[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f71A-zyovq1ACQXSCs6x0feTfMHkkNsgfumCG7HNgz0g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1682,"Suomalaisia sankareita II","Ivalo, Santeri",1866,1937,"1682-ivalo-santeri-suomalaisia-sankareita-ii","1682__Ivalo_Santeri__Suomalaisia_sankareita_II","Historiallisia kertomuksia","tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1915,null,81695,555897,false,56194,[24,25],"Finland -- Biography","Heroes",[27,28],"History - European","History - Warfare","\"Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia\" by Santeri Ivalo and Kyösti Wilkuna is a historical account written in the early 20th century. The book presents a collection of stories that delve into the lives and exploits of Finnish heroes, particularly during wartime conflicts and struggles for their homeland. Through their narratives, it captures the spirit of bravery, sacrifice, and resilience among the Finnish people.  The opening of the book introduces Taavetti Kivekäs, a man of the Jänissaari, who has notably returned from a trading trip and finds himself in a period of unrest as war looms on the horizon. The narrative paints a vivid picture of Kivekäs's home, his family, and his uneasy premonitions about impending conflict. As he interacts with fellow traders and contemplates military updates, he becomes increasingly aware of the tension surrounding him. The moment is marked by a mysterious sound that stirs the narrative's suspense, hinting at the turbulent times ahead and the vital role Kivekäs will play in the defense of his homeland. The story not only establishes Kivekäs's character but also sets the stage for the courageous undertakings that will follow in the face of war. (This is an automatically generated summary.)",[],595,"Historiallinen kertomuskokoelma esittelee merkittäviä suomalaisia sotureita, sissejä ja vaikuttajia eri vuosisadoilta. Teos sisältää elämäkerrallisia ja tosipohjaisia kuvauksia muun muassa isonvihan sisseistä sekä tunnettujen sotasankarien vaiheista.","Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan 'Suomalaisia sankareita II' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1682. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISIA SANKAREITA II\n\nHistoriallisia kertomuksia\n\n\nKirjoittaneet\n\nSANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1921.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNeljäkymmentä vuotta soturinelämää\nVastoinkäymisten sankari\nSotapappi\nKorpimajuri\nMeri- ja metsäsissi\nHerää hetkeksikin, tuuli!\nSotilas vakaa ja nuhteeton\nIsonvihan nuijamiehet\nSuurin suomalainen seikkailija\nUskollinen kutsumukselleen\nKansan valitsemia sotapäälliköitä\nRevontulten loimutessa\nSuomalainen äiti\nUumajan sankari\nVaari\nSavolaisten suosikki\nAseveljet\nSuomalainen sotamies\nSelkäpuolen vartija\nKaksi jehua\n\n\n\n\nKAKSI MIEKKAA\n\nTAAVETTI KIVEKÄS\n\n\nNevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita\ntehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi\nKivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia\nja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli\nKivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan,\nties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen\nsuurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista\nrantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan\nmanterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus\ntarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun\nmerituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan\nalle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.\n\nMistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen\nvalinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat\nsaaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin\nihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa\nja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.\n\nJo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella\nmajaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli\nruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten\nsen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen\nnäillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet\nJänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku\neloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa\nentisen raunioille.\n\nSen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt\nitäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä\npaistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt\njuurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja\nsamalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut\nlinnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni\nkukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran\noli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut\nNevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli\nKivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta\nsatavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.\n\nTuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan\nsodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen\nsuurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja\nmuistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä\nniiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala\nSuomenlahdelle.\n\nMutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se\noli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen\nnäköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran\nlöytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi\nidän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta.\nMiekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli\nkutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä\nkäyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen\nkuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin\nkauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se\nsiinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta\nkotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän\njälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka\nensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa,\nkun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti\nelonmerkkejä.\n\nTämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta\nnuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus,\njolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa\njoskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki\ntaas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän\noli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin,\nvaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis\nLännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli\nkerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut\nvarsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina\nhieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä\nvälittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin\nkenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä.\nItää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen\nyllätyksien maa.\n\nOli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi\nmoskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt\naluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset\nvaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä\nhän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen\nkomentajalle Idän kuulumiset.\n\nMitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara\nnäyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet\nkapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän\nmestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt\npyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin\nHollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan\nkirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului\nasettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat\nparrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään\nkoko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena\npitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään\nvaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata,\nvarsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti\nselvinnyt.\n\nTämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen\nkomentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua\naskareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän\nehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet\npysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi\nvanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se\nouto ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen\nvaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat\nvoineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna\ntärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes\npuhuttavankaan.\n\n-- Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.\n\n-- Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi\nTaavetti-isäntä ja lähti tuvasta.\n\nPihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen\nmieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli\nhänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin,\nmikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja\ntarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin\nsuitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä\njotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.\n\nHänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä,\njolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli\nmoskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä\nottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui\nnopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.\n\n-- Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.\n\n-- Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen\nkauppamiehiä, arveli toinen miehistä.\n\n-- Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?\n\n-- Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.\n\nMutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen\nrauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden\nlaskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle,\nastui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita.\nSitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.\n\n-- Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. -- Aivan kuin aikoisi\nsaada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä\npalasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon\nvieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt\nasiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan\nselkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia\nhaihtui hänenkin mielestään.\n\nSuunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään\ntuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat\nsäikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui\nseinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen\nylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen\nkäyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti\nhakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.\n\nSaman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että\nMoskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia\nvastaan.\n\n-- Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään\nperäseinää kohti.\n\nAlkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja\nKivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas\nmyöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi\nNevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten\nluultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä.\nKaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä\nnäyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut\ntappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan\nja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen\nkuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi,\njolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät\ntoisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja\naseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai\nkokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan\nrauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja\nkupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta\ntaisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin\nystäväin kuin vihollistenkin puolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. -- Tiellämme\nvoi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän\ntaivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko\nvarma, että tämä on oikea tie?\n\n-- Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. -- Tunnen nämä seudut kuin\nviisi sormeani.\n\n-- Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa\nmatkalla päin vihollista.\n\n-- Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten\nkanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut.\nVakoilijana nimittäin.\n\n-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä\nolisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä\nolisi hätääkään. Mutta nyt -- mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee.\nKuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat\nentisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies\nperäsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?\n\n-- Kolmisen Venäjän virstaa.\n\nHe astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset,\nkatkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään\nmarssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia,\njotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt\nPähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt\nTaavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut\nopastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli\nlähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla\nperillä.\n\n-- Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat\nhetken ääneti taivaltaneet.\n\n-- Laatokka, vastasi Kivekäs.\n\n-- Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas\nhetken kuluttua. -- Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?\n\n-- Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman\nhiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas\ntuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten\nleirinuotioita.\n\nHeidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin\nvenäjänkielinen huuto: Kuka siellä?\n\nPieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia\nsekä sotilaille tuttua naksahtelua -- musketinhanoja viritettiin.\nKuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina\nkaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä\nviiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun\nolivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta\nsuurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta\nsekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty.\nHälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta\nliikehtimistä.\n\n-- Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti\nlinnoitusta, sanoi Kivekäs.\n\nMajuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen.\nYhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä\nmahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten\nlähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä\ntoverinsa tuntumassa.\n\nTuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina.\nMuskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät\npitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa\njyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että\npiirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.\n\n-- Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri\nKivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen\nrinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. -- Ainakin kymmenen ryssää\nolet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua\nkauppasaksaksi.\n\n-- Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. -- Siitä hetkestä\nlähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas\nkiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on\ntuossa ihan ulottuvillamme.\n\n-- Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?\n\nKivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että\ntäällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja\nmuutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta\ntaistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä\nviimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen,\nhuomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä\npäässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja\nkadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.\n\nSeuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan\nkummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti\npäivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja\nvallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja\nkäskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.\n\n-- Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä\nkypsymässä jokin uusi kepponen?\n\nTämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyöden\nKivekästä olkapäälle.\n\n-- Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja\nosoitti tykistökapteenia.\n\nEversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle\npatterille.\n\n-- Sehän on... etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.\n\n-- Aavistan, että hän on --\n\n-- Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt\nhe suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.\n\nHe kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan\nkolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita.\nEversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.\n\n-- Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.\n\n-- Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.\n\n-- Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen\nvuotta sitten.\n\n-- Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän\nkertomuksensa. -- Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin --\n\n-- Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.\n\n-- Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.\n\n-- Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä\nmaanäärillä, virkahti eversti. -- Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä\nalttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa\nhänestä urakkaa.\n\nHe astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti\nsuunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen\nsankkireiälle.\n\nKun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen\npatterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään\nlinnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.\n\n-- Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.\n\nPäivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton\njyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen\nkuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän\nsarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja\nhirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja\nrynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja\npuoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he\nolivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin\ntakaisin.\n\n-- Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle,\njonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella\nhetkisen seurannut.\n\n-- Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini\nlisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa\nsilmäillen.\n\nKahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä.\nKummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli\nkasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin\nmiehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita.\nKokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.\n\nEversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken\noli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että\nampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja\nmiehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan\npitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka\nmukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.\n\nEnnen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui\neverstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua\nlinnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän\nvoinut eikä tahtonut _antautua_ venäläisille. Eversti suostui hänen\npyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät\nantautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut\nvarsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten\nkeskuudessa tunnettu ja pelätty.\n\nYön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja\nmiekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen\nmuualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.\n\nPähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä\nomiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten\nkeskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet\nkaikessa mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä\nsamoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin\nporvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen\nkomendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain\npienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli\nmyöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän\npysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta\nkäsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.\n\nViholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet\nNevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa\nheidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo\npurkanut jääpeitteensä.\n\nOli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo\nkuitenkin päivän alku.\n\nJuuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin\ntykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein\nyhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä\nmuskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi\nulos.\n\nKohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:\n\n-- Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!\n\nTuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä\nkintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan\nkuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat,\nettä hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin\nryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä\nTaneli Luukkosen luokseen.\n\n-- Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka\ntaistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen\noikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.\n\nSitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:\n\n-- Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!\n\nKolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät\nKivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun\nmelskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima\noli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas\nsaivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten\nruumiita.\n\nKun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin,\nvihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit\nsaivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään\nluo. Tämä oli vielä hengissä.\n\n-- Käy... nouda tuvasta... siellä on penkin alla sellainen ruostunut\nmoskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.\n\nIhmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan\nasekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti\nkätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa\nhamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.\n\n-- Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi\npalasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: -- Tämä\non lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon\npihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. -- Minä olen tämän saaren\nomistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani\najasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä\ntulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se\nrakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle\nmaaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa\nhautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut\nhaudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo\nmoskovalaisen aseen palaset.\n\nHaudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman\nnyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka\nhänen ympärillään seisoivat:\n\n-- Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman\ntaistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte,\nottakaa takaisin. Taistelkaa!\n\nJuuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään,\nvenäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta\nvastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa\nluotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.\n\nTaistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset\ntunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi\njäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen\npuoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa\nmetsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan\nilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan\nperintötalon palamaan.\n\n-- Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan\nsuuta kohti.\n\nJa hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua\nmiehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat\nkutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta\nja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä\nsaada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä\nrohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli\nkokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat\ntaistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin,\nkun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja\ntavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen\nsen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan\nja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi\nvaltakuntansa pääkaupungiksi.\n\nJänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien\nalla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas\nhakkapeliittamiekka.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nNELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ\n\nJUHANA HENRIK FIEANDT\n\n\nViipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen\nitäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen\nahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana\nlukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa\nuhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus\nkumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta\ntoiseen.\n\nNyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn.\nMenetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti\ntyperryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin,\nkenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle,\nkynnys ja portti on poissa, -- Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan\npelastamiseksi tehtävä?\n\nHerättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin\nuhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö\nLybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta,\nerotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin\ntilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, --\ntarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi\noli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen\nvarusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka\npuolelta.\n\nNieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin,\nkolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja\neversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien\nmenestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa\nmyöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten\nhuoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen\npiti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli\nkerta kaikkiaan pantava ahtaalle.\n\nNäissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot\nkeväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi\nhävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja\nanastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa\nsamonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun\nkylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä\nsuojaa.\n\nOli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi\nlämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi\naamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja\nherkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun\nsiinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat\nvanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.\n\n-- Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan\nurho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.\n\n-- Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan\ntavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla\nnäistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.\n\nMutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka\nhienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti,\nheittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä\nviimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:\n\n-- Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi,\nmikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää,\nsyöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin\nettä metsä raikuu.\n\n-- Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!\n\n-- Niin juuri, Heikki, -- taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin\nsalama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, -- sitten taas\nlepään ja nautin.\n\nNuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo\nvanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön,\njatkoi vielä:\n\n-- Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan\nkun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.\n\n-- Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti\nkerskailematta, -- mutta soturina minä elän ja kuolen.\n\n-- Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan\ntapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. -- Sotaan\nkuolet!\n\n-- Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. -- Mutta\nsanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu.\nTänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?\n\n-- Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, -- vielä sinulla on monet\nvaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän\nsilloin kadu sanojasi?\n\nNuori luutnantti hypähti pystyyn.\n\n-- Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen\nelänyt ja kokenut paljon.\n\nSe oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen\npuoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta,\ntulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit\nmenemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli\nmielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa\nintoaan ja uskoaan.\n\nNytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi\nsuksilleen virkkaen:\n\n-- Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä\ntapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen\nlinnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten\nViipurin valtatielle -- eteenpäin vain!\n\nKohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä\nmetsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion\ntakaiseen näreikköön. --\n\nTämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli\nJuhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo\npian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut\nammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi\nvoinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut\nrakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa,\njossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin\njoukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin\nArmfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt\nhänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen\npäättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä\nesimiestensä luottamusta.\n\nVenäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan\nvakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa\nvahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä\nhävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet\nViipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen\nmenossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut\ntarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä,\neikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä\nmailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.\n\nIllan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä\noli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien\nympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja\nrintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa\npuurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja\nlinnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista\nKarjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin\nesimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja\npaloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.\n\nItäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo\nennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet\nvarasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten\nhe voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava\ntappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli\nluutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian\naikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.\n\nItse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja\nmiekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään.\nMiesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua\nhuutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi\ntöikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen,\njonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.\n\nTappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä,\nlyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet\nvenäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko\nvihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin\nylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko\nrytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja\nryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa\nmölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat\njärjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta\nFieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi\npalavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja\nsuorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta\nkaupantekijäisiksi!\n\nMuolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut\nvielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia\najaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä\ntykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko\njoukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä\nvankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli\nestetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri\nvarastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät,\ntälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka\npäivä herkutella.\n\nNuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa\nvaltakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen\naiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset\nvartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden\nviinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja\nkultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja\nylpeitä.\n\nTouhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman\nparta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan\nvaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:\n\n-- Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia\nmuuhun?\n\n-- En vaihda.\n\n-- Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille\nJääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui\ntakaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä\nlähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin\nSuomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa\njatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun\narmeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan\nja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui\nvihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon\nrippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan\nvainolaisen raastettavaksi.\n\nPeräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt\nkapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti,\nmilloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa\nkaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin\nkauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas\nLybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea\nsietää.\n\nToivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi\nvihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen\ntunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän\ntiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin.\nPälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen\npäättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi\ntaisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen\nlähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin\nmuutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset\nrasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet\nhänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni\nsoi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli\nja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista\nvastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli\ntunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.\n\nMutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä\nrintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta\npurren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn\nveteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä\nkauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä\nHämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.\n\nNiin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista\nhelmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli\nsiellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan\nja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut\nmukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin\nhaavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän\nkomensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti\nja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!\n\n-- Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit\npuremaan omiaan!\n\nSe oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja\njoka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen\npäällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän\nviittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:\n\n-- Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?\n\n-- Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!\n\nJa vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti\nväistyvän vihollisen jälkeen.\n\nHän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen\noli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan\narmeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo\nhyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki\njälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen\nväistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat\nsäikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet\nepäjärjestykseen -- yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen\narmeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti\njoukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.\n\nMutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli\numpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä\nkaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet\nmetsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään\njoukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo\noivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei\nhän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta\nolikin heikoin.\n\nEhkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin\nmurtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään\npunertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.\n\n-- Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen\nojennettuun käteen.\n\n-- Jo -- hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!\n\nFieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti\nsivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen\nkaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa\nvangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen\nperässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan\nhänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia,\njotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi\nvihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.\n\nMurheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli\npysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien\nkeräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta\nFieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli\npahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään\nkyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä\nraskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä\nvankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan\nmielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.\n\nMutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon\nsaattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin\nja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä\npidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia\nkokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa\nvangiksi joutuneen kapteenin mielestä.\n\n-- Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän\nyhteisillä yöpahnoillaan. -- Minä tunnen nämä matkat. Pahin on\noikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi\nhelpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on\nyritettävä.\n\n-- Pakoonko, sieltä asti?\n\n-- Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen,\nmutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään\nnäiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten\nkuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa... se\nsiellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä,\njolloin livistetään...\n\n-- Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.\n\n-- Minne tahansa -- uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt\nkestettävä -- ehkei se ole pitkäkään.\n\nMoskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa\nkulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen\nsopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille\nsijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg\nsiellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin\nkäynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin\nniissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä\nkaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma\nraskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja\ntorkkumaan... Nyt koitti hetki -- vangit puristivat toistensa kättä. He\npudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan,\nhiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään.\nJa sitten he juoksivat, juoksivat...\n\n-- Minne päin lähdetään?\n\n-- Tietysti pohjoiseen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja\nnauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin.\nTuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui,\npakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he\nolivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin\npakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään\nrahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat\nparroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin,\njossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi\nilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.\n\nSotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta\nRuotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt\nvihollismaa -- Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin\nvastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan\nharvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä\nkuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään\nsyystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta\nkalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja\nVuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin\nohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.\n\nTämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin\naikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla\nSuomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan\nsotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen\nlinnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo\nmatkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian\nvirkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin\nehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille\nkaikkinaista kiusaa.\n\nKajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu\nrakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja\nPohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä\nvenäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan\nsadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa\nkaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja\nturvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa\nlinnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken\noli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut\nseutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.\n\nMutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko\nSuomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä\noli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin,\nkasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan\nlinnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu\nkuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen\npikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse\noli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan\nvartiona se oli autiossa erämaassa.\n\nLinnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa:\nhän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin\npakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän\nkoskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi\nlähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän\npäätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti\nnuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä\nollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain\nsissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä\nkoettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän\nsellainen retki toki oli mahdollinen.\n\nMutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja\njoukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan\nja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen\nmatka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut\ntekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän\nmuutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin\nUumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja\nArmfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin\nollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota\nvastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi\ntakaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin\nkävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H.\nFieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan\nKajaanin linnaan.\n\nSinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä\nkymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa,\njotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä\njohdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen\nmäärin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja\nyhtä ällistynyt oli Fieandtkin.\n\n-- Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. -- Sinuthan jätin kuolemaan\nNapuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?\n\n-- Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. -- Mutta\nsiitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja\nyöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli\nsinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian\npainuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma\nparani. Oulussa jo joukkoni tapasin.\n\n-- Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!\n\nYhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat\nKajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä\ntultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa\nsaanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja\nensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo\npoikanen käsivarrellaan.\n\nMikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja\nalkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin\nlinnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma\nhuoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin\netäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja\nvahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt\nkaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia\nporvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet\nturvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.\n\nVenäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet\nkasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä\nsuojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan\nunohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.\n\nMutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716.\nLinnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa\nhakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä\npäivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli\ntulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten\npolkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys --\nlopussa olivat levon ja onnen viikot.\n\nVihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä\ntoivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka -- kuten\nkirkkoherra Erik Kajanus -- pakenivat linnan turviin tulossa olevia\njulmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin\nlukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen\nlähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.\n\nMutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät\nkosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei\nKajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä,\nsiksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit.\nRauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään\nkuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita,\njoiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän\nhäiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt\nvihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä,\neikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan\nmuurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän\nampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein\nitsekin.\n\nNiin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa\nvauriota tullut -- yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli\nkumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja\nharmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen\npaljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä\ntäräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää\nmiehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan --\nhänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.\n\n-- Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli\nhänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat\najatuksensa.\n\n-- Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.\n\nHyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän\npappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten\nvihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut\nvaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää\nheidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli\nsoturin sydän sulanut.\n\n-- Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.\n\n-- Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät\ntiehensä -- apua ei meille mistään tule.\n\nRuokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä\nlisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa\nja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden\naavistelut.\n\nVierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja\nlovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei\nkuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!\n\nLapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta\nravinnosta... Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta...\ntämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella\nmies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.\n\nVihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut\ntarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika\nvenyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi\nhyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä\nRuotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja\nkostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:\n\n-- Antakaa tulla!\n\nMutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka\ntapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan\nkuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.\n\n-- Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. -- Ei koskaan!\n\nYön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin\nkuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla\nselviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän\nkutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja\nvarmalla äänellä:\n\n-- Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä.\nMitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme\nmyöskään. Siksi on jäljellä viime keino -- kuolema linnassa. Mutta ei\nnälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi.\nVuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön...\n\nHän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä,\nei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja\njärjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti\nhuoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.\n\nMutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi\nkauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset\nraivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun\nvalvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi\nhänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit\nvetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.\n\nFieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta\nhän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili\nvallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen -- viholliset\nampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan\nkieltävästä vastauksesta -- katseli miehiään, jotka kalpeina mutta\nuskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä -- hän oli aivan kuin\nturtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa\nmonesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely.\nNiin, henki on meille rakkaampi kuin maine... Mutta hän ei sittenkään\npitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.\n\nIlta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin\nkohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä\nkerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin\nyösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat\nnukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut\nnuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut\nkäsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa\nnukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti\npolvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan\nantautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden\nlähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään\nlopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. -- Sopimus tehtiin ja\nvihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui\naseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla\nmantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä\nleipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.\n\nMutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa.\nSotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa\nryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin\nsotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin\nodottanut -- tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se\noli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska\nkerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.\n\nVankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen\nperhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui\nlumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen -- ja\narvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli\nsytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt\ntehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin\nkiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja\nvirkkoi:\n\n-- Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka\nsen kerran maksaa!\n\nVanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön\nreessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet\nkasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat\nsanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.\n\n-- Oikein teit, virkkoi hän silloin, -- vielä saat taistella, sitähän\nolet toivonut.\n\n-- Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.\n\n-- Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo\nlivistäneet pakoon yksi toisensa perästä -- vihollinen ei näy heitä\npahasti estelevänkään --, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon\nkiusaa, kun heissä henki on.\n\n-- Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna\nantautui.\n\n-- Sen teen. Vielä kerran tavataan.\n\nSeuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja\nhenkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen\nhalki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra\nja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian\nvapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli\nkerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi\nVenäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä -- vaimo\nja lapsi seurasi Fieandtia edelleen --, hänen asemapaikakseen\nmäärättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni\nvankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.\n\nToiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla\nvähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei\nosannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä\nkovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa -- lapsi sairastui, sille ei saatu\nhoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli\ntoiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan\nsortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt\nkuopattava vieraaseen multaan.\n\nSilloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin\nrikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua\ntoimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella,\nhänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän\nrupesi taas miettimään pakoa.\n\nPakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa\nMoskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi\nyrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä\njoutuukin kiinni ja saa surmansa!\n\nVenäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen\npäin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia\nhänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi\nkerrottavana -- herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli\nkylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja\nvaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin\ntyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin\nhentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat\npakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän\nvihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä\nmeren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen\nperheensä perille.\n\nGeflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa\nvankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota\nkumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi\nFieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle\nannettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.\n\nMutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka\nrippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja\njärjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan\nkadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla.\nFieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja\nvirkkoi:\n\n-- Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis\nuuteen yritykseen?\n\n-- Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?\n\n-- Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.\n\n-- Missä vain!\n\nArmfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen\narmeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin\nTanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa\npäällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen\nvyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa\nvapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja\noli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa\nlumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti\nvoimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja\njäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli\nnukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.\n\nViimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei\npäässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi\nhäntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi\nniin tehnyt mieli nukkua.\n\n-- Kuka pahus...! -- Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta\nja katseli tylsästi eteensä.\n\n-- Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.\n\n-- Kuka...? Hä, sinäkö Heikki -- vieläkö sinä elät!\n\n-- Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.\n\n-- Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.\n\n-- Ei nukuta nyt, -- meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy\nvielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen\nei ole sallittu tavata meitä täällä. -- Tarttukaahan käsipuoleeni,\nrinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan\nlopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta\njuuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan,\njossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia.\nVielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata\nmiestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.\n\nMuuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin.\nFieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen\nkupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan\njääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat\ntarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui\nsekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka\nryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille\nhullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota\nojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt\nHeikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse\njoukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä,\nmutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen -- hetken kuluttua\nkasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli\ntorjuttu.\n\nMutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli\nmurheellisena näiden vainajain välissä, etsi -- niin, siinähän Heikki\nmakasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta.\nKaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka\nhänen ylitseen kumartui.\n\n-- Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. -- Tämmöistä se nyt oli!\n\n-- Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.\n\n-- Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.\n\nMajuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle\ntoverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.\n\nSiellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka\nkohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli\nsolmittu Uudessakaupungissa.\n\nIsoviha oli päättynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä\ntaisteluaan.\n\nRauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata\nhävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi\nviimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin\nvanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena,\nunohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.\n\nMutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja\nVenäjän välillä, \"hattujen sota\", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan\nmenetyksistä.\n\nFieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän\noli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän\nvesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta\nsoturia, maineikasta karoliinia.\n\nHän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän\narmeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän\nuuden polven taistelu hänen mielestään velttoa -- siinä ei ollut\nentisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille\noppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä\nheille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli\ntulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.\n\n-- Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta,\nmiesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!\n\nMistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa\nnuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen\nihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita\nviiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan\nvaltaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi,\nja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli\nvaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.\n\nMutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari\naskelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.\n\nPari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren\npulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.\n\nMutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin\npyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:\n\n-- Maltahan, Heikki... minä tulen...\n\nSamassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli\nkäynyt, ja kuiskasi:\n\n-- Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nVASTOINKÄYMISTEN SANKARI\n\nKAARLO ARMFELT\n\n\nLiikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan\nkuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä\nOnkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen\nhattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa\nja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.\n\nLaajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen.\nJärvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina,\nkalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat\nsyksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat\nvähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet\nniittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni\nnopein askelin.\n\nRatsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan\nhänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden\ntakana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän\nPälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon\nkuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle\nrakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja\nammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän\nulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit\nmiehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt\nsyyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla\nkohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena\nnauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin\nne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla\nvenäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta\ntoisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän\nmätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.\n\nNyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta\nse oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen\nMallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan,\nRuotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut\nnähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria\nlauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran\nyli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.\n\nOli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen\nyli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä,\nkuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot\njoka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden\nalle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet\nhäviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun\nkulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla,\nsamalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan\nkimppuun.\n\nValtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt\nlänttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli\njäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se\noli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se\nhuuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin\nja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä\narmeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin\nedestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset\nkäyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli\nerottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo\nArmfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen\nmieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista\nylivoimaa torjumassa.\n\nKolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli\ntekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva\nerikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea\nsanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.\n\nPian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet\ntästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan\nolikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään\nhänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja\nja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin.\nYhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän\noli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen\ntalonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan\nInkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut\nsuomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään\nkorpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta\nmailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut\nmuskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta\nkapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut\nRanskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja\nBelgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut\nkotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan\nInkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon\nantautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.\n\nSaatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen\nsukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden\npäivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton\nsota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso\nsekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia\nomalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä\ntäytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten\nsäälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti\nnyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen\npienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin\nleirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin\npuolella.\n\nArmfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi\nruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän\nmiehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta\nylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa.\nTäytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen.\nSotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä\noli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi\naskeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.\n\n-- Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.\n\nSe oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä\nnytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas.\nTampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa,\nepätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti\nDanielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä\nodotettavissa olevan saarrostuksen varalta.\n\n-- Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo\nluiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. -- Tänään on Äimälän\npuolella ollut tavallista vilkkaampaa.\n\n-- No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi\nkaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät\nvalppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.\n\nHän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat\nvartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa.\nTalikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon\nhän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja\ntäällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden,\nsikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä\ntietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa\nkuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti\nvääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä,\nlohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki\nyli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen\nympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota\nviivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun\nsotajoukkonsa kanssa harhailemassa.\n\nIäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen\nuskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen\nyksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja\ntinavadillinen kauralientä.\n\n-- Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella\näänensävyllä. -- Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he\nnureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina\noli Lyypekkerin aikana...\n\n-- No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali\nvakavasti. -- Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että\nsotilaillakin olisi tällaista.\n\n-- Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä\nhyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja\nkun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei\nsotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä\npäälle.\n\nPuhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti\nsaksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien\nkuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän.\nNykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin\njokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta\ntulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt\nkuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen\nmielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä\nahkerasti tutkittiin.\n\nLuettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn\nvaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen.\nPäivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka\nvavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys,\nsitten kolmas, neljäs... Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä.\nJooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.\n\n-- Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta\ntoivotettuaan. -- Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran\ntakana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo\nvähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa\nlaskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa\nsiis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.\n\n-- Ehkä se... tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti,\npukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.\n\nOli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva\nsakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse.\nMutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.\n\n-- Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi\nhän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.\n\n-- Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. -- Niin\nollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.\n\nSiitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien\nsokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä\nlaukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota,\njota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten\nolevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää\nniiden maihinnousua.\n\n-- Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita\neversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää\nsiihen saakka kuin miehet paikallanne!\n\nKolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua\nlähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti\nkenraalimajuri De la Barren huoleksi ja kuormaston oli edettävä kaiken\nvaralta Tampereen tielle. Nämä määräykset jaettuaan Armfelt asettui\njalkaväen etupäähän, ja niin lähdettiin rientomarssissa Mälkilää kohti.\nAmmunta ja taistelun melske virran äyräällä kiihtyi, ja hetken kuluttua\nalkoi juoksujalkaa etenevän jalkaväen korviin kuulua kiivasta ammuntaa\nmyöskin sumun seasta Mälkilän suunnalta.\n\nKaksituhatta venäläistä krenatööriä yritti siellä parhaillaan astua\nmaihin suurilta hirsilautoilta, jotka oli jo soudettu rantaan. Taempana\nmetsän reunassa Danielson järjesti ratsumiehiään hyökkäykseen. Ne\nolivat rannalta käsin jo tulittaneet vihollista ja sitten näiden\nkäsikranaattien tieltä väistyneet etäämmälle. Joukko haavoittuneita\nmiehiä ja hevosia kieriskeli rannalla.\n\nHetkeäkään hukkaamatta Armfelt järjesti väkensä hyökkäykseen. Ensin\nyhteislaukaus, sitten pistimet tanaan ja nyt juostiin eteenpäin\nlumivyöryn tavoin hurraata huutaen.\n\nYhteenotto oli raju. Tuskin ehti viiteenkymmeneen lukea, kun ranta oli\nlakaistu puhtaaksi vihollisista. Käsirysy jatkui lautoilla, joilla\nennen pitkää makasi kasoittain kaatuneita. Osa vihollisista oli syösty\njärveen, jonka vesi lähellä rantaa punersi verestä. Takimmaiset lautat\netääntyivät nopeasti järvelle tuiman kuulasateen seuraamina. Niillä\nvallitsi surkea sekamelska ja pakenevien lauttojen miehistöstä oli\nenemmistö kuolleita. Epätoivon vimmalla likaisen harmaat miehet\nkiskoivat pitkiä, hirsistä veistettyjä airoja henkensä säilyttäneiden\nupseerien heille vihaisesti ärjyessä.\n\nTuskin oli vihollinen täten onnellisesti lyöty takaisin, kun Armfeltin\nluo ratsasti täyttä vauhtia rakuunakorpraali tehden sen odottamattoman\nilmoituksen, että virstan päässä etelämpänä, Myttälän talojen luona,\njossa oli ollut vartiossa pienehkö ratsujoukko, nousi parhaillaan\nmaihin vielä paljon suurempi vihollisjoukko.\n\n-- Käännös oikeaan, mars, mars!\n\nJuoksujalkaa miehet syöksyivät upseeriensa kintereillä läpi metsän ja\nyli rantaniittyjen uhatulle paikalle. Siellä oli jo venäläisten\nmaihinnousuosaston päävoima, viisituhatta miestä, ehtinyt asettua\ntaistelurintamaan. Tuossa tuokiossa kehittyi tuima taistelu. Tykkejä ei\nollut kummallakaan puolen, ja sen vuoksi Armfelt kohta ensimmäisten\nyhteislaukausten jälkeen komensi väkensä pistinhyökkäykseen vihollisen\nkeskustaa vastaan. Se ei kestänyt suomalaisten hurjaa rynnistystä,\nmutta kun venäläisten sivustat samalla uhkasivat hyökkäysjoukon\nmolempia kylkiä, Armfeltin täytyi pysäyttää kiihtynyt joukkonsa ja\nkomentaa se takaisin. Taistelu kehittyi hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi.\nKuitenkaan ei Armfelt, vaikka tuon tuostakin oli mukana käsirysyssä,\nhetkeksikään kadottanut mielenmalttiaan. Kuten hän oli arvannutkin,\nvihollinen yritti kerta kerralta saartaa suomalaisten oikeata sivustaa,\nheidän suuri ylivoimansa kun soi heille siihen hyvän tilaisuuden. Mutta\nArmfelt ei joutunut ansaan. Täydessä järjestyksessä hän peräytti\njoukkoaan askel askelelta pitäen kaiken aikaa vireillä kiivasta tulta\nja torjuen vihollisen kaikki lähestymisyritykset.\n\nKaksi tuntia oli näin taisteltu, kun Armfelt lähetti De la Barrelle\nsanan, että hänen oli jätettävä varustukset virran rannalla ja\nlähdettävä peräytymismatkalle. Siellä oli oteltu kaiken aikaa yhtä\nkiivaasti kuin Mälkilässä ja Myttälässäkin. Kenraali Apraksin johti\ntäällä venäläisten hyökkäystä, itsensä Galitzinin toimiessa Mallasveden\nyli tulleiden joukkojen päällikkönä. Kolme kertaa olivat venäläiset\nkiivaan tykkitulen jälkeen yrittäneet virran yli, mutta joka kerta\nheidät oli verissä päin syösty takaisin. Heidän kaatuneitaan makasi\nhujan hajan virran äyräältä aina mäen harjalle saakka.\n\nOttaen tykit mukaansa ja haavoittuneet rattaille sälyttäen De la Barre\nlähti täydessä järjestyksessä liikkeelle. Tampereen tielle ehdittyään\nArmfelt muodosti väkineen jälkijoukon lyöden kerta kerralta kintereillä\nseuraavan vihollisen. Kauan se ei jaksanutkaan takaa-ajoaan pitkittää,\nja niin suomalainen sotajoukko sai rauhassa jatkaa matkaansa pitkin\nalastomien metsien halki luikertelevaa, kivistä ja kuoppaista tietä.\n\nKun tultiin kapealle ja ihanalle harjulle, johon vasemmalta kuulsivat\nRoineen, oikealta Längelmäveden vesistöt, uupunut sotajoukko pysähtyi\nlepäämään ja komppaniain varusmestarit ryhtyivät jakamaan sotilaille\nleipä- ja silakka-annoksia. Välskärit pesivät ja sitoivat\nhaavoittuneita ja katsastuskirjurit laskivat mieshukkaa. Se oli\nmelkoinen, mutta paljon suurempia menetyksiä vihollinen oli kärsinyt.\n\n-- Ottakaa ja syökää, herra kulta, kun ette koko päivänä ole vielä\nJumalan jyvää maistanut, toimitti Jooseppi, joka vihdoinkin tungoksen\nkeskellä sai käsiinsä isäntänsä.\n\nHän levitti tohkeissaan eväsneuvonsa lattealle kivelle tien rinteeseen.\nRuokaa nähdessään Armfelt tunsi äkkiä hiukaisevaa nälkää ja kutsuen\nympärillään olevia upseereja pöytäkumppaneikseen hän kävi ahnaasti\nkäsiksi voileipään.\n\nPienen lepotauon jälkeen kaksi eskadroonaa sai käskyn rientää\npysähtymättä Tampereelle, jossa heidän heti aamun valjetessa tuli\nryhtyä rakentamaan varustuksia Tammerkosken äyräälle. Siinä Armfelt oli\nnäet päättänyt asettua uuteen vastarintaan. Vihollisen piti tulla\ntuntemaan, että vapaat miehet tätä maata puolustivat.\n\nHarjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva\nestemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa\netuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti\nhuokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne\nse yöpyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo\nhonganlatvoja Pyynikin harjulla.\n\nSuurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan\nja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme\nlaihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki\nkuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä\ntuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt\ntiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat\njoutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.\n\nVallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä\nkukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he\nsiinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti\nyhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä\ntakaisin kosken rantamalle.\n\nArmfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä\nsotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei\nauttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja\nvasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä.\nTämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.\n\nEtuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja\nparveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit.\nPäivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin\nnäkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan\nvarsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan\nkiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä\nArmfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä\nPälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta\nRuoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen\nVaasan seutuvilla.\n\nYön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti.\nHämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen\nHämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita\nloppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä\nasussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä\nmiehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia\nriepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona?\nAinoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin\nolivat loppuneet.\n\nTämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä\nlaihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä\ntaivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja\nlihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista\nvastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina\nkaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki\nrinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei\nauttanut: eteenpäin mars!\n\nPäästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu.\nArmeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen\nhuutavimmat puutteet voitiin poistaa.\n\nMutta pitkällistä rauhaa ei vihollinen suonut. Suurin joukoin se samosi\nsamaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja\npakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön\npäättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia\ntaisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja\nitse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa\nkokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset\nsaivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he\neivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan.\nPienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo\ntallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.\n\nPienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli\nraivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen\nlumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen\nkatseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä...\n\nKesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt\nPohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja\nvarustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen\n-- maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi\nvaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä.\nEteenpäin elävän mieli!\n\nJa ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän\npuolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa\nkokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin\nvarustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin\nvihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä\nhallussaan.\n\nMutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on\ntuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina\nliiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy\nviimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan\nvihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä\nrajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas\nei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella.\nJa Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota\ntietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.\n\nNoina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja\nedestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle\nilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten\nviimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli\nsuomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja\nVenäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota\ntunturien poikki Keski-Norjaan.\n\nSe oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden\nretki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset\nsissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa\narmeijassa, teloituksia... Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken\nsisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat\nsiihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli\nuudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli\nviimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias\noli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä.\nKuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka\npelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet\nkuka minkin jäsenensä.\n\nParisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet\nvärjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen\nsuojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti\nvihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä\nvelvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut\nsuomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.\n\nMissä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit\nikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina,\nomaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä\nalkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa,\nodottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.\n\nNyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka\nsota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista\nkaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja\nainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä\nkärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä\nmies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta,\nperusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan\npitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja\njuonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää\nhoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen\nLovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista\nyhdeksäntoista.\n\nYhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt\niäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri\nCreutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt\npietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz.\nTämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja\nelämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina\nkallistui yhä enemmän pietismiin.\n\nVihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen\nansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja\njalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi.\nMutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja\nvuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla\nPernajan kirkossa.\n\nHarvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan\nsaavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti\ntunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren\nvoiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa\nsuotuisten olosuhteiden vallitessa -- minkä loistavien voittojen sarjan\nhän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni\nonnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt\nmaahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina\nvuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja\nsiksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa\njoukkoon.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nSOTAPAPPI\n\nGABRIEL LAURAEUS\n\n\nIhanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten\nsodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät\nasetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai\nsiviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen\nkanssa.\n\nVarsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita\nSuomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja\nniiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin\nsellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien\nsuosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai\nkäskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia\nuseiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein\ntunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden\nvallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta\nseurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa\nkoettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset\npieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja\nJanakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät\nedeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä\npotkuilla ja nyrkiniskuilla -- rangaistakseen häntä siten\n\"niskoittelusta\".\n\nMutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina\nsotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat\nja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa.\nSeuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel\nLauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen\njoukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan\nvallitessa ryhtynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin\nteille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset,\njoita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla.\nElättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä,\nharjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä\nmyöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän\npääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen\npitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut\nsiihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali\nLewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren\nmaakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan\nja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.\n\nUuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen\noikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei\npitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi\nhaavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat\nkuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli\njuuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan\ntaistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja\npitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi\nasetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän\nusein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin\nrohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin\nsydän.\n\nNiinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen\ntulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä\nsuosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan\netulinjoille ja haavoittui pahasti -- hän sai ruumiiseensa viisi eri\nhaavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten\njalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa\nhaavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus\nsai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa\nehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin\ntoimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt\nitse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa.\nMutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän\nkoettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi\narmotta kepertynyt.\n\nLiivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa\nperästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka\ntaas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin\ntaistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli\nyksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina -- hän, haavoistaan\nhiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt,\nhän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran\nratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein\nsijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat\nhulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku\nselässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja\nsotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen\nviilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:\n\n-- Siinä menee taas urhea sotapappimme.\n\n-- Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.\n\n-- Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina\nkun ottelu syntyy...\n\n-- Jumala häntä varjelkoon!\n\nKun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen\nPuolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus\njoutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja\nlopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä\nRuotsin \"leijona\" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin,\ntuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian\nlehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui\ntaistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa\netelään päin.\n\nSotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli\ntarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet\nyllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo\nkauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta -- mutta hän\ntaisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui\nkasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten\nketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen\nesikuntansa pieni, pakeneva parvi -- Lauraeus lasketti vihurina sen\njälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden\ntykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.\n\nOuto oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä\nliperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta\nmiekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka\nhölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja -- antavat\nhoukkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven\nja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa\nsotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti\nilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut,\nseurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin\npuolelle.\n\nBenderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta,\noli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan,\ntoimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän\nsiirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista\nsotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko.\nSotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis\nsielläkin isänmaataan palvelemaan.\n\nTaistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain\nkorjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä\njoukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä\nhyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa\nei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti\nsotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi.\nJoutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan\nkahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi\nläpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.\n\nTäällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen\nmenoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn\narmeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä\nvaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt\nkoettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa\nvaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli\nSisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta\nvailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka\neivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä\nruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus\nkoitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden\nmonet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he\nolivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan\nalakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa\nja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita\nmieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse\nsiirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät\nsieluun itämään ja sitä lämmittämään.\n\nVihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden\nkuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi\nkarkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko\njoukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt\nSuomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun\nvankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään\nansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen\nkäsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin\nperehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä\nkoulupoikana oppimastaan ammatista.\n\nMyöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille.\nEdistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun,\njoka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko\nlaajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä\nvenäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä\nkoulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.\n\nMutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti -- saatuaan siihen luvan\n-- Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja\nheille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja\nvapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut\nankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien\nsielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.\n\nTämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian\nsen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian\nherännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa\nhivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan\nja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli\nsiihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta\nkaivannutkaan.\n\nPitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin\npääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan\nkotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit\npaluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä\nsuomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut\nsyntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti\ntoimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus\nseurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän\noli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän\nviidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona,\njota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nKORPIMAJURI\n\nTANELI LUUKKONEN\n\n\nMäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja\npääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla\nlukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin\noli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa\ntiedusteluretkellä Viipurin puolessa.\n\nOli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa\nitse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän\njumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan\nseurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen\nvuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen\nkun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen\nkotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa,\nkunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi\nmajuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään\nlihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin\nrukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen.\nLuukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin\nsai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut\nSavonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta\ntämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että\noli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet\nkokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen\nvakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren\nkirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan\nkiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja\nsaman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä\nkirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.\n\nEilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä\npastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla.\nSen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun\nmiehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi\nparhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka\npermannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn\nhonkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli\nhankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan\nhän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja\nharteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa\niho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä\nhaavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa\nkoettanut ajaa parransänkeään.\n\nTuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen\nviittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään\ninkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas,\nvaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen.\nTorikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin\naatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen.\nHän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi\nNierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen\nsuostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.\n\nHänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti\nKoivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja\naloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.\n\nTähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö\nVolmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo\ntammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta\nollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten\nkäsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti\nensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut\ntäällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi\njärjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti\nmukana kaikissa sen vaiheissa.\n\nTupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa\njoukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja\nkannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa\nkokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia\nmiehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja,\nlukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset,\netupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen\nvuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä\nvuosina.\n\nPastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia\nentisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan,\njoka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi\njommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään\njumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka\nhänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän,\nhaki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän\npääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:\n\n    \"Pääsiäispäivää nyt pitäkääm',\n    Jeesusta korkiast' kiittäkääm',\n    Joka ainoast' armosta\n    Päästi meit' pirun pauloista.\"\n\nHitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä\nkurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian\nkuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes\nensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi\npirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet\nhavahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään.\nLuukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi,\närähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta\nkun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari\nsuomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka\npeloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien\nhuomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen\njatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja\nkohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina.\nMutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet\nvaikenemaan.\n\n-- Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän\nkomensi.\n\nNuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin\ntuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota\nkymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat\nsiihen joukkoon ja muut kahdeksan -- no, niiden ketarat käännettiin\ntaivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin,\nkaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.\n\n-- Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.\n\n-- Tupakat on täällä, sepä tietty.\n\nYksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison,\nniinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti\nlattiaan.\n\n-- Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen\navaamaan niinimattoa.\n\nNäkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja\ntupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta\nalkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys\noli jo lopussa.\n\nTupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia\nvuosia myöhemmin aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen\nnimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut\nvenäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen\njälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi\näänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä\nsiitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta\nsilloinpa Karjander metakan nosti.\n\n-- Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. -- Tämä poika\non palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole\nmuuta kuin pelkkä korpimajuri!\n\n-- Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään!\nsanoi Luukkonen rauhallisesti.\n\nKäsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta\nnopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää\npiippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet\nhajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan\nkuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla\nolevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä\nsopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista.\nInkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa,\ninkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli\nSoikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari\npidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan.\nAinoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.\n\nLuukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi\nretken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit.\nMikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin\nsieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan\nluuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.\n\n-- Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille\nkirje, hän virkkoi elostuneena.\n\nKäskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä\nvuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli\nnimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa\nkirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin\noikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli\nhänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa\nvielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin\njalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.\n\n-- Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan\nhanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.\n\n-- No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja\nsitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin\nvangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta\nretkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten,\npanepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin\nluovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme\nvarten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona\nsaadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!\n\nHanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis.\nAntonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen\npitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli\nAntoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen\ntoimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä,\nsillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin\npuumerkkinsä.\n\n-- Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis\nviemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen\nVolmarille, kun kirje oli valmis. -- Saman tien tuot kreivin\nvastauksen. Mutta pidä kiirettä.\n\n-- Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt\nKoivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.\n\n-- Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?\n\n-- Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.\n\n-- Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?\n\n-- No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän\nvenäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.\n\n-- Mitä kuormissa oli?\n\n-- Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa,\nmunia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.\n\n-- Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota\nkuullessa.\n\n-- Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan\nlunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja\nhaalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat\nvarusteet.\n\n-- Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs\njunnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?\n\n-- Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat\ntulla meidän pataljoonaamme.\n\n-- Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen\nmissään väessä palvelleet?\n\n-- Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen\nmiehistä.\n\n-- No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no\ntuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä\nkelpo sotilaita.\n\n-- Entäs tuota... maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.\n\n-- Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä\ntuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa\ntapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen\ntapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva\nkapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt\npäiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina\ntynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin\nmuutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun\nnähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?\n\nMiehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä\npataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan.\nHuomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.\n\nRyhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten.\nMuutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija\ntähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa\nhänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli\nkirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta\nsai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana\nkuului:\n\n\"Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön\npäälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät\nainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin\nheille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan\nHerra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan\nsekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa\nuskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään\nväkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia\nkuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä.\"\n\n-- Jaa'a! Jaa'a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. -- Siinä se nyt\noli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen\nmuitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa,\nmitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista\nmiestä.\n\nKun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti\nasian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan\npataljoonan tiedoksi.\n\n-- Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat\nväkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä\nlähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.\n\n-- Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.\n\n-- Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään\nmuljautellen.\n\n-- En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi\nLuukkonen, -- mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää\nmielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa\nsotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla\nmuilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne,\nPärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta\nminulle kirjoittaa.\n\nLevitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä\nkyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:\n\n-- Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä\nlähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa\npataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat\njoko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta\nmutkitta hirtättämään.\n\nHän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:\n\n-- Jaa'a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa.\nDisipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä\nole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka\ntästä puolin ei tottele, niin -- kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet\npainakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei\ntäällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan\nja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!\n\nHän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset\nratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa\nsanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan\nyli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin\nenimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat,\ntoisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.\n\nKuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän\niltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti\nInkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne\nvaltasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla\nInkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla\nhän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti\nsynnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla,\nKolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä\nolivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa\nlepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.\n\nVuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen\nvarsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin\ntaisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään\npäivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut,\nmutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä.\nMitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta\nhän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa\nKivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.\n\nSurullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja\nmieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen\njoukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät\nherkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu\nvärjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa\nperille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään.\nMukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä\nmiehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan\npartiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä\ntaivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin\nmatkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin\nhäämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi\njoukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä\nkumpaankin paikkaan.\n\nSoikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä\ntavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin\nällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa.\nPajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi\notettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen\nkaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus\npalamaan.\n\nRosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset\nsissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki\nharjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa\nmäärin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän\nylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut\nluutkin Turun tuomiokirkosta.\n\nKattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi\nsaatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä\nvangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin\npaluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti\npäästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta\nLuukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille\nLiljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät\nkertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen\nvielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin\ntämän kasakkajoukon.\n\nKesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin\nkyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa\nmukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin.\nViholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin\nkovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov\njopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi\nNierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin\nLuukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville\nsaksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista,\njossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja\npöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan\npuolessa suorittaneet.\n\nElokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä\ntiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä\nvihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa\nelementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan\nrannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän\notti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan\njohdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.\n\nSäkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa\nViipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi,\nhän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa\nvenäläisiä sotilaita.\n\n-- Kuinka paljon?\n\n-- Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.\n\nPari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen\nsilloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan.\nNiillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta\nsaataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät\nnäiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä\njo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat\nväijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä\nViipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä\nLuukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän\nhäivyttyä vartoa vihollista.\n\nPäivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin\ntöminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto\nvihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt\njoka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea.\nPistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen\nmiehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän\nviholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin\nvaltaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle.\nPartiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he\npainelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen.\nMutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella\noli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt\npakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen\nsitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin\nsaada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.\n\nOli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit\npaukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He\nvastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta\nsumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja.\nKun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja\nmuuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä\nuhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto\nkajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät\nsillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli\nsiis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat\nauttamattomasti saarroksissa.\n\n-- Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää\nmenisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.\n\nMiestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta\nvihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään\nvihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla\nkäsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä\nvasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko,\nniin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti\nvanki -- ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.\n\nTaistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun\nja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin\ntiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta\nolivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko,\njonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi.\nViholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja\nkärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin\nkymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä\noli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän\nkohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni\nTillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.\n\n-- Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, -- eivät kai he kaikki\nliene kaatuneet?\n\n-- Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.\n\nTyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin\neteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä\nsyyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin\nilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä,\npaljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään\ntekoonsa ryhtyneet.\n\nLuukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen\narmeijaan kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä\ntiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi.\nVenäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin\ntoisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että\nTillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle\nlähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin\nhuomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten\npäällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen\nilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse\noli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville\nupseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki\nilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen\ntavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan\nviskattiin nuoransilmukka.\n\n-- Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan\nsotureita? huusi Luukkonen. -- Minä olen siinä armeijassa majuri ja\ntoverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!\n\nHän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli\nhänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän\nviittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se\nkulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä\nvenäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella\nsilmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä \"Kivikäs\".\nHeille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja\nvihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada\nkäsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen\noli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari\ntulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä\nViipurissa että Pietarissa. Jei bohu!\n\nSilmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt\niloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti\nlähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan\nvartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana\nlevisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli\nvankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja\nhänen toveriensa ympärillä.\n\n-- Vot Kivikas! Smotrijte!\n\nHeitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä.\nJa pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän\nympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin\ntykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat\ntoimeen suuret juomingit.\n\nSeuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin.\nMukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas\nsaalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan\noli lankeava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua\niltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt.\nMutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri\nTaneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että\ntuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen\nolinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille\nsopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen\nmuodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä\nkatonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi\ntoisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä\nmuurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt\npaksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.\n\nLuolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa.\nNurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan\nkahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä\nkohosi usvana luolan kattopaasia kohti.\n\nJykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin\nja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset\nkasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta\nvankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla\nolevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua\nryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti\nlyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja\nyhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi\nlukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota\nhäiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.\n\nKylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi\nkäsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä\nkilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut,\nettä tuskin huomasikaan sitä.\n\nLähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä\nsinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä\nkuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä\nkuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset\nvoittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan\nkeskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon\nsuurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi\nKivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi\nkaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin,\nettä hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna\npäällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki\neikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä\npäivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän\nruumiillisestikaan jaksaisi?\n\nMistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja\nsuljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety\ntsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut\ntoistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta\nkuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella\nhänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin\njotakuinkin todellisuutta.\n\nSilmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen\nitselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia\nkysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset.\nSitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi\nuskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan\nmajurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin\nja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä\nLuukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan.\nSilloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat\nhetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli\nlyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty\nkahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut\nneljä kuukautta.\n\nMutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa\nkohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt.\nLuultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin\nhänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen\nlangennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin\ntoisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän\nvaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten\nsotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.\n\nNäännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui\nuneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään\nlattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein,\nkaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään\npää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä\n-- oikeassa oli tuttu karoliinimiekka -- ja pudisti Luukkosta jalasta.\n\n-- Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.\n\n-- Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.\n\n-- Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri\nuusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista\nsilloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto\non meidän.\n\nNäin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin\nkuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen\nlattiapaadet paikoilleen.\n\nUni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi\nselvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko\nuneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen\nailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä\nluola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi\nentistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.\n\nPimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon\nliikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi\nhoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka\nedellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä\noli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä\nSiestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen\npuolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle,\nviettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä\nolivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet\ntiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko\njoukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.\n\n-- Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät\nillastamaan. -- Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto\nsiepatuksi.\n\n-- Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä\ntuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon,\nhuomautti Torikka. -- Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä\nsateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan\nkyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne\nlaihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat,\nsaamme katottomina harhailla metsissä.\n\nTuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen\nmustissa silmissään oli äkäinen ilme.\n\n-- Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. -- Tahtoo\nnäet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.\n\n-- Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. -- Kun\neivät vain olisi kiikkiin joutuneet.\n\n-- Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. -- Kyllä ne pojat päänsä\nvarjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.\n\nHe lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat\npitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi\nkuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta.\nPuolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti\npäänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän\nnuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen,\npitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän\nnousi istualleen.\n\n-- Vanginko toitte? hän kysyi.\n\n-- Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.\n\n-- Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.\n\nAntonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin\nhieroi silmiään.\n\n-- Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. -- Ääni on Taneli\nLuukkosen, mutta...\n\nHän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja\nlopuksi virsuihin.\n\n-- Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan\nvankeudesta palattavan? nauroi vieras.\n\n-- Ei mutta... jopa nyt jotakin... että ihanko siinä seisoo itse Taneli\nLuukkonen?\n\nUnisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen\nalta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden\nkaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen,\nkuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja\nsilmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.\n\nMutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä\nPietari-Paavalin linnan komeroista?\n\nKun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka\ntaholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti\nkävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.\n\nKeskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli\nhuojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin\nsäilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta.\nHeinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli\nlähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti\nMoskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti\nheitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä\nyöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin\nmetsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden\nitseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja\npitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli\npahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja\nselittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki.\nSilloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä\nmatkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin\npohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta\nkohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.\n\n-- Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan\nja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.\n\n-- Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän\nkomennettavissanne, vastasi Hausen.\n\n-- Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella\nseuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä\nsellaisen kaappauksen, että... että se tekee lopun koko tästä sodasta.\n\n-- Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. -- Mutta mikä on se\nkaappaus?\n\nSilmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat\nLuukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai\nhaltioituneen sävyn, kun hän lausui:\n\n-- Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman\npeninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain\nkourallinen. Napata sellainen otus vangiksi -- kas se olisi toista kuin\nväijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että\nvihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään!\nKoko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä.\nRyssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas\nmeidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?\n\n-- Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana,\ninnostui Torikka. -- Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja\nettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?\n\n-- Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä\nsain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä\nnykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset\nhenkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä\nkartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me\nvoimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin\nkaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!\n\nSilmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa\nsuunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen\nsaattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin\nsaatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen.\nHengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi\nlukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.\n\n-- Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin\nsuomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta\nolkapäälle.\n\n-- Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle,\nsanoi Luukkonen. -- Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja\nsilloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.\n\nItse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä\nmäärin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä\nloitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen\nratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!\n\nKohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he\nhaukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten\noli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät\nhäntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla\nhohtavaa haltioitunutta ilmettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden\nhelmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla\nkanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään\nmakasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli\ntuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän\nhieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän\noli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.\n\nValkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan.\nYllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa\nnaispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen\ntunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin\npukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut\neräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä.\nKun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa,\nhuomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari\noli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja\nhän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.\n\nSilloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet\nsille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli\nisketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan\nLuukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin\nseitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut\nLuukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja\nlopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti\nhaavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi\njoutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen\nhän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan\nmetsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin\nkaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä\nhän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja\ntajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa\nmatkoihinsa.\n\nNäin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli\nuskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan\nperillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon\ntulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli\nitsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun\nkerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko\nJumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen\ntiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?\n\nLuukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli\nkuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:\n\n-- Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna\nheikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa\naikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.\n\nPuolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta.\nSilloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:\n\n-- Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven\njuurelle huokaisten viimeisen kerran.\n\nHengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan\naikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan\nsaaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen\nhämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä,\nkotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nMERI- JA METSÄSISSI\n\nPIETARI LONGSTRÖM\n\n\nEräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi\nylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen\nsuulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä\nitään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti\noli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta\nruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella,\nsillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka\nolisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään\nvenäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan,\nkuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen\nennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme\npienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän\nhäiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään\ntiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin\noli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan\nmiestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa\narmeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet.\nMiehillä rupesi olemaan nälkä.\n\nHarmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin\njokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan\neteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä\npäin rannikkoa kohti -- hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset,\nlatteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.\n\n-- Mutta hittoja -- onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi\nadjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. --\nEi, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat\nraskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden\nvenelaituria.\n\nKenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa\nmukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan\ntulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta\nkomentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän\nsaaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.\n\nKenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt\nhän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, -- kiireellä hän\nkutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.\n\nMies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin,\nvaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja\nsitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin\npikimustat ja tuliset -- korea poika! Toiset kertoivat hänessä\nvirtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän\nkoivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen\nviittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli\nsavolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että\nmurteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista\nmaatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.\n\n-- Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.\n\n-- Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja\nuhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat\npyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia\nnäkyi selällä.\n\n-- Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?\n\n-- Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.\n\n-- Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari,\nsiksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. --\nKenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja\nviljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän\nkääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:\n\n-- Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin -- hae aamulla\nvaltakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!\n\nSiihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja\nsotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt\nsiellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen\nvilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta,\ntervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat\ntulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille.\nSeisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen,\nvaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin\nsilmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti\nohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti\nnauraen:\n\n-- Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?\n\n-- Sesilia...\n\n-- Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia,\nkihlalahjat...\n\nHän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja\nmustat silmät kimalsivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka\nvenäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä\nuutta kaappauslastia Virolahdelle, -- armeijan oli vihdoin vetäydyttävä\nVehkalahden varustuksiltaankin.\n\nNierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker,\njoka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä\n1712 hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten\njäätiin.\n\nVanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että\njos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella\npuolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.\n\nMutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli\ntalven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia,\nmatalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt\npani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja\neräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma,\nettä venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen\nlänsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto,\njoka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena\nmahtanut niille mitään.\n\nLybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli\nkoetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta\nmiten?\n\n-- Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan,\nkehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.\n\n-- Olisiko siitä apua?\n\n-- Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa\nhyökkääjät pakoon..\n\n-- Lähteköön, koettakoon...!\n\nPietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt\nkyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun\ntehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa\nlisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti\ntiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt\nkaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He\ntulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja\nmenetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan\neräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin\nKotkan kaupunki syntyi -- siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti\nsinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli\nvalppaasti.\n\nEi näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään\nsyksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin\nkuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset\nlaskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.\n\nMutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi\nhuimata... Oliko se näköhäiriö vai mikä... lehto tuolla loitommalla\nkoillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä\ntodella liikkui ja läheni..., ja jo toinen ja kolmas!\n\nSilloin hän rämähti nauramaan, osoitti tuota luonnonilmiötä vieressään\nloikovalle korpraali Forsmanille, joka nokkelana miehenä oli kaikissa\nkujeissa hänen lähin apulaisensa, ja virkkoi:\n\n-- Ryssä on pukenut kaleerinsa koivuilla juhannusasuun ja lähestyy\nmeitä noin juhlavasti.\n\n-- Mitä varten? uteli ällistynyt korpraali.\n\n-- Salatakseen sotajuonensa amiraali Wernfeltin laivastolta, selitti\nPietari tajuten vihollisen aikeet. -- Ruotsin laivasto vartioi merta,\nmutta näkee saaristossa vain lehteviä maisemia.\n\n-- Ja hyvin on kepponen näemmä onnistunut.\n\n-- On toistaiseksi. Mutta tulkaapa sieltä lähemmäs niin saatte\njuhlatervehdyksen!\n\nKiireellä Longström sijoitti tykkinsä ampuma-asentoon ja kätkettyään\nveneensä vartioineen saaren länsipuoliseen poukamaan määräsi\npyssymiehet rantavesaikkoon. Lehtipukuiset lotjat lähenivät\nparinkymmenen airoparin soutamina pyrkien ilmeisesti saaren ohi\njokisuulle. Pian tähystäjät saattoivat huomata lotjissa lehvien takana\nrunsaasti sotaväkeä. Vihollinen yritti tosissaan ylläkköä.\n\nLongström laski ensimmäiset, aivan peräkkäin soutavat kaleerit\nkiväärinkantaman päähän -- vasta silloin hän laukaisutti tykkinsä ja\nantoi pyssymiestensä ampua. Soutaminen pysähtyi, airot kirposivat,\nkallelleen vaipui ensimmäinen kaleeri ja miehiä näkyi kaatuvan\nmolemmissa. Leimahti toinen laukaus, ja kiireesti lähtivät kaleerit,\njoista toinen ilmeisesti oli vioittunut, huopaamaan selälle. Samalla\nkuitenkin niiden aseet alkoivat paukkua ja vihainen laukausten vaihto\nsukeutui nyt siinä tuulisen ulapan laidassa.\n\nSuomalaisia, jotka kykkivät lehdossa ja rantakivien suojassa, ei\ntulitus paljoakaan vahingoittanut, Longström saattoi levollisesti\njatkaa taistelua. Mutta hän pälyili kumminkin levottomasti ympärilleen.\nMihin oli joutunut se kolmas laiva, joka heti taistelun alussa oli\nirtautunut muista. Hän kapusi rantapetäjään sitä tutkimaan. Ja aivan\noikein, se souti saaren vastapäistä, aukeampaa rantaa kohti ja oli jo\nvarsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä\nkiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.\n\nMutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö\nkomensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja\nkahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi\ntaistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät\netenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet,\nettä suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä\nepätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan\ntoivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi\nhän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta\nlähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan\nmanterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.\n\nTämä liike onnistuikin hyvin -- nuo siipirikot laivat olivat loitonneet\nliian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään\npakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta\nkun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle\nveneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa.\nOliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt\nvenäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli\nehdottomasti saarroksissa -- ei auttanut muu kuin antautua.\n\nNäin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta\nhymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi\nvangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja\nhenkensä hän pelasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni\nLongström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään,\nkosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja.\nHeidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa\nTaneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin\ntienoilla satimeen.\n\nMutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja\ntoimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista\nsissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut,\nnälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä\nei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki.\nLuukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja\nhuonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki\nkuiskivat puheensa:\n\n-- Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!\n\n-- En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.\n\n-- Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. -- Vaikka\nolisi kuinka toivotonta tahansa, yritä -- anna mieluummin henkesi\nmennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.\n\nKyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen\nystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?\n\nSen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen\nasiaansa tutkittiin... ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut\nsissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti\nedessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä\nSisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä\nkielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti\ntodistaa jälkimmäisen oikeaksi -- vaikkei hän todellisuudessa ollut\nsiitä itsekään aivan varma -- ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan,\neräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi.\nSilloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä --\nhän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.\n\nEikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin\nlinnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä\nvartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä\nhän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa\nhaarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti\nolutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström\nastui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä\nverkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos...\n\nSotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa\nsiinä virastossa tunteneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista\nilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka\nsilloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän\nsai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön\npian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli\nperäydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat,\nseurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä\ntehtäviä suoritettavakseen.\n\nHelsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän\nsatamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä\nvarastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan.\nRakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä\nkolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin\ntalonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja\nhiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle \"työmaalle\".\n\nVenäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä\nyöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat\nsuomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja\notti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät\nvihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11\nvankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon\nLybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen\nlohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset\nkärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta\nitse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi\npohjoiseen päin.\n\nLybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan\ntutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman\nsodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli\nylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta\ntaistelemaan -- valitettavasti vain liian myöhään.\n\nPälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty\nhajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon\npieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet\ntakaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi\ntahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä\nkeräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm.\nPietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa\nmiestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen\nselkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän\nvietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven\nJämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta\npälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan\nselvisi.\n\nMutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin\nkeräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä\noli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun\narmeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia\ntalonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria\nkärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.\n\nLongström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi\narmotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi\nkaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään\nviinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut\nsaaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle.\nTuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen\nkäskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja\nkuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.\n\nKeväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä\nLänsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala\nmetsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö\nmääräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä\nilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä\nainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat,\ntuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi\nepäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen\noli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos\nkivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä\njulmemmin jokaisen kavaltajan...\n\nKesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä\narmeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut\nmitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa\nkotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli\nketään omaisista hengissä.\n\nIlokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja\nhävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä\nrintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin\nkotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa\nPietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli\njo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria\npalkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.\n\nTäällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten\nkäsissä -- siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon\nSavon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa\npiiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä\nruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen\nvarustus.\n\nLongström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli\nKeski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden\nkanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä\nvenäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu;\nPietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka\nkuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua\nLappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen\nlastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla\nja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.\n\n-- Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka\nnyt kuten aina kulki hänen matkassaan. -- Ja mitäpä sinun hyödyttää\nantaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa\nkuitenkin ilmaiseksi.\n\n-- Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin\nvoin.\n\n-- Luuletko maineesi siitä paranevan -- yhtä mustana nyt kuitenkin kuin\nmuutkin kivekkäät.\n\n-- Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!\n\nSaaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo\npiiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä\nviidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat\nympäristöä.\n\nLäheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat\nrakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan\njoukoilleen leipää.\n\n-- Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari\nsilloin.\n\n-- Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.\n\n-- Otetaan nekin...!\n\nJa illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen\nleipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää\nhätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui\nsovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin,\njoilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan\nmatkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he\nsoutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla\nvenäläiset olivat vartiossa antaen \"omain\" alustensa rauhassa kulkea\nohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla\nlaskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti\nlinnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta\nLongström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:\n\n-- Älkää ampuko, tuomme teille eväitä...!\n\nHyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä\noli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo\nkuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella\ninnolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei\nmistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten\nankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit\nja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta\nantautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot.\nMutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen\nOlavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden\neivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan:\nhirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet\nnäihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta\nvälittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun\nLinnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin,\nveneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin\nkaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLongström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan\nluo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas\nreipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa\nheikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä\nmiesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen\nvuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä\nvihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli\nsaarivesillä vapaana soudella.\n\nSaimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä,\nluovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas\nmetsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun\nVehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa\ntunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet\nhyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.\n\nPaasion saaren rannalla oli -- niin kertoi manteren väestö, jota\nForsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä -- parhaillaan\nankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset\nkuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin.\nOlipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden\ntavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla,\njonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä\nmatkassa.\n\n-- Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi\nkuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle\ntoi.\n\n-- Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka\nmeren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui\nkaappausmatkalle.\n\nValtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä\nvastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat\npian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt\nkorjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät\nveneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin -- mukana taisivat\nvajota syvyyteen niiden vartijatkin.\n\nMutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin\nhätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:\n\n-- No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne --\nkas niin --, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle\nja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!\n\nKupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan\neivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit\nsoutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen\nvajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin\nlevätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat\nasetettuaan sitten yöpyivät.\n\nAamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita\ntarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja\ntalonkin, -- se oli Pajulahden ulkoniemessä --, täällähän hän oli\nmonesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille\nveneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä.\nHän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja\nvirkkoi:\n\n-- Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita\nviimeksi lupasin.\n\nTyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa\nmyöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin\nollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana\naaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon\nkarkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen\nsamaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden\nsillalla puhutellut.\n\n-- No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. -- Tule vain\ntäältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen\nsain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata\nkangasta...\n\nTyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona\njalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:\n\n-- Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä... Äläkä pelkää, en sinua\nväkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa,\nsilloin haen sinut omakseni -- tuletko?\n\nTyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli\nsiinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli\nviimeksi tyttöjä jututtanut.\n\nJa hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja\ntoimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki\nmenneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. -- Näin tyttö jo\nkertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. -- He olivat koettaneet\nnaisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja\nhengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä\nvierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin,\nmonesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet\nvainolaiset sitä toki vielä vieneet -- vaimoväkeä kun olivat. Mutta\nvenäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai\nnauriskuoppaan piiloon, -- häntä niin pelotti...!\n\n-- Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. --\nMutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.\n\nTyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta\nnäytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:\n\n-- Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.\n\nJa kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt\nkiireellä povelleen.\n\nVeneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon\nväelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua\nmuonaa -- heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin -- ja lähtivät\nsitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja\nkiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat\nkenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa\nPietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla\nkahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi,\nettä tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat,\nkihlalahjat, povellaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota\neivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo\nväki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että\nsissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä\nuskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti\npyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten\nretkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin\nLongström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin,\nsalotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin\ntarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.\n\nIitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia\npartiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He\nkertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli\nsamoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti\nSahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri\nvihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut\npaljonkaan pelastuksen toivoa.\n\nLongström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien\nmyöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa.\nHänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli\nmainiot aseet -- lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja.\nRohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.\n\nValkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi\nkasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin\ntietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle\nkylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille\naikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan\nkahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten\nniiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei\nollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko\npelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin\nkoskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet\naavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta\nkivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka\nsuomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.\n\nHe pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa\nkoko tältä Lappeenrannan--Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli\nkäynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä,\nIitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan\nläpi taottaen heille tuntuvan tappion.\n\nMutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet\nällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin\njohtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi\njoukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin\nseuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili\nmuutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain\nsuksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla\noleviin varastoihin.\n\nTänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia\nmääräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja\nkehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström\nlähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä\nsoutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli\nkantajoukkoineen päässyt -- viholliselle alituista kiusaa tehden --\nmelkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle,\nVehkalahden vesille -- sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän\ntapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas\npikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei\nkuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin\nPajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa,\nrupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan\ntulla taas ensi kesänä takaisin.\n\nNiin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää\ntavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai\nryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät\ntuomiset...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä\nvuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli\nsisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli\nentistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani\nsiellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista\nviikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja\nhänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut -- toiseen suuntaan\nkulki kyllä aluksia.\n\nPari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan\nlähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi\npartiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin,\nvangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin\nodottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi\nlaivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja -- luultavasti Viipurin\nlinnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää\nmääräpaikkaansa.\n\n-- En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan,\nihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. -- Johan näillä\nRuotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.\n\n-- Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. --\nMutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?\n\n-- Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?\n\n-- Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että\nkerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.\n\nRuotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina\nmaksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan\nsaamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen\npalkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka\nmiehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä\narkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.\n\nPietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen\ntinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta\neräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan\nmanteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia,\nparempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden\nulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa,\njotta -- jos hän seikkailuihinsa sortuisi -- tytöllä tulevaisuudessa\nolisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu\ntyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän\nmelkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.\n\nMutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska\nnaurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin\nkapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan\nhätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa,\nhän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle\nkynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:\n\n-- Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet... vieneet tyttöni,\nainoan iloni!\n\nHän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet\nitsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille;\nehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä\nvakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada\nvihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.\n\n-- He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse\naavistavatkaan!\n\nTunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan\nkynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen\neläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi -- orjaksi oli tyttö\nviety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut\nihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!\n\nHän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä\nkimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa -- niiden näkeminen\nvihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle,\nkaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan\npohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.\n\nValehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki\nrahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut\nkomentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä\nPietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea.\nMilloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista\nVaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin,\nkotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut\nsiitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!\n\nPietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin\nmiehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän\nkohteli julmasti ja armottomasti -- hänen ainoa halunsa oli tuottaa\nkasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi\nkurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä\nsaivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin\npaikoissa -- hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.\n\nKammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin\nPeräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon,\nmilloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden\nseutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä\nelämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän\nvähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina\nreuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.\n\nMutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja\ninhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä\nkosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli\nhänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä\nmekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies -- linnan\nolivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt\nsisseinä saloilla --, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli\najanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli\nsinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan,\nmihin Longström juuri saapui matkaltaan.\n\nSilloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja\nkalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja\nlaiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta.\nLongström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet\nkäräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui\npyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän\nheittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken\nrannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei\ntotellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi,\nsiinä sai raakalainen palkan konnuudestaan...\n\nPietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo\ntaas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun\nammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen\nvarrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen\nLänsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui\nhänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja\npartansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo\nunohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.\n\nArmfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan\nretkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen\nkevatkelillä 1718 60-miehisine \"vapaakomppanioineen\" tehdä\nPohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja\ntienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin\nkesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina\nvain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa\nvihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin --\naina olemaan vihollista lähinnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla,\nvihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt\nantamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun.\nHätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille\njoukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin\nkirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista,\nPohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä\njoukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän\nlähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin\nkuuden jalkarakuunan kanssa.\n\nHän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen\nperillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan\nmiehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström\noivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja\narkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja\nvalmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.\n\n-- Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin\nLongströmille nuo tärkeät kirjeet, -- älä näitä missään tapauksessa\nluovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme\nkohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka\npaikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet\nparhaan kykysi mukaan.\n\n-- Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta\nviholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.\n\nHän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana\nkuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli\nilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet\nkoviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo\nsekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi\nkatseltuaan häntä kotvan:\n\n-- Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin\nyhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.\n\n-- En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!\n\n-- Hyvästi, kapteeni!\n\nTukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa\nvuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea\nväylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua\nmiehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon\nsama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän\naina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat\ntaistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen\nja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen.\nPari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä\ntalonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä\nusein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän\naavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.\n\nHän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa,\njonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän\npäätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle\nnuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman\nlevottomaksi... tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli\nennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka\nsaattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se\noli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti\nnyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat,\nkotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän\nnäki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla\nkeltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa... Mies\nkäännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto,\njonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä\nkumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat,\nkauniit mutta katkenneet unelmat...?\n\n-- Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. -- Vieläkö\nlie hengissä -- kai hän hengissä on, vieraan orjana... Kerran tyttö\nsieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää\nsinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki...\n\nSiinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre,\njonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti\nsamassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja\nilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä\npalaisi kotiseudulleen. -- Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi\nolla myöhäistä...! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän\nyhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet -- jotka hänellä aina\nkaiken varalta oli matkassaan -- ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen\nvalossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon\nuseampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan\nsuullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi\naarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti\nVehkalahden kirkkoherralle... olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän\nseurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka\nkirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä\ntinapulloista on jollekin iloa... Kirjeensä hän aikoi, jos hänet\nitsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten\nmukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi -- tuo mielen levottomuus oli\nhänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen\nkenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.\n\nPietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti\nnoissa menneissä muistoissaan -- miesten nuotiolla kuorsatessa -- että\nyö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta\naamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla,\nreippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana\nkuten aina.\n\nKiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan\nvuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt\nsopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen\nyläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari\nmeni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä\njuuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja\ntuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi\nkiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin\npamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua,\nrinnassaan ja kaatui... Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille\nparvi aseellisia talonpoikia...\n\nLongström nousi vielä... hänen piti toki palata kosken yli, antaa\ntärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille... itse hän tunsi\nkohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä... kylki\noli puhki... ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä\nvangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne\nkoskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen\närjyihin...\n\nHänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta\nrannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu\nriehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari\nviittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he\neivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena\nantautui vangiksi.\n\nNorjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet\nlehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä\nhoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei\nvoitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän\nkuoli.\n\nUljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari\nLongströmille, norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin\npuutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa\nsäilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.\n\nMutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös\nyöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden\nkirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle\nkihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa\nkätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali\nForsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan\njälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä\nne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä\nkiven alla ne ovat.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nHERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!\n\nAMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD\n\n\nKuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka\nliikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa\nHankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein\nmustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella,\npaahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen,\npuolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti,\njotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse,\nja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan\nheinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli\nvain tänäkin aamuna! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka,\njoka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!\n\nMutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä\nrasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä,\njotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot\nhohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina\nkävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta\nryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen\nja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin\nsyvimmän rauhan hekumassa.\n\n-- Ja kuitenkin... tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman,\nsisukkaimman toiminnan hetki...\n\nKiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa\ntervattua kantta.\n\n-- Nyt juuri -- kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes\nhetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden\nselän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse\nLapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten\nnopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin\nnäyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille,\nkuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme,\niskisimme...! Mutta ei... me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin\njaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja\nhäpeään.\n\nHän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon\nnostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain\npaikoillaan -- tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut\ntaivaalle.\n\nTätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta -- siinä\nolivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät.\nNämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit\n-- heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin\nlaivastolle, jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä\nmaan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja\ntuhon päiviä.\n\nTässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan\nkamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin\nmaajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä.\nRuotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas,\njoiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei\nsodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari\nPietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan\nsuuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja\navulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin\nja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla\nSuomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin\naina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain\nvihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä\nSuomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut\nSuomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli\nhävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä\nHankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun\nasti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta\nvarten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu\nmerkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä\nmuodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa\nesiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla\nRuotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja\nmenestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää\nHankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut\nlaivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin,\nmutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut\npakko peräytyä.\n\nVihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen\nSuomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön:\nrakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen\nmiehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli\n3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo\nsaaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan\nHankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki\nseurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat\ntodella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali\nWattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan\nvähäinen laivasto-osasto -- 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa -- antamaan\nnoille \"oiustajille\" asiaankuuluvat tervetuliaiset.\n\nTällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui\nRiilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin\nlaivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja,\nuudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat\nkaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta\ntsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri\nnäitä viimeksimainittuja -- hänellä ei ollut miehistä puutetta! -- ja\nsiten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan\ntyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen\nharvinainen tapaus -- oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin\nlaivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi\nheinäkuun päiviksi.\n\nEhrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein\nviestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen\ntoimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle\nHangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja.\nVenäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia\nsääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli\nmuutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan\ntienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko\nvenäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli\nlähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen\npäin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.\n\nVihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain\nvoimakkaalle Ruotsin päälaivastolle. Sen täytyi melkein vierestä\nkatsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa\npitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten\ntykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain\nmuutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja\npurjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota\närsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä\nhinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita\nkulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa --\nainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.\n\nMutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon\nkiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä\nRiilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta\npysähtynyt tuulta odottamaan -- ja sen saattoi heti arvata, mikä\nkohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo\npäivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa \"Elefantin\"\ntervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen\navaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime\nhetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.\n\nEi noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka\nrajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva\naurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän,\nmutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta\nyrittää mitään.\n\n-- Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva\namiraali ääneensä.\n\nNiilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas\nja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt\nPohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli\nkuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen\nreipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana\nRanskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden\nkuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa\ntämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan\nvoittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti\nvoimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin\ntilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista\nsaarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne\noli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei\nollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina\npäivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi\nkuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.\n\n-- Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. -- Vihollinen\nvoi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!\n\nRoteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa\nhälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin\nkannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.\n\n-- Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. --\nAnkkurit ylös!\n\n-- Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran\nivallisesti.\n\n-- Purjehdimmeko vihollista vastaan?\n\n-- Eiköhän ole parempi odottaa tässä.\n\n-- Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!\n\nNäistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa\nmieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli\nvälttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua\nsiihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin\nesille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet\nsidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla\nlaivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari\nsuurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta\nhyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen\nkaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei\nnäkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä,\nja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn\ntouhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo\nselvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen.\nLippulaivan, \"Elefantin\", mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä,\nettä Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat\npäivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, -- ne kasvavat ja lähenevät\nrannikkoa pitkin.\n\n-- Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!\n\n-- Ja ovat pian niskassamme!\n\nWattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää\nApraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien\nlaivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun \"Elefantin\" kajuuttaan.\nSe oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen\ntoivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin\nmonista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli\nyli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa,\nnäistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä --\nvoimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja\nkiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan -- siinä ei\nauttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta\nlopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa\ntaisteluun -- se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen\naikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt\nsopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.\n\n-- En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai\nsuomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että\nKaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta\nantautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!\n\nNäin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa\nvärähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli\nhänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen\ntilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki\nkoittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei\nmikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja\njohdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.\n\nHänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin\nse oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta\nja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman\nmitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut -- se ei olisi\nollut sopivaa soturin arvolle.\n\n-- Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.\n\n-- Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme\nvelvollisuutemme.\n\n-- Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy.\n-- Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!\n\nSovittiin siitä, että laivat vetäytyvät hiukan syvemmälle salmeen;\nsiten rintama lyheni eikä ylivoima päässyt sivuilta pahasti\nahdistamaan. Lippulaiva \"Elefantti\", joka oli nimensä kaltainen, iso ja\nkömpelö rumilus, mutta jossa olivat laivaston enimmät ja parhaat tykit,\noli hinattava keskisalmelle, sen viereen toinen suurehko fregatti\n\"Pollux\" ja sitten heikommat pikkulaivat, joilla oli vain pari\nsuurempaa keulatykkiä kullakin, edelleen puolikuunmuotoisesti sivustoja\nsuojelemaan. Aseman muutosta taistelun varrella ei tuulen puutteessa\nvoitu ajatellakaan.\n\nKun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia\npäätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt\neteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan\ntulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin.\nToistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan\ntoisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan\nkannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat.\nIdästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja\nloitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa\ntummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella\nheräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi\nlevittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse\ntai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka\nsilloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin\nkujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku\nsittenkin mieluisampaa -- ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina\ntarjolla...\n\n-- Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet\nmiehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina\nsilmää toisilleen:\n\n-- Ehkä sieltä tulee jotakin!\n\nMutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat,\nmaatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle\nasti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua\nkirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet\nluhistuivat alkuunsa.\n\nMutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä\npelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo\nsaaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan.\nEteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan\nja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä\nverkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten\nsoutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden\nkahdeksan laivan eteen ja sitten -- hyökätäkseen.\n\nEhrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn\ntaisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä.\nKaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä\nkomentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina,\ntehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan\nhyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.\n\nMutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät\nleveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä\nkovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen\nsoutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.\n\n-- Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään\nja hymähtivät.\n\nNiin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa\ntarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska\nsuomalaisten asema oli toivoton.\n\n-- Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti\npikkualuksestaan \"Elefantin\" kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld\nryhdikkäänä seisoi. -- Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!\n\n-- Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa,\nmurahti Ehrenskiöld heti.\n\n-- Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän,\njatkoi airut. -- Saatte kunnialliset ehdot.\n\n-- Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla\näänellä. -- Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.\n\n-- Vastaatte siis kieltävästi?\n\n-- Niin, ja vastaamme tulella!\n\nSoutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin\nkaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.\n\nNiiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta\nkaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.\n\nPursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi\nNiilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta\n\"Elefanttinsa\" kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää\nsananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan\nkäsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä\ntuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita\nisiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi\ntai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai\nsittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan,\njotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen\ntieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi\nolevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.\n\n-- Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä\nseistessään. -- Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän\nsoturin ja karoliinin tapaan!\n\nReippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä\nalipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen\navaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti\ntähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta\njättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan\nlaivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin\nviimeinen tykki on lauennut!\n\nRohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat \"Elefantin\"\nkannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset\nviholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta\nääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi\nymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat\nyhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä\nyhä rohkaistuneina, -- kenties nuo saarretut sittenkin ottavat\nkehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla...\n\nSilloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja\nyhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru\npääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari\nlaivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä\npelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset\npaukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa.\nNekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat\nalukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään\nsalmeen.\n\nNopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään\nselälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä\nloitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan\nsivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät\npystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita,\nniiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä\nsittenkin rintamassa. Ja \"Elefantti\" ja \"Pollux\" pitivät keskisalmelta\nvainoojat edelleen sopivan matkan päässä.\n\nNäin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön \"Elefantin\"\npartaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen\nkannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita\nruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden\ntykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut\nhetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli\nedelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona\nrintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden\nsyvänteeseen.\n\nNiilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen\nsilmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja\nylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.\n\nMutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo\nvaiennut -- vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein\nsattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti,\nmuuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi\nuudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen\nvallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin.\nSyntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen\nja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen\npienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän\npyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava\naurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja\nhätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä\nei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä --\nsilloin oli vaikutus taas tepsivä.\n\nMutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi\nheti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja\nmiehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin\nloitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti\nvälittämättä omista vaurioistaan, -- sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon\nmolempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki\nlopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä\nhaavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava\nmastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta\nvuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi \"Elefantin\"\njäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa.\nMutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja\nverissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli\nedelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti\nherkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.\n\nTaistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan.\nAinoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta.\n\"Polluxinkin\" ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean\nviholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään\npääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski\nvaltaushakansa \"Polluxin\" partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein\nmies miestä vastaan kuin manterella ikään.\n\nNiilo oivalsi, että sama uhka oli pian \"Elefantillakin\" edessään, sillä\nsen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat\nmelkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken\ntaistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista\nvastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien\navulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso\nvihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen \"Elefantin\" kannelta\nmiehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä\ntykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle\nuskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen\naivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun\ntäydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi\nkuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen\nhukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta\nvastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa\ntykkinsä tyhjentäneen \"Elefantin\" kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa\njoka puolelta.\n\nNiilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien\noli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet,\nosaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus \"Polluxin\"\nkannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin.\nEhrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja\nkehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata.\nMutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä.\nViholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä\n\"Elefantin\" kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai\nuuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki\nhyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä\ntemmattavat aseet... Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli\nvielä henki...!\n\nSilloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan\nvastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas.\nHypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta\nkatosi.\n\nRiilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin\npäättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan.\nMuutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset\nvallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he\nniistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että\nmiehiä monin verroin enemmän.\n\nNoiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen\namiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä\nkomentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet\nrikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan\nlaivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman\nsankarin korjasivat.\n\nKun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa\nhaavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain\nkaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää\nkiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen\nvankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen\ntoipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana\nRiilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston\nsankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta\nhän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja\nkunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän\nvietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista\nmerivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton\ntodistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla.\nNiilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä\noli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä\nhervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen\nkyllästynyt.\n\nEikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa\nvastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden\ntappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä\nhaastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut\nkaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.\n\nKolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita\nkatuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja\nmerimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä\nkulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien\ntaittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo\nEhrenskiöldin kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä\nja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon\nhurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi\nvain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja\njuuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen\nja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:\n\n-- Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja\nraivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt\ntoimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nSOTILAS VAKAA JA NUHTEETON\n\nKAARLE KUSTAA CREUTZ\n\n\nOli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron\nvallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan\ntähteet.\n\nLewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi\nhävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen\nselkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi.\nSiksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto.\nKurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun\nsuuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut\nvihollisen vangiksi.\n\nVankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua\nvalittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset.\nVarsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja\nkirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella.\nEteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten\nkirosanojen karmivat ärrät.\n\nKuuma kesäkuun yö oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon\npalamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.\n\n-- Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia\nhuutoja suomalaisten rakuunain taholta. -- Hiiteen tulisoihdut! Kyllä\nsitä paeta osaa pimeässäkin.\n\n-- Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti\nkerran lähteä pakoon pötkimään.\n\n-- Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista\npäähän!\n\nRähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:\n\n-- Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei\nole vielä maailmanloppu käsissä.\n\n-- Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.\n\nNiin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä\ntaistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä,\nylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat\nkuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut\nsilloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja\njännittämään viimeisetkin voimansa.\n\nSyksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen\nlähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat\nkenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.\n\nPäivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla\nnurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu\nerääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu\nja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon\nnoustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa\noli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin\nhaavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa\nja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.\n\nCreutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten\nhän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja\ntorjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään\nkuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia\nkuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt\nja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.\n\nMuutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi\nluokseen kuormastoa johtavan upseerin.\n\n-- Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli\njoutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. -- Hajottakaa\nkaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön\nkesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön.\nLoput sytyttäkää tuleen.\n\n-- Mutta..., epäröi upseeri, -- kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen\nPultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.\n\n-- Tehkää kuten sanoin.\n\n-- Ymmärrän, herra kenraali.\n\nUpseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen\ntäyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.\n\nJonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan\njälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat\ntuliroihut.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan\nsotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan,\nVorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta,\njonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja\nkekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.\n\nPäivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville\nylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan\nahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys\nmahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus\nmitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva,\nensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin\nomat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea\nampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma\noli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus.\nTalonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle\npystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita\nupseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka\nääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt\nkaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän\nsaattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi\nhän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli\nvain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin\najateltavaa.\n\n-- Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa\npaikassa, jatkoi Lewenhaupt. -- Kun minä loppujen lopuksi huomautin,\nettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua\nviimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi:\njaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu,\nvoitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.\n\nLewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria,\nruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina\njalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti\nyhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä\ntoisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:\n\n-- Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin\nikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on\nsuuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on\nmyöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.\n\n-- Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien\njoukosta.\n\n-- Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi\nhän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.\n\nSiellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena\nvielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden\nmaineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia\noli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin\ntarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä.\nToinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä.\nKasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja\njoilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli\nentinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä\nsilmissä näkyi vain synkeä tuijotus.\n\n-- Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin\nnähdessään.\n\nIloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin\nnäkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan\nvoittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin\npiirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun\ntämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa\nraivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo.\nKas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin\nLiettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli\nrivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit\nsekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan\nhän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet\nkeskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.\n\nPian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys.\nHänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:\n\n-- Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni\ntaistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?\n\n-- Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä\namiraalinlaivansa kanssa.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.\n\nKuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:\n\n-- Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin...\n\nCreutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:\n\n-- Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän\nmajesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta\nminä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne\ntuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin\ntaistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten\njoukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi\nminä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.\n\n-- Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen\nsilmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin\naina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen\ntinkimättömään tapaansa:\n\n-- Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana\nDnjeprin toiselle puolen.\n\nCreutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen\ntyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen\nhoukutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.\n\nUteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz\nseisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.\n\n-- No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy\nalkoi ärsyttää.\n\n-- Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä\nvarten. Se tapahtuu jo tänä iltana.\n\n-- Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy\ntarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.\n\nOli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin\nkuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän\noli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut\nviimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi\nei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui\nrannasta.\n\nCreutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa\nvaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan\nnäkyi.\n\n-- Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me\nvertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän\nlausui itsekseen. -- Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta\nkaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt\nja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.\n\n-- Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän\nonnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen\nyksinpuhelunsa.\n\n-- Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on\ntapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me\nnäimme hänet nyt viimeisen kerran.\n\n-- Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, -- ja kuinka me häntä\narvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.\n\n-- Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita\nvelvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut\nsotajoukon.\n\nKaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi\nmieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz,\ntaistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin\nalueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset\npitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt\noli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei\nsaatu aikaan.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava,\nvalkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas\nMenshikovin lähetiksi.\n\nHän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.\n\nSamalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä.\nSotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki\nhetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka\ntykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja\nsekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat\nupseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.\n\n-- Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan\ntoisille kenraaleille. -- Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa\nsotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa\noloissa yrittää taistelua?\n\nKaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen\nvalettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua\nanovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.\n\n-- Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi\njoku epävarmasti.\n\n-- Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle,\njotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi\ntoinen.\n\nEhdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti\nkenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen\nlähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.\n\nMenshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio\nnäköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka\nkehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti\ntykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut\nkaroliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä\ntulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä\nulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen.\nKohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin\nsuosikki tervehti molempia upseereja.\n\n-- Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti\nsaksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin,\n-- ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha\nverenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa\ntarjoaa teille kunniallista antautumista.\n\n-- Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. --\nMutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei\ntarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten\nkanssa tekemisissä.\n\nKohteliaasti Menshikov vastasi:\n\n-- Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen\nhalusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet\nsellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa.\nNäkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän\nkäsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti\njonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä\nmeillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa\nmies.\n\nCreutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.\n\n-- Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.\n\n-- Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne\nja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin\npitää.\n\n-- Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen\nomaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi\nloistava-asuista Menshikovia.\n\nEntinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta,\nvaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei\npuolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli\ntärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi\nasiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin\nsaatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä\ntarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja\nnäki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he\nmetsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta\nleiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina\nvapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän\njohdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä\nsaanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin\nahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.\n\nDüker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt\noli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin\neri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun.\nVastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien\nkatseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua.\nTuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä\nalennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut\nmissään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo\njärkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä\nkysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin\nvaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan\nruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja\nilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi\nsuostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt\nsaavuttamattomiin.\n\nAntautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita.\nKaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä\nantautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja\nyhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut\nhaavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta\nsuurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita\nvenäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun\nvallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli,\njolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.\n\nMusketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä\nvenäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin\nrääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi\nliehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.\n\n-- Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi\ntoimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille.\n-- Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös\npantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen\nvenäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt\nsaa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään\nsinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.\n\nAlkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä\nvenäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä\njuhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät\nupseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten\nhän heitä nimitti.\n\n-- Minä tiedän, hän sanoi, -- että ruotsalaiset kuvailevat minua\njulmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin,\nettä te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.\n\nHänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa\nsotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin\nvapaasti kaupungilla.\n\n-- Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle\nCreutz sedälleen kenraalille, -- mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin\nihmiset ainakin.\n\n-- Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. -- Tänään\ntyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän\nmyrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.\n\n-- Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.\n\n-- Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme\nvenyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.\n\nKenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja\nmonta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai\nlähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli\npäättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan.\nItse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi\nsaadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain\njoukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla\nKaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain\njäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo\narvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.\n\nKadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi,\nluikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja\nkunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä\nsaavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka\nnujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas\ntaluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.\n\n-- Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut\nhollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle\nkornetille.\n\nTämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:\n\n-- Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä\nkahlehtimatta.\n\n-- Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.\n\n-- Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi\nkornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.\n\n-- Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen\nnuuskarasiaansa naputellen.\n\nLiikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän\ntunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken\nkatoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa\nsaattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän\nvoittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli\nkadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa\nkukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin\nnopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen.\nEi ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan\npäivien jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa\nsijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään\nAstrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön.\nTehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot\nvankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän\nkeskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua\nMoskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli\nseitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään\nkaukaisille seuduille.\n\nTsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan\nkansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja\nsuomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan\nhoukuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset\npysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen.\nHe muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen,\nkirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit\nmuodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän\nasioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi.\nMyöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti\nhenkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa\nvankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.\n\nSen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli\nsuljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld\noli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan\nCreutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen\nleipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa\noli pari pienoista huonetta.\n\nOli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen\npalvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen\nkorvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein\ntahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut\naamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot,\npapereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä\nSpenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten\nvangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan\nkirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka\nkanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli\nsaanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja,\nlääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla\nhankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään\nlohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.\n\nHän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna\nilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.\n\n-- Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten\npalavaa talikynttilää. -- Onko hän meikäläisiä?\n\n-- Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.\n\n-- Saata hänet sisään.\n\nHetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen\nlammasnahkaturkki.\n\n-- Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali\ntuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. -- Olette\nsaanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne\nTobolskista saakka.\n\nLauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut\nMoskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä\nkenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.\n\n-- Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun\nviimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.\n\n-- Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset\nterveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.\n\n-- Se oli Arndtin \"Totinen kristillisyys\", jonka hänelle lähetin.\nTiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?\n\n-- Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme\nnuhteettomimpia jäseniä.\n\n-- Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen\nja toimiiko koulunne jatkuvasti?\n\n-- Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten\nopittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä.\nNykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee\nuseita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien\nantamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita\nsiinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme\nsäännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.\n\n-- Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman... Jumala on\nsiunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on\nmuodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta\nkuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa.\nToimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.\n\nHän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa\nhuudahduksilla sellaisilla kuin: -- Kuinka syvälle se mies onkaan\nJumalan tuntemisessa päässyt!\n\n-- Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän\nsanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn\nhyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja\nnahkakukkaroita. -- Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja\nmeikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.\n\nRakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään,\njossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale,\ntattariryynivelliä ja kaljaa.\n\n-- Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali\naterian aikana. -- Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet\nrukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja\nsuorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri\nSprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa\nvankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta\nkiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä\ntuntuisivat tämän hetken vaivat.\n\nYksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön,\njohon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.\n\n-- Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän\npöydästä noustuaan. -- On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita\nkohtalotovereita.\n\nNiin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan\nviljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin\nhenkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin\nkeskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan\nsuuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi\nkenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista\nmuistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten\nvuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana\nkenraali Armfelt.\n\nLevisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen,\njoka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha\noli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä\nvirtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti.\nKuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta\nlänteen.\n\nKuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz\nkotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon\njälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä\nmaailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut.\nSamoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti\nhengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä\nsukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa\nkautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään\n-- suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja\nkulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nISONVIHAN NUIJAMIEHET\n\nGABRIEL PELDAN\n\n\nIlmajoen pappilan vanha rovasti istui eräänä lämpöisenä kesäpäivänä\ntyöhuoneessaan ahkerasti kirjoittaen. Hän oli kookas, lihavahko ja\nhyväntuulisen näköinen pappi, jonka harmaja tukka oli kähärä ohimoilta,\nkasvot ilmeikkäät ja liikkeet vilkkaat. Paperit heilahtelivat nopeasti\nhänen käsissään, kun hän niitä selaili ja järjesteli ja taas tarttui\nhanhensulkaansa.\n\nMutta hän olikin siinä nyt mielityössään. Tämä pappismies, Gabriel\nPeldan, oli näet päätoimensa ohessa innostunut vanhoihin suomalaisiin\nrunoihin, joita hän oli keräillyt kansan keskuudesta, laulunkatkelmiin\nLemminkäisestä ja Joukamoisesta, ja nyt vanhoilla päivillään hän\nkokoili ja kirjoitteli joutoaikoinaan näitä muistiinpanojaan.\n\nSilloin astui huoneeseen solakka, verevä neito, jolla oli\nkukkaskiehkura kultaisessa tukassaan, sipsutti sievästi ukon luo ja\nvirkkoi:\n\n-- Ettekö muista, isä, että tänään on syntymäpäiväni -- täällä vain\nsisällä istutte ja kirjoittelette. Juhlapöytä on katettu ulkosalle\nlehtimajaan, tuomen alle, toiset odottavat siellä...\n\n-- Tulen, tulen, lapseni, pistän vain Joukahaiset piiloon...\n\nRyytimaan kukitetulla juhlapöydällä olikin herkullisia mesikakkuja,\nhunajaleivoksia ja kotitekoista vaahtoavaa simajuomaa. Ja pappilan\nperhe, pyylevä emäntä ja eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä, sekä\njoku vieraskin oli jo ryhmittynyt tuuheaoksaisen, valkoisessa\nkukkaspuvussaan hohtavan tuomen alle, joka levitti ympärilleen ihanaa\nkesäistä tuoksua. Herkkuja maistettiin, juotiin päivän sankarittaren\nmaljat.\n\n-- Montako ajastaikaa tänään täytätkään, Elisani? kyseli ukko\nkulautettuaan sokerijuomaa kurkkuunsa.\n\n-- Voi isä, minähän olen jo vanhapiika, täytän tänään 23 vuotta!\n\n-- Niinpä niin, vuodet kuluvat, huoahti isä. -- Sinähän oletkin\nesikoisemme, synnyit maailmaan tasan kolme vuotta sen jälkeen kun suuri\nsota vihdoin oli päättynyt ja rauha oli tehty. Olimme edellisenä\nsyksynä äitisi kanssa, nuorikkoparina saapuneet tänne Ilmajoelle,\npitäjä olikin silloin kauan ollut papitta.\n\n-- Eikä täällä ollut papilla asuntoakaan, eikä paljon sanankuulijoita,\nsäesti ruustinna, hänkin jo vanhoihin muistoihinsa vaipuen.\n\n-- Ei ollut, myönsi rovasti. -- Poltettu oli pappila, kirkko ja koko\njokiranta, -- parikymmentä asuttua taloa taisi olla kaikkiaan koko\npitäjässä, nekin putipuhtaiksi ryöstettyjä. Ei ollut tuloja, ei mistä\nelämisen olisi aloittanut. Vasta vähitellen palaili sekin väestö, joka\nvielä oli hengissä, pakomatkoiltaan taikka Venäjän vankeudesta. Synkkä\noli syntymävuotesi, Elisa. Mutta elämään oli kuitenkin käytävä\nsilloinkin käsiksi; puskettiin maata, yritettiin vähitellen...\n\nIsonvihan kauhujen muisteleminen toi tuohon muuten hilpeään, sydänkesän\nihanuudesta nauttivaan perhejuhlaan hetkeksi vakavan mielialan. Silloin\nkukitettu neito kiepsahti isänsä viereen, katsoi häntä syvästi silmiin\nja virkkoi:\n\n-- Yhtä asiaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, isä. Kuinka sinä, joka\nolet koko olennoltasi rauhanmies ja pappi, joka harrastat kirjojasi,\nrunoutta ja historiaa ja niissä elät, jouduit tuossa sodassa\nsotapäälliköksi, partiosankariksi ja sodanlietsojaksi? Vetikö luontosi\nsiihen?\n\n-- Ei lapseni, mutta olin nuori silloin, nyt olen vanha.\n\n-- Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi\nvalmistumassa, niin olet itse kertonut.\n\n-- Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.\n\n-- Kerrohan siitä meille, isä!\n\nVanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina\nhohtavien kenttien, ja vastasi:\n\n-- Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin\nkerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni\nkoskevat.\n\n-- Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.\n\nJa vanhus kertoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan\nlukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat\ntoinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa\neletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot\nliittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu\nVenäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen\nsirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin\nvalloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo\nsamosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti\nvihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo\nviestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät -- aina riensi\nsilloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin,\nmutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin.\nKohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka\nvainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli\navustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia\npartiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli\npoltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu\norjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti.\nEtelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja\npapitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja\nmaksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän\nvainolaisen ikeeseen... Ja armeija aina vain peräytyi...\n\nVanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen\nuuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas:\n\n-- Niiden harvojen ylioppilaiden kesken, jotka vielä jatkoivat lukujaan\nTurussa, väiteltiin usein ja kiivaasti siitä, miten tähän kansan\nnöyräselkäisyyteen olisi suhtauduttava, eikö olisi sittenkin koetettava\nkohottaa kansan itsetuntoa ja nostattaa se vastarintaan. Toiset sitä\nvaativat paheksuen etenkin pappien kansalle antamaa huonoa esimerkkiä,\njoka suorastaan avusti vihollisen tarkoitusperiä. Mutta toiset\ntaipuivat valloittajan vaatimukseen. Mitä auttaa siviiliväen\nrynnistellä, he sanoivat, se vain lisää omia kärsimyksiään. --\nTapelkoon armeija, mikäli voi!\n\nSiitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin\nnuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa\nkaikki kuoltaisiin... viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen\nsanoihin:\n\n    Dulce et decorum est\n    Pro patria mori...\n\n-- Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. -- Ketä\nminun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin\nkidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään\n\"nostatetuksi\", ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.\n\n-- Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli\npaljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, -- mutta\nmitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen\njalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat,\nTurun kadut polttelivat jalkojani... Vihollinen oli äsken ottanut\nhaltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli\nvain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun\nvihollista kumartelemaan... Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi\nvanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan\ntietä pitkin.\n\n-- En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut\nperiksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin\nkotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa,\njoka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa\nja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti\nikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni\nkansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan\nharjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa,\nvaikkapa sinne kaatuisinkin.\n\n-- Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon\nhengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita\nsepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni -- se on nyt, kuten\ntiedätte, maan tasalle hävitetty -- lähdin veljeni Israelin kanssa\nkiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin\nmiesten kanssa... he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan\nomia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri\nkuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin\nvain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö\nolisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina\nhedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja\nkarhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta\nnuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään\nvapaajoukon kotiseudun puolustukseksi -- siihen he olivat valmiit heti\nliittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita\nVaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713)\nkeräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan.\nIlmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin\nvanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.\n\n-- Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken\nkärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja\nhajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai\nsen kintereillä -- tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi\nei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan\nlähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja\ntienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä\njoukot eivät päässeet... Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua,\nmutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat\nhurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten\nkerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen\nlähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko\nLänsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle.\nMe emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä\nHämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta\ntulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat\ntervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään.\nSisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä\nkarauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän\nhangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana\nkesänä tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina...\n\nVanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria\nkuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin\nkuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.\n\n-- Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se\ntalvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti,\nmonta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin\nmaanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa.\nMutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen\nja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme\njaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja\nvartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä\npuolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon\njärjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui\nmeidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä,\nantauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten\nosaa Napuen taisteluun...\n\nTaas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa\nymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana\neli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen\nsotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo\nherätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot,\nsärkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja\nsinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin\nnäkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun\n19. p:nä 1714, oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä\ntaistelusta kertoa.\n\nMutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla\nsanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt\nomalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi\noli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja\ntorjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei\npystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja\npakeni...\n\n-- Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, -- oli\nmeidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti\npienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta.\nArmeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden\nseutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan\nhumaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun\nvaltaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan\nmukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan\nainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot\nkaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten\nrekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä\nhädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin\npakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin\nsoturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin.\nYön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin\nahdistivat takaapäin -- sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat\npakkassäässä talvisilla taipaleilla...\n\n-- Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä\nvihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia\ntiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville\nkasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat\nlisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät\nkauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina\nsieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi\nsiinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme\nvoineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo\nturkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni\nmukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.\n\n-- Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha\nrovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa\nkertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet\nsaaneet tarpeekseen -- he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin\ntuokion kuluttua:\n\n-- Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte\nmonta vuotta. Kertokaa siitäkin.\n\n-- Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun\nkerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi\njulistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida,\npakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon\nKemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin\nsieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni\nhätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän\nsiinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en\nkoskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan\nvaltakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten\nselkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana,\nkunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa\nsalolle -- sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten\nliikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä\nlymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka\narmeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan\nPohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän\nonnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja\nKeski-Pohjanmaata venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat\nisäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin\nmaitaan viljelemään.\n\nMutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia\nvastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja\neräässä ottelussa sain haavan -- arvenhan olette monesti nähneet\nolkapäässäni -- ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani\npäättyi.\n\n-- Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen\nperheen nuorin vesa.\n\n-- Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko\nherttaisesti. -- Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä\nvaltatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa\ntalossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen\nnäille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo\nsälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme\nhätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me\npyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin\nvähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin\nkasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani\nluodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse\nmaahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen --\njoko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin\nsillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He\nraastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja\nsitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja\nnöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta\nraskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten\ntiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä -- siis\npalvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten\nTurusta retkilleni lähtenyt.\n\n-- Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt,\nvirkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.\n\n-- Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia\nlukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata\nhallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan.\nMutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille\ntarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa\nahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän\nalaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään.\nPääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin\nPietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. -- Mutta sehän\nei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit.\nNuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, --\nelävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin\nmyöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät\nmuistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.\n\nVanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt\nsiinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä\nkuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan\nPohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa\nvielä kysäisikin:\n\n-- Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit...\nUpseeriksi..? Olithan jo päällikkö...?\n\n-- En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti\nsilvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja\nverenvuodatusta -- ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä\nmitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen\nkeinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää\ntarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen\nrauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki\nminusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin\noikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa\nääreen...\n\nPappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan\ntuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta\nkun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo\nehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista,\näänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja\nhuudahti:\n\n-- Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nSUURIN SUOMALAINEN SEIKKAILIJA\n\nTAPANI LÖFVING\n\n\nEräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja\nverrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty \"parempain\"\nvankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742\nlyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa\nkatsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin\nkasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta,\ntuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa\nvärisi ja hänen hengityksensä läähätti -- selvästi näkyi, että hänen\nsisässään kävi ankara aallokko.\n\nYhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen\nedessään, ja ärähti itsekseen:\n\n-- Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on\nsuljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana,\nvenäläisten lahjomaksi epäiltynä...!\n\nHänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan\nrauhan ilmeen kasvoilleen.\n\n-- Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit\nja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä\nkiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa\neikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka\nhe ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä\nja tärkeytensä...!\n\nMies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan\nilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja\npuheli edelleen itsekseen:\n\n-- Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu\nuuteen sotaan Venäjää vastaan -- se ei saanut kyllikseen 20 vuotta\nsitten! --, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri\nse mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat\nkuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja\nkoeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita\npalveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa\nsokeutta ajatella!\n\nPieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli\nvielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten\ntaas miettimään.\n\nNiin oli tosiaankin käynyt \"hattujen sodan\" toisen vuoden alussa, että\nisonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani\nLöfving oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa,\nsyytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu\nHämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin\ntutkittaisiin.\n\nTämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista\nitsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen\nsodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle,\nhänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa\nvenäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt\ntodellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa\naiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että -- ja varsinkin\nsen johdolle -- häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies,\ntehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.\n\nKun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin\nrajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle\nlänttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin\npuustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei\nhän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa\nedellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.\n\nLöfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle,\ntahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin\nvenäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon\nkokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen\nvarustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten\nmonenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän\nvenäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti,\nurkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että\nvihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa\naivan heti, ehkä päivän parin perästä.\n\nJuuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko\nsotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan\nvenäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä\npuolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin\narmeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja\nräjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa\nlaivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden\nsuoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.\n\nMutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain\npäiväin perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet\naikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin\nkeskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo\ntällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.\n\nSuuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa.\nLöfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta\nkolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä\nvenäläisten Viipurissa lahjomana -- tiedettiinhän, että hän oli\npalkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa\nvastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois\nvenäläiselle alueelle, Viroon... Mies napattiin kiinni.\n\nMitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa,\nhän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi\nvain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen\ntiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut\nuutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia\ntunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko\nLöfving oli uskonut...\n\nNyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän\nihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan\ntällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin\nmietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat\nHaminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet\nmielensä... Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä\npitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman\nhätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli\nvarmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta\nja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle\npartiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä\nkiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!\n\nTapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan,\nja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella,\njolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli\nihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli\nkasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän\nkuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa\nvarsinainen sankari.\n\nNäistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut\nmuistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka\npaikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä\nvääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa\nvankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo\npaperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan.\nNiitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten\naikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että\ntoisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä\narvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.\n\n-- Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa.\nSe on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän\npapereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti\nuudelleen. -- Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja\nsuorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.\n\nYksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui\nvartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian.\nVartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen\nmielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei\ntästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli\nvelttoa ja saamatonta sukua... ja itse tämä sotakin... pehmeää\nlapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään\nverrattuna.\n\n-- Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista\nsotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. --\nNäillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan\nkasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri\nvanhoja papereitani... tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset\nkuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan\nrajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros\nmelkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä,\nja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet\npelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka\nympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven\ntakaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt\nsamantapaisen miehen. Hä?\n\n-- Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.\n\n-- Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan\nalussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. --\nLöfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän\nrokan siihen pöydän kulmalle.\n\n-- Kuulehan vielä, -- tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä\nHämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko,\npaljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä\nmajailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen\nparvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää\nsitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen\nympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari\nvartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi\nluo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?\n\nVanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan -- ei näkynyt\nhänellä olevan erityistä kiirettä -- ja kuunteli nyt mielenkiinnolla,\nmiten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä\nvuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain\nväliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan\nhuudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita\nrakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:\n\n-- Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin\nvenäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden\npakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta,\nei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin\nmaalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata\npeninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin -- näillä samoilla\nsorkilla -- aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että\nkasakka eksyisi... Eikä se eksynyt...\n\n-- Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.\n\n-- Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja\npiiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta\nmennä ihmisten ilmoille, -- jos menet, olet taas satimessa.\nYliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin,\nja se mies olin minä.\n\nTapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin\nvaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat.\nMutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle\npuhumaan:\n\n-- On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? -- Oliko\nhyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten\nmuonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne\nomalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren\nkuljetuslaivan... Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren\nvenäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain\neräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta,\njolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa\nperästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja\nvaltasin laukun... Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, --\nmereen upposivat --, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.\n\n-- Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin\ntarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.\n\n-- Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin\nloppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina\nvalepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin\naterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja\nhankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan\nnimismiehen tallinyliseltä... Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron,\nniitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista\nainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.\n\nPieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli\njäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta\nlauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä\nkorjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän\ntoki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän\nvarsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:\n\n-- Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa\novelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten\nLundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani -- se oli\njuuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti,\ntaputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia.\nJa Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä\nsuosituksia ja ylensivät minut arvossa -- entisestä puotipojasta ja\nrykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He\nymmärsivät miehen arvon -- nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät\nniin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään...!\n\nViimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti.\nJa kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen\nkatseessaan raju kiihko.\n\nVartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän\nääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:\n\n-- Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä\ntyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.\n\n-- Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. -- Mutta,\nTapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua\nopettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut\ntunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan -- heille selviää kyllä\naikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen\ntakaavat!\n\nHän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus\nkuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.\n\nYksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa\nääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo\npäiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja\nsaattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä\nlämmitti ja rohkaisi... Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin\nverratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin\novelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu.\nRyssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja,\nteitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja\nusein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta\noli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka\nsuorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon\ntunnettu.\n\n-- Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä\nsittenkin isonvihan suurin seikkailija! -- Hän nousi seisomaan, katsoi\ntuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: -- Se, minkä\nkahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin,\nvaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei\nyhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se\noli ja -- vaikka sen itse sanon -- monesti sankarin työtä, ja sellaisen\ntyön maineen täytyy elää!\n\nLujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot,\nkun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä\noikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen\ntyön omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun\nhän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi\nmuita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella\nsankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi\nkiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa\npuolesta taistellut ja ansioitunut mies -- vaikkapa olisi kerran\ntiedustelutoiminnassaan erehtynytkin -- suljettiin vankilaan epäiltynä\nsen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta\nhenkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli\nanteeksiantamaton erehdys.\n\nSellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin\nvankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli\nsilloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.\n\nKapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen\npientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen\nseikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle\nmiespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin\nnimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana\nsankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa\nmuodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella\nja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista,\nrohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nUSKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN\n\nTUOMAS von RAJALIN\n\n\nVarsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot,\nsiellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien\nsivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja,\njotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin\nsäätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä\nyhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei\nsiis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.\n\nOlipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei\nsuuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin\ntoimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä\ntoiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä\najoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia\nsaarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi\njäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun\nja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.\n\nTuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan\najoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa.\nTästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän\nseuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi\nkohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua\nviljelemään.\n\nTämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan\ntiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on\nosoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt\ntiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän\noli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki\nmyöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi\nvielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli\nankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista\nviisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan\näärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että\nvieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla\nja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada\nvastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet\nolivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta -- eivätkö hänen poikansa\nvoisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän\nhiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös\npanna poika opintielle.\n\nValinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä,\njolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli\nlukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä\nja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli\nhengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin\nkaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset\naskarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen\nasiain ansiota.\n\nMutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen\nliikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien\nisosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta\nollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä\njuttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä\nja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt\nJoosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain\nvuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne\nolivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon\nyhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun\nkuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten\ntuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se\nmahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton\nulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa\nkorkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten\npoika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli\nniitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen\nikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä.\nKun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja\nsaattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli\nlaivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma\nsalaperäinen kojunsa kannen alla.\n\nMutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan,\nkun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka\nmukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika\nlähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla\nensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja\nlisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä\nihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset\npäivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.\n\nHän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen\nkohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen\ntakaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa,\nja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa,\nhän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon\nvihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan\nkiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä\nvalkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.\n\nSinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää\nlumoistaan.\n\nAina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle.\nHänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle\nilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli\nvantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen\nseitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt\nmielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja\nlaiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina\njoka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin\nlaiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä\nmiehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä\nja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut\nainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin.\nMitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan.\nMiltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa\nkäyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan\nolematonta mälliä.\n\nKoulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn\nkuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä\npäivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä\nhänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti\nymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden\nlaita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle\nvarsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät\ntarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja\nlaivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein\nkoulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui\nhajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia.\nSilloin sai hän patukkaa kämmenelleen.\n\nLähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi\nomakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa\nhän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän\nkiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja\njonka aamulla varhain piti lähteä merelle.\n\n-- Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean\näänen lähellään sanovan.\n\nLaivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan.\nTuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai\ntehdä.\n\n-- Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, -- eikö sinulla ole halua\nkehittyä kunnon merimieheksi?\n\nOli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos\nhän vain muuten kelpasi?\n\n-- No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli\nankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä\naamulla varhain piti purjeet nostettaman.\n\nAsuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan\nvarma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta\npitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta -- nepä\nolisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin\nkala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.\n\nVasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa\nemännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat\nja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi\nja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat\nkyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää\nkoulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta\npappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä\nheittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan\nhänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua\nopintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen\nmielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui\nkoulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja\nniinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen\nsukuhaara jatkui sitten edelleen.\n\nVaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin,\nei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin\nmanteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä\nkovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui\nuuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa\nosoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään\nmastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä\nkänsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää\nsatamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen\nolemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua\nhuolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen\nnimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien\nkesken oli nyt pelkkä Rajalin.\n\nKaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa\nmaatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan\nkylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin,\nomaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka\nräystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja\npääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska,\nja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran\npoikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta\nnoihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta\ntoiseen.\n\nKolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden\nseutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt\nseitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia\naavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan\nja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata\nnähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia\ntuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi\nainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät\npalmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia\nhedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin\nasioihin. Niilin virrankin hän näki ja \"Joosefin jyväaitat\", sai\netäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella\nEtna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla\nhavaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.\n\nMuutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen\nsotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri\nmerillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja\npalveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin\nlisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman\nmerillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena\nmerimiehenä takaisin Itämeren äärille.\n\nRuotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki\nItämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli\nuljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita\nsen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon\npienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan\nsotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä\npäivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti\namiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan\ntodistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin\nontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen\nja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin\nsotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen\ntoimen.\n\nHän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies.\nMutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen\nujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa\ntytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa\nyksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat\nolivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin\ntalossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi,\nyhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja\npyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin\npaljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen\nuuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei\ntiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman\nkömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen\nohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä\nhän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta,\nkuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis\nnauruun pyrskähtämään.\n\nTietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan.\nMutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja\nkatsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden\nkesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja\ntytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin\nkiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.\n\nTietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan\ntäytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta,\njokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa\nkatsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman\nitsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.\n\nTuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa\nsuunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia\nkehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat\nullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa,\nja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden\nyläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin,\nmutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui.\nTyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui -- suoraan\nTuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat\nkäsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut\nvahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö\nhämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas\nkäsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen\nkätensä tytön ympärille ja -- suuteli häntä. Tosin se tapahtui\nhätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se\noli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän\nriistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas -- hän juoksi myöskin\ntiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan,\njota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan\nnähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä\nkärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.\n\nSattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran\njoutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei\nriistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten.\nNo, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa\nsiitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja\nhavainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään\nsitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori\nmies ja lisäksi \"styyrmanni\" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella\nmiehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui,\nmieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana\nhuomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti\nTuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat,\nmutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva\nvävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.\n\nNuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne\npuuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja\namiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen\nvarustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas\nsaapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi\nlaivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä\neri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja\nkiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin\nkerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat\nja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot.\nBotilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan\nlaivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle\njäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa\nniin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan\nnäkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin\nastelemaan.\n\nMuutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta\nlaivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas\nTanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta\nKattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin\nyhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien\nrannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja\nalkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista\njyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori,\nhuimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta\nmaihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se\nsaatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen\nPohjan sota oli alkanut.\n\nSeurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät\nPultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä\ntappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai\nvoimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen\nsodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan\nhuomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut\nosallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat\nturhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin\naina Karlskronaan.\n\nSuuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen\nsotakesän syksynä ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja\nmerituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan\ntakia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä\nseuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.\n\nKodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan ja\nBotillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.\n\nSiitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä\nelämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet\nkotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa.\nJoutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin\nmerisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden\nvarustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli\nitsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi\namiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä\nurallaan eteenpäin.\n\nKoreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin\nlaivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman\nerämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin\ntien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja\ntunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin\nylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai\nyliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin\narvo sekä oma laiva komennossaan.\n\nKun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei\nRuotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa\nItämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se\njättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi\nkohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne\nuskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia.\nHän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja,\nfregatteja, kaleereja -- ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä\nehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se\nuskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.\n\nOli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä\nvoimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen\nedustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja\nAhvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia\nkäsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui\nsaarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin\nlaivaston pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin\ntohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.\n\nTsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän\npäätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen.\nRuvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota\npitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali\nWattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki\nsille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja\npommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle\nlähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera\nottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi\nsiltaa pitkin liukua sille puolen.\n\nKannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma\nvenäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin\nlaivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja\nkatkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka\nvenäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen\nympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen\nRiilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän\nkieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa\nsuurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden\nkanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä\nkalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa\nmenettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto,\njonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.\n\nEhrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat\nikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta\nkalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut.\nNiin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla,\njoka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi\nsotavankeuteen Venäjälle.\n\nKesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään\nratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän\nlaivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli\nuudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui\nsilloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin\npäättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana\nTanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu\nEtelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa\nitsenäistä päällikönkuntoa.\n\nKapteeniksi tultuaan hän oli komentanut \"Werden\"-nimistä fregattia,\njossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä\nBlekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti\nHanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi\nlinjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän\njoutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta\nniin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina\nkajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö\nsai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian,\nmihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut.\nSe totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija\nohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään \"Werden\" esti\nvihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron\nperään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea\npantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi\nlaidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat\nkykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon.\nJäljellä olevat eivät voineet estää \"Werdeniä\" perääntymästä\nKarlskronan turviin.\n\nTästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet\nylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän\nsai nyt komennettavakseen linjalaiva \"Ulrika Eleonoran\", jossa oli\nkokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.\n\n-- Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa\npäättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi\npani toimeen pidot ystäväpiirilleen.\n\nLoppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän\nkunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen\nniin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä.\nSitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle\ntoimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun\nelvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin\nyhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin\nhyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella\njatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi\ntutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta.\nValtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin\nekipaasimestari.\n\nHän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi\npainaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu\nvielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön\nhattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla\nvalmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka\nlaivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies\nlaivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet.\nMutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta\nalkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät\nkenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta\nkuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut\nkieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se\ntehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von\nRajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä\nylikomentajanaan.\n\nVanhan \"Ulrika Eleonoran\" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen\nsuurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin\nkuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama\ntulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan\npoistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki.\nMurheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton\nhattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki\nvarustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet\nahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa\nPerkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta\nja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä\nsopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien\npeninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet\npaikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina,\nmilloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset\nlaivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa\nalkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki\npurjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai\nmuistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet\nlaivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä.\nNäin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan\njulistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.\n\nRajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä\nja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa.\nKun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan\ntaistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava\nsairasvuoteelle \"Ulrika Eleonoran\" kajuutassa. Pian sen jälkeen\namiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan\namiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.\n\nKaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo\nmolemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin\ntakaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.\n\nMolemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa.\nNuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra.\nHänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa\nsuurta mainetta.\n\nRuotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen\nsotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen\nvoimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina\nRuotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis\naikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään\nja oikeusjärjestyksestään.\n\nEräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan\nkoruttoman arvostelun: \"Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän\nmerimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan.\"\n\nTuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä\nloistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää\npyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja\nvaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä\nlajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän,\nitse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla.\nKunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia\npiirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von\nRajalin oli.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nKANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ\n\nMIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY\n\n\nHäikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut\nvaltiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja\nmaltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden\nkerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten\njälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741\nalkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin\nmarssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä\nkokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi\nyhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin\nhäviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan\nja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka\nRuotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa\nauttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan\nliittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.\n\nMiltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan\nhistoriassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat\nvuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla\npuhdistivat maakuntansa vihollisista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe\nsiitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka\nääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi\nrotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen\nripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan\ntakaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden\nvarttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat\nkelkan kanssa.\n\n-- Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi\nnainen luoden miehiin katseensa.\n\n-- Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen\npuolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.\n\n-- Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että\njoulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka\nistui isännän paikalla pöydän päässä. -- Eikä ole kuulunut, että sitä\nolisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa,\netteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu\nkiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt\nkaikenlaista jälkiselkkausta.\n\n-- Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi\ntoinen. -- He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle\nkeisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina\nsitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.\n\n-- Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin\nistuimelle, arveli emäntä.\n\n-- Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin,\nnaurahtivat miehet. -- Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten\nmukaan.\n\nMiehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari\nuunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat\npöydästä ja pitempi arveli:\n\n-- Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin\nmainio keli.\n\n-- Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että\njaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.\n\nMiehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta\nkarhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä\nneljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset\nkasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä,\nnimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin\nRöksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten\njahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he\neivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven\nkylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut\nniihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat\nmolemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska\nkummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea\nsamoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän\npääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet\nmainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille\ntulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean\nmiesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten\nrosvojoukkojen hävityksiltä.\n\nRoivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi\nmainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla\nja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.\n\nEmäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen\nlaukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa.\nKarhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat\novinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka\ntyönnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.\n\n-- Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa,\nvirkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä\nikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen\ntaloonsa kohosi. -- Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne\nniin että lumi tuiskuaa.\n\n-- Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen\naskarensa.\n\n-- Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla\njuuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.\n\n-- Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?\n\n-- Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta\nmikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain\ntavallista kummempaa on matkassa. Maltas... eiköhän tuo etumainen ole\nRöksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö\nTohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa\nKiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.\n\nJo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat\nvieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.\n\n-- Jumalan terveeksi! -- Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa\noleville.\n\n-- Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.\n\n-- Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä\npirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen\noli nimittänyt Haapalaiseksi.\n\n-- No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?\n\n-- Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin\ntietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä\nnimittäin ennestään tiedä.\n\n-- Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen\ntaas rajan tällä puolen?\n\n-- On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.\n\n-- Kasakoitako?\n\n-- Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali --\nmikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat\npäätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä\nsitten pääjoukko.\n\n-- Entä te? Rupesittekos vastarintaan?\n\n-- Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi\nHaapalainen ärtyisesti. -- Me tahdoimme, että olisi heti käyty\nkärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta\nkruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja.\nSamanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet\ntaisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet\najaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi\nsaartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me\ntalonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima\noli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä\njäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä\nmiestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.\n\nPirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.\n\n-- Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. -- Ja nyt koko\nlauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.\n\n-- Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. -- Eikä viivy\nkauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden\nrauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?\n\n-- Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka\nkasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. -- On kai\nKarjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin\nkuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä\nkarhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot,\njätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?\n\n-- Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.\n\n-- Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen\npuuttui taas puheeseen, -- sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se\nnäyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.\n\n-- Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään\njoukkoon? kysyi Sallinen.\n\n-- Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen\nkoolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja\npäälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme\nenää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen\npäätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten\nkokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne\nehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?\n\n-- Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken\nmietittyään. -- Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan\non miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu\nesimerkiksi tätä Haapalaista?\n\n-- Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi\nviimeksi mainittu. -- Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja\nkoko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai\nmolemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä\noman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.\n\n-- Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua,\nilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. -- Sallinen olkoon ylipäällikkönä,\nminä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.\n\n-- On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti\nHaapalainen asian. -- Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on\nkiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet\nkokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.\n\nEmäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani\nsaunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina\nsopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta\nkylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri\nilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään\ntuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.\n\nAselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset\nolivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli\nKiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin\njohtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt\nmuutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään\nlaimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen\nryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli\nmaakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen\nryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri\npohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä\nmiehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja.\nJa maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran\nkirkolle.\n\nEnonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja\nTapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan\npostinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies.\nVoimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli\ntehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon\nkanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi,\nettä itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.\n\nNyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan\nlähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia\ntoiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti\nsotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja\nhartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima\nkatseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon\npuolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä\nRoivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen\njoukkoon.\n\nMiehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen\nliikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että\nnoin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä\nja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi\nOnkamoon.\n\nMitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan?\nVihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman\njoukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli\npyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli\nyritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran\nmiehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.\n\nVoimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen\nkimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä\nrynnäkköön.\n\nIltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä\npysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä\ntiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat\nvihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes\npeninkulman pituiselle kannakselle.\n\nSallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta\nsuunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden\njoukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä\nkannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa\nolevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta.\nJuuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi\npakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen\npohjoispäässä.\n\nOtava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi\njuoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää,\nennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia\nsyöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien\nvalossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan\nkäyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves\nkädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia\nmiehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen\nvihollisen.\n\nEnsimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli\nvihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa\nkuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia\npäälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä\nsaivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.\n\n-- Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi\nSallinen.\n\nPäivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa\nkokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä\ntäyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys\nuudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta\nsitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet\napuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut\nkuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut\nheti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan\nsuostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien\nvarresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille\nsuunnalle.\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä\nvihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta\nkaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen.\nRyöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi\nkuin jäikin suomalaisten haltuun.\n\nSavonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J.\nStjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta\nminkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt\nSallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä\nsaadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella\nRoivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain\ntoimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen\nmukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.\n\n-- Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.\n\nPiakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia\nvihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä\nkohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle.\nTullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän\nOskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään.\nNopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän\nlähistölle.\n\nIllan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen\nvihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä\nkahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään,\ntulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden\npitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen\ntuhoa ja kuolemaa.\n\nTämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt\nsaatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain\nmielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin\nÖllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää\nkohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia\nvihollisjoukkoja.\n\nAuringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja\ntoivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä.\nOppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan -- erään\nkonnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka\ntunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella\nhuomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.\n\nSallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen\nluonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä\ntuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin\ntäyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat\nseinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö.\nTähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa\nasettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli\nmäärä ahdistaa vihollista sivuilta.\n\nVarrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja\njäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys\nkasvoi hetki hetkeltä.\n\nJo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.\n\n-- Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa.\n-- Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.\n\nVihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti\neivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat\nPoukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta\nraehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden\nkumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava\nräiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten\nkorvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget\nolisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen.\nKymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin\nhe ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään\nuusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen\ntielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.\n\nMiehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta\nSallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla\ntoistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei\nvielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja\nvarrotaan taas...\n\nVenäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa\nkarjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä\nja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo\nsuurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen\npaljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko\ntarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan\njoutuneen joukkonsa paluumatkalle.\n\nNyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi\njakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen\nkintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset\npuiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen\nkaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät\nmahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja\nratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta\npäivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan\nsekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.\n\nSallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan\ntoisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä\nuhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin\nettä talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään\nhoitamaan.\n\nMutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla\ntuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä\nsissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka\nuseinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia.\nVarsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen\nsissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.\n\nLokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä\nTohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen\nrosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut\nkolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven\nja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin\nolivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle\nkostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen\nlähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman\nkymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie\nvihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon\nsaatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.\n\nEimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin\nuseimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman\nomaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut\nLiperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa\nviholliselta.\n\n-- Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. -- Mutta kyllä\nminä siitä maksun perin!\n\nHän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi\nkeskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat\npohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet\nuskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan\nkääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin\nollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.\n\nRoivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään.\nPojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti\nRoivas teki päätöksensä.\n\nEdessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki\nsiltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän\nantoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat\nhakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan\njätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan.\nMutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.\n\nTämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea,\njosta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet\nvierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään\ntuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.\n\nIlta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon\nmiesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet\nvain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit.\nSekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja\nnaureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös\nryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.\n\nEtumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä\nseurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki\nsyöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava\nrysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran\nlyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä\nmiehiä.\n\nLäheskään kaikki heistä eivät olleet ehtineet sillalle sen romahtaessa.\nMutta heitä uhkasi toisenlainen tuho. Kohta yhteislaukauksen ammuttuaan\nRoivaksen miehet olivat tarttuneet kirveisiin ja keihäisiin rynnäten\nkuin hornanhenget rannalla seisovien vihollisten niskaan. Harvat heistä\nyrittivät vastarintaa ja sitä yrittäneet surmattiin siinä tuokiossa.\nUseimmat heittäytyivät taakkansa ja aseensa maahan viskattuaan virtaan.\n\nHevosista oli osa kuormineen jäänyt rannalle. Kun Roivaksen miehet\nhajaantuivat pitkin rantaa pelastaakseen joesta siellä uiskentelevia\ntavaroita ja estääkseen vielä pinnalla näkyviä vihollisia pääsemästä\nmaalle, pamahti toisella rannalla muutamia laukauksia. Yksi kuulista\nvingahti ihan Roivaksen korvan ohitse.\n\n-- Roivas, Roivas, a tuuhan sie tänne, niin suoles puuhun vyyhteämme!\nkuului sieltä huuto.\n\nMusta-Timo seisoi siellä kymmenkunnan toverinsa kanssa. Olivatko he\nehtineet yli ennen sillan romahtamista vai kuinka he olivat sinne\npäässeet? Häijyjä uhkauksia huudellen he auttelivat virrasta maalle\nniitä tovereitaan, jotka olivat jaksaneet uida rannan ulottuville.\nMutta kun Roivaksen miehet alkoivat kiireesti ladata pyssyjään, he\nloittonivat nopeasti metsän suojaan, josta Musta-Timo huuteli vielä\npilkallisia huomautuksia Roivakselle.\n\n-- Sen hirtehisen ei pidä rajan yli pääsemän! sanoi Roivas hammasta\npurren. -- Kuka lähtee kanssani takaa-ajoon?\n\nSiihen olivat kaikki valmiita. Roivas valitsi viisi rivakinta miestä,\nmääräten loput jatkamaan tavarain pelastamista.\n\nSillan hirsistä he kyhäsivät häthätää lautan, sauvoivat yli ja lähtivät\npainaltamaan rosvojen jälkeen. Tuli pimeä ja heidän oli mahdoton nähdä\npitemmälle eteensä. Ei kuulunut myöskään pakenevain ääniä. Läpi yön he\npainelivat kuitenkin eteenpäin ja saapuivat aamulla rajalle asettuen\nsiinä vartomaan vihollisiaan, joiden he otaksuivat viettäneen yötä\njossakin metsän kätkössä nuotion äärellä. Mutta heitä ei kuulunut koko\npäivänä ja tyhjin toimin he palasivat Eimisjärvelle. Siellä he saivat\nvihiä, että Musta-Timo miehineen olisikin kääntynyt Ilomantsin\nsuunnalle. Roivas lähti heti sinne.\n\nIllansuussa he saapuivat Maukkulan kylään, jonka autiot talot olivat\npoltolta säästyneet. He kohtasivat vanhan muorin, joka itku kurkussa\nalkoi purkaa heille haikeita valituksia rosvojen tihutöistä. Aamulla\nheitä oli tullut toistakymmentä kylään ryöstelemään ja kaikenlaista\nkiusaa tekemään. Muorilta olivat vieneet ainoan lehmän ja luvanneet\nsyödä sen iltamurkinoikseen. Johtaja oli ollut iso, mustaverinen mies.\n\n-- Etpäs näe huomisaamua! urahti Roivas tapparansa vartta kouristaen.\n\nMuori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet.\nHetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän\njälkiään.\n\nKauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät\nja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt.\nVihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät\nlähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo\noli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan\ntuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.\n\n-- Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen\nhiillokselta paistinkimpaleensa.\n\nMiehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.\n\n-- Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen\nmiehistä.\n\n-- Ei millään mokomin! vastasi Roivas. -- Minä haluan itse päästä\nhäneen kourin kiinni.\n\nHän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin\nhuomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja\nastui sitten nuotion piiriin.\n\n-- Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. -- Joka vain\nliikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.\n\nHän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden\ntakaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti\npälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala.\nMusta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka\nhän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.\n\n-- Alallasi taikka --! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä\nrosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. -- Jos sinussa\non miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä\nvastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä\nmenojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa\nalallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.\n\n-- Oli männeeks! sanoi Musta-Timo, laski puukkonsa maahan ja nousi\nseisomaan.\n\nRoivas asetti pyssynsä puunrunkoa vasten. He astuivat muutaman askelen\neteenpäin ja tarttuivat toisiinsa tuimin ottein. Syntyi vimmattu\nähellys. Musta-Timo oli vahva mies, huomattavasti kookkaampi kuin\nRoivas. Painin temmellyksessä hän kiskoi Roivasta askel askelelta,\nnähtävästi määrätyssä tarkoituksessa kohti omia miehiänsä. Sen Roivas\nhuomasi ja tehden äkkiä hurjan ponnistuksen heitti vastustajansa\nselälleen. Kipeästi parkaisi silloin Musta-Timo, sillä hän oli kaatunut\nmaassa makaavan puunrungon päälle ja oksantynkä oli tunkeutunut hänen\nhartiainsa väliin. Hänen miehensä syöksyivät ylös ja yrittivät temmata\naseensa, mutta samassa Roivaksen miesten pyssyt alkoivat paukkua. Viisi\nsissiä kaatui nuotion äärelle, loput loikkasivat metsään. Mutta Roivas\noli jo heidän kintereillään ja hänen tapparansa kaatoi heistä yhden\ntoisensa jälkeen.\n\nNiin sai Musta-Timo jäljellä olevine miehineen surmansa pimeänä\nlokakuun yönä Ilomantsin saloilla. Voittajat ottivat heidän\nryöstösaaliinsa ja palasivat hävitetyille asuinsijoilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPielisjärven kulmille ei koko sodan aikana ilmestynyt säännöllisiä\nsotajoukkoja, omia paremmin kuin vihollisiakaan. Mutta siitä huolimatta\nleimahtelivat tänä syksynä sielläkin sodan liekit. Rajan takaa tulleet\nsäännöttömät sissijoukot tekivät siellä tuhojaan hyökkäillen\näkkiarvaamatta, tavallisesti sydänyöllä rauhallisten kylien kimppuun,\nryöstäen mitä mukanaan voivat kuljettaa ja pistäen lopuksi talot\npalamaan.\n\nTapani Räty taisteli sillä kulmalla pienoisen joukkonsa kanssa heitä\nvastaan. Väliin hän oli ypöyksinäänkin liikkeellä. Niinpä hän syyskuun\nlopulla ajoi takaa erästä pienehköä rosvojoukkoa, joka oli päässyt\npakoon Enosta, missä hän miehineen oli tuhonnut heidän päävoimansa.\nVornansillan lähellä hän tapasi heidät, kun he olivat asettuneet\nnuotiolle jokitöyräälle yötä viettämään. Rädyn pitkäpiippuisessa\npyssyssä oli ankara panos; hän tähtäsi siten, että sai kaksi\nperättäistä miestä pyssynsä eteen ja ampui. Molemmat kuukertuivat\nmaahan.\n\n-- Hoi miehet, käykää päälle! hän huusi sen jälkeen olemattomille\nmiehilleen.\n\nTypertyneet rosvot, joita oli enää kuusi jäljellä, heittäytyivät jokeen\nmuka yli päästäkseen ja hukkuivat sinne. Toisen yhdeksänmiehisen\njoukkueen hän yllätti seuraavana aamuna eräästä kaskiriihestä, jossa he\nkuorsasivat makeimmassa aamu-unessa. Hän salpasi toisen ovenpuoliskon\nkiinni, ja kun sissit koettivat jäljellä olevasta ahtaasta aukosta\ntunkeutua ulos, jokainen heistä sai surmansa hänen tapparastaan.\n\nOlipa hän sitten kuukautta myöhemmin parinkymmenen miehen keralla\npartioimassa Pielisjärven itäkulmalla, jonne häntä oli pyydetty avuksi.\nHattuvaarassa hän kohtasi äkkiarvaamatta lähes kymmenen kertaa\nsuuremman vihollisjoukon ja joutui epätasaiseen taisteluun. Hänen pieni\njoukkonsa lyötiin hajalle ja ainoastaan pimeän turvin hän itse pääsi\npakenemaan metsän suojaan.\n\nLopen uupuneena hän osui heinäladon luo eräällä metsäniityllä. Hän\nkiipesi heinien päälle katon rajaan ja vaipui uneen. Aamuhämärissä hän\nheräsi siihen, että hänen pyssynsä ja kirveensä, jotka hän oli laskenut\nvierelleen heinille, temmattiin pois.\n\n-- Jo nyt olet säkissä, Räty! kuului ulkoa ääni, jota säesti monen\nmiehen pilkkanauru.\n\nKymmenmiehinen vihollisjoukko oli seuraillut hänen jälkiään ja\nsaartanut hänet latoon.\n\n-- Niinpä ollaan, mutta säkinsuu ei näytä vielä olevan kiinni, vastasi\nRäty tyynesti samalla kun hänen aivonsa toimivat kiihkeästi löytääkseen\njonkin pelastuksen tien.\n\n-- Ka kohta vedetään suukin kiinni, huusivat sissit. -- Elä sie, veli\nhopea, hätäile! Suat ite valita, poltammeko siut sinne heiniin vai\ntinanko kurkkuus valamme.\n\nKuului rytinää ja siinä samassa Räty seisoi ladonkatolla. Rosvot eivät\nehtineet hämmästyksestään tointua kun heidän keskellen alkoi pyrynä\nlennellä kattomalkoja. He hajaantuivat ja siinä samassa Räty loikkasi\nmaahan kädessään pelottavan pitkä koivupuinen malka.\n\n-- Eipäs olla enää säkissä! hän huusi ja alkoi huimia.\n\nViisi rosvoista sai surmansa hänen kangestaan ja loput pötkivät\nsuinpäin pakoon. Räty korjasi omansa ja kaatuneiden aseet ja lähti\nkokoamaan itselleen uutta joukkoa.\n\nNäin taisteltiin noilla kaukaisilla perukoilla, jossa asui vapautta\nrakastava, esi-isäin tavoille uskollinen kansa. Sillä aikaa kun\nruotsalaiset kenraalit Suomen rintamailla tekivät raukkamaisen teon\ntoisensa jälkeen, tapahtui täällä sankaritekoja, jotka olisivat\nansainneet aikakirjoissamme paljon maineikkaamman sijan kuin mitä\nniille tähän saakka on suotu.\n\nVaikka Pohjois-Karjalakin sai kokea sodan hävityksiä, säästyi se\nkuitenkin pahemmilta vaurioilta -- omain miesten urhokkuuden ansiosta.\nKansa onkin säilyttänyt kiitollisessa muistissa Sallisen, Roivaksen ja\nRädyn nimet. Elääpä Rädyn muisto seuraavassa sananparressakin: \"Suti,\nputi matkaan! Rätykäinen tulee!\" mikä osoittaa, kuinka pelätty Räty\nlopulta oli rajantakalaisten keskuudessa.\n\nMyöhempinä aikoina kehotettiin esivallan taholta valitsemaan Karjalan\njääkärien alipäälliköksi näiden kuuluisain sissipäälliköiden\njälkeläisiä. Niinpä heitä oli mukana Kustaan sodan ja sittemmin\nSuomen sodan taisteluissa, jolloin vanhojen karjalaisten\ntalonpoikaispäälliköiden riviin liittyi uusi loistava nimi: Olli\nTiainen. Ja varmasti näiden muinaisten urhojen jälkeläisiä oli myöskin\nsiinä taistelussa, joka historiassamme kantaa nimeä Suomen vapaussota.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nREVONTULTEN LOIMUTESSA\n\nCARL JOHAN ADLERCREUTZ\n\n\nOli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja\ntauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden\nloppuviikkoina nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja\nne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion\nvälimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa\nlamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa\nkenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä\nsen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja\noli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan\nsurkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta\nasetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä\nasepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja\njotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin\nHaaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään\npäin.\n\nPäivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin\nlumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki\nlähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa\nverkalleen lipumaan länteen päin.\n\nReen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut\nmies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa\nja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre.\nHänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken\nmuun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä\ntarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa\nvärjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän\ntiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä\nkurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat\npienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä\nmaantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut\nsinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina\nmaansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä\nkelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut\nkäyttää kotiseudun pelastamiseen. \"Suomen armeija on piankin Peräpohjan\nhautuumailla\", oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut.\nJa mies puhui totta!\n\n-- Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen\ntuloksen saavuttamiseen!\n\n-- Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota\netelän onnellisemmille maille?\n\n-- Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni\nvallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet\nSuomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja\non syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa\nselittää ja syyttää!\n\nNäin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen\nedetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen\nkepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin\nhautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas.\nJokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa\nkenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan\nsyitä kärsittyyn onnettomuuteen.\n\n-- Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta\njohtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua... Miksi nyt\nviimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan\nylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja\nraukkamaisuus. Miksei nytkään...\n\nTapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli\nAdlercreutzin kunnianhimoista mieltä... silloin olisi toki vieläkin\nyhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.\n\n-- Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä...!\n\nTähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan\nhiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti,\nettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin\njo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta\nsilloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja\nkauempana, ja niitä oli paljon.\n\nMutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut\najatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan\nseikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin\nmoninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty\ntaistelemaan Hämeenlinnassa... niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja\nvetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin... Miksei\ntehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä\nkiertämään... niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa\napuväkeä...! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu\nmaihinnousua vihollisen selän taa...? Joka kohdassa oli syy lopultakin\nkelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut\nSuomen armeijan avustamiseksi... Sillä ei ollut kyllin voimakasta\ntahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen\nneuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa\nvaraan, se uhrasi tämän maan...\n\nTähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät\naina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja\nonnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus\ntuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän,\ntaistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja\nlopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy\nsortua...!\n\n-- Mutta sittenkin... -- Yksin ajavan kenraalin ajatukset\nkaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin\nitsesyytöksiinkin... -- Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri\ntilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut\naikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista\nhuolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän,\nkääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne\ntaisteluun... Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani\nja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni... Niin, tietysti\nolisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma\nhäviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys.\nUppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu\nmuille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä\nomasta suistumisestani, -- jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo\nalunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus _oli_ olemassa. --\nMiksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka\nHimangalla, -- kaiken uhalla?\n\nReessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut\naloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä\nei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin\njollakin Napoleonilla... Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan\nkeskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton\nrykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta...\n\nSiitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin\nmuistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin... Lyhyt\npohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti\nkolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi\njuhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella.\nKanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui\nkatsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin\nhautapatsaaksi... muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta,\nvaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa...\n\nAjajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän\ntorkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana\najatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat\nhäilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin\npakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.\n\nHän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin\nhiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se\noli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin\ntahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa\naloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin\nSuomen rakuunaväkeen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja\nrattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika... pian\nhän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana\nluutnanttina Karjalan rakuunoissa.\n\nKuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän\nupseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne\nkuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan\ntukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää,\nhurmaavaa aikaa...\n\nKapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa\nSavossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes\nalkoi \"Kustaan sota\", jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai\ntositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa\nkuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa\nvastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla\nhän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan\nkarkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi\nKymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat\nhankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä\nkovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja\nvetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni\nAdlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa\n40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.\n\nHän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä\nkahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella,\nylennettiin majuriksi... se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa\nmuistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä\nreippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin\nherraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa\nkanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä.\nTalvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon\nsydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin\ntoimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja... karkeloimalla\nvietettiin pitkä sotatalvi... Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin\nhankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet\neverstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen\nvuoden toiminta siinä... hyvä kuri ja reipas järjestys... kotoinen\nKiiala kehittyi ja vaurastui... ja sen isäntä samoin... Kustaa kuningas\ntuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti\nhäntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä\nhänet ylennettiin kenraaliksi.\n\nSe oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja\nonni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat\nsuoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla.\nAdlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen\nuudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen\nperustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi\nhän tuli -- se oli miehelle suuri kunnia --, ja siitä piti nyt luotaman\nmallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi\nja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa\nylpeiltiin...\n\nNopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että\njos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä\nuudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä\nVenäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla...\n\nMutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin\nvähäistä... Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta...!\n\nHän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin\nkatselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli\ntultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti\nmatalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon\nkylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta,\nväitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän\ntahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä\nja tarkastaa heidän majoitustaan.\n\nPoikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa\nsusiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki\nhän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin\nastui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä\ntulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua.\nLiedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa,\nja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan,\nmustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki\nmiehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että\ntuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan\nmiehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan\nmuutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan\nkenraaliksi.\n\n-- Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.\n\n-- He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut\nkorpraali. -- Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.\n\n-- Onko heillä hoitoa?\n\n-- Kävihän täällä välskäri eilen, mutta minkä se sille voi!\n\nKenraali käveli pari askelta peremmäksi ja näki itse kuumeen hohteen\nmakaajain kasvoilla, kuuli heidän horisevan houreessaan. Toiset olivat\nkalpean ja nääntyneen näköisiä.\n\n-- Annetaanko teille edes riittävästi ruokaa? hän kysyi synkän\naavistuksen vallassa.\n\n-- Väliin annetaan, vastasi korpraali vältellen, luoden katseensa alas.\nJa kenraali ymmärsi hyvin tuon väistävän katseen merkityksen.\n\nHän lausui oman avuttomuutensa tuntien rohkaisun sanoja miehille,\nlupasi parannusta heidän oloihinsa ja poistui kuin paeten pirtistä.\nHäntä rupesi siellä sakeassa ilmassa pyörryttämään --, ei ollut ihme,\nettä potilasraukat siinä siivossa kuolivat! Suru ja suuttumus myllersi\ntaas hänen rinnassaan. Noiden poikien avulla oli taistelutantereella\nvoitu tehdä ihmeitä ja olisi voitu vieläkin enemmän, jos olisi ollut\nparempi komento, -- ja nyt heidät näännytetään näihin mätäpesiin...\n\nKenraali kutsutti kylään sijoitetun sotaväen upseerit ja lääkärit\npuheilleen ja piti heille nuhdesaarnan kurjan majoitustilanteen\njohdosta. Mutta hän pääsi pian selville, että parempia majoituspaikkoja\nei ollut näistä köyhistä kylistä saatavissa, kaikki mökit ja saunatkin\nolivat väkeä täynnä... Lääkäri vakuutti että hän oli tehnyt voitavansa,\nmutta hänellä ei ollut lääkkeitä eikä apulaisia -- vain taitamattomia\nvälskäreitä ja nuoria oppilaita, joista ei ollut suurta apua. Nälän\naiheuttama tauti oli saanut ruton luonteen... kun olisi edes\nriittävästi ja parempaa ravintoa...!\n\n-- Eikö teille toimiteta muonaa?\n\n-- Kuormastot ovat tyhjät, varastot jäivät venäläisille. Uusia\nodotetaan Ruotsista, mutta niitä ei tule...\n\n-- Taas sitä yhtä samaa toiminnan hataruutta...! Missä hän vain\nliikkuikin, minne hän ajatuksensa suuntasikin, aina hän törmäsi samaan\n-- ylimmän johdon kelvottomuuteen. Hallitus oli kykenemätön täyttämään\ntehtävänsä, se juuri oli syössyt maan turmioon. Eikä mitään parannusta\nsynny, ellei valtakunnan keskushermossa saada muutosta aikaan. He eivät\ntiedä, minkälaista täällä on, taikka eivät usko... He saakoot nyt\nkerran kuulla totuuden...\n\nEntistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan\nRuotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne,\nja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä\nhänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän\nkärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen\nsotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan\nlevähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä\nkohti.\n\nIlta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina\nlevänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet\ntuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima,\njoka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi\nsydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein\nkuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät\ntaas äskeistä kehäänsä kiertämään.\n\nOlisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi,\njos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu\nylipäällikkyys... Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot\nRuotsista jäivät joka tapauksessa tulematta... Mutta kuka tietää:\nrohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken\nvoinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin,\nniin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt\nkävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen\narmeijalta.\n\nKuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä\nnyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat\npalasivat taas todellisuuden pohjalle.\n\nVasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt\ntuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas\nsiitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi\noli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen\nuhkarohkeaksi... oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi\nantaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle -- ja\nkiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen\nheikensi samalla pahasti keskustaansa -- hitto, miten se ällistyi, kun\nminä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat\nelämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, -- sitä\nrynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa...!\n\nMies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän\nvetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin\npakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet\nsiellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa\ntahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden\nkylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti\nsitä.\n\n-- Jospa silloin olisi toimittu yhteen menoon -- mikä voitto siitä\nolisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti\nvain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen,\nyhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle,\nennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin.\nMutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja.\nHitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja\nlähettää hänet Ruotsiin!\n\nPohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja\nulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi.\nRajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa\ntuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten\nsyöksyä -- ja samalla unelmoida!\n\n-- Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. -- Kelirikko\nmuka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute -- tottahan siinä kaikessa\noli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja\nkokoamaan voimiaan, -- silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava\nvain vihurina Tutshkovia takaa -- noin, noin juuri!\n\nHän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi\ntoistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä\nsekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan... Hän oli ollut\ntomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia\nneuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan\nmiehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien\nylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa\nköniin!\n\n-- No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi.\nMutta retki sinne oli ehkä turha -- olisi kai Sandels niistä Obukovin\njoukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot.\nPääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä\netelään, aina Hämeeseen asti, -- vihollisen olisi ollut siellä vaikea\nenää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin\niskemässä, -- mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli\nkoko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen\ntappio.\n\nLäntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas\nliekehti hiljakseen ylt'yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen\nja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta\ntemmellyksestään.\n\nSitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa\nlatua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään\nkesäksi muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut\nmitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja\naseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten\nvihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi -- vaikkakaan ei\nylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan\nylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja\nRuotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua,\ntuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien\ntuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden\nviheliäisyyttä!\n\n-- No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan\npäivä oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin,\nyön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja\nvihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija\njoutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin\nminkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni\nvauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se\noli kaunista heinäkuuta, -- annapa, että tuo kaikki olisi saatu\nsuorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi\nlisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt.\nMutta me painelimme rannikolla etelään, noin -- kas sillä voimalla,\njuuri sellaista tulta oli liikkeissämme!\n\nTaivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja\nkorkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni\nkirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena\nryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi\ntäytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli\nmelkein pelottava katsella, -- tuohan voi sytyttää koko maailman\ntuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin...\n\n-- Eteenpäin, pojat!\n\nNyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven\nrantaa... Pistimin eteenpäin, voitto on meidän...! Tuossa on heikko\npaikka, se horjahtelee, sinne tukea, -- Lode saa hyökätä eturintamassa,\nkoska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy,\nse pakenee -- hurraa!\n\n-- Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh,\nkuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja\nsydämeni vuotaa verta.\n\nVenäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei\nkestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua.\nAdlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin,\nponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi\ntappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi\npohjoiseen.\n\nTulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan.\nReessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei\njaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä,\nsyyttävän, moittivan... oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet\nosia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt\nitseään hiljaisissa mietteissään.\n\n-- Enhän voinut sille mitään, miehenä iskin ja poikani ponnistivat\nurhoina, mutta armeijalta oli selkäranka poikki... Eikö minun muka\nolisi pitänyt ryhtyä taisteluun Oravaisissa, -- yritettävähän oli,\nmiten soimaisinkaan itseäni, jos en olisi yrittänyt, pinnistänyt\nviimeisiä voimianikin. Mutta missä olivat luvatut apujoukot -- hallitus\noli meidät hylännyt, Jumalakin oli meidät hylännyt!\n\nHänen sydäntään kouristi taas. Hän tiesi, että häneltä olisi riittänyt\naloitekykyä ja voimaa, hän olisi edelleen rynnännyt ja iskenyt, niin\nkuin nuo taivaan raivoisat tulet, mutta joukoilta loppuivat voimat ja\nuusia ei tullut...\n\n-- Voi teitä, jotka uhrasitte tämän sankariarmeijan! Minun täytyy saada\nteille huutaa: Raukat, petturit, akat, väistykää!\n\nNäin intoillessaan kenraali oli kohonnut reessään melkein pystyyn ja\nviime sanansa hän oli huudahtanut ääneensä. Kyytimies kääntyi\nsäikähtyneenä katsomaan ja tiedusti:\n\n-- Mitä käskette, kenraali?\n\n-- Aja paremmin, nopeammin! Minun täytyy vielä tänä yönä ehtiä\nHaaparantaan ja vaihtaa siellä uudet hevoset, minun _täytyy_ nyt yhtä\npainoa ajaa etelämmäksi, kauas -- tekemään puhdasta! Aja!\n\nKyytimies joudutteli väsynyttä juhtaansa, ja ennen pitkää jo\nTornionjoen takaiset tulet välähtivätkin vastaan. Kenraali oli\ntalttuneena istahtanut takaisin vällyjensä alle ja katseli sieltä\nrauhallisemmin taivaan tulia, jotka jo nekin olivat ruvenneet\nheikkenemään ja rauhoittumaan. Taival oli pian lopussa. Kenraali\nAdlercreutz oli sen varrella elänyt muistoissaan ja mietteissään\nuudelleen elämänsä sekä kauneimmat että katkerimmat hetket, ja pakotti\nnyt, asutuille maille joutuessaan, muistojen virvatulet rinnassaankin\nlauhtumaan.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nSUOMALAINEN ÄITI\n\nMARIA CHARLOTTA GROTENFELT\n\n\nIloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen\nloisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten\nkartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä\nvähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi\nlapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen\nperheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina.\nKahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan\nKoikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman\nsiskonsa kodissa.\n\nEi ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä\nsuunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän\ntervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän,\näidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan,\nkuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki,\nmuodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi\nolisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua\nkourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia\nja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja\näidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.\n\nHaikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa.\nSuunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen\nviimeinen lahja, joka osasi lausua jo \"pappa\" ja \"mamma\", harjoitteli\ntädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät\nhevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen\nTukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia\nisä parhaillaan selitti isommille lapsille.\n\nIsä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri.\nNäinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan.\nUpseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan.\nKesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.\n\nMajuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän\nei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa\nkeskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä\nmieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty\nhämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka\nympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset,\nnuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken\nleikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä\nmakuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli\nvähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen\nulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista\naskarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.\n\nOli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean\nloisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen\nnietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin\nkuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi,\nettä maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei\naja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.\n\nNämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina\npääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei\ntapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja\nluonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni\nniin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi.\nTapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa\nliikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät\nteillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen\nväliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo.\nJa kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä\nvuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin\npeninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla\npistäytyä.\n\nVehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty\nDunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten\nJärvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä\noli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla\nhumahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan\nkuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada\nyöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa,\nmutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut\narkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset\nhäirinneet.\n\nNuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli\naikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua\naisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.\n\n-- Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat\nkysyvinä toisiinsa.\n\nMajuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin\nkääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri\nsytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli\nnuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa\nhän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan\nlähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet\nsiellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle,\nBerndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon\nJääkärirykmentissä.\n\nKynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi\narkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.\nKaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen\nkalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan\nkiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.\n\n-- Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli\nkuiskauksena. -- Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.\n\nMajuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli\nprikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä\nkäskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen\nkokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen\narmeijakunta oli marssimassa rajalle.\n\nMajuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa\nkäynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti\nomaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.\n\n-- Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen\nhuudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine\nkauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.\n\nKuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen\nsilmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli\nsaatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana\ntuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana\nolivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan\nmahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja\nvallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan\nylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota\nKustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan\npetoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan\nnäille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään\nvaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin\nkuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi\nrauha valtakuntain välillä.\n\nMutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten\npoliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön\ntodellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei\nollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan\nperheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.\n\nPerheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia.\nTieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo\njalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin\nedestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja\nhän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva\njuoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli\nmuistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita,\nlämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä... Olihan siinä\npuuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin\nväentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi\npoissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja\nperheenjäsenille.\n\nVihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada\nsen niin lyhyeksi kuin suinkin.\n\n-- Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta\nja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä\nkamferttisekoitusta.\n\nNyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja\nkehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin\npeitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään\nsisälle pakkasen kourista.\n\n-- Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!\n\nReki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua\naisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.\n\nVasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti\nvalaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella,\nmajurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi\nelämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren\nlapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan\nenää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä\ntemmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.\n\nMutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on\nelänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja\ntäyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan.\nLeskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä\nnaisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti\nhallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes\nhänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä\nyksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa\nhuomaa mitään häiriötä.\n\nSyvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian\nvapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä\nVehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä\nkuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja\ntalouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin\nnojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen\nomissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli\nollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.\n\nKaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet\npysähtyivät. Viestillä -- \"ryssä on hyökännyt maahan!\" -- oli\nikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut\nolivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet\najattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset\ntaas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut\nriittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata\nkotikonnuilleen.\n\nJuva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne\nmarssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän\nläpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta\nja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.\n\nTaisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin\nsiirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä,\neikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.\n\nEräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen\ntalonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten\nvarmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota\ntuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa.\nSillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja\njuotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa\ntämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä\nmittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty\nmarssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi\nnoudattaa.\n\nTuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia.\nSotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella.\nViholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat\norastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin\nsuomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa.\nSaattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille\ntienoin.\n\nKun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen\nkotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan\nvaljastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan\nlankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa\nlaittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen\nMaria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen\nkomennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana\nKeski-Pohjanmaalla.\n\n-- Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.\n\nSellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien\nsotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon\nuudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät\nvihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja\nvaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti\nkäyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät\nkostotoimiin.\n\nSillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa\nkarkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä\nratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä\nväestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain\nkerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.\n\nTulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja\nkertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki\nloivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä\nyksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät\neväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä\nerään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan\nsitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten\nja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.\n\nJo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä\nvillin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja\nulkohuoneita.\n\nRouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa.\nÄäneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain\njokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä\nhevosia.\n\nPortailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja\nkynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja\nvihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi\nlopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään\nriippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:\n\n-- Avaimet tänne nopeasti!\n\nRouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat\nryhmittyneet hänen taakseen.\n\n-- Riviin! hän komensi.\n\nManööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti\ntottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman\nennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen\nulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa\npäässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön\npolviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa\nupseeria.\n\n-- Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, -- sanoi äiti\nsamalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. -- Näitä varten minä\ntarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi\nminä en voi luovuttaa teille avaimia.\n\nUpseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen\nhänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia\nseurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!\n\nNuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen.\nHän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena\njokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa\nmenetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan,\nputosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.\n\n-- Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi\npienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.\n\nKun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt\näskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran\ntarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti\nkätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.\n\nJännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin\nympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti\npihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen\nikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten\ntomupilveen.\n\nSen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan.\nVaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan\npoikenneet Vehmaisissa.\n\nPari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi\nsotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että\nsotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle.\nAhdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin\nlukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan\nmatkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat\npohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.\n\nMutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi\nriemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla\nkotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri\nGrotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.\n\nKun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut\nvaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita,\nhän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:\n\n-- Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.\n\n-- Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä\nsinua, vastasi äiti.\n\n-- No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja\nkarkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. -- Kyllä minä kuulin\nsiitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.\n\nÄiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista\nryhtyi kertomaan tapausta.\n\n-- Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja\nkuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. -- Ja lisäksi sinä olet ollut\nsuomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän\nkuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme\ntulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu\nhukkumaan.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nUUMAJAN SANKARI\n\nJOAKIM ZACHARIAS DUNCKER\n\n\nHelteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin\nsotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan\npienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan\nseutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri\nkajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen\niltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt\nyöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri\nrakennuksiin.\n\nSillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin\nosasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita,\nviimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä\noli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä\narmeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker,\nistui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta\nlepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti\nArgillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista\nkuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen\nsodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.\n\nDuncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta,\njossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän\nsittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen.\nSilloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman\nTukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin\nkunniaa osakseen.\n\n-- Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin.\n-- Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja,\nuutta kunniaa.\n\n-- Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri\nverkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. --\nAjattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista\nnurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden\nikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti\npyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä\nkaikesta hovin loistosta ja -- sodan pauhustakin.\n\nTätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo\nsavolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään\nikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli\nheitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään\nvaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja\nyhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori\nmielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:\n\n-- Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten\nvarrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?\n\n-- Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen\ntarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.\n\n-- Taistelun tuoksinassakin?\n\n-- Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti\nhetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun\njälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen\npitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen\ntuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja\nkutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan\nvihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä\nvai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin\ntämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko\ntämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä... Elämälle antaa\narvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan\ntekee... Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.\n\nNuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä\nhaihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle\nsoturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa\nhän virkkoi:\n\n-- Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa\nGripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja\nantautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan\nkotiin, Savoon...\n\nMutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti\nvilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:\n\n-- Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa\nlaskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella.\n-- Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas,\njaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti\nsormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. --\nMutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten\ntaistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on\nvalloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se\nkuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta...\nMeidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki\nheittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka\npitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa\nmenetettyä maatamme emmekä kotejamme...\n\nEverstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä\ntaivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi\ntuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen\njärven rannalla oli pieni, matala tupa... Mutta sitten hän hymähti ja\njatkoi:\n\n-- Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs\ntuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin\nvalita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta\ntosiaan, niin minä tekisin!\n\nSamassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn\npenkiltään ja jatkoi:\n\n-- Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, -- poika, oletko koskaan kuullut\nkenenkään sanovan sellaista Dunckerista?\n\n-- En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut\nkeskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä\ntunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista\nsotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg\non kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän\nihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi\npäiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin\nmuistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla\nkohottavan tunnelman. Me muistamme:\n\n    Vaan kysy, jos sa jolloinkaan\n    riveistä noista sotilaan\n    tavannet, urhon harmaan,\n    oliko miestä kuitenkin,\n    jok' oli urhoist' urhoisin,\n    saat vastauksen varmaan:\n    \"Niin, herra, tunsin Dunckerin.\"\n\nHänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti\nkirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker\njätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa \"pieneen tupaan\"\nRistiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui\nJynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla,\nSalahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa\nRuotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui\nvihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä\npaljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään.\nHänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen\nselkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien\nkatkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi\nvenäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä\nToivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen\nsuunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin\narmeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen\njotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen\nliikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä,\nnäyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän\nvastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt\npelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka\npuolelta ahdisti avoimella jäällä:\n\n-- Minä teen sen!\n\nJa hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809\nsaapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan\nsaaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts.\nkaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen\nratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse\nja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien.\nDunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:\n\n-- En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.\n\nJa hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen\nohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa\nlopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja\nratsastivat pois.\n\nNämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt\ntunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin\nnuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä\nlepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin\ntörmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri\nlaittautuivat levolle.\n\nMutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta,\njossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin\ntarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli\nsiellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.\n\nDuncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien\ntahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti\nratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken\nkuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin\nensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja\njuoksua.\n\nDuncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli\nkysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä\nsen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen\npohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille\naltis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli\nkolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu,\npäätteli eversti jo ensi merkeistä.\n\nHän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet\naseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän\njo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin\nmatkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki\nsahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.\n\nOli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker\njärjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien\nlautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla\nkivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset,\nlevänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet\njämtlantilaiset taas vastarintaan.\n\nVihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa\nennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet\npäärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja\njohtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki\nverkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi\npuolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä\nsuorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta\nulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt\nkolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.\n\nSandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja\nkiusaantuneen näköinen -- hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä\nvoitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa.\nMutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan\nsaliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut\nvieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan\nmaistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja\nkunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei\nauttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli\ntästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.\n\nHän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja\nsuojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla.\nTuo tilapäinen, omituinen \"rintavarustus\", jonka takana miehet ampuen\nkykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin\nviheliäistä... ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:\n\n-- Luulenpa, että eversti pelkää...\n\n-- En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä\nleimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi...!\n\nHän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo\nloitolla.\n\nKerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät\nharkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin\nsuusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja\nsotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi\nkäyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä\notteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen\narkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan\nsuomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka\nkuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi\nelänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.\n\nTilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että\nDunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan\nsuojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja\nhän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo\npelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan\nvastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla\ntörmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät,\nloitolla sillalta.\n\nPohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut\npaluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut\nDunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään.\nEräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:\n\n-- Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?\n\n-- En peräänny käskyttä -- koska pelkään, vastasi Duncker siihen\nkatkerasti ja taisteli edelleen.\n\nHetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti\nilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen\njoutumisen vaara uhkasi savolaisia.\n\n-- Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee\nsitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky\nvihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse\nsuorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan\nsynkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.\n\nVihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä\nkertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli\nloukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis\nhyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan\nDunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset\nympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti\nainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo -- hänen\ntakinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä\nadjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään -- hänellä oli jo\nitsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta\nDuncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään\nsanoista.\n\n-- Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on\nperäännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni...\n\nAdjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla\nehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui\nkaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen\npaikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara\nolisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin\nvihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia,\nettä heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka\ntietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä\nhuomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.\n\nNuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä\nkuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin\nadjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:\n\n-- Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin?\nMutta te olette ne jo täysin kumonnut.\n\n-- Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa,\njosta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti\npiippunsa uudelleen.\n\nNiin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän\näänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet\nvanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului\näkkiä huutavan hämärän halki:\n\n-- Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.\n\n-- Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!\n\nMonta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata\nvasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa\nvihollisen puolelta: Ampukaa!\n\nLäheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän\nkaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa\nmukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta\npäällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä --\nvihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin\ntaaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin\nsuoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat\nmukana Ruotsin manterella.\n\nKaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander,\njoka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä.\nTämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun\nryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten\nsamalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker\nvietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi\ntekemään kuolemaa.\n\n-- Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt\nhervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. -- Vie ne, jos\nsäilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät.\nVie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi\njäävälle pojalleni.\n\n-- Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli\nsiihen paikkaan murtaa. -- Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään\nviestiä tai käskyä?\n\nKersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset,\nloukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden\njohdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:\n\n-- Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja\nmuistellen kuolin.\n\nPuhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri\ntukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.\n\nSe oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen\nsotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis\noli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa\nmaksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen\nemämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin\nkätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa.\nSandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan\npyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät\nluovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa\nasiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän\nsankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet\nihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat\nsamassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin,\nmolemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien\npaukkuessa.\n\nKaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka\nsinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi\nikävöinyt.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nVAARI\n\nOTTO von FIEANDT\n\n\n-- Onko vaari jo jalkeilla?\n\nKeski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla\nKarstulan kirkonkylässä varhaisena elokuun aamuna, kun sumu lepäsi\nvielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän\nratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä\nsoturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle\ntekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.\n\n-- Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä\nkatsettaan ahvenista.\n\nToinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan\nnuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.\n\n-- Tuntuupa olevan -- vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä\nlöytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista?\nsuvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.\n\nHarmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin\ntoisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty\nsyrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin\nvuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin\npitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää\nkonkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine\nkulmakarvoineen.\n\nÄkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata\naamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin\nantaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän\nviittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi\nikkunan eteen ja teki kunniaa.\n\n-- No, mitä olet saanut selville retkelläsi?\n\nÄäni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.\n\n-- Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen\nKalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat\nvarmasti matkaa tänne Karstulaan.\n\n-- Varmasti? Mistä sinä sen _niin_ varmasti tiedät? murahti piippumies\nja puhalsi savun ratsumiehen silmille.\n\n-- Sen huomasi kaikesta. Ensi yönä tai viimeistään huomenaamuna he ovat\ntäällä kanuunoineen päivineen.\n\n-- Jokohan ovat? No olkoon sitten, kyllä minä niiden parrat täällä\nvanutan. -- Eerikka, pistähän murkinaa pöytään, lähden tässä vähän\nratsastamaan.\n\n-- Heti paikalla, herra eversti, vastasi kalanpaistaja, joka tällä\nvälin oli ahvenineen siirtynyt tupaan.\n\nHänen täydellinen nimensä oli Eerik Ampuja, entinen ruotusotilas Savon\njalkaväessä ja syntyisin Ristiinan pitäjästä kuten eversti itsekin.\nTorppansa hän oli jo vuosia sitten jättänyt pojalleen, joka palveli\nkorpraalina Fieandtin väessä, toimien itse sen jälkeen everstin oikeana\nkätenä hänen sotilaspuustellissaan sekä nykyisin sotaretkellä. Hän se\npiti tarkan huolen kaikista niistä everstille kuuluvista varusteista,\nsukista, saappaista, lämpimistä alusvaatteista, eväistä ja\ntupakkavehkeistä, jotka Ulriika-rouva sotaretkelle lähdettäessä oli\nhänen huostaansa uskonut. Kotoa varatut eväät olivat tietysti jo aikoja\nsitten loppuneet, mutta pitkin matkaa Eerikka osasi hankkia täydennystä\ntyhjeneviin leipäsäkkeihin, voipyttyihin ja viinanassakkoihin, niin\nettei everstin ollut koskaan tarvinnut tyhjän pöydän ääreen istua.\nLiikkeelle lähdettäessä hän sääli tavarat, kymmenet mytyt, kirstut,\npytyt ja nassakat omille vankkureille, joiden keulalle hän itse asettui\nohjaamaan, suupielessään lyhytvartinen, ikimustunut nysä.\n\nKetterästi hän kattoi honkapöydälle aamiaisen, johon sisältyi\naloittamaton puolikova reikäleipä, voita vihreäksi maalatussa\nkatajavanteisessa pytyssä, valtava kimpale palvattua naudanlihaa sekä\näsken paistetut ahvenet.\n\nPöydän ääreen asettuessaan Fieandt huomasi sukulaisensa, majuri\nFurumarkin, joka laskeutui juuri pihalla hevosen selästä.\n\n-- Hoi, serkku, täällä olisi jotakin hampaan rakoon. Luulenpa, että\nnaudankontta maistuu yöllisen ratsastuksen jälkeen. Mutta missä\nHästesko on?\n\n-- Hän johtaa pataljooniamme salmen taakse. Minä poikkesin tänne\nsaamaan lähempiä määräyksiä.\n\nEdellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa,\nKarstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt\nFurumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen\netuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta\nkohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla\ntiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia\napujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin\nFieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi\npuolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja\nKarstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon\nkuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli\nlähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet\nKarstulaan.\n\n-- Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli\nasettunut pöytään häntä vastapäätä.\n\n-- Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on\nsaanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun\nsuojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.\n\nTulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää\nnestettä.\n\n-- Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin,\nojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.\n\nHe kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.\n\n-- Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark\nsaatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.\n\n-- Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. -- Klingsporiin\nvetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.\n\n-- Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.\n\n-- Hm -- mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin\njulki ajatustaan hänestä.\n\nKaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta.\nTämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin\nraportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan\nvihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee\ntavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz\nuskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt.\nPäämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja\nAdlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa\nvoimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies\nvailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä\nseudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli\npaikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen\nvoimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen\ntiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä\ntodellakaan käsitetty tämän Saarijärven--Kokkolan tien merkitystä? Jos\nvihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin\npohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys\nja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta\nuhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että\ntuntui.\n\n-- Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, -- sillä Vlastovilla on\nainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä\nKarstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen\netujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä\nhyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.\n\n-- Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan\nsivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: -- Pelkäsin heidän\ntulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut\nKeuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.\n\n-- Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.\n\n-- Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että\npääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut\nvihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun\nkautta sikäläisten joukkojen avuksi.\n\n-- Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. --\nOlisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin\nsiirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.\n\n-- Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa\ntulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.\n\nHe lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri\nkun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka\nvänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi\nsuurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy\nvarressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen\ntulijaan.\n\n-- Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. --\nViimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?\n\n\"Poika\" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka\nvänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon\npuolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien\nkautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli\nSaarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien\nristeystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä\npolttaa pari siltaa.\n\nSekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen\nsatapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään\noman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat\nniillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse\nkiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina\npäivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa\nniiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken\nhauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi\ntekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.\n\n-- Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.\n\n-- Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä,\nvastasi vänrikki.\n\n-- Entä varastovajat?\n\n-- Samoin tuhkana.\n\n-- Menetitkö paljonkin miehiä?\n\n-- En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen.\nPistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä\nryssää jäi kentälle.\n\n-- Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?\n\n-- Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme\nmuonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä\nmukaamme tulleet talonpojat selässään.\n\nFieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret\nmuonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän\nhän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi\njoka puolella.\n\n-- No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?\n\n-- Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen\nkuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli\nsatakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.\n\n-- No, ja sinä?\n\n-- Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse\nvoineet mukaamme ottaa.\n\n-- Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän\njompaankumpaan suuntaan?\n\n-- En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen\nkera menossa Möttöseen päin.\n\n-- Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! -- Ja eversti jännittyi siinä\nmäärin, että otti piipun suustaan.\n\n-- Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston\nolevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen\nväijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä\nodotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina.\nVaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa.\nMakasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni\nteki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat\nolisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt,\nettä siinä oli itse Kamenski.\n\n-- Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut,\nsillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa\nenemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen\nkaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne\ntäyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?\n\n-- Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa\ntäällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin\nsekä vienyt osan joukoista mukanaan.\n\n-- Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä\nsiinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.\n\n-- Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.\n\n-- Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin\nvastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.\n\nSamassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua\nlaukauksia.\n\n-- Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta\nja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan\nkokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.\n\nEverstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa,\ntunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa\nkunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka\njuoksujalkaa tuvasta.\n\n-- Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon,\njonka hän oli täyttänyt paloviinalla.\n\n-- Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt,\ntyönsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja\ntuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.\n\n-- Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle\nluutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.\n\nLaukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja\nvihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän\nnyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan\ntäyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista.\nLadatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä\nsyrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!\n\n-- Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan,\njonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi\nmääräyksensä. -- Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen\npartoja minkä ehditte.\n\nYhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä\nviimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin\nHöyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta\nlähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin\nkilometrin ja paikoin puolentoista levyistä nientä, jonka\npohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi,\njonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen\nrantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista\nrakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi\nkanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan\npataljoonat patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli\naamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu\nsinne reserviin.\n\nSalmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi.\nSuomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä\nalempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta\nsuurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä\npeittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista\njotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.\n\nFieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun\nsen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain\nvihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä\noli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven--Kokkolan\nvälisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella\nitsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa\nylivoimaiselle viholliselle.\n\nPäivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat\nkiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui.\nSiellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit\npaukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat\naamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten\nvalkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja\nuusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat\nhyökkäyslinjaan.\n\nHyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät\nHöyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle\nkivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.\n\n-- Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. -- Kas\npaholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen\nkalliolle.\n\nKirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka\nlaelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.\n\n-- Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi\nluokseen luutnantti Reiherin.\n\nHän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat\ntykit sinne asti.\n\n-- Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi\npitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.\n\n-- No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.\n\nPattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla\nkäsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain\nhurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän\nsieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt\ntarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen\npudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten\ntykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:\n\n-- Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!\n\nHän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä\nsitä pulleasta, koreasta nahkamassista.\n\nNyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus\nputosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä\nkompasanoilla.\n\nHämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä\nviimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he\njuoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen\nmies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat\nmarssia reserviin lepäämään.\n\nKanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui\npatteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli\nsattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin\ntaakse.\n\nMäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän\nkeskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin,\nmutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan\nnäköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville\nvihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja\nsinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen\npatteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.\n\nKaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi\nsalmea.\n\n-- Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.\n\nHänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti\nvenäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä\nsalmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui\nkanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.\n\nKädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli\npatteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä.\nKuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa\nkeskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas\ntiuskien ja moittien.\n\n-- Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka\nrivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. -- Sehän käy kuin\nrasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia\nharakoille haaskata.\n\nMuutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin\nsuojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.\n\n-- Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.\n\n-- Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten\nseisomaan.\n\nFieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.\n\n-- Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit\nsaada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä\nkorjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!\n\nHän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas,\njolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa\nähkyen ja kättään pidellen.\n\n-- Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. --\nMutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai\netkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.\n\nHän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti\nsidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa\nilmaan.\n\nFieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan,\nkeikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi\nkyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.\n\n-- Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten\nturhia etenemisyrityksiä silmäillessään. -- Ei tästä niin vain\nlentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian\nrohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.\n\nHänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä\nmaahan.\n\n-- No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?\n\nKiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt\nsuomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka\nyhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa\noli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden\npääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.\n\nFieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:\n\n-- Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän\nviittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa\nniille ylipyrkijöille.\n\nTämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja\nsyventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.\n\nVenäläisjoukko, joka everstiluutnantti Lukovin johdolla oli kiertänyt\nKarstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut\nmukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon\nkylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt\nlähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi\nahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas\ntuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka\ntulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan\nja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen.\nSiellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi\nveteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui\npaikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä\nmenetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä\nyli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu.\nFurumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti\npaikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin\nvenäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi\ntyhjiin.\n\nVlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä\nkiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän\najoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui\nEnovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen.\nKanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja\nhaavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta\nFieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei\nollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä,\njotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin\nyritykset olleet turhat.\n\nKymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin\nFieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen\njoukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin\npäässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä.\nKarstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä,\nSaarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät\nvenäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta\nsiinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov\nlähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera\nsuomalaisten selkään.\n\n-- Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.\n\nHänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan\nviimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni\nNordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa\nrientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin\nnopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.\n\n-- Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys\nNordensvanille.\n\nPatterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli\npoissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti,\nettä paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein\nmielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn.\nMajuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai\nturkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli\nmyöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.\n\nVlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän\nhuomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä\nhurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset\nsyöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät\nsitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle\nrannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana\nja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään.\nLoput työnnettiin pistimin salmeen.\n\nUusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen\npääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö\nlyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten\nsaada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset\nolivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan\nvihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni\ntykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.\n\nVenäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla\nyhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä.\nNe tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa\nyhden kanuunan.\n\n-- Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.\n\n-- Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka\nsojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.\n\nVerisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun\nsamalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia\nkanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän.\nKolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten\nkimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet\ntanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta\nja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita\nmakasi pitkin tietä ja tienvieriä.\n\nFieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä\nvenäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä\nvielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki\nyritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan\nmalttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan\nyhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin\ntieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.\n\nAurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui\ntaistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla\ntiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja\nsaavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli,\nsytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta.\nMutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja\nkuinka lopen näännyksissä väki oli -- olihan se syömättä ja lepäämättä\nollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, -- hän huomasi\nvastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu,\njatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.\n\nVäsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta\nhäiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä.\nSilloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli\nmahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja\nmissä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun\nkaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä\nolikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki\noli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon\nkera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä\nveneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet -- sehän\noli sunnuntaipäivä -- kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan\nuskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta\nomia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet\nilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja\npitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten\nrikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho\npäätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri\nsuunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten\nhän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän\noli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän\nvastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen\njälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli\nrynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen\noli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata\nitselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista\nsataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa\nvihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa\nmenettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.\n\nNoin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin\nnäillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin\nhukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä\nsieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli\nauttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan\nkorpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi\nkerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen\nmääräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen\narmeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He,\npuuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa\nkotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista\nvähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin\njoka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.\n\nMitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana,\npäätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.\n\nSydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista,\netsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä\nvankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon\nummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha\nruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä.\nSotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä\nFieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta\nraskaaseen uneen. --\n\nAamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan\nportaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen,\nkatseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa.\nMutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui.\nTuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa\nasekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita.\nKaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt\nvihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet.\nLuutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat\nhaavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti\nBrunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli\nmahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt\neilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa\npohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti\npäämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan\naamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.\n\nKun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti\nLintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä\nlöytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina\nvankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan,\nmarssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon\njääkärien joukko.\n\n-- Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon\netunenässä astuvalle korpraalille.\n\nTämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä\nsavonmurteella kertoa:\n\n-- Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun\nmetsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo\nhävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä,\nettä ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin\npainua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä\nhittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten\nosuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään...\n\n-- Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!\n\n-- No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme\nvoineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän\nvirauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan\nmeneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä\njäsenillä.\n\n-- No, ja sitten?\n\nKorpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa\nlöylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet\nja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon.\nNämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua\npamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja\nampuivat yhteislaukauksen tungettelijoita kohti. Sitten vaatteet\nkainaloon ja yli pellon päinvastaiselle suunnalle. Ryssien kuulat\nolivat vinkuneet korvissa, mutta onnellisesti he olivat päässeet\nmetsään ja seisoivat nyt tässä ehein nahoin ja kylpeneinä miehinä,\npaitsi niitä kahta vartijana seissyttä, joiden naamataulusta kyllä\nnäki, etteivät he olleet päässeet löylystä osallisiksi.\n\nYmpärillä seisovat nauroivat ja Fieandtinkin silmässä vilahti veitikka.\n\n-- Kyllä te olette aika jalleja! hän sanoi ainoastaan, mutta äänessä\noli lauhkea sävy.\n\nHän kiipesi satulaan ja marssi pohjoista kohti alkoi. Tie oli kuivaa ja\naurinko paistoi leppeästi pilvettömältä taivaalta. Väkisinkin haihtui\nalakuloisuus ja äreys Fieandtin mielestä. Hän hymähteli itsekseen\ntuolle saunajutulle. Olivatpa nuo aika jukuripäitä! Hätäkös oli olla\nsellaisen joukon etunenässä, vaikka väliin selkäänsäkin sai. Kuinka\narmailta näyttivätkään taas nämä karut maisemat. Nuo kivikkokankaat,\nkääkkyräpetäjät ja sitkeät katajat, ne aivan kuin nyökkäsivät päätä ja\nsanoivat, ettei tässä ole mitään hätää, tämä maa ei voi kuulua muille\nkuin suomalaisille, ja sillä hyvä.\n\nHuomaamattaan Fieandt kaivoi taskustaan piipun ja laittoi sen palamaan.\nKun takana marssivat sotilaat näkivät, miten molemmin puolin everstin\npäätä alkoi pöllähdellä täyteläisiä savupilviä, he nyökäyttivät\ntoisilleen merkitsevästi päätään:\n\n-- Vaari alkaa jo olla ennallaan.\n\nLisätodistuksen tähän he saivat Perhossa, johon yövyttiin ja jossa\neversti lämmitytti itselleen saunan.\n\nMetsiin eksyneitä miesjoukkoja saapui yhtä mittaa. Kun illalla\nYliveteliin ehdittäessä toimitettiin uusi tarkastus ja väenlasku, oli\nriveissä jo toistatuhatta miestä. Lopullinen tappio oli alun\nneljättäsataa miestä.\n\nMainitun pitäjän Tunkkarin kylään Fieandt pysähtyi. Hän hävitti\nPerhojoen yli vievän sillan ja rakennutti puolustusasemat joen\näyräälle. Kun hän oli tarkastanut varustuksensa ja paikoilleen asetetut\ntykit, jotka kaikki oli saatu Karstulasta pelastetuksi, hän sytytti\npiippunsa ja läjäytti tyytyväisenä pamppuaan saappaankorkoon. Nyt sai\nVlastov taas tulla, jos hänellä käpälät syyhyivät. Tässä sitä taas\nkoeteltaisiin voimia.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nSAVOLAISTEN SUOSIKKI\n\nKARL WILHELM MALM\n\n\nRantasalmen triviaalikoulussa oli koko talven 1788-89 jatkettu lukuja\nja tehty hiljaa ja uutterasti henkistä kylvöä maassa vallitsevasta\nsotatilasta ja rajakahakoista huolimatta. Mieliala oli tosin pitkin\ntätä lukuvuotta ollut hiukan levoton ja hermostunut tuossa sydänmaan\nsyrjäisessä opinahjossa, jossa savolaisten vallasperheiden pojille\nannettiin tieteiden alkeita; vähän väliä oli sinnekin asti saapunut\nkuulumisia Etelä-Suomen monenlaisista oudoista ja jännittävistä\ntapahtumista. Kuningas oli tullut sotajoukkoineen maahan julistaen\nsodan Venäjää vastaan, ja Rantasalmen koulussakin, joka oli lähellä\nitäistä rajaa ja saattoi siis helposti joutua tapausten pyörteeseen,\noli jo uneksittu loistavista voitoista ja suurista sotatöistä.\nMutta niitä ei ollut sitten kuulunutkaan. Päinvastoin saapui\nviestejä sisäisistä hankauksista Ruotsin ja Suomen sotaväessä,\npuoluevehkeilyistä ja toimettomuudesta. Kuningas oli -- niin kerrottiin\n-- lähtenyt äkkiä kuin paeten Suomesta pois, sotajoukko oli jäänyt\njoutilaana asemilleen ja vähitellen oli vakaantunut se käsitys, ettei\nsiitä sen enempää rytäkkää synnykään. Rantasalmella siis jatkettiin\nlukuja, pidettiin loma ja alettiin kesällä 1789 taas uusi lukukausi.\n\nMutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä\nkoulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen\njymy oli tullut liian lähelle -- Savonkin rajoilla jo tapella\njytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä\nviestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita\nkyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi\ntuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen\npainostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat\npäättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun,\njoka uhkasi joutua sodan jalkoihin.\n\nPienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta\neri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi\nveneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta\nkaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta\npalaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja\nmaan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista --\nnyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen\nkysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä.\nSavon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä,\nSuur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan\nmaata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria\neikä kotoa ollut saatu lähtölupaa... ehkä vielä saadaan...\n\nNäistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin\npäivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin\noli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita,\nnahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan\netäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko\nja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle\nMalm Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja\ntunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas,\nmutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa\nhautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän\ntapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä\npäätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat\nveneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui\nheidän luokseen rannalle ja virkkoi:\n\n-- Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että\nminä en nyt vielä tulekaan kotiin...\n\n-- Hä... tännekö jäät, vai...? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet\nkoulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä\nreppunsa hakeneen toverinsa ympärille. -- Aiotko todella lähteä\nsotimaan?\n\n-- Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion\ntarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.\n\n-- Kotonasi käymättä...?\n\n-- Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja\nyksin, vastasi nuori Malm harkitusti. -- Isänmaa tarvitsee nyt\npoikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin.\nSoutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy\ntästä etelään...\n\nJa hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen\nsoutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas\nMalmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena\ntarjokkaana \"Kustaan sotaan\", puolustamaan Savoa vihollisten\nhyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi -- olihan hän\nikäisekseen roteva ja miehekäs -- ja lyhyen harjoitusajan perästä hän\njo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan\nsuuremmissa taisteluissa -- jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa\n-- hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla,\nParkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta\nurhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni -- lukumies kun oli\neikä vailla tuttavia upseeripiireissä -- sodan lopulla luutnantiksi.\nKotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin\npäällikkönsä.\n\nTämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut\nenää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä\nvirkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi\nkutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm\nMalm sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään\nkotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina\nvuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta\nsotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla\nvilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen\npäätöksensä jäädä sotilaaksi -- olihan poika itse uransa valinnut.\n\nHän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia\nnahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden\nhilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli\nhiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa\nniukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi,\nikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin\nJulkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan\nasti.\n\nMutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena\nSavon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt\nsota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli\nylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen\nkomppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.\n\nKustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen\ntehtävä.\n\nMalm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä --\nvakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt.\nMaalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli\nhiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava\njoukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana\nvirrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm\ntotteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli\nperäydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin\nkunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi\ntilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista\nvastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves\nkäsiksi ylivoimaiseen viholliseen.\n\nTämä tapahtui Jynkän rannalla, vähän etelään päin Kuopiosta. Malmin ja\nDunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta\nja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen\nmyöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut\nesimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli\nDuncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa\njäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla,\njolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja\nennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen\nkylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta\nvaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin\nhän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti\nsen pysähtymään... Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa\nmelkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.\n\nSavon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi -- niin kuin Suomen\npääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla -- esimiestensä käskystä pitkin\ntalvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää\nmaakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä\nlamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski\narveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi\npoikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt\njättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja\nheidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama\ntietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä\nkaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja\nkiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää\nsingottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla\ntarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin,\nymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä\nasui sama suru ja sama kiukku.\n\nMutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen\njälkeen, -- viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti\nosaa, -- ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti\ntunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä\nja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen\nvälillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä\ntuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan\nkeskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet\nmiehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja\nsurut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät\nmyös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm\nPulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:\n\n-- Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen\nmies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.\n\n-- Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja\nsiinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja\nharrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti,\netteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.\n\n-- Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä\nmiehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa\npalkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.\n\n-- Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni\nsalaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.\n\nPulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen\npäälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja\nvastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä\nPohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin\nperäytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden\nkuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko -- huhtikuun viimeiset\nja toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä --, täytyi marssia\nlumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo\nhuonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit\nkeveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon\nkeveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä\nyölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen\njälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä\nkapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään -- ensimmäisten joukossa hän\njohti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.\n\nValitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon,\nainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei\nvoitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille\nmaille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä,\njonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti\naseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja,\nvielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen\nsoturi, mutta mihin hän vain ehti -- taikka mihin hänen tiedettiin\nolevan tulossakin, -- siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät\nherrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan\nvihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin.\nIisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan\nison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien\ntalonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat\ntaistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti\naseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt\npitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli\nriennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.\n\n-- Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet\nsavolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään\npainuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.\n\nKuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja\nruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä\nsitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä\nvarastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri\nkulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri\nsaarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut\nkovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan\npilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen\nkarkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio\nkierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin\ntaisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen\npuolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne\nkoonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko\nPohjois-Savo oli taas vapaa.\n\nKun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä\notsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli\nkoettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin\npelastuksesta ja virkkoi:\n\n-- Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.\n\n-- Miksi niin? kysyi Malm kummissaan.\n\n-- Minä olen palvellut vihollista, koettanut sen aikana tehdä parhaani.\nNyt on parasta, että kaikki valta keskittyy yksiin käsiin, yhden miehen\nvastuuseen.\n\n-- Onko se välttämätöntä?\n\n-- On. Autan sinua tietysti.\n\nNiin tuli kapteeni Malmista joksikin ajaksi Kuopion maaherrakin. Ja hän\noli maakuntansa ihailluin ja rakastetuin mies, kun hän myöhään tänä\nvaloisana toukokuun iltana, pantuaan pienemmän osaston ajamaan\nVarkauteen väistynyttä vihollista edelleen takaa ja järjestettyään\nväkensä lepotiloille, ratsasti rakkaaseen Julkulanniemeensä\ntervehtimään syntymäkotiaan ja kotiväkeään, omaa, hiljaista maataloaan,\njonka hän nyt oli pelastanut vihollisten käsistä. Siellä hän pitkästä\naikaa taas nukkui vuoteessa -- kotoisessa vuoteessa! Hänen sydämensä\nriemuitsi -- sillä itsehän hän oli tämän onnenhetken hankkinut.\n\nMutta ennen maata menoaan hän lähetti Sandelsille, joka vielä viipyi\nPohjanmaalla, pikaviestin:\n\n-- Nyt voit tulla joukkoinesi takaisin Savoon! Tie on selvä ja eväitä\non täällä riittävästi!\n\nOnnellisen alkukesän kapteeni Malm vietti tänä sotavuonna Savossa.\n\nSe oli herkeämättömän toiminnan aikaa. Milloin hän pienellä\npartiojoukolla kuritti pökerryksistään selvinnyttä ja Savoon takaisin\ntyöntyvää vihollista Mikkelin tienoilla, milloin hän kahakoi\nJoroisissa, milloin ystävänsä Dunckerin kanssa partioi kaapaten\nrohkeasti kuormastoja, pakottaen vihollisen liikkumaan varovammin.\nMutta koko ajan hän sai sisukkaasti taistella kotiseutunsa puolesta,\njota hän rakasti ja joka luotti häneen.\n\nKotiseudun puolustusta edisti kapteeni Malmin tärkeä toiminta\nPohjois-Karjalassa, johon hänet loppukesällä komennettiin.\n\nSandelsin johtaman Savon pääarmeijan asemaa Toivolassa, Kuopion\npohjoispuolella, uhkasi näet idästä päin, Joensuun suunnalta, lähenevä\nuusi vihollisjoukko, jota vastassa oli aluksi vain Tiaisen johtamia\nvapaaehtoisia talonpoikaisparvia. Tämä vaara oli nyt torjuttava ja\nkapteeni Malm sai parin-, kolmensadan savolaisen jääkärin avulla hoitaa\nkoko tämän sivustan.\n\nSe oli puolustustehtävä, mutta Malmin luonteelle ominaista oli, että\nhän kohta siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Ja samoin oli hänelle\nominaista, että hän täälläkin innostutti talonpoikaisen rahvaan, joka\njo aikaisemmin oli noussut aseisiin, mukaansa vihollista maasta\nhäätämään. Jo pelkkä huhu, että Malmin kapteeni oli tulossa avuksi, sai\nsadat aikaisemmin epäröivät talonpojat tarttumaan aseisiinsa. Ja vaikka\ntämä harjaantumaton väki taas täälläkin sotki hänen suunnitelmiaan, oli\nsen luottamuksellinen mukanaolo kumminkin hänen menestykselleen\nratkaiseva.\n\n-- Olipa harmi että talonpojat malttamattomuudellaan säikyttivät\nviholliset perääntymään, ennen kuin me ehdimme panna ne kierrokseen,\nvalitti aina urhea ja seikkailuvalmis luutnantti Bonsin eräänä aamuna\nPielisen joensuulla Malmille, kun he jääkäreineen ehtivät venäläisen\nkenraali Aleksejevin leirille, jonka tämä edellisenä päivänä, juuri\nennen Malmin saapumista, oli kiireessä tyhjentänyt lähtien paljon\nsuuremmalla joukollaan pakosalle Tohmajärvelle päin. Talonpojat olivat\nruvenneet liian aikaisin ampumaan ja Aleksejev oli luullut Malmin jo\nsaapuneen.\n\n-- Olihan se harmi, myönsi kapteeni. -- Hänen reipas suunnitelmansa oli\nollut saartaa viholliset ja sulkea ne loukkuun siihen joensuulle. Mutta\nhän ei tahtonut liiaksi moittia talonpoikia ja suunnitteli jo\nmielessään tapahtuneen erehdyksen muuttamista menestyksekkääksi\ntempaukseksi. -- Mitähän, jos ajamme viholliset rajan toiselle puolelle\nja siirrämme sodan sinne, -- miksi meidän koko ajan pitäisi omassa\nmaassamme tapella!\n\n-- Tehtävämme oli puolustusluontoinen ja osastomme on pieni, vastasi\nBonsin epäillen esimiehensä lennokkaan ajatuksen onnistumista.\n\n-- Mutta talonpoikien avulla joukkomme kasvaa ja he ovat\ntaistelutuulella. Vihollinen taas on hätäännyksissään ja pakenee --\nannetaan vauhtia!\n\n-- Annetaan vain, hitto soi! innostui nyt luutnanttikin asiaan. --\nOlisipa se kunniakasta, jos päästäisiin rajan taakse, näytettäisiin\npääarmeijallekin hyvää esimerkkiä.\n\n-- Ja autettaisiin sitä. Takaan, että viholliselle tulee kiire Savosta,\njos me vain ryntäämme Etelä-Karjalaan!\n\n-- Mutta silloin saamme kyllä pitää kiirettä -- vihollinen kokoaa\nvoimiaan. Miehet marssimaan, jääkärit ja talonpojat!\n\n-- Juuri niin, levätään sitten voittajina tai haudassa!\n\nMalmin päätös synnytti mahtavan innostuksen hänen pienessä joukossaan,\njoka nyt yhdessä talonpoikien kanssa lähti rientomarssissa vihollisen\njälkeen. Yhteenlaskettuina heitä oli noin 600 miestä, talonpojilla oli\nsadan vuoden ikäisiä kiväärejä ja karhupyssyjä olallaan ja ainoastaan\nkaksi tykkiä heillä oli mukanaan. Aleksejevilla sitä vastoin oli\npuoliväliin toista tuhatta miestä komennossaan, oli ratsuväkeä, oli\nrunsaasti tykistöä, mutta hän tunsi sittenkin maan horjuvan jalkainsa\nalla Malmin talonpoikaispartioiden parveillessa hänen ympärillään. Hän\nei tiennyt paljonko niitä oli, mistä ne tulivat ja milloin ne\nhyökkäsivät, ymmärsi vain, että näillä Malmin pojilla on puhti\npohkeissa ja piru mielessä. Siksi hän perääntyi. Ensin Tohmajärvelle,\njossa hän kokosi vartiostot ympärilleen, ja sitten yhtä painoa\nPälkjärvelle, -- Malmin sissit ja jääkärit koko ajan kintereillään.\n\nSiellä -- lähellä Venäjän silloista rajaa -- hän pysähtyi hetkeksi\nhuokaisemaan ja siellä syntyi elokuun 9. p:nä 1808 taistelu. Malm\nhyökkäsi näet empimättä ja viipymättä, vaikka tiesikin joukkonsa\nvihollista paljon heikommaksi; hän luotti vihollisen säikähdykseen ja\nystäväinsä talonpoikien hurjaan sisuun ja järjesti ovelasti miehensä\nkahta tietä ryntäämään ajaen heti aluksi muutaman vihollisosaston\nsuohon.\n\nPälkjärven kirkon seutuvilla kehittyi ja keskittyi taistelu\nkuumimmaksi; sitä kesti runsaasti kuusi tuntia. Mutta Malm ei\nhetkeksikään laskenut miestensä hyökkäysintoa laimenemaan eikä siis\npäästänyt joukkonsa pienemmyyttä näkyviin. Hän seisoi tyynenä,\nteräväsilmäisenä ja valppaana keskellä kuulasadetta ja johti taitavasti\neri osastojaan yhä eteenpäin, niitä iloisesti kannustaen. Ja saman\nlujan uskon hän valoi apulaisiinsakin.\n\n-- Vihollinen on saatava omalle puolelleen rajaa, hän huudahti\nBonsinille, joka miehineen ryntäsi hikipäin pistin ojossa kirkonmäkeä\npuhdistamaan.\n\n-- Ja se saadaan, vastasi luutnantti varmasti.\n\nJa se saatiin. Menetettyään kolmatta sataa miestä ja ison osan\nkuormastoaan Aleksejev vetäytyi sekasortoisine joukkoineen kirkolta ja\npakeni suoraa päätä rajan yli.\n\n-- Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm\nriemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen\nhuokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat\nrupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. --\nTekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!\n\n-- Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. --\nMutta emme kai jää tähän?\n\n-- Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle\nja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.\n\n-- Lähdetäänkö heti?\n\n-- Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota\npikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!\n\nEnsimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi\nnyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja\nhän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi\nomaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa\nja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos\nse kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.\n\nSyyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen\nPohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki\nyritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden\nvastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat,\nverekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko\nvähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella,\nJoensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes\nkymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että\nDolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa\nPohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt,\npääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm\nolikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa\nkäskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään\ntaistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka\nsalmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas\nluovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.\n\nVenäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä\nnimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka\ntaholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein\nsielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta\ntalonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston\ntouhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä\nkokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen\nja huusivat:\n\n-- Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!\n\n-- Hän on jo tuolla metsän reunassa!\n\nJa suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.\n\nRaskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen\nperäännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut\nkaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet\nvihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä.\nKatkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä \"Savon\njoukko\" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin\nsitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin\ntaistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm\nkunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa.\nViimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan\ntämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot,\nSandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain -- uusi\nyhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti\nSalahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla\nlepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön\nläpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti\nvanha into -- he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla\nkuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että\nheidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli\nsaanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin\nvarustautuneena heitä vastassa joka taholla.\n\n-- Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina\nneuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.\n\nMutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian\nselville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän\nvastasi:\n\n-- Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti --\neteenpäin, mars!\n\nMonesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin\ntuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa\ntulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä\noli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi\nhän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle,\njonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti\nsiinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja\npyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui\nosastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi.\nMutta toinen seinä oli aina sen takana...\n\nSilloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli\nperäännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle.\nMutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen\nperäytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin\ntuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet\ntantereeseen.\n\n-- Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. -- Nyt on tie auki, kohta\nse voi taas olla tukossa.\n\nMutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa\nmakaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo\nlähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta\nkantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla\nkäskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti\ntottelemaan:\n\n-- Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut,\ntotelkaa, perääntykää!\n\nVieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä.\nVerestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:\n\n-- No, totteletteko, vai...!\n\nSilloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi\nyksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta\nsittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti\ntoteltu.\n\nHetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat\nsidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin\nhaavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset\nkeksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän\nurhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he\nsiirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja\nosoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.\n\nMutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan\n-- siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin\nhaavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan\nvesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat\nvähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän\npääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.\n\nSota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille\nselvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi\nvangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän\nkuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten\nsuostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän\ntiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja\nkotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa\nsiihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin\nkotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän\nmakasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon\npoikiaan.\n\nVenäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin\nHaminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena,\nyksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa\nkotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä,\njoita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien\npuheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään\npalkintoja, -- olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja\nhalusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.\n\nMutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit\nkirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua \"kapteeniaan\"\ntervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja\nvärikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa\nseurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti\ntarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin\nvartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän\nmitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne\ntodella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin\nsilloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian\ntoisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat\nankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:\n\n-- Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian\ntiedän...\n\nMutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen\nnauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nASEVELJET\n\nKAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN\n\n\nKello oli vasta neljä aamulla, kun toisen prikaatin adjutantti,\nluutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka\nhän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen.\nAurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat\nvielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä.\nJoka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita\nja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset,\njoiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei\nnäkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa\nkimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.\n\nKaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin\neilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen\nmarssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat\nyöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien\nupseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä\nkirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin\nkenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet\nlähitaloihin.\n\nLuutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen\nsirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan\npöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja\npäivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi\nsuurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli\ntuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja\nrehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään\nhänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä\nyleensä armeijassa sanottiinkin.\n\nKun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä\nja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi.\nHän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli\nnähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä\nPorvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne\nvihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt\nperääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan\nollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä\nkertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin\nselkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta\nvieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin\nhaihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti\ntiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä,\nmajuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt\nmitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia\naskelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä\nkerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.\n\nMitähän tämä kaikki merkitsi -- jos nyt unet yleensä mitään\nmerkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen\nkuukauteen saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä\nmitään -- tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä\näitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun\njälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa\nsekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli\nsitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa\nmajurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali\nv. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. \"Piakkoin tavataan siis\nEtelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona\", oli veli\nlopettanut kirjeensä.\n\nPäämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut\ntieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua\nLemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään\nRamsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut\nkirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.\n\nHänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten,\njoka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan\nalkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja\npörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen\napeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy.\nHän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko\nolemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle\ntuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään,\npörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine\nkiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli\npölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän\nneekerin kuin kiinalaisen näköinen.\n\nTästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin\nrykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta.\nHänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti\nsellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että\nhänestä väkisinkin täytyi pitää.\n\nNiin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä\nulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan\nkiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin\nparhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.\n\nKun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana\njuhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn\nluo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:\n\n-- Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja\nkaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen,\nilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin\nsallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä\npidän sinusta äärettömästi.\n\nHe olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa\nvakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein\ntodenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja...\nja...\n\n-- Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.\n\n-- Ei, ei mitään sellaista, vaan -- se kolmas on taskumattini, oli\nQvanten väittänyt.\n\nMutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä\nkolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan\nsen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista\nkorviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja\npäivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään\nrohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta\nrumuudestaan.\n\nNiin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen\njäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä\nlähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja\nkotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin\nEtelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella\ntodenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat\nhuutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä\ninnostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan\noli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen\ntalonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista\ntalonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä\nsaataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor -- se\n\"kaksileukainen aasi\", se \"taikinapää\" ja \"mätisäkki\" ja mitä kaikkia\nnimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin --\nkuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen.\nNiin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli\ntaputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut\nheitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen\nniistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut\nsydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin\nHämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin\ntuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja\ntaistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia\nperässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi\nkaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan\ntuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä,\nettä oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. --\nQvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:\n\n-- Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa\ntapellaan.\n\n-- Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.\n\n-- Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, -- sitä tuskin kukaan armeijassa\nepäilee.\n\nHe istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen\njohdosta hän virkkoi:\n\n-- Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu\nvihdoinkin kirje veljeltäni.\n\nQvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes\nvihdoin sai sanotuksi:\n\n-- Kuule, veli, tuota noin... ehkä on parasta, että sinä lakkaat\nodottamasta sitä kirjettä.\n\n-- Kuinka niin? kääntyi Ramsay äkkiä toverinsa puoleen ja Qvantenista\ntuntui, että hänen terävä katseensa tunkeutui ihan hänen sielunsa\npohjaan.\n\n-- Niin vain että... hän sammalsi ja koetti välttää tuota katsetta.\n\n-- Että... että veljeni on kaatunut?\n\n-- Niin... siellä Lemun taistelussa.\n\nQvanten huokasi helpotuksesta, että se viimeinkin tuli sanotuksi. Asia\noli nimittäin niin, että samalla kertaa kuin päämajaan oli saapunut\ntieto Lemun taistelusta, oli tullut myöskin ilmoitus majuri Ramsayn\nkaatumisesta mainitussa taistelussa. Kukaan ei olisi ollut halukas\nilmoittamaan asiasta luutnantti Ramsaylle, kun tiedettiin, miten\nsyvästi veljekset olivat toisiinsa kiintyneet. Mutta jonkunhan se oli\nkuitenkin tehtävä ja lopuksi velvoittivat upseeritoverit siihen\nQvantenin, koska hän oli nuoren Ramsayn lähin toveri. Monta päivää oli\nQvanten poloinen pureksinut tuota katkeraa palaa ja miettinyt sanoja ja\ntapaa, millä hän soveliaimmin ja hellävaraisimmin ilmoittaisi tuon\nasian. Sitä hän oli illallakin miettinyt koko ajan, kun he vierekkäin\nnurmikolla maaten juttelivat ja odottelivat unta. Mutta hän ei ollut\nlöytänyt sanoja, kunnes asia nyt vihdoinkin kuin vahingossa pulpahti\nesiin.\n\nNähdessään, kuinka Ramsay painoi päänsä käsiin ja kuinka hänen\nhartiansa tärähtelivät sisäisestä tuskasta, hän alkoi kuitenkin katua\nja soimata itseään tomppeliksi, aasiksi ja jos miksi. Nythän oli\ntaistelu edessä ja hän, pöllöpää, oli ajattelemattomasti mennyt\nmasentamaan toverinsa mielen, jonka tänään olisi pitänyt olla ehyt ja\nintoa täynnä. Eikö hän hyvin olisi voinut odottaa vielä esimerkiksi\nseuraavaan päivään.\n\n-- Tuota... sellaista on huhuttu, mutta saattaahan tieto yhtä hyvin\nolla perätönkin, hän alkoi neuvottomuudessaan peruutella.\n\n-- Ei, veljeni on kaatunut, olen siitä nyt aivan varma ja... ja siitä\nolen myöskin varma, että olen itse tänä päivänä seuraava häntä, sanoi\nRamsay vakavasti ja kohotti päänsä.\n\nHän oli kukistanut mielenliikutuksensa eikä hänen suurissa silmissään\nnäkynyt jälkiäkään kyynelistä.\n\n-- Mutta kuinka... mistä sinä sellaista sait päähäsi, hölmistyi\nQvanten.\n\nSydämessään riehuvasta myrskystä huolimatta täytyi Ramsayn taas\nhymyillä, sillä niin hullunkuriselta Qvanten näytti, kun hän tukka\npörröllään, silmät renkaina ja suu auki tuijotti häneen.\n\n-- Näin veljeni juuri vähän ennen kuin heräsin, ja hän kutsui minua\nseuraansa, Ramsay vastasi.\n\n-- Mutta kuulehan, alkoi Qvanten innokkaasti, -- ei uniin ole\nluottamista. Naiset niistä välittäkööt! Eikä sekään pidä yhtään\npaikkaansa, että sotilas aamulla ennen taistelua tietää muka\nkuolemansa. Revonlahden taistelun edellä olin sellaista itsessäni\ntuntevinani, mutta en silti saanut naarmuakaan. Niin että saat olla\naivan varma --\n\nHänen sanatulvansa keskeytti kiivas musketinpauke, joka kuului siltä\nkohtaa, missä Lapualle johtava tie sukelsi metsän suojaan. Kirpeinä ja\nterävinä räiskähtelivät laukaukset aamuraikkaassa ilmassa ja puiden\nvälistä pöllähteli näkyviin ruudinsavupilviä. Siellä oli etuvartiossa\nKarjalan jääkäreitä everstiluutnantti Aminoffin johdolla.\n\nToverukset kavahtivat jalkeille ja samassa alkoivat rummut päristä\nympäri leirialuetta. Unisia pörröpäitä kohosi joka puolella näkyviin ja\ntuota pikaa vallitsi kirkon lähistöllä vilkas liike ja hyörinä.\nKiireessä sotilaat haukkasivat kylmän aamiaisensa, sen jälkeen armeija\nasettui suureen neliöön, jonka keskellä seisoi päällikkökunta ynnä\nmukana olevat sotapapit ja hartaina kaikuivat virren sanat:\n\n    Minä vaivainen mato ja matkamies,\n    mont' vaarallist' vaellan retkee,\n    kun käyn isänmaatani etsien\n    ja odotan ehtoon hetkee.\n\nTasan kello seitsemän päättyi lyhyt jumalanpalvelus ja joukot\naloittivat heti marssinsa kohti Lapuaa. Etumaisena kulki ratsuväki ja\nsitten neljäs prikaati, jonka muodosti viisi pataljoonaa savolaista\njalkaväkeä sekä Savon jääkäreitä. Näiden jäljessä ajaa jyristi tykistö.\nSitten seurasi toinen prikaati, jonka muodostivat Döbelnin kuuluisat\nporilaiset. Hämäläisistä ja uusmaalaisista kokoonpantua kolmatta\nprikaatia seurasi jälkijoukkona turkulaisten muodostama ensimmäinen\nprikaati.\n\nTuhannet askelet tömisyttivät maata, sakeana pilvenä kohosi tiestä\npöly, jonka keskeltä välkehtivät soturien kaluunat ja pitkät pistimet,\nja riveistä kaikui reipas sotilaslaulu.\n\nAmmunta, joka oli ajanut jalkeille Ramsayn ja Qvantenin, taukosi\nyhtä äkkiä kuin oli alkanut. Siellä oli ollut vain venäläinen\ntiedustelujoukko, jonka etuvartio oli heti ajanut käpälämäkeen.\nEtuvartijoina toimineet Karjalan jääkärit olivat saaneet\nvahvistuksekseen eskadroonan rakuunoita sekä yhden kolminaulaisen tykin\nja he marssivat nyt armeijan kärkijoukkona kohti Lapuaa.\n\nViimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman\nprikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua\nohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin\nnähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan\nvihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta\ntällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi\nraskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle\nja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden\nseppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään\nupseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva\nhänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka\nhän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa\nsaattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen\nsaakka.\n\nReippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli\nkomppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi\nhäneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli\näkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän\nkääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua.\nMiehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä\nvanhaa sotilaslaulua:\n\n    Poijat ne marssi Weikselin poikki\n    verinen miekka vyöllä.\n    Eikä ne venäläistä pelänneet\n    päivällä eikä yöllä.\n\nQvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille,\nettä hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja\näkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka\nneito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota\nkunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia\nkädestä ja kuiskasi:\n\n-- Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen\naivan varma, että hän rakastaa sinua.\n\nQvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia\nsanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin\nsanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa\nkättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle,\nminkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle\nprikaatin etupäähän.\n\nKapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se\nsukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti\nkostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi\nkävi ilma.\n\nKahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan\npuoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua\nkiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa,\njotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä.\nSotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa\nraivata metsää puhtaaksi.\n\nMutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin\nupseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa,\nmitä etupäässä tapahtui.\n\nHänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat\nrapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma\nolisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin.\nArvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin\npuhdistaa metsää vihollisista.\n\nTultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasi\nAdlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsasti\npäinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuri\nTujulinille:\n\n-- Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät.\nViekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.\n\nMuutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset\nkavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa,\nhajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät\neteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön\netuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.\n\nSavolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin.\nMutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi\nheidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja.\nLaukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja\nkanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita\nnäkyi tuolla ja täällä.\n\nTavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä\nkärsimättömiksi. Eversti Döbeln tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän\nsaisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.\n\n-- En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet,\nvastasi Adlercreutz. -- Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin\nolkoon menneeksi.\n\nRamsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.\n\nKuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu\nja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.\n\nVasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja\nyhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu\nmiekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen,\njotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.\n\nRauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja\nesitti asiansa.\n\n-- Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. -- Vai pitäisi meidän\njättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan\ntänne.\n\nHän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon\nunivormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen\nseisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja\npuiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt\ntiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen\nraivauksen.\n\n-- Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. -- Jos me\nväsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.\n\nHän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle\npuolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa\nSavon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.\n\nRamsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa\njuttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka\nse oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan\nvallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa\nmarssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla\nelonkorjuutalkoihin.\n\nAmmunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle\nmäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.\n\nTuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella\nmaaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta\nlaaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka\nheinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen\nharjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia\nviljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli\nhopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita\ntaloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi\nmaalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja\ntuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän\nkeskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu\nkirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin\ntuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella\näärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat\nhavumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.\n\nYksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa\nkatsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä\nlaakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves\naseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan,\npaljon kärsineen, lempeän äidin kasvot -- äidin, joka sanattomin\nilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten\nrintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti\nmusketinpiippuja. \"Me tahdomme voittaa ja me voitamme.\" Upseerit\nlukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen\nheijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa\nolento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin\nkäsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan,\nmutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä\nolevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen\nviljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän\nmaan ääriltä -- se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan\nja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen\nsotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti\nsuomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten\npääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli\nlähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat\nomiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille\nasuinsijaksi.\n\nSotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi\nkenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava\ntoimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi\nkaikki tieltään.\n\nSillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin\nja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén\napulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon\nlääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja\nprikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella\nvihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä\npitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään\nsuojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen\npuolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä\nvainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä\nkohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi\nvenäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen\ntarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.\n\nKohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä\nvenäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier\nvastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta\nkummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi\njyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla\njännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien\ntoisiaan.\n\nPian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli\nsuunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä\nvastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa\nvenäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen\npäähyökkäyksen.\n\nDöbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa\nmarssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän\njakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä,\nkun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat\npäristä ja rivistö lähti liikkeelle.\n\nQvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti\nlaulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin\nporilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä\nkaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän\netenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli\njätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä\nsilmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja\nmenestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka\nolivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat\ntulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja\nkoko isänmaan kohtalon.\n\nKun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä\nolevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä\nsotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi\neteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi\nviholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat\nkartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania\nhajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan\nruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne\nkätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla\nlevittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman\nsivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka\nrivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen\nvenäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan\nyleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen\ntuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä\nolivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.\n\nRehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä\nkantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin\neräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja\ntouhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen\nasemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen\nsankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi\nperusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän\nolisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen\npääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen\nherkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville\nporilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi\nvenäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli\nAdlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden\nvenäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien\nporilaisten selkään.\n\nDöbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan\nasemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden\nhämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista\nvihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan\nporilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita\noli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka\npuolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen\nkuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita\nsitomapaikalle Ritamäelle.\n\nPorilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa\nehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen\nkilometrin päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin\nmuun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä\nsaattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui\ntaukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien\nporilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli\nlaskeutunut satulasta.\n\n-- Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään\nhetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi\nratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.\n\nRamsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen\nsanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn,\nojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.\n\n-- Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.\n\nSitä ei tiennyt kukaan.\n\n-- Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.\n\n-- Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli\näkkiä hillinnyt itsensä.\n\nHe hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo\npeittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi,\njyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja\nja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi.\nMitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat\npilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä\nsyrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja\nte sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän\nmusketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo\ntalolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia\nvieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina\nkäy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja\npäälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.\n\nPitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa\npitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen\ntakana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän\nlähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän\nvaraketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen\ntaakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.\n\nKäskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay\nyhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella\nheitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi\nsatulasta ja juoksi hänen luokseen.\n\n-- Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.\n\nQvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi.\nHänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi\nverta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä,\nlevisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi\nheikolla äänellä:\n\n-- Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten...\nkuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty\nkihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille\nja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.\n\nHän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa\nsotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin\nnopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta\nQvantenia Ritamäelle.\n\nSilmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän\nkantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli\nsamalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun\nääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä\nhän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.\n\nHän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän\nsaapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan\ntaloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä\nvenäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien\ntakaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen\nhyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui\npaikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat\nlöyhinä pihaan.\n\nMutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui\nnurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja\nhurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien\nvallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli\npahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti\nkokonaan tajuntansa.\n\nKenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut,\nkylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli\nkarkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti\nnopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea\ntaas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko\nsuomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa\nilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin\njoukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet\nkorjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan\nsidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja\nrannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden\nhaavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten\nkorviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko\nvirtakin olevan liekkien vallassa.\n\nTuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran\ntuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka\nDöbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.\n\n-- Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.\n\n-- Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä\njäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?\n\n-- Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.\n\n-- Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän\nkovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän\nonnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini -- niin,\nhän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti\nsiunaava hänen muistoaan.\n\nHänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti\nsilmänsä ainaiseksi.\n\nKun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun\npuolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta\nkorjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni.\nEdelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan\nvalloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään\nrinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta\nupseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff.\nVenäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri\ntaistelualuetta.\n\nPäällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori\nluutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan\nensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: \"Nuori Ramsay\nkuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen\nmielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien\nurhoollisten kyynelistä.\"\n\nHeinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa,\nryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli\nylenevä kaunis sato -- hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin\nsytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja\naavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen\nSuomen valtakunnan.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nSUOMALAINEN SOTAMIES\n\nPAAVO RAPP\n\n\nPaavo Hiskianpoika Kekäläisenä hän oli Lapinlahden Pörsänmäellä tähän\nmaailmaan ilmestynyt, mutta kun hän tarjoutui edesmenneen Juho\nKranaatin tilalle ruotusotilaaksi Kuopion komppaniaan, ristivät herrat\ntarjouksen hyväksyessään hänet Rappiksi -- siihen aikaan kun kaiken,\nmikä joutui lähempään kosketukseen korkean kruunun kanssa, piti\nesiintyä ruotsiksi puleerattuna. Sellaisenkin savolaisen mullikan kuin\nPaavo Hiskianpoika Kekäläisen. Tuohon Rapp-nimeen toverit ja naapurit\nja yleensä kaikki suomea haastavat kruunun alamaiset tietysti\nkiireimmiten liittivät yhden äänteen lisää, niin että se sai\nsäällisemmän muodon Rappi. Ja sitten tietysti toverit ja tuttavat\nhuusivat hänelle aina tavatessaan: \"Terve, rappi!\" mistä taas oli\nmainion mukava kehitellä leikinlaskua edelleen, varsinkin kun\nasianomainen itse autteli voimiensa mukaan.\n\nKuten sanottu, Rappi oli oikea savolainen mullikka, sitkeä,\nhätäilemätön ja perin juurin hyvänahkainen. Häntä sai kaltata ja\nvanuttaa kuinka hyvänsä, mutta silti hän aina pysyi samana\nhyväntuulisena jässäkkänä. Suuttumisen taito puuttui häneltä\nluultavasti kokonaan. Ainakaan ei kukaan muistanut häntä koskaan\nnähneensä raivopäisenä.\n\nHän oli keskikokoinen, hartiakas ja pyöreänomainen. Pää, kasvot ja\nvartalo, kaikki oli hänessä pyöreätä. Ja hyvässä lihassa hän pysyi\naina. Silloin kun oli ruokaa, hän söi tavattomasti, mutta ruoan\npuutteessa voi olla syömättäkin vaikka päiväkausia, ilman että hänen\npyöreä naamataulunsa siitä kävi ryppyiseksi tai että hänessä alkoi\nilmetä pahantuulen merkkejä. Rakasta lehtimälliään hän vain käänteli\nsilloin poskessaan sitä ahkerammin. Lämpimästä hän piti tavattomasti.\nSydäntalven kylmät kuukaudet, jolloin ei ollut sanottavia tehtäviä, hän\nvietti mieluimmin uuninpankolla, vedellen unia aamusta iltaan ja\nillasta aamuun. Mutta milloin pakko ajoi pakkasen kouriin, ei hän juuri\nhytissyt, vaan oli ja liikuskeli verkkaan kuin kotipirtin lämpimässä.\n\nHän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin\npaikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean\nkruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen\nsekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä\njuhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa\nKuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili)\nvanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat\ntemput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta\njuuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä\npäänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin\naikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa\nkannesta kanteen kuin vettä valaen.\n\nAmpujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset\nlevittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta\nyhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten\noikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset\nmusketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin\nlapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin\nhe tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien\nedessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten\nhätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin\nliikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei\nammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.\n\nSotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai\nasuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine\nverosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että\nemännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori\npoikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän\nmaailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan.\nEikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka\njoka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja\nPaavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen\nkuin hän itsekin.\n\nKappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon\nmarssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä.\nHeillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se\ntulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella\nlempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella\nvaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän\nvuoteella.\n\n-- Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.\n\n-- Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.\n\n-- Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin\nkuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen\nhaukotella.\n\n-- Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. --\nÄidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan\nollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat\nlaittaneensa.\n\nPaavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta\näsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä\nohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan\nottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja\nkohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät\nhuomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan.\nSota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään\nhukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.\n\n-- Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus,\nmutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes\nvasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti:\n\n-- Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että\nolisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.\n\n-- Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä\nsilmin.\n\n-- Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun\npanemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.\n\n-- No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut\nsinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.\n\n-- Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin\ntulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.\n\nNäin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan,\nmuutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön\ntupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja\nvanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja\naikamoisen lihankimpaleen.\n\n-- Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä\ntehdessään, -- ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.\n\n-- Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja\npaleleminen -- ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa,\narveli Paavo, -- mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin\nvesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.\n\nSeurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän\nkättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle\nmennessään Paavo vielä toimitti:\n\n-- Katohan torpan perään ja... ja sitten kun minä palaan, lämmitetään\nsauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.\n\nKaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa\nlähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain\ntuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine\nkantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.\n\nKun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin\nviivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja\nhevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion\nmarkkinoillakaan nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata\npitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin\npidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin\nolevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut\nnähty.\n\nTalvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli\nneljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla\nsotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten\neräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on\ntuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja\nniin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen yön\ntuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita\nlaiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan\nosalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä\nkuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen\nasteen pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana\npäivänä näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että\nheidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat\npalelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.\n\n-- Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, -- mutta onhan\nvaraa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.\n\nKohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään,\nperääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan\noli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen\nvaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä\nlunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä\nankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi.\nUpseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa\nympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen\nhartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten\nkeskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu\nsyötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion\nääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin\nkuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään,\nmutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden\nympärillä.\n\n-- Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi\neräänä päivänä rivitoverilleen.\n\n-- Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.\n\n-- No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene\neteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty\ntässä sodankäynnissäkin.\n\n-- Miten niin edistytty?\n\n-- No ka, niinhän nuo vanhat kertovat, että entisissä sodissa\nseisottiin vastatusten ja tapeltiin verissäpäin. Mutta nyt marssitaan\nvain siivosti peräkanaa. Eikö ole maailma muuttunut parempaan päin?\n\nMutta muutama päivä tämän sananvaihdon jälkeen sai Rappi aiheen\nepäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet\ntapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen\ntuttavuutta.\n\nSiinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta\npiti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen\njoukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän\nlähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla\nja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen\nmiehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit\nDuncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu,\nensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta\nkerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.\n\n-- No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta\npanosta lämminneen muskettinsa piippuun. -- Ei tässä ehdi kylmäkään\ntulla.\n\n-- Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.\n\n-- No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy\ntällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat\njäljellä.\n\nKylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat\nkuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla\näänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja\nja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut,\nhilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä\nkuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne\nmiesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin,\npelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös\noli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.\n\nVihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin\nryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä\nja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän\nkirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä\nperääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja\njärjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa\npysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään\nkantapäillä tungeksivaa vihollista.\n\nOltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui\nprikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän\nkysyi korskasti:\n\n-- Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?\n\nSitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena\nDuncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten\nvihollisiin päin ja sanoi:\n\n-- Nuo sen tekivät välttämättömäksi.\n\nVirallisesti kuin paraatissa Brusin ilmoitti nyt:\n\n-- Saan ilmoittaa, että prikaati on jättänyt Kuopion ja että herra\nkapteeni saa pelastaa etuvartion miten parhaiten taitaa.\n\n-- Sen aionkin tehdä, vastasi Duncker kylmästi, minkä jälkeen\nadjutantti teki kunniaa ja ratsasti takaisin Kuopioon.\n\nTämän Suomen sodan ensimmäisen huomattavamman taistelun johdosta\njaettiin erinäisiä suosionosoituksia. Kapteeniksi ylennettiin muun\nmuassa -- luutnantti Brusin! Dunckerista, Malmista ja Burmanista ei\nmainittu mitään. Heidän kunnioittamisestaan piti huolen -- kenraali\nTutshkov. Hän kutsui taistelun jälkeen upseerinsa koolle ja piti heille\nluennon siitä, kuinka taitavasti ja kylmäverisesti peräytyminen on\nsuoritettava. Hän piti esimerkillisenä Dunckerin johtamaa suomalaisen\netuvartioston vetäytymistä.\n\nBrusinin lähdettyä jatkettiin tuota taistellen perääntymistä. Lunta oli\nvahvalti ja liikehtiminen oli työlästä, varsinkin kun mukana täytyi\nlaahata paria kanuunaakin. Vihollinen seurasi itsepintaisesti\nkintereillä ja kasakat uudistivat tavan takaa hyökkäyksensä.\n\nOli taas pysähdytty rintamaan parin pienen saaren edustalle. Tuimalla\nmuskettitulella vihollinen karkotettiin ampumamatkan ulkopuolelle ja\nDuncker viestitti juuri pitkin linjaa käskyn matkan jatkamisesta.\n\nRappi oli laskenut kuumenneen muskettinsa hangelle jäähtymään ja\nnoussut itse edessä olevan kinoksen päälle nähdäkseen paremmin\nympärilleen. Hän oli itsekin lämmennyt, otti lakin päästään ja kuivasi\nhikeä kasvoiltaan. Ampuessaan hän oli siinä määrin tuohtunut, että oli\npureskellut mällinsä rikki ja syljeksinyt sen pikku hiutaleina\nsuustaan. Siitä aiheutunut tyhjyyden tunne oli mitä kiireimmin\npoistettava. Hän otti tupakanlehtikäärön taskustaan ja käänteli sitä\nkäsissään päästäkseen selville, mistä kohtaa olisi mukavin haukata.\n\nSiinä puuhassa hän ei tietysti mitenkään joutanut huomaamaan, kuinka\nvihollinen oli ajattanut esille muutamia haupitseja murtaakseen niillä\naukkoja suomalaisten rintamaan. Ensimmäinen niistä jo jyrähti, ja\nkirkkaalla taivaalla näkyi kaartuva viiru, jonka suunta oli juuri sitä\nkinosta kohti, minkä päällä Rappi seisoi. Eri suunnilta kuului\nvaroitushuutoja, mutta Rappi oli siinä määrin syventynyt uuden mällin\nlaatimiseen, ettei hän niitä huomannut. Juuri kun hän työnsi\nlehtikäärön takaisin taskuun, pudota tömähti vonkuen kiitävä\nhaupitsinpanos hänen jalkojensa juureen, kaivautui kinokseen ja\npelmautti ilmoille kokonaisen lumivyöryn. Rappi tunsi putoavansa alas\nkaatuen samassa selälleen ja peittyen ryöppyävään lumeen.\n\nHän makasi muutaman hetken liikkumatta, jäsenissään omituinen\nherpaantuneisuus. Ensimmäiseksi alkoivat ajatukset liikkua.\n\n-- Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.\n\nHän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa\npolvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja\nkaatunut.\n\nMutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä\nkuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti\nliikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.\n\nOlipa se merkillistä.\n\n-- Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän\nitsekseen, -- ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.\n\nHiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki\nmieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän\nkohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat\nsuoran kulman.\n\n-- No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen\npäivineen aivan ennallaan.\n\nValehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän\ntunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan\nvasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä,\nettä hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan\nkäytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.\n\nHän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja\nnäki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän\npäästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka\nsätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan\njo pyssynkantaman ulkopuolella.\n\nEnsi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti\nloikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet\nkasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.\n\n-- Kyllä minä opetan teidät räkättämään! sanoi Rappi ja alkoi huitoa\nympärilleen.\n\nHän sai pari lievää piikinpistoa ja tehtiin siinä tuokiossa\naseettomaksi. Sitten hän sai marssia rintaman taakse sekä katsoa\npäältä, kuinka venäläiset ahdistelivat hänen poistuvia tovereitaan.\n\n-- Saamari sentään! pääsi häneltä jälleen ja harmissaan hän raapi\nkorvallistaan. -- Oli se sentään sikamaista, että hänen juuri piti\nensimmäisenä joutua vangiksi. Mitähän siitä Lapinlahdellakin\nsanottaneen?\n\nHäntä vartioi parrakas kasakka, joka ei ollut mikään koirankuonolainen,\nvaan hyväntahtoinen vanha starikka, joka omalla kielellään lohdutteli\nvankiaan ja tarjosi hänelle tupakkaa. Iltapuolella lakkasi taistelu,\nkun Duncker joukkoineen oli onnellisesti päässyt Toivolaan, jossa hän\nyhtyi muuhun prikaatiin. Venäläiset asettuivat suojattomaksi jätettyyn\nKuopioon.\n\nSiellä Rappi huomasi, ettei hän toki ollut ensimmäinen vangiksi\njoutunut suomalainen. Niitä oli matkan varrella jälkijoukosta napattu\njo useita kymmeniä, ja illalla heidät teljettiin Kuopiossa erään\nkasakkain miehittämän talon saunaan.\n\nSeuraavana aamuna vietiin Rappi kuulusteltavaksi. Muuan esikuntaupseeri\nkoetti tulkin välityksellä urkkia häneltä kaikenlaisia tietoja\nCronstedtin armeijaosaston miesluvusta, aselajeista ym. Rappi puri\nmälliään ja päätti olla mitään puhumatta. Mutta sitten johtui hänen\nmieleensä syöttää heille ajankulukseen pajuköyttä, kuten hän myöhemmin\nkertoi. Niinpä hän ilmoitti Cronstedtin komennossa hänen tietämänsä\nmukaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä ja kanuunoita hän oli omin\nsilmin laskenut sataseitsemän kappaletta, vaikka niitäkin luultavasti\noli, kuten miehiäkin, tosiasiassa toista vertaa enemmän. Upseeri\nsuuttui hänen jutuistaan, iski nyrkkinsä pöytään ja käski viedä tuon\nsuurvalehtelijan hiiteen. Niin saatettiin Rappi takaisin saunaan\nkohtalotoveriensa luo. Iltahämärissä, juuri kun vangeille jaettiin\nhiukan leipää, pantiin kaupungilla toimeen hälytys ja jostakin kuului\nampumisen pauketta. Varmaankin hyökkäsivät suomalaiset takaisin\nkaupunkiin ja vangeissa heräsi pikaisen vapautumisen toivo.\n\nKun leivänjakaja oli poistunut, Rappi tunnusteli ovea ja huomasi sen\nihmeekseen aukeavan. Pihalla ei näkynyt ketään, ainoastaan portilla\nseisoi pari kasakkaa selin saunaan. Rappi pujahti ulos ja hiipi\nhalkovajan suojaan. Vartija palasi saunan luo ja telkesi oven, ennen\nkuin Rapin toverit olivat ehtineet rohkaista mielensä ja seurata hänen\nesimerkkiään.\n\nAmpuminen kaupungilla taukosi. Venäläisten oma tiedusteluretkeltä\npalaava joukko oli ollut syynä hälytykseen. Mutta Rappi oli kuin olikin\npäässyt loukusta, vaikka olikin vielä keskellä vihollisen miehittämää\npikku kaupunkia. Takasolia ja ulkohuoneiden kattoja hyväkseen käyttäen\nhän loittoni nopeasti vankeuspaikastaan. Pimeän lisäksi puhkesi\niltayöstä sakea lumipyry. Sen turvin hän pääsi kaupungista. Metsä ei\nollut kaukana ja sinne päästyään hän arveli jo olevansa täysin\nturvassa.\n\nAamusella hän sai eräästä torpasta sukset alleen ja illan suussa hän\nilmestyi sotamiestorppansa pihalle Lapinlahdella. Maija ihan kiljasi,\nkun hän työntyi pirttiin. Ja oliko se ihme, sillä edellisen illan ja\ntämän päivän hän oli kuolleeksi luulemaansa miestä itkenyt. Eilen oli\nnäet Savon armeija marssinut Lapinlahden läpi ja Maija oli tietysti\nmonet eväät matkassaan rientänyt heidän levähdyspaikkaansa. Siellä\nolivat Paavon komppaniatoverit sitten kertoneet asian. Kallaveden\njäällä oli tapeltu tuimasti ja sinne oli Rappi jäänyt monen muun kelpo\ntoverinsa kanssa. Monet miehet olivat omin silmin nähneet, kuinka\nkanuunankuula oli sattunut Rappiin ja hän ääntä päästämättä oli\nkaatunut hangelle.\n\nNiin että oikeinko se nyt todella oli hänen oma Paavonsa tuo pirttiin\nilmestynyt sotamies?\n\n-- Ka, kukahan minä nyt sitten muukaan olisin? arveli Rappi\nrauhallisesti, astui peremmäksi ja levitti märät käsineensä\nmuurinolalle kuivamaan. -- Oikeinpa hikosin hiihtäessäni. Pitääpä\npistää sauna lämpiämään.\n\nNo, ei ainakaan tuo mikään kummitus ollut -- mies, joka puri mälliä ja\npuhui saunan lämmittämisestä.\n\n-- Mutta miten ihmeessä sinä sitten elossa olet? puhkesi Maija, -- kun\nsanoivat oikein kanuunankuulan sinuun käyneen?\n\n-- Ka, eihän se kanuunankuula muuta kuin jalat altani pyyhkäsi.\n\n-- Jalat altasi pyyhkäsi, ja Maija alkoi tarkastella hänen jalkojaan.\n\n-- Mitä katsot? kysyi Rappi vihdoin, -- vai luuletko, että minä\nlainajaloilla liikun? Totta kai ainakin nämä saappaat tunnet. Tuossahan\non tuo paikkakin, jonka joulun edellä siihen pistin.\n\nTultuaan viimeinkin vakuuttuneeksi miehensä ruumiillisesta\nolemassaolosta Maija joutui sellaisen riemun valtaan, että oikein\nsyleilemään rupesi. Ihan oli Rappi mällinsä pudottaa, sillä sellaista\nihmettä heillä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.\n\nOli se löyly, jonka Rappi sinä iltana saunassaan otti saadessaan nyt\nviimeinkin kylpeä monen viikon edestä. Lopuksi hän pyyhki tervaa\nkasakanpiikin ruvettuneisiin jälkiin. Ja kyllä hänelle ruokakin\nmaistui, sillä vankeuspäivät olivat olleet miltei yhtämittaista\npaastoa.\n\nSeuraavana päivänä hän paahtoi suksensa ja nukkui sitten lähes\nkokonaisen vuorokauden. Eipä ollut kiirettä, kyllä hän suksilla pian\nsaavuttaisi marssivan armeijan. Mutta ei se sentään käynytkään niin\nnopeasti. Venäläiset olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että Cronstedt\neteni hyvänlaista vauhtia pohjoista kohti. Sitä paitsi täytyi Rapin\nkäyttää kaikenlaisia mutkittelevia syrjäteitä sekä tehdä väliin\nsuuriakin kaarroksia välttääkseen vihollisia jotka olivat jo ehtineet\nhänen ja prikaatin väliin. Suojailmoilla hän pysähtyi väliin\nvuorokausiksi lepäämään tienvarren taloihin, joissa häntä, vihollisen\nkäsistä pelastunutta omaa sotilasta, hoideltiin kuin parasta vierasta.\n\nVasta huhtikuun puolivälissä hän eräänä iltana Rantsilassa törmäsi\nomiin etuvartijoihin. Saatuaan selville talon, missä hänen oma\nkomppaniansa majaili, hän sai talon pirttiin työntyessään toverinsa\nyhtäläisen ällistyksen valtaan kuin aikaisemmin oman Maijansa. Puheen\nsorina taukosi siinä paikassa ja kaikki tuijottivat suu auki Rappiin.\nMutta kun asia oli hiukan selvinnyt, niin sittenkös alkoi sadella\nkysymyksiä, ihmettelyjä ja lopuksi tietysti toinen toistaan mehevämpiä\nleikinlaskuja, joihin Rappi tavanomaisella hätäilemättömyydellään\nvastaili.\n\nSeuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin\ntunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi\nhänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian\nsaatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet\nsanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta.\nSiitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin\nyhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin\nyhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin\nsaataisiin tehdä täyskäännös.\n\nMutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat\nkuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli\naivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan\ntoista viikkoa Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä\nelämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän\nsotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli\nnäet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana\naamuna varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz\nitse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta\nsaman vihollisjoukon kimppuun.\n\nIloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä\nmarssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet\nsaivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan\nvallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt\ntavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia\nelähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian\nkuin siihen vain käsiksi päästiin.\n\n-- Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa\ntaaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia,\nheidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.\n\n-- Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi\nvakaisesti.\n\nSydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin\nverran ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä\nvaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin\nsoiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä\nmyöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan,\nvaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin\nhitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin\nlakkaamatta.\n\n-- Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka\ntavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä\nsaanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin\nhänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista\npuoli naulaa tupakkaa.\n\nPäivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle\nolevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää\nja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa\nkanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi\nkaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.\n\nVihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia\nammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt\nrukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli\nmolemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo\nvaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.\n\nTalo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei\nollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja\nsellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä\nRevonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista\nviikkoa aikaisemmin niin repäisevää.\n\n-- No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin\nkuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun\nhän heidän nuotiolleen astui.\n\n-- Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani\nlakaista, vastasi Rappi.\n\n-- Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.\n\n-- En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä\nunivormunsa liepeessä. -- Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan\npeijakas kohta ensimmäiseksi rei'itti takkini. Mutta minä kun samassa\nhotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä\nmiehestä paikkaamallakaan eläjää tule.\n\n-- Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin\nhaavoittaa.\n\n-- Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan,\nties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli\nsellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.\n\nSaaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin.\nNiinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein\nkylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.\n\n-- Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.\n\nItse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa\ntarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin\nkiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: \"Nyt\nHerraa hyvää kiittäkää!\"\n\nSaman päivän iltana saapui leiriin viisisataa kannua viinaa, jonka\nOulun porvarit muun hyvän ohella olivat lähettäneet Revonlahden\nvoittajien kestitykseksi. Ja siitäpä syntyi iloinen vapunvietto,\njolloin jokaiselta leirinuotiolta kaikui kevätiltaan iloinen\nlaulunhoilotus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan\nkalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä\nhänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. -- Hei\npojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.\n\n-- Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi\nmiehistä. -- Itse pahin unikeko koko joukosta!\n\n-- Kävin kalassa, selitti Rappi, -- ja sain tuollaisen kantamuksen.\nNouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinen\nmurkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla.\nKatsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.\n\nTieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös.\nHaukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin\nhaluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä\nkiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän\naiheen.\n\n-- Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli\nyksi joukosta. -- Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen\nhoteisiin.\n\nRappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä\nvastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja\nsitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin\npappia.\n\n-- Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.\n\nHe ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä\nKyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita\nliikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä\nulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni,\nkesä kun oli vehmaimmillaan.\n\nTäällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän\naikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi\nkuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten\nRappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa\nLintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja\ntässä sitä nyt taas oltiin.\n\nRevonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt\nsamoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä\npääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa\ntoimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän\nkyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa,\njoista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin\nkomennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon\ntienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt\ntänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen\nhaltuunsa.\n\nKalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat\npaistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun\nheidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan\nsuunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua\nkiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat\nleirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen\nvälissä.\n\n-- Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille\nruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. --\nOttakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.\n\nHe riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja\ntuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät\nylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan.\nPuolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin\nFieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten\nuhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo\nhajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri\nkomppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.\n\nKeskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi\nyhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta\nvihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.\n\n-- Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän\njohtajanaan.\n\n-- Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle,\nmissä vihollismuuri näytti ohuimmalta.\n\nHe olivat kirjavanaan kuhmuja, sinelmiä ja pieniä verihaavoja\npäästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he\njatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi\nkintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat\neteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat\nuupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja\nalkoivat tarkastella haavojaan.\n\n-- Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.\n\n-- Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. --\nJanottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan\ntaivasosani vesituoppiin.\n\n-- Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään\nkalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.\n\nToiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat,\nmihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo\nlaannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin.\nMiten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä\npyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai\npakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä\njäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään\nheistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.\n\nHe torkahtivat ja -- havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään\ntöminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli\nmyöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin\naseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet\nlepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin\noli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä\nolivat yllättäneet Rapin tovereineen.\n\n-- No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.\n\n-- Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä\nmuuan aseveikko.\n\n-- Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla\njuuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. -- Kyllä niillä nyt\niloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.\n\nLintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän\nryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa\nJyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana\nilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti\nsaattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui\nOriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän\nmäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä\nkasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.\n\nTuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa\nhän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien\nmarssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten\njuosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata\nhäntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen\ntekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa\noli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi\nmetsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa,\nhän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä\npohjasta.\n\n-- Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain\nliikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä\nse kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja\nmetsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa\nsuojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.\n\n-- Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti\nsuunnistamaan pohjoista kohti.\n\nHän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa\ntietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta\nmaantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi\nedestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän\npysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän\nsuomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän\ntoisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi\nottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja\nmaanmiehiään.\n\nHän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli\nkuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja\njopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen\njääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta\nyhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta\nolisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä\nkuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä\nhetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä\nolevat venäläiset antautuivat.\n\n-- Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö,\niloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.\n\nRappi kertoi hänelle tarinansa.\n\n-- No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. --\nKas tuossa sinulle ase.\n\nRappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli\nneljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä\nViaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse\nPohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli\nvääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison\nkuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.\n\nRapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä\nvastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli\nperinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin\nRuoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut\npäätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan\ntoiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko\nsaattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli\nmiehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä\nluoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata\nherraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta\nvalitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja\nelokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.\n\nKauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi\nhalunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin\ntoistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin\nkomppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän\ntuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.\n\nKesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla\nmennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti.\nSyyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa\njoka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä.\nVähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan\nloukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri\nEhrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon\nsodan verisimpään taisteluun.\n\nKun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi,\nsavolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos\nRappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai.\nHuohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin\nkuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai\niskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma\nmusteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet\nvierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat\nhäntä jaloillaan.\n\nSydänyön aikana, säkkipimeässä ja kylmässä, Rappi tuli tuntoihinsa. Hän\nmakasi kauan alallaan ja koetti selvitellä itselleen, kuka ja missä hän\noli. Yökylmä selvitti vähitellen iskusta huumaantuneen pään ja hän\nmuisti päivällä käydyn taistelun. Hän tunnusteli päätään. Veressä se\noli, mutta mitään pahempaa haavaa ei siinä tuntunut olevan. Vasenta\nolkaa kivisti sen sijaan kovin ja sen puoleinen käsi oli ihan pölkyksi\najettunut. Entä jalat? Varovasti hän tunnusteli niitäkin ja huomasi ne\ntoimintakykyisiksi.\n\n-- Hätäkös silloin, kun tolpat kerran kannattavat, hän tuumi ja kömpi\nähkien seisaalleen.\n\nHuutoja ja vaikerruksia kuului pimeyden keskeltä yltympäri. Taempana\nnäkyi rivi nuotioita, joiden äärellä liikkui tummia haamuja. Kehähän ne\nmahtoivat olla?\n\nHapuillen muskettinsa maasta hän lähti siihen nojaten kulkemaan tulia\nkohti. Miltei joka askelella hän kompastui kaatuneisiin ja jalkoja\nlivetti verisellä maankamaralla.\n\nLähemmäksi tultuaan hän kuuli nuotioilta venäjänkielistä\npuheenpolitusta. Silloin hän kaarsi toisaalle, kulki pimeimpiä\npaikkoja, kompasteli ja nousi ja raahautui yhä eteenpäin, kunnes pääsi\nmetsän kätköön...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSurkeassa tilassa armeija marssi Oravaisten veripäivän jälkeen kohti\npohjoista. Onneksi oli vihollinenkin siksi uupunut, ettei jaksanut\npahemmin hätyyttää. Kuukauden lopulla tehtiin sitten Lohtajalla aselepo\nja molempien taistelevien puolien joukko-osastot sijoitettiin eri\npaikkoihin lepäämään. Suomen armeijan kolmas eli Savon prikaati oli\nmäärätty Kalajoelle. Mainitun pitäjän Tyngänkylässä oli Savon\njalkaväkeen kuuluva Kuopion komppania saanut erään talon\nmajapaikakseen.\n\nLähes puoleen oli sota harventanut komppanian. Ja jäljellä oleva osakin\nsai, kuten koko armeija, kärsiä kaiken puutetta. Muonaa oli ylen\nniukasti, vaatteet riekaleina ja jalkineet hajallaan. Mutta savolainen\nhyväntuulisuus säilyi silti ja kun komppania kokoontuneena talon\npirttiin vietti pärevalkean loisteessa kolkkoa lokakuun iltaa, kuultiin\nmiesjoukosta silloin tällöin mojova sukkeluus, joskin leikinlasku sujui\nvaisummin kuin kesällä, minkä lisäksi se oli saanut katkeramman sävyn.\n\nJuuri kun miehet levittivät olkia lattialle pannakseen makuulle, astui\npirttiin sotilas, jonka ulkoasu oli vieläkin viheliäisempi kuin heidän\nomansa.\n\n-- Ka, pianhan minä tulinkin oman puolen miesten tykö, virkkoi tulija\nja asettaen muskettinsa seinän nojalle astui keskemmälle.\n\nKaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.\n\n-- Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, -- vaikka\neihän se nyt mikään vanhan testamentin aikainen asia ole, kun\nLintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.\n\n-- On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo -- ellei vain\nitse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.\n\n-- Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja\nistahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka\nhän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista\nmukanaan.\n\nToverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia,\njonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja\nsitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.\n\n-- On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. --\nMutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin\non vielä noin veressä?\n\n-- Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. -- Olkapäässä\nminulla vain on läpi.\n\n-- Läpi?\n\n-- Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän\npuolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa\nsiihen läven hotaistuksi.\n\n-- Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?\n\n-- Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä\nmetsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini\ntervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin\nreikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa\nsain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.\n\n-- Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.\n\n-- Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon\ntupakkapurua suuhuni saanut.\n\n-- No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky\nkoko komppaniassa.\n\nYksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä\nhartaudella sijoitti poskeensa.\n\nSeuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten\nviikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin\nsitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt.\nPyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä\nilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin\nkomppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja\nsiellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan -- vieritse lentänyt\nkanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta\nhavahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.\n\n-- Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä\nhartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se\nvasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen\ntaipumus joutua vangiksi.\n\nTietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus\nilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai\nmarssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon\nvartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa\nsanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes\nloppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse.\nSamoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen\nmuun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.\n\nNiin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet\nsuomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista\nkotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä\nsäilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle,\nriensi Rapin Maija sydän kurkussa heidän puheilleen.\n\n-- Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, -- ja\nsinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen\nmaahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää\nkatsomaan.\n\nSilloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.\n\n-- Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä\nryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. -- En\nminä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.\n\nJa sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä\ninnostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että\nkyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.\n\nTämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni\nsekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä\nsotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli\niäksi mennyttä.\n\nPäästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä\nehtoopäivänä Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta.\nIhmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.\n\n-- Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan\nlyyhistyä. -- Paavoko se on vai...?\n\n-- No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka\noli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. -- Rupesin\nnäät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin\nettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan\nluokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia\nsaunoja.\n\nSaatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen\nvalmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun\nsiitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman\nvesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.\n\nSellainen on koruton tarina suomalaisen sotamiehen vaiheista ja\nkärsimyksistä siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan\nosasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti,\nkylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n\nSELKÄPUOLEN VARTIJA\n\nOLLI TIAINEN\n\n\nEräänä kevättalven kirkaspaisteisena sunnuntaina v. 1808 oli\njumalanpalvelus Pielisjärven kirkossa jo päättynyt. Mutta kirkkorahvas,\njoka tavallisesti \"aamenen\" paukahdettua heti kiirehti kuin kilvaten\nrekiinsä ja suksilleen joutuakseen ajoissa kukin kotikyläänsä\nmurkinoimaan, viipyi tänään vielä kirkkotörmällä. Naiset istuivat jo\nrekilöissään odottamassa taikka rupattelivat lähtöä tehden tiellä,\nmutta miehet seisoivat sankkana parvena kirkonoven seutuvilla,\nportailla ja porstuassa, seisoivat vakavina kasvoiltaan, silmäkkäin\ntoisiinsa ja keskustelivat vakavista asioista.\n\nSuntio saapui jo sulkemaan kirkkoa, mutta eräs ryhdikäs, roteva\ntalonpoika, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta välähtelivät vilkkaat\nsilmät, astui hänen eteensä, virkkaen:\n\n-- Annahan olla vielä hetkinen...\n\n-- Kirkkoko sulkematta? kysyi suntio kummissaan.\n\n-- Niin... tässä vielä vähän tuumataan...\n\nMiehet pitivät siinä näet ankaraa neuvottelua, ja näytti siltä, että\nheillä oli vieläkin asiaa kirkkoon. Äsken päättyneissä kirkonmenoissa\nei kyllä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saarnakin oli aivan\ntavallinen, mutta sitten lopuksi oli kuulutusten joukossa luettu eräs\ntiedonanto, joka oli pannut mietteitä miesten päähän ja pysäyttänyt\nheidät tähän törmälle tuumiskelemaan.\n\nJohan muutamia viikkoja sitten oli tännekin Pohjois-Karjalan\nkulmakunnalle lennähtänyt sana, että sota on syttymässä Ruotsin ja\nVenäjän välillä, -- elettiin vuoden 1808 alkupuolta -- ja sitten tuli\njo tieto, että venäläiset olivat hyökänneet Kymijoen yli Etelä-Suomeen.\nNäistä sotaisista uutisista oli miesten kesken ollut paljon tarinaa jo\nsilloin, varsinkin niiden kesken, jotka olivat eläneet entisen\nsota-ajan parikymmentä vuotta sitten. Muutamaan viikkoon ei näillä\nsyrjämailla ollut sitten asiasta sen enempää kuulunut, mutta nyt\nyhtäkkiä kuulutusten lopuksi vanha kirkkoherra luki väräjävällä äänellä\nerään hänelle äsken virkateitse toimitetun paperin, jossa joku\nvenäläinen sotapäällikkö kehotti koreasanaisesti seudun väestöä\nalistumaan nöyrästi uuteen asiaintilaan, Venäjän valtaan, ja ilmoitti,\nettä niitä, jotka muodossa tai toisessa ryhtyivät vastarintaan,\npidettiin kapinoitsijoina. Kuolemanrangaistus uhkasi jokaista, joka\ntavattaisiin ase kädessä...\n\nTämä kuulutus oli tänään pysäyttänyt pielisjärveläiset kirkon ovelle.\n\n-- Nuo siis tahtovat pitää meitä jo Venäjän alamaisina, vaikkei mitään\nvalloitusta ole tapahtunut, ihmetteli muuan joukosta.\n\n-- Eikä se niin helpolla tapahdukaan, lisäsi siihen tuo tuuheakulmainen\nmies, joka oli käännyttänyt suntion ovelta. -- Entä sitten se väite,\nettä meitä pidettäisiin kapinoitsijoina, jos ryhdymme kotiseutua ja\nisänmaata puolustamaan, -- ketä vastaan me silloin kapinoimme!\n\n-- Onhan sitä ennenkin vastaanotettu vihollisia ase kädessä, kun ovat\ntänne rajan yli yrittäneet, -- kapinoitsija lienee kai se, joka\nvastarinnatta luovuttaa maansa. -- Näin virkahti kumeasti eräs vanhempi\nmies.\n\n-- Tämän kuulutuksen takaa kuultaa toinen ajatus, puhui silloin\näskeinen roteva, keski-ikäinen mies. Vihollinen tahtoisi tulla muitta\nmutkitta tänne ja ottaa kaikessa rauhassa maakuntamme haltuunsa. Se kai\ntietää, että tällä kulmalla ei ole sotaväkeä vastassa, ja aikoisi siten\nilman miekan iskua marssia tänne peloteltuaan meidät toimettomiksi ja\naseettomiksi, -- ehkä kaartaakseen täältä Savossa olevan sotaväkemme\nselkäpuolelle. Mukavaahan se olisikin...\n\n-- Mutta siihen ei suostuta, innostui nyt eräs nuorempi mies joukosta.\n-- Eihän me vihollista tänne isännäksi oteta!\n\n-- Ei mielisuosiolla, -- eihän niitä ole huolittu tänne ennenkään!\n\n-- Eikä ainakaan tappelematta!\n\nVähitellen mielet kuumenivat keskusteltaessa ja eräs vanha isäntämies\nrupesi jo muistelemaan:\n\n-- Onhan meillä täällä kirkossa pyssyjä ja muita aseita entisten sotain\najalta talletettuina. Ne pitäisi jakaa ajoissa miehille, ennen kuin\nvihollinen tulee ja korjaa ne.\n\nHän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä.\nPielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan\nkoottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen\nrajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten\nrauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen\nvanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli\ntorjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen\naikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun\nkansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat\nnytkin.\n\nSiekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat\nkätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne\nsiinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä\nruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin\nkannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea\nkirkon.\n\nMutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak\nStenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä\ntakaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka\noli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja\nSortavalasta päin rajalle Ruskealaan -- Suomen ja Venäjän välinen raja\nkulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen\npohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa --,\naikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.\n\n-- Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs,\ntuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. --\nViholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten\nmarssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä\nkiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä\ntänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on\ntartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!\n\nTämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin\npuhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan --\nlähes neljänkymmenen ikäinen -- ja entuudestaan jo pitäjänsä\njohtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut\nsinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana\nKustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja\nmuuttanut sinne kotivävyksi, -- siellä hänen perheensä eli. Jo poikana\nhän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan\njälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita\nmaaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän\nkuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista\njulistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on\nvarustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.\n\n-- Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme\nviholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.\n\n-- Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. --\nNiitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja\nsamalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä\nolemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.\n\n-- Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin\nkyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja\ntoisiaan kehottivat.\n\n-- Mutta kuka asialle Kuopioon?\n\n-- Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain\nnousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!\n\nNiin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui\nreessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä\nhän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja\nvakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä\npitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja\nja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen\nharjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli\naprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole,\nkotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle... Itse hän oli\ntaas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin... hän aavisti\nkyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, -- siihen olivat\npitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle\nperheelleen hyvästiäkään sanomassa... siellä vaimo ja lapset odottivat\nisää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita,\nyhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. --\n\nKuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin päällikön, kenraali\nCronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon osasto oli\nnäet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin,\nmajaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen\nsieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä\ntaisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen\nviesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut,\nPielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin\nkuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että\nvihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi\nsieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin\nhänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.\n\nLyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle\nsotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, -- niitä oli,\nvarsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä\nkuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä\nja ampumatarpeita.\n\n-- Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?\n\n-- Ei ole ketään, saamme itse yrittää.\n\n-- En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. -- Mutta\nsinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle\nsiihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.\n\nOlli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa,\ntahtoahan häneltä ei puuttunut.\n\n-- Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja\nkutsuu, lausui kenraali silloin. -- Päällikkyytesi merkiksi annan\nsinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen\nkapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna... Jumalan\nhaltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää\nlaskeko vihollista läpi -- ehkä mekin täällä vihdoin jotakin\nyritämme...\n\nNiine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan\nvarrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt\npitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle\nkerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa,\nhyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat\nvarustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak\nSteniuksen johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli\nentinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa\nja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan\nmies kauttaaltaan.\n\nEväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli\nsovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta,\nmerkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan\nmiesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta\nPielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä\nodoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista\nkuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.\n\nVakoojat toivat kuitenkin pian Pielisiin ja Lieksaan, missä Tiainen ja\nStenius olivat lähiseudun miesten kanssa koolla, tietoja, että\nvihollinen edelleen teki valmisteluja Ruskealassa, ja eräänä päivänä\nlennähti sitten sanoma, että nyt ne ovat kenraali Aleksejevin johdolla\nlähteneet liikkeelle rajan yli Pälkjärvelle.\n\nOlli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat\nkaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja\npieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa\nAhvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla\nampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa\nheillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen\non.\n\n-- Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan,\nvastasi Tiainen reippaasti. -- Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.\n\n-- Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.\n\nTalonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä\njätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme\nkarkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä --\noli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli.\nKaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä\nvenäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä\netujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna\nsanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli\näsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse\njohti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto\nsuuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti\nnyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, -- tuo pienempi osastohan se\nilmeisesti pyrki Pielisiin.\n\nLähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan.\nSe oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja\ntiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli\njuuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa,\nasettui sen eteen silmät palaen ja huusi:\n\n-- Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan\nviholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!\n\n-- Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.\n\n-- Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.\n\nSiinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää\nvesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään\nrintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja\nmääräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista\ntuntia, silmä kovana maantielle tähystäen.\n\nJo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat\najavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki\nraskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan\nkurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan\nvaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.\n\nSilloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä --\nkohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen,\njoka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja\nhätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä,\nmetsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä!\nMutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.\n\nVenäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa\njalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat\nesiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat\noikein vanhan vihan voimalla.\n\nOlli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen\nvoittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä\nsiinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi\nkyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin\nvähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen\npalaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella\ntavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman\nmaantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen\npääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta\njokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä\nväistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita\nturvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan\netuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän\nkaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet --\nvihollisilta piiloon.\n\nTäällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut\nvihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai\nodottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon\nrynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan\npäästä Joensuusta Kuopiota kohti.\n\nTänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa\nottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin\npaikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen\nkylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin\njo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa,\njoista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev\njoukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin\nsinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta\nsyystä, -- siitä pääsi Tiainen nyt perille.\n\nHänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat\nuhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle\noli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut\ntakaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset\nsiitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin\nlujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn\nmarssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa\nolevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri\nMalmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja\ntuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen\ntuhottava.\n\nVenäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten\njo pitkin kesää lauttoja, joilla viedä miehensä -- niitä hänellä oli\npuoliväliin toista tuhatta -- ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli\nitse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita\nuusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa.\nHän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen\nrannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli\nluoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan -- kenraali suistui\nsuulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja\niskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, --\nnäille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi\njohdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä\njärjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle,\njosta hän kevätkesällä oli tullut.\n\nHän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut\nselville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia\naseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin\nosastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet\nvenäläiset kuin nuotan pohjukkaan.\n\nTämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän\noli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia,\nkertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet\naseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja\npäätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että\ntalonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin\nsataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo\nseuraavana päivänä -- silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi\nheti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.\n\nTalonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista\npäivää ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät\nlauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat\nmalttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää\nhoukutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva\nmaalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven\nvarasta, -- jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi... Kenraali\nsuistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen\nkuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu\nlauttarannalla.\n\nNuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui\nheidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana\npäivänä saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat\npilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten\nkäsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään\nJoensuuhun.\n\nTäällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm,\njoka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista.\nPitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri\nneuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen\nsuunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen\nyksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki\nsaavuttaa hyviäkin tuloksia.\n\nLiitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi\nlähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta\nTiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen\npuoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.\n\n-- Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi\nmajuri hyvästiksi.\n\n-- Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. -- Kyllä Pielisen puoli\nkoetetaan selvänä pitää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat\njo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas\npohjoiseen päin -- niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä\noli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha\nAleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin\noli siis alkava uusi toiminnan aika.\n\nNäihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen\nosa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja\npikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi\nvenäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti\ntakaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen\nlähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, --\nsomahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä\nsuuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas\nensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak\nStenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.\n\nMutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä,\nensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät\ntaistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen\nhyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon\noli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri\ntahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva\nvenäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja.\nViholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa\nvaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei\nsopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan\nkiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset\nnauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun\nerehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän\nväkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää\nNurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka\ntapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen\npariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi\nparhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä\nTiaisen tuomiin vereksiin miehiin.\n\nNäin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle\nPielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa\nsuoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä\nainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista\nvieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa,\neteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut\nkohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat\nasettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius\nsijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan,\nmutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.\n\nVihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle\nmenoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi\nvarovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja\nmurroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti\nhyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, -- toisen ja kolmannenkin\nkerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko\nsateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä\nuudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja\nsuomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat\ntalonpoikia, mutta turhaan -- he eivät saaneet sillan puolustajia\nmurroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon\nväkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan\nsilta jäi karjalaisten käsiin.\n\nMutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään\npuolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja\nSteniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana\nyönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana\npäivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti\ntiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta\nreippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin\nvihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä\ntuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti\nluotti, taas johdossa, itse käskijänä.\n\nTämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa\nvalmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen\nruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen,\nlähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen\nliikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:\n\n-- Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät\nkäyneensä Pielisen takana.\n\nJa tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään\ninnostaen:\n\n-- Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän\nmiehet pitävät paikkansa.\n\nSuurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla\ntörmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen\npohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli\nsijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten\nlähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen\nmetsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki\nsiellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä\nvenäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä...\n\nVenäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri,\nylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka\nylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut\nlauttoja, ei veneitä --, niin rupesi vihollista huolestuttamaan\nsellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima,\noli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat\nitsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan.\nNäitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin\nmistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla\nleveän salmen takana heillä on lujat varustukset...\n\nYön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla\nalituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen\npalaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt\ntappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri\nsen kintereillä.\n\nPakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää\nPielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia,\ntalonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies\noli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät\nniissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen\njäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen\nhattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli\nviholliselle aina kiire -- häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin.\nVasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian\nsalmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle\nnuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli.\nHän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki\nhelmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen\narmostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.\n\nViikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta\nvihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin\nkerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten\nleiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset\nkohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet\naikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja\nPohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema\nsiellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas\nmuuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen\njohdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa\npaikoilleen.\n\nTätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka\ntapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä\ntaistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen\nvenäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija\nSandelsin johdolla edelleen taisteli.\n\nTäälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä.\nSuuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä\nkautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden\nkuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin,\njonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä\nretkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan... tiukalle\nsiinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti\npuolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.\n\nVenäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja\nasettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille\npian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra\nsaapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli\nsiellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi\nmiehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan\nja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja\n\"maaherra\" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.\n\nVarsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta\nvihasivat yhä katkerammin -- hän oli tuottanut heille liian monta\npettymystä ja vahinkoa, -- ja erityisesti sen vuoksi he koettivat\npyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella\nkarjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi\nTiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja\neräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti\nepävarmalta, hän virkkoi suoraan:\n\n-- Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että\nantaudun heille -- vähät yhden miehen hengestä!\n\n-- Ei koskaan! huusivat siihen miehet.\n\n-- Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja\nlastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500\nruplaa.\n\n-- Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. -- Jos ken\nsiihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!\n\nTaistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä.\nJa viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.\n\nMutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan\nvarmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan\ntaakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että\nvälirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla,\nOlkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä\ntaikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat\nvoittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi\nyhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä\nkuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.\n\nSilloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä\nsyrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon\nkimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän\nmasentui ja suuttui:\n\n-- Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.\n\n-- Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti\nsanantuoja.\n\n-- Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin\nme, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!\n\nHänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma\nsaapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat\nnyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen\nluonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan,\nmutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen -- siksi synkästi hän\ntiesi heidän häntä vihaavan -- eikä hän kärsinyt elää heidän\nalaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja\nmyrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä\nhyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, -- oli jo tullut talven\nensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.\n\nNiitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä\nperheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä\npohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden\nvalaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa\nkaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä\nsaloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen\narmeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.\n\nRuotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa\ntunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja\nkunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin\ntahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli\npuolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.\n\nTiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä\nei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin\npassilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään\nperhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi\nvielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen\neläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä\nja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla\ntanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti\nurhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän\nkeisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.\n\n_Santeri Ivalo_\n\n\n\n\nKAKSI JEHUA\n\nROTH ja SPOOF\n\n\n-- On ne koko jehuja!\n\nTämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian\nsotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan\ntaistelupäivän iltana erään talon pihanurmella muistellen päivän\ntapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian\nsuosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta\nniihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta\nhuutanut \"kukkokiekaa\" niin hiivatin luonnollisesti, että koko\npataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun\noli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta\nlähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa\nkädessä yksinään ovelle ja karjaissut: \"Kädet ylös!\" Siitä vihollinen\noli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun\nmuuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi\ntulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen\niskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta\nturvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli\nyhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli\nsen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet\ntuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen\nkuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi\nkuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin\nkenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.\n\n-- Olivat ne todellakin jehuja.\n\nHe olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth\nvain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat,\nvarsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo\nsiinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama\nlapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja\nisoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen\nvääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata\nvääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi\npeijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen\npäästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä,\nvaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun\nmuut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth\nleikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.\n\nKaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa\nystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari\nja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas\nja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman\nnotkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä\noli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista\nneljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri\njoukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla.\nSiksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun\npäätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut\nkaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä\ntaistelutantereelta.\n\nSinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan\npäivän iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän\npataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa\npappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut\nLapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli\nasunut venäläinen ylipäällystö.\n\nMajuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen\nselkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita,\npaikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja,\nmuonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten\nvenäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan\nhyökkäystoimintaa.\n\nSotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian\nrohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa\nkanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka\nmyöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut\nyliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja\nkoetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä\nheittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen\ntäytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.\n\n-- No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen\nkomennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.\n\n-- Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat\nkuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. -- Menen takuuseen,\nettä he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He\npalvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin\njuuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen\nja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä\nkuin kotonaan.\n\nKeskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon\npappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään\nehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti\nsiitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he\nnoilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.\n\n-- Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis\nsuoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. -- Kuinkas te luulette\nRuoveden puolelle pääsevänne?\n\n-- Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. -- Eihän\nyksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.\n\n-- Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu\nlausuttiin ranskaksi.\n\nAsia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle\nteroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat\nvalita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän\nsotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut\nhelppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan\ntilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen\njohdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä,\nolihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain\nkolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin\nviisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla\nvarma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.\n\n-- Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. -- Jos te tältä puolen\nkäytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan\nvihollinen pihtiin.\n\nKoko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko\nlähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan\netelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin\nettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja\nRuoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen\ntoistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt\nkulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden\nja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa,\njoiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta\nmuonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.\n\nPäämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä,\nKautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun\nkahdentenakymmenentenä päivänä. Ellei huomannut paria ohkaista\nsavupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi.\nRantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko\nsaari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista\nkyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin\nnaamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli\ntäpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty\njoka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.\n\nSaaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli\nsinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa.\nJa helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä\npaitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen\nvälissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan\nlämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä\nleipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista\nkuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu.\nLeivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö\nhoiteli paria lihakeittopataa.\n\nHiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä\nloikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin.\nNe olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla\nmusketeilla varustettua miestä.\n\nJehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt\nkasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön\ntalonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja\nSvartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän\nomaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä\nkelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi,\njoka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri\nkun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.\n\nMiehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja\njotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli\neilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta\npussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä\naivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof\navojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.\n\n-- Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille\nympärillään seisoville paikkakuntalaisille. -- Ettekö tunne jo\ntuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?\n\n-- Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. -- Tokko\nnoista lie talonpojan syötäväksi?\n\n-- Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin.\nPommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.\n\n-- Onko kersantti ollut Pommerissakin?\n\n-- Missäs minä en olisi ollut.\n\n-- Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Mutta nuori te silloin vielä olitte?\n\n-- Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.\n\n-- He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa\ntiimellykseen joutuessa.\n\n-- Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä\nhuomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille,\njotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs\njoukkoon liittynyt ylioppilas.\n\n-- Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan\npaperista.\n\nHe tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin.\nEilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä\nnapannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen\nkuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta\nlöydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat.\nKukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla\npäänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken\nkuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.\n\n-- Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. -- Olemme tästä\npaperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä\npohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen\nvesitse. Mitäs arvelet siitä?\n\n-- Tietysti me sieppaamme ne.\n\n-- Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään.\nMeidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse\nTamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä\nkuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?\n\n-- Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa\nkieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa\nolevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen\nvuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.\n\n-- No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi.\nKortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme\nliikkeelle heti päivällisen syötyämme.\n\nLeirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen\nsisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli\nnautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa\nkaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun\nheidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan\nOrivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät\nkesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania\nvesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren\nsuojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth\nvielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden\ntärkeyttä.\n\nAamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä\nkukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle,\njoka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden\nperukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle\nasetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.\n\nKeskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.\n\n-- Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle\nsilmäillen.\n\n-- Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. -- Me makailemme\ntäällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista\nverkkoomme. Kuka olisi uskonut, kun viime talvena näitä samoja maita\ntulipalopakkasessa vihollisen edellä marssittiin, että muutamassa\nkuukaudessa kaikki näin muuttuu. Hitto vieköön ne viime talven juoksut!\nKun ei saanut edes lämpimikseen tapella.\n\nLaineet liplattivat rannan hietikkoon, päivä paistoi lämpimästi ja\nleuto tuuli karkotti itikat. Miehet alkoivat torkahdella, ja kun\nvartija puolenpäivän aikaan juoksi kukkulalta alas, hän tapasi kaikki\numpiunessa.\n\n-- Tampereelta päin tulee aika vauhtia isonlainen purjealus, hän\nilmoitti.\n\n-- Hyvä, että pääsee tässä taas hiukan jäseniään verryttelemään,\nvirkkoi Roth.\n\nHe asettuivat kahteen suureen kirkkoveneeseen. Toista komensi Roth,\ntoista Spoof. Soutajiksi määrättiin yksinomaan talonpoikia, päälliköt\nsamoin kuin muutkin sotilashenkilöt asettuivat veneiden pohjalle\nollakseen mikäli mahdollista näkymättömissä.\n\nSalmen puoliväliin ehdittäessä tuli purjealus näkyviin. Jotkut miehistä\ntunsivat sen tamperelaisen Idmanin jaalaksi. Se kulki syvässä ja oli\nsiis hyvänmoisessa lastissa. Lähemmäksi tultua veneet erkanivat Rothin\nkäskystä toisistaan ja soutivat eri puolille jaalaa. Kohdalle tultuaan\nhe käänsivät veneet nopeasti ympäri ja alkoivat seurata jaalan\nkummallakin sivulla. Roth nousi seisomaan ja miehet pitivät muskettinsa\nampumavalmiina.\n\nJaalassa oli näkyvissä vain kolme miestä, nekin kaikesta päättäen\nsuomalaisia. Yksi, herrasmiehen näköinen, seisoi kajuutan katolla,\ntoinen kokkapurjeen äärellä ja kolmas hoiti peräsintä.\n\n-- Laskekaa purjeet alas, tai muuten me ammumme! huusi Roth.\n\nKun purjeen luona oleva mies vitkasteli, toisti Roth käskynsä\ntiukemmin. Nyt herrasmies juoksi esiin ja pudotti purjeet alas, jolloin\njaalan vauhti huomattavasti hiljeni. Samassa ryömi matalasta kajuutan\novesta esiin venäläinen upseeri. Hän vaihtoi jonkin sanan herrasmiehen\nkanssa ja huusi sitten jotakin venäjäksi, jolloin aluksen perältä\nkohosi näkyviin sotilaitten päitä. Nämä olivat loikoilleet kaikessa\nrauhassa jauhosäkkien välissä ja paistattaneet päivää.\n\nMolemmat veneet olivat jo aivan aluksen kyljissä ja niistä ojentui\nparikymmentä ampumavalmista muskettia venäläisiä kohti. Säikähtyneinä\nsotilaat jättivät esille ottamansa aseet ja ryömivät jauhosäkkien\nväliin. Upseeri näki nyt parhaaksi astua jaalan reunalle ja ilmoittaa\npardon-sanalla antautuvansa vangiksi. Roth ja Spoof nousivat muutamien\nmiesten seuraamina kannelle ottaen ensi töikseen upseerilta ja hänen\nmiehiltään aseet. Kaikkiaan jaalassa oli kaksitoista miestä.\nSuomalainen herrasmies oli jaalanomistaja Idman, jonka venäläiset\nolivat pakottaneet alusta kuljettamaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut\nmitään tapahtunutta vastaan.\n\nJaalassa oli lastina kaksisataa säkkiä jauhoja sekä yhtä monta\nsäkillistä valmiita leipiä ynnä yhtä ja toista muuta hyvää.\n\n-- Ei meitä hevin nälkä uhkaa, virkkoi Roth. -- Tuskin saamme tätä\nsaaliin paljoutta enää sopimaankaan saarellemme. On parasta, että\nryhdymme niitä hetimmiten jakamaan paikkakunnan väestölle.\n\n-- Liian mukavasti tämä käy, päivitteli Spoof. -- Ei nytkään ammuttu\nyhtään ainoata laukausta. Pelkään, että me tällaisella sodankäynnillä\nlihomme liikaa ja käymme uneliaiksi.\n\n-- Älä sure, veikkoseni, lohdutti Roth häntä, -- sillä luulenpa, että\nmeitä pikapuoliin uhkaa myrsky joka ilmansuunnalta. Syntimme\nvenäläisten silmissä kasvavat päivä päivältä. Heidän kiukkunsa\nlisääntyy yhtä rintaa nälän kanssa.\n\nVeneet sidottiin jaalan perään, purjeet nostettiin uudelleen ja niin\nlähdettiin viilettämään pohjoista kohti. Venäläiset soltut irvistelivät\ntyytyväisinä, kun olivat ilman hengenvaaraa selviytyneet jutusta, mutta\nheidän luutnanttinsa murjotti happamen näköisenä, sillä eipä häntä\nainakaan ylennyksillä ja kunniamerkeillä palkittaisi tämän johdosta.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Roth Idmanille vietyään hänet hiukan syrjään, --\nsanokaapas totuus, paljonko venäläisiä tällä haavaa on Tampereella?\n\nIdman mietti hetkisen, vilkaisi ympärilleen ja sanoi:\n\n-- Ainoastaan kaksi komppaniaa.\n\n-- Ja heidän päällikkönsä?\n\n-- Eräs majuri Judenjev.\n\nRothin silmät alkoivat kiilua.\n\n-- Mitäs arvelet? hän virkkoi Spoofille. -- Eikö kannattaisi yrittää?\n\n-- Kyllä minä ainakin tahdon olla mukana, vastasi Spoof.\n\n-- Siellä on melkoiset varastot ja Judenjev vartioi niitä hyvin\nvalppaasti, sanoi Idman. -- Kaupunkiin on mahdoton päästä yllättämällä.\nSitä paitsi Hämeenlinnasta käsin voi saapua lisäväkeä milloin hyvänsä.\n\n-- Teemme yrityksen ennen kuin lisäväkeä ehtii saapua, Roth sanoi.\n\n-- Mutta jos nyt onnen kaupalla saisittekin Tampereen haltuunne, niin\nluuletteko noin vähillä miehillä myös kykenevänne sen pitämään? Idman\nkysyi.\n\n-- Emme tietysti suurempaa voimaa vastaan, sanoi Roth. -- Mutta mikä\nestää meitä pyytämästä pääarmeijasta lisäväkeä? Sitä paitsi, vähänkös\nse merkitsee, että saamme Tampereen sillan ja sikäläiset varastot\nhävitetyksi. Sitten voivatkin taas tulla Tampereelle, jos mielivät.\n\n-- Ja kaikkein parasta on, Spoof lisäsi, että saadaan taas haistella\nhiukan ruudinsavua. Tämä sota jauhosäkkejä vastaan alkaa käydä niin\narmottoman nukuttavaksi.\n\nTultiin Saukonsaarelle, jossa kaikki oli ennallaan. Vangit saivat käydä\naitaukseen toisten joukkoon, missä vasta vangiksi joutunut luutnantti\ntapasi pari upseeritoveriaan. Heidän naamansa venähtivät pitkäksi kun\nhe tapasivat toisensa tällaisissa oloissa. Ensi hämmästyksestä\ntoivuttuaan he alkoivat omalla kielellään vilkkaasti kiroilla kovaa\nkohtaloaan.\n\nSaarelle oli sillä aikaa saapunut nimismies Bergström. Hänessä oli\nherännyt vastustamaton halu saada tavata noita rohkeita miehiä, joista\ntätä nykyä puhuttiin kaikkialla. Lähiseutujen väestö halusi toimia, ja\nkun vain olisi aseita, nimismies kertoi, heistä saisi kokoon\nminkälaisen armeijan hyvänsä. Iltamyöhällä saapuikin saarelle useita\nvenekuntia miehiä tarjoutuen Rothin joukkoon. Mutta kun ei ollut\naseita, ei heitä voitu ottaa. Sen sijaan he saivat veneensä täyteen\njauhoja ja naapureilleen vietäväksi he saivat terveiset, että hekin\ntulisivat täältä muonaa hakemaan.\n\n-- Kun vihollinen hävittää Suomen maata, niin me ruokimme Suomen kansaa\nvihollisen leivällä, eikö se ole oikeus ja kohtuus? Spoof arveli.\n\n-- Nyt te saatte vapaasti palata jaaloinenne kotiin, sanoi Roth\nIdmanille, kun alus oli tyhjennetty.\n\n-- Sitäpä minä varon tekemästä, Idman vastasi. -- Jokseenkin varmasti\nhe alkaisivat syyttää minun olleen samassa juonessa teidän kanssanne ja\nhyvässä lykyssä joutuisin nuoran silmukkaan. Ei, kyllä minä katson\nparhaimmaksi jäädä tänne.\n\nKuultuaan Rothin päätöksestä hyökätä Tampereen kimppuun nimismies\nBergström innostui sissien rohkeista tuumista siinä määrin, että hän\ntarjoutui lähtemään päämajaan pyytääkseen sieltä lisäväkeä, joka\nmahdollisen Tampereen valtauksen jälkeen kävisi aivan välttämättömäksi.\nKun Roth oli laatinut hänelle tarkan selostuksen siihenastisesta\ntoiminnastaan sekä vastaisista suunnitelmistaan, innokas nimismies\nlähti oitis matkaan mennäkseen kiertoteitä suomalaisten päämajaan.\n\nAamuyöllä Kortman palasi retkellään. Hänellä oli mukanaan melkoinen\nkuormasto ja muutamia vankeja. Saalis jaettiin paikkakuntalaisille aina\nhevosia myöten, jotka heidän tuli kuljettaa etäisimpiin salokyliin,\netteivät ne tilanteen mahdollisesti muuttuessa enää voisi joutua\nvihollisen käsiin. Koko yön oli saarella ja sitä ympäröivillä vesillä\nvilkas liikenne, kun tyhjiä ja täyteen lastattuja veneitä heinäkuisen\nyön hämyssä souti eri suunnille.\n\nSeuraavana aamupäivänä jehut lähtivät kahdeksankymmenen miehen kera\nsoutamaan Tamperetta kohti. He olivat päättäneet ryhtyä hyökkäykseen\npuolenyön tienoissa, jolloin hämy suojaisi yritystä ja vihollisista oli\nsuurin osa makuulla. Kortman sai tällä kertaa jäädä lepäilemään ja\nvartioimaan saarta.\n\nIllan suussa pieni laivue nousi maihin Siivikkalassa. Siitä oli maitse\nnoin peninkulman matka Tampereelle. Suunnitelma oli seuraava: Roth\nlähtisi kolmenkymmenen miehen kanssa maitse Tampereelle ja aloittaisi\nhyökkäyksen puolenyön aikana. Kun hän siten oli kääntänyt venäläisten\nhuomion itseensä, tekisi Spoof päähyökkäyksen järven puolelta.\n\nHiukan levähdettyään Roth lähti pienen joukkonsa kanssa liikkeelle.\nPehmoinen hämärä kätki tienoot vaippaansa ja kesäyön hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla. Huomiota herättämättä joukko pääsi Pyynikin\nrinteille saakka. Siellä he kohtasivat äkkiarvaamatta venäläisen\nkulkupartion. Ensimmäiset laukaukset pamahtivat. Pari miestä\nmenetettyään vihollinen vetäytyi nopeasti takaisin. Hurraata huutaen\nalkoi Roth miehineen juosta kohti pientä kaupunkia, joka tuolloin\npikemminkin muistutti maalaiskylää.\n\nMutta viime päivien tapaukset olivat saaneet majuri Judenjevin\nvalppaaksi. Ennen kuin Rothin pieni joukko oli ehtinyt kaupungin\nreunaan, heidän eteensä levittäytyi toista sataa venäläistä. Syntyi\nkiivas ammunta.\n\n-- Kyllähän venäläinen on mestari pyssyään paukuttamaan, virkkoi Roth\nvieressään olevalle jääkärille, -- eikä se hevillä piittaa toisenkaan\nampumisesta. Mutta jospa koettaisimme vanhaa porilaista tapaa ja\nantaisimme heidän maistaa pistintä. Sitä ne kyllä osaavat kunniassa\npitää.\n\nHän kohosi seisaalleen antaakseen ryntäyskäskyn. Mutta silloin hän\nhuomasi, että ketjussa oli ainoastaan hänen viisitoista porilaistaan.\nToiset viisitoista, jotka olivat venäläisiltä saaduilla aseilla\nvarustettuja talonpoikia, olivat rytinän alettua hiipineet\nhiljaisuudessa tiehensä. Kuulien vinkuna oli näissä ensikertalaisissa\nherättänyt sellaisen kammon.\n\n-- Saamari! tuli Rothilta sydämen pohjasta.\n\nEttä heitä pitikin olla niin vähän! Kyllähän he olisivat venäläisten\nläpi tunkeutuneet kaupunkiin, mutta mitä siitä olisi ollut hyötyä.\nHeidät saarrettaisiin joka puolelta ja lopuksi he olisivat joka mies\ntuhon omia. Ei, parasta oli vetäytyä hiljalleen takaisin ja jatkaa\nampumista.\n\nVenäläiset lähenivät askel askelelta ja samassa tahdissa perääntyivät\nporilaiset ladaten ja laukoen muskettejaan, jotka alkoivat jo kuumeta.\n\n-- Ehee, jopa siellä on Spoofkin puuhassa, Roth virkkoi, kun\nvastakkaiseltakin puolen kaupunkia alkoi kuulua ammuntaa.\n\nVenäläiset pysähtyivät ja joutuivat selvästikin hämilleen. Uhkasiko\nheitä vaara selän takaakin? Juoksujalkaa heidän lähettinsä riensi\nkaupungille.\n\n-- Pojat, yhteislaukaus ja sitten huikea hurraa päälle! komensi Roth.\n-- Koetetaan mitä ääni vaikuttaa, koska on uskallettua tuoda näin vähiä\npistimiä näkösälle.\n\nKäsky täytettiin reippaudella, joka ei jättänyt toivomisen varaa.\nSäikähtyneinä venäläiset ottivat jalat alleen ja porilaiset päästivät\nmakean naurun nähdessään ja kuullessaan, kuinka pakenevien päällikkö,\nluultavasti itse Judenjev, ärjyi ja huitoi miestensä keskellä.\nPorilaiset saivat hyvän tilaisuuden panostaa uudestaan muskettinsa.\n\n-- Kas pahalaista, siellä on jo tykitkin äänessä! lausahti Roth, kun\nkosken puolelta kuului kaksi kanuunan laukausta. -- Taitaapa siellä\nSpoofkin tarjeta. Hänellä on tietysti vastassaan toinen puoli ryssiä ja\nlisäksi vielä kanuunoita. Myttyyn taisi yrityksemme mennä. Mutta\nyrittänyttä ei laiteta.\n\nJudenjev oli nähtävästi tullut jo vakuuttuneeksi vastustajien\nvähälukuisuudesta, sillä yhä itsepintaisemmin hän alkoi ahdistella\nRothin vähäistä joukkoa. Yrittipä hän kiertoliikettäkin, mikä pakotti\nRothin sitä nopeammin vetäytymään taaksepäin. Puolitaipaleessa\nSiivikkalaan mennessä venäläiset lopettivat ammunnan uskaltamatta\npoistua sen kauemmaksi Tampereelta. Porilaiset jatkoivat rauhassa\nmatkaansa ja aamun sarastaessa he saapuivat Siivikkalaan melkein\nyhtaikaa kuin Spoofin laivuekin laski rantaan.\n\n-- Hukkaan meni hyvät humalat! huusi Spoof veneestä nousten. -- Olivat\npenteleet paremmin varuillaan kuin luulimmekaan. Maalle me sentään\nnousimme, mutta pitemmälle ei kärsinyt mennä. Saimme parista kanuunasta\nraehauleja ympäri korviamme niin että vinkui. Olisin niin hiivatin\nmielelläni siepannut ne kanuunat itselleni, mutta sitä varten olisi\ntäytynyt tehdä pieni saarrostus ja siihen ei liiennyt väkeä. Niinpä ei\nauttanut muu kuin hetken siinä rannalla teutaroituamme palata kiltisti\nveneisiin ja kartessipanosten vonkuessa ympärillämme soutaa selälle\nminkä airoista irti sai.\n\n-- Entä silta? Se teidän tietysti täytyi jättää rauhaan?\n\n-- Viisi miestä lähetin heti hyökkäyksen alkaessa pikku veneellä sillan\nkimppuun. He ampuivat vartijat ja räjäyttivät yhden arkkuvälin. Mutta\nmitäpäs siitä, pianhan ne sen vertaisen vahingon korjaavat.\n\n-- Entäs mieshukka?\n\n-- Ei sorkkaakaan!\n\n-- Ei minultakaan, vastasi Roth ja lisäsi iloisesti: -- Kaikki hyvin\nsitä myöten. Uusi yritys tehdään paremmalla menestyksellä, jahka\nBergström tuo meille apuväkeä.\n\n-- Sitä saamme kyllä vartoa, arveli Spoof. -- Meillä on hitaanpuoleinen\nylipäällikkö.\n\nLähdettiin soutelemaan takaisin Ruovedelle. Rothin matkassa olleet\ntalonpojat, jotka olivat jo Siivikkalassa toisten sinne saapuessa,\nsaivat arkanahkaisuutensa takia pitkin matkaa niellä kirpeitä\nsukkeluuksia, joita jääkärit heille taritsivat.\n\nTorjuttuaan hyökkäyksen majuri Judenjev kirjoitti raportin kreivi\nBuxhövdenille. Hätääntyneessä äänilajissa hän kuvaili siinä\nvaaranalaista asemaansa, häntä kun \"maan puolelta lakkaamatta ahdisti\nkenraali Rutt ja meren puolelta amiraali Spuff\". Pikainen apu oli\nvälttämätön tahi muutoin hänen täytyisi jättää Tampere ja hävittää\nsiellä olevat varastot.\n\nSamaan aikaan kenraali Rajevski piti Alavudella sotaneuvottelua\nupseerien kanssa. Synkin värein hän kuvaili sitä tukalaa asemaa, mihin\nRoth oli hänen armeijansa saattanut. Lyhyin yhteys etelään oli\nkatkaistu ja muonalähetykset enempää kuin kuriiritkaan eivät enää\nsaapuneet. Viime päivinä oli sotilaitten täytynyt elätellä itseään\njuurilla ja nauriilla.\n\nKokouksen kestäessä saapui viesti kertoen muona-aluksen Näsijärvellä ja\nkuormaston Orivedellä joutuneen suomalaisten käsiin.\n\n-- Siinä kuulette, hyvät herrat! huudahti Rajevski.\n\nYksimielisesti päätettiin peräytyä Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan.\nJehut olivat siis kourallisella miehiään katkaisseet venäläisten\npääarmeijalta elinhermot ja pakottaneet sen pitkälle perääntymistielle.\nJospa pääarmeija tai paremmin sanoen ylin johto olisi osoittanut\nvähänkään samanlaista uskaliaisuutta ja toimintatarmoa, mitä kaikkea\nolisikaan saatu aikaan!\n\nVirroilla oli venäläisillä isohko varasto, jota vartioimassa oli\nkolmisensataa miestä. Jehut olisivat niin mielellään jo tulomatkallaan\nhävittäneet tuon varaston, mutta niin suurta ylivoimaa vastaan he eivät\nsentään katsoneet voivansa viedä pientä joukkoaan. Tampereen retkeltä\npalattuaan he saivat pohjoiseen lähetetyiltä tiedustelijoilta kuulla,\nettä venäläiset olisivat itse polttaneet varastonsa ja lähteneet sen\njälkeen matkoihinsa näiltä vaarallisilta seuduilta.\n\n-- Ohhoh, nythän tämä käy jo itsestään! huudahti Spoof, -- meidän ei\ntarvitse muuta kuin paistaa perunoita ja kuorsata täällä saarellamme.\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt, vaan he saivat ennen pitkää kylliksi\ntekemistä. Muutaman päivän kuluttua Bergström palasi matkaltaan, mutta\nyksinään. Klingspor ei ollut suostunut lisäväen lähettämiseen, koska\noli uhkarohkeata ryhtyä mihinkään hyökkäystoimintaan. Sen sijaan\nkäskettiin Rothin vetäytyä takaisin pääarmeijaan.\n\n-- Tähänkö nämä juhlat sitten loppuivatkin! huudahti Spoof.\n\nEivät olleet erikoisen mairittelevia ne nimitykset, joilla Bergströmin\ntuomien uutisten johdosta sotamarskia muisteltiin Saukonsaaren\nleirillä. Tavallisen hyväntuulisuutensa kadottaen Rothkin raapi\nkorvallistaan ja näytti ylen happamelta. Mutta kun hänelle saapunut\npaluukäsky oli suusanallinen eikä siis täysin tarkka, hän päätti lykätä\nlähtönsä paikkakunnalta.\n\nSiellä rupesi olo kuitenkin käymään kuumaksi. Peräytyvän Rajevskin\ntilalle lähetetty uusi komentaja, kreivi Kamenski, lähetti eversti\nSabanejevin johdolla kokonaista kaksi pataljoonaa jehujen kimppuun.\nHeinäkuun viimeistä edellisenä päivänä jehut kävivät äkkiarvaamatta\ntämän ylivoimaisen vihollisjoukon kimppuun lähellä Ruoveden kirkonkylää\nsaattaen äkillisellä hyökkäyksellään venäläiset vaikeaan asemaan. Oli\nvähällä, ettei Sabanejev lähtenyt paluumatkalle. Moneen päivään hän ei\nuskaltanut liikkua Ruoveden kirkolta minnekään. Vesille hän ei alusten\npuutteessa voinut yrittääkään. Vasta elokuun kolmantena päivänä hän\neteni varovasti Kautunsalmelle. Siellä jehut olivat taas vastassa ja\niltahämärään saakka paukkuivat musketit. Kun aamulla ei vastustajia\nnäkynyt eikä kuulunut, Sabanejev rakennutti lauttoja, joilla alettiin\nlähestyä Saukonsaarta varovasti ja sydän kurkussa. Sieltä ei kuulunut\nhiirenhiiskausta. Odottaen joka hetki saavansa yhteislaukauksen\nniskaansa venäläiset nousivat maalle ja kapusivat vallitusten yli.\n\nSaari oli typötyhjä. Edellisenä yönä olivat jehut miehineen,\nsotasaaliineen, vankeineen ja lukuisine veneineen lähteneet lipumaan\npohjoista kohti. Viikkoa myöhemmin he yhtyivät Porin rykmenttiin\nKauhajoella. Kolmisen viikkoa sitten Roth ja Spoof olivat lähteneet\nneljänkymmenen miehen kanssa matkaan. Nyt he palasivat sadan miehen,\nsaaliin ja ison vankijoukon kanssa pakotettuaan sitä ennen venäläisten\npääarmeijan pitkälle perääntymisretkelle. Tämän loistavan sotaretken\naikana he olivat menettäneet yhden ainoan miehen.\n\nEräs aikalainen lausuu Rothin ja Spoofin toiminnasta: \"Jos tämä\nsankarillinen partiointi olisi suoritettu Euroopan sydämessä, se olisi\nsaavuttanut loistavan sijan suurtenkin kansain historiassa.\" Mutta\nmeidän kehno ylijohtomme ei kiinnittänyt siihen tarpeellista huomiota\neikä ryhtynyt omalla tahollaan vastaaviin toimenpiteisiin, joten\njehujen sankariretki jäi yksinäiseksi ilmiöksi, samalla kun se on\nräikeä esimerkki siitä, miten meillä jo menneinä aikoinakin syvät rivit\nja ylin johto katselivat asioita eri tavalla. Silloin kun edelliset,\nantamatta turhien kuvittelujen pelotella itseään, kävivät uskaliaasti\ntaisteluun maamme perivihollista vastaan, horjui, epäröi ja vitkasteli\nylin johto, päästäen valtit veltosti käsistään. Mutta Rothin, Spoofin\nja monien muiden heidän kaltaistensa suomalaisten sankarien muisto on\nmeihin luonut vahvan uskon ja luottamuksen, että Suomen kansa kerran\nvielä on myöskin ylimpään johtoonsa saapa itsensä mittaisia miehiä.\n\n_Kyösti Wilkuna_\n\n\n\n"]