[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjWM15w-siSweBoGWE888-m2fMhwoarKbzYxt0U1jBvE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1683,"Jääkärin muistelmia","Kara, Jalmari",1890,1936,"1683-kara-jalmari-jaakarin-muistelmia","1683__Kara_Jalmari__Jääkärin_muistelmia",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1918,46726,314484,false,56139,[23],"World War, 1914-1918 -- Personal narratives, Finnish",[25,26,27],"Biographies","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Jääkärin muistelmia\" by Jalmari Kara is a historical account written in the early 20th century. The book chronicles the experiences of Finnish soldiers who participated in the struggle for national independence during World War I, particularly focusing on their training and journeys in Germany. The narrative sheds light on the motivations and sentiments of the young officers, delving into themes of patriotism, identity, and the profound sense of purpose that drove these men to fight for their homeland.  The opening of the book introduces readers to the historical context and the author's intention to document the contributions of the Jägers—Finnish volunteers who fought alongside German forces. It begins with a preface reflecting on the legacy of the Jägers and their role in Finland's quest for freedom. The narrative then transitions to the personal struggles of a young protagonist grappling with feelings of inadequacy and familial obligations, leading to his resolve to join the Jägers. As he embarks on this journey, the text reveals his contemplation of the implications of his decision, both politically and personally, setting the stage for the unfolding adventures and challenges that lie ahead in the story. (This is an automatically generated summary.)",[],235,"Omakohtainen muistelmateos kuvaa suomalaisten jääkärien vaiheita ensimmäisen maailmansodan aikana. Teos kertoo koulutuksesta Lockstedtin leirillä Saksassa, rintamakokemuksista itärintamalla sekä paluusta Suomeen osallistumaan maan itsenäisyystaisteluun.","Jalmari Karan 'Jääkärin muistelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1683. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JÄÄKÄRIN MUISTELMIA\n\nKirj.\n\nJalmari Kara\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1918.\n\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\n  I. Nietostuneet jäljet.\n     1. Tilinteko.\n     2. Matka.\n II. Lockstedtin leirillä.\n     1. Vastaanotto.\n     2. Ensimäinen päivä.\n     3. Sunnuntai.\n     4. Marssiharjoitus.\n     5. Sairaana.\n     6. Nähtyä ja tunnettua.\n     7. Valmistuksia.\nIII. Misse-joella.\n     1. Tittelmündeen.\n     2. Marssi rintamalle.\n     3. Hyökkäys.\n     4. Työtä ja nälkää.\n     5. Rumputulessa.\n     6. Yöpatrulli.\n     7. Punataudissa.\n     8. Ilta Jukolassa.\n     9. Muutto.\n IV. Riianlahden rannalla.\n     1. Kneissin kylässä.\n     2. Loukkaus.\n     3. Perunajuhlat.\n     4. Kapina.\n     5. Naamiaiset rintamalla.\n     6. Kovia aikoja.\n  V. Kotia kohti.\n     1. Berliniin.\n     2. Napa.\n     3. Berlinin pikkuporvareita.\n     4. Olut-tupa Burghof.\n     5. Münsterin leirillä.\n     6. Suomeen.\n     7. Kotona.\n VI. Aamu sarastaa.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nMissä määrin jääkärit ovat ottaneet osaa taisteluun, joka nyt\nvihdoinkin on antanut maallemme kauan kaivatun vapauden, siitä on\njokaisella niin kouraantuntuvia tekoja todisteena, että selitys olisi\nrajoittamista. Nythän kansa juhlii näitä poikiaan. Se kantaa heitä\nkäsillään, se osoittaa heille sitä kiitollisuutta, jota vapautettu\ntuntee vapauttajaansa kohtaan. Mutta tänä kiihkeänä ja melskeisenä\naikana tullaan kenties harvemmin ajatelleeksi, kuinka syvälle\njääkärien vaikutus on ulottunut ja kuinka kaukaa se on raivannut\ntietä kaikelle sille, mitä tuleman piti. Sillä juuri he ovat antaneet\nalkusysäyksen niille virtauksille, joiden tuloksena nykyinen vapaus\non. Se itsenäisyyden ja irtipääsemisen kaipuu, joka koko pitkällisen\norjuutemme ajan oli kytenyt mielissä, se omilla jaloillaan seisomisen\nhalu, joka jo varhain oli vienyt Anjalan miehet perikatoon, oli\nvuosien vieriessä vähitellen hiljentynyt ja talttunut. Se oli\npainunut syvälle sydämiin, joissa sen kulku kuului kuin talvisen\nvirran kohina paksun jääkuoren alta. Ja tämän jään ovat jääkärit\nsärkeneet, tämän lujan kuoren ovat he saaneet murtumaan. Lähtiessään\n\"salaiselle matkalleen\" he tällä ennenkuulumattomalla teolla, tällä\n\"syvällä iskullaan\" antoivat kansalaisilleen uutta rohkeutta ja\nuskoa. Moni, jonka tuttavan jäljet tuisku vastikään oli umpeen\nnietostanut, ikäänkuin heräsi: Mitä olivat nämä nuoret, mitä he\najattelivat, kuinka he uskalsivat? Elihän totta tosiaan isäin henki\nvielä, olihan sitä muuallakin kuin liioittelevissa kirjoitelmissa!\nSydän ikäänkuin laajeni ja se, mikä oli ollut syvimmälle kätkettynä,\nalkoi kuohua. Oli miehiä, jotka rohkenivat, miksei silloin jokainen?\nJokaisella oli nyt tilaisuus tehdä jotakin... Ja ryskyen vapautui\nvirta jääkahleistaan. Se alkoi kasvaa, tulvia. Se kävi niin\nväkeväksi, että nekin suomalaiset, jotka olivat olleet venäläisessä\nsotaväessä, huomasivat huudahtaa: \"vihdoinkin on se hetki koittanut,\njota me olemme vuosia valmistelleet.\" Se syöksyi uomastaan, levisi\nyli lakeuksien, mursi kaikki esteet ja vapautti maan. --\n\nNe vaiheet, jotka ovat olleet jääkärien osana vieraalla maalla,\novat jääneet hämärään, ja syyllä onkin sanottu jääkärien edustavan\nSuomen nuoren armeijan romanttisinta osaa. Yhä vieläkin heistä\ntiedetään verrattain vähän. Heidän seikkailunsa ovat yhä eräänlaisen\nsalaperäisen hunnun verhoamia. Tätä huntua yrittää tämä kirja omalla\nvaatimattomalla tavallaan kohottaa. [Esipuhetta kirjoittaessaan ei\ntekijä vielä tiennyt mitään V.E. Tuompon ansiokkaasta teoksesta\n\"Suomen jääkärit\".]\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime syksynä jouduin pitemmän aikaa oleskelemaan yksissä erään\njääkärin kanssa, joka jo kauemmin oli komennettuna liikkunut\nSuomessa. Tämä hiljainen, vaitelias ylioppilas-nuorukainen, joka\nomista väitteistään huolimatta oli sekä Saksassa että kotimaassaan\nosoittautunut perin kunnolliseksi ja velvollisuutensa tuntevaksi\nmieheksi, oli sairauden takia jo viikkoja ollut pakoitettu pysymään\nalallaan, ja aluksi luulin, että se alakuloisuus ja hillitty\nkatkeruus, joka hänelle oli niin ominaista, oli taudin aiheuttamaa.\nPian kehittyi välillemme ystävyys, jolleka vieraan maan yhteiset\nvaiheet tarjosivat luonnollisen perustan ja hän kertoi minulle\nainutlaatuisesta kohtalostaan: hänen kaukaisten unelmiensa tyttö oli\nhänet pettänyt kaikkein raskaimmalla tavalla. Sitä ennen olin jo\nkuullut erään toisenkin jääkärin osasta: hänen kihlattu morsiamensa\noli vanhempiensa painostuksesta pyytänyt eroa, sillä nämä vanhemmat\neivät voineet uskoa tyttärensä tulevaisuutta sellaisen miehen käsiin,\njonka täytyi köyhänä pakolaisena pahantekijän tavoin kuljeskella\nympäri. Suomen naisista oli muutenkin kerrottu niin paljon, että\narvelin näiden kohtalokkaiden tapausten kenties tarjoavan aiheen\nkaunokirjalliseen esitykseen. Kun siitä puhuin ystävälleni, antoi\nhän minulle kirjan, jonka tiheästi täytetyille sivuille hän oli nyt\njälestäpäin piirrellyt vaiheensa, sekä sitäpaitsi muisti vihkosen,\njoka oli mainitun tytön kirjoittama, ja pari omituista kirjettä. Nämä\nmuistiinpanot olivat henkilökohtaista laatua, sisältäen omituisia,\nsurumielisyyteen helposti taipuvia haaveiluja, mutta todistivat\nsamalla huumoria huomaavaa silmää -- seikka, joka tämäntapaisille\nluonteille on niin ominainen. Ulkonaisia tapahtumia ne koskettelivat\nniin pintapuolisesti, että ainoastaan mukana-ollut saattoi kaikki\nkäsittää, sensijaan -- ja tarvinneeko siitä huomauttaakaan -- oli\nniissä tytöllä sangen keskeinen sija. Hän muisteli yhä tuota naista,\nhuolimatta kaikesta, ja voin kyllä ymmärtää, missä määrin tytön\npäiväkirjan intohimoiset sivut, jotka minulle, vieraalle, kuvastavat\nvain heikkoutta, olivat häntä liikuttaneet.\n\nMutta ne vapaammat virtaukset, jotka maassamme alkoivat päästä\nvalloilleen, saivat minut muuttamaan suunnitelmaani. Kyösti Vilkuna\noli teoksellaan Shpalernajasta osoittanut, kuinka pitkälle jo saattoi\nmennä, ja tulin ajatelleeksi, että kirja, joka tarkemmin kuvailisi\njääkärien vaiheita, herättäisi totuudenmukaisuudellaan paljon\nsuurempaa mielenkiintoa kuin romantisoitu esitys. Olin sanoakseni\naskel askeleelta kulkenut ystäväni rinnalla Saksassa, joten minun\noli helppoa hänen tekemäänsä runkoon liittää omia vaikutelmiani ja\nkokemuksiani. Kustantajan kanssa syntyi sopimus, kirjan piti ilmestyä\nkeväällä ja minä ryhdyin sitä kirjoittamaan. Muutin paljon, syntyi\nmonta uutta kertomusta, eikä teos nykyisessä muodossaan tarkalleen\nseuraa ystäväni muovailemaa pohjaa lukuunottamatta kuvauksia Annasta.\nMutta minun täytyi turvautua yksinomaan muistiini, sillä olin tullut\nSuomeen olosuhteissa, joiden vallitessa ei käynyt ajatteleminenkaan\nminkäänlaisten muistiinpanojen mukaanottoa; kuitenkaan en\ntahallisesti ole missään poikennut totuudesta. Suurin osa on\nkirjoitettu jo ennen vapaustaistelua, monesti majatalojen pöydillä,\nhermojen ollessa rasittuneina ja mielen tasapainoa vailla, loppu on\nsyntynyt sodan vaikutusten vielä vereksinä ollessa.\n\nAjat ovat taas muuttuneet ja ystäväni -- niinkuin olin pelännytkin\n-- ei enää ole näkemässä kirjoitelmiensa muunnosta. Epäilen, että\nteos nykyisessäkin kokoonpanossaan on vanhentunut; nythän olisi\ntilaisuus saada tarkkoja tilastotietoja, sitäpaitsi on kapina\nkokemusperäisesti selvittänyt yleisölle monia kirjan kuvailemia\nseikkoja. Vielä tarpeettomampi olisi se alkuperäisimmässä,\nromaanintapaisessa muodossaan, monet Suomen naisethan ovat ehtineet,\nosittain kiinalaista kiertotietä käyttäen, ryssistä saksalaisiin, ja\nvapaustaistelu on puolestaan osoittanut, kuinka paljon meillä sentään\non toisenlaisiakin naisia. --\n\nTäytyy tunnustaakseni, että epäröiden lähetän kirjan julkisuuteen. Se\nei suinkaan pyydä olla se tarkoin tyylitelty ja harkittu teos, jonka\nhartaasti soisin näistä asioista vielä syntyvän. Jos se kuitenkin\nvoisi jollakin lailla lähentää jääkäreitä kansaansa, jos se voisi\ntehdä nämä yhä vielä salaperäiset sotilaat ikäänkuin tutummiksi\nniillekin, jotka eivät ole tilaisuudessa kuulemaan kaikkea heidän\nomasta suustaan, olisi pääasiallisin toivoni täyttynyt.\n\nKesäkuulla 1918.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nNIETOSTUNEET JÄLJET\n\n\n\n\n1.\n\nTILINTEKO.\n\n\nMonesti olin jo palannut yliopistosta lomalle alakuloisin mielin\nja omatunto rauhattomana, mutta en vielä koskaan niin masentuneena\nja itseeni tyytymättömänä kuin joulukuun puolivälissä v. 1915.\nHuolimatta niistä lujista päätöksistä, joita syksyllä olin itsekseni\ntehnyt, täytyi minun tunnustaa, että neljännen lukuvuoteni ensimäinen\nlukukausi oli kulunut aivan yhtä turhaan kuin kaikki edellisetkin.\nOli kyllä totta, ettei valitsemani ala minua kiinnittänyt, mutta\nen myöskään kyennyt sitä vaihtamaan; yhä enemmän ja enemmän ja\nomituisella katkeruudella aloin tulla vakuutetuksi siitä, ettei\nelämällä minua varten ollut tarjota mitään erikoista tehtävää.\nSeitsemän lukukautta olin viettänyt yhtämittaisessa hapuilussa,\nsaamatta valmiiksi muuta, kuin erinäisiä alustavia töitä. --\nIsäni oli jo vuosia sitten kuollut, ja vaikka äitini asema olikin\njotakuinkin turvattu, olisi hän ja etenkin kahdeksan-vuotias\npikku-siskoni tarvinnut apuani, mutta minä olin toimettomuudessa\ntuhlannut oman osani, vieläpä joutunut velkoihin.\n\nTämän lisäksi oli nyt tullut Anna, tullut suhde, jonka olin niin\nkeveästi ja leikitellen alottanut, mutta joka kuitenkin kasvoi\nja suureni ja ahdisti kuin raskas paino rintaani. Ei ole mitään\ntuskallisempaa, kuin omistaa toisen täysi luottamus silloin kuin\ntuntee, ettei sitä ansaitse. Tämä seikka selvisi minulle entistä\nparemmin maalle tultuani, missä äitini ja siskoni ympäröivät minut\nrajattomalla hellyydellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän joulun jälkeen sain kirjeen, joka oli leimattu Tukholmassa,\nmutta jonka siitä huolimatta tiesin tulevan etempää, aina Saksasta\nsaakka. Se kuului seuraavasti:\n\n    H. V.\n\n    Parhaat terveiseni. Täällä sitä nyt oleillaan alituisessa\n    touhussa ja hyörinässä. Enpä olisi uskonut silloin kuin\n    yhdessä mittailimme Helsingin katuja, että elämä niin yhtäkkiä\n    voi tällaiseksi muuttua. Työtä on paljon, eikä se ole niin\n    helppoakaan, mutta iloisin mielin ja toivo sydämessä sitä tekee.\n    Ihmettelen vain, missä sinä viivyt. Sinun minä luulin olevan\n    kaikkein ensimäisiä jälkiäni seuraamaan.\n\n    Tervehdä äitiäsi, ja kerro vanhemmilleni, että poika voi hyvin.\n    Jos satut Helmin seuraan, niin sano hänellekin terveiseni. Olen\n    kyllä itsekin kirjoittanut, mutta ehkei ole mennyt perille, koska\n    ei vastausta kuulu. Voi väkevästi!\n\n                                                  Antti.\n\nKirje oli päivätty lokakuun 26 p. ja sen alareunaan oli merkitty\nosoite Tukholmaan. Vai niin. Antti, joka oli jo lähtenyt viime\nhelmikuussa, siis melkein vuosi sitten, muisti minua ja odotti sinne.\nNähtävästi hän oli tarkoittanut kirjeensä läpäisemään ankariakin\ntarkastuksia, koska sen sisältö oli näin suppea ja jokapäiväistä\nlaatua.\n\nTämä lyhyt viesti entiseltä hyvältä toverilta siirsi ajatusteni\npolttopisteeseen Saksaan menneet suomalaiset. Tietysti minäkin\nolin heistä kuullut, paljonkin, mutta minä olin suhtautunut heidän\npuuhiinsa verrattain innottomasti ja seurannut niitä jotakuinkin\nsyrjästä. Helsingin kuumeisessa elämässä, missä tuhansia uutisia\nvilisi korvissa, olikin helppoa pysyä kylmänä ja antaa asioiden mennä\nmenoaan. Toista oli täällä maalla, yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.\nVäkisinkin, yhä uudestaan ja uudestaan johduin heitä ajattelemaan, ja\nmyöntää täytyy, että mitä enemmän sitä tein, sitä rauhattomammaksi\ntulin ja sitä voimakkaampana kohosi itse-syytösten tulva. Mitä miehiä\nsitten oikeastaan olivat nämä rohkeat nuoret?\n\nOlin kuullut muutamien vanhoillisten, jotka riippuivat kynsin\nhampain lain kirjaimessa -- varsinkin silloin kuin tämä laki tuki\nheidän omia etujaan -- leimaavan nämä nuoret melkeinpä suorastaan\nmaankavaltajiksi. Saksalaisten agenttien viekoituksista ja suurista\nrahasummista olivat he muka myöneet kunniansa, alentuneet vieraan\nvallan kätyreiksi, tuottaen maalleen häpeää ja pilaten kansalaistensa\nrehellisen maineen. Olivathan he tehneet hallitsijalle uskollisuuden\nvalan, joskaan eivät henkilökohtaisesti, niin ainakin edustajiensa\nkautta; mikä oikeutti heidät sen rikkomaan, ja rikkomaan kansan\nnimessä, joka ei ollenkaan ollut antanut heille valtuuksiaan? Näin\nvoitiin sanoa, huolimatta siitä, että tsaari yhä räikeämmällä ja\nräikeämmällä tavalla osoitti, missä arvossa hän puolestaan piti\nlupauksiaan! Luojan kiitos, ettei nykyinen oikeustajunta enää hyväksy\nyksipuolisia sitoumuksia; niiden aika on ollut ja mennyt. Tällä\nkäsityskannalla olevia henkilöitä ei ollut monta, paljoa useammin\nkuuli Saksaan menijöitä mainittavan huimapäiksi, seikkailijoiksi,\njotka olivat kotimaassa viettäneet huonoa elämää, ja nyt, kaikkensa\nmenetettyään, lähtivät onnenonkijoina Saksaan keinotellakseen\nitselleen upseerin univormun ja nimelleen sankarihohteen --\npuhumattakaan rahoista. Tätä mielipidettä oli omiaan tukemaan se\nseikka, että moni poika oli ennen lähtöään elänyt kuohuvia nuoruuden\npäiviä ja senvuoksi kenties osoittanut jonkinlaista leväperäisyyttä\nopinnoissaan tai muissa tehtävissään. En tahdo heitä puolustaa,\nmutta en myöskään malta olla viittaamatta siihen voivotteluun ja\nsiunailuun, minkä miltei jokaisen suurmiehen nuoruus on kahvipöytäin\nrouvissa ja tädeissä kaikkina aikoina synnyttänyt -- silti\nollenkaan haluamatta tehdä nuorukaisistamme suurmiehiä. Sitäpaitsi,\nkysymyksenalainen teko, lähtö, edellytti uljuutta ja rohkeutta, ja\ntunnettuahan on, että juuri mainitunlaatuisissa \"hurjimuksissa\"\ntätä ainesta kaikkein runsaimmin tavataan. Juuri tuollaisissa\nelämänhaluisissa pojissa sykkii monasti suuri ja jalo sydän.\nMyönnettäköön kernaasti, että heissä oli seikkailunhalua, mutta eikö\nse ollut oikeutettua silloin, kuin sen pohjana oli ylevin sana,\njaloin aate, minkä ihmiskunta tuntee: isänmaa?\n\nEikä lähimainkaan kaikkia voitu seikkailijoiksi edes olettaa.\nOmasta tuttavapiiristäni tiesin lähteneeksi monta vakavamielistä\nnuorukaista, joilla oli mitä valoisin tulevaisuus edessään ja\nkunnioitettava työ takanaan. He olivat niitä, joita olin tottunut\npitämään miesten miehinä, lujia, jyrkkäpäisiä, suoria poikia,\nurheilun ja säännöllisen työn karaisemia, terveitä sielultaan\nja ruumiiltaan. He olivat niitä, jotka ennemmin taittuivat kuin\ntaipuivat ja joiden poskipäille isien alistuvaisuus nosti kuumat\nveret. Tällaisilla miehillä täytyi olla vankat perusteet, selvät\nsyyt lähtöönsä, sillä varmaa oli, etteivät he kevytmielisesti olleet\nluopuneet koko entisestä elämästään. Miten olivat he siis ajatelleet,\nmitä matkansa tulokseksi toivoneet? Nämä kysymykset alkoivat\nnyt lakkaamatta kyteä mielessäni. En erikoisesti ollut selvillä\npolitiikasta, mutta kaikkeen kuulemaani nojaten päättelin seuraavasti.\n\n1:o. Kieltämättä Saksa haluaa Itämeren herruutta. Kieltämättä\nse silloin myöskin toivoo, että Venäjän Europan-puoleinen raja\nsiirtyisi niin kauas itään kuin mahdollista. Jos siis Suomesta\ntulisi itsenäinen valtakunta, rajamaa, väli-valtio, joka ehkäisisi\nVenäjän laajentumispyrkimyksiä Atlantia kohti, olisi se Saksan\nintressien kanssa sopusoinnussa. Mutta samalla on se suomalaisten\nsalaisin ja rohkein toive, -- joten siis tämän maan edut liittyvät\nSaksan etuihin. -- Mutta eikö silloin ole turhaa lähteä, sillä jos\nsaksalaiset voittavat, niin ajavat he tahtonsa läpi ilman meidän\napuamme? Ei. Sillä ensinnäkin, jos Suomi lähettää tähän vieraaseen\nvaltakuntaan vapaaehtoisen joukon, joka taistelee silloin kuin\nSuomesta on kysymys, kiinnittää tämä ennenkuulumaton teko sekä\nSaksan, että koko maailman huomion aivan erikoisella tavalla\nasiaamme. Toiseksi voi Saksa rauhanneuvotteluissa todistaa, ettei\nse suinkaan menettele omavaltaisesti, vaan päinvastoin toteuttaa\nSuomen kansan syvimmät toiveet, jotka ovat olleet niin valtavat,\nettä tämä sorrettu maa on ennemmin antanut poikainsa veren vuotaa,\nkuin kauemmin alistunut entiseen asemaansa. Sitäpaitsi emme silloin\nota vapauttamme lahjana kenenkään kädestä, vaan olemme itsekin sille\njotakin uhranneet.\n\n2:o. Niin kauan kuin historia tietää kertoa, on ryssä ollut\nsuomalaisen verivihollinen. Toista sataa vuotta sitten joutui tämä\nmaa väkivaltaisesti Venäjän yhteyteen, ja toista sataa vuotta on se\nnyt kärsinyt idän barbaarien sortoa ja painostusta, kärsinyt sitä\nkumarin niskoin. Onhan se ruikuttanut. Se on lähetellyt papereita ja\nadresseja, milloin tsaarityrannille, milloin suurvalloille, joilta\nse on saanut imelää sääliä osakseen. Mutta sillävälin on se nöyrästi\nantanut pois aseensa, katsellut hiljaisena ja alistuvana kuinka sen\nparhaita miehiä on raastettu Siperiaan nääntymään, taikka teljetty\nvankilan komeroihin; se on jakanut leipänsä ryssän sotilaille, jotka\nrehennellen levittävät maahan myrkkyään ja turmelustaan; sen vanhat\nja viisaat ovat tukkineet suun jokaiselta taisteluun-yllyttäjältä\nja laulaneet tuutulauluja, joiden unettaviin säveliin ollaan\nnukkumaisillaan ja ainiaaksi. Ei, nyt on aika herätä! Nyt on\nyhdestoista hetki, kenties viimeinen tilaisuus, mikä koskaan enää\ntarjoutuu. Nyt on nuoren, pystypäisen joukon noustava, näytettävä\nkoko maailmalle, että tämän kansan itsenäisyyden kaipuu ja vapauden\njano on suuri ja uhrauksiin valmis, että osataan antaa sydänveri\nsilloin kuin sanat eivät kuulu ja että ennen kaadumme kuin kauemmin\nalistumme sortoon. Siis Saksaan! Kotimaassa on kaikki mahdotonta,\ntäällä tukahduttavat santarmikätyrit jokaisen yrityksen alkuunsa.\n\n3:o. Sotaa käydessään saattaa Saksa yrittää katkaista Venäjän\nyhteyden liittolaismaiden kanssa. Siinä tapauksessa voivat he\nvallata Suomen, päästäkseen käsiksi tärkeään Muurmanin rataan.\nSuomessa tulisi silloin hallitsemaan saksalainen sotaväki. Kuinka\nonnellista, jos sitä edustaisivat omat miehet, jotka Saksassa saadun\nkouluutuksen perusteella olisivat siihen kykeneviä, mutta toiselta\npuolen kuitenkin olisivat Suomen maan, Suomen kansan poikia, jotka\nymmärtäisivät kotoisia oloja.\n\n4:o. Useasti on kulkenut huhuja, että ryssällä olisi aikomus nostaa\nSuomesta sotaväkeä. Jos siis meitä menee suuri joukko vihollisen\npuolelle, niin eivät venäläiset uskalla aikeitaan toteuttaa. He\nepäilevät meitä vakoojiksi, kätyreiksi ja kiihoittajiksi, joita ei\nole hyvä päästää ilmankin kuohuksissa olevan venäläisen sotaväen\nkeskuuteen. He antavat meidän olla rauhassa; ja yksistään jo tämänkin\nseikan vuoksi kannattaa lähteä.\n\nTällaisia kiihkeitä ja äkillisiä mielijohteita mainittu kirje\nminussa synnytti. Sitäpaitsi tiesin, että viisaat ja kokeneet\nvaltiomiehetkin, vaikka näitä tosin oli kovin vähän, olivat antaneet\nkannatuksensa nuorukaisten yritykselle. Mutta toiselta puolen heräsi\nmyöskin epäilyä. Eiköhän kaikki lopultakin ollut vain nuorten\nintoilua, jolla ei mitään saavutettu, mutta voitiin paljon menettää?\nEntäs jos Saksa häviäisi sodassa? Lukuunottamatta vapaaehtoisten\nomaa kohtaloa, tuottaisivat he silloin isänmaalleen koston, joka\nvarmaankin tulisi olemaan kauhea. Nyt jo heidän vanhempiaan ja\nsukulaisiaan ahdisteltiin, kuletettiin vankiloihin... Monta kyyneltä\noli jo vierähtänyt heidän tähtensä.\n\nTulin levottomaksi. Vietin monta päivää lakkaamatta pohtien näitä\nkysymyksiä, kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessani ja\nvahvasti tupakoiden. Yhä hiljaisemmaksi kävi epäilyksen ääni\nrinnassani, ehkäpä siksi, etten tahtonut epäillä, että tiesin tämän\nainaisen varovaisuuden ja vitkastelun johtaneen koko Suomen kansan\njo melkein perikatoon. Mutta en kuitenkaan tahtonut saada lujaa\npäätöstä tehdyksi. Joulu ei joululta tuntunut, ja myönnän monesti\nkoettaneeni jättää silleen koko asian, mutta sitäkään en voinut.\nJohtui mieleeni, että millä oikeudella minä vietin tyhjäntoimittajan\npäiviä, kun näin suuret asiat olivat kyseessä. Enkö juuri minä ollut\nsuorastaan velvollinen lähtemään? Kummallista, ajattelin äitiäni,\nhänen ikäväänsä, vaikka en hänelle juuri muuta ollut tuottanutkaan\nkuin ikävyyksiä; ja sitten Annaa. Mikä turva minä olin Annalle?\n\nAivan vähäpätöinen seikka ratkaisi kaiken, tuollainen mitätön\ntapaus, joka usein aiheuttaa valtavia käänteitä elämämme kulussa\nja jossa senvuoksi monet näkevät Jumalan sormen, toiset kohtalon\ntai sallimuksen, toiset sattuman. Kävelin yliskamarissani sankan\ntupakansauhun ympäröimänä taaskin lähtöäni pohtien. Silloin tuli\npikku-sisko ovesta.\n\n-- Mitä ihmettä sinä iso-veikko aina ajattelet? Sinä kävelet\nlattialla ja poltat tupakkaa ihan niinkuin kauppias-setä, ennenkuin\nhän lähtee matkalle.\n\nJäin tuijottamaan pikku-siskon suuriin sini-silmiin. Kului hetki,\ntyttö seisoi totisena ja liikkumattomana. Ja silloin syntyi\npäätökseni. Tempasin lapsosen syliini, nostin hänet korkealle,\nsuutelin pyöreätä poskea ja sanoin.\n\n-- Iso-veikkokin lähtee matkalle.\n\n-- Hui, pane maahan iso-veikko! Äiti käski kahville.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä samana päivänä pakkasin tärkeimmät tavarat matkalaukkuun ja\nseuraavana aamuna ajoin asemalle. En saattanut selittää äidille\nlähtöni todellista tarkoitusta, mutta olin päättänyt myöhemmin\nkirjoittaa. Hyvästellessäni en vain voinut katsoa-häntä avoimesti\nsilmiin, ehkei kätenikään ollut ihan vakava; minusta tuntui, että hän\naavisteli, että sanaton kysymys levisi hänen kasvoilleen.\n\nHelsinkiin päästyäni riensin tietysti kiireimmän kaupalla\n\"tietomiehen\" luokse, saadakseni matkaohjeita. Vanhat kulkureitit\nolivat tukossa. Oli tapahtunut paljastuksia, vangitsemisia, eikä\nKemin kautta enää päässyt. Vakuutettiin kuitenkin, että tavallinen\nmies kyllä tiensä löytäisi, ja minut neuvottiin Kajaaniin\nylioppilas R:n luo, jonka piti antaa lähempiä ohjeita. Tavaraa oli\notettava mahdollisimman vähän mukaan, vain pari alusvaate-kertaa\nja sukkia, eikä rahaakaan sanottu erikoisemmin tarvittavan, sillä\nmatkakulut korvattiin \"järjestön\" puolelta ja perille päästyä\nalkoi saada palkkaa. -- Muista asioista ei tarkempaa selvyyttä\ntullut. Kun esimerkiksi huomautin, että kenties olin liian heikko\nja ruumiillisiin ponnistuksiin tottumaton menestyäkseni aivan\ntavallisena sotilaana, vastattiin siihen, että alustava, kuuden\ntai kahdeksan viikon nahkapoikakurssi oli kyllä välttämätön, mutta\nsenjälkeen \"saksalaiset kyllä tietävät, mitä he miehestä tekevät.\" Ja\nniin olin matkalle evästetty.\n\nOli vielä jäljellä Anna, ainoa henkilö muuten, jolle suoraan\nilmoitin, minne lähdin. Hyvästijättö oli vaikea ja vaikeata on\nsiitä kertoa, ehkä tarpeetontakin. Taisi tulla puhuttua liian\nkauniita ja liian pehmeitä sanoja. Vuoti kyyneliä. Kenties kumpikin\nliioittelimme. Omituisesti pisti rintaani se seikka, ettei hän\ntuntunut minua täysin ymmärtävän. Jos hän todellakin oli se jalo\ntyttö, jona olin häntä pitänyt, niin miksei hän minua rohkaissut,\nsiunannut, vaan sensijaan syytteli. Muistin vanhaa kansan viisautta:\n\"poissa silmistä, poissa sydämestä.\" -- Kun painoin hänen huoneensa\noven kiinni, jäi hän sohvalle istumaan, kokoonkyyristyneenä ja\nkatkerasti itkien.\n\nMutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla\nja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut\nsilmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista\nelämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän\nvapautuneena lausuilin itsekseni:\n\n    Niin, virkki Sven, min täällä teen,\n    se mäntyyn kaikki vie.\n    Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan\n    niin konsti kuolla lie.\n\n\n\n\n2.\n\nMATKA.\n\n\nKun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni\nkaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa\nmeillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni,\nmiten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa\nottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä\nja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa\nmietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies!\nSamana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin\n25.1.1916.\n\nMitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan\nvain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen\nkaupungeissa ja maaseudulla \"työn ansiota varten.\" Senvuoksi ei\nollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs\ntämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja\nja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä\nme luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä\nkaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena\nse, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden\nvarustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin\nmekin -- seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.\n\nKajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R.\nei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa\nselitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista\nja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin\nhänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille\nmiehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin\nselviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä\nensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä\nPudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan\nKittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen\npoikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä\nvielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty\npari miestä tietä viitoittamaan, \"tekemään\" varmoja henkilöitä\nsinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti\njärjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli\nennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo\näskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja\nylioppilas R--r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut\nkirjassaan \"Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa.\" Tekijän huom.],\nhekin aivan oman onnensa nojaan.\n\nKun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä\nkartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja\nniin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti\nkievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen,\numpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se\nhiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen\nrahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa\nmarkkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja\nvaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli\nepäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä\nmäärin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa\ntalossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme\nja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia,\nvaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti,\nvapaat miehet... Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva,\nemmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli\nMerenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä\naavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan\nulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille\nenemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi\ntekemänä...\n\nPäästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään\nkirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa,\nlähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän\nnähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien\nnahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului\nvain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn\nhupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa\ntaivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli\nuneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain\nkarun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn...\n\nMuutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme.\nKaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin\nPudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla.\nKyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme\nsiis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja\nlaskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä\nnäkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti\nolivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi\neroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi\nleveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja\nniissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt\nhuppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he\nnukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme\nlevottomia.\n\nYhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.\n\n-- No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.\n\nEi kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät\ntuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus\nminua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että\nolemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään.\nSyntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi\nrevolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja\nsieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään\ntuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan\nyhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni\njatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat\npolyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät,\ntummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua\nkatsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni\nja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti\nhymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa,\nmutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän\noli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut\nsyyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty\nvangittavaksi ja peräänkuulutettu.\n\nSelvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella\nja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä\nnuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan\nhalunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä\nsaksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla\nkivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: \"Mitäpä\nminä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan\nnyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista\nuutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua.\" --\nMyöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta\nkun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja\nsuu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen\nväkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli\nmeidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että\nmilloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: \"Pojat,\neiköhän sitä väliin taas haukattaisi.\" Ja sitten ei muuta kuin hmmm.\n-- Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä\nhän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän\nkäsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.\n\nMatkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan,\nmitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti\nsuoraan: \"Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä.\" Toiset meitä\npelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat\nmeitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos\njonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e.\n-- Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta\ntehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen\nmaitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen\nsattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko,\nja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla\nlaudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja\nvaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset\nveikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina.\nPoikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla\nmeikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi.\nMutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori\nmies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi.\nRyssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai\nmeidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia\nkiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina\nkylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja\najoimme suoraan Rovaniemen majataloon.\n\nSiellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän\nja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.\n\n-- Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin,\nsanoi hän epäröiden.\n\n-- Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.\n\n-- Tiedä häntä... Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua\nsyyhyn.\n\n-- Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein\ntahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.\n\n-- Löysivät tässä taannoinkin kaksi saksalaista pakoonpyrkijää\nasemalta. Rekeen oli piilotettu...\n\n-- Meillä on kiire tosiaankin.\n\nIsäntä raapi epäröiden korvallistaan, mutta ei enää sanonut mitään,\nastuihan vaan ulos, ja ennen pitkää oli hevonen valjaissa. Hyvä\njuoksija olikin ja reima kyytimies.\n\nSeuraavassa kievarissa oli meidän määrä odottaa toisia, mutta\nkohtasimmekin kauhuksemme kaksi asestettua venäläistä sotilasta.\nPamppailevin sydämin astuimme sisään, tilasimme kupin kuumaa ja\nhankkiuduimme nopeasti matkalle, välittämättä jälkeen jääneistä;\nryssät katselivat rauhallisina lähtöämme.\n\nJälleen kievarista kievariin! Jälleen unia lämpimäin nahkasten\npeitossa, reenjalasten naristessa, pakkasen puristaessa hengityksen\nhuuruksi. Etäiset vaarain laet hohtivat talvipäivän kelmeässä\nkuulteessa, tai revontulten jumalaisessa loimussa. Väinö Katajan\nkiveliöitä, nukkuneita metsiä, hukkuneita teitä, poroja pulkkineen,\nsuksineen! Erämaan kylmä, synkkä ihanuus ympärillä. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme taas jo pitkän matkan taivaltaneet yhdessä, kaikki kuusi, kun\neräänä iltapäivänä saavuimme metsätaloon, josta Pellon kylään oli\nenää runsas peninkulma; tänne jäimme odottelemaan yötä. Ilma oli\nsuotuisa, lunta satoi hiljalleen ja pakkanen oli laskenut. Mutta\njännitys vaivasi, tehden ajan sietämättömän pitkäksi.\n\nKello kuuden tienoissa lähdimme ajamaan, kolmella hevosella, kaksi\nmiestä kussakin reessä. Äänettömyys. Vain metsän hiljainen humu\nja lumihiutaleitten perhostanssi. Ei keskusteltu, eikä laulettu\nkuten tavallisesti. Savukkeiden päät vain hehkuivat pimeässä, kun\nhermostuneet huulet kiihkeästi imivät... Joku silloin tällöin kysäsi,\noliko vielä pitkälti matkaa... Mutta jokainen hautoi mielessään,\nmiten paraiten selviäisimme kyytimiehistä, miten voisimme selittää\nsen seikan, että kesken matkaa aioimme nousta suksille ja pyörtää\nhevoset takaisin -- puhumattakaan ryssistä, joita kylässä kuului\nolevan kymmenkunta.\n\nJo alkoi laitakylän talojen tulia vilkkua. Jännitys ja levottomuus\nahdistivat entistä enemmän. Kunnes Saksan-poika, joka R:n kanssa\nistui viimeisessä reessä, yhtäkkiä kiljaisi kyyditsijälle:\n\n-- Poika perhana, mitenkä tästä paraiten pääsee Ruotsin puolelle?\n\nPoika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa\nja vastasi.\n\n-- No joen poikki suoraan:\n\nSyntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät\nnopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän\nkaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan\nlaskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään,\nhyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V.\njohtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä\npohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä,\nmetsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me\npainuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle.\nMuuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet\nvarjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä\nreppuniekasta arvellut?\n\nOli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä\nmikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä\najettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä\njuuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman\nmukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten\nyleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. --\n\nRanta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari\nsatutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui\nhän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä,\nkyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella\ntarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili\nihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti\nmatkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita\n-- joka tapauksessa meistä siltä näytti -- että emme ollenkaan\ntienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen\npuolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä\nkyselemässä -- hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä\nja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen\nhän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi\nV. häneltä kylmäverisesti anoi.\n\nOsoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle,\nsillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan,\nmissä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan\nohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä\nlattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.\n\nSeuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa\netelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin -- sattui juuri\nolemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi,\nosui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja\nkuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät\npöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat\nkiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen\nkannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi\nhymyillen.\n\nHaaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki,\nminkä olen nähnyt, otti meidät vastaan \"alhaalta\" komennettu\netappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen\nnuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät\nhuulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin\nensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden,\njoka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä\nkatsellessani... Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka\nepäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä\nonnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään.\nKun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä\nhuulilla tuskin huomattava hymy. -- Täällä tapahtui myöskin muuan\nseikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka\nmerkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin\noivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme\ntarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme.\nEi pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi -- seikka,\njota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.\n\nJussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa\npäätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan\nkolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä,\nkolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena\nveteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen\nammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: \"Työtä en tee, enkä\nvarasta; arvatkaas millä elän?\" Hänen kädessään oleva tatuoitu\nnaisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia,\nosoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu\n\"kapteenin\" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja\nverrattomaan kapteeni Maxiin.\n\nSaatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle -- toveriltani L:ltä\nja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet,\nettä olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta\nmunkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus\n-- köyhyys oli selvää itsestään -- ja meitä kehoitettiin pitämään\nsilmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin\nsattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari\nasemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.\n\nSitten alkoi yhtämittainen körötys junassa Malmöhön saakka. Täällä\nmeidät johti erikoinen vastaanottaja yömajaan, missä me pianoa\nsoitellen ja hienottaria tanssittaen saimme hauskasti illan kulumaan.\nSeuraavana päivänä tultiin Trelleborgiin, missä etappi-mies kuljetti\nmeidät ilman tarkastusta tullin läpi lautalle; tullimiehet vain\nymmärtävästi naurahtivat, kun menimme ohi. Yhtä helposti tuntui\nSassnitzin \"vastaanottaja\" selviävän saksalaisista tarkastajista. Ja\nniin olimme siis tulleet Saksanmaahan.\n\nYhä enemmän ja enemmän alettiin meitä pitää valvonnan alla ja\nkohdella kuin vankeja. Se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun se\nmeidän mielestämme oli täällä, vieraassa maassa, tuiki tarpeetonta.\nEmme siitä kuitenkaan suurin piitanneet, paljon enemmän meitä,\nkiinnitti ihmisten uteliaisuus, kun he ällistelivät meidän pukujamme\nja kamppeitamme. Ja olihan todellakin vähän omituista, kun esim.\nHampurissa, missä sää silloin oli suunnilleen sellainen kuin\nHelsingissä lokakuulla, vaelteli villinnäköinen nuorukaisjoukko\npaulakengät punaisine tupsunauhoineen jaloissa ja pontevat karvalakit\npäässä. Ainoastaan parilla meistä oli nimittäin ollut kylliksi rahaa\ntavallisten kenkäin ostoon.\n\nHampurissa vietimme viimeisen vapaan yön; seuraavana päivänä, 10 p:nä\nhelmikuuta saavuimme määrän päähän, L.L:ään, Lockstedter Lageriin.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nLOCKSTEDTIN LEIRILLÄ\n\n\n\n\n1.\n\nVASTAANOTTO.\n\n\nLockstedtin kylä sijaitsee Hampurista luoteeseen, pienen Izehoen\nkaupungin lähettyvillä. Ympäristö on tasaista ja suomalaiseen\nluontoon tottuneelle kolkkoa; suuria, kuloheinäisiä harjoituskenttiä\navartuu toinen toisensa jälkeen pienten, tiheään kasvaneiden\nmetsäsaarekkeiden välillä, toisin paikoin on sentään hauskemmankin\nnäköisiä lehtoja ja kunnaita. Pohjanmeren kosteat tuulet pitävät\ntalven leutona, mutta sumuisena ja räntäisenä; lunta sataa niukalti,\neikä pakkanen nouse yli 15° C. Kesällä sensijaan on aavoilla kentillä\nhyvinkin kuuma, ja kiusaavan suorilla teillä runsaasti pölyä.\n\nKylä itse on tavallista saksalaista mallia, jyrkkäkattoisine,\nräikeänvärisine taloineen, lukuisine kapakoineen ja kauppapuoteineen.\nSen laidassa sijaitseva leiri on niinikään erikoista huomiota\nansaitsematon kaupungin katuja muistuttavine teineen ja\nsäännöllisesti järjestettyine parakkeineen, joista toiset ovat\ntiilestä ja valkeiksi rapatut, toiset -- kesä-asunnoiksi tarkoitetut\n-- rautapellistä. Se on korkean aitauksen ympäröimä, ja portilla\nseisoo vahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olimme astuneet junasta, yritti kuljettajamme, jääkäri, joka\nvartavasten oli lähetetty Sassnitziin meitä noutamaan ja joka\nesiintyi siviilipuvussa, ensi kertaa järjestää meidät jonkinlaiseen\nriviin. Uljaasti marssimme me, kaukaisen Pohjolan karhunpenikat,\nkarvalakkinemme ja paulakenkinemme läpi lumettoman kylän, ja vaikka\nasukkaat olivatkin tällaisiin tulokkaihin tottuneet, seurasi\nmeidän kulkuamme suuri joukko uteliaita ja naureskelevia ihmisiä.\nKäännyimme sisään leirin portista ja meidät johdettiin pataljoonamme,\nKuninkaallisen Preussilaisen 27. jääkäripataljoonan \"schreibstuben\",\ntoimitushuoneen pihaan, johon saimme jäädä mahdollisimman hyvässä\nrivissä seisomaan, oppaan mennessä sisään ilmoittamaan asianomaiselle\nupseerille uudet miehet saapuneiksi.\n\nPihamaan aidan ääreen kerääntyi yhä kasvava joukko tulevia --\nja entisiä -- tovereitamme, joilla nähtävästi ei ollut oikeutta\ntunkeutua tälle aidatulle alueelle. Uteliaina he silmäilivät\nmeitä, etsien joukostamme tuttuja kasvoja ja saadakseen terveisiä\nkotimaasta. Kuului hillityitä huudahduksia, kahdesti tai kolmasti\nminäkin kuulin nimeäni mainittavan, mutta en voinut joukosta erottaa,\nkuka sen teki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut suinkaan ilahuttavaa ja rohkaisevaa katsella näitä nuoria.\nKaikilla heillä oli omituinen kelmeys kasvoilla, aivan omalaatuinen\nleima, joka merkitsi heidät tinkimättömästi. Vaikutelmaa vielä\ntehosti se, että heillä oli päässään mauttomat, kaljut kenttälakit,\nja kun hyvin useilla sattui jostakin syystä olemaan päällä\ndrillichpuku, valkeasta, karkeasta kankaasta tehdyt vaatteet, joita\nkäytettiin siivoustöissä, muistuttivat he mielestäni melkolailla\nvankeja. Vasta kun tarkemmin katsoi heitä silmiin, huomasi, mitä\nmiehiä he olivat ja saattoi arvata heidän mielialansa. Noissa\nsilmissä oli ikävää, kaipausta, jonka juuri kotimaasta saapuneet\nolivat hetkiseksi paisuttaneet täyteen voimaansa, oli omituista,\nmiettivää tuijotusta, mutta myöskin hyvin paljon eloa, iloisuutta,\nveitikkaa, tarmoa, rohkeutta. Kaikille heille näytti olevan yhteistä\neräänlainen miltei arvokas tyyneys, sanoisinko hitaus, joka kuulsi\nläpi vilkkaiden liikkeidenkin, läpi huutojen ja naurun.\n\nUpseeri tuli ulos -- majurin adjutantti muuten, kuten myöhemmin\nsain kuulla. Hän oli pitkä, elävä herra, joka tervehti meitä\nystävällisesti, kyseli kuulumisia kotimaasta sekä miltä\npaikkakunnalta kukin oli kotoisin, halusi tietää, oliko jollakulla\ntuttavia täällä ja pyrkikö asianomainen näiden kanssa samaan\nkomppaniaan. Ylioppilas R--r joutuikin toivomustensa perusteella\nkolmanteen komppaniaan, kaikki muut toiseen.\n\nSitten meidät vietiin asuntoomme. Käännyimme sisään portista, jonka\npielessä huomasin sanat: \"Ausbildungstruppe Lockstedt\", ja saavuimme\npitkän, matalan peltiparakin eteen, jonka toisessa päässä sijaitsi\nmeille varattu tupa. Juuri silloin tunsin jonkun tarttuvan käteeni\nja korviini kajahti reipas: \"terve\". Käännyin. Anttihan se siinä\nseisoi saksalaisen jalkaväen kenttäharmaa puku päällään, mutta kuinka\nmuuttuneena, sanoakseni hiljentyneenä. \"Terve, terve\", enempää en\nkerennyt vastata, piti kiiruhtaa sisälle.\n\nTuvassa oli tilaa noin kahdellekymmenelle miehelle, laskien\nvuoteista, jotka oli asetettu peräseinälle täsmälliseen riviin,\nkaksi aina päällekkäin, määrätyn välimatkan päähän toisistaan. Valo\nyrittelihe sisään muutamasta hikisestä ikkunantapaisesta. Pitkin\nseiniä kulki kaksi tavarahyllyä, mutta nyt niillä upeili ainoastaan\nrivi pahasti ruostuneita läkkisiä ruoka-astioita ja läjä pesuvateja.\nNeljä viisi korkeaa, korvaniekkaa vesikannua törrötti nurkassa,\nja lattialla seisoi kaksi suurta, vankkaa pöytää, joita ympäröi\nlukuisa joukko palleja. Keskellä tupaa oli kamiina ja sen vieressä\ntyhjä hiiliastia, ja kun vielä mainitsen kivääritelineen, luulisin\n\"huoneen\" kalustoluettelon olevan kutakuinkin täydellisen. Permanto\noli likainen, ja vuoteitten epäjärjestyksessä olevista patjoista\nretkotti olkia, joita oli valunut lattiallekin.\n\nTuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen\nmieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan\nheidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen\nepäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin,\netenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut\nsaada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus\nvain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei\npysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire\nkoventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain\nnenännyrpistyksistä.\n\nMeitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer\n(ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen \"luutnantti\" S:n veli, josta Vilkuna\npuhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt,\nsitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät\nruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja\nvedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme,\nmarssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat\nsisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai\nmakkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä\nhongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna\nmyöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi\nryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä\ntarjottiin -- makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun,\nvaikka olimme nälkäisiä. -- Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen\ntäkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12\ntienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, -- jota\nainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni\nse muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita\nkiinnitettäessä -- toisinaan myöskin savustettua silliä, tai\nsuolasilliä ja perunoita; sekä teetä.\n\nKun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti\nhyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan.\nMeille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta\ntarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin\nsai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat\nja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta\nsuomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin\nkapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.\n\nVarastohuoneelta selvittyämme vietiin meidät saunaan, puhdistumaan\nsyöpäläisistä, kuten sanottiin. Tämä sauna ei nyt ollut aivan\nsuomalaista mallia. Se käsitti kaksi suurehkoa huonetta, joista\ntoinen oli tietenkin pukeutumista varten. Betonilattia oli\nauttamattomasti ropakoinen; saunaan oli varattu suuri joukko\nkorkeapohjaisia puukenkiä, joilla pääsi kuivin jaloin purjehtimaan\nsen yli. Kun nopeasti olimme riisuutuneet, alkoi katossa olevista\nsuihkuista juosta tihutella kylmänhaileata vettä niskaamme. Kovaksi\nonneksi ei meillä ollut saippuaa, sillä se oli kunkin itsensä\nhankittava. Pyrki tulemaan vilu, mutta ei siellä kauan tarvinnut\nviipyäkään, sillä sotilaan saunamatka kestää vain noin 15 minuuttia.\nUudet vaatteet pantiin päälle ja vanhat vietiin karvalakkineen\npäällystakkineen keitettäviksi, desinfisioitaviksi. -- Kun ne aikojen\nkuluessa saatiin takaisin, ei niitä tahtonut omikseen tuntea, niin\nolivat ne rypistyneet.\n\nMainitsematta ei saa myöskään jäädä, että puukot, nuo suomalaisten\npelätyt ja hirmuiset aseet, otettiin pois, varustettiin nimilipuilla\nja vietiin varastohuoneeseen talteen. Sieltä ne annettiin vasta\nrintamalle lähdettäessä takaisin omistajilleen.\n\nSitten alkoi suursiivous. Tuvan permanto pestiin, samoin pöydät ja\ntuolit, ja kukin mies järjesti varastohuoneelta saamansa tavarat\nkauniisti hyllyosalleen. Vuoteet laitettiin kuntoon; niihin pantiin\npuhtaat, hyvät lakanat. Jokainen oli saanut kolme oivallista filttiä,\njotka määrätyllä tavalla taitettiin pussimaisen, siniruutuisesta\nkankaasta tehdyn peitteen sisään. Hiiliä käytiin noutamassa, mutta\nkamiinaa ei saatu millään palamaan. -- Kun puoli viiden tienoissa\njoimme kahvia, johon siihen aikaan vielä oli sekoitettu vähän sokeria\nja maitoa, tuntui uudessa asunnossamme jo melko kodikkaalta.\n\nIllemmalla riitti aikaa käydä Anttia tervehtimässä. Hänen tupansa,\njossa miehet paraikaa puhdistivat kivääreitään, oli suuri ja paljon\nmukavampi, kuten tiiliparakkien huoneet yleensä. Siellä asui\nneljäkymmentä poikaa, joilla kullakin oli oma tavarakaappinsa, ja se\noli ennen kaikkea lämmin. Tilanahtauden tautta oli meidät täytynyt\nsijoittaa kylmään, kesä-asunnoksi tarkoitettuun peltiparakkiin.\n\nKello 7 oli parole; luettiin ääneen seuraavan päivän työohjelma.\nMiehet olivat järjestyneet kahteen riviin ja perusasennossa\nseisten kuuntelivat korpraaliaan: Herätys klo 6 a.p., 7--8 luento,\n8,30--11,30 harjoitusta kentällä, 1,30 saappaitten ja nauhakenkäin\ntarkastus, 2--4 voimistelu- ja pistintaisteluharjoituksia, 5--6\nsaksankielen opetusta, 6--7 kiväärinpuhdistusta, vaatteitten\nkorjausta y.m., nukkumaan klo 9. -- Olen maininnut tämän kaiken\nesimerkkinä saksalaisen sotilaan normaalityöpäivästä.\n\nOli vielä jäljellä juhlallinen toimitus. Heti parolen jälkeen vietiin\nkaikki uudet tulokkaat komppanian lukusaliin, järjestettiin kahteen\nriviin ja komennettiin olemaan hiljaa. Hetken kuluttua astui sisään\nupseeri, äsken mainittu majurin adjutantti, ja tulkiksi määrätty\nryhmänjohtaja ilmoitti sotilaallisesti.\n\n-- Kahdeksan uutta miestä paikalla.\n\nSitten meille luettiin sekä saksaksi, että suomeksi välikirja,\njonka mukaan me sitouduimme urhoollisesti taistelemaan Saksan\npuolesta millä rintamalla vain määrättiin, tottelemaan ehdottomasti\nsaksalaisen päällystön käskyjä, sekä rikoksen tapahtuessa alistumaan\nsaksalaisen sotalain rangaistaviksi. Tämä oli siis jonkinlainen\nlippuvala, joka meidän tuli vahvistaa pusertamalla asianomaisen\nupseerin kättä kunniasanamme merkiksi, sekä omakätisesti\nkirjoittamalla nimemme sitoumuksen alle.\n\nSuusanallisesti selitettiin kyllä, ettei meitä missään\ntapauksessa vietäisi muuanne kuin itäiselle rintamalle, että siis\nkysymyksenalainen kohta välikirjassa oli pelkkä muodollisuus.\nMutta siitä huolimatta oli jokaisen naama muuttunut totiseksi.\nHämmästyneinä ja neuvottomina me vilkuilimme toisiimme pakoitetun\nhiljaisuuden vallitessa. Mitään tällaista emme olleet osanneet\nodottaa. Tiesimme kyllä, että meistä tehtäisiin sotilaita, olimme\nkyllä valmiit taisteluun, mutta vain Suomessa ja Suomen puolesta.\nKaikkein korkeintaan oli ajateltu, että joutuisimme kenties\nitäiselle rintamalle, mutta vain siinä erikoistapauksessa, että\ntehtäisiin odotettu ja toivottu hyökkäys Pietaria kohti ja tuo\nhyökkäys näyttäisi menestykselliseltä. Nyt täytyi sitoutua kokonaan\nmuuhun. Siinäkin tapauksessa, että Saksa alkaisi hävitä, tai tekisi\nerikoisrauhan Venäjän kanssa, olimme me velvoitetut yhä seisomaan\nrivissä ja mahdollisesti kaatumaan viimeiseen mieheen. Kuten sanottu,\nsuullisesti kyllä toista vakuutettiin, mutta minkätautta oli sitten\nsitoumus laadittu tähän muotoon?\n\nEpäilemättä on tässä raskain syytös, mikä liikkeen järjestäjille\nvoidaan tehdä. Suomessa toimivat värvärit eivät antaneet riittävän\ntarkkoja selityksiä ja Haaparannalla tapahtuva kysely, josta jo on\nollut puhe, oli pettävä kuin ansa. Tästä oli seurauksena, että useita\nnuoria miehiä oli varsinkin alkuaikoina tullut \"upseerikouluun\",\ntyöläisiä oli lähtenyt \"paremmille ansioille\" j.n.e. Minulle\nitselleni oli sanottu 6--8 viikon harjoittelun olevan välttämätöntä;\nsen jälkeen saksalaiset kyllä tietäisivät, mihin mies olisi sopivin.\nTämän kaiken saattaa kyllä ymmärtää. Suomessa verhosi näitä asioita\nsalaperäisyys, ja värvärit olivat siksi vaaranalaisessa asemassa,\nettei heidän ollut hyvä juurtajaksaen joka miehelle kaikkea\nselitellä. Sitäpaitsi he tuskin olivat itsekään joka kohdasta\nselvillä. Mutta kuitenkin kaikitenkin olisi matkaan lähtijöiltä\npitänyt kysyä, olivatko he terveitä, kykenivätkö marssimaan kolme\nneljä peninkulmaa raskas taakka seljässä, uskalsivatko sydänverensä\nisänmaan puolesta, oliko heistä yleensä sotureiksi. Nyt oli tänne\nsaapunut ruumiillisesti liian heikkoja miehiä, sydänvikaisia,\nsairaita, jopa kyttyräselkäisiäkin. Tottahan toki Suomessa oli yllin\nkyllin sellaisia nuoria, jotka kaikesta tietoisinakin olisivat tälle\nretkelle uskaltaneet -- vai epäiltiinkö sitä? -- Toinen haitallinen\nseikka oli se, että niille suomalaisille, jotka sodan alusta\nolivat viruneet saksalaisissa vankileireissä, lähetettiin kutsu\npataljoonaan. Tietysti he ottivat sen ilomielin vastaan, päästäkseen\nvain vapaaksi vangin tukalasta asemasta, ilman että heillä tarvitsi\nolla minkäänkaltaista innostusta asian aatteelliseen puoleen. --\nKuten myöhemmin saamme nähdä, syntyikin näiden epäkohtien vuoksi\nikäviä rettelöitä.\n\nTulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki\ntähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja\nsitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan\npäästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa,\ntodennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta,\nmutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla -- ja\nolikin -- venäläisiä vakoojia.\n\nNäin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin\nkirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri\npuristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle,\nja niin saimme marssia tupaan.\n\nPöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää\nteetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se\nsuinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan\nmasentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei\ntuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän\nmielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä\nainoaakaan kysymystä.\n\nTuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin\npuolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen\nriisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka\ntunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin\nsävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme\nyhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti\nrauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta\nväristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä\npiirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan\ntoisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia\npolyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista... Ovi avautui ja\npäivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.\n\n-- Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)\n\n-- Jawohl.\n\n-- Gute Nacht! (Hyvää yötä!)\n\nVallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku\nrauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden\nraskasta, tasaista hengitystä... Ajattelin kotimaata, entistä\nelämääni, Annaa... Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:\n\n\"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme.\"\n\n\n\n\n2.\n\nENSIMÄINEN PÄIVÄ.\n\n\nHeräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).\n\nTuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja\npeseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret\noli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode\ntarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla\npoimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja\nvesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi\nkerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian,\njälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että\npermannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain\ntoiminut.\n\nSeitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen\nsuorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi\nselittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa,\nkäyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme\nkuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista\njääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania,\njoissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana\noli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni\nBade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa,\nvääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset\nylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään\nhauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa\noli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon\nainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer\n(yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa\nrinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja\nyksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä\nnauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan\nkapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä,\nviimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa...\n\nKesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän\nollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta\ntuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden\nverevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa.\nKorpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti\npystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen\naskeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot\nnapsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: \"Tupa numero X\nluennolla.\" Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme\ntoisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer --\nnimen kuulimme myöhemmin -- mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi\nterävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt,\nettä tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä\njaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten\ntuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua.\nSaksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille,\nmutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se\nvääpeleillekin. -- Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten\novea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.\n\nSitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja\nB. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin\nerikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista\nvähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät\nsaaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin\nlupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet\n8--12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin\nA-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan,\nvihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin\nainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin\ntäysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat\nmennä luvatta kylälle.\n\nKun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi\nkuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme\ntuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin\nedustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta\ntulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen,\nkaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri,\nsotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja\nkasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli\nsiinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia\nkomentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille\ntupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko\nvaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias\ntaivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. \"Te olette\nhullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää\nhousut jalkaanne.\" Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei\nasianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.\n\nKun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja\njako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas\ntultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä\noudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei\nvielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. \"Ain, stvai, trai, viir,\nain, stvai, trai, vier\", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin\nryhmäkaartoja ja ojennuksia.\n\nViimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen.\nKomennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan\nliikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen\nkomppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra\nhauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus\nsuoritettiin. -- Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle\nvesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.\n\nSatoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää\nnäin \"kauniilla ilmalla\", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla\nmukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten\nhuuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan\nkuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli\nsotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli\njoku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset\njuoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät\npitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää.\n-- Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä?\nYmmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja\nkarkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei\nmeillä vielä ollut hajuakaan \"disipliinistä\" ja kehoitettiin yleensä\npitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.\n\nAlkeellisimpia temppuja harjoitellessa kuluivat määrätyt kolme tuntia\nverrattain nopeasti. Hajallaan olevat ryhmät kutsuttiin nyt kokoon,\njärjestettiin, annettiin marssikomento ja käskettiin laulamaan.\nHetkinen hapuiltiin ääntä, mutta sitä komeammin alkoikin sitten\nkajahdella:\n\n    Paljon on kärsitty vilua ja nälkää\n    Balkanin puolella taistellessa.\n    Voi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola,\n    ei ole maata sen vertaista.\n\nKuinka se lämmitti ja muutti mielialan, tämä Suomen kaartilaisten\nvanha, surunvoittoinen, yksinkertainen laulu! Ja millä voimalla se\nvyöryi nuorista rinnoista! Sydämeni sylkytti ja väreitä kulki läpi\nruumiini. Sillälailla! Nyt alkoi tuntua missä joukossa olin. Sitten\nvälähti mieleeni äkillinen kuva: Gladiaattorit! Uudet gladiaattorit!\nRohkeat, toivottomat, kuoloon valmiit! Isänmaan gladiaattorit, jotka\nolivat entisiä paljon ylempänä siksi, että heidän sieluissaan paloi\nkirkas, jalo aate... Ja edelleen kajahteli laulu:\n\n    Aurinko nousee ja aurinko laskee\n    Suomemme soreoilla saloilla.\n    Voi kallis kotimaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin olimme saaneet vyöt päältämme ja ehtineet hieman hengähtää,\nkun kuului huuto: ulos ruokaa hakemaan. Päivystävä ryhmänjohtaja\njärjesti komppanian kahteen riviin ja vei sen kyökin luo. Sai siinä\nräntäsateessa seistä kotvan aikaa, ennenkuin tuli vuoro pistää\npakkinsa ikkunalle ja antaa päivystäjältä saamansa ruokamerkki\nkyökki-aliupseerille. Käsiä palelti, ja kun ei niitä saanut panna\nhousuntaskuihin, tuntui toimitus kestävän sietämättömän kauan. --\nKokki kaatoi kuppiin oivallista papusoppaa, siksi runsaasti, että me,\nvielä täydessä lihassa olevat, emme jaksaneet syödä sitä loppuun.\nToisin oli vanhojen jääkärien laita. Heille ei se riittänyt. Joku\nkoetti keinotella itselleen kaksi ruokamerkkiä, huolimatta siitä,\nettä se oli kiellettyä, toiset taas palasivat anomaan \"lisuketta\",\nja ellei sitä omasta keittiöstä liiennyt, juoksivat he saksalaisten\nkanttiineihin -- tapa, joka myöhemmin kiellettiin. Tämä ankara ja\nsuomalaisille ominainen ruokahalu johtui osaltaan siitäkin, että\nleipää annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Kun päivän osa oli\nniukka, eivät miehet malttaneet hillitä itseään, vaan useimmiten\nlopettivat leipänsä jo kolmessa vuorokaudessa. Selvää on, että\nlimputtomain aikain nälkä oli kuitattava sopalla.\n\nMitään erikoista ruokalepoa ei ollut, sillä vuoteelle ei saanut mennä\npäivällä. Päinvastoin oli täysi työ siivotessa saappaitaan apellia,\ntarkastusta varten, joka kuten sanottu oli puoli kaksi. Jalkineissa\nei saanut olla pienintäkään lian merkkiä, yksinpä pohjanaulat ja\nkorkoraudatkin oli puhdistettava. Ja kello kahdelta marssittiin\nniillä taas semmoisia teitä, joilla oli nilkkaan asti kuraa!\n\nIltapäivän harjoittelu oli hiukan vapaampaa, jopa viimeiset\nparikymmentä minuuttia leikittiinkin, tietysti sotilaallisella hieman\nkovakouraisella tavalla. Kukin ryhmä valitsi esim. yhden miehen, joka\nnosti takinliepeensä, pyllistihe, senjälkeen kuin hänen silmänsä\nensin oli peitetty, ja sitten toiset kämmenillään läiskäyttelivät\naimo mälliä kireään paikkaan, sokon koettaessa arvata, kuka lyöjä oli.\n\nPuoli viiden kahville olimme jo osanneet ostaa kanttiinista,\nsotilasmyymälästä, jollainen kullakin komppanialla oli, keksiä,\nkondenseerattua maitoa, sokeria, hunajaa, tai marmelaadia. Mutta\nsiihen olivatkin loppua vähäiset pennimme. Kuinka sydämestäni\nkaduinkaan, etten ollut varannut enemmän rahaa mukaan. Verrattain\nhalvalla olisi nyt voinut tehdä elämänsä paljoa mukavammaksi,\nkanttiineista kun sai ruokaakin annoksittain.\n\nSaksankielen opetustunnilta oli ylioppilailla oikeus jäädä pois,\nmutta heidän tuli pysytellä tuvassa jotakin saksalaista kirjaa\nlukien. Ja kun kivääreitä ei vielä oltu meille annettu saimme\npuhdistustunniksi hankkia työtä vaikka mistä, mutta saapuvilla piti\nkaikkien ehdottomasti olla. Niin tuli vihdoin kello seitsemän ja\nkultainen vapaus alkoi -- yhdeksään asti.\n\nPäivän työ ei siis ollut erittäin raskas, mutta joka hetki oli\nkiusaavan tarkasti täytetty touhulla. Mitä tarkoitti tämä tuskallinen\npikku-tarkkuus, äärimmilleen kehitetty täsmällisyys ja alinomainen\nhyörinä? Oliko se aijottu opettamaan miestä säntilliseksi ja\nkärsivälliseksi, vai tahtoiko se estää häntä ajattelemasta,\nkaipaamasta, uneksimasta, koska tämänlaatuisen sielullisen toiminnan\nväitetään olevan sotilaalle turmioksi? --\n\nVietettyämme vapaatunnit mikä missäkin -- ja osan aikaa kulutti\ntietenkin illallinen -- läheni jälleen maatapanon siunattu hetki.\n\nNiin oli aamusta ja ehtoosta tullut ensimäinen päivä.\n\n\n\n\n3.\n\nSUNNUNTAI.\n\n\nSunnuntaina sai nukkua seitsemään asti.\n\nKun aamukahvi oli juotu, nouti A-luokka sunnuntaipukunsa, jääkärin\nunivormun, varastohuoneesta, missä sitä arkipäivinä säilytettiin.\nB-luokka sai tyytyä harjoitteluvormuun, jonka kuitenkin tuli olla\nmitä huolellisimmin puhdistettu.\n\nPuoli kymmenen aikaan oli tavallisesti tarkastus, jossa kunkin tuli\nesiintyä ulosmenokunnossa. Katsottiin oliko parta ajeltu, tukka lyhyt\n-- jakauksen paikkakin oli määrätty, vasemman silmän kohdalle -- ja\nmies yleensä siisti ja puhdas. Senjälkeen harjoiteltiin kunniantekoa\nnoin tunnin ajan, sitten saivat -- pojat palata tupiin, jotka\nlauantaina oli perinpohjin pesty ja järjestetty, odottamaan hyvää\nsunnuntaipäivällistä lihapaisteineen ja marjahilloineen. Iltapäivä\noli useimmiten vapaa, joskus kuitenkin tehtiin yhteisiä kävelyretkiä.\nJaettiin lupalippuja kyliin ja läheisiin kaupunkeihin; aluksi\nkaikille, loppuaikoina vain ylennetyille miehille.\n\nPäivällisen jälkeen kokoontui omista kyvyistä muodostettu\ntorvisoittokunta parakkien edustalle esittämään joitakuita\nkappaleita. Saatiin kuulla suomalaista musiikkia, olipa täällä\nsävelletty pataljoonalle oma marssikin. Vihreätakkeja parveili joka\ntaholla. Ja kaikkialla kuuli heidän puhuvan kotimaasta, milloin\nentisiä elämänsä vaiheita kertoillen, milloin vakavampia asioita\npohtien. Ne olivat yksinkertaisia tyyniä sanoja, usein leikillisiä\nja huvittavia, mutta siitä huolimatta kuulsi niiden alta suuri\nisänmaanrakkaus ja alistunut kaipuu. -- Toiset istuivat lukusaleissa,\njoita kullakin komppanialla oli yksi. Näihin huoneisiin oli\nsijoitettu piano, seinillä oli sotakarttoja ja pöydillä runsas joukko\nsaksalaisia sanoma- ja kuvalehtiä. Suomalaisia lehtiä saatiin tänne\nperin vähän, nekin saapuivat vanhentuneina ja hävisivät kuin kulta\nvarkaan taskuun.\n\nBalttilaiset, joita pataljoonassamme -- useiden meikäläisten\nmieliharmiksi -- oli parisenkymmentä, seurustelivat etupäässä vain\ntoistensa kanssa, ja olihan se luonnollista jo kielenkin perusteella.\nSuomalaiset nimittivät heitä juutalaisiksi, eivätkä tuntuneet heitä\noikein kärsivän; sitävastoin olivat he hyvissä väleissä majurin\nkanssa, jota heidän kielitaitonsa ja notkeaselkäisyytensä miellytti.\n-- Meikäläisten suureksi tyydytykseksi osoittautuivat nämä lipevät\nherrat rintamalla aika pelkureiksi.\n\nKun katseli tuollaista jääkäriryhmää, joka istuskeli esim.\nlukusalissa, yhden soittaessa, tai pianon säestyksellä hyräillessä\njääkärin laulua, joka täällä oli tehty ja sävelletty, ei voinut\nolla huomaamatta, että kaikille oli yhteistä sama tyypillinen\nkalvakkuus, sama hiljentynyt nauru, sama tietoinen, päättäväinen\nlevollisuus. Tuntui siltä, kuin olisivat suomalaiset vasta\ntäällä, vieraassa maassa, huomanneet kansallisen jäykkyytensä ja\nhitautensa -- ja kyllähän päällystö harjoituksissa piti huolta\nsiitä, ettei se unohtunut -- ja tämän hitauden näyttivät he ottaneen\nkunnianasiakseen. He keskustelivat tekemättä minkäänkaltaisia eleitä,\nverkalleen he käänsivät päätään, nostivat paperossin huulilleen\ntai muuttivat asentoa. Ja tämän levollisuuden he säilyttivät\nrintamallakin; yhtä laiskasti he siellä vilkaisivat sivulleen, jos\ngranaatti tulla tupsahti lähettyville, osoittamatta minkäänlaista\nhalua väistää.\n\nEi. Ei tämä ollut kevytmielistä väkeä, seikkailijajoukkoa, kuten\nkotimaassa joskus oli kuullut sanottavan. Kyllä he olivat totisia\nmiehiä, jotka empimättä olivat totelleet nuoren sydämensä ääntä.\nHurjapäisimmätkin tuntuivat täällä merkillisellä tavalla talttuneen.\n-- Tietysti oli poikkeuksiakin. Toisinaan, kun jotkut olivat kylän\nravintoloissa ottaneet liian monta ryyppyä, saattoivat he kuohahtaa,\nnousta näyttämään \"Suomen pojan notkeutta\", arvellen että mies,\njoka pystyi ajamaan saunallisen ryssiä pellolle, kykenisi kyllä\nosoittamaan muutamille saksalaisillekin, mistä viisi hirttä oli\npoikki. Mutta tämä kaikki oli tilapäistä ja ohimenevää.\n\nOli muuten merkillistä, kuinka paljon perättömiä huhuja liikkui\nkeskuudessamme. Milloin mikin tunnettu henkilö oli joutunut\nvenäläisiin vankiloihin, milloin tiedettiin varmuudella ryssän\nnostavan sotaväkeä Suomesta. Ei uskallettu enää kirjoittaa kotiin,\nkoska omaisia vainottiin näiden kirjeiden perusteella. Mutta\nvarsinkin Ruotsin yhtymisestä sotaan, jota siihen aikaan toivottiin\nja odotettiin, kulki mitä kummallisimpia ja sangen todelta\nkuulostavia juttuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyydettyäni luvan, lähdin Antin kanssa kylälle kahvilaan. Antti\nnäytti perin hienolta ostolakissaan ja vihreässä jääkärin takissaan,\njonka olkalappuihin oli ryhmänjohtajan valkeat nauhat ommeltu.\n\n-- Koska minä olen sinun esimiehesi, puheli hän naureskellen, niin\nmuistakin kävellä vasemmalla puolellani ja vähän taampana. Etenkin\ntulee sinun pitää mielessäsi, että teet kunniaa vastaantuleville\nupseereille.\n\n-- Olen iloinen, jatkoi hän tilattuamme \"bierit\", että jouduit\nkanssani samaan komppaniaan. Bade-ukko on kyllä ankara ja\nhermostunut, jopa häijykin, mutta myöskin kyvykäs, eikä toista\nkomppaniaa suotta pidetä pataljoonan parhaana, varsinkin mitä\näkseeraamiseen tulee. Meidän miehiähän se on suomalaisten korkein\nherrakin, hauptzugführer J. Lujilla tosin saat olla, mutta kyllä\nkaikki hyvin käy, kun vain olet säntillinen ja virkku... Miltä\nsinusta muuten alkaa tuntua?\n\n-- Outoa on vielä, en osaa sanoa. Mutta mielelläni tahtoisin vähän\nkuulla tämän pataljoonan alkuvaiheista.\n\n-- Kaikki te sitä utelette, te uudet, vastasi Antti hymähtäen.\nNiin, johan sitä on täällä oleiltu, vuosi tulee täyteen juuri\nnäinä päivinä. Siellä Helsingissä syntyi aluksi, kuten kai olet\nkuullutkin, muutamien ylioppilaiden keskuudessa kysymys --\nväitetään sen kehkeytyneen samanaikaisesti sekä suomalaisten että\nruotsalaisten taholla -- eikö tällaisena levottomana aikana,\nSuomen ollessa sotakykyisiä miehiä vailla, olisi syytä hankkia\nerinäisille henkilöille militääristä tietoa ja kouluutusta\nmahdollisten tapausten varalle. Puhuttiin, touhuttiin, innostuttiin,\nkäytiin kysymässä neuvoa viisailta miehiltä, joilla kuitenkin oli\nvanhain tavanmukainen, epäröivä käsityskanta, ja tultiin lopulta\nniin pitkälle, että päätettiin pyytää ruotsalaisia upseereita\nopettajiksi. En tiedä mistä syystä Ruotsista ei löytynyt sopivaa\nharjoituspaikkaa, jonkatähden sitä kysyttiin Saksasta. Ja täältä\nnyt vastattiin, että jos he kerran antoivat paikan, niin oli\nheillä myöskin opettajat. Sillä lailla asiat kehittyivät ja\nhelmikuussa 1915 saapuivat ensimäiset miehet. -- Aluksi kävi kaikki\npfadfinderliikkeen, partiopoika-liikkeen varjolla ja sen mukainen\noli pukukin. Me, täyskasvuiset miehet, esiinnyimme polvihousuissa,\njaloissa nauhakengät, leveälierinen hattu päässä ja pusero päällä,\nja näissä ohuissa vaatteissa saimme rämpiä tuulessa ja sateessa.\nOpetus oli kyllä täysin sotilaallinen ja hyvä; ja yleensä oli\nolomme sentään mukavampaa kuin nykyään, eikä kuri ollut läheskään\nnäin ankara. Meillä oli esim. passaripojat, kuten upseerimiehillä\nainakin ja syöminen kävi hiukan toiseen malliin, oikein lautasilta.\nHarjoittelun piti kestää vain muutamia viikkoja, mutta varsin pian\nhuomasimme, ettei sitä niin vaan kädenkäänteessä sotilaaksi tulla,\nja kun majuri Bayer oli kovin innostunut asiaamme, venyi oppiaikamme\nvenymistään. Asia pitkistyi ja mutkistui, hapuiltiin sinne tänne,\nkesällä oli joukkomme jo aivan hajaantumassa ja jokainen, ketä\nhalutti, sai lähteä pois. Mutta meillekin oli alkanut jo selvitä\nasian suuri poliittinen puoli, joten pysyimme sitkeinä ja majuri\nmeni hellittämättömyydessään aina keisariin saakka, johon meidän\näkseeraus- ja varsinkin ampumataitomme oli tehnyt edullisen\nvaikutuksen. Ja monien mutkien jälkeen perustettiin vihdoin\nKuninkaallinen Preussilainen 27 Jääkäripataljoona. Aluksi oli siinä\nvain kaksi komppaniaa ja siihen ajateltiin ottaa vain määrätty luku\nmiehiä, mutta kun Suomesta ilmoitettiin, että siellä oli paljon\nhalukkaita lähtijöitä, varattiin enemmän tilaa, pataljoona alkoi\nnopeasti kasvaa ja tekee sitä paraikaa kaikkein kiihkeimmin. On sen\nkehitystä ollut hauska seurata, meistä vanhoista veteraaneista on\njo tehty teille esimiehiäkin, mutta on täällä ollut olemista ja on\nsitä saatu hammastakin purra. Eivät nämä saksalaiset suomalaisen\nluonnetta oikein ymmärrä, eikä heillä meidän maastammekaan ole kovin\nlaajoja tietoja. He pitävät meitä mongoolilaisena villikansana ja\nihmettelevät, jos johonkin kykenemme. Oli esim. varsin huvittavaa,\nkun tuhatjärvien maan pojille opetettiin teoreettisesti soutua,\nselitettiin, miten oli meneteltävä ja kuinka vesi, vaikka se olikin\nniin liikkuva elementti, kuitenkin kykeni vaikuttamaan airon\nlappeaan samoin kuin tukikohta vipuvarteen. Kun opettaja senjälkeen\nsivumennen kysäisi, sattuiko joukossa olemaan ketään, joka osaisi\nsoutaa, ja kun joka mies nosti kätensä, hämmästyi hän tavattomasti\nja oli suuttua: Ei täällä saanut laskea leikkiä, hän tarkoitti\ntäyttä totta. Ja kun hänelle vihdoin selvisi, että me tosiaankin\nomasimme tämän ihmeellisen taidon, ei hänen ällistyksellään ollut\nrajoja. Samoin kävi uimaretkellä. Meitä kehoitettiin menemään veteen\nkainaloita myöten, kääntymään rantaan päin ja rohkeasti heittäytymään\nvatsalleen; käsi ja jalkaliikkeet oli tietenkin sitä ennen tarkkaan\nneuvottu. Ja kun pojat olivat saaneet päältään, niin yksi painaa\ntrudgenia, toinen crowlia, kolmas sukeltaa viisi kuusikymmentä\nmetriä, saksalaisten ällistellessä mokomia vesi-eläimiä. -- Paljon\nmeissä vanhemmissa muuten on pessimistejä koko tämän hankkeen\nsuhteen. Se ei suinkaan tahdo sanoa sitä, että olisimme masentuneita\nja haluttomia, päinvastoin, me ymmärrämme hyvin, että tässä on suuria\nkyseessä ja että nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan, mutta se on\nkokonaan eri asia kuin ehdottomasti uskoa onnistumiseen. Ikävintä\non, että kotoiset asiat jäivät niin järjestämättä, sillä eihän\nsitä osattu aavistaa, että täällä vuosikausia viivyttäisiin. On\nniin vaikeata ja vaarallista kirjoittaakin ja rahan saanti miltei\nmahdotonta.\n\nAntti vaikeni hetkiseksi, räpytteli silmiään maahan katsoen, tuntui\ntapailevan sanoja ja jatkoi vihdoin äänellä, jossa hillitty liikutus\nvain aavistuksena väreili.\n\n-- Olihan sitä minullakin sellainen heilan tapainen, kuten kai\ntiedätkin, taisi jo olla vähän niinkuin sormuksistakin puhe, minulle\nkun oli hyvä toimikin tarjolla, mutta ei ole kirjoittanut. Kotoa on\nsentään tullut jokunen lyhyt viesti.\n\n-- En minäkään Helmiä tavannut, vaikka pyysit kirjeessäsi terveisiä\nsanomaan. Mutta kyllä hän hyvin voi ja kaiketi sinua muistaa.\n\nKun Antti oli maksanut oluemme ja me lähdimme kahvilasta, sanoi hän:\n\n-- Täällä sitä oppii rahalle arvoa panemaan. Markalla tekee ihmeitä.\nMuistakin korjata kaikki, mitä satut löytämään, olkoonpa se vaikka\nlangan pätkä taikka naula. Ja pidä kamppeesi järjestyksessä.\nJärjestys, se on tunnussana, kaikkialla järjestys, aina vaan\njärjestys. Se on täällä suurin vaiva ja suurin hyve.\n\nKysyttyäni, mitä hän arveli rintamalle lähdöstä, alkoi hän kertoa.\n\n-- Niin, onhan siitä ollut huhuja ja melua jos jonkinlaista. Koska\nollaan lähdössä Suomeen, toisinaan laivoilla, toisinaan Ruotsin\nkautta, koska taas Venäjän rintamalle. Joulun jälkeenkin sen piti\nvarmasti tapahtua, mutta ei ole mitään koko hankkeesta kuulunut.\nJa kunpa täältä pääsisikin, joskus tahtoo jo kyllästyttää ja aika\ntuntua pitkälle. -- Sinusta on ehkä kummallista, että joku saattaa\npyrkiä rintamalle, jota siviili-elämässä pidetään niin kauheana\npaikkana. Mutta kunhan olet muutaman viikon takonut kivääriä\nolkapäähäsi, niin muuttuu kyllä mielesi. Minun käsitykseni näes kun\non sellainen, että saksalainen sotamies kiusataan leiri-elämällä,\nsen yksitoikkoisuudella ja tuskallisella pikkutarkkuudella niin\nuuvuksiin, että hän tuntee suoranaista iloa päästessään rintaman\nvapaampiin oloihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa\nhanurilla \"Iitin-Tiltua\" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla\nkätevästi tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku\nkiirieli sankkana pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää.\nMutta oli myöskin jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä\nlomalla-olevain miesten onnistui usein salavihkaa ostaa leipää,\njosta kotiinjääneetkin pääsivät osallisiksi. Leipää, kultaista\njumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli opittu tuntemaan.\n\n\n\n\n4.\n\nMARSSIHARJOITUS.\n\n\nTavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella\nilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä,\nmuodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan\npoikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että\nmeidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä\noli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana\npäivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti\nkaikkien olla samoin varustettuja.\n\nJo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli\njärjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen\nharmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät,\nsukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä\nmarssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti\nkäsittelemään kivääriä.\n\nAamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin,\nvarustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi.\nSamaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään.\nVapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain\nmiellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea\n80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi,\npyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut\nosata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli\nvaroitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului\nheti terävä ja tyly: aufgehen!\n\nTiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää,\njoka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin\nkilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina\ntunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi,\njolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa,\njos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen:\nolimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli\ntiellemme esteitä ja ansoja.\n\nVähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa.\nTornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin\nveitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi\nvain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me\nnahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle\nsattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus\nkasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko\nkokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan,\npitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista\nnykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu,\npysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung!\n(ojennus!) vordermann! (etumies!).\n\nVäsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat\nilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut.\nPuhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä\nköhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena,\npunoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin...\n\nRuokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli\npaljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten\nsotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista\nja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta.\nMuutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja\nkastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.\n\nSitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin\nmatkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa\nmeidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä\nensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun\nkulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia\npari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade\noli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla.\nMeitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä\nettä vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut\nryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit\nolivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla,\ntai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt\nvalittaa.\n\nLopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu\nkylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen\nmakuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi\nvaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin\nmuutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen\nkylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä\nrunsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia\nniinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät.\nAteria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli\nloppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä\nmurteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.\n\nLattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä\nkahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen\npermantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin\nvuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja\nvarjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa.\nOmasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän\nolivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat\nja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi\nsaattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin\nnurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja\nviluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja\npalttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi,\ntunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan\nkuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista\noloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin\nlevottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi\nja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon\nehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin\nentisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä\nsotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. --\n\nKuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat.\nUseat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta\nhuolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa\nkuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa.\nTämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan\ntehty.\n\nMyöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin\nviluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona,\nmutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin mukavamman\npaikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin lämpimikseni\nammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille liikuttavia ja\nlempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan siellä ei voinut\nasettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin sangen tyytyväinen,\nkun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin seisoallani tuontuostakin\nkarvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.\n\nEnnen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja toinen\ntovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille\ntupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli,\nkumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden\nraossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu...\n\nAamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti. Sanomattakin\non selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat. Joitakuita perin\nuupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin leirille,\nmutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en\nhalunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti.\n-- Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään\nkahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen\njuoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin\ntapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että\nme olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät toivat\nmeille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin\nilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja\nkukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin\nmahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti\nsaatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään\nottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja\nmurjottiin kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa,\npaiskasi sen keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen\nanastaa mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta.\nJa näiden miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen\nmenettely hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään\ntarjottimelle. Tunsin suuttumusta ja inhoa -- sillä en vielä tuntenut\nnälkää. En silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä,\njoilla ei ollut rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista\nkeksiä, omenakakkuja, hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla\ntyytyväisiä, jos palkka riitti tupakkaan.\n\nSitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita\nei enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän\nkuin lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten\nkävellessä tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei\nvierustoveria. Vain eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa\netumiehen jälkiin sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta.\nJa väliin soi kuin piiskaniskut: aufbleiben, richtung! -- Rivistä\nei tietenkään saanut poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku\nuupunut kasvot vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä\nkulkevalle upseerille voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen\nja ankarain sanain kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana,\nenää tuskin tietäen, missä oli. --\n\nOmille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu edessä.\nKolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin kilometrin\npituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan, taas nousta\nja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina. Viimeiset voimani\nponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän, ettei hölkkäni ollut\nenää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä eteenpäin kunnes viimein\nkomennettiin kiväärit tanaan ja hirveän hurraan kaikuessa rynnättiin\npistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki väsymys. Tämä oli aivan\nkuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien villisti kiiluessa\nhikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai kuolemaan. --\nSitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli lähetetty vastaan ja\nkomeiden suomalaisten marssien kajahdellessa suoritimme ripeästi ja\nvirkistyneinä loppumatkan.\n\nSaksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen paraatimarssissa,\nmiten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin tulimme mekin parakkien\nedustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta liikkeelle lähteneet. Mutta\nkun siunattu weggetreten! (hajalleen!) vihdoin kajahti ja jääkärit\nriensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten kauemmin olisi enää pysynyt\npystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi likomärät saappaat jaloistani.\nSukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa suuria rakkoja. Varsin\nmielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei ollut luvallista\nennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa kiväärinsä ja pestä\nhuolellisesti jalkansa. --\n\nNäiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät\nvanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta.\nPulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta lievää\nkalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. \"Miltäs pojista\ntuntui?\" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen yhtä\nreippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että korpraali\noli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut.\nRauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme,\nei tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan\nkoettelee.\n\n\n\n\n5.\n\nSAIRAANA.\n\n\nJokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus.\nKussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan,\navojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein\nmyöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi\npahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan.\nTällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen\noli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan\nesim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei\nhevillä unohtanut.\n\nMinun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin\nkuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan.\nYleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan\nlääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista.\nKun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat\n\"reviiriin\", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa.\nVastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava\nja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin\nyleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli\npotilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa,\nkyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei\nvaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja\npani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut\nmäärättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.\n\nSairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa\npäähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti\npäivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet\ntupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä\nsiivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei\nollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs;\njoka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen,\ntohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli\nzugführerin arvo ja merkit.\n\nYöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä\ntuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja\nturtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä\npakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa\nkuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä\ninfluensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut.\nAamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.\n\nHeräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja\nseisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten\nvirantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua\nteki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank?\n(onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi\nhän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten\nkömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut\nkuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat\npolyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L.\ntorkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään,\n\"kapteeni\" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme\nsiirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori,\nkirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika,\ntoinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti\nsiltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen\nRuotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen,\nhienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään\nolemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen\nlattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. \"Pitääkö sitä\nnyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt.\" \"Sinusta\nnyt ei ainakaan tule soturia\", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä\ntullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra\nvapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja\nonnistui siinä kuin onnistuikin.\n\n\"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta\ntullaan hakemaan\", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin\nolin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo\nhuusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin,\najattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin\nontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät\njärjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.\n\nKuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa\nkoputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä\nmiltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus\ntai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista\nvapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka\ntodellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman\nihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen\nsoturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita\nvälimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia\nnaistentauteja. -- Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava\nhuomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun\nja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin\nheikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli\nerinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.\n\nVaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut\nlupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty \"sisäpalvelukseen\".\nTavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen\njärjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen,\nmutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa\nrauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan.\nKirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen\nkuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan\nsuurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli\nsensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. --\n\nKello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet\niltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja\nsuoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli.\nKolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja\ntalollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän\nkun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut\ntilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt\nväkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme\nteki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että\nolisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin\nolin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea\nruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin\ntyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä\ntavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi\nniin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta\nselitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä\nnyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut\nmeidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin,\ntyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin\nasia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja.\nOmituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat\nilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja\nalakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä\nnäyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla\ntehtävä edellä kerrottu \"lippuvala\", ja äänettöminä kiipesivät he\nlukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä.\nVasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä\noli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että\noli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin?\nKuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto... Minut valtasi\nniin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään\nanteeksi. --\n\nKovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi\nsain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä\nolivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren\nastui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa\nterveillä.\n\n\n\n\n6.\n\nNÄHTYÄ JA TUNNETTUA.\n\n\nOli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin\ntapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut\nharjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller,\nkeskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun\ntaipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania\nrintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui\nviisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä\nmuuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin,\nselitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka\nolivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä\nkilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat\nlaiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää\nja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin.\n\"Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!\" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli\nmonta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan\nheittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki\nsanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä\nmiehet olivat todellakin sairaita.\n\nKun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui.\nA-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on\nmainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti\nkolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä\ntietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat\nharjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia\nsäästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä,\noli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät.\nPari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen\nkykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania\npalasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä\ntuli jälkeen jääneiden osaksi.\n\nRangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan\nsyöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai\nsiitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset\nuupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani\nsotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli\nliikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja\nkasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. --\n\nKokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella\nhauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas,\nhieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka\nvakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu\nilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen\nsilmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi\nniissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa\noli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty\nparantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen\njohtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla\nperikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut\nmiehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa\nheidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu\nviimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä.\nMyöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin\noli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää -- niin ainakin väitettiin\n-- liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä\nkiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä\nvaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain,\ntervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä.\nIstuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi\nvaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti,\npitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan\nyleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr -- überrr!\nMutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella\nrintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän\nsilmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään\nenää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan\nomaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä\nleimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja\nkoiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes\ntyytyväisyydenilmausta. -- Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi\nja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää\nhuolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja\njos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa.\nKuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin\nrintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana,\nkun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella,\nja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.\n\nTällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer,\njosta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä\nnuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi\nmielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla\nhillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä\nkyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi\nhän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit\novat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten\nherransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin.\nRintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja\nkohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa\nluutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen\nja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta\njoka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin\njäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme\non siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä\nhienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli\nhillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä\nollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa,\nettä äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä\nkuin Baden läsnä ollessa.\n\nSattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin\nratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä\nollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen\nnäytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin\njälkiharjoittelu koko komppanialle.\n\nSillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee\nvirheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista\nerikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin.\nJos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle\nsanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se\nharjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas\ntemppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään,\nsen sain nähdä samaisella kerralla.\n\nKun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että\nsiellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo\nehtinyt hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen\nnäköisinä, ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos.\nOlin siitä hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni.\nSisään astui nimittäin sama mies -- tuvan asukkaita muuten -- joka\nharjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli\nhäneen tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle\nja istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista,\njommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa\npuhkesi kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin\nsynnyinmaa..., joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan\nhuudot.\n\nTällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä\nkäytettiin juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin.\nKysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa\nniskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt\noli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta\nsisun kaulaan.\n\nPaitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja\nankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri\nminkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri\nluuli huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut\noikeutta sanoa: \"Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin\nsen todistaa.\" Taikka: \"Salliiko herra aliupseeri, että selitän\nasian?\" Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät\nyhdessä kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että\nhäneltä erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle\nsaatettiin syyttä määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli\nviattomanakin nöyrästi kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin\noli hänellä oikeus tehdä kirjallinen valitus, jos luuli voivansa\ntodistaa syyttömyytensä. Ja jos hänen valituksensa hyväksyttiin,\njulistettiin hänelle armossa, ettei rangaistusta merkitty kirjoihin,\njoten se ei siis ollut esteenä hänen vastaiselle menestykselleen ja\nylenemiselleen. Sillä hyvä!\n\nKerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina,\nBerliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella --\ntekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä -- syytettiin\nryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli\nelänyt aivan siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle.\nVarmuudella tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana\nollut käynyt edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys\noli tapahtunut. Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta\npimeätä putkaa, tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli\nrangaistuksen kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan\nryhtyä valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi,\neikä hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus.\n-- Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta\nmahdollisuus oli aina uhkaamassa. --\n\nB-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä\njohti offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri,\nkomeavartaloinen ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin\nsisään ja taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen\nristikon varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän\nesiintyi hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä\npaljon. Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja\njärjestystä, osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman\nrohkea, mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun\nkäsitykseni melko lailla muuttui hänen luonteestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset\nmiehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin\npäivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei\nenää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset\nillatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan\ntietoa.\n\nKaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset\nkäräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti\nsiitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan\nkuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa.\nEpäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä\nsaada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä\ntoiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta\nsotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki.\nSaimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti\nylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen\nerikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän\nkopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi,\neivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet,\narvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan\nasioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa\nnoussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen\nmies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan.\n-- Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui\nkieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti\nparempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. -- Tällaista\noli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua\nilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin\nväitteisiin.\n\nPian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä\ntuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti\npäivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin\nneliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä\nnimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat\nriviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että\nhilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.\n\nYlenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat\nfilosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla\nheitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin,\nkaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti\nkielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran\nulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin\ntyöläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon\nenemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut\nkohota.\n\nEloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan\nrintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli\nsolakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit\nkasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko\nkomennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana,\nmutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja\njärjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin\nkohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta,\nettä täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen\nomansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä\nhänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen\nsyvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän\nasiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu\non hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista,\nvälittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille\nja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on\nhän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen\nmeidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan\nkiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen\nsuomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden\nohimolleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa\nkoe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista\nkykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan\nmiehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen\nsuorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan\ntenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä,\nkoska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään\nneuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea\njoka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli\nkorkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä,\nkomenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun\ntiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä\nvältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja\närhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin\nmiehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä\nvoitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä\nsuomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti\nvähemmän kuin saksalaisissa.\n\nKevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se\njuovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi\npikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui\nelähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun.\nJouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön\nkyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä,\npienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden\ntarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.\n\nSillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme,\njoka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta\nkuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja\nmarmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin\nyritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.\n\nHuhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa\ntunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa.\nNukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli\nkuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan\ntoista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.\n\nNäihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina\noli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja\nvarmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua,\njonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista\nseesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien\npoissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko\nsynkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja\nkyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää,\njotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen,\nmutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja\nsuorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.\n\nMutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän\npataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut\nkaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin\nyritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki\nepäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle\nsellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai\njärjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut,\nettä joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin\ntekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet\nlakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin,\nvaan tahtoivat vapauteen.\n\nHeidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin\nluja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti\nvankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen\nheidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja\nhävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan\noli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia\nsyytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli\nvalehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia\ntöitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla.\nSyntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan\nlähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka\nkomppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät\nmeille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati;\nhe kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä\nlaajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että\nmeillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto,\njoka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä\nminnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. -- Lopulta\nkehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko\njoku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty\nvääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla\nkysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet\nlomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon\najan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui\nniinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi\neroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet\noli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis\nmäärättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat\npojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli\nHöfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin\nilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä\nBade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta\nkovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla,\ntarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen\nkomppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain\nvaivoin hillittävissä.\n\nKun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle,\njossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö,\nsympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli\nkunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta.\nEi hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä\nkuin Badella.\n\nTies mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä\nseisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä\ntöllistelivät meitä: \"Iivana, Iivana\", sihisi joka haaralla. Ja\ntuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein\nsydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka\ntuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä \"suuren isänmaan\" sotilaiden\nosaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä\nsaksalaisten talonpoikain pelloilla.\n\nKelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä\nSuomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati\nluonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat\nharvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu\nkomensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti\nmeille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän\ntäydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme,\nkuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin\ntunnustuksensa. \"Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin\nsen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle\", sanoi hän\nylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu\nkiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän\nkolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle\nsijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten\nkaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla.\nHetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.\n\nOberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa.\nTekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen\nkiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit\nhauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon\nBaden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen\nankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja\nilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui\nlevottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli\njotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa,\ntiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että\nnämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta\nei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä,\nunohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa\nhyvästellessä. -- Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut\nmuutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut,\nikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.\n\n\n\n\n7.\n\nVALMISTUKSIA.\n\n\nHauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan\ntoisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen,\nkiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen\nmielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa.\nRasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus\ntuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi,\njota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.\n\nEnnen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin\nkoskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät\naivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen\nkeskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta\nolivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua.\nKaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin\nmaljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli\nilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa\njyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain\nilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä\nolemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä -- tehtyämme pienen\nhuvimatkan Itämeren ympäri.\n\nHeti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat,\nalusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja\npalttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita,\nja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään\nyksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun\nsopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen:\ntelttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät,\npuhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi\nkorppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla\non aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain\nviimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen\ntornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo,\nlapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat\ntukevasti painuivat maata vasten.\n\nJo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka\nselässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä\ntai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi\npaahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi\nepäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä\nvoimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja\nkuluttanut.\n\nMuistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan\njoukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa\nsuomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin\nlähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja\nrynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja\ntuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta\noli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan\npysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme\najoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta\nkestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa\nsuomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän\nkentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä\nkunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa.\nSen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan,\noli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein\näänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että\nluulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan\nkaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan\nasemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt.\n-- Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori\nB. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta\nlaulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian\nmatalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta\neräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä\noli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään\ninnostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja\npalkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini,\npahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: \"Mitä\nhelvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen\ntiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin.\nNiin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa.\" Varmaankin tämä\nkuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen\nvaikutusta.\n\nSillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme\nantaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä.\nUsein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet,\nselvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään\ninnostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme\nolimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.\n\nLaulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli\naskeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa\nruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut\nvieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky:\npuolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa\ntietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä\njono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi\neteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä\nkatsellessa. \"Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille\",\najattelin. \"Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket\npunottaisi vähän eri tavalla -- koska ne niin kuuluivat hehkuvan\nryssän ras-tvaatakin seuratessa.\"\n\nKun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja\nriennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että\nmarssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava\nsisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta\nsiitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun\nluo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja\ntoinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin\neläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa\nnähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti\nhenkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli\nmeitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille\nmatkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten,\nettä meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän\nhuomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti\noli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. -- Luullakseni ei\njoukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines\nja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi\nleirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine,\nmainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset\nkiväärit -- olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä -- ja\nammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä\nolikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai\nosakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia,\njotka hämmästyttivät opettajiamme. -- Oma komppaniani, jota\näkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan\nvalettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä\ntyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan\nseisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja\nsäteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen\nzugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja\nzugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies,\njolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja\nasioissaan varma ja säntillinen.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nMISSE-JOELLA.\n\n\n\n\n1.\n\nTITTELMÜNDEEN.\n\n\nToukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava\nhuolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä\nsaksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot\nhyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus,\nolivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin\nja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren\nsaksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön\nkatsellessa.\n\nKuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä\ntorventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli\nmeille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille.\nEi sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka\nensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat\nsaastaa haisevista vaatteistaan. -- Saksalaisten junien vaunut\neivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin,\njoihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt\nvaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat\nkukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.\n\nHauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen\nkasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia\nmiehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia\nystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.\n\nTilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka\nkesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen\nmuuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei\nvarsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme\npingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron\nperään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas.\nLaulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni\nsuomeksi painettu kirjanenkin \"Marssitoveri\", joka sisälsi\ntunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa,\ntätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita\noli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä\nodotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia,\nmakkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat\nsiellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä\nkukkia.\n\nNiin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia\nmaisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen\nsilmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki\nharvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli\nensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri\ntässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen\nmaamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän\nAleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko,\njoka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan,\nonnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko\nse sortuva taistelun pyörteisiin? --\n\nRaja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja\nsatojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten\nalkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä\ntäällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas,\nmaatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja,\nvakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti\npoltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin\nhaavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. --\n\nYhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia\noloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia\npetäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten,\nvihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita\ntaloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen\nkevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei\nsiellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin\nmääräpaikkaa kohti.\n\nKuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli\nlaihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan\nalta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja\nniiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella\nhautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla\nhavaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä\njylinäin välillä. --\n\nMeidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva\nkartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat\nja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan\nhiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita;\nolihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli\nAa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista\nheittäytyä.\n\nJo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä\nvalmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin\nluona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle\npäällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan,\nminkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen\nja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.\n\nToisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni\nhaukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti\njärjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia\nvuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän\nhöylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme\nsangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.\n\nTittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta\netulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun\naikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla\nolevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut,\nsuomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin\nmiehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli\nvapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten\njollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia\nniittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista\nkuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. -- Ennen\npitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä\nlaitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti\nkävi metakka ja vihdanläiske.\n\nMutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä\npaljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu\nperunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin\npieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia\nkanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin\nkyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata,\nmarmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka\nnyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään\nollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti\nautiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat\npojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin\nperunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita.\nHuonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta\nkun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa\nja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille\nkyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili\ntusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi\nhampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi\nsuussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.\n\nIltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä\nitikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella\nsuurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset\npelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin\nettä sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko\nsuuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi\nkorvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni\nrakkaan kotimaan metsistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti\nmeitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja,\nkenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi\nriviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen\ntutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen.\nKokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin\noli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa\nsen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet\nhukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty\nrintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin\nja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman\npieniksi. -- Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen.\nKaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali\ninnostuvan majurimme perin iloiseksi.\n\nMieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi\nkerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka\ntaivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja\nkuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa\nsylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina\nja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja\naivan lähettyville.\n\n\n\n\n2.\n\nMARSSI RINTAMALLE.\n\n\nKesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton\nhelle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä\nja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut\nnähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja\ntuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä,\npäät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien\nvaluessa virtoina kasvoja pitkin.\n\nSaavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin\npäässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä.\nTeltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa,\nsillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai\nlätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti\ntaudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli\nsen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä\nteetä ja kiehutettua vettä pulloihin.\n\nJo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä\ntervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen\nhämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin\nnukkumaan.\n\nEn saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa\nkajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja\nkirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut\nAnnan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto\nja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin\nunivormu päälläni, matkalla taisteluun... Zugführer H. asteli\nhitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui\nsitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei\nhänkään voinut nukkua?... Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? --\n\nAamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena\nja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin\nhumalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain\nminimi-ajassa rintamalle. -- Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät\nperille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti\noli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä\nkehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten\npoispäin ja nauroi salavihkaa.\n\nPian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle\nkenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä\netulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä\nkoivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui\nerityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden\nriu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja\nnämä \"tikapuut\" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun\nraudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.\n\nJo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään\nvoinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka\nvihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja\nturpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla\nasuinhuoneiden, \"kämppien\", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin\nkilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.\n\nKämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin\nkerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja\nmatalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille\nja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta\nja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle\nseinälle, ei valoa tullut riittävästi.\n\nSe kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa,\nettä se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana.\nSe oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin\nhatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä.\nMinkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin\nlukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla\noli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä.\nSisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena\noli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle\noli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se\nkyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen,\nvalkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen\noli sangen hauska ja kodikas.\n\nTähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi\npantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät\nkämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä\nsanoja, kuten \"Huvila Rauha\", \"Lepola\" j.n.e. Tietenkin ensinnä\npidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja\nlöysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka\nkohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet;\ntornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin\ntelttakankaat ja niiden päälle filtit.\n\nVerannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s.\n\"blindgänger\", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt\nräjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja\narvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka,\npaitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa\nrahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon\nhauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä\nällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa\nja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen -- joista muuan väitti\nrehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.\n\nVihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle\nja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli\nriennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan\nyli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä.\nRintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva,\nmonihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa\nrauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut\ntirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään\nei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen\nkohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen\nselkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema.\nÄärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania.\nSuuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen\nrajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä,\nryssäin puolella oli Olain kylä.\n\nVallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi\nasemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa\nenemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava\nkeltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä\ntäällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi\nkiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä\nnähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua\nsodan hornamaiseksi pauhuksi. --\n\nLukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana\nyönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta\nturpeita, kuljetettiin niitä \"kottikärryillä\" kämppien luo, josta ne\nsitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen.\nEtäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme\nvallitsi kesäyön tyyni rauha.\n\nVihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa,\nsaappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin,\nja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä\nvuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä\nvalvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin\nsopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.\n\nVääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä.\nTaisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin\nvaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi,\nhiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen\nmaistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle\ninhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin\nuskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni,\ntyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu\nkoirassa.\n\n\n\n\n3.\n\nHYÖKKÄYS.\n\n\nJo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä\nkomppaniasta kaatui.\n\nOli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat\nkaukana -- itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman\nmatka -- singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan\nkämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat\nkorkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten\nkuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten\nhuumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.\n\nTäysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun\njälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.\n\n-- Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova\nryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.\n\nMutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut\nkaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä\naivan lähelläkään... H. vaipui tantereelle... Granaatin siru oli\npyyhkäissyt pois toisen-olkapään.\n\n-- P--n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut\nniin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät\ntoverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.\n\n-- No, saiko Hyytinen soppaa?\n\nEi kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa.\nPikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties\nmyöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.\n\n-- No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui.\nMutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:\n\n-- Pankaa se käsi paikoilleen.\n\nSiellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri,\nrinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka\nhautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi\nelää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin\nyksinkertaiset sanat:\n\n\"Hän kaatui isänmaansa puolesta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että\nmuuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana\nmeidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan\nsalassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla,\nRiianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia,\njonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki\nselvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että\nhätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja\nammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.\n\nTykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin\nkämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua.\nOli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin\nrajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus,\nsitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi\nvihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa\nei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun\nsuhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.\n\nJo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat\nvihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me\nkuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka\nsuomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat,\nshrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.\n\nVihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä\nvallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli,\nalkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain\numpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi\nsentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut\nja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa\noli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän\nkorkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei\nsuoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.\n\nOli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat,\nmillä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen\npojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta\ntuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat\nvallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin.\nKun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei\nsiinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten\nomat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi\npää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen\ntulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja\nvarsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista\ntyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli\njotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka\nei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli\nmeidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi,\ntykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat\nihmetellä ja kunnioittaa.\n\nAmmuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään\nvihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin\nryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja\nvaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme\nkiihkeästi väitellen \"taistelun\" aikana sattuneista tapauksista.\nToiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä,\nolivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti\nsynnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta\npuolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes\ntulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän.\nHe antoivat vain tykkiensä jyristä.\n\nSellainen oli ensimäinen \"hyökkäyksemme\". Mutta kaikesta huolimatta\noli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja\noli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi\naivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän\nseinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.\n\nVenäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme,\nilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen\njälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat\nsaksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli\noli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain\ntappioin peräytymään.\n\n\n\n\n4.\n\nTYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.\n\n\nSattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle\npaikalle.\n\nSuo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää;\nsuuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi\nkuivemmilla paikoilla.\n\nAsunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan\nhauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten\nzugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän\nmuiden kuolevaisten. -- Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme\nkorjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa.\nNorjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea,\nhäkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita\nsuurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille\nnoin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli\ngranaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin\najettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin\npeitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät\nsen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista\nvaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja\nkun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin\nkilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut\nsaatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta\nkun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi\nosaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa\nluut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi\nkoko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä\nraadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan,\nyleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.\n\nOli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä\nnäyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan\ntulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa\ngranaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun\nkosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi\nniistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja\nperin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan.\nTämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja\nveltosti, kuten pakosta ainakin. -- Sitäpaitsi, vaikka oli päivän\nraatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.\n\nKaiken lisäksi tuli vielä nälkä.\n\nJostakin tuntemattomasta syystä -- ellei se ollut pelkkää\nleväperäisyyttä -- oli muonavarain kuljetus rintamalle perin\nepäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen\npäivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin\nsuolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä\nruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista\nleikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan\npäivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja\nkalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa\ntyössään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin\nominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa\nhirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.\n\nKoko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut\nsuinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista\njääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa\nkaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi\npieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että\nyhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan\nurakoita.\n\nHerrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä\nhaihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen,\närhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään\nyövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa -- ehdotonta raittiusmiestä muuten\n-- siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi\nvääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään,\nollen vähällä surmata patrullimme.\n\nSe oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala\npainuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin,\nmutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin\ntakaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka,\nsaksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja\nhintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa\nsummaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu\nsyödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin\nleivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja\ntätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt.\nToiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan\npäällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera\nvarovasti nakertelivat. -- Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin\nnäitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku\nmarmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan\npäivinäkin sopisi maistella.\n\nJukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui\nalinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä\noli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä\nennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää\ntehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta,\nlevitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin\naamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla\nhyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän\nasukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan\npäältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen\nliverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!\n\nMuuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku\ngranaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät\nolivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän\ntykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä\npatrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama\nharmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.\n\nVihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa,\nhuolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen\nmainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat\nsaatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti\nyleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen,\nettä historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin\nkärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme\ntuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin\nvastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään\nkestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että\nolisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain\nolisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei\nsuomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen\nkuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä\nmukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme\nvanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys\nhyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja\nvaaratonta ja hätämme johtui -- se oli ainakin meidän mielipiteemme\n- yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti.\nJos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni\njokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.\n\nEnsinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen.\nSieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni:\noli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä,\nsuklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e.\nKellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin\nkuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu\nkävi ja naama säteili.\n\nSamaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja\nannoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi\nkerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai \"schmalzia\", eräänlaista\nrasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja\nsitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.\n\nOli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty,\njopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä\nansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä\nonnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien\nhallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan\nruuanlaittoa.\n\nKelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä\neräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta\nsekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi,\nkoska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty -- kunnes\nyhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit\nVickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En\ntahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää,\nkun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä\nme uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi\ntietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen,\ntai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me\naavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä,\nryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. --\n\nJa juhannus oli juuri ovella.\n\n\n\n\n5.\n\nRUMPUTULESSA.\n\n\nOli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.\n\nPalasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa -- häntä sanottiin\ntavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen\nvapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan\nkortinpeluu-taitonsa vuoksi -- vilkkaasti jutellen kotimaasta.\nMuistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä,\nhaitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin\nzugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden\nasennossa odottamaan.\n\n-- Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat\nkorjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut\ntuotte tullessanne.\n\n-- Kuten käskette, herra zugführer.\n\nHaukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme,\nkuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun\nolkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa,\nmissä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen\nkilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja\npainui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.\n\nSuutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin\nnahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän\nitseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa\noli saavuttanut, \"sotilasura\" oli noussut hänelle päähän eikä\nhänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi\nhalveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että\nhauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin\nhänen, piki-oravan. -- Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita,\nvaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena\nheitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun\ntiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:\n\n-- Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).\n\nSelitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan\nja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.\n\n-- Vai niin. Zugführer, _herra_ zugführer kysyy, vastasi hän\nivallisesti.\n\n-- Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.\n\n-- No. Joskus perjantaina, ehkä.\n\n-- Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?\n\nSuutari sytytti rauhallisesti savukkeen.\n\n-- Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina\nne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.\n\nVai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä\nvääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.\n\nVääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen\nja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä,\njotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin\nteelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh,\noh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan,\nkoska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä\noli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran\nkymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin\npysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän\npäätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.\n\n-- Nu?\n\nSelitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla,\nkun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille\nmitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.\n\nVääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:\n\n-- Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg!\n(Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)\n\nMutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä\nolisi silloin noussut eri mökä mökissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin\näreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs\nsitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras\nolla vain vapaana, ihanan illan lumoissa... Kahden iloluontoisen\nnuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.\n\nMutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme\nolleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme\naluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien\nvarrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei.\nErotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän,\nja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat\nja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten\nputosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät\nyltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan\nkylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien\nprojektiilit humisivat kuin koski.\n\nTietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan\naskeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme,\narvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena\npataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä\npäättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.\n\nYhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin\nnopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui\nyhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski,\nhurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä\naina hälistiin... Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me\npoloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.\n\nAivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen\nkomppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka\nvastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta\npäästyään tähän suojaiseen paikkaan.\n\n-- Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei\nsiellä nyt elä ihminen kulkea.\n\nSelvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten\nluonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan\npunnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa\njäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt\nhälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin\nme olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme\ntoverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille\nnaurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. -- Tämän\nsanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.\n\n-- Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.\n\nRivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan,\nmutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi\nkoettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja\nsuuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle\nja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme\npainui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän\ntavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi\nmeidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla\nhumahti aivan viereen.\n\nRadan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja\nkiihdyksissä.\n\n-- Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne,\nsanoivat he.\n\nHe olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä\netulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja\nkertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti.\nYmmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin\npuolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun\nräjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin\npainua arvelematta ojaan.\n\nEpäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää\ntoisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän\nvelvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön,\nsanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten\ntuumailimme mekin yksikantaan:\n\n-- Kyllä meidän vaan on mentävä.\n\n-- Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.\n\nJa totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa\ntultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi\nmeidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana\nolla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista,\nhermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän,\nvanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.\n\n-- Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.\n\nMinä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen,\nettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki\npommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.\n\nKanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka\nsitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn\nHöfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin\nilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka\nhän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei\nollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli.\nJoistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä\nnäkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä\nja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä.\nMutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin\nnahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä\nnoutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli\naivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä\nsekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin,\nmikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut\ntullut. Pistimme tupakaksi -- muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme\nsauhuja, hien valuessa virtanaan -- sitten sieppasimme kiväärimme ja\nryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi\netulinjaan.\n\nPojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli\nzugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin\npitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja\nminä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:\n\n-- Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.\n\nHetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin\nmuistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:\n\n-- Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.\n\nKun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin\nhelluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään\nnähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.]\nverraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään\nja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten\nhartaina kuunnellessa:\n\n    Herra Petteri istui kamarissaan\n    ja peilaili hiuksiaan;\n    kysyi vanhalta elatusmuoriltaan:\n    \"minkä kuoleman minä saan?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen\nhiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään\nhyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.\n\nIlmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin\nylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli\nvastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat\nhe todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä\nonnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan\nrintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa\nleikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa.\nKukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.\n\nJukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla.\nSillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet\npommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen\netulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he\nnimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania\nhätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. -- Nyt palattiin iloisina\nja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli\njätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. --\n\nJuhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei\nminkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme\nMisse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului\nvihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:\n\n-- Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.\n\n\n\n\n6.\n\nYÖ-PATRULLI.\n\n\nEdelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle.\nRyhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin\nsytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita\ntavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian\nalkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana,\njolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret\nEckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä\nansiokkaita tiedusteluretkiä.\n\nYhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän\nkohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien\nrätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety\ntaisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan\npäällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon\nkunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit\ntiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin\npiikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä\nja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.\n\nAlueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että\narveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona\nsai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän\nvarustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon\nkohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja\nT.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa\nja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja\nohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.\n\nSivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin\npuikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle,\nviettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää.\nAlempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin\nhimmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei\nkuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä\nvain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä\nutuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla\nsurisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. -- Suuri petäjä,\nkomppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen,\nkenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden\npaikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine\nihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen\njuurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui\nvilliintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas\nkärppä kivijalan aukoissa...\n\nKiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan.\nKatselimme, kuuntelimme... Ei missään ääntä, liikettä. Vain\nsääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi\nverkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä\nniitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli\nkauttaaltaan täynnä punertavia paukoja...\n\nEnsimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut\nkainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin\ntuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman\nrannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi\njännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.\n\nJo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta\nvei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä\nmetriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me\ntoiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut\nerittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.\n\nRyömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme\nja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän\npatrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä\nouto hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja\nväijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?\n\nYhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria\nsalamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja\nkumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat\ntuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit\navasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit\nsingota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne\nnousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen\ntykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten\nrupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen\nkäynnissä.\n\nHiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin\nvartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion\nrintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.\n\nÄäntä, vihdoinkin... kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina,\npäät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään.\nLuultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli\nsyöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.\n\nTaas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän\nvalliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien.\nMakasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä\nkasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti\nsiltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut\nsauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi\nkopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin;\nmontaa miestä ei siellä liikkunut... Jossakin kai veistettiin, koska\nerottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui...\nHiljaisia, matalia ääniä... Sitten alkoi joku pehmeästi ja\nhentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota\nkaihomielistä venäläistä laulua...\n\nKuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön\nloihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli\nvaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät\nja vaanivat tappaakseen toisiaan?...\n\nMuuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen\nlevollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden,\nei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta,\nurhoollisuutta?... Urhoollisuus, mitä se oli?... Sitten hän muisti\ntuhlattua elämäänsä... Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä.\nEhkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti\nvelvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta\nmahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään\nmenettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle\npaikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli\nsitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä,\nsaavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli\noikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan... Lopputulos pisti kipeästi,\nmelkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä\noli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen...\nIsänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat\nlaiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa\nruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää\nja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat\nparhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko... oliko se\nkypsä?... Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se\nmaailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa...\n\nYhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin\nliikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä\nkulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja\nhampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin\nsekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei\ntietenkään saattanut tulla kysymykseen.\n\nHiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän\nmakasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen\njäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan\nolimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli\nannettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja\nettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.\n\nYhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja\nme lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta\nselviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka\nolisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt\nmuistutti romantista samoilua ihanassa yössä.\n\nPäästyämme \"kotiin\" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer\nH. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme\nkämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme\nlevolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme\nhiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa\nillallistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia.\nToisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti\nryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli\ntiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla,\nkesäyön selkeässä valossa.\n\nPatrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin\njohtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.\n\n\n\n\n7.\n\nPUNATAUDISSA.\n\n\nKun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti.\nPukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli\nvedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja\nmuutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.\n\nMutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja\nkuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä\nvilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen\nrasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari\npuolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.\n\nTaudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin\noli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia\nruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin\nkaikista oli punatauti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen,\njota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa\nkannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle.\nPojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä\njakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia\ntulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri\nkulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas\ntulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä\nikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi\npäällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella\nkomennolla pöllähti parvi vähän hajalleen -- eivät kuitenkaan ne,\njotka seisoivat lähinnä tynnöriä.\n\nNiin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet\nruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa\nsitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen\nryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai\nhedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia,\nvaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia\nasiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä\npäästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli.\nSe ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta\noleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli\npaljoa tuskallisempaa. --\n\nTapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti\notti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:\n\n-- Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset\nhuomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut\nsyödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille\nvalmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta\nsittenkin tuntui pahalta...\n\nIltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja\nvoimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa\nruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja\nvaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan,\nennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin\nääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin\nottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi.\nMutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.\n\nAsetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet\nristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä\nolla. --\n\nKesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona,\nkaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea\nja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin\nnoidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan\nja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja,\npeikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku\nyksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena;\ntoisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen...\nIhmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä\nsodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja\nmuuttua murhan melskeeksi...\n\nVaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia\nkulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin\nsaanut, saanut Annalta... Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää\nmahdottomaksi ilman minua... minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä\nminulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua,\nikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut... Johduin\nmiettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin\nkaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat\nhaavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi -- ja sinä hetkenä saattoi\nkirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen\nsiihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi\nepätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus -- ja sitten\nolisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste\nlauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä...\n\nHeräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin\nolisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli\nminua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä\npäässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli\nlähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli,\nkotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla... Kauris, ruskeanharmaa\nmetsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni.\nSe pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti\nkauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön...\nMerkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut\nkiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana,\nolin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä\nsäikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut\nsille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet...\n\nNäitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti\nankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja\nsilloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille,\njonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me\nahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa\nparvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan\nrintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän,\nettä ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan\noli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle\nalueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta\nhengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten \"leipäjääkärien\"\npuolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.\n\nJo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat\npurppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä.\nPuolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva\nryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.\n\nVerannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua\npitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion,\nennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.\n\nAamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin\nkahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti\nunenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja\nvesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan\nvaatteitaan.\n\nMeidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat\njalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin\npäällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä\ntoisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias\ntaivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa.\nAamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja\nyritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi\nriittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan.\nToisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla.\nKun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja\nvoimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää,\nettä tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain\ntäytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.\n\n-- Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti\n\"Setä\", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia\nkeittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista,\nmistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman\nsokeria, leipäpalan paineeksi.\n\n-- Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.\n\nJoku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja\nitse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka\noli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita\nkädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään\njaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:\n\n    Onko helmiä kirkkaita kruunussasi,\n    kun on päättynyt taistelu tää?...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan\npunataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen\nkenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä\nedellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden\nkilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta\nmonen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön\nmatka oli suoritettu.\n\nSairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien\npionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä,\noli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen.\nKymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä\noli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat\nkuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin.\nSairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu,\nsidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun\naikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin\npotilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä\nopiumia.\n\nViivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri\ntullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui.\nSaniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin\nylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen,\nsairaan vaihtelevia unia nähden.\n\nEräänä päivänä -- olin silloin jo toipumaan käsin -- kun loikoilin\nauringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta\naskelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli\npionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.\n\nTämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman\ntakana, toisessa linjassa -- heidän asuntonsa olivat muuten vallan\nlähellä sairaalaa -- käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta\nehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät\noli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin\nkylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka\nalkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli\nhävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle\njääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.\n\nMainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on\nselvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi\nja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky\nannettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin.\nTuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer\nJ., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina:\nsuomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin\npitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen\nluotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset\netunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista,\nvihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta\nsuomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.\n\nJo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin\nvankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin,\nja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. -- Koko\nloppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut\nketään.\n\nJa kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat\ntoisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille\nhurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja,\nkaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa\nsanottiin vain \"veli, veli\". Prikaatin päällikkö kiitti heitä\nlämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa\nheitä useammissa taisteluissa.\n\nEivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen\nlisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella,\nmutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni,\njoka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa\nvarjellut poikiaan.\n\nOsaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä\naikoina, kun meitä monesti -- eikä syyttä -- moitittiin, kun meille\npidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin\nvikojemme luetteloon lisätä:\n\n-- Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E.\nTuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit\nss. 135-142. Tekijän huom.]\n\n\n\n\n8.\n\nILTA JUKOLASSA.\n\n\nPäivän työ oli päättynyt.\n\nVerannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria;\nsiihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen,\nhajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan\noli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut,\npainunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja\npaperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun.\nHänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi\non kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen.\nEräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui\nMissen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli\njoutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin\nryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen,\nlopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet\nylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime\ntingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana\npäivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen\nkomppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134.\nTekijän huom.] -- Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas\nW., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman\nlapsellinen H--s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H.,\ntoinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.\n\nMuutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J--s,\nrannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut\nsuomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä\nhärkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja\nS. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen\nkaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi\numpiruotsalaiseen tapaan: \"Ja då.\"\n\nSisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä.\nTekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana\nhämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen\nystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä\nkauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista\nhyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.\n\n-- No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren,\ninnostuvan Kustun ääni yli muiden.\n\n-- No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän\nirvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä\ntahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla\näänellä: \"Se on mii-nun.\" Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi\nollut parasta makuupaikkaa.\n\n-- Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin\njoukkoon.\n\nTämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon,\nosasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin\nsilmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea\ntunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen,\nlihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli\npolkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: \"minä en voi\nkäsittää\", ja oli paljon muutakin jota hän \"ei voinut käsittää.\"\nVelvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä\nkukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että\nhän aina vakuutti: \"ei ne meitä ammu.\" -- Vastaamatta hän jatkoi\ntyötään.\n\n-- Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin\n(kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.\n\n-- Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.\n\nJo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.\n\n-- Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä\nvalvon.\n\nKämpässä naurettiin.\n\n-- Se oli Jalia se, arveli Kustu.\n\nOli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen.\nJoku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä\nkämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua,\nvuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause,\nkatkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus.\nSitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.\n\n-- Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani... lieneekö minun\nvuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.\n\nTämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut,\nensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut\nkaton läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.\n\n-- Olin suuressa huoneessa -- jatkoi kertoja -- oli siellä paljon\nmuitakin, kun P. astui sisään. \"Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs\nsinulle kuuluu?\" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. \"No joko se\non ensi kerralla minun vuoroni?\" jatkoin kuin leikilläni. \"Hm\", sanoi\nhän siihen ja katsoi niin kummasti.\n\nKukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.\n\n-- Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei\nole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.\n\n-- Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.\n\n-- Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.\n\nEnnen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven\ntäydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta\npian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus\nvallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin\ntällöin.\n\n-- Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin\nLockstedtista -- alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin\nja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo\nsyksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen,\nkun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka\nPietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt\nnorkoillaan.\n\nTämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies,\nehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa\nSuomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta\ntahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan\nmalliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi\n\"yli aidan\", siirtyi toisiin seikkoihin.\n\n-- Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. -- Laulakaa\nennemmin. Jali, laula!\n\n-- Jalihan on vahdissa, hyvä mies!... Ehkä isä V. kertoo meille sen\nTurun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon\ntään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja\ntunnotoinna, vain päälle katsoo...\n\n-- Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.\n\nAlkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä\nhiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan\näänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille\nsopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään\nhyräili vienoa, sanatonta säveltä.\n\n-- Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta,\njotka lempivät toisiansa...\n\n-- Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.\n\n-- On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun\nhetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja,\niloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa\nse virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta,\nmutta saapas vain siihen eri maun ja värin...\n\nJo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat\nkynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin,\njotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui\nvallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta\nhengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä.\nMuutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää...\nJukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen...\n\nHeräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle\noli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä\nhöyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin\nkäsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta\ntyötään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin,\nmutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja\nhiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti\nkeitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä\nvalkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan\nkuin omissa oloissaan puuhaillen. \"Näepäs\", ajattelin, \"on kai\njuupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa.\" Tiesin, että\nmoni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta\noli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties\nkuinka kauan...\n\nKamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi\nrattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen\nja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä\nvalo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin\nnäkyi olevan poika. -- Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja\nsurunvoittoinen sävel, merimieslaulu:\n\n    Lontoossa yksinäni\n    katuja kuljeksin.\n    Silloin sievän ostran-tytön\n    siellä tapasin.\n    Sen siniset silmät on mielessäni ain',\n    kun ostran-tyttö tarjos mulle\n        ostraliaa.\n\nVai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.\n\n    Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin,\n    Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin.\n    Iloa ja riemua me siellä nautittiin,\n    kun ostran-tyttö tarjos mulle\n        ostraliaa.\n\nHetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut\nistuvilleen.\n\n    Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani,\n    Sormuksen mun sormestani sekä kelloni.\n    Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin,\n    ett liiaks olin nauttinut ma\n        ostraliaa.\n\n-- Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti\nhetkiseksi.\n\n    Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti\n    ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan.\n    Kori käsivarrella Lontoon kaduilla\n    täytyi minun kaupitella\n        ostraliaa.\n\n    En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan,\n    vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman.\n    Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,\n    ett' täytyi minun kaupitella\n        ostraliaa.\n\nSurunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin\nja koko kämppä kertasi:\n\n    Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,\n    ett' täytyi minun kaupitella\n        ostraliaa.\n\n-- Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.\n\n-- Se on herra!\n\n-- Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?\n\n-- Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta\npulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto\nkykenee vaatteet kuivaamaan?\n\n-- Mitä sinä keität Jali?... Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo\nlusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:\n\n-- Saako sitä maistaa?\n\nJa pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja\nkeittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.\n\n\n\n\n9.\n\nMUUTTO.\n\n\nEräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys,\nettä kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä\ntouhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia,\nmutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut\naavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät\nviedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät\nsiirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan\nsiitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli\naiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut\nviitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan,\nsyyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle\ntoivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten\nlisääntymistä vaatinut meille siirtoa.\n\nMeitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme\njättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan\nvain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja\niloisin mielin me valmistausimme matkalle.\n\nVaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa\npitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä\ntaivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin\nasemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten\nlähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.\n\nMissään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla.\nVaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että\nsillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten\nrakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi\nvatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen\nmarssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan\npaikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien\npäällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät,\nhehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu\nhiljaa väreili...\n\nTaivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme\npäästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen\nnäiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin\nkauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia.\nSelkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me\n-- huolimatta hauptmannin kiellosta -- osotimme nälkäisen ihailua\nsyömällä raakaleet suihimme.\n\nOsittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen,\nidyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio,\nsodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi.\nOltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä\nkuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä\nulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja\nsaatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen\nkuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin\nkummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi\nmyyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon\nnäytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin\nmuuta.\n\nSeuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä\npitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat\nkotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka\nsijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta\nosasta, Riianlahden rannalla.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nRIIANLAHDEN RANNALLA.\n\n\n\n\n1.\n\nKNEISSIN KYLÄSSÄ.\n\n\nKylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla\naivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse;\nmatalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita;\nsiellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää\nkaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen\nhumissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki,\nties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen\nasettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki\nolivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne\nluullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia\nkesävieraita.\n\nTähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä\nlepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten\nsiellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa,\nvihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa.\nSitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin\nerikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä\nsenkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis\nollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.\n\nTietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti:\nsaimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista\nkylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin\nsiedettävä -- lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty\n-- pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi\nsydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä\nhullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä\nolin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista\npaitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna\nse nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri\nlähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen,\nmikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun\npaitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin\nzugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät\nperunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan\nsadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria\ntaloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten\nmiehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai\nhuomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut\nolivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja.\nEräällä tällaisella \"tutkimusretkellä\" jouduin mielenkiintoiseen\nkeskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun\nkysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia,\nmistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he\npuheestani, etten ollut saksalainen.\n\n-- Te olette ulkomaalainen?\n\n-- Niin olen. Suomalainen.\n\n-- Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?\n\n-- Eikä ole.\n\n-- Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?\n\n-- Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa\npohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain\nyhteinen hallitsija, mutta ei muuta.\n\n-- Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?\n\n-- Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin\nnaurahtaen.\n\n-- ???\n\n-- Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa\nmaatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee\npainovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet\nkärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa\nmaamme.\n\n-- Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?\n\n-- Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin\nnaurahtaen.\n\n-- Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kauanko te olette jo ollut Saksassa?\n\n-- Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.\n\n-- Ah, ah!\n\nSaksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat\nhe kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja\nviiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään\npitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin\nvihreässä takissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme\ntai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin,\nettä oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä.\nJonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun\nsaksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään,\nolivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina\nperääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa\nhiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton,\nettä näiden oli pakko kääntyä takaisin. -- Meikäläisiä ei silloin\nollut mukana.\n\nMeidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu\ntietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman\nselkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema\noli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan\nsaattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui\nmeri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi\npuoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla\nolisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla.\n-- Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon,\npäällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten\nhäntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen\nBackuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat\npalata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss.\n149-159. Tekijän huom.]\n\n\n\n\n2.\n\nLOUKKAUS.\n\n\nKun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen\nleiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin\nriviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan\nannoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään,\ntapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät\najat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet\nhäntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin\nasettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin\nvasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.\n\nEn tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon\nkertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan\nja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen\nmukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku\nmuonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä\nuusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä\ntämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla\nkysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin\nja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude,\njoka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan\nkuranssaamaan -- huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän\ntarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän\nhuutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi\nsuorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille\nvallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja\nkäännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi\nkoko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty\nsisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely.\nJa tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista.\nPoikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja\njärjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin.\nVihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.\n\nMutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt.\nJoku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli\ntekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely,\nmokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana,\nalkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät\nilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin\nkuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.\n\nKun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät\nmiehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa,\nettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi.\nVaravääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä\nsyöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies\nmieheltä.\n\n-- Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?\n\n-- Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa\nei meille oltu opetettu -- eikä se ollut tarpeellistakaan -- että\nruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi\nvääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies,\nsillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin,\nvääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä\npahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi:\nmaahan -- ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena\nrangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli\njotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät\nsanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee\nvertaistaan historian aikakirjoista.\n\n-- Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat\nkoirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin\nkurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te\nryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette\nerehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te\nkehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan...\n\nTähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause\nsiinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta\njyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa\nseisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain\nterävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan\nalta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. -- Meidän\nkansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos,\nminkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle\ntehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme\nvapaaehtoisia sotureita.\n\nZugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja\nmasentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta.\nViipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt,\nhauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä.\nNähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä\nkoetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta\nsuomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan,\nvaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen\nnähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli\npelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa,\nmuuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.\n\nKomppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia.\nMilloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron,\nmilloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän\npuolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme\nhänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä\nmenettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa\nsotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se\nmielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli\noli meitä kohtaan osoittanut.\n\nVihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui\nmeille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen,\nettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä\nkohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava\nlailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan\nsopimattomaan mielenosoitukseen.\n\nJa vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän\nmuistutuksen. -- Jos lie saanut?\n\n\n\n\n3.\n\nPERUNAJUHLAT.\n\n\nMeikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä.\nAluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan\nasettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon,\nlähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja\nsitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia,\npuoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa\nja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja\nhohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin\ngranaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.\n\nTuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka\naina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen,\nnyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.\n\n-- Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.\n\nMinä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki\nkangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme\nlaajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta\nja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen\nmerkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen,\njoiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa\nrintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas\nomenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta,\nvaikka niissä majailikin vain sotilaita. --\n\nToverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo\nennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja\ntonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta\nainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis\noli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä\ntavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman\npuutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme\nneljä keittoa.\n\nOli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin\ntähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin.\nViheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen\npitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. --\n\nIllalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja\nmetsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta\nsilmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä\nsyysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia,\njotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta\nropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen\nmurennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa --\nmuutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä -- seos käristettiin\ntulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli\n\"soosi\" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli\nrunsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi\naika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti.\nJoka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli\nsiinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun\nmaiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut\nkiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja\nja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.\n\nMutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai\nsittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan\nmetsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa\nlentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla\nhuristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi\nne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja\ntanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti\nsammutettava ja miesten mentävä kämppiin. --\n\nTätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita\nkoottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä\nvalmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet\nmuuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa\nja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön\niänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein\nsyöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu:\nkaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin\nriistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi\nverrata kannibaalien hurjiin aterioihin.\n\n\n\n\n4.\n\nKAPINA.\n\n\nJo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun\npataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme\noli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina\nMustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa,\nosittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta\nsuo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se\nkasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista.\nTilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret\nolivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa\noli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia\njuoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja\nsuojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin\ntykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi.\nRyssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä,\nkauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille\nseuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista\nkilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö\nsaattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen\npuolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri,\njouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat\npatrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä\nja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua\nväijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että\nse jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli\nvastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri\ntuollaisella tiedusteluretkellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun\nsyntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties\nikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja\nluulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri,\njolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä\ntiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin\nsanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut,\nhämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.\n\nJoka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät\nvietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin\netujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan.\nSaksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli\nmeidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut,\nmutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin\nnäyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä\ntulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin\nmeidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään\nrannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa\ntilaisuutta päästäksemme Suomeen. -- Näihin aikoihin ei enää\nkovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan\nmarssisimme.\n\nMutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja\npainostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä\nkiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli\nmiesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme\nhuonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin\njohtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa\njääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa,\nettä etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi\nlevottomuutta.\n\nMitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa,\nmissä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille\nse ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja\npäämäärästään epätietoisena. --\n\nEräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin\n\"Uudessa Jukolassa\", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä\nja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli\nnähtävästi kuullut pimeitä uutisia.\n\n-- Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä\nkieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle,\nalkoi hän.\n\n-- Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu\nunohtunut?\n\n-- Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla\ntäytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.\n\n-- Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että\nperiaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan,\nvaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi\nolisi mitään hyötyä -- mikä on todennäköistä -- niin ei muuta kuin\nolla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan\nusko.\n\n-- Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en\nkarkaisi. Silmä silmästä.\n\n-- Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä\nvapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka\nvapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin,\nalistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä\nole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä\nmukaan. -- Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin,\njossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä\nrintamaosalla vain määrätään.\n\n-- Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se\npaperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt\ntajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin\nnimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että\njoutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin\nviekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi\nkirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että\nvankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä\nsellainen sitoumus ole pätevä.\n\n-- Miehen sana on aina pätevä...\n\n-- Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka\nteille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?\n\n-- Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. -- Ja\nsuuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.\n\n-- Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko\npataljoonaa noine mielipiteineisi.\n\n-- Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.\n\n-- Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei\nsuinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.\n\n-- Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin\naukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa\nmeille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he\njoutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään\nei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois.\nNekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen\npuolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä\nvapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja\nja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta\noli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut...\n\n-- Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta,\noliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja\nnimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet\ntulla kysymykseen.\n\n-- Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli\nsekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin\nmikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret,\nvesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. -- Kyllähän tämän\nymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja\nkoettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta\ntäällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat\nsaksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi\nepäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä\nsairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä\nhyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää\nitsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he\nmeille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään,\nheidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon\nvoidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä\nmeillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he\nmuuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt\nryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi\nolla kysymystäkään?... Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys\npuhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen\nvalituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman\ntaakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä\ntapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on\nryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole\npaikallaan, mitä?\n\nTämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti\nse oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista\nmeillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai.\nHänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten\ntahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan\noli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona.\nSe oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn\nkannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten\nsuurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. -- Missään\ntapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja\npohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä\ntapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.\n\nIsä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen,\nhuomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut\nja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin\nsaimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat\ntodellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan\nja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä.\nLuulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen\nkieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin,\nsyntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.\n\nHelppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat\njärkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli\nkaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin\nristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei\ntiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään.\nJos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että\nydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten\nkäänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin.\nVäitettiin nimittäin, että meidän \"esikuntamme\", suomalainen\nneuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja\njohon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle\nlepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta\nsaksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta,\nväittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien\ntäydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista\nneuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää\nolleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme\nasiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan\n\"diplomaattiset välit\" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet\npieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin\nmäärin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava\ntaistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän\nmiehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen\nkohtalo jälleen olisi kyseessä?\n\nTämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin\noli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli\nluonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja\npelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne\nepäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja\ntoivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin\nolivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä,\nteoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti\nkansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja\nkun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja\nvihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta \"perkeleestä\".\n\nOli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin\nmiehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi\nsaksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä --\nsanottiin -- että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat\npyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi,\nainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. --\n\nKenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin\nse, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin\npimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen\nmainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi,\nmiten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli\nkovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja\nkotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä\npelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät\nosanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista\nselville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja\naivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut\nsaksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja\nsilloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon,\nettä sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka\nantautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata\nsäilyttää arvovaltansa.\n\nYllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei\ntyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii\nselvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos\nhäntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty.\nSuomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta\nsitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu\nsotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön,\nsen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. --\n\nEnnen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin\npalokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät\nomat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili\nmeille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna,\nkuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan\nvähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä\najattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa\nlaskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä\noli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän\ntakiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka\naina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi\nkansaksi. -- Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella,\nkehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin\npoikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa.\nAlkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies\nammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri\noli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin\nlähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso\nSuomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut\nonnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka\nsuurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia\nkuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli\nolla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille\njääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että\njakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka\nvaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää\nkapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota\noli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa\nonkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita\nensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei\ntäällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. --\n\nOlin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui\nniin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään\nhenkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista\nsyntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme\npalokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli\nmonesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä\nesitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella\nsyrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu\nja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön\nHaitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin\nrautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen:\nKun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat\npois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin\npalasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa\ntekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen\nolleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet\noikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.\n\nSillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat\nja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin\nerikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen,\njoka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman\ntaakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla\nmuokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi\nhämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa,\nkuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja\nolihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat\nrikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän\nsurkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää\noli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain\npahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet,\nalistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä\nesiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu\ntottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin\nvääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka\nkiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon\nherra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi\nkylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä\nei poikia haluttanut. \"Antaa tulla vaan\", kuului tyyni vastaus\nrevolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin\nviimein myöntää: \"tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin\nosaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa.\"\nItsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen\nalistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. --\n\nTämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten\nsilmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme,\nmilloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä\nrintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme\nkieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa\nhyökkäykseen -- johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan\noltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla\nvapaaehtoisten merkeissä.\n\nNo niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme\noli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät\ntienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin\ntuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille\nkirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja\nkotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja\npelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se\nvakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten\nhyötyä tai ei.\n\n\n\n\n5.\n\nNAAMIAISET RINTAMALLA.\n\n\nMeidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin\nmäärä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen\nansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja\nkunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen\nreserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin\nolimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja\npäättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa\nvihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana\noli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut\nmuuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä.\nHiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä:\nkaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön\nmuotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä\nmatalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus\nainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat,\nvihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi\nkuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin\npuita ja niin oli \"heldenkammer\" (sankarikammio) valmis. Sen katto\noli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut\nnäkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.\n\nYöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei\nmeren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa\nvartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä\nsiinä, \"viimeisenä miehenä\", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen\nsuojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton\nMustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden\naallot. -- Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin.\nMuuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme,\nja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty\npoikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H.,\nnykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K.\nMolemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen\nintelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin\nrintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille.\nHänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun\nnämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. --\n\nNäinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat\nsynkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai\nolivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan\ntosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista\npuista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei\nsaattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan.\nEi voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava\nikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin\nkotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan\näänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy\nottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia\n\"matkamme määrästä\", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma\nkyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet,\nettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan\nmitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin\najatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä\nmilloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, \"minne\nsentään tuli lähdettyä!\", \"olisi pitänyt pysyä kotimaassa\", tai\nmuuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi\nja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa\ntappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta,\njoka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.\n\nJa ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät\nkirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan\nniiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme\npehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten\nalasti -- reservi-asemassa oli se sallittu -- voidaksemme käsin\npyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se\non luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa\nja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän\nhiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi,\npyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on\nahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja\nheittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät\nnämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä\nkatoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti\nväistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä\nseisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa\nja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen\nsavutorvi johti katolle.\n\nOli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi\ntiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan\nsamettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty\nja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada\nvesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja\nettä oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nJo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.\n\n-- Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan\nsaksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.\n\n-- No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.\n\n-- Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.\n\nJa nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä\nhellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.\n\n-- Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin\nheltisi.\n\nHaitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään\nja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:\n\n    Vaikka minä olen näin pikkanen poika\n    niin jessus mun luontoani,\n    hep haliali lei, hep haliali lei...\n\nOli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli\nväkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä\nedes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty\nmuuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä\nharvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen,\nettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty\nniin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi\nvaikkapa keinotekoistakin huumausta.\n\nPöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita,\npadasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja\nistuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin\nkohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit\nlaihtuneista kasvoista.\n\nJo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja\njääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla\nvoimalla kuorossa:\n\n    Vaasan veri ei vapise,\n    eikä Kauhavan rauta ruostu.\n    Niskasta kiinni ja puukolla selkään,\n    ellei se muuten suostu.\n\nJos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli\nheittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja\nja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi\nhän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena\nkysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa\nisänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että\ntuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti\nkarkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja\nherkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen\nraa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden -- aivan kuten\njokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa\nsisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. --\n\nIloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet\njääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja\nkeskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti \"Herra Petterin\", sitten\nalotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä\nsuositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon\ntoisetkin heti yhtyivät:\n\n    Kaks miestä siinä katseli\n    ja joukko naisia,\n    Kun Peltonen puukolla veisteli\n    Kososen kurkkuja.\n\nJo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten\nesitettiin kuvaelma -- ylimmäinen makuulava näyttämönä --\njossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta,\nintohimoisesti huudahti: \"tätä, tätä, tätä\" ja rauhallisesti kuoli. --\n\nKun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:\n\n-- Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!\n\nTuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi.\nHaitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia\npyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä\npaidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten\nkasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä\nriemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa\nvallattomuutta ja vapautumisen tuntua...\n\nVihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä\nuseammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset,\njoille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä\nilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä\nolentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa\nnaamarilasien takaa.\n\nMutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka\nheikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti,\nkävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala\nmuuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.\n\nUlkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto.\nMutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana\nkulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata\nvaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi...\n\nJoku makasi hongan juurella vatsallaan... Kustu näkyi olevan.\n\n-- Voitko pahoin? kysäsin.\n\n-- En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus.\nLaineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä\nkuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.\n\n    -- Lyyti kun illalla pyykkiä pesi,\n    hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi.\n    Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi\n    niin luiskahti sinne lipiä...\n\nKustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin\ntahtiin... Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.\n\n-- Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo\nlaineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.\n\n-- Onko sinun ikävä?\n\n-- Eikö sinun sitten ole?\n\n-- Eei... Taikka on oikeastaan... Mutta...\n\n-- Muisteleppas kotoisia karkeloita... tyttöäsi.\n\n-- Ääh... Älä puhukaan.\n\nVaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin\nlauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.\n\n    Syystuulen tumma nyyhky\n    yöss' elää yksinään.\n    Ei kanna toivon kyyhky\n    vihanta-lehteään.\n\nSe pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä.\nKatsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut\nyksinäni. --\n\nKämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli\nriutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät\npullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului\nraskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi\nruumistaan...\n\nOlin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan\nhiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli\nhumalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet\nriippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti\nvalaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa,\nmutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.\n\n-- Meitill' ei o' mitää.\n\nSitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja\nikäänkuin vakuuttaen.\n\n-- Ei meitill' mitää o'.\n\nJa jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin,\nikäänkuin huokaisten:\n\n-- Meitill' ei o' mitää.\n\nMutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste\nja piirteihin tarmoa.\n\n-- Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.\n\n-- Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.\n\nHeti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja\njäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja\njatkoi äskeistä nuokkumistaan.\n\n-- Enhän minä p--e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin,\npitkän ajan perästä, hiljempaa.\n\n-- Eikä mun hermonikaan kestä.\n\nSitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.\n\nTuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin\nsaaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta\nvähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien\nmiesten hengitys ja levoton käännähtely.\n\n\n\n\n6.\n\nKOVIA AIKOJA.\n\n\nKun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian\npaikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin\nasema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä\nkasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat\nlepoa. -- Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi\njälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena\nvieraanamme.\n\nRyssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista\nkilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin\npuolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä\naiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti\nryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin\nyhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä\npääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman\nmuotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia,\nmutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti\nvarustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi\noli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä\noikealla tolalla.\n\nKun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju\nturvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni\npaljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa\nmaassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin\nennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut\nliikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista,\njoka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli\nvähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme,\nneljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun\nvihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä,\nniin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän\nylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla\ntavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa\nosaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja\nkomentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta\nniin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi\npalkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä,\njäätyvällä suolla. -- Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me\nemme tietäneet.\n\nTätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty\nvartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo\nkysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta\noli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen\nsuojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään\nyöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista,\nkun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin\nsaksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä\nkiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki\nvalmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta\nkun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle,\nkokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi\nryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli\narvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]\n\nKahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi\njälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia.\nOberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan,\ntappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti\nmukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi\nsitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten\ntiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle\nja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet.\nPäästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja\nhautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä\nseurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui\nrevolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa;\nvoittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin\nmies, olkalaput ja kiväärit.\n\nNäihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen\nja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen\nonnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan,\nvaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin\nsen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten\npäivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet\nja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun\nyhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen\npäänaluisen, työntyi seinään ja räjähti -- puolen metrin etäisyydellä\nKustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua,\nsirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan\nryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä\nsängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita,\ntiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa\nriippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet\nehjinä... Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä,\njonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison\nnenänsä alta. -- Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet\nkämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä \"aasin hännällään\".\n(Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna\naikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä\nkiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin\nsitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei\nauttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty\nmajoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti\nsisään puhkaisten seinän -- ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä.\n--\n\nToisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten\nsanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme\noli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme\nnoin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään\nmainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä,\nkämpät olivat säpäleinä -- niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa\nollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa -- mutta onnemme oli\naivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan\nsananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä\nvielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin\nsäästeli voimiamme.\n\nMutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön\ntietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä\nmeidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti\nharventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin\nkaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla,\npalellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä.\nVahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja\nainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun\nastui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille,\nniin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa.\nJa kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi\njaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen,\nennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus\nsuomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi\nnopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko\nyö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku,\nihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli\nheitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä\nhän heitä hallitsi.\n\nTänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko\npataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena\naamuna -- silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä -- lähti\ntoisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa\npatrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka\ntakana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä,\nlujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan\nmeidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten\netenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada\nselville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä\noleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän\nkenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu\nmitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen\nrintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat\nkaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet,\nkääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50\nmiestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli\nsittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet\npiilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat\nsiltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta\nylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä.\nRyssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa\nsaaliinsa kimppuun -- tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi\nSiperiaan. -- Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki\nzugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin\ntilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei\nollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti\nhyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut\npelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut\nomin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille,\njonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes\nkaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi\nuhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie\noli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle,\navonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat\nhe ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin\npysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät\nkiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan\npyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan\nsuolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti\npääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät\nrannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin\nhengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä\nhe enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa\noli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen\nkohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena\ntai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon\ntaa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset\näskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet,\npitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta\ntunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille\nerehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina\nväsymyksestä. -- Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään.\nKoottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset\njäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä\ntoinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua\nvietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta\nsuo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen\nräjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa... Nuori\ntoverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että\nhän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää\nvoinut haavoittunutta kiduttaa. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se\nkauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen\nyövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut\nsiinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista\nsairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat\nosoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan\npelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat\npommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa\nvoimattomuutta ja alkoivat väristä.\n\nMe tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja\nvihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne\nsaksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme -- heitä oli\nmuuten ainakin puolet enemmän kuin meitä -- Dumbeen, ja meille\nannettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä\nSiperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään\nzugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää\nryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni\nseisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat\nkäynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien\nvinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana\nkuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka\npelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä\nyhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin\nhelpoituksesta. --\n\nMarssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja\njärjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun.\nAinoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.\n\n\n\n\n\n\nV.\n\nKOTIA KOHTI.\n\n\n\n\n1.\n\nBERLINIIN.\n\n\nLibaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden\nsalit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan\nhuoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille\nei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon\nyhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri\nräikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta\nrauhassa ei saanut kukaan olla.\n\nMillaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa\npataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo\nseuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli\nkomennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei\nollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli\ntapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.\n\nMutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni\npainuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin\nkävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit\nja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää\njoulukinkun kotiinsa -- nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen\nostaa -- ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö\ntahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni\nsen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa\npainava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita\nkatuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta\nsotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä\njuuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein\nsain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin\ntaas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen.\nMuistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:\n\n    Kori käsivarrella Lontoon kaduilla\n    täytyi minun kaupitella\n        ostraliaa.\n\nJonka vain olisin halunnut muuttaa:\n\n    Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla\n    täytyi minun etsiskellä\n        kortteeria.\n\nKun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja\nlähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua\nhynttyyt seljässä -- minulla senlisäksi siankoipi -- asemalle ja\njäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään,\nkun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti\nmeille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä,\neikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu\nBerliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että\nmeidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut\nmitään apua. \"Menkää komandantuuriin\", kuului virallinen kehoitus\nolkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin\nkuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori,\nkalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui\nalituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti\nja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan\npataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi\nhän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella\nminkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan\nlaita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja\ninstruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen,\nettä unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna.\nJa silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös,\nkäänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:\n\n-- Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).\n\nJuoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään\npilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.\n\n-- Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi\nystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi\nsuomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän\nitsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä\nkummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo\novatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme\nsitä näyttämästä.\n\nOlipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen.\nIstumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli,\nettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin\npaljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun\njuna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja\nilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan\nkonttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille\nystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt\nvihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi:\nAusbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä\nkäytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä:\nGraf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme\noikeassa paikassa.\n\nMuutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä\nkaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun\nmiehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta\nmyönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä,\noli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla\nmekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. -- Sitä ennen\nolin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin\nkuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.\n\n\n\n\n2.\n\nNAPA.\n\n\nSeuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle\nluutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun\nkatsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua\ntarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi,\nvaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja\nsuuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli\nmennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa,\njonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin\nhuvitetun näköisenä.\n\n-- Tekö toitte paistin?\n\n-- Niin.\n\n-- Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan?\nKuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?\n\n-- Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti\npäässeen.\n\nHän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista\nsurumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin\nolet vielä outo, nuori mies.\n\n-- Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.\n\nAjattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että\nmitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi\nsitä sotamiehen pureskella. --\n\nKun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä,\nkohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme,\njoita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi\nnyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat\nkaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina,\nhousut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he\ntekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He\nolivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet\ntäällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto,\njonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus:\n\n-- Napa tulee!\n\nSisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku\nkainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti\nmeitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.\n\nKun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin\nryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti,\ntekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan\ninsinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme.\nOmien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina\nGrönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta\nsekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden\noli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti\nymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä\nviimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet\nsietää, hän alinomaa meille tyrkytti.\n\nMietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:\n\n-- Kuusitoista, siis kaikki.\n\nJa sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti,\nettä miesluku oli täysi.\n\nAlkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi\ntuleen.\n\nOlinko kulkenut Suomessa talvella?\n\nLuonnollisesti.\n\nOlinko kulkenut myöskin pohjoisessa?\n\nOlin pohjoisessakin.\n\nOlinko hiihtänyt?\n\nTietysti.\n\nOlinko käynyt Inarissa tai Kuolassa asti?\n\nEn.\n\nKittilässä sitten?\n\n-- Sano hemmetissä olleesi, siitä se tykkää, kuulen toverini\nkuiskaavan.\n\nOlen ollut Kittilässä. Osaanko ajaa poroa?\n\n-- Sano hiidessä... Välttävästi.\n\nNapa otti jälleen muistikirjan esille ja teki sinne merkintöjään.\nSitten seurasi toisten kuulustelu, samaan malliin. Ja aina tuli\nmerkintöjä kirjaan. Kun keskustelumme jatkui ja kaikenkaltaisia\nmitättömyyksiä esiteltiin, sai taskukirja, jota ehtimiseen täytyi\nhakea milloin toisesta, milloin toisesta taskusta, riistä osansa,\nsormi lennähti nenänpäähän ja otsa rypistyi. En ihmetellyt ollenkaan,\nettä kun lyijykynä sattui putoamaan ja se syvään kumartaen\nojennettiin Navalle, muuan pojista hiljaa mutisi.\n\n-- Paneekohan tuo tuonkin muistiin?\n\nAlkoi esitys retkestämme. Kartalta Napa näytti tien ja ryhtyi sitten\nselostamaan yksityiskohtia, käyttäen meikäläistä johtajaa tulkkinaan.\nKuuntelin sitä tarkkaavasti pitkän aikaa, mutta mitään uutta ei\nilmaantunut ja seikkoja, jotka olivat itsestään selviä, teroitettiin\nmieleen kuin kielioppia koulussa. Tulin hajamieliseksi ja ajatukseni\nsiirtyivät menneihin aikoihin. Muistin kiertokoulua... Herra\nsiunatkoon vanhaa kiertokoulunopettajaa...\n\nKun tunti oli umpeen kulunut, nousi Napa, luvaten seuraavana päivänä\njatkaa; pitkän aikaa me vaelsimme joka aamu kuulemassa näitä\nesitelmiä. Mutta tällä kertaa oli työ lopussa ja me uudet miehet\nsaimme lähteä ostamaan itsellemme siviilipukuja. Ei kuitenkaan omin\npäin; erityisesti tähän toimeen komennettu herra tuli mukaamme,\nmääräsi kuinka kalliita tarpeemme korkeintaan saattoivat olla ja\nsuoritti laskut. Hienoiksi se silti veti miehet, vaikka ei tavara\nollutkaan niin ensiluokkaista.\n\nSitten annettiin pojille seuraavan malliset komeat olo-todistukset.\n\n\"Jääkäri N.N. 27:stä jääkäripataljoonasta on komennettu Berliniin\nYli-esikunnan palvelukseen. Hänellä on oikeus käyttää siviilipukua ja\nviran puolesta kehoitetaan kaikkia virkamiehiä osoittamaan hänelle\navuliaisuuttaan.\"\n\nSiinä oli paperi, jota kelpasi näyttää ja joka kaikkialla teki\nvaikutuksensa. Kun vielä oli saatu runsas palkka, 10 Saksan markkaa\npäivältä, jolla kuitenkin piti maksaa asuntonsa ja ruokansa ja\njoka annettiin kolmeksi päiväksi kerrallaan, kiiruhdimme hakemaan\nitsellemme huoneita. Oli tämä toki toista kuin vaivaiset 53 penniä\nrintamalla! Myöhemmin kuitenkin huomasimme, että nytkään ei voinut\nsyödä lähimainkaan kyllikseen, mikäli halusi pysyä kohtalaisessa\ntupakassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin menossa Berlinin harjoituskentälle, jossa meitä koulutettiin\n\"pommareiksi\". Tällä nimellä kutsuttiin yleisesti niitä miehiä,\njotka olivat erityisesti opetetut käyttämään kaikenkaltaisia\nhelvetinkoneita, tulensytyttäjiä ja käsipommeja, sekä tämänlisäksi\nsärkemään siltoja, telefoonijohtoja, vetureita j.n.e. Heitä\nlähetettiin Suomeen ehkäisemään ryssien ampumatarpeiden kuljetusta ja\ntuottamaan viholliselle muutakin vauriota.\n\nVanhalla kokoontumispaikallamme Potsdamer- ja Bülow-katujen\nristeyksessä, seisoi miesjoukko täysilukuisena. Ei kuitenkaan\nyhdessä rykelmässä, vaan kaksi tai kolme paikassaan, mitkä kävellen\nlähettyvillä, mitkä keskustellen. Jo saapui Napa. Pojat nostivat\nhattuaan.\n\n-- Strastvuite! sanoi hän hymyillen lähimpänä seisoville.\n\n-- Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja\nloukkaantuneena.\n\nSitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta\npoikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä\nhuomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.\n\nEnnestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin\ntoiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo\nkuuluu jälleen vihellys -- herättäen varmasti enemmän huomiota kuin\nkoko meidän pieni sakkimme -- ja Napa viittaa tulkin puheilleen.\n\n-- Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että\nhe ovat sotilaita.\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän\nekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se\nheille.\n\nPojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin\npoliisin käskystä. --\n\nKentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa\npionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan\nollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia;\npauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran,\njoka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen\nparikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä\npäästä...\n\nJa täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin\nhelvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella\ntäsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta.\nEi riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse\nsai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa.\nNiin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä\noppimaan. --\n\nPoislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.\n\n-- Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin\nvaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä.\nVarokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta\nvoi turmella kaiken.\n\nKieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja\nvaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein\nluotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme.\nPaljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat\nRuotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja\nloistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne\nrahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat\nleväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa\nluotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan,\nkelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. -- Mutta\nluulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä\nlähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.\n\n\n\n\n3.\n\nBERLININ PIKKUPORVAREITA.\n\n\nToverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N.\nN:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan\n3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin\njääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.\n\nJo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa\nosaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen,\nryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen,\nmutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt\nsaapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan\nihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin\nneitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva -- seikka, joka meille\nselvisi tietysti vasta aikojen kuluttua -- luonut meihin oven\nrakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan\nhuokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi\nmeitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti.\nOlimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-,\nliha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta\nlaskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun\nvanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina\nsanoa:\n\n-- Syökää nyt kylliksenne, lapset.\n\nSensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä\npitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota\nElse-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi\nlauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin\nkielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti\nostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun\nuhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta,\notin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä\nsuurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi\nharjoittelu ja tankkaus.\n\n-- Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla\nselällään.\n\n-- Valse triste... tietysti! sanoin.\n\n-- Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt musiikkia. Mutta kovin se\nkäy vatsan päälle.\n\n-- Mitä te sanotte? kääntyi taiteilijatar kysymään. Ja meidän piti\nvakuuttaa, että esitys yhä parani ja että sen synkkä tuntu ihan karmi\ntoveriani, kuten todellinen kuoleman läheisyys. --\n\nMutta pian meille selveni tämän alituisen seuranpidon salaisuus. Tuli\nnimittäin sunnuntai monine tavanmukaisine vieraineen. Ja kaikki nämä\npuotipojat, konttoristit ja konekirjoittajattaret tuotiin meidän\nhuoneeseemme, noin ilman muuta vain. Puolesta päivin iltamyöhään\nsaakka oli siellä yhtämittaista naurua ja keskustelua, meidän\npaperossimme näkivät kyytinsä, kun niitä polttivat sekä naiset että\nherrat, puhumattakaan viinipullosta, jonka olimme viikon säästöillä\nostaneet ja joka nyt kuivui heti alussa. Meitä tuskastutti. Olimmehan\nme vuokranneet tämän huoneen, eihän se seikka, että täällä oli piano,\noikeuttanut moiseen menettelyyn. Mutta sitten me lopultakin älysimme:\nperhekunnalla, johon kuului vain nuo kolme naista, ei ollut mitään\nvierashuonetta, yleensä mitään muuta paitsi keittiö, kaikissa asui\nvuokralaisia. Hehän nukkuivat vaatekomerossa, sen olimme jo varemmin\nhuomanneet. --\n\nMonasti iltaisin, kun paitahihasillamme ja avojaloin istuimme\nlukemassa, tulivat neitoset sisään kuin kotiväki ainakin, ja se\nei vielä mitään: he tulivat vuoteitten ääreen naureskelemaan, kun\njo olimme peitteiden alla, polttelivat, kohentelivat asentoamme\nmukavammaksi ja nuori rouva näkyi pussaavankin toveriani. Joka\nluulee, että he olivat kevytmielisiä naisia, erehtyy kuitenkin\ntäydellisesti. Tämä kaikki oli vain asiaan kuuluvaa sydämellisyyttä,\nmutta ei mitään enempää.\n\nSe seikka, että meidän paperossimme ja kaikki, mitä meillä\nsuinkin oli, aina oli avoimesti tarjolla, näkyi kuitenkin tekevän\nomanlaatuisen vaikutuksen heihin, ja kun me sen lisäksi kuvailimme\nsuomalaisia oloja ja tuhlaavaisuutta liioittelevalla tavalla,\nalkoivat ruoka-annokset pian kasvaa ja monesti neitoset lennättivät\nvanhalta akalta salaa meille brödchenin, pienen pullan, jonka väliin\nhe, ties mistä, olivat sipaisseet voita. Elämä muuttui mukavammaksi,\nvaikka siitä tosin puuttui rauha. Sensijaan tarjosi se oivallisia\ntilaisuuksia seurata puotipoikien ja keikailevien konttoristein\nkuhertelua, mustasukkaisuutta, joka maksoi meille niin tavattomasti\npaperosseja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluaattona, vähää vaille seitsemän illalla, kun juuri olimme\nlaittamassa itseämme mahdollisimman hienoiksi, syöksyivät molemmat\nneitoset sisään ilosta säteilevinä ja käsiään taputtaen.\n\n-- Te tulette mukaan, eikö totta? Tulettehan mukaan? huusivat he kuin\nyhdestä suusta.\n\n-- Mihinkä niin?\n\n-- Meitä on kutsuttu vierailulle. Oi, kuinka hauskaa!\nSteglitzerstrasse 20. Teidän suomalaiset toverinne ovat kutsuneet.\nJuuri nyt tuli sana... Tietysti te tulette mukaan.\n\nMieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja\njolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta\nmajurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki\nsuomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli\nkiiruhdettava sinne.\n\n-- Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.\n\nVanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi\nkeskusteluun.\n\n-- Kuka on kutsunut?\n\n-- Kreivi von Schwerin, majurimme.\n\n-- Aaah!... _Kreivi_ on kutsunut!...\n\nKaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka\nkohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi\nkutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan\npuuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa\nmeillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia.\nJa poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli\nmerkitsevästi vastannut emännälle: \"Niin, kyllä tiedän.\"\n\nNeitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.\n\n-- Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona?\nSteglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10,\nme olemme vastassa. Luvatkaa toki!\n\nMe sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.\n\nToimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea\npöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan.\nHän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen\nherra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista\nystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli\nasetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla\ntavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten\ntarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi\nvalmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan\nmahdollisimman iloisella päällä.\n\nKuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan\npainuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi\nteennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt,\npäätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin\nkymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä,\nmutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi\nikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä... Pension Y. Ahaa, tässähän\ntosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet\npoissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli\njoulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse\nolleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas... Else neiti näkyi\nolevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.\n\nSelvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin\nkaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin.\nIstuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli\njo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun\noli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä\npäästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta,\nherraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria\nja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja\nloppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista\njääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta\nkaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee.\nJokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat\nneitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä\nnurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin\ntuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.\n\nSiirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.\n\n-- Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?\n\n-- En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.\n\n-- Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas...\n\nJa yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko\nillalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.\n\nKuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä\nberliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan\ntästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän\nkesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia,\nviiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin\ntyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin\nkuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa\nlasit konjakilla.\n\n-- Suvaitseeko neiti?\n\n-- Kiitos, mieluummin tätä, vastasi tyttö hymyillen ja tyhjensi\nkonjakkilasin nähtävästi suurella nautinnolla. Poikia hieman\nhämmästytti.\n\n-- Saako olla lisää?\n\n-- Mielellään... Mutta saanko kutsua toverini. Näin oli pöytään\ntullut kaksi henkeä lisää. Mutta tuskin oli illallinen syöty, kun\nalkoi saapua enemmän: serkkuja, pikkuserkkuja, tuttavia neitiä ja\nherroja, joilla oli talon tyttärille välttämätöntä asiaa. Ja sitten\nseurasi hymyilevä, kaino pikkukysymys.\n\n-- Saanko kutsua serkkuni sisään? Olin luvannut olla tänään hänen\nkanssaan.\n\n-- Tietysti! Olkaa hyvä! Sepä hauskaa. Täytyi kiristää uudelleen\npussia ja ostaa lisää juomatavaraa -- talon neitoset osasivat siinä\nantaa arvokasta apua. Kieltämättä oli hauskaa ja näillä ihmisillä oli\nsydämellinen ja herttainen seurustelutapa. --\n\nTällainen oli toverin kertomus, jonka minä täydensin omilla\ntiedoillani, mainitsemalla, kuinka tänne oli lähetetty sana heidän\nkemuistaan ja kuinka meitäkin oli niihin kutsuttu. Ja nyt oltiin\nvastavierailulla. Meikäläiset tytöt olivat arvelleet, että kaiketi\ntoverini ja minä pistämme samanlaiset lystit pystyyn ja umpimähkään\nkutsuneet koko seuran tänne. Vahinko vain, että meillä oli Matti\nkukkarossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamansuuntaisia huomioita tein syntymäpäivänäni. Olin ostanut pullon\nAbtei-likööriä, vahvaa, munkin makuista juomaa ja päätin pitää pienet\nkotoiset kekkerit. Toverini joutui kuitenkin olemaan kylällä jostakin\nvälttämättömästä syystä ja me asetuimme pöytään vain kolmisin,\nneitoset ja minä, vanhan rouvan puuhaillessa vielä kyökissä. Mutta\ntuskin olimme päässeet alkuun, kun ovesta työnnetään sisään pitkä,\nkuikelo herrasmies ja vanha akka toimittaa lipevästi.\n\n-- Täällä on muitakin nuoria, herra X. Olkaa hyvä ja käykää tänne.\nSali on niin kylmä ja palvelijatar on ulkona. (Talossa ei ollut\nkumpaakaan.)\n\nTapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa,\npuhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan\nminua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle\ntuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä\nvaan.\n\nKieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota\nvietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia\nvieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut\nnähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen,\nveti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen.\nEn maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun\nmukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen,\neikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan.\nNeitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat\nvoimattomia... Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori\nniin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä,\nja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista\nhumaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli\nkohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit\nja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun\nAbtei-pullostani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön\nkosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He\nosoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme\ninnostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin\nheidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän\naikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat\nmaamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.\n\n\n\n\n4.\n\nOLUT-TUPA BURGHOF.\n\n\nSaman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto\nsijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch,\nvaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä\nvarmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen\ntyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian\nsotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin\nystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä\n\"muti\". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja\npienempi määrä väkeviä.\n\nTässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He\nmuodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut\nvieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten\nskruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin\njossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään\nsellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset,\nmutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi\nkulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme\nvain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että\ntytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään.\nVallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui\nkodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on\najateltavissa.\n\nMyöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti\npäällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla,\njota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat,\njotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina\nja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista\ntyötä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään\nerityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me\ntienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä\nmuuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä \"mutin\" luo, missä\ntiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria,\nelämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan -- ja\nusein ei se tapahtunut -- ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja\npistivät laulun pystyyn.\n\nKuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia\nsattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä\nravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He\nolivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia\noli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään\nollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu\nvapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja\nopettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.\n\nMainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan\nmikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja\nhoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä\nMuurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon\nsaksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta\nBerlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt\njuomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja\nensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:\n\n-- Roosa täräys, muti.\n\nJa sitä seurasi tervehdys tovereille:\n\n-- Hesputei!\n\nNämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä,\nolivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli\njohtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses\nBier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut:\nroosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas\naiheutui tunnetusta laulusta:\n\n    Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl!\n    Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl.\n    Drinnen giebt es schöne Mädchen\n    giebt es schöne Mädchen,\n    aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl.\n    -- -- -- -- --\n    Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl!\n    Lebe wohl! Auf wiederseh'n!\n\nTämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:\n\n    Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät.\n    Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät.\n    Siell' on monta kirkast' knääkkää,\n    monta kirkast' knääkkää.\n    muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät.\n    -- -- -- -- --\n    Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!\n    Hesputei, knääkkä hei!\n\nKun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa\ntäräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle\nvelaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi\nnotkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri\nhuonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan\ntakaa hokien:\n\n-- Minä hihtelen vaan. Minä hihtelen vaan.\n\nNiin hän hihteli iltakauden pöydästä pöytään, välittämättä vähääkään\ntoveriensa kielloista ja esitteli nauraville ihmisille: roosa täräys!\nhesputei!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne\nmiehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä\nikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja\nsaivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä,\njoka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana.\nVastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän\nselitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan\nSuomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä\nsiviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan\nhyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten\netulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun\npuheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla\nTuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin\nmarssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata.\nPerille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot\neksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen\nnäännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo\nennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin.\n-- Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja\nmuodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko,\njonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä\nhiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle.\nOli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä\nvihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen\nluonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen;\nniinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki\nkulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin\npataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut\naikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen.\nUsea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia\ntäytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot,\nmilloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä\nkirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia\nkärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin\n-- Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun\nrintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle,\njossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista,\nyritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä\nrunsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan\nrommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. --\nKolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin\nrasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon\noivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai\nkokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä\noppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme\nlähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin\nneljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi\nviipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka\ntuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman\nkauan ja Napa huomautti aina: \"ylihuomenna valmistuu kartta, silloin\nheti matkaan.\" Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän\ntavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt\nsellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme\nvihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt\noli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin\nja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se\nsynnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei\nmeille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan,\nja päästetty omin päin matkalle?\n\nMutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin\nsyyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut\npaljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki\nkutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja\nharmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka\njouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut\nsydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.\n\n-- Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja\ntäällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että\njos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta\nolla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös,\neikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä,\nmutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt\nkansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle\non ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet\nkapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden\npaloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette\nkertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden\ntarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon\naikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette\nantaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin\npitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia\novatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan\nuudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä\nkukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle\nvapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko\nväkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät.\nSe vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen\nja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä\ntekevät...\n\nTähän tapaan herra majuri meille lasketteli.\n\nVai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme\nlörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme\njuoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt\nainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia... Miksei\nmeitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin\npataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät\nkomennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo\npystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme\nei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa\nsuotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. --\n\nNapa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen\nilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle\nleirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia\nkustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin.\nMutta ei moisella evästyksellä.\n\nLähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä\nkerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä\nryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä\nmeillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi,\nettä menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana\nkärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.\n\nRouva Borasch kertoi, että häneltä oli käyty urkkimassa meidän\nelämäämme. Oli kyselty kuinka paljon me tavallisesti joimme viinaa ja\nkonjakkia, ja kun rouva oli ihmeissään vastannut, että me useimmiten\ntilasimme vain olutta tai viiniä ja ainoastaan harvoin otimme\nryyppyjä, ei häntä silminnähtävästi uskottu.\n\nTästä sukeutui keskustelu, jonka käänteissä pujahti varmaankin\nliian äänekkäästi muutamia katkeria sanoja. Muuan siviilipukuinen\nhauptmanni, jolla oli rinnassa ensi luokan rautaristi ja joka\nsangen usein poikkesi mutin ravintolassa, sattui kuulemaan niistä\njonkun. Hän oli monet illat istunut lasinsa ääressä katsellen Maxin\n\"hihtelemistä\", tai vaihtaen meidän kanssamme jonkun sanan. Ja\nnyt sekaantui hän asiaan, pyysi kohteliaasti saada kuulla mistä\nmeitä syytettiin, nousi sitten ylös ja piti meille puheen, jonka\nvertaista en ole kuullut. Paremmin kuin aavistimmekaan hän tunsi\nmeidät. Hänen komppaniassaan oli miehiä, jotka olivat Schmardenissa\ntaistelleet yhdessä suomalaisten kanssa ja hän veti nyt esille\ntuon kahakan muistot. Niiden kansalaisten puolesta, jotka täällä\nBerlinissä olivat erehtyneet meidän suhteemme -- sen hän ravintolan\njokapäiväisenä vieraana väitti itse paraiten tietävänsä -- tahtoi\nhän esittää anteeksipyynnön ja ehdotti monta maljaa suomalaisten ja\nSuomen onneksi. -- Mieliala oli tuossa tuokiossa muuttunut, ikävää\nleirille lähtöä ei enää ajateltu ja, kuten sanottu, sinä iltana kyllä\nryypättiin.\n\n\n\n\n5.\n\nMÜNSTERIN LEIRILLÄ.\n\n\nPataljoonamme reservi-joukko, joka koko ajan oli ollut Lockstedtissä,\nja josta rintamalle silloin tällöin oli tuotu täydennysryhmiä, oli\nvastikään siirretty Münsterin leirille, joka sijaitsi samannimisen\nkaupungin lähettyvillä. Joukko ei ollut suuri. Siihen kuuluivat\nainoastaan ne miehet, jotka vasta viime-aikoina olivat tulleet\nSuomesta ja joiden siis oli saatava sotilaskasvatus ennen rintamalle\nlähtöä. Sitäpaitsi vietiin tänne kaikki sairaaloista päässeet\nhaavoittuneet ja sairaat, joita vähitellen opetettiin uudelleen\ntottumaan sotilaselämän rasituksiin, ja kaikki ne, jotka olivat\nliian heikkoja voidakseen menestyksellä toimia pataljoonassa.\nJoukko, jota johti ystävällinen ja miellyttävä hauptmanni Aubert,\noli jaettu kahteen pieneen komppaniaan. Kuri ei ollut likimainkaan\nsellainen kuin meidän aikanamme Lockstedtissa. Harjoiteltiin paljon\nvähemmän, tuvat eivät olleet läheskään niin siistit ja niin hyvässä\njärjestyksessä, ja monesti nukuttiin aamulla vielä kauan sen jälkeen\nkuin päivystäjä oli huutanut ylös -- seikka, jota ennen vanhaan\nei voinut kuvitellakaan. Mutta ruoka oli sensijaan perin huonoa.\nAina vain lanttusoppaa, lihattomina päivinä lanttua, suolaa ja\nvettä, muulloin jokunen rasvan muru lisäksi. Ja sunnuntaina saatiin\nhapankaali-keittoa, jota emme voineet syödä senkään vertaa.\n\nTänne, nahkapoikien ja sairaiden joukkoon siirrettiin nyt meidät,\nkääntymään parempaan elämään. Loistava kymmenen markan päiväpalkkamme\naleni 33 penniin ja herrasvaatteemme vaihtuivat kuluneeseen,\npaikattuun jalkaväen pukuun. Kuten sanottu, meillä ei ollut edes\noikeutta pistäytyä vapaa-aikoina kylällä, vaan parturiinkin mennessä\npiti pyytää erikoinen lupa. Sellainen oli meidän suurenmoisen\nretkemme lopputulos.\n\nEikä siinä kyllin. Pian tuli Berlinistä uusia ikävyyksiä.\nRyhmänjohtaja St. kutsuttiin eräänä päivänä juhlallisesti hauptmannin\npuheille. Hänelle luettiin kreivin kirjelmä, jossa häntä syytettiin\nsiitä, että hän viimeisenä iltana ennen lähtöämme oli ylenantanut\nmajurin oven taa töhräten ja saastuttaen kaikki paikat, ja jossa\nhänelle määrättiin rangaistukseksi 7 vuorokautta pimeätä arestia\nsekä sen lisäksi arvon alennus. Edellä on jo kerrottu, että me\nkysymyksen alaisena iltana olimme kaikki olleet yhdessä ja joka mies\ntiesi, ettei St. ollut voinut edes käydä samoissa portaissakaan.\nKaikki oli vaan johtunut väärästä ilmiannosta, jonka muudan kreivin\npalveluksessa oleva ryssä oli kostoksi ja persoonallisesta vihasta\ntehnyt. -- Selvää on, kuinka noloksi ryhmänjohtaja kävi moista\nsyytöstä kuullessaan. Hauptmannikin tuntui ihmettelevän ja kysyi,\nmitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen.\n\n-- Siinä ei ole aluksikaan totta, kuului vastaus. Seurasi epäilevä,\ntutkiva katse.\n\n-- Jos sen voitte todistaa, niin tehkää kirjallinen valitus. Mutta\nrangaistus on kärsittävä, ymmärrättehän.\n\n-- Ymmärrän.\n\nJa niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.\n\nTietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin\nja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina\naiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes\nsyytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta\npäästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut.\nJoitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän\npuhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja\ntuumaili yksikantaan:\n\n-- Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua.\nMitä se hyödyttää?\n\nAsia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi\ntietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu,\nvieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä -- mikäli olimme\nesiintyneet siivosti leirillä.\n\nPonnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen,\ntakaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä\nharjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina.\nAnottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen\nmies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli\nlähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja\nvaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä\nvarastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin\nsyntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet\npukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä\noltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena,\nhuusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä\nmilloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska\nilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän\npuolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs\nsiinä auttoi kuin totella pois.\n\nSe, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni\noli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta,\nkoska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa\nlähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta\nyritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti\nMünsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä\naikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä\nsanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin\ntosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä\nriittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.\n\n-- Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.\n\n-- Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi\nilkeyksissään: -- Junalla.\n\n-- Ei, ei lentokoneella.\n\n-- No vedenalaisella sitten.\n\nSormi lennähti nenänpäähän, kulmakarvat kohosivat ja kasvot saivat\nmiettiväisen ilmeen. -- Te ette ole tyhmiä, sanoi hän.\n\nSitten alkoi entinen muistikirjan kopeloiminen taskusta ja keskustelu\njatkui vanhaan malliin. --\n\nJa nyt ryhdyttiin jälleen ankariin valmistusharjoituksiin. Kaikki\nBerlinissä opitut asiat käytiin uudelleen läpi. Rankkasateessa\nvaelsimme salaperäisinä penikulmamääriä synkkiin metsiin, missä\nräjäytettiin mädäntyneitä kantoja ilmaan, tai rakentelimme\npuusiltoja, jotka sitten ammuttiin rikki, vaikka ne paraiten olisivat\ntotelleet paria kelpo lyöntiä kirvespohjalla. Aikaa kului. Tuli\nhuhtikuu. Vihdoin lähti kolme miestä matkaan -- heillekin sattui\nonnettomuus Ruotsissa. Ja niin oli Navan suuri ekspeditsiooni lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaisin, kun mentiin lomalle, tarjosi Münsterin paikallisjuna\noivaa apuaan. Vaivatta pääsi läheisiin kyliin, Hermannsburgiin,\nBeckedorfiin j.n.e. etsimään jotakin suuhunpantavaa. Sillä kerjuussa\nme kävimme kuin mustalaiset, talosta taloon, leipurista leipuriin, ja\nsamoin tekivät saksalaisetkin sotilaat. -- Rohkaisten mieltään astui\njääkäri sisään.\n\n-- Hyvää päivää. Olisiko teillä munia myödä?\n\n-- Täällä on käynyt tänä aamuna jo niin monta. Mutta minä koetan\nkatsoa.\n\nIhmeellistä väkeä nämä saksalaiset maalaiset. Kaikilla oli heillä\nsodan kanssa jotakin tekemistä. Kellä oli poikia, kellä puoliso,\nkellä veli rintamalla. Ja aina heidän kärsivällisyytensä ja\nhyväntahtoisuutensa riitti. He säälivät ja rakastivat sotilaita\narvatenkin omaisiaan muistellen. Vaikka kaikkinainen myynti oli\nkiellettyä, eivät he voineet ajaa nälkäistä isänmaan urhoa auttamatta\npois, vaan ennemmin rikkoivat. Tietenkin oli sellaisia, jotka\ntekivät sitä voiton pyynnöstä, mutta heitä voi pitää poikkeuksina;\nmonet antoivat melkein ilmaiseksi. Ja vaikka sotilaita kävi kuin\nvirtaa aamusta iltaan heidän taloissaan, eivät he tuskastuneet, vaan\nkoettivat jakaa kaikille, minkä suinkin riitti. Vahinko vain, että\nheidän murrettaan oli kovin vaikea ymmärtää. --\n\nKun munat ovat paperiin käärityt, saattaa ostaja jatkaa aina\nsenmukaan minkälaisen käsityksen hän on talosta saanut.\n\n-- Ehkä teillä olisi palanen leipää?\n\n-- Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.\n\n-- Makkaraa sitten, tai juustoa?\n\n-- Jaa... Ei ole antaa.\n\n-- Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla\nei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä\nminulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista\nsaavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan...\n\nEmäntä katselee lempeillä silmillään.\n\n-- Odottakaa. Koetan etsiä...\n\nJos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin\npalasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka\nkuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. --\n\nRadan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin\npaljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa.\nJoka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä\nmarssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin\nmatka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan\nsokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita\nsiellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla\nsekoitettu sotilaskakku. -- Tätä kolmipeninkulmaista taivalta\ntehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet\nsentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona\nruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää\nkuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista.\nNyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos\noli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään\nmakkarapalaan. --\n\nHuhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.\n\nEräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen\nkulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret\nkorvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa\nolevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa.\nTämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota\npojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä\nmaa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä\nSuomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat\ntuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu,\npaljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin\naito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen\nitsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin\nrihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan\nkokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka\nolivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän\nuhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta\nlaskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa.\nHuumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja\nkirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa.\n-- On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen\nasti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita,\njoille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan\nvastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat,\nolisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin\npysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen\njohtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut\nkavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen\nitsenäisyyden suuri unelma. \"Mutta he turvautuivat ryssään\",\nsanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin\ntietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme...?\n\nKun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili\nhän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen,\nettä me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua\ntoimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että\nvenäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen\ntäydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä\npois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja\nniin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä\njälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa\namiraali-esikunnan pontevat paperit.\n\n\n\n\n5.\n\nSUOMEEN.\n\n\nOlin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi\nlähteä.\n\nOli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut\nmääräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja\n-- kenties ei niitä tahdottu antaa -- ja nyt istuimme tanskalaisessa\njunassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja\nmuuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät\nlautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja\nporhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.\n\nYhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja.\nHämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu,\nmitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti\nhätävalheen.\n\n-- Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme\nlautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.\n\nKysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin\nenempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin\nsaksalaisina.\n\nMutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.\n\n-- Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle.\nKeitä te olette? kysyi hän.\n\n-- Olemme saksalaisia.\n\n-- Nimenne?\n\nSanoimme hänelle väärät nimet, jotka hän merkitsi muistiin ja jatkoi\nsitten.\n\n-- Minnekä te matkustatte?\n\n-- Ruotsiin.\n\n-- Ruotsiin! Mutta mitenkä te pääsette rajan yli ilman passia? Eihän\nse ole mahdollista.\n\n-- Ei suinkaan Tanskan ja Ruotsin välillä ole niin tarkkaa\nkontrollia, nehän ovat rauhan maita?\n\n-- Tietysti rajalla on tarkastus.\n\n-- No, senhän saamme sitten nähdä. Kunhan nyt aluksi annatte meidän\ntäällä Tanskassa kulkea rauhassa. Voimmehan me Köpenhaminasta\nsähköttää paperimme...\n\nTarkastusmies, joka puhui saksaa huonommin kuin me, ja kaiketi\ntodellakin piti meitä saksalaisina, poistui jälleen, tyytymättömän\nnäköisenä.\n\nMutta meille tuli levoton vappu. Mielestämme oli varmaa, että meidät\npidätettäisiin Köpenhaminassa ja että meitä siellä kuulusteltaisiin.\nSilloin ei enää selviytyisi saksalaisena. Olisi suoraan sanottava,\nettä olimme suomalaisia. Mutta miten selittää matkamme, ilmaisematta\nsen todellista tarkoitusta? Koska tulimme Saksasta, emme olisi\nsaattaneet tekeytyä tavallisiksi pakolaisiksi, joita näihin aikoihin\nliikuskeli ulkomailla. Jos taas saataisiin selville, että olimme\njääkäreitä, niin meidät ehkä vangittaisiin, sillä nykyään oli alettu\nmeikäläisiä Ruotsissakin ahdistella...\n\nKoko matkan me vaivasimme ankarasti päätämme. Syntyi moninaisia\nsuunnitelmia, mutta jännitys ei hellittänyt. Köpenhaminan asemalla\nei meillä kuitenkaan ollut minkäänlaista hätää, eikä meitä kukaan\npitänyt silmällä. Riemuissamme ja vapautuneina me lähdimme samoamaan\ntätä vilkasta kaupunkia, jonka elämää monet kiittävät maailman\nrattoisimmaksi. Oli rahaa, oli vapaus ja ennen kaikkea oli ruokaa.\nJa kyllä me söimmekin, söimme niin, että tarjoilija ravintolassa\nkatsoi pitkään; mutta hänelle me tyrkkäsimme runsaat juomarahat\nkäteen tuumien, että tuosta saat sinäkin kerran. Entäs kahvi! Hyvää\nkermaa, oivallista vehnäleipää ja pikku leivoksia! Olipa siitä\nkulunut erinäisiä hetkiä, kun viimeksi kääntelimme nisua kourissamme.\nKelpasi, koira vieköön, olla irtolaispoikana suuressa maailmassa!\n\nMutta kun taas piti astua Malmöhön menevään laivaan, veti sydäntä\nsykkyrälle ja naamaa totiseksi. Tanskan puolella ei ollut kylläkään\nmitään hätää, näytimme vain matkalaukut tullimiehelle ja sillä hyvä.\nMutta miten oli käyvä Ruotsissa?\n\nKun laiva laski rantaan Malmössä, johdettiin matkustajat suureen\nhuoneeseen, josta heidät yksitellen päästettiin menemään, sen jälkeen\nkuin olivat näyttäneet tavaransa ja passinsa. Jättäysimme aivan\nviimeisiksi ja odotimme. Kun vuoromme vihdoin tuli ja me yritimme\nrohkeasti, noin ilman muuta vain sivuuttaa tarkastajan, kysyi tämä\nterävästi.\n\n-- Passi?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Eikö teillä ole minkäänlaisia papereita?\n\n-- Ei.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Me olemme suomalaisia pakolaisia.\n\n-- Vai niin. Niitä, joita valtiollisista syistä ahdistellaan?\n\n-- Juuri niin.\n\nYmpärillemme oli kerääntynyt muitakin virkailijoita, jotka\ntarkastelivat meitä uteliaina ja hyväntahtoisen näköisinä.\n\n-- Oletteko ylioppilaita?\n\n-- Olemme kyllä.\n\n-- Kauanko olette olleet pois Suomesta?\n\n-- Noin puoli vuotta jo.\n\nMuuan herroista toi meille eräänlaiset listat, joihin oli merkittävä\nnimi, kotipaikka, syntymävuosi, ammatti j.n.e.\n\n-- Tehkää hyvin ja täyttäkää nämä, sanoi hän. Senjälkeen päästettiin\nmeidät ilman muuta menemään ja toivotettiin ystävällisesti onnea\nmatkalle.\n\nMeiltä pääsi helpotuksen huokaus ja varsin iloisin mielin me\ntallustelimme Malmön kaduilla, ostellen puodeista matkatarpeita.\nSitten vain junaan ja huristamaan läpi Ruotsin valoisin toivein.\n\nUumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille,\njonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja\nmatkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin\nsuomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne\nlähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja\nheidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli\nmäärä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla\noppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun\nyli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta\ntullut määräys, jonka mukaan \"pommareita\" ei nykyään saanut laskea\nSuomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin\naivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden\noli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin\ntämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun\nteimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä\nlähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta.\nSankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli\nnimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet\nolla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.\n\nToiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään\noli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään\npassien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä\nvaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli\ntuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä\nvangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja\nmeille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi\nyksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.\n\nKaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne\nasti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä\ntakaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan,\nsitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma\nvakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä\nkuunnella kaikkia juttuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka\nkasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt.\nJa eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli\ntoki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja\nlevottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei\nkiihkoileva esitystapa -- vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys\nhuulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.\n\nVastikään oli hän saapunut Suomesta -- niin, aina Shpalernajasta\nsaakka -- taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin,\nsuurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan\nkokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat\nvieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta\njohtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan\nvartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.\n\n-- Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua.\nNe tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja,\njoita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu\njunaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia\ntarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään\ntekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä\nvielä synny verilöyly.\n\nMeidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän\nosasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli,\neikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen\nkautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut\nhänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä\nvastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta.\nMeidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:\n\n-- Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.\n\n-- Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle\nmiltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton.\n--\n\nTapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut\nnähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla,\nmatkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat\nmiehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden\nniin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa\noli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua\ntuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli\nsama kuin ennenkin.\n\n-- Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla\nhotellissa. Käydäänkö katsomaan?\n\nJa kysymyksiimme hän vastaili:\n\n-- Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin,\nmiten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää\nsisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja\nlähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä\najurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut\nautuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan\ntuo nyt on.\n\nSuomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli\nkuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina \"pärjää\".\nVaroitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli\nmetsiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista\nsekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön\nsaarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin\npotkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä\nkirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat,\nsuurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko\nvarakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne\njääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi\ntulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa\ntarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä\noli asunut \"vastaanottaja\", Saksasta komennettu mies, joka oli\nvalaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin\npitäneet väliaikaista majaa.\n\nOlofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen\nasunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat\nkauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre\ntahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan\nsanoin: \"Det är mycket vackert väder\", vastasi siihen partaniekka\nisäntä: \"Hej jere\", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo\nouto äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.\n\nJäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika\nalkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille\nenää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä\nehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu\nkallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla\nvalkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan\nsaaristoon.\n\nVihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu\nviemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin\nmyöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme\nmatkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä\najelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan\nsaariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle\nonnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja\nriemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset\nkotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua\ntehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi.\nVäli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella,\njonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se\nkun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet\nepämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei\nlopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä\nhaittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä\njäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen,\nolimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö\nyhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi\nluistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä\npalata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.\n\nVihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä\nluotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun\njälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään\nsalavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat\nnimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä\nvaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja\nhän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin\nkolme.\n\nJätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme\njälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli\nvanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi\nsuurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut\nmiehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan\nolivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan;\nnyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään\nja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat\nmuuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka\nkankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti\nmuistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta\nsensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten\nmaukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän\ntavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus,\nkun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän\nhyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika\nkului rattoisasti heidän seurassaan.\n\nKun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa,\npurettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä\neteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi,\nsillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua\nnäköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle,\njoka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja\njoka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta\nkuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta\ntoiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö;\nkello näytti 2.\n\nIhanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät\nlaulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen\npitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut\nseurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua\nsuoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä,\nmutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä\nkasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme\nkuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme\nauringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin\nsangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää\njäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä\nhuolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi\nsataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet\nharhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme\nmennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää\nsuoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme\njoutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.\n\nOlipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän\naikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista\nkevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä\nkasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä\nkovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset\nlapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät\njalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä\nkenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän\nkaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani.\nMuuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin\naikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:\n\n-- Mitähän kello nyt on?\n\n-- Neljän paikkeilla.\n\n-- Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?\n\n-- Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin\nkirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja\npoikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.\n\nSiten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi\nEtelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja\npuhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa,\nLängelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme\nlevottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta\nmitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä\nselvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa\nliioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää,\nsillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä\nmeillä ollut mitään.\n\nKuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä\nLovisan--Vesijärven junalla Lovisaan -- pidimme nimittäin tätä rataa\nriittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä\nSuomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.\n\n\n\n\n7.\n\nKOTONA.\n\n\nOlin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen\nja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin\nsuinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta\non kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja\nsitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden\nmukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin\nrintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla,\nsen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan --\nolinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni -- mutta en\nmyöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.\n\nKäsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti\nsalata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei\nnukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän\nja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja\nalituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt\nhillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän\nkuin olisi pitänyt. -- Oli toinenkin seikka, joka teki minut\nrauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin\nselvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän\ntahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi\npitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin.\nKahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei\nedes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin\nei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin\nkonstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi.\nMitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos\njonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä\nmetsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi\nolla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla\nmuutenkin oli asiaa.\n\nOli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet\nlähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi\nolevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa\nkerinnyt saada \"ponssarin\" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön.\nMiltei poikkeuksetta he olivat nyt \"arvokkaita liikemiehiä\",\njotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla\njaloillaan.\n\nAluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä\nhuhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina\nliikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä\nsyrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään.\nMelkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan,\nmutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin\nkuljeskellut, niin he ajattelivat.\n\nEnsimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona.\nMutta yhtäkkiä -- syyn kerron myöhemmin -- tulin rohkeaksi\nja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon\nkansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin\nkaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka\ntiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas\nuusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua\nkohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria -- ja tarjottiin punssia,\njota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen\nrunsaasti. \"No nyt sinä kai olet rikas\". \"Mitenkä sinä sentään pääsit\nkarkuun?\" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut\nyksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin\nleikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö\nluottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi,\njotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?...\nMutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla,\njoissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat\nvaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän\npöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin\nystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki\nitsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin\nvaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi\nsiis!... Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan\nolisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.\n\nTietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia\nja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä\nvilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia\nsanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään\nelämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut\nolevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin,\nkuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut\n33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa\nannettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa\nei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa\nlöytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin\npohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin\npysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja\nhuvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.\n\nKieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta,\njoka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen\nperussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni\nvälinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot\novatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.\n\nTullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan\nseurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät\npaperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän\nminulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.\n\nSeuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen\nvarovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa.\nSunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin\niltapäivävierailulle.\n\nKun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se\nmiltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia,\njoi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona,\nistui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli,\ntilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien\npöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. -- Hänellä oli\nkädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli\njuuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin\nminäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi,\nkäsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet\nhiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme -- otaksuttavasti\nhänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän\npaikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja\nvaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja\nterävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja\nhymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.\n\nKuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa\ntäyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta\nniissä oli jotakin... jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki\nminulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen,\nmutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin\nhänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta...\n\nMaksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja\nriensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa\nlikööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta\nsota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan\nlähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja\npiti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä... Minun oli raskas olla,\nenkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut;\nheittäysin vuoteelle pitkäkseni...\n\nOvelle koputettiin. Hypähdin ylös.\n\n-- Sisään!\n\nIhmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven\njonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui\npari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja\npovi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän\nkuitenkin tointui.\n\n-- Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit\nmatkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi\nhän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä\nhän jatkoi:\n\n-- Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!\n\nTartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja\nminä puristin sitä... Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen,\nräpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.\n\n-- Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.\n\n-- Eilen... tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.\n\nHän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään\ntulostani... Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.\n\n-- Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.\n\n-- Eihän minua täällä tunneta... Kuinka sinä olet voinut, Anna?\n\n-- Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti\nomituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin.\nSilloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi\näänettömyys.\n\n-- Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään\nojentaen.\n\n-- Niin, seurasikin kai odottaa, pääsi minulta.\n\n-- Niin kyllä, naurahti hän, puristi kättäni ja meni.\n\nKun ovi oli painunut kiinni hänen jälkeensä, riehahti povessani\nvaltava tuska. Tälläinenkö siis olikin ensi tapaamisemme, jota niin\nolin ikävöinyt! Vain itselleni väkivaltaa tehden olin jaksanut olla\nmitään kirjoittamatta tulostani. Ja nyt!...\n\nSeuraavana päivänä toi muuan pieni poika minulle osoitetun paketin.\nSe sisälsi kirjeen ja melko laajan, tiheästi kirjoitetun päiväkirjan.\n\n    Rakas.\n\n    Varmaankin on sinusta tuskallista, että löysit minut tällaisena.\n    Minulla ei ole sinulle paljoa enää sanottavana, sillä senverran\n    on minussa vielä itsetuntoa, että osaan väistyä. Mutta minä\n    tahdon, että tiedät kaikki, että ymmärrät, kuinka kaikki on\n    tapahtunut, siksi lähetän päiväkirjani. Muuten en jaksa olla.\n\n    Jos tietäisit, kuinka vähällä olin syöksyä kaulaasi eilen... Ah,\n    mutta en saa puhua siitä nyt. Päiväkirjasta saat nähdä, mikä\n    hiuduttava ikävä minua on polttanut iltaisin. Se kasvoi yli minun\n    voimieni. Turhaan minä huusin sinua, sinä pysyit poissa, ei edes\n    kirjettä tai pahaista korttia tullut ilmoittamaan voinnistasi.\n    Hetkittäin raastoi tuska minua niin, että halusin syöksyä synnin\n    syvimpään kuiluun unohtaakseni ja minä olisin halunnut juoda\n    itseni humalaan nukkuakseni. Eikä minulla riittänyt voimaa...\n\n    Rakas! Nämähän ovat kaikki turhia sanoja. Se, mikä ennen oli,\n    ei palaa enää. Unohda minut ja tule onnelliseksi. Painan tähän\n    hyvästini, jonka kyyneleeni ovat puhdistaneet. Voi hyvin.\n\n                                                    Anna.\n\nNäin kuului kirje. Se liikutti minua enemmän kuin tahdon tunnustaa,\nenemmän kuin kenties on oikein. Ja päiväkirja. Sen tuskalliset sivut\nsyyttivät minua. Miksi en ollut kirjoittanut? Miksi en koskaan ollut\nAnnalle suoraan puhunut?\n\nMutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi\nja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa\nsaatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta\nkouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin\npäiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut\nsanat:\n\n\"Heikkous, nimesi on nainen.\"\n\n\n\n\n\n\nVI.\n\nAAMU SARASTAA.\n\n\n\n\nAAMU SARASTAA.\n\n\nJos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se\nsyksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme\njakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran\noli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia\nmuodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa\npiireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi\nsammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat\nvanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta\nvoimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista\nryhtyä tällaisiin \"valtiollisiin hommiin\"; saattoi syntyä ikäviä\nselkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat\njärjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät\nsaaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo\nmyöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.\n\nKiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään,\nei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset\nolisivat sanoneet: \"Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat\nlahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty\nkansaa villitsemään\" -- puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan\njoutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti\nesiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa\nsitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan\nsellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi\nkannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta\njonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva\npuhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten\nkysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties\njohtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään,\nhänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan\nvei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan\nei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei\nsaattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen\npienistä varoistaan riitti -- huokaisten -- mutta hänen nimeään\nei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla --\nepäluulojen välttämiseksi.\n\nMutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä,\njotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai\nvain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa\nkärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin\nmukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o.\nse osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat,\njämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti\nmäärättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana,\nhiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta\nmaalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä \"herra jääkärinä\", joka\nyhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää\npuhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä\ntäytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia\npoikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut\nmistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: \"suu kiinni\"\noli ainoa vastaus. --\n\nVähitellen alkoi miehistön silmissä kiilua tyytymättömyys.\nVapaaehtoisina oli tänne tultu ja jätetty kodin tärkeät työt, oli\ntultu taistelemaan, eikä tekemään paraatitemppuja. Kättä, jopa\nsormenpäätäkin täällä korjattiin, mutta minkäänlaista asetta ei tähän\nkäteen ollut antaa, vaikka alinomaa luvattiin. --\n\nMuistan varsinkin erään kerran, jolloin harjoituksissa, loma-ajalla,\njonkinlainen lähetystö tuli uhkaavana kyselyille.\n\n-- Mistäs ne aseet saadaan?\n\n-- Osaatteko lukea?\n\n-- Tietysti, herra jääkäri.\n\n-- Katsokaa ohjekirjaanne, siellä sanotaan aseet jaetaan päällystön\nkautta.\n\n-- Mutta koska?\n\n-- Kun alatte edes osapuilleen kyetä niitä käyttämään.\n\nMikä kiusa vastatessa, sillä eihän itsekään tiennyt aseiden tulosta\nyhtään mitään. Niiden hankinta oli tietysti vaikeaa ja saattoi\nviivästyä.\n\nJoku joukosta murahti:\n\n-- Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!\n\n-- Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun\nette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein\nja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa\npäällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain\nodottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.\n\nYhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.\n\n-- Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te,\njotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa\npäivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?\n\nUhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa.\nMutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo\nonneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.\n\n-- Täyskäännös -- tee! Eteenpäin -- mars! kuului komento. Ja noin\nkolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen\nkajahtaessa.\n\nKun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin,\nniin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä\ntöykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit!\nÄrhentelivät ja pöyhkeilivät... Joku tuntui ymmärtävän ja koetti\nselittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman\nosuvasti virheitä.\n\nKissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia\nkuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti\nnosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja\nkasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta!\nNyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne,\nviholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä,\nkiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä\nharjoituksesta, jokaisesta \"julmuudesta\", jolla hän ymmärsi kasvattaa\nsotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:\n\n    ei rintamme heltyä saata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana,\nmaata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää\ntyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa\nitsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä\nteeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta\npurren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi,\ntyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan\nvallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti\nlisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri\n\"meininki\", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan\nitse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin\ntoisiin.\n\nMikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan\noli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu,\nkoko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä\nkäsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan\nheidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä\nsotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!\n\nSiis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä\nkotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi\nse rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle\nmatkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta\ntapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen\nuskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin\nympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa\nhenkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa \"voittamatonta vihaansa\"\nryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista\nsiementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä,\nMisse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja\njoka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen\nsadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus\noli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään\nperinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön\nraskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee\nkiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä,\ntalvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä\nkajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli\ntaivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän,\nkivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni\nruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen\nnousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja\nkohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa\nkalliot ympäriltään... Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa\nyöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava,\nettä tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. --\n\nTe punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä!\nEn vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on\nurhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja\nmonen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette\nsaaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän\nkuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat\nvalheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on\njuurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet.\nJa näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman\nselkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset\nrikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat\nmurhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat\nkauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun.\nTe ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne.\nMutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.\n\nNiinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit\nmaankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat\nsieltä vapisevin sydämin: \"_meillähän_ on jääkärit, _meillähän_\non sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule _meitä_ vapauttamaan?\"\nJa ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä\npoissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja\nväsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten\nvankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte\nkenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on\ntarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous\nitään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata\nvuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!\n\nJa kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä\nviepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen\nvaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme,\njotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt\npunertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy\nsydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan\nrautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan\njääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä\nEuropalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita\nja kukista. -- Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se\non poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran\nvoitaisiin Spartan tavoin sanoa:\n\n    Siksi teit sa vaalis\n    raskahan kuin rauta:\n    mik on kuolon saalis\n    sen ei elää auta.\n\n    Kalliolle kannoit\n    heimon hentotarmon.\n    Kuoleville annoit,\n    annoit kuolon armon.\n\n\n\n"]