[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1g7q8IKO8sBqath-7lw3umtetM8CPbX73GaHcbrqxAc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1681,"Suomalaisia sankareita I","Ivalo, Santeri",1866,1937,"1681-ivalo-santeri-suomalaisia-sankareita-i","1681__Ivalo_Santeri__Suomalaisia_sankareita_I","Historiallisia kertomuksia","tietokirja",[],[],"fi",1917,null,77538,530702,false,56193,[23,24],"Finland -- Biography","Heroes",[26],"History - Other","\"Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia\" by Santeri Ivalo and Kyösti Wilkuna is a historical account written in the early 20th century. This work presents a collection of narratives focusing on the heroic figures from Finnish history, recounting their valor and significant actions in various battles and conflicts. The book aims to revive the memory of notable Finnish soldiers and leaders, illustrating their contributions to the nation’s heritage.  The opening of the book sets the stage for the exploration of Finnish warriors, beginning with a preface that emphasizes the importance of remembering national heroes, especially in times of adversity. It mentions how wars often reveal exceptional personalities willing to sacrifice for their homeland. The first narrative describes Matti Kurki, a leader among the Pirkkalaiset, who celebrates a successful expedition return but soon faces a looming threat from Novgorod raiders. As the tension builds, Matti's leadership qualities and the deep-seated fears of his men come into focus, foreshadowing the challenges they will encounter ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],353,"Kokoelma historiallisia kertomuksia suomalaisista sotasankareista, kansanjohtajista ja merkkihenkilöistä. Teos esittelee eri aikakausien hahmoja, jotka ovat puolustaneet maata tai vaikuttaneet sen vaiheisiin, kuten hakkapeliittoja, talonpoikaisjohtajia ja aatelisia.","Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan 'Suomalaisia sankareita I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1681. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISIA SANKAREITA I\n\nHistoriallisia kertomuksia\n\n\nKirjoittaneet\n\nSANTERI IVALO JA KYÖSTI WILKUNA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\n_Santeri Ivalo_:\n\nOmapäinen mies.\nErämaanlinnan puolustaja.\nSuomalainen merisankari.\nVesaisen kuolema.\nArkimies sankarina.\n\"Huomispäivän kuninkaan\" apumies.\nTaistelevain valtakuntain raossa.\nHakkapeliittain päällikkö.\nPohjolan Leonidas.\nLoistossa ja kurjuudessa.\nJuhlataistelu.\nKäkisalmen puolustus vuonna 1656.\n\n_Kyösti Wilkuna_:\n\nEnsimäinen suomalainen aatelismies.\nSotaisa kirkkoruhtinas.\nOvela kuin kettu.\nLoistavien voittojen sankari.\nRautamarski.\nPetetty kansanjohtaja.\nIloinen kuoleman porteillakin.\nTalonpoikainen ratsumestari.\nJalo veljespari.\nNuori lippujunkkari.\nMustan rykmentin sankarit.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nNykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on\nsyytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina\naikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen\nmiekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian\nkulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja\nmiekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu\nisänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä\nenemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan\ntaipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin -- katsoaksemme\nasiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta -- kansojen keskuudessa\nnostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on\nsyy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan\ntällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka,\njos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen\nkansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä\nsiten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa\nkypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita\nhenkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.\n\nNiin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin,\nniin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden\nvieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän\nkuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan\nsaaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain\nmiehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme\nmuinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan\nmonikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on\nmeillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia\nkansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset.\nMutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita\nsekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim.\nuseat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.\n\nSotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista,\nmainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi\nnäkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet\nluoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä\nhistoria tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa\nkaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen,\nesittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset\nsoturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme\neri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.\n\nMenneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme\nolemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia,\njosta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme\nhistoriasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse\nja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia.\nEri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet\nedustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän\nympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.\n\nOlemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen\nesi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena\nkehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin\nmihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, --\ntoivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton \"sankarien muisto\" opettaen\nja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.\n\nHelsingissä, elokuulla 1915.\n\n_Santeri Ivalo. Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.\n\nMATTI KURKI.\n\n\nPirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä,\nviettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi\npysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen\nluo Laukon taloon.\n\nParikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka\nyläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja\nvereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat\nheidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla\nreunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet\nkoristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta\nylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei\nrajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän\nkassakirstuihinsa.\n\nAvaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin\nhongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa,\njoita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli\nrakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja\nvartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja\nsainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä\npyörteilevän savupilven takana.\n\nIsäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä\nja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan\npäästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli\nollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata\naina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki\nnäillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet\njakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme\nlastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän\nasumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen\nsaakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja\nvanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas\nLaukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin\nKokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli\nrannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon,\nmutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli\nkuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti,\npirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja\nhänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin\nLapin tuntureillakin.\n\n\"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme\nmuistoksi\", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.\n\nSe lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea\nkohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he\nPyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä,\njoka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta,\nniin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.\n\nMalja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi\nvilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan\nlappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen\noli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän\nsekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä\njokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret\nlunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.\n\nKun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa\nmyydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse\nWoionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:\n\n\"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu\nolevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat\ntänne sotaretkelle?\"\n\nMiehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:\n\n\"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen\nLapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle\nnovgorodilaisten maahan?\"\n\nEhdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista\nmieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa,\nehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän\nturkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka.\nJollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän\nrauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.\n\nPantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:\n\n\"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha\nkostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi -- ja siitähän on jo\nkohta parikymmentä vuotta aikaa -- olimme sotaretkellä idässä, jouduin\nminä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön\nkanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä\ntäysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi\nsynkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen\nmiehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee\nminut keihäänsä kärkeen kuin varpusen.\"\n\nMiehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että\nheidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta\nMatti-päällikkö itse pysyi vakavana.\n\n\"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli\nollut harvinaisen kookas\", jatkoi hän, \"ja kenties tarkotti hän sitä\ntuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina\nmilloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon\nkuolevan päällikön uhkaus mieleeni.\"\n\n\"Eipä silti, että minä pelkäisin!\" lopetti Matti hetken kuluttua ja\nlaski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti\noluen vaahtoa.\n\nIloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja\njuomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.\n\nAika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista\nkuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle\ntalviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan\nviikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan\näkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät\nitäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen\nsotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina,\nalkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja\nhuhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä.\nVasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä\nkeräytyä \"mies savulta\" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä\npuolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään\nvihollisen etenemistä.\n\nPelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että\nvihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen\nmies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet\ntaistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään.\nKerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin\nkuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen\nja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko\nmaasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja\nniin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin\nGoliath Israelin maassa.\n\nKevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat\npäässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset\neivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä\nkesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin\nmahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen\nWesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle\nvastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut\nretkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa\nvallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit\nsaivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä,\nmutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:\n\n\"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja\nuskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun\nolen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä.\"\n\nTuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän\nmiehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta\nsaapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman\nvihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli\nvellovien soiden ja tulvivien jokien.\n\nPelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän\nitse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut\nmitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan\nPohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja\nmilloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna\nkymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on\npuolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon\npirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.\n\nTaistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen\navukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi\ntaivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle\npaikalle.\n\nKeväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja\nrantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt\nmitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden\nlehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu\nkohtisuorana tyyneen ilmaan.\n\nÄänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle.\nUteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta\nsuunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä,\nettä heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin\nmiehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne\nulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen\npainostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he\npäällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla\nkädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.\n\nKun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan.\nSilmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin\nja astuen hänen eteensä virkkoi:\n\n\"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä\nolen tullut silloisia velkoja kuittaamaan.\"\n\nMitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa\nsen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin\nsukkulainen kauas järvelle.\n\n\"Mitä sinä sillä tarkotat?\" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä\ntummuivat kiukusta.\n\n\"Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää\nvenettä\", vastasi Matti tyynesti.\n\nJättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset\neivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen\nmiehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi\nsuuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun.\nMutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä\nojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi\nnyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi\nMatti polvilleen.\n\n\"Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!\" hohotti Pohto\npilkallisesti.\n\nSilmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti\nMatti samalla seisaalleen.\n\n\"Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!\" huusi hän ja tempasi\nvasemmalla kädellään oman miekkansa.\n\n\"Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne\nmaatamme tallaamaan!\" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa\nkaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.\n\nSen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät\naseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän\nmennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko\nvaltasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He\nlähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä\nsuistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien\nsuomalaisjoukkojen miekkoihin.\n\nMatin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä\nkädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän\nNikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja\nlähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut,\npalkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja\nsanoi:\n\n\"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen\nminä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan.\"\n\nSiitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai\ntalolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan\nmahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden\nnimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa\nkohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä\nelää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin\ntällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan\nMatti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten\nvallasta.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nSOTAISA KIRKKORUHTINAS.\n\nPIISPA KONRAD BITZ.\n\n\nKun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen\nkauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut,\nsuuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen\ntuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä,\nja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka\non asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa,\nniin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika\nikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa\ntaapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla\non tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän\nsuippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen\njykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä\nhämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä\nlattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi,\nmielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä\nkeskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää\nympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut\nkirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja\nhengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa\nja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien\nsivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia\nkirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja\nkäyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä\nsekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla\nkuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet\nkaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi\nkulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen\nmuun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä\njälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.\n\nMutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana\nesiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta\nPyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies,\njonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta\nhänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja\nylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan\nhävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun\nkappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai\nmiekkaa kantavan piispan -- kumminpäin vain tahtoo -- viimeistä\nleposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen\nalla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan\nyläpuolella on ollut kirjotus: _Sepulcrum venerabilis patris, domini\nConradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii_ --\nKunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p.\nmaaliskuuta vuonna 1489.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa\ntässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien\nmuotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä\ntaisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä\nsydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan\nminään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut\nmukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän\nkeskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi\nmieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa\nTurpinin osuutta eräässä taistelussa:\n\n    Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin.\n    Hän orhillaan jo kunnahalle rientää\n    ja miehillensä siellä haastaa näin:\n    \"On tähän meidät asettanut Kaarle.\n    Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit.\n    Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme!\n    On taisto ihan eessä: itsekin\n    jo nähdä voitte laumat pakanain.\n    Siis armoa nyt Herralt' anokaa,\n    ma päästön annan teille synneistänne.\n    Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi\n    ja asuntonne paratiisi on.\"\n    He ratsailt' alas polvillensa käyvät\n    ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen.\n    Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.\n\nTosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita\ntai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan\nosaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö,\nmissä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa\nmiekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän\nkyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.\n\nAina milloin kuulen nimen Konrad Bitz -- eikö tuon nimen soinnussakin\nole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? -- tai milloin se pistää silmääni\njostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä\nkäydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen\nmuinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina\nmieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun\nMaunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja\nrauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan\nmieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset\nvallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien\nkorskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja\nsilmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden\nkypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat\ntuulessa.\n\nNiiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii\nnäkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun\nmuassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja\nRaaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen\nkohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla\nkeskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on\ntoinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu\nläänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin\nlinnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle\nsotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli\nja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen.\nSen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri\nampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa.\nKun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset\njykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun\nkirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka\nkeskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni\nampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka\nnäiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.\n\nTapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle\nKnuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu\nseurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle\nelinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä\nonkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas\nvaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa\nKonrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten\nuskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa\nmolemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja\nhaarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin\nahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät\nporvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja\nakkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri\nkaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä,\nsillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman\nympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan\npuolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa\nuseissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja,\njotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin\nturvaa etsimään.\n\nAikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä\nyhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään\ntapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen\nhenkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten\nkoko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin\nvaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten\nvieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa\nmonien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin\nlinnan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja\ntuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja\nseppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin\nkaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita\ntähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän\nKerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat\nSuomen \"maasäädyt\" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian\nOldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan\nvaltaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme\nvähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa\nkeralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad\nBitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä\naatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen\ntalonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen\nvaltionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko\nvaltaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa\ntapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika\nmerkitään \"kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi.\" Jos suomalaisten\nherrojen joukossa onkin -- mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden\non hyvinkin luultavaa -- Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla\nasettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti\nvahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.\n\nSuomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka\nomalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli\npiispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on\ntäysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen\nkannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä\nRuotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon\nrehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan\narkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil\nKaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta\ntoiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.\n\nSen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi\nMaununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa\npiispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin\nkannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että\nhän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille\nKööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen\nkirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja\nja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin,\njolloin Kristian-kuningas -- kesällä 1463 -- vierailee Suomessa\nkokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin\npitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava\nettä samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen\nlyhyesti kerrottakoon.\n\nKun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä,\nkierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä.\nTekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki.\nSkandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies.\nMutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin\nparannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin\nkassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen\ntekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään\nkirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen\nvenäläisiä vastaan -- ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä\nvastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä.\nAntaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka\ntuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan\nmitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään\nvarusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt\nolivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla\ntoistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan\npistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana\nKuusiston linnassa.\n\nPaluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet\nlevottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt.\nTällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa\nkapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä\nosan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti\nkuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet\nkirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja\npyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad\nBitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa\noli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti\nmainitakaan.\n\nKonrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen\nhenkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota\nkunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin\nlienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet\nvaltiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen\nmiesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä\nvapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis\nKonrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko\nlinnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja\nmonilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa\njulistustensa ja kirjeidensä alle: _Conradus dei gracia episcopus\naboensis_ -- Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen\nvarmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi\nkirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja\nseuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana\ntapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun\nsuomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa\n(= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas,\nsillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa\non luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin\nEtelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja\nmahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä\nriehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään\njuominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan\nei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi\naseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan\nyhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten\npäiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää\ntuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin,\nsillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen\nkunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa\nsiihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan\ntähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies _et re et nomine magnus_,\n\"sekä toimiltaan että nimeltään suuri\", jota maamme muut ylimykset\n\"palvelivat kuin kuningasta\" ja jonka esikuva siis oli omiaan\nkiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä\npäättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan\nmerkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.\n\nMutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti.\nKymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin\nyliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa,\nvieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla\nole opiskellut -- joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden\nkatolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston\ngermaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle\nm.m. merkitty: \"Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos\nduodecim.\" Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä\nopinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on\nsaapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja\nroomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.\n\nLakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa\njärjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen\npiispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme\nkappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon\nlukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten\nsäädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan\nmonimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta\nstatuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa\nvastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin\nnähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset\nkirkon ja yliopiston miehet.\n\nKonrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen\ntoimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa,\njoihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja.\nYhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan\nsen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä \"Turun\ntuomiokirkon mustakirja.\" Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta\nkiitollinen piispa Konrad Bitzille.\n\nHänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja\nankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää\nmaan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta.\nNaantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa\nalkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia\nvallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan\nkirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan\nlattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita\nsanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin\nnunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa.\nAnkara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla\ntarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin\nelämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta\nvalituksiin.\n\nVielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin\nsuuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen\njumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja\ntäsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten\nmessukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä _Missale\necclesiae Aboensis_ on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja\nKonrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.\n\nKäydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään\npitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi\nviriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme\nhyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri\njoukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia\nkaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim.\nmuuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon\nkirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten\njoukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.\n\nHeti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan\ntuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan\nolisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle,\nkorotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään\nkorkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen\nkorjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon\njuhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut\nkotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä -- siis piispan kotipitäjästä\n-- kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut\ntuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua.\nHyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan\nhuippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin\nMichel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan\nkupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin\nkorottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi\nkatolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen\npiispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon\nmukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo\nKnuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen\nsiten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista\nja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta\nsynninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen\nseuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun\ntuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman\nelämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.\n\nVuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja\ntulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on\nSuomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset\nne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin,\njossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa\nkuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme\nsäilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja\nmeidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja\nsamalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nOMAPÄINEN MIES.\n\nMAUNU FRILLE.\n\n\nPilvinen ilta -- lokakuussa 1495 -- alkoi hämärtää. Viipurin valleilta\npitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois.\nKaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet,\npölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja\ntoiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin\nvalleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen\ntuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi\nsillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi\ntörmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä\ntulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut\nsanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan,\nviedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan\nlänsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä\noli ollut auki, -- he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin\numpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi\nmäärä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja\nkarkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta\ntietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet\nsotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista,\njotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja\nkaikki avun toiveet tukossa.\n\nSiinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut\nedustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen\nterävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista\npyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman\nahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli\nlisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut\nmistään avusta.\n\nVilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka\npeittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen\nSturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla\nyövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka\nliehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui\nreipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan\nlinnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja\ntoivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri\nvallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa\nvälittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita\nreunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti\nintoa, kun hän väitteli:\n\n-- Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, -- ei\nhän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta\nvälitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin\ntotumme paremmin luottamaan vain itseemme.\n\nTämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin\npaljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne\nErikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät\nystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai\nkasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen\naikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.\n\n-- Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme.\nTaas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään,\nkuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt -- ei auta\nmeidän enää hänen edessään ryömiä.\n\nNäin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat\nherrat puistelivat päätään, muristen:\n\n-- Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!\n\n-- Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi\nvelvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!\n\nMutta Frillen silmät leimahtivat taas:\n\n-- Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla\nsilmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen\nrajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me\nsuomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti\nponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin\nonnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä\nnoista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.\n\n-- Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.\n\n-- Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä\non nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia,\n-- kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä\ntörmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja\nFrillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, -- entä Posse, mikä\nhänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta\nmiksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän\nhartioilla, _meidän_ on siitä vastattava, -- näin arvelen.\n\nHyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui\nheidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt\nhe jo innostuivat.\n\n-- Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!\n\n-- Tosiaankin, me miehistymme täällä!\n\nJa Tönne säesti säkenöiden:\n\n-- Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka\nmeidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta\nnyt meidän täytyy kestää, _täytyy_, ja silloin olemme heistä irti!\n\n-- Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!\n\nSiitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja\nponnistuksista, -- täytyihän heidän alituisesti olla aseissa\ntorjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat\nsotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä\nsotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi\nvielä heidän jälkeensä:\n\n-- Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin\nmekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen\ntaisteluun, -- joka aamu uusia miehiä!\n\nHän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä\nFrillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt\nerottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti\nheitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä\nSuomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi\nkaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti\nsilloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla,\njotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. -- Me kasvamme täällä.\nEiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni\nja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme\nainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui\nja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä\neikä kumartaa Ruotsin herroja.\n\n-- Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme\npois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa\ntullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, -- piru hänet vieköön!\n\n-- Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka\nkaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä\nylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan\ntottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.\n\n-- Paikalleen puhuttu, Maunu! -- Mutta tuolta tulee veljesi Juhana\nsinua hakemaan.\n\n-- Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi\nnäkemiin!\n\nNuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä\nvenekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan\nmukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin\nvanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten\nsillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.\n\nSen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille\ntavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle\nsouturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu.\nSe päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat\nsäikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista,\nharjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui\nvenäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.\n\nHän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä\nMoskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella\nsuomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään\ntoveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja\nhänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään\nkilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen\nja sen miehet vihollisten jalkoihin.\n\nNeljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja\nVenäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy\nkukaan muistaneen, -- Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä\nsiellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin\nodottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.\n\nRuotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture\noli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja\nunioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle.\nTämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa\nMoskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna\n1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.\n\nMaunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä\nharmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä\noli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen\nhävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona\nHaapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat\nolleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen\nvankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta\npalannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin,\njotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja\nluhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut\nSuomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä,\nja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen.\nTäydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen\nSuomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan\nmukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen\nkestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan,\npäälliköksi.\n\nReippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään,\npyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan\nihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa.\nTarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen\nvallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen\nluottamuksella turvautuivat.\n\nMutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan.\nRuotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä\nedelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä\npäänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota\nsyttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois\nunioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin\ntapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan\nsaattamaan Suomenkin valtoihinsa.\n\nTätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa.\nHänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut\ntuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa\nSturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen\ntoisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt\n\"Viipurin henki\", se lämmittävä yhteishenki.\n\nMutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat\nnäinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan\nmukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta\ntähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi\nlinnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua,\nnöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään\nsäikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa\nvetävät yhtä köyttä -- kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui\nsanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne\nErikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto\nhäntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan\nTönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, -- oli kai siis\nkatsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!\n\n-- Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi\nMaunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän\nvarustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.\n\nNäin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli\nMaunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa\nvastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin\nViipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä\nei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois\nRuotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo\nFrillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla\nmasentava viesti:\n\n-- Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa\npäälliköksi.\n\n-- Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan,\ntiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. --\nNiinkö?\n\n-- Niin, hän se nyt meitä pommittaa.\n\nTuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien\npäällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja\njotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi\nerotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö\nnyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa -- ei! -- kuinka se on\nmahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli\nMaunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana\noli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman\ntuskansakin?\n\nMaunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki\nvoimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän\nsuli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen\nomasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti\nsenvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä\nehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät\nsovitulla paikalla keskustelemaan.\n\nTönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän\nantautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin,\nsouti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan\nsaareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät\nhyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän\nkädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen\nsyleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat\nsiinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn\nViipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo\nkyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, -- nopeasti kuluivat\nillan hetket.\n\nMutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen\nkeskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa.\nKumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, -- pakko oli puuttua ajan\nvakaviin asioihin.\n\n-- Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin\npienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. --\nKuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista\ninnostustamme?\n\n-- Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi\nTönne verkalleen ja rauhallisesti. -- Me olemme seuranneet asioita\ntäältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta\nmeillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.\n\n-- Steen-herran tutkainta?\n\n-- Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.\n\n-- Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta,\nmiten meitä on kohdeltu!\n\nTönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.\n\n-- Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen\nSuomeen...\n\n-- Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin...\n\n-- Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen.\nVanhan piispan ensiksi, sitten muut... Niin, hän suistui sitten kyllä,\nmutta lopuksi hän voitti.\n\n-- Loppua emme ole vielä nähneet.\n\n-- Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin\nnähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan\nsortoa...\n\n-- Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu\nterävästi. -- Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä\ntilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn\nvielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?\n\n-- Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. -- Hätäpaino ajoi meidät\nsuomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa,\nhajaannuimme taas...\n\n-- Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme\nvastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. -- Kautta kaikkien\npyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!\n\n-- Miten kävisi se päinsä, -- esimerkiksi tällä hetkellä?\n\n-- Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja\ntappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran\nholhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata\nitse!\n\n-- Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.\n\n-- Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa\nopettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja\nminä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.\n\n-- Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit,\nsanot, -- he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme\nsamoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu,\nsillä sinä et sitä kauan jaksa.\n\nFrille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden\nristeillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja\npyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota\nvanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki\nsiinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä\ntahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi\npystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä\nvirkkoi:\n\n-- Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä?\nEtkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista,\ntuli mikä tuli?\n\nTönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi\niltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä\nkotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:\n\n-- Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme\novat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se\nmeitä huvittaisikin.\n\n-- Siis jatketaan taistelua?\n\n-- Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.\n\n-- Steen Sturelle! -- Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta\npysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: -- Paljoko onkaan kulunut aikaa\nViipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä\najassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme\nViipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin\nlaumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi\nvalloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, -- hyvästi!\n\nHe erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet\nsaattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu\nFrillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä\npaljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko\nyhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat\nolivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun\nlinnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä\nistuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen\nkätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.\n\nTaistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein\nlinnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle\nturkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni\nmärkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle\nsaartojoukolle, -- linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita.\nTönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja\ntaidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän\ntaivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja\nkuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin\nVatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton\nuskottomuus.\n\nTurun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa\nvarustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat\nrahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien\npääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran\nrikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma\nsiepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin\nvahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja\narkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä\nsäilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta,\n-- ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin\netupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat\nsilloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä\nsaivat, -- mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän\ntekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran\nlinnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen\ntykit päälinnaa vastaan, -- tekivät kapinan!\n\nNiin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen\ntorni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan\ntoimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä\ntaistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka\nviimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän,\nvaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa\nsellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut...\n\nSilloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi\ntaistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan\nlähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle\nväkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.\n\nLaskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne\nuljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton\nhymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton\nkäsivarsi hervotonna ohjaksissa.\n\n-- Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä\ntervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle\nystävälleen.\n\n-- Niin, se oli kai liian rohkea unelma, -- tie on nyt auki sinulle ja\nSteen Sturelle.\n\n-- Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää\nkukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.\n\n-- En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi\nvoitettu ritari hiljaisella äänellä. -- Mutta myönnän sen nyt, Tönne,\nse asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton,\nniinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä.\nEhkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin\nViipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.\n\n-- Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen\nuljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. --\nVäkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen...\n\n-- Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, -- mutta mitäpä siitä enää.\nTurvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on\nhyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua\nonnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.\n\nSiltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti\nharvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta.\nJa samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain\nvielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan\nuskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia\nvuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa\nhän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli\nmahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.\n\nHänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni\nkauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua\npudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun\nlinnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja\nvarmana.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.\n\nPIETARI KYLLIÄINEN.\n\n\nSurun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa.\nPalo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät\npakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät\nlymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden\nvihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka\nparastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat\nsen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.\n\nEräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan\nvesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen,\npieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa\nlaidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo\nvarustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi\neläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta\nkohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja\nsen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina\nhallavaa taivasta vastaan.\n\nMutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja\nmuurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun\nvesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan\nviereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.\n\n-- Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies\nkalliolta, aikomattakaan avata porttia.\n\n-- Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.\n\n-- Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.\n\n-- Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Posse-herralta.\n\n-- Vai Posselta. -- Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi\nmiehilleen alas pihalle: -- Avatkaa portti soutajille!\n\nPakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat\nkuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat\nhe Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä\npiirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen\npuolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat,\ntuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia\nja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin\nkolkalta.\n\n-- Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset\njännittyneinä.\n\n-- Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän\nrivinsä harvenevat...\n\n-- Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?\n\n-- Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri\njoutuu kyllä pian Olavinlinnakin, -- väkeä venäläisiltä riittää.\nVaratkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse\nsanoa.\n\n-- Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi\nharvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. -- Tulkoot tuiskut\nkovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.\n\nHän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen\nkorkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen\nsuusta poistuvaa venhettä.\n\nTämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika\nKylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa\noli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla\nryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana\nhuovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa.\nJa kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa\nsydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle,\npitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen\nsiihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten\nalituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun\nrajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina,\nkunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain,\nluottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti\ntehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet\nylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan\npäällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon\narvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.\n\nNyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja\nhänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas\nja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen,\npuolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä\ntätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset\nkoskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin\nvaltakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden\nlinnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen\nhäätää sen pois siitä vesienristeyksestä, -- siksi täytyi pienen\nlinnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja\nöisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.\n\nEikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan\nvihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein\ntehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän\nlapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan\nrannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin\noli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta,\njotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.\n\nMutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain\nvälille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt\nvallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on\nSuomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä\njännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin\nviestiä Viipurin kohtalosta, -- taikka sitten vihollisen saartojoukkoa\ntykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.\n\nMutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät\nlyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää\nSaimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan,\neristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin\navuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli\npyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he\nvälttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa,\nkuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen\npaljaiksi karisseita lehtoja.\n\n-- Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö\neräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle\noinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan\nalueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.\n\n-- Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli\nhän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. -- Meidän pitäisi\nryhtyä johonkin, vaikka mihin, -- kunpa jäätyisivät järvet!\n\nTavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo\ntalven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä\npäivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:\n\n-- Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään\nSäämingin salolle!\n\n-- Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet\nnyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.\n\n-- Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.\n\nPietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen\npäätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua,\nmuuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis\ntaistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla... Vanhan\nsoturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa\nlinnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan\nhäiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään\ntämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen\nmiehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan\nsavolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se\nmieliviestinä sinnekin, -- sammumaton oli rajakansassa vanhan koston\njano ja saalistamisen halu.\n\n-- Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento\njoka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.\n\nViikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan\nedustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen\nkankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat\nja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen.\nPuolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa -- toisen puolen\ntäytyi jäädä vartioimaan linnaa -- ja niin laskettiin rajan taa.\n\nTiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli\ntehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien,\näkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin,\nsaaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään,\nennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno\nsiellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki\nKylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden,\ntähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.\n\nAikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta\nrajaa yli 800 taloa, -- hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko\ntäten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia\nsitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten\nurhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei\nole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti\nmyöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse,\nheidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä\nKylliäisen retki vihollisten mieliin.\n\nMutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan,\nja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä\nvoinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko\nsydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle\nKyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin\npienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin,\nkunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli\nlinna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta\nkallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin,\nmustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.\n\n-- Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas\nkotisalmea kohden hiihtäessään.\n\n-- Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan\ntalonpoika.\n\n-- Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi\ntoinen.\n\nTaas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa\npitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden\njäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui\netelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten\nsuuresta voitosta.\n\nMutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten\nsuksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä,\nettä Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen\narvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, -- hän tunsi jo\nvanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit\nTurkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan\nSavonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut\ntalonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen\npuolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa\nsaapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen\nritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.\n\nIso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä\nsamalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa\nvastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli\nkestänyt.\n\nPakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja\njäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa\nkolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin\netelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä\nkysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt.\nPäästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein\nuloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle\nsellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja\nsuurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava\naivan riittämättömällä väellä, -- sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei\nollut enää puhettakaan.\n\nMutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen\npienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset,\nyöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina\npaikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin\nkiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi\nsiinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin\ntunsivat jo tuon \"mustan pirun\" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa\nsitä vastaan, -- luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle\ntärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi\noinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille\njaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui\ntaas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään\npuskuasentoon.\n\n-- Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika\nsilloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista\nniskaa. -- Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!\n\nMutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset\nilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten\nleiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen,\nkampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se\nhavainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.\n\nHetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain.\nKesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja\npommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa\ntuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua.\nMutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä\nkallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi\npiirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan\nasutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat,\nyksinpä metsätkin laajalta mantereelta, -- viikkokausia törötti linna\nsakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli\nerämaa entistään autiompi sen ympärillä.\n\nMutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä\nKylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan\ntorjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo\nkirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli\nmiltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja\nvähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään\nlaueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme,\njos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun\nloppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan\nmerkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli\njo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.\n\nKun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli\nKylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän\nkaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa\nryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä\nhistoriasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään\ntunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä\njälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan\nhistoriassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan\nrajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen\nsivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan.\nPietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen\nkuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä\ntiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin\nkauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä\nperheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen,\nkoska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen\njakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.\n\nTaisteli ja kuoli -- lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka\nKylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin\neteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan\nnuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös\ntäperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain\nvihollisten käsiin, -- myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin\nparemmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen\nhenkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.\n\nEntä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi\npitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja\nsuojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina\nyhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se\nperintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha\nkäyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen\nperikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi\nedeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas\nsäilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.\n\nOlisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa\nvalppautta?\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN MERISANKARI.\n\nNIILO GRABBE.\n\n\nKevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa\nhöyrysi, -- se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina\nseisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa -- monta sataa miestä\n--, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja\nrantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.\n\nSiinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka\npäälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä\nnyt tehdä, kunne kääntyä.\n\nTämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime\nsyksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa,\nkarkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen\noli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen\nlinnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen\nalapäällikköjensä haltuun.\n\nNe herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen\npäällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja\nIivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille\ntosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen\nvapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein\nkokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja\npakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät\nhe kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.\n\n-- Pian meille täällä nälkä tulee, -- mihin siis käännymme, kysyi\nuudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei\nmuuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.\n\n-- Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä,\nkehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. -- Maakunta saa elättää väkemme.\n\n-- Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti\nsynkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin.\n-- Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.\n\n-- Mitä siis teemme?\n\n-- Heitämmekö kaikki yrityksetkin?\n\nNäin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt\npäättävämmin:\n\n-- Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet\nKustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua\nsitä piirittäessään.\n\nSuomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se\nFlemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein\nmiellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian\nNiilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta\ntehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut\nTurussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin\nuudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin,\nkuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo\nGrabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi\nveitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.\n\n-- En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja\nmeret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa\ntekemättä luovutamme juuteille tämän maan.\n\n-- Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra\nväsyneesti. -- Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä\nmaakunta.\n\n-- Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella\nitsepäisyydellä. -- Koetan taistella täällä.\n\nRuotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta\nFlemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen\nvihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka\npienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista\njoudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.\n\nNiinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen\nasemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi.\nHilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä\nmiehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin\nmielellään hänen lippukuntaansa.\n\nKun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin\nsillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi\npyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille\nteilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun\nkotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman\nveljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.\n\n-- Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren\nveitikkapoikansa vakavaa katsetta.\n\n-- Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.\n\n-- Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?\n\n-- Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja\nteillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.\n\nEtelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin\nmiehineen, -- nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri\ntältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut\nRaaseporin kihlakunnan tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta\nsiellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen.\nSieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat\nvenheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, -- niitä hän aikoi\ntarvita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat,\njotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas\njunkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat\nKurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa\npiti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän\nlinnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen\ntoimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä.\nNäistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden\nalituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina\nolivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat\nveivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin,\nja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi.\nNäitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi\ntöikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän\nsaaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä\nmaihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä\nmyöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi\nmiehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi\nkerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan\npienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa\nolikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle,\njoka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo\ntäydessä lastissa joen rannalla, -- aamulla he aikovat soutaa\nlaivalleen.\n\n-- Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen.\n-- Ovatko veromiehet itse venheillään?\n\n-- Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa\nkirkon luona, syö ja juo.\n\n-- Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.\n\nLiiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat\nväsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He\neivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon\nmiehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet\njuuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan\nluo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan\ntalonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet\npakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä\nhetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä\ntuvan oven ulkoapäin, -- koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.\n\n-- Nyt tuli nurkan alle -- tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!\n\nPian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin\nheräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se\njo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi\nheitä, vakuuttaen:\n\n-- Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat\nmeidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!\n\nVenheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden\ntavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen\ntarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon\njoukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän\nliikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.\n\nTuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta\nsaaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa,\nvalmistautuakseen uudelle retkelle.\n\nEnsi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin.\nPian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka\nturvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. -- Väliin, jos hän\nvoimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa\ntasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä,\nkun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana\nheidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki\nmuonavaransa ja muut \"sotakustannuksensa\", joskin ne siten jäivät\nhiukan sattuman varaan.\n\nJos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten\nväliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he\nuseampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut\njuuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä\nahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan\npitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:\n\n-- Haetaanko tuosta laivasta evästä?\n\n-- Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. -- Niillä on siellä tykkinsä\nja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.\n\n-- Ruvetaan heidän väliaikaisiksi veromiehikseen. Soudetaan maihin!\n\nRannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui\ntanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä\nryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan\nankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta\nmitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon\nlähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti\nkiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän\nrohkeimpine sisseineen kannelle, -- mutta siellä loppui tuttavuus.\nLiian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet\nkäyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät\nkytkeneet omiin laivaköysiinsä.\n\n-- Kiireesti nyt venheeseen lihatynnyrit ja voisaavit, komensi Grabbe.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne\nvenheeseen. Kas niin!\n\nKauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka\nvesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella\nmiestensä jo laskeuduttua venheisiin.\n\n-- Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.\n\n-- Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin -- sitä haen!\n\nJa aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja\ntynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen\nmuonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan\nvajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen\nkaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.\n\nArmottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä\nheidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta\nlaivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla\nja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta\npalaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua\nlaivaansa -- hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon\nmiehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee\nlaivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin,\nturvallisempiin tähystysluotoihin.\n\nOllen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian\nvarottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin\naina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa\npaikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän\nsiten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet\nhengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät\nlinnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn,\nkertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän\nsaattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt\njuutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen\nruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he\nrukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan\nitseään Niilo Grabben väeltä.\n\nMutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein\näkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää\nheidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua\nmaata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He\ntuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa.\nJa kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut\nheinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja\nläksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa\npyydystämään.\n\nSilloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa\ntehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien\nvihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan,\nettä laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli\nhuoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos\nvihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen\noli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan\nsalmeen sen molemmista suista.\n\n-- Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä\nsaarella lepäävälle partiojoukolle.\n\n-- Purje lännessä! läähätti toinen, juosten vastapäiseltä rannalta.\n\n-- Nyt soutamaan hengen kaupalla!\n\nNiilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien\nlaivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan\nnousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma\nlaiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.\n\n-- Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon\npyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. -- Nyt et silmukkaani\nvältä, olitpa vaikka pirun liitossa!\n\n-- Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein\nmustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti\nvirkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä\nlaskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin\nkidutettaviksi. -- En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!\n\n-- Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän,\nkirottu merirosvo!\n\nJo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä\nhurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin,\nkoettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan\nkeulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli\nniin lähellä, kahdesti harhaan, -- vasta kolmas luoti puhkasi purresta\nlaidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli\nNiilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi\nkahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:\n\n-- Koeta vain käpäläkonstia, satimessani olet sittenkin!\n\nHän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet\nmerisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet\nolivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä\nviimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan\nmärät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi,\neksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.\n\nLopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti\nheistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan,\nvihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta\nhilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti:\n\n-- Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen\nlävitse. Nyt venhettä hakemaan!\n\nHän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa\nja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä\nitsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä.\nOnneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he\ntäälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat\nvenheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli\nheidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo\nkotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat,\njoilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta\nsissijoukkoa.\n\nHe nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta\nsuoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta\njos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi\nneuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli\ntämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin\njännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he,\neksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet\nmihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän\npuoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki\ntanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan\nkurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä\nja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. --\n\nVapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä\nliiankin kannun kallistamaan, -- näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse\nNiilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi\nkuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara\nuhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.\n\nRaaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin,\nettä Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän\nRolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun\nsaaristoon, jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi\nTuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset\nmerisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä\nhänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua\npiiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja\nlähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana\nsellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman\nvenheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon\nkalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille\nuhkaukselle, ilkkuen:\n\n-- Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs\nkiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!\n\nSäikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa\nvastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi\nkasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja\nnäki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan.\nSilloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:\n\n-- Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui\nköydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.\n\n-- Enhän sitä uskonutkaan. Mutta kerro: Missä on Tuomas junkkari\nylennetty?\n\n-- Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja\nnostaneen niiniköyteen...\n\nKalastaja kertoi pysähtyneelle venekunnalle nyt tarkemmin tuon koko\nSuomen väestöä kutkuttavan tapauksen ja riemuhuudon remahutti se heti\nkaikista sotahangoista. Ja entistä uskaliaammin läksi sissilaivasto nyt\nahdistamaan päälliköttömän päälinnan väkeä. --\n\nKaksi kesää ja yhden talven kävi Niilo Grabbe tätä sisukasta\npienoissotaa Suomessa herrastelevia tanskalaisia vastaan, estäen heitä\nsiten valloitustaan varmistamasta. Maine hänen urotöistään levisi\nlaajalle hänen kansansa keskuuteen, joka häntä sankarinaan ihaili. Pian\nniistä kulkeusi kertomus Ruotsiinkin, jossa kuninkaaksi huudettu Kustaa\nWaasa juuri näihin aikoihin sai juutit ajetuksi pois Tukholmastakin. Ne\nkertomukset Grabben monista kepposista olivat mieliruokaa tälle\nkiihkeälle tanskalaisvihaajalle, hän nauroi niille makeasti ja lupasi\npitää tuon rohkean soturin muistissaan. -- Sille miehelle on\ntoimitettava apua, virkkoi hän ja rupesi taas vakavasti ajattelemaan\nSuomen vapauttamista sortajain käsistä.\n\nKun sitten syyskesällä 1523 Fleming-veljesten johtama sotajoukko saapui\nmeren yli Suomeen, murtamaan sieltä tanskalaisten ikeen, silloin yhtyi\nGrabbe heti venheineen ja neuvoineen siihen, ryhtyen palavalla innolla\nsäännölliseen sotaan vainoojiaan vastaan. Ensi rivissä hän riehui, kun\nTurun linna juuteilta valloitettiin. Sieltä riensivät Fleming-veljekset\najamaan takaa sisämaahan väistyneitä vihollisia, mutta Grabbe purjehti\nlaivastollaan tuttuja vesiä rannikkoa pitkin, puhdistaen linnat ja\nsaariston tanskalaisista. Raaseporin, jonka kapeilla vesillä hän niin\nusein oli sissinä kierrellyt, valloitti hän nyt vaivatta, mutta hänen\nsisukas vastustajansa Rolof Matinpoika ei ollut enää siellä, hän oli\njoku aika sitten siirtynyt Viipurin linnan komentajaksi.\n\nNiilo ei nyt siis saanut pidetyksi Raaseporissa niitä käräjiä, joita\nhän niin usein, ahdistettuna ollessaan, oli mieleensä kuvitellut, ja\nhän purjehti siis yhä idemmäs rannikkoa pitkin, vallaten juuttien\nlaivat ja varustukset, eikä hänen jälkimaineensa salaa, että hänen\nkostonsa oli kova. Hätääntyneinä pakenivat tanskalaisjoukkojen tähteet\nViipurin linnaan, joka vielä oli heidän käsissään. Mutta syyskuun\nlopulla 1523 laski Grabbe laivastollaan Uuraan salmen kautta Viipurin\nlahteen ja ryhtyi sen linnaa piirittämään.\n\nTäällä joutuivat siis nyt vihdoin vastakkain nuo leppymättömät\nveriviholliset, Niilo Grabbe ja Rolof Matinpoika, ja nyt olivat \"vanhat\nvelat\" kuitattavat. Tässä tapahtuu ratkaisu, -- se käsitettiin selvästi\nmolemmissa sotajoukoissa, joiden välinen taistelu heti kävikin\ntavattoman kuumaksi ja katkeraksi. Niilo tiesi, ettei Rolof kauan jaksa\npuolustautua pakolaisjoukkoineen Viipurin linnassa, jota ei oltu\nehditty piiritykseen varustaa, ja voitonvarmana lähetti hän linnaan\nylpeän viestin, että tanskalaiset saavat nyt valita:\n\n-- Tahdotteko jäädä sinne savustettaviksi kuin repo luolaansa, taikka\nantautua armoille?\n\n-- Niilo Grabben armoille -- ei koskaan! -- Niin vastasi sisukas\ntanskalainen, hyvin arvaten, minkälaista olisi sen sissipäällikön armo,\njota kohtaan hän tunsi niin syvää kammoa.\n\nHän taisteli epätoivon vimmalla, joskin selvästi oivaltaen, että\nantautumiseen oli sittenkin pakko. Ruokavarat loppuivat, ampumavarat\nsamoin, mutta Grabbelle ei hän vieläkään tahtonut antautua, ei vaikka\ntämä olisi hänelle hengen taannutkin. Sillä hän tiesi, ettei Niilo voi\ntätä lupaustaan pitää, yhtä vähän kuin hän itsekään voisi, jos Grabbe\njoutuisi hänen kynsiinsä, -- niin sydämmistyneet he olivat toisiinsa.\nSiksi lähetti hän suomalaiseen sotajoukkoon sanan, että hän kyllä\nluovuttaa linnansa heti Fleming-veljeksille, jos näistä jompikumpi\nsaapuu ottamaan sen -- Grabbelle ei koskaan. Sellaisia olivat sen ajan\nsoturiluonteet, sellaista soturien sisu!\n\nEikä Niilo saanutkaan sitaistuksi silmukkaa Rolofin kaulaan. Kun Iivar\nFleming lokakuussa ehti Viipurin edustalle, silloin luovutti\ntanskalainen heti linnansa hänelle, lähteäkseen itse Inkerin ja Viron\nkautta pakolaisena vaeltamaan toisiin seikkailuihin. Mutta\npäätarkoituksensa oli Niilo saavuttanut: Suomi oli nyt vihdoinkin vapaa\nsiitä juuttien ikeestä, joka oli uhannut jäädä sinne pysyväiseksi ja\njota vastaan Niilo niin kauan ja katkerasti oli yksin taistellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä\ntaisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m.\nkoko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa\nheittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä\nyrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli\nmaansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon\njohtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis\nrauhantöissä maineen talonpoikain sortajana -- siinä taas kuva ajan\nristiriidoista. -- Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan\nvietettyään poikamiehen iloisia päiviä. Hämeenlinnan isäntänä oli\nsiihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän\nusein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen\nturvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua\nLaukosta -- Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, --\nnai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei\nNiilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan\nnummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä\ntaisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen\nkuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin\nvaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja\nvehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa\ntälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja\nlääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän\nViipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi,\nkun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin\nrajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus\nriittävässä kunnossa.\n\nNäissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille\nuseammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana\nhallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti,\npitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän\ntodellisuudessa, -- enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa\nsovinnonhieromisissa mukana -- tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen\nnaapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään\naiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä -- ihan tahallaan. Sillä hän\npiti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin\nedullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn,\njossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.\n\nSiksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja\nrajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä\nsissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit,\n\"kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia\", kuten venäjänpuoleiset\nvalittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa\nNevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja\nhierottiin sovintoa.\n\nNiin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin\nneuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan\nteosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa\nkanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä\nraukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri\nsilloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.\n\nSilloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen\njymy-juhlat, -- siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin\nViipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä\nelämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin\nupeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi\nja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen\nmukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät\nsovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet\nvaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.\n\nNiilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista\nkiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi\nlähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja\naikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.\n\n-- Sitä ette uskalla, vastasivat lähettiläät rauhallisesti.\n\n-- Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu,\nuskaltaa mitä tahansa.\n\nViinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa\neteen, polki jalkaa ja huusi:\n\n-- Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä\nlyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi\närsyttäneet, -- annan ampua teidät vakoojina!\n\n-- Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin\nrauhallisina kuin äsken.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siitä syttyy sota!\n\n-- Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. -- Mutta tiedättekö: Sitä juuri\ntahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!\n\nKaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei\nkuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan,\nantoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:\n\n-- Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä,\nviivyttelettekö, -- hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa\novat heikot!\n\nSäikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät\ntalutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan\npyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan\nNiilo-herran komentoa.\n\nVielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään --\narmahtamaan!\n\n-- Ei armoa! Yks, kaks... onko kaikki valmiina?\n\nKalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina\nsäestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:\n\n-- Yks, kaks, -- kolme!\n\nPyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan\nmuuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden\nyhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki,\nammottavin silmin...\n\nHeitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä\ntäyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.\n\nSe oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole\nihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin\npäästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa\nkohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti\nkuningas Kustaalle.\n\nEikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543)\nerotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo\npitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan.\nNiilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa\ndiplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa\nmies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein\nvähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään\nnähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan\nkipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, -- Ruotsin kannalta se sota\nolisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben\naikana.\n\nNiilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli\nollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa.\nYlhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin\nlinnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi,\npitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut\nvoittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet\nkuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa\nja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan\nsotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset\nkauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista\nlinnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten\nsäilyvän.\n\nMutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi,\nsilloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä\nkokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen\nalla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle\nvietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä\nmaaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle\nmiehelle, -- hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen\nmonissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar\nFlemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän\ntöitään jatkamaan.\n\nGrabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän\nnaittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik\nArvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja\nsiitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku.\nNiilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä\nvälähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti\njälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin\npienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta\nsortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin,\nolivat sen hyljänneet.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nOVELA KUIN KETTU.\n\nMUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.\n\n\nEerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta\nikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan\nhuovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra\nFrille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen\npuolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä\nuhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta\naikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko\nsaattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan\ntiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan,\nsillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja\nsydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä\nylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse\nsylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko\nmies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän\nsoitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia\nsotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui\npäinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei\nherra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa\nvankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja\nnotkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra\nFrille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan\npuhumatta hänelle halaistua sanaa.\n\nNyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena\ntuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden\naskelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja\nkäsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:\n\n\"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika?\nTuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin\nehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään,\npanee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten\nminut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto\nvieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet.\"\n\nHän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa\näänilajissa:\n\n\"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada\nelää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan\nalaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa\nEerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö\nole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?\"\n\nFleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan\näkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki\nhäntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa\navata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä\nkääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen\npaksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu.\nKumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön,\npreussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella\nja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa\nKristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.\n\nHerra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan\nhämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut\nherra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä.\nHän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta\nennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:\n\n\"Vai niin! Hy... hy... h... hauska s--tana!\"\n\nMinkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt\nselville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa\ntoinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä\noli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa\nvallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli\ntaasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat\nainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän\ntuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin\npian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan.\nPalattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän\noli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja\nentisistä samanlaisista tapauksista.\n\nIltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen\ntavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta.\nPiirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes\nniin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten\nsotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti\naterialle käydessään herra Eerikin luokseen.\n\nKokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän\npalasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:\n\n\"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille\ntulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja\ntaivas naukuu.\"\n\nHän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti\njuttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan\ntoisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän\ntälle kahdenkesken: \"Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on\nensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan\nlatelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa\nEerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä.\nOlen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä\nsilmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme\ntappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla\npuhallamme toisenlaista pilliä.\"\n\nHerra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.\nSen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:\n\n\"No olet sinä koko kettu!\"\n\nMutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa\nsuunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän\npuoliääneen mumisi:\n\n\"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että\nhe tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme\nhyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys?\nOlisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin\nhoukutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa,\nkun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana... miten saada se\npiirittäville välitetyksi?... Ahaa!\"\n\nHän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:\n\n\"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni\ntai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden\nselviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin\ntekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin\nlöytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi\nsukulaisiltani monet perintöriidat.\"\n\n\"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon\nkristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä\", arveli eräs saapuvilla\noleva alapäällikkö.\n\n\"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille\nhuomenissa aimo sarkallisen reiniläistä\", lupasi herra Eerik.\n\nAlapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi,\noli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti\nheti pöydän ääreen kirjottamaan.\n\n\"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan\nvaikka itse paholaista vastaan\", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja\npistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.\n\n\"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?\" kysyi herra Frille\nkuiskaten ja veitikka silmässään.\n\nJa herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:\n\n\"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden\nvuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada\nmahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet\nmeidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan.\nNyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla\npiirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee\ntilaisuus.\"\n\nSeuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi\nkuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti.\nPiirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli\nsaatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko\npäivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään\nparrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia\nvangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut\nsen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi\nKristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.\n\nHerra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan\nhänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan\nsolvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän.\nJa kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana\ntehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan.\nSaipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit\nsaisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta\nolivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.\n\nSaapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella\nvaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa.\nPuoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden\nvalossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän\nraskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille.\nPäälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat\ntulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja\nuloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.\n\nSeurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä\ntaisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat\nväkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan\nmuureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja\nvoidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.\n\nVähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit\npalaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti,\netteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan.\nMutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja.\nTaistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet,\nmutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.\n\nOliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys?\nSilmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden\nkeskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään.\nItäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella\noli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli\niloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa\nvietetty.\n\nKohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi\nTuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin\nvarustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat\nsaattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden\nkeksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.\n\nTarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia,\nkäänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä\nkeksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä\nensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien\nmuiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa\nvilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan\nkupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla,\nsillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren\näärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa\nhuikkasi joen yli:\n\n\"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me\nolemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet\nloppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla.\"\n\nHän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi\nsikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi\nkarmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti\nlaskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan\nnaurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:\n\n\"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään\nmeikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa\ntuolla linnanmuureilla.\"\n\n\"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!\"\nkomensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella\nsen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta\nmuonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston\nsokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen\nlaivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut\nsen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja\nvaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän\ntanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja\nlähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston\nansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen\nasetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin\nedessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen\npienen aluksen purjeita.\n\n\"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä\nmyötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea\nrokan syö\", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka\nkuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja\nperäsintä.\n\nTalven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa,\nmutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen,\noli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin\npuolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi,\njoka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia\nsillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen\nurheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut\nhänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli\nherra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun\nsaaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen\npienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla\nsaanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä\ntuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen\ntanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston.\nAlku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina\nväijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin\nlaivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.\n\nKun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä\nnäkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.\n\n\"Siinä ne nyt ovat\", lausui herra Eerik, \"Kysymys on vain siitä, kuinka\nsaada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on\nrohkean matkassa.\"\n\nHerra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.\n\n\"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille\", puheli hän jännityksensä\nkeskeltä. \"Ja siihen laskeutuu kaks... kolme... viisi miestä, ja tuo\nviides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen\nperään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että\nhiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta\ntulee tapahtumaan.\"\n\nHän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen\nkeskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys\nlaivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan\ntuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.\n\n\"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?\" kuului venheestä\nTuomas-junkkarin ääni.\n\n\"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan\", vastasi Fleming ääntään\nmuuttaen.\n\n\"Sepä mainiota!\" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen\nkannelle.\n\nHerra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan\nsilmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari\nlaivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: \"petosta!\" yritti hän heittäytymään\ntakaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen\nkiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle\nistumaan.\n\n\"Ei sanaakaan tai!\" sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa\nkohti.\n\nHänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa\nvenemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua\nylös laivankannelle.\n\n\"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen,\nlähdemme takaisin saaristoon!\" komensi herra Eerik. \"Ja teille lie\nviisainta, että laskeutte suojaan kannen alle\", jatkoi hän junkkariin\nja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä\nkasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään\näsähti hän käheällä äänellä:\n\n\"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te\nsuomalaiset!\"\n\nLaiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään\nsaman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä\nnäkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista\nlaivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan\npurjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.\n\n\"Jopas tarttui koukkuuni!\" huusi hän haltioissaan miehilleen. \"Nyt ei\nmuuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi.\" -- -- --\n\nAurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun\nTuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti\nseuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi\nyhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen\nkimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa\nepäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat\njunkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva,\nnimeltä \"Suomen prinssi\", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen\nkarkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan\npäivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut\nmuuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu\nsyttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen\nsavuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien\nkeskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten\nkannelle.\n\nLähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat\nrannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva,\nkookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa\nEerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken\ntoimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli\nharjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio\noli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä\npuolta asiasta.\n\nKun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik\nkäsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:\n\n\"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai\nhaluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?\"\n\nJunkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan\nseisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan\nhalveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin\nkysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:\n\n\"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan.\nValmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en\nole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa.\"\n\nHän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää\ntässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään\nseisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat\nolalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi\nliikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun\neräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin\nkaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:\n\n\"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan,\nkun täytyy niiniköyteen turvautua?\"\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi\nnihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen\nja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun\nhän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa\ntaipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan\ntaivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi\nhänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea\nhalveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään\ntavallisimmin majaillut.\n\nAurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse -- kesäyön hämy alkoi\nverhota saaristomaisemia. Palavan \"Suomen prinssin\" liekit punasivat\nläheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi\ntelotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät\njätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.\n\n\"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa\", lausui\nherra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista\nvakavampi ilme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona\najanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa,\nkunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten\nylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen\narmeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista\nsekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja\nKustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi\nhänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista\nheruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas\ntarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin\nneuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin\npuoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä\nMoskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen\nrauhan.\n\nTasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin\nTukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme\nhänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan\nsotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä\nedellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään\nlankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein\nkoko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik\nFleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa\nsaanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen.\nGrabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin\ntehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.\n\nOn varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä\nlinnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien\nasukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja\noudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin\npeitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin\nnäkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän\nmielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen\nrikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää\nniin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat\nsaaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät\nuskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu\nauki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen...\n\nKun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä,\nkääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen\nasekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka\nnykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi\nratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.\n\n\"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan\", alotti herra Eerik. \"Mutta\nmihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?\"\n\n\"Tietysti meidän on vallotettava linna.\"\n\n\"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?\"\n\n\"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä.\"\n\n\"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan.\nSillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit\nkohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä\nsuuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan\nmatkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä\nvuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä.\"\n\n\"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?\" kysyi Frille neuvotonna.\n\n\"Tietysti vallattava linna\", vastasi herra Eerik naurahtaen. \"Huomaa,\nettä minä sanoin _vallattava_ eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä\nerotuksen?\"\n\n\"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!\" vastasi Frille, joka vanhan\ntoverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua\nhäneen entisellä suorasukaisuudella.\n\n\"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä\ntaipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja\nviininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?\"\nkysyi herra Eerik hetken kuluttua.\n\n\"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä\nkummastelevan\", myönsi herra Frille.\n\n\"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan\nvastustuskyvyn.\"\n\nHerra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä\ntoveriinsa.\n\n\"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään\nvalmiina\", jatkoi herra Eerik, \"mutta nyt vasta on se minulla\nyksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut\nrauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha\non jälleen rikkoutumassa.\"\n\n\"Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään\ntietoa!\"\n\n\"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä\ntehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini,\njoka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin,\nmutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne\ntultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on\nrikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa\nmatkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä\njoukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin\nurkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni\nlinnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen\nvastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta\nlinnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja\nsitten... no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi.\"\n\n\"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!\" räjähti herra Frille nauramaan,\nsillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.\n\nKaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana\niltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan.\nPihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra\nGottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin\nsuuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus\nlinnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät\nkulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi\najanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän\nsai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja -- mikä vieläkin\nparempi -- oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra\nEerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti\nherättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin\nvarastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi\nsäästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt\nkeskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata\ntäällä salojen sydämessä!\n\nLinnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat\nselvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat\nvahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra\nEerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon\nomilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja\nGottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa\nja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti\nolutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja\nyksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja\nloilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä\nvesillä liikkuvat kalamiehet.\n\nHerra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä,\nesitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui\njuopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen\nläpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli\nvaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään\nparempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin.\nKun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli\nkaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä\ntorkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä\nalkoi kuulua vahva kuorsaaminen.\n\nHerra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti\nhän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä\nsiemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli\nhän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti\nlattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa.\nToinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja\ntuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken\nvierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin\nsalin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.\n\nKun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia,\nkohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen.\nNähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän\nistualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra\nEerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra\nEerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään\npäihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien\nhiipivät he ulos.\n\nLinnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä\nja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan\npuhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi\nsamanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli\nmyöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi\nketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat\nherra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui\nniiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä\nlähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta\ntuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli\nsidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja\nkaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat\naseelliset vartiostot.\n\nJuuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön\nlevostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä\nonnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi.\nItse lähti hän takaisin ritarisaliin.\n\nKun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan\nja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän\nsilmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen\nedessään ja katsoi hymyillen häneen.\n\n\"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?\" änkytti hän, vääntäysi istualleen\nja kynsi neuvotonna päätään.\n\n\"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte\", sanoi herra\nEerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.\n\nKun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.\nVouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:\n\n\"Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?\"\n\n\"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole\",\nehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. \"Minä vain käskin laukaista\nmuutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan.\"\n\n\"Vallanneet linnan... te?\" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään\nherra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.\n\n\"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan\nverta vuodattaa\", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät\ntyytyväisyydestä loistaen.\n\n\"Hulluksi te teette minut\", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien\nalapäällikköjensä välitse ovelle.\n\nMutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat,\nestäen ulospääsyn.\n\n\"Mitä, mitä... te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!\"\nhuusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. \"Mutta mitä\nvarten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö\nme molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi herra Eerik rauhallisesti. \"Mutta katsokaas,\nteidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä\nsamainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta\nvastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut\nherraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen\nvuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te\nmiehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille\nmitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä\nViipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt\nminä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä\nsyömme oikein kunnon aamiaisen.\"\n\nSen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle\ntuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä\npöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:\n\n\"No olipas tämä... oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut\nmokomamman ketun kanssa tekemisiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo\nnähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset\nsattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan\nRuotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming\nasetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa\nvoitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen\nkuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen\nrauhantoimiin kotimaassaan.\n\nPaljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten\nmaatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän\nohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana\nvaltion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton\nmies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi\nTammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen\nensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella\nmahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin\npainattamista.\n\nMutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.\n\nSiinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä\nSuomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa\nvastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden\nmukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän\nhäviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin\nanastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt\ntilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa\ntoisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä.\nRälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän\nholhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai\ntorppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään,\nlukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan,\nettä jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin,\nmenettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin\nluovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä\nitse suvaitsee maksaa.\n\nTurun porvari Jöns Knaape oli -- kertoo Teitti -- perinyt sisaruksineen\nerään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä\nirti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri\nSavolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan\nja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin\neloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin\nuhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: \"Kylläpäs sinä olet miestä!\nSinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit\naatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa\ntästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat.\" Tästä\npelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille\npanttisummasta.\n\nKun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän\nluonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta\nherra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan\npoika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja -- mainittu tila\noli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana\njoutunut aikoinaan Naantalin luostarille.\n\nTämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan\nyhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan\nhänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin\nhyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni\nperintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen\nselkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra\nEerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa\ntutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet\nvääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole\nmitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut\ntuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva\npakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra\nMikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. -- -- --\n\nKertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla,\nettä tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä\nSuomessa -- ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin\nrunsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että\nhänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä\nkatsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa\npeittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat\nhäntä mairenimellä _columna et flos Finlandiae_ -- Suomenmaan pylväs ja\nkukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra\nEerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä\nsuosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja\noivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä\nhallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.\n\nHänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle\njälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo\nluonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit\nehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman\nja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa\nhän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen\nvuosisadan kuluttua hänen poikansa, \"rautamarski\", joka suomalaisena\nvaltamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen\njälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo\nsääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming --\nsukuhaaransa viimeinen.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nLOISTAVIEN VOITTOJEN SANKARI.\n\nKLAUS KRISTERINPOIKA HORN.\n\n\n    \"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa\n    sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman\n    mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat\n    toimeen.\"\n\n                                              _K.F. Ignatius_.\n\nSe mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut\nja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus\nHornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin\nlounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli\npeilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin\nkananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet\nyhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut\nkunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin\nBuchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut\nniin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat\nnyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään\nvedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki\nviisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.\n\nOli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet\nlaivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken\npidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen\nkäsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat\nkajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli\ntaasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista\ntinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat\ntyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle\nlojumaan ja juttelemaan.  Hohoi -- ja -- juu, kelpasipa sitä nyt\nmerisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä\nvoittojuhlaahan tämä oli ollut.\n\nEttä muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa\ntullia kantamassa? Oo -- jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko\nKööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt,\nkun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun\npysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin\nniiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun\nsaaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät\nja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin\ntyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!\n\nNiin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala!\nPois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on\nmeidän!\n\nNiin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän\nkäy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi\nkuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä\nniille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme\npäivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin\njuuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa.\nSilloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut\nmuuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun\ntanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.\n\nMutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä\njohonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta\njehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan\namiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle\nkuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun\nTroiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo\numpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.\n\nMitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen\nmiehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet\namiraalin miesten haastelua.\n\nEi, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.\n\nKaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten\npainosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja\nkeskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä\ntarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia\nja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä\nparta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä\nja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin\nnäkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki\nnäköpiirissä olevat asiat.\n\nAmiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä\nsuurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan\nmiehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen\nvuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli\npitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies\nRuotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä\nvenäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä\nkuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut\nVironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle\nkannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä\ntaistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar\nolisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea\nmenestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli\nalkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon\nastunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin\nihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut\nvirolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut\ntotuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien\nkiitoksen. --\n\nAmiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät,\nkohentausivat miehet jalkeilleen.\n\n\"Milloin saamme tuulta?\" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään\nvanhan merikarhun eteen.\n\n\"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole\nihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta\npäin hyvänpuoleisen tuulen\", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa\nkaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.\n\n\"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja --\",\namiraali silmäili hymyillen miehistöä.\n\n\"-- ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä\nvarislaumaa\", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.\n\nAmiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen.\nSamassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin\npäivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka\nankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja\nlippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten\nheleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä\ntasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia\nsotilaita.\n\n\"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa\", virkkoi amiraali ja\nantoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle\nhuvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli.\nTieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.\n\nKun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan\nhetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta\npuikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän\ntakaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä\nvarustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan\nsuussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää\nvarten. -- -- --\n\nKajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu.\nSäkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne\nsisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa\nvapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta\nvilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi\nvoitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja\nVironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen\nmuonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten\neripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän\nvoittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin\ntukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia\nEtelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan,\nkorjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen\nsijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin\nkymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt\nkäsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen\nlisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.\n\nNiinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut\nhäntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen\njoukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli\nsuomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he\naamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo\nistunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava,\nkyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset.\nUkko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen\nalkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan\ntunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli\nelämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei\njaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman\najan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo\nsaaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin\nkuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat\nsaaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin\nsilmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät\nne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa\nhe olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat\nkuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen\nvanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja\nsitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että\nheimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin\nettä heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.\n\nUkko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja\nonnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan\nkunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen\nprofeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän\nhymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään\nlämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka\nkäskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut...\n\nKun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän\nlaivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki\njäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli\nsiitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin\nkeuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi\nkiiruusti pukeutua.\n\n\"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan\",\nmumisi hän kannelle astuessaan.\n\nVirkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen\nvainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki\nne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin\nrannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti\nryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa\nlaivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin\nkiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella\nsaarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.\n\nTuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin\nkohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne\nlaskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää,\nettä ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset\ntappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten\namiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu\nTanskan lippu.\n\nHerra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä\nlähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä\nsiirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös\ntuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä.\nMuut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.\n\nVihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus,\nsillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään\nmuusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen\nsaarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara\nkilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi\npääsee ylemmäs tuulen päälle.\n\nKun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa\npukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs\nJägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski\ntäydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen\nvasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari\nmuuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat\nlaskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat\nkummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin\nottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten\nelämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen\nkeskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen\ntiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden\nkomentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja\nkuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään\nruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella\nja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle\nväelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin\nniinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa\nyhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys\nvoittaa vastustajansa.\n\nSavupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei\nHorn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali\nBanér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen\nJoutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas\nvuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta\ntaistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä\noli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa\ntaistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa\nrykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka\nniinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava\njyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin\njoukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he\nainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli\nmilloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.\n\nKun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen\niskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja\npertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät\nhakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun\ntaistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen,\nnäki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja\nsyöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi\nHorn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen\nsuomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.\n\n\"Eteenpäin, Suomen pojat!\" ja myrskytuulen voimalla iski\nsuomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi\nhaarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen\nkypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä\ntanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa\nviholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn\njälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko\ntaistelun kulkua.\n\nYmpäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui,\noli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa.\nLyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa.\nKun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen\nlyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen\nVanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia\nVanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen\npäivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus\njoutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa.\nTuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat\nRuotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin\nKristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt\nrauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin,\npuolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla.\nHeidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat\ntoisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali\nNils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet\nkannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä\nlukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen\niskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi,\nhyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen\näkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse\nhuomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin\nmiehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät\najettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman\nlaivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.\n\nAmiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt\ntanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien\nloimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus\nHorn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään\nasettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt\nsiirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe\nOtto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä\ntuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva\nhyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa\nvangiksi.\n\nKun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja\nRuotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan\nja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli\npäättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta\nmiestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta\nmiestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen\njoutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut\nlaivansa kera. -- -- --\n\nHeinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja\nkukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta\njohtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa.\nKaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien\ntalojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään\ntoimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut\nlaivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan\npääkaupunkiin.\n\nVielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat\nyhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta\nalkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin\nkeskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät\nlähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin\nläpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja\nrumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien\nperässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat\nvihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun\nlippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston\nhuipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat\nniitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena\namiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella\nsilkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli\nja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti\nkoristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat\npäättivät kulkueen.\n\nKaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot\nvapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei\ntuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että\nhän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se,\nettä hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.\n\nKulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä\nsaattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta,\nsyleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.\n\nKun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä\nlaivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia\nylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen.\nSilloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän\nkuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi\nmiehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui\nEerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin\nrintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti\nsurmaniskun.\n\n\"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi\nansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta\", lausui hän ja katsoi\nkuningasta lujasti silmiin.\n\nTuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä\nkatseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski\nmiekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui\nainoastaan:\n\n\"Sinä suomalainen jäykkäniskani.\"\n\nVangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin,\nilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän\nJägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla,\njohon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja\nLyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn\nJuutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä.\nVasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot\nÖlannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui\ntällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa,\njolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür\nSchweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se\nirtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen\nTanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä\nhaaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine\nlastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä.\nLoput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä\nItämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.\n\nKun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas\nKlaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen\nylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet\nkuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen\nkuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa\nItägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa\ntämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla\njuhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nVESAISEN KUOLEMA.\n\n\nOli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan\nseinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta\nhengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta,\ntuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja.\nSiellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten\npohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.\n\n[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten\ntalonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja\ntaruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on\ntosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta\nKiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka\nerinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta\nettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi\npuhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta\nmahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston\nsaavuttanut sankarinimi.]\n\nPitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä\nja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan\nystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta\ntuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli\nsattunut pahasti, -- siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros\nhaavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa.\nHelppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun\nankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka\nkohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä\nviskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi\npuheeksi.\n\nTuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat\nsotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä\nvuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta\npilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan\nvuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan\nvoivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja\nahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta\npäällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina\nkuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen\nrotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan\nkäännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan\ntukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän\nreunat.\n\nOravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri\ntarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi\nsilmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla\nseisoville tovereilleen:\n\n-- Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle.\nViekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon\nreikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle\nretkelle -- ei tämä tähän lopu!\n\n-- Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, -- elä ajattele nyt uusia retkiä!\n\nSairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen\nhiljaa ja hengitti tasaisemmin, -- näyttipä siltä, kuin olisi poltekin\nhänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi\nrauennut toivo.\n\n-- Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä\nkostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:\n\n-- Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta.\nUnohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, --\nvainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki\nkynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä\nhädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin\nhengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain\nnuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.\n\n-- Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. -- Mutta se luoti jäi\nrintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.\n\n-- Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.\n\n-- Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä\ntarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan.\nHiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa\nsotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan\nvielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden\nrantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi\nretkellään Vienan vesille... Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret\nkolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta... Kas noin!\nJopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, -- nyt\nliikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on\nkoston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja\nkotikyläin miesten murhat...! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis\nkuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia\nmyöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä...! Juuri niin, pojat,\nantakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa\ntapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää -- tällaista se on kosto!\n\nKoholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli\njäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan\nrikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui\npian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas\nkiertelemään.\n\nJuho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella,\npartiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, --\nhiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin\nkotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, -- täällähän on jo vaino käynyt\nvieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta.\nKirous ja kuolema -- kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät\nlivistivät, -- kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä\nedestä näreikön laidassa... Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa\najattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan\nlihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin\nkissanpojat pussiin... Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin\nsalama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin\nvainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin\nettä leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja\nkoston sisulla!\n\nJoukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut\nvuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut\nhourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena\npäätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja\nruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi\nhapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui\nalas karkealle raanulle.\n\nJuho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän\noli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot\nkeinuttivat.\n\nNiin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna.\nHitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita\nkumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä\npermannoilla, -- jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja\nperähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva,\npunertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat\nihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään.\nKirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:\n\n-- Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt\nvalloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, -- käy\nperemmäs!\n\n-- Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka\nujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:\n\n-- Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos\ntyöntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte,\nsitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi\nkultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä...\n\nSipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan,\nhelavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee\nsarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase,\npitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat\nsupattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.\n\nMutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin\nja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana\nolisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää\nujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja\nhävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava\naseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava\nsen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.\n\n-- Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. -- Hiihdä\nmiehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois\nsieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja\nmerta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä\nmukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä\njätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?\n\n-- Lähden varmasti.\n\n-- Ja käytyäsi palaa taas luokseni...\n\nSinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta\npalattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat\novat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana\nsanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu.\nMutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen\nnoidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei\nenää levätä...!\n\nHä, asettuuko muka vastaan kivinen aita --, portti vain auki, ei armoa!\nTakokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla,\nsen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla... ei,\nedestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako... kerta\nvielä hartiovoimalla... noin, nostetaan nyt alhaalta päin... Ei vielä,\nuusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä...! Ja vielä\nrynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu...!\n\nLujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat\nkanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.\n\nMutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä,\njonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä\nsammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on\nlaitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla\nrauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja\ntörmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä\nsaapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan\ntuttava hymy:\n\n-- Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, -- pitkään\nponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään,\nkerrankin se tekee sinulle hyvää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHouriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, --\nmurtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää\nporttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä\npirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja\nsäikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen.\nRikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet,\nroteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan\nyritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti\nhän tukkia visvoittunutta haavaa, -- sankari taisteli jo viimeistä\ntaisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan\nlaine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni\nsitten vähitellen ja loppui...\n\nSurevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin\nääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nRAUTAMARSKI.\n\nPIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.\n\n\n\"Uh-huh!\" huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita\nylös laivankannelle. \"Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos\nsinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka.\nRuhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!\"\n\nKuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen\nhyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko päivän ollut. Laiva, jonka\nkannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli\nkorjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden\nperukassa.\n\nJos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi\nhänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy\nhuudahtaa: _opus fervet_ -- työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa\nsitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan\nsiellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä\nhäikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko\nkorkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä\npuolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko\nvanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat,\nsuuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma\ntoisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä\nnostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat\nmiehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa\nvalmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan,\nettä hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä\namiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli\ntyöaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja\ntervan hajun...\n\n\"Tämähän käy kuin rasvattu!\" tulkitsi hän tyytyväisyytensä\nkansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka\ntästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. \"Jahka te\nvielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin\nvalmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten\nisketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!\"\n\nHän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta,\nkenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat\nhänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän\ntarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri\namiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja\nmiesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi\nsitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.\n\nHän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä\nlupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat\nkunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä\nalkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten\nhirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä\nmyöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta\npäivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän\njoutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo\nvuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.\n\nSisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on\nnälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä\nkinkkua ja munapaistikkaita.\n\n\"Mainiota, mainiota!\" puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä\njoi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. \"Kylläpä nyt\njaksaa\", ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. \"Tuntuupa etten tarvitse\nruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No,\nreessäpä on mukava köllöttää.\"\n\nKartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen\nympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen,\ntyöntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo\nporrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan\nasentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut\ntallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle\nsekä massautti hevoset liikkeelle.\n\nPerässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin\nkäsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet\nmatkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän\nsanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa\ntarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut\nmilloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona\nhänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli\njuttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.\n\nMatkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis\nlevollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa\nsilmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan\nlumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin\nläpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten\nja marski nukahti.\n\nKirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään.\nHänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa\npursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta\nkolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat\nvaltavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He\npysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä\nsekä haastaa: \"Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta\njoudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa... Voi,\nvoi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin\nmerkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset...\"\n\nReki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. \"Kas, kuinka\nilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen\", hymähti hän itsekseen\nja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.\n\nNiin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä\nvuotta. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin\nhyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran\nolla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen\njohtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä\nOlavinlinnan tienoilla.\n\nMillä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin\nhiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita\nhävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka\nhän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.\n\nKuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt\ntuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla\nriehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen\nhajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman\nosan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.\n\nSilloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen\nolivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet\ntoisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä,\nmilloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä... ja sepä\nse oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan\nsuomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja\nvaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren\nsuomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle\nVenäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen\noli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron\nkäskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet\nkaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se\nrautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun\nKaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet\nhäntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä\nseuraavasti: \"Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski,\nyliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka\nkaikki määräilevät, vaikk'en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on\nkuningas Sigismundus -- jos minun vertaiseni tulevat ja jotain\nkäskevät, lyön heitä päähän.\"\n\nHän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata\nkuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä\nmuisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs\nkolmekymmentä vuotta. Hän oli ollut saattamassa vangittua\nEerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta\naiemmin oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja\nvangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla\nhänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt\nvaltaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen\ntoimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.\n\nKun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain\nmuiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään\nkuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan.\nHänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:\n\n    \"Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.\n    Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,\n    Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs.\"\n\nHm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta\nnuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime\naikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa\nsaapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä\noli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja\nylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut.\nPian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä\nvangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin...\n\nHäntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.\n\nMutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No,\nentäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen\nPohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna\nyllättämään! --\n\nAurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen\npäänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi\ntasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.\n\nTällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin\nsilmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti\nvihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui\nkoko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin\nkummaa.\n\nHänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän\noli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina\nkertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt\nseisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No,\nsyyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana,\nja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen\nkopean ilmeensä...\n\nMutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja\nsilmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: \"Me Klaus\nensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas...\"\n\nHerttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä\nkertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen,\njoka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa\nTukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää\nanteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi\nsama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka\ntarkoin heijastivat herransa mielialoja.\n\nTästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä\nheräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun\nsuustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:\n\n\"Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut\nsyytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut\npanisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata.\nNo, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän\nvastaanoton, senkin juonimaakari.\"\n\nHän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun\nsuhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän\nepäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan\nvihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren\nhiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.\n\nNuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen\naukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen\nraunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria\ntarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän\nkulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja\nitsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.\n\nSäälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti\nkapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia,\njotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea\nvastaan. --\n\nReenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi\nuudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina\nja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan,\nkuului kuin jostakin hyvin kaukaa.\n\nMutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi\njälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua\nja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi\njälleen lukea plakaatista: \"Me Klaus ensimäinen j.n.e.\"\n\nTällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä\nonkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään.\nHän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi.\nSydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt\nhikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo\nvilunväreet.\n\n\"Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni\",\nsanoi hän itsekseen. \"Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti.\"\n\nHän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman\nasennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea\ntaivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin.\nHuohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi\ntaivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle.\nMarskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten\nsilmiä.\n\nHänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin\nettä hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti\nhuolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina\nkun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta\nuskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon.\nSiihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan\nsaapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.\n\nMatkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi\nyhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli\nja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään\npystyssä.\n\nKun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi\nvälskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa\nrohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.\n\nMuutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa.\nHuoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien\nja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä\nja viittasi kappalaisen luokseen.\n\n\"Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen\", lausui hän\nvoipuneella äänellä. \"Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin\nvälskärin toimet.\"\n\nKappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski\nlausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi\nhän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut\nehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen\nhorrostilaan.\n\nUnikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua\nja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi\nnytkin plakaatista lukea: \"Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen,\nLapin ja Karjalan kuningas...\" Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin\näkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti\nnauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua\nmukana...\n\nMarskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen\nseisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja\nsuurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä\nja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.\n\n\"Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien\ntoteutettavaksi\", kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti\nlausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen\nsamalla itsensä suoraksi.\n\nKaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan.\nAvaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski\nviimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.\n\n\"Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo\", kuiskasi kappalainen.\n\"Herra olkoon armollinen hänen sielulleen.\"\n\nHän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin\ntalon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRäystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue\nlähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin\nruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka\nrinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja\nallapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset\nastelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin\nolisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut\nelävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän\nkuletettavanaan.\n\nKaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun.\nMatkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha\ntallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat\nkaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta\ntapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla\nhengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku\nsuunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi\näkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen\nkirkkaammin paistamaan.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nARKIMIES SANKARINA.\n\nHANNU KRANKKA.\n\n\nKynä, joka on piirrellyt muutamain muinaisajan suomalaisten soturien\ntuokiokuvia, pyrkii siirtymään keveämpään kertomatyyliin, joutuessaan\nkuvailemaan liminkalaisen Hannu Krankan \"sankaritöitä.\" Ei niin, ettei\ntämäkin talonpoikaissoturi olisi kylläkin urheasti taistellut\nkotiseutunsa puolesta ja kovia kokenut Pohjanmaan miesten päällikkönä\nnuijasodan melskeissä ja kahakoissa vienalaisten kanssa. Mutta näistä\nhänen sotaisista toimistaan ja touhuistaan pilkistää tuontuostakin\nesille vähän arkipäiväisempi, hienoa hymyilyä herättävä luonteenpiirre,\njoka vaikuttaa, ettei miehestä voi kertoa yksinomaan vakavalta\nkannalta. Ei niin, että maineen loistokehä häneltäkään olisi\nkiellettävä. Vaan olosuhteet nostivat hänet toisinaan asemiin ja\ntehtäviin, joissa tavallisen pikkueläjän heikkoudetkin tulivat näkyviin\nja joihin hänen mittansa ei aina riittänyt.\n\nMutta käykäämme jo kertomaan Hannun \"elämästä ja töistä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon\nääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa\nvuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten\nja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina\nLimingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan\nKrankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen\naikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan\nasettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin\npuolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa.\nOliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman\nepäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi\nsuomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen\nnimi \"krancka\"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne\nynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti\noli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista,\nliminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis\nrantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan\nsitkeästi ja urheasti.\n\nKerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin\nrajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä,\nrauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää\ntoistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse\nvaltakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi\nsuuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka\nniin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa\nkuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei\ntainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas\nrikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta\nryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin\nrajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.\n\nHannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä\nlähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla\nvuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo\nkyläläistensä mukana \"haukijärvillä\" ja sai siellä jossakin kahakassa\nvienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen\nlopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan\nrintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, -- tuskinpa\nsäästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän\nnimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että\nkannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo\nliminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja\nvalloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen\ntalonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja\njoita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet\navustivat.\n\nNäiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita,\nne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen\ntoimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä\ntapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset\nkotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän\naikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat\nhankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin\npuolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan,\nkunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika?\nTykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle\nja ruuti päälle -- tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli\nmenetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä\ntykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut\nhänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.\n\nMitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu\njoka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa\npuolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli,\nniinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis\nkotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.\n\nTäyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti\nvihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti\nkäytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja\nvielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli\nHannu Krankan nimi kuuluisaksi, -- siksi vie tarinamme nyt sinne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEteläpohjolaisten talonpoikain \"kapinan\" olivat Klaus Flemingin\nryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut,\nteilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden\nkansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä\nsaattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet\nkuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa.\nSulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, -- niin\nkertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille,\nettä pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät\nryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.\n\n-- Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? -- siitä\nneuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.\n\n-- Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet\nvapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista\nvapaudestamme?\n\nJa kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus\nFlemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten\ntaholta:\n\n-- Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan\nei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!\n\n-- Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?\n\nNämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän\nkehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten\nmieliin.\n\nUudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä,\njärjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat\nvarottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen\nkohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti\nsorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän\nsydämeensä kylvänyt.\n\nKrankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen\npäällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen\nkautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen\nhimo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut\nurhot pitkin laajaa Pohjanmaata, -- se maine miestä kiihoitti! Hannu ei\nollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää,\nennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli\ntilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään,\nkäydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo\nsitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan\nmiehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli\nlinnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut\nja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari\nolivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat\nikävystyneet.\n\n-- Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, -- hitto heitä tänne\nodottaakoon!\n\n-- Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, -- se haastaa\nkostoon!\n\nNäin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan\nnimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös\ntehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä\nkeihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta\nhiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja\nseutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle\ntaatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa\nsuvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian\nsuhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.\n\nJohtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta\nyhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi\nKrankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka\npäässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti\nvoutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä.\nTuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi,\ntaidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti.\nHänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, -- hän ylpistyikin siinä\nmatkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla\nkatselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa,\npöyhistelihe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa\netelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja\nkurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui\ntalonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla\nväijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme...!\n\nOli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten\nkyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi\nlammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri\nlämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen\nja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät,\nkunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja\npakkanen puri.\n\n-- Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.\n\n-- Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin\npensaan taa.\n\nVihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman\nkeskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki,\nkaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat\nvilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy\nannetaankin...! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa,\njonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet\nrupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä\nennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville\ntosiaankin oli lämmitetty.\n\nJo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja\nvaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin,\nkääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen\najajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään\ntaljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä\npiteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin\nsusiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja\nkarjuvan, että tie auki! moukat hankeen! -- hän luuli kai joidenkin\ntalonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.\n\nMutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä\nvesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä,\njoka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat\nkaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä\ntuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua\nsanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni,\nkun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:\n\n-- Juuri niin iskekää!\n\n-- Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.\n\n-- Lyökää säälittä, vastasi Hannun yhä vahveneva ääni.\n\n-- Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme\nkylään vietäväksi.\n\nMutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan\nesille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen\nmieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja\nmahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän\nkohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi\nkuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti...\n\nMutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun\nvoudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri\ntämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään\nvietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät\nolleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan\nturkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti\nväristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta\ntiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet\nviskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät -- Elkää\nhemmetissä lyökö...! -- Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri!\nKrankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa\non käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan\nhymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys\nvihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli\nvienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu\nkuin sen uhria säälitty.\n\nKaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun\nhän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat\npieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei\nmyöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin\najamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne\nkolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.\n\nLuita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja\nkoetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan\nHannun mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan\nhän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä\nleikiksi koko asian, kehahdellen:\n\n-- Nämä susiturkit sieltä sittenkin pelastin!\n\n-- Vaan pakoon päästit voudin, jonka puolesta selkääsi otit.\n\n-- Kylmempi hänellä nyt varmasti on kuin minulla.\n\n-- Niin on -- kummalle lie lopultakin vaihdoskauppa ollut mieluisampi!\n\nHannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä\nvahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään;\nLimingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen\nsuvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin\ntuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja\nkomeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni\nsillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän\nmiehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita\nkatkoneet.\n\n-- Nuo samaiset, tuuheat susiturkit ne miehen sittenkin pelastivat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue\nalaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa\npuolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten\nvarustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat\nkertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle,\nja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä\nsuursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa\nääriltä.\n\nHistorioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he\nnäin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät\nsuotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä,\nkohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin, joka oli\npohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin\nja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat\nmalttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja\nkokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan Hannulla ilmeisesti\nyli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli\nriittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän\nkuvitteli voiton liian helpoksi, -- hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus\nFlemingin sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin\nennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.\n\n-- Eteenpäin vain, minkä sivakoista ja kavioista lähtee!\n\nSellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi\nlaajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.\n\nNiin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen\nmerkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, -- siellä sai Krankan\nHannu kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen\nliian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi\ntalonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta\nkeskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet\najoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain\ntäydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle,\nheitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja\ntalvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien\nottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin,\nPalon Perttu ja Krankan Hannu.\n\nMinkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa,\njouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville\nturmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä\nerilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren\nkinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton.\nHuovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen\njohtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta\npelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he\neivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä\nmarskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja\naseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen\nnimismiestalossa liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja\näreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain\nhaukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka\nhänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti\nesivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää\nsotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä\nylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.\n\n-- Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette\nuhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!\n\nNiin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan\npetäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:\n\n-- Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako\nkohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain\nkuri!\n\nÄänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää Krankan\nHannun henkeä paljoksi arvostellut.\n\nMutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli\nedellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen\njo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta\nkansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana\nonnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen\ntoverinsa suoraan hirteen.\n\nMutta jos lie Krankan Hannu Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja\nkunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten\nne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän\nei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan.\nToisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella\npitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota\nunelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava,\nkiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä\ntaipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä\nvihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta\numpinainen tyrmä.\n\n-- Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten\nalas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru\nvaloa pilkisti.\n\n-- Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama\nvartia ja rämäytti pilkkanaurun. -- Tästä vielä alempana on se huone,\njonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian,\njos mukiset.\n\n-- Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin\nitsekseen.\n\n-- Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. --\nMeidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, --\nmeillä on Turussa hirsipuita paljo...\n\nSiellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella\nkotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa\nkohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että\nKlaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän,\nniitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.\n\nMutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä\nsurkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika\nmeni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, -- talven\nkoleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun\npäivänä saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla\ntunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut!\nKaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä\nlinnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin\nhiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.\n\nTämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin\nolosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita\nruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan\ntöissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan.\nSilloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan\nsydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin\nmiksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet\npakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.\n\nNiin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti\nhelpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei\nkapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy\nehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua\nRuotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen\nhaltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen\nviesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän\nihailemansa \"furstin\", talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina\nolivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi\nsortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, -- se sanoma idätti taas uusia,\nrohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia\npuhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.\n\nTurun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa\nvastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu\nkuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet\nmieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä\nmonenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi,\npakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle,\nliittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta,\nmutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu,\njoka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten\nvaivaantuneita mieliä.\n\nEräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, -- ihan\nselvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat\nvankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä\nkutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin\nkuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein\nkuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä\nja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet\npäästä pääsyyllisen -- herttuan -- perille. Mutta nyt oli tutkijana\naivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.\n\nKalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin\nhän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja\nikäänkuin kutistunut, -- sen verran oli häneenkin toki pystynyt\ntyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja\nrisaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin,\nniin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa\nojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden.\nYstävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan,\njonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla,\nja virkkoi:\n\n-- Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona\nLimingassa rasvaisempaa kuin täällä?\n\n-- Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!\n\n-- No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin\ntänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas\nPohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.\n\n-- Olen niihin aina altis.\n\n-- Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä\nTukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, -- olet minun\nturvissani.\n\nTaas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt\nkaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan\nerikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja\nrunsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa\nkotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin\nupeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää\npystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin\nKrankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli\nlopultakin retkellään päässyt voittajaksi, -- ne tuuheat susiturkit\nvain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.\n\nNoussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei\nlupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan\ntilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin\nkuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja.\nPaljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän\nhääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten\nruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin.\nSiellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin\nkestetyistä kohtaloista.\n\nTuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti\ntotella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa,\n-- vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla\ntai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain\nkesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi\nnoin herrain pariin, -- sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa\nlajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.\n\nMutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.\n\nKuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus\nsärkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen\nsotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin\nvalloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli\nsillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä\nrupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin\npalveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.\n\nSiten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi.\nKuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille,\nSuman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään\nsikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet\noman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja\ntahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni\nsuhtautuisi tähän suunnitelmaan.\n\nTämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus.\nMutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti\nvarsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat\nsotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä,\nsillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken\nPohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren\nrannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää\nvaltakuntaansa.\n\nArvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin\nsuuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta,\narvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu\nitsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, -- ei siihen\njoka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana\nteki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka\nkuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä\nkulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana.\nHauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin\nkulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta\nhiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin,\njonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä\nvanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai\nvastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, -- niin hän\nmonastikin heille uskotteli, -- parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä\nkaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun\nsotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja\nreippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle\nkuninkaan käskynhaltijalle:\n\n-- Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme\nmitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et\nhevillä valloita.\n\n-- Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen?\nuteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle\nerämaanretkelle.\n\n-- Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. -- Mutta täällä liikkuu\npaljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä\nkotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!\n\n-- Täytyy tuota tuumata...\n\nSitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät\nvuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta\n1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan\nrannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä\nsotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja\npiirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin\n400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan\nnuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.\n\nVoittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli\ntaaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman\nlinnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten\nvalloitusaikeista.\n\nLinnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki\noli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua\ntappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian\npakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen\nrajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.\n\nAinoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan\nja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla\nheillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan\nHannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja\njäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin\nsuksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja\npahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan\nrannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti\nryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista\nkertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.\n\nMutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle,\noli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat:\nverityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät\ntahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko\nsisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi\ntuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan\nvainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.\n\nHän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin:\nrajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi\nerämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita\nhävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta\nsotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa.\nMutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla,\nsääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin\npalasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä\nolisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan\nhymy.\n\nMutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla\nkaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka\njohti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia\nvastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi\nterveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun\nluottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas\nelämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi\nkotona Limingan Krankkalassa.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nPETETTY KANSANJOHTAJA.\n\nJAAKKO ILKKA.\n\n\n    \"Viel' elää Ilkan työt, kenties\n    kauanki, kansan suussa.\n    Hän eli niinkuin Suomen mies\n    ja kuoli -- hirsipuussa.\"\n\n                     _Kaarlo Kramsu_.\n\n\"Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja\ntämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut.\"\n\n\"Kuinka monta kertaa sinä, h--tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa\nminun korvaani!\" ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja\nsurvaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa\nsäikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.\n\nMutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku,\nei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin\nlausui hän hätäilemättä:\n\n\"Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme\nmeille palautetaan.\"\n\n\"Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi,\nhöyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!\" huusi marski ja nosti\nmolemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon\npelottoman sarkatakin.\n\nOmin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan\näyhkäsi sotamiehille:\n\n\"Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu\npehmenee.\"\n\nMutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin\nselän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin\nsotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten\ntulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä.\nLopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut,\nsanoi sotamiehille:\n\n\"Viekää se suoraapäätä hiidenkirnuun.\"\n\nKursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta\nkäsipuolesta ja taluttivat ulos.\n\n\"Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin\", pahoili toinen\nsotamiehistä, \"minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä\nroikuttamaan.\"\n\n\"Hauskapa häntä on hiidenkirnuunkin hilata\", lohdutti toinen.\n\nHe taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja\nväänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti\nsieltä vastaan.\n\n\"Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin\", ivaili toinen\nsotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. \"Eikä sinun\ntarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti\npääkalloja, rottia ja sammakoita.\"\n\n\"Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt\", lisäsi toinen, \"niin kohtaa\nsinua virkaylennys.\"\n\n\"Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan.\"\n\nHe alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti,\nsillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä\nhauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas,\nevästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.\n\nKostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan\nvihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden\nkolmeksi syleksi.\n\nSotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen\nkainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.\n\nIlkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan\nherpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen\nollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä\nraivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut\nkädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista,\nvaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän\njälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin... Vihan salamoiden\nvalossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka\nvapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.\n\nMutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat\nasettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään\nmahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset\nolivat antaneet sattuvan nimen \"hiidenkirnu\"?\n\nMutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti.\nIlkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa\npois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin\ntuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen\ntarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut\nseinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana\nulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!\n\nMutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä\ntäytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi\nväliin. Ja kattoon päästyä -- no, siellähän täytyi löytyä joku keino\nluukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi\naina jotakin tukea saada.\n\nEi siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä,\nettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.\n\nMuurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja\nhiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina\nväliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen\npinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä\nkattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli\nkuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian\nvälistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui\nhän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.\n\nNyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja\nsolmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää\nsen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen\nlinnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki -- ja\npuukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin\ntyöhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön\ntuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.\n\nKului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet.\nLuukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste.\nVanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen\ntirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin,\nirvisti hän tyytyväisenä.\n\n\"Hyvinkö siellä aika kuluu?\" kysyi hän sekä vastasi itse samaan\nhenkäykseen: \"Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun\nminä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään\nvalittamista, he he!\"\n\nHän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.\n\n\"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi\nsuola\", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun\njälleen kiinni.\n\nKun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi\npuukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen\nlevyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla\nja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä\nja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti\nköysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.\n\nSuurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden\nsilmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän\nsilmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja\njuuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös\nsekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että\nsilmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös\nlattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä\nkokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut\nhänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.\n\nKirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä\nulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä\nselville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä.\nPuukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä\nruutua.\n\nHän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma.\nTuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään\nminkään elävän olennon läheisyydestä.\n\nVälimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka\nkiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas\nsyvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta\nyritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän\nkäsivoimin laskeutua köyttä alas.\n\nYhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä\nilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa\nyhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten\nroiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon,\nsillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan.\nSeisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta\naikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin\njuurelta.\n\nOli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin\nettä maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat\neivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut\naikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen\nsaikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.\n\nMutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt\n\"hiidenkirnusta\" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä!\nArvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain\nhuljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän\nvallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi\nhän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä\ntukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.\n\nSynkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten.\nPakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:\n\n\"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä,\nNoki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!\"\n\nVaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin\nmiehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten\nvainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen\naamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan,\njonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja\njalkaansa hoitamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on\nIlkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen\nkansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut\njoutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään\npäässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut\neteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen\nmielivallasta.\n\nMutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä\npaljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä\nsotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan\naseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi\nkyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen\npelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo\ntulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan\nystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.\n\nKun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon\nkansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän\nKatariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta\npurjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo\nnaamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä\nseisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä\nhuovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja,\npuoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä\nsilmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat\nristeillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: \"Eipä haittaisi, vaikka\nniiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!\"\n\n\"Tulepas ja revi, senkin moukka!\" huudetaan huovien puolelta.\n\n\"Niin ettemmekö uskalla?\" ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka\nilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja\nkorkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan\nrevityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat\ntappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon\nkirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.\n\nAhkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen,\nsuuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta\nillan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon,\ntunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä\njoukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun.\nMeluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan\noluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat\njuominkia viettämään.\n\nNolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat,\njoilta susi on paimenet tappanut.\n\nSilloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä\ntäällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä\nsynkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin\noli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt\nhänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi\nheiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin\npyöräpäiset akat.\n\nEi, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. -- No, aseet käsiin\nsitten ja eteenpäin!\n\nJa ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla\nnoussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen\nvapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon\nvakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti\nhenkensä ja useat saivat pahoja vammoja.\n\nKuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa\nilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä\nPohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin\nkyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa\noli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja\nhävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko\nIlkka.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!\" huusi Ilkka kiveltä, joka\nsokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. \"Tuolta\nlähenee marski sotajoukkoineen\" -- hän viittasi Pyhäjärven jäälle,\njossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. \"Nyt\non meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te\ntällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit\nhurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa\nmiehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko\nparemmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen,\njoka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti\ntapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?\"\n\n\"Ei, ei, tapella me tahdomme!\" huusivat nuijamiehet aseitaan\nheiluttaen.\n\n\"Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä --\" Tähän katkesi Ilkan\npuhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti\nnuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää,\nmutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.\n\n\"Hyvä ennemerkki!\" huusi Ilkka. \"Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat,\nastukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet,\njännittäkää aseenne valmiiksi!\"\n\n\"Huovinkolhijat\" oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli\naseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet.\nHeidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja\nnoilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli\nsiten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine\nnuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt\nhuovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen,\nlähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.\n\nMarskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät\nmuutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat\nhuutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla\nkokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija\nhämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja\npelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin\nratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen\nkaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit\nsätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja\nrämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.\n\nIlkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja\nheilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka\nterä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän\nympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten\naina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas\nkesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne\nhetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana\nomiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa\nhuurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli\nkäskyjä lujalla, karkealla äänellään.\n\n\"Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!\" huusi Ilkka\nparille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen\nvierelleen.\n\nPuhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein\nyhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa\nja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin\nraivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin\naikoen raivata itselleen tien marskin luo.\n\nVuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja\nlaajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen\npäivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet\npäällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön.\nTällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan\nsilmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia\nkäskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin\njärvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan\nvoittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta\nhitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin\narmeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin\npitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka\nmiehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään\njärven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen\nasennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole\nvielä suinkaan loppuun leikitty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden\nviimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden\nalkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa.\nSen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen\najatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta\ntuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti.\nTaistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet,\nkantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja\nriitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden\nääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa\nhehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet...\n\nOmasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet\nsaivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut\nepäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen\njoukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa,\nsamalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä\ntarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa\nsiltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai\nhänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon\nnähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään\nkuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo\ntähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin,\nkieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia\njärjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty\nkyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta\nilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin\nhänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä\nkapinaa omaa itseänsä vastaan...\n\nMoninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka\nvihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun\ntuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä\nkasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen\nsilmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas\npaino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan\nistuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti\nhymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja\nsanoi:\n\n\"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot\ntuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!\"\n\nHän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita\nilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi\nsuunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun\nsyrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi\nhän unestaan.\n\nHän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen\npuoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi\npuolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.\n\n\"Isäntä, isäntä, kuulkaa!\" hoki renki, \"Lähtekää kiiruusti pakoon,\nteidät on petetty ja myöty marskille!\"\n\nSiinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti\nseisoalleen ja huusi:\n\n\"Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?\"\n\n\"Nuo tuolla!\" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset\nmiehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista\noli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja\nvapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja\nkuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.\n\n\"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?\" kysyi Ilkka käheällä\näänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.\n\n\"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin\nkantaneet kaunaa sinua kohtaan\", selittivät miehet. \"Muut huojuivat\nsinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta\njoudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat\njo tulossa sinua vangitsemaan!\"\n\nSilmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen\nlyömäasentoon.\n\n\"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta,\njoka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!\"\n\nMutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen\nääneen:\n\n\"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina\noluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon\nkellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin\nvoittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja\npäivän valjetessa olisit sinä marskin vanki.\"\n\n\"Kuolema ja kirous!\" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua.\n\"Marskin vanki, marskin vanki!\" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti\nvillisti nuotioon.\n\n\"Joudu, joudu, ne lähenevät!\" hoputtivat miehet, pudistellen häntä\nkukin puoleltaan.\n\nIlkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä\nsuuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti\njälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä\nalle.\n\n\"No niinpä lähtekäämme sitten\", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun\nratsunsa puusta. \"Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen\nroistolauman myytäväksi.\"\n\nHän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat\nniihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan\nnuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.\n\nTultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan\nleiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin\nodottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin\npuristettua kättään lausui hän:\n\n\"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa.\nLaskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että\nkerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!\"\n\nHän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun.\nNokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja\nuhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle\nnuijamiesten armeijalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen.\nIlmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen\nympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja\nmarskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.\n\nKirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat\nkatseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse\nnähtiin nousevan Jaakko Ilkan.\n\nHänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli\npoissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja\nsilmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.\n\nSellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään,\noli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli\nyllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli\nkuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin,\njoka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut\nvireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli\nhänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut\nsotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen\noli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän\nantautunut vangiksi.\n\nHarhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman.\nKun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen\nvartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti\nvanha tuli.\n\n\"Miehet!\" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että\nkatsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen\npuoleensa. \"Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan.\nPainakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä\ntulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja\nkaikkensa...\"\n\nEnempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat\nsiihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä\nkumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.\n\nKansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään\nkorkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.\n\nMutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä\nvuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille\nrauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta\nkirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon\nseinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja\npään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti,\nkatsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\n\"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN\" APUMIES.\n\nAKSEL KURKI.\n\n\nPaljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna\nAhvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle\nrintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat\nkohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea,\nkorkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan\nmastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava,\npitkäkoipinen lintu, -- se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja\ntämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli\n\"komppanian\" kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas,\nlihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä\naallokossa, -- se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.\n\nSuomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski\nlänttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se\noli komea laivasto, -- tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin\nvalmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt\nnoissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin,\n-- heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.\n\nAinoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen\nnäihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset,\nahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena\ntähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän\nvastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan\nkannella vilkkaasti keskustelivat.\n\n-- Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä\nAhvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.\n\nNäin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein\njoka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti\nBoije, jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian\ntämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.\n\n-- Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme,\nvakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen\nherra. -- Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme\njo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä\nsen lävitse. Sitten...\n\n-- Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden\nrouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden\njohdosta on pidetty toista vuotta erossa!\n\n-- Huomenna on lopussa naistemmekin vankeus, se on tosi sana!\n\nAksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja\nvirkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:\n\n-- Ja siinäkö on sitten kaiken ratkaisu?\n\n-- Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen\nhilpeä lankonsa. -- Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin\nviime talvi emännättömässä Anolassa.\n\n-- Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. --\nTukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki\nRuotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän,\nsuomalaisten, käsissä!\n\n-- Kumpa se jo olisikin käsissämme, huoahti Kurki.\n\n-- Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. --\nRetkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan\nmeitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!\n\n-- Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän\niloisemmin. -- Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että\nkuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki\nmenee hiiteen.\n\n-- Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. -- Vanhat\ntarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa\nsitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka\nmaakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty\nmelkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska\ntaas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla\nvastavierailulla.\n\nAksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken\nharvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas\nlankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. --\nNo perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat\nedelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen\nperintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana,\nsuojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja\nmaan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä\nkomennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen\nlaillinen järjestys ja kuninkuus!\n\n-- Ja ehkä paavin uskokin...?\n\n-- Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin.\n-- Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista,\npaavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat\nmeihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!\n\nMutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa\nja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen\nhän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan\ntäytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi\nhän nyt paljo reippaammin virkkoi:\n\n-- Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin\npoikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on\nvihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.\n\n-- Niinpä niin, paluutietä ei _meillä_ enää ole, vaikkapa olisimme\nkotiinkin jääneet.\n\n-- Ei, toisti Kurki lopuksi. -- Tehtävämme on nyt todella koettaa\nohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän\non alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata,\nettä mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille\nmaille voittoja niittämään, -- silloin vasta tuntisin vanhan\ntaisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin\nreitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.\n\nKeskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan\nsuojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta.\nJa keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.\n\nSiinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli\npitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä,\nKaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen\nvalistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja\nkiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana\noli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan\npuolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika\nFleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa\nkärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä\nKustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi\nvallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli\nFleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään\npuolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina\ntehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan\npuolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen\nkirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua\noppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä\nsiinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista\nesivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä -- tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon\nomapäinen hallinto Ruotsissa -- olivat he joutuneet seisomaan oman\nmaansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen\nsortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut\nSuomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli\niskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan\naatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain\nepätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus\nFlemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja\njulmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen\nhäikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin,\neivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.\n\nUsein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran\nkarkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt\nmarskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat\nhäntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki\nvälit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja\ntapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli\nheilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena\nnuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain\naallokoissa ollut enää voinut heittäytyä \"vallantavoittajan\"\nasemieheksi.\n\nSiten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin,\nFlemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti\nsisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen\npuolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli\nestää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja\nepäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa\noikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein\nitseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli\nherttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä\noli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse\nenin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.\n\nNyt hän toki, -- niin koetti hän itselleen vakuuttaa, -- oli johtamassa\nasiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas\nSigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta,\nperintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli\npysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä\nsaapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan\nsetänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen\naatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla\nluottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita\ntulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä,\nAhvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti\nAksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.\n\nHetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja\nAntti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille,\nkuvailemaan tulossa olevia käänteitä:\n\n-- Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan\nläheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille,\njoilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida\nsinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin\npalata takaisin Suomeen.\n\nJa toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille\nsisäiset toiveensa:\n\n-- Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin,\njotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista\npitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon\nolemme ansainneetkin.\n\n-- Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän\nvankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.\n\n-- Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa,\nveisteli Hartikka.\n\nAksel Kurki silloin hymähti:\n\n-- Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen\nteille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille\ntarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin,\npalaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi\nvaltakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi\nvaltaistuimelleen.\n\nAksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen\nsukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut\nhänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne\npohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan\npantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset.\nTurun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten\nhänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan\naatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu\nniihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana\nkolmannen aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin.\nHänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli\nHornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana\nPontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti\nosottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja\nneuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten\nhänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen\naatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä\ntehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin\nkäskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti\nsiellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet\npetti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.\n\nVihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha\n(Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja\nvoimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten,\npalannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään\nAnolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut\nemännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja\nhalusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan\nnauttimaan.\n\nMutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka\nSuomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli\njoutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta\npitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja\ntämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille\nniin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se\nnousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista\npitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä\nKurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä\nkäskyä totellut, -- hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut\nasiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää -- alkuvuodesta 1596 -- ryntäili\njo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka\nkertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan\npäin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot.\nPian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä\nkuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja\nnousi sotaratsunsa selkään.\n\nHelppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut\nparvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun,\njonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta\nhän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan\nvoitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain\nneuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa\nSuomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota\nmahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja\naiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, -- sodan Kaarlo herttuaa\nvastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin\ntalttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua\nrakennettavissa... vyöry oli lähtenyt liikkeelle...\n\nLaivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta\nja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä\nkiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin\nmenneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei\nvoinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea:\n\n-- Se on ainoa tie, eteenpäin vaan!\n\nAinoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle\nlähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta\ntapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin\nja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli\nvalmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää\nvoitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille\nSuomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa\nuppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän\nRuotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, -- aseiden oli ratkaistava\ntuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään\ntapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla\nhaltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa\npiti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden\nsinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin\npanttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä\nkylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi\ntulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat\npuolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.\n\nAsema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön\nsota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla\nuhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen\nherrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua,\nsotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme\nja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme...!\n\nTasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen\najan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli\nsaanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin\nkoolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan\nvalloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta.\nSillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi\nkajastamaan läntisen taivaan rannalta, -- arpa oli todella lopullisesti\nheitetty! --\n\nLaivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan\nja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain\nmiesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta\ntoiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:\n\n-- Huomenna on Tukholma meidän! Ja sitten sisämaahan, kuningasta\nvastaan!\n\nAksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon\nensimäisille ulkosaarille hurrattiin, -- olipa omien into toki saanut\nhänetkin valtoihinsa.\n\nVastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä\nladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin\nkädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi\npertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan\nammottaviin ampumareikiin:\n\n-- Juhlataistelun päivä olkoon siis tänään!\n\n-- Niin, syttyköön taistelu, jos se on sallittu, vastasi Kurki\nrauhallisena.\n\nMutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja\nkaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät\naseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan,\nja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan.\nVieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta\ntervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa,\njotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat\nikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta\nmoni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he\nomaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin\nriemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät\nSuomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Mistä johtuu tämä suopea vastaanotto?\n\nJa heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa\noli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan\nkannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt\nlaskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin,\noli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin\njuhlittiin.\n\nMutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel\nKurjelle, joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa\nsotatoveriaan Arvid Stålarmia, -- vasta tämän saavuttua oli lähdettävä\nretkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi,\nettä kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet\nystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä\nvilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei\nsiis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin\nvapautuksella:\n\n-- Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan!\nTerve sinä hyvän viestin tuoja!\n\n-- Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina\nTukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. -- Kaunista nähdä,\n-- mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme\npäässeet miekkaamme paljastamaan!\n\n-- Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet,\njoskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo\nsoturi, näin on parempi!\n\nSigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa\nja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa.\nTämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon\nkannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi.\nSiitä se riemun sanoma.\n\nMutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki\nTukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui\ntaas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan\nTukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt\nsanansa, rikkonut sopimuksensa -- niinkuin monasti ennen. Hän ei\ntäytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut\nlaivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa\nalttiiksi herttuan kostolle.\n\nSuomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän\noli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen\nuskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn\npurjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan\nnimessä herttuata vastaan.\n\n-- Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. -- Ja sen päättyminen\npeittyy ainaiseen hämärään!\n\n-- Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. -- Tähän\nnoloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!\n\n-- Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu\nei auta...\n\nKatkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun\nmyrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut\ntyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki\nvoinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen\nruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti\nsiihenkin hyvin masentavasti, -- olihan tuosta kuninkaan luonteen\nhuikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt\nsaatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja\nrohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi,\nusko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa\nrintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan.\nUsein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa\najamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen\nAnolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota\nvastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan \"suomalaisten\nsammakkojen\" kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin\nTukholman-retken...\n\n-- Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka\nemme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen,\nkun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät\nasettumaan talviteloilleen.\n\n-- Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan\nrohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. -- Väkemme ei\nenää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!\n\n-- Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on\nsoturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi\nrauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä\ntuleva oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita\nkannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella\nSuomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret\nsotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä\nvaloisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel\nKurjen luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen\nsotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut\nkuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä\nvaroillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan\nviestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti\nvihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo\n\"huomispäivän kuningas\" jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin\nlopulta suomalaiset yksin taistelemaan.\n\nNiin kävikin.\n\nJäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka _ei_ rikkonut\nlupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm\nkoettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, --\nei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan\nenää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin\ntunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä\nviimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut\nherttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen\nkintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä\nsiellä suomalaisten vastarinta kestänyt.\n\nAikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa\njohti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä\nväisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se\nperäytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin\nvihollisten jalkoihin.\n\nSitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi,\nhäpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja\nsiksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä\nperästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa\nnäitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.\n\n-- Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle\nHartikalle, -- kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan\nmaantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se\nolisi ollut paljo helpompaa...\n\n-- Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella\nitseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina\nsäilytti toivosta kipinän. -- Voihan tappiota seurata voitto, jos vain\njohtaja on hengissä.\n\n-- Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä.\nMutta sittenkin... toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin\nkykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, -- samat Suomen\nmiehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä,\nperäytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, -- se\nolisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt\nolla vainaja!\n\nHalki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa\ntilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin\nViipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha\nvarustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin\nsotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan\nluottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin\nedustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain\nvastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit\npiirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, -- se\nSigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.\n\nSiellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle\nkuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan\nvankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla\ntavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu\ntuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.\n\nRatkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain\nraatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua\nodotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi\nsydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli\nhän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka\neteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin\nkuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli\nkuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan\nuskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin\ntulee.\n\n-- Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni\nilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:\n\n-- Niin. Soturin ammattihan on taistella ja kuolla...\n\nTurun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten\nherttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen\nuskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen\nKurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta\nRuotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.\n\nToisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin\nvuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana\njuhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi\ntyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä.\nKolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen\nmiehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi,\nmutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä.\nNeljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin\nkatsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät\nputosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä\ntakaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin\naikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti\naikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan\nja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen\nheilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä\nkylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi,\nettä kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin\nkaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on\ntaistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän\nkidutuksen.\n\nKerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan\nsäädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat\nmestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä\npolvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle,\nniin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen\nkeskeytettäväksi, -- sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin\nvaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat\ntaskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan\ntuloistaan, -- hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, -- ja\nläksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin\nhe sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm\nvakavalle kohtalotoverilleen:\n\n-- Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen,\nkun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?\n\n-- Ihmettelevät kai meidän suomalaisten sitkeää henkeä, vastasi Kurki.\n\n-- Elleivät epäile, että me olemme petoksella itsellemme armon\nhankkineet.\n\n-- Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä\npuristaen. -- He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä,\nettä he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, --\nviimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet\nisäntiä. -- Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita\nviittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän\njatkuvat!\n\n-- Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä\ntoivoakin. Näkemiin!\n\n-- Näkemiin, -- ehkä samalla lavalla...\n\nVieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta\nlopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin\ntodennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta\nponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa\npelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina\nolivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun\nKaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan\nmiehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston\nkanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat\nheidän hyväkseen ja anoivat heidän vapauttamistaan. Vielä pysyi\nkuningas kyllä ankarana, mutta lopultakin hän heltyi.\n\nKolmatta vuotta vankilassa viruttuaan ja mestauskirveen iskua yhtä\nkauan odotettuaan pääsi sitten Aksel Kurki sieltä vihdoin lähtemään\nvapaana miehenä. Ja taas kerran hiveli raikas merituuli Ahvenan selällä\nkaraistun soturin nyt kalpeita kasvoja, kun hän jälleen keinuvan laivan\nkannelta suuntasi hyrskyvien laineitten ylitse ikävöivät katseensa\nkotimaan lähenevää rannikkoa kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän voisikin jo päättyä Aksel Kurjen tarina. Hänen toimeliasta ja\nvaiherikasta elämäänsä jatkui kyllä vielä lähes 30 vuotta ja\nsoturinakin oli hän vielä mukana monilla tuimilla retkillä Liivinmaalla\nja Venäjällä. Ratsastelipa hän vielä lähes 60-vuotiaana ukkona\nopettajansa Pontuksen pojan, Laiskan Jaakon, vaivaloisilla matkoilla\nkauas Novgrorodiin ja Moskovan tienoille asti, usein voittoisana\nlipullistaan johtaen, usein häviöllekin joutuen. Mutta nämä retket\nkävivät jo toisten, nuorempain sankarien nimessä. Kaarlo kuningas pysyi\nnäet edelleen verrattain kylmänä ja karsaana tätä entistä\nvastustajaansa kohtaan, kutsuttipa hänet vieläkin pari kertaa\nRuotsista, vastaamaan häntä vastaan tehdyistä kapinahankkeista, jotka\nkuitenkin osoittatuivat perättömiksi. Ja sen verran epäluuloa asui aina\nKaarlo herttuan jaloluontoisessa pojassakin niitä Suomen miehiä\nvastaan, jotka Sigismundin horjuvaa valtaistuinta olivat tukeneet,\nettei heille enää Kustaa Aadolfin sodissakaan ylipäällikkyyttä uskottu.\nSotajohdossa kelpasivat kyllä edelleen monia kokeneen Aksel Kurjen\nneuvot, ja kun hän rohkeine suomalaisine ratsumiehineen karautti\ntaistelutantereelle, niin he olivat vielä kuin nuoria urhoja kaikki.\nMutta vähitellen rupesivat sentään monissa liemissä keitetyn\nsotavanhuksen voimatkin pettämään, ja Novgrodista, jossa Jaakko\nDelagardie kävi kovin pitkään viipymään, sai hän vihdoin \"ruumiinsa\nraskauden ja sairauden takia\" luvan palata kotimaahansa.\n\nVihdoinkin rauhassa ja levossa Anolan ja Tottijärven kotoisilla mailla!\nSieltä päin suoritti hän kyllä vielä monia pienempiä, Kustaa Aadolfin\nhänelle uskomia, luottamustoimia Suomessa ja oli kokeneena\nneuvonantajana mukana kaikissa Suomen miesten silloisissa\nneuvotteluissa. Mutta paljo käytetyt sotavarustuksensa ripusti hän nyt\nkunniapaikalle suurtupansa seinälle ja niitä hän sitten usein,\nistuessaan vanhana ja jalkavaivaisena räiskyvän takkavalkean ääressä,\nkatseli menneisiin muistoihinsa vaipuneena. Hän katseli niitä\nkaipauksella, kun sotatorvet soivat ulkona maailman tappotantereilla,\njoihin hän ei enää kyennyt mukaan, mutta katseli niitä myös aina\ntyynellä ylpeydellä, sillä hän tiesi, että niihin liittyi tahraton\nsoturikunnia.\n\nVihdoin, juuri kun uusien, suurten sotain torvet taas rupesivat yhä\nrajummin soimaan, vetäytyi Aksel Kurki pois elävien mailta (vuonna\n1630). Hänen luunsa kätkettiin Ulvilan kirkon sillan alle, missä hänen\nkuvitettu hautakivensä vieläkin osottaa monivaiheisen soturin\nlepopaikan.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nILOINEN KUOLEMAN PORTEILLAKIN.\n\nARVID STÅLARN.\n\n\nHarmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo\nvuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä\neiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja\nyrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana\nherttua iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä\nleikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan,\nsiellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja\nhelähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja\nkiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat\ntorven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat\nmetsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja\nKatarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.\n\nSellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja\nsaaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan\nmyömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen\nentisen jäykkyytensä.\n\nMutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä\nvanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli\nseurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin\npäällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi,\nhoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär\noli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan\nkutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin\ntietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä\nennustajanaan.\n\nKerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan\nhuoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko\nhovipoikia Gunillan huoneeseen.\n\n\"Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille\", pyytelivät he valkoisia\nkämmeniään ojentaen.\n\n\"Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita\", hymisi\nGunilla päätään nyökyttäen. \"Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä\nkyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä\nedeltäpäin tietämättä.\"\n\nKuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi\nselvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta\nennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka\nseisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään\nvilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja\nsirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun\nGunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä\nisompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis\nja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään\nkallistella.\n\n\"No sanokaa nyt toki jotakin\", hoputti poika kärsimättömästi, \"enhän\nminä vihellyksestä mitään ymmärrä.\"\n\n\"Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä\nkuoleman portaillakin\", puhkesi viimein Gunilla.\n\n\"Ja sitä te ette raskineet heti sanoa.\"\n\n\"Mutta sillä ilolla on synkät varjonsakin ja parasta on, etten niitä\nsinulle paljasta.\"\n\nNyt tuli koko poikajoukko kärsimättömäksi ja alkoi yhteen ääneen vaatia\nGunillalta selitystä.\n\n\"Sinulle on Herramme antanut iloisen ja kevyen luonteen, mutta siitä\nhuolimatta peittyy taivaasi usein synkkiin pilviin ja sinä saat\nosaksesi niittää katkeria hedelmiä toisen miehen kylvöstä. Viidesti\nsaat sinä katsoa kuolemaa silmästä silmään\" --\n\n\"Enkä kuitenkaan kuole, sepä oivallista\", keskeytti hänet poika\niloisesti.\n\n\"Hohoi, miksi lasket leikkiä niin vakavista asioista. Niin, niin,\nnuorihan sinä vielä olet ja iloinen. Entäpä sinun nimesi, enhän ole\nsinua ennen täällä nähnytkään?\"\n\n\"Arvid Eerikinpoika Stålarm. Mutta ettehän ole vielä sanonut, miten\nkuolen ja vanhanako?\"\n\n\"Miksi tahdot kaikki tietää? No niin, kas tähän on kirjoitettuna Arvid\nEerikinpojan kuolema. Rauhassa vuoteellasi sinä kuolet iäkkäänä\nmiehenä, mutta synkkä pilvi verhoo elämäsi viimeisiä vuosia.\"\n\n\"Ei, minä tahdon kuolla taistelutantereella torvien soidessa ja\nvoittohuutojen kaikuessa ja elämäni parhaassa kukoistuksessa.\nHuonostipa ennustitte, Gunilla-muori. Mutta kiitoksia kuitenkin\", ja\npoika kumarsi veitikkamaisen sirosti.\n\n\"Ihminen päättää, Jumala säätää, niin, niin.\"\n\nKun pojat telmien ja meluten olivat poistuneet huoneesta, puhui Gunilla\nitsekseen ja päätään nyökytellen:\n\n\"Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan\nnuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin\nsynkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä\nkantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä,\nkun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä\noli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine\nautioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla\nkylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon\nnääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi\nvirkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja\npäälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.\n\nSitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he\nherpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin\nmaassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.\n\n\"Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse\npaholainen karkaisi niskaamme\", sanoivat sotamiehet.\n\n\"Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin\non pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle\", lisäsivät toiset.\n\nJa muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli\nmaassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin\npäällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan\nmahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen\nkurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui\nkuoliaaksi.\n\n\"Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin\ntähän nykyiseen kurjuuteemmekaan\", kuului ääniä joukosta.\n\n\"Eipä ei, mutta jokuhan tähän kuitenkin on syypää.\"\n\n\"Kuka joku?\"\n\n\"Tietysti se vanha hamppuparta Tukholmassa.\"\n\nHamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki\npuutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin\ntaipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että\nolivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta,\nvaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan\nkuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät\nratsuhevoset.\n\nNiin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä\niloisinten luritusten koristamana \"kukku-luu-luu!\"\n\nUupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin\nnaurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja\nkäänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa\nratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika,\npäivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa\nsilmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin\nsäteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen\nmiehistöönkin.\n\n\"Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?\" kuiskasi muuan palkkasoturi\ntoverilleen.\n\n\"Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja\nkiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan\", vastasi\ntoveri.\n\n\"Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä\nhaavaa olen niin hyvällä tuulella?\" alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai\nviimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. \"Siksi, miehet, että meillä\non asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen\nvuotta sitten puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka\nhe saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja -- hyi olkoon!\n-- kuolleita tovereitaan.\"\n\n\"Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä\npehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa\npistänyt\", kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet\nhävisivät kaikkien kasvoilta.\n\n\"Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme\ntässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä\nvartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää,\npalvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä.\"\n\nTässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin\nsyttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä\nnielauksia.\n\n\"Onkohan tuo totta vai aikookohan se ravita meitä pelkillä tarinoilla?\"\nhuomautti puoliääneen äskeinen palkkasoturi.\n\n\"Tässä on mies, joka todistaa sanani oikeiksi\", ja Stålarmin\nviittauksesta astui esiin repaleihin puettu inkeriläinen talonpoika.\n\n\"Anna kuulua, mitä sinulla on tiedossasi\", kehotti Stålarm ja mies\nalkoi tehdä selkoa, kuinka yhden päivämatkan päässä tästä Narvaan päin\noli leirissä marski Klaus Fleming, joka vasta oli sotajoukon sekä\nsuuren muonakuormaston kanssa saapunut Suomesta ja odotti nyt Virosta\nsaapuvaa Arvid Stålarmia.\n\n\"Mutta asialla on toinenkin puolensa\", lausui nyt Stålarm, \"ja\nennenkuin pääsemme tuosta muonakuormastosta osalliseksi, on meidän\ntehtävä huikea nappaus. Mutta mitä sanovat siihen teidän tyhjät\nvatsanne?\"\n\n\"Me hajotamme vaikka kohonaisia vuoria maahan, päästäksemme ruokaan\nkäsiksi\", huusivat miehet.\n\n\"No sitten ei hätääkään ja meidän asiamme ovat kuin ovatkin paremmin\nkuin niiden Paatisten linnan venäläisten.\"\n\n\"Mutta mitä meidän on tehtävä?\" utelivat sotamiehet maltittomasti.\n\n\"Pyyhkäistävä tieltämme venäläinen sotajoukko, joka on kiilana\ntunkeutunut meidän ja Flemingin väliin, estääkseen meitä pääsemästä\nsiunatun leivän kimppuun.\"\n\nStålarm viittasi sanantuojalle, joka kertoi omin silmin nähneensä ison\nvenäläisen sotajoukon muutaman tunnin matkan päässä tästä Flemingin\nleiriä kohti.\n\nSiinä tuokiossa oli koko sotajoukko jalkeillaan. Raivostuneet äänet\nhuusivat:\n\n\"Pois edestä tien tukkeet! Hiiteen ryssät! Maahan joka sorkka!\"\n\n\"Te olette siis valmiit taisteluun?\" kysyi Stålarm.\n\n\"Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa\", vastasivat sotamiehet. \"Ei\nmuuta kuin eteenpäin vaan!\"\n\nHetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki\nasettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle\ntäydessä taistelujärjestyksessä.\n\n\"Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin\nsuuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon\npienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun\", virkkoi\nStålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.\n\n\"Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun\",\nvastasi Ykskylän parooni.\n\nÄskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän\nmarssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:\n\n\"Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se\nsieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla.\"\n\n\"Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan\",\nkehasi hänen kumppaninsa.\n\nTaistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko\noli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko\nhajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina\ntantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli\njoutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten\nkuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen\nihmisen koko silmittömyydellä.\n\nTämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän\noli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia\nsoturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen\nvanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen\njälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän\nInkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan\nkomentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja\npilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.\n\n\"Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!\" huutelivat ryssät Ivangorodin\neli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia\npalkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät\nvartioina.\n\n\"Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!\"\nhuutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. \"Jollei teillä ole\nsen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne\ntäyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa\nruskealla oluella.\"\n\n\"Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä\nmädäntyneitä sillejä?\"\n\n\"Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa\nillalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi.\"\n\nVuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli\nvieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille.\nMilloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia\nolivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen\naikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi\npienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata\nvenäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja\nhävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin\naikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana\nkolmas ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.\n\n\"Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on\nsyötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?\" murahti\npitkäviiksinen suomalainen toverilleen.\n\n\"Kysyä sitä\", vastasi toinen, \"kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä\nkarkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee,\nniin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi\npäivää jälellä.\"\n\n\"Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei\ntästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä\nminäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden\nPaatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä\nheiniä.\"\n\nKun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän\nlinnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa.\nSotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä\noli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat\nsaapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla\npian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet\nmiehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty\ntyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka\nlinnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia\npalkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan\nja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden\npiti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.\n\nTällä kertaa istui komentaja paksuseinäisessä tornikammiossa, jonne ei\npihalta kaikuva melu päässyt tunkeutumaan. Hän istui laajan\nkirjoituspöydän ääressä ja sinetöitsi parhaillaan kolmea kirjettä.\nSuuren uunin lähellä toisella puolen pöytää istuivat hänen veljensä\nAkseli sekä tämän ikätoveri Klaus Boije, jotka palvelivat linnassa\nStålarmin alapäällikköinä.\n\n\"Kolmas toden tekee, sanotaan, ja tässä on nyt lähdössä kolmannen\nkerran kolme kirjettä kolmelle eri henkilölle, siis kolmikertainen\nkolmen luku\", alkoi Stålarm. \"Kolme kertaa kolme on yhdeksän,\nja niin monella naulallahan meidän Herramme, joka on yksi jäsen\nkolmiyhteydessä, kiinnitettiin ristinpuuhun. Meillä on siis kaikki syyt\nodottaa mitä suosituimpia tuloksia avunhuudoistamme. Jos vanha\nkolmiluku pitää paikkansa, niin me saamme apuvaroja oikein koron kanssa\nja silloin nämä paastopäivät ovat lopussa.\"\n\n\"Luulenpa, että nälkä on tehnyt sinut taikauskoiseksi\", huomautti\nnuorempi veli. \"Mutta oletko laatinut kirjeesi kyllin tepsivään\nmuotoon?\"\n\n\"Niinpä luulisin. Kas tässä ensimäisessä, joka on osotettu Noki-Klaulle\n-- sillä nimellähän talonpojat siellä kotona häntä hemmottelevat --\nkerron minä, että meillä parin päivän perästä on syötävänä saapasnahka\nja satularemmit ja ellei tänne toimiteta pikaista apua, tahdon minä\nmieluummin elää susilaumassa kuin olla nälästä kiukkuisen ja\nkapinallisen linnan väen päällikkönä. Tässä toisessa taas, joka menee\nherttualle Ruotsiin, minä kuvailen hätäämme yhtä synkeäksi sekä samalla\nnurisen, ettei Fleming Suomesta ole toimittanut meille minkäänlaista\napua. Ja kolmannessa, joka on kirjoitettu hänen korkeasti katoliselle\nmajesteetilleen Puolaan, minä jatkan nurinaa siitä, ettei meidän\nherttua Ruotsissa ole välittänyt mitään meidän auttamisestamme. Tämä\nminun nurinani se on, hyvät herrat, johon minä kaiken toivoni\nperustan.\"\n\nHän hymyili ja katsoi vuoroin kumpaakin silmiin.\n\n\"Mutta jospa he joskus lukisivat toisilleen nuo kirjeesi, niin saisitpa\ntotisesti laittaa kaulaluusi valmiiksi\", huomautti hänen veljensä.\n\n\"Sitä he eivät tässä elämässä tee, sillä siksi suuri juopa on heidän\nvälilleen asetettu, ja toisessa elämässä taas heillä itsekullakin\nlienee siksi paljon tilitettävää, etteivät he jouda muistelemaan erään\npiskuisen herra Arvidin kirjeitä.\"\n\n\"Mutta entäpä joku jälkeentulevaisistamme saisi käsiinsä nuo kaikki\nkolme kirjettä, niin kyllä maar hän pudistaisi päätään ja arvelisi,\nettä olipa siinä kiero mies.\"\n\n\"Kun vatsamme on pintehissä, niin emmepä jouda juuri jälkimaailman\narveluita ottamaan laskuihimme. Ja tämä oli kaiketikin paras keino\nsaada heidät liikkeelle, sillä paljon mieluisampaa heille on saattaa\nharmia toisilleen kuin muistaa meitä poloisia täällä maailman\nnurkkapielessä. Nyt sinun on toimitettava nämä kiiruimmiten matkalle ja\nsitten meillä ei ole muuta tehtävää kuin viskata sääremme seinälle ja\nodottaa avuntuloa.\"\n\nStålarm ojensi kirjeet veljelleen. Samassa kuului kolinaa oven takaa ja\nsisään astui viisi palkkasoturia, joista jokainen edusti eri\nkansallisuutta. Stålarm kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ennenkuin\nmiehet ennättivät suutaan avata, alkoi hän hymyillä ja virkkoi:\n\n\"Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te\nsaattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä,\nmuonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin\ntahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi\nviikkoa toimeen.\"\n\nHän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään\nkuiskailla keskenään.\n\n\"Kas tässä\", virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään\ntarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle.\n\"Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä\nkatselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt\nluovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja\njakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen.\nKas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon.\"\n\nHän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven.\nNeuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.\n\n\"Sic transit gloria mundi\", virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen.\n\"Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän\njälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun\nsekin, luulen ma.\"\n\nHänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen\nihmeissään.\n\n\"Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo\nsamat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin\nheille tarjoat odottajaisiksi?\" kysyi hänen veljensä.\n\n\"No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt,\nsitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut\njaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä\ntoimistani.\"\n\nStålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset\naina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa,\nkiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella\npäivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin,\nmutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.\n\nRauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei\nsuurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa\nniinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla\nKäkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm\nodotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen,\njouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa\nsanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän\nsiellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät\nlaskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä\nasettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli\nmyöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä\nkirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi\nsotapäälliköksi.\n\n\"Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä\ntoisen miehen kylvöstä\", virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan.\n\"Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna,\njonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi\näänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin\nuseat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun\nsotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan\nväen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta\nkohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä\ntornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.\n\nMainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan\npoika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö\nWilliam Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän\nääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä\npaperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.\n\n\"Amen!\" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. \"Kuulkaahan nyt tätä\nviimeistä avunhuutoamme.\"\n\nHän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa\nheidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu\napujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen\nmajesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki\nolivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen\nnimensä sen alle.\n\n\"Ellei apua ajoissa saavu, niin --\"\n\n\"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet\",\ntäydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.\n\n\"Niin juuri.\"\n\nKaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven\ntakaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston\npäällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen\nkintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.\n\n\"Akseli Kurjen ratsupalvelija!\" huudahti Stålarm. \"Kuinka sinä tänne\nolet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?\"\n\nRatsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa\nvoittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon.\nItse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien\nyritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne\nlinnaan.\n\n\"Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta\", lausui Stålarm\nsynkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.\n\n\"Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?\"\nkysyi Stålarm hetken kuluttua.\n\n\"Sellaisesta minä en ole mitään kuullut\", vastasi huovi, \"ja jos se\nolisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on\nsotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet.\"\n\nSeurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja\nsanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:\n\n\"Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja\nsahaaminen on yhtäkkiä laannut.\"\n\nPuhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen\nkasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.\n\n\"Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat\ntyönsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan\", ilmoitti hän.\n\"Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään.\"\n\nStålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle\naiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana\nFlemingiltä:\n\n\"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas\nSigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä\nhän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin\nuskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!\"\n\nFlemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja\nhän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin\nilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä.\nMitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä\njälkeen hän rauhallisesti lausui:\n\n\"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä\nenää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä.\"\n\nSaatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen\nsaakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä\nedestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos\nvilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä\nSalomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä\nKorpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat\nKastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka\namiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä\nmestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten\npelotteeksi.\n\n\"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa\nuskollisuudestamme kuningasta kohtaan\", virkkoi Stålarm itsekseen.\n\nKun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin\nsamana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että\nlinnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen\nantautuivat herttuan armoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista\nulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia\nvaltaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt\nuhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja\nAkseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti\nkaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja\nleveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt,\njotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat\ntuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja\nkyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon\nkäydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.\n\nTämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua\nmestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa\nlinnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt,\nettä herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen\nherrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön,\nkäskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja\ntelotettu -- paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu\nRuotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten\nTukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he\nniine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä\nkerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin.\nNähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän\nottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: \"Minä olen aina\netsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen\nruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä,\nniin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne.\"\n\nMutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten\ntäynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään\nonnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle\nensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun\nhänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen\nkavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea\nja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan\ntai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa\nsyyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli\nArvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi\npuhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki\nherttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle\nluvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi\nympärillä seisova kansanjoukko: \"On jo kylliksi verta, kylliksi verta!\nArmoa! Armoa!\" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle\nkiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen\npyövelille kymmenen taaleria lausui:\n\n\"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä\nsinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä.\"\n\nAstellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä\ntakaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi\nyhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:\n\n\"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että\nminnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme\ntaivaaseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki\nSuomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen\nsai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi\nsotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun\ntakia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan,\njossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi\nStålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin\nsotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta\nhautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi\nkruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen.\nKuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan\nmuutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.\n\nKokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa\n-- samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä\nkulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara\nKaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf\nhankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid\nStålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa\nheiluttanut -- mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna\nGripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä\ntuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja\nsupisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin\nkuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa\nStålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen\nruumiinsa Keruban kirkkoon.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nTALONPOIKAINEN RATSUMESTARI.\n\nTUOMAS TEPPOINEN.\n\n\n    \"-- -- Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman\n    käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee,\n    niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu.\"\n\n                             Muolan papin kirjeestä Juhana III:lle.\n\nMoniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta\nsiitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä\nkuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle\nkosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan\nvalkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien\nkuluttua kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.\n\nTiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari,\njota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi,\noli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta\nkuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta\ntyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana\nkuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä\nja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi\nhaukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas\ntällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten\nmoskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: \"Ja\nse on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen\npoika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän\nhallitsi. -- Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa,\notti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja\nvahaa niinkuin kauppapalvelija.\" Juhana-kuningas oli kauan ollut\npiittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt\nloppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja\nkirjoitti vastaukseksi: \"Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt\nniinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä,\ntalonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi\nkuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut\ntäysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki\nolisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin\nolisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei\nmitään kunniata ole -- -- --.\"\n\nTällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin\ntekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen\nselvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia\nhävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja\ntuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin\nlaumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen,\nmurhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen\ntiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin\nhyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.\n\nNämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä\nkirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa\nkätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat\naseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko\nnähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli\nroteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen\nvuoden, aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden\nsilmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen\nrauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin\nvaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen\nläheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.\n\n\"Mitä uutta, Teppoinen?\" kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra\nmatkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. \"Joko talosi on noussut\nraunioistaan?\"\n\n\"Kyllä tavallaan\", vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista\nviiksistään. \"Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä\npaikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei\nvainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua\nkirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan.\"\n\n\"Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä\nuudelleen karata maahamme?\"\n\n\"Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta\nsitä omassa pesässään.\"\n\n\"Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin,\nniin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu\npiispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia\nauttakoon!\"\n\nKirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui\nyhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki\nporstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä,\nantaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution\ntienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta\ntaivaalta...\n\nMutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun\nmolemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat\nkellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla\nsammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki\nsyöksyivät ulos.\n\nPuolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen\nkirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan.\nMiehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan\nmetsien kätköön.\n\n\"Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes\nselvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?\" huusi Teppoinen\npilkallisesti. \"Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla\nmeikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat\nvihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään\nheille vastarintaa.\"\n\nTeppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan\nvartomaan tulijoita.\n\n\"Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte\nmoskovalaista?\" huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään.\n\"Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?\"\n\n\"Ei ole kuultu\", vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan\npäälliköksi, Antti Niilonpojaksi. \"Mutta varuillaanpa saa tällaisina\naikoina olla joka hetki.\"\n\nUteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten\nympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. \"Emme tiedä niin\nmitään\", puheli herra Antti Niilonpoika, \"vaan tulimme tänne\nvartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin\nrohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus\npäästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä\nvihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta\nmiehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin\njalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin\npartaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen\nkieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla.\nluuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?\"\n\n\"Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies\", sanoi\nkirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti\nhieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.\n\n\"Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni\", sanoi Antti\nNiilonpoika. \"Mutta osaatko venättä?\"\n\n\"Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen\nelänyt Venäjänmaan sydämessä\", vastasi Teppoinen.\n\n\"Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten\nparissa oleskelemaan?\"\n\n\"Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria\npiirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen\nkauas Novgorodin taakse\", kertoi Teppoinen. \"Minä olin silloin\nviisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut\nheidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin\neräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että\ntämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä\nlöin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin,\nrikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja\nlähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein\ntänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä.\nMutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos\nluulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan\npalvelukseen.\"\n\n\"Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu\", vastasi\nAntti Niilonpoika. \"Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla\nliikkua vihollismaassa?\"\n\n\"Olen kulkevinani hevoskaupoilla ja kotoisin sanon olevani Aunuksen\npuolelta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ja entä milloin olet valmis lähtemään?\"\n\n\"Vaikka huomisaamuna.\"\n\n\"Siis päätetty\", sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas\nTeppoiselle. \"Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja\nensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat\nretkeltäsi.\"\n\nKun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita,\nlähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille,\nvalmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.\n\n\"Uljas mies\", sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen\nkulkuaan. \"Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Voi surkeutta, voi!\" uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään\nsohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava\npiilukeihään haava. \"Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle\nasumaan.\"\n\nKinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin\nkyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä\nolivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan.\nRäiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä\nulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia\nrappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia\ntavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia,\nkeskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut\nniinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he\nympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään.\nNauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän\nympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä\nhuoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.\n\nKuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt\npienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä\nviettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven\nniemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan\npalkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun\ntienoissa palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat\ntalveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä\nsyrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli\nkokonaan säästytty vihollisen huomiolta.\n\nTämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta\nvenäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli,\nlevittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka.\nTästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat\ntiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin.\nMutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa\nkohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna\nmelkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli\najattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa\nBanérin. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat\nmoskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.\n\nMutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan\ntulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita\nmiehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari\nTeppoinen oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan\nyli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten\npienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen\nvaikeroitsi lumelle sortunut vaari:\n\n\"Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat\nkuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät\nkostakoon!\"\n\nHän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja\nkoetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli\ntunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun\nmeteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt\nmistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen\ntäällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari\naivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä\ntulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä\nkeihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen\nvenäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan\nkerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet\nraskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten\nkimppuun kuin raju tuulenpyörre.\n\n\"Jumalan kiitos, Teppoiset\", huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä\nselkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun\nmenoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla\ntapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten,\nvälähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:\n\n\"Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!\"\n\nKauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet\nkäsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.\n\n\"Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!\" huusi sissien\njohtaja tappara koholla.\n\nViimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin\nsiteistään.\n\n\"Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen\nviholaisjoukko!\" komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön\nalle ja nousten suksilleen.\n\nHetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään.\nKuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit\nluhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi\nnaisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan\nmumisi itsekseen:\n\n\"Tulipas... tulipas Teppoinen ja kosti minun kuolemani... Jumalan\nkiitos...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra\nAntti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla\nkäymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun\nporttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi\nsamassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään\nja huudahti:\n\n\"Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme --\nitse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä\naikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on\nmukanasi?\"\n\n\"Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia\",\nvastasi puhuteltu.. \"Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä\ntalletettavaksi kymmenkunnan vankia.\"\n\n\"Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä\nsait käpäliisi tämän oivan saaliin?\"\n\n\"Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin\ntämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin\nhäntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun\nkirkolle, kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät\nryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli\nniitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä\ntänne Viipuriin.\"\n\n\"Entäs pajarin muu joukko?\"\n\n\"Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme\ntantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen\ntakaan.\"\n\n\"Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas\", puhkesi Antti Niilonpoika\nsanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. \"Tästä on kuningas aikanansa\nsaapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä\nainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja\nheiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten\nsinua olemme tänne vartoneet.\"\n\nAntti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa\nylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja\nniistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä\nvarustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:\n\n\"Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa\nsinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla,\nettä sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat\npannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu\ntiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen\nverovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot\ntästä kaikesta?\"\n\n\"Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan\", vastasi\nTeppoinen vaatimattomasti. \"Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi\nluonnokseni.\"\n\n\"Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta\nloistavaa urotyötä\", sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan\nmukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän:\n\"Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin\naatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi\nolkoon, herra ratsumestari!\"\n\nHerra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla,\nminkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin.\nMutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt\nminkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen\najatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä\nasioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:\n\n\"Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan\ntuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin\nsatakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian\nhe, luulenma, ovat perillä.\"\n\n\"Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa\nsatulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille\", huudahti Antti\nNiilonpoika. \"Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä\nviinimaljojen ääressä.\"\n\nTeppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta\nkun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän\ntaipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja\npienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin\nseikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden\nratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu\ntapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.\n\n\"Siinä menee Teppoisen lippukunta\", sanoivat kaupunkilaiset, kun he\nratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. \"Hänestähän on tehty knaappi ja\nkuninkaallinen ratsumestari.\"\n\nRatsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä.\nSiinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen\nmiehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät\ntulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa\nkamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja\nrattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin\nkummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas\nriehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan\nkohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin.\nJa aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei\nmaa vallan autioksi jäänyt.\n\nSiitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus\nde la Gardie, pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun\nKäkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka.\nSen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta\naina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin\nTäyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.\n\nLoppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti\nmukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän\nvenäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas\nvihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja\nhankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen\nja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten\nkesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he\nhäntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä\nhäntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä\nmyöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle\nlähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle\nsuurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.\n\nHyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi\nJuhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän\nnuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä\nkuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän\nasukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v.\n1581. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen\njulistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.\n\n\"Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?\" kysyi kotimatkalla muuan\nkirkkomiehistä toveriltaan.\n\n\"No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!\" vastasi toinen. \"Sanottiinhan\nsiinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi.\"\n\n\"Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille\nsiksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin.\"\n\nSitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti\ntuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on\nylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa\nkansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja\npitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä\nliikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset\nkunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan,\npurskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan.\nMutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai\nTuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan\nsuuriruhtinas.\n\nTämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea\nsissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan\nVenäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän\nrauhantekoon, eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla\nsyntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja\nkuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen\nleskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan\nsäilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta\nsankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin\ntehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nTAISTELEVAIN VALTAKUNTAIN RAOSSA.\n\nROPONITSA JA RÄSÄNEN.\n\n\nTuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat\nheimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä,\nkeskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen\nasutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä\nlähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot\njohtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista\nriidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta\nkarahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.\n\nMutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden\nvaltakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja\nKarjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät\nSavossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota\nNowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat\ntyöntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät\npäinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä\nkuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne\nvaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta\ntahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten\nasutusmaat.\n\nSiten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin\nvaltakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen\nvenäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä,\nsilloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada\nkostaa -- ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla\nmitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten\npartiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin\n16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten\nvaltakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.\n\nTästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan\nsäästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja\nhävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille\nja päinvastoin, jolloin näiden \"merien\" välimaat yhä uudelleen\npoljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät\nsiitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään\nehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen\nrannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia,\nkarjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi\nharvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa,\njosta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot,\nmutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei\nriippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt\npohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet\nvuosikymmenet suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja\ntottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut\npanemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt\nvapaudestaan araksi.\n\nNäin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla\nruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan\nja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli\n\"Korelaa\", piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa\nPohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että\nvarsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita\nvalloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat\nsuomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin\nja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille\nmielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan\nrauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui\nensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi\nmiesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen,\nmutta se aavisti samalla pahinta.\n\n-- Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.\n\n-- Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?\n\nNäin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa\nhakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut\ntoiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain\nasutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen\nkeskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän\nmiehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli\nRoponitsa nimeltään -- etunimen on historia unhottanut --\nreipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä,\nhaluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia\nsitten, koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen\nsotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580),\nkulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden\npoikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille\nmetsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa\nsilloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä\nvalloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian\nheikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä,\nTohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet,\nmutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut\nvalloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän\nneuvokkaan päällikkönsä ympärille.\n\nRoponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen,\nruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan\nnopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen\nsotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja\nvirkahti sitten:\n\n-- Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen\nmennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, -- taikka jo hänen omilla\nmaillaan!\n\n-- Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen\nepäilevinä.\n\n-- Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi,\nmutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme\nsiihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?\n\n-- Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.\n\n-- No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois\nrannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla\nmaillaan, -- verotamme nyt me kerran Ruotsia.\n\n-- Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina\nsalokulman miehet.\n\n-- Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille,\nhiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, -- eivätköhän lakanne silloin\nvieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.\n\nPian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti\ninnostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:\n\n-- Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa!\nPeritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran\nmekin heidän varoillaan!\n\nNiin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin\nmieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki\npuolustaa -- se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan\nkapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat\nheistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.\n\nMutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana,\njotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, -- mitkä\nkyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, -- oli mies, ovelaksi\nja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta\nasettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas\nRäsänen, \"Liukas Räsänen\", mies varova ja viisas, jota itäisen\nkulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt\nkävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia,\najatuksia.\n\n-- Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja\nikäänkuin kuiskimalla. -- Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon,\nse meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme,\nhe tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan\ntasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme\nsukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet\netelän kulmille.\n\nMiehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa\nottanut talttuakseen.\n\n-- No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. -- Pitääkö vain heittäytyä\nRuotsin veronmaksajaksi?\n\n-- Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät\nkimppuumme.\n\n-- Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. -- Mikä meidät\nsitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.\n\nMolemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät\nsivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa\nsittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän.\nSaattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet\nvastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa\nvastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:\n\n-- On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin\nalle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.\n\n-- Apua keneltä?\n\n-- Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin\nvaltaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät\nkernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä\navuksemme pyydämme.\n\n-- Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! -- Näin sähähti\nRoponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.\n\nKarjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta\nehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja\nmonesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että\nse suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia\nnaapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja\nettä sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He\njäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.\n\nRoponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi\näänekkäämmin:\n\n-- Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset\nverottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat\nNovgorodin voivatat tänne -- tiedätte sitten myös, minkä he avustaan\npalkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.\n\n-- Nouset suksille joka tapauksessa?\n\n-- Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me\nolemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän\npysyttävä omina miehinämme.\n\n-- Mukaan lähden minä!\n\n-- Ja minä myöskin.\n\nNäin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin\nesityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan\nnuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse\nsortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä\nsamalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen\nvälillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille\nei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja\nsuorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen\ntarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä\nsanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois\nkokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.\n\nMutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan\nja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:\n\n-- Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten\nvaroista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi\nrankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin\nvaltaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään\nPohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki\njo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät\nuudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan\nvanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja\ntuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko\noman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta\nsalotaipaleiden taa kostotöihin.\n\nRoponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla\nkulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska\ntahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan\nranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi\nkiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon\nuskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.\n\nJa vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja\nvanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät\nenää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä\nSavonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat\npysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa\npuolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun\nsankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille\nnaapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä\nenemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja\npyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras\nriistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan,\nvirkkaen: -- Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies.\nPitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui\nkeskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän,\nvälillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä\ntehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta\nVuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat\njääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin\nlaajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne\nPohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka\nheikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän\nvaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi\npakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen\nvaltaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia\nasukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja\nverottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä\nlujittivat siellä läntistä vaikutusta.\n\nTätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja\npelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo.\nPakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen \"Ruotsin\nryöstöä\", ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä,\njoka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin\njoukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli\nruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan\nveron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla\nmaksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin,\njoita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset\nverottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien\nkimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä\nettä heihin turvautuneilta karjalaisilta.\n\n-- Ruotsin voima yltyy, valittivat pakolaiset. -- Tulkaa ajoissa\navuksi!\n\n-- Kun olisi Roponitsa kotosalla! -- Roponitsa oli partiomiehineen\nparastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun\nmiehet aina neuvottomat.\n\n-- Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: -- Sama\ntuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.\n\nTähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana\nPielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen\nvanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli\nkauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa\nsilloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat\nmiehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin\nedellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo\nlähempänä.\n\nRoponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat\nviestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia\nvieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin\nvoimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän\nharjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään\ntuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen\nruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä\njo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan\npartiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti\nsormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein\nhiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään\njulmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven\npohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua\npalaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.\n\nSilloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on\nvedota vieraaseen, -- se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen\nyrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä\npakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi\nLuukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta\nkauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka.\nLuukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla,\ntunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään\nmyöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja\nvirkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille.\nHeille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa,\nkertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa\nRuotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä\nvoidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka\neivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt\npyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat\nkohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli\nheille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.\n\nTuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun\njo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen\nvoivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli\npyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati\ntalonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat\nkarjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät\nymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja\nettä heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät\nhe kyllä vielä Roponitsan puoleen:\n\n-- Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?\n\nRoponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan\nvastasi sittenkin:\n\n-- Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! -- Siksi sotaisa oli\nhänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. -- Miehet koolle\nnyt uusiin partioihin!\n\nEntisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka\ntänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan\nKarjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä\nretkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt\nretkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois\nTohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet\nuudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen\nmiehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas\nLaatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja\nrajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä\netelämmille maille.\n\nMutta retken yhä jatkuessa pitkin kesää talttui karjalaisista sentään\nvähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan,\nvihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata\nkotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut\nvenäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen\nSalmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki\nryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet\nolivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja\nEtelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he\neivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin\nse apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin\nnyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa\nystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, -- se ellotti ja karmisti\npian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin\nTohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja\nsielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa\ntalonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:\n\n-- Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.\n\n-- Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.\n\n-- En pysy, kiivaili liperiläinen. -- Tämä on mieletöntä, me ryöstämme\nystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?\n\n-- Ilomantsiin kuuluu aikovan.\n\n-- Ryöstämään sitäkin, -- seuraatko häntä sinnekin, Räsänen,\nnaapureitasi ryöstämään?\n\n-- Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin\nomiin kyliisi.\n\n-- Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!\n\n-- Ei hän herkeä...\n\nNiin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo\nkeskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin\ntehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka\nväestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt\nsenvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän,\nkerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä\nliittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja\nRoponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.\n\nLiperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään\nvaroittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten\nseuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille,\ntaas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi\nymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin\npeljättävänä.\n\nMutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä\nrajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin\nvainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan\nsinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, -- kiivas\ntaistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi\nheikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli\nnyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten\nliittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä\nPielisjokea ylöspäin.\n\nKaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet\nkäyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei\nosannut enää luottaa mihinkään -- koko pohja oli pettänyt!\n\nMutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli\nyhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään\njoutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko\njuuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki \"apujoukon\"\nmatkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana\nlähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku\nsydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion\nvastakkain, -- välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan\nhyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin\nkatkerat, syyttelevät sanat:\n\n-- Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen\nvenheestään. -- Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!\n\n-- Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa\nvastaan. -- Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.\n\n-- Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin\nliikkunut sinäkin!\n\n-- Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke\nsitten!\n\nKatkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa\npalasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan\nniiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi\nyhä \"auttajaansa\", sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi,\npois omille mailleen.\n\nMutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia\nkylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen\nsynnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä\nhävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten\nkylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi\nystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo\nhänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja\nnaapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi\nsiten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat,\nkaikki oli sekasortona.\n\nJa Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. \"Apujoukko\" kulki edelleen,\nmutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen\neräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran\nlaella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään,\nkuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten\nhohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että\nPielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut\nentiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko\nKarjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut,\nhänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja\nneuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa,\nkoettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli\nsissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja\nverottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät\nloitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä\nheimosota jatkui yhä.\n\nEräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että\nsiellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja\nkapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen\ntalosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille,\nvastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta\ntorjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena\npäällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä\nlähenevän vainolaisjoukon niskaan.\n\nViimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja\nRäsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset\npäälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät\ntoisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja\nvälejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä\nja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.\n\nEräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata\nylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:\n\n-- No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?\n\n-- Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta\nsuuttumatta.\n\n-- Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?\n\n-- Tarpeeksi tuli.\n\nSe myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he\nmolemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän\nrinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt\nsuksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen\nvakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli,\nmuutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt\npalaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että\nkarjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he\nsenvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.\n\nRoponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti\ntoisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin\nsulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:\n\n-- Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne\ntoistekaan. Ja jos yhdessä pysymme...\n\n-- Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen\ninnolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan\ntoverilleen lausutuksi.\n\nJa rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen\ntuon iloisen sanoman.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nJALO VELJESPARI.\n\nEEVERT JA KUSTAA HORN.\n\n\n    \"Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita,\n    joita minkään maan historia voi näyttää.\"\n\n                                  K.P. Ignatius.\n\n    \"Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija\n    valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt\n    vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja\n    kestäväisyydessä.\"\n\n                                  K.F. Ignatius.\n\n    \"Kustaa Horn on minun oikea käteni.\"\n\n                                  Kustaa II Adolf.\n\nKankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää\nyhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja\nikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia\npoimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät\nleikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät\nkäytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan,\nkahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä\nseuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti\npoikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin\nKankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison\nveljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota\nEevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista\nkokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja\nkatajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli\nkivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli\nparhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.\n\nRouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän\nkäytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta.\nViisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi\njuuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan\nkokiessa torjua hänen rynnäkköään.\n\n\"Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!\" puhkesi Agneta-rouva\nvalittamaan. \"Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä\nniskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään.\"\n\n\"Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän\nhoroskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö\",\nvirkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka\nulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän\nopiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin\nperinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin\ntietojaan kartuttamassa.\n\n\"Todellakin, mestari Sigfrid?\" kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman\noppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu\nastroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. \"Oletteko tosiaan\ntähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?\"\n\n\"Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne\npojille\", vastasi opettaja, \"ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti\nEevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei\nnäytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa\nkohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti\nkuninkaalliseen elontiehen.\"\n\nAgneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän\nkäänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi\nhajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:\n\n\"Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa\ntätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei\ntule mitään.\"\n\nJa uudelleen yltyi taistelun meteli pienen leikkilinnan ympärillä.\n\n\"Mutta katsopas tuota\", kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen\nnyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja\nkalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen\nseurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa\nvärähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa\njotakin taistelevista.\n\n\"Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas\", jatkoi\nKaarina-rouva.\n\n\"Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja\nkauemmas kuin Eevertin\", kuiskasi mestari Sigfrid. \"Mainio sotilas\nhänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta,\nsillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on\ntähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa.\"\n\n\"Minun pikku Kustaani!\" puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi\nkätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko\nsielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa\nliikettä.\n\n\"Hän on aina niin kalpea ja totinen\", virkahti Kaarina-täti.\n\n\"Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien\nsisällä\", sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille\nmuistoille.\n\nSotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi\njoutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua\nvankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle,\nmissä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin\nlinnassa, jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän\nnuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja\ntotisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen\nnuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.\n\nTällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen\nkätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli\nlivistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen\nkatsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä\ntemmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat\nnauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä\nja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä\nloukkaantuisi.\n\n\"Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestari\nSigfrid?\" kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.\n\n\"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura\", vastasi oppinut opettaja yhä\nyhtä suurella vakuutuksella.\n\n\"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi\nvuoksi\", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.\n\n\"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid\nennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen\ntuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain\", vastasi\nAgneta-rouva.\n\nMeteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan\nhajaantua.\n\n\"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle\", myhähti\nKaarina-täti. \"Mutta tuollahan tulee herra veljenikin.\"\n\nHän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi\nherra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt\nperintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo\nsamaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.\n\n\"Sinä pikku karkulaiseni!\" torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.\n\nHerra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt,\nmutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan\nharmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen\nkasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli\nhän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen\nosaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja\nRuotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä\ntaivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen\njälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä\nsyntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin\nperheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta\nhänen puolisonsa oli kotoisin.\n\n\"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?\" kysyi herra Kaarlo\nnuorimmilta pojiltaan.\n\nIsän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti\nja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat,\npisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:\n\n\"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi.\"\n\nKaikki purskahtivat nauramaan.\n\n\"Sinä pieni kenraali\", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata\npäälaelle.\n\nSen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston\nhalki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut\", virkkoi\nkenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle\nrintahaarniskan. \"Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä\nteen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta\nkerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta\nsehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi\ntunnettaisikaan.\"\n\nJuureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin\nettä hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän\nojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä\nhuolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan,\nvaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä\nrintahaarniskaa.\n\n\"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan\", lausui\nhän, \"nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen\ntavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo\nvarustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne\nsiellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät\nlipullispäällikköni?\"\n\nHän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen\nsotajoukon leirialueelle.\n\n\"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin\", virkkoi hän itsekseen ja jäi\nkatselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi\nmatalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki.\nPitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi\nkirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului\nmäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa\nsotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä\nvalehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko\nlänsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta\noikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja\nkaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai\ntallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden\nNovgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät\nvartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina\nkirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat\nvisusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina\nilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja\nkuohuntaa.\n\n\"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä\nhelteisempi\", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan\npyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.\n\n\"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?\" kysyi Henrikki\nMaununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.\n\n\"Niin on tarkotus\", vastasi Horn.\n\n\"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin\", arveli Spåre. \"Kaksi\nviikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu.\nTympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa\nkaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa\ntunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole\npuutetta oluesta eikä viinistä.\"\n\n\"Votkaa siellä on aivan varmasti\", naurahti Horn ja kehotti upseereja\nastumaan teltan suomaan siimekseen.\n\nLukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin\nsukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään\niäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä.\nHuolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin\ntuttavallisesti nuoreen esimieheensä -- Eevert Horn oli vasta\nkolmikymmenvuotias -- tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta\nkunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun,\noli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata\nitselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa,\noikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.\n\nKun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli\nviedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen\ntaa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin\nillalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.\n\n\"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi\", lopetti Horn ja kohotti\nviinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt\nkullekin upseereista. \"Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä\nodottaa tuolla muurien takana.\"\n\nKun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui\nulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa\nselkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti,\njoka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin\nlippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja\nhyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun\nHorn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan\npäivän paahtamat, luisevat kasvot.\n\n\"Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn\", huudahti de la Gardie, käyttäen\nystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä\nnimenväännöstä. \"Mutta katsohan, mitä tuo on?\"\n\nHän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen\nitärannalla olevan etukaupungin kohdalta.\n\n\"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin\npalamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme.\"\n\n\"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan.\nMainiota!\"\n\n\"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä\", huomautti Horn heidän\ntelttaan astuessaan.\n\n\"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään.\nNeuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon\ntukalampaa kuin avoin taistelu.\"\n\n\"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta\", arveli Horn.\n\"Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina\ntuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei\noikein tyydytä kovakouraista sotilasta.\"\n\n\"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin\nettä villat pölisee.\"\n\n\"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian\npäälle!\"\n\n\"Käyköön niin! Maljasi!\"\n\nHe maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja\ntuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet.\nVaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei\nheissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta.\nPäinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa,\nmilloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja\nniinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin\nsuhteessa jalon sankariparin.\n\nKun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat\nsaapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja\nyksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.\n\n\"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod\non päivän koittaessa meidän\", lausui de la Gardie lopuksi.\n\n\"Se on oleva meidän\", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään\nvakuuttava ilme.\n\n\"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan\", lisäsi\nde la Gardie.\n\nHe joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille\nmennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin\ntunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja\npimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle\nlähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.\nOlhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului\ntaistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa.\nPuolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan\nkaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään\neteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja\nlankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen\nvedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He\nonnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain\nhuomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi\nmuurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät\nvartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen.\nKuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla\ntyöskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he\nsuojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä\nonnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas\nkaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä\nmuureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja\nmaata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla\nolisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen\nmuurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas\nympäristöön.\n\n\"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!\" huusi Horn\nsuomalaisilleen. \"Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen\nmeitä.\"\n\nSyntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat\nsen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina\nkulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama\nosasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki\neivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet\nkiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät\npäälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä\nmuurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli\nvarattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat\nhyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat\ntulipalot valaisivat.\n\nAinoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne\njoko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi\njoukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle\ntorille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle.\nVasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei\ntaistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja\ntorille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi,\npäättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin\nitäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai\nlautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.\n\nKoko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui\ntorventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun\nvastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet\nryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä\nja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla\nluopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että\nvaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli\nhyvin vähän toiveita -- sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta\nkokemuksesta --, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä\nmääräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa\nristeilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen\nyllä järjestystä... Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu\nratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa\nkarahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään\ntuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon\npuolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli\nparvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo\nsurmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista,\njolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas\ntukasta puoleensa.\n\n\"Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!\" karjasi Horn.\n\nKun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja\nvälkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja\nmutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.\n\n\"Paikalla ulos pihasta!\" ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he\nalkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa\npäällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka\nseuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia.\nMuutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.\n\n\"Se on Ivergorn, Ivergorn\", huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset,\nheittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät\nhänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä\nhe olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti\npelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.\n\nHorn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan\nmiehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja\nriensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä\nkutsuivat...\n\nPäivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla,\njonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.\n\n\"Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!\" lausui\nHorn toverinsa kättä puristaen.\n\n\"Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä,\nsillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin\", vastasi de la Gardie.\n\"Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis.\"\n\nHän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin\nylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin\nharjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja,\netupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he\nkorkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset\nkimaltelivat nousevan auringon säteissä.\n\n\"Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle\", sanoi Horn.\n\"Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun\nmielipiteesi?\"\n\n\"Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin\nhuipussa.\"\n\nHe ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan\nlopullista rynnäkköä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin\nvalloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle,\nPeipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa\ntaulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja\nmiehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät\nkaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja\nhelteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan\nkertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa\nvallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli\nEevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan\narvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen\nylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle.\nVähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut\nleiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja\nde la Gardien, johdolla. \"Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota\nrauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä\", oli kuningas sotajoukon\nkatsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan\nsisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit\nkaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.\n\nUteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori\naatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen\nratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen,\nmutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas\nlyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme,\nvaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen\nsisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti,\nmissä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat\nsotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli\nlöydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen\nteltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa\nhuostaan astui kursailematta sisään.\n\nTeltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan\npohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän\nväliinsä.\n\n\"Nyt minulla on se selvillä\", huudahti Horn kiihkeästi. \"Jos se pannaan\ntäsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän.\nKatsohan...\"\n\nTuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös\ntelttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:\n\n\"Quid, puer Gustavus!\"\n\n\"Ego ipse\", vastasi nuorukainen hymyillen.\n\nHe syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen\nlausui:\n\n\"Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja\nsenpä vuoksi kielelleni herahtivatkin heti latinalaiset sanat.\"\n\n\"Tunsin heti ulkonäöstä\", sanoi de la Gardie ja puristi voimakkaasti\nKustaan kättä.\n\n\"Niin, entinen oppilaani, sillä minäpä se isämme kuoltua toimin pikku\nKustaamme ylimpänä koulumestarina. Mutta nyt pystyisit sinä varmaan\nvuorostasi opettamaan minua, sillä olethan jo vuosikausia ollut\nulkomailla tietoja ammentamassa. Annahan kuulua, missä kaikkialla sinä\nolet tiedonpuun hedelmiä poiminut?\"\n\n\"Viimeksi olen opiskellut Tübingenin yliopistossa\", vastasi Kustaa, \"ja\nsitä ennen vietin joitakin aikoja Rostockissa ja Jenassa. Mutta sitten\npäätin tulla jälleen sinun kouluutettavaksesi.\"\n\n\"Aiot siis sotilaaksi. No tervetuloa joukkoomme, kyllä täällä mies\ntappelemaan opetetaan. Mutta et kai Saksasta ole suoraan tänne tullut?\"\n\n\"Ei, tulen Suomen kautta. Viikon päivät viivähdin vanhoilla\nleikkitantereilla Kankaisissa.\"\n\n\"Ah, ne Kankaisten leikkitanteret\", keskeytti hänet vanhempi veli\nheltyneenä. \"Oliko vielä ehyenä se leikkilinnoitus siellä puiston\nulkosyrjällä? Muistatko kun sinä kerran tuon korkuisena juoksit sinne\nauttamaan minua venäläisiä vastaan?\"\n\n\"Muistan kyllä ja entisellään oli linnakin, vaikka hiukan masentuneena.\nIstuin sen vallilla ja siinä syttyi minuun vahva kaipaus päästä tänne\nsotakentälle.\"\n\n\"Sinä tulit siis nyt todellisuudessa auttamaan minua moskovalaisia\nvastaan. Niinpä tervetuloa vielä kerran. Mutta kuinka voivat omaisemme\nsiellä kotona?\"\n\n\"Veljemme ja sisaremme lähettävät sinulle rakkaimmat tervehdyksensä ja\nennen kaikkea tietysti sinun Margareettasi. Kas tässä on häneltä kirje.\nHän voi hyvin, samoinkuin pikku Kustaa.\"\n\nSillä aikaa kuin Eevert-veli syventyi hehkuvin poskin lukemaan nuoren\nvaimonsa kirjettä, alkoi de la Gardie kysellä Kustaalta ulkomaan\nkuulumisia.\n\n\"Ja nyt te siis aiotte jäädä tänne meidän asekumppaniksemme\", virkkoi\nde la Gardie lopuksi.\n\n\"Niin, ainakin jonkun aikaa olen aikonut viipyä täällä\", vastasi\nKustaa, \"mutta suoritettuani täällä niin sanoakseni alkeiskurssin\nsotataidossa, olen päättänyt mennä Alankomaille Oranian prinssi\nMoritzin kouluun.\"\n\n\"Kas siinä teette oikein\", huudahti de la Gardie, \"minä olen käynyt\nsaman koulun ja menestyksestäni soturialalla saan hyvin paljon kiittää\nOranian Moritzia.\"\n\nHeidän puhelunsa keskeytyi, sillä samassa lennähti teltan esivaate\nsyrjään ja sisään astui pitkän solakka nuori mies, jolla oli\nkotkannenä, vaaleat hiukset ja sinisissä silmissä uljas säihky. Hänen\npolussaappaansa olivat vahvan pölykerroksen peitossa, josta päättäen\nhän juuri tuli pitemmältä ratsastusretkeltä. Herrat teltassa kavahtivat\nseisoalleen ja kumarsivat tulijalle, jonka Kustaa heti ensi\nsilmäyksellä tunsi kuninkaaksi.\n\n\"Olen tehnyt ratsastusretken ympäri kaupungin ja koettanut keksiä\njonkun heikon kohdan, josta voisi yrittää rynnäkköä, mutta turhaan\",\nlausui kuningas tyytymättömällä äänellä. \"Niin ollen meidän täytyy\ntyytyä jatkamaan piiritystä, kunnes kaupunki heltiää kuin kypsä omena\nkantimistaan.\"\n\n\"Teidän Majesteettinne, sallitteko minun esittää keinon, joka\ntoimeenpantuna saattaa Pihkovan avaimet Teidän Majesteetillenne ennen\nhuomisiltaa?\" lausui Eevert Horn, joka tuskin oli malttanut kuunnella\nkuninkaan sanoja loppuun.\n\n\"Todellako, todellako?\" huudahti kuningas leimuavin silmin. \"Jos puhut\ntotta, niin... mutta annahan meidän ensin kuulla suunnitelmasi.\"\n\nKaikki kumartuivat nyt kartan yli, Eevert Hornin ryhtyessä innokkaasti\nselvittämään suunnitelmaansa, joka oli seuraava: \"kaupungin eteläisen\nportin edustalla oli vielä aukko piirityslinjassa. Sinne piti nyt ensi\nyön aikana asettaa vallinkaivajia ja näille suojelusjoukko, mutta\nainoastaan mahdollisimman pieni. Nähdessään päivän valjetessa heidän\nvaarallisen puuhansa, nähdessään vartiajoukon pienuuden ja nähdessään\nlisäksi, että meidän leirimme on vielä unen vallassa, herää heissä\nvastustamaton halu tehdä uloshyökkäys. He tekevät sen äkkiarvaamatta,\nmeidän vartiajoukkomme peräytyy taistellen tähän metsikköön saakka,\nsiellä on väijyksissä suurempi meikäläinen joukko, joka yhtäkkiä\nympäröi uloshyökkääjät ja ottaa heidät vangiksi. Heiltä riistetään\nnopeasti puvut ja muut varustukset, meidän miehemme pukevat ne ylleen,\nnousevat heidän ratsuilleen ja lähtevät meikäläisten ahdistaessa\nperäytymään takaisin kaupunginporttia kohti. Perille tultuaan valtaavat\nhe portin, meillä on leirissä kaikki valmiina nopeaa hyökkäystä varten\nja... loppu selviää kyllä itsestään.\"\n\n\"Mikä nerokas tuuma!\" huudahti kuningas. \"Ja kuitenkin niin\nyksinkertainen. Oikea Kolumbuksen muna!\"\n\n\"Mutta salliiko Teidän Majesteettinne meidän yrittää sen toimeenpanoa?\"\n\n\"Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on\ntoimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja\npalan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän\ntultua työhön\", sanoi Horn. \"Itse asetun sitten aamun tullen pienen\njoukon kanssa heitä vartioimaan.\"\n\n\"Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin\nkoko Pihkovan kaupunki\", varotti kuningas.\n\nTätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin.\nEvert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen\nsamalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa\npalvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen\nääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:\n\n\"Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan\nteidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on\noivallinen opettaja.\"\n\nTämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja\nulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen\nsotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:\n\n\"Todellakin, minä toivon teistä hyvin paljon.\"\n\nKun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti\nkuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä\njälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka\nsydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa\nmielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle\nmiehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan\nisänmaansa valtaan ja kunniaan.\n\nOli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri\nsaanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa\npaloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka\nkanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut\npitkälle sivu puolen yön.\n\n\"On jo aika lähteä liikkeelle\", sanoi Eevert. \"Niin, niin, veliseni,\ntäällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin.\"\n\nKustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli\njuuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.\n\n\"Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku\", huomautti eräs\nupseereista. \"Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten\nluoteja.\"\n\n\"Minä yhdyn samaan neuvoon\", sanoi Kustaa, \"sillä juuri kun sinä\nherätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan\nvaruillasi.\"\n\n\"Hmh, ja mitä sinä sitten näit?\"\n\n\"Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi\nunikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä\nolit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta.\"\n\n\"Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää\", vastasi Eevert\niloisesti. \"Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi\ntämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni.\"\n\nTeltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän\nveljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle.\nSiellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja\nsotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan.\nMiehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai\npelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta\nkuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta\nsilmällä kaupunginmuuria.\n\n\"Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen\", sanoi\nhän, \"ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä.\"\n\nKustaa käänsi myöskin katseensa kaupunkia kohti ja näki vilkasta\nliikettä muureilla, joita ensimäiset auringonsäteet juuri alkoivat\npunata. Samassa pudotettiin eteläportin edessä oleva laskusilta alas ja\njykevät portin puoliskot lennähtivät auki. Pitkä jono ratsumiehiä\nsuoltui ulos portista, levittäysi laskusillan yli tultuaan rintamaksi\nja alkoi täyttä karkua kiitää puolivalmista patteria kohti. Mutta\nEevert Hornkin oli jo satulassa, komentaen pienen joukkonsa rintamaan\npatterin eteen. Vallinluojain käski hän kiiruimmiten vetäytyä metsikön\ntakalaitaan.\n\nKustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot\ntörmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän\nratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa\nkannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti\nvihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen\nja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse\nhäneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.\n\n\"Suojelkaa sotamarsalkkaa, hän on haavoittunut!\" huusi Kustaa miehille.\n\nItse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat\nviholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan.\nHän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi,\nmutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä\nväijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan\nkaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä\nmyttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien\navuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä\npakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput\npelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän\ntakanaan.\n\nPäästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi\nveljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa.\nPolvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän\nelämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät\nja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin,\njoilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun\nkarehtinut.\n\nKun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin\npäin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien\nkasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin\nunen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:\n\n\"Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala\ntietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin\nmenettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on\nmeille pyhä.\"\n\nLeiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat\nvainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat\nlähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat\nperässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli\nkädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana\nkohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo\nselvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle\nruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset\nKankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin\ntuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä\nylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa\nlippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen\nruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen\nmuistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan,\nMargareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa\nII Adolfia seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.\n\nVuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon,\npäättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme\nEevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli\nvaltiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta\nensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien\nsiten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä\nikuistanut.\n\nTällöin oli nuorin veli, Kustaa Horn, viettänyt kaksi vuotta\nAlankomaissa, missä hän Morits Oranialaisen johdolla taisteli\nespanjalaisia vastaan. Kohta Eevertin kuoleman jälkeen oli hän raskain\nmielin jättänyt Pihkovan leirin ja lähtenyt takaisin ulkomaille.\nKokonaista neljä vuotta viipyi hän Oranian prinssin koulussa. Sen\njälkeen matkusteli hän vielä Ranskassa ja Italiassa, yhä vain\nopiskellen ja täydennellen oivallista kielitaitoaan, mistä hänellä\nmyöhemmin soturina ja valtiomiehenä tuli olemaan suurta hyötyä. Kun hän\ntämän jälkeen kuudenkolmattavuotiaana palasi kotiin, oli hänellä vankka\nopillinen perusta, jolle saattoi rakentaa suuren tulevaisuuden. Ja\nnopeasti, aste asteelta, hän tämän jälkeen alkaakin yletä, päätyen\nkuninkaan ensimäiseksi mieheksi.\n\nPalvellessaan aluksi hovissa kuninkaan kamariherrana voitti hän\nvilpittömällä ja suoralla luonteellaan sekä syvillä tiedoillaan\nhallitsijansa täyden luottamuksen ja ystävyyden. Senpä vuoksi uskoikin\nKustaa Aadolf hänet asiamiehekseen ryhtyessään kosimaan prinsessa Maria\nEleonoraa Berlinin hovista. Horn saattoi asiat onnelliseen päätökseen,\nminkä jälkeen hän everstiksi kohotettuna seurasi kuningasta Puolan\nsotaan. Rigan vallotuksessa haavoittui hän vaikeasti, mutta\npiti siitä huolimatta paikkansa, kunnes taistelu oli ratkaistu.\nUrhoollisuutensa johdosta lyötiin hänet ritariksi. -- V. 1624, siis\nkahdenneljättävuotiaana, nimitettiin hänet valtaneuvokseksi ja vuotta\nmyöhemmin sai hän koko Suomen armeijan ylipäällikkyyden. Sellaisena oli\nhän suomalaisineen mukana monessa loistavassa voitossa, johtaen m.m.\nWallhofin voitokkaassa taistelussa vasenta siipeä. V. 1628 nimitettiin\nhänet sotamarsalkaksi sekä samalla Liivinmaassa olevan Ruotsin armeijan\nylimmäksi päälliköksi.\n\nKun Kustaa II Adolf kesällä 1630 purjehti sotajoukkoineen Saksaan,\nyhtyäkseen kolmikymmenvuotiseen sotaan, marssitti Horn suomalaisen\nsotajoukon Liivinmaalta maitse Stettiniin, jossa hän yhtyi\nkuninkaaseen. Hän oli lähinnä kuningasta korkein päällikkö ja Ruotsin\narmeijan siirtyessä hiljalleen etelää kohti voitti hän yksinään useita\ntappeluita. Niin tuli vihdoin kuuluisa Breitenfeldin päivä, jolloin\nkummankin sotivan puolueen pääarmeijat koko Europan jännittyneen\nhuomion esineinä seisoivat vastakkain.\n\nPienen talonpoikaistuvan pöydällä paloi kaksi kynttilää. Pöydän reunaan\nnojaten seisoi kuningas, kädessään paperi, johon hän oli merkinnyt\ntaistelusuunnitelman ja joukkojen sijoittelun huomista päivää varten.\nHänen ympärillään seisoivat ylimmät päälliköt, Horn, Banér, Åke Tott,\nTeuffel, Hepburn, Baudis, Torstenson. Kuningas oli juuri lopettanut\nselonteon taistelusuunnitelmasta, oli hetkisen vaiti ja lausui sitten,\nsiirtäen katseensa paperista Horniin:\n\n\"Huomisen taistelun menestys lepää ennen kaikkea sinun hartioillasi,\nrakas Horn. Minä olen uskonut sinulle vasemman siiven johdon ja\ntaistelussa riippuu miltei kaikki siitä, jaksaako vasen siipi säilyttää\nasemansa sillaikaa kuin oikea hyökkää. Mutta sen vuoksi minä olenkin\nvalinnut juuri sinut, sillä minä tiedän, että sinä olet kuin luotu\npitämään paikkasi.\"\n\n\"Minä kiitän Teidän Majesteettianne tästä luottamuksesta ja huomispäivä\nsaa osottaa, että minä olen sen myöskin ansainnut\", vastasi Horn,\nlisäten leikillisesti: \"Onhan suomalaisten pääominaisuuksia\nitsepäisyys, sanotaan, ja nytpä se kerrankin pääsee täysiin\noikeuksiinsa.\"\n\nKaikki naurahtivat ja kuningas sanoi:\n\n\"Ja tämän itsepäisyytesi vahvistukseksi olen minä vasemmalle siivelle\nmäärännyt suurimman osan suomalaisista härkäpäistä, jota vastoin\noikealle siivelle ikäänkuin sen teräksi, tulevat ainoastaan\nStålhandsken ja Åke Tottin suomalaiset rakuunat.\"\n\nTämän jälkeen piti kuningas pienen puheen huomisen taistelun\nmerkityksestä ja mitä mahdollisuuksia se oli avaava heille ja\nprotestanttien asialle, vakuuttaen luottavansa oikeuden ja totuuden\nvoittoon, lopetettuaan puheensa huomispäivän tunnuslauseeksi määrätyllä\n\"Jumala kanssamme!\" puristi hän voimakkaasti jokaisen läsnäolevan\nkättä, minkä jälkeen he kaikin lähtivät ulos. Joukot olivat yöpyneet\ntaivasalle suunnilleen siinä järjestyksessä, mikä heillä tuli olemaan\nhuomisessa taistelussa. Päälliköt hajaantuivat kukin joukko-osastonsa\nluo, paitsi Horn, Banér ja Teuffel, joita kuningas pyysi seurakseen\nkuluttamaan yön hetkiä. Hänkin oli päättänyt viettää yönsä ulkona\nvaunuissaan, jotka oli pysäytetty rintaman keskustaan. Mutta häntä ei\nnukuttanut ja hän kaipasi puhekumppaneita.\n\nOli kostean lämmin ja pimeä syyskuun yö. Joka puolelta kuului pimeän\nkeskeltä ratsuhevosten rauskutusta sekä etäämpää leirin laiteilta\nvahtien yksitoikkoiset huudot, joita seurasi aina vilkas koiranhaukunta\nläheisestä Wolken kylästä. Yltympäri pilkotti leirinuotioita, mutta\nniiden punertavat liekit eivät kyenneet hajoittamaan sankkaa pimeyttä.\nKuninkaallisten vaunujen lähellä paloi niinikään nuotio, jonka ääressä\nmakasi joukko henkivartioita. Neljä heistä seisoi vaunujen ympärillä\nääneti ja musketteihinsa nojaten.\n\n\"Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?\" virkkoi\nkuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan\nnurkkaansa. \"Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta\nsyntymässä.\"\n\n\"Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton Teidän\nMajesteetillenne\", sanoi siihen Banér.\n\n\"Voiton meidän _asiallemme_\", oikasi kuningas. \"Niin, sitä minä en\nlainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten\nleirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella\nvoitonvarmuudella kuin täällä.\"\n\n\"Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin\nja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän\nkonnantöitään\", arveli Teuffel, \"mutta voitonvarmoja he ainakin ovat,\nsillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin.\"\n\n\"Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen\", lisäsi\nkuningas. \"Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut\nunettaren helmoihin?\"\n\n\"Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa\", vastasi\nHorn. \"Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla,\njolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla\nviimeinen ilta minun veljeni elämässä.\"\n\nTämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä\nyleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat\njälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin\nkaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän\noli nukahtanut.\n\nKun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen\nedessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen.\nSillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen\nedessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli\nnähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan\nhäntä olkapäästä ja sanovan: \"On jo aika lähteä\"! Hän kohosi nopeasti\nseisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea\npäivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli\nhän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli,\njoka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta\nEeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja\nkutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja\nvielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea\nsekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta\nyhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien\nnuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle\nsiivelleen.\n\n... Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta\noli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän\ntasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen\nnimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja\noikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka\nistuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina\niskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä\nkarahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt\nja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.\n\nKiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi,\njota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten\nruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella\noikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit\nrynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että\nsiellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät\nkuumentavat.\n\n\"Entäs kun meidän vuoromme tulee saada vyöry vastaamme, kykenettekö\ntekin kuumentamaan heidän käpälänsä yhtä komeasti kuin Stålhandsken\npojat?\" kysyi Horn.\n\nHe sitä vasta kykenevätkin, huusivat miehet, kunpa ne nyt vain\ntulisivat tai kun päästäisiin tässä itse hyökkäämään. Ja pitkin näitä\njäykkiä rivejä levisi intohimoinen taistelukiihko ja sapelinrämistely.\nSe tuntui tarttuvan hevosiinkin, jotka levottomina kuopivat maata ja\npärskähtelivät.\n\n\"Malttakaahan hieman, pian tulee teidänkin vuoronne\", rauhotti heitä\nHorn.\n\nBaudis lennätti täyttä karkua Hornin luo ja pyysi lupaa saada\nrykmentteineen hyökätä saksilaisten avuksi, jotka tuonnempana\nvasemmalla olivat taistelussa keisarillisten oikean siiven kanssa ja\nolivat jo pahasti joutuneet sekasorron valtaan.\n\n\"Ei, siihen minä en anna suostumustani\", vastasi Horn. \"Meidän on\npysyttävä koossa noiden varalle\", ja hän viittasi Tillyn johtamaa\nkeskustaa kohti, joka sankkana muurina seisoi vielä alallaan kummun\nrinteellä.\n\nItsekseen kiroillen palasi Baudis joukkonsa luo. Mutta Horn tähysteli\nyhä Tillyn pelottavia, tiheitä neliöitä. Yhtäkkiä alkoivat niiden\ntavattoman pitkät peitset huojua ja liput siirtyä eteenpäin. Kuin\nsuunnattoman suuri rautainen jyrä läheni tuo panssaripukuinen raskas\nrintama Ruotsin armeijan keskustaa. Mutta Torstensonin nahkatykit\npurkivat kidastaan ehtymättä tulta ja kuolemaa ja hetken kuluttua\nyhtyivät takana olevat musketöörit samaan leikkiin. Tillyn rautaiseen\nrintamaan syntyi suuria aukkoja ja epäröiden pysähtyi tiheä\nkeihäsmetsä. Vielä kerran yrittivät neliöt eteenpäin, mutta yhä\nmurhaavammaksi kävi ruotsalaisen keskustan tuli. Neliöt pysähtyivät\nuudelleen, peräytyivät ja lähtivät marssimaan oikealle.\n\nHorn ei ollut uskoa silmiään. Kuinka saattoi vanha varovainen Tilly\nmenetellä noin ja jättää vasemman siipensä oman onnensa nojaan? Aukko\nkeisarillisten rintamassa kävi hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Oliko\nkuningas huomannut tämän? Kaiken varalta lähetti Horn kiiruusti\nsananviejän ilmottamaan siitä kuninkaalle.\n\nTillyn jalkaväki jatkoi matkaansa ohi Hornin joukkojen ja kävi\nsaksilaisten kimppuun, jotka moniaan hetken kuluttua oli lyöty\nhajalleen ja täydessä paossa. Kohta on meidän vuoromme ja meidän on\nJumalan nimessä säilytettävä paikkamme, kunnes kuningas oikealla\nsiivellä on selviytynyt Pappenheimista, ajatteli Horn.\n\nBaudis lennätti, tällä kertaa yhdessä Callenbachin kanssa, jälleen\nHornin luokse ja vaati päästä hyökkäämään Tillyn joukkojen kylkeen.\n\n\"Ei, meillä on vielä suurempi syy kuin äsken pysyä alallamme\", vastasi\nHorn lujasti ja siihen saivat nuo kiihtyneet upseerit tyytyä. Kun he\nolivat poistuneet, komensi Horn koko vasemman siiven kääntymään jonkun\nverran vasemmalle. Tuskin oli tämä manöveri saatu kunnolla\nsuoritetuksi, kun pölyn ja ruudinsavun keskeltä tulivat näkyviin Tillyn\njoukot. Syntyi pelottava yhteentörmäys. Huutoja, kirouksia, aseiden\nkalsketta, hevosten korskuntaa ja kuolonvoihkauksia. Horjumatta iski\nHornin johtama joukko vastaan ja raivoisina kajahtelivat telmeen\nkeskeltä suomalaisten \"hakkaapäälle!\" huudot. Mutta vihollisten paino\noli ylen suuri, heitä vastassa kun oli keisarillisten koko keskusta ja\noikea siipi. Hiljalleen luisui ruotsalais-suomalainen armeija\nylivoimaisen vihollisen painosta takaperin ja siellä ja täällä syntyi\naukkoja, joista vihollinen pyrki murtautumaan läpi. Mutta kaikkialla,\nmissä vaara oli suurin, oli Horn läsnä. Hän järjesti uudelleen\nsekasortoon joutuneet rykmentit ja tukki alituisilla joukkojen\nsiirtelyllä uhkaavat aukot. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa sai\nhämminkiin joutuneet nopeasti malttamaan mielensä ja hänen järkkymätön\nrohkeutensa innosti sotilaat äärimmäisiin ponnistuksiin.\n\nYhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat\nsamaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin,\npiikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma\nmiltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä\nsuomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä\nkestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla\nhänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät\nyli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan\nolleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta\nsivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon\ntoisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman\nsiiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja\nkeisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun\nTillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat\nvallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui\ntuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan.\nHujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä,\njoka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi\nepätoivoiseen itkuun. --\n\nKuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen\naamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja\nkiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän\noli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven\nkärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:\n\n\"Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan\nminä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun\noikea käteni!\"\n\nPitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun\nvoiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen\npimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLützenin kuuluisassa taistelussa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä\nkaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti\nBreitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän\nHornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena\nvalloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan\nvoittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta\nsaavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen\nvelvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei\nkuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten\nkateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua\nBernhardille -- suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä\nvastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten\nkanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion.\nKoettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn\nvangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri\nja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista\nkahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes\nhänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.\n\nHorn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen\nkaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin\nkunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun\nkunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan\ntälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui\nCalais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten\nlähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.\n\nOtettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen\nmaakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen\nvaltaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen.\nKevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja\nankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei\nvoitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651\nylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta\nsen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion\npresidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden\nsotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi.\nTultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle\nsaadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p.\ntoukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin\nTukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen\nvanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän\nkuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin\nkreivillinen suku.\n\nSamoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias\nja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat\nhänelle nimen \"lempeä.\" Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa,\nsallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on\nhänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja\nepäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin\nnähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa,\njotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nHAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.\n\nTORSTEN STÅLHANDSKE.\n\n\nKapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin\nväki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa.\nTieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri\nSwinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo\ntanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina\ntoisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten\npikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin\nasetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä\njännityksellä katselivat saapuvaa alusta.\n\nNiinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin\naikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut\nvilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti\nlähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot\nkulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija\nkamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset\ntunteneet omakseen.\n\n-- Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon\nastunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan\npäättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät\ntilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta\nriippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: --\nTunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä\nsaarimaassa väkeä pestaamassa.\n\n-- Mitähän se nyt täällä? -- kysyivät hänen ympärillään seisovat\nsoturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää,\nkenellä jalka.\n\n-- Sepähän pian nähdään...\n\nLaiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui\nsiitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen\nylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi\nlaivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat.\nLaiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi\nkotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään\nsivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:\n\n-- Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu\nkenraali!\n\n-- Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. -- Hei,\n\"hakkaa päälle\" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska\ntoinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua,\nSuomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen\nollut erossa!\n\nMutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin\npäin ja huusi:\n\n-- Hurratkaa pojat! -- juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on\nnyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.\n\nIloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään\ntarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen\nhäntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:\n\n-- Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? -- kerro toki Kustaa! Miten\npääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa\noudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä\nrantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa\nAadolfin \"oikea käsi\", Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki,\nNördlingenin onnettomassa taistelussa, johon hän ei olisi tahtonut\nantautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi.\nSenjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella\nhuomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää\nvuotta, suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt\nkuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan\noli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan\nkautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut\nEnglantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan\nsotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.\n\n-- Täällä nyt ollaan, -- sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. --\nMutta entäpä sinä, -- teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä.\nLensitkö liian lähelle tulta?\n\n-- Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin\nsiitä välittämättä mukana koko päivän, -- siitä ei kuulu haava\npitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta\ntähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä;\nsiksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa,\nkatsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, -- yhtä hyvinhän voisin käväistä\nkotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt\ntulit... jäätkö talveksi tänne?\n\n-- Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla\nmelkein käskevästi. -- Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja\notan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan\nvuotta kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain\nvihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt\nminulle kertoa kaikki...\n\n-- Monen vuoden tapaukset?\n\n-- Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja\ntappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot,\n-- itsehän olet ollut koko ajan mukana.\n\n-- Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein\nyhteen menoon. Mutta kertoa siitä -- ei tule mitään!\n\n-- Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi\n-- silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee,\nmutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä... vielähän sinulle\nmalja maistunee?\n\n-- Sen pahempi, ei se lakkaa maistumasta...\n\n-- Malja seurassa on terveydeksi, -- kyllä täällä saamme ajan kulumaan!\nSiis jäät?\n\n-- Jään, kunnes käpälä korjaantuu.\n\n-- Niinpä alotamme huomenna. Näkemiin!\n\nRantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät\nnäin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti,\nviettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa\nsaksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra,\nhankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään\nmukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt\nvanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo\nspartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän\nvaroja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta,\nennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, -- kannu\nsiihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi\nhän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä\nolikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi.\nSillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta\nmaailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi,\naseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa\nja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin,\nmissä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan,\njoiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua.\nJo silloin saavutti nuori \"teräskäpälä\" maineen urhoudellaan ja\nneuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen\nuskonsotaan alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä\nensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden\nkotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä.\nAina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina\nsoturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä\npunoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille,\njotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä\nsyöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön\njohdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina\näärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse\ntavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan\nensimäinen lovi vihollisen rintamaan, -- heidän silloin kiljaisemansa\nsotahuuto \"hakkaa päälle!\" oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.\n\nSillä se \"hakkaa-huuto\" kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää\npitkin, läheni, iski...!\n\nEnsimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja\nhurjaluontoinen päällikkö itse, -- sellaisena häntä ihailtiin ja\nrakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli\nratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut\nFrankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain\ntaattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa\nseljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, -- sitä oli Horn\nihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta.\nSellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä,\nBreitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin\nroturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten\ntuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut\nrynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan\nsuomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista\n\"hakkuuttajaansa\" noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske\nkuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä.\nJos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai\nhävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten\nkiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet\nliikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät\nrajuilmana mäkien yli, -- silloin oli \"rautakoura\" omalla alallaan!\nEikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa\ntaholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.\n\nHevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään\nrinnallaan ryntääville miehilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet,\njoita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten,\nyhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla\nalituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan\nkertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä\nverestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit\nlivahtaneet.\n\nMutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut\nmainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se\nkatkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea\nroimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta\nmieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn,\njoka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa\noli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:\n\n-- Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen\nkuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi\ntuossa kohtalokkaassa kahakassa?\n\n-- Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, -- se muistohan se minusta\nonkin niin katkera.\n\n-- Pois, -- hyökkäykseen?\n\n-- Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta\nrintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle\nsivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia\nkyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee\ntässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä\nodottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme\nrautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt\nolevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti.\nEnsiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla\nsyöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta\nneliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan,\njossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian\nliiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni\nväestään... Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan\nperäytymään...!\n\n-- Myöhemmin vasta saitte?\n\n-- Sitten -- liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin\nkuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina\nväistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä\nyhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen\netunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui,\nsydämeni vuosi verta, -- kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen\npoikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät\nolleet ratsastaneet koskaan, -- pian oli tanner, kuninkaan\nkaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen\navuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa\nseljästä ohjasi \"voittamattomansa\" meitä vastaan. Mutta empimättä\nlaskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, -- se isku\noli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä,\nkepertyi tantereeseen.\n\n-- Kosto sentään aina lievittää, huomautti Horn väliin.\n\n-- Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan\nturruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään\npaluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En\nluullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan\nverisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen\norhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia,\nsamana vuonna syntyneitä kuin minäkin, -- ajattelin, että nyt on kai\nsiis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani\nsyöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle\nalttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten\nveroinen...\n\nTaas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja\nunhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä\nkeskustelua jatkamaan, virkahtaen:\n\n-- Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, -- muistan näet sinun silloin\nmaanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, -- missä\nottelussa olit silloin ollut?\n\n-- Missä lienen pikkukahakassa, -- ei sitä kannata tänään muistella.\n\n-- No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin\nkatkera muisto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen\nohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli\ntapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln'in\nlinnaa. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja\nsen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki,\njohon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan\nheikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja\nlähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt\nsäästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli\ntarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset\nkovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille\nniin monta kepposta.\n\nStålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt\nvastatervehdyksen:\n\n-- Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä\narmoa rukoile -- sen saatte heti nähdä!\n\nTaistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen\nkohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta\nesitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset\nratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin\ntavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten\nvoitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä\npäivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin\nnähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, --\nkaikille henki säästettiin.\n\n-- Sillä kertaa, virkahti Horn vakavaksi käyneenä. -- Aina et ole\nsinäkään ollut vihollisille yhtä armollinen.\n\n-- En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasi\nTorsten. -- Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?\n\n-- Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin\nkuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin\nveriseksi teräskouraksi.\n\n-- Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja\ntosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö...\n\n-- Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn\nedelleen.\n\n-- Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain\npienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani,\nahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen\neteensä... Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt\nminun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa\npuolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin\nmarssia eteenpäin -- edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan\nraastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa\nmiehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä\nkuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin\nsadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös\nsäälimättömäksi ja kovaksi.\n\nKustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja\njulmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta \"laupiaan\nHornin\" nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan\nhän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön\njoukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten\nkesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa\nryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän\nruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka\nniinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä\nkäsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua\nvaienneelle ystävälleen:\n\n-- Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja\npelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin\nmuuten kirkasta soturimainettasi.\n\nStålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken\nkuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:\n\n-- Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että\npaholaiset jo olivat viedä minut omanaan...?\n\n-- Mitä loruja? Viedä mistä?\n\n-- Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika\nhuonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat\nkertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni\nympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista\nerkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua\npirun palvelijana.\n\n-- Itse et nähnyt sitä sarvipäätä haamua?\n\n-- En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en\nväitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet.\nMeitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä\njoka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni\ntila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin\nkylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä,\nruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka\nolisimme nälkään kuolleet, -- usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin.\nTäytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme\nryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli\ntodella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan\ntultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit,\nveriset, sotatapansa, -- pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin\nturvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi\nosaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, --\nkaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.\n\n-- Sen tiedän. Mutta ovatpa suomalaisemmekin jo oppineet sen\nryöstötaidon.\n\n-- Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja\nmissä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto\nlujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa\nvihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu\nkäsiimme, -- silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan\nsaalista itsekin, -- sen palkinnon olemme ansainneet!\n\nKarski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut\nkannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja\nväitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän\nyhä uudelleen vakuutti:\n\n-- Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli\nvoittaa...!\n\nMutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan,\njoka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma\nvarmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea\näänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä\nja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä\nkaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli\nhän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa\nkävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän\ntänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat,\nkun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava\ntunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin\ntunnusti:\n\n-- Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo\nvuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni... minua\ntukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun\nnaisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus\nsilmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa... minä karkaan silloin\nkuin vavisten vuoteeltani... Mutta ei... elä usko, vanha veli, minun\nkatuvan kovuuttani, se oli välttämätön...\n\nHän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja\nhoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti:\n\n-- Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin\nlähden. Se on silloin luontoni... se on sodan luonto!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli\njuhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa\nHornin tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin\ntappelusta, josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä.\nSilloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia\nhenkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet\nHorn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli\nOxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä\nlapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä\nsotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli\nkodiksi muuttunut.\n\nHilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa,\nja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta\nkun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli\npyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin\ntaas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista\nkaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi\narkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja\nkankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja\nvilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat\nkoonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja\nkuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona\nkäydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli\ntäytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun\nsyntyminen ollut kuin helpoitusta.\n\nAlunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma\nsuomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi\nkuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he\nkunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään\nrautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti\nStålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä\nsairastelemaan, -- päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut\nmiehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella,\ntaas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen -- ja uudelleen vihollista\nkohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet\nolivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon...! voittoon...!\n\n-- Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin\nylhäinen puoliso.\n\n-- En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja\ntaas vaatimattomammin.\n\n-- Isänmaan loisto ja kunniako siis oli tuona suurena kannustimena?\n\n-- Niin -- tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä\nkannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään.\nVoitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin\nhurmaa ja huumaa. Voittoon -- se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää,\nse valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa\nuskonkappale, se on hänen uskontonsa...\n\n-- Uskontonsa?\n\n-- Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras\npuhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en\najattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon\nvain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! -- se on\njalointa, ihaninta humalaa...!\n\nKertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että\nsidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun\nponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja\nhenkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun\njännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli\nkertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet\nsuonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta\nhiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan,\nsyttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt\nse häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas\nvaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen\nkatseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, -- se yhtäkkiä ikäänkuin\npoltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen...\n\nNeitonen ei ollut enää aivan nuori, -- siksikö lie tuo uusi tunne\ntempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä\nsalannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa\nkeskustelemaan. -- Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja\nhuomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli\ntänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä\nmyöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin\nkosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:\n\n-- Taisitpa saada siipeesi taas tänä iltana, Torsten veikko.\n\n-- Kuinka tarkoitat -- siipeeni? kyseli Torsten arasti.\n\n-- Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen\nsydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin...\n\n-- Arvelisitko niin?\n\n-- Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli,\nettä haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin\nja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka\nretkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt\näkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana\nkuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa\nhaaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän,\nkotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja\nniitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava\nparani pian aivan terveeksi, -- uusi elämäntaival näytti taistelijalle\nolevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden\nolivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas\nkatkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat\nStålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, -- ei auttanut\nnuorikonkaan häntä pidätellä -- ja retkeili pian taas ratsuväkineen\ntotuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen\ntehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti\nniinkuin ainakin, -- rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan\nhiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko\npuolustusvoimat.\n\nTerveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta\nJuutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen\nnuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa\nviipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta\neräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka\nlukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa\notteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies,\nvilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle\neikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen\nkäsissä kamppailevaa \"hakkapeliittaa\", joka yhä houri uusista\nratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli\nkovempi \"hakkaamaan\" kuin vihollisen rauta, -- se peri sankarista\nvoiton.\n\nVieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan\noli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he\nolivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli\ntullut liian varhain.\n\nTorsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan\ntehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle\nruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään\nvieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä\nkertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nPOHJOLAN LEONIDAS.\n\nERIK SLANG.\n\n\nKärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin\npoika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin\ntöyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, --\nmaaliskuussa vuonna 1641 --, päivän säteissä kimaltelivat sakeain\nsoturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät\nheidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa\nkunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä\ntarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi\nratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston\nkohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:\n\n-- Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron\nvarrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee\nedestämme... mitä hittoja me odotamme?\n\nKenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi\nkeisarilliselle ylipäällikölle selittämään:\n\n-- Siellä on edessäpäin jotakin tilapäistä estettä. Solatie on tässä\nvuoristossa kapea, tien täytyy olla selvän, ennenkuin tällainen suuri\narmeija pääsee marssimaan.\n\n-- No tehtäköön siis tie selväksi, -- mikä siinä pitelee?\n\n-- Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja\nsitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.\n\nNiin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen\nehätti siihen selittävästi lisäämään:\n\n-- Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti\nraivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi\npysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä,\nemme kiertämällä pääse.\n\n-- Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa\nairueet viemään siitä ehdoton käsky!\n\nTorvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua\nodotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.\n\nHänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren\nprinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla\noli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen,\nratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt\npyrki tuollainen pikkueste hämmentämään...\n\nEdestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken\nantautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena\nodottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja\nrynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö\nErik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli\nvalloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen\nmajaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta\ntosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata\nvangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja\nkepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä\nolisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli\ntuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, --\nhän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle\nsotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta\nkiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin\npussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot\njuuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää\npalaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin\nvuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä\nja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin\nväen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, -- kaikki riippui vain\nnopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, --\nei!\n\nAirueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen\nratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen\nhengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:\n\n-- Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg\nsalpaa meiltä yhä tien.\n\n-- Mokoma linnarähjä! Onko siellä sitten suurikin puolustusväki?\n\n-- Ei ole suuri, kolme rykmenttiä vain ratsuväkeä.\n\n-- Ratsuväkeä linnaa pitelemässä, -- tämä on meidän taholta\nkykenemättömyyttä! -- Näin murisivat jo vanhat kenraalitkin. Ja nuori\nruhtinas kiivaili tulistuneena:\n\n-- Se vastarinta on muserrettava, onhan meillä monikymmenkertaiset\nvoimat. Armeija eteenpäin! Meidän on suljettava nuo ratsurykmentit\nrautasyleilyyn, hävitettävä heidät ja koko kaupunki maan tasalle\ntieltämme pois. -- Näin puhui prinssi tulistuneena. Vaan kysäsi sitten\nsentään tietävimmältä kenraaliltaan: -- Vai onko se sulku todella\nminkään arvoinen?\n\n-- Ei itse sulku, mutta sen puolustajat, vastasi puhuteltu arasti. --\nNe ovat sisukkaat ja sitkeät...\n\n-- Juuri niistä on siis tehtävä selvä! Koko armeija eteenpäin Neuburgin\nympärille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTie tömisi rautapukuisen ratsuväen raskaista askelista ja\ntykkirattaiden räminästä, jota kaiku vuorista kertasi. Vähitellen\nryhmittyi itävaltalaisten suuri sotajoukko paksuna, puolikuun\nmuotoisena vyöhykkeenä pienen kaupungin ympärille, joka puron\nviereiseltä kalliolta vartioi solatietä. Kaikki kukkulat ja\nvuorenrinteet kuhisivat pian mustanaan piiritysväkeä, joka asetti\ntykkejään ampuma-asentoon. Mutta linnaa tuokion katseltuaan eivät\narkkiherttuan kenraalit arvelleet tällä ylivoimalla tarvitsevansa sitä\nedes pommittaakaan, -- hyökkäys vain, ja koko tuo vanhanaikainen,\nmuuritettu kylä näytti olevan kuin potkasemalla työnnettävissä alas\npurolaaksoon. Tottapa ymmärtävät puolustajatkin jo piiritysjoukon\nnähtyään alistua, -- siinä mielessä lähetti arkkiherttua vielä, aikaa\nvoittaakseen, airueensa kaupungin portille tarjoamaan puolustajille\nkunniakasta antautumista. Saavat vapaasti lähteä aseineen, lippuineen,\nkun vain lähtevät heti! Sellaisen viestin hän lähetti ja katseli\nylängöltä voitonvarmana airueittensa ajoa piiritettyyn kaupunkiin.\n\nHe pääsivät portille, rummuttaja päryytti siellä kotvan aikaa\nvasikannahkaansa, mutta porttia heille ei avattu. Muurin harjalle\nilmestyi vain muutamia miehiä airueita puhuttelemaan, -- niiden\njoukossa eräs, joka näytti omituisen soukalta ja muotopuolelta.\n\n-- Mikä toispuolinen se tuo on? kysyi kaukaa tähystelevä arkkiherttua\nseuralaisiltaan.\n\n-- Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois\nkoko oikea käsi.\n\n-- Mikä hän on nimeltään?\n\n-- Erik Slang, syntyjään suomalainen.\n\n-- Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava\nhänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.\n\nKäsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion\nkuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle\nkielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin\nuhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä\nmielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, -- hän oli äkäinen kuin hämähäkki!\n\n-- Tulkaa ottamaan! -- niin hän vain uhmasi.\n\nKenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen\nsisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään\nyhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn,\ntodistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran\nlähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa.\nSieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät\nkiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.\n\nSilloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja\nhirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko\nvuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki\nnäytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun\nillan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että\nlinnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä\nsulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko\nja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman\nryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan,\nanastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta\nperille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle,\nsillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen\nsuomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen\nvimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä.\nAmmutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten\nruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä\ntyhjin toimin, -- kaupunki oli valloittamatta.\n\nYöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas\nauttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki\nväsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.\n\n-- Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan\nhelpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!\n\n-- Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku\nalapäälliköistä.\n\n-- Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on\nedessämme, silloin riittää!\n\nAamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas\nsadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle,\njoilta tykit tultaan suitsuttivat.\n\n-- Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä\nmeidän _täytyy_ päästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää\njuurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa\naseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se\nykskätinen...!\n\n-- Koetamme parasta...\n\nPauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän\nponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset\nsuitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille,\nvallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo\nsitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät\nrivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta\nsulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan\nhellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein\nloppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät\nhellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä\nainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita\nmiehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.\n\n-- Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija\nturvassa!\n\nJa miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut\nyhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet,\njotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin,\npalasivat vielä kolmantenakin iltana.\n\nMutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt\nkeisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on\nratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin\nmataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa\nsaattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana\npiskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang\nvalkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan\nvirallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos\nsen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo.\nSiihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella\nnäki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati\npikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang\nvielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin\nraunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan\npanna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa \"linnarähjää\" vastaan.\n\nVäsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien\nselvästi, että tämä on toivotonta.\n\n-- Ampumatarpeemme ovat nyt tyyten lopussa, -- niin kuului alapäällikkö\npäättävästi ilmoittavan.\n\n-- Niin ovat, myönsi Slang, heiluen väkensä joukossa, -- mutta isketään\nmiekalla. Mitäpä meillä on enää menettämistäkään. Lukko on sittenkin\nvielä meidän käsissämme, ja niinkauan kuin sen pidämme, ehtii\npääjoukkomme taas puolen päivämatkaa eteenpäin.\n\nMutta puolenpäivän aikaan hän sittenkin hellitti ja julisti melkein\niloisesti:\n\n-- Hei, miehet, nyt olemme täyttäneet velvollisuutemme loppuun asti!\nNyt voimme jo antautua ehdoittakin.\n\nTuokion kuluttua marssivat keisarillisten kiiltokypäräiset,\nkiukustuneet joukot Neuburgin kaupunkiin, josta eivät enää suomalaisten\nlyijypavut lennähtäneet heitä vastaan.\n\nNuori arkkiherttua ratsasti itsekin sinne kenraaliensa ympäröimänä ja\nleiriytyi kaupungin hävitetylle torille, jonne linnan harvalukuiset\npuolustajat olivat vangittuina ja vartioituina asetetut. Nähdessään nyt\nläheltä linnoituksen kehnot varustukset ja nähdessään nuo laihat,\nkalpeat, mitättömän näköiset miehet, likaiset ja repaleiset, jotka\nolivat neljättä päivää viivyttäneet suuren armeijan kulkua, suuttui hän\nensin entistä tuimemmaksi. Hän tahtoi nyt kostaa, ja kostaa ennen\nkaikkea puolustajain uppiniskaiselle päällikölle, joka sisukkuudellaan\noli riistänyt varman voiton ja kunnian seppeleen hänen päästään.\nSillaikaa kuin armeijan etujoukot vihdoinkin pantiin marssimaan\nvalloitetun kaupungin läpi Böömiin päin, turhaan tavottelemaan\nruotsalaisten silmukasta livistänyttä pääjoukkoa, kutsutti hän Erik\nSlangin eteensä. Ja kun tämä saapui siihen, vieläkin pystypäisenä,\njoskin unettomuudesta kalpeana, pölyn ja veren tahraamana, ärjäsi\nhänelle nuori ruhtinas:\n\n-- Et totellut ajoissa. Hengelläsi saat nyt maksaa kiusantekosi.\n\nYkskätinen soturi oikasi silloin kapean vartalonsa suoraksi ja\njänteväksi ja katsoi rohkein, melkein voitonriemuisin silmin\nkiukustunutta keisarinpoikaa, vastatessaan:\n\n-- Henkeäni en ole täällä säästänyt, uhraan sen ilolla nytkin. Me\nolemme täyttäneet velvollisuutemme ja silloin on helppo kuolla!\n\n-- Vaikkapa hirsipuussa?\n\n-- Vaikkapa siellä, -- tekomme elää!\n\nArkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa\ntäytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet\nkatselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja,\njoilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan\nsydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi\nihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana\nvieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman\nkitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta.\nHänen ritarimielensä lämpeni, -- sellainen velvollisuudentunto,\nsellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!\n\nTuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten\nmuuttuneella äänensävyllä.\n\n-- Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit\nkunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.\n\n-- Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni\nisänmaani puolesta.\n\n-- Ainoaasi -- missä toisen menetit?\n\n-- Taistelussa. Siinä toivoisin toisenikin menevän.\n\n-- Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän,\nmutta -- sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi\nmyöskin.\n\nViimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman\nväkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:\n\n-- Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin,\nansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.\n\nArkkiherttua kumartui sivulle satulasta ja puristi vangitun soturin\nainoaa kättä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti kenraaleineen\nratsastamaan soraläjäksi ammutusta Neuburgin kaupungista. Rauhallisena,\nkirkkain katsein, käveli Erik Slang saattajainsa keskessä ja\nrykmenttinsä tähteiden perässä toiseen suuntaan, sotavankeuteen, --\nmutta hänen oli nyt, velvollisuutensa täyttäneenä, niin hyvä ja\nrauhallinen olla, niin kevyt kävellä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo muutamain kuukausien perästä vaihdettiin Erik Slang, jonka urotyöstä\npian maine oli levinnyt Ruotsin koko pulasta pelastuneeseen armeijaan,\nvapaaksi ja joutui siten jo syksyllä samana vuonna olemaan mukana\nLeipzigin suuressa taistelussa. Hän oli aina leikillisesti kehunut,\nettä kun hän käsipuolena oli niin kapea, eivät luodit häneen osuneet,\nne menivät aina ohitse sen poisammutun käsivarren kohdalta, Mutta\nLeipzigin taistelussa osui nyt kerran luoti paremmin, se löysi jalon\nmaalin, se iski sankarin sydämeen. Vainajan ruumis tavattiin\ntaistelutantereelta ja haudattiin Leipzigin pääkirkkoon. Näissä\njuhlallisissa sotilashautajaisissa olivat mukana kaikki ylhäiset ja\nalhaisemmatkin Ruotsin armeijan päälliköt, sillä kaikki tahtoivat\nosottaa kunnioitustaan kaatuneelle suomalaiselle, jota he esikuvanaan\nihailivat.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nLOISTOSSA JA KURJUUDESSA.\n\nARVID WITTENBERG.\n\n\nMuutamana iltana kevätkesällä 1633 tarkasti suomalaisen ratsuväen\neversti Torsten Stålhandske erään hannoverilaisen pikkukaupungin\nlaidassa rykmenttiään ja punoi huolestuneena viiksiään huomatessaan,\nkuinka tuntuvasti se viime viikkojen kahakoissa oli kutistunut. Ja\nhuomenna oli kuitenkin odotettavissa kuuma ottelu, jossa olisi tarvittu\nhyvinkin täydet rivit.\n\nMiehiä oli kyllä talven kuluessa ollut värväämässä Suomesta lisäväkeä\nja ensimäisten varaväkeä tuovain laivain tiedettiin ja saapuneenkin\nPommerin rannikolle. Mutta nuo varajoukot, joilla rivit olisivat olleet\ntäytettävät, viipyivät matkalla.\n\n-- Eikö ole saapunut tietoa, milloin uudet nahkapojat ehtivät perille,\nkysyi eversti miettiväisenä varusmestariltaan.\n\n-- Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se\nkertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.\n\n-- Sepäs hittoja...! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, -- missähän\nse nyt majailee?\n\n-- Lepäilee kaupungissa, -- kovin olivat nuo maalaispojat perille\ntullessaan nuutuneessa tilassa.\n\n-- Hm, meri- ja maamatkaa... tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin\nmelkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni\nnuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.\n\nTuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia\nsuomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset\nratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori,\nparraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti\nketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan\nratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja\ntanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen\nesimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske\nsilmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta\npäällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:\n\n-- Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen\nolet Suomesta koonnut?\n\n-- Niin, herra eversti.\n\n-- Hyvä, ja vielä parempi, kun ajoissa perille riensit. Mikä on nimesi?\n\n-- Arvid Wittenberg.\n\n-- Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, -- ahaa, kyllä minä isäsi\ntunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja\nlumisilla, -- naapuruksina näet elettiin --, vai sen poikia! Hyvä. Nyt\ntekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?\n\n-- Teidän johdollanne tahtoisin harjaantua sotataidossa.\n\n-- Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo\nhuomenna?\n\n-- Mielelläni tahtoisin...\n\n-- Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo\npörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia\nlovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan\nsekä kuuma että vakava -- nyt olet sodassa!\n\nVakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta\notetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja\nylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit\nja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas\ntehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen\ntiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu.\nKarauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä\nkeskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan\nsijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti\nhiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten\nmukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä\nollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo\npitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä\nankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja\nkun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä,\nkiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö... eivätkö piru vie nuo\nerämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren\npäällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!\n\n-- Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi\neversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. -- Pian hän tämän jalon\nkonstin oppii!\n\nKunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi\nkahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid\nWittenberg taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja\nkylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että\nhän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin\ntappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian\nvapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen,\nsai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma\nkuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä\nhän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään.\nSellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik\nBanér luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties\nkeneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille\njo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra\ntäytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.\n\nLevisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili\nSaksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik\nBanér, joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren\nsotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli\nkuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville,\njotka huolestuneina kysyivät: \"Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen,\nkuka ylipäälliköksi?\" Siitä jäivät, suruviestin saatuaan,\nneuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa\nomavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja\nväittelyitä.\n\nSotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin\nsairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa\nneuvottomuudesta ahdistelivat he nyt \"päättömiksi\" jääneitä yltyvällä\ninnolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet\nkenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi\nkoko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo\npitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet\nammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan,\npuolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden\ntuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto\nja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin\nkuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä.\nTuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken,\njotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että\nkunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin\ntoimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen\nWrangel ja suomalainen Wittenberg.\n\nKäytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa\nvallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin\nvetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli\nvihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka\nsivustalta.\n\nVihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana\naamuna on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin\nhiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja\nsiihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä?\nPyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko\nasettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien\nneuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.\n\n-- No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui\nsaksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua\npois koko Ruotsin palveluksesta.\n\n-- Siis kuka? utelivat toiset.\n\n-- Se, jonka vuoropäivä huomispäivä on, -- tietysti!\n\n-- Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti\nnyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. -- Astu nyt aisoihin,\npoikani!\n\nNäin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme\nsuupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin\ntuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui\ntavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin\nkenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän\noivalsi liiankin hyvin, että \"syyparka\" mielihyvällä heitetään hänen\nniskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän\nkäsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen\nlangennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka\nsoturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi\nkatkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle\nSaksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan\ntuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:\n\n-- Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän\njärjestelyissä...\n\nMutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta,\nmurahtaen:\n\n-- Miksei, mutta eihän vastuuta käy kuitenkaan jakaminen...\n\n-- Silloinhan syytettäisiin heti auttajia... on kyllä parasta, että\nemme johtoon sekaannu...\n\nSilloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä\nkiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi\ntelttaan jääneille upseereille:\n\n-- Niinpä siis -- Jumalan avulla -- tahdon koettaa kantaa sen vastuun,\njoka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit\nriveihin!\n\nHän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen\nrinnastaan poissa, -- hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää\nsilmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin\nrintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa\ntarvittiin, -- äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut\nsotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten\nmieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan\nPiccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen\nvihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani\nsen ensiksi hyökkäämään, -- siihen oli hän alunpitäin voittonsa\nmahdollisuuden perustanut. -- --\n\nSiitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän\nvihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli\ntaas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja\netenemisen mahdollisuus.\n\nTämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä\nsuuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko\ntaistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain\nkummalle puolelle voitto kallistuisi.\n\nKotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää\nWolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta\nsaapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun\ntaistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä\njuhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen\ntaas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä\ntämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen\ntunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.\n\n-- Nyt huudetaan Wittenberg ylipäälliköksi!\n\n-- Hän meitä edelleenkin voittoihin johtakoon!\n\nNäin upseerit riemuissaan remusivat. Mutta päivän sankari vastasi\ntyynesti:\n\n-- Teidän huudosta ei päällikköä aseteta, enkä siihen minä pyrikään.\nAsetun taas mielelläni toisen komennettavaksi ja täytän sellaisena\nvelvollisuuteni, sillä juuri tänään olen entistä selvemmin oppinut,\nettä kurista ja alistumisesta armeijain voitto lopultakin riippuu.\n\nSen lupauksensa hän täyttikin, kun vähän myöhemmin Lennart Torstenson\nnimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Tämän lahjakkaan kenraalin\nparhaana apumiehenä hankki Arvid Wittenberg vielä kahdeksan vuotta\nkestävässä suuressa Saksan sodassa Ruotsin aseille monta kaunista\nvoittoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailmanmaineen kultaamana, armeijan ihailemana sankarina, palasi Arvid\nWittenberg, kolmikymmenvuotisen sodan vihdoinkin päätyttyä,\nkotimaahansa, asettuen Tukholmaan. Hän oli sotavoittoina, linnoja ja\nluostareita verottamalla, kerännyt itselleen suuret rikkaudet, joten\nhänen nyt, rauhan palattua, kelpasi elää upeassa loistossa, -- olipa\nhänellä varoja lainata Ruotsin valtiollekin, kun se kaikista\nvoitoistaan huolimatta kuningattaren tuhlaavaisuuden takia oli\nalituisessa pulassa. Hänen kullatut vaununsa, joilla hän ajeli, olivat\nvaltakunnan ensimäiset. Ja sellaisia pitoja, jommoisia Arvid Wittenberg\nnyt Kristiina kuningattaren kruunajaisten johdosta toimeenpani\npääkaupungin edustalla sijaitsevassa palatsissaan, ei siellä oltu\nkoskaan ennen nähty, vaikka sodan mukana komeilu ja ylellisyys jo\nolikin pesiytynyt Ruotsiin. Hänen kustantamiaan räiskyviä ilotulituksia\nmuistettiin vielä toisessakin sukupolvessa. Siellä esitettiin m.m.\ntulisin ääriviivoin komea satulinna, jonka portit aukenivat isännän ja\nhänen vierastensa sisään käydä, -- ihmettelyn huumaus kulki palatsin\nedustalla katsovassa väkijoukossa, ja pikkuporvarit kuiskahtivat\ntoisilleen:\n\n-- Niin, Arvid herra on Ruotsin mahtavin ja rikkain ylimys.\n\n-- Ja sen suurin sotaherra!\n\nKävipä tämä maineen loistoon noussut soturi näinä rauhan vuosina\nkaukaisessa syntymämaassaankin, Suomessa, katselemassa siellä olevia\nsuuria tilojaan, jotka hän oli hallitukselta saanut ansioittensa\npalkinnoksi ja joista hänen tulonsa heruivat. Niitä oli maan kaikissa\nosissa ja niissä käydessään retkeili hän kuin ruhtinas, anteliaana ja\nvaativana. Kauan hän ei syrjäisessä syntymämaassaan viipynyt, mutta\nhiukan sirotti hän kuitenkin maineensa loistetta senkin kansan\nkeskuuteen, joka aina ylpeydellä kehui häntä omaksi pojakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet kuluivat ja uudet tapahtumat kutsuivat taas Arvid Wittenbergin\ntotisempiin toimiin.\n\nRuotsissa oli nyt uusi kuningas, Kaarlo X Kustaa, joka ei sotaisessa\nmaineessa tahtonut jättäytyä varjoon Kustaa II Aadolfin rinnalla. Hän\nvalmisteli senvuoksi hallituskautensa alusta asti suurta sotaretkeä\nPuolaan, masentaakseen tämän maan kuningassuvun, joka Sigismundin\njälkeläisenä vielä väliin kurotti kättään Ruotsinkin kruunua kohden,\nsekä valloittaakseen tältä idästäkin ahdistetulta valtakunnalta maita,\nja hänen lähin auttajansa oli kaikissa näissä valmistuksissa Arvid\nWittenberg. Tämän kokeneimman kenraalinsa johtoon uskoi kuningas myös\nsen suurimman hyökkäysarmeijan, jonka piti Pommerista samota rajan yli\nPuolaan ja sen sydäntä, Warsovaa, kohti.\n\nWittenberg samosi Puolaan, näki ja voitti kuin Caesar, voitti väliin\ntaistelemalla, väliin taistelematta, kun näet heikkovoimaisempi\nmaanpuolustusväki enimmäkseen perääntyi. Maa aukesi hänen edessään,\nsillä Puolan keskenään kiistelevistä puolueista tervehtivät toiset\nhäntä ystävänään ja auttajanaan. Ja itse hän pyrkikin voittamaan\nheidät, paitsi aseilla, myöskin laupeudella.\n\nWittenbergin armeijan ytimen muodostivat vielä 30-vuotisessa sodassa\nkoulitut ja karaistut, arpiniekat uroot, sotilaina verrattomat, mutta\nmyöskin ryöstöön ja hurjasteluun tottuneet miehet. Ylipäällikön täytyi\nkäyttää tavatonta ankaruutta, pyrkiessään kitkemään näistä\nsotilasaineksista pois vanhat, piintyneet kurittomuuden ja\nryöstelemisen tavat. Hän kielsi sotamiehiään ottamasta valloitetun maan\nasukkailta mitään omin lupinsa tai maksutta, ja tehdäkseen kieltonsa\ntehokkaaksi rankaisi hän säälittä kuolemalla jokaisen tietoonsa tulleen\nryöstöteon.\n\nKerrankin, niin kerrotaan, kuuli Wittenberg, ratsastaessaan muutaman\npuolalaiskylän läpi, eräästä mökistä hätähuutoja. Hän kiirehti paikalle\nja näki erään soturinsa kiskomassa mökin akalta kanaa, jota tämä koetti\npelastaa. Kamppailu kanan hengestä päättyi heti, mutta samassa alkoi\nkamppailu ryöstöä yrittäneen soturin hengestä. Wittenberg määräsi näet\nhänet heti, siinä paikassa, ammuttavaksi, muille varotukseksi, mutta\nakka, jolta sydän heltyi, kävi rukoilemaan soturin puolesta:\n\n-- Säästä hänet, korkea kenraali, en välitä kanastani, annan sen\nhänelle mielelläni.\n\n-- Miksi siis huusit?\n\n-- Tein sen tuhmuuksissani. Nyt tahdon lahjoittaa sen hänelle.\n\nWittenberg katseli tuokion rukoilevaa akkaa ja kalvennutta soturia,\nmutta virkkoi sitten vakavana edelleen ratsastaessaan:\n\n-- Tässä ei ole kysymys kanastasi, vaan sotakurista. Miehet, tehkää\nvelvollisuutenne!\n\nKanan ryöstäjä ammuttiin ja monen muun soturin, joka ei voinut luopua\ntuosta vanhasta tavasta, kävi samoin, -- mainitaan tämän sotaretken\nalkupuolella viidensadan miehen Ruotsin armeijasta menettäneen tästä\nsyystä henkensä. Mutta sotakuri korjausikin kokonaan, Wittenbergin\narmeijassa oli pian tässäkin suhteessa pelkkää malliväkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoittajana ratsasti Arvid Wittenberg kuninkaansa rinnalla eräänä\nkevätpäivänä Puolan pääkaupunkiin, joka oli hänelle avannut porttinsa.\nKaarlo X Kustaa retkeili sieltä, ottaen suurimman osan armeijaa\nmukaansa, yhä eteenpäin ahdistamaan väistyvää vihollista, ja Warsovan\nisännyys sekä sen puolustaminen jätettiin siksi aikaa Wittenbergin\nhuoleksi. Hänelle jäi kuitenkin sitä varten ainoastaan 3,000 miestä,\nsen arveltiin riittävän.\n\nJa hyvinhän se aluksi riittikin. Mutta sodan onnessa kääntyi lehti.\nPuolan kansa oli tällävälin kokoontunut aseisiin, maataan puolustamaan,\nja Ruotsin kuninkaan voittoretki keskeytyi. Ennen pitkää parveilivat\npuolalaisjoukot kaunista pääkaupunkiaan vapauttamaan ja Warsovan pieni\npuolustusväki joutui sankkojen vihollisjoukkojen saartamaksi. Ensiksi\nehti sinne liettuan ruhtinas Sapieha melkoisella miesjoukolla, mutta\nhänen yrityksensä valloittaa Warsova torjui Wittenberg helposti,\nodotellessaan Ruotsin perääntyvää pääarmeijaa avukseen.\n\nAhdistelipa hän, tehden kaupungista pienellä väellään tuimia\nhyökkäyksiä, vuorostaan piirittävää ruhtinasta, näyttäen hänelle\nmonesti hätää. Eräänäkin aamuna oli ruhtinas leireineen ja esikuntineen\nvähällä joutua piiritettyjen vangiksi. Sapieha, joka ei yleensäkään\nliene maljaa karttanut, keventeli usein sotaretken vaivoja pitämällä\nleirissään jymypitoja, ja erään sellaisen pitoyön jälkeisenä aamuna\nteki Wittenberg taas suomalaisine ratsumiehineen rajun hyökkäyksen.\nLeiri nukkui, vastarinnatta karauttivat huovit ihan sen laitaan asti.\n\n-- Tuo korkea teltta on ruhtinaan, huusi Wittenberg ratsunsa seljästä,\nkatsellessaan, kuinka hölmistyneet piirittäjät hädissään vasta\njuoksivat riveihinsä. -- Siepatkaa, miehet, se sisältöineen, jos\nkerkiätte!\n\n-- Saammeko ryöstääkin sen, utelivat miehet vanhalta muistiltaan.\n\n-- Ryöstäkää ruhtinas, siitä kyllä hyvän palkinnon saatte!\n\nViime hetkessä herättyään raskaasta viiniunestaan pääsi ruhtinas\nSapieha kuitenkin ylisillään pakoon. Mutta selväksi kävi, ettei\nainakaan hän jaksanut Wittenbergiltä valloittaa Warsovaa.\n\nPian keräytyi kuitenkin paljo muuta piiritysväkeä Warsovan ympärille.\nPuolalaisissa oli isänmaallinen innostus herännyt, heitä olivat ensi\nvoitot rohkaisseet ja heitä nyt suututti, että kourantäysi vihollisia\npiti heidän komeaa pääkaupunkiaan hallussaan. Se oli valloitettava ja\nsitä varten saapui Puolan kuningas Johan Kasimir itse Warsovan\nedustalle armeijoineen, joiden lukumäärä nousi 120,000 mieheen.\nWittenbergin puolustusjoukko oli jo sulanut 2,000 asekuntoiseen\nmieheen, mutta sitä epäsuhdetta säikähtämättä järjesti hän kuitenkin\npuolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, torjuen valppaasti saartajain\njokaisen ryntäyksen.\n\nLähettiläistensä kautta koetti Puolan kuningas taivuttaa Wittenbergiä\nmielisuosiolla antautumaan, luvaten piiritetyille kunniakkaat\nantautumisehdot palkinnoksi heidän osottamastaan urhoudesta, jota jo\nkoko Eurooppa ihaili.\n\n-- Kuningas lähetti tervehdyksensä, puhuivat lähettiläät, että\nkieltäytymisenne pakottaa hänet vastoin tahtoaankin musertamaan teidät.\n\n-- Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. -- Mutta kuinka voi\nkuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin\nsellaista, joka olisi epärehellistä.\n\n-- Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen\narmeijalle?\n\n-- Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen\nluovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minä _voin_\nvielä Warsovaa puolustaa.\n\nViisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen\nkuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan\nKasimir nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön,\nsillä hän tahtoi säästää -- ei suinkaan noita urhoollisia,\nharvalukuisia puolustajia, vaan -- omaa kaunista pääkaupunkiaan\nryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä\nheimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät\nirti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.\n\nKun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö\nsittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat\nWittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman\ntakaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi\nja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa\npuolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin,\njonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa\npyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo\nkuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.\n\nSiitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat\nantautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten\npiirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia\nkohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin\njaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin\nallekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin\nvyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen\nvielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi\nliian rajusti Warsovaa ryöstämästä.\n\nArvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli\njo vanha mies, -- näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän\nvarsinkin vanhentunut, -- ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli\nperintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin\ntuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli\nterve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja\nuljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän\nkuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä\nhellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen\npidättänyt.\n\n-- Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään,\nvirkkoi hän reippaasti kuninkaalle.\n\nAntautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa\nlähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään\nepäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu,\ntäytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo\ntullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät\npäällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun\nkuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana\nlähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas\noli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:\n\n-- Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme,\njoita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi,\n-- olisi sääli noin urheita miehiä!\n\n-- Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä,\nvirkkoi Wittenberg hämmästyneenä. -- Mutta, jos ette sitä voi, teemme\nsen kyllä itse, -- antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin\nluvattu on!\n\nPuolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat\nkeskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:\n\n-- Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin.\nSotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme\nvapaiksi.\n\nPitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, --\ntuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta\nhänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen\nmielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään\noli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut\nkunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon\nkangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:\n\n-- Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni\nvuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi.\nSotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen\nmiekkaansa, -- mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen\nkesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.\n\nMutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas\nnojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi\nheistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo -- talo oli kaupungin\nedustaisella kentällä -- ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat\npalkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät\nlinnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään\nWarsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen,\nvaativat palkkaa ja kostoa...\n\nKuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli\nvielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:\n\n-- En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina\ntäältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki\nhän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti,\nsärkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään\nkouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa\nnäin solvaistavan.\n\nHäneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta\ntapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa\nsaattamana vankilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin\nArvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja\nsyrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä,\neristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs\nylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana.\nHäntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei\nollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä\nkuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä\nsoturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan,\npuolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin\ntoisenlaisen kohtelun ja kohtalon.\n\nAluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma\nkuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo\nniin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten\nkurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille\nkomentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini...! Niin hän uneksui.\nJa toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii\ntoki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, -- muuta\nhän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa\nkuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului\nkolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen\nvankikomeronsa raudoitetut ukset... Silloin hän taas suoraselkäisenä\nkenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja\nkunniaan...\n\nMutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä\ntalvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut\nkarskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi\nnousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi\nvapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:\n\n-- Onko kuningas todella minut unhottanut?\n\nKerta kerralta karkoitti hän sen kalvavan epäilyksen ja todisti\nitselleen:\n\n-- Ei, sehän on mahdotonta --, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen\nkuolemaan. Ei, hän saapuu...\n\nMutta saapuikin toisenlainen sanoma -- tosin väärä, -- joka tunkeutui\nSamoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti\ntaittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean\nsoturikotkan.\n\nTuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti\nikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten\nliverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään.\nTulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja\nhämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden\nloistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä\nodotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä\nvapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän\nrupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin\nkuoleva, yksin ja unhoitettuna.\n\nKuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden\nseurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta\nseinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen\ntilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, -- sama värikäs ja\nhäikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli\nesityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit\naukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava\nlakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.\n\n-- Kuka siis kutsuu minua? kysyi hän.\n\n-- Kuningas, hän kutsuu sinut linnaansa kunniapaikalle ja sitten\nuusiin, sotaisiin sankaritekoihin.\n\nJa ketterin askelin, norjin polvin, joissa ei luuvaloa tuntunut, astui\nuljas soturi loivia, maidonvalkeita marmorirappusia myöten valaistuun\nlinnaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvid Wittenberg tavattiin eräänä aamuna kuolleena kurjalta vuoteeltaan\nSamoscin synkässä linnassa, -- yksin ja apua saamatta oli tuo maineen\nkultaama sankari yöllä henkensä heittänyt.\n\nKuoleman jälkeen hänelle taas kunniaa osotettiin. Hänen\nruumiinsa tuotiin sotilassaatolla vihollismaasta kotiin, kaikella\nsotilaskunnialla haudattavaksi, ja hänen muistokseen lyötti Ruotsin\nkiitollinen hallitus kunniarahan, jossa näkyi salamaa pitelevä kotka ja\njohon oli piirretty sanat: Warsovan urhoolliselle puolustajalle.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nJUHLATAISTELU.\n\nKLAUS FLEMING LAURINPOIKA VIIME RETKELLÄÄN.\n\n\nPitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä\nkauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen\nedestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva\nlounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten\nvalkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa\namiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla\nsinivihreällä selällä.\n\nHiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet\nolisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden\ntaklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut\naavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat\nedellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian\nkaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka\nleijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden\nlomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta\nverta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.\n\nTaas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten\nvastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen\nsuurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain\nlaivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät\nkylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet\nkuppelehtimaan aallokossa.\n\nTuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen\nkomentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies,\njonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli\namiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet\nhistoriassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän\noli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan\nnyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti,\nrauhallisin, värähtämättömin kasvoin, -- hiukan vain liikahti hänen\nharmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen\nantoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan\nnäkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.\n\n-- Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille\nkapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan\nkylkeen ja kiipesivät sen kannelle.\n\n-- Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.\n\n-- Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen...\n\nSaapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä,\ntervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille\nvain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui\nvanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli\nnorjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan\nvitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa\nkuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan -- se eilinen\nkuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet\nmeritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt\nselväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen\nylipäällikkönsä toiveita.\n\nJa nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet\namiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille\notollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan\nvihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi\noli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty\nristituleen joutuneille tovereille avuksi... Niin kyseli valkotukka\nvihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten\nse olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.\n\n-- Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme\nvoineet henkihieveriin puristaa.\n\n-- Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi\ntaistelupaikalta, -- niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.\n\n-- Senpä _ei_ olisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt\nmeille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan.\nToisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu\ntaistelemaan ainoastaan maissa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo\nkolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa,\ntaistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin.\nHän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli\nopiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään\nsittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa,\nensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston\nuudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf\nsuurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena\nhallitukseensa jäseneksi. \"Siinä on mies, jota ilman emme tule\ntoimeen\", oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti\nolikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan\nvastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin\nkuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain\nylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa\nharmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi\nsoturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia\nmeritaisteluita.\n\nMutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin\nnyt vieneet.\n\nKolmikymmenvuotisen sodan kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema\nEuroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla\nmaan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin\nveljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri.\nSiellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas,\nKristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen\npohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista\nneuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis\nmilloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku\nonnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa\nsivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen\nvahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä\nkaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit...\n\nVuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden\nhallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita\nei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja\npäättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla,\njoilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän\ntuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä\nneuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä\nuuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi\nlausumaan:\n\n-- Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää\nkirjoittaa, minä tahdon jo tapella!\n\nSe oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan\namiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin\nmuihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:\n\n-- Sinäpä, Fleming, sen sanoit! Ja sinustahan se riippuukin,\nmeriväestä.\n\n-- Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli\nvarmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.\n\n-- On, laivamme ovat kunnossa, niistä vastaan...\n\n-- Ja laivaväestäkö myös?\n\n-- Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden\nsitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin...\n\nNäin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi\nhankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä\nettä pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen\nlaivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha\nvaltaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja\nläksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään,\njohtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.\n\nKevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka\npiileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se\nvihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se\nkooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin\nlaivastolle. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden\nsuuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja\niskivät vastakkain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt\njuuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten\nlaivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten\namiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain\npiti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti\n\"manöveerata\", niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi\nvinoon, -- sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina\ntulessa ollut \"Scepter\" kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari\nkertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli\nvalmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset \"joutsenet\" mukaansa\nja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla\ntuloksella, -- voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin\nkaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin\nnerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen\nvihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se\npyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja \"taistelutanner\" jäi siis\nruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi,\npitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa\nkanssa.\n\nNämä koettivat yhä lohduttaa suuttunutta amiraaliaan, muistutellen:\n\n-- Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä\npoimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin\nräjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki...\n\n-- Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. -- Ja\nhänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet\nettä koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.\n\nVielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja\nnuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan\ntalttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen\nrohkaisevana ja rauhallisena:\n\n-- Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava\nuudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei\nole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen\nmeidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.\n\n-- Mihin siis purjehdimme?\n\n-- Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme,\nmitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!\n\nUpseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin\nkanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin\ntulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli\nlaskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.\n\n-- Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehotti\nHerman.\n\n-- Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta\nhetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin\nisketään, poika -- niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien\nkuningas puristetaan lujille...!\n\nNäihin uhmaaviin unelmiinsa ukko nukahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa\nkärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja\nennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas\nKristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin\nlaivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti\nesiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri\nse vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle\n(\"Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm\"), josta sittemmin\non tullut Tanskan kansallislaulu.\n\nMutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina\nvain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko\ntuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi\nvarastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, --\nhän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy\nääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä\nmerisodassa voidaan!\n\n-- Kun nyt vain kääntyisi tuuli!\n\nTuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta,\nlahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää\nmurtautua saarroksesta väljille vesille.\n\n-- Kunpa se kääntyisi päiväksikään peräntakaiseksi, silloin...\n\nMutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa\nharmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä,\nvesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, -- se\noli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan\nkannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei\nollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni\nja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa\nvastaan.\n\n-- Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli\näijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.\n\nVihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi\nyhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan\nlaivastosta muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle\nrannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt\nRuotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät\nluodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin\nasema.\n\nMutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi\nsieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi\netelästä, -- se siunattu, kaivattu suvituuli! -- ja vanhana merimiehenä\nsaattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on\nnyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.\n\n-- No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto\noli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen\nsoturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti\nluomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua.\nVihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja\nhuudahti:\n\n-- Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun\npäivä!\n\nViipymättä ryhtyi Klaus Fleming jo aamun verkalleen vaietessa\ntarpeellisiin valmistuksiin. Hän lähetti pikaviestit soutamaan kaikkiin\nlaivoihinsa, käski niiden jo aamuhämärässä hiljaa varppautua uuteen\nasentoon, josta oli edullisin pyyhkästä myötäseen salmen suulle,\nvarotti niitä olemaan merkin saatuaan valmiit nostamaan kaikki\npurjeensa. \"Sillä tänään lähdetään Kielin lahdesta ja tervehditään\nTanskan Kristiania...\"\n\nNuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään.\nNiissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä\namiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan\ntunnelman.\n\nKaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset\nkäskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi.\nMieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri\nnousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen\npois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi,\n-- puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja\nantaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen\njuhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua,\npeseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa...\n\nHän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike\nsilmässään palvelijalleen:\n\n-- Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon\nensiksi.\n\nMikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon\nhän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen\njuhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi\nhänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena\nverissään kajuuttansa lattialla.\n\n-- Mitä hittoja...! Joko se alkoi...? -- Ukko koetti nousta pystyyn,\nvaan ei voinut.\n\nSilloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään\ntykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja\nrepäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien\nmaapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se\noli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin\nlaivastoon asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan\nomalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä\nkimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli\nlöytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt\nsiellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua\nvarten.\n\n-- Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö\nsuonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin...?\n\nNiin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet\nmatruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:\n\n-- Miksi juuri nyt, miksei huomenna?\n\nMutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan\nhän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia\nverta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin.\nVanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa\nvaluvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa\nääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja\nvarmasti jakeli hän määräyksiään:\n\n-- Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko.\nRyhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää\npelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu...\n\nSeuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa,\naivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko\ntaistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän\naikoi ollakin:\n\n-- Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on\nvihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!\n\nVeri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen.\nMasentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä\nvuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi.\nVesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika,\njoka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään\nvirtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:\n\n-- Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran\nolisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain...\nMutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan...\n\nLuomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen\naukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä,\nkun hän viime neuvonaan virkkoi:\n\n-- Ja muistakaa, pysytelkää aina tuulen päällä...!\n\nSitten silmät sammuivat ja kuolonkamppailua kesti vain hetkisen. Yhä\nvoimistuva suvituuli puhalsi rikotusta ikkunasta sisään kajuuttaan ja\nhiveli kuin hyväillen ja lohdutellen vuoteella makaavan vainajan\nvalkosta tukkaa.\n\nAmiraali Klaus Flemingin suunnitelmat murtaa saarto ja ruhjoa\nvoitostaan ennenaikaan ilkamoiva vihollinen toteutuivat hänen kuoltuaan\ntäydellisesti, kohta kohdaltaan, kun Ruotsin laivasto vihdoin oli\nhyvällä peräntakaisella laskenut Kielin perukasta vapaalle merelle.\nTykkien paukkuessa ja tulisuihkujen sinkoillessa Scepterin\nkylkiaukoista seisoi nyt toinen, nuorempi mies komentosillalla, mutta\nkaikki tunsivat, että voittoa saavutettaessa oli vielä vanha amiraali\nmukana. Hän makasi kyllä nyt kylmänä ja kankeana laivan ruumassa, mutta\nniin päälliköistä kuin miehistäkin tuntui koko ajan, kuin hänen\nvoimakas, käskevä henkensä sittenkin olisi heitä johtanut.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nNUORI LIPPUJUNKKARI.\n\nPERTTI SIMONPOIKA.\n\n\n    \"Hän viidentoista vanhana\n    läks' sotarivihin.\"\n\n\"Musketti olal-le! -- Käännös oikea-han! -- Eteenpäin mars!\"\n\nKomentosanoja sateli kuin rakeita ja sotilaat, jotka olivat kymmenen ja\nviidentoista vuoden välillä olevia koulupoikia ja joilla oli\nmusketteina vahvat koivusauvat, tekivät rivakasti temppunsa ja\nmarssivat suorina kuin kepit. Rivin oikeassa päässä, hieman edellä\nmuista, astui heidän komentajansa, viisitoistavuotias, punaposkinen ja\nkirkassilmäinen poika, jonka kupeella heilahteli puumiekka. Kun\nkomppania oli ehtinyt torin keskelle raatihuoneen eteen, komensi hän\nseis! ja sitten: käännös ympäri! ja mars eteenpäin! kunnes oli tultu\ntakaisin lähtökohtaan, jolloin hän jakoi heidät kahteen joukkoon ja\npani taistelemaan keskenään.\n\nHänen raikkaalla pojan äänellä huudetut komentosanansa kuuluivat\nselvästi krouviin, joka oli torin laidassa vastapäätä raatihuonetta.\nSiellä istui olutta ryypiskellen vanha ontuva rakuuna Jontte, joka oli\nollut mukana Breitenfeldillä ja Lützenissä ja vietti nyt vanhuuden\npäiviään vangin vartiana linnassa.\n\n\"Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan\", sanoi hän mälliään\nvääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. \"Upseeri siitä\ntulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin.\"\n\n\"Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika\", vastasi krouvari pöytänsä\ntakaa. \"Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö\nliene ollut tuttukin sinulle?\"\n\nJa miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin\ntunsihan Jontte Korhon Simon -- kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä\ntyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman\nporvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä\nhänestä sitte oli tullutkin.\n\n\"Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on\nsatulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin\", selitti krouvari, \"mutta\nkuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen\nkäpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä\nheittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä\npystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä\nluonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan.\nSotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan\npoikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla\nse on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa\npäivänä se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se\noli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan\nmaistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita\nomistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika\nsiltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän.\"\n\n\"He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi\", arveli Jontte, \"solttu,\nsolttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen\nretkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?\"\n\n\"Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi\nsiellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon päivää\nseisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on\ntaikaa.\"\n\n\"Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat\npalaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä\nLaatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt\nsitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan\nniillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat\nlyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat.\"\n\n\"Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun\nmelkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana\nvieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa\nvanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä\nmuurille vihollista torjumaan.\"\n\n\"Eikö mitä\", lohdutti Jontte krouvaria. \"Kun eversti on saanut\nnostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle\nsiivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit\nkuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita\ntuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii\nsinne poikineen, siitä saat olla varma\" -- ja ikäänkuin asian\nvakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa\nuuden mällin.\n\nTällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet\nkoulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista,\nkomentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä\nkuulustella sotataidon aikeissa.\n\n\"Mitä teidän on tehtävä, kun vihollisen ratsuväki hyökkää päällenne?\"\nkysyi hän eräältä kymmenvuotiaalta rivin alapäässä.\n\n\"Meidän on kyyristyttävä alas ja laukaistava muskettimme\", vastasi\npikku sotilas.\n\n\"Meidän on seisottava kylmäverisesti paikallamme, kunnes vihollinen on\nehtinyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kyyristyttävä sitten nopeasti\nalas ja laukaistava muskettimme, herra majuri\", oikaisi Pertti ja\nnykäsi viiksien puutteessa pikku sotilasta korvasta.\n\nSamalla tunsi hän raskaan käden olkapäällään. Hän kääntyi kantapäillään\ntuimasti ympäri, mutta joutui samassa kovin hämilleen ja temmaten\npäästään lakin, jossa liehui pari kukonsulkaa, kumarsi hän syvään,\nsamalla kuin vahva puna levisi yli hänen verevien kasvojensa aina\nhiusrajaan saakka. Hänen edessään seisoi suuri ja luiseva mies, jolla\noli tuuheat harmaat viikset, punertava nenä ja jalassa pitkävartiset\nkannussaappaat sekä kupeella suuri miekka, joka riippui olan yli\nkulkevassa leveässä sinikeltaisessa kannikkeessa.\n\n\"Eversti Burmeister\", kulki kuiskeena pitkin poikakomppaniaa, joka\nsilmät renkaina odotti, mitä hän aikoi tehdä heidän päällikölleen.\n\n\"Potstausend, oletpa sinä aika majuri!\" alkoi hän kovalla,\njyrähtelevällä äänellään ja vahvasti saksaksi murtaen. \"Kuinka vanha\nsinä olet ja mikä on nimesi?\"\n\nPertti hengähti syvään ja nähdessään, ettei noiden harmaiden silmien\npuolelta, jotka tuuheiden kulmakarvain suojasta tuikkivat\nystävällisesti ja hyvänsuovasti, uhannut häntä minkäänlainen vaara,\nantoi hän selvän ja reippaan vastauksen, seisoen suorana kuin tikku ja\nkantapäät visusti yhdessä. Eversti tarkasteli häntä mielihyvin ja\njyrähti:\n\n\"Nuori sinun kokoiseksesi. Varmaankin lukiolainen?\"\n\n\"Kyllä, herra eversti.\"\n\n\"Miksi et ole pyrkinyt sotilaaksi kuten niin monet tovereistasi, kun\nkerran näytät noin mielistyneeltä sotilashommiin?\"\n\nPertti joutui hämilleen ja antoi katseensa painua everstin suuriin\nsaappaisiin.\n\n\"Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu\nsiihen toimeen\", jatkoi eversti. \"Tahtoisitko tulla?\"\n\nPertti hengähti jälleen syvään, nosti sitten katseensa ja sanoi:\n\n\"Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun\nisänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni\neivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi,\nvaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni\nlipunkantajaksi, jos... jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini\nja veljeni.\"\n\n\"Hm, no, mitäs muuta sitten kuin: eteenpäin mars!\"\n\nKun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja\nkomppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:\n\n\"Nyt kiltisti kirjan ääreen, mars!\"\n\nEversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona\nhämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen\nsaattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin\nhyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään\noltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten\ntämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen,\nkun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista\nse oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta\nliikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen\nollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa\nvihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut\nkunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies\npäässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai\nmuu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea\nsankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi\nmikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia.\nNiin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin\nsuuri vaara...\n\nKuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan\npuhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä\nedessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli\nhän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut,\nennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori\nmiettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä\nturauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin\nkyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä\nvastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee\neversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.\n\nHei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas,\nisänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan\nperuukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä\nlevittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.\n\nMutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien\ntoitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen\nulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi\nkaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten\noli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan\nasettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän\nleirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt\nkunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti\nsiinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä\nPertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa\nmiekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan,\nkohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan\npuolustajain rivissä.\n\nSen iltaa ja yönseutua oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä\nvoitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä\njoukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan\npieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta\nlukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri\narmeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä\npuoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta\ntulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli\neversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli\nollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille\nei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä\nSuomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin\nmaistraatin pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman\npuolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli\nBurmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien\nesimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia\nlippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen\nkuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen\nnostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa\nmarssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee\neikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat\npuolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut\neversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään -- sen saivat\nviipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.\n\nPertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei\nvaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja\nopetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut\njo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset\nsotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka\nse lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka\nsomasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin\nlukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät\nvallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa\ntamineissaan siellä valittujen joukossa.\n\nOli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon\nlippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella\npäähän tai könistää häntä karsseriin!\n\nNostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun\nensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren\nvenäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin\nedustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli\nainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten\nantautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt\nonnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat\nryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä\nurhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain\nvähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu\nolisi sentähden tarpeeseen.\n\n\"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi\", päätti eversti\nBurmeister.\n\nSe oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko,\ntoistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja\nrumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä\nkaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset\nsitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet\nlipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista\nja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä\nvälkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin\nkaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin\nmuuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin,\nolkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä\nperillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin\nkäydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa.\nElihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns\nMaununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän\njoukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut\nkymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja\nmonen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä\nSaksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin\netteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi\neteensä tuijotella.\n\nMutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän\nDavid-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat\nuseimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo\nnähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä.\nKukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi\ntällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen\nkepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä\ntoivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle\njoukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin\nholviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat\nsieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle\nsotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli\nvielä kauas kaupungin ulkopuolelle.\n\nNiin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa\npikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin,\nsitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia\npakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen\nottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa\nmatkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen\nkarkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.\n\nToisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun\ntiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että\nvihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt\nSuvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister\njärjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle\nkannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan\nja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä\npaitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat\npitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään\npääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle -- ja\nmikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.\n\nVilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet\nolivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta\ntaistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin.\nPitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi\nolonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä\nodotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun\nmenon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut\nnenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun\nhän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää\ntaistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.\n\nAurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun\ntorvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä\nsuoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui\nmiekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja\nhymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä\nsamassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään\npeittääkseen: \"Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!\" Silloin\nkokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja\nsielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen\nriviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin\nraikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät\nkirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen\noliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.\n\n\"Lapset\", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, \"meillä tulee tänään\nkuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile,\nettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan\nmeitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on\nedessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen\nrohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä\nvielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille.\"\n\nRaikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin\nsanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään\nesiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle\nystävällisesti päätään ja virkkoi:\n\n\"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu\nrivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan.\"\n\nVoimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä\ntuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän\noman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua\ntuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. --\n\nPäivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että\nviholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät\nRautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla\npuolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat\nvälähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen\npurkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat\njärjestäytyä hyökkäykseen.\n\n\"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen\", kuuli Pertti\nmuutaman nuorista upseereista lausuvan. \"Ja tekevät sen nähtävästikin\nkeskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja\nketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa.\"\n\n\"Ketunraudoiksi\" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka\neversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko\ntukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan,\nteräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine\nrautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa\nniitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän\nedessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen\nhakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi\nhyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan\nlähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki\nkävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla\npantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa\nja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän\nesteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun\noman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta\npuolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki\noli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa\npiiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja\nhoukuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä\nvastaan.\n\nKaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut\nratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat,\nhevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä\ntallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni\npölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi\nPertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa\nvavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi\nsuonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten... se kaikki kävi kuin\nunessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän\ntaa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun\nja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen\nnaulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän\nsekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset\nratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka\npakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli,\npeittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon\njoutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle\n-- sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa.\nMutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks\nkaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren\nlämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean\nhurraa-huudon tälle ensi menestykselle.\n\n\"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan\", puheli eversti\nratsastaen jälleen pitkin rintamaa. \"Kaikki ei kuitenkaan ole vielä\nlopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän\njalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää\nja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku\nhyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa\nmieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat,\nja kaikki päättyy hyvin.\"\n\nNähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen\nhyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä\nsuomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat\nasettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen\nratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja... sitten\nalkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä,\nyhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan\nveren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään\nmiehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja\nniin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut,\nmutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa\nlippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin\npeittyen tiheään ruudinsavupilveen.\n\nYhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois\ntieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten... sitten\nseurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki\noli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta.\nJa kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän\nvihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä\ntakaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä\nja pysäyttävän takaa-ajajat.\n\n\"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana\nalallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki\", kuuli Pertti\nhänen puhuvan. \"Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä\nja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs\nvihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme.\nKestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin.\nKun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö\nniitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun\npoissa ollessani.\"\n\nSen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois.\nTurvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten\nvaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta\nolivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän\nrohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa\njättämään.\n\nJälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin\nsekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja\nvimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja\nharvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat\ntaistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi.\nHän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti\nhän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei\ntahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun\nsiirtyvän taaksepäin.\n\nNyt... nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse\niskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui\nlipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen\ntovereistaan suisti sen maahan... Sitten sukelsi vihollismerestä suuri,\nrokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan\nhänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten\nlipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan\nkurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen\njättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki\nrakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä\nriemuhuudoin...\n\nTuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan.\nHänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli\npettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli\nluisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli\notettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen\nhuumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai\nhuomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan,\njoka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen\nympärillään kamppaileville tovereilleen: \"Pojat, seuratkaa minua,\nmeidän on saatava lippumme takaisin!\" alkoi hän kaksin käsin\nsilmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku\nsalaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa\nja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti\nvälkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti\nkalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä\nverinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa\nvastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä\nmuutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan\nhänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa\njoukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna\nsuistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen\nkädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään\nhengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen\nsilmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan...\n\nHän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja\nedestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat\npaeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset\nluulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se\njoukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja\nlähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään\nsuurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan\nkuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken,\nlähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat\nLaatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas\ntaistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.\n\nEräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli\njuuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään\noli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin\nja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut\nvihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten\noli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat\neversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi\nselällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen\nhymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi\nhänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.\n\n\"Minä sanoin hänen äidilleen\", lausui eversti, \"että hänestä voi vielä\ntulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä\ntulikin sankari.\"\n\nEverstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki\nvainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.\n\nSellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori\nlipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin\nsankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti\nBurmeisterille kiitoksensa.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n\nKÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.\n\nKAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.\n\n\nHeleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen\nvanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa\nkäpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa\nleveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi.\nVenheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut,\nryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö\ntulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä\nreipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä\nkahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin\nvasta puolivälissä toistakymmentä, -- siinä oli airovoimaa liiaksikin\nnoin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian\nrupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen\nijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä\ntorni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna\nsijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen\nmantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle\nrinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja\nviljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden\nlinnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan\nytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin \"vanhaksi\nlinnaksi.\" Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski\nvenhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja\nvapojaan.\n\nKalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen\nlinnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika -- kalamiespuvussa -- ja\nhänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina\nkaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he\nnostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia\nvastaanottamaan, olivat suuret ja täydet -- kelpasi niitä näytellä...\n\n-- Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille\nsuurimpia vonkaleita. -- Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me\ntoimme tullessamme tuoreita vastoja.\n\nMutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt\npaljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli\nhiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja\nvirkkoi:\n\n-- Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja\nuutisia.\n\n-- Ka minkälaisia?\n\n-- Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia... ovat siellä\nryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.\n\n-- Vainolaisia...?\n\n-- Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen\nmetsiin... Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.\n\nVakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän\nsiihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi\nirti idässä? -- hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan\novat tuvassa... Olavi ojentausi suoraksi -- hänen oli siinä kalapuvussa\nhiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä --, jätti sanaa\npuhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi\nnopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa\npaksuseinäistä porttia kohden.\n\n-- Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin!\nKuinka heitä silloin täällä tervehditään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä\nVuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun\npuolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan\n\"ruostumaan\" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla\nmyöskin se suurempi saari, jossa \"vanha kaupunki\" sijaitsi, ja itse\n\"pesälinnan\" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja\nlujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta\ntuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina\nStolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon\nkiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine\ntykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen\nitäisellä rajalla -- harvinaisuutena kyllä -- vallinnut monta rauhan\nvuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin\ntotuttu. \"Korelan\" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä\nmyöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin\nsaksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille\ntaistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan\nkunnossapitoon, -- niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt\nKäkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen,\nrauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella\nvihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.\n\nMutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika,\nsuomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari\nvuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen\nväliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen\nviereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän\nkulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja\ntaistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin\nrauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä.\nHän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, -- siellä\noli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä\nsaattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää\nhiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten\nkanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta,\nettä Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi\nisänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.\n\nKevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät\nennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu\nodottaa, -- elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä\nuskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät.\nUlkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat\npojatkin piti sinne kuljettaa, -- kukapa silloin osasi odottaa\nvenäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta\nmiehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin\nja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.\n\n-- Olisiko nyt todella rauha rikkoutunut, sota alkanut idästäkin?\n\nSortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan\nvanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin\nminkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti\nlaajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä\nmiehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat\nmetsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä,\nhäätämään hyökkääjät pois rajan taa.\n\n-- Vai linnaväkeä avuksi... Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä\nsotaväkeä?\n\n-- Ovat kyllä. Ja uusia joukkoja kuuluu heitä olevan tulossa rajan\ntakaa.\n\n-- Vai uusia tulossa...\n\nOlavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen\nkirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan\nluettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia,\njoita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, --\nei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan.\nlannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.\n\n-- Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille\nsortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan\nvyölleen. -- Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne\nlinnaan... katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!\n\nMutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, -- piti heti ryhtyä\nerinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin\nlinnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja\nlähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja\nkellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt\npuolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja\nmääräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan\ntapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä\npuuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:\n\n-- Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta\ntoisenlaisista työkaluista.\n\nPian oli isä antanutkin pojilleen uudet tehtävät.\n\n-- Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin\nvakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna\nkalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa\nparas satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan\nsikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja\nettä tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille\nvastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde\njoensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin\npaljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä\nJuhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava\npari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen\nkaikki...!\n\n-- Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi\nnuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan\ntottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä\nymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti\nhäntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:\n\n-- Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat\ntäällä toiset tehtävät tärkeämmät, -- tänään ja huomenna ja ehkä\nnäistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.\n\nSe näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä\nelämään!\n\nPäivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot\nvierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa\nhartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan\nkuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin\nhyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa\nlomassa, -- eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?\n\nSärkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit.\nKaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä\nryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, --\npian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi\nhiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat\nhyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet\nPähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa,\nheillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.\n\n-- Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.\n\n-- Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. -- Mutta sieltä ei siis\nole odotettavissa mitään apua?\n\n-- Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat\nuutta aseväkeä.\n\nMutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän\npaluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison\nvihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko\ntaipaleen haltuunsa, -- Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää\nmetsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.\n\n-- Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan\nisä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen\nankara piirre. -- Pian ollaan umpiperässä!\n\nViimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen\nviljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun\nlaskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista\npuretaan miehiä ja tykkejä maihin, -- siellä kuhisee miestä kuin\npilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.\n\n-- Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. --\nSiispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen\nsiitä saa turvaa, -- kirkko vain jätetään polttamatta! --, kerätään\nkaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten\nollaan Herran kukkarossa!\n\nIllan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja\nlapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat\njuhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle\nvarustusväelle valjun kesäyön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat\njokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle,\nruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan.\nSiellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita\nruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia\npantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle,\nsillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön,\nMikael Puskinin, nimessä:\n\n-- Heittäkää linna mielisuosiolla, siten säästytte pommituksesta.\n\nMutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta\nmuurinsarvesta:\n\n-- Antakaa jyristä vain, ei sitä meidän käkemme säiky!\n\n-- Ette siis luovuta linnaa?\n\n-- Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata\nhävittömyyksiin...\n\nSilloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja\npurkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä\nhe rakensivat tykinalustoita.\n\nOnneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset\nampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen\nmiehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli\ntosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se\njaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi\nosastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan\nsaaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse\nasettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan.\nEivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu\nja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen\nyritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko\nmiehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin\nsuitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.\n\nHätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen\nlinnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen\npiirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä\njuoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä,\nvalmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta\nsäikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin\npimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon\noli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin\njouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle\nja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä\ntoimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.\n\nHätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain\npohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä\nriittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät\nvenäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat\ntykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka\nrannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat\nvesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi\npuolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa\nnukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.\n\n-- Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori\nKonrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat\npuolustuksen jatkamisesta.\n\n-- Niin pitäsi, myönsi isä. -- Paljokohan väkeä lienevät viholliset\nsinne vieneet?\n\n-- Satakunnan miestä, -- kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa,\nvakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.\n\n-- Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä\nKalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.\n\nTuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo ja\nKonrad, kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta\nhiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä\nkeskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset\nlevolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla\nsateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden\nkimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa\nmakaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä;\nvenäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä\nehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen\npakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät\nhenkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia\navuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen.\nKiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja\nampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria\nsangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan\nviedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia\ntulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.\n\nMutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet.\nOtettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat,\nsoutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.\n\nSiellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä\nkaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut,\nettä hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi\nmenettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, -- sitä iloisempana\nvastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.\n\n-- Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta\nvähän tyytymättömänä. -- Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita\ntarpeeksi?\n\n-- Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. --\nJa miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, -- silloin pääsemme itse\nhelpommalla.\n\nSen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan\npattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan\npiiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa\nampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen\nvanha linna, joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset\nkestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin\ntoistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.\n\n-- Ja tuleehan toki Viipurista apua! -- niin lohduttautuivat miehet\naina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. -- Eihän maan hallitus toki\njätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan\nlinnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin,\nettä hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan\nmiesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen\noli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon\ntaipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen\npiiritysväen kimppuun.\n\nSe oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se\ntaas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua\ntarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat\npiirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä\nyötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja\nvastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa\ntaisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti\nniin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin\nKaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään\nhoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta\nylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad linnan kellarissa\nväliin \"keittikin\" uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään\narveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.\n\nSiksi tähystelivät linnan miehet nyt alituisesti toivovin katsein\ntuonne virran eteläiselle rannalle, jonne apujoukon toivottiin saapuvan\npiirittäjäin niskaan, siksi koettivat he joka aamu, väsyneinä\nkävellessään uuden päivän kamppailuun, lohdutella toisiaan:\n\n-- No, ehkäpä jo tänään saapuu Viipurin väki tuomaan meille henkilomaa.\n\n-- Taikka ainakin ensi yönä. Vielä me tämä päivä kestetään.\n\n-- Ja huominenkin, -- kun kerran apu saapuu!\n\nNiin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas\nhaapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä\navustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin\ntarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä\nsamonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen\nhyökännyt vastaan. Tuo pieni \"kokoonhaalittu\" suomalainen sotajoukko\noli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin\nvihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian\nheikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, --\nsen oli täytynyt palata Viipuriin.\n\nTämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä\nmatalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet\nmiehet melkein lyyhähtivät lamaan, -- toivokin oli heiltä taittunut.\nKaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin\nasti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän\noikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa\nvartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta\ntoiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.\n\n-- Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt\ntietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.\n\n-- Entä jos eivät saavukaan? virkahti siihen joku miehistä\nalakuloisesti.\n\n-- Niin, silloin, hitto soi, silloin taistelemme yksin. Päivästä\ntoiseen...\n\n-- Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle\nantaudumme, virkahti poika-Olavikin.\n\nSiihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi:  -- Elävänä en\nkoskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka\ntulee varjella maan rajaa.\n\n-- Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta\nvielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.\n\n-- Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua,\nniin tiukalle ei täällä sentään jouduta.\n\nToivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas\nhyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen\nrauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja\nviikot.\n\nMutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle\nsaapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan,\nvalitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen\ntäytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, -- vihollisten\nlähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan\nmörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata -- ei\nriitä miehiä... Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten\napua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain\nkanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta\nkalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, -- tykit laukaistiin vasta\nkun vihollinen ihan kohti ryntäsi, -- ja muurinhalkeamiin lyötiin edes\nhirsistä tulpat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse\npyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi.\nVesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon\npiirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin\npelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä\noli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista\nammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan\npituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.\n\n-- Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle\nnihdille. -- Miehethän juoksevat siellä rantaan päin...\n\n-- Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä\nvesille, totesi vartija.\n\n-- Olisikohan niillä nyt aikomus rynnätä vesiporttia vastaan?\n\n-- Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi...? Ei, pakoonhan ne\nsoutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, -- kiire on!\n\n-- Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire... Noin, venhistä jo\nyksi kaatui...\n\n-- Kaatui kuin maistapäin ammuttuna. Olisikohan...\n\n-- Mitä arvelet? Vai toivotko... toivotko apujoukon vihdoinkin\nsaapuneen sinne etelärannalle...?\n\nJännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen\nlaelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen\norastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin\nsaapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka\nliehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät\nheitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko\nottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta\npakoon soutavia aluksia kohti.\n\nTuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi\nuskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat.\nVirran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin\nmiehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa\nAadolf Leijonhufvud, joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen\npäälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, -- joka ei tosin ollut\nkovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, -- lähtenyt auttamaan ahdistettuja\nrajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti\nkarkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja\nviipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä\nlinnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo,\nmutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman\ntervetullut.\n\nTaas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika\npani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin\ntaas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja\nlopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa\nkäsitettiin, -- nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran\npohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!\n\nMutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan\nkääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään\nhyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo\nmieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä\nsotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään,\n-- hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua\nvihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa\npinnistyksessä kuin Käkisalmi, -- piti ehtiä sitäkin pelastamaan.\nNiinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn\nlinnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan\nInkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.\n\nTaas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja\neristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas\npyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli\ntodellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi,\npuolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen\nryntäili nyt entistään äkäisempänä.\n\n-- Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän\nmuristen.\n\n-- Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä\nhyväntuulisuudellaan. -- Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada,\nsitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on\nkesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!\n\n-- No taistellaan sitten, myönsivät miehet, ja asettuivat rauhallisesti\nvanhoille vartiopaikoilleen häätämään piirittäjäin yhä yltyviä\nrynnäkköjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuu läheni loppuaan. Illat olivat jo pimeät, yöt saatiin siis nyt\nrauhassa levätä aina alkavan päivän taisteluihin. Ja niitä pimeitä öitä\nosasivat linnan miehet ovelasti käyttää hyväkseen, tehdäkseen\npiirittäjille kiusaa ja hankkiakseen linnaan muona-apua, josta taas\nrupesi olemaan tiukka.\n\nEräänä yönä soutivat siten veljekset Olavi ja Konrad muutamain\nlinnanmiesten kanssa salaa venäläisen leirin alaiseen poukamaan, jonne\nolivat illalla nähneet jauholotjaa hinattavan -- tarkoitus oli katsoa,\nsaisiko siitä varastosta jonkun kuliparin siepatuksi linnalaisia\nvarten. He saivatkin kenenkään huomaamatta katkaistuksi lotjan\nkiinneköydet, jolloin raskas alus lähti lipumaan virtaan, ja kapusivat\nalukseen, jonka vartiat, kaksi uneen uupunutta sotilasta, he\nvangitsivat. Jättäen lotjan vesiajolle soutivat he saaliineen ja\nvankineen takaisin linnaan, jossa nyt siis taas oli leipää muutamiksi\nviikoiksi.\n\nNäitä vankeja aamulla tutkiessaan tuli Olavi Pentinpoika huomaamaan,\nettä vihollisarmeijassa uskottiin uuden, suuren lisäjoukon olevan\ntulossa Käkisalmelle avuksi. Mihin tämä harhausko perustui, siitä ei\nselkoa saatu, mutta juuri tuon huhun nojalla olivat viholliset viime\npäivinä niin hurjasti hyökkäilleet linnaa vastaan, saadakseen jos\nmahdollista sen valloitetuksi ennen apujoukon tuloa.\n\n-- Kumpa olisikin apu tulossa, huoahti kapteeni itsekseen, sillä hän\noli täysin selvillä siitä, että Käkisalmeen ei ollut nyt pitkiin\naikoihin mitään apua odotettavissa. Mutta vangeille hän rohkeasti\nvakuutti:\n\n-- Niin on laita, suuri apujoukko on tulossa Viipurista, se on täällä\nehkä jo huomenna. Eikä linnamme antautumisesta voi olla puhettakaan.\n\nTuota harhajuttua hän kuitenkin itse jäi sitkeästi miettimään. Ja\nneuvoteltuaan miestensä kanssa hän päätti käyttää hyväkseen vihollisten\nväärää luuloa.\n\nSeuraavana yönä souti venheitä, suuria ja pieniä, sangen äänekkäässä\ntouhussa edestakaisia pesälinnan ja joen etelärannan väliä, jota\nvenäläiset eivät olleet enää uskaltaneet miehittää, ja linnan porteissa\nja portaissa ravattiin, ikäänkuin siellä olisi ollut paljokin väkeä\nliikkeellä. Siinä touhussa jätettiin etulinnassa vangitut venäläiset\nvartioimatta, ja aamuyöstä heidät laskettiin kuin vahingossa karkaamaan\nomiensa leiriin, -- kertokoot siellä näkemänsä ja kuulemansa!\n\nAamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista\nsataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja\nja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria\nyhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan\nmuurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä\nriemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten\nKäkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin\naikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan\nvihollisten leiriä kohti, -- ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä\nsäästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.\n\nVihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla\nja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta\nhuomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin\nmatkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista\nkuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain\nsotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, -- tulta ei\nleirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni,\nsilloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt\ntorniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.\n\nVihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän\nmerkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten\naina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat\ntutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta\nkiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli\njättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa\nraskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden\nlioittamalla kentällä.\n\nKäkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa\nolleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna\nputoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida\nviimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa\njokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut.\nJokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten\nlaivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat\nviipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet\nnäille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia\nmusketinlaukauksia.\n\nNyt vasta \"Korelan\" linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki\nkokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen\nja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta.\nMutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan\nurhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt\nviimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika,\nvaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta\nitselleen.\n\n-- Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat\nlokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen\nvaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa\npoikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa\npuuhaili juhlaruokia pöytään. -- Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä\ntalvipiiritystä kestäneet.\n\n-- Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti\njaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva\nKaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.\n\n-- Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni\nvilpittömällä iloilla. -- Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt\ntulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä\nsodan että rauhan töissä.\n\nHän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita\npoikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi\nhän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle,\njonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.\n\nJa reippaasti hän silloin virkkoi:\n\n-- Huomenna lähdetään, pojat, taas kalaan! Meiltä jäi tänä vuonna\nkevätpyynti kesken, nyt on meillä taas loma-aikaa, sen voimme käyttää\nsyyskalan pyyntiin.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nMUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.\n\nHERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.\n\n\nAina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai\nollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet\nmatkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat\novat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan\nitsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista\nnuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli\nsuomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan\nvallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa\nsuomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen\nsisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse\nohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli\nhän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen\nsiellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.\n\nNiiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin\nsaapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa \"musta\nrykmentti.\" Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana\nruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa sekä\nsittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt\nmaataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan\nniityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen\nyksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat\nkuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä,\nsieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja\nhakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän\nhallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman\nrakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon\nja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia\npoikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa\nKaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna\nkahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja\nsiitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden\naivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta\nrykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä\nse vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen\nkuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet\nosottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli\nlumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten\nkaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat,\nkumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin\nkaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin Miesten mäkeä kohti. Yöllä oli\nRuotsin armeija kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja\nkuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun\nmäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten\ntarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti.\nParin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua\nmolempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä\ntoisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi\nkuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas\nKristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi\ntuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja\nPyhäin Miesten mäen rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua\ntaistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi\nsaapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin Miesten mäestä,\nlevittää rintamiaan toisiaan vastaan.\n\nSuuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli\nKaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin\nsuomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko\nja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa\nBurghausenin musta rykmentti.\n\nSe seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean\nkiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät\nja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet\nsatulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan\ntanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät\nrivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä\nrintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän\npysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen\nsotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä\nvaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.\n\n\"Ukko aikoo sanoa meille jotakin\", kuiskivat miehet ja ryhtyivät\nvaieten odottamaan.\n\nItse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi\nsotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran\notti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi\nhuutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän\ntuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja\ntunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi\nkarautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen\ntapaan:\n\n\"Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme,\nniinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana\nisommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä\nkahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla,\nmutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata\nhakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi\nmullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän\nviittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me\nmustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?\"\n\n\"Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan\", vastasivat\nmiehet ykskantaan.\n\n\"Aivan niin, ei tuumaakaan!\" mukautti eversti ja veti miekan tupestaan,\nsillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.\n\nTanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman\nsiiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat\nyhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti\nliikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman\ntäytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota\nlähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.\n\nMustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman\nvaliojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla\nryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen.\nMainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen\nvoittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat\nkolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden\nmaineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot\nsen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen\nvetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä\nliehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla\näänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin\nhenkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti\nvuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä\naikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin\nsekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot\nvuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan\nrykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä\nvastassa.\n\n\"Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan\", puheli eversti\nniinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. \"Niinhän\nte hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut.\nJos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti\nsivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo\nmustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he.\nMutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla\nlaukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs\nKuismasen Olli -- hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein\non?\"\n\n\"Saivat pirut sivalletuksi sen melkein poikki\", vastata jurahuttaa\nOlli, \"mutta onpa minulla oikea käsi jälellä ja ruunan ohjaamiseen\nriittävät koivetkin.\"\n\n\"No sepä on oikein miehen puhetta, ja miehiähän te olette kaikki,\noikeita karhunpentuja Karjalan kankahilta.\"\n\nNäin puheli eversti tuttavalliseen tapaansa, mainiten miehiään nimeltä\nja omistaen sanan pari kaatuneiden muistolle. Verisestä työstä\nhuolimatta vallitsi hilpeä mieliala riveissä, jotka vetäytyivät sikäli\nkokoon mikäli kaatuneet toverit ovat saaneet niihin aukkoja syntymään.\n\nMutta tanskalaisten kaartinrykmenttien tehdessä turhaan hyökkäyksiään\nBurghausenin joukkoa vastaan, oli muu osa ruotsalaisten vasenta siipeä\nvähitellen joutunut täydellisen sekasorron ja hajaannuksen valtaan sekä\npaennut takana olevan kiviaidan suojaan. Lopulta oli kiviaidan\netupuolella jälellä ainoastaan musta rykmentti, joka vaikkakin\nkutistuneena yhäkin seisoi alkuperäisellä paikallaan. Sitä kohti\nsuuntasi nyt tanskalaisten oikea siipi koko voimansa. Tiheinä kuuroina\nseurasivat vihollisten hyökkäykset pienen suomalaisjoukon sekä rintamaa\nettä sivustoja vastaan, niin että mustan rykmentin urhoille ei jäänyt\njuuri hetkeäkään hengähtämisen aikaa. Vaikka joukko hiljalleen\nkutistuikin kokoon, seisoi se järkkymättä paikallaan ja sen kaikki\nliput liehuivat vielä kantajainsa käsissä. Se kohosi kuin kallionympyrä\nkuohujen keskeltä ja kerta toisensa jälkeen loiskahtivat hyökylaineet\nsen kyljiltä voimattomina takaisin.\n\n\"Tässähän seisomme, pojat\", lausui eversti järjestäessään ja\nsulkiessaan harvenneita rivejä. \"Kukaan meistä ei ole jättänyt\npaikkaansa muutoin kuin kuolleena. Kas se onkin oikea sotilaan tapa --\nja ennen kaikkea suomalaisen sotilaan. Vielä me tunnin tai pari\nkestämme noita paholaisia vastaan ja sillä aikaa ehtii jo muu osa\narmeijaa päästä uudelleen järjestykseen sekä rientää avuksemme.\"\n\nTanskalaiset huomasivat turhaksi koettaa tavallisella käsirysyllä\nmurtaa tuota horjumatonta joukkoa.\n\n\"Nyt he aikovat yrittää jotakin muuta\", sanoi eversti Burghausen, kun\nviholliset keskeyttivät hyökkäyksensä ja päälliköt näyttivät\nkokoontuneen neuvottelemaan. \"Mutta enpä luule heidän kykenevän\nkeksimään mitään sellaista, mikä meidät saisi käpälämäkeen lähtemään.\nVai mitä, pojat?\"\n\n\"Tässä seisomme, vaikka itse paholainen kävisi kimppuumme\", vastasivat\nmiehet entiseen tapaansa.\n\nPian saatiinkin nähdä, mitä tanskalaisilla oli mielessä. Pienempiä\njoukkokuntia lähti liikkeelle, lähestyen mustaa rykmenttiä eri\npuolilta. Tultuaan parinkymmenen sylen päähän suomalaisista heittivät\nhe näiden keskelle yhtaikaa joukon käsikranaatteja. Kun ne parhaillaan\nräiskyen ja paukkuen suistivat hevosia ja miehiä maahan sekä saattoivat\nkoko rykmentin järjestyksen häiriöön, teki tanskalainen hevosväki eri\nsuunnilta hurjan hyökkäyksen. Mutta ukkosena jyrähti sekasorron\nkeskeltä eversti Burghausenin ääni, kutsuen miehiään järjestykseen. Ja\nsiinä tuokiossa ojentuivat rivit sekä sulkeutuivat kranaattien tekemät\naukot ja entistä raivoisempina kajahtivat jälellä olevan miehistön\nhakkaapäällehuudot.\n\nKun hyökkäys oli torjuttu ja tanskalaiset vetäytyneet takaisin,\nhuomattiin, että mustia lippuja liehui ilmassa enää kuusi kappaletta.\nKaksi oli joutunut tanskalaisten saaliiksi. Mutta sitä lujempana\nryhmänä liittyivät jälellä olevat miehet noiden kuuden lipun ympärille.\nPian uudistivat tanskalaiset saman tempun: ensin tuhoisa kranaattisade,\nsitten ratsuväkihyökkäys. Jälleen joutui tanskalaisten haltuun kaksi\nlippua, joita he näyttivät pitävän jonkinlaisina taikakaluina ikäänkuin\nmustan rykmentin horjumaton uljuus olisi ollut niiden ansiota. Mutta\nkranaattien tekemiin aukkoihin he eivät nytkään päässeet tunkeutumaan,\nsillä ihmeteltävän pian saivat miehet hillityksi kranaattien räiskeestä\nsäikähtyneet ja korskuvat ratsunsa sekä suljetuksi rivinsä.\n\nTaukoamatta jatkui tämä verinen leikki ja yhä pienemmäksi suli musta\nrykmentti. Kun tanskalaiset olivat tehneet viidennen hyökkäyksensä, oli\nenää jälellä yksi musta lippu ja sen ympärillä kourallinen haavojen\nuuvuttamia ruudinsavun mustaamia miehiä. Kaikki upseeritkin olivat jo\nkaatuneet, lukuunottamatta itseään everstiä, joka yltäpäätä verissään\nistui vielä satulassa tuon vähäisen joukon etupäässä. Hän ei ehdottanut\nperäytymistä eikä kukaan miehistäkään sitä vaatinut.\n\nTällä välin oli ruotsalaisten vasen siipi vihdoinkin ehtinyt kiviaidan\nsuojassa uudestaan järjestyä. Rummun pärrytys, kiihtyvä ammunta ja\nhurraa-huudot ilmoittivat sen käyneen jälleen taisteluun. Mutta mustan\nrykmentin jäännöstä ei tämä seikka pelastanut lopullisesta perikadosta.\nSe oli tuottanut liiaksi suurta vahinkoa tanskalaisille ja antanut\nliian tuntuvan kolahduksen heidän voittamattomien henkirykmenttiensä\nmaineelle, jotta he olisivat voineet jättää sen aloilleen. Samalla kuin\ntaistelu uudelleen virkosi pitkin linjaa, varustausi tanskalainen\nhenkikaarti viimeiseen hyökkäykseen mustaa rykmenttiä vastaan.\n\nViimeisen kerran kajahtivat hakkaa päälle-huudot ja viimeisen kerran\nleimahtivat mustain miekat. Eversti Burghausenin rinnalla taisteli\nhänen asepalvelijansa Martti, joka oli syntynyt ja kasvanut\nBurghausenin kotitilalla. Samalla hetkellä kuin viimeinen lipunkantaja\nsuistui satulasta ja viimeinen musta lippu katosi näkyvistä, näki\nMartti everstin vierähtävän satulasta ja turhaan ponnistelevan\npäästäkseen jaloilleen. Silloin heitti hänkin ohjakset ja aseen\nkädestään, syöksähti maahan ja nosti herransa käsivarsilleen.\nTemmeltävien hevosten välitse ja yli ruumiskasojen pääsi hän kiviaidan\nluo ja sai voimattoman isäntänsä suurin ponnistuksin hilatuksi aidan\ntaakse suojaan.\n\nKun eversti oli saanut muutaman kulauksen vettä Martin kenttäpullosta,\nojensi hän tälle miekkansa, jota hän yhä puristi kourassaan, ja käski\nhänen viedä sen viimeisten terveisten ohella Kaarlo-pojalle, josta hän\nsanoi toivovansa soturia sekä päällikköä uudelle mustalle rykmentille.\nTämän jälkeen makasi hän ummessa silmin ja näköjään tajutonna, kunnes\nkiviaidan takana kiihtyvä taistelun meteli sai hänet havahtumaan.\nVoipuneella äänellä pyysi hän Marttia nostamaan hänet kiviaidalle, että\nhän saisi heittää vielä viimeisen silmäyksen taistelun menoon.\n\nKaarle-kuningas oli tällä välin perinpohjin voittanut ja hajoittanut\ntanskalaisten vasemman siiven sekä hyökkäsi parhaillaan tanskalaisten\noikean siiven selkään. Suuren häiriön vallassa peräytyivät nämä\nkaikkialla ja ruotsalaisten voitto oli jo aivan varma.\n\n\"Musta rykmentti tämän sai aikaan\", kuuli Martti everstin sanovan.\nSamalla teki hän liikkeen ottaakseen hattunsa ja heiluttaakseen sitä\neteenpäin rientäville joukoille, mutta hänen kätensä hervahti alas ja\nsilmien himmetessä painui hänen päänsä alas. Niin kuoli voitonhuutojen\nkaikuessa mustan rykmentin päällikkö, joka sankarijoukkoineen oli\npelastanut Ruotsille suuriarvoisen Lundin voiton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBurghausenit olivat sotilassukua kiireestä kantapäähän. Kun suuri\nPohjan sota puhkesi neljännesvuosisataa Lundin tappelun jälkeen, oli\nBurghausenin suku lukuisasti edustettuna eri taistelutanterilla. Paitsi\nmuita suvun jäseniä oli mustan rykmentin päällikön, Herman von\nBurghausenin, poikia kokonaista viisi miestä mukana sodan telmeissä.\nKaksi heistä kaatui Liesnan tappelussa, kolmas Pultavassa ja neljäs\njoutui samassa paikassa venäläisten vangiksi ja vietiin Siperiaan.\nViides poika, Kaarlo, isän lemmikki, joka oli saanut perinnökseen hänen\nmiekkansa, oli saanut osakseen johtaa kotimaassa karjalaista\nrakuunarykmenttiä. Siihen kuului suureksi osaksi entisen mustan\nrykmentin miesten poikia ja sukulaisia. Sen vuoksi sitäkin kutsuttiin\nmustaksi rykmentiksi, vaikkei sillä enää ollutkaan mustia lippuja ja\nvaikka sen kokoonpanokin oli hiukan toinen. Tämän arvokkaiden muistojen\nelähyttämän joukon päällikkönä oli majuri Kaarlo von Burghausen saanut\nkevättalvella 1703 tehtäväkseen suorittaa etuvartiopalvelusta\nsynnyinmaansa kaakkoiskulmalla, jota vihollinen ensi kerran tämän sodan\naikana uhkasi.\n\nKun Kivennavan kirkolta vetää suoran viivan Raudun kirkolle, niin\nsuunnilleen sen viivan keskipaikoilla on Lipolankylä Saijanjoen\nvarrella. Tänne oli majuri Kaarlo von Burghausen asettunut kuusisataa\nmiestä käsittävän rykmenttinsä kanssa, sillä Pähkinänlinnasta päin\nodotettiin suurempaa vihollisjoukkoa maahan karkaavaksi.\n\nMajurin lähettämät tiedustelijat olivat äsken palanneet, ilmoittaen\nvihollisten lähenevän. Taistelu näytti siis huomenna välttämättömältä\nja sitä varten oli majuri komentanut väkensä ulos kylän taloista sekä\nasettanut heidät kylän ja joen väliselle aukeamalle. Siinä saivat he\nnuotioiden äärellä viettää yönsä joka hetki valmiina torven kutsuessa\ntarttumaan aseisiin ja nousemaan satulaan.\n\nOli kuulakka kevättalven ilta ja metsät joen takana, josta vihollista\nvarrottiin, olivat jo puhdistuneet lumesta. Tumman sinisellä taivaalla\nvilkuttivat tähdet ystävällisesti ja niitä katsellen loikoi majuri\nhavuvuoteella nuotionsa ääressä. Hänen kasvoillaan oli raskasmielinen\nilme ja raskaina liikkuivat ajatukset hänen päässään. Synnyinmaansa\nkohtaloa hän mietti ja kolkot aavistukset valtasivat väkisinkin hänen\nmielensä. Tämä oli ensikerta, jolloin vihollinen samosi hänen\nisänmaansa rajain sisälle. Kuinka se tulisi kestämäin pitempiaikaista\nsotaa, kun maan paras sotaväki oli viety kauas vieraille\nsotatanterille? Ja mikä oli oleva hänen sekä hänen pienen joukkonsa\nkohtalo? Vihollinen läheni monikertaisena ylivoimana eikä se tullut\nenää sellaisina järjestymättöminä laumoina kuin ennen vanhaan, jolloin\ntämän vartiojoukon kummassakin pääpisteessä, niin Kivennavalla kuin\nRaudussakin, pieni suomalaisjoukko oli lyönyt hajalle paljon\nsuurilukuisemman vihollisen. Mutta oli kuinka oli, hän ei ainakaan\naikonut paikaltaan väistyä. Hänellähän oli jo sukuperintönä seisoa tai\nkaatua paikallaan ja samoin oli laita hänen miestensäkin. Muutoin kuin\nheidän ruumiidensa yli ei vihollisen pitänyt päästä Suomeen.\n\nNäitä miettiessään kiintyi majurin katse vanhaan Marttiin, joka oli\nollut mukana Lundin taistelussa sekä seurannut nyt häntä sotaan\nsamoinkuin ennen hänen isäänsä.\n\n\"Martti, luulenpa että koko rykmentin olisi tällä hetkellä terveellistä\nkuulla sinun kertovan isästäni, Lundin taistelusta ja vanhasta mustasta\nrykmentistä. Mitä arvelet sinä itse?\"\n\n\"Miksei, kyllä kai minä sen tarinan osaan\", hymähti Martti, joka oli\nsamasta aineesta saanut monen monesti kertoa majurille ja hänen\nomaisilleen entisinä rauhanvuosina.\n\nMajuri kutsui oman nuotionsa ympärille miehiä niin paljon kuin niitä\nsiihen sopi piirissä seisomaan. Ja sitten ryhtyi Martti kertomaan\nalkaen eversti-vainaan puheesta, jonka hän kertasi sanasta sanaan, ja\nlopettaen siihen kun hän voittohuutojen kaikuessa ummisti kiviaidalla\neverstin silmät. Joka ainoan vihollisten hyökkäyksen ja jokaisen mustan\nlipun menetyksen kuvasi hän tarkalleen, höystäen kertomustaan\nkaikenlaisilla sanansutkauksilla, joita se ja se mustan rykmentin urho\noli siinä ja siinä tilanteessa lausunut. Hartaasti kuuntelivat miehet\nja kun hän lopetettuaan siirtyi majurin kehotuksesta toiselle nuotiolle\nkertoakseen saman tarinan uusille kuulijoille, seurasi häntä joukko\nmiehiä kuullakseen toistamiseen kuvausta isänisän taistelusta. Ja kerta\nkerralta muuttui vanhan Martin kertomus eloisammaksi, hän lisäsi\nkuvaukseen piirteen toisensa jälkeen ja kävi lopulta suorastaan\nrunolliseksi, mainiten kuinka entisen mustan rykmentin sankarit, heidän\nisänsä, katsoivat tuolta tähtien takaa, elääkö heidän pojissaan vanha\nsuomalainen kunto ja säilyttävätkö he paikkansa yhtä uskollisesti kuin\nhe. Viimeisellä nuotiolla innostui hän omissa lisäyksissään menemään\nvielä tätäkin pitemmälle.\n\n\"Jos me kaikin huomenna kaadumme paikallemme\", sanoi hän, \"niin syntyy\nmeistä vainajain musta rykmentti eli oikea kuoleman rykmentti, joka\nseuraa vihollisen kintereillä niin kauan kuin se meidän maassamme\nliikkuu.\"\n\nNäistä vanhan Martin kertomuksista viattomine lisäyksineen tunsivat\nsotilaat mielensä liikutetuksi ja hiljaisuudessa lupasivat he itselleen\nnäyttää olevansa isäinsä poikia, oikeita mustan rykmentin urhoja.\n\nJa kun tähdet seuraavan kerran syttyivät Lipolan aukean yläpuolella,\noli heistä joka ainoa siirtynyt vainajain rykmenttiin. Taistelu oli\nollut raivoisa ja kestänyt kauan. Yksikään mustan rykmentin miehistä ei\nollut väistynyt paikaltaan. Isänsä miekka kourassaan puristettuna\nlepäsi hangella lukuisain haavojen runtelemana majuri Kaarlo von\nBurghausen. Hänen sivullaan makasi vanha Martti ja takanaan koko muu\nrykmentti. Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt\nvihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli\nodotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja.\n\n_Kyösti Wilkuna_.\n\n\n\n"]