksi ulkomaille muuten tuntui katkeralta ja surulliselta. Toisena\npäivänä saapui aivan odottamatta Helsingistä maisteri Carpén\nilmoittaen, että meidän kiireimmiten tuli matkustaa Nurmekseen, josta\nmäärättyä etappitietä pitkin joutuisimme Ruotsiin. Lyhyen keskustelun\njälkeen päätimme matkustaa yöjunalla. Ennenkuin kerkisimme lähteä, tuli\ntoinen viesti pohjoisesta neuvoen meitä lunastamaan matkalipun\nKajaaniin, jossa meidän tuli etsiä käsiimme nimeltä mainittu henkilö,\njolta saisimme ohjeita matkaamme varten pohjoista kohti. Viesti piti\nKajaanin reittiä aivan turvallisena, jonka vuoksi ei kannattanut tehdä\npitkää kiertomatkaa Nurmeksen kautta. Matkustimme. Maisteri Carpénin\nneuvosta seurasi neiti Rönnholm mukanamme Kuopioon saakka. Hän itse\njatkoi matkaa Viipuriin. Matka kävi onnellisesti. Neiti Rönnholm erosi\nmeistä Kuopiossa. Hän kertoi myöhemmin paluumatkalla väsymyksestä ja\njännityksestä torkahtaneensa Kouvolan asemalla Viipurin junaa\nodottaessa, kun sanat \"germanskij spion\" säikähdyttivät hänet\nvalveille. Kaksi innokasta sotamiestä kyseli passeja. Hän huoahti\nhelpotuksesta, ettei sitä ollut tapahtunut menomatkallamme. Ilman\npasseja kun olimme, olisi meidän ollut vaikea, ehkä mahdotontakin\nselvittää sellainen tilanne.\n\nOli luonnollista, että meidän siinä asemassa piti matkustaa\nmahdollisimman huomaamattomasti. Kajaaniin saakka kävikin kaikki hyvin,\nmutta kaupunkiin saavuttuamme muuttui malli. Kaikki kajaanilaiset\nolivat kokoontuneet asemalle, kuuleman mukaan odottamaan Rihtniemen\nsaapumista. Jalkaisin tunkeuduimme kansanjoukon läpi etsiäksemme meille\nannettua osoitetta, jota syystä tai toisesta emme kuitenkaan\nonnistuneet löytämään. Kysyimme eräältä ohi ajavalta tiedustellen\ntietä, ja hän pyysi meitä istumaan rekeen. Olimme tuskin noudattaneet\nhänen kehoitustaan, kun hevonen pillastui. Käännyimme sivukadulle, reki\nkaatui, villiintynyt hevonen nousi takajaloilleen ja -- toinen aisa\nkatkesi. Joukko asemalta palaavia ihmisiä seurasi mielenkiintoisena\ntapausta. Muutamia miehiä juoksi hillitsemään hevosta. Nousimme reestä\nja jouduimme ihmisten huomion kohteeksi, mitä mieluummin olisimme\nkarttaneet. \"Mitäs miehiä nuo oikein ovat?\" kuului väkijoukosta.\nPoistuimme kiireenvilkkaa, mutta kun päivä oli ehtinyt jo\nehtoopuolelle, päätimme jättää osoitteen etsinnän sikseen ja menimme\nmajataloon. Onnettomuudeksemme oli se aivan täysi; meidät osoitettiin\nturistihotelliin.\n\nSiellä oli meitä ottamassa vastaan epäluuloinen siivoojatar, joka\nkyseli passejamme. Mutta me selitimme, että passit olivat jo\ntarpeettomia, ja kirjoitimme nimemme vieraskirjaan. Hetken kuluttua\nsaapui omistaja, herra Sirviö. Luullakseni hän heti huomasi meidät\npoliittisiksi vangeiksi, vaikkakin me -- mikäli en muista väärin --\nilmoitimme olevamme metsänhoitajia ja matkalla Hyrynsalmelle.\n\nSeuraavana päivänä tapasimme eräitä Ruuthin tuttavia, joilta saimme\nosviittoja matkaamme varten. Aikaisin seuraavana aamuna jatkoimme\nmatkaamme. Menimme levolle varhain ja nukuimme -- ainakin minä --\nsilmänräpäyksessä. Keskiyön aikaan heräsimme viereisestä huoneesta\nkuuluvaan äänekkääseen keskusteluun: se tuntui korvissamme\nkuulustelulta. Nukuimme kuitenkin heti uudelleen, mutta aamulla kello 7\naikaan meidät herätettiin melko tehokkaasti. Ovi temmattiin auki, ja\nhuoneeseemme syöksyi äärimmilleen kiihtynyt, partainen mies.\n\n\"Kaikki on kadotettu, tie on poikki!\" huusi hän meille. Unisina emme\nkäsittäneet, mitä hän tarkoitti ja millä tavoin tämä tiedonanto koski\nmeitä, mutta ennenkuin olimme täysin valveilla, oli hän jo poissa.\nPukeutuessamme hän ilmestyi uudelleen. Nyt saimme kuulla, että hänen\nnimensä oli Paavo Sivén, samoinkuin selityksen äskeiseen esiintymiseen.\nKajaanin pohjoispuolella asuvat talonpojat -- etupäässä\nhyrynsalmelaiset -- jonne me olimme matkalla, olivat perustaneet\njonkinlaisen järjestysvallan ja panneet viralta joitakuita poliiseja\nsekä nimismiehiä. Sivén toimi yhtenä päällysmiehenä. Tässä\nominaisuudessa hän oli aikaisemmin vanginnut venäläisen kenraali\nBesobrasovin, joka entisen senaattori Bergin veljen kanssa oli\npakomatkalla Ruotsiin. Koska sanotut herrat -- luultavasti sattumalta\n-- olivat käyttäneet samaa tietä, jota mekin aioimme, jota paitsi\nrajalta tuli hälyttäviä uutisia, päätteli Sivén ensialuksi, että reitti\nRuotsiin olisi poikki. Tämä pelko näyttäytyi myöhemmin turhaksi, mutta\nSivén, tuntien edesvastuullisen asemansa, pelkäsi pahinta. Hän ei ollut\nnukkunut rahtuakaan koko yönä matkatessaan vankiensa kanssa läpi yön\nHyrynsalmelta Kajaaniin. Heti saapumisensa jälkeen hän oli\nkaupunginviranomaisten läsnäollessa toimittanut Besobrasovin\nkuulustelun -- saman juuri, jonka me olimme kuulleet.\n\nKenraali ilmoitti aikoneensa matkustaa tapaamaan -- kirjailija Kiantoa.\nMolemmat herrat vapautettiin heti, kun saatiin yhteys pääkaupungin\nkanssa. Huonommin valmisteltua pakoa saattanee tuskin ajatella.\nKumpikaan ei osannut suomea, varusteina oli turkit, ja mikäli muistan,\npäällyskengät. Suksia heillä ei ollut -- vaikka tuskinpa lihava\nkenraali olisi pystynyt niitä käyttämäänkään.\n\nJatkoimme matkaa Sivénin kanssa, jonka piti palata Hyrynsalmelle. Paavo\nSivén oli 19-vuotias nuorukainen, kenties hieman häilähtelevä, mutta\nsitä rohkeampi ja innostuneempi. Ajoin puolimatkaan hänen reessään ja\nmielenkiinnolla kuuntelin hänen yksityiskohtaista kertomustaan\nBesobrasovin vangitsemisesta.\n\nHyrynsalmella poikkesimme Pertti Hirvelän majataloon. Hän puolisoineen\nvalmisti meille ystävällisen ja vierasvaraisen vastaanoton. Me emme\nsuinkaan olleet ensimmäisiä, joita he majoittivat näinä levottomina\naikoina. Tarkoituksemme oli jo seuraavana päivänä taivaltaa Hallan\ntaloon, varmaan piilopaikkaan niille, joiden jalkoja maa oli alkanut\npolttaa etelässä. Jostakin syystä kuitenkin, en enää muista miksi,\njäimme pariksi päiväksi Pertin luo. Silloin Hyrynsalmella ajoin myös\nensimmäisen kerran porolla. Kunnanlääkäri Lagus sekä hänen rouvansa --\njoka oli jääkärimajuri Laguksen sisko -- kutsuivat meidät eräänä\npäivänä luokseen, ja ajoneuvo, jolla meitä kuljetettiin, oli poro ja\npulkka. Kotimatka oli erikoisen loistava. Tähtikirkkaan taivaan alla\nkävi kulku huimaavaa vauhtia.\n\nEräänä aamuna saapuivat aivan odottamatta Relander, Heiskanen ja\nVäisänen; he olivat tulleet Nurmeksen kautta. Koska lukumäärämme nyt\nkaksinkertaistui, emme enää tahtoneet käyttää hyväksemme Hirvelän\nrunsasta vieraanvaraisuutta, vaan päätimme seuraavana aamuna lähteä\nHallaan.\n\nAina Kemijärvelle saakka matkustimme miltei yksinomaan hevosenreessä.\nMajatalon pöytäkirjoihin merkitsivät tavallisesti nimensä herrat\nRuutunen ja Paananen. Reunamuistutuksia ei meidän muistaakseni\ntarvinnut tehdä ollenkaan, kyydit toimivat moitteettomasti, joskin\nhieman hitaasti. -- Eräässä levähdyspaikassa meitä luultiin ryssiksi ja\nkiellettiin sekä ruoka että kyyti. Onneksi tapasimme läheltä\nvieraanvaraisemman talon, jossa toivomuksemme täytettiin auliisti.\n\nTähän saakka olimme kuljettaneet mukanamme päällystakit, mutta koska\nloppumatka oli hiihtotaivalta, täytyi meidän niistä luopua. Muuan\nisäntä osti minun melkein uuden talvipalttooni 20 markalla, ja\nLevanderin kriminnahkakauluksinen palttoo oli suoraan sanoen\nlahjoitettava, koska kukaan ei halunnut siitä tarjota mainittavaa\nhintaa.\n\nViimeisestä levähdyspaikastamme ennen varsinaisen hiihtoretken\nalkamista saimme iltavalaistuksessa katsella Luostotunturia.\n\nEnsimmäinen päivä suksilla oli sangen rasittava. Ensin oli meidän\ntaivallettava läpi tiettömien metsien, jossa lumi oli niin löysää, että\nkunkin vuorollaan piti avata latua. Lopen uupuneina saavuimme vihdoin\nRovaniemen maantielle, jota seurasimme kappaleen matkaa. Pian\nkohtasimme kylän, ja koska yleinen tie näytti meistä vaaralliselta,\npoikkesimme taas metsään. Siellä tapasimme miltei heti ajetun tien,\njota pitkin toivoimme pääsevämme johonkin syrjäiseen taloon. Tämä toivo\npetti kuitenkin, tie johti heinäladolle, ja väsyneinä manailimme\nkohtaloa. Kartta otettiin esille ja sitä tutkittiin innokkaasti. Näytti\nvaikealta päästä yksimielisyyteen suunnasta, ja hetkisen tilanne oli\naivan uhkaava, kun ei kukaan tahtonut luopua mielipiteestään. Lopulta\npäästiin yksimielisyyteen ja matkaa voitiin jatkaa. Mutta mieliala oli\nauttamattomasti alakuloinen. Vasta myöhään yöllä saavutimme\nriidanalaisen talon, joka oli paljon kauempana kuin olimme luulleet.\nLevander ja minä hiihdimme viimeisinä, kun minä en jaksanut seurata\ntoisia. Vähän väliä oli pysähdyttävä juomaan. Kun matkavesivarastomme\noli lopussa, ei meillä ollut muuta keinoa kuin hakata reikiä tiellä\noleviin jäätyneihin lätäköihin ja juoda niistä.\n\nAikaisin seuraavana aamuna läksimme taas matkalle. Ruumis tuntui\njäykältä, jäseniä pakotti, mutta kun oli hetken hiihtänyt, ei sitä\nhuomannutkaan. Lähin päämaalimme oli nyt Alakylä Kittilässä, jossa\nmeidän piti tavata isännöitsijä Cannelin ja saada ohjeita. Toivoimme\nmyös, että hän olisi hankkinut meille oppaan, koska emme ollenkaan\ntunteneet rajaseutuja, ja kulku siellä oli vaarallista. Mutta Kittilään\noli vielä pitkä taival, ja vielä kerran jouduimme tekemisiin\njärjestysvallan kanssa. Levähtäessämme Unarin majatalossa, pitäessämme\nlavealti kiintoisalle kuulijakunnalle esitelmää Pohjois-Suomen\nrautatiesuunnitelmista, saapui äkkiä poliisi kysyen passeja. Mutta\nsillä kertaa pärjäsimme loistavasti. Yrjö Ruuth selitti rauhallisesti\nolevansa \"eduskunnan virkamies\" ja me toiset hänen apulaisiaan, jotka\nvaltiopäivät olivat lähettäneet ottamaan selvää ja antamaan lausuntonsa\nnäille seuduille rakennettavasta rautatiestä. Siksi poliisi ei\nhäirinnyt meitä enemmälti; hän olisi muuten menettänyt paikkansa.\nMiesraukka näytti sangen säikähtyneeltä ja poistui sanaa sanomatta.\nAarne Sihvolle, joka matkusti samaa reittiä vähäistä myöhemmin, oli\npoliisi selostanut kohtaamisemme. \"Kyllä minä heti näin, mitä miehiä ne\nolivat\", oli hän sanonut, \"mutta ne olivat niin hyvin aseistettuja,\netten voinut tehdä mitään.\" Niin, me olimme tosiaankin hyvin\naseistettuja: Yrjö Ruuthilla oli pieni browningpistooli ja minulla\nkuuden millimetrin pienoispistooli. Toisilla oli ainoastaan\ntuppipuukot.\n\nUnariin päästessämme olimme muistaakseni hiihtäneet neljä päivää. Öiksi\npoikkesimme taloihin jatkaaksemme taas edelleen aamuisin heti päivän\nvaljetessa. Muutamissa paikoissa saimme nukkua sängyissä, mutta\nenimmäkseen olivat vuoteinamme porontaljat lattialla selkäreppumme\npäänaluisena. Kun tavallisesti olimme väsyneitä päivän ponnistuksista,\nmaistui uni mainiolta, joskin makuutila oli kova ja epämukava. Ei ole\nollenkaan liioittelua puhua rasituksista, sillä täytyy ottaa huomioon,\nettä me kaikki olimme tottumattomia pitkänmatkanhiihtäjiä, jotapaitsi\npitkäaikainen vankeus oli meitä suuresti heikontanut. Sitäpaitsi ei\nsääkään ollut suotuisin. Muistan erikoisesti erään päivän, kun\nrankkasateessa ponnistelimme aivan ruskeaksi painunutta maantietä\neteenpäin. Oli pakko poiketa majataloon kiertämään vesi vaatteista ja\nkuivattamaan ne häthätää uunin loisteessa. Omituista kyllä, ei kukaan\nvilustunut tästä seikkailusta, vaikka vaatteemme matkaa jatkaessamme\nolivat kaikkea muuta, mutta eivät kuivia. Keskipäivällä oli\nsäännöllisesti suojaista, meidän täytyi tämän tästä pysähdellä ja\nhangata steariinia suksiemme alle, jotta ne juoksisivat helpommin. Se\nauttoi pieneksi hetkeksi; sitten takeltui lumi suksenpohjiin, ja sama\ntemppu oli uudistettava.\n\nUnariin palataksemme emme poliisikäynnin jälkeen olleet juuri hyvällä\ntuulella. Alunperin oli tarkoituksemme ollut hiihtää sieltä vasta\nseuraavan, sunnuntaipäivän iltapuolella, mutta nyt päätimmekin lähteä\nheti aamiaisen jälkeen. Hiihdettyämme joitakuita kilometrejä\nnuoskalumessa saavuimme pirtille, jossa päätimme pysähtyä ja keittää\nteetä. Tunnin verran viivyimme pirtillä, sitten jatkoimme taas matkaa.\nNoin kolmen korvissa poikkesimme eräälle uudisasutukselle koettaaksemme\nsaada vähän ruokaa sekä saadaksemme selville Alakylän tien. Tuvassa\nasui köyhä, mutta vieraanvarainen torpanväki; emäntä kehoitti meitä\nistumaan sillä aikaa kuin perunat kiehuivat. Olimme kuitenkin siksi\nväsyneitä, ettemme jaksaneet pysyä valveilla, vaan nukuimme\nistumapaikoillemme. Minä omasta puolestani muistan nukkuneeni\nhöyläpenkillä. Tunnin verran saimme nukkua, sitten emäntä herätti\nmeidät aterioimaan. Heti aterian jälkeen painuimme taipaleelle.\nUudisasukas oli ilmoittanut Alakylään olevan kolmen tai neljän tunnin\nmatkan, ja sen laskelman mukaan olisimme saapuneet perille kymmenen\naikaan illalla. Mutta joko hän yliarvioi meidän hiihtotaitomme taikka\nsitten aliarvioi matkan pituuden -- jälkimmäinen tuntuu todellisemmalta\n-- sillä Ruuth ja toiset pääsivät perille kello kahden aikaan, Levander\nja minä kaksi tuntia myöhemmin. Aluksi joudutimme matkaa mahdottomasti.\nTämä kilpahiihto yhdessä aikaisempien päivän rasituksien kanssa mursi\nainakin minut.\n\nEnnen pitkää jäimme Levanderin kanssa jälkeen tovereistamme, joiden\njäljet lumessa osoittivat heidän kulkunsa. Kerran he olivat pysähtyneet\nodottamaan meitä, mutta jatkaneet edelleen, kun meitä ei puoleen\ntuntiin kuulunut. He olivat tottuneet siihen, että Levander ja minä\nsaavuimme majapaikkoihin paljon myöhästyneinä, koska minä en jaksanut\nhiihtää toisten kanssa rinnan, eikä Levander tahtonut jättää minua. Sen\nvuoksi ei meidän viipymisemme tälläkään kertaa aiheuttanut\nlevottomuutta.\n\nSillävälin hiihtelimme hitaasti eteenpäin. Vaikka olimme väsymyksestä\nlopen uupuneita, täytyi yhä ponnistella edelleen samalla huolellisesti\ntarkaten tovereittemme latua ja lumimerkkejä, ettemme olisi\nonnettomuudeksemme poikenneet väärälle tielle. Kerran meiltä kuitenkin\njäljet haihtuivat kahlatessamme metrin paksuisessa lumessa korkealle\nvuorelle varsin tarkoituksella urkkia sieltäkäsin aukeata paikkaa\nmetsässä. Mutta turhaan, kaikkialla ympärillä vain synkkä metsä.\nHarmistuneena täydellisesti joutavasta vuorellekiipeämisestä\nlaskeusimme alas etsimään suksenjälkiä. Tällä kertaa meillä oli parempi\nonni: kohtasimme jäljet miltei heti. Pitkälti emme olleet hiihtäneet,\nkun sukset alkoivat vetää itsekseen yhä kiivaammassa tahdissa. Ne\nveivät meitä nyt alaspäin viettävällä metsämaalla avattua tietä pitkin,\npisin myötämäki, mitä milloinkaan olen laskenut. Kymmenisen minuuttia\nkiidimme niin eteenpäin, sitten vauhti vähitellen asettui, kun maa\nmuuttui taas tasaiseksi. Matkallamme alaspäin emme olleet voineet\nseurata suksenlatua -- oli täysi työ pysyä tasapainossa -- mutta\nsuureksi iloksemme totesimme nyt tovereittemme tulleen samaa tietä.\nVielä pienen matkaa johti latu pitkin tietä, sitten se poikkesi taas\nmetsään.\n\nMonta kertaa olimme jo arvelleet, ettei metsä lopu ollenkaan, kunnes\nvihdoin nousimme mäelle, josta saatoimme nähdä kylän ääriviivat\nhäämöttävän edessämme. Hetki sen jälkeen saavuimme Alakylän maantielle,\njota seurasimme arviolta 2 km. Jäljet lumessa osoittivat, että\ntoverimme olivat poikenneet erääseen taloon tien varteen. Sen teimme\nmekin, mutta kun ei suksia ollut missään näkyvissä, vaan kaikki oli\nhiljaista, luulimme heidän vahingossa sinne poikenneen ja jälleen\njatkaneen matkaa tietä pitkin. Hiihdimme vielä suunnilleen kaksi\nkilometriä edelleen tapaamatta kuitenkaan minkäänlaisia jälkiä\ntovereistamme. Aivan uupuneena heittäydyin pitkäkseni tielle Levanderin\nhiihtäessä erääseen torppaan, jossa hän kovan kolkutuksen jälkeen sai\nasukkaat valveille ja kysyi Cannelinin taloa. Osoittautui, että se oli\njuuri äsken sivuuttamamme. Hiihdimme sinne takaisin ja kolkutimme\nlujasti ovelle. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan, mutta sen sijaan\nastui Yrjö Ruuth aivan unenpöpperössä päärakennuksen vieressä olevasta\nsaunasta. Hän, Ahti ja Reinikainen olivat saapuneet taloon heti kahden\njälkeen yöllä, ja kun hetki oli niin myöhäinen eivätkä he ollenkaan\nvarmasti tienneet olevansa oikeassa talossa, olivat he päättäneet yöpyä\nsaunassa. He olivat nukkuneet syötyään ensin kyllälti viiliä, jota\nsieltä löysivät. Viilikehlon pohjalle he asettivat 20 mk: he tahtoivat\nmieluummin olla väkivaltaisia vieraita kuin varkaita. Kun me nyt toimme\nvarman tiedon, että olimme tosiaan tulleet Cannelinin taloon, päätimme\ntehdä uuden yrityksen huoneeseen päästäksemme, koska kylmä sauna\ntarjosi vähemmän miellyttävän yösijan. Lopulta onnistuimme saamaan eloa\ntaloon: herra Cannelin tuli portaille ja kysyi, keitä me olimme ja mitä\nhalusimme. Sanoimme nimemme ja asiamme sekä toimme Hallan Ukolta\nterveisiä. Herra Cannelin pyysi meitä astumaan huoneeseen, ja vuoteet\nlaitettiin kiireessä kuntoon. Muistan erikoisesti, että minä sain\nnukkua mukavassa sängyssä kahden valkoisen lakanan välissä, jota ei\nollut tapahtunut sitten kuin Hyrynsalmella. Läpiväsyneitä kun olimme,\nnukuimme heti ja heräsimme vasta myöhään päivällä. Jäseniä ja selkää\nsärki, emme tunteneet itseämme levänneiksi ja sen vuoksi kernaasti\nsuostuimme isäntäväkemme ystävälliseen ehdotukseen viettää toinenkin yö\nheidän luonaan. Iltapäivällä lähti Reinikainen, joka oli meistä\nvähimmän rasittunut, kylään etsiäkseen käsiinsä erään rahvaanmiehen,\nRomppaisen, josta piti tulla meidän oppaamme Ruotsin rajalle. Näillä\nseuduin, joiden läpi meidän nyt tuli kulkea, liikkui venäläisiä\nrajapatrulleja, joiden tielle olisi helposti osunut, ellei taitava ja\nluotettava opas johtanut matkaa. Illansuussa palasi Reinikainen ja\nilmoitti, että Romppainen odotti meitä seuraavana aamuna määrättynä\naikana joen jäällä.\n\nHyvissä ajoin saavuimme sovitulle kohtaamispaikalle. Saimme odottaa\nkauan -- yli tunnin -- ennenkuin hän tuli. Hän kehoitti meitä\nhiihtämään joen rannalla olevan ladon luo, josta hän tulisi meidät\nottamaan. Itse täytyi hänen mennä vielä kylälle jollekin asialle.\nOlimme kaikkea muuta kuin iloisia viivytyksestä, varsinkin kun\npalelimme vahvasti purevassa pohjatuulessa, mutta emme voineet muuta\nkuin noudattaa kehoitusta. Ja ladossa tuli uusi viivytys. Aloimme jo\npelätä, ettei opas tulisi ollenkaan, ja olimme kaikkea muuta kuin\nhyvällä tuulella. Mutta hän tuli lopulta kuitenkin, vaihtoi kanssamme\nparisen sanaa ja viittasi lähtemään. Hiihdimme nyt suoraan metsään\nRomppainen etunenässä pitkin, tasaisin vedoin.\n\nAlkuperäisen suunnitelmamme mukaan ei ollut tarkoituksemme levätä\nollenkaan tänä yönä, mutta illalla tulin minä niin heikoksi, että\nmeidän oli pysähdyttävä joksikin aikaa erääseen taloon. Paitsi sitä,\netten ollut vielä toipunut Alakylän matkarasituksistani, uhkasi vaikea\nvilustuminen, jonka luultavasti olin saanut samalla kertaa, tehdä minut\naivan kykenemättömäksi tähän kiivaampaan kulkuun. Talossa, jossa\nviivyimme joitakuita tunteja, tarjottiin meille voileipää ja maitoa.\nLepo ja ruoka antoivat uusia voimia matkalle kuutamoisessa yössä.\nEtäällä näkyi Ounastunturi. Tunturi lumenpeittämine lakineen näytti\nolevan aivan lähellä, mutta kun olimme hiihtäneet kaksi, kolme tuntia,\noli se yhtä etäällä. Täällä arvioi etäisyydet väärin kuten merellä,\njossa kaikki näyttää olevan todellista lähempänä.\n\nAamupäivällä poikkesimme yksinäiseen torppaan, jonka omistaja -- oppaan\ntietämän mukaan -- tunsi etappitien rajalle. Opas jäi kuitenkin metsään\nmeidän mennessä torppaan leivänostoon. Torppari itse oli poissa, ja\nhänen vaimonsa oli sangen hämmästynyt käynnistämme, jonka vuoksi\nkatsoimme viisaammaksi olla mainitsematta hänelle matkamme päämäärää.\nKysymykseen, mitä kansallisuutta me oikeastaan olimme, vastasi joku,\nettä me olimme turkkilaisia, jotka matkustelevat Pohjois-Suomea\nkatselemassa. Emäntä ei näyttänyt tästä suurestikaan hämmästyvän,\nlausui vain ihmettelynsä sen johdosta, että turkkilaiset niin hyvin\nymmärsivät ja puhuivat suomea. Torppaan jätimme osan tavaroistamme\nluvaten käydä ne paluumatkalla noutamassa. Ilmoitimme näet, että\njonakin päivänä kulkisimme torpan ohi etelää kohti.\n\nSeuraavan kerran pysähdyimme keskellä yötä syrjäisessä talossa. Siellä\nluonnollisesti oltiin jo levolla saapuessamme, mutta eräs rengeistä\nheräsi tuloomme ja kehoitti meitä noutamaan poronnahkoja vajasta ja\nlaskeutumaan niille pitkäksemme. Tuvassa nukkui ennestään joukko\nihmisiä, ja myöhään yöllä saapui vielä eräs rahvaan mies. Pitkän aikaa\nhän istui ja katseli meitä hermostuttavasti ennenkuin ojentautui\nlattialle. -- Aikaisin seuraavana aamuna herätti opas meidät. Hän\ntahtoi välttää kaikkia tarpeettomia kysymyksiä ja halusi päästä matkaan\nmahdollisimman pian. Me muuten emme olleet vaihtaneet sanaakaan\nkenenkään muun kuin rengin kanssa, joka neuvoi meille poronnahat.\nHiihdettyämme joitakuita tunteja pysähdyimme, opas keräsi polttopuita,\nteekattila otettiin esille ja tuota pikaa oli meillä aamiainen vapaassa\nluonnossa. Siloteltuamme suksemme jatkoimme taas matkaa.\n\nTämän pysähdyksen jälkeen hiihdimme hyvää vauhtia. Kuljimme nyt\nvaarallisia seutuja, jotka oppaan mielestä oli sivuutettava nopeasti.\nKerran hiihtäessämme pitkin harjua näimme venäläisen rajapatrullin\netäämpänä laaksossa. -- Eräs toinen muisto: Opas kyyristyy äkkiä\nsuksilleen ja viittaa meitä tekemään samoin. Olemme jännittyneitä. Yrjö\nRuuth ja minä otamme aseemme esille. Lähestyvät äänet kuuluvat yhä\nselvemmin. Rajapatrulliko? Ei, lappalaisia näyttävät olevan poroineen\nja liian raskaine kuormineen. Opas nousee, ja me hiihdämme edelleen.\n\nViimeisenä päivänä uurastimme mitä karuimmassa maastossa. Korkeat mäet\nlaskeutuivat miltei äkkijyrkästi, ja opaskin teki silloin tällöin\nkuperkeikan. Maastosuhteet pakottivat meidät kerta toisensa jälkeen\nottamaan sukset kainaloomme ja kahlaamaan metrin paksuisessa lumessa,\nsillä hanki ei kestänyt, vaan joka askelella vajosi vyötäisiä myöten\nkinokseen.\n\nNäin vähitellen lähestyimme rajaa. Kun oppaan mielestä oli ehdottomasti\nliian aikainen hetki ylimenoa varten, poikkesimme autioksi jätettyyn\ntorppaan, jossa kulutimme aikaa jutellen ja laulaen. Silloin tällöin\nkysyimme oppaalta, emmekö jo voisi jatkaa, mutta hän pysyi\ntaipumattomana. Vasta hämärän tullen -- olimme silloin olleet torpassa\nkaksi tuntia, jotka tuntuivat meistä iäisyydeltä -- salli opas lähteä\nmatkalle. Äänettöminä hiihdimme oppaan latua pitkin. Kolme kertaa\nmenimme yli Muonion maantien. Tämä johtui siitä, että opas\nensimmäisellä kerralla otti ylimenon liian aikaisin, ja meidän täytyi\nhiihtää kappale matkaa takaisin. Ylimenopaikat valitsi opas siten, että\nhänellä oli verraten hyvä näköala molempiin suuntiin tietä pitkin.\nTultuaan vakuutetuksi, ettei yhtään ihmisolentoa ollut näköpiirissä,\nviittasi hän meitä, jotka makasimme kyyryssä metsässä, lähtemään\nliikkeelle, ja pikavauhtia hiihdimme yli tien.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin saavuimme päämäärään, Muonionjoelle.\nOlimme juuri aikeissa lähteä erästä mäkeä alaspäin, kun joku äkkiä\nluuli kuulevansa kahinaa juuri allamme olevasta pensaikosta.\nAjattelimme luonnollisesti ensimmäiseksi rajavartijoita, ja opaskin\ntuli huomattavan hermostuneeksi. Hän kuiskasi meille ja kehoitti\nolemaan aivan vaiti sekä seuraamaan hänen esimerkkiään. Nousimme\nsuksilta ja hiivimme hiljaa tiheään metsikköön, jonne jäimme\nliikkumattomina makaamaan. Kului muutamia epämiellyttäviä minuutteja\nilman, että oletetut äänet toistuivat. Opas oli kuitenkin sangen\nhermostunut ja halusi heti lähteä paluumatkalle. Hänen mielestään me\nhyvin tulisimme nyt yksinämme toimeen, koska jäljellä oli vain itse\nylimeno. Kiitimme sen vuoksi opasta palveluksistaan, jotka kaikin\ntavoin olivat olleet huomattavia, annoimme hänelle sovitun rahamäärän\nkorvaukseksi opastuksesta ja puristimme hänen kättään jäähyväisiksi.\nHänen lähtönsä tapahtui niin äkillisesti, että hän unohti antaa minulle\ntakkini, jonka hän oli sitonut selkälaukkunsa päälle. Helpottaakseen\nkulkua olivat Levander ja Ruuth ottaneet miltei kaikki minun tavarani\nomiin selkäreppuihinsa, ja siitä syystä kantoi opas myös minun\ntakkiani. En huomannut mitään, ennenkuin olimme Ruotsin puolella, ja\nsilloin luonnollisesti ei asialle enää voinut tehdä mitään.\n\nKun opas oli hävinnyt, aloimme varovaisesti laskeutua joelle. Emme\nuskaltaneet hiihtää, sillä tie kulki pitkin metsää kasvavaa rinnettä.\nOlisi helposti voinut ajaa päin puuta tai pensaikkoa ja katkaista viime\nhetkessä suksensa. Oli muuten Jumalan onni, ettei kukaan matkaan\nosaaottaneista taittanut suksiaan. Sellainen onnettomuus oli lähellä\nvarsinkin mäissä, ja seuraukset siitä olisivat helposti kääntyneet\nturmiollisiksi. -- Me tulimme onnellisesti rantaan, nousimme\nsuksillemme ja pötkimme minkä käpälistä pääsi vastaiselle rannalle.\nSiellä emme vielä tunteneet oikein varmasti olevamme Ruotsissa. Olimme\nnimittäin saapuneet ulkonevalle rantakaistaleelle, joka ensi\nsilmäyksellä näytti saarelta. Aivan joen rannalla oli talo, ja sinne\nohjasimme kulkumme. Talon ulkoseinällä komeili erään tukholmalaisen\nasianajotoimiston mainoskyltti, ja kun astuimme huoneeseen, näimme\nkuningas Kustaan ja kuningatar Victorian rintakuvat. Tämä poisti meiltä\nviimeisetkin epäilykset. Olimme nyt ruotsalaisella maaperällä, siis\nturvassa. Talo näkyi olevan majatalo, parempaan paikkaan emme siis\nolisi voineet saapua.\n\nYlikulku tapahtui Kihlangissa huhtikuun loppupäivinä. Mitä hurjimpia\nhuhuja vappuna tapahtuvasta vallankumouksesta liikkui täällä erämaassa.\nRuotsi puolestaan lisäisi tasavaltojen lukumäärää. Huhuilla ei\nvarmastikaan ollut mitään todellista perää, mutta meistä, jotka olimme\neläneet ensimmäiset vallankumouspäivät Pietarissa ja sitten Helsingissä\nnähneet vallankumouksellisia julistuksia, tuntui varsin omituiselta,\nettä olimme tuskin kerinneet ruotsalaiselle maaperälle, kun jo kuulimme\npuhuttavan vallankumouksesta myöskin Ruotsissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin lopetan kuvaukseni matkastamme Ruotsiin, sietänee ehkä tulla\nmainituksi, että ruotsalaisen majatalon asukkaat kertoivat venäläisen\nrajapatrullin jokin päivä sitten käyneen Ruotsin puolella. Sellaiset\nkäynnit eivät olleet harvinaisia; venäläiset harrastivat vaihtokauppaa\nrahvaan kanssa rajan molemmin puolin. Muutamia tunteja ennen meidän\nylituloamme oli muuten rajapatrulli kulkenut iltakierrollaan jokea\nylöspäin. Seuraavana aamuna matkustimme etelään päin.\n\n\n\n"]