Musta metsästäjä

MUSTA METSÄSTÄJÄ

Kirj.

James Oliver Curwood

Englannin kielestä suomensi

H. Vaaja

Alkuperäinen nimi: "The Black Hunter"

Helsingissä, Minerva Oy, 1927.

I Inka.

Oli myöhäinen iltapäivä sataseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten. Algonkinin kauniin jälkikesän lauha sulous ja kultainen auer lepäsi uinuvan erämaan sekä niiden kahden yllä, jotka ihailivat tätä rauhan paratiisia sekä alati salaperäisen Richelieu-virran arvoituksellista juoksua sen matkalla kaksikymmentä mailia pohjoisempana sijaitsevaan St. Lawrenceen.

Kuusikymmentä mailia etelämpänä oli Lake Champlain, ja sen tuolla puolen vihatut englantilaiset, mohawkit ja Uus-Ranskaa väijyväin metsäveljesten punainen vitsaus.

Kaiken tämän ja paljon enemmänkin oli poika viikkokausien vaivalloisella työllä kaivertanut suureen ruutisarveensa viivoin niin hienoin ja sulavin kuin lukinseitin silkkikudos.

Hän oli työstään ylpeä, ja taiteilijan sielu kuvastui hänen silmistään hänen ensi kertaa paljastaessaan sen vieraan silmäin arvosteltavaksi.

Hän oli nuorukainen, kesyttömäin jesuiitta-rajamaiden ja loputtomain korpien ankaran ja karun kasvatuksen kypsyttämä aikaiseen miehuuteen. Yhdeksäntoistavuotias hän oli. Silmämäärin katsoessa ei hänen ruumiinrakenteensa vaikuttanut kömpelöltä eikä jykevältä. Vartalo oli hoikka ja näytti aina olevan valmis ripeisiin, äkkinäisiin liikkeisiin. Mitään päähinettä ei hänellä ollut, ja sankka, vaalea tukka oli näkyvissä. Silmät olivat harmaat ja niiden katse hyvin kirkas sekä vakaa, eikä intiaani olisi pikemmin tahi tarkempaan kyennyt toteamaan aavan näköpiirin kaikkia yksityiskohtia. Hänen nimensä oli David Rock, ja huolimatta englantilaisesta nimestään kuului hän sydämeltään ja sielultaan tähän Uus-Ranskaan, jonka hän oli kaivertanut ruutisarveensa.

Hänen vierellään seisova Anne St. Denis oli maisemaakin ihanampi. Tuuman verran ylettyi tyttö Davidin olkapäiden yläpuolelle. Pojan ranteen paksuinen tumma hiuspalmikko valahti hänen hoikille uumilleen. Hänen poskipäänsä punersivat, ja hänen silmistään sädehti onnea sekä ylpeyttä hänen pidellessään molemmin käsin ruutisarvea ja katsellessaan sen kaunista kaiverrusta.

"Tuskinpa saatan uskoa ihmiskätten tehneen tämän työn!" hän huudahti lempeästi. "Voi, kuinka ylpeä sinusta olenkaan! Olisin äärettömän onnellinen – niin ilkeän onnellinen – jos palatessani kouluun Quebeciin voisin sen näyttää kultaiselle Äiti Marialle ja kaikille noille kilteille ursuliinisisarille sekä kertoa heille, että Davidini on taiteilija. Ihan uskomatontahan tämä on – melkein!"

"Olen hyvilläni siitä, että se sinua miellyttää", David sanoi punastuen ja tunsi koko olemuksensa värisevän silmätessään pitkiä, silkinhienoja ripsiä, jotka verhosivat tytön silmiä.

"Kauniimpi se on kuin maalaukset luostarin seinillä. Ja – veitsellähän se on tehty!"

"Niin, veitsellä", David sanoi, "kovaan puhvelihärän sarveen, jonka ostin eräältä algonkinintiaanilta, joka taas oli ottanut sen eräältä kaksi vuotta sitten taistelussa kaatamaltaan senecalta."

"Huh!" Tyttöä värisytti.

"Ei se seikka sitä pilaa, Anne!"

"Ei, mutta taisteluista en pidä, vaikka niitä tässä maassa on niin paljon. Minusta olisi hauskempaa, ettei tuota senecaa olisi surmattu."

David tähysteli virtaa, ja sitten hänen katseensa lipui yli erämaan. "Käännähän sarvea, Anne", hän sanoi äänensä hiukkasen värähtäissä. "Siellä on jotakin, mitä et vielä ole nähnyt."

Tyttö käänsi sarvea ja keksi kauniin mäntymetsikön keskeen kaiverretun nauhan. Nauhaan oli piirretty kaksi riviä kirjaimia: "Rakastan sinua. Kuolemaani asti taistelen puolestasi." Näiden rivien alla oli kaksi nimikirjainta ja päivämäärä – "D.R. Syysk. 1754."

"Sinua tuo tarkoittaa", David lisäsi. "Ja totta se on. Taistelisin – vaikka koko maailmaa vastaan – sinut voittaakseni."

Tyttöön hän ei katsonut. Ääntään hän yritti hillitä, mutta sen pohjalla – miltei voittaen hänen miehekkään hillintäyrityksensä – värisi jotakin, mikä kokonaan ei ollut onnea.

Tyttö keksi sen. Hetken oli hän pidellyt ruutisarvea rintaansa vastaan painettuna. Nyt hän pudotti sen pehmeään ruohikkoon ja kääntyi nopsana Davidin puoleen. Hänen kätensä kohosivat hellien pojan kasvoille, ja tämän käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen niin että tytön pehmeä hiuspalmikko sattui hänen sormiinsa hänen painaessaan tyttöä rintaansa vasten. Tytön silmistä säteili rakkautta, jota niistä oli kuvastunut miltei lapsuusvuosista lähtien. Hän kurkotti siroa huulipariaan.

"Suutele minua, David!"

Lainkaan epäröimättä hän suipensi suunsa suudelmaan. Sitten hän yhtä hiljaa kuin oli tullutkin vetäytyi takaisin, ja David antoi hänen mennä.

"Ei sinun tarvitse taistella minut voittaaksesi, David. Sen tiedät. Kuulehan" – tytön silmiin pilkahti veitikka – "olen ollut niin hirveän häikäilemätön, että olen kertonut Äiti Marialle, että tahtoisin mielelläni saada kouluni pian käydyksi, koska vasta sitten voin mennä naimisiin kanssasi, David – ja ellei sinua olisi, niin kukaties ajateltaisiin sellaista, että nuo komeat kultakirjokankaat ja liehuvat hunnut, joita niin rakastan, vaihdettaisiin nunnaa niin kaunistaviin tummiin sarkapukuihin."

"Taivas varjelkoon!" puhkesi David säikähtyneesti sanomaan.

"Mutta nunna minusta tulee vain siinä tapauksessa, että sinä olet minulle uskoton, tai sitten heitän henkeni ennenkuin sinusta tulee täysikasvuinen", julisti Anne ja otti ruutisarven ylös.

"Toivoisinpa, ettei mitään kouluja olisi", David sanoi, ja hänen äänensä soinnahti synkältä sekä masentuneelta.

"Oletko tosissasi, David Rock?"

"Olen. Minulle ei ole muuta koulua kuin metsät. En pidä taistelemisesta, mutta ainoastaan taistelua lankeaa osalleni. Metsissä taistellaan alati. Niin on aina oleva. Meidän, joilla ei ole kouluja, on täytettävä tuollaisia ruutisarvia ja karkoitettava englantilaiset sekä irokeesit, kun taas Quebecin suuressa kaupungissa – olet kertonut siellä nyt elävän kahdeksantuhatta henkeä – miehet ja naiset elävät kuin Ranskanmaan kuninkaat ja kuningattaret, ja nuorukaisista tulee komeita kavaljeereja, sinun kaltaisistasi tyttösistä ylhäisiä naisia – – –"

"Ja ylhäiset naiset tietenkin rakastuvat noihin kavaljeereihin", lopetti Anne. "Miksi et sano suoraan, mitä mielessäsi haudot, David?"

"En voi mitään näille mietteilleni!"

"Mutta minun kavaljeerini pukeutuu sametinpehmeään hirvennahkaan, mikä on Richelieun urheiden ritarien oikea asepuku", Anne sanoi tähyillen iltaruskoa miltei kuin kaihoten.

"Kuitenkin pelkään jotakin ja viime aikoina yhä enemmän", David virkkoi ja tiesi vihdoinkin olevansa paljastamaisillaan jotakin, mikä jo kuukausmääriä oli jäytänyt hänen mieltään.

"Pelkäät – mitä sitten?"

Äkkinäisellä eleellä viittasi David piilukkopyssyynsä, joka oli kaatuneen puunrungon nojalla. "Siinä on kaikki, mitä minulla on – tuo ja äitini", hän sanoi.

"Äitimme – sitähän tarkoitat", huudahti tyttö äänessään eräänlainen päättäväinen sävy. "Hän on puoleksi minunkin."

Tuokion värähti Davidin äänessä onnea. Mutta se haihtui hänen jatkaessaan. "Tiedät, mitä tarkoitan, Anne. Isäsi on korkea parooni ja kaikkien näiden maiden valtaherra, ja kotisi on suuri linna, meidän asuessamme matalassa majassa korven keskellä – –"

"No kaikkea!" keskeytti Anne harmistuneesti heilauttaen päätään.

"Ja sinä olet kaunis – –"

"Niin on myöskin kaiverrus ruutisarvessasi!"

"Ja rakastat komeita kultakirjokankaita sekä liehuvia huntuja – –"

"Kauniiden tyttöjen yllä kyllä."

"Ja sellaiset käyvät hyvin kavaljeerien liina- ja kultapitseihin ja sopivat enemmän miekkojen sekä töyhtöhattujen kuin piilukkopyssyjen ja ruutisarvien pariin."

"Niinpä tosiaankin taitaa olla", myönsi Anne.

"Ja – ja – elämässäsi sekä Quebecin suuressa kaupungissa on äärettömän paljon sellaista, mistä en minä sinulle kykene antamaan edes aavistustakaan", lopetti David raskain mielin.

"Kylläpä sinä oivallat asiat ihmeen hyvin", myönsi Anne taas. Hän katsoi maahan niin ettei toinen nähnyt hänen silmistään pilkehtivää hymyä.

"Niinpä niin – –"

"Mitä, David?"

"Ja nyt on suuri joukko nuoria herroja sekä neitejä tulossa Quebecista sinua tervehtimään, ja kuninkaan käskynhaltija seurueineen saapuu tänne palatessaan Montrealista, mukana tuo Vaudreuil, jonka sanotaan ensi vuonna pääsevän Uus-Ranskan kuvernööriksi, mikäli käskynhaltija Bigotin hankkeet onnistuvat."

"Hauska seurue", Anne virkahti ärsyttävän lauhkeasti. "Viisi Quebecin kauneinta tyttöä, David, ja tiedänpä olevani tähtesi mustasukkainen ennenkuin he ovat menneet matkoihinsa."

David vaikeni.

"Nancy Lotbinière, jonka silmät ovat siniset ja hiukset kuin tuo iltarusko, on vannonut valloittavansa sinut minulta", jatkoi tyttö hiukan kiusoitellen, "ja Louise Charmette, Angela Rochemontier, Josephine La Vallière sekä Caroline Boulanger palavat halusta päästä näkemään sinua."

"Ovatko he kaikki St. Lawrencen varrelta kotoisin olevia seigneurien tyttäriä?" toinen kysyi.

"Kaikki paitsi Louise Charmette, joka on kauppiaan tytär sekä hirveä keimailija ja jota kauheasti pelkään!" tyttö vastasi. "Etkö kertoisi minulle vielä tuosta ruutisarvesta, David?"

"Peter Gagnon väittää, että käskynhaltija on Uus-Ranskan katalin mies", intti David.

"Pitäisihän Peterin se tietää", Anne sanoi, "hänhän tietää kaiken. Ja suurivaltaisin on käskynhaltija tässä maassa myöskin, kuninkaan jälkeen." Hänen silmäluomensa kohosivat, ja niin syvänsinisin sekä ihanin silmin katsoi hän nuorukaiseen, että tämä tunsi sanain tukahtuvan huulilleen. "David, en ole tarkkaan tainnut kuunnella puheitasi, sillä olen koonnut rohkeutta pyytääkseni sinulta tätä ruutisarvea. Etkö antaisi sitä minulle? Mieluummin tahtoisin sen kuin Pyhimysten kappelin kalleimman maalauksen."

Siinä tuokiossa toinen tunsi äskeisten sanainsa vaikutuksen haihtuneen. "Anne – tarkoitat sitä?"

"Kyllä."

"Etkä – vain tuottaaksesi minulle iloa, tehdäksesi minut onnelliseksi sano tuota?"

Tyttö punastui nyt, ja hänen silmänsä tummuivat niin että niiden orvokinsini näytti miltei mustalta.

"David, tämä sarvi kaiverruksineen merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman koulut ja komeat herrat – jos nuo sanat, jotka siihen olet piirtänyt, ovat totta."

"Jos ne eivät ole totta – niin toivoakseni ei Jumala anna minun nähdä huomista päivää!" Suuressa onnessaan ei David lähestynyt tyttöä, seisoi vain paikallaan sydämensä takoessa niin että hengityksensä kiihtyi.

"Ja minä saan sen?"

"Kyllä!"

Tytön iloinen naurunhelähdys oli sukua laskevan päivän vienolle kauneudelle. "Sitten on sinun kerrottava minulle kaikki se, mitä juuri olit kertomaisillasi, kun sait päähäsi nuo typerät jutut hienoista herroista ja kouluista. Minun on saatava tietää jokaisen piirroksen merkitys."

Nyt kaiken huolen hälvettyä sydämestään David loistavin silmin tähyili ympärilleen seutua, jonka kuvan hän metsästyspuukkonsa terävällä kärjellä oli piirtänyt ruutisarveensa. He olivat kiivenneet Päivänlaskunkallion laelle, jonka tummat havupuut ja kultaiset lehdot vangitsivat laskevan auringon viimeiset sädekimput hämyn jo hiipiessä laaksoihin.

Kaitana ja verkkaisena virtasi Richelieu heidän alapuolellaan, hiljaa ja ilman kuohupäitä painuen kallioisten ja metsäisten rantojensa lomassa eteenpäin ikäänkuin olisi se tiennyt olevansa ainoa elämän ja kuoleman suuri valtavuo, joka oli yhdyssiteenä muuhun maailmaan, tulotienä vainolaisille. Sen tuolla puolen näkyi ainoastaan vähäinen osa St. Denisin seigneuryä, sillä virran mutka peitti sen näkyvistä suurimmalta osaltaan, mutta etelässä ja idässä kuumotti sekä vyöryviä laineita että loputtomia korpia, joiden ääret ainoastaan näköpiirin raja katkaisi.

David otti sarven, ja Anne painautui innoissaan niin lähelle häntä, että hänen rusottava poskensa lepäsi nuorukaisen käsivartta vasten ja hänen silkinhieno palmikkonsa valahti pojan kädelle. David painoi huulensa sitä vasten ja ojentautui sitten viittaamaan sinisinä siintävien erämaiden tuolle puolen.

"Tuolla kaukana ovat englantilaiset, jotka yötä ja päivää väijyvät meidät hävittääkseen ja ostavat päänahkojamme alkuasukkailta kuten majavannahkoja, jotka viskaisivat meistä jokaisen irokeesien tulipaaluihin, jos se vain olisi heidän vallassaan!" hän sanoi, ja hänen äänensä kasvoi, kunnes siinä värähti katkeruutta, joka sai tytön silmiin tuskaisen ilmeen. Molemmin käsin tämä hellästi pusersi pojan kättä, sillä hän tiesi tämän aina englantilaisia ja näiden puolella olevia intiaaneja ajatellessaan muistavan isäänsä – jonka viimemainitut olivat kiduttamalla surmanneet. "Niin minä heitä vihaan", poika huudahti tulisesti, "että olen peittänyt heidän alueensa kauttaaltaan pienillä paholaisilla, kuten näet."

"Niin", tyttö nyökkäsi toisen intohimoisten sanojen innostamana – sillä koko sydämestään rakasti hänkin Uutta Hanskaa.

"Ja tämä – tämä kaikki – on vesitietä", jatkoi David hoikalla etusormellaan seuraten hienosti kaiverrettua piirrosta sarven paksussa päässä. "Siinä on ainoa tie vihollisten ja meidän välillämme. Siksi juuri kuningas uskoi isäsi kaltaisille lääniherroille nämä maat Richelieun varrella – jotta he vartioisivat tätä tietä ja pitäisivät vihollisiamme loitolla. Tuolla alhaalla, tuon järven rannalla, jota me nimitämme Lac St. Sacramentoksi ja englantilaiset Lake Georgeksi, ovat englantilaisten ensimmäiset varustukset – nuo kaksi linnoitusta tuossa – Fort Edward ja Fort William Henry, ja kummankin kohdalle olen kaivertanut haukkuvan koiran, sillä ainahan meitä sieltä käsin haukutaan ja purraan milloin vain voidaan."

Tyttö hiukkasen värisi hänen rinnallaan. "Ja luuletko – että heidän joskus onnistuu päästä tänne sekä tehdä, mitä heidän haukkuvat koiransa haluavat?" hän kuiskasi.

"Ei, mikäli kavaljeerisi suuressa Quebecin kaupungissa uskaltavat taistella", David sanoi.

"Ei minun kavaljeerini, David", tyttö nuhteli hellästi. "Ei minun kavaljeerini!"

"Ja noiden haukkuvien koirain luota", jatkoi nuorukainen tuokion kuin mietittyään tytön äskeisiä sanoja, "päädymme oman Lake Champlainimme luokse, ja täällä, minne olen kuvannut Ranskan lipun katkenneen petäjän latvaan, on mongoein Ticonderongaksi nimittämä paikka, jonne pian rakennamme linnoituksen."

"Puhut kuin – kuin mies, jonka mieli palaa taisteluun", tyttö sanoi mielessään enemmän korpien kätköistä nousevia kauhukuvia kuin kiinnittäen huomiotaan ruutisarven piirroksiin. "Miksikä sanot meidän rakentavan linnoituksen, David? Eivätkö sen tee kuninkaan sotilaat?"

"On tuleva aika", sanoi David verkalleen, "jolloin Uus-Ranskan jokainen ampuma-ase tarvitaan torjumaan raakalaisia. Se aika on hyvin lähellä. En umpimähkään arvaile, vaan tiedän. Ja sellainen pyssy kuin minulla on, on sotilaspyssyä parempi, Anne."

"Puhut paljon varmemmin – kuin isänikin", Anne virkkoi epäillen. "Hän puhuu ainoastaan rauhasta, uskoo rauhaan ja – Ranskanmaan valtaan. Ja samaten puhutaan sekä ajatellaan Quebecin kaupungissa, David!"

"Metsissä tiedetään toista", David selitti. "Quebecilaisherrojesi tanssiessa ja huvitellessa ja rikastuessa nuo haukkuvat koirat tuolla käyvät ahnaiksi ja nälkäisiksi. Sanat eivät ole minun. Ne ovat – –"

"Kenenkä?"

"Mustan Metsästäjän, Anne!"

Hän lausui sen hyvin hiljaa, ikäänkuin olisivat nuo sanat olleet salaisuus, jota tuulikaan ei olisi saanut kuulla. Tyttö pidätti hetken henkeään, ja tuona hetkenä kimmahti hänen hoikka vartalonsa jänteväksi.

"Hän on taas ollut täällä?"

"Niin. Kuukautta ennen kuin palasit koulusta Quebecista hän saapui eräänä pimeänä yönä. Olin nukuksissa, näin tuota kauheata untani. Senjälkeen olin kaksi viikkoa hänen mukanaan noissa eteläisissä metsissä. Vaelsimme aina vihollistemme maan sydämeen saakka, vieläpä Juanitan laakson lyijykaivoksillekin. Olin Fort William Henryssä ja näin haukkuvat koirat, ja koska olin Mustan Metsästäjän seurassa, ei minulle tapahtunut mitään pahaa. Ja punaisia päänahkoja minä näin, myöskin useita niitä kuivattuina pyöreisiin vanteisiin, joihin intiaanit ne pingoittavat."

Tyttö oli verkalleen vetäytynyt kauemmaksi. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet kalpeiksi, ja hänen silmissään oli säikähtynyt ilme, jolle David niin usein oli naureskellut. "Ja äitisi – antoi sinun mennä – vapaasti – varoittamatta tai pelkäämättä?"

"Hän ei sinun laillasi kammoa Mustaa Metsästäjää, Anne!"

Nauraen tarttui David tytön käteen. Ja hetken katsoi tyttö häneen niin totisena ja niin oudon tutkiva ilme silmissään, että tuo hymy kuoli toisen huulille.

Sitten, ikäänkuin olisi lukenut jotakin, mitä toinen oli yrittänyt salata, katsoi Anne taas sarveen ja sanoi: "Et ole vielä kertonut kaikkea, David. Näen täällä sellaista, mitä en ymmärrä – esimerkiksi tässä alttarin, jonka ääreen kaksi kaunista enkeliä on polvistunut rukoukseen, ja tuossa rahtusen loitompana surkeannäköisen olennon, joka istuskelee ongenvapa kädessään. Kuka hän on, ja mitä tuo salaperäinen alttari sekä enkelit merkitsevät?"

"Tuossa metsikössä", jatkoi David vakavana taas osoittaen kohtaa sormellaan, "on suuri talo, jota et voi nähdä. Se on Chateau St. Denis, kotisi. Ja toinen noista enkeleistä alttarin ääressä olet sinä itse, mutta vain puoleksi niin kauniina kuin todellisuudessa – ja tuo surkeannäköinen kalastaja olen minä, Anne – mikä muuten on minulle sangen imartelevaa."

"David, pitäisikö minun nauraa vaiko – itkeä? Ja ihmeen ihanat hiukset olet noille enkeleille tehnyt."

"Ei kenelläkään ole sellaista tukkaa kuin sinulla, Anne!"

"Eikö äidilläsikään?"

Tyttö loi katseensa ylös keksiäkseen ylpeän välähdyksen pojan ilmeessä.

"Äitini on kaunis. Siksipä Musta Metsästäjä ehdotti toista enkeliä sinun vierellesi – äitiäni."

"Musta Metsästäjä! Sanoiko hän sellaista? Tiesikö hän, että laitat tätä sarvea – minulle?"

"Hän auttoi minua sitä suunnittelemaan yhdessä oleskellessamme siellä etelässä. Hän se juuri ehdotti alttarin ja enkelit."

Hänen tätä puhuessaan tyttö verkalleen käänsi sarvea. Sen toisella puolen oli Davidin kaivertamista kuvista viimeinen – mahtava, poluton korpi, jonka keskellä piili muutamia pikku majoja.

"Se on Salattu Kaupunki", David sanoi kääntyen lounaaseen katsomaan päivänlaskua. "Siellä se on, eikä paikkaa tiedä ainoakaan valkoinen mies – paitsi Musta Metsästäjä. Sinne ovat senecat vieneet valkoihoiset vankinsa jo kauan ennen syntymäämme – vangit, joita he eivät surmaa, vaan jotka he ottavat heimoonsa. Enimmäkseen naisia ja lapsia, sanoo Musta Metsästäjä – ja sinne on joutunut heitä varmaankin satoja. Tahtoisin joskus nähdä sen. Mustan Metsästäjän seurassa olisin turvassa."

Tyttö oli taas tullut häntä lähelle. "Niin kauan kuin elän on tämä sarvi oleva minulle rakas, David. Katso päivänlaskua – se on verta punaisempi! Ja täällä tulee hiukkasen viileä, eikä minulla ole huivia hartioillani. Menkäämme äitisi luokse ennenkuin tulee pimeä – eihän näinä öinä ole kuutakaan, joka auttaisi kulkemaan metsissä."

II luku.

Tyttö heilautti suuren ruutisarven kauriinnahkaisen hihnan olalleen ja lähti vaeltamaan kunnaalta vievää polkua alaspäin. Pian saapuivat he tasanteelle, jossa kasvavain jättiläistammien katveessa illan varjot jo tihenivät.

Hetken aikaa oli nuorukainen kulkenut hänen jäljessään, mutta nyt astui hän rivakasti edellepäin pidellen valppaasti piilukkopyssyään molemmin käsin ja kiinnittäen kaiken huomionsa yksinomaan hämyisestä metsästä mahdollisesti kuuluviin risahduksiin ja ääniin.

Annen silmät sädehtivät lempeinä hänen seuratessaan toveriaan ja tarkatessaan häntä. Hänestä oli mieluista katsella Davidia tämän näin kulkiessa hänen edellään. Mokkasiinit eivät synnyttäneet sitäkään ääntä kuin puusta lennähtävä lehti, ja poikamaisen hoikka vartalo oli notkea kuin pantterin. Erään kerran oli Annen isä suutahtaessaan sanonut Davidia nuoreksi pantteriksi, penikaksi, josta varttuisi peto, joka kelpaisi ainoastaan korpeen. Ja tyttö oli siitä ylpeä. Hän ylpeili Davidista – äärettömästi. Vuoden sisällä oli nuorukaisessa tapahtunut suuri muutos. Hän ei enää ollut yksinomaan nuori poika, leikkitoveri ja rakas ystävä. Hän oli joskus – ja juuri tällaisina hetkinä – mies – mies, joka sai hänen mielensä ailahtamaan syvemmin ja polttavammin kuin tuo lapsuusaikainen lempi ikinä, mies, joka häntä hivenen verran säikyttikin ja joka sai hänen sydämensä sykkimään oudosti ja ihmeellisesti.

Polttaessaan edellisenä iltana piippuaan illallisen jälkeen, Annen istahtaessa pöydän kulmalle isänsä työhuoneekseen ja kirjastokseen valitsemassaan huoneessa oli seigneur Nicolas St. Denis virkkanut tyttärelleen:

"Olet nainen, Anne. Olet seitsentoistavuotias. En tahtoisi sinua kadottaa, sillä mitään muuta ei äitisi minulle jättänyt kuin sinut. Puolisenkymmentä nuorta kavaljeeria on kuitenkin pyytänyt lupaa saada kosiskella sinua, ja onpa jo todellakin aika lopettaa tuo naurettava kuhertelu Davidin kanssa. Jos tahdot, pääset avioliiton kautta mihin Uus-Ranskan kolmesta neljästä mahtavimmasta suvusta tahansa. Enää et ole lapsi. Olet nainen. Ja nyt, kun käskynhaltija on seurueineen tulossa sekä quebecilaiset ystäväsi –"

Tässä kohden oli Anne keskeyttänyt hänet molemmin käsin päättävästi tukkiessaan hänen suunsa, ja harmaantuneen vanhan veteraanin sävyisästi mukautuessa tällaiseen leppeään kohteluun kuiskasi tyttö hänen korvaansa: "Menen naimisiin Davidin kanssa, sinä kultainen, vanha, toiskoipinen papa-faucheur. Menen naimisiin Davidin kanssa!"

Sitten oli hän nauraa helisyttäen juossut huoneeseensa ja jälkeenpäin kuullut isänsä nilkuttavan edestakaisin puujalkansa varassa, mutta hymyä tämän silmänurkassa hän ei ollut saattanut nähdä eikä liioin kuulla hänen tyytyväistä naurunhykerrystään vanhan soturin ikkunastaan tähyillessä korpeen, jonka helmassa Marie Rockin ja tämän pojan asumus oli.

Mutta hänen sanansa tyttö muisti, ja yhä uudelleen ja uudelleen ne nyt jonkin sytyttävän sävelen tavoin soivat hänen mielessään: "Olet nainen – nainen – nainen!" Ja täällä suurten tammien hämyisessä katveessa tämä totuus oudosti ja äkkiä jotenkin valtasi hänen olemuksensa. Hän oli seitsentoistavuotias. Ja Quebecissa tänä armon vuonna seitsemäntoistasataaviisikymmentäneljä nuoret seitsentoistavuotiaat naiset tunsivat maailman, kuuluivat siihen, solmivat avioliittoja ja tulivat lasten äideiksi.

Ja David – –

Hän kosketti poikaa käsivarteen. "Miksikä olet niin hiljaa – niin varovainen?" hän kuiskasi. "Eihän Päivänlaskunkalliolla saattane toki olla mitään vaaraa!"

"Ajattelen sellaista, mitä olen nähnyt irokeesien maassa ja muistan Salattua Kaupunkia", toinen sanoi. "Muistan – –"

"Mitä sitten?"

"Eipä juuri mitään. Ei minun pitäisi pelottaa sinua. Katsohan, mehän olemme päässeet jo korvesta. Laaksossa on hiukkasen vielä päivänpaistetta."

Heidän edessään aukenivat St. Denisin alueen viljelysmaat: niittyjä, lukemattomia heinähaasioita, viheriäisiä, hallalta säästyneitä, perunaa kasvavia aukeita, kurkku- ja kurpitsamaita ja jotakuinkin lähellä Päivänlaskunkalliota omenapuutarha, jossa poimimattomat talviomenat nuokkuivat raskaina oksiltaan. Mailimäärin saattoi nähdä seigneur St. Denisin uutisasukasalustalaisten raiviomaita ja heidän asunnoistaan kohoavia sinertäviä savupatsaita.

Anne St. Denisin silmät loistivat ylpeyttä, jota hän tunsi katsellessaan maailmaansa – ja onnea, joka asusti hänen rinnassaan. Mutta David, joka tähyili tämän ruhtinaallisen läänin yli, näki jotakin muuta – korven. Korven, joka joka puolella ulottui kauemmaksi kuin ainoakaan valkoinen mies oli vaeltanut, korven, joka näköpiirin rajalla suli pilviin, peitti salaisuuksia kätköönsä, nauroi heidän turvallisuushaaveilleen, odotti, väijyi – jättiläinen, joka vuotti hetkeään ja tarkkasi kääpiönkaltaisten ihmislasten työtä ja leikkiä.

Lähellä Päivänlaskunkalliota sivuuttivat he erään uutisasumuksen. Se oli rakennettu latteista kivistä. Kaikista neljästä ikkunasta oli paksut tammiluukut siirretty syrjään. Katonrajassa oli kahdeksan ampuma-aukkoa.

Mitään tästä ei Anne nähnyt. Nuo seikat olivat olleet siellä niin kauan kuin hän saattoi muistaa ja siten käyneet tavallisiksi. Mutta Davidin kasvojen ilme oli uusi, erilainen ja kiehtova. Anne aukaisi palmikkonsa, ja lämpiminä sekä kimmeltävinä valahtivat hiukset hänen hoikan vartalonsa yli. Satoja kertoja oli hän ennenkin tehnyt sen Davidin läsnäollessa. Tänä iltana kuitenkin pojan rintaa ahdisti hänen sitä katsoessaan, ja taas tunsi hän koko olemuksensa vavahtavan.

Annen tapana oli kerätä sylintäysi kukkia heidän saapuessaan raiviomaille lähelle Grondinin metsää. Hänen nytkin polvistuessaan kukkain keskelle ja hymyillessään Davidille tämä äkkiä pudotti syliinsä sälytetyn kukkataakan, riuhtaisi tytön rintaansa vasten ja pusersi häntä hetkisen niin että toinen oli tuokion aivan tukahtumaisillaan. Eikä hän milloinkaan ollut tyttöä suudellut niinkuin nyt.

Anne huudahti hiljaa ja koetti päästä irti, vaikka näennäisistä vastusteluista huolimatta hänen sydämensä oli riemusta ja ilosta aivan pakahtumaisillaan. Hän näki Davidin kasvoista ja katseesta hehkuvan ihanaa intohimoa, joka vihdoinkin oli murtanut poikaiän vaatimattomuuden ja itsehillinnän, ja heittäen vastustelun tyttö kätki kasvot käsiinsä ja painoi päänsä Davidin rintaa vasten.

Muuan ääni katkaisi tämän hetken lumon, hetken, joka ikuisesti oli jäävä mieleen heidän elämäinsä mieheksi ja naiseksi kypsymisen ensimmäisenä sarastuksena – pilkallisen pahoitteleva ja liiankin ilmeisesti huvitettu naurunpurskahdus hyvin läheltä. Silmänräpäyksessä sai se Annen karkaamaan Davidin syleilystä, ja rivakasti David kääntyi sitä kohden.

Kymmenkunta askelta loitompana oli kolme miestä ilmestynyt eräästä selja- ja sumakkitiheiköstä. Ensimmäinen heistä, pari askelta toisten edellä, se juuri oli nauranut, sillä hänen kasvoistaan kuvastui yhä ivaa ja huonosti salattua pilkkaa. Hänen toverinsa taas hymyilivät osaksi ilakoivasti, osaksi miltei kuin kadehtien kuten ainakin maailmanmiehet, joiden kohtalo on suonut vilkaista lempiväisten kohtausta.

Tuskin oli kuitenkin Anne St. Denis kääntynyt heihin päin, kun tuo hymyileminen loppui ja etunenässä oleva mies yritti saada ivan huuliltaan sekä katseestaan vaihtumaan joksikin, minkä piti muka olla hyvätapaista ja kohteliasta tervehdystä ja anteeksipyyntöä.

"Par Dieu, pyydämme teiltä anteeksi, mademoiselle ja monsieur", hän huudahti syvään kumartaen. "Emme teitä kuulleet emmekä nähneet ja luulimme – –"

"Valehtelette!" keskeytti David kavahtaen askeleen verran lähemmäksi. "Te sekä näitte että kuulitte, ja nauroitte – koska ette tienneet, että mademoiselle oli Anne St. Denis. Ja te luulitte – mitä?"

Anne veti häntä hihasta. "David – David – tulehan toki", hän pyyteli, ja ennenkuin toinen oli ennättänyt kääntyä tai vastata oli tyttö rientänyt kaidalle, tiheiköstä Grondinin metsän äärille vievälle polulle. David otti pyssynsä ja kukat sekä riensi hänen jälkeensä.

"Par Dieu!" ihmetteli toinen taampana olevista. "Vaudreuil, oletko ikinä nähnyt mitään niin kaunista? Ja sinä, de Pean – sievoisen sekamelskanpa matkaansaatoit hiivittämällä meidät tätä kohtausta katsomaan. Entäs tuo nuori metsäläinen. Kuka hän oli? Suuteli tyttöä, totisesti! Piteli häntä sylissään. Ja tytölle se oli mieleen, mikäli minä naisista jotakin ymmärrän – –"

"Ja siitä, mitä sinä et tiedä, tuskin täyttyisi kaksi taskukirjani sivua, Bigot", de Pean sanoi pyyhkäisten valkoisen hahtuvan hihastaan. "Huomasitteko muuten tytön tukkaa?"

"Suuremmoiset hiukset!" Bigot huudahti. "Antaisinpa vaikka kuvernöörinviran, jos olisin tuon nuoren intiaanin kengissä."

"Mokkasiineissa, tarkoitatte", ilveili de Pean yhä nyppien hahtuvia hiastaan. "Ja mitä kuvernöörinvirkaan tulee – niin, tuskinpa moinen palkinto kävisi tarpeelliseksi. Erittäinkin, mikäli toiveenne olisi vakava ja asia uskottaisiin de Peanin haltuun – –"

François Bigot, kuninkaan käskynhaltijoista Uus-Ranskassa viimeinen ja mahtavin, riensi kiireesti piilopolun päähän, jonne Anne St. Denis ja tämän lemmitty olivat poistuneet. Hänen tummiin silmiinsä oli leimahtanut äkillinen tuli, ja hänen miltei pahanilkisiltä kasvoiltaan hehkui metsästäjän kiihkeyttä hänen yrittäessään vielä vilaukselta nähdä pakenevaa sulotarta.

Hänen olkansa takaa tähyili hoikempi de Pean, käytöksessään ja puvussaan hivenen verran keikarimainen, mutta aivoiltaan ja oveluudeltaan kerrassaan kettu, Bigotin varjo ja läheisin liittolainen sekä mies jonka koko Quebec tiesi myyneen Bigotille kauniin vaimonsa Angelique de Peanin korvaukseksi rikkauksista ja vallasta, joilla käskynhaltija oli kyennyt hänet palkitsemaan.

Ja näiden kahden takana, hieroskellen kämmeniään kohtalaisen mahansa yllä, tilanteen harvinaiselle huumorille arvoa antaen seisoskeli markiisi de Vaudreuil, Lousianan silloinen kuvernööri – rehentelevä, hyväntuulinen, onnellinen, kokonaan vailla omaatuntoa, aina naurettavaisuuteen saakka ylpeä itsestään, kukko miesten joukossa, miekkonen, joka aina oli pakahtumaisillaan omaan egoismiinsa ja määrätyllä tavalla toimintakykyinen, tämän toimintakyvyn yleensä suuntautuessa hänen omain hankkeittensa hyväksi.

Ja Vaudreuil puhui suunsa puhtaaksi, kuten niin usein tapahtui – lausui ajatuksen, johon hänet innoitti hetken harvinainen huumori madame de Peanin rakastajan sekä aviomiehen sellaisella innolla yrittäessä vilaukselta nähdä tätä viehkeätä kaunotarta, joka oli karannut pakosalle melkein ennenkuin heidän oli onnistunut henkeään vetäistä.

"Hyvä, ettei madame de Pean ole täällä", hän pisteli hyvänahkaisesti, "tai tämä kaksinkertainen petturuus – hm – epäilemättä häntä nöyryyttäisi!" Ja hän hykerteli hiukkasen tuimemmin kämmeniään nähdessään de Peanin niskaan hulvahtaneen punaisen veriaallon ja Bigotin sysimustain silmäin raivostuneen katseen tämän kääntyessä.

Ja sitten Bigotin kasvoille äkkiarvaamatta karehti leppoisa hymy, joka toisinaan sai vihamiehenkin pitämään häntä ystävänä.

"Onneksesi olet sokea naiskauneudelle, Vaudreuil", hän kiusoitteli. "Siksipä juuri niin kovin rakastat omaa itseäsi, ja siksi tahtoisin minä saada sinut Lousianasta kaikkien kanadalaisten kuvernööriksi ensi vuonna – sinusta ei minulle koidu kilpailijaa. Ja mitä tähän tyttöön sekä hänen mukanaan olleeseen metsäläiseen tulee, niin yhä tarjoan toisesta kuvernöörinviran ja toisen päästä jotakin yhtä somaa."

"Onko minun ymmärrettävä niin, että annat tehtäväkseni tämän tarjouksen esittämisen hänen isällensä?" de Pean kysyi ovelasti hymyillen, vaikka Vaudreuilin typerä pistopuhe vielä kirveli.

Hymy haihtui Bigotin kasvoista. Hyvätuuli oli tiessään. "Meidän on riennettävä naureskelemaan tätä juttua St. Denisin kanssa, ennenkuin tyttö esittää hänelle oman käsityskantansa asiasta", hän sanoi. "Olitpa houkka, de Pean, luullessasi häntä jonkun kurpitsafarmarin tyttäreksi, niin polvillaan kuin hän olikin tuolla nurmikolla."

"Olet sinä tuntenut kauniita farmityttöjä, François – useampiakin", muistutti de Pean merkitsevästi kohauttaen olkapäitään. "Ja mielestäni erehdyt pitäessäsi tapausta onnettomana sattumana. Seikkahan avaa miltei rajattomat romanttiset mahdollisuudet, jos vain sitä haluat."

Bigot vaikeni heidän kääntyessään takaisin Grondinin metsää ja metsän kätkössä olevaa linnaa kohden.

Metsästä oli ilmestynyt muuan henkilö, joka iloisesti vihellellen tuli heitä vastaan.

"Tuo vaaniskeleva pölkkypää Peter Gagnon!" ilmoitti de Pean pahansuovasti. "Aina hän viheltelee, aina hän on kaltaisensa. Mitä enemmän häntä solvaa, sitä enemmän hän luulee itseään rakastettavan. On ihan ihmeellistä, että kaikki Quebecin tytöt ovat häneen hullaantuneita, mutta kenties johtuu se siitä, että he tietävät hänet niin yksinkertaiseksi, ettei hänestä ole mitään harmia!"

III luku.

Grondinin metsän laidasta David löysi odottavan Annen.

Tyttö oli taas palmikoinut hiuksensa, ja hänen kasvonsa hehkuivat paon jännitystä, mihin sekaantui suuttumusta, ylpeyttä ja häpeäntunnetta. Nähdessään Davidin kasvot, kylmät, jäykistyneet ja yhtä kalmanvaaleat kuin hänen omansa olivat hehkuvanpunaiset hän ojensi kätensä pojalle kukat ottaakseen ja yritti nauraa.

"Pelkuri raukka minä olin", hän huudahti, "mutta enhän voinut odottaa sinua, David – tukkani hajallaan."

"Ketä nuo olivat?" David kysyi.

Anne käännähti musertaen kukat syliinsä, ja sieltä, minne hän tähysteli, kuului pienen metsikön läpi uusia ja outoja ääniä.

He kuulivat huhuilevain äänten kaikua, naurua, kirveiden kalsketta, ja yli kaiken hurjaa laulua ja hoilausta, mikä sai Davidin kasvoille tuiman ilmeen.

"Käskynhaltijan seurue on nähtävästi saapunut", tyttö vastasi hänelle. "Vasta huomenna heitä odotettiin. Tumma, jykevä mies oli monsieur Bigot, mies, joka esitti anteeksipyynnön, oli Hugues de Pean, Quebecin pormestari. Olen nähnyt heidät Quebecissa. Kuka kolmas oli, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että – heitä vihaan." Ja hänen päänsä heilauksesta sekä hänen hirnahduksestaan David oivalsi hänen ajattelevan sen miehen kasvoista kuvastunutta hymyilevää solvausta, joka jälkeenpäin oli yrittänyt valhein ja anteeksipyynnöin pelastautua.

Silmäten polulle päin tyttö kurkotti huuliaan Davidille. "Minun on riennettävä. Isä Pitkäsääri on varmasti vallan hämmennyksissään tämän joukon tulon tähden ja tarvitsee apuani. Keittiöhommat, David, ruoka – ja onhan minun laitettava hiukseni sekä pukeuduttava – jotta voisin tulla näitä ihmisiä vastaan sellaisena, että he käsittävät arvokkuuteni. Kas niin – hyvää yötä!" Kahdesti David suuteli häntä ja seisoi katsellen tytön jälkeen, kunnes tämän käden viimeinenkin viite oli vaipunut ja hän oli häipynyt näkyvistä, lähdettyään Grondin Manorin suurta rakennusta kohden. Outo ja jäytävä tyhjyys valtasi pojan mielen hänen kääntyessään synkkää metsää kohden, jonka keskellä hänen kotinsa sijaitsi.

Vain lyhyen matkaa kuljettuaan hän pysähtyi, kuulosteli hetken ja lähti sitten ylpeydestä ja nöyryytyksestä punastunein kasvoin seugneuryn aukiota kohden. Saapuessaan lääniherran viljamyllyn taakse yritti hän hillitä synkkiä mietteitään.

Vanha, pyöreän tornin muotoon liuskakivistä rakennettu mylly ampuma-aukkoineen ja huipussa olevine siipilaitteineen oli seugneuryäkin vanhempi. Davidin ja Annen ensimmäisenä leikkipaikkana oli se ollut – se sekä sen luona oleva suunnaton muurilaastasta, kivistä ja savesta rakennettu leivinuuni. Ja myllytornin huipussa olevat siivet pyörivät tuulessa ähkyen ja kitisten Davidin astuessa esiin metsiköstä.

Myllyn takaa näkyi leivinuunin avoimista ovista räiskyvä tulinen pätsi. Uuni oli vain puolta pienempi Davidin ullakkosuojaa kotona, ja kaksi neekeriä, joiden musta hipiä välkkyi liekkien leimussa, työnteli sinne pihkaista puuta, niin että hetkisen perästä koko uuni kuumenisi läpeensä ja tuhkan ja hiilten tilalle tulisi kypsyttyään kymmenen paunan painoisia leipäkakkuja.

Tässä uunissa paistettiin harvoin mitään öisin – ja sen takaa näkyi muutakin häärinää, jonka kaltaista David ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt Grondin Manorissa.

Suuri linna, myllytornin tapaan rakennettu liuskakivistä kahden kerroksen korkuiseksi, syvine, valtaisine ikkunasyvennyksineen ja suuri kivinen savupiippu kummassakin päässään, loisti hämyssä jo sadoin palavin kynttilöin, ja valoa vasten erotti David paljon hääriviä ihmishahmoja, erittäinkin pitkässä keittiössä, missä tusinan verran palvelijoita – puolet naapuriseigneurilta lainattuja – hyöriskeli kovassa touhussa.

Rakennuksen virtaan käsin olevasta päädystä hän kuuli Annen harpun matalia helkähdyksiä, kimeämpiä kornetin ääniä sekä naurua. Ja siirryttyään myllyn toiselle puolen saattoi hän nähdä Annen huoneen. Siellä oli verho vedetty ikkunaan, mutta se oli valaistu, ja hän ymmärsi Annen olevan kiireesti pukeutumassa joutuakseen hoitamaan linnanrouvan velvollisuuksia alakertaan.

Mutta tähystellessään virran ja talon väliselle hämyiselle alueelle hän keksi sydämensä lyöntien kiihtyvän. Harvenevasta metsänlaidasta alkoi tasainen, viheriäinen nurmi, jota pitkin vihollisen oli aivan mahdotonta salaa lähestyä linnaa ja joka vietti noin pyssynkantaman päässä olevaan jokirantaan. Toisella puolen tätä nurmikkoa oli paikka, mihin juhannussalko pystytettiin, ja toisella puolen seigneuryn kirkko, jonka kivisissä kyljissä häämötti viljemmin ampumareikiä kuin akkunoita. Näiden välisessä puistossa oli kisakenttä, jonne paroonin alustalaiset perheineen kaikkina juhlapäivinä kokoontuivat sekä missä he messun jälkeen sunnuntaisin tarinoivat. Mutta Davidista tuntui, että rauhallisen hupailun ohella oli tämän paikan tänä iltana vallannut jokin muukin.

Loitolta sen toisesta päästä, missä virran vesi päilyi havupuiden kätkössä, kajahti naurua, laulua ja tuota aiemmin metsään kuulunutta kirveiden kalsketta. Tusina nuotioita paloi, ja yksi niistä oli kooltaan kuin puolet pientä taloa, ja sen ympärillä hyöriskeli paljon ihmisiä. Ilman muuta saattoi hän erottaa intiaanien nuotiot valkoisten miesten leiritulista, ja näitä oli seitsemän, edellisiä taas viisi. Nuotioiden ääressä oli ainakin sata miestä. Intiaanisotureita oli parisenkymmentä, ja he olivat joko ottawaheimoa taikka hurooneja. Sotamiehiä oli saman verran, näiden musketit kahdessa pinossa suuren nuotion ääressä – muut olivat ripsureunaisine nahkapaitoineen ja nahkalakkeineen sekä pitkine luodikkoineen vakoilijoita ja sissejä.

– Hän oli nähnyt tällaisia leirejä ennenkin, olipa niissä ollut myöskin verisiä päänahkoja ja haavoittuneita miehiäkin. Se kuitenkin, mitä hän näki juhannussalkokentällä hoikkien petäjien tummaa varjoa vasten linnan sadan kynttilän ja näiden kahdentoista nuotion välissä, oli uutta.

Siellä oli vielä parisenkymmentä henkeä, ehkä enemmänkin, ihmisiä, jotka verkalleen käyskentelivät pienissä ryhmissä ikäänkuin verrytelläkseen jäseniään pitkän venematkan jälkeen. Ei ollut niin pimeätä, ettei David olisi nähnyt heidän miekkainsa välkettä eikä heidän pukujaan, joista hän ymmärsi heidän olevan niitä komeita upseereja sekä kavaljeereja, jotka olivat seuranneet käskynhaltijan hienoa retkikuntaa Montrealiin, ja jotka nyt kaikessa komeudessaan olivat tulleet tervehtimään Richelieun alajuoksun varrella vallitsevia seugneureja.

Hänen viereltään kuului äkkiä matalaa, hekottavaa naurua. Myllärivanhus, pieni, hintelä Fontbleu oli ilmestynyt myllyn oven pimeydestä kuin pölyinen aave, ja oudosti naureskellessaan sekä katsoessaan Davidia hän hykerteli kämmeniään.

"Sievää joukkoa, mitä, nuori herra!" hän huudahti. "Komeita poikia, ja nälkäisiä päälle päätteeksi – niin nälkäisiä, että marssivat tuossa aikaa tappaakseen. Puolenpäivän aikaan olisi tänne pitänyt saapua lähetin, mutta eipä tullutkaan – eksyksiin sanovat hänen joutuneen tai päässeen tiellä päänahastaan. Ja tänne he tulla tupsahtavat meidän lainkaan aavistamattamme, kahdeksankymmentä kaiken kaikkiaan, jykeitä viikareita – ja käskynhaltija on määrännyt kaksikymmentä bushelia jauhoja annettavaksi heidän matkaansa huomenna, niin että minun on onkimiehen lailla kalastettava joka-ainutta tuulenhengähdystä, mikä sattuu tänne päin. Ja vaisuapa tuuli on, kovin vaisua, jotta mitään kunnolla jauhatettaisiin, nuori herra!" voivotteli hän.

"Kahdeksankymmentäkö", David virkkoi. "Liian monta suuta ruokittavaksi. Mademoiselle Anne kertoi odotettavan neljääkymmentä – ei enempää!"

Mylläri nauraa hekotti hinteliä olkapäitään kohautellen.

"Myötävirtaa on mukava tulla sujautella. Näittekö isoa nuotiota? He paistavat härkää, jonka seigneur tänään teurastutti huomista varten, ja minä olen lähettänyt heille iltaseksi viisi täyttä bushelia karkeita jauhoja, jotka he perunan, kaalin, nauriiden ja kurpitsan mukana saavat ahtaa maaruunsa ennenkuin menevät matkaansa. Mutta vallasväelle tuolla, sisällä, Quebecin haut mondelle, nuori herra, täytyy olla lintua ja mureata paistia sekä hienoja leivoksia – ja sellaisia määriä, että keittiössä vallitsee hämminki, kun on vuotettu yhtä suuta siinä missä nyt on kaksi, eikä kumpaistakaan ennen huomista päivää. Sanonpa teille, ettei myllyssä eikä tuon ison uunin ääressä tänä yönä torkuta, sillä käskynhaltija on myöskin määrännyt hankittavaksi sata leipäkyrsää – ja turvallisempi on loitolta vetää kuningasta nenästä kuin vihastuttaa läsnäolevaa käskynhaltijaa."

David naurahti huolettomasti. "Vaarattomammalta hän näyttää kuin eräät korvessa tapaamani miekkoset, ja jos minä tänä yönä paistaisin hänen leipiään tai jauhaisin hänen jauhojaan, niin luulenpa, että höystäisin niitä hiukan katkeroyrtillä", hän sanoi. "Ja merkitsevätkö nämä käskynhaltijan määräykset sitä, että hänen seurueensa aikoo huomenna lähteä?"

"Kylläpä vain, sillä miksipä minua muuten yökausi pidettäisiin työssä", sanoi mylläri, jonka laihat, vanhat kasvot vetäytyivät tuhansiin kurttuihin hänen harmitellessaan tätä epätavallista urakkaansa.

Äkkiä viittasi hän Annen ikkunasta kuumottavaan heikkoon valoon, ja hihittävää hilpeyttä pilkahti taas hänen ääneensä. "Katsokaapa häntä nyt, nuori herra", hän huudahti. "Katsokaapa nyt häntä tässä kulta- ja hopeapitsin välkkeessä ja kaikki nuo tepastelevat nuoret keikarit ympärillä. Kauniimpi hän on kuin mikään kuuna päivänä Quebecista tullut, ja rivakastipa sen nuoret silmät äkkäävät, vieläpä vanhatkin, Davidpoika. Enpä laskisi moista kaunotarta pitkäksi toviksi näkyvistäni – Jumala tytön hellää sydäntä siunatkoon – sillä joutuisipa la belle Pompadourkin unhotuksiin, jos kuningas Ludvig olisi täällä näkemässä suloista Anneamme. Tänne tyttö kuuluu, kukkakunnaille, vanhalle myllylle, linnunlaululehtoihin – pitäkää siis varanne, nuori herra, pitäkää varanne itsenne suhteen – ja hänen!"

Davidin sydän alkoi lyödä kiivaammin, niin että polttava puna karahti hänen laihoille, herkkäpiirteisille kasvoilleen. Ottelussa mies miestä vastaan hän kaataisi de Peanin. Niin hän nyt mietti – mies miestä vastaan. Poikaikä oli ohitse.

Enää ei hän yrittänyt piileskellä, vaan riensi rohkeasti uunin ohitse ja aivan linnan valaistujen ikkunain alta. Tuumaakaan ei hän kaartanut suoraa tietä mennessään jokirantaa kohden.

Hän sivuutti kolme upseeria, jotka tuijottivat häneen vierovasti, ja saapui toisen, nelimiehisen ryhmän kohdalle. Vieraat pysähtyivät, miltei ampaisten hänen tielleen. Eräällä oli harmaat viikset, hyvin kovakatseiset, viileät silmät, ja Davidin pyssynperä hipaisi häntä.

"Par Dieu! Kuka olet, ja mitä täällä teet?" hän käskevästi kysyi.

"Olen David Rock tästä seigneurystä ja olen kävelyllä niinkuin tekin", vastasi David yhtä kimpaantuneesti ja jatkoi matkaansa nostamatta hattuaan tai tuuman vertaakaan kumartamatta päätään.

"Horna!" kuuli hän nuoremman miehen huudahtavan. "Merkitsenkö hänet miekkani kärjellä, eversti, niin että näemme, millainen hän on juoksemaan?"

Mutta lainkaan ei Davidia seurattu, ja hän saapui männikön laitaan verensä oudosti kohistessa ja mielensä sykähdellessä iloa äskeisen johdosta.

IV luku.

Nuotiotulen ääressä vallitsi sula hilpeys ja ystävällisyys. Davidillekin tarjottiin viipaletta paistetusta härästä, mutta hän jatkoi matkaansa, vaikka kyllä olisi haluttanutkin jäädä. Äiti muistui hänen mieleensä, niinkuin koko ajan äskenkin. Myöhään hän, David, saapuisi kotiin, niin myöhään, että äiti olisi levoton äitien tapaan, vaikka tiesikin poikansa viipyvän Annen suloisessa seurassa näinä tytön viimeisinä päivinä kotona. Hän oikaisi nurmikon poikki linnaa kohti. Nytkään ei hän lainkaan yrittänyt kaihtaa sinne tänne käyskenteleviä käskynhaltijan seurueeseen kuuluvia upseereja eikä muita herrasmiehiä, vaan riensi suoraa tietä näiden kävelypaikan toisessa päässä olevalle suurelle lähteelle.

Tämä lähde oli St. Denisin seigneuryn erikoisuuksia. Vesi pulppuili jääkylmänä kahdenkymmenen jalan laajuiseen, suureen, paasipohjaiseen lampeen – ja tarinan mukaan oli tuo lampi kaivettu sekä sen pohja kivetty noilla kalliopaasilla jo ennen seikkailija Grondinin tuloa, sieur Grondinin, joka rakensi erämaalinnan kolmelle ihanalle lemmitylleen, joiden pehmeät kiharat mohawkit veivät samana päivänä, jona he leikkasivat sieur Grondinin päänahan ja ryöväsivät hänen kalkkunansa.

Ihmisiä oli lähellä Davidin kumartuessa juomaan pivostaan, välittämättä käsillä olevista puumaljoista. Hänen pyssynsä piippu kalahti kiveen. Nahkapukuinen, mokkasiinijalkainen nuorukainen näkyi selvästi selkeältä taivaalta yhä kajastavassa valohämyssä. Ja kun hän nousi seisaalleen kasvot kosteina ja toinen hiha vettä tippuvana näki hän tuon viileäsilmäisen, harmaaviiksisen miehen seuralaisineen aivan lähellä.

"Siinä on poikalurjus, joka teitä herjasi", huudahti sama ääni, joka oli tuokiota varhemmin uhannut merkitä hänet, ja David näki äkäisesti kulmiaan rypistelevän nuoren teikarin puoleksi kiskaisevan kalpansa huotrastaan ja astuvan askeleen verran lähemmäksi.

"Onpa hän vielä jotain enemmänkin", kuului toinen ääni, joka sai Davidin säpsähtämään. Hänen toisella puolellaan seisoivat de Pean, Bigot ja Vaudreuil, ja näiden kolmen takaa pilkistelivät hänen ystävänsä Peter Gagnonin hämmästyneet ja säikähtyneet kasvot.

De Peanin kasvoilta kuvastui sama katala hymy, vielä merkitsevämpänä ja herjaavampana sen eleen vuoksi, millä hän vei hihansa suulleen antaen ymmärtää Davidin huulien kaipaavan pyyhkimistä. Vaudreulin tanakka ruho hytkyi naurusta hänen nauttiessaan toverinsa huvittavasta elehtimisestä.

"Jotain enemmänkin hän on", toisti de Pean astuen askeleen lähemmäksi ja ivallisesti sekä ilkamoivasti kumartaen syvään Davidille. "Sievä poika hän näinkin on, hyvät herrat – mutta vielä sievemmästä näystä te jäitte vajaaksi!"

Hän oikaisihe sekä astui Davidin viereen, vieläpä keveästi hipaisi sormillaan tämän hihaa silmäinsä välkkyessä aikomansa pilailun huvia.

"Katsokaa häntä, hyvät herrat, katsokaa häntä tarkoin", hän julisti jäljitellen markkinoilla olevaa torikaupustelijaa. "Ei hän mikään metsäläinen ole, vaikka hänen hiuksensa ovat pitkät ja kasvonsa tippuvat vettä – eikä aivan tyyten se narrikaan, miltä hän näyttää, ystävät – vaan rakastaja, armastelija, jonka korkean mielitietyn nimi teitä hämmästyttäisi. Niin, tässä on ihanasilmäisen tytön kyyhkyläinen, tytön, jonka tänään löysimme hänen sylistään taajassa lehvikössä, tytön nimeltä – –"

Mikään valta taivaassa tai maan päällä ei olisi saanut Davidia sallimaan kiusanhengen jatkavan puheitaan pitemmälle. Hän teki salamannopean liikkeen, ja de Pean sinkosi kuin taittunut oksa keskelle jääkylmää lähdevettä.

Bigot ensimmäisenä kavahti avuksi, ja ennenkuin toiset ehtivät puuttumaan asiaan oli David suunnannut raivonsa häneen. Pojan väkevät käsivarret lennähyttivät tuossa tuokiossa hänet vedessä polskivan de Peanin viereen.

Läsnäolijoilta pääsi kauhunhuuto, ja ylinnä kuuli David Peter Gagnonin äänen. Siinä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä hänen kimpussaan. Ei hän yrittänytkään puolustautua tai riuhtoa. Hän oli antanut de Peanille ja Bigotille ansion mukaan, ja hänen veressään kiehuva mieletön riemu sammutti kaiken halun taistella muita vastaan, joita kohtaan hänellä ei ollut mitään henkilökohtaista kaunaa. Hän totesi tuokiossa tapahtuvan erittäin paljon – häntä pideltiin kiinni, välkkyvä miekankärki oli hänen rintaansa vasten, nuoransilmukka kiristyi hänen ranteisiinsa hänen selkänsä taakse, ja takaa kuului läähätystä, molskinaa ja pärskinää ystäväin vetäessä Bigotia ja de Peania kuivalle maalle.

Ja sitten vihdoinkin kuului ääni, joka oli valanut kuolettavaa kauhua useampaan kuin yhteen sydämeen, ja se sanoi: "Viekää hänet sisälle ja käskekää St. Denisiä määräämään hänelle rangaistukseksi sata raipaniskua hänen paljaaseen selkäänsä – ja te, eversti Arnaud, huolehditte siitä, että se tapahtuu ja että kaikki, joita haluttaa, pääsevät katsomaan!"

Edes tuo hyytävän julma ääni ei pelottanut Davidia hänen voitonriemuisessa hurmiossaan. Oli ihmiselämän arvoista onnistua tukkimaan de Peanin suu sinä silmänräpäyksenä, jona se oli lausumaisillaan Annen nimen. Se oli tuhannen raipaniskun arvoista. Ei hän Bigotia muistanut, miestä, joka oli hänet tuominnut, ei rikostaan, jonka rangaistuksena olisi ollut kuolema, jos tämä Uus-Ranskan mahtavin mies olisi sitä halunnut. Hän muisti vain Annea ja jotakin ihmeellistä heidän välillään, jotakin, minkä de Pean oli ollut saastuttamaisillaan.

Sata raipaniskua!

Häntä vietiin kaidan, lammen ja linnan välillä olevan nurmikon poikki, ja häntä kuljettivat raivostuneet miehet, joiden miekat kalahtelivat ja kasvot kuumottivat vihaa. Edellä kävi eversti Arnaud kasvot armottomina kuin olisivat ne olleet terästä.

Sata raipaniskua!

Tuo ajatus alkoi verkalleen päästä hänen tajuntaansa. Sata raipaniskua – ihmisten silmäin edessä. Sata raipaniskua – hänen paljaaseen selkäänsä.

Hän näki Peter Gagnonin, ja ystävän pyöreät kasvot, tavallisesti rusottavat kuin omenankylki, olivat yhtä valkeat kuin jauhontomu vanhan myllärin selässä jauhatusaikaan.

Ja häntä alkoi jäätää – häntä karmi jokin kauhea, mikä oli häntä lähestymäisillään.

Hänet vietiin suoraan suureen eteissuojaan. Ja siellä näkisi Anne hänet. Tyttö kuulisi tuomion – eikä hänen, Davidin, auttanut näyttää pelkäävänsä tai surevansa.

Ensimmäisen kynttilän valossa olivat hänen kasvonsa kuolemanvaljut. Mutta hänen leukansa oli jäntevämpi kuin everstin konsanaan. Hänen päänsä oli pystyssä ja tukkansa hiukan kostea sieltä, missä se oli hiponut lammen vettä.

Askelten ja aseitten kalskahdellessa hänet työnnettiin suuren suojan keskilattialle, missä vieraita odottivat kynttilöillä valaistut pöydät. Miltei jo ennenkuin eversti oli käskenyt palvelijoita kutsumaan St. Denisiä paikalle alkoi huoneeseen tulvata ihmisiä. Linnansalissa vaikeni nauru ja hälinä äkkiä, ja ovelle ilmestyi ihmiskasvoja, sitten tungeksivat miehiset vieraat häikäilemättä paikalle unohtaen tämän odottamattoman välikohtauksen tähden kaikki kohteliaisuussäännöt.

Katsomatta oikealle tai vasemmalle, tuijottaen suoraan eteensä David tajusi kuin unessa noiden paikalle rynnänneiden hämmästyneiden ja uteliaiden ihmisten läsnäolon. Hän saattoi tuntea heidän tuijotuksensa. Hän kuuli heidän hengittävän, kuiskailevan, kuuli nurmikolta rientäväin askelten äänet, ja omassa povessaan kuuli hän sydämensä takovan niin, että hänen suoniinsa sykehti jotakin hyistä kylmyyttä.

Ja kuitenkaan eivät tuijottavat ihmiset nähneet hänessä pelon säväystäkään – hänen kasvonsa ainoastaan näyttivät kynttilänvalossa harmailta ja verettömiltä. Mutta niissä oli kalliopaaden harmautta, ja niiden katse oli vilpitön ja suora, ja niistä huokui intiaanin tunteettomuutta. Intiaani olisi hän voinutkin olla, ellei hänen tukkansa olisi ollut vaalea ja hänen kasvonsa harmaat. Intiaani olisi seisonut noin kuolema silmäinsä edessä, vihollisten käsissä.

Ja kuitenkin hänen päätään pyörrytti – siellä pyörsi pari sanaa, jotka toistuivat armottomasti – "sata raipaniskua – sata raipaniskua – sata raipaniskua ihmisten silmäin edessä!"

Ja sitten keksi hän katsovansa suoraan Anne St. Denisin silmiin – Anne seisoi isänsä kanssa avarassa oviaukossa, josta mentiin paroonin yksityishuoneeseen.

Tyttö ei ollut Päivänlaskunkallion Anne, ei liioin seljapensaikon Anne, jonka hän oli rohjennut niin lujasti pusertaa syleilyynsä.

Hän oli vanhempi Anne, loisteliaampi Anne, silkinkiuhtavassa puvussa ja hiukset sykeröitynä ihmeellisen kauniiksi laitteeksi korkealle päälaelle, niin että hän pitkän isänsäkin vierellä näytti kaikessa hentoudessaan miltei kuninkaalliselta.

Ei hän ollut Davidin Anne sellaisena kuin hän siellä seisoi, vaan uusi Anne, joka näiden tulokkaiden tähden oli laittautunut ihmeelliseksi ja oudoksi ja jonka oikea paikka olisi heidän joukossaan hänen, Davidin, saadessa sata raipaniskua paljaaseen selkäänsä.

Tunteettomana kuuli hän everstin säälimättömän äänen selostavan häpeällistä, kaksinkertaista rikosta, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi. Hän näki hämmästyksen Annen kasvoilla vaihtuvan säikähdykseksi, säikähdyksen jäykistyvän kauhuksi, kunnes viimeinenkin veripisara oli paennut hänen kasvoiltaan, ja hän oli valkoisempi kuin David koskaan oli nähnyt.

Saman kaukaisen äänen kuuli hän vaativan rangaistusta – sata raipaniskua hänen paljaaseen selkäänsä, ihmisten silmäin edessä. Ja sitten näki hän Annen horjahtavan ikäänkuin nuo sanat olisivat olleet häneen osunut sivallus, tuskaisa ilme tulvahti hänen kasvoilleen, ja David luuli hänen yrittävän huutaa – mutta sanaakaan ei puhjennut hänen huuliltaan.

Ja kaiken aikaa David katseli häntä oudon tunteettomasti ikäänkuin olisi ollut muukalainen. Sillä hänestä tuntui, ettei tyttö enää ollut hänen Annensa – ei sellaisena kuin tämä oviaukossa seisoi isänsä vieressä.

Mutta toiset näkivät muutakin. Ulkoa olivat saapuneet Bigot ja de Pean, vaatteet epäjärjestyksessä ja likomärkinä, ja aivan heidän takanaan seisoi Vaudreuil.

Vaudreuil kuiskasi parhaillaan ripeästi jotakin Bigotin korvaan. "Sanoinhan sinulle, että oli sulaa hulluutta rangaista häntä täten – jos toivot pääseväsi tytön suosioon. Katsohan häntä nyt – valkoisempi hän on Artoisin liljaa ja kauniimpi Quebecin kaikkia sulottaria. Jos annat asian mennä menojaan, on hän vihaava sinua. Jos noudatat neuvoani, on hän – miltei – sinua rakastava. Ei tämä nuori metsäläinen kykene häntä tenhoamaan ajanpitkään. Tee tytöstä ystäväsi. Yritä päästä hänen suosioonsa. Tee niin – ja tuo kaunotar on vielä kerran oleva sinun – ja kuvernöörinvirka – minun!"

Kuiskaus oli myöskin aiottu de Peanin korviin, joka hiljaa lisäsi tarkkaavain läsnäolijain kuulematta: "Milloinkaan ei kohtalo ole järjestänyt niin somaa kukkasta tiellesi tai tarjonnut näin oivaa tilaisuutta sen poimimiseen, François!"

Samana tuokiona toisti eversti selvällä ja kuuluvalla äänellä, niin että seigneur St. Denisille ei jäänyt tilaa väärinkäsityksiin: "Sata raipaniskua, parooni, ei enempää eikä vähempää, kaikki hänen paljaaseen selkäänsä – ja ulkona, niin että ihmiset pääsevät katsomaan. Uskon vangin haltuunne huomiseen asti, jolloin rangaistus epäilemättä pannaan täytäntöön!"

Davidin sidotulta käsiä riuhtaistiin armottomasti, mutta sitten lyötiin häntä leppeästi olalle, ja Bigot alkoi puhua aivan hänen vieressään. Käskynhaltija hymyili. Hänen silmänsä säteilivät ystävällisesti. Ja hänen takanaan kumarteli de Pean iloisena ja koko märkä olemus uhkuen hyvänsuopaisuutta Vaudreulin tavalliseen tapaansa kuuluvasti hykerrellessä kämmeniään pullean vatsansa yllä. Ja samalla kertaa tarttui Bigot toisella kädellään mitä merkitsevimmin eversti Arnaudia hihaan.

"Mademoiselle, pyydämme nöyrästi teiltä anteeksi", Bigot sanoi äänellä, jonka hän ajoittain saattoi tehdä hiveleväksi kuin soitto. "Pelkäänpä eversti Arnaudin pitkittäneen pilailuamme hiukkasen liian kauan. Ei tätä nuorukaista ruoskita, suloinen mademoiselle Anne. Hänet tuotiin näin tänne ainoastaan jotta saisimme hiukkasen hupailla ja samalla osoittaa hänelle vilpitöntä kunnioitustamme Uus-Ranskan urheimpana nuorukaisena. De Peanin kera olen saanut oivan sukellusmatkan hänen toimestaan laskettuamme hänen kustannuksellansa ajattelematonta leikkiä lammen luona. Hän on näyttänyt, mitä ainesta hän on, ja pidänpä hänestä senvuoksi niin paljon, että – mikäli hän tahtoo suoda meille kisailumme anteeksi – tarjoan hänelle ystävyyttämme tästä hetkestä lähtien. Jos hän joskus sattuisi tulemaan Quebeciin, missä urhealla ja pelottomalla miehellä aina on mahdollisuuksia, huolehdin siitä, että käskynhaltija, jolle hän tänä iltana on antanut niin perinpohjaisen vesikasteen, pitää hänestä hyvää huolta. Ja jos nyt suotte anteeksi, että menemme vaihtamaan yllemme kuivia vaatteita, joita meillä kaikeksi onneksi on mukana, ja jos te, Anne, ette kanna meille kaunaa, vaikka saimmekin rusotuksen pakenemaan kauniilta kasvoiltanne – niin on tämä hetki sellainen, että sen muistaa kautta elämän!"

Voitonriemu hykäytti Bigotia hänen nähdessään sanainsa vaikutuksen. Irstaan elämän pimittämän ja rajattomalla vallalla ruokitun sielun kaikki mielihalut olivat kohdistuneet Anneen. Tytön nuortea kauneus vangitsi hänet kokonaan. Hänen suloutensa ja viattomuutensa humalluttivat Bigotin veren. Ovela ja kavala Vaudreuil oli nähnyt tämän intohimon itävän, Bigot itse näytellessään kavalaa osaansa totesi sen aavistamattoman voiman. Sellaisena kuin tyttö siinä isänsä vieressä seisoi – valkoisena enkelinä, jonka kasvoille elämä taas alkoi valaa ruusunpunaansa – oli Anne St. Denis kuningaskunnan arvoinen.

Kuitenkin ainoastaan Vaudreuilin ja de Peanin silmät keksivät käskynhaltijan käytöksestä näkyväisen merkin siitä kuluttavasta tulesta, mikä oli päässyt valloilleen hänen rinnassaan. Mielihyvänsäkin hän salasi. Häntä oli loukattu, oli tehty majesteettirikos, ja hän iloitsi tietäessään St. Denisin tyttärineen käsittäneen sen ja pelolla ajatelleen seurausta. Kuitenkaan ei hänen käytöksestään tai sanoistaan ilmennyt ivan aavistustakaan – sulaa vilpitöntä ystävyyttä niistä kuvastui. Hän tarjosi kädenpuserruksen ja armon siinä, missä olisi jonkun toisen lähettänyt hirsipuuhun tai piiskurin paaluun. Ja hän katsoi Anneen, hymyili hänelle ja näki, kuinka väri palasi tytön kasvoille hänen, käskynhaltijan, jakaessaan elämää, vaikka olisi voinut jakaa kuolemaa.

Hän astui lähemmäksi, tarttui tytön käteen ja kumartui suutelemaan sitä yhtä hartaasti kuin olisi osoittanut alamaista kunnioitustaan kuningattarelle tai la Pompadourille, kuninkaan jalkavaimolle, jonka suosikiksi ja suojatiksi koko Uus-Ranska hänet tiesi.

"Onni ja kaitselmuksen mielisuosio teitä kahta aina seuratkoon", hän sanoi Annelle, ja näiden sanojen merkitys, jonka ainoastaan tyttö käsitti, valahutti punan nopeammin tämän poskipäille hänen katsoessaan jäykkänä tuijottavaa Davidia.

Mutta poika oli ripeästi kääntynyt päästyään siteistään vapaaksi. Miehet astuivat syrjään hänen harpatessaan ovea kohden. Joku asetti hänen pitkän piilukkopyssynsä hänen käteensä. Hän ei vilkaissut taakseen eikä kuullut, kuinka Anne hiljaa huusi häntä nimeltä, ennenkuin ehti hillitä itsensä.

David oli taas löytänyt oman paikkansa – ulkona pimeydessä!

V lako.

Virralta henkäilevä viileä iltatuuli vaikutti tyynnyttävästi ja virkistävästi, ja Davidista tuntui kuin olisi hän vasta nyt pitkästä aikaa kyennyt henkäisemään vapaasti nähdessään nuotiotulten kajon männikön laidasta.

Linnan ulkopuolelle hän pysähtyi, loitommaksi kirkkaasta kynttiläinvalosta. Hän kuuli liikettä ja miekanlappeiden kalinaa. Joku nauroi, ja tuo naurahdus oli kuin tulen tuhahdus ruutiin. Muuan ääni nuhteli de Peania, ja hän kuuli seigneur St. Denisin vapautuneesti ilmoittavan vierailleen, että tuokion päästä tarjoiltaisiin illallinen.

Hänen mietteensä olivat kuin riemusykkeisiä salamoita. Hän oli puolustanut Annea. Ja kuitenkin – häntä oli uhattu sadalla raipaniskulla. Bigot yksin oli hänet pelastanut, ja hän oli nähnyt tämän kumartuvan suutelemaan Annen kättä – ja tuokion ajan oli hän nähnyt Annen silmäin sädehtivän tähtien lailla. Tyttö ei ollut tullut hänen avuksensa. Hän ei ollut puhunut hänelle, Davidille, ei korottanut ääntään inttämään vastaan.

Ja kuitenkin sykkäili hänen sisimmässään riemua, jota masentuneet mietteet eivät saaneet sammumaan. Tuo riemu oli kuin laulu, joka kaikuili hänen rinnassaan, kohotti hänet tuosta masennuksentilasta, jonka valtaan hän oli ollut joutumaisillaan.

Hän keksi kulkevansa uunin ohitse. Siellä räiskivät tulenlieskat. Myllytornin mustassa ovensuussa seisoskeli hintelä pikku mylläri aavemaisempana kuin konsanaan taivaalle ilmestyneiden miljoonain tähtien kelmeässä valossa.

"Oletteko nähnyt heidät, David, nuo tämän maan hienot valtaherrat!" hän tervehti. "Oletteko nähnyt Bigotin, suuren käskynhaltijan ja mestarirakastelijan, Pompadourin suosikin ja kuninkaan lemmikin?"

"Olen hänet nähnyt", David sanoi, "ja seisonut hänen vieressään hänen kätensä käsivarrellani suuressa eteissalissa."

"Mitä – tekö? David Rock, sellaista on, kun mieli-tiettynä on Anne St. Denis, sillä vapaasta halustaan hypistelevät Bigotin sormet ainoastaan silkkiä ja samettia, ja jos hän teitä noin silitteli, niin – oli se Annen takia!"

"Niin luulen olleen", David sanoi vilpittömästi. Hänen verensä pauhu viileni. Hän tähyili linnan valaistuja ikkunoita, ja hänen kasvojensa ilme kävi herkäksi.

"Ja mitä tuumii Bigot meidän Annestamme?" kysyi Fontbleu nauraa hekottaen ja oudosti hieraisten laihoja kämmeniään.

"Tietenkin pitää hän tyttöä kauniina!"

"Niinpä tietenkin", nyökkäsi mylläri, ja äkkiä kävi hän hyvin hiljaiseksi, niin että David tuokion kuluttua toivotti hyvää yötä ja poistui.

Vanha mylläri katseli hänen jälkeensä ja ravisteli päätään. "Niin, niin, David, kaunis hän on, liian kaunis teille", puheli hän surullisena.

Päästyään näkyvistä seisoi David vielä pitkän aikaa pimeän suojassa tähystellen linnaa ja ajatellen Annea. Sitten näki hän erään ihmishahmon rientävän leivinuunin ohi myllyä kohden ja mylläri Fontbleun ehättävän oveltaan tätä vastaan. Seuraavassa tuokiossa tulija sitten riensi samaa tietä, jota hänkin, David, oli tullut, ja jo ennen hänen saapumistaan metsän pimentoon David kuuli hänen puhkunansa sekä tunsi hänet parhaaksi ystäväksensä – lähinnä Mustaa Metsästäjää, äitiään ja Annea – Peter Gagnoniksi, jonka ylhäissyntyinen isä vallitsi naapuriseigneurieta.

Hän oli huudahtamaisillaan ilosta, mutta hillitsi itsensä ja vaikeni. Hän piti Peter Gagnonista – Paksusta Pekasta, kuten Anne tätä nimitti. Tällä oli pyöreät, rusottavat kasvot, hän piti somista tytöistä ja hyvästä ruoasta ja oli tavattoman toivorikas sekä hyväntuulinen.

Vasta Peterin urheana ollessa ryntäämäisillään metsään David ilmaisi itsensä. Peter huoahti helpotuksesta käydessään kiinni ystäväänsä.

"Tämäpä mainiota, Sancta Maria!" hän huudahti. "Kaikki aarniometsän menninkäiset olisivat olleet niskassani, jos minun olisi pitänyt tässä sysimustassa pimeydessä tulla perässäsi kotiisi."

"Aamulla se olisi käynyt helpommin", huomautti David.

"Mutta Anne uhkasi minua kuolemalla ja kadotuksella, ellen hakisi sinua käsiini tänä iltana!" touhuili Peter ahmaisten aimo lailla ilmaa keuhkoihinsa.

Davidin sydän sykähti riemusta. "Pyysikö hän sinua hakemaan minua?"

"Ei! Ei hän minua pyytänyt. Hän käski ja sanoi, että ellen tottelisi, pyhittäisi hän lopun ikänsä tehdäkseen jokaisesta somasta quebecilaistytöstä vihamieheni, ja vihaisi minua itsekin kaikesta sielustaan. Niin paljon hän sinusta pitää, David!" Ja taas haukkoi Peter henkeään.

David ei vastannut, ja päästyään taas tasapainoonsa Peter jatkoi: "Kun sinä laputit tuolla tavoin matkoihisi ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija ollut vihollisesi, ei häneltä mennyt puolta minuuttiakaan, ennenkuin hän oli saanut annetuksi minulle merkin, ja meidän onnistui puikkia senverran syrjään, että sain kerrotuksi, mitä oli tapahtunut. Olisitpa nähnyt hänen katseensa ja kuullut hänen sydämensä lyövän, David! Ja sitten vannotti hän minua hakemaan sinut käsiini, vaikka minun olisikin hapuiltava tämän menninkäismetsän halki, ja sanomaan sinulle, että hän oli sinun tähtesi onnellisempi ja ylpeämpi kuin ennen konsanaan. Ja hän tahtoo saada tietää, miksi tuolla tavoin karkasit pois etkä ollut kuulevinasi, kuinka hän huusi sinua nimeltä!"

"Hän nähtävästi sen kuiskasi", David sanoi yrittäessään hillitä riemuaan tämän Annen ihanan viestin johdosta.

"Eipä hän kuiskannut", intti Peter kimpaantuen. "Minä kuulin sen selvään, ja niin suurin osa muistakin!"

"Ei hän ainakaan mitään sanonut minun häntä katsoessani tai käskynhaltijan suudellessa hänen kättänsä", mumisi David.

"Hän oli mykkä niinkuin kaikki muutkin", myönsi Peter. "Niin minäkin olin. En ole milloinkaan vielä niin silmittömästi säikähtänyt. Eversti Arnaudin määrätessä sinulle raipparangaistuksen valui minulla hikikarpaloita pitkin kaulaa. Ja huomasitko seigneuria? Hänen kasvonsa olivat laikulliset kuin sairaan, enkä koskaan ole nähnyt ketään niin kalpeana kuin Anne oli. Kaikki näimme me mielessämme sinut siellä nurmikentällä raipan mätkähtäessä paljaaseen selkääsi. Ja ajatella, että kaikki on selvinnyt niin sievästi pelkällä säikähdyksellä!"

"Eipä tuo selviytyminen minun nähdäkseni niinkään hienolta tunnu", tuumiskeli David, "mikäli et pidä hienona olla illalla yhtä ehjänahkainen kuin aamulla noustessaan."

Peter kummasteli kummastelemistaan. "Tarkoitatko, ettet aio käyttää hyväksesi käskynhaltijan ystävyyttä?" hän kysyi.

"Mitä ystävyyttä?"

Peter kävi pyöreällä kourallaan Davidia käsivarteen. "Oletpa sinä taulapää", hän huudahti. "Eipä ihme, ettet kuullut Annea. Ja sanotko minulle nyt aivan tosissasi, ettet kuullut, kuinka Bigot tarjoutui ystäväksesi, jos sattuisit tulemaan Quebeciin?"

"Kuulinhan minä sen. En aio lähteä Quebeciin."

"Sitten olet aivan mahdoton. Eihän käskynhaltijalta tarvita kuin sana, ja sinusta tulee kuninkaan lähin mies. Ei hän milloinkaan lupaa mitään, mitä hän ei pidä, niin kavala kuin hän onkin – ei ainakaan mitään tällaista. Kuulinpa hänen kertovan Annelle, että Quebecissa ei tule olemaan toista sinun veroistasi, jos vuoden sisässä suostut hänen kutsuunsa. Niin hän sanoi – kutsuunsa. Ja olisitpa nähnyt Annen ilmettä. Aivan minä kadehdin sinua."

Hetkisen seisoi David leikitellen pyssynsä lukolla.

"En minä Quebecista mitään halua", hän sanoi sitten.

"Siellä on rikkautta, mainetta – ja Anne", puuskahti Peter sanomaan. David vaikeni, sormieli vain pyssyään. "Ja niin paljon somia tyttölapsia, että heitä katsoessasi ihan silmäsi sumenevat!"

David nauroi. "Sinä kai naisit kaikki maailman sievät tytöntypykät, jos se olisi vallassasi, Peter. Kaikkia heitä sinä rakastat."

"Joka ainoaa!" myönsi Peter täydestä sydämestään.

"Ja lennät kuin perhonen kukasta kukkaan."

"Mutta aina palaan takaisin", puolustautui Peter, "sillä heitä on niin paljon ja niin kauniita, että en saata kiintyä yhteen. Luulisin heidän myöntyvän kosintaani lihavuudestani huolimatta, jos heitä pyytelisin – Annea lukuunottamatta, tietenkin. Hänen päänsä on täynnä sinua."

"Ja luuletko, että hän tahtoisi minun jättävän metsät ja lähtevän Quebeciin?"

"Olen siitä varma. Hän rakastaa kaupunkia ja kaupunkilaiselämää."

David naurahti. "Erehdyt, Peter. Hän rakastaa korpia niinkuin minäkin, ja vuoden päästä hän omasta vapaasta tahdostaan on palaava tänne. Niin hän sanoi minulle tänään Päivänlaskunkalliolla."

Nyt oli Peterin vuoro vaieta.

"Sitäpaitsi", jatkoi David, "on metsissä tärkeämpää tehtävää, tehtävää, jonka käskynhaltija väkineen tuntuu unohtavan Quebecin suuressa kaupungissa, missä vain tanssitaan ja huvitellaan."

"Ja kootaan rahaa, mainetta – ja rakkautta", oikaisi Peter.

"Mutta siellä ei taistella – – –"

"Kyllä siellä taistellaan, David, ja oli miten oli, tahtoisin että tulisit Quebeciin, ellei muun vuoksi niin Annen takia!"

"Vaikka englantilaiset siirtolaisineen valmistautuvat etelästä käsin ryntäämään tänne?" intti David. "Ja mohawkien, oneidain, onondagain, cayagain ja senecain hioessa sotakirveitään ja tähystellessä Kanadaan, kiihoittimenaan ranskalaisten päänahasta luvattu rajaton tapporaha? Ja tusinan muun heimon väijyessä metsissä sutten lailla, riistäen päänahkoja hiukan joka puolella, vieläpä Richelieunkin rantamilla? Ei, Peter, metsistä ei ainoakaan pyssy jouda pois. Ainoakaan."

"Edes Annen takia?"

"Hän on vuoden päästä palaava takaisin, elleivät asiat ole muuttuneet ja ellei tällä paikalla, missä nyt olemme, ole tapahtunut verilöylyä."

"Par Dieu!" puhkesi Peter sanoman. "Pidätkö sitä mahdollisena, kun turvanamme on Ranskan kuningas."

"Te siellä Quebecin suuressa kaupungissa pohditte ja mietitte asioita aivan liian vähän, huolimatta kaikista viisaista miehistänne ja kouluistanne", nuhteli David. "Jos teillä olisi Mustan Metsästäjän kaltaisia oppi-isiä – –"

"Ja hän väittää – –"

"Että koko Kanadassa on tuskin seitsemääkymmentätuhatta ranskalaista verrattuna puoleentoista miljoonaan viholliseen Englannin siirtomaissa. Tuho on tuleva yhtä nopeasti kuin se tuli sieur Grondinille vuosikaudet sitten, eikä mitään varoitusta tule edeltäkäsin, ei tänne eikä liioin Quebeciin. Tuli ja sotakirves ehättävät ensinnä. En siis lähde Quebeciin, Peter. Etkö tule kotiin mukanani ja nauti kanssani ilta-ateriaa, joka jo on odottanut tuntikauden ellei enemmänkin?"

"Lupasin Annelle viedä hänelle sanan, jos tapaisin sinut, enkä oikein pidä tästä öisestä metsästä. Huh! Tapaan sinut huomenna, David. Ja tervehdihän kaunista äitiäsi, jonka sydämenhyvyys, viehkeys ja kauneus on ihan häpeällistä kätkeä korpeen."

"Kiitos, Peter. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!" Peter sanoi, ja pitkän aikaa seisoi hän kuin varjo yössä tuijottaen pimeyteen, joka oli niellyt hänen ystävänsä.

Sitten hän kääntyi takaisin ja mumisi itsekseen: "Olette oikeassa, sinä David sekä Musta Metsästäjä, mutta sittenkin tahtoisin sinun tulevan Quebeciin – sillä ellet sitä tee, aavistan sinun kadottavan Annen!"

Harpun helkähdyksiä kantautui yössä hänen kuuluviinsa, harpun helkähdyksiä ja Annen laulua.

VI luku.

Davidin sydän sykähteli riemua. Sitä kuiskailivat metsän puutkin. Itse vaelsi hän tietään hiljaa kuin varjo, sillä vaikka hän muistelikin Annea tuhansin ihanin ja ihmeellisin miettein, muisti hän kuitenkin olla erämaassa varuillaan – olihan Musta Metsästäjä sanonut sen loppujen lopuksi merkitsevän elämää tai kuolemaa. Pehmyt pedonkäpälä tuskin olisi polkenut tietä Davidia kepeämmin, ja hänen piilukkopyssynsä piippu oli suunnattuna eteenpäin aseen ollessa tukevasti hänen kainalossaan, etusormen ja peukalon nojatessa keveästi liipasimeen.

Ja kuitenkin hän joka silmänräpäyksen ajan muisteli Annea:

Kerran hän pimeässä pysähtyikin, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin valtava voima pakottanut häntä palaamaan takaisin kertomaan Annelle, mikä muutos hänessä oli tapahtunut siitä lähtien kuin he yhdessä vaelsivat Grondinin metsän reunamaa pitkin.

Kuitenkin jatkoi hän matkaansa pysähtyen taas kummallisen aukean laitaan, jota miesmuistista oli nimitetty Punaiseksi Aukeaksi. Tässä aukeassa ei milloinkaan kasvanut ruohoa eikä kukkia, eivätkä linnutkaan milloinkaan siellä viserrelleet, sillä paikka oli kirottu. Keskellä sitä oli hajallaan muutamia suuria kiviä, yksi niistä suuri kuin talo. Tänne mohawkit olivat tuoneet vankinsa sieur Grondinin asumuksesta ja polttaneet näistä seitsemän suunnatonta vierinkiveä vasten, jonka pinnassa vieläkin näkyivät tulen jäljet. Ja tähän samaan paikkaan he uhriensa kituessa olivat voitonpaaluihinsa ripustaneet noiden kolmen kauniin naisen vertatihkuvat päänahat.

Paikalla kummitteli, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei ollut auttanut, vaikka Kolmen Virran mahtavat papit olivat rukouksin ja vihkivesin yrittäneet karkoittaa kummitukset. Pysähtyessään ei David kuitenkaan muistanut aaveita eikä liekkien kiduttamia ihmisiä. Hän aprikoi, pitkältikö mahtoi olla kuunnousuun. Tähtien loistetta hiukan voimakkaampi kajo oli idässä, ja äitiään muistaen hän riensi matkaan rivakammin. Kotvasen kuluttua saapui hän sankan metsän laidassa olevalle toiselle aukiolle, Punaista Aukeaa suuremmalle. Se käsitti maata seitsemän arpentia, miltei kaksitoista acrea, ja jokaisen neliöjalan oli hän itse raivannut ja niittänyt Kill-Buckin, vanhan, hänen äitinsä luona aina hänen lapsuuspäivistään lähtien oleskelleen delawareintiaanin ja tämän tyttären Thurenseran keralla, jonka intiaaninimi merkitsi päivänkoittoa.

Hedelmällisessä pellossa oli taajassa kuhilaita, ja sen toisessa päässä näki hän himmeätä valoa Kill-Buckin majasta. Lähempänä varjoamaan ja kaunistamaan jätettyjen vaahterain ja tammien katveessa oli suurempi ja paremmin valaistu maja, joka kuului hänelle ja hänen äidilleen. Taas hän pysähtyi, tietäen, että jossakin pimennossa vanha delawareintiaani hiljaa kuin yölintu odotti hänen paluutaan. Joskus Davidia ihmetytti, mahtoiko Kill-Buck milloinkaan ummistaa silmiään uneen, sillä aina, rauhankin aikoina, hän alituisesti vartioi rakkaitansa vaaralta.

Saavuttuaan aukioon hän jäljitteli linnun ääntä tuskin peltotilkun läpi virtaavan purosen lirinää kuuluvammin. Hiukkasen myöhemmin ilmestyi Kill-Buck hänen tiellensä kuin taian nostamana maasta.

Tähtienkin valossa saattoi nähdä, ettei Kill-Buck enää ollut nuori, niin pitkä, suora, jäntevä kuin hän olikin ja niin sotilaan ryhti kuin hänellä yhä vieläkin oli. Vyössään oli hänellä sotatappara ja veitsi, jotka olivat seuranneet häntä tappotantereille kauan ennen Davidin syntymää, ja kädessään piteli hän pyssyään.

Hetken he keskustelivat delawarenmurteella, ja sitten David riensi majaa kohden.

Se oli kivestä rakennettu, kyljissä muutamia tummia ampuma-aukkoja ja ikkunain edessä raskaat luukut kuten Päivänlaskunkallion juurella olevassa majassa. Sisältä kuului sointuvaa laulua.

Koko ikänsä oli David ollut rakastunut äitiinsä. Hän avasi hiljaa oven ja katsoi sisään. Hän ylpeili äitinsä nuorekkuudesta, ja hänestä oli mieluisaa nähdä tämä polvistuneena karhuntaljalle lieden ääreen hoivailemaan odottelevaa illallista. Hän oli hoikka ja pitkä ja kynttilänvalossa näytti hän hyvin tyttömäiseltä. Hänen sykeröidyt tummat hiuksensa, joita Anne väitti tuhannesti omiaan kauniimmiksi, välkkyivät hämyisessä huoneessa hohtavina ja sysimustina.

Davidin tervehtiessä hän ripeästi nousi. Maria Rock oli neljänkymmenen vaiheilla. Joulukuussa tuli hänen syntymäpäivänsä. Mutta vuodet ja erämaan yksinäisyys olivat tuskin jättäneet mitään jälkiä kasvoihin, joille Davidin puhuessa hulvahti ilon ilme.

Tavassa, millä poika häntä suuteli ja kiersi käsivartensa hänen uumilleen, oli jotakin rakastajan tapaista.

"Tuo se minut pitää nuorena", oli hän monet kerrat selittänyt. "Sinä, David!"

David asetti pyssynsä nurkkaan.

"Anne taas", nauroi hän. "Hänen syytään!"

"Tietenkin", myönsi Marie Rock kääntyen katsomaan iltaruokaa. "Mutta tänä iltana ovat nämä kyyhkyset niin uupuneet, että liha on irtautunut niiden luista, vaikka niitä kuinka hoitelin. Jos perunat tuhassa ovat kovettuneet, niin torun sinua."

"Olit tullessani kuitenkin hyvin onnellinen, äiti. Lauloit Mustan Metsästäjän laulua."

Hän alkoi peseytyä eikä huomannut äitinsä pitkää vaitioloa.

"Mistä Musta Metsästäjä tänä iltana johtuu mieleesi, poikani?" tämä kysyi vihdoin.

"Aina minä häntä muistan", vastasi David upottaen kasvonsa kylmään lähdeveteen.

Hiukan myöhemmin istuivat he vastatusten pöydän ääressä illastamassa paistettuja kyyhkysiä, perunoita ja ruskeata leipää sekä jauhoista, vaahterasiirapista ja hedelmistä valmistettua vanukasta.

Heidän aterioidessaan David kertoi tapahtumista, jättäen Grondin Manorissa sattuneen seikkailunsa epämiellyttävät vaiheet kertomatta.

Annesta hän kuitenkin kertoi yhtä vilpittömästi kuten hänen aina oli tapana puhella äidilleen, ja ennen aterian loppua oli tämä arvannut sangen paljon sekä tiesi yhtä hyvin kuin poikansakin, mitä tämän elämässä sinä päivänä oli tapahtunut.

Kynttilän mitasta oli puolet kulunut, ja hän oli yksityiskohtaisesti selostanut harvinaisia puuhia linnassa, ennenkuin hän äkkiä keksi punerruksen yhä viipyvän äidin kasvoilla, punerruksen, joka ei enää aiheutunut takkatulesta. Myöskin olivat tämän silmät kuin sanomattoman syvät, sametinmustat lähteet, ja koko hänen olemuksestaan huokui jotakin uutta ja outoa.

"Sinulle on tapahtunut jotakin iloista", hän arvaili. "Mitä, äiti?"

"Sinun tulosi, David. Olen aina iloinen sinun saapuessasi."

"Mutta tänä iltana – olet kuin Anne siellä seljaviidassa. Ja ihmettelen – olen tänä päivänä ihmetellyt enemmän kuin ennen konsanaan – ja tahtoisin tietää – –"

"Mitä, David?"

"Iloitset aina Mustan Metsästäjän saapuessa", hän sanoi tuokion mietittyään, "ja niin minäkin. Tänään Anne kysyi minulta syytä niin kummallisesti ja oudosti, että tuo kysymys on siitä pitäen viipynyt mielessäni. Sillä vastata en siihen voinut, sen vain tiesin että olen hänen seurassaan onnellinen ja kauhean yksinäinen hänen mentyään. Mistä se johtuu?"

"Koska hän on meidän molempain ystävä – ja rakastaa sinua."

David astui levottomana ovelle ja katsoi ulos. Kuu oli nousemassa, mutta hän tuskin huomasi sen kirkasta kauneutta niiltä mietteiltä, jotka askarruttivat hänen mieltään.

"Mutta miksikä hän on ystävämme?" intti hän. "Ja miksikä on ystävyytemme ollut outo ja salainen, ja miksikä Musta Metsästäjä tulee ja menee salaperäisesti kuin aave, niin että koko St. Denisin seigneuriessa ainoastaan meidän silmämme ovat hänet nähneet?"

"Hän on kummallinen mies, David, ja hänen mieltään polttavat kummat kaihot ja mietteet", vastasi äiti.

"Sellaisia kysymyksiä on Anne minulle tehnyt, ja nyt on minun aika vastata niihin", hän jatkoi. "Aina viime aikoihin asti olen harvoin nähnyt Mustaa Metsästäjää, ja kuitenkin minusta tuntua, että hän on useasti käynyt täällä, niin että vain sinä ja kenties Kill-Buck olette tietäneet hänen käynneistään. Miksikä on niin, että näissä erämaissa häntä ainoastaan nimitetään Mustaksi Metsästäjäksi? Jos hän meitä rakastaa, kuten sanot ja kuten näyttää, niin miksikä emme tiedä hänen nimeänsä?"

"Minä sen tiedän, David. Olen kertonut asian sinulle, ja sanonut myöskin, että olen pitänyt sen salassa vain senvuoksi, että se näyttää hänestä olevan niin tärkeätä."

"On siis olemassa jokin syy salata se?"

"Sitä mieltä on hän ollut näinä vuosina. Ja onko Anne tänään kysellyt sinulta niin paljon?"

Poika nyökkäsi. "Kyllä! Ja itsekseni olen myöskin tätä pohtinut. Luullakseni on linnassa puhuttu sellaista, mikä ei ole tullut meidän korviimme. Anne vapisee minun puhuessani Mustasta Metsästäjästä ja häntä kauhistaa kuullessaan yhteisistä seikkailuistamme. Illalla pyysi hän minulta ruutisarvea, ja annoin sen hänelle. Vasta kertoessani, että juuri Musta Metsästäjä oli ehdottanut alttarin ääreen toista enkeliä – sinua, äiti – hän hiukan lauhtui. Olen yrittänyt saada hänet ajattelemaan Mustaa Metsästäjää niinkuin mekin tätä ajattelemme, mutta se on mahdotonta. Hän pelkää."

"Pelkää ihmistä, joka ajattelee alttarin ääreen polvistuvia enkeleitä?" kummeksui hänen äitinsä, ja hänen äänessään värähti jotakin outoa, mitä nuori David ei huomannut.

Mutta hän näki äidin silmäin taas säteilevän tämän katsahtaessa poikaansa samalla kun pyyhki pöydältä murusia kalkkunansiivellä.

Sitten David nauroi, ja ennenkuin toinen ennätti väistyä pöydän luota, oli hän kietaissut käsivartensa hänen hoikalle vyötärölleen.

"Eipä ihme, että hän ajatteli sinua toisena enkelinä", hän huudahti. "Olet koko Uus-Ranskan ihanin äiti, ja Anne rakastaa sinua yhtä paljon kuin minäkin – ja huomenna on minun kerrottava hänelle Mustasta Metsästäjästä ja vastattava muutamiin hänen kysymyksiinsä. Tahdotko?"

"Kyllä, David!"

Sitten tämä huomasi äidin ranteille valahtaneen pienten pitsiröyhelöjen, jotka näihin asti olivat huolellisesti olleet tukittuina piiloon. Ja äidin takana huoneen nurkassa David älysi jotakin, mikä sai hänen sydämensä sykähtämään kiivaammin.

"Olen sokea ja typerä", hän sanoi, pidellen äitiään niin että tämän kasvot olivat poispäin ja yrittäen saada äänensä niin luontevaksi kuin suinkin, "muuten olisin huomannut, että ylläsi on sama puku kuin seigneurin juhlassa, puku, jossa on nuo sievät pitsit. Ja tukkasi on niin sileä, ja niin sievältä ja kauniilta näytät, ja iloinen olit minun saapuessani ovelle – – –"

"Koska tiesin sinun olevan tulossa", äiti keskeytti hänet.

"Mutta Päivänkoitto ei ole ollut täällä sinua auttamassa, eikä häntä ole kuulunut pesemään astioita – –"

"Hän oli väsynyt, ja lähetin hänet nukkumaan."

Pojan käsivarret pusertuivat tiukemmin hänen ympärilleen. "Ja avatessani ovea lauloit Mustan Metsästäjän laulua, ja tuolla – tuolla nurkassa – näen pyssyn, joka ei ole minun – eikä se ole Kill-Buckin, äiti – eikä se ole kenenkään St. Denisin seigneuriessa. Ihmettelenpä – –"

Hän vaikeni, eikä hänen äitinsä sanonut mitään.

"Äiti – –"

"Niin, David."

"Se on luodikko – kokonaan musta. Siksi en sitä huomannut. Kaikki sen ympärillä on mustaa."

Tuokion olivat molemmat hyvin hiljaa.

Sitten David hiljaa kuiskasi äidin korvaan, jännityksestä hieman värähtävin äänin: "Äiti, onko hän taas tullut? Onko Musta Metsästäjä täällä?"

"Kyllä, täällä hän on, David. Hän tuli tänä iltana sinun ollessasi Annen kanssa Päivänlaskunkalliolla."

Ja hän näki kalkkunansiiven vavahtavan äidin kädessä.

VII luku.

Huoneessa, jonka he omin käsin olivat rakentaneet ja joka ei muistuttanut ainoatakaan toista huonetta kaikissa Uus-Ranskan aarniometsissä, istahti Marie Rock suureen nojatuoliin ja alkoi puhua pojalleen. Huone oli miltei yhtä suuri kuin sekin, jossa he tuokiota varhemmin olivat illastaneet, ja sen takassa paloi hiljakseen tammipuinen tulennos.

Huone oli sanalla sanoen Maria Rockia itseään, ja astuessaan sinne tiesi sen valtijattaren olevan jalosieluisen naisen, kukan, jonka kohtalon tuulet olivat viskanneet tänne pieneen majaan erämaiden helmaan. Siellä oli enemmän kirjoja kuin seigneur St. Denisin uljaassa talossa, kirjoja, joista suurin osa oli englanninkielisiä, kuvia, jollaisia koko Richelieun varrella ei ollut kellään toisella, ja spinetti, jonka kiiltävillä koskettimilla Marie Rockin sormet liukuivat joka päivä loihtien kuuluviin hentoja säveleitä.

Huone ei ainoastaan ollut osa Davidia ja hänen äitiään vaan myöskin Annea, sillä täällä oli tyttö Davidin keralla tutustunut sisäluvun ja kirjoitustaidon salaisuuksiin sekä moniin muihin asioihin, niin että hän ursuliiniluostariin kouluun mennessään taisi lukea ja kirjoittaa englantia yhtä hyvin kuin Davidkin ja osasi helkkäillä harppuansa yhtä kauniisti kuin Marie Rock spinettiänsä.

Huone oli herttaisen kodikas. Mutta tänä iltana tuntui ikäänkuin olisi sen seinäin sisällä kuulunut kummia kuiskeita, ja ilma huokui ennehikästä salaperäisyyttä Davidin katsellessa suuressa nojatuolissa istuvaa äitiänsä silmiin.

"Kertoiko Anne sinulle olleensa täällä tänä aamuna?" hän kysyi.

"Ei", David sanoi.

Marie Rock hymyili, ja hänen hymyssään oli jotakin, mikä oudosti ailahutti Davidin sydäntä.

"Eipä tietenkään. Pyysin häntä olemaan kertomatta käynnistään. Hän tuli sinun Kill-Buckin kanssa ollessasi joella. Hän oli hyvin kiihtynyt, David, ja kenties minulle hiukan vihainen. Asia koski sinua ja Mustaa Metsästäjää. Hän rakastaa sinua sydämestään, niin vilpittömästi, että kiitin Jumalaa hänen rakkaudestaan. Mutta hän pelkää. Hän pelkää Mustan Metsästäjän loppujen lopuksi riistävän sinut häneltä ja rukoili minua tekemään sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta – opettamaan sinut tätä vieromaan."

Davidin katse synkkeni. "Ei hänen Mustaa Metsästäjää tarvitse pelätä enempää kuin minä pelkään Quebecia", hän sanoi hiukkasen tuimasti.

"Enkä minä voinut uskoa hänelle enempää kuin sinullekaan", jatkoi hänen äitinsä. "Sitten Musta Metsästäjä saapui, ja tänä iltana me teidän viipyessänne Päivänlaskunkalliolla keskustelimme. Sanoin hänelle, että lapsien kisailusta oli tullut miehen ja naisen rakkautta – ja hän vapautti minut lupauksestani. Aion kertoa sinulle, kuka Musta Metsästäjä on, ja huomenna voit sinä kertoa sen Annelle."

Hän painoi päätään hiukkasen kumaraan, ikäänkuin hapuillen sopivaa alkua, ja vaitiolon kestäessä David pidätti henkeään, sanoen sitten: "Ei se mitään kovin kauheata voi olla. Anne kyllä ymmärtää."

"Kauan sitten", Marie Rock sanoi ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, vaipuneena muistelemaan kaukaista menneisyyttä, "kohtasin Louisbourgissa isäsi, joka oli englantilainen, ja huolimatta vihamielisyydestä isänmaittemme välillä minä pakenin hänen mukanaan siirtokuntiin, joissa menimme naimisiin. Tietenkin tiedät tämän kaiken, vieläpä senkin, että minusta hänen tähtensä tuli englantilainen, ja että hänen kanssaan vaelsin maasta maahan, ja että lopulta asetuimme kauniiseen Juanitan laaksoon Pennsylvaniassa. Siellä sinä synnyit. Mukanamme oli toinenkin perhe, ja me kukoistimme sekä olimme onnellisia ja pääsimme ystävällisiin väleihin intiaanein kanssa. Tuo toinen mies oli Peter Joel. Pidin kovasti hänen vaimostaan Betsy Joelista. Hän oli minua vanhempi, yhtä suloinen kuin hyväkin, ja hyvä hän oli. Kaksi pientä tytärtä hänellä oli, suorastaan hänen kuviaan, ja sinun ikäisesi, vain seitsemän päivää nuorempi poika."

David näki äitinsä silmissä kimmeltävän kyyneleitä, mutta tämä ei niitä pyyhkinyt pois eikä liioin katsonut syrjään.

"Peter Joel jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, David. Kaunista oli sitä nähdä, ja minä olen aina ollut parempi nainen Betsy Joelin ansiosta. Hän oli minulle äiti yhtä hyvin kuin ystävä ja sisarkin. Ja Peter – Peter Joel – on mies, jonka tunnet Mustana Metsästäjänä."

Kotvasen hän odotti katsoen Davidia suoraan silmiin.

"Sitten koitti kauhea yö", Maria Rockia värisytti. "Olen aina hiukkasen peitellyt sitä sinulta, David, sillä minusta on ollut parempi, että et ole tiennyt tuon kauhean unesi pelkästään olevan unta, vaan jotakin kauheata, joka todellakin tapahtui ja niin polttavasti syöpyi lapsen sieluusi, että yhä sitä tuolla tavoin muistat. Oli yö, ja sinä olit nelivuotias huroonien sotajoukon saapuessa. He olivat tyhjin käsin palaamassa senecaheimoa vastaan tekemältään ryöstöretkeltä, eivätkä taivaan enkelitkään olisi säästyneet heidän käsissään. Isäsi oli sairas, ja Peter Joel oli parisen mailia kauempana metsästämässä kauriita kuutamossa. En saata oikein muistaa, kuinka kaikki tapahtui. Tiedän vaan, että isäsi surmattiin vuoteeseensa, että kaikki kävi äärettömän nopeasti, ja että majat olivat ilmiliekissä. Milloinkaan en unohda sitä, mitä ulkona sitten tapahtui – mitä näin palavain kotiemme valossa. Olen yrittänyt haudata sen syvälle sieluuni – olen kamppaillut pyyhkäistäkseni sen mielestäni – ja nyt vertyy se kaikki jälleen eloon, sillä on koittanut hetki, jolloin sen on tapahduttava sinun tähtesi.

"Olit sylissäni, niin likellä minua, että vain ihmeen kautta vältyit pusertumasta hengiltä, eikä meitä surmattu, koska olimme joukon päällikön henkilökohtaisia vankeja. Sotureita ei ollut monta, kymmenkunta luullakseni, mutta kaikki he päällikköä lukuunottamatta riitelivät siitä, kuka saisi Betsy Joelin lapsineen haltuunsa. Ja sitten näin Betsyn, niin lähellä, että huusin häntä ja yritin päästä hänen luokseen. Hän oli alasti, ja hänen pitkät, ihanat hiuksensa kiilsivät tulen valossa kuin kulta. Näin hänen poikansa, sinun ikäisesi lapsen, kiskaistavan hänen sylistään ja surmattavan sotatapparalla. Kuulin noiden kahden pienen tyttösen kuolinhuudot. Ja sitten vieressämme seisova peto ryntäsi Betsyn kimppuun. En saanut silmiäni ummistetuksi. En saattanut liikkua. Hän riipaisi Betsyä tukasta tämän rientäessä lapsiaan kohden. Näin hänet kiskaistavan taaksepäin, näin tapparan nousevan ja laskevan – ja sitten oli Betsy maassa tuon pedon polvistuessa hänen alastoman ruumiinsa ääreen. Minun silmäini edessä karjaisi hän kuin eläin, ja hänen verisissä käsissään näin Betsyn pitkät hiukset liekkien lomitse."

Marie Rockin silmissä ei enää kimallellut kyyneleitä. Ne olivat suuret ja tuijottavat, ja niiden syvyyksistä hehkui kuluttavaa tulta, ikäänkuin olisi kaikki hävinnyt näkyvistä noiden menneiltä vuosilta peräisin olevain kauhukuvain tieltä. David ei liikahtanut eikä sanonut sanaakaan sinä vaitiolon tuokiona, jona hänen äitinsä katsoi hänen ohitseen tuohon kauhuntäyteiseen menneisyyteen.

"Sinäkin sen kaiken näit, David", hän jatkoi katsoen poikaansa ja kuitenkin yhä viipyen loitolla. "Sinä kirkaisit, eikä tämä yö ole milloinkaan haihtunut unistasi. Ihme oli, etten tukehuttanut sinua kuoliaaksi, sillä pusersin sinua tiukasti rintaani vasten yrittäessäni sinua piiloittaa. Seuraavana tuokiona minulla luullakseni olisi ollut voimaa lähteä juoksemaan, ja silloin olisivat nuo punaiset pedot surmanneet minut niinkuin Betsyn lapsineen.

"Mutta jotakin tapahtui. Yöstä syöksähti tähän tuhon ja surman nieluun Peter Joel, raivoava, karjuva mielipuoli, nututtomana, hatuttomana ja suunnaton oksa käsissään pyssyn asemesta, ja päällikkö, joka heilutti tulenloimussa Betsyn hiuksia, tuskin ennätti liikahtaakaan ennenkuin hänen päänsä jo vyörähti hänen olkapäiltään kuin kurpitsa kannastaan. Voi, kauheaa oli, ja minä peitin silloin kasvosi, sillä Peter Joel oli mielipuoli, raivohullu, ja hänen huutonsa oli kauheampaa kuin mikään ääni, jonka konsanaan olen kuullut kajahtavan intiaanin huulilta. Ja intiaanit tiesivät hänen olevan mielipuolen sekä pakenivat henkensä edestä, yrittämättäkään tehdä hänelle mitään, kuten intiaanien tapa sekapäisten suhteen on. Mutta vaikkapa he olisivat jääneetkin taistelemaan hänen kanssaan, olisivat he kaikki kaatuneet hänen nuijansa tieltä, sillä tänä koston hetkenä ei Peter Joelia olisi mikään voima kyennyt hillitsemään. Kauhealla sauvallaan hän surmasi kolme vainolaista, ja senjälkeen, aina päivänkoittoon saakka, majojen ollessa vain suitsevia tuhkaröykkiöitä, hän istui vaimonsa ja lastensa ruumiit sylissään, soudatellen heitä käsivarsillaan ja puhellen heille kunnes minäkin luulin menettäväni järkeni.

"Koko aikana ei hän millään lailla huomannut meitä tai osoittanut tuntevansa, ketä olimme. Mutta päivän sarastaessa antoi hän minun verhota Betsyn osalla pukimistani, ja aamun tullen me hautasimme hänet lapsineen samaan hautaan palaneiden majojen likelle. Kun kaikki oli ohitse, ja vainajat olivat mullan alla, kävi hänen ilmeensä oudon rauhalliseksi, ja hän otti sinut syliinsä sekä sanomistaan sanoi sinua pojakseen – ja sitä yhä toistellen hän vaelsi suoraan metsään pidellen sinua sylissään, ja minä seurasin häntä.

"Siten alkoi sanoinkuvaamaton matka, jota kesti moniaita päiviä. Peter ei enää ollut se Peter, jonka minä olin tuntenut, mutta päivä päivältä hänen mielipuolisuutensa haihtui yhä enemmän ja enemmän oudon mielenrauhan tieltä, sillä hän löysi meille ruokaa ja suuntasi taidolla kulkumme, vaikkakaan hän näinä päivinä, jotka meidän kesti tulla Juanitan laaksosta Richelieun alajuoksun varrelle, ei kertaakaan puhutellut minua tai kertaakaan vastannut kysymyksiini. Ja jokaisen askeleen mitan tätä työlästä taivalta hän kantoi sinua, David, eikä kertaakaan vaeltaessamme antanut sinua minun syliini.

"Yöllä nukuit hänen käsivarsillaan, vaikka minä tuskaisesti halusin sinua syliini – ja noiden neljäntoista vuorokauden aikana, jotka minusta loputtomalta tuntuva pakomme kesti, ei Peter Joel lainkaan ummistanut silmiänsä uneen. Niin saavuimme vihdoinkin eräiden ranskalaisten leiriin Richelieun varrella ja saatuamme sen näkyviimme Peter Joel jätti meidät ja huolimatta vastusteluistani palasi yksinään korpeen. Tuo ranskalainen metsästysseurue oli seigneur St. Denisin, ja sen mukana oli myöskin Kill-Buck tyttärineen. Nämä molemmat minä hoitelin virkoamaan, kun kaikki jo ruttotaudin kolmea kuukautta myöhemmin alettua raivota keskuudessamme pitivät heitä vainajina. Mutta Peter – Peter Joel – näytti ainaiseksi kadonneen elämästämme!"

Suonenvedontapaisesti väristen karkoitti Marie Rock kauhukuvat ja murhenäytelmän mielestään. Sitten hän taas näki Davidin, ja miettiväisen jännittyneesti hän hymyili pojalleen sanoessaan: "Niin – Musta Metsästäjä sinua kantoi koko tuon pitkän taipaleen ja pelasti henkemme, David, vaikkakaan hän ei silloin ollut Musta Metsästäjä, vaan ainoastaan mielipuoli, Peter Joel poloinen. Ja siksi sinä häntä rakastat, vaikka kaikki tapahtuikin sinun ollessasi hyvin pieni, ja siksi Peter Joel sinua rakastaa."

Äitinsä kertomuksen aikana oli Davidista tuntunut ikäänkuin olisi hänen jokainen veripisaransa virrannut hänen sydämeensä. Nyt täytyi hänen ponnistautua kyetäkseen puhumaan.

"Mutta hän oli mielipuoli, niinkö? Enkä minä nähnyt häntä sitten vuosikausiin. Ja Musta Metsästäjä – minkätähden?"

Marie Rock vei käden silmilleen ikäänkuin pyyhkäistäkseen jonkun varjon pois. "Niin, järjiltään hän oli – mutta hyvin kummallisesti", hän vastasi. "Kului viisi vuotta ennenkuin taas näin hänet tai edes tiesin hänen olevan elossa. Noiden viiden vuoden aikana hoitelin seigneurin taloutta ja pikku Annea. Näinä vuosina kantautui kautta erämaiden aina Pennsylvaniasta Kanadan äärille huhuja Mustasta Metsästäjästä, yhä enemmän ja enemmän, kunnes pelkkä hänen nimensä maininta sai sydämet oudosti sykkäilemään. Hän temmelsi metsissä kuin tiikeri, kauhein vihamies mikä kuuna päivänä on osunut punanahkain tielle. Murhamies ei hän kuitenkaan ollut, ja pian tuli tiedoksi, ettei hänen kannustimenaan ollut kostonhimo vaan halu pelastaa valkoisia naisia ja lapsia raakalaisten tapparain ja skalpeerausveitsien tieltä.

"Hän tuli ja meni kuin outo, musta aave – aseenaan musta tuliluikku, puettuna mustaan hirvennahkaan ja joskus kasvotkin mustattuina. Yksin tuulikin näytti kantavan hänelle viestejä intiaanien salakähmäisistä hankkeista, sillä sadat kerrat on hän tuonut rajamaan uutisasumuksiin salaperäisiä varoituksia, ja sadat kerrat on hänen luodikkonsa sekä hälyytyksensä pelastanut yksinäisten uutisasukkaiden sekä hengen että elämän, kunnes vihdoin Mustan Metsästäjän yksi ainoa sana tai hänen outo, keskiöinen varoitushuutonsa tulivat rajamailla kuin jumalansanaksi. Tiedät tämän kaiken, sillä niin on asianlaita vielä tänä päivänä.

"Moninaisia suunnitelmia ja hankkeita tekivät intiaanit hänet vangitakseen tai surmatakseen, mutta kaikki ne olivat turhia, ja lopulta he alkoivat pitää häntä kuolemanhenkenä, joka ei ollut lihaa eikä luuta ja jota ei voitu surmata tai kammitsoida kahleisiin. Valkoiset tunsivat hänet nimillä Musta Luodikko, Musta Suojelija ja Musta Metsästäjä, vaikka ainoastaan siellä täällä on mies, nainen tai lapsi, joka voi vilpittömästi vakuuttaa nähneensä hänet tai kuulleensa hänen äänensä, eikä kukaan ole tiennyt hänen nimeään tai hänen asuinpaikkaansa. Ja tämä mies vuosia sitten löysi sinut korpeen eksyneenä, David, ja toi sinut kotiin. Peter Joel oli Musta Metsästäjä."

Marie Rockin silmät loistivat. Mistä äsken oli kuvastunut murhetta, sieltä sädehti nyt kaunista ylpeyttä. Tuokion tai pari vallitsi huoneessa hiljaisuus.

Äänensä kuulosti Davidista oudolta hänen puhuessaan. "Mutta sinähän sanoit häntä mielipuoleksi, äiti, enkä minä ole milloinkaan kuullut hänen huuliltaan ainoatakaan sekavaa sanaa. En ole myöskään tavannut ainoaakaan hänen kaltaistaan, mitä tulee viisauteen, rohkeuteen ja miltei naiselliseen hellyyteen. Mikä kuitenkaan muu olisi saanut hänet vaatimaan vaitioloasi niin yksinkertaiseen asiaan kuin hänen nimeensä nähden tai aiheuttanut hänen oudon halunsa tulla ja mennä erämaassa aaveen lailla – täälläkin, missä ei ole mitään vaaraa villeistä vihollisista ja kaikki ovat hänen ystäviään?"

"Ei mielipuolisuus, vaan – eriskummallisuus, jota me kenties emme kykene käsittämään", hänen äitinsä sanoi. "Peter Joel hautasi itsensä vaimonsa ja lastensa mukana tuona aamuna Juanitassa ja vasta viiden vuoden päästä hän tuli tapaamaan sinua ja löysi sinut metsästä. Senjälkeen hän tuli uudestaan ja uudestaan ja vuosien vieriessä yhä useammin, mutta joka kerta et sinä häntä tavannut tai edes tiennyt hänen käynnistään. Pidimme ne salassa, koska hän niin tahtoi. Ja tänään ovat toiveeni ja rukoukseni vihdoinkin täyttyneet, sillä Musta Metsästäjä ei enää ole Musta Metsästäjä. Hän on Peter Joel – sinulle ja koko maailmalle."

Kuitenkin oli David vielä epätietoinen eräästä seikasta. "Mutta miksikä ihmiset sitten häntä kammoavat ja pelkäävät?" hän kysyi. "Jos hän on ollut niin uskollinen naisten ja lasten ystävä molemmilla rajoilla, niin miksikä Anne häntä niin kammoaa? Miksikä ei häntä rakasteta ja odoteta sensijaan että hänestä tarinoidaan, puhutaan ja huhuillaan ikäänkuin hän olisi menninkäinen – kuten minulle on kerrottu useain ihmisten tekevän – niidenkin, joiden hyväksi hän on niin oudosti pyhittänyt elämänsä?"

Marie Rockin kasvot sulivat miettiväiseen hymyyn. "Senvuoksi, David, että me, jotka kaiken ikämme olemme olleet täydessä järjessä, joskus olemme mielettömämpiä kuin Peter Joel kaikessa mielenvikaisuudessaan. Kaikkina näinä vuosina on Mustan Metsästäjän ainoana tehtävänä ollut vain oman rotunsa suojeleminen – olipa sitten kysymyksessä englantilainen, ranskalainen tai hollantilainen – noita roistoja vastaan, jotka niin julmasti hänen perheensä tuhosivat. Milloinkaan ei hän ole kohottanut kättään englantilaisen puolesta ranskalaista vastaan, eikä ranskalaisen puolesta englantilaista vastaan, eikä myöskään tule sitä milloinkaan tekemäänkään. Sadoissa ranskalaisissa ja englantilaisissa kodeissa siunataan hänen nimeään, vaikka pienokaisia sen maininta värisyttää ja vanhemmat kuulostelevat varovaisena yön pimeään tietäessään Mustan Metsästäjän olevan lähellä. Ja sinä kysyt minulta, miksikä nämä hänen ystävänsä häntä niin pelkäävät ja kammoksuvat? Elämme petoksen ja taikauskon aikaa, joista sinä ja minä olemme vapaita, David – demoonien ja henkien ja rauhattomain haamujen aikaa, sellaisten, joiden sanotaan harhailevan Grondinin metsässä ja Punaisella Aukealla. Ja mielipuolenakin älysi Peter Joel käyttää hyväkseen tätä inhimillistä heikkoutta saadakseen työnsä intiaanien keskuudessa tuhoisammaksi ja kuolettavammaksi.

"Niin äkkiä hän tuli ja meni, niin outo oli hänen pukunsa, niin uskomattomia hänen aikaansaannoksensa, että nekin, joita hän varoitti ja joita hän pelasti, alkoivat pitää häntä olentona, joka ei kuulunut tähän maailmaan, uskoivat hänellä olevan voimaa, joka sai heidät säikkymään. Ja niin saivat huhut ja kulkupuheet alkunsa leviten erämaiden halki majasta toiseen ja uutisasumuksesta uutisasumukseen, kunnes naiset valahtivat kalpeiksi kuiskailtaessa tämän heidän kotejansa suojelevan puolipaholaisen, puoli-ihmisen olevan lähettyvillä. Ja mitä kauheampaa hänen urhoudestaan ja yli-inhimillisestä voimastaan kertoiltiin, sitä helpompaa oli Mustan Metsästäjän toiminta. Tämänkaltaisia puheita Anne on kuullut, ja vaikkakaan hän ei ole taikauskoinen eikä usko kummituksiin ja menninkäisiin, voin käsittää hänen pelkonsa ja kauhunsa hänen tietäessään Peter Joelin olevan sinulle niin läheisen."

David kumartui huulillaan hellästi koskettamaan äidin kimmeltäviä hiuksia kohdasta, jossa ne silkinhienoina kaartuivat valkoiselta otsalta taaksepäin. Ja Marie Rock kurottihe ottamaan pojan käden omiinsa ja painoi sen poskeaan vasten tuijottaessaan suoraan verkalleen hiipuvan tammitulennoksen hehkuvaan sydämeen.

"Nyt käsitän", poika sanoi. "Ja Peter Joel – palaako hän pian takaisin?" hän kysyi.

"Kyllä, hän on mennyt etsimään sinua linnan luota."

"Ja iloitsetko hänen täällä olostaan, äiti – iloitsetko niinkuin minä?"

"Kenties, David. Hänen laistaan ystävää ei minulla ole ollut toista – ei edes mahtava seigneurkaan ole hänen veroisensa."

"Ja kuitenkin olet nähnyt häntä niin vähän."

"Nuo neljätoista päivää metsässä olivat kuin yhtä monta vuotta. Jokaisena elämäni päivänä olen muistanut, kuinka hellää huolta hän meistä molemmista piti tuona kauheana aikana. Sydämessäni on hänellä lämmin sopukka, David, lähinnä sinun paikkaasi siellä."

Hiljaa David painalsi huulensa hänen hiuksiinsa. Sitten hän sanoi: "Pikku äiti, sitten aamun on minulle sattunut jotakin kummallista. Ymmärrän enemmän kuin ennen. Luullakseni on tämä päivä ollut minulle vuosi niinkuin nuo neljätoista päivää ja neljätoista yötä olivat jokainen sinulle vuoden pituiset. Ymmärrän paremmin Annea ja itseäni, sinua ja Mustaa Metsästäjää – joka on Peter Joel. Ja olen varma siitä, että käsitän, miksikä hän tahtoi minun kaivertavan toisen enkelin tuon alttarin ääreen ruutisarveeni."

Aina siihen asti, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja hän oli lähtenyt etsimään Peter Joelia istui Marie Rock katsellen takkatuleen. Hiukan myöhemmin hän kuuli oven taas aukenevan ja luuli Davidin palanneen, kunnes erotti askeleet, jotka eivät olleet pojan. Silloin hän kääntyi, taustanaan tammitulennoksen punerva loimu, ja toisesta huoneesta mainittiin hiljaa hänen nimeään.

Seuraavassa tuokiossa seisoi huoneessa takkavalkean ja kynttiläin valossa muuan mies paljastetuin päin. Ensi silmäykseltä olisi hänen outo olemuksensa saattanut karmia mieltä. Hän oli kuin osa yöstä, joka oli astunut sisään sieltä, missä varjot olivat synkimmät, ja noiden varjojen seassa olisi hän kuuvalossakin saattanut liikkua näkymättä, sillä yön kudosta oli hän kauttaaltaan lukuunottamatta kasvojensa ja käsiensä ahavoittunutta vaaleutta. Kiireestä kantapäähän oli hän puettu sametinmustaksi värjättyyn pehmoiseen hirvennahkaan. Pieninkään värillinen rihma tai täplä ei katkaissut tuon vartalon tummanpuhuvaa muotoa, vartalon, joka pantterinnotkeudessaan näytti pitemmältä kuin itse asiassa olikaan. Ruutisarvi ja kuulakotelo, tuppipuukko, vyö ja hänen kädessään oleva hattu olivat yltyleensä mustat, niin että jos kohdisti huomionsa ainoastaan miehen tamineisiin, näytti tämä siinä ovella seistessään kun kuoleman sanansaattajalta.

Mutta kaikesta tuosta tummuudesta loistivat kasvot, jotka eniten kiinnittivät katsojan huomiota. Pään asento oli kuin uroshirvellä, ikäänkuin olisi vuosia kestänyt kuoleman uhmaileminen juurruttanut niihin ainaisen valppauden, ja omituisen vastakohdan muodostivat sille kasvot, joiden pieninkään piirto ei todistanut pälyilevää rauhattomuutta, vaan joista kuvastui mielenjaloutta, mikä oli merkkinä miehen luonteesta.

Ensin näytti hänen tukkansa harmaalta, mutta tuohon vaikutelmaan oli pääasiallisimpana syynä hopeanvalkoinen juova, joka leskenmyssyn tavoin kulki otsalta takaraivolle. Tämä hopeanharmaa juomu, leveydeltään kuin kaksi Marie Rockin hoikista sormista, loi harmaiden silmien kirkkaan ja vakaan katseen keralla noihin laihoihin, jänteviin kasvoihin leiman, jota ei saattanut unohtaa ainoakaan nainen tai mies, joka katsoi Mustaan Metsästäjään kuin Marie Rock nyt.

Sellainen oli mies, ei Davidia pitempi, mutta jäntereet kuin tulessa karaistua terästä, mies, joka neljäntenäkymmenentenäyhdeksäntenä elinvuotenaan syyskuussa 1754 ei kantanut mitään näkyväistä merkkiä iästänsä lukuunottamatta tuota juovaa hiuksissaan – salaperäinen rajamaiden mies, jonka aikaansaannokset olivat urhoollisia, outoja ja valtavia, mies, jonka sielun syvyyksiin ainoastaan Marie Rock ja David olivat nähneet siitä päivästä lahtien viisitoista vuotta sitten, jolloin uutisraivaaja Peter Joel oli alkanut valloittaa toista, kauhistavaa nimeä – nimeä Musta Metsästäjä!

VIII luku.

Akkunastaan tähyili Anne St. Denis kuuvalossa kylpevää maailmaa. Hänen poskensa punottivat vieläkin äskeisistä kokemuksista alakerrassa, ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat kuin kullan- ja hopeanhohde, joka ulkona loihti erämaan yön hämyiseksi paratiisiksi.

Portailta päin kuului naurua ja laulua sekä lasien kilinää. Ateria oli nautittu ja juomakemut olivat alkaneet, juomakemut, joiden Anne tiesi jatkuvan myöhäiseen yöhön. Kääntyen ikkunan äärestä kuvastimeensa näki Anne sen pinnassa ihanan kaunottaren, joka oli sytyttänyt monen sydämen ja tuonut hänen jalkainsa juureen Uus-Ranskan mahtavimmat kavaljeerit. Davidia olisi tuo näky pelottanut, ja hiukkasen se Anneakin sävähytti. Milloinkaan ei hän ollut nähnyt kuvaintansa tuollaisena, korkealle sykeröidyt hiukset kimmeltävänä kastanjanvärisenä runsautena, silmät kuin kuulaankirkkaina lähteinä ja posket suloisempina tulenpunaista kuningatarruusua, joka hehkui hänen puutarhansa kesäkuisessa kukkaloistossa. Ei tyttö, vaan punehtunut, sykähyttävän suloinen nainen häneen katsoi sieltä kuvastimesta.

Davidia muistaessaan hän vaistomaisesti kääntyi takaisin ikkunaan. Aina tähän hetkeen saakka oli hänellä ollut hyvin niukalti aikaa muistella Davidia ja sitä urheutta sekä taitavuutta, millä tämä oli sinkauttanut sekä Uus-Ranskan käskynhaltijan että tämän ystävän keskelle lampea. Ja sen oli David tehnyt hänen tähtensä. Sillä Bigot oli vilpittömästi ja veitikka silmänurkassa kertonut hänelle niistä riitaa haastavista sanoista, joista koko juttu oli johtunut, vaikka hän olikin kertonut asiasta de Peania säästellen. "Lapsellinen nuorukainen, mutta hyvin uljas", hän oli sanonut Davidista. "Ei de Pean mitään pahaa tarkoittanut. Hänen sanansahan vain imartelivat teitä."

Tyttöä Bigot miellytti. Hänen kohtelias käytöstapansa, hänen Davidia kohtaan osoittamansa mielenkiinto ja se hyvänsuopa hilpeys, millä hän oli suhtautunut tuohon naurettavaan välikohtaukseen herättivät tytössä rajatonta, vilpitöntä luottamusta. Bigotin huulilta puhjenneet sanat olivat jollakin tavoin olleet erilaisia kuin muiden niin runsaasti latelemat kohteliaisuudet. Hänen selitettyään, että tytöllä oli Uus-Ranskan kauneimmat hiukset, ja Annen vastattua, että Davidin äidillä oli vieläkin kauniimmat, oli tyttö tuntenut sykähyttävää mielihyvää. Sillä Bigot osasi puhua tavalla, mikä hälvensi hänen sanoistaan kaiken mahdollisen tunkeilevaisuuden, niin että tytöstä oli tuntunut kuin olisi hän kuunnellut henkilöä, josta ihmeellisestä sattumuksesta oli tullut hänen ja Davidin ystävä. Bigot oli luvannut huomenna mennä tapaamaan Davidin äitiä sekä keskustella Davidin kanssa ja pyytää häntä saapumaan Quebeciin.

Eipä ihme, että hänen poskipäänsä punottivat ja että hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen suuret ja kirkkaat. Edes Ranskan kuningas ei Kanadassa kyennyt tekemään jonkun puolesta niin paljoa kuin François Bigot.

Kuutamossa kuvastui Annen loistaviin silmiin Quebecin ihmeellinen kaupunki siellä valloittamattomalla kalliollaan, ja hän näki siellä Davidin, ei enää sarassa eikä hirvennahassa vaan uljaana uus-ranskalaisen kavaljeerina, ja äkkiä sieppasi tyttö huivin harteilleen sekä lähti huoneesta enää katsomatta kuvastimeen.

Hiirenhiljaa ja – niinkuin hän luuli – kenenkään huomaamatta hän hiipi viileään paikkaan linnan takana, missä ei ollut sitä vaaraa, että joku kävelyllä oleva vieras hänet huomaisi. Vastapaistetun leivän tuoksu kantautui suurelta paistinuunilta päin, ja tähtitaivaalle kohosi vanhan myllynpyörän valitus kuin vastalauseena tätä uurastamista vastaan hetkenä, jolloin sen olisi pitänyt saada olla levossa.

Kelmeänä ja aaveen kaltaisena seisoi ovensa tummaa taustaa vastaan hintelä Fontbleu, myllärivanhus.

Kuin kuusädekeiju ilmestyi Anne äkkiä hänen eteensä. Fontbleu hieraisi silmiään. Sitten hän tunsi tulokkaan.

"Tekö, pieni neito?" hän kummeksui. "Ensinnä luulin teitä – –"

"Keneksi?" Anne hymyili, laskien kätensä toisen jauhoisella käsivarrelle.

"Äitinne haamuksi", vanha mylläri puhkesi sanomaan ennenkuin ehti hillitä itseään. "Suokoon luoja minulle anteeksi, mutta hänen näköisensä te olette tänä iltana."

"Tukkani syytä", Anne sanoi lempeästi, ja Fontbleu näki kyynelsumun äkkiä kihoavan hänen silmiinsä. "Tunsitte äitini monet vuodet, Fontbleu?"

"Ja rakastin häntä", nyökkäsi mylläri.

Hetken he seisoivat vaieten ja tuntui siltä, ikäänkuin siipiratas heidän päänsä päällä olisi alkanut äännähdellä riuskemmin ja hilpeämmin.

"Jauhatte myöhään, père Fontbleu."

"Aamuun asti, pieni neito."

"Entä oletteko sattumalta nähnyt Davidia?"

"Ei ole kahtakaan tuntia siitä kuin hän meni kotiin tätä tietä."

Seurasi toinen hiljaisuus, ja Anne katsahti ylöspäin, sillä myllyrattaan laulu oli nyt itsepintaista ja ihan varmaan se kutsui häntä.

"Père Fontbleu – –"

"Niin, pieni neito – –"

"Vien Davidin mukanani Quebeciin."

Mylläri tuijotti kummissaan, eikä Anne katsonut häneen.

"Vien hänet mukanani Quebeciin", hän toisti. "Pois metsistä, Mustan Metsästäjän ja intiaanien luota sekä taisteluista. Olen ollut peloissani hänen tähtensä, ja nyt olen onnellinen. Käskynhaltija on minulle luvannut sulkea hänet suosioonsa."

Nyt hän katsoi mylläriin ja mylläri vuorostaan siipirattaaseen. Ja, oudosti kylläkin, ilo sammui vanhan myllyrattaan äänestä vaihtuen murheelliseksi kitinäksi.

"Öljyä", mumisi Fontbleu.

"Mitä sanoittekaan?"

"Sanoin, että tuo vanha pyörä kaipaa öljyä. Huomenna se sitä saa, jos vain elän aamunkoittoon."

"Minähän puhuin Davidista."

"Suokaa anteeksi. Kuulin kyllä, pieni neito. Sanoitte Davidin menevän Quebeciin. Jos hän sen tekee, ja tämä François Bigot ottaa hänet suosioonsa, on siitä koituva – –"

"– – nuorelle miehelle mainetta ja varallisuutta", keskeytti muuan ääni niin läheltä, että Anne huudahti säikähdyksestä. Uus-Ranskan käskynhaltija itse seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään myllärin verkalleen vetäytyessä haudankaltaiseen pimeyteen ovensa sisäpuolelle.

Huolimatta kaikesta Annen poskille taas karahti kuuma puna. "Monsieur!" puhkesi hän puhumaan. "Luulin olevani kahdenkesken père Fontbleun kanssa."

"Pidän kuutamosta ja poistuin hälinästä saadakseni kyllikseni sitä ihailla", valehteli Bigot lempeän sulavasti. "Nähdessäni teidän, Anne, ihanan hengettären tavoin vaeltavan täällä, en saattanut vastustaa kiusausta seurata kintereillänne. Kuulin, mitä Davidista sanoitte, ja olen iloissani siitä, että otatte asian tuolta kannalta. Ja myllärivanhuksen teille antama nimi viehättää minua. Ettekö tuokion käyskentelisi kanssani nurmikolla, pieni neito?"

Annesta tuntui, että ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä elettäkään oli Bigot löytänyt hänen kätensä ja asettanut sen käsivarrelleen. Kiihkoisasti sykkivin sydämin sekä mielettömänä muistaen Davidia asteli tyttö Bigotin käsipuolessa kuutamossa.

Kuin tulisilmäinen tonttu kurkisti hintelä myllärivanhus ovensa pimeydestä.

"Tuo konna!" sihahti hän tukahtuneesti, äänessään henkeä salpaavaa vihaa ja epätoivoa. "Tuo konna!" Ja korkealla hänen päänsä yläpuolella ikivanha myllyratas vinkui ja valitti vereksen tuulenpuuskan kahahtaessa sen sammaltuneisiin siipiin.

Ja yhä pidellen Annen lämpimiä pikku sormia Bigot puheli: "Rakkautenne tähän David-nuorukaiseen on varmaankin hyvin suuri, Anne?"

"Niin on", Anne sanoi.

"Suurempi valtaa, mainetta ja ruhtinaallista kunniaa, jonka toinen mies voisi teille antaa?"

"Niin paljon suurempi, etten ikinä ole moisia seikkoja edes ajatellutkaan", Anne vastasi.

Hän ei nähnyt hehkua, mikä hornan tulen lailla hetkeksi leiskahti käskynhaltijan katseesta. Mutta tämä hehku loi hänen ääneensä syvää, soinnukasta myötätuntoa, mikä näytti tuovan puhujan tyttöä lähemmäksi kuin tämän isäkään konsanaan oli ollut, mikäli kysymyksessä oli hänen rakkautensa Davidiin.

"Tänään yllättäessämme teidät siellä kukkanurmella minä häntä kadehdin", Bigot sanoi, "ja jos se Jumala, jota me pelkäämme ja jonka puolesta taistelemme tässä ihanassa maassamme, joskus soisi osakseni naisen rakkautta, toivoisin tämän naisen olevan teidän kaltaisenne, Anne. Sellaisen rakkauden tähden ilomielin luopuisin kaikesta, mitä minulla on."

Hänen äänessään väreili sanomatonta yksinäisyydentunnetta, eikä Anne vetänyt kättään pois niinkuin oli aikonut. Hetken he kävelivät vaieten.

"Kunnia – kunnia ja rakkaus – ne kaksi voivat kohottaa ihmissielun taivaisiin asti", kuiskasi Bigot.

"Niiden on oltava käsi kädessä", Anne sanoi. "Kunniatta rakkaus kuolee."

"Ja David on kunniakas – se on varma!"

"Hänen sielunsa ja sydämensä ovat yhtä puhtaat kuin tämä kirkas yö, monsieur."

"Ja te olette hänestä ylpeä?"

"Ylpeämpi kuin sanoin kuvata saattaa." Hopeatiukuna helähti ylpeä väre Annen hiljaisessa äänessä.

"Luulen", Bigot sanoi – ja hänen sielunsa oli kuin uhriaan väijyvä käärme – "luulen rakkauttanne Davidiin niin kauniiksi, ettei edes kunniattomuus voisi sitä tuhota. Suokaa minulle anteeksi, Anne, jos olen liian syvälle silmännyt sydämeenne. Mutta haluaisin nähdä teidät onnellisena ja Davidin myöskin, enkä ole jättävä mitään keinoa käyttämättä onneanne kartuttaakseni. Niin on tämä rakkaus kasvanut olemukseenne, että luullakseni ei sydäntänne muuttaisi mikään kunniattomuuskaan, johon David voisi tehdä itsensä vikapääksi. Onko tämä totta, pieni neito?"

"Sydämeni mahdollisesti ei – mutta tahtoni muuttuisi", Anne puhui, ja jos hän olisi ehättänyt vilkaisemaan seuralaiseensa, olisi hän nähnyt voitonriemuisen väläyksen Bigotin silmissä. "Mutta sellainen on Davidille mahdotonta. Hän ennemmin kuolisi kuin vaarantaisi kunniansa – ja niin minäkin, monsieur!"

Bigot lempeästi huokasi päästäessään vapaiksi sormet, jotka yrittivät vetäytyä pois hänen kädestänsä. "Olen tekevä Davidista yhden Quebecin mainioimpia kavaljeereja", hän sanoi. Annen tunsi hän hiukkasen värähtävän. "Olen henkilökohtaisesti ottava hänet suojelukseeni", hän jatkoi lempeästi hymyillen tuntiessaan Annen jännittyneen katseen kohdistuvan kasvoihinsa, "ja ennen pitkää antava hänelle luutnantin arvon sekä tekevä hänestä kuvernöörin adjutantin."

Yllättynyt ilonhuuto puhkesi Annen huulilta. "Teettekö sen – sen kaiken?"

"Miksikä ei?" hymyili Bigot. "Ja ehkäpä te sitten hiukkasen onnenne yltäkylläisyydessä pidätte minusta."

"Me rakastamme teitä hyvyytenne tähden", tyttö kuiskasi. "Sekä David että minä. Emme ole ikinä uneksineetkaan sellaista onnea!"

"Ja ehkäpä", Bigot virkkoi mietteissään ikäänkuin hetkeksi Annen muka unohtaen, "hiukan myöhemmin saamme kuninkaankin osoittamaan hänelle jollakin lailla tunnustustaan!"

"Voi!" puhkesi Annen huulilta.

"Olisiko se teidän mieleenne, suloinen pieni neito?"

"Lähinnä Jumalanäitiä rakastan tätä maata", Anne vastasi hartaasti. "Ja kuningas merkitsee Ranskaa!"

Bigotin huulet vavahtivat kuuvalossa. "Sananne merkitsevät sitä, että rakastatte jotakin vieläkin enemmän kuin Davidia", uskalsi hän huomauttaa.

"Mutta niin eri tavalla, että niitä on mahdotonta vertailla keskenään, monsieur."

"Isänmaa ensinnä! On outoa, että uskon teille valtiosalaisuuksia, pieni neito, mutta tiedän teidän kätkevän ne sydämeenne niin ettei niitä kuule kenenkään muun korva. Parhaillaankin minä kaikessa hiljaisuudessa vastustan keskuudessamme virinnyttä mustaa petturuutta, verkalleen kasvavaa, leviävää ruttoa, joka rauhaan jätettynä on koituva tuhoksemme!"

"Petturuutta!" Anne säikähtyneenä huudahti. "Tarkoitatte – –"

"Että englantilaiset jollakin tavoin saavat tietoonsa kaikki suunnitelmamme", Bigot sanoi. Ja sitten hän lisäsi kuin äkillisestä mielijohteesta: "Davidin isä oli englantilainen, eikö ollutkin?"

"Kyllä", Anne sanoi. "Intiaanit surmasivat hänet Davidin ollessa pieni lapsi. Mutta Davidin äiti on ranskatar, ja molemmat rakastavat he Uus-Ranskaa yhtä suuresti kuin minäkin."

"Ja tämä mies, jota nimitetään Mustaksi Metsästäjäksi ja jonka kanssa David kuuluu olevan niin läheisessä suhteessa – eikö hänkin ole englantilainen ja käy usein heidän luonansa, mikäli olen kuullut?"

"Kyllä", Anne nyökkäsi, ja hänen oli vaikea lausua tuota sanaa.

He olivat kääntyneet, ja kuutamossa loistivat linnan valot himmeinä. Bigot katsahti lähellä olkaansa olevaa kaunista päätä ja kumartui Annen huomaamatta niin että hänen huulensa keveästi hipaisivat tytön kimmeltäviä hiuksia.

"Petturuuden takia minä juuri tarvitsenkin nuorta voimaa ja nuhteettomuutta rinnalleni, ja niitä Davidilla on sekä teidät kiihokkeenaan", hän lausui.

Anne vetäisi huivinsa tiukemmin ympärilleen, sillä ilma kävi viileäksi. Hän katsoi Bigotiin, ja kylmästä huolimatta hänen silmistään sekä kasvoistaan hehkui sitä outoa ja ihmeellistä, mitä yö hänelle oli helmassaan tuonut. Bigot hymyili hänelle, ja Anne hymyili takaisin sulasta riemusta, joka täytti hänen sydämensä, sillä hän ei nähnyt Bigotin kasvoissa mitään muuta kuin silkkaa vilpittömyyttä ja ystävällisyyttä sekä tuota kunniakkuutta, josta tämä oli niin juhlallisesti puhunut.

"Te olette kaunein kukka, minkä tässä maailmassa olen nähnyt", toinen sanoi, ja hänen äänestään huokui tällöinkin kunnioitusta. "David on ihan varmaan ylpeämpi teistä kuin kuningas Ludvig koko valtakunnastaan."

Hän astui askeleen loitommaksi, ja he käyskentelivät kauempana toisistaan, kunnes Anne toivotti hyvää yötä seuralaiselleen. Bigot kumarsi kuin hovimies.

Tuskin oli hän kääntynyt takaisin avointa nurmikkoa kohden, kun hänen muotonsa jo muuttui. Milloinkaan eivät kauneus ja puhtaus olleet niin nostattaneet sielun huonoja pyyteitä, sielun, joka jo oli kokenut intohimojen ja irstailun alhaisimmatkin syvyydet ja hämmästyksekseen ensimmäistä kertaa elämässään keksi kohtalon vihdoinkin heittäneen hänet vastustamattoman intohimon pyörteeseen – keksi, että Anne St. Denisin vuoksi oli valmis antamaan kultaa ja kunniaa, vieläpä uhraamaan vaikka kaiken sen rajattoman vallan ja mahdin, jonka la Pompadour ja kuningas olivat hänen käsiinsä antaneet.

Intohimon jäljet läikehtivät vielä hänen kasvoillaan Vaudreuilin nähdessä hänen kuutamossa lähestyvän ja astuessa häntä vastaan. Lousianan kuvernööri nauraa hihitti ja hykerteli kämmeniään mahansa yllä.

"Mitä nyt tuumaat valppaudestani?" hän tiedusteli hunajanmakeaan tapaansa, puhua kähisten hyväntuulisena. "Kuutamoa, ihana impi – ja otollinen tilaisuus. Mitäpä muuta pyytäisitkään, Bigot?"

Käskynhaltija tarttui Vaudreuilia käsivarteen, ja hänen sormensa pusertuivat kipeästi toisen hyllyvään lihaan. "Luojan kiitos, että äkkäsit hänen hiipivän portaita alas", hän puuskahti puoliääneen sanomaan. "Vaudreuil, lupaanpa sinulle tänä yönä, että kuvernöörinvirka on sinun yhtä varmasti kuin Anne St. Denis on minun!"

Vaudreuilin rasvainen, tutkimaton hymy ei muuttunut. "Kaikki kävi siis hyvin?"

"Kyllä, aivan kuten etukäteen sanoitkin. Hän on minun. Hän luottaa minuun. Hän uskoo minuun. Nyt on vain saatava tuo nuori metsäläinen Quebeciin, ylennettävä hänet kunnian kukkuloille ja sitten – –"

Bigotin paljaat hampaat välkkyivät sanomatta jääneiden sanojen kiihkoa.

"Tyttö on nuori", sanoi Vaudreuil. "Hänen kauniissa pääkkösessään on tämäniltainen kylvösi itävä. Ja enemmän kuin tuo poika on tytön isä tiellämme."

"Isästä pidetään huolta", Bigot vakuutti. "David Rock on se vuori, joka meidän on siirrettävä syrjään, eikä siinä työssä sovi käyttää niin yksinkertaista tapaa kuin murha on. Asian täytyy käydä toisella tavoin."

"Mikä onkin paljon mieltäkiinnittävämpää", Vaudreuil lisäsi kääntyen tähyilemään kuuta. "François, oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa yötä?"

IX luku.

Bigotin lähdettyä poispäin oli Anne muka menevinään sisään. Häntä poltti halu saada nähdä Davidia, halu, jota hänen oli mahdotonta vastustaa. Sattumalta keittiöstä rientäneen neekeripalvelijattaren hän lähetti noutamaan päähinettään ja pyydettyään hänen ilmoittamaan seigneur St. Denisille tyttären lähteneen yöksi Marie Rockin luokse hän urheasti lähti matkaan. Ennen pitkää saapui hän vähäiselle aukeamalle, missä Päivänlaskunkalliolle vievä polku erkani Davidin kotiin vievältä tieltä ja missä David oli illalla heidän erotussaan häntä suudellut.

Anne oli lähtemäisillään rientämään kuun valaiseman aukion poikki, kun hän äkkiä säikähtyneesti henkäisten pysähtyi. Keskellä aukeamaa seisoi yksinäinen olento. Se katsoi häneen ikäänkuin äkkiä pysähtyneenä. Iloisesti huudahtaen tyttö riensi olennon luokse, sillä hän oli tuntenut Davidin.

Tämä ei liikahtanut häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat miltei samanlaiset kuin hänen illalla rynnätessään linnan eteissalista, kalpeat, kovapiirteiset ja tuimat. Mutta hän laski piilukkopyssynsä kädestään, otti hatun päästään ja odotti hämmästyneenä.

"Tiesitkö, että olin tulossa, David?" tyttö kysyi hengästyneesti.

"Tiedän ainoastaan, että pitkän aikaa kävelit monsieur Bigotin kanssa, ja niin käskynhaltija kuin hän onkin, en pidä siitä senjälkeen mitä tänä iltana tapahtui vuorenrinteellä."

"Sinä näit meidät, David?"

"Olin teidän ohikulkiessanne niin lähellä suuren jalavan varjossa, että näin kätesi hänen käsivarrellaan ja kuulin hänen sanovan sinulle jotakin siitä ruhtinaallisesta kunniasta, minkä joku toinen mies voisi sinulle suoda."

Nyt Anne käsitti, miksikä David seisoi niin liikahtamatta ja kovana, valkein ja tuimin kasvoin. Hetkeksi hän painoi päänsä kumaraan ikäänkuin olisi joutunut kiinni jostakin, mitä häpesi, ja sitten katsahtaen ylös veitikka silmänurkassa ja kuuvalon karkeloidessa silmissään hän sanoi: "Etkö ollut hyvilläsi vastauksestani, David?"

"En kuullut mitään vastausta."

"Mutta minä kyllä vastasin – ja niin sydämeni kyllyydestä, että muistan jokaisen sanani."

"En sitä kuullut."

"Näit ainoastaan käteni monsieur Bigotin käsivarrella?"

"Niin, ja hymyillen kumartui hän puoleesi."

"Sitten olen hyvilläni siitä, että et nähnyt enempää, sillä juuri silloin piteli hän sormenpäitäni kädessään", Anne sanoi ja äkkiä helkähti hän nauramaan, laski kätensä Davidin olalle, suuteli häntä ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"David, armas, iloitsen äärettömästi siitä, että tunteesi ovat tuollaiset minua kohtaan!" hän huudahti hellästi. "Olisin onneton, ellet olisi hiukan mustasukkainen. Ja olen ylpeä siitä, että et taas riehaantunut nähdessäsi minut Bigotin seurassa. Olet minua vahvempi, sillä jos minä konsanaan keksin sinut noin kuutamokävelyllä Nancy Lotbinièrin keralla, revin silmät hänen päästään enkä sinulle enää ikinä sano sanaakaan!"

Sitten veti hän Davidin heidän tavalliselle paikalleen, aukeaman laidassa olevalle puunrungolle, ja istui itse hänen viereensä sekä kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun toinen oli lähtenyt linnasta, ja toisti sana sanalta, mitä käskynhaltijan kanssa oli puhunut.

Kertaakaan ei David häntä keskeyttänyt, mutta hänen kasvoilleen kohosi verkkaisa puna ja hänen silmiinsä tuli muuan ilme, joka sai hänet vihdoin kääntämään katseensa poispäin.

"David – tämähän merkitsee meille koko maailmaa", tyttö lopetettuaan kuiskasi vapisten. "Mitä asiasta arvelet?"

"Ajattelen – etupäässä – kuinka mitätön ja alhainen olen ajatellessani moista nähtyäni sinut Bigotin kanssa", toinen sanoi.

"Iloitsen siitä", Anne virkkoi. "Se todistaa, että minua rakastat – –"

"Enemmän kuin kaikkia Bigotin ja Ranskan kuninkaan mahdollisia antimia, ja senvuoksi en näe mitään syytä puuttua tuohon, mitä Bigot niin viettelevästi taritsee – minkä vuoksi, sitä en oikein jaksa käsittää."

"Koska herätämme hänen mielenkiintoaan, David!"

"Niin, mielenkiintoaanpa kyllä!"

"Ja hän tietää sinut nuhteettomammaksi ja urheammaksi kuin ainoakaan niistä, jotka tänä iltana ovat Grondin Manorissa."

"Sitä en usko."

"Hän tarvitsee sinua, David, sillä Ranska tarvitsee sinua! Olet unohtanut, David, ajat ovat muuttuneet. Nyt on Quebec tämän maailman sydän eikä erämaat. Sieltä käsin on Uus-Ranska kukistava vihollisensa – tai siellä sortuva! Ja joskus, kun vaaraa, jonka olet piirtänyt ruutisarveesi, ei enää ole, voimme palata tänne, missä kaikki on meille läheistä ja rakasta."

"Ethän vain häpeile minua, Anne?"

"En koskaan. Tämä johtuu siitä, että olen ollut Quebecissa ja tiedän siellä tarvittavan sinun kaltaisiasi miehiä."

"Jättäisitkö erämaiden ukset avoimiksi?"

"On toisia, jotka vartioivat näitä uksia. Kun hetki lyö ja sinun on taisteltava, niin näkisin sinut mieluummin miesten johtajana kuin yhtenä joukosta."

"Kuvailet kauniita asioita, Anne. Tahtoisitko minun jättävän äitini?"

"Hän on myöhemmin tuleva sinne, ja on oleva sinusta yhtä ylpeä kuin minäkin!" Annen pää painui kumaraan. "David, lähdethän?"

"En henno. Minua pelottaa muuttaa elämäni suunnitelmaisi mukaan."

Tytön pehmeä kämmen painui hänen poskeaan vasten. "Tehkäämme sopimus. Tule minun kanssani, ja ellet pidä elämästäsi kouluvuoteni loppuessa, palaan tänne kerallasi – ainaiseksi."

"Lupaatko sen, Anne?"

"Lupaan!"

"Siinä tapauksessa ei minulle jää muuta mahdollisuutta. Minä tulen!"

Riemusta huudahtaen hypähti Anne pystyyn ja seisoi kuutamossa hänen edessään. "David, rakastan sinua enemmän kuin ennen konsanaan!" hän huudahti.

Ennenkuin nuo sanat oli lausuttu oli David riipaissut hänet syliinsä. "Ja rakastat aina?" hän kysyi käskevästi.

"Aina!"

"Vaikka en kykenisikään tulemaan sellaiseksi kuin olet haaveillut?"

"Silloinkin!"

David nauroi niinkuin hän aikaisemmin sinä päivänä oli nauranut Päivänlaskunkalliolla ja piteli tyttöä hiukan loitompana sitten nopeasti temmaten hänet takaisin likelleen.

"Et enää ole poika", kuiskasi tyttö. "Olet mies!"

"Päivä on ollut pitkä", toinen vastasi. "Vuosien mittainen!"

"Ja olenko minäkin vanhennut?"

"Niin paljon, että alussa minua säikytit."

"Ja nyt – –"

Hän kurkotti huuliaan, ja David suuteli häntä.

"Pelkään sinua tuollaisena", hän sanoi ja suuteli taas.

Sitten tyttö vetäytyi hänen sylistään ja kertoi epätoivoisen rohkeasta päätöksestään ypö yksin lähteä Davidin äidin luokse.

"Jokin enkeli kai tuon tuuman juohdutti mieleesi ja sitten pysähdytti minut tänne aukiolle, Anne. Äidilläni on sinulle jotakin tärkeätä kerrottavaa – ja tahtoisin sinun tapaavan Mustan Metsästäjän."

"Mustan Metsästäjänkö!"

"Niin, Hän saapui tänään taas meidän ollessamme Päivänlaskunkalliolla." Poika saattoi nähdä vanhan kauhun tulvahtavan sinne, mistä äsken oli säteillyt onnea. Hän otti tytön toisen käden ja piteli sitä puserruksessaan niinkuin tyttö äsken oli pidellyt hänen kättään. "Anne, olen uskonut kaiken, mitä olet minulle Quebecista selittänyt, vaikka syvimmällä sydämessäni pelkäänkin. Ja nyt pyydän sinua hiukkasen luottamaan minuun Peter Joeliin nähden, josta olet aina kuullut minun puhuvan Mustana Metsästäjänä. Ja minäkin teen kanssasi erään sopimuksen. Ellet tuon vuoden lopulla pidä tästä miehestä, jota niin pelkäät, en sinä ilmoisna ikänä enää lähde hänen kanssaan seikkailemaan, olkoon kysymyksessä vaikka kuinka pieni taival sinun luotasi."

Annella ei ollut – kuten Davidilla äsken – mitään muuta mahdollisuutta kuin suostua.

"Kuitenkin pelkään häntä – jostakin selittämättömästä syystä pelkään häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä", hän sanoi heidän käsi kädessä lähtiessään aukiolta ja kaarrettuaan metsäpolulle.

"Ja minä häntä rakastan", David sanoi, "niinkuin sinäkin olet tekevä tuon sopimamme vuoden kuluttua. Ellei Mustaa Metsästäjää olisi ollut – –"

Hän vaikeni ja puristi tytön kättä kovemmin heidän hiljaa ja varovaisesti jatkaessaan matkaansa metsän halki. Vasta Punaiselle Aukiolle saavuttua Davidin valppaus hellitti, ja tyttö uskalsi ruveta puhumaan. "Melkeinpä kulkisin mieluummin tuon metsän halki yksinäni kuin sinun kanssasi", hän sanoi. "Jos vielä pelotat minua tuolla – kuinka sitä nimittäisin – –"

"Olen pahoillani", David sanoi.

Äkkiä kävi Anne kiihtyneesti häntä käsivarresta kiinni. "Tuolla aukiolla on joku. Katso – tuon ensimmäisen suuren kallion kupeella – seisomassa ihan ilmetysti paikassa, jossa emme vielä koskaan ole ketään nähneet!"

"Näin hänet ja pysähdyin tänne varjoon, missä meitä ei nähdä", vastasi David hyvin hiljaa.

"Se liikahti!" Anne kuiskasi hengästyneesti ja painautui lähemmäksi. "Se on elävä ihminen – yötä mustempi – ja pitempi kuin kukaan näkemäni."

"Kuutamossa sinusta vain siltä näyttää, Anne."

"Mutta musta se on – – musta, ei harmaa eikä – valkoinen – niinkuin kummitus olisi."

"Musta se on", David virkkoi hymyillen.

"David, mikä se on?"

Vastaukseksi kajahutti toinen yölinnun huudon, tuskin sihahdusta äänekkäämmän, ja seuraavana tuokiona tämä sama ääni soinnahti takaisin kuin vaimeana kaikuna, ja Anne kuuli sydämensä ankarasti jyskyttävän.

Davidin hymystä heijastui riemua. "Musta Metsästäjä siellä meitä odottaa. Kahdesti olemme tänä iltana menneet huomaamatta toistemme ohitse."

Hän tunsi Annen sormien jäykistyvän kädessään, vaikkakaan ei saattanut käsittää sitä ääretöntä pelkoa, mikä riipaisi tytön koko olemusta heidän lähtiessään kulkemaan Punaisen Aukion poikki. Kuun aikaansaama ihmeellinen vaikutelma lientyi sitämukaa kuin he ennättivät lähemmäksi, ja kotvasen kuluttua Anne näki siinä miehen, missä tuo pitkä, aavemainen hahmo oli äsken ollut – miehen, joka oli paljastanut päänsä ja ojensi käsiään heitä vastaan – miehen, jonka kasvoista säteili samaa riemua kuin äsken Davidin ilmeestä ja jonka hiuksissa oli hopeanharmaa juova.

Hän tarttui vaistomaisesti päähineensä nauhoihin noiden kahden seistessä pitkän tuokion lujasti pusertaen toistensa käsiä ja sanaakaan sanomatta. Ja sitten Musta Metsästäjä loi Davidin olan yli katseensa Anneen.

David kääntyi. "Tässä on Anne", hän sanoi. "Minun Anneni – ruutisarvessa." "Meidän Annemme ruutisarvessa", oikaisi Peter Joel ja kumartui Annen puoleen, niin että tämä saattoi nähdä tuon pehmeänvalkoisen hiusjuovan ulottuvan otsalta aina takaraivoon saakka. Bigot itse ei olisi kyennyt käyttäytymään sirommin tai arvokkaammin, ja kuitenkin Annea puistatti entistä pahemmin hänen muistaessaan Davidille antamaansa lupausta ja ojentaessaan toiselle molemmat kätensä.

Musta Metsästäjä piteli niitä silmänräpäyksen miltei hartaalla hellyydellä ja päästi ne sitten.

"Olen kuullut teistä niin paljon, että minusta tuntuu kuin tuntisin teidät aivan yhtä hyvin kuin Davidinkin", hän sanoi. Ja hänen äänensävystään Anne tiesi kelmeiden kasvojensa ja käsiensä värinän ilmaisseen toiselle aavistuksen siitä kauhusta, joka jäyti hänen sydäntään.

"Iloitsen siitä", hän sanoi uljaasti, vaikka häntä painostikin tajutessaan sanainsa olevan valhetta. "Ystävyytenne on minulle kunniaksi, mikäli Davidin kertomuksista puoletkaan on totta."

Silmänräpäyksen verran karehti katkera hymy Peter Joelin suupielissä. "Jos vain hiukkasenkin voitte ajatella minua ystävällisesti, olen äärettömän hyvilläni", hän sanoi, ja tuntiessaan toisen lukevan ajatuksensa tyttöä värisytti. Mutta Peter Joel kääntyi ripeästi Davidin puoleen. "Tapaan sinut täällä aivan sattumalta, poika. Jäin tähän aukeaan katselemaan kuuta."

Hän nyökkäsi ja hymyili Annelle taas, ja tällä kertaa oli tyttö aivan varma noiden häneen niin vakaasti katsovain silmäin katkerasta, puolittain murheellisesta ilmeestä. "Rakastan kuuta", Peter Joel sanoi. "Pelkäänpä tuhlanneeni viljalti aikaa sitä tähyillessäni ja haaveillessani haudantakaisia. On myöhäistä. Davidin on kanssanne riennettävä jatkamaan matkaansa."

"Ilta sattuu olemaan sellainen, jolloin ajalla tuskin on mitään merkitystä", Anne sanoi tuskin tietäen, että puhui. "Ettekö palaa Marie Rockin luokse meidän kanssamme?"

"Minun on nähtävä käskynhaltija", Musta Metsästäjä vastasi, ja nämä sanat sanottiin yhtä hyvin Davidillekin. "Vain tärkeä velvollisuus saa minut luopumaan kutsuunne sisältyvästä ilosta, mademoiselle Anne!"

Tyttö poistui hiukkasen syrjempään, ja tuokioksi jäivät David sekä Peter Joel kahdenkesken. Ottaen sitten kallionkupeelta pitkän mustan luodikkonsa ja asettaen päänmukaisen päähineensä päähänsä hän toivotti hyvää yötä ja kumarsi taas Annelle. Sitten hän poistui Grondin Manoria kohden, oudon, kalmaahuokuvan olemuksensa oudosti kasvaessa hänen ennättäessään kauemmaksi.

Nyt Annea puistatti, eikä hän yrittänytkään salailla sitä Davidilta. "Sieluani ihan hyytää", hän sanoi. "En lainkaan odottanut tapaavani tuollaista henkilöä, David – henkilöä, joka puhuu ja käyttäytyy noin hienosti – ja kuitenkin on pelkoni entistä suurempi."

"Olit hänelle suloinen ja hyvä, Anne. Kiitän sinua!"

"Yhä vahvemmaksi käy uskoni, että hän on varjo meidän ja onnemme välillä. Syytä älä kysy minulta, sillä itsekään en sitä tiedä. Kaiketikin on typerä pelkoni haihtunut jo kauan ennen sopimamme vuoden loppua."

"Kyllä varmaan, jopa ennenkuin tämä yö on kulunut", David vakuutti salaperäisesti ja ehätti kulkemaan rivakammin.

"Sinulla on kiire päästä minusta", syytteli tyttö, "niin että joutuisit takaisin hänen luoksensa."

"Ei minulla ole puoleksikaan niin kiire hänen luoksensa kuin viedäkseni sinut kuulemaan, mitä äidilläni on kerrottavanaan."

"Vihaan arvoituksia", Anne sanoi suutahtaen ja pusersi huulensa niin lujasti umpeen, ettei niiltä enää puhjennut sanaakaan ennenkuin vasta hänen nähtyään tulen tuikkivan Marie Rockin ikkunasta. Silloin hän sanoi: "Voit lähteä nyt. Ei minulle enää mitään satu."

"Lähteäkö – minkävuoksi?"

"Mennäksesi Mustan Metsästäjän luokse tietenkin. Sitähän aiot!"

"En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, Anne – –"

"Pahoittaako mieltäni! Eikö sopimukseemme kuulu, että lähetän sinut takaisin hänen luokseen?" Tytön leuka kohosi uppiniskaisesti hänen rientäessään pois, ja epäröiden David seisoi kunnes näki äidin oven sulkeutuvan hänen jälkeensä.

Valoa vilkkui sinä yönä myöhään Marie Rockin huoneesta. Sitä loisti sieltä muun talon jo ollessa pimeän helmassa. Sitä loisti Mustan Metsästäjän ja Davidin hiirenhiljaa pujahtaessa vuoteilleen ullakolle.

Ja kynttiläin vihdoin sammuessa Marie Rock ja Anne St. Denis yhä lepäsivät valveilla, suurin silmin tuijottaen eteensä.

Toisen sydämessä oli ihmettä, onnea ja pelkoa – pelkoa, joka painoi häntä julman, kauhean varjon lailla, vaikka hän olikin kuullut Peter Joelin tarinan alusta loppuun.

Toisen sydämessä oli epätoivoa, joka pitkinä, unettomina hetkinä synkkenemistään synkkeni.

X luku.

Seuraavat päivät olivat ensimmäisiä virstapylväitä Davidin elämässä. Hänen koko maailmansa oli vaihtumassa, ja hänestä tuntui kuin olisi kaikki siinä muuttunut aina äidistä ja Annesta alkaen metsiä myöten. Suuri Quebecin kaupunki oli vihdoinkin vienyt Annen. Se oli riistänyt tytön metsistä, tästä aurinkoisesta laaksosta, kaikesta, mikä Davidille oli rakasta ja kallista. Itse puolestaan David yhä tunsi outoa pelkoa Quebeciin lähtöänsä ajatellessaan, pelkoa, jota hän ei uskonut äidilleen eikä Annelle. Tuona ainoana päivänä ja yönä oli hän käynyt vuosia vanhemmaksi.

Pitkän jauhatusyön jälkeisenä päivänä mylläri Fontbleulla oli syytä synkkään voitonriemuun nähdessään Davidille lausumansa ennustuksen toteutuvan. Ennen puoltapäivää lähti Bigotin seurue Grondin Manorista. Hurjasti laulaen ja hoilaten sekä lippuja liehuttaen se lähti matkaan, mutta Bigot ei mennyt mukana. Eivät liioin Vaudreuil, de Pean eikä puolisenkymmentä nuorta, hilpeätä upseeria hänen henkivartiostostaan.

Fontbleu voiteli vanhaa siipiratasta öljyä säästelemättä. "Etpä enää kitise, mikäli se minusta riippuu", hän höpisi. "Olet aika houkka ja niin minäkin, Davidin ollessa kaikkein suurimman hupsun. Tyttö lähtee tiehensä eikä enää palaa entisenlaisena, eikä David loppujen lopuksi häntä saa!" Ja Fontbleu kirota kirskahti luittensa narskuessa myötätuntoa.

Samana päivänä saapui muuan intiaanilähetti ilmoittamaan Annen quebecilaisvieraiden olevan tulossa Kolmen Virran luona ja saapuvan muutaman päivän sisässä.

Eilistä kalvakkaammin kasvoin Marie Rock lopetteli Davidin uutta, kaunista hirvennahkapukua. Iltapäivällä saapui seigneur St. Denis häntä tervehtimään, ja hänen mukanaan olivat Bigot sekä markiisi Vaudreuil.

Tilaisuuden saadessaan Bigot kuiskasi salavihkaa Vaudreuilille: "Hänhän on miltei yhtä suloinen kuin Anne."

Iltahämyssä palasi Musta Metsästäjä, joka päivänkoitteessa oli lähtenyt. Siitä hetkestä lähtien Davidista tuntui, että Grondin Manorissa jokainen ihminen mylläri Fontbleuta lukuunottamatta palavasti halusi hänen lähtevän Quebeciin.

"Onni on osunut tiellesi, poikani", hänen äitinsä sanoi, "ja tekisimme väärin ellemme käyttäisi sitä hyväksemme, olipa eromme sitten kuinka vaikea hyvänsä." Hän kertoi Bigotin ja Vaudreuilin käynnistä sekä näiden lupauksesta lähettää David takaisin mainehikkaana ja vaurastuneena.

"Quebecissa sykkäilee kansakunnan sydän", Peter Joel lausui äänessään jotakin outoa ja kaukaista. "Mene, David, tunnustele sen valtimoa!"

"Quebecissa sykkäilee paholaisen sydän, sitä hän tarkoittaa", ivaili mylläri Fontbleu Davidin kertoessa hänelle nämä sanat. "Menkää, David-poika, ja kokekaa, mitä paholainen teille tekee!"

Kaikkialla pani David merkille äkillistä muutosta. Ensinnäkin äidissä sen yön jälkeen, jolloin hän oli kertonut Peter Joelin tarinan. Hänen katseessaan oli väsynyt ilme ja silmäin alla syvät varjot. Hän näytti äkkiarvaamatta kadottaneen rahtusen tuota tyttömäistä hilpeyttä ja toveruutta, millä hän aina oli Davidiin suhtautunut. Tästä samasta yöstä lähtien myöskin Peter Joel usein vaipui pitkiin yksinäisiin mietteisiin, ja lähti vihdoin Davidille lainkaan ilmoittamatta Montrealin saarelle.

Kaikkialla tiedettiin pojan olevan Bigotin ehdottoman suosikin, mitä seikkaa Bigot kaikkialla itse kuulutti. Hän sekä Lousianan kuvernööri nimittivät poikaa Davidiksi ja kävivät joka päivä – nuo kaksi ylvästä, loisteliasta hovimiestä – tervehtimässä pojan äitiä.

Mutta Anne, suloinen Anne hänet sai aivan suunniltaan, sillä aina tavatessaan Davidin tyttö niiasi hänelle syvään ja sirosti, vieläkin viehkeämmin kuin kuvernöörille tai käskynhaltijalle, sillä hänen katsoessaan Davidia säteili hänen kauniista silmistään myöskin rakkautta.

Niin kiihkeästi kuin David ponnistelikin, karahti hän kerta kerralta hehkuvan punaiseksi.

"Sinun täytyy heittää moinen, Anne", hän pyyteli. "Olen kuin mikä hupakko sinun noin niiaillessasi minulle ikäänkuin olisin kuningas."

"Sitä oletkin – minun kuninkaani", tyttö sinkautti vastaan. "Enkä minä muillekaan anna sitä, mitä en voi suoda sinulle."

"Mutta ihan varmaan he naureskelevat partaansa nähdessään sinun noin temppuilevan tällaisen tuhkimuksen edessä, joka ei osaa hymyillen kumarrella eikä vastailla mitään hienoa."

"Vain sentähden, että pelkäilet – –"

"Niinpä juuri."

"Ja olet niin kömpelö, David, niin herttaisen, kultaisen kömpelö – intiaani, joka ei saa niskojaan taipumaan. Tarvitset opettajaa, ja minä siksi rupean, ettei tuo keimaileva ja liehakoiva Nancy Lotbinière pääse sekaantumaan asiaan. Hänpä mielihalusta veisi sinut minulta juuri näin niiailemalla."

"Tarvitsen paljon opetusta."

"Niinpä kyllä – siinä määrin, että minulle tulee hirveästi puuhaa päästyämme suureen kaupunkiin."

"Liian paljon puuhaa sinulla nytkin on. Emme enää milloinkaan pääse kahdenkesken Päinvänlaskunkalliolle."

"En saata tulla, David, sillä minun on oltava emäntänä ja sitäpaitsi ovat vieraani tulossa."

Näin vierivät päivät, Davidin mielestä verkalleen, mutta hyvin nopeasti Annesta ja äidistä, jotka puuhasivat kovasti saadakseen linnan kuntoon vieraita varten. David ei aina ollut yksikseen, sillä silloin tällöin lähtivät Bigot ja de Pean kävelylle hänen kanssaan tai sitten Vaudreuil käyskenteli puhkuen hänen rinnallaan. Hän ikävöi Peter Gagnonia, joka oli lähtenyt quebecilaisvieraita vastaan.

Muuanna päivänä de Pean auttoi häntä korjaamaan viimeistä viljaa, käskynhaltijan istuskellessa lähellä ja ilakoiden auttajan, kustannuksella niin hilpeästi, että Davidinkin oli pakko naurahdella. Heidän ahertaessaan saapui Anne Davidin äidin keralla linnasta päin tulevaa polkua myöten. Juuri silloin Bigot omin käsin kuljetti suurta lyhdettä.

"Sancta Maria!" Anne ihmetteli yllättyneenä. "Uus-Ranskan käskynhaltija korjaamassa viljaa Davidin keralla!"

Bigot huomasi heidät syrjäsilmällä ja siunasi taas mielessään Vaudreuilin oveluutta, Vaudreulin, joka oli saanut urkituksi Annen sinä päivänä aikovan tulla Marie Rockin mukana käymään tämän kotiin.

Myöhemmin hän lempeän kohteliaasti ja ystävällisesti kysyi Davidilta, eikö saisi ilon ja kunnian saattaa Anne takaisin kotiin. Tuo pyyntö riipaisi Davidia kuin veitsen sivallus, sillä nähdessään Annen oli hän riemuinnut tietäessään pääsevänsä saattamaan häntä takaisin Grondin Manoriin. Hän kuitenkin keveästi kumarsi – niin paljon hovitapoja oli hän linnassa oppinut – ja vastasi sitten, ettei tullut kysymykseenkään evätä sellaista käskynhaltijan taholta tulevaa kunnianosoitusta.

Vain Anne käsitti hänen syvän pettymyksensä Davidin saadessa tilaisuuden ilmoittaa hänelle Bigotin pyynnöstä. Tyttö rypisti hiukkasen kulmiaan.

"Aikomuksenani oli kävellä takaisin sinun kanssasi", hän sanoi.

"Mutta kun hän kerran pyytää – niin voitko kieltää?"

Annen silmistä kuvastuva hämmennys kasvoi. "Sellainen olisi – epäkohteliasta, David. Mutta jos haluat – –"

"Sitä en tee. Hänen tarkoituksensa on hyvä. Enpä juuri enää epäile hänen ystävyyttään. Kuitenkaan en saata sitä käsittää. Yritän, mutta en voi."

"Jos näkisit asiat minun silmilläni, niin kyllä voisit", Anne kuiskasi, ja hänen silmistään kuvastuva sulous sai Davidin miltei suutelemaan häntä kaikkien muiden läsnäollessa.

Aina Annen lähtöön saakka Bigot kohdisti kaiken huomionsa Davidin äitiin, ja hänen hienotunteinen sekä lempeä käytöksensä sai de Peanin selkänsä kääntäessään salaa ivallisesti hymyilemään. Bigotin ja Annen vihdoin lähtiessä paluumatkalle jäi de Pean vielä taloon. Peltomaan toisesta,päästä heilutti Anne kättään Davidille. Tämä hymyili, mutta hänen sisimmässään oli jotakin tukahuttavaa ja masentavaa.

"Olette onnenpoika", de Pean sanoi lyöden häntä ystävällisesti olalle, "sillä olette valloittanut viehkeimmän naissydämen, mitä ikinä olen nähnyt, ja François Bigotin ystävyyden." Senjälkeen de Pean herralleen uskollisena jatkoi Davidin kanssa viljankorjuuta sisimmässään kyllä salaa noiduskellen urakkaa, mihin oli joutunut.

Läntiseltä taivaalta paistavan ilta-auringon valaisemassa metsässä Bigot kotvasen vaelsi Annen rinnalla miltei sanattomana. Hänet näytti vallanneen surumielinen ilo, ja tämän hän karkoitti vihdoin hiukkasen naurahtaen, tarttui tytön käteen ja asetti sen käsivarrelleen ikäänkuin olisi hän äsken unohtanut velvollisuutensa seuralaistaan kohtaan.

"Suokaa minulle anteeksi, Anne", hän sanoi. "Mitäpä miettinette miekkosesta, jonka unikuvat riistävät valtoihinsa niin että hän unohtaa tällaisen vierellään kulkevan tenhottaren, olkoonpa vain tuokioksi tai pariksi? On ihmeellistä, että aina ollessani seurassanne tahtoisin haaveksia. Voitteko arvata syytä?"

"En", Anne sanoi hiukkasen pelokkaasti.

"Koska te minulle merkitsette Uus-Ranskan sydäntä, sielua ja elämänhenkeä. Kauneutenne, puhtautenne, isänmaanrakkautenne, joka voittaa kaikki lemmentunteennekin – se kaikki tuo mieleeni haavekuvia kunniasta, johonka isänmaani korottaminen on ainoana elämäni pyrintönä."

Ja Bigot tiesi tämän vierellään kulkevan puhtaan, nuoren olennon olevan sulaa luottamusta ja uskoa. "Kuninkaan ja Jumalan puolesta!" hän sanoi taas ikäänkuin muka toverinsa unohtaen. "Mitäpä muuta tässä maailmassa voisikaan vaatia sellaista, jonka puolesta taistelee kunnes yö vaivuttaa viimeisen esirippunsa yllemme. Mitä merkitseekään se, että myrkylliset kielet hautovat kavalia hankkeitaan. Kuinka autuas olenkaan, Anne, jos saan kuolla tietäen Uus-Ranskan olevan turvatun. Ja te – te olette antanut minulle uutta intoa jatkaa työtäni."

"Jos se on totta, olen äärettömän iloinen", Anne lausui vavahtaen.

"Se on totta – niin totta, ettei François Bigot anna minkään seikan maailmassa tulla teidän ja onnenne väliin, jotta täyttyisi se tärkeä ja pyhä tehtävä, jonka teidän kaltaisenne olento voi suorittaa toteutettaessa haaveitani Uus-Ranskan tulevaisuudesta. Juuri senvuoksi, että se on totta, minä tänään tuotin Davidille sellaisen pettymyksen, että pyysin saada saattaa teidät kotiin. Sydämeni kehoittaa minua uskoutumaan teille eräässä asiassa, jota miltei pelkään paljastaa."

Anne vaikeni. Sanaakaan ei hän tohtinut sanoa, sillä käskynhaltijan äänessä värisi miltei murhemielinen viite jostakin tavattomasta vaarasta.

"Jos puhun niin kuunteletteko?"

"Kuuntelen", Anne sanoi.

"Ja suotte minulle anteeksi, jos teitä loukkaan, ja uskotte vilpittömyyteeni, sanonpa sitten mitä tahansa!" Bigot ei odottanut vastausta, jonka lausumisen hän tiesi Annelle vaikeaksi. "Olette uskollinen ja kuuliainen, Anne. Luotan teihin kuin Jumalanäitiin. Ja aivan niinkuin tämäkin aikoinaan erosi kaikista maailman iloista pyhittäytyäkseen pyhälle kutsumukselleen, niin tekin aivan varmaan uhraisitte itsenne, jos Jumala tai tämä maa sitä vaatisivat. Sen vuoksi ja sen vilpittömyyden tähden, jolla sanani tulette vastaanottamaan, aion puhua teille Davidista – ja hänen suhteensa tuntemastani pelosta."

"Pelosta!" Anne huudahti Bigotin sulavasointuisten sanojen saadessa hänet värisemään. "Jos hän on vaarassa – –"

"Hän on", Bigot keskeytti katsoen suoraan eteensä ja puhuen verkalleen ja miettiväisesti. "Ei itsensä takia, Anne, niin että älkää toki pelästykö sanoistani. Mutta hän on hyvin nuori ja juonittelijan käsissä taipuvainen. Pelkään hänen jaloon nuoreen mieleensä kylvetyksi siemenen, jonka poistamiseen tahtoisin apuanne ennenkuin se itää. Tarkoitan teidän Mustaksi Metsästäjäksi nimittämänne miehen synkkää ja kavalaa vaikutusta. Tähän mieheen, vihollistemme seassa syntyneeseen ja kasvaneeseen, kodittomaan rajamaiden harhailijaan, en minä luota, ja pahoja aavistuksia tulee mieleeni hänestä näinä aikoina, jolloin salaperäinen, piileskelevä petturuus jäytää Uus-Ranskan sielua ja kunniaa. Epäilen Mustaa Metsästäjää!"

"Monsieur!"

"Olen pyytänyt teiltä anteeksi, Anne, ollessani teille näin tuskallisen avomielinen. Mutta se tapahtuu Davidin tähden, enkä kenellekään ole puhunut epäluuloistani. En pidä Mustaa Metsästäjää niinkään petturina – sillä hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan ranskalaista verta – kuin vakoojana, jonka kavaluutta meidän on mahdoton näyttää toteen. Tiedän teidän Davidin tähden pitävän hänestä – –"

"Minä – minä – –", Anne huudahti, mutta vaikeni.

Bigotin sormet pusersivat taas hänen kättään. "Eikä David ainoastaan ole nuori, vaan myöskin englantilainen!" Hänen äänensä lempeys suorastaan hiveli hänen sisässään asustavan paholaisen virkkaessa tuon katalan vihjeen. "Niinkuin vitsa väännetään, niin puu saattaa kasvaa, eikä meidän ole annettava tämän viekkaan petturin vääntää Davidiamme."

"Pyhä Jumalanäiti!" puhkesi Anne sanomaan kuin itsekseen. "Ettekö luotakaan – –"

"Kyllä toki luotan Davidiin!" Bigot huudahti. "Uskon hänen sydämensä olevan petoksesta ja vilpistä yhtä puhtaan kuin omanikin on, ja pidän hänestä hänen urheutensa tähden sekä häntä kohtaan tuntemani luottamuksen vuoksi. Mutta – Anne, pelkään Mustan Metsästäjän myrkyttävän tämän nuorekkaan uskon, vilpittömyyden ja rakkauden!"

Hän loi katseensa alemmaksi ja näki veren paenneen Annen kasvoilta. Voitonriemussaan hän lempeästi naurahti muuttaen käytöksensä tavalla, mikä oli tehnyt hänestä Uus-Ranskan vaarallisimman miehen. "Olen säikyttänyt teitä, pieni neito, ja olen hyvin pahoillani. Oli julmaa, että annoin moisten mietteiden puhjeta huuliltani. Sillä teidät rinnallansa ja François Bigot ystävänään ei tuhannen Mustaa Metsästäjää kykene vahingoittamaan Davidiamme. Kuulkaa tuota rastasta, joka livertää tuolla pensaikossa – pientä ystävää, joka ennen pitkää muuttaa etelään. Se ja tämä kuulas päivä ovat edessämme olevan onnen ja riemun enteitä. Suotteko minulle anteeksi?"

"Epäilys on vain liittynyt epäilykseen", Anne sanoi, eikä Bigotkaan kaikessa juonikkuudessaan täysin käsittänyt hänen tarkoitustaan.

Mutta myöhemmin keskustellessaan Vaudreuilin kanssa kahdenkesken hän sanoi: "Paula on nyt täysin viritetty. Vaudreuil, hiukkasen romantiikan tajua älykkyytesi lisäksi, ja olisit suurenmoinen rakastaja!"

XI luku.

Eipä Bigotkaan aavistanut, kuinka syvälle Annen mieleen hänen kavalat vihjeensä olivat painuneet. Huoneessaan kärsi tyttö äärettömästi ristiriitaisista mietteistään ja katkerista epäilyksistään, joita ponnistuksistaan huolimatta ei saanut karkoitetuksi mielestään. Vihdoin otti hän laatikostaan erään moneen kertaan luetun kirjeen, jonka oli saanut parhaalta ystävättäreltänsä sisar Esteriltä. Siitä huokuva harras luottamus Korkeimpaan kevensi hänen mieltään, haihdutti huolet, toi rauhaa.

Tuskin oli aurinko seuraavana päivänä alkanut valaa punerrustaan idän taivaalle, kun muuan lähetti saapui Davidin luokse. Viesti oli Annelta, ja Davidia pyydettiin heti saapumaan tämän luokse.

Puoliksi uteliaana ja puoliksi hätääntyneenä David kiireesti riensi matkaan. Hän löysi tytön odottamasta Grondinin metsässä, juhanussalkonurmikon laidassa. Tytön silmät sädehtivät, ja hänen poskillaan paloi innostuksen puna. Davidin hiukkasen hengästyneenä ehtiessä lähemmäksi vei hän varoittavasti sormen huulilleen, vaikka Grondin Manoriin olikin pyssynkantaman matka ja kaikki siellä olivat unen helmoissa lukuunottamatta hiljaa askareissaan hääriviä palvelijoita.

"Hiljaa, David, ja pidätä henkeäsi, ettei ihana tuumani tärvelly. Vieraamme lähtevät Contrecouerista heti murkinan jälkeen ja ovat täällä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Menemme heitä vastaan."

Hänestä huokui raikkautta ja suloa, joka toi mieleen Paivänlaskunkallion ajat. Hän antoi Davidille kätensä, ja yhdessä riensivät he nurmikon poikki. Heidän päästyään pois näkyvistä tyttö pysähtyi ja selitti, että oli aika Davidin muistaa jotakin, ja David suuteli hänen punaisia huuliaan ja hienoja suortuviaan niin hellästi ja yhä uudelleen ja uudelleen, että Anne keksi punastuvansa aivan uudella ja ihastuttavalla tavalla.

Heidän sitten asettuessaan kanoottiin, jonka muuan palvelija oli varannut heitä varten, tunsi Anne olevansa kuin lapsi Davidin rinnalla. Hän hymyili riemuissaan, mutta sitten vetäytyi hänen otsalleen pieni kurttu, kuten aina hänen ollessaan jostakin syystä harmissaan – sillä äkkiä oli hänen mieleensä muistunut Nancy Lotbinière, Quebecin viehkein keimailijatar.

David hymyili takaisin jäntevästi heiluttaessaan melaansa. "Sinä hymyilet minulle ensin ja rypistät sitten kulmiasi", hän sanoi. "Ensin näet minussa jotakin,, mistä pidät, ja sitten jotakin, mikä ei sinua miellytä."

"Näen sinussa niin paljon sellaista, mistä pidän, että taas muistan tuota hirveätä Nancy Lotbinièriä", tyttö tunnusti suorasukaisesti. "Jos hän näkee sinussa samaa kuin minä ja pienimmälläkään merkillä ilmaisee ihastustaan, niin siitä vasta koituu selkkauksia, David. Toivoakseni olet hänen mielestään kömpelö kuin apina, hapan kuin etikka ja niin ikävä kuin jokin kuiva kirja. Muiden, jopa Louise Charmettenkin, tahdon pitävän sinua maailman ihmeellisimpänä satuprinssinä. Mutta mitä Nancy Lotbinièreen tulee, jota ystävätttärenä rakastan, mutta lemmenkilpailijana vihaan – –"

Ja oikullisesti satutti kohtalo niin, että Nancy Lotbinièren David vieraista näki ensimmäisenä ja sellaisena, että kurttu Annen valkoisessa otsassa väin syveni.

Hän tuli kuin jumalatar ensimmäisessä kanootissa, Peter Gagnon takanaan ja neekerisoutaja peräsimessä. Hän oli päästänyt hiuksensa valloilleen ja kultaisina tulikielekkeinä ne valahtivat hänen yllensä. Heidän päästyään lähemmäksi antoi hän niiden valtoimina hulmuta tuulessa, kunnes David, joka yleensä ei milloinkaan huomannut muita kuin Annen, tuijotti ihmetyksestä sanattomana. Ennenkuin hän kerkesi hillitsemään älytöntä kieltään, oli hän sanonut: "Hänhän on kuin tulessa!"

"Sinne hän todella vielä joutuukin, mikäli raamatun sanat ovat tosia!" tiuskahti Anne.

Siihen aikaan oli ensimmäiselläkolmatta ikävuodellaan oleva Nancy Lotbinière, siitä seigneurysta, missä nykyään ovat St. Pierre Bequestin, St. Antoinen ja St. Croixin kylät, eittämättä Quebecin suurin kaunotar, ja puolisen tusinaa sydämiä oli jo hänen jalkainsa juuressa. Ursuliiniluostarin oppilaana, siellä vallitsevan lempeyden ja hengen viljelyksen kasvattina, hienosti sivistyneenä, rikkaana, kauniina, ollen selvänäköisyydeltään ja älykkyydeltään suorastaan harvinainen nainen, hän oli Uus-Ranskan tyttäristä kauneimpia ellei kaunein.

"Kukapa muu kuin julkea heilakka saapuisi hiukset tuolla tavoin?" kuiskasi Anne kiihkoisan paheksuvasti samalla suloisesti hymyillen ja kättään heiluttaen tervehtien tuota lähestyvää viehkeätä ilmestystä. "Kuka muu, kysyn minä?"

Nancy pelasti Davidin vastaamasta huutaessaan loitolta yhtä kauniilla äänellä kuin hän itsekin oli: "Jumala sydänkultaasi siunatkoon, Anne St. Denis! Elleivät nämä kanootit paranna vauhtiaan, hyppään virtaan päästäkseni sinua syleilemään."

Ja Anne huusi takaisin vieläkin suloisemmin: "Yhtä kiire minulla on kuin sinullakin", mutta Davidille hän sanoi yhä hymyillen ikäänkuin sydän onnea tulvillaan: "Ellei hän laita noita hiuksiaan ylös niin minä kiskon ne hänen päästään!"

Hiukkasen kauhistuneena ja aivan hämillään David ohjasi kanoottiaan saman suuntaan kuin neekeriperämieskin, ja alukset pääsivät niin liketysten, että Anne ja Nancy suutelivat toisiaan, vieläpä niin hellästi, että Peter Gagnon surkeasti huokasi.

"Turhaa rakkaudentyötä", hän muka masentuneena puhkesi sanomaan, "minun istuessani tässä mitä ansioituneimpana ja saamatta mitään!"

Anne sormieli Nancyn kimmeltäviä suortuvia, ja Davidia värisytti niin, että hän ihan oli hätääntyneesti huudahtamaisillaan. "Katsohan toki, kuinka hän on sinut palkinnut, Peter!" tyttö lausui ja päästi suortuvat liehumaan tuulessa. "Nancy kulta, tässä on David Rock – minun David Rockini."

David ei ollut iässään punastunut niinkuin keksi nyt punastuvansa, ja mitä punaisemmaksi hän karahti, sitä suurempi hupsu hän tunsi olevansa, ja kuta suuremmaksi hupsuksi hän itsensä tunsi, sitä kuumempana veri kuohahti hänen kasvoilleen. Nancyn sekä silmät että huulet hymyilivät hänelle, mutta silmäluontaankaan räpäyttämällä ei hän ilmaissut älyävänsä toisen hämmennystä. Mutta Annen sinisten silmäin kärkevän katseen David saattoi tuntea.

"Olen ylpeä – ylpeä ja onnellinen tutustuessani monsieur Rockiin!" tyttö huudahti ja niiasi Davidille kanootistaan. "Olen kuullut teistä mitä suurenmoisimpia tarinoita ja olen Annen jälkeen ensimmäisenä toivottava teidät tervetulleeksi Quebeciin, jos sinne tulette." Sitten hellästi, miltei pyytävästi Annelle: "Saanko nimittää häntä Davidiksi, Anne?"

"Tietysti", Anne vastasi, mutta puhuessaan kallistautui hän kumaraan salaa irroittaen kengännauhansa, jotta saattaisi sitoa sen jälleen, eikä hän siten nähnyt sitä ystävällistä ja mieltynyttä hymyä, jonka Nancy soi Davidille.

Virta vei kanootit erilleen, ja nyt ilmestyi neljä muuta joen polvekkeesta, ja heitä tervehdittiin iloisin huudoin.

"Tuo tekopyhä!" Anne kuiskasi. "Vihaan häntä."

"Miksi siis tahdoit hänen tulevan?" uskalsi David huomauttaa.

"Koska olen hänestä pitänyt tähän hetkeen asti, jona hän sai sinut niin häpeämättömästi punastumaan, David Rock!"

Hän kääntyi heiluttamaan nenäliinaansa iloiselle venematkueelle, joka hyvää vauhtia souti virtaa alaspäin. Jokaisessa lipuin, kukin ja vihrein lehvin koristetussa kanootissa oli kolme henkeä, ja David laski nopeasti seurueeseen kuuluvan kymmenen henkeä, Peter Gagnon mukaan luettuna. Toinen toisensa jälkeen tulokkaat esiteltiin hänelle, ja nyt piti hän varansa niin hyvin, ettei pienintäkään punerrusta päässyt kohoamaan hänen kasvoillensa, vaikkakaan hän ei tähän päivään asti vielä milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kauneutta ja vilkasta nuorisoa yhdellä kertaa tai kuvitellutkaan saavansa niin monta hymyä kauniilta huulilta ja loistavista silmäpareista. Peter oli etukäteen kuuluttanut hänen mainettansa, sillä kohteliaina pusersivat nuorukaiset hänen kättänsä ja osoittivat hänelle aivan yhtä suurta huomiota kuin Annellekin.

Aina siihen asti, kunnes he linnan edustalla nousivat maihin, tunsi David olevansa kuin kotonaan, sillä melomisessa ei ainoakaan kyennyt voittamaan häntä näiden suurten virtain varsilla.

Vasta heidän noustuaan maihin ja Bigotin, de Peanin sekä nuorten komeiden upseerien tullessa heitä vastaan David alkoi hiukan tuntea olevansa seurassa, jonne ei kuulunut. Kävellessään nuo nuoret neidit ja heidän kavaljeerinsa näyttivät hänestä aivan erilaisilta kuin äsken – niin tavattoman hennoilta ja hienoilta, niin viehkeiltä nuorilta kaunottarilta ja jalosukuisilta nuorilta keikareilta, jotka kumartelivat ja niiailivat käskynhaltijalle ja tämän seurueelle alaspainetuin luomin, hymyillen, välkyttäen hymykuoppiaan – ja sitten kaikki alkoivat hilpeästi jutella yhteen ääneen hänen typeränä seistessään syrjästäkatsojana ja Annen jännittyneesti huoahtaessa pari askelta kauempana.

Bigot, jonka terävä katse paikalla älysi suojatin hämmennyksen ja surkeuden, ehätti hänen avuksensa, ja Anne olisi voinut syleillä häntä hänen hienotunteisuutensa ja tahdikkuutensa sekä niiden hämmästyttäväin sanojen vuoksi, jotka hän lausui.

Käskynhaltija astui suoraan Davidin luokse ja laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrellensa. Toisen ojensi hän Annelle. "Otan tämän kunniapaikan", hän huudahti, "Anne St. Denis toisella ja luutnantti David Rock toisella puolellani – luutnantti Rock, suloiset naiset ja nuoret herrat, jolle olen luvannut paikan kuvernöörin esikunnassa, kun hän saapuu Quebeciin."

"Upseerivaltuutus!" huudahti Peter ihmeissään. "Millainen onni!" Hän pusersi parhaillaan Nancy Lotbinièren kättä, Nancyn, joka oli punonut hiuksensa kullanhohtavaksi kruunuksi.

"Katso, miten hän ottaa vastaan tuon uutisen", kuiskasi tyttö nipistäen häntä sormesta. "Liidunvalkoisena – ja Anne on ilosta purskahtamaisillaan itkuun!"

"Valtuutus", toisti Peter taas ikäänkuin ei olisi saattanut uskoa korviaan. "Valtuutus – ja paikka kuvernöörin esikunnassa."

Hiukan myöhemmin pääsi Bigot kotvaseksi kahdenkesken Annen kanssa. Kyyneleet silmissä tämä häntä kiitti.

"Ja nyt", toinen kysyi puolittain vakavana, "rakastatteko minua hiukkasen 'hyvyyteni' takia, niinkuin lupasitte?"

"Sen teen", tyttö kuiskasi vapisten. "Niin, sen teen."

Sitten keksi hän Bigotin silmissä oudon hehkun. "Anne", tämä puhui jännittyneesti, "teitä ei saata vahingoittaa, vaikka sanonkin teille jotakin, mikä ihmissydämessä on puhdasta ja hyvää. Kaiken ikääni olen oleva iloinen ja myöskin voimakkaampi sekä parempi, jos te tunnette totuuden. Pidän Davidista ja teen tämän kaiken hänen hyväkseen koska rakastan teitä."

Ja sitten hän lähti, niin nopeasti, ettei Anne ehtinyt tehdä elettäkään taikka vastata mitään, ja hetkeksi hänen sydämensä seisahtui kuin kuolemassa.

Mitä hilpein viikko pelkkää soittoa, tanssia ja laulua seurasi quebecilaisten vieraitten saapumista. Linnassa oli elämä niin loisteliasta, että Davidin mieli masentui masentumistaan. Vain kerran hän saapui sinne kemuihin, vaikka Anne häntä hartaasti pyyteli. Kuitenkin oli hän joka päivä jonkun verran vieraiden parissa, joko nurmikolla, metsäpoluilla tai kanootissaan, ja aina oli hänellä yllään pehmyt uusi hirvennahkapukunsa.

Eräänä iltana sattuessaan pimentoon vanhan myllyn luokse hämmästyi hän kuullessaan äkkiä ääniä aivan läheltä. Hän tunsi Peter Gagnonin ja Nancy Lotbinièren. Hetkistä myöhemmin liittyivät puheluun Louise Charmette ja tämän seuralainen, äveriään quebecilaisen kauppiaan poika. Nuo neljä kulkivat kymmenkunta askelta tuonnempaa hänen ohitsensa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt hiljaa vetäytyä pois tai ilmaista olevansa paikalla, mademoiselle Charmetten terävä kieli sanoi:

"Ihmettelenpä, missä Annen nuori intiaani mahtaa oleskella? Hän huvittaa minua niin suuresti, että ihan kaipaan häntä. Huomasitteko, kuinka hän tänään seisoi kuin puukuva ainakin puolen minuutin ajan polkien lievettäni, kunnes pyysin häntä päästämään minut vapaaksi? Näin Annen punastuvan hänen tähtensä, sillä hän näki pojan kömpelön jalan kaiken aikaa ja yritti antaa hänelle merkkiä."

"Antaessani teetä", kauppiaanpoika sanoi, "käännyin poispäin, ettei hän olisi huomannut minun nauravan."

"Erittäin hienotunteista, Filip", sanoi Nancyn suloinen ääni, ja siinä oli pistävä sävy, joka leikkasi pimeyttä kuin veitsi.

"Erittäin hienotunteista!" tiuskasi Peter Gagnon.

Louise naurahti. "Anne parka!" hän ivallisesti pahoitteli. "Mihin ihmeeseen hän Quebecissa joutuu tuon tomppelin riippuessa hänen liepeissään? Ja mitä Bigotin päähän on juolahtanut hänen yrittäessään tehdä moukasta herrasmiestä? Kylläpä tästä koituu kaunis soppa – –"

"Olet ehkä ystävällinen, Louise, ja latelet näitä ilkeyksiäsi jollekin toiselle, joka antaa niille enemmän arvoa kuin minä!" Nancy Lotbinière lausui Peterin seurassa kääntyen linnaa kohden. "Olen David Rockin ystävä. Pidän hänestä, ja minun on helppo käsittää, miksikä Anne pitää häntä niin suuressa arvossa."

"Hyvä", huudahti Peter Gagnon.

Siitä hetkestä lähtien oli Nancy Lotbinière Davidille äidin ja Annen jälkeen lähinnä rakas.

Vihdoin koitti päivä, jona nuoret quebecilaiset tekivät lähtöä Bigotin ja tämän seurueen mukana. David vietti kahdenkeskisen jäähyväishetken Annen seurassa, jonka piti lähteä muiden mukana, eikä kukaan olisi hänen kasvojensa tyyneydestä tai hänen vakaasta katseestaan saattanut aavistaa, kuinka hänen sydäntään hyyti.

Nancy Lotbinière sai tilaisuuden vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa. Tytön silmissä oli kostea ja hellä kiilto, ja niistä huokui sanatonta ymmärtämystä.

"Tulette pian jälessämme, David, ja Annen jälkeen tahtoisin teidän muistavan minua", hän sanoi. "Olisin äärettömän ylpeä ja onnellinen, jos tulisitte tervehtimään minua Quebecissa. Uskottehan toki sanani."

Kotvasen aikaa Davidista tuntui, ikäänkuin ei hän olisi kyennyt puhumaan, ja sitten sanat puhkesivat hänen huuliltaan. "Olin pimennossa myllyn luona mademoiselle Charmetten laskiessa kustannuksellani leikkiä ja kuulin, mitä hänelle sanoitte. Niin, uskon teidän olevan ystäväni, ja jos minun joskus suotaisiin taistella edestänne – olisin minäkin onnellinen, mademoiselle!"

"Tarkoitatte – Nancy! Niin tahdon rakkaimpien ja läheisimpien ystäväini minua nimittävän. Eikä minulla tule olemaan ainoatakaan sellaista oikeata ystävää, joka ei ole teidänkin, David. Sen vannon!"

"Olette hyvä minulle."

"Entä tuletteko luokseni saavuttuanne Quebeciin?"

"Olette ensimmäinen, jota Annen jälkeen tahdon tavata."

Kuin kimmeltävät harsot laskeutuivat Nancyn silmäripset hänen kauniiden silmäinsä ylle.

"Hyvästi, David."

"Hyvästi – –"

"Sanokaa, David. Johan se melkein tuli. Sanokaa: hyvästi, Nancy."

"Hyvästi, Nancy – ja suojelkoon Jumala teitä niinkuin Anneakin."

Hetkisen kuluttua he sitten lähtivät. Anne meni viimeisenä, rynnäten isänsä sylistä Davidin syliin ja suudellen häntä ihmisistä välittämättä keskelle suuta. Sitten hän nyyhkyttäen astui häntä odottavaan kanoottiin.

Puolta tuntia myöhemmin David tähysteli virtaa heidän rakkaalta kohtauspaikaltaan Päivänlaskunkalliolta ja näki heidän olevan menossa. Kenenkään huomaamatta hän sydän tuskaa tulvillaan tähyili meneviä, kunnes he katosivat näkyvistä. Ja laulaen he loittonivat.

XII luku.

Uutiset levisivät nopeasti korpiin tänä v:n 1754 myöhäissyksynä. Sekä valkoisia että intiaanipikalähettejä riensi erämaiden poluilla sekä vesireiteillä, ja toisinaan tuntui siltä kuin tuulikin olisi tullessaan tuonut huhuja ja mieltäkuohuttavia viestejä suurista tapahtumista, niin nopeaan nuo tiedot levisivät.

Montrealista toi Musta Metsästäjä tärkeitä uutisia. Vuosi oli Ranskan kaukaisilla rajamailla ollut erinomaisen suotuisa. Washington oli kärsinyt tappion Fort Necessityssä, ja Villiers oli voitollinen Fort Duquesnessä. Ainoatakaan englantilaista lippua ei liehunut Alleghan-vuorten tällä puolen. Huolimatta puolitoistamiljoonaa henkeä käsittävästä asukasluvusta ranskalaisten kuuttakymmentätuhatta vastaan oli Englannista hartaasti pyydetty apua. Sieltä olikin kenraali Braddock tulossa maahan.

Nämä uutiset sykähyttivät Davidin sydäntä hänen lähtöpäivänsä lähestyessä. Hän kirjoitti Annelle kuulemastaan, ja kymmentä päivää myöhemmin saapui vastaus. Tyttö pyyteli häntä kiireesti rientämään Quebeciin.

"Asiat, joista olet minulle kirjoittanut, ovat mitättömiä verrattuina suurempiin seikkoihin, joita on tulossa", hän vakuutteli, "ja niiden tapahtuessa on sinun oltava valmiina astumaan sille uljaalle paikalle, jota kohtalo ihan varmaan sinulle valmistelee. Eipä pitäisi enää olla mitään syytä sinun viivytellä tuloasi Quebeciin!"

Koko hänen pitkän hellyyttä ja hyvyyttä uhkuvan kirjeensä antoi David äitinsä lukea. Anne kirjoitti, että David varmaan ihastuisi saadessaan tietää, että käskynhaltija oli kahdesti vienyt hänet ajelemaan St. Foye-tielle kauniin rouva de Leryn sekä tämän aviomiehen seurassa, ja että hän myös aina tilaisuuden sattuessa kunnioitti Annea kohteliaalla huomaavaisuudellaan. "Älä liioin huolehdi tapahtumista tuolla etelässä", hän kirjoitti. "Kaupungissa sanotaan Ranskan kuninkaan lähettävän armeijan Kanadaan, ja sen johtajaksi pitäisi tulla erään maailman suurimmista kenraaleista. Ja heidän tullessaan, Davidini, tahdon sinun olevan Quebecissa!"

"Anne on oikeassa, poika", sanoi Musta Metsästäjä. "Olen päättänyt tulla Quebeciin kanssasi ja sieltäkäsin lähteä englantilaisiin siirtokuntiin Chaudièren kautta."

Davidin katse kirkastui ilosta hänen kuullessaan saavansa Mustan Metsästäjän seuralaisekseen, mutta sitten se heti taas synkkeni. "Olin toivonut teidän jäävän äitini läheisyyteen", hän sanoi.

Lempeästi laski Musta Metsästäjä kätensä hänen olallensa. "Hänestä pidetään hyvää huolta, ja hän on hyvässä turvassa, vaikka en jääkään tänne, poika. Hetkeksikään ei hän päivällä tahi yöllä tule jäämään yksikseen, vaikka me molemmat olemme virstojen päässä. Olen pitänyt siitä huolta."

"Tarkoitatteko – että nuo neljä delawarea, jotka saapuivat Kill-Buckin luokse, jäävät tänne?"

Musta Metsästäjä nyökkäsi. "Kyllä, lopullisesti. Jokainen heistä on vannonut minulle uskollisuutta, vannoutunut minulle kuuliaiseksi, ja uljaita he ovat kuin pantterit. Äitisi tietää asian, ja seigneurille kerroin siitä tänään. Hänkin on huolehtiva äidistäsi. Sinulla ei ole siis syytä huoleen. On aika lähteä matkaan."

"Ja te – tekin – tahdotte minun lähtevän?"

"Luullakseni on se parasta", virkkoi Peter Joel lempeästi, "vaikkakin sydämeni jää yhtä autioksi ja yksinäiseksi kuin äitisikin sydän sinun ollessasi poissa."

"Tahdotte minun lähtevän – miksikä?" intti David. "Miksikä kaikki minua kehoitatte, vaikka täällä on kaikki se mikä minulle on rakasta. En kaipaa kunniaa, jota minulle olette ennustaneet, ja käskynhaltijan lupailut minua pelottavatkin. Tahtoisin olla vain täällä metsissä – ja taistella englantilaisia sekä heidän villejä liittolaisiaan vastaan, jos he uskaltavat tulla tänne päin."

"Sanasi ilmaisevat vain osan siitä, mitä sydämelläsi on, David, ja vain pienen osan. Enemmän kuin mitään muuta sinä kaihoat – Annea!"

Verkalleen nyökäytti David päätään. "Se on totta."

"Ja Annen tähden on sinun lähdettävä Quebeciin", jatkoi Musta Metsästäjä niin hellästi, että Davidista miltei tuntui kuin olisi hän puhunut äitinsä kanssa. "Mikään tässä maailmassa ei ole naisen rakkautta ihanampaa, ja Anne rakastaa sinua. Mutta kaupunki on hänet tenhonnut, ja hänen kaihonsa sinne on niin väkevä ja yhtä vahvasti hänen verissään kuin sinun rakkautesi tähän kauniiseen korpeen. Jonakin kauniina päivänä tuot hänet takaisin kanssasi, ja hän on oleva onnellinen ja iloinen siitä. Tiedän niin käyvän, poika! Mutta sitä ennen on sinun taisteltava – ei hänen rakkautensa voittaaksesi, vaan erämaiden vapauden ja ihanuuden puolesta kaupungin loisteliaisuutta ja nautintoja vastaan. Ja sinä olet voittava. Saavutettuasi tuon kaiken, mitä Anne sinulle on kuvaillut, on hän ilomielin palaava Grondin Manoriin. Muista minun sanoneeni, poika! Olen puhunut selvästi, David. Olenko oikeassa?"

"Olen sekä haaveillut, miettinyt, vieläpä joskus pelännytkin, mutta milloinkaan en ole oivaltanut asioita niin hyvin kuin nyt", David vastasi. "Kyllä, olette aivan oikeassa."

"Ja sinä olet taisteleva, taisteleva miehen lailla, voimallisena ja kunniakkaana, kunnes tuot hänet kotiin?"

"Sen olen tekevä!"

"Etkä anna kaupungin tuhota itseäsi?"

"En koskaan!"

"Ja aina, joka hetki, olet pysyvä puhtaana niinkuin näiden metsäin osuus olemuksessasi?"

"Kyllä, aina!"

"Sitten on Jumala oleva kanssasi, poika, ja Anne on onnellisena palaava Grondin Manoriin."

Pahaenteisenä verhosi marraskuun harmaus v 1754 ihanaa Uus-Ranskan maata. Kertaakaan ei aurinko hälventänyt tämän raskaan kuukauden synkeyttä, huolimatta messuista ja rukouksista seigneurien kirkoissa.

Tämän sumuisen synkkyyden vallitessa David matkasi virtaa pitkin Quebecia kohden. Neljännen päivän iltapuhteessa ohjasi Musta Metsästäjä heidän kanoottinsa rantaan Sillery Woodin kohdalla. Vasta heidän päästyään maihin hän kertoi Davidille, että oli vain tänne saakka aikonut tulla tämän seurassa – ja että hänellä oli yksityistä laatua oleva tähdellinen syy, minkä vuoksi ei saattanut jatkaa matkaa kaupunkiin saakka.

Milloinkaan ei Davidin rintaa ollut niin riipaissut kuin hänen sitten yksinään taivallettuaan virran äyrästä pitkin polveilevaa tietä ja saavuttuaan kaupungin lähistölle sekä kuultuaan sieltä iltakellojen kaiun.

Hartaana hän painunein päin kuunteli, kunnes viimeinenkin kaukainen kaiku oli sammunut. Sitten hän jatkoi matkaansa. Yö saapui niin nopeaan, että suuri kaupunki näytti valtavalta varjolta taivasta vasten. Mitään valoja ei hän nähnyt. Pureva tuuli nousi virralta, ja sen mukana saapui kasvoja vitsova lumituisku. Kuitenkaan ei se häntä häirinnyt. Hänen sydämensä oli lämmin. Katse hapuilihe pimeyden halki, ja hän unohti Mustan Metsästäjän, unohti kaiken muun muistaen vain Annea ja tämän kaupunkia.

Hänen kulkiessaan vaipuneena riemullisiin mietteisiin alkoi valoa vähitellen pilkahdella yön synkeyteen, ja hän keksi olevansa alikaupungin laidassa. Verhotuista ikkunoista kuumotti lämpöä ja valoa. Paksujen kiviseinäin lävitse kajahti heikosti naurua, leikkiväin lasten ääniä, laulua, ja arvoituksellisessa hämäryydessä hänen edessään julisti vartijan ääni yön tiimaa ja varotti tihutöidentekijöitä loittonemaan.

"Kello kuusi, kaikki hyvin. Kaupungissa on rauha – ja laki vallitsee kuninkaan ja rahvaan nimessä."

Häntä värisytti tuon yksinäisen huudon majesteettisuus. Taas kajahti se, nyt lähempänä, vartija tuli häntä vastaan sekä valaisi lyhdyllään hänen kasvojaan.

"Hei veikko!" hän huusi. "Pitkä pyssy ja kireä mytty! Vastatullutko lienet?"

"Richelieusta", David vastasi.

"Jumala kanssasi sitten, sillä mies sinä olet", huudahti yövartija ja jatkoi matkaansa.

Davidin sydän ailahteli iloa. Sitten hän jatkoi matkaansa ja saapui Notre Dame des Victoiresin luona olevalle pienelle valaistulle aukiolle. Nuotiotulen valossa erotti hän pienen korokkeen, jonka ääreen oli kokoontunut ihmisjoukko ja jolla mies ja nainen olivat vastatusten polvillaan, kauloistaan kiinni häpeäpaalussa. Nainen oli terävänenäinen raivotar, ja kimeästi hän sadatteli kiusaajiaan. Mies taas noiduskeli naista.

Davidin sydän seisahtui tuokioksi. "Mitä tämä on?" kysyi hän kummissaan eräältä pyöreäkasvoiselta, iloisen näköiseltä nuorukaiselta, joka ihan hytkyi naurusta.

"Perheriita!" tämä vastasi. "Vanha Guerinin matami varasti hopealusikan, ja mies möi sen. Siinä he nyt ovat molemmat – ja siihen he kumpikin sättien ja parjaten toistaan jäävätkin aina siihen asti, että yövartija kuuluttaa kymmenettä tiimaa. Ja onnipa heillä on matkassaan, sen sanon teille, sillä tuo lusikka varastettiin yksityisestä kodista, ja heidät olisi voitu tuomita siitä hirteen."

Toisella puolen keksi David erään muista erillään olevan ihmisryhmän – kolme upseeria, jotka naureskelivat ja laskivat leikkiä edessään olevan näyn johdosta. Heidän mukanaan oli kolme hienosti puettua naista silkkinaamiot kasvoillaan. Hän astui lähemmäksi, sillä hänen mieltään kiinnitti heidän yhdennäköisyytensä Annen vieraitten kanssa. Hänen katseensa keksi noista kolmesta herrasmiehestä muuan, jonka tummanpuhuvista kasvoista kuvastui röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.

"Mikä rienaaja sinä olet ja mitä täällä teet?" hän tiuskasi suuttuneesti.

Näin epämiellyttävästi kiinnijoutuneena David vastasi: "Etsin ursuliiniluostaria ja olisin kiitollinen, jos selitätte, missä se sijaitsee!"

Mies käänsi hänelle selkänsä. "Jokin maalaistolvana, joka ei ymmärrä parempaa", hän selitteli seurassaan oleville naisille. "Ellei teitä kauhistuttaisi nähdä hänen vertaan, niin merkitsisinpä hänet, kun tuolla lailla teitä tuijotti."

Naiset nauraa tirskuivat;.

Verensä kiehuessa David kavahti askeleen verran lähemmäksi. Joku tarttui häntä käsivarteen lempeästi, mutta tiukasti.

"Seis, ystävä", sanottiin hänelle ystävällisesti. "Ohjaan teidät ursuliniluostariin!" Ja ennenkuin hän ehti tehdä vastaväitteitä, oli hänet vedetty pois väkijoukosta. "Tuskinpa tässä maailmassa löytyy kapteeni Jean Talonia katalampaa miekkosta", jatkoi sama ääni. "Tiedän sen, sillä olen Montrealista, missä hän on kataluudessaan laittanut vihkivesimaljakon kuiville. Kuusi miestä hän on surmannut, eikä häntä kainostuttaisi lisätä murhiensa lukumäärää, ystävä – vain pelkästään kauniiden seuralaisten huviksi, jotka ovat yläkaupungista tulleet katselemaan tätä usealle niin mieluista näytelmää. Nimeni on Pierre Colbert, ja arvostanpa suuresti rajamaiden pitkiä piilukkopyssyjä."

"Suurkiitosta", David sanoi. "Olen David Rock St. Denisin seigneuriesta Richelieun varrelta."

"Sodankävijä siis", Pierre Colbert virkkoi, ja taas Davidin sydän sykki ylväydestä kiivaammin. "Ostelen nahkoja ja teen kauppaa intiaanien kanssa yläkaupungissa. Tulkaa kanssani. Niin lyhyt kuin se onkin, on taival pimeä ja hankala tältä torilta kalliolle, jonka rinnettä meidän on kavuttava päästäksemme ursuliiniluostariin."

Jostain syystä otti hän päähineensä päästään heidän sivuuttaessaan viimeisen aukiolla palavista suurista lyhdyistä, ja David hämmästyi niin, ettei kyennyt pidättämään huudahdustaan. Miehen korvain kohdalta lähti alkuun arpi, joka kiersi koko hänen päänsä, eikä tuon arven yläpuolella ollut niin hiuskarvaakaan.

Huolimatta tästä rumentavasta seikasta Pierre Colbertin täyteläiset kasvot sinisilmäisinä ja verevinä olivat omiaan herättämään sekä arvonantoa että toverillista luottamusta. "Aikojen merkki, ami", hän virkkoi Davidille. "Senecat saivat minut käsiinsä kymmenkunta vuotta sitten ja veivät minulta hiukseni, mutta eivätpä vain saaneet hengiltä tällaista miestä. Virkosinpa elämään, ja tässä olen, enkä kanna heille lainkaan kaunaa, sillä säästyypä minulta nyt kaikki sukiminen ja harjaaminen. Niihin aikoihin oli itsellänikin pitkä pyssy, ja aina minä ehätän toivottamaan sellaisen omistajaa tervetulleeksi Quebeciin. Tästähän meidän nyt onkin käännyttävä kalliolle päin. Ettepä kaiketi ole koskaan ennen ollut kaupungissa?"

"En koskaan", David vastasi.

"Ja onpa – suokaa puheeni anteeksi, poika – hiukan outoa, että tiedustelette ursuliiniluostaria, vieläpä tähän aikaan. Siellä taidetaan miesväkeä vähän vieroksua, kuten tiedätte."

Pimeän suojassa David punastui. Sitten hän vilpittömästi sanoi: "Tahtoisin vain nähdä tuon paikan. Kihlattuni mademoiselle Anne St. Denis on siellä koulussa."

"Ohoo!" Pierre Colbert virkahti, ja David kuuli hänen puhkuvan heidän kavutessaan rinnettä ylös. Kuitenkin onnistui hänen kysyä: "Tunnetteko täältä ketään?"

"Kyllä. Käskynhaltija Bigotin ja markiisi Vaudreuilin, Hugues de Peanin, Peter Gagnonin ja – ja mademoiselle Nancy Lotbinièren."

"No hittoja kanssa!" Pierre Colbert puuskahti.

Hengästyneenä oli hän päässyt huipulle. David ei saattanut nähdä mitään, lukuunottamatta katulyhtyjen kellervää kajoa ja hänestä tuntui, että käänsipä hän katseensa minne hyvänsä, näki hän vain pelkkää paatista kalliota. He tulivat erääseen käänteeseen, ja äkkiarvaamatta, vieläkin kauempana ja suoraan edessä, näki hän erään monin verroin château St. Denisiä suuremman rakennuksen valot.

"Ystäväinne asunto, monsieur", Pierre Colbert virkkoi viittoen peukalollaan ja äänensävyssään rahtunen ilkamointia. "Siellä he ovat, juhlivat ennen työtä ja huvitusta. Nyt on maanantai, ja neuvoskunta kokoontuu tänään. Nuo valot loistavat Kanadan vallitsijan asunnosta, kuvernöörin palatsista, ja tällä hetkellä istuu Duquesne pöydän ääressä piispa oikealla ja käskynhaltija vasemmalla puolellaan ja neuvosherrat tuonnempana arvonsa jälkeen, kaikki miekkamiehiä pappia lukuunottamatta. Haluaisitteko mennä heitä tervehtimään, David ystäväiseni?"

"St. Louisin linnako tuossa!" huudahti David piittaamatta toisen äänestä yhä vahvempana huokuvasta epäuskoisuudesta ja epäilyksestä. "Ei, tänä iltana en aio vaivata heitä."

Moinen suorasukainen mutkattomuus sai Pierre Colbertin syvään henkäisemään ällistyksestä. "Luoja minua avittakoon", hän huudahti, "mutta onpa teillä totisesti kylmäverisyyttä riittämiin vaikka kymmenelle tuntemalleni Richelieun miekkoselle. Tulkaahan! Ursuliiniluostari on tuolla hiukan poikessa, noin kahdenkymmenen minuutin matkan takana – ja minua odottelee asunnossani rue des Pauvresin varrella Johannes Kastajan patsaan lähellä ilta-atria. Kutsuisinpa teidät seuralaisekseni, mutta mahtaisiko korkeiden kuvernöörien, käskynhaltijain ja kuninkaan suosikkien ystävä astua matalaan majaani?"

"Hän olisi sangen hyvillään siitä", David myhäili alkaen oivaltaa toisen hyvänsuovasti epäilevän hänen totuudenrakkauttaan.

"Sittenpä kaiketi tulette?"

"Mikäli sen sallitte ja mikäli teitä huvittaa viettää tuokio sellaisen valehtelijan seurassa, jolta näytän."

"Alanpa vähitellen teistä pitää!" intteli Pierre Colbert. "Menen vaikka valalle siitä, että teillä on kerrottavananne tarinoita, jotka vievät voiton minun jutuistani, niin nuori kuin olettekin. Ja tässä me sitten olemme, niin että katselkaa nyt kylliksenne sitä, minkä saatatte nähdä – pimeitä soppia, verhottuja ikkunoita, muutamia kynttilätuikkuja, hurskaiden ursulininunnain ja mielitiettynne asumusta nähkääs, arvon herra!"

David keksi äkkiä palan kurkussaan. "Entä sisäoppilaitos, monsieur?" hän kysyi. "Voimmeko nähdä sitä?"

"Kyllä, tuolla tietenkin, missä valot ovat, ja ne sammuvat kyllä ennenkuin yövartija lähtee toiselle kierrokselleen. Hei, odottakaas hetkinen. Kuka tuolla tulee suoraan luostarin pimeydestä – mukanaan kaksi lyhdynkantajaa? Ja oikealla puolellamme on vaunut. Mennäänpä lähemmäksi! Kas, hameenliepeitä ja miekkakin tuolla välähti. Kaunis ääni tuo! Äiti abbedissa on antanut erikoisluvan, luoja minua avittakoon – tai on tämä salahanketta; kenties lähdetään karkumatkalle. Mitä?"

Pierre Colbertin kuiskaava ääni kävi käheäksi. Davidilta pääsi tukahtunut huudahdus. Muuatta lyhtyä oli nostettu korkeammalle, ja he näkivät molempien vaunuihin parhaillaan nousevain henkilöiden kasvot.

"Monsieur Bigot, Uus-Ranskan käskynhaltija, totta vieköön!" ällisteli Pierre Colbert. "Ja hänen mukanaan –"

"Mademoiselle Anne St. Denis", David sanoi vaunujen vieriessä pois. Hänen äänensä oli tyyni, mutta hänen sydäntään hyyti raudanraskaus. "Monsieur, olette ollut ystävällinen. Pyydän teiltä vielä yhtä suosionosoitusta ja korvaan sen vielä tulevaisuudessa, mikäli se on vallassani. Ehkäpä sittenkin tänä iltana lähden St. Louisin linnaan tai käskynhaltijan palatsiin. Mutta ensin pyydän teitä opastamaan minut Nancy Lotbinièren asuntoon."

XIII luku.

Pierre Colbert ei vastannut mitään seuratessaan Davidia pimeän halki eräälle vierulle kujalle ja sieltä sitten St. Louis-kadulle, niin että kuvernöörin palatsin kirkkaat valot jäivät heidän selkänsä taakse.

Siellä hän pysähtyi sekä alkoi laskea sormillaan.

"Pitemmälle en tule", hän sanoi lopetettuaan. "Talo on kymmenes vasemmalla. Älkää millään muotoa hairahtuko menemään kuudenteentoista, sillä siellä asuu Angelique de Pean, ystävänne vaimo ja käskynhaltijan chère amie. Hänkin oli ursuliininunnain kasvatti. Pormestari luultavasti on nyt kotonaan!" Näin sanoen remahti hän hilpeästi nauramaan ja nipisti Davidia käsivarteen. "Jos heistä selvittyänne yhä kaipaatte lämmintä suojaa, vuodetta ja ruokapalaa, niin kyselkää, missä Pierre Colbert asuu. Ja ellette tule, mutta huomenissa tai sittemmin kaipaatte aivan tavallisen rahvaan miehen ystävyyttä, niin muistakaa senecain vieneen minulta päänahan ja sydämessäni kyllä olevan lämpimän sopukan pitkille piilukkopyssyille. Hyvää yötä, veikko!"

"Hyvää yötä, Pierre Colbert!" David sanoi.

Vaeltaessaan purevassa tuulessa eteenpäin saapui hän ennenpitkää eräälle pimeälle aukiolle. Sieltä kääntyi hän oikealle ja syöksähti äkkiarvaamatta päistikkaa erääseen esteeseen. Miltei kauhua lähentelevä huudahdus puhkesi hänen huuliltaan.

Ammottava kuilu oli auennut hänen eteensä, ja säikähdyksissään oli hän siepannut kiinni kylmästä rautakaiteesta. Satoja jalkoja alempana näki hän lyhtyjen kellerrät valopiirit, Notre Dame des Victoiresin tori oli miltei suoraan hänen kohdallaan siellä alhaalla. Hän kuuli vanhan Guerrinin matamin parkuvan kirouksiaan ja tämän kiusaajain naurunhohotus kantautui heikkona kaikuna hänen korviinsa.

Kylmyys, tuuli, lumiräntä, tuo pohjaton hornantuutti aavemaisine valoineen ja kaameine kidutusnäkyineen, yön autius, sen yksinäisyys ja outous olivat omiaan lisäämään sitä kalmankylmyyttä, mikä oli riipaissut hänen sydäntään hänen nähdessään Annen Bigotin seurassa lähtevän luostarista. Minne oli tyttö mennyt käskynhaltijan kanssa. Kuinka oli mahdollista, että hän yöllä lähti luostarista, kun hän niin usein oli kertonut, etteivät hurskaat sisaret sallineet sellaista? Erikoisvapautus! Mitä ihmettä Pierre Colbert oli tarkoittanut?

Hän kääntyi kuullessaan pyörien ratinaa kadulla. Äkillinen suuttumus, joka oli hänet vallannut hänen kuullessaan Annen nauravan ja nähdessään Bigotin auttavan tätä vaunuihin, sai hänet lähestymään ajopelejä näiden pysähtyessä. Sielläkin oli lyhty, joka heilahteli ajajan kädessä. Kaksi miestä nousi vaunuista. Hän saattoi kuulla heidän miekkainsa kalahtavan. Naishenkilöä ei siellä kuitenkaan ollut.

Luodikkoaan pusertaen hän taas pysähtyi ja kuuli sotilaan tervehdyksen palatsin portilla. Hän seurasi häikäilemättä, kunnes vartija salpasi häneltä tien.

"Seis, garçon! Mihinkä hoppu? Ja mitä merkitsee tuo ase, jota kantelet miltei kuvernöörin palatsin ovella?"

"Olen juuri saapunut Richelieusta ja etsin käskynhaltija Bigotia. Onko hän tullut?"

"Kenties. En ole täällä sitä varten, että kertoisin sen sinulle. Olepas hyvä ja laputa tiehesi."

"Mutta jos hän on täällä ja mademoiselle Anne St. Denis hänen mukanaan – –"

Vartija keskeytti hänet. "Olkoonpa monsieur Bigot minkä mademoisellen seurassa tahansa, niin kyllä hänellä sen verran järkeä on hupailussaan, ettei toki kuljeta hempukoita linnaan neuvoskunnan kokoontuessa. Siksipä häntä ei siis tänä iltana ole kuulunutkaan, garçon. No niin, onneksi hänelle! Ja lähde sinä nyt tiehesi. Kolmeakymmentä sekunttia pitempään ei ainoakaan epäilyttävä henkilö saa viipyä tällä portilla."

Davidia ei haluttanut inttää vastaan eikä puolustautua. Hänen sydämensä oli sairas. Kuumana kohisi hänen verensä. Taas kulki hän luostarin ohitse ja näki valojen sammuneen, kuten Pierre Colbert oli ennustanutkin. Hän pusersi huulensa tiukasti yhteen, sillä hänen mielessään lujittui päätös, jonka hän oli tehnyt kysyessään Pierre Colbertilta Nancy Lotbinièren asuntoa.

Hetken päästä oli hän taas St. Louis-kadulla. Hän alkoi laskea vasemmanpuolisia taloja ja pysähtyi kymmenennen eteen.

Rakennus oli korkea ja uljaannäköinen, hiukan loitolla kadulta, ja portaat veivät sinne sisään. Takorautainen lyhty paloi oven yläpuolella valaisten noin puolet päädystä. Verhot oli vedetty ikkunoihin, mutta niiden takaa kuulsi valoa. Hän kuuli ääniä, ja hänen sydäntään elähytti äkkiä toivo. Nuo äänet olivat nuorekkaita ja hilpeitä, muistuttaen Annea, Nancya ja Louise Charmettea – ja joku miesääni kuului niiden lomasta. Oli mahdollista, että Bigot oli saattanut Annen tänne.

Lyhdyn valossa nousi hän portaita ylös. Samassa tuokiossa ovi aukeni, ja sisältä saapui kolme nuorta naista, joita yhtä monta herrasmiestä seurasi, pukeutuneina huonon sään varalta. Ovi oli sulkeutunut heidän takanaan ennenkuin he huomasivat Davidin. Tämä oli himmeässä lyhdynvalossa oudon kelmeä ja seisoi jäykkänä kuin puusta veistetty intiaani, joksi Louise Charmette häntä kerran oli nimittänyt. Sillä hän näki, ettei Annea ollut tuossa seurueessa – ja enemmänkin hän näki! Nuo kolme miestä hän tunsi niiksi, joiden kanssa oli iskenyt yhteen torilla, missä häpeäpaalu oli seissyt. Hänet huomatessaan oli Nancy Lotbinière kapteeni Jean Talonin käsipuolessa.

Seuraavassa tuokiossa oli tytön huulilta puhjennut pieni huudahdus. Siitä ei huokunut hämmästystä tai yllätystä – vaan tervetulleeksi toivottavaa riemua. Seuraavassa tuokiossa oli hän rientänyt Jean Talonin luota tulijan luokse, silmät säteillen, suloisilta kasvoilta uhkuessa sellaista iloa, jota David oli unelmoinut näkevänsä Annen ilmeessä. Pienin, hansikoiduin käsinensä hän tarttui Davidin kylmään, kosteaan käteen ja pusersi sitä lämpimästi toisten hämmästyneinä tuijottaessa – lukuunottamatta kapteeni Jean Talonia, jonka synkeä muoto yhä synkkeni hänen tuntiessaan henkilön, jota oli alikaupungissa nuotiotulen loimussa herjannut.

"David!" tyttö huudahti. "David Rock! Te se olette – viimeöisen uneni jälkeen ja koko tämän synkän päivän teitä muistettuani. Ah, kuinka iloinen tulostanne olenkaan – iloinen siitä, että piditte minulle antamanne lupauksen. Ajatella, että tuokiota myöhemmin olisin ollut poissa – poissa teidän tullessanne." Hän kääntyi nopsana ystäväinsä puoleen. "Tässä on David Rock", hän selitti näille. "Luutnantti David Rock, josta olen teille niin paljon kertonut." Jokaisen hän sitten esitteli Davidille, mutta ainoastaan kapteeni Jean Talonin nimi jäi tämän mieleen.

Talon se juuri virkkoi huulillaan karehtiessa ivaa, jonka ainoastaan David näki: "Luutnantti Rock, sanotte. Mistä joukko-osastosta, hyvä herra?"

"Se on meidän pikku salaisuutemme – toistaiseksi", vastasi Nancy Lotbinière Davidin puolesta. "Ja teidän, kapteeni, on nyt suotava minulle anteeksi, sillä näettehän luutnantti Rockin saapuneen vieraakseni, ja palan halusta saada kuulla hänen uutisiaan Richelieun varrella asuvista ystävistäni. Vien teidät ihan silmänräpäyksessä sisään, tarjoan teille ruokaa ja teen olonne niin mukavaksi kuin suinkin."

Kapteeni Talon sihautti kirouksen hampaittensa lomitse.

Kursailematta David hymähti hänelle. "Pelkäänpä teidän tekevän kapteeni Talonin onnettomaksi, Nancy", hän huomautti ja lausui tytön nimen kimpaantuneen tyytyväisenä, sillä hän näki vihamiehensä katseessa ukkosta.

"Kapteeni Talonin on alistuttava onnettomuuteensa", tyttö sanoi sievän päättävästi. Sitten hän kääntyi iloa säteillen taas katsomaan Davidiin: "Kätenne on jääkylmä, David, ja olette märkä sekä uupunut. Suokaa, anteeksi, että olen näin kauan pidättänyt teitä täällä, vaikka minun olisi pitänyt saattaa teidät takkatulen ääreen niin pian kuin suinkin." Ja ennenkuin David älysikään, saatteli tyttö häntä ovelle, samalla lausuen viimeisiä anteeksipyyntöjä ystävillensä. Ovi aukeni – David näki Talonin kasvoista kuvastuvan synkeätä vihaa, se sulkeutui, ja hän keksi olevansa paratiisissa.

Raskas ovi vei suureen eteiseen. Sieltä päästiin kahteen huoneeseen, joissa valtavat takkatulet paloivat. Ylellisyys, jollaista David oli ainoastaan unissaan kuvitellut, ympäröi häntä. Antamatta hänen pysähtyä Nancy johti hänet toiseen huoneista. Se oli miltei yhtä lavea kuin Grondin Manorin eteissali. Silkkivarjostiminen kynttiläjalka valoi huoneeseen punaista hohtoaan kuin päivänpaistetta. Pari neekeripalvelijaa saapui ottamaan hänen päällysvaatteensa, hattunsa, matkatavaransa ja pyssynsä ennenkuin hän miltei ennätti hengähtämäänkään, siltä hänestä ainakin tuntui. Kaiken aikaa Nancy puheli hänelle sekä antoi palvelijoille määräyksiä. Viimeiseksi sälyttäen oman hattunsa, vaippansa ja hansikkaansa heidän syliinsä hän sitten seisoi Davidin edessä, pidellen tämän molempia käsiä taas omissaan.

Milloinkaan edes sinä unohtumattomana aurinkoisena hetkenä vuorenrinteellä, jolloin hän oli riipaissut Anne St. Denisin syliinsä, ei David ollut nähnyt viehkeämpää näkyä. Nancyn kullanhohtoiset kiharat kimmelsivät ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, niin että Davidin sydän sykähteli kiihkeämmin sulasta ilosta ja mielihyvästä hänen niihin katsoessaan.

"David, olen niin hyvilläni tulostanne, että ellei Annea olisi, niin suutelisin teitä. Ja kuitenkin kaikitenkin – ellette minua kiellä – niin tahdon tehdä sen." Ja ennenkuin David oli ehtinyt karahtaa punaiseksi tai miettiä mitään kohottautui tyttö äkkiä varpailleen ja kurkotti hänen puoleensa niin pyöreätä, pehmyttä ja suloista huuliparia, että David suuteli sitä eikä olisi jättänyt sitä tekemättä kuolemankaan uhalla.

"Ah, vannoin itselleni tuon tekeväni, David Rock!" tyttö huudahti ja vetäytyi hänen luotaan vienon punan kohotessa kasvoillensa. "Minun oli se tehtävä viimeöisen uneni takia – vaikka noin olen suonut huuleni ainoastaan yhdelle muulle miehelle tässä maailmassa. Oletteko minuun nähden pettynyt tai suutuksissanne ja kauhuissanne?"

"Enpä antaisi tuota suudelmaa takaisin, vaikka se olisi vallassani", David puhkesi sanomaan ajatellen Annea ja Bigotia.

Häntä itseäänkin hämmästytti se tyyneys, millä hän katsoi Nancy Lotbinièren ihaniin silmiin. Hän puhui hiljaa ja hyvin varmasti, ja Nancy näki hänen ilmeessään jotakin, mitä ei aikaisemmin ollut huomannut. Hänen oma katseensa kävi rahtusen huolestuneeksi.

"Miksikä suutelitte minua?" David kysyi äkkiä.

"Koska pidän teistä hyvin paljon, David."

Tytön katse oli kiintynyt takkatuleen, ja hän nojasi päätään käteensä, niin ettei toinen nähnyt hänen kasvojansa.

"Eikä senvuoksi, että – minua säälitte? Senvuoksi, että olen moukkamainen tomppeli, kuten mademoiselle Charmette aivan oikein sanoi?"

"Olette miehuullisin mies, mitä tunnen, David – ainoastaan erästä lukuunottamatta", vastasi Nancy Lotbinière lempeästi. "Tuo eräs on Peter Joel, Musta Metsästäjä."

"Tunnetteko – hänet?" David huudahti puoleksi kohoten tuolistaan, jolle äsken oli istuutunut Nancya vastapäätä.

"Rakastin äitiänne! Luullakseni hänkin hiukkasen rakasti minua. Luulen hänen nähneen syvemmälle sydämeeni kuin vielä kukaan. Se on suurimpana syynä siihen, että suutelin teitä, David. Äitinne vuoksi tunnutte hyvin läheiseltä. Hän pujahti sydämeeni, sai siellä paikan, jonka hän on aina pitävä. Hän kertoi minulle Mustan Metsästäjän tarinan, ja pidän siitä miehestä senvuoksi, mitä hän on tehnyt, ja senvuoksi, mikä hän on!"

Kaihoisan tuokion toinen raisussa kiitollisuudentunteessaan kaipasi saada pusertaa kasvonsa tuota niin likellä olevaa kultakutrista päätä vasten. "Annen laita on aivan toisin. Hän pelkää Mustaa Metsästäjää, epäilee häntä, vihaa häntä!"

"Teidän tähtenne pitäisi hänen tätä rakastaa", Nancy sanoi. "Nuo neljätoista päivää ja yötä, jotka vietitte hänen sylissään – –" Hiukkasen vavahtaen tyttö vaikeni ja loi äkkiä katseensa Davidiin nähden tämän avartuneiden silmäin olevan liekkien loimua tulvillaan nuorukaisen katsoessa häntä. "Mutta ettehän kerrokaan minulle uutisia, David", hän hymyili. "Alkakaahan toki älkääkä jättäkö mitään kertomatta aina siihen hetkeen saakka, jona ilmestyitte ovelleni."

Davidin koko olemus lämpeni. Nancylle oli niin helppo puhella. David tunsi saapuneensa rauhan satamaan, mikä ainoastaan ei ollut yökylmän ja myrskyn kantamattomissa, vaan missä hänen sydämensä kipeä poltekin lientyi, missä uudelleen virisi toivoa ja rohkeutta.

Ensiksi ei hän kertonut tulostaan eikä Annesta, vaan selosti – niinkuin Nancy oli häntä pyytänyt – Grondin Manorin uutisia. Tytön katseesta ja kasvoista kuvastui ihmeellisesti hänen omia tunteitaan. Häneltä sai David luottamusta ja rohkeutta, ja usko, joka oli sammunut hänen nähdessään Annen lähtevän luostarista Bigotin seurassa, elpyi jälleen. Kerran tyttö keskeytti hänet mennäkseen noutamaan Davidin äidiltä saamaansa kirjettä ja lukeakseen siitä osan hänelle. Marie Rock oli kirjoittanut: "Jokin aavistus sanoo minulle, että te, joka niin hyvin tunnette Quebecin, huollatte ja hoivailette poikaani ja katsotte, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa. Olette sentään Annea vanhempi, joka sitäpaitsi on nunnain tarkan valvonnan alaisena, ja teistä voi koitua siunausta pojalleni, jos vain tahdotte. Jumala sen teille palkitkoon!"

"Niinkuin näette, kuulutte siis hiukkasen minullekin", Nancy sanoi. "Olen niinkuin Annekin ollut äiditön niin kauan kuin muistaa saatan. Mutta teitä aion ryhtyä hoivailemaan – teitä ja Peter Gagnonia."

Sitten David kertoi siitä, kuinka oli tavannut Pierre Colbertin, ja mitä he olivat nähneet lyhdynvalossa luostarin edustalla.

"Minnekä Anne mahtoi mennä monsieur Bigotin keralla?" hän kyseli. "Nyt minusta tuntuu, että olin typerä kun en huutanut heille."

"Ymmärrän kuitenkin, miksi ette sitä tehnyt", Nancy sanoi verkalleen ja tuijotti takkatuleen. "Hetki oli epätavallinen – ja Bigot. En pidä Bigotista, David. Minun on tunnustettava, että huolimatta Peterin hymähtelyistä ja hänen ilostaan käskynhaltijan teille antamien ihmeellisten lupausten vuoksi en tähän luota. Mutta Annella oli jokin syy mennä hänen kanssaan, ja epäilemättä hyvä syy, josta ihan varmaan saatte huomenna kuulla. Siitä voitte olla aivan vakuutettu!" Pitkän kotvasen hän tuijotti tuleen kätkien kasvonilmeensä Davidilta. Sitten hän äkkiä hymyili tälle sädehtivästi.

"David, olen kaiken aikaa salaillut teiltä jotakin. Aion hämmästyttää teitä. En enää ole Annen uskottu. Olemme riidelleet."

Ällistyneenä tuijotti David tyttöön.

"Ja enimmäkseen Bigotista – sekä teistä", Nancy jatkoi. "Inhoan ja epäilen Bigotia. Anne pitää hänestä uskoen häneen niin järkkymättömästi, että minua se kauhistaa. Tiedän, mikä tuo Bigot on miehiään – Anne taas uskoo hänen olevan Uus-Ranskan sielun. Kerroin hänelle mielipiteistäni; hän intteli vastaan harmistuneena. Neuvoin häntä viemään teidät takaisin Grondin Manoriin; hän sanoi minun olevan mustasukkaisen. Vakuutin yksinomaan pelkoni hänen onnensa suhteen saavan minut puhumaan; hän väitti minun virittäneen teille paulojani siitä päivästä lähtien, jona päästin tukkani siellä kanootissa valloilleen. Sanoin hänelle, etten vakavissani ollut ajatellut teitä sillä tavoin, mutta että nyt sen kenties tekisin – ja hän suorastaan raivostui. Siinä kaikki, David. Riitamme on kaunista. Tavatessamme olemme toisillemme niin makeita, että on melkein rahanarvoista nähdä meitä yksissä – niin lavendelilta tuoksuvia ja ruusunvärisiä pistopuheita me sinkauttelemme toisillemme. Ja kuitenkin on kaikista hulluimpaa, David, että niin kuolettavia vihamiehiä kuin olemmekin, pidän Annesta enemmän kuin konsanaan, ja olen aivan varma siitä, että hänkin pitää minusta. Eikö tilanne ole sangen kiusallinen, varsinkin kun olen luvannut äidin lailla teitä hoivailla sekä lujasti pysyn päätöksessäni myöskin tehdä niin?"

Ennenkuin David ehti mitään vastata, kuului ulko-ovelta metallikolkuttimen ääntä. Nancy nousi tuoliltaan kuin jotain odottaen. Hetken kuluttua aukaisi muuan palvelija ulko-oven, sai jotakin ja astui huoneeseen, jossa he olivat: Nancy otti pienen nelikulmaisen kirjeen hänen kädestään.

"Teille, David", hän hämmästyksissään virkkoi. "Tämähän on mieltäkiinnittävää. Suonette anteeksi, jos poistun teidän sitä lukiessanne. Menen katsomaan, joko illallinen joutuu."

Hän oli mennyt, ennenkuin David ehti sanoa mitään. Kiihtyneenä ja pelästyneenä tämä avasi kirjekuoren vapisevin sormin.

Sitten hän sydämensä takoessa yhä ankarammin ja ankarammin luki saamansa viestin rivit.

"Monsieur David Rock", se alkoi. "Kirjoitan nämä rivit kaikessa kiireessä ilmoittaakseni teille, kuinka suurta mielihyvää tunnen tietäessäni teidän viettävän iltanne Quebecissa sangen rakkaan ystävättäreni, mademoiselle Nancy Lotbinièren seurassa. Jos huolisitte pistäytyä tervehtimään minua silloin kun minulla ei ole muuta puuhaa, olen perinpohjaisesti ilmaiseva teille muuttuneen mielipiteeni teistä sen hämmästyttävän kohtauksen johdosta, minkä näin sattumalta monsieur Bigotin seurassa ajaessani herra Lotbinièren talon ohitse. Kun suutelonäytös toistetaan, mikä epäilemättä sattuu sangen usein, niin toivoakseni noudatatte ystävän neuvoa, ettekä seiso verhotun akkunan ja voimakkaan valon välissä." Ja muodollisesti oli kirje allekirjoitettu: "Mademoiselle Anne St. Denis."

Turtuneena vaipui David takaisin tuolilleen. Takkatuli ja seinät olivat yhtenä kaaoksena, eikä hän hetkeen nähnyt kerrassaan mitään – mutta selvästi, äärettömän selvästi kuuli hän Nancyn suloisen hyräilyn.

Ja sitten rautainen ovenkolkutin taas kalahti.

XIV luku.

Seuraavain tuokioiden tapaukset tuntuivat Davidista sumuisilta ja kaukaisilta. Hän ei lainkaan hämmästynyt nähdessään, että tulokas oli Peter Gagnon, eikä tämän ilmeinen kiihtymys ja kiire häntä suurestikaan liikuttanut. Ja koska hän istui paikallaan niin elottomana, lainkaan liikahtamatta tai äännähtämättä, ei Peter häntä huomannut.

Nancy oli ojentanut tälle molemmat kätensä yhtä iloisesti kuin aikaisemmin Davidille, ja hänen huulillaan sädehti loistava hymy Peterin ilmeen saadessa hänet säpsähtämään.

Peter oli juossut. Hän oli hyvin hengästynyt, päällystakki oli napitettu väärin, kaulahuivia ei ollut, ja hänen kasvoiltaan hehkui epätoivoista päättäväisyyttä, mikä oli sopusoinnussa hänen ulkonaisen olemuksensa kanssa.

Hän tuijotti murhaavasti Nancyyn. "Missä on David?" kysyi hän karskisti.

David nousi seisaalleen Nancyn viitatessa häneen. Samassa tuokiossa oli Peter hänen luonaan, katseensa yhä murhaavana. Hän näki Davidin kädessä tuon rutistuneen kirjeen ja näytti hymyillen kaikkea muuta kuin ystävällisesti toista paperilippua, joka oli aivan edellisen kaltainen. "Lue tuo!"

    'Rakas Peter.

    Olen kuolemaisillani. Tule kiireesti Angela Rochemontierin luokse.

                                                  Anne St. Denis.'

Paperi putosi Davidin hervottomista sormista. Anne – kuolemaisillaan. Hänen vertaan hyyti. Peter otti kirjelipun ylös. Toisen sieppasi hän Davidin kädestä, ja antoi ne molemmat sitten Nancylle.

Tämä luki ensin Davidin kirjeen ja sitten Peterin saaman viestin. Ja Davidin kauhistukseksi hän hilpeästi naurahti.

"Mihin hän kuolee, Peter?" hän kysyi.

"Murtuneeseen sydämeen – itkuunsa!" huudahti Peter raivoissaan. "Päästyäni sinne lähetti hän minut kiireellä tavoittamaan tuota lähettiä ja järjestämään niin, ettei David saisi hänen kirjettään. Pahoillaan hän oli sen takia siinä tuokiossa, jona se oli lähtenyt matkaan. Hän on rohkea pikku olento, sitä hän on. Ja sinä – –"

"Olen hyvin pahoillani, Peter", pahoitteli Nancy viehkeästi. "Ei hänen olisi pitänyt katsoa akkunaani. Mistä hän sitäpaitsi tietää, että David täällä oli?"

"Hän näki tämän teidän ollessanne Talonin ja niiden muiden seurassa."

"Ahaa!" Nancyn ääni värähti hiukkasen. "Ja sitten Bigot tietenkin pysähtyi tai ajoi uudelleen täältä ohitse nähdäkseen, mitä mahdollisesti tapahtuisi?"

"En tiedä. Minulla ei ollut aikaa kuulla sitä. Hän kaipaa Davidia. Missä tämän hattu ja päällystakki ovat?"

"Mutta hän ei ole vielä saanut illallista, Peter, ja tahtoisin hänen tutustuvan isääni, joka puolen tunnin päästä saapuu tänne. Pieni itkunpuuska on tekevä Annelle hyvää. Se on erinomaista silmille."

Hän hymyili viehkeästi Peterille, jonka rintaa ahdisti hänen katsoessaan tyttöön. Sitten hän kääntyi Davidin puoleen molemmin käsin pusertaen tämän kylmiä sormia. "Teillä on kiire Annen luokse, David?"

"Kyllä minun on mentävä."

"Ettehän ole minulle vihoissanne?" Hänen silmistään säteili hellyyttä, mitä Peter ei nähnyt.

"Olette ollut enkeli. Olen vain pahoillani – –"

Nancyn silmät kävivät vieläkin hellemmiksi hänen miettiessään. Peterin hän näytti unohtaneen. "Sitä ette ole oleva – jonkun ajan päästä, David", hän sanoi. "Ette ole oleva pahoillanne siitä, että suutelin teitä, ettekä liioin siitä, että Anne näki meidät akkunasta. Olette sen hetken päästä tunnustava minullekin. Olette oleva hyvillänne. Ja tahtoisin teidän sillä välin luottavan minuun, sillä puhuin totta sanoessani, että en koskaan ole toista miestä noin suudellut – yhtä poikkeusta lukuunottamatta!" Viimeiset sanat hän sanoi hyvin selvään, ikäänkuin olisi tarkoittanut niitä ennemminkin Peterin kuuluviin kuin Davidille, "Enpä ottaisi tuota suudelmaa takaisin vaikka voisinkin, David. En nytkään."

Sitten hän kääntyi Peterin puoleen. "Rakas Peter – –" Ja huolimatta tämän murhaavasta silmänluonnista ja siitä raivosta, millä hän yritti näytellä kylmän välinpitämätöntä, nousi tyttö äkkiarvaamatta varpailleen kuten tuokiota varhemmin Davidin edessä, suuteli häntä nopeasti, ja juoksi sitten suuria tammiportaita yläkertaan. Viimeksi kuulivat he sieltä suloista, hilpeää hyräilyä ällistelevän palvelijan antaessa Davidille tämän varusteita.

"Herra Jumala!" Peter puhkesi sanomaan heidän astuessaan ulos yöhön. Mitään muuta hän ei sanonut heidän taivaltaessaan Angela Rochemontierin kotiin.

Valaistun talon eteen saavuttua hän virkkoi: "Angela lähettää palvelijan opastamaan sinua asunnolleni, kun aika tulee!" Sitten hän poistui sen paremmin hyvästelemättä kuin Nancyn luona oli Davidia tervehtinytkään.

Angela itse odotteli tätä. Hänen nunnamaiset kasvonsa olivat kalpeat ja huolestuneet hänen itse avatessaan ulko-oven. David oli kasvoiltaan kuin haamu.

Angelan ystävällinen ääni tyynnytti, niin liikutuksesta kuin se värähtelikin.

"Olen tulostanne hyvilläni", hän sanoi. "En käsitä, mikä Annea vaivaa, mutta jotakin kauheata se ihan varmaan on. Luojan kiitos, ettei vielä ole myöhä, ja että omaiseni ovat päivälliskutsuissa Buade-kadulla, tai muuten hälistäisiin asiasta tarpeettomasti. Hän on huoneessani eikä suostu liikahtamaankaan sieltä. Ehkä menette sinne häntä tapaamaan."

Angela Rochemontier oli hoikka ja pitkä kaunistukkainen tyttö, jonka enkelimäisen vieno olemus jo hohteli lupauksena niistä hurskaista, ihanista tulevista vuosista, jolloin hänestä oli tullut sisar St. Geneviève. Portaiden yläpäässä Angela näytti muuatta suljettua ovea ja sanoen jotakin selittävää sekä rohkaisevaa lähti taas alakertaan.

Hetken David seisoi alallaan. Hän miltei tunsi veren kohinan suonissaan tuijottaessaan tuota suljettua ovea. Se muuttui hänen silmäinsä edessä joksikin kauheaksi, mikä erotti hänet Annesta, niinkuin hänen oma uskoton tekonsa oli erottavana seinänä hänen ja hänen tulevaisen onnensa välillä. Hän ei ajatellut anteeksiantoa, ei sellaista mahdollisuuttakaan, vaan ainoastaan Annea, suuttunutta, petettyä Annea, joka nyt häntä vihasi – ja itseään, arvotonta, katalaa olentoa, joka ansaitsi edessä olevan rangaistuksen.

Hänen ihonsa oli kuin tulessa; kuiva, kuumeinen polte kirveli sitä. Hiljaa hän siirtyi ovelle ja seisoi vielä tuokion toivottomana ja peloissaan.

Hänen kätensä kohosi konemaisesti ja kolkutti tammilaudoitukseen. Taas hän kolkutti. Kolmannesti. Neljännellä kerralla kuului vastaus, ja sitten hän kuuli ainoastaan tukahtunutta nyyhkytystä.

Varovaisesti hän avasi oven tuuma tuumalta, kunnes näki huoneeseen. Kaksi pitkää kynttilää paloi siellä. Aivan hänen edessänsä oli silkkikatoksinen valkea vuode ja sen vierellä kultainen ristiinnaulitunkuva, jonka ääreen Angelan tapana oli polvistua rukoilemaan.

Sitten hän näki suuren, ruhtinaallisenpunaisella sametilla pielustetun tuolin, niin avaran, että laajain, kaarevain nojain väliin olisivat mahtuneet sekä Angela että Anne. Pää painettuna sen istuimeen lojui Anne maassa sen edessä. Hän nyyhkytti. Hento vartalo vapisi niin ankarasti, että David tuskissaan miltei ähkäisi. Tytön pitkät suortuvat olivat päässeet sykeröltä ja neuloistaan ja valuivat sekasortoisina hänen ympärilleen. Davidin astuessa sisään kuului vaimea, murheellinen ääni.

"Onko hän tullut, Angela?"

David yritti puhua, mutta ei saanut sanoja kuuluville. Hän nielaisihe. Anne kuuli sen. Hän kohotti päätään, ja lyhyen tuokion, tuokion, joka Davidista oli kokonainen ikuisuus, tuijotti hän tuolin punaiseen selkämystään.

"Angela!"

"Ei täällä Angelaa ole", David sanoi nöyrästi. "Minä vain."

Tuossa tuokiossa – niin Davidista tuntui – oli tyttö jaloillaan – ihana pikku raivotar suunnattoman purppurankarvaisen tuolin vieressä. Murhe, mikäli tuo nyyhke sitä oli merkinnyt, ei ollut jättänyt hänen silmiinsä kyynelten leimaa. Kuivat ne olivat – kuivat, äärettömän tummat ja leiskuvat. Niiden sini oli haihtunut. Tuhannen timantin kimalle niistä hohti.

"Sinä!" hän sanoi halveksuen. "Sinä – täällä! Angelan makuuhuoneessa! Kuinka uskallat, David Rock?"

"Angela lähetti minut", David sopersi tietämättä mitä tehdä.

"En usko sinua", Anne huudahti pusertaen pienet kätensä lujasti nyrkkiin. "Angela ei saastuttaisi tätä huonetta – sinun läsnäolollasi!"

Äärettömästä epätoivostaan sai David lopulta rohkeutta. "Olen suruissani, Anne", hän sanoi. "Suruissani, kun niin kävi. Suruissani, kun ikinä tulinkaan Quebeciin. Suruissani siitä, että näin sinut ja Bigotin sekä Nancyn, ja suruissani, kun olen tuottanut sinulle tämän murheen – –"

"Murheenko?" Anne keskeytti heilauttaen äkkinäisen tulisella eleellä hiukset silmiltään. "David Rock, luuletko sinä särkeväsi sydämeni? Et kykene sitä edes pahoittamaan, nyt kun tiedän millainen olet? En ole loukkaantunut, monsieur. Ah, ei toki, sillä tavoin!"

Hän astui askeleen verran lähemmäksi. "Nöyryytys se on", hän sinkautti. "Nöyryytys tietäessäni Nancy Lotbinièren tehneen sen mitä hän lupasikin, vaikka luulin hänen vain laskeneen leikkiä. Olen iloinen – iloinen – iloinen siitä, että hän sen teki, sillä hän on osoittanut, kuinka halpamainen olet, vaikka olen ajatellut sinusta niin suuria. Mutta tuo nöyryytys! Se saa minut järjiltäni. Mitä onkaan Bigot sanova? Mitä sanovatkaan kaikki ihmiset? Voi, kuinka minä tuota tyttöä vihaan. Vihaan hänen punaista tukkaansa, joka ensinnä sai sinut vietellyksi. Vihaan koko hänen olemustaan. Ja sinä – sinä – sinuakin vihaan, enkä ikinä enää tahdo sinua nähdäkään –"

Ja sitten tapahtui jotakin hämmästyttävää Davidin koko maailman parhaillaan sortuessa. Anne karkasi hänen luoksensa. Sokeana David odotti lopullista iskua, sitä sekä odottaen että toivoen, ja hänen huuliltaan puhkesi murheellinen huokaus. Mutta kädet, jotka häntä koskettivat, eivät lyöneetkään häntä. Ne kietoutuivat hänen kaulaansa. Tytön pää painui hänen rintaansa vasten. Ja syleilynsä käydessä lujemmaksi Anne purskahti itkuun – tällä kertaa nyyhkyttäen kuin ainakin henkilö, jonka sydän on särkynyt.

"David, David, suo minulle anteeksi", kuuli David hämmästyksekseen. "En sinua vihaa, en, en! Rakastan sinua. Ja sydämeni on särkymäisillään, enkä piittaa siitä, mitä ihmiset sanovat – kunhan sinä vain olet minun. Mutta – David – armas – jos rakastat Nancy Lotbinièreä – –"

Davidin huulilta puhkesi sanain tulva kuin valtava vuorovesi. Itsekään ei hän tiennyt, mitä puhui. Ainoatakaan sanaa, ainoatakaan lausetta ei hän jälkeenpäin muistanut. Pusertaen kasvojaan Annen kasvoja vasten, rutistaen tätä syleilyynsä hän päästi sielunsa kohoamaan epätoivon synkeydestä taivaan korkeuksiin, ja hän kevensi raskasta sydäntään tavalla, joka toi noihin hänen rintaansa vasten painuneisiin silmiin sekä sinen että onnen takaisin. Hän suuteli Annea, miltei nyyhkytti tämän kera ja yritti selittää – kertoi mietteistään nähdessään rakastettunsa Bigotin seurassa ja siitä katkeruudenpuuskasta, joka oli vallinnut hänessä siihen asti, kunnes hän ajattelemattomasti oli suudellut Nancy Lotbinièreä. Ja silloin Anne suuteli häntä painaen huuliaan niin lujasti Davidin huuliin, että Angelan astuessa sisään huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Tuossa hiljaisuudessa kaikui Angelan ääni miltei yllättävänä. Monsieur Rochemontier saattoi puolisoineen palata minä tuokiona hyvänsä. Näissä olosuhteissa oli Davidin viisainta lähteä.

Anne takertui häneen kiinni. "Ja lupaathan – vannot minulle kunniasanallasi – että et enää milloinkaan suutele tuota julkeata letukkaa etkä suo hänelle ainoatakaan ajatusta, joka kuuluu minulle?" hän lopuksi kuiskasi.

"Kyllä, lupaan sen."

Alakerrasta David kääntyi katsomaan häntä, mutta näki ainoastaan kimmeltävän hiuspilven tytön taas mennessä Angelan huoneeseen. Lempeään ja pyhimyksenkaltaiseen tapaansa toivotti Angela hänelle hyvää yötä ja uskoi hänet erään palvelijan huostaan, joka saattoi hänet Peter Gagnonin asuntoon Sainte Ursula-kadulle.

Kolkutettaessa Peterin ovelle saapui sisältä palvelija, joka otti Davidin tavarat, saattoi hänet hämyisen eteisen kautta suureen, valaistuun huoneeseen, jonka David olisi heti tuntenut Peterin asunnoksi, vaikka tätä ei olisi ollutkaan paikalla. Vastapäisellä seinällä oli kokonainen asevarasto pistooleja, ja avara huone oli kalustettu hänen ystävälleen luonteenomaiseen huolettoman ylelliseen tapaan. Mutta Peter oli läsnä. Tuokiona, jona David hänet keksi, hänen sydämensä lyönnit silmänräpäykseksi pysähtyivät seuraavana hetkenä vain sen edestä sävähtääkseen kiivaampaan tahtiin.

Peter mitteli huoneen lattiaa edestakaisin pitkä kaksintaistelupistooli kädessään, ja hymyssä, jolla hän Davidia tervehti, oli ennemminkin kimpaantunutta uhkaa kuin ystävällistä iloa. Hänen yhä myrskystä kosteat hiuksensa pörröttivät, ja hänen pyöreillä, rusottavilla kasvoillaan oli äärettömän suuttumuksen leima. Lainkaan ei hän muistuttanut Richelieun hyvinvoipaa, hilpeätä ja rakastettavaa Peteriä, ja äkkiä David uskoi kaiken, mitä konsanaan oli kuullut mainittavan Peterin verenhimoisista urotöistä noilla pienillä, seinälle ripustetuilla aseilla.

Hän ojensi kättään vanhan ystävyyden merkiksi, mutta tarttumatta siihen Peter sinkosi suuttumuksensa vasten hänen silmiään.

"Kas, kas, kas", hän sanoi venyttelevässä äänensävyssään verkkaista kärkevyyttä. "Nancyn mielitietty, vai mitä? Kylläpä taisit hosua kovasti siellä Richelieun rantamilla, eikö niin. Emmekä me sokeat älynneet kerrassaan mitään. Niin, mitä voit sanoa tähän? Äitisi tähden en saata haastaa sinua kaksintaisteluun enkä liioin ampua sinua. Se minun pitäisi kyllä Annen tähden tehdä."

Peterin povessa kuohuvaan intohimoon ei sisältynyt mitään siekailua. Tavallisesti niin lauhkeasta ja lempeästä katseesta loimusi kalvasta, teräksistä tulta, hänen äänensä värisi ankarasti, ja rystyset olivat valkeat siitä voimallisesta otteesta, millä hän pusersi pistooliaan.

Antaen kätensä hitaasti vaipua David tuijotti ystäväänsä. "Peter!" hän puhkesi sanomaan ihmeissään. "Tämä on väärinkäsitystä. En minä ole – –"

"Väärinkäsitystäkö!" keskeytti Peter hänet vihaisesti. "Väärinkäsitystä." Raivostuneesti lennähytti hän pistoolinsa huoneen toiseen päähän. "Minun on viskattava tuo menemään tai teen sinusta kuulanruokaa. Väärinkäsitystä – mennä ja suudella Nancy Lotbinièreä tuolla tavoin. Väärinkäsitystä – katala uskottomuus Annea kohtaan ja roistomainen petturuus minua kohtaan! Ja ainoastaan yhtä muuta miestä on hän suudellut niinkuin sinua, monsieur Rock! Kuulin hänen sanovan niin. Kaksi kappaletta rakastajia – ja sinä viimeinen! Puikahtaapa nyt sinne kuin varas ja tulla keksityksi ainoastaan sattumalta – –"

"Peter!" Davidin kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi. Ripeällä otteella tarttui hän toista olkapäihin. "Peter, sinä valehtelet!" Hän lennähytti ystävän parisen askelta loitommaksi ja asetti kätensä puuskaan kuin intiaani. "Sinä valehtelet!"

Suu auki Peter töllisteli Davidia. Hänen huulensa sulkeutuivat, ja hänen silmänsä kävivät kaidoiksi kuin kipunoivat viivat. "Kolme miestä olen ampunut pienemmästä syystä", hän virkahti yksikantaisesti.

"Ammu minutkin, jos haluat", David vastasi. "Sittenkin sanon niin. Sinä valehtelet."

Mies, joka Peterin edessä seisoi, oli aivan uusi David. Jos hän olisi ollut joitakin ikävuosia vanhempi ja hänen tukassaan olisi ollut hopeanvalkoinen juomu, olisi hän käynyt Mustasta Metsästäjästä.

"Suutelin Nancya", hän sanoi. "Suutelin häntä, koska minusta tuntui, että hän oli ainoa ystäväni tässä paikassa, jota olin alkanut vihata. Pimeydessä ja myrskyssä ohjasin kulkuni ensiksi luostariin. Muuan mies nimeltä Pierre Colbert opasti minut sinne. Näimme Annen tulevan sieltä ja ajavan matkoihinsa Bigotin seurassa, naureskellen tämän kanssa niin onnellisena, että jotakin tapahtui sisimmässäni. Pyysin monsieur Colbertia silloin ohjaamaan minut Lotbinièrein talolle. Hetken päästä olinkin siellä, ja vaikka Nancy oli lähtemäisillään ulos ystäväinsä keralla vei hän minut sisään ja oli minulle niin herttainen, että – se tapahtui. Siinä on kaikki. Äitini ja Annen ohella on vielä yksi nainen, jonka edestä olen valmis taistelemaan, koska hän on ollut minulle hyvä, koska hän kahdesti on puolustanut minua. Tämä nainen on Nancy Lotbinière. Jos Quebecin kaupungissa on enkeleitä, kuten niin useasti olet minulle kertonut, on hän yksi niistä. Hän on yhtä hyvä kuin Angela Rochemontier kaikessa pyhimyksenkaltaisuudessaan. Annenkaan tähden en pyörrä mieltäni häneen nähden. Enkä myöskään tahdo kuulla häntä herjattavan. Jos luulet häntä huonoksi – –"

"Huonoksi!" Peter ärähti. "Kuka sellaista on sanonut? Päätteletkö minun sanoneen sellaista, David Rock?"

"Niin annoit ymmärtää – –"

"En antanut sinun ymmärtää mitään. Herran tähden – –", häkeltyneenä penkoi Peter pörröistä hiuskuontaloaan. "Herjatako häntä!" hän huusi alkaen taas mitellä lattiaa. "Ennemmin kuolisin. Ja surmaan jokaisen, joka lausuu hänestä poikkipuolisen sanan. Hän on enkeli!"

"Sitä olen yrittänyt takoa päähäsi, Peter", David sanoi ihmeissään.

"Hän on ihanampi kuin kokonainen tusina Anneja ja kaksi kertaa älykkäämpi", Peter selitti nenäliinallaan pyyhkeillen kuumenneita kasvojaan ja marssien edestakaisin. "Mutta – hän suuteli sinua! Mikä rienaaja hänet sai sen tekemään?"

"Luullakseni hän sääli minua", David sanoi.

Peter pysähtyi, ja hänen ilmeensä oli tyynempi hänen katsoessaan Davidiin. "Vai säälistä", hän sanoi tuikeasti. "Sääli hän minuakin, vai mitä? Suuteli ja juoksi sitten yläkertaan – suuteli minua ensi kertaa eläissäni ja niin nopsasti, etten tiennyt, höyhenkö huuliani hipaisi vaiko hänen suunsa. Suuteli minua, koska oli pahoillaan tähteni, laupias luoja. Mutta eipä hän sinua siihen tapaan suudellut, mikäli Annen puheesta puoletkaan on totta. Kaiketi olen kiihdyksissäni. Onhan minulla siihen oikeus. Eipä kai tuo hänen tekonsa niin minua kuohuta kuin se, mitä hän sanoi jälkeenpäin. Tuosta toisesta, jota hän on suudellut. Missä tämä on? Kuka hän on? Mikä hän on miehiään?"

"Luulin hänen tarkoittavan sinua – päättäen siitä, mitä sitten tapahtui."

"Minuako!" Peter naurahti epätoivoisesti. Sitten hän äkkiä ojensi kättään. "David, huonostipa olen ystävän ottanut vastaan. Myöhäistähän tämä hiukkasen on, mutta suo minulle anteeksi. Olen suorastaan hullaantunut Nancyyn. Kuolen, ellen saa häntä omakseni. Kahden vuoden ajan olen ollut hänen jalkainsa juuressa, eikä hän kertaakaan ole suonut minulle huuliaan. Sitten – suudellapa nyt sinua omasta vapaasta tahdostaan ja harkinnastaan, suoden ilman muuta jonkun viikon tuttavuuden jälkeen sen, mitä turhaan olen huokaillut kymmentä vertaa kauemmin – niin, olenhan moisesta kiihdyksissäni, ja tästä lähtien on minulla ainoastaan yksi elämänmäärä. Aion ottaa selvän tuosta hänen mainitsemastaan miehestä, vaatia hänet kaksintaisteluun ja surmata hänet."

Hänen sormensa pusersivat Davidin kättä. Äkkiä syttyi hänen silmiinsä muuan mielijohde. "Saattaisiko kapteeni Talon olla se miekkonen?" hän kysyi. "Tätä pidetään Uus-Ranskan taitavimpana ampujana, ja minusta olisi sangen mieluisaa lennättää kuula hänen lävitsensä."

"Mahdotonta!" David huudahti iloisena Peterin mielenmuutoksesta. "Ennemminkin uskoisin hänen suutelevan kyykäärmettä."

Tutkivasti katsahti Peter häneen. "Kuitenkin oli hän tytön seurassa tänä iltana."

"Ja Anne käskynhaltija Bigotin seurassa."

"Mutta hän on sinulle selittänyt – –"

"Ei. Mitään ei hän ole selittänyt. Ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä vähemmän se minua miellyttää."

Sulhasmiehet katsoivat vaieten toinen toistaan. Heidän tänä hetkenä vertaillessaan toistensa levottomuutta syntyi heidän välilleen nopeasti myötätunnon side.

"David, olen pahoillani siitä, että olen käyttäytynyt näin typerästi sinua kohtaan. Mutta Annen suhteen ei sinulla ole syytä murehtia. Olen valmis vaikka vannomaan, että hänellä oli hyvä syy lähteä Bigotin mukaan."

"Ja yhtä vakuuttavasti olen minä valmis vannomaan, että Nancylla oli hyvä syy lähteä Talonin mukaan ja myöskin suudella minua", David vastasi äänensävyssään ivallista epäilyä, mikä ei saattanut jäädä toiselta huomaamatta.

"Horna!" Peter sanoi pusertaen kätensä nyrkkiin. Hetken päästä hän kysyi: "Mitä tapahtui tavattuasi Annen!"

David kertoi lyhyesti kohtauksesta ja lisäsi lopuksi: "Tietenkin tiedät, että Nancy ja Anne ovat olleet riidoin?"

"Että tiedänkö?" tuumaili Peter. "Minähän se olen viimeisen kahden kuukauden ajan ollut kummankin maalitauluna. He ovat riepottaneet hermoni riekaleiksi. Toinen vihaa Bigotia ja pelkää puolestasi – toinen luottaa häneen kuin Jumalanäitiin ja uskoo järkkymättömästi hänen lupauksiinsa. Toinen pitää häntä Uus-Ranskan kirouksena, toinen suurena isänmaanystävänä, joka vie maan kunnian kukkuloille."

David laski kätensä Peterin käsivarrelle. "Ja kumpiko noista kahdesta on oikeassa?" hän kysyi hiljaa.

Peter mietti ja sanoi sitten: "Molemmat."

"Tarkoitat – –"

"Käskynhaltija ei milloinkaan petä sellaista lupausta, minkä hän on sinulle ja Annelle antanut. Jostakin syystä on hän sinuun kovasti mieltynyt. Aikanaan on hän avaava sinulle uksen sekä varallisuuteen että maineeseen. Siitä olen varma, ja olisitpa houkka, ellet käyttäisi tilaisuutta hyväksesi. Tämän suhteen on Anne oikeassa. Mutta mitä muuhun tulee, on Nancy lähempänä totuutta. Tuolla käskynhaltijan palatsissa polkee Bigot kumppaneineen Uus-Ranskan sydäntä. Niin ovela hän on, että puolet kansasta on hänen puolellaan ja vain puolet häntä vastaan. Olen kaiketi maininnut sinulle hänen olevan Quebecin katalimman henkilön. Olen yhä sitä mieltä. Siveellisesti on hän sangen alhainen luonne. Nancy tietää sen. Minä tiedän. Anne ei. Hän kieltäytyy uskomasta seikkoja, joita hän sanoo kateellisten ihmisten häpeällisiksi parjauksiksi. Mutta se seikka ei mitenkään vaikuta tulevaisuuteesi. Voit olla aivan levollinen, jota vastoin minä – tietäen Nancyn suosivan enemmän jotakin toista miestä – –"

"Oletko siitä varma?"

"Aivan yhtä varma kuin siitäkin, ettei Anne milloinkaan ole suonut huuliltaan mitään sinulle kuuluvaa Bigotille."

Peterin luottavaiset sanat osuivat Davidin sydämeen kuin miekanpisto.

Peter jatkoi. "Kertoessaan sinulle suudelleensa jotakin muuta miestä tuolla tavoin ei Nancy puhunut noita sanoja sinulle, vaan minulle. Tunsin sen. Ja sitten hän pilkkasi minua koskettamalla suutani huulillaan noin loukkaavasti ja juoksemalla tiehensä. Ja kaikki tyyni vain – –"

"Vain?"

"Hyödyttömyyteni takia", ähkäisi Peter. "Kahden vuoden ajan on hän minua siitä soimannut, ja sinut tavattuaan hän suorastaan villiintyi. Helpon ja mukavan elämäni vuoksi hän toisinaan aivan raivoaa ja lavertelee alituiseen sinusta kaiken miehuuden esikuvana muka. Ja sitten hän suutelee sinua – ja selittää julkeasti suudelleensa vielä jotakin toistakin – ja – ja – taivaiset vallat. Laitanpa hänet vielä katumapäälle!"

Peterin kasvot hehkuivat hänen raisuista mietteistään.

"Ensi työkseni raivaan tieltäni tuon sulhasmiehen, josta Nancy kerskuu. Totisesti sen teen", hän huusi, että seinät kaikuivat. "Tästä illasta lähtien on entinen Peter Gagnon kuollut. Voit lyödä minut kuoliaaksi, jos vielä jatkan tätä tyhjäntoimittajan elämää. Tästä hetkestä astun sotapolulle tavoittelemaan mainetta, kunniaa, sankaritöitä – ja kostaakseni Nancy Lotbinièrelle. Tahdotko auttaa minua, David?"

Peter ei teeskennellyt. Hänen kasvonsa liekehtivät. Näinä parina hämmästyttävänä tuokiona oli hänen miltei naisellinen pehmeytensä haihtunut. Hän ei enää ollut hienon maailman moitteeton kaksintaisteluja, rakastava keikari. Edesmenneitten polvien soturihenki oli herännyt hänessä muuttaen hänet niin, että David tuskin tunsi häntä Peter Gagnoniksi.

Iloissaan David unohti Bigotin, Annen sekä Nancyn. Hänet valtasi tunne, että oli voittanut jotakin suunnattoman suurta. Tätä oli hän uneksinut poikuusvuosista lähtien – että Peter, hänen rakas Peterinsä, jonain päivänä seisoisi hänen rinnallaan erämaiden poluilla, että he yhdessä seikkailisivat, yhdessä taistelisivat, yhdessä tunnustelisivat elämän valtimon ihanaa sykettä.

He vaihtoivat kiinteän kädenlyönnin. Peterin kasvoille hulvahti hymy, Davidin silmiin voitollinen riemun ilme. Tuokion he vaieten seisoivat toisiinsa katsoen.

Peter veti syvään henkeään. "Jumalan rauha kantaisä Peter Gagnonin tomulle", hän sanoi sitten. "Ainakin pisarainen on minulla hänen vertaan perintönäni. Saatan tuntea sen kuohahtavan."

Davidin mielessä välähti jotakin. "Ja Jumala myöskin siunatkoon – Nancy Lotbinièreä", hän sanoi.

He eivät lainkaan olleet kuulleet ulko-oven aukenemista eikä sulkeutumista. Nyt kolkutettiin huoneen ovelle. Peter vastasi. Muuan ääni kutsui hänet eteiseen, ja ovi sulkeutui hänen takanaan. Muutamia minuutteja hän viipyi. Palatessaan hän kumarsi syvään Davidille, ja hänen silmänsä kiilsivät oudosti.

"Olet yhä illallisetta, monsieur seikkailija", hän sanoi, "ja yö kutsuu sinua edelleen. Ovella odottavat sinua muuan voiture ja muuan mies. Vaunut ovat Uus-Ranskan käskynhaltijan, ja mies on monsieur Bigot omassa persoonassaan. Hän on henkilökohtaisesti saapunut noutamaan sinua palatsiin ja pyytää sinua heti lähtemään mukaansa. Tämä kunnianosoitus ylittää käsityskykyni, ja älköön siis vaatimaton vuoteeni sinua viivyttäkö."

Itsekseen Peter lisäsi: "Hyvä Jumala, mitä tämä oikein merkitsee."

XV luku.

François Bigotilla, Uus-Ranskan kolmannellatoista ja viimeisellä käskynhaltijalla, kuninkaan suojatilla ja la Pompadourin hemmotellulla suosikilla oli tuskin milloinkaan ollut niin paljon aihetta uskoa onnen jumalain olevan kanssansa kuin tänä usvaisena marraskuun kolmantenatoista päivänä ja iltana vuonna 1754.

Useita hänen tähtensä nousua merkitseviä seikkoja oli tapahtunut. Vaikkakin oli kuninkaalta saanut ehdottoman käskyvallan Ameriikassa oli hän kuitenkin tähän päivään asti ollut virallisesti siirtomaiden kenraalikuvernööristä riippuvainen. Mutta tänään oli hallituksessa tapahtunut muutos, joka merkitsi hänen despoottisen valtansa ylimmyyttä ja ensimmäistä sivua tuomitun Uus-Ranskan säälittävän murheellisessa tarinassa.

Bigot oli saanut valtavan voiton, voiton, joka täydellisesti oli muuttava lännen maailman historian. Hän oli kukistanut kenraalikuvernöörin, markiisi Duquesne de Mennevillen, siltä istuimelta, joka sukupolvien aikana oli ollut käskynhaltijan virkaistuinta korkeampi. Tammikuussa oli markiisi de Vaudreuil-Cavagnal tuleva Uus-Ranskan kuvernööriksi, päästen paikalleen Bigotin toimesta, ollen hänestä riippuvainen ja – kuten harvat ja valitut tiesivät – hänen kätyrinsä sekä liittolaisensa siinä äärettömässä rikoksessa, joka tehtiin kokonaista kansakuntaa vastaan.

Bigot, saatanaa ovelampi, käärmettä tunnottomampi. Vaudreuil, itserakkauden pöyhistämä, peukaloitaan pyörittelevä omahyväinen narri.

Tästä lähtien ohjattaisiin Uus-Ranskan kohtaloita käskynhaltijan palatsin loistosta ja mässäilevästä ylellisyydestä eikä St. Louisin linnasta.

Mutta siihen ei vielä sisältynyt kaikki sinä päivänä. Ensi kerran hänen elämänsä aikana oli yksi ainoa nainen saanut hänet unohtamaan kaikki muut, ja hänen tätä kohtaan tuntemansa himo oli kaikkea poliittisen voitonriemun tulta polttavampi. Ja nyt, heidän jouduttuaan Davidin uskottomuuden silminnäkijöiksi, ei hetken lyödessä tulisi olemaan vaikea saada Annea uskomaan.

Hetken lyödessä!

Mitä merkitsikään Uus-Ranskan käskynhaltijan virka, mitä mikään sen rinnalla! Louisebourgin Catherine, kaunis Angelique de Pean, ihana Charlotte – kaikki joutuivat he unhoon hänen mielensä syttyessä vastustamattomiin haaveisiin Annesta.

Mutta kärsivällinen oli hänen oltava. Anne oli hänen omistettava lopullisesti ja kokonaan, vieläkin ehdottomammin kuin aikoinaan Charlotte tai Louiseburgin Catherine. Oli kuin olisi tämä ajatus karehtinut hänen huultensa hyräilyssä Peter Gagnonin oven auetessa ja Davidin astuessa ulos.

Hän ehätti kiireesti vaunuista syleilemään Davidia palvelijan pitelemän lyhdyn kellervässä hohteessa. Näytti siltä, kuin olisi hänen rakkain ystävänsä palannut pitkältä matkalta, joku, jota hän oli kaivannut ja jonka odottamattomasta paluusta hän äärettömästi riemuitsi.

"Ajatella, että saavutte Quebeciin yksinänne ja tällaisena yönä!" hän huudahti. "Olisin lähettänyt väkeäni teitä vastaan, jos olisin aavistanut tulonne. Ja millainen seikkailu aivan alussa! Pikku Anne poloisemme oli aivan suunniltaan, mutta kaipa te huomenna sovitte asian hänen kanssaan. Teidän on aina huolehdittava akkunoista, David, kun jotain tuollaista tapahtuu. Ette enää ole metsissä!" Ja Bigot naureskeli hyvänsuovasti.

Hänen äänessään ei ollut värettäkään, joka olisi voinut suututtaa Davidia, ei hivenenkään vertaa mitään muuta kuin sulaa leikkisää toveruutta, eikä hänen sanontatavassaan ollut mitään Davidille epämieluisaa.

"Minun on selitettävä", hän jatkoi. "Olin tänään sopinut tapaavani piispan, ja tahdoin Annen olevan mukana, niin että tytön kautta pääsisitte tämän suosioon. Onneton kohtalo johti meidät mademoiselle Lotbinièren talon kohdalle juuri teidän siellä seistessänne noiden kaikkein kanssa. Ensimmältä luulin pikku neitosemme jähmettyneen jääpuikoksi. Päästyään taas tolallensa hän välttämättä tahtoi, että palaisimme takaisin, ja satuimme paikalle parahiksi nähdäksemme teidän suutelevan Nancya. Ooh, näky oli hieno – ellen olisi ollut niin kateissani. Tuo ihana Nancy – Annen kilpailijatar viehkeydessä ja suloudessa. Onnekaspa rakastaja te olette! Mutta akkunaluukut! Miksikä olitte niin hajamielinen?" Taas Bigot naurahti, ikäänkuin olisi tapahtuma ollut ainoastaan hupainen juttu eikä mikään murheellinen sattuma.

"En aikonut mennä Nancyn luokse", David alkoi puhua sydämensä sykähdellessä onnea hänen kuultuaan Bigotin selityksen. "Minä – –"

"Niin, niin, ymmärrän! Ette tietenkään tarkoittanut mitään sellaista. Mutta se ei vaikuttanut asiaan – ja Anne tahtoi välttämättä, että heti saatoin hänet mademoiselle Rochemontierin luokse, mistä epäilemättä hänet huomenna löydätte."

"Olen jo tavannut hänet", David sanoi. "Hän lähetti minua noutamaan."

"Horna!" Bigot sanoi. "Ja antoiko hän teille anteeksi vai repikö hän teidät siekaleiksi."

"Kerroin hänelle, kuinka tuo tapaus sattui, ja luulen hänen ymmärtävän."

Sitten näytti Bigot unohtavan koko tapauksen. Hänen kysellessään kuulumisia Richelieusta ajoivat he käskynhaltijan palatsin edustalle, palatsin, jonka suuruutta sen valaistut akkunat korostivat. Muurattuna sinisestä liuskakivestä se kaksikerroksisena, miltei kolmensadan jalan pituisena ja seitsemänkymmenenviiden jalan levyisenä oli Ranskan vallan ja herruuden uljain asuinsija lukuunottamatta kuninkaan palatsia Versaillesissa.

Sisäänkäytävää ja sen kahta porrasjaksoa sekä syvennyksessä olevaa ovea valaisi puolisen tusinaa lyhtyjä, ja niiden valossa asteli edestakaisin kaksi asestettua vartijaa.

Bigot vaikeni. Hän nousi vaunuista ja David seurasi häntä. He astuivat ovesta sisään. Heti paikalla alkoi jotain ääntä kiiriä pitkin paksuja kiviseiniä. Mitään siitä komeudesta ja loistosta, jonka David oli kuvitellut kuuluvan Uus-Ranskan käskynhaltijan asumuksen, ei näkynyt. Kaikkialta huokui jotakin vankilamaista ja jäätävää. Hänen jalkainsa alla olikin vankityrmiä, vaikka hän ei siitä tiennyt, ja näiden tyrmäin masentavaa henkeä tuntui uhkuvan kaikkialta käytävistä. Kynttilöitä oli vähän ja valaistus aavemainen.

Salaa vilkaisi Bigot seuralaistansa ja näki tämän miltei pahuutta huokuvan ympäristön vaikutuksen. Hän hymyili voitollisesti, sillä hän tiesi, että nämä vankat kiviseinät nähdessään hämärissä tai yöllä hänen vihollistensa tai anomuksia ja pyyntöjä esittämään saapuneiden päättäväisyys suli vedeksi. Myöskin Honnetes Gens, kunnianmiehet, joita sattumalta osui tänne, värisivät henkeään pidättäen.

Piispalle, hengenmiehille, hänen neuvostonsa jäsenille, hänen ystävillensä – näille kaikille oli toinen, tarkemmin vartioitu sisäänkäytävä.

Hänen naisillensa vieläkin salaisempi.

He sivuuttivat erään vartijan, rotevan, tummaihoisen, paksuhuulisen jättiläisen, joka olisi voinut olla inkvisitsionin paholaisia. Toinenkin ilmestyi hämärästä, niin pitkänä, hontelona ja vainajankaltaisena, että hän oli kuin haamu.

Bigotin oveluus ei ollut pelkkää oveluutta. Se oli taidetta.

"Oikeussalit", hän äännähti, ja hänen äänensä soinnahti hillittynä ja matalana, ikäänkuin olisivat tuomittujen korvat hänet kuulleet, jos hän olisi puhunut äänekkäämmin. "Jos haluatte, voitte huomenna nähdä teloituksen. Muuan petturi menettää henkensä."

Davidia värisytti. Niin uusi ja outo oli tämä ympäristö, etteivät hänen kasvonsa jaksaneet salata sen vaikutusta. Rangaistus! Kuinka olikaan tuo mielle syöpynyt hänen sieluunsa sinä yönä viikkoja sitten, jolloin hänet oli tuomittuna ja köytettynä viety Annen ja tämän isän eteen. Sata raipaniskua hänen alastomaan selkäänsä! Vaikka hän eläisi kunnes maailma kävisi harmaaksi, eivät nuo sanat milloinkaan pyyhkiytyisi hänen muististaan. Rangaistusta, ruumiillista, orjamaista, raakaa, rangaistusta, sellaista, jota sieluton mies soveltaisi koiraa kohtaan – mitä merkitsikään sen pistävä tuska, mitä ruoskan tai nuoran polttava viilto, mutta sen kauhea, sieluaraateleva, ihmistä lyövä häväistys ja solvaus. Parempi oli kuolla tuuma tuumalta – kuolla irokeesien polttoroviossa, kuolla kuulan- tai veitsenruokana, kuolla nälkään – miten hyvänsä.

Niin hämmästyttävän onnekas kuin päivä oli hänelle ollutkin, tämä hetki se loppujen lopuksi täytti Bigotin mielen äärimmäisellä riemulla hänen ovelan järkensä vaistotessa sen kasvavan liikutuksen, mikä kuvastui Davidin kalpeista, kiihtyneistä kasvoista. Hän näki suunnitelmainsa sujuvan nopeammin kuin oli odottanutkaan. Rauta oli kuumana taottava. Carbanac, joka oli tuomittu ruoskittavaksi härkävankkurien jäljessä kautta Quebecin katujen joulukuun kymmenentenä päivänä, saisi kärsiä ruoskatuomionsa huomenna. Ja häpeäpaalut täytettäisiin täpö täyteen.

Joulukuun ensimmäisenä nähtäisiin oikeuden jakamista kaikkialla sekä yli- että alikaupungissa. Ja David, joka ei aavistanut mitään, tulisi lukemaan kirjoituksen seinältä.

Hänen kätensä painoi Davidin käsivartta. He astuivat kaidempaan ja pimeämpään käytävään. Sieltä ei nyt kuulunut muuta ääntä kuin minkä heidän askeleensa saivat aikaan. Kolmen oven kautta he kulkivat. Sitten taas käytävään, joka oli kuin vankityrmän suu. Noustiin rapattuja portaita – niin kaitoja, että heidän hihansa hipoivat sen seinämiä – ja sitten saavuttiin portaiden yläpäässä olevalle ovelle, jonka Bigot avaimellaan aukaisi, ja äkkiarvaamatta oli tultu palatsin salaiseen ja loisteliaaseen ylellisyyteen.

Vaihdoksen äkillisyys salpasi Davidin hengen. Pimeästä, murheellisesta ympäristöstä olivat he saapuneet suureen suojaan, jossa oli runsaasti mattoja, ylellisiä huonekaluja, lämmin takkatuli, seinillä seinävaatteita ja maalauksia. Tästä salongista vievät avoimet ovet antoivat aavistuksen muista suojista, pienemmistä, mutta valaistuista ja houkuttelevista. Yhdessä hohti punainen valaistus, toisessa kalpean kullanvärinen, kolmannessa ambrankarvainen. Näin käskynhaltijoista viimeinen, mässäilijäin ruhtinas ja naisten vitsaus ne piti aina öisin, alati valmiina vastaanottamaan niitä kaunottaria, jotka ylen usein somistivat läsnäolollaan hänen yksityishuoneitaan.

Nyt kuului aivan erilaista ääntä kuin varhemmin alhaalla. Se kaikui heikkona ikäänkuin paksujen seinäin takaa, mutta siitä väreili iloista kisailua. Bigot hymähti miellyttävästi riisuessaan takkinsa ja antaessaan sen neekeripalvelijalle, joka oli äänettömänä ilmestynyt jostakin. Sitten auttoi hän Davidia.

"Vihdoinkin kotona", hän sanoi. "Yö on kaamea, mutta täällä on viihtyisää, David, vaikkakaan ei meitä mikään suloinen Anne taikka Nancy toivota tervetulleeksi. Jäätte vieraakseni huomiasaamuun asti, jos niin vähällä voin korvata tulonne ensi hetkien epämiellyttäväisyyden. Sitäpaitsi saatte täten tilaisuuden tavata niitä henkilöitä, joista on tuleva parhaita ystäviänne, ellette ole liian väsyksissä kaiken päivää matkattuanne tai liian kiihtynyt tuon St. Louis-kadulla sattuneen pikku seikkailunne takia."

"En ole kumpaakaan", David vastasi ympäristön lämmön ja valon vaikuttaessa häneen miellyttävästi.

Hän tunsi olevansa kumman rauhallinen. Äsken oli hän ollut järkytetty, mutta täällä hän tunsi olevansa mies. Bigot huomasi sen ja oli hyvillään. Hän piti rohkeista miehistä. Näiden lankeemus oli suurempi, näiden tuho täydellisempi, kun niikseen sattui.

Hän otti pöydältä pienen hansikkaan ja leikitteli sillä Davidille hymyillen. Tuo hansikas oli naisen.

"Olen tänä iltana ja tästä puoliin esittävä teidät luutnantti Rockina", hän sanoi. "Puhuiko pikku neitiänne teille valtakirjasta?"

"Ei", David sanoi.

"Eipä tietenkään", Bigot nyökkäsi. "Hän oli liian kiihdyksissään muistaakseen sitä, te lurjus. Mutta hänellä se on varustettuna asiaankuuluvin allekirjoituksin ja vahvistuksin, ja tuoksuen luullakseni silkalle ruusulle ja mirhamille – yllätykseksi teille."

David kumarsi osoittaakseen kiitollisuuttaan. Silloinkin, sisimmässään väristen ja verensä kohistessa kiivaammin, hän vastaanotti Bigotin sanat kylmäverisenä.

"Teistä on tuleva suurenmoinen upseeri", kiitteli käskynhaltija. "Huomenna alatte sotilaalliset opintonne. Se on käyvä aivan yksityisesti ja helposti. Ohjaajaksenne olen valinnut kapteeni Robineaun. Virallisesti olette saanut valtuutuksenne, koska tarvitsemme erikoispalvelustanne metsissä ja rajamailla. Itse puolestani tarvitsen teitä suuresti enkä toivo sotilaallisen kouluutuksenne vievän aikaa liiemmälti kuin on aivan välttämätöntä. Ensinnä räätälin puheille, sitten katselemaan kaupunkia ja senjälkeen kaksi tuntia päivittäin kapteeni Robineaun seurassa, joka on garnisoonin harjoitusmestari. Kuulostaako mukiinmenevälle?"

"Tahtoisin hartaasti päästä alkamaan", David selitti.

Bigot nakkasi hansikkaan pöydälle ja pusersi sen pyöreäksi palloksi. Hän näytti hetken tuumivan ja teki sitten päätöksensä kuullessaan äänekkäämmän naurunremahduksen jostakin ylellisten huoneittensa takaa.

"Niin, hetki on mainio", puheli hän. "Saatte tavata heidät hupailemassa, David – ne miehet, jotka auttavat minua hallitsemaan Uus-Ranskan neljää suurta departementtia. Kortteja ja tilkkanen viiniä! Sellaisten, jotka saavat aikaan suuria, on välttämättä pidettävä hiukkasen hauskaakin, kuten Quebecissa pian olette huomaava."

Kahden avoimen oven kautta, jotka suljettuina olisivat ehkäisseet kaiken äänen kuulumasta, johti hän Davidin ja sieltä sitten oikealle matoilla peitetyn hallin kautta kolmannelle valtavalle tammiovelle, joka oli sisältä päin salvassa.

Sen enempää puhumatta oli hän opastanut Davidin niiden korttiapelaavain ja juopottelevain miesten pesäpaikkaan, miesten, jotka v. 1754 eivät vielä olleet saavuttaneet menestyksensä polttopistettä ja joiden kavallukset olivat kaikilla tavoin niin tavattomia ja myöhemmin julkeudessaan sekä oveluudessaan niin äärettömiä, että ne aina tulevat olemaan historiallisista rikoksista ensisijaisia.

Tähän konnankoukkujen pesäpaikkaan oli Davidin sisäänastuessa kokoontunut suurin osa sitä valtiollisesti vaikutusvaltaista, katalaa joukkuetta, jonka Bigot oli kerännyt ympärilleen. Nämä miehet olivat Bigotin johtamina kerinneet toimia jo paljon maailman kartan lopulliseksi muuttamiseksi Davidin tuosta tammiovesta astuessa heidän keskuuteensa, vaikka Uus-Ranskassa ei lainkaan aavistettu heidän konnankoukkujaan.

Tässä toisessa salongissa, johon David astui, oli tusinan verran miehiä. Se oli suurempi kuin äskeinen, mutta siellä ei näkynyt merkkiäkään Bigotin yksityishuoneissa vallinneesta loistosta. Siellä oli paljon pöytiä, nojatuoleja, useita leposohvia, mattoja ja kuvia. Jos tarkkaan katsoi, näki kaikkialta tavattomia rappeutumisen merkkejä. Lattialla oli tahroja. Pöydät ja tuolit olivat kuluneita ja muuan leposohvista rikkinäinen. Seinältä riippui osaksi irtautunut lampetti.

Näitä epäilyttäviä huolimattomuuden merkkejä ei David huomannut. Elettiin komeiden sotapukujen, värikkäiden vaatteiden sekä liehuvakiharaisten irtotukkain että luonnollisten suortuvain aikaa. Kaduilla käyskenteli uljaita sotilaita ja upseereja. Upseerien miekat kalahtelivat sekä tanssiaisissa että korttiseuroissa, ja pappien kulkiessa yksinkertaisissa, mustissa kauhtanoissa kantoivat korkeammat kirkon viranomaiset ruhtinaallisen upeita pukimia. Naiset, kiharoittensa kimmeltäessä luonnollista väriään tai valkoisiksi jauhoitettuina tukkalaitteina, esiintyivät leveälierisissä hatuissa ja liehuvissa sulkatöyhdöissä sekä maalauksellisen siroissa ja kauneissa puvuissa. Kuinka karun ympäristön tahansa somistivat värikäs sirous, älykäs ja eloisa keskustelu, joka Fontainebleausta ja Versaillesista oli saapunut uuteen maailmaan.

Uus-Ranskan kukaksi Bigot nimitti joukkokuntaansa. Ja täällä olivat tänä iltana hänen yliluutnanttinsa – Cadet, Mercier, Varin ja Breard, ja näiden jälkeen Vergor ja Kanon sekä Rigaud, markiisi de Vaudreuilin veli ja apuri. Ja loppujen lopuksi huoneen toisessa päässä ikäänkuin vasta saapuneina Vaudreuil itse, de Pean ja muuan sotilaspukuinen kolmas henkilö, kapteeni René Robineau.

Bigotin katse kirkastui iloisesta mielihyvästä hänen nähdessään viimemainitut. Hänen lähettinsä olivat toimineet ripeästi. Tuskinpa olisi hän odottanutkaan noin pikaista tuloa.

De Pean näki heidät ja kiiruhti ennen tovereitaan nopsasti huoneen poikki kasvot sennäköisinä ikäänkuin olisi Davidin tulo ollut iloinen yllätys. Hän pusersi lämpimästi Davidin molempia käsiä ilmilausuen parhaillaan sekä hämmästystään että iloaan ystävän odottamattoman läsnäolon johdosta Vaudreuilin ja kapteeni Robineaun ehättäessä heidän luoksensa. Vastakäherrettyine, harvinaisen kauniine, kiiltävine irtotukkineen vaikutti Vaudreuil tervetulontoivotuksineen yhtä hartaalta, joskin vähemmän innostuneelta.

Vain Robineaun käytös oli kummastuttava. Hän hymyili, mutta pingoitetusti. Lyhyen tuokion näyttivät hänen silmänsä lukevan Davidin sisimmät ajatukset. Hän oli hoikkavartaloinen, huomattavasti keski-ikää nuorempi, ja hänen kalpeissa, liikkumattomissa kasvoissaan oli ilme, joka muistutti ainaisen onnettomuuden vainoamaa henkilöä. Vasta seuraavana päivänä sai David tietää Robineaun olevan viimeisen vesan sukupuuta, jonka jäsenet olivat olleet mainehikkaita urhoja ja sotilaita sekä useitten sukupolvien aikana kunnostautuneet urheudellaan ja kunniakkuudellaan.

"Tämäpä onnellista", huusi de Pean. "Ellei monsieur Vaudreuililla olisi uutta tekotukkaansa, niin tuskinpa olisimme täällä. Hän paloi halusta saada näytellä sitä, ja tämä on vilkkain paikka, mitä tällaisena synkkänä ja myrskyisenä maanantai-iltana tiedämme."

Vaudreuil hykerteli vaatimattomana peukaloitaan ja kääntyi sitten verkalleen valoon, jotta paremmin olisi nähty hänen olkapäillensä valahtavat, kimmeltävät kiharat.

"Englantilaista tukkaa, David", hän virkahti ylväästi. "Kuinka se onkaan mahtanut somistaa omistajatartaan! Ottawat lähettivät sen tusinan muun päänahan mukana lahjaksi valkoiselle isälleen meren tuolla puolen. Mutta minä tarvitsin sitä Louisia paremmin ja sain sen, luojan kiitos, voittamalla kolme viidestä kortista kunnianarvoisan ystävämme Bigotiu keralla pelatessani. Miellyttääkö se teitä, nuori mies? Oletteko ikinä nähnyt ihanampaa väriä?"

"Hyvä luoja, ajatella nyt, käyttää naisen päänahkaa!" huudahti de Pean ikäänkuin kauhuissaan. "Luutnantti Rock, mitä tuumaatte miekkosesta, joka kykenee moiseen? Naisen tukkaa, niinpä kyllä, mutta tuon tukan on riuhtaissut hänen päästänsä intiaanin veitsi – –"

"Tai valkoisen miehen", Vaudreuil mielevästi intti. "Nykyisin on paljon päänahkanmetsästäjiä, hipiältään suloisesti kaltaisianne, monsieur pormestari, aivan niinkuin tässäkin kaupungissa on kosolti kavaljeereja, jotka kantavat naisten päänahkoja, kuten niin leikkisästi sanotte. Eikö olekin niin, Robineau?"

"Aivan oikein", myönsi Robineau yksikantaiseen ja viileään sävyyn, kuin jostakin loitolta. Hänen oma tukkansa oli harva ja tiukassa palmikossa.

Davidin huulet olivat yhtä kuivat kuin Robineaun ääni. "Naisten ja lasten päänahkain riistäminen on kauheata", hän sanoi, "ja sitä kestää niin kauan kuin sekä meidän että englantilaisten kuvernöörit maksavat rahaa ihmistukasta. Monsieur Vaudreuil, olen nähnyt Fort William Henryssä ranskatarten päänahkoja – ja yksi niistä oli yhtä kaunis kuin tuo teidänkin. Eipä tunnu oikein miellyttävältä ajatella sitä somistamassa jonkun englantilaisen kiirettä."

Bigot naureskeli. Sitten esiteltiin Davidille vähitellen kaikki läsnäolijat – Deschenaux, käskynhaltijan sihteeri, taitava juonittelija ja perillä isäntänsä kaikista asioista; Cadet, muonanhankkija, jonka osuus Uus-Ranskan ryöstämisessä nousi yli kahdenkymmenen miljoonan frangin ja joka vuosikausien päästä sai Bastiljissa kantaa seuraukset kunniattomuudestaan ja petturuudestaan; Imbert, valtiovarain hoitaja, ja Breard, laivaston päällikkö, ryöstämisessä ja riistämisessä hengenheimolaisia. Kaikki nämä sekä monia muita David nyt tapasi hienoina kavaljeereina, eikä hän olisi kyennyt aavistamaankaan, että esimerkiksi Brassard Deschenaux, tuo miellyttävä, kohtelias ja sirokäytöksinen hovimies oli köyhän rajasuutarin poika, eikä liioin, että Cadet oli teurastajan poika sekä nuoruudessaan paimensi erään charlesburgilaisen kauppiaan karjaa.

Tuo arkkihuijari Cadet Davidia eniten miellytti. Niin ystävällisesti ja sydämellisesti tervehti hän Davidia, että oudon ympäristön vaikutus suuresti lientyi.

Myöhemmin eräässä Bigotin huoneuston suojassa maatessaan vuoteessa, jonka kaltaisessa hän ei vielä milloinkaan ennen ollut levännyt, hän muisteli uudelleen tämän mitä vaiherikkaimman ja yllättävimmän päivän elämyksiä. Hänen sydämensä kaihosi Annea. Suuri yksinäisyydentunne hulvahti hänen olemukseensa. Uneliaisuus saapui, ja hän sulki silmänsä uneksiakseen tytöstä, kuninkaista ja kuningattarista sekä huimista seikkailuista, joihin hän oli ottava osaa, Bigotista ja Vaudreuilista, Robineaun murheisesta ilmeestä ja naisen tukasta, jota muuan mies kantoi kiireellään.

Hänen viimeinen häilyvä mietteensä ennen näitä unikuvia oli tietoisuus siitä, että hän kuitenkin kaikitenkin oli joutunut makuulle illallisetta.

XVI luku.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä v. 1754 laulettiin useissa Uus-Ranskan kirkoissa Te Deumia.

Myrskyisen yön jälkeen koitti päivä aurinkoisen ihanana. Davidin ensimmäiset ajatukset koskivat Annea. Tänä aurinkoisena aamuna tuntui eilisen illan ikävä tapaus oudon mitättömältä. Anne oli ymmärtänyt. Hän oli suonut anteeksiantonsa. Ja tänään hän ymmärtäisi entistä selkeämmin, kuinka hän, David, oli sattunut suutelemaan Nancy Lotbinièreä, sydämensä ja sielunsa palaessa kaihosta saada suudella vain Annea.

Kapteeni Robineau saapui murkinoimaan hänen kerallaan. Bigotia ei näkynyt eikä ketään tämän viimeöisistä ystävistä. Ja heidän istuessaan kaksin kävi Robineau yhä mieltäkiinnittävämmäksi. Tämä ei lainkaan muistuttanut toisia. Hän ei ollut puhelias, eikä päivän ihanuus näyttänyt häntä yhtään ilahuttavan. Mutta sitä, mitä hän puhui, kuunteli. Hänen hillityssä äänessään oli jotakin, mikä herätti mielenkiintoa.

Aamupuhde kului suurimmalta osaltaan heidän käyntiinsä Buade-kadun varrella asuvan muotiräätälin luona, hatuntekijäin ja suutarien parissa, jalokivi- ja asekauppiaan myymälöissä, mutta Robineaun ehdottaessa, että olisi menty Vaudreuilin suosituimman irtotukantekijän luokse, David asettui päättäväisenä vastakynteen.

"Pidän omat hiukseni, kunnes intiaanit ne vievät", hän sanoi, "ja senjälkeen, mikäli se tapahtuu ja minä jään eloon, tyydyn mielihyvin yhtä sileään kalloon kuin monsieur Pierre Colbert."

Hänestä tuntui, että kokonainen omaisuus meni hänen varustamiseensa, ja sen hän sanoikin seuralaiselleen.

"Bigot huolehtii siitä", Robineau selitti. "Käskynhaltija ja kuvernööri haluavat palveluksessaan olevain upseerien esiintyvän säätynsä mukaisessa asussa, ja suorittavat auliisti siitä johtuvat kulut. Toista on armeijassa, missä miehen tarpeet ovat hänen lompakkonsa mukaiset."

Kun ostokset olivat tulleet tehdyksi, vei Robineau Davidin linnoituksiin ja varustuksille sekä kaupungin ylämuurille. Vasta nyt tämä alkoi älytä tämän lännen maailmassa sijaitsevan ranskalaisen varustuksen vahvuutta.

Vaikka ranskalaiset ja englantilaiset olivat intiaaniliittolaisineen jo pitkän aikaa ankarasti sotineet keskenään, ryöstöretkistä ja sissisodasta päätyen tarkasti suunniteltuihin hyökkäyksiin, eivät emämaat olleet antaneet toisillensa julkista sodanjulistusta, eivätkä sitä tehneetkään ennenkuin touko- ja kesäkuussa v. 1757, vuotta jälkeen Braddockin tappion ja kymmenen kuukauden kuluttua Lake Georgen verisestä taistelusta.

Mutta mikäli Ameriikka oli kyseessä, oli seitsenvuotinen sota jo alkanut, vaikkakaan ei virallisesti, ja koko Quebec huokui eloa sekä vilkkautta ja kaupungin sotaista toimintaa. Pääkaduilla vilisi sotilaita ja upseereja. Värikkäitä sotilaspukuja, välkkyviä aseita, metsänvartijain ja kauppiaitten hillitympiä pukuja, intiaanipäällikköjen liehuvia sulkapäähineitä, soturien ja päänahkanmetsästäjien tummanpuhuvia muotoja näkyi kaikkialla, minne sitten tähyilikin, niin hyvin ali- kuin ylikaupungissakin.

David ihaili pattereita, jotka vartioivat Quebecin ihmeellisen kaupungin jokaista kohtaa – suuria kahdentonnin painoisia tykkejä, joiden ammukset kantoivat puolentoista mailin päähän, kymmenen ja kolmentoista tuuman kanuunoita, jotka kykenivät sinkauttamaan sadan ja kahdensadan naulan painoisia kuulia aina viidentuhannen jaardin päähän.

Ihan varmaan ei sitä laivastoa ikinä rakennettu, sitä sotajoukkoa ikinä koottu, mikä kykenisi järkyttämään tätä Uus-Ranskan ydintä sen kallioilta.

Hän lausui tämän ajatuksensa ääneen, ja Robineau ällistytti hänet vastauksellaan:

"Me nukumme! Englantilaiset valvovat! Ellemme nouse yhtenä miehenä, kukistuu tämä kaupunki, jota niin monet pitävät valloittamattomana."

"Nukumme!" Davidin silmät levisivät kummastuksesta. Saattoiko tämä olla unta? Tämä niin kuohuva elämä, että se miltei järkytti kalliota, kalliota, jolla he kävelivät.

Hän loi katseensa Robineauhon, vaiteliaaseen, pidättyneeseen, syvälle kätkettyjen salaisuuksien, arvoituksellisen hämärän mieheen – ja uskoi hänen sanansa. Sillä Musta Metsästäjä oli lausunut saman varoituksen.

Oli puolipäivä Robineaun saamiensa ohjeitten mukaan saattaessa suojattinsa palatsiin. Siellä odotteli Davidia muuan yllätys. Hänen astuessaan Bigotin salonkiin käskynhaltijan kanssa, joka oli vieläkin ystävällisempi ja rakastettavampi kuin edellisenä iltana, riensi sieltä Anne häntä vastaan. Tyttö aivan säteili. Vaikka murhe ja epäilys olisivatkin kalvaneet hänen sydäntään, ei hän siitä näyttänyt nyt merkkiäkään. Hän antoi Davidille kätensä, ja tytön kirkkaista silmistä tämä luki Bigotin jo kertoneen siitä ruhtinaallisesta vastaanotosta, minkä David palatsiin saavuttuaan oli saanut osakseen. Tyttö ei suonut hänelle suudelmaa. Bigotin läsnäolon vuoksi, David mietti. Pitihän heidän toki mukautua määrättyihin rajoituksiin.

Pidellessään Annen käsiä hän sitten huomasi tämän toisessa kätösessä olevan tuon rypistyneen hansikkaan, jonka Bigot edellisenä iltana oli viskannut pöydälle.

Ääretön tyyneys valtasi hänet. Ilmeelläkään ei hän paljastanut, kuinka tämä keksintö häntä järkytti.

Bigot suhtautui heihin kuin hyvänsuopa isä rakkaisiin lapsukaisiinsa. Ystävällisesti laski hän kätensä Davidin olalle.

"Pieni päivällinen vain meille kolmelle, David", hän selitti. "Olen miltei hävittänyt johtajatar-äidin luottamuksen pyytämällä Annelle taas puolen päivän lomaa. Kaksi sellaista tapausta näin lyhyen ajan sisässä on vastoin kaikkia heidän sääntöjään, ja luullaksemme saamme olla paljosta kiitollisia – ei minun mitättömälle vaikutusvallalleni – vaan Angela Rochemontierille, joka on johtajattaren suosiossa."

"Ja myöskin – Davidille", Anne lisäsi. "Olen kertonut Äidille hänestä niin paljon, että hän Davidin tähden on minulle hyvä ja herttainen ja haluaisi hartaasti näkevänsä sinut niin pian kuin suinkin, David."

Bigot naurahti ystävällisesti. "Niin että hän saisi tilaisuuden kertoa teille, David, millainen aarre teillä on, sekä näkisi, oletteko tuon aarteen arvoinen", hän sanoi.

Anne punastui, ja hänen sormensa puristivat Davidin kättä. "Monsieur Bigot on ollut suurenmoinen!" Ja hänen silmiensä hohde hänen luodessaan katseensa käskynhaltijaan huolestutti Davidia yhtä paljon kuin tuo hansikas. "Hän on tuonut onnea meille kaikille, ja Jumalaa rukoilen sen palkitsemaan."

Bigotin kasvoille hulvahti murheinen ilme. "Joskus luulen Jumalan minut unohtaneen", hän sanoi ja havahtui sitten mietteistään äkilliseen ja harvinaiseen tapaansa hymyillen. "Tulkaa! Meitä odottaa päivällinen. Ja mikäli Robineauhun on uskomista, lienee David tänä aamuna hankkinut itselleen hyvän ruokahalun."

Taas tajusi David, että käskynhaltijan käytös lumosi hänet täydellisesti. Tämä kyseli mielenkiinnolla kaikista aamun tapahtumista, eikä näyttänyt lainkaan väsyvän puhelemaan Davidin äidistä, tämän kauneudesta ja suloudesta ja siitä, että toivoi hänen ennen pitkää saapuvan Davidin luokse Quebeciin.

Annen kasvot rusottivat kauniisti ennenkuin ateria oli puolissakaan. Davidista tuntui, ettei hänen katseensa hetkeksikään irroittautunut Bigotista tämän puhuessa. Mutta hänen innoittuneesti haastaessaan Uus-Ranskan tulevaisuudesta risteilivät Davidin mielessä Peter Gagnonin lausumat sanat. "Toinen Bigotia vihaa, toinen häneen luottaa. Toinen pitää häntä kadun lokaa huonompana, toinen kohottaa hänet taivaisiin."

Peter oli oikeassa ja Nancy Lotbinière oli oikeassa. Siinä tavassa, millä Anne suhtautui Bigotiin, oli tapahtunut muutos tytön lähdettyä Richelieusta. Ei Anne silti ollut hänelle, Davidille, vähemmän ystävällinen, mutta aterian loppuessa oli tämä hyvillään. Vähää ennen heidän pöydästä nousemistaan pisti hänen päähänsä muuan ajatus, hänen taas muistaessaan Mustaa Metsästäjää. Häntä hämmästytti se seikka, kuinka tämän kaltaiseksi oli muuttunut. Hän saattoi suhtautua tapauksiin tyynesti. Bigot oli sen huomannut. Ja äkkiä hän ajatteli jonkinlaista kirpeätä tyydytystä tuntien, että ei ollut lainkaan pahoillaan, vaikka olikin suudellut Nancy Lotbinièreä.

Taitavasti harkiten tilannetta Bigot esitti anteeksipyyntönsä saatettuaan heidät takaisin salonkiin. "Minulla on huollettavanani parisen tähdellistä seikkaa, jotka vievät hetkisen aikaa", hän sanoi. "Sitten otamme vaunut ja lähdemme ajelemaan kaupungille!" Hänen kätensä pusersi Davidin käsivartta. Annen kättä piteli hän hetken tuttavalliseen, isälliseen ja taitavan hyväilevään tapaansa. Hän oli tavattoman hartaasti ottanut nuorten onnen sydämelleen. Annen silmät säteilivät lempeinä.

Bigotin mentyä tyttö hiukan epäröiden kääntyi Davidin puoleen, odottaen jotakin. Hänen huulensa olivat valmiina. David ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Hän katsoi parhaillaan Bigotin jälkeen. Kuluneina viikkoina näytti David käyneen pitemmäksi, hillitymmäksi, vanhemmaksi. Kiihtymyksessään ei tyttö edellisenä iltana ollut sitä huomannut. Nuorukainen oli muuttunut ja muuttui myöskin sinä silmänräpäyksenä, jona Uus-Ranskan käskynhaltija poistui huoneesta.

"David!"

Verkalleen kääntyi tämä tyttöä kohden.

"David!"

"Suo minulle anteeksi, Anne", hän sanoi niin vakaasti ja vaiteliaasti, että tytön sydäntä hyyti. "Mietin juuri, kuinka vastenmieliseksi monsieur Bigotin kosketus on alkanut käydä – minusta!"

Hän ei tehnyt elettäkään Annea suudellakseen, niinkuin tämä oli odottanut.

Tuokion tyttö seisoi sanattomana. "En ymmärrä – –"

"Enkä minäkään itseäni ymmärrä – kokonaan. Mutta sen kyllä luullakseni pian teen."

"David, sinun on selitettävä. Äänessäsi on jotakin, mikä minua kauhistuttaa. Miksi seisot noin ja katsot minua tuolla tavoin? Miksi et suutele minua niinkuin tahdon sinun tekevän?"

"Koska aivan äkkiarvaamatta olen keksinyt jotakin kummallista. Ja olisi alhaista sekä kunniatonta suudella sinua tietäessäni, että kotvasen kuluttua saatat minua vihata."

"Hyvä Jumala – David – mitä tarkoitat?"

"En mitään – mitään – jota voisin nyt selittää sinulle. Mutta Bigotin mennessä ovesta johtui oudosti mieleeni kaksi ääntä. Mylläri Fontbleun ja vanhan myllyrattaan!"

"David, oletko järjiltäsi?"

"En. Sitä olin ennemminkin nähdessäni sinun eilen illalla hänen kanssaan lähtevän luostarista myrskyyn ja pimeyteen ja huulillasi onnellisempi naurunhelähdys kuin olen tänne tultuani kuullut kertaakaan."

"Suuri luoja, enhän minä muistanut pimeyttä enkä myrskyä, sillä muistin sinua. Olimme menossa piispan luokse, ja monsieur Bigot oli antanut sinä päivänä minulle upseerivaltakirjasi, ja olin onnellinen – onnellinen –"

"Oivalsin sen seikan, Anne, ja luulin myöskin olevani onnellinen kunnes keksin, että hansikas, jota Bigot eilen illalla niin hellivästi piteli kädessänsä tässä huoneessa, oli sinun."

"Se jäi minulta vaunuihin. Hän toi sen tänne." Tulisena leiskahti hänen katseensa kasvoista, joilta viimeinenkin veripisara oli paennut. "David, epäilet minua? Sitäkö se on? Uskot, että minä – –"

"En usko sinusta mitään väärää, Anne. Ennemmin kadottaisin uskoni enkeliin."

"Sitten se on – –"

"Ääni, kaksi ääntä, jotka oudosti kajahtavat korvissani."

"Monsieur Bigot se on!" tyttö huudahti äänensä soinnahtaessa henkeäsalpaavana, suuttuneena kuiskauksena. "Hänen minulle osoittamansa pienet kohteliaisuudet, hänen ystävällisyytensä sinua kohtaan, hänen – hänen – –" Pienillä kätösillään pusersi hän äkkiä rintaansa. "David, David, voiko se olla jotakin niin surkeaa? Oletko kuunnellut hänen vihamiestensä kateellisia panetteluja? Valheita tästä miehestä, joka on kaikkien muiden yläpuolella, joka antaisi henkensä Uus-Ranskan edestä, miehestä, jonka kaikki toimet tähtäävät vain hyvää, miehestä, joka on ottanut meidän molempain onnen sydämellensä. Niin – niin – Nancy Lotbinièren myrkyllinen kieli?"

Silläkin hetkellä hämmästytti Davidia se tyyneys, millä hän saattoi katsoa Annea silmiin ja vastata tälle.

"Ei. Siksi tämä on, koska sisimmästäni nouseva outo ja selittämätön vaisto kehoittaa minua sanomaan Bigotia valehtelijaksi, ulkokultaiseksi olennoksi, siksi ovelaksi roistoksi, jonka hänen vihollisensa hänen väittävät olevan!"

Kauhuissaan kavahti tyttö askeleen verran taammaksi.

"Ja tämä vaisto saattaa itse olla valhetta", David jatkoi. "Jos niin on, Anne, ja pääsen siitä pian perille, olen polvillani pyytävä sinulta anteeksi. Mutta siihen asti – –"

Hän ei tytölle kertonut, että sinä tuokiona, jona Bigot oli pidellyt tämän kättä ja Anne oli kohdistanut säteilevän katseensa häneen, oli hän, David, vilaukselta nähnyt avoimessa ovessa eräät kasvot – kasvot, jotka olivat viipyneet tuokion, de Peanin kasvot, ulkokultaisesti myhäilevät, ilkamoivat, riemuitsevat, tuona varomattomana tuokiona ilmaisten sellaista, mitä kenties vain Mustan Metsästäjän salamannopea katse olisi kyennyt oivaltamaan – Bigotin sielun salaisuuden, väkevänä ja alastomana.

Puolisen tuntia myöhemmin palatessaan vaistosi Bigot huoneessa tapahtuneen muutoksen. Annen kasvot hehkuivat kovasti. David oli kylmäverisen kalpea. Ripeästi käskynhaltija teki omat erheelliset johtopäätöksensä. Nuo kaksi olivat kinailleet Nancy Lotbinièren takia. Päättäen Annen kasvoilta kuumottavasta punasta ja leuan ylpeästä asenteesta oli tyttö ollut hyökkäävänä puolena. David ei ollut musertunut. Hänen kasvonsa olivat niin vaiteliaat ja voimakkaat, että Bigotin oli pakko niitä ihailla.

Hänen hienotunteisuutensa oli nuhteetonta. Hän ei ollut muka mitään huomaavinaan ja alkoi kertoa Davidille juuri saaneensa viestin Peter Gagnonilta, joka tiedusteli, eikö David asettuisi asumaan hänen kanssansa, koska hänen asunnossaan oli tilaa kahdelle ja koska hän mielellään olisi tahtonut Davidin seuralaiseksensa. Sitten Bigot antoi Annelle suuren punaisen ruusun, joka hänellä oli kädessään. Ansarikukat olivat Quebecissa harvinaisuuksia, ja tämä lahja olisi riemastuttanut kuningatartakin. Annen puna tummeni. Hän kiitti. Ääni värähteli hivenen verran.

Yhä edelleenkin tahdikkaana Bigot istui Davidin rinnalle vaunuihin. Annen pyytäessä ajamaan luostariin oli hän hämmästyksissään.

"Mitä, aiotteko pilata pikku juhlani?" hän leikkisästi moitiskeli, vaikka todellista pettymystä kuvastuikin hänen äänestään. "Onko se mahdollista, Anne?"

"Olen pahoillani", Anne sanoi.

David ei puhunut mitään, tuijotti vain suoraan eteensä, eikä Bigot tiedustellut hänen mielipidettään. Mikäpä hänestä itse asiassa olisi ollut enemmän mieleen kuin Annen ja Davidin välien rikkoutuminen, vaikkakin hän erehtyi syystä.

Anne saattoi tuntea, kuinka jäntevänä David istui hänen vieressään. Hän näki tämän kädet. Aina oli hän pitänyt niitä kauniina, noita käsiä, jotka eivät olleet suuret, mutta joissa oli hoikkaa, norjaa jäntevyyttä, niin toisenlaista kuin Bigotin pehmeissä, valkeissa käsissä. Nyt ne näyttivät kovemmilta. Niissä oli erämaiden leimaa. Ja ne olivat hyvin jäykät ja rauhalliset tytön salaa ripsiensä lomasta niitä katsahtaessa.

David auttoi hänet ajopeleistä niinkuin oli satoja kertoja auttanut hänet veneestä. Tyttö ei hellästi pusertanut hänen kättään niinkuin hänen aina ennen oli ollut tapana palkita auttajaansa, soi tälle vain sormenpäänsä. Eikä David yrittänytkään ottaa enempää. Hän kumarsi, hymyili, sanoi hyvästi, ja taas olisi tytön vierellä hänen sijastansa yhtä hyvin saattanut olla Musta Metsästäjä.

Tyttö välähytti Bigotille ripeän, lämpimän hymyn. "Olen hoitava ruusua kuin aarretta, monsieur", hän sanoi ja lähti.

Bigot nauroi lohduttavasti heidän ajaessaan edelleen. "Älkää ottako sitä sydämellenne, David", hän puhui rauhoittavasti. Ajettaessa sitten Mountain Hillin kuvetta alas katsomaan, oliko mestauslava valmis päivän laskiessa tapahtuvaa teloitusta varten hän kertoi pyöveli Jean Rathierin hupaisen elämäntarinan. Bigotin mielestä se oli aivan suurenmoinen. Jean oli murhannut kahdeksantoistavuotiaan tytön – nimeltä Jeanne Couc. Rathier oli havaittu syylliseksi ja tuomion mukaan oli hänen jäsenensä ensin silvottava rautatangoilla ja sitten oli hänet hirtettävä. Tuomio oli vahvistettu, kun ilmaantui muuan odottamaton este. Pyöveli kuoli. Oikeusviranomaiset selvisivät pälkähästä ehdottamalla Rathierille kuoleman sijaan hirttäjän ylenkatsottua virkaa. Rathier tietenkin myöntyi.

Mutta siinä ei asian solmukohta ollut, kuten David tulisi oivaltamaan. Hiukan myöhemmin syytettiin Rathierin vaimoa ja tytärtä varkaudesta, ja heidät myöskin todettiin syyllisiksi. Tytär, joka oli nuo varastetut tavarat saanut, tuomittiin piiskattavaksi, mutta piiskauksen oli toimittava yksityisesti muuan yleisen sairaalan nunna – la maitresse de Discipline. Mutta äiti, Rathierin vaimo, tuomittiin ruoskittavaksi julkisesti kaupungin kaduilla. Sepä juuri asiassa olikin parasta, sillä koska Rathier oli piiskuri, saivat Quebecin kaupungin asukkaat nähdä niin harvinaisen näyn kuin miehen ruoskimassa omaa vaimoaan ja suorittamassa sen niin perinpohjaisesti, että tämä oli henkihieverissä härkävankkurien perässä laahautuessaan – samanlaisten vankkurien, joiden perässä Carbanac saisi kärsiä tänään ruoskatuomionsa. – Mutta Carbanacia, hän lisäsi, tulisi ruoskimaan neekeri.

David tunsi entisen sanomattoman kauhun taas polttavan mieltään, kauhun alhaista ja häpeällistä rangaistusta kohtaan. Järkytyksettä hän katseli valmista hirsipuuta. Hirttäminen ei ollut pahaa, jos kuolla kerran piti. Jäsenten ruhjominenkin jättäisi miehen mieheksi. Mutta ruoskiminen – kauheata.

He palasivat takaisin Mountain Hiilille, ja ylikaupungin torilla he äkkiarvaamatta joutuivat meluavaan, tungeksivaan ihmisjoukkoon. Bigot oli laskenut ajan mainiosti. Hän ohjasi ajopelit rakennusten vierelle ja seisautti kuin hämmästyneenä. Sitten välähti hänen kasvoilleen oivaltava hymy. Hän muisti.

"Oh, Carbanac!" hän sanoi.

Näky oli sellainen, jota ei unohdeta. Se ikäänkuin syöpyi lähtemättömästi johonkin Davidin aivojen kolkkaan. Härkä oli jykevä, verkalleen asteleva, suunnaton peto, joka vaivalloisesti huojahteli liikkuessaan. Vankkurit nytkähtelivät ja hypähtelivät. Ja Carbanac! Pää pystyssä. Kadotuksen tuli silmissään. Pitkä, vaalea, jykevä mies. David saattoi nähdä hänen valkoiset hampaansa, jotka nelisiimaisen ruoskan mätkähtäessä välkkyivät järkkymättä. Vyötäisiä myöten oli mies juomuissa. Hänen jalkojaan pitkin valui veri katukiville. Mies ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Hänen kasvoistaan ei olisi nähnyt, että nahkaiset siimat viilsivät hänen hipiänsä siekaleiksi. Huudahdustakaan ei puhjennut hänen huuliltaan. Ei äännähdystäkään. Hän oli suurenmoinen.

Ja sitten, olkansa miltei hipoessa ajopelejä hän katsahti ylös. Voimakas vaisto se varmaankin sai hänet irroittamaan katseensa tuijottamasta suoraan eteenpäin. Hän näki Bigotin. Hänen huulensa revähtivät raolleen. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan kuopistaan.

"Sinä – sinä murhaaja – vihollinen – –"

Hänen äänensä ei ollut kiihtynyt eikä nyyhkyttävä. Se ei ollut kova, mutta se leikkasi kuin veitsi. Bigotille yksinään se oli tarkoitettu.

Sitten oli hän mennyt. Hänen jälkeensä täytti kaidan kadun ihmisjoukko, miehiä, vaimoja, lapsia ja koiria, toiset kauhusta sanattomina, mutta useimmat nauraen, tyrkkien naapureitaan, pilaillen, ilkamoiden.

"Kiusallinen näytelmä!" Bigot huokasi. "Mutta välttämätön, David, ja lievimpiä rangaistuksia, minkä laki meille suo." Hän jätti Davidin Peter Gagnonin asunnon eteen. Musta Metsästäjä oli nyt Davidin sydämessä. Hän olisi voinut kertoa Annelle lopun totuutta. Hän vihasi Bigotia.

Hän astui Peterin ovesta sisään, pysähtyi ja kääntyi takaisin sinä tuokiona, jona Bigot oli kadonnut näkyvistä. Taas riensi hän ihmisjoukon luokse. Neekeri oli lopettanut työnsä ja päästeli parhaillaan Carbanacin siteitä. Hän antoi tälle tämän nutun ja paidan. Carbanac veti nutun ylleen, mutta kietaisi paidan kainaloonsa. Sanaakaan ei hän sanonut, ei liioin päästänyt tuskan äännähdystäkään, mutta kävellessään eteenpäin hän horjahteli. Ihmisjoukko hajaantui. Se oli tottunut moisiin näkyihin. Muutamia keskenkasvuisia poikia seurasi Carbanacin kintereillä.

Ja David seurasi häntä myöskin. Hän odotti, kunnes pikkupojat olivat jääneet ja Carbanac oli ehtinyt hyvän matkaa alikaupunkiin päin. Sitten hän ehätti tämän luokse. "Monsieur Carbanac", hän sanoi.

Carbanac kääntyi. Nähdessään Davidin hirvennahkapuvun ja hänen kasvoistaan huokuvan kalvaan, jäntevän myötätunnon, sammui miehen silmistä niihin lehahtanut suuttumus.

"Näin teitä ruoskittavan", David sanoi epäröimättä. "Olen David Rock, ja jos kaipaatte ystävää, on osoitteeni Sainte Ursulakadun yksitoista. Kuulin, mitä sanoitte käskynhaltijalle mennessänne ohitse. Miksikä niin sanoitte?"

Verkalleen pusersi Carbanac kätensä nyrkkiin. "Miksikä?" Ensimmäistä kertaa puhkesi hänen liikutuksensa miltei mielipuoliselta kuulostavaan naurahdukseen. "Koska – hän ja Nicolet, hänen äveriäs ystävänsä kauppias varastivat kauniin vaimoni. Uhkasin Nicoletia keskellä katua. Silloin he keksivät syyttää minun varastaneen pullon viiniä. Heillä oli todistajia – noilla valehtelijoilla. Ja tämä on tulos!" Raivoissaan riisti hän nutun yltään ikäänkuin ei David vielä olisi nähnyt hänen vertatihkuvaa selkäänsä.

David auttoi häntä saamaan takin ylleen ja pusersi miehen jykevää kättä. "Jos tarvitsette ystävää, niin käyttehän hakemassa minua Peter Gagnonin asunnosta Sainte Ursulakadulta? Ja – sillävälin – ottakaa tämä ja huolehtikaa siitä, että selkäänne hoidellaan."

Carbanac vilkaisi suureen kämmeneensä. Rahaa David oli sinne pujahuttanut ja enemmän kuin Carbanac oli nähnyt pitkiin aikoihin.

"Minulla on siihen varaa", David sanoi lukien hänen katseensa.

Hän jätti Carbanacin seisomaan kummastuneena. Kerran hän vilkaisi taakseen ja heilutti ystävällisesti kättään. Sitten hän riensi Peterin asuntoon, joka tästäpuoliin oli oleva hänenkin kotinsa.

Mutta kuinka kauan? Niin hän mietti astuessaan kotia kohden. Jonkinlainen voimakas vaisto kehoitti häntä jo samana päivänä palaamaan kotiin Richelieuhin. Hänen epäluulonsa Bigotia kohtaan eivät enää olleet hämäriä. Se oli tappavan kauhea tosiseikka. Bigot, joka oli luvannut hänelle kultaa ja kunniaa, joka oli voittanut Annen uskon ja luottamuksen, jota tyttö piti suurena, jalona ihmisenä, oli se roisto, minkä hänen vihamiehensä hänen väittivätkin olevan.

Hän saapui Peterin asuntoon, eikä tätä ollut siellä. Edestakaisin asteli hän suuressa huoneessa, kunnes väsyi. Sitten valtasi hänet katkeruudentunne. Valitessaan hänen ja Bigotin välillä oli Anne katsonut oikeaksi pysyä käskynhaltijaa kohtaan tuntemassaan luottamuksessa.

Miltei vaistomaisesti olivat hänen sormensa ottaneet erään rullan pöydältä. Se oli pergamenttia ja sidottu sinisellä nauhalla. Nauha herätti hänessä halun päästellä tuo rulla auki, ja tulenpalavin silmin luki hän luutnantinvaltuutuksensa.

Anne oli lähettänyt jonkun tuomaan sen. Mukana ei ollut kirjelippuakaan, sanaakaan häneltä. Ei mitään muuta kuin pergamentti, joka kahahteli hänen kädessään kuin kuiva tähkä. Se näytti elävältä, ja siinä oli jotakin inhoittavaa hänen pudottaessaan sen takaisin pöydälle.

Hänen valtimonsa sykki voimakkaasti ja äänekkäästi, ja jokainen hänen sydämensä lyönti oli kuin nuijanisku.

Bigot täytti lupauksiaan. Miksikä?

Huomenna, ylihuomenna, joskus – hän sen keksisi, vaikkakin tuo tieto maksaisi hänen henkensä – ja Annen.

Hän oli iloinen kuullessaan Peterin askeleet. Tämä tuli sisään, vaieten hän pusersi Peterin kättä. Sitten tämä otti seinältä pitkän kaksintaistelupistoolinsa. Sen hän asetti pöydälle pergamenttirullan viereen.

Hänen silmissään oli kylmä kiilto hänen taas katsoessaan Davidiin. "Olen löytänyt tuon toisen miehen", hän sanoi. "Kello neljän aikaan kaksintaistelemme metsänlaidassa Sainte Rochen tuolla puolen."

XVII luku.

Peterin ilmoitus ei Davidia yllättänyt eikä järkyttänyt. Jos Peter olisi sanonut, että hänen, Davidin, olisi pitänyt kello neljä otella tuon toisen miehen kanssa, olisi hän ollut yhtä tyyni. Hän oli taisteluvalmis.

"Kuka tuo mies on?" hän kysyi.

"En tiedä enkä välitä – toivon vain, että hän osaa ampua, sillä aion ottaa hänet hengiltä enkä halua tunnonvaivoja myöhemmin. Rukoilen, että hän on Jean Talon."

Vasta nyt David ilmaisi hämmästystään. Peter nauroi. Hänen kätensä olivat pirullisen varmat hänen laitellessaan pistoolia kuntoon.

Hän näki Davidin valtakirjan pöydällä. "Se on siis tullut?" hän virkkoi kumartuen tuokioksi sitä katsomaan. "Onneksi olkoon, David! Sanoinhan sinulle, että Bigot pitäisi sanansa, mitä hornaa kohti hän sitten lieneekin menossa. Meidän on oltava Annelle kiitollisia. Hän on taitava pikku suunnittelija ja rakastaa sinua ihan varmaan äärettömästi. Oletpa sinä onnenpoika. Enkö ole sen sanonut sinulle kerran ennenkin?"

David ei selitellyt mitään. Hänen katseensa oli kohdistunut pistooliin ja Peterin varmoihin kädenliikkeisiin. "Mutta tuo mies, jonka kanssa aiot kaksintaistella –" hän alkoi.

"Haudataan tänä iltana", Peter virkkoi luottavaisena. "Olen vakuuttanut niin Nancylle. Olemme riidelleet hirveästi enkä ikinä luullut naisen voivan tulistua niin silmittömästi. Hän syytteli minua kehnoimmaksi raukaksi auringon alla ja väitti minun nähdessäni tuon miehen kauhuissani pudottavan pistoolini ja kieltäytyvän ampumasta laukaustakaan. Siksi juuri päättelen, että kysymyksessä on Talon. Hän on koko maakunnan paras pyssyniekka ja kerskuu sillä, ettei koskaan ole osunut harhaan. No niin, enpä minäkään." Hän hyräili jotain laulunpätkää viimeistellessään pistooliaan.

"Mutta ellet ole nähnyt tuota miestä, niin kuinka voit kaksintaistella hänen kanssaan?"

"Nancy takaa hänen kello neljän aikaan saapuvan paikalle. Voi, kylläpä hän oli raivoissaan. Kiihkoissaan tunnusti hän minulle suudelleensa häntä ei vain yhtä vaan tuhansia kertoja, ja niin vahvasti hän uskoo hänen selviytyvän voittajana, että on vaatinut minun kunniasanani kautta lupaamaan jotakin äärettömän nöyryyttävää. Mahdotonta kylläkin, mutta sinänsä kuvaavaa siitä, miten mieletön nainen voi toisinaan olla. Jos kieltäydyn kaksintaistelemasta, on minun julkisesti ilmoitettava, etten enää sinä ilmoisna ikänä taistele ainoatakaan kaksintaistelua. Kuvittelehan moista, kun koko Quebec tietää, että mieluummin kaikessa ystävyydessä vaihdan parisen laukausta kuin syön leipääni."

David vaikeni. Sisimmässään hän tunsi lievää pelkoa ystävänsä puolesta.

Aurinko oli vielä korkealla taivaalla heidän taivaltaessaan kohtauspaikalle, pienelle aukiolle, joka oli Peterille tuttu tusinasta varhemmasta jutusta, joista hän kolmessa oli ollut asianosainen ja muissa sekundanttina. Vasta silloin hänen muotonsa muuttui. Ketään ei paikalla ollut. Ja kello neljään oli enää viisi minuuttia. Peteristä oli itsestään mieluisaa saapua viimeisenä, eikä hän milloinkaan tullut sen varhemmin.

Tuskin olivat he istahtaneet odottamaan, kun aivan toiselta taholta kuului iloisia ääniä ja naurua. Peterin kasvot synkistyivät. "Tohtori Coue", hän sanoi. "Hän pitää tällaisista pienistä erimielisyyksistä herrasmiesten kesken, mutta minusta tuntuu, että hän on hiukkasen liian hyvissä väleissä vihamieheni kanssa. No hyvä, tuokion kuluttua hän saa askartelua!"

Seurasi muutaman tuokion hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan risujen ja varvikon kahahtelu, ja ennen pitkää ilmestyi aukiolle pensaikosta neljä henkilöä. Kaksi heistä pysähtyi, mutta nähdessään Peterin ja Davidin toiset kaksi empimättä riensivät näiden luokse.

Toinen oli pieni, laiha ja myhähtelevä vanhus, joka Davidin mielestä muistutti mylläri Fonbleuta. Hän kuljetti mukanaan haavurin laukkua, ja Peter esitteli hänet tohtori Couena. Hänen toverinaan oli keski-ikäinen, ankaran sotilaalliselta vaikuttava mies, vastapuolen sekundantti.

Peter oli sivumennen vilkaissut niitä kahta, jotka olivat pysähtyneet loitommaksi. David tuijotti heitä. He seisoivat noin viidenkymmenen askeleen päässä katsellen Peteriä ja Davidia. Molemmilla oli pitkät kaavut, ja molemmilla oli naamio silmillä. Heistä huokui jotakin, mikä karmi hänen selkäpiitään. Varsinkin näytti pitempi heistä epäilyttävältä. Hän seisoskeli huolettomana ja varmana käsivarret ristittyinä rinnalle ja katseli rauhallisena vastapuoltaan. Pienempi mies oli hentorakenteinen, miltei poikamainen. Mutta hänen pystypäisyytensä ja varma asenteensa sai katsojan unohtamaan hänen vähäisen kokonsa.

Kumpaa vastaan oli Peter taisteleva?

Eversti Taschereau, vastapuolen sekundantti, kosketti häntä käsipuoleen. "Suokaa anteeksi, luutnantti Rock", hän sanoi kylmästi, "laskeva aurinko ei ole valosuhteille hyvä, ja meidän on käytävä keskustelemaan yksityiskohdista. Tietenkin tiedätte, että ystävälläni on haastettuna puolena oikeus saada valita omat aseensa, välimatka ja vaihdettavat laukaukset. Käytämme pistooleja. Välimatka on oleva vain kymmenen askelta, jotta kaksi laukausta olisi riittämiin. Yhteiskunnallisen ja julkisen asemansa vuoksi haluaa ystäväni taistella naamioituna."

"Arastelee riisua naamiotansa", tokaisi Peter hampaittensa välistä. "Uusi solvaus entisten jatkoksi!"

Eversti Taschereau ei ollut kuulevinaan. "Seiskööt ottelijat vastatusten. Lasketaan kolmeen viisi sekuntia kunkin numeron välillä. Kun sanotaan 'kolme', silloin molemmat laukaiskoot. Siinä on luullakseni kaikki. Oletteko valmiit, hyvät herrat?"

Davidin huulet kieltäytyivät tottelemasta. Peter vastasi hänen puolestaan. "Olemme valmiita, eversti!"

Tuokion ajan tunsi David kuvotusta. Tämä oli pahempaa kuin hirttäminen. Olisipa edes joku Peterin rinnalla – hän itse – –

Eversti Taschereau mittasi jo välimatkaa huolellisesti merkiten kummankin pään. Tohtori Coue oli polvistunut laittamaan haavurinvälineitä kuntoon. Sitten Taschereau kohotti kättään. Pitempi noista kahdesta miehestä astui aukion laidasta lähemmäksi, ja Davidin sydän kylmeni. Hän katsoi Peteriä. Hänen hämmästyksekseen tämä hymyili hilpeästi. Hiljakseen hän naureskeli asettuessaan paikalleen ja ottaessaan pistoolin Davidin kädestä. –

"Hänen heitettyään henkensä vilkaisemme, mitä hänen naamionsa alla piilee, David", hän virkkoi.

Kuin sokea David astui taammaksi ja seisahtui Taschereaun viereen, jolla jo oli kello kädessään.

"Oletteko valmiita, hyvät herrat?"

"Valmis", kaksi ääntä vastasi.

"Hyvä! Alamme. Yksi!"

Tik-tik-tik – –, kuuli David kellon tikutuksen Taschereaun kädestä. Ja tuon kellon tikutuksen tahtiin löi hänen oma sydämensä kuin rumpu.

"Kaksi!"

Luvun kajahtaessa naamioitu vastapuoli ripeästi kiskaisi naamion silmiltään. Hänen viittansa ja hattunsa putosivat. Tämä kaikki tapahtui kahden välähtävännopean sekunnin sisässä.

"Nyt saatte – nähdä kasvoni, monsieur!" hän huudahti.

Ihmeissään katsoi David Peteriä. Näinä viimeisinä merkillisinä tuokioina näki hän ystävänsä ilmeen kummallisesti ja yllättävästi vaihtuneen. Ilmeisesti oli hän järkytyksestä joutunut aivan toimintakyvyttömäksi.

"Kolme!"

Kuin kanuunanpamaus tuo kohtalokas sana kajahti Davidin korvissa. Yhä seisoi Peter liikkumattomana, äsken niin jäntevät ja hymyilevät kasvot nyt aavemaisen valkeina ja kauhistuneina.

Hänet surmattaisiin siihen paikkaan.

Huimalla harppauksella oli David riitaveljien välissä.

Silloin näki hän pistoolin pudonneen Peterin hervottomista käsistä. Tämä kääntyi kuten Nancy Lotbinière oli ennustanutkin ja riensi metsään päin sellaisella kiireellä että miltei juoksi kadotessaan puiden siimekseen.

Kummastuneena ja tietämättä mitä tehdä David silmäili muita läsnäolijoita. Muuan jäntevännäköinen, komea, harmaatukkainen mies hymyili hänelle. Tohtori Coue nauraa hykerteli ihastuneesti. Eversti Taschereaun äskeinen tuikeus oli haihtunut.

Naamioituna esiintynyt mies ojensi kättään Davidille. "Olen Nancy Lotbinièren isä", hän sanoi. "Toivoakseni ette ota pahaksenne, vaikka hiukan laskimme leikkiä Peterin kustannuksella, joka oli niin ehdottomasti päättänyt kaksintaistella sen miehen kanssa, jota tyttäreni oli niin usein suudellut. Niin, minä olen tuo mies. Jos tyttäreni niin sanoo, on se totta. Suotteko meille tämän kepposen anteeksi?"

"Kiitän Jumalaa", David sanoi.

Ja katsahtaessaan aukean laitaan näki hän tuon hoikan nuorukaisen sieltä viittovan hänelle kiihkeästi. Ensiksi hän luuli erehtyneensä. Eihän vieras toki häntä tarkoittanut. Silloin tämän viitteet kävivät entistä kiivaammiksi. Ja sitten asianomainen painui metsän suojaan.

"Taidanpa olla huono sekundantti", David sanoi. "Olen unohtanut velvollisuuteni, ja suonette anteeksi, että nyt menen tavoittamaan monsieur Gagnonia."

Hän riensi metsään. Hänen hädintuskin ennätettyään astua kappaleen matkaa syöksähti muuan ihmishahmo esiin piilopaikastaan puiden siimeksestä. Pitkän viitan liepeitä piteli pensaikko taampana, naamio oli tiessään. Kullanhohteinen pää loisti päähineettömänä auringon viimeisissä säteissä.

Hämmästyneenä David seisahtui. "Nancy!" hän puhkesi kummissaan sanomaan.

Vapisten ja kasvot valkeina astui tyttö hänen luoksensa. Kaikesta huolimatta hän hymyili ja hänen silmänsä säteilivät.

"Ikinä en ole niin pelännyt!" hän huudahti äänensä tukahtuessa nyyhkytykseen. Samalla ojensi hän Davidille kätensä kuin tukea kaivaten. "En tiennyt asian menevän noin pitkälle. Pyysin isääni ottamaan naamionsa kasvoiltaan jouduttuaan Peteriä vastapäätä, mutta hän viivytteli kunnes oli noin kaameasti laskettu kahteen. Olin miltei parkaisemaisillani. Jos jännitystä olisi vielä kestänyt tuokionkaan, niin minä kaiketi olisin kuollut. Mutta eikö Peter ollutkin suurenmoinen aina siihen hetkeen asti, jona hän näki isäni?" Tyttö ei odotellut Davidin vastausta. "Tulkaa kiireesti, David! Tahtoisin teidät mukaani."

Tämä seurasi Nancyn kintereillä, Nancyn, joka riemua säteillen ohjasi hänet paikalle, missä kahdet ajoneuvot odottivat. Toiseen näistä he nousivat. Ja heidän jo ajaessaan metsän halki polveilevaa tietä pitkin David huokaisihe syvään. Iloa ja voitollisuutta säteilevin silmin katsahti Nancy häneen.

"David raukka!" hän päivitteli. "Te pelästyitte minuakin enemmän."

"Ja Peter!" hän riemuissaan huudahti. "Hänhän seisoi hymyilevin kasvoin, vaikka kuka muu hyvänsä olisi hänen sijassaan valahtanut kalpeaksi. Suurenmoista se oli. Hän on jonkun aikaa minua vihaava, mutta voittanut minä olen. Milloinkaan enää ei hän ole antautuva noihin hirveihin kaksintaisteluihin, joita niin vihaan."

"Hän kertoi minulle valastaan", David sanoi.

"Ja hän on sen pitävä. Peter on kunnian mies. Siksi juuri häntä rakastan." Tyttö lausui nämä sanat hiljaa, katsoen suoraan eteensä, poskipäillä heleä puna. Hän tiesi, että David katsoi häneen, ja tuokion verran hän säteilevin silmin kohtasi tämän katseen.

"Se on totta, David. Haluan, että kerrotte siitä Peterille. Sanokaa hänelle, että olen kauan aikaa häntä rakastanut, mutta että niin kauan kuin hänen elämänmääränään oli vain kaksintaisteleminen ja tyhjäntoimittaminen en voinut suoda hänelle sitä ehdotonta kunnioitusta kuin rakkauteni ohella tahdoin. Ja – senkin voitte hänelle kertoa, David – te ja isäni olette ainoat miehet, joita olin suudellut, kunnes suutelin Peteriä tuona iltana. Ja niin onnellinen olen – että voisin melkein suudella teitä taas, David!"

"Yksikin suudelma jo tärveli minulta kaiken", David virkahti synkästi. "Ja sittenkin olen niin epätoivoissani, Nancy, että olisin valmis toiseenkin, ellei muun vuoksi, niin välittääkseni sen Peterille tämän ihanan viestin mukana!"

Nancy naurahti heleästi. "Kuukauden sisässä on teistä tuleva Quebecin hilpeimpiä kavaljeereja. Edistytte ihmeellisesti."

"Taaksepäin", David sanoi. Sitten kertoi hän siitä, mitä Annen ja hänen keskensä oli tapahtunut sekä mainitsi yhä vahvenevista epäluuloistaan sekä inhostaan Bigotia kohtaan.

"Ilta illalta olen rukoillut, että silmänne aukenisivat ennenkuin on liian myöhäistä", Nancy vastasi kasvot jännittyneen vakavina. "Nyt, kun olette osan arvannut, on minun ilmaistava teille totuus, David, olipa se sitten kuinka kirvelevä hyvänsä. Olen huolissani Annen vuoksi. On kaksi asiaa, joiden puolesta hän ilomielin antaisi henkensä – hänen uskontonsa ja isänmaansa. Pelkään, että on mahdotonta horjuttaa hänen uskoaan Bigotiin, jota hän pitää puolijumalana, ja jonka kaikkien pyrintöjen hän uskoo tähtäävän kirkon ja Uus-Ranskan korottamista kunniaan ja maineeseen. Bigot on kavala ja kauhea. Käsittäisin hänen suhtautumisensa Anneen ellei tuota hänen ilmeistä mielenkiintoaan teitä kohtaan olisi. Sitä en jaksa ymmärtää. Ei liioin Peterkään. Isäni, muuan Honnetes Gensin jaloimpia, ei saata sitä käsittää. Se arvoitus teidän on ratkaistava, David, ja tiedän teidän siitä suoriutuvan. Mutta Annen vuoksi olen peloissani. Hän rakastaa teitä, sen tiedän. Mutta Bigotin vaikutus on aina ollut sekä on aina oleva niin laajakantoista ja kauheata, että sen takana täytyy piillä paholaisen voima. David, onko teidän tuskallista kuulla minun kertovan tätä?"

"Ei", toinen sanoi kasvot rahtusen kalvaampina. "Saan siitä lisää voimaa erääseen seikkaan, joka hiljakseen on kehkeytynyt mielessäni."

He olivat saapuneet tytön kodin luokse.

"Ettehän – ettehän tarkoittane, että aiotte palata takaisin Richelieuhin?" Nancy kysäsi hädissään.

"En. Sitä ei ikinä!"

"Olen hyvilläni siitä. Peterillä on muuan salaisuus, David, ja minä aion kavaltaa sen. Hän kehoitti teitä tulemaan Quebeciin, mutta ei oman itsenne takia vaan Annen vuoksi!"

"Luuletteko – –"

"En luule mitään – mitään, mitä uskaltaisin sanoa julki, paitsi että uskon Bigotin olevan valheellisen ja epärehellisen sekä että en saata käsittää hänen outoa ystävyyttään teitä kohtaan. Iloitsen siitä, että ette lähde pakoilemaan. Anne tarvitsee teitä. Pian on se hänelle selvenevä. Ettekö tule sisään odottamaan isääni?"

"Lähden haeskelemaan Peteriä", David virkkoi yrittäen hymyillä. "Suloista viestiänne ei sovi viivytellä, Nancy."

"Ja tulettehan usein tapaamaan minua, David?"

"Kyllä", David vastasi vilpittömästi.

Senjälkeen hän riensi Sainte Ursulakadulle ja keksi erään henkilön ennättäneen Peterin asuntoon häntä ennen. Tämä henkilö oli Carbanac.

Ensimmältä hän miestä tuskin tunsi. Tämän kasvot olivat hikikarpaloissa ja ryvettyneet. Hän oli hatutta päin. Sankka tukka oli painunut silmille. Huulet olivat verettömät, silmissä hurja katse, suuret kämmenet pusersivat tuolin nojaa, tuolin, jossa hän kyhjötti kuin suunnaton peto. David sulki oven ja katsoi häntä hämmästyksissään.

Carbanac nousi tuolistaan. Hänen hymynsä oli kaamea. "Olen tullut pian", hän sanoi, "Käskittehän minun tulla, jos sattuisi vastoinkäymistä. Teidät tavattuani menin kotiin. Siellä oli Nicolet vaimoni kanssa. Ajatelkaahan sitä, minua ruoskittaessa Quebecin kaduilla. Yllätin heidät – vaimoni, joka oli hyvä, kunnes Bigot ja tämä kauppias eräänä päivänä keksivät hänen kauneutensa, vaimoni ja hänen rakastajansa. Katsokaa!" Hän näytti kämmeniään, jotka vavahtelivat ikäänkuin olisi niiden jokainen säie elänyt omaa elämäänsä, käsiään, joissa oli punaisia tahroja. "En ehtinyt pestä verta pois, sillä minulla ei ollut aikaa. Surmasin Nicoletin – näin!" Ja mahtavat kämmenet koukistuivat kuin raatelevat kynnet.

Kauhusta jäi David sanattomaksi.

"Koko kaupunki etsii minua", Carbanac jatkoi. "Viime hetkellä, jo ollessani joutumaisillani pinteeseen, muistin teidät. Pääsin tänne. Kukaan ei nähnyt minua kavutessani sisään taka-akkunasta, jonka olitte jättänyt auki. Mitä aiotte minulle tehdä?" Silläkin hetkellä pilkahti hänen epätoivoisesta, kauheasta hymystään jotakin pilkallista.

David ei ehtinyt vastata. Peter astui sisään.

Kotvasta myöhemmin oli Carbanac piilossa Peterin asunnon perällä olevassa varastohuoneessa.

XVIII luku.

Peterin kasvot olivat synkät ja murheelliset. "Mies parka", hän sanoi Carbanacista. "Ja sittenkin olisin miltei halukas vaihtamaan hänen kanssaan. Oh – joutuapa yhden ainoan naisen ilkkumaksi, petkuttamaksi, häpäisemäksi!"

"Nancy ei kuitenkaan suhtaudu asiaan tuolla tavoin", David lausui.

Peter vilkaisi häntä terävästi. "Mitä sinä siitä tiedät?"

"Ajoin hänen kanssaan kaupunkiin – kaksintaistelun jälkeen", David sanoi. "Hän oli se hento nuorukainen siellä aukean laidassa."

"Herra Jumala!" kummasteli Peter.

"Niin", vakuutti David. "Ja hän oli sinusta äärettömän ylpeä. Vieläpä onnellinenkin sitten kun kaikki oli ohitse. Hän selitti tietävänsä, ettet enää milloinkaan antautuisi ainoaankaan kaksintaisteluun, sillä olet kunnian mies ja pitäisit lupauksesi. Hän sanoi juuri senvuoksi sinua rakastavansa."

"Minkävuoksi – mitä tekevänsä?"

"Senvuoksi sinua rakastavansa", David toisti. "Näin hän sanoi, Peter: 'Sanokaa hänelle, että olen kauan aikaa häntä rakastanut, mutta että niin kauan kuin hänen elämänmääränään oli vain kaksintaisteleminen ja tyhjäntoimittaminen en voinut suoda hänelle sitä ehdotonta kunnioitusta kuin rakkauteni ohella tahdoin.' Sellainen oli hänen viestinsä sinulle sanasta sanaan."

Hitaasti astui Peter osaksi verhotun akkunan ääreen ja silmäili kadulle. Sieltä hän sanoi: "David, ethän millään ehdolla kuvaisi väärin Nancyn vaikuttimia? Saatanko uskoa sinuun – ehdottomasti?" Hänen äänensävynsä oli tiukka ja hiukkasen pingoittunut, ja David olisi mielellään nähnyt hänen ilmeensä.

"Hän sanoi nuo sanat, ja vannon hänen myöskin tarkoittaneen täyttä totta, tai sitten olen kuuro, sokea ja järjiltäni."

Sittenkään ei Peter kääntynyt. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi hiljaa: "Kadulla on väkeä. Luullakseni etsitään Carbanacia."

"Ihan varmaan olisi Nancy hyvillään, jos tänä iltana menisit häntä tervehtimään", intti David. "Tuo hirveä riitanne oli hänen kertomansa mukaan vain osa juonesta. Ja suudelmain suhteen on hän puhunut totta. Hän pyysi minua kertomaan sen sinulle. Hänen isänsä ja minä – –"

"Panitko merkille Carbanacin käsiä?" Peter kysyi ikäänkuin ei olisi kuullutkaan ja hievahtamattakaan akkunan äärestä. "Soutajan kädet, eikö totta?"

"Niin", David myönsi ihmeissään.

"Ja hänhän kertoi käyneensä kauppamatkoilla aina Ottawan keskivesistöillä saakka, kunnes alkoi saada huolia vaimonsa takia?"

"Niin, niinhän hän kertoi."

"Kanootissa hän olisi jäntevä poika", mumisi Peter kuin itsekseen. "Ikävää olisi, jos isänmaa menettäisi niin kyvykkään miehen."

David odotteli jatkoa yhä enemmän hämmästellen Peterin sanojen mietteliästä sävyä.

Silloin vasta Peter katsahti häneen. "Miten kävisi, jos tulisi ilmi, että olemme piiloittaneet hänet tänne?" hän kysyi.

"Sitä saatan ainoastaan arvailla."

"He pistäisivät meidät kaikki kolme hirsipuuhun. Sellainen on laki. Ajattelehan, Peter Gagnon ja luutnantti David Rock hirressä alakaupungin torilla! Ja Nancy sekä Anne katsojina. Ja sittenkin – –"

"Mitä?"

"Luulenpa, että edessämme on vieläkin kummallisempia sattumuksia, David!"

Peter katsoi häntä. Hänen ulkomuodossaan oli tapahtunut outo muutos. Pingoittuneisuus, tuska, intohimo ja epätoivo oli haihtunut. Sijalle oli tullut tyyneyttä, josta huokui lämmintä, hillittyä päättäväisyyttä. Ja tuossa tyyneydessä oli voimaa sekä lujuutta, mitä David ei vielä milloinkaan ollut Peterissä huomannut.

"Suonet anteeksi, vaikka lähden hiukan ulos?" hän kysyi, ja hänen mentyään luuli David hänen lähteneen Nancy Lotbinièren luokse. Vasta myöhään illalla hän palasi. Hiukan väsyneeltä hän näytti.

"Oletko tavannut Nancya?" David kysäsi.

"En. Olen puuhaillut kovasti – ollakseni Peter Gagnon. Nancylle olen valmistanut pienen yllätyksen, joka on häntä miellyttävä. Äläkä sinä kysy minulta mitään."

Sitten he Peterin tuntikaupalla kirjoiteltua kirjeitä menivät kumpikin huoneisiinsa nukkumaan. Aamulla ei Peteriä lainkaan näkynyt, eikä varastohuoneessa myöskään ollut Carbanacia. Neekeripalvelija antoi Davidille erään kirjeen.

"Rakas David", se alkoi, ja sitten seurasi Peterin käsialalla kolme niin hämmästyttäviä asioita sisältävää kirjesivua, että Davidin henki aivan salpaantui hänen niitä lukiessaan. Peter oli lähtenyt sekä ottanut Carbanacin mukaansa neekeripalvelijaksi mustattuna. He olivat pujahtaneet tiehensä pari tuntia ennen aamunkoittoa koko kaupungin vielä ollessa unen helmoissa. "Meidän ei käyne vaikeaksi päästä portista ulos", kirjoitti Peter. "Vartijat tuntevat minut, ja Carbanac on orjana aivan erinomainen."

Mutta tämä seikka, Carbanacin pako, ei ollut kirjeen huippukohta.

"Käytä asuntoani ja palvelijaani mielesi mukaan", Peter jatkoi. "Kalustus on sinun. Milloinkaan en sitä enää tarvitse. Jos palaan Quebeciin, tulen vain vierailemaan. Lähden Nancya tapaamatta, sillä nyt käsitän, millainen mitätön raukka olen ollut. Sokea kuin pölkky, typerä, kelvoton, arvoton edes häntä katsahtamaankaan ennenkuin vasta saattaessani palata vyötäisteni mitta yhtä lyhyenä kuin sinullakin, kasvoni yhtä paahtuneina ja ahavoittuneina, käteni yhtä jäntevinä. Rakastan häntä epätoivoisesti ja yhtä epätoivoisesti yritän uskoa, että hän pitää minusta, kuten väität. Pyrintönäni on nyt koota Richelieussa riippumaton joukkue sotakelpoisia miehiä ja valmistaa heitä sen suuren taistelun varalta, joka on puhkeava, ennenkuin olemme paljoakaan vanhenneet. Tässä tulevassa kamppailussa toivon voittavani hiukkasen ansiota ja Nancyn arvonannon. Jumala häntä siunatkoon siitä, että vihdoinkin herätti minut arvottomasta olotilastani. Peter."

Davidin sydäntä sykähytti riemu. Ja mentyään ulos murkinoimaan oli hänkin tehnyt yhtä järkkymättömän päätöksen kuin Peter konsanaan. Annen puolesta hän taistelisi viimeiseen veripisaraansa asti. Sen tehdäkseen oli hänen jäätävä Quebeciin. Hän jatkaisi kuten Bigot oli suunnitellut, sen miehen suojattina, jota hän oli alkanut inhota ja johon Anne uskoi niin, että tuo usko jo oli alkanut turmella heidän suunnitelmiaan ja onneaan. Tuo luottamus oli hänen saatava horjumaan, jos se oli erehdystä.

Oma vaaranalainen asemansa ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään.

Palattuaan kahvilasta asuntoonsa hän kevensi masentunutta mieltään kirjoittamalla kaikesta Peterille ennen kapteeni Robineaun tuloa kello yhdeksän aikaan. Tietenkään ei hän kirjeessään maininnut mitään Carbanacista, mutta hän kertoi seikkaperäisesti aikeistaan, samaten myös epäluuloistaan ja huomioistaan.

Robineau saapui täsmälleen. Kymmenen ja yhden välillä hän antoi Davidille ensimmäisen sotilaallisen oppitunnin. Ja niin tarkka hän oli, että David alkoi pitää hänestä yhä enemmän. Hän tiedusteli Robineaulta, tiesikö tämä mitään keinoa, millä viipymättä saisi lähetetyksi kirjeen Richelieuhin. Robineau selitti, että virallinen posti lähtisi sinä iltana Crown Pointiin. Hän huolehtisi mielellään siitä, että Davidin kirje tulisi lähetetyksi.

Samana iltapäivänä Bigot luki tämän kirjeen. Se tuotti hänelle tavatonta tyydytystä, ja hän kiitteli Robineauta, joka oli sen tuonut hänelle. Hän otti siitä jäljennöksen. Kirje suljettiin sitten uudelleen ja lähetettiin edelleen Peterille.

"Tällaiset pikku asiat ovat omiaan suuresti vähentämään velkaanne minulle, kapteeni Robineau", Bigot sanoi. "On varmaankin hyvin ilahuttavaa teille että edistytte noin loistavasti."

Robineaun tiukkaan pusertuneilta huulilta ei kuulunut lainkaan vastausta.

Kaiken päivää oli David turhaan vuotellut Annelta jotain viestiä. Sensijaan sai hän kirjelipun Nancylta, joka kirjoitti saaneensa Peteriltä pitkän kirjeen ja pyysi Davidia sinä iltana illalliselle. Ainoastaan hänen isänsä tulisi olemaan mukana.

Monsieur Lotbinière, joka mielellään näki, että hänen parooninarvonsa unohdettiin, toivotti hänet isällisesti, vieläpä kuin vertaisensa, tervetulleeksi. Davidin mainitessa Robineauta monsieur Lotbinièren kasvot hetkeksi synkkenivät.

"En saata käsittää, kuinka hän on liittynyt käskynhaltijaan ja tämän joukkokuntaan", hän sanoi. "Kapteeni on Uus-Ranskan paras sotilasasiaintuntija. Tilanteesta maassa on hän perillä paremminkin kuin minä. Hän polveutuu kunniakkaasta ja lainkuuliaisesta sotilassuvusta, mutta on vuoden sisään niin muuttunut, että tuskin häntä tunnemme entiseksi. Itse pysyttelee hän nykyään meistä loitolla. En käsitä valtaa, joka Bigotilla ilmeisestikin häneen nähden on."

Nancy istui heidän parissaan niin kauan, että katseensa kävi tuliseksi, ja enimmäkseen vain kuunteli heidän keskusteluaan. Davidin vihdoin tehdessä lähtöä ja heidän jäädessään kahdenkesken hän ensi kertaa mainitsi Annen nimen.

"Oletteko nähnyt häntä tänään?" hän kysyi.

"En ole ollut niin onnellinen."

"Mutta jotain olette hänestä kuullut?"

"En sanaakaan."

"Minä olen kuullut riittämiin meidän molempain edestä", Nancy sanoi katseensa äkkiä leimahtaessa. "Pitkän ja katkeran kirjeen olen saanut, jossa hän syyttää minua siitä, että olen myrkyttänyt mielenne Bigotia kohtaan. Ei ole kaunista, että häiritsen rauhaanne, David, mutta uskon yhä, että velvollisuuteni on tehdä se, kunnes olemme vapauttaneet Annen tuon hirviön vaikutusvallasta. Bigot vei hänet taas tänään ajelulle. Olen aivan ymmällä. Kaiken takana piilee jotakin – jotakin, mikä meidän on saatava selville, mikäli voimme."

Vavahtaen hän vaikeni ja yritti hymyillä Davidille, joka oli valahtanut kalpeaksi.

"Miksi ette sano suoraan mitä mielessänne on, Nancy?" hän kysyi äänensä kuiskauksena, kaamean kylmä katseensa naulittuna tytön silmiin. "Miksikä?"

"En voi. En voi! Ajattelen niin kauheata – jotakin liian uskomatonta."

"Luuletteko Bigotin haluavan Annea?"

Tyttö nyökkäsi. "Niin, sitä pelkään, David!"

"Ja luulette – –"

"Ainoastaan – peliään!"

Rävähtämättä toivotti David hyvää yötä. Ryhdikkäänä kuin intiaani hän astui ovesta ulos yöhön. Mutta kadulla häntä horjutti.

Sitten hän puri hammasta. Hän tiesi mitä Musta Metsästäjä olisi sanonut. "Richelieun mies ei milloinkaan kavahda taistelua, David!"

Niin oli totuus vihdoinkin valjennut hänelle, viikkokausia, kuukausmääriä kestäneen sokeuden jälkeen.

Ja tämän hänen mielessään jyskyttävän ja takovan totuuden mukana tuli muuan kysymys – arvoituksellinen, yksitoikkoisen itsepintainen.

Jos Bigot halusi Annea, jos hän punoi juonia tytön voittaakseen, niin miksikä hän niin ankarasti hieroi hänen, Davidin, kanssa ystävyyttä?

XIX luku.

Kolmantena päivänä Peterin lähdöstä sai David Annelta sanan.

Kirjelippu oli lyhykäinen. Tyttö nimitti häntä rakkaaksi Davidiksi, mutta rivien välistä huokui välittömyyden ja lämmön puutetta. Niitä ei ollut entisenlainen Anne kirjoittanut. Hän kertoi olleensa sairaana. Tavata ei hän koettaisi Davidia, ennenkuin oli päässyt toipumaan, mutta sillävälin hän joka päivä muistaisi tätä.

David oli ikäänkuin menettänyt kaiken kyvyn tuntea tuskaa. Hän tunsi, että kirje oli kolaus, mutta kesti sen miltei stoalaisella tyyneydellä. Hän kirjoitti Annelle ystävällisen kirjeen, jossa seikkaperäisesti kertoi kaikista puuhistaan pyytämättä kuitenkaan millään tavalla saada tavata tyttöä. Sitten hän yhä tarmokkaammin syventyi työhönsä. Viikon sisällä sai hän Annelta ainoastaan yhden satunnaisen viestin. Tytön näytti olevan vaikeata päästä terveytensä puolesta entiselleen. Tämän viikon aikana edistyi David niin että se suorastaan hämmästytti Robineauta, joka tunnontarkasti tiedotti kaiken Bigotille. Kolmasti tämä sen viikon aikana kutsui hänet palatsiin Cadetin, de Peanin ja muiden seuraan. Hän sai luutnantinpukunsa ja tottui siihen. Robineaun silmissä välkähti ammatillista ylpeyttä hänen ensi kertaa nähdessään Davidin upseerinpuvussa, miekka vyöllä.

Mikäli mahdollista, oli Bigot Davidia kohtaan entistä huolehtivampi. Henkilökohtaisesti esitteli hän tämän kuvernöörille, tutustutti hänet valtaneuvoksiin, joilla oli kokous St. Louisin linnassa. Eräässä tällaisessa kokouksessakin oli David läsnä antamassa erikoistietoja kaukaisista korpiseuduista ja eritoten Richelieun yläjuoksun varrella sijaitsevasta tienoosta. Oman neuvoskuntansa kokouksessa, joka pidettiin palatsissa, Bigot erikoisen tarkkaan kyseli Davidin Fort William Henryyn ja Pennsylvanian maahan tekemän matkan yksityiskohtia sekä kaikkea sitä, mitä tämä tällä matkallaan oli kokenut ja nähnyt. Piispan luoksekin hän Davidin saattoi selostamaan erinäisiä kilpailevan kirkon toimintaa koskevia seikkoja etelän seudulla, Ranskan ja Englannin vallan liitoskohdassa.

David, jonka mieltä askarruttava suuri kysymys yhä oli vailla vastausta, oli yhä enemmän ymmällään Bigotin kasvavasta ystävyydestä ja huolenpidosta.

Bigot, joka oli valpas kuin verkkonsa keskessä väijyvä lukki, riemuitsi saavuttamistaan tuloksista. Sillävälin kuin David hänen toimestaan herätti kaupunkilaisten yhä kasvavaa mielenkiintoa, Bigot vuodatti sydäntään Annelle useina pitkinä kirjeinä, joihin sisältyvät luottamukselliset tiedot hän selitti luottavansa tytön säilyttävän tunnontarkasti kuin oman kunniansa. Hänellä oli sitäpaitsi muka suuria huolia, ja hän tarvitsi tytön esirukouksia sekä opastusta eräässä asiassa, joka yhä enemmän ja enemmän oli yhteydessä niiden kahden ihmisen onnen kanssa, joita hän maan päällä eniten rakasti – Annen ja Davidin. Hän pyysi Annea rukoilemaan, että Jumala torjuisi sen salaperäisen kavalluksen, joka oli niin vakavana vaarana hänen yrityksilleen viedä Uus-Ranska yhä suurempaan kunniaan, ja käyttämään vaikutusvaltaansa estääkseen David kaikesta kirjeellisestä sekä muustakin yhteydestä Mustan Metsästäjän kanssa. Hänen kirjeensä olivat suuren sielun epistoloita. Niiden nöyryys loi niihin pyhimyksenkaltaisen vivahteen.

Näinä sielullisen koettelemuksen päivinä oli Nancy Davidille rohkeuden lähteenä. Tämä oleskeli Lotbinièrein kodissa kuin kotonaan, tutustui näiden ystäviin, joiden joukossa oli paljon monsieur Lotbinièren lähimpiä liittolaisia Honnetes Gensistä. Nancy taas vähitellen pujahti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi hänen sydäntään. Hänestä jollakin lailla tuntui ikäänkuin olisivat he kamppailleet yksissä – Nancy Peterin voittaakseen, hän taas Annen puolesta. Tyttö uskoi nykyään Peteriin täydellisesti. Ja oma onnensa sai hänet voittamaan pelkonsa Annenkin suhteen.

"Ennenkuin koulu ensi kesäkuussa loppuu, David, on hän huomannut erehdyksensä Bigotin suhteen niin selvästi, että hän on polvillaan pyytävä teiltä anteeksi, ja Grondinin linna on oleva hänestä paras paikka maan päällä aivan kuten Peterin koti Richelieun varrella on paratiisi, jonne minä kaihoan enemmän kuin minnekään muualle tässä ihanassa maassa."

Samana päivänä Angela Rochemontier kuitenkin sanoi Nancylle: "Anne ei ole sairas. Nimittäin ruumiillisesti ei. Hänen sydämessään ja mielessään on kuitenkin jotakin, mikä huolestuttaa minua enemmän kuin jokin tuhoisa tauti, jonka lääkkeillä saisi torjutuksi."

Seuraavana päivänä, joka oli lauantai, Anne vihdoinkin lähetti noutamaan Davidia. Viestin sai tämä aikaiseen aamulla. Davidin tuli iltapäivällä tulla tapaamaan tyttöä luostarikouluun.

Ensimmältä valtasi koko hänen olemuksensa sellainen odotuksen riemu, että Robineaukin huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Mutta vähitellen sammutti muuan kiusallinen seikka hänen ilonsa. Hän tiesi, että hänen velvollisuutensa oli nyt selvittää Annelle mielipiteensä Bigotista.

Hän lähti luostariin, jossa hänet ohjattiin karuun, matalaan suojaan. Siellä oli vain muutamia harvoja huonekaluja eikä lattialla ollut mitään mattoa. Kotvan aikaa hän odotteli yksinään. Silloin tällöin kuuli hän nunnain hiljaisia askeleita ja näiden joukosta hän vihdoin tajusi erottavansa Annensa askeleet.

Hän oli seisaallaan tytön astuessa sisään. Tämän hetkeksi pysähtyessä ovelle hän tunsi lievää järkytystä. Muutos, jonka hän tytössä näki tapahtuneen, ei hänestä näyttänyt sairauden aiheuttamalta. Kasvot olivat värittömät ja hiutuneemmat kuin hänen viimeksi Annen tavatessaan. Tuon valkeuden, sen lempeän hehkun ja kauniin elokkuuden puuttumisen, hehkun ja elokkuuden, joka aina oli kuulunut tytön olemukseen, hän ensiksi vavahtaen tajusi. Puvun nunnamainen koruttomuus, huoneen autius, sen valkoiset seinät, heidän ympärillään vallitseva hiljaisuus olivat omiaan korostamaan vaikutelmaa. Tyttö oli värittömyydessään kuin haamu, tukkaansa lukuunottamatta. Se kimmelsi. Sen sankat suortuvat välkkyivät käytävästä tulvivassa valossa. Se näytti ainoalta, mikä Annessa vielä oli heleän elävää, ainoalta, mikä kieltäytyi alistumasta tapahtuneeseen muutokseen.

Anne näki hänen järkytyksensä sekä ne nopeat mietteet, jotka sitä seurasivat. Kesti vain tuokion tai pari, ennenkuin David taas kykeni puhumaan ja liikkumaan, mutta sillävälin oli tyttö sulkenut oven ja hymyili hänelle kättään ojentaen. Heti paikalla David tiesi, että tuossa hymyssä oli jotakin väkinäistä. Hän tarttui tytön käteen. Tiukasti hän pusersi sitä omissaan, katsoen tytön kasvoihin, hilliten haluaan siepata hänet syliinsä. Annekin kamppaili mielessään, sen hän näki, ja tuo tietoisuus sai hänet kumartumaan kuin häntä suudellakseen.

Lempeästi torjuen painoi Anne kätensä hänen rintaansa vasten. "Ei nyt, David", hän sanoi.

He istahtivat toisiaan katsellen erään verhotun akkunan vierelle. Annen katse tähyili Davidin virkapukua. Taas hän hymyili, välittämättä lainkaan peitellä katseensa ylpeyttä. Mutta tuo hymy oli kuin vanhemman henkilön, ja jollakin tavoin osui se häneen kuin isku tuottamatta lainkaan iloa.

"Upseerinpuvussasi olet suurenmoinen, David!"

"Olen hyvilläni, että siitä pidät", tämä sanoi. Hän ei tietänyt, kuinka valjut ja kylmät hänen kasvonsa olivat.

"Ja Angela on kertonut sinun edistyvän hämmästyttävästi ja käyneen vallan huomatuksi henkilöksi kaupungissa."

"Robineau sanoo kaiken sujuvan kohtalaisesti." Äkkiarvaamatta hypähti David seisoalleen, ja hänen silmänsä leimusivat. "Anne, kerro minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut? Mikä on sinut muuttanut? Olen tässä kirotussa kaupungissa ainoastaan sinun tähtesi. Mukaudun lurjuksen ja petturin avokätiseen ja ulkokultaiseen ystävyyteen sinun tähtesi. Vain lyhyt aika sitten iloitsit sinua syleillessäni. Sanoit minua rakastavasi. Olimme onnellisia laatiessamme suunnitelmiamme ja ilmalinnojamme. Nyt karttelet minua. Vetäydyt pois luotani. Olet kuin minua vihaisit. Miksikä? Mikä on aiheuttanut tämän muutoksen ellei Bigot? Tuo hirviö joka korulauseillansa on sinut sokaissut, tuo vihamies, joka ruoskitti Carbanacia kautta katujen, joka on punonut juonia ja ahertanut riistääkseen sinut minulta itselleen. Miksikä – –"

Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Annekin oli ponnahtanut pystyyn. Hänen kasvojensa kelmeyden sytytti äkillinen puna. Hän osoitti tuolia, jolta David oli noussut.

"Istu!" hän käski.

Intohimoisessa puuskahduksessaan oli David sanonut enemmän kuin oli aikonutkaan, kunnes tyttö itse sai sanat tukahtumaan hänen huulilleen. David istuutui. Anne katsahti häneen silmät taas leimuten.

"Pyydän sinua muistamaan missä olet, tässä ursuliinisisarten pyhässä asuinhuoneessa. Ja ole hyvä sekä suo minun hetkinen puhua niin ettet minua keskeytä, sanoa sinulle, miksikä en tullut syleilyysi ja miksikä olen jollakin tavoin muuttunut – kuten niin selvästi näet. Jo viikon ajan on sydämeni ollut murtumaisillaan; niin, siitä päivästä lähtien, jolloin palatsissa kieltäydyit minua suutelemasta. Vain sydämeni on ollut sairas, ja tämä sairaus on käynyt niin kauheaksi, että sellaiset pikku asiat kuin tuo näky Nancy Lotbinièren akkunassa tuntuvat surkean mitättömiltä. Haluan syleilyäsi. Haluan suudelmiasi. Rakastan sinua enemmän kuin noina hetkinä, joina sanaisi mukaan laadimme suunnitelmiamme ja ilmalinnojamme. Mutta kolmea seikkaa ei rakkaus minulta voi riistää eikä ikinä tulekaan riistämään – uskoani Jumalaan, uskollisuutta isänmaalleni ja kunniaani."

Hän vaikeni katsoen Davidiin ikäänkuin ollen sitä mieltä, että tämän nyt täytyi käsittää.

Sydän takoen kiihtymystä tuon rakkaudentunnustuksen johdosta ja kuitenkin ihmeissään David sanoi: "Kuinka voisi rakkautesi minuun riistää sinulta ainoatakaan noista kolmesta seikasta?"

"Olet juuri väittänyt monsieur Bigotia lurjukseksi, petturiksi, hirviöksi ja vihamieheksi?"

"Niin, seikkoja, joista päivä päivältä saan yhä enemmän todisteita."

"Niinmuodoin on mielipiteesi minusta äärettömästi muuttuva kuultuasi sen, mitä minulla on sanottavaa. Rakkaudesta huolimatta on meillä itsekullakin velvollisuuksia täytettävänään, ja vaikka sydämeni kävikin sairaaksi, olen päiväkausia vahvistanut itseäni puhumaan sinulle sen, mitä mielessäni on, samaten kuin senkin, mitä uskon ja ajattelen. Bigot on kunniallinen mies niistä pahansuovista parjauksista huolimatta, joita olet kuullut hänestä kerrottavan. Hänen vihollisensa uhkaavat kukistaa hänet – ja hänen mukanaan Uus-Ranskan. Hän on se laillinen, vakava linnoitus, josta tulevaisuutemme riippuu. Missä sinä olet ollut sokea, siellä on hän nähnyt selvästi. Ja vain meitä kohtaan tuntemansa ystävyyden vuoksi hän pidättää kättä, joka tuhoaisi erään sinulle hyvin rakkaan henkilön.

"Hän on keksinyt sen pääpetturin, jonka toimesta vihollistemme valta kaikkialla lujittuu. Nyt käsitän sen pelon ja kauhun, joka Richelieussa valtasi minut sinun mainitessasi Mustan Metsästäjän nimeä. Se oli Jumalan varoituksena jo ennen käskynhaltijan tuloa. Siitä ei enää ole epäilystäkään. Tämä Musta Metsästäjä, joka on laittautunut sinuun ja äitiisi niin läheiseen, salaperäiseen suhteeseen, on petturi ja vakoilija, kuolettavin vihamies, mitä Uus-Ranskalla on ikinä ollut. Hänen kätensä ovat tahraantuneet ranskalaisten miesten, naisten ja lasten vereen. Ystäviensä kautta – ja käskynhaltijalla on todisteita siitä, että nämä ovat Richelieusta – on hän toimittanut englantilaisten tietoon tavattoman arvokkaita sotilassalaisuuksia ja tietoja. Ja viime aikoina on hän käynyt yhä rohkeammaksi, kuten tiedät.

"Bigot tietää hänen sinun kanssasi saapuneen miltei kaupunginmuureille saakka ja sittemmin pujahtaneen tänne kauppiaan valepuvussa sekä kahta päivää myöhemmin lähteneen viemään tietoja englantilaisille. Ja monsieur Bigot, mies, jota sanot lurjukseksi ja petturiksi, tämä avarasydäminen isänmaanystävä, joka on osoittanut meille niin suurta ystävyyttä, on antanut tämän maamme kirouksen vaeltaa vapaana ja rankaisematta, koska – koska – nyt olet minua vihaava, David – koska hänen vangitsemisestaan ja hirttämisestään, Mustan Metsästäjän kuolemasta seuraisi se, että sinä ja kultainen äitisi sekaantuisitte asiaan niin onnettomasti."

Davidin kasvot olivat tuhkanvaljut.

"Ja nyt pyydän sinua onnesi nimessä pyyhkäisemään tuon miehen elämästäsi ja äitisi elämästä", Anne jatkoi. "Sillä jos Peter Joel vangitaan ja hirtetään – –"

"Olen ilomielin asettuva hänen rinnalleen ja menevä hirsipuuhun hänen mukanaan", David sanoi.

Noiden sanain vaikutus Anneen oli yllättävä. Hetken hän avartunein, epäuskoisin silmin tuijotti Davidiin, sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti niiden suojassa itkemään oudosti ja tukahtuneesti. David näki hänen hennon vartalonsa vavahtelevan kuin kylmän puistattamana.

Hän nousi taas tuolistaan ja silitti tytön painunutta päätä. Hänen sormensa pusertuivat tytön hiuksien silkkiseen pehmeyteen. Huolimatta kaikesta mitä tyttö oli sanonut hän rakasti Anne St. Denisiä enemmän kuin milloinkaan ennen. Ja hänen rakkauteensa liittyi nyt myöskin palvova säälintunne – kymmenkertaisesti entistä vahvempi tietoisuus siitä, että vaarassa oli tyttö, ei hän itse, David, eikä liioin Musta Metsästäjä.

Hänen äänensä oli sulaa hellyyttä. "Kaikki, mitä olet kuullut, on valhetta, katalaa valhetta", hän sanoi.

Tyttö ei liikahtanut, hän tuskin hengittikään.

"Pian olet ymmärtävä asian", kuiskasi David toivorikkaasti kumartuen alemmaksi. Seuraavana tuokiona vetäisi hän tytön syleilyynsä ja suutelisi häntä – hänen huuliaan, hänen suloista tukkaansa. "Olet ymmärtävä, Anne", hän toisti. "Bigot tavoittelee luottamustasi ja tekee moista kiihoittaakseen sinut minua vastaan. Hän haluaa sinua. Ja hän tietää – –"

Hän ei lopettanut. Annekin oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja katsoi häneen. Nyt näki David hänen katseensa kirvelevän tuskanilmeen.

"David, tarkoitatko todella sitä, mitä äsken sanoit, että ilomielin kuolisit Mustan Metsästäjän rinnalla – jos hänet hirtettäisiin?"

"Kyllä", David sanoi. "Se ei riittäisi hyvitykseksi hänen rakkaudestaan ja velasta, missä hänelle olen."

"Sitten suokoon laupias luoja minulle voimaa kestämään sen, mitä tulevaisuus tuo mukanaan", huudahti Anne katkerasti nyyhkyttäen. "Oi, miksikä oletkaan hälventänyt viimeisetkin epäilyni? Tulet suoraan Mustan Metsästäjän luota ja menet taas tänään häntä tapaamaan – –"

"Olet järjiltäsi", David huudahti. "Ei Peter Joel ole vakoilija eikä petturi. Eikä hän ole Quebecissa. En luule hänen milloinkaan tänne tulevankaan, ellen häntä pyydä. Hän on – –"

"Hän on kaupungissa nyt. Odottaa sinua. Suunnittelee konnantöitään. Rakkautenikin näyttää tuomitulta sinun seistessäsi siinä tuollainen musta valhe huulillasi!"

"Anne, uskotko sellaista? Luuletko minun valehtelevan?"

"Luuloa se ei ole! Vaan – –"

Epätoivoisena tyttö kääntyi tummuvaa akkunaa kohden ja työnsi verhot syrjään miltei vaistomaisesti. Kylmää talvista päivänpaistetta tulvehti sisään.

Hetken hän seisoi alallaan, mutta sitten hän horjahti ikäänkuin olisi näkymätön käsi työntänyt hänet pois akkunan äärestä. Hän yritti puhua, mutta vain tukahtunut nyyhkytys puhkesi hänen huuliltaan. Hän astui Davidin ohitse, avasi oven ja astui taas nyyhkyttäen pitkään, valkoiseksi kalkittuun luostarikäytävään. Ovi sulkeutui. Muuan salpa kalahti. Anne oli poissa, ja luostarin seinät erottivat heidät taas toisistaan.

David astui ulos toisesta ovesta. Kylmä joulukuinen ilma leyhähti häntä vastaan. Päivänpaiste häikäisi. Ja silloin hänkin näki sen, mitä Anne oli akkunasta huomannut. Iloisena ja ylväänä astui Peter Joel, Musta Metsästäjä, häntä vastaan.

XX luku.

Viimeinen valonpilke, viimeinenkin toivonsäde oli sammunut Annen sielusta. David oli valehdellut hänelle. Mutta häntä kauhistutti muukin kuin pelkkä tämä valhe sinänsä. Sen tarkoitus! David oli valehdellut salatakseen jotakin. Ja sitä hän salaili, mitä Bigot niin ystävällisesti oli hänelle, Annelle, ilmaissut. Oman huoneensa kätköpaikasta etsi hän esiin Bigotin kirjeen ja luki sumuisin silmin sekä raadelluin mielin viimeisen pitkän epistolan, joka oli saapunut sinä aamuna ja jossa Bigot mainitsi myöskin Mustan Metsästäjän kaupungissaolosta sekä kaunopuheisesti selitti rakkauttaan Anneen.

David oli kuolemanvaarassa! Ja hänet oli pelastettava!

Juuri Bigotin luokse hänen sittenkin oli mentävä tänä lopullisena hädän hetkenä. Tämän ajatuksen mukana valtasi Annen pelko, sillä käskynhaltijan viimeisen kirjeen hellyyden takaa hän erotti tuon kauhean asian, jota tämä niin jalosti yritti häneltä salata. Kirjeessä ikäänkuin oli tytön mieleen lujasti syöpyvin kirjaimin: "Pelasta David. Ellet sitä voi, niin Jumala häntä auttakoon. Pidätän kättäni – mutta kuinka kauan käy se päinsä – kun Musta Metsästäjä nytkin on Quebecissa?"

Hän tajusi vapisevansa. Olipa David tehnyt mitä tahansa – hänet oli pelastettava. Kiireesti hän järjesti tukkaansa sekä pukeutui ulosmenoa varten. Kolme neljännestuntia myöhemmin Deschenaux tiedotti yksityishuoneissaan oleskelevalle Bigotille, että mademoiselle St. Denis oli alhaalla pyytäen puheillepääsyä.

Hän saapui Bigotin parhaillaan lopetettua keskustelunsa erään tiedustelijansa kanssa, joka juuri oli ilmoittanut Mustan Metsästäjän oleskelevan Davidin luona Peter Gagnonin asunnossa.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin Deschenaux palasi sihteerin huoneeseen. Hänen ilmeensä oli käynyt huolestuneeksi.

"Monsieur Bigot ei voi hyvin", hän sanoi nerokkaan hämmentyneesti. "Sitten aamun olen huomannut hänessä oudon muutoksen ja kehoittanut häntä menemään lääkärin puheille. Hän on ihastuksissaan tulostanne ja mahdollisesti voinette hiukkasen vaikuttaa häneen siinä asiassa, mademoiselle."

Bigotin suuri huone oli tyhjä Deschenauxin ohjatessa Annen sinne. Sihteeri poistui ja sulki raskaan oven perässään. Vasta hänen mentyään Bigot saapui viereisestä huoneesta, jonka ovessa oli verhot.

Deschenauxin valmistelunkin jälkeen Anne säikähtyi. Hänet omat tunteensa ja sydän, joka kamppaili pitääkseen masennusta loitolla, eivät saattaneet estää häntä vaistoamasta muutosta, josta Deschenaux oli maininnut. Se kuvastui raskaana Bigotin kasvoilta, hänen asennostaan, vieläpä hänen olkapäittensä väsyneisyydestä hänen siirtäessään verhon syrjään ja hetkeksi seisahtuessaan ovipieleen.

Tämän taitavan teeskentelijän koko olemus huokui masentumusta – milteipä epätoivoa.

Melkein samana hetkenä, jona näki Annen, hän yritti karkoittaa tuon sielullisen epäröinnin, jota kuvastui hänen kasvoiltaan. Mutta vasta tytön sen huomattua. Vasta ovelana tajuttuaan, että tyttö oli ymmärtänyt sen merkityksen seistessään siinä kalpeana ja avartunein katsein.

Näyttelemisellään, joka oli ilmehikkäämpää kuin mitkään sanat olisivat olleet, oli hän sanonut tytölle: "Tiedän, mitä on tapahtunut. Pelätty hetki on lyönyt, enkä keksi mitään pelastusmahdollisuutta." Sääliä, hellyyttä, rajatonta myötätuntoa huokui hänen eleistään ja surullisesta hymystään hänen ojentaessaan Annelle molemmat kätensä.

Vastustamattoman voiman pakottamana Anne astui häntä vastaan antaen hänelle kätensä. Hänen päässään oli vihlova tunne. Suuren huoneen ilma tuntui tukahuttavalta. Kyyneleetön nyyhke puhkesi hänen huuliltaan hänen tuijottaessaan Bigotia silmiin.

"Pikku enkeli raukka", tämä puheli lempeästi. "Pieni, pieni enkeli raukka!" Ja sitten hän veti tytön syleilyynsä. Ennenkuin tämä tajusi, mitä oli tapahtunut, ennenkuin tuo vihlova kipu oli tauonnut, lepäsi hän Bigotin rintaa vasten, kasvot yhä kohotettuina käskynhaltijaan päin, niin että tämän suudelmat satoivat hänen pehmeille huulilleen ennenkuin hän oli tehnyt tai ehtinytkään tehdä mitään yritystä niitä torjuakseen.

Eikä Bigot odottanut. Hän päästi tytön vapaaksi ja astui hiukan taammaksi. Tänä suurenmoisen voiton ja intohimon hetkenäkään ei hän unohtanut pirullista oveluuttaan. Yhtä lempeästi kuin oli sulkenutkin tytön syleilyynsä oli hän myöskin päästänyt tämän vapaaksi. Kuuma puna karahti Annen kasvoille, mutta hänen itsensäkin suureksi ihmetykseksi ei se ollut häpeän tai katumuksen puna. Jos kukaan muu olisi noin häntä suudellut, olisi hän raivostunut. Bigotille hän ei kuitenkaan suuttunut. Vaikka sydän alkoi ankarasti takoa hänen rinnassaan, ei hän sittenkään keksinyt sanoja, joilla olisi rangaissut miestä, joka seisoi hänen edessään nöyränä ja säälivänä ja kuitenkin ikäänkuin ei olisi lainkaan tehnyt mitään väärää.

"Pikku enkeli raukka", hän taas lempeästi kuiskasi.

Pusertaen kätensä poveaan vasten ja kasvoilleen lehahtaneen polttavan punan nopeaan vaihtuessa kalpeudeksi Anne hapuili sanoja – henkeviä sanoja – jollaisia oli moisen teon jälkeen sanottava.

Bigot ei kuitenkaan antanut hänelle tilaisuutta. "Tiedän, mitä on tapahtunut", hän sanoi äänensä hivelevän lempeänä. "Tästä aamusta alkaen on Mustaa Metsästäjää pidetty tarkkaan silmällä. Nyt on hän Davidin luona Peter Gagnonin asunnossa. Tänä iltana aikoo hän lähteä kaupungista viemään perille tietoja ja piirroksia, joita Davidilta on saanut. Pieni, rakas tyttö poloiseni!"

Hän kääntyi poispäin äänensä tukahtuessa ja kätki hetkeksi kasvot käsiinsä. Tuo vihlova tunne Annen päässä huimasi häntä. Hän vaipui istumaan. Sanaton nyyhke puhkesi taas hänen huuliltaan. Bigot kumartui hänen puoleensa, otti hänen kätensä, piteli sitä omassaan ja silitteli sitä hellästi sekä suuteli hentoa, kuumeista pikku kätöstä kuiskaillen rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. Anne ei vetänyt kättään pois. Bigot painoi sitä poskeaan vasten.

"Olen miettinyt, miettinyt", hän sanoi. "Aamusta lähtien, jolloin tiesin, mitä oli tapahtumaisillaan, olen miettinyt niin että olen miltei menettämäisilläni järkeni. Ja nyt on minun meneteltävä niinkuin sydämeni käskee, ja niin tehdessäni uhrattava kunniani ja isänmaani. Anne, suloinen pikku Anne, miksikä ei luoja edes hiukkasen salli teidän rakastaa minua niinkuin minä rakastan teitä? Ah, kuinka kauheata, kuinka väärin se onkaan?"

"Rakkauteni – on kaikki – Davidin", Anne sanoi salpaantuneesti. Hänen hilkkansa oli valahtanut taaksepäin, ja Bigotin huulet pusertuivat hänen hiuksiinsa. Tavattomalla voimanponnistuksella tämä hillitsi itsensä. Joitakin päiviä, joitakin viikkoja vielä, ja sitten tulisi tyttö hänen luoksensa ainaiseksi – omasta suloisesta tahdostaan.

Hän pakottautui astumaan kauemmaksi. Jotenkin hän vaistosi tehneensä sen oikealla hetkellä. Annen ihanat silmät, kuumeisessa, tuskaisessa ja kauhistuneessa pelossaan kauniimpina kuin ennen konsanaan, tuijottivat häntä avartuneina suoraan silmiin. Tyttö unohti hänen suudelmansa, unohti hänen huultensa hyväilyn hiuksillaan.

"Mitä aiotte tehdä?" hän kysyi. "Mitä – mitä aiotte tehdä Mustalle Metsästäjälle – ja – Davidille?"

"Musta Metsästäjä on esteettömästi lähtevä Quebecista tänä iltana viemään tietoja vihollisellemme", Bigot sanoi. "Hänen sitten jouduttuaan kaupungin ulkopuolelle varoitetaan häntä kuolemanrangaistuksen uhalla enää palaamasta. Huomenna lähetän Davidin suorittamaan erästä tehtävää Ottawan metsiin intiaaniliittolaistemme luokse."

Tytön huulilta, joita Bigot oli tuokiota varhemmin suudellut, puhkesi kiitollinen huudahdus. Hän ei lainkaan epäillyt mitään vilppiä ja vapisten hän lausui kiitoksensa.

Siinä he hetken seisoivat, ja ikäänkuin olisi toinen ollut pieni lapsi, laski Bigot kätensä hänen päälaelleen ja hyväili silkinhienoja suortuvia sekä hymyili niin murheellisin ja uneksuvin katsein – ikäänkuin olisivat hänen sekä silmänsä että ajatuksensa viipyneet loitolla – niin että Annesta tuntui, että toinen oli ainoastaan puolittain tietoinen siitä, mitä teki. Mutta hänen huulensa puhuivat katseen yhä viipyessä jossakin kaukana: "Aina näen teidät edessäni, Anne, yötä ja päivää, valveilla ja nukkuessa, sellaisena kuin teidät löysin sieltä laaksosta ihanan tukkanne kimmeltäessä auringossa. Minusta ei tunnu, että kokonaan teidät senjälkeen kadottaisin. Ehkäpä on uskoni Jumalaan liian suuri. Eikä tätä uskoa kuitenkaan voi mikään hävittää. Suloinen pikku Anne, ellei Davidia olisi – niin ettekö olisikin voinut rakastaa minua?"

"Olette jalo ja hyvä", Anne sanoi tukahuttava tunne sydämessään. "Mutta – David on olemassa. Luulen – että Jumala loi minut rakastamaan Davidia – häntä yksin!"

"Ellei häntä kuitenkaan olisi", Bigot kuiskasi miettivästi. "Me kaksi pyhittämässä elämämme kirkolle ja isänmaalle, käsi kädessä. Se on ihana unelma, joka luo valoa sydämeni synkeyteen, Anne. Ja – eikö niin olisi saattanutkin käydä?"

Anne painoi päänsä alas, ja Bigot näki hänen hentojen olkapäittensä vavahtelevan sekä vaikeni.

Mutta puolta tuntia myöhemmin hän sanoi Vaudreuilille, joka oli Deschenauxin toimesta ripeään saapunut paikalle. "Ei ole syytä pitempään viivyttelyyn. Nyt tarvitaan enää coup de grace. Senjälkeen on mademoiselle St. Denis hyvin pian saapuva näihin suojiin – jäädäkseen!"

"Aikaa ei tuhlata", Vaudreuil sanoi. "Par Dieu, ihmeellinen onni sinulla aina on matkassasi, François."

Anne rukoili Davidin puolesta, nyt hiukan rauhoittuneempana. Hän oli unohtanut Bigotin rakkaudentunnustukset – vain Davidia hän muisti. Ja kun aamun koittaessa kellot kajahtivat sekä harmahtava saraste ennusti päivää, sykähti hänen rinnassaan toivoa, jota hän edellisenä yönä ei olisi uneksinutkaan mahdolliseksi.

Jos David palaisi hänen luoksensa – lähtisi hän Davidin mukaan – ainaiseksi. Hän antaisi itsensä rakastetulleen – nyt – sinä päivänä – jotta voisi alati olla torjumassa Mustaa Metsästäjää Davidin luota. Jotta saisi taistella hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Jotta pelastaisi Davidin sellaisista lopullisista teoista, jotka erottaisivat heidät ainiaaksi, ellei hän, Anne, syössyt sieluaan iankaikkiseen kadotukseen.

Hän oli onnellinen. Hänen povessaan ailahteli laulua hänen laskiessaan hetkiä, jotka kestäisi ennenkuin David saisi hänen viestinsä. Hän odotti. Sitten hän näki sanansaattajan palaavan. Ja hänen käteensä, joka äkkiä kävi kylmäksi ja hervottomaksi, annettiin hänen oma kirjeensä takaisin.

Hän oli toiminut liian myöhään. David oli lähtenyt kaupungista tuntia ennen kuin tytön kirje oli saapunut Sainte Ursulakadulle. Oli ikäänkuin valtava käsi olisi ojentunut taivaasta lyömään häntä vastaten hänen rukouksiinsa iskulla.

Sinä päivänä hän sai sanoman Bigotilta. Tämä selitti, ettei ollut hukannut aikaa. David oli turvallisesti matkalla metsiin valtuutettuna ryhtymään uusiin sotaneuvotteluihin ottawain kanssa. Hänen seuralaisenaan oli muuan käskynhaltijan luotetuimpia lähettejä. Peter Joel, Musta Metsästäjä, oli myöskin mennyt – epäilemättä englantilaisten luokse viemään kavaltavia tietoja Quebecin sotavoimista.

Hartaasti Bigot kiitteli Jumalaa siitä, että tilanne, joka niin oli häntä pelottanut, oli ohitse. Hiukan myöhemmin olisi hän ollut voimaton. Nyt oli hän varma siitä, että Davidin palatessa olisi asia Mustan Metsästäjän suhteen järjestetty kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ikinä aavistaisi mitään. Hän oli sulaa toivehikkuutta, hellyyttä, lohdutusta.

Mutta järkytys, jonka Anne oli kokenut saadessaan kirjeensä takaisin, oli lyönyt tyttöön leimansa. Toivon sijalle tulvahti pelkoa. Ja pelon mukana muitakin kalvavia ajatuksia. Sisar Ester, joka olisi ollut valmis antamaan henkensä Annen edestä, oli useat kerrat sanonut hänelle: "Jumalan tarkoitus on, että sinusta tulee yksi meistä." – Oliko niin todellakin?

Anne odotti. Päivistä tuli viikkoja, eikä Davidilta saapunut sanaakaan. Joulu meni, kolkkona, painostavana, kauheana Annelle. Sattui seikkoja, jotka vaikuttivat maailmanhistoriaan. Tammikuussa tuli markiisi Vaudreuilista Uus-Ranskan kuvernööri, ja hänen seurueessaan oli paikka Davidia varten – kun tämä palaisi.

Yön sysimustassa pimeydessäkin Anne heräsi unelmoiden, kuiskaten noita sanoja – kun David palaa.

Kaupungissa huhuiltiin, että vakoilijoita ja pettureita oli ollut työssä siellä. Monsieur Lotbinière ja muut Honnetes Gens hymyilivät kirpeästi, mutta rahvas oli sokeata. Ranskan kuningas pantiin julistamaan tuota vakiintunutta tosiseikkaa – että kavaltajan oli kuoltava. Uusi kuvernööri luetutti vanhoja, kovia lakeja väkijoukoille. Mutta Bigot vaikeni. Alituiseen hän tiedotti Annelle kamppailustaan – kamppailustaan yrittäessään torjua tuota rumaa ajatusta maankavalluksesta ihmisten huulilta ja tietoisuudesta.

Helmikuun lyhyet, pimeät päivät vierivät. Maaliskuun kahdeskymmenesensimmäinen toi mukanaan myrskyä ja tuulta. Lännestä ärjyi lumimyrsky.

Se pieksi ja löi akkunoita Annen ennen makuullemenoaan hetkiseksi seisahtuessa huoneensa pienen kuvastimen eteen. Tuokiota varhemmin oli hän pyyhkinyt huurteen sen lasista. Kynttilänvalossa huurusi hänen hengityksensä valkeana. Huolimatta kylmyydestä, jota pureutui hänen valkoisen yöpukunsa läpi, oli hänen tuijotettava kuvastimeen – ja siihen, mitä hän sieltä näki.

Kylmän vuoksi ei hän ollut palmikoinut hiuksiaan. Sankkana ja lämpöisenä se valtoimenaan tuntui olkapäillä ja niskassa suloiselta tällaisena yönä ja huoneessa, jota ainoastaan vähäinen kynttilänliekki lämmitti. Hän tuijotti kuvaintaan, eivätkä hänen silmänsä olleet sen toisen Annen, joka kuukausia sitten oli katsonut kuvastimeensa Grondinin linnassa. Hän tuijotti kuvaansa, sillä sen silmissä oli jotakin, mikä häntä kauhisti, saaden hänet unohtamaan kylmyydenkin.

Myöhään iltapäivällä oli hän sinä päivänä taas mennyt Bigotin luokse. Tämä, kuten nuo silmät kuvastimessa, oli saanut hänet säikähtämään. Bigot oli ollut kuin kuumeessa, peitellyt jotakin – jotakin, mitä ei uskaltanut kertoa, jotakin – Davidista! Ja Annen lähtiessä oli hän siirtänyt tämän hilkan taammaksi, sanonut näitä Davidille kuuluvia suortuvia tukaksensa ja sitten suudellut häntä. Hetkeä myöhemmin oli hän anellut anteeksi äänessään jotakin mieletöntä. Nyyhkyttäen oli tyttö lähtenyt, sillä syvimmällä sydämessään hän tiesi Bigotin kuulleen jotakin Davidista, vaikka tämä ei ollut tahtonut sitä kertoa. Ja Bigot oli muuttunut, äärettömästi muuttunut. Hänkin näytti kadottaneen toivonsa.

Tyttö sammutti kynttilän ja makasi pitkän aikaa väristen ja valvoen. Myrskytuuli, vinkuna, kaikki yön äänet tuntuivat hänestä yhdeltä ainoalta sanalta. David! David! David!

Menehtyneenä hän lopulta nukkui – painajaisuneen, josta vihdoin raadelluin sydämin havahtui. Hän nousi vuoteessaan istualleen, ollen aivan valveillaan.

Myrsky oli tauonnut. Se oli hänen ensi ajatuksensa. Sitten kuuli hän yön hiljaisuudessa vartijan äänen. Se oli loitolla, mutta lähestyi lähestymistään. Hän pyyhkäisi sankat suortuvansa silmiltään ja kuunteli.

Seurasi kotvanen hiljaisuutta, ja sitten hän kuuli vartijan sauvan kalahtelun, klak, klak, klak. Tämä oli lähellä – lähellä hänen akkunaansa.

Jokin sai hänen sydämensä seisahtumaan.

Sitten kajahti vartijan huuto.

"_Kel – lo kolme on lyönyt, ja kavaltaja on vangittu! Jumala kuningasta siunatkoon – ja kuolema kavaltajalle_!"

Annen huulilta puhkesi tukahtunut parahdus vastaukseksi. Mies seisoi hänen akkunansa alla ja kajahutti huutoaan. Se vyöryi yöhön kaikuvana ja voitollisena.

Hän jatkoi matkaansa, mutta hänen äänensä tunkeutui akkunan läpi vihloen tytön sydäntä.

"Kavaltaja on vangittu – kuolema kavaltajalle – ja Jumala kuningasta suojelkoon!"

Kolmannen ja neljännen kerran tyttö vielä kuuli tuon huudon, ennenkuin se häipyi pois.

Jonkun minuutin hän istui vuoteessaan. Sitten hän laahautui sieltä pois. Kylmää hän ei tuntenut, silliä hänen ruumiinsa ja sydämensä olivat kylmät kuin yö itse.

Kavaltaja oli vangittu!

Hän sytytti kynttilän, ja tuon kynttilän valossa olivat hänen kasvonsa valkeammat kuin pyhän jumalanäidin kuva seinällä. Oli kuin elämä olisi paennut hänestä lukuunottamatta hänen silmiään ja tukkaansa.

Kiirehtimättä ja koneellisesti hän alkoi pukeutua ulosmenoa varten. Sitten hän odotti – akkunan ääressä.

Hän ei miettinyt eikä pohtinut. Hän oli varma.

Kotvasen päästä vartija palaisi kauheine julistuksineen. Mutta sitä ennen – –

Askeleitakin, jotka vihdoin kuuluivat käytävässä, hän odotti. Hän avasi oven ennenkuin tulija oli ehtinyt lempeästi koputtaa hänet herättääkseen. Ovella olivat johtajatar-äiti ja sisar Ester. He hämmästyivät nähdessään hänet täysin puettuna, ja hän yritti hymyillä ikäänkuin antaakseen heidän ymmärtää, että tiesi, miksikä he olivat saapuneet.

Nunnien tyyniltä kasvoilta, joita tavallisesti eivät rauhan tai sodan vaihtelut kyenneet järkyttämään, kuvastui heikosti liikutusta, jota he häntä tervehtiessään yrittivät tukahuttaa. Unohtaen itsensä tuokioksi sisar Ester suuteli Annen kylmiä huulia ja tarttui hänen vieläkin kylmempään käteensä.

"Monsieur Bigot, käskynhaltija, on häirinnyt yötämme pyynnöllä, johonka emme katso voivamme kieltäytyä", johtajatar-äiti sanoi hellästi ja tyynnyttävästä. "Hän pyytää sinua viipymättä saapumaan palatsiin asian vuoksi, joka on tähdellinen sekä kirkolle että valtiolle. Sisar Ester tulee myötä. Mutta, rakas lapsi, kuinka on selitettävissä, että jo olet pukeutunut?"

"Koska, Äiti – –" Anne ei sanonut enempää, vaan poistui sisar Esterin kanssa.

Ajoneuvot odottivat heitä. Ja näihin ajoneuvoihin kuuli Anne Palaiskadulta kauaskantavan huudon: "Kavaltaja on vangittu! Kuolema kavaltajalle – ja Jumala kuningasta siunatkoon!"

XXI luku.

Huoneustossaan odotti Bigot. Vaudreuil, Uus-Ranskan kuvernööri, oli hänen luonaan. Heidän takanaan oli Brassard Deschenaux, sihteeri, menossa ulos.

Taiteilijain taiteilija Bigot yksinään näytti rasittuneelta ja lamaantuneelta. Naismaisella taitavuudella oli Deschenaux tuokio sitten auttanut häntä valmistautumaan. Hänen pukunsa oli rypistynyt, tukkansa epäjärjestyksessä, ja taituri Deschenaux oli laittanut hänen kasvonsa kalvaiksi ja uurtoihin. Ulkomuodostaan päättäen oli hän henkilö, joka oli kärsinyt ankaria sieluntuskia ja joka ei pitkään aikaan ollut nukkunut.

Hän oli valmis Annea varten.

Vaudreuilkin oli ensin hämmästynyt. Nyt kierteli kuvernööri sormensa ympärille irtotukkansa hiuskiharaa, irtotukkansa, joka oli peräisin englantilaisnaisen kiireeltä. Hänen lyhyt vartensa näytti paisuneen ja pöhistyneen niistä kiitoksista, joita kuninkaan käskynhaltija juuri oli hänelle ladellut.

"Sanoinhan sinulle, miten kävisi", hän virkahti vaatimattomasti. "Onko pikku neitosemme tulossa?"

"Tulossa hän on", Bigot sanoi.

"Mitäpä muuta kysyttävää sitten onkaan. Peli on melkein lopussa. Kauniin kyyhkyn sinulle toimitin, François!"

"Yhtä kauniin kuin uskollisenkin", Bigot sanoi. Sitten hän nauroi, ja hänen tummiin silmiinsä leiskahti intohimon tulta. "Olen houkka sanoessani noin, Vaudreuil. Mutta enpä kerrokaan mitä la Pompadourin olen pyytänyt tekemään hyväksesi ennenkuin vasta suuren hetken koittaessa. Tänä yönä ja huomenna on sinun harteillasi raskain peli. Ja sen jälkeen on sinun kenties ennen pitkää huolehdittava kapteeni Robineausta."

Vaudreuilin tähän saakka niin tyytyväinen ilme synkkeni. "Uskaltaisiko hän – –"

"Luulenpa sitä", Bigot keskeytti. "Juttu on kiusannut häntä jo pitkät ajat. Nähtyään, mihin loppujen lopuksi päädytään, hän kenties pitäisi parempana – –"

"Kuolla gentlemannin lailla", nyökkäsi Vaudreuil päästäen hiussuortuvan käsistään ja alkaen toiseen totunnaiseen tapaansa hieroskella kämmeniään vatsansa yllä. "Helpolla me hänestä pääsemme, François. Mieleeni muistuu kapteeni Jean Talon. Olen antanut hänelle etukäteen toiset kymmenentuhatta frangia, ja hän on meille velkaa kaksintaistelun, milloin sitä vain haluamme. Hän vihaa kapteeni Robineauta ja lennättäisi mielihyvin kuulan tämän sydämeen. Asia voidaan järjestää hyvin näppärästi."

"Hyvä luoja, miten ovela oletkaan keksiessäsi neuvoja odottamattomain sattumusten varalta", Bigot huudahti tällä kertaa vilpittömän ihailevasti. "Silloin tällöin minua aivan säikytät, Vaudreuil. Niin, Robineaun suhteen on minulla epäilyksiä paljon enemmän kuin aavistatkaan. Eipä Talonin kaltainen paholainen tarvinne kuitenkaan kuin yhden kuulan vaientaakseen Robineaun omantunnon ikuisiksi ajoiksi."

Hän astui Vaudreuilin kanssa ovelle, josta Deschenaux oli poistunut, saattoi häntä jonkun askeleen ja palasi sitten yksinään takaisin. Anne tuotaisiin sisään toisesta ovesta.

Yö oli ollut puuhakas, eikä hän ollut lainkaan nukkunut. Väsynyt ei hän kuitenkaan ollut. Kello kymmenestä lähtien oli hänen ruumiinsa jokainen hermosäie ollut äärimmilleen pingoitettu. Kaikista hänen unelmistaan, intohimoistaan, pyrkimyksistään oli tämä suurin, tämä, joka nyt oli täyttymäisillään. Jonkun tuokion päästä näyteltäisiin huoneessa hänen elämänsä verrattomin draama – hänen eepillinen rakkausdraamansa – Annen ja hänen ollessa kahdenkesken. Taaskin hän tiesi, että hänen oli taisteltava pysyäkseen Annen silmissä yhä jumalana. Juuri niin ollen oli mahdollista, että hänen voittonsa ja tytön antautuminen tapahtuisi muutamia tunteja aikaisemmin kuin hän oli suunnitellutkaan. Mutta tätä ajatusta vastaan hän yritti karkaista itseään, torjuen sen pois, niin ettei Anne näkisi sen leimaa hänen ilmeessään.

Hetkeksikään ei hänen mieleensä hänen parhaimpinakaan hetkinään ollut juolahtanut sitä mahdollisuutta, että hän menisi naimisiin Annen kanssa. Ei hän ollut ottanut Catherineakaan vihityksi vaimokseen, niin avuttoman erottamaton kuin tämä oli hänestä ollutkin siihen hetkeen saakka, jolloin itse päätti päivänsä. Muut, nekin, joilla sattui olemaan aviomiehet, olivat olleet hänen lelujansa kunnes hän sattui näkemään hyväksi hyljätä heidät. Mutta sen hän tiesi, että jos totuus siitä, mitä hänen ja Annen välillä oli tapahtunut, tulisi tunnetuksi, maksaisi se hänelle vallan ja kunnian, ellei hengenkin. Anne St. Denis oli hänen suuri intohimonsa, ja tulisi olemaan häneen sidottu vahvemmin kuin Catherine oli konsanaan ollutkaan, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen, Bigotin, hetki löi takoa heitä yhdistävä rengas umpeen. Ehkäpä joskus tulevina päivinä, jos la Pompadour kuolisi tai hänen vaikutusvaltansa kuninkaaseen vähenisi hänen häipyvän kauneutensa mukana...

Ripeästi ja kiivaasti kolkutettiin ovelle, josta Vaudreuil ja sihteeri olivat juuri poistuneet alempana sijaitseviin oikeus- ja virastosaleihin. Keskeytyksestä havahtui Bigot taas toimintaan. Hetki oli lyönyt, ja kolkutus ovelle oli merkkinä siitä, että esirippu sai nousta. Anne St. Denis oli saapunut palatsiin ja oli tulossa Bigotin yksityiskäytävää myöten.

Bigot riuhtaisi oven auki. Ulkopuolella oli de Pean kahden alakerran jättiläiskokoisen vartijan työntäessä sisään muuatta vapisevaa miestä, jonka jykevät, pyylevät kasvot olivat pelosta valkeat. Hän oli yläkaupungin yövartija – mies, joka oli julistanut uutista vangitusta kavaltajasta. Bigot meni takaisin peremmälle, ja miehet astuivat vankeineen hänen eteensä. De Peanin katse oli vilahtanut toiselle ovelle – ovelle, josta Anne oli tulossa.

Hänen vielä katsoessaan sinne kuului hiljaista kolkutusta. Bigot, joka oli juuri sitä kuunnellut, tajusi sen, mutta ei ollut huomaavinaan. Hillittyä vihaa värähtelevällä äänellä, teeskennellen tavattoman taitavasti suuttumusta, jota hän miltei yli-inhimillisin ponnistuksin näytti pitävän rajoissa, hän syyti huuliltaan hiljaisen, mutta kaamean kirouksen kyyristyneelle vartijalle sekä jokaiselle, joka oli vastuussa siitä, että kaupungissa oli kuulutettu kavaltajan vangitsemisesta. Kääntymättä paikaltaan Bigot tiesi, että Deschenaux oli avannut toisen oven ja hiljaa työntänyt Annen sisään. Hän tiesi tytön nyt seisovan huoneessa oven taas sulkeutuessa ja valkoisin kasvoin sekä kiivaasti lyövin sydämin kuuntelevan hänen, Bigotin, sanoja.

Hänen äänensä kasvoi, vavahdellen ankaraa suuttumusta ja epätoivoa. "Vie hänet pois, de Pean", hän vihdoin sanoi. "Ja ota minulle tarkka selko henkilöstä, joka on vastoin kieltoani antanut vartijalle uutiset vangistamme. Hän saakoon rangaistuksensa, olkoonpa hän sitten vaikka kuvernööri itse ja vaikka minun omin käsin pitäisi panna tuo rangaistus täytäntöön. Menkää!"

Vartijat veivät vangin pois. De Pean seurasi heitä. Ovi sulkeutui. Bigot, joka katseli heidän jälkeensä, näytti lamaantuvan sinä silmänräpäyksenä, jona he olivat poistuneet. Hänen olkapäänsä painuivat, ja pää vaipui kumaraan. "Jumala minua nyt auttakoon!" hän huokasi.

Hän kuuli hiljaisia askeleita takanaan, mutta ei kääntynyt ennenkuin kuuli tytön puhuvan.

"Monsieur!"

Silloin hän kääntyi katsomaan Annea.

Tämäkin kuolemankalpeudessaan tuskin oli niin kauhea epätoivon ja masentumuksen henkilöittymä kuin Bigot, joka näytti joutuvan järkytyksestä aivan sanattomaksi nähdessään hänen odottamattoman läsnäolonsa. Hilkan varjosta tähystivät häntä Annen suuret silmät. Bigot kuuli jotakin tikuttavaa ääntä – oliko se hänen kellonsa vai oliko se Annen sydän!

Ikäänkuin mykistyneenä hän ojensi Annelle kätensä. Anne ei näyttänyt niitä huomaavan. Hänen katseensa ei irtautunut Bigotin katseesta.

"Se on – David?"

Hänen äänensä oli kuiva kuiskaus. Siitä johtui Bigotin mieleen kahahteleva vilja, jonka korjuussa hän oli Davidia auttanut. Hän kostutti huuliaan ja nyökkäsi. "Niin, David."

Anne hiukkasen horjahti. Hänen kasvonsa eivät olisi voineet käydä kalvaammiksi. Mutta hänen silmänsä näyttivät tummuvan kunnes niiden tuli lähenteli mielipuolisuutta. Sitten hän hillitsi itsensä ja seisoi vakaasti. Bigotin käsi oli hänen käsivarrellaan. Hän vei tytön istumaan ja aukaisi hellin sormin hänen hilkkansa sekä painoi sen taaksepäin. Sen enempää ei hän tyttöön koskettanut, mutta takanapäin liekehtivät hänen silmänsä. Kauniin olennon kärsiminen, tuon olennon ollessa nainen, sai hänet aina hurmioon.

Hän seisahtui taammaksi. "Teinkö oikein lähettäessäni teitä noutamaan?" hän kysyi.

Anne katsoi suoraan eteensä. Hän ei liikahtanut eikä liioin vastannut, mutta Bigot näki hänen käsiensä hänen helmassaan vapisevan sekä vääntelehtivät. Tytön hermovoima oli lopussa. Hän oli murtunut – murtunut niinkuin Bigot oli tarkoittanutkin.

Tämä siis kumartui hänen puoleensa ja sanoi: "Sotilasviranomaisten vakoojat tavoittivat hänet kaksi päivää sitten. Vasta tänä yönä sain tiedon asiasta. Hänet tavattiin verekseltä hänen ollessaan matkalla englantilaisten salaisten asiamiesten luokse. Hänen takistaan löytyi Quebecin linnoitusten asemakaavoja, karttoja ja piirroksia sekä yksityiskohtaisia selostuksia sotavoimistamme, samaten myöskin Fort Edwardin ja Fort William Henryn komentajille ohjeet pääsytiestä Richelieuhin sekä välillä olevista vastustajista."

Jos hän olisi kuiskannut Annelle törkeyksiä, ei tämä olisi sen nopeammin kavahtanut seisaalleen, katsoen häneen laajentunein sieraimin ja silmin, jotka iskivät kuin kaksi salamaa.

"Te – valehtelette!" hän parahti pusertaen kätensä nyrkkiin ikäänkuin toista lyödäkseen. "Kaikki he valehtelevat sanoessaan Davidia kavaltajaksi, ja te – te – kaikkein eniten – sanoessanne – tuota – Richelieusta!" Taas hän horjahti ja tarttui pöydänreunaan saadakseen tukea. "Jos David on kavaltaja – ei – Jumalaa – ole", hän lopetti ja Bigotinkin sydäntä ailahutti ohimenevä säälinhäive hänen nähdessään toisen toivon ja kauneuden sammuvan silmäinsä edessä.

Mutta hän ei puhunut. Kuin sairas hän hapuilihe toiseen tuoliin ja istui siihen kätkien kasvot käsiinsä. Hän kuuli Annen kyyristyvän nojatuoliin, jolta oli noussut. Ja sitten kaikui huoneessa hänen kyyneleetön, kauhea nyyhkinänsä. Sitä oli Bigot odottanutkin. Hän katsahti ylös. Vieden kätensä kasvoilleen oli Anne painanut päänsä pöytää vasten. Hänen sydämensä oli särkynyt.

Bigot astui hänen luoksensa ja puhui kotvasen jotakin, mitä Anne kuuli vain puoliksi. Luoja vain yksin tiesi, miten äärettömästi hän oli yrittänyt pelastaa Davidia, Bigot selitteli. Mutta olosuhteet olivat sellaiset, että se oli mahdotonta. Tytön ensimmäisen mielenkuohun hiukkasen liennyttyä antoi hän sanainsa teräväin tikarien lailla iskeä tämän kuuluviin. Hän selitti, että Davidin olivat vanginneet sotilasviranomaiset eivätkä hänen, Bigotin, ystävät. Vaudreuil oli näiden johtajana, ja Vaudreuililla sekä hänen neuvoskunnallaan, johon kuuluivat maan korkeimmat upseerit, oli Uus-Ranskaa jäytävän petturuuden rangaistukseksi ainoastaan kuolemantuomio. Niin katkeroituneita he olivat, että valmistuksia jo oli tehty sotaoikeuden kokoontumista varten, ja Davidin kohtalo ratkeaisi hyvin pian. Liikutuksesta värähtelevin äänin hän rukoili Jumalan apua viimeiseen suureen kamppailuunsa Davidin puolesta.

Samaan sävyyn hän puheli rohkaisevia sanoja. Kaiken hän muka oli valmis uhraamaan, jopa Uus-Ranskan käskynhaltijanvirankin, jos sillä vain oli Annen onni pelastettavissa.

Annen kidutetulle mielelle oli hänen puhelunsa kuin tyynnyttävää hyväilyä – hänen parhaimman ystävänsä puhelu, ainoan, joka saattoi pelastaa hänen Davidinsa. Oudosti hän vaistosi jonkin tunteen, joka oli toivoa suurempi, taas valtaavan olemuksensa, ja vaistomaisesti tarttui hän Bigotin käteen ja pusersi sitä. Hänen nyyhkinänsä taukosi.

"Minun on nähtävä David", hän kuiskasi.

Bigotin vapaa käsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. "Siksipä teidät juuri haetin tänne, rakas. Tiesin Davidin tänä hetkenä tahtovan nähdä teitä."

Tyttö tajusi Bigotin huulten kuumina painuvan otsaansa vasten, ja niiden kosketuksessa oli jotakin, mikä sai hänet nousemaan istuimeltaan vapautuen toisen otteesta ja jääden häntä katsomaan. Bigotin sisäisen palon oli Deschenaux taitavasti naamioinut. Valot olivat varjostetut. Annesta tuntui, että toinen sekä sydämeltään että sielultaan oli Jumalan mies, sellaisena kuin hän siinä seisoi, kelmeät, riutuneet kasvonsa muistuttaen kidutettua pyhimystä taulussa Annen huoneen seinällä. Jos hän ikinä oli epäillyt Bigotin rakkautta, oli sitä nyt aivan mahdotonta epäillä. Eikä se häntä järkyttänyt eikä kauhistanut. Sillä Bigotissa hän näki entistä selvemmin ne kolme suurta asiaa, jotka olivat tuon rakkauden kulmakiviä – hänen uskonsa, hänen kunniansa ja hänen ystävyytensä Davidia kohtaan.

Hänen mielensä kirkastui oudosti. Bigot näki muutoksen ja toimi sen mukaan tyttöäkin nopeammin. Hänen olkapäänsä suoristuivat, ja uutta eloa leimahti hänen katseeseensa, ikäänkuin olisi hän äkkinäisellä tahdonponnistuksella karkoittanut toivottomuuden taakan.

"Minun on tavattava David", Anne toisti eikä hänen äänensä enää värissyt. "Missä hän on? Missä hän on?" Bigot ei olisi voinut toivoa tilanteen kehittyvän parempaan suuntaan. Anne itse oli ehdottanut askelta, joka veisi hänet ansaan.

"Teidän on oltava uljas", hän sanoi kirkastuen tytön muuttuneesta ilmeestä. "Taistelu ei ole vielä menetetty. Olen pyytävä ja vaativa neuvostoa langettamaan säälivän tuomion. Jos sillävälin voitte saada Davidin ymmärtämään Mustan Metsästäjän vaikutuksesta joutuneensa tällaiseen tilanteeseen ja saatte hänet todistamaan sitä roistoa vastaan, joka on saattanut hänet perikatoon, on hänen asiansa paraneva siinä määrin, että neuvosto voi hyvällä syyllä olla tuomitsematta häntä kuolemaan."

"Kuolemaan!" Kauhuntäytenä parahduksena puhkesi sana Annen huulilta, ja äkkiä alkoi huone kieppua hänen silmissään.

"Niin, niin ikävästi on asianlaita", Bigot lausui, ja taas tytöstä tuntui kuin olisivat hänen sanansa tulleet jostakin loitolta, huoneen seinäin ulkopuolelta. Sitten taas kaikki kirkastui, ja hän tuijotti Bigotia silmiin.

"Uskotteko David Rockin olevan syyllisen?" Terävänä katkaisi Annen ääni toisen selittelyt, ja hänen silmänsä leimusivat suuttuneina sekä eittämättömän taisteluhaluisina. "Uskotteko te sitä?"

Bigot painoi päänsä alas. "Todisteet löytyivät hänen takkinsa vuorin alta", hän vastasi lempeästi. "Uskonpa minä mitä tahansa, on Uus-Ranskan neuvoskunta tuomitseva hänet syyllisenä, ellei hän anna ilmi Mustaa Metsästäjää. Tiedän kuten tekin, kallis Anne, että sydämessään on David viaton. Pelastaakseen itsensä on hänen uhrattava tuo toinen, joka on syynä hänen perikatooonsa. Se juuri on teidän saatava hänet käsittämään sillävälin kuin minä käytän jokaisen hivenen valtaani pelastaakseni hänet kauheasta kohtalosta, joka hiuskarvan varassa uhkaa häntä."

Anne ei vastannut. Hän odotti sillävälin kuin Bigot kutsui Deschenauxin, jonka kanssa Anne lähti Bigotin vielä sanottua hänelle rohkaisevia sanoja.

Tytön poistuttua hän oikaisihe vapautuneesti, ja hänen kasvoilleen lehahti voitonriemuinen ilme. Oleskella tässä huoneessa Annen kanssa kahdenkesken tällaisena hetkenä ja olosuhteiden ollessa sellaiset, että tyttö olisi voinut aivan avuttomana joutua hänen käsiinsä, oli tavattomasti kiihoittanut häntä. Mutta hän tiesi näytelleensä hyvin. Vielä yksi näytös tätä draamaa – Annen ja Davidin kohtaus – ja hänelle koittaisi vieläkin suurempi hetki. Aamunsarastus, pimeän päivän usvainen, synkeä koitto toisi hänelle onnen, joka hänen nyt uskaltaessaan sitä miettiä valutti hänen mieleensä äkillistä, juovuttavaa mielettömyyttä, mielettömyyttä, mikä näytti tulisin liekkikarkeloin täyttävän huoneen hänen ympärillänsä.

Tuskin olivat Anne ja Deschenaux poistuneet toisesta ovesta, kun de Pean astui sisään toisesta. Bigot kääntyi hänen puoleensa. De Peanin kasvoilla oli outo hymy, ja tuokion hän hymyillessäänkin näytti tähystävän jonnekin loitolle – jotakin muuta. Kenties hän taas muisti madame de Peania, vaimoaan, jonka sulon hän oli myynyt tälle Uus-Ranskan yksinvaltiaalle kaikessa ystävyydessä ja rauhassa hierotuin sopimuksin ja väliehdoin, ja mikä rakkauskysymys – samoin kuin rahakysymyskin – nyt oli saamassa näin surkean lopun. Kenties ei hän ollut pahoillaan. Mutta hänessä oli miestä hymyilemään noin kuivasti miettiessään nöyryytystä, jonka hänen viehkeä Angeliquensa saisi tuta.

Bigotin ääni vapisi haavekuvain aiheuttamasta kiihkosta hänen tervehtiessään tulijaa.

"Olethan huolehtinut sisar Esteristä, joka saapui mademoiselle St. Denisin mukana?" hän kysyi. "Hän tietää, mitä on tapahtunut, on nähnyt todisteet ja –

"– – hänelle on kerrottu seikkaperäisesti, kuinka ponnistelet pelastaaksesi David Rockin", de Pean keskeytti hiukkasen ivallisesti nyökäten. "Hän ei rukoile ainoastaan Annen puolesta, vaan sinunkin puolestasi, François! Hän on nähnyt Davidin nutun ja sen, mitä sieltä löytyi, ja vaikka hän on lempeä ja hyvä kuin kyyhkynen, ei hänen sydämessään ole anteeksiantoa sellaiselle katalalle isänmaanpetturille."

Bigotin kasvoilta loisti tyytyväisyyttä. "Tee hänen olonsa mukavaksi ja kiitä häntä esirukouksistaan", hän lausui. "Äläkä millään ehdolla anna hänen nähdä Annea."

XXII luku.

Siitä hetkestä, jona Deschenaux johti Annen kynttilöiden valaisemaan synkeään käytävään, joka tytölle oli uusi ja outo, tunsi tämä joutuneensa kolkkoon ilmapiiriin, joka suorastaan pusersi hänen sydäntään. Kynttilänvalo oli aavemaista, hiljaisuus kuolemanhiljaisuutta, ja oppaan avatessa yhä uusia ja uusia ovia toisiin käytäviin ja holvisuojiin painoi Annea raskaana se kaamea kohtalo, joka uhkasi hänen tulevaista onneaan. Kiviseinät olivat kylmät ja kolkot, ilma, jota hän hengitti, paksua ja ummehtunutta, ja kerran jos toisenkin pyyhkäisi Deschenaux syrjään hämähäkinverkkoja, jotka särkyivät ovia avattaessa ja itsepintaisesti takertuivat hänen kasvoihinsa.

Lähdettäessä oli Deschenaux sanonut: "Menemme tätä tietä, sillä vain täältä pääsemme alakertaan ja vankityrmiin kenenkään huomaamatta."

Anne tuskin oli tajunnut hänen puhettaan, sillä hänen mieltään polttivat kiduttavat ajatukset ja mielikuvat hänen rakkaimmastaan. Davidko kavaltaja! David, nuorukainen, jota hän oli ihaillut, ja mies, jota hän rakasti. David, Marie Rockin poika, ihanne, jonka hän oli korottanut niin korkealle yläpuolellensa rakkauden, uskon ja ylpeyden valtaistuimelle – David – hänen Davidinsa – kavaltajana – vankityrmässä virumassa!

Ennenkuin Deschenaux oli ennättänyt viimeiselle ovelle, nousi tytön koko sielu kapinaan. Sanoipa Bigot ja koko maailma mitä hyvänsä, David ei ollut kavaltaja! Ja Deschenaux näki punan ihmeellisesti hulvahtavan hänen poskipäillensä, näki, etteivät tytön huulet enää olleet tiukkaan pusertuneet yhteen eivätkä valkeat. Hän sulki sekä lukitsi oven heidän takanaan ja johti Annen suureen eteissuojaan.

Anne oli tietoinen siellä olevista vartijoista, mutta tietoinen näihin katsahtamattakaan. He olivat kuin varjoja. Mutta loitolla toisessa päässä oli valoa ja elämää. Hiljaa Deschenaux kuiskasi: "Meidän on kuljettava tuon huoneen ohi, jonne neuvoskunta on kokoontunut tuomitsemaan luutnantti Rockia. Jos pysyttelemme ulommaisella seinällä, pääsemme menemään kenenkään huomaamatta."

"Tuomitsemaan!" Tuo sana lävisti Annen sydämen. Hän kiiruhti askeleitaan niin että joutui seuralaisensa edelle. Pienintäkään ajatusta tai halua mennä kenenkään huomaamatta ei hänellä ollut. Kokoussuojan suuret kaksoisovet olivat osaksi auki, eikä tämä sinänsä epätavallinen seikka lainkaan ihmetyttänyt häntä. Huoneesta kajasti halliin kirkkaampaa valoa, ja tässä valossa riensi muuan hahmo sisään hänen ja Deschenauxin lähestyessä.

Anne tunsi tuon henkilön. Hän oli armeijan muonittaja Cadet. Tytön valtasi ääretön halu mennä perässä, taistella Davidin edestä, selittää hänen viattomuutensa ja vaatia hänen vapauttamistaan. Tuokion hän epäröi seisten valossa, ja Vaudreuil huomasi hänet sisältä. Deschenaux pidätti henkeään tänä sekaannuttavain mahdollisuuksien hetkenä. Sitten hänen valppaat silmänsä keksivät vavahduksen, joka kulki kautta tytön vartalon sammuttaen vaistomuksen, joka hetkeksi oli ollut saamaisillaan hänet toimimaan kaikella olemukseensa patoutuneella raivolla. Mutta jokin kaikkea muuta voimakkaampi mielenliike pidätti häntä, jokin, mikä oli väkevämpi sitäkin vaistoa, mikä kehotti häntä ensin kohdistamaan kamppailunsa noihin neuvostopöydän ääreen kokoontuneisiin miehiin. Se veti häntä Davidin luokse. Hänet oli Annen ensiksi nähtävä. Davidin sielu, hänen viattomuutensa ja hänen oma tarinansa tulisivat Annen myötä sitten tähän suojaan ja niiden miesten tajuttaviksi, jotka siellä olivat. Sitten hän voittaisi. Bigotia ei hän tarvitsisi. Hän tarvitsi vain itseään – ja Davidin kertomia totuuksia.

Heidän jatkaessaan matkaansa eteissuojan hämärämpään osaan ei hän lainkaan huomannut kapteeni René Robineauta, joka oli astunut ulkokäytävästä ja jonka kasvot olivat synkän päättäväiset ja kalpeat hänen tähystellessään heidän jälkeensä.

Toiseen kaidempaan tunnelimaiseen käytävään ja eräitä portaita alas salaisiin maanalaisiin varastohuoneisiin ja vankityrmiin seurasi Anne Deschenauxia. Nuo kolkon kaameat ja aavemaiset muurit eivät juuri ehtineet järkyttää häntä, sillä tuskin olivat he astuneet kymmenkunta askelta portailta päästyään, kun käytävästä tultiin kynttilöillä valaistuun, paatiseen huoneeseen. Toinen puoli tätä huonetta oli jaettu kahteen rautatangoista laitettuun vankikoppiin. Ja toisessa näistä kopeista seisoi David kasvot tulijoihin päin.

Samana tuokiona poistuivat Deschenauxin askeleet kiireisinä käytävää pitkin, ja ennenkuin Annen huulilta oli päässyt puhkeamaan sanaakaan, ääntäkään, oli yläovi sulkeutunut ja hän oli mennyt.

Davidin asenne ja hänen pelottava muotonsa hänen katsoessaan Annea löivät tytön sanattomaksi, miltei herpaantuneeksi heidän nyt jäätyään kahdenkesken. Näytti siltä, että David oli aavistanut tytön tulevan ja odottanut häntä noin synkän päättävänä ja liikkumattomana. Hän oli takitta. Paita oli repeytynyt niin että toinen hartia loisti paljaana kynttilänvalossa, ja hänen pitkä tukkansa oli sukimaton ja takkuinen. Mutta hänen katseensa, se liikkumattomuus, millä hän tulijaa tarkasteli, se tyyneys, millä hän kaikkeen suhtautui, tyttöä järkytti.

Hän astui lähemmäksi. "David!" hän huudahti. "David!"

"Mademoiselle St. Denis", toinen vastasi, ja niin jäätävä sekä muuttunut hänen äänensä oli, että Annea hyyti.

Hän astui rautaristikon luokse ja ojensi kättään sen raosta, mutta toinen ei liikahtanutkaan. Hän oli kuin kivestä veistetty. Hänen vaitiolonsa kauhistutti Annea. Koko Davidin olemus häntä kauhisti. Tämän silmistä ei kajastanut rakkautta eikä iloa, ei riemua, ei mitään muuta tunnetta kuin mitä intohimottomin ja välinpitämättömin toteaminen Annen saapumisesta. Hän muistutti poikaa, joka oli seissyt Grondinin linnan eteissalissa eversti Arnaudin tuomitessa hänet raipparangaistukseeen, hänestä vain oli tällä välin tullut mies. Ja rakastettuansa Anne St. Denistä hän nyt katsoi – ja tuossa katseessa, niin viileä ja tyyni kuin se olikin, oli jotakin, mikä tätä kauhistutti.

Hän tarttui rautatankoihin kiinni. "Hyvä Jumala, miksikä katsot minua noin?" hän sanoi rukoilevasti. "Tulin niin pian kuin pääsin. Sisar Ester on mukanani. Hän jäi odottamaan. Tulin sanomaan näille ihmisille, että he kaikki valehtelevat, että kaikki on petosta, että sinä et ole kavaltaja, että et voisi sitä olla ikinä – että kaikki on hirveätä erehdystä – –"

Hän olisi tahtonut kaikkein ensiksi sanoa julki rakkautensa, mutta Davidin huulille pilkahtanut hymy sai hänet vaikenemaan kuin iskun saaneena. David kumartui hiukkasen. Milloinkaan ennen ei Anne ollut nähnyt hänen kasvoistaan kuvastuvan katkeraa ivaa.

"Niin, erehdystä", hän sanoi tyynesti. "Erehdystä, mademoiselle, kun antauduitte François Bigotin leluksi."

Mikäli Annen kasvoissa enää oli veripisaraakaan, pakeni sekin nyt. Tuon iskun karvaus olisi saanut hänet horjahdellen poistumaan huoneesta, ellei hän olisi kiivaasti takertunut rautaristikkoon. Häntä huimasi, vaikka hän selvästi kuulikin Davidin äänen.

"De Pean kertoi minulle Bigotin lähettäneen noutamaan sinua ja sinun olevan tulossa", tämä sanoi. "He näetkös tahtoivat tehdä näytelmästä täydellisen – tahtoivat, että näkisit minut näin niin ettei mieleesi jäisi mitään epäilystä minun syyllisyyteni suhteen. Pyysin de Peania pitämään sinut loitolla, vaikka tiesin, etteivät he siihen suostuisi. Enkä nyt ollessasi täällä ole lainkaan pahoillani. Sinähän jo pidät minua valehtelijana, koska rehellisesti kerroin sinulle, että en tiennyt Peter Joelin olleen Quebecissa sinä päivänä, jona näit hänet luostarin akkunasta. Nyt haluan, että uskot minut monin verroin pahemmaksi, rikolliseksi ja kavaltajaksi. Tietenkin Bigot näytti sinulle nuttuani, jonne paperit ja kartat oli kätketty. Ne eivät toki suone tilaa epäilyksille, vai mitä, mademoiselle, tunnustaessani, että nuttu on minun ja että paperit löydettiin päältäni? Olet luonnollisesti Bigotin kanssa yhtä mieltä siitä, että minut pitäisi vetää hirteen."

"David, David – tuo kauhea sattumus on tehnyt sinusta aivan toisen kuin ennen", Anne valitteli. "Tule luokseni! Anna minun koskettaa sinua! Suutele minua – näytä minulle, että sinä siinä olet – sinä – eikä jokin muukalainen, joka puhuu minulle näin oudosti, mielettömästi – –"

Taas kurkotti hän käsiään Davidia kohden, mutta tämä ei liikahtanutkaan, ja Anne näki hänen katseessaan jotakin, mitä hän ei vielä koskaan siinä ollut nähnyt – jotakin, mikä kaikessa katkeruudessaan oli hänestä miltei kuin vihaa.

Hän yritti taas puhua, ja hänen turtuneet huulensa sopersivat: "David – Davidini – rakastan sinua – rakastan sinua – –"

"Siltä näyttää", ja silmiinsä kihoavan sumun takaa näki Anne Davidin taas kylmästi nyökkäävän. "Siltä näyttää siitä päivästä lähtien, jona sinun onnistui saada minut lähtemään Grondinin linnasta, jotta joutuisin Quebecissa maanpetturina hirsipuuhun. Niinpä saattaisi sekapäinen luulla nähtyään, kuinka mainiosti hoitelit pelin Bigotin kanssa. Palaa Bigotin luokse, jolle olet minut uhrannut. Ole hyvä ja tee se! Aikoja sitten panit minut valitsemaan – vuosikausia sitten, niin minusta tuntuu – ja vaihtaa et voi, vaikkapa sen sallisinkin. Olen mieluummin yksikseni. En pelkää yksinäisyyttä, sillä minulla on mainio lohdutus. Tietoisuus siitä, että jonakin kauniina päivänä on sinulle valkeneva, mitä Bigotin ystävyys on. Ja sitten – niin, kuinka hirveän hupaista sinun onkaan miettiä sitä lopun ikääsi!"

David, joka kykeni kuulemaan lehden putoamisen puusta, oli erottanut Deschenauxin hiljaa hiipivät askeleet yläoven avauduttua ja sulkeuduttua, ja nyt hän huusi kovempaa: "Deschenaux, voitte astua esiin pälyilemästä ja saattaa mademoiselle St. Denis takaisin herranne ja mestarinne luokse, missä seikkaperäisesti kertonette kaiken, mitä meidän kesken on tapahtunut. Sanokaa terveiseni Bigotille ja kertokaa hänelle, että olette miltei yhtä suuri roisto kuin hänkin. Tulkaa vikkelään, sillä mademoisellea näyttää hiukkasen huimaavan hänen kuultuaan näin viljalti totuuden sanoja."

Ja Annesta todellakin tuntui kuin olisi maailma huojunut hänen allaan ja hän olisi tarvinnut tukea, jotta ei kaatuisi. Hän oli tullut tapaamaan Davidia – oli tullut tuomaan hänelle lohdutusta, rakkautta ja toivoa – lupauksen palata Grondinin linnaan Davidin kanssa ainaiseksi niin pian kuin tämä pääsisi vapaaksi. Ei tämä henkilö ollut hänen Davidinsa. Entinen David oli poissa, ja hänen tilallansa oli mies – vuosia vanhempi – joka vihasi häntä. Hänen murheensa puhkesi nyyhkytykseksi, joka tuskin kantautui Davidin kuuluviin, tytön sielun ja ruumiin ollessa iskun turruttamat. Sittenkin hän kamppaili päästäkseen pimeydestä, jonka keskelle oli joutumaisillaan, tavoitellakseen Davidia, langetakseen polvilleen hänen eteensä ja rukoillakseen häntä peruuttamaan nuo sanat, joilla oli niin julmasti hänet, Annen, musertanut. Mutta äännähdystäkään ei puhjennut hänen huuliltaan. Hänen kätensä irtautuivat rautaristikosta, Häntä alkoi pyörryttää, ja ponnistellessaan tuota pyörrytystä vastaan huultensa sopertaessa Davidille äänettömiä sanoja hän tiesi, että joku oli tullut häntä auttamaan – ja että tuo joku oli Deschenaux – ja että hän aivan pian käveli horjuen tämän rinnalla takaisin tuonne käytävään ja sitten tyrmän portaita ylös, raskaasti nojaten saattajaansa.

Deschenaux kuuli hänen nyyhkyttävän hengityksensä. Hänen oma sydämensä löi kiivaammin. Tätä ei hän ollut odottanut, eikä liioin Bigot. Hän katsoi tytön silmiä, jotka avartuneina tuijottivat suoraan. Milloinkaan ei hän ollut pyörtynyt eikä myöskään milloinkaan ennen kokenut tällaisen suuren järkytyksen heikentävää vaikutusta. Hän hoippui eteenpäin ikäänkuin olisi hän ponnistellut nähdäkseen eteensä eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Anne ei yrittänytkään katsahtaa neuvoskunnan huoneeseen heidän mennessään sen ohitse. Hän ei huomannut kapteeni Robineauta, joka yhä seisoi ulommaisen käytävän hämyisessä suussa. Deschenaux hänet kuitenkin näki ja pani merkille kalmankalpeat kasvot, jotka hiutuneisuudessaan olivat aavemaiset, silmät, joista tulvehti jotakin synkempää kuin niistä heijastuvan kynttilänliekkien himmeä tuike.

Miksikä hän kulki Deschenauxin mukana ja miksikä hän oli palaamassa Bigotin huoneustoon oli miete, joka ei juolahtanut turtuneen Annen mieleen, joka aivan konemaisesti teki mitä häneltä odotettiin. Deschenaux, joka arvioi tilannetta sen tosiseikan perustuksella, että tyttö olisi kaatunut, ellei häntä olisi tuettu, toivoi hartaasti, että Bigot olisi läsnä heidän saapuessaan perille ja että sisar Ester rukouksiinsa vaipuen unohtaisi ajan kulun. Jos hän, Deschenaux, olisi voinut lisätä sitä iskua, joka oli kohdannut tätä hänen vierellään kulkevaa hentoa ja suloista olentoa, olisi hän sen tehnyt. Ilomielin olisi hän ottanut hänet tunnottomana taakkana kantaakseen, jos vain olisi voinut tuoda sen sanomattoman voiton herralleen.

Bigotin huoneusto oli tyhjä heidän saapuessaan sinne.

"Monsieur on aivan varmaan neuvoskunnan huoneessa", Deschenaux sanoi päästäen puolittain tajuttoman talutettavansa. "Jos jäätte tänne, mademoiselle, niin menen kiireesti häntä noutamaan."

Hänen äänensä havahutti Annen, ja tämä yritti kutsua häntä takaisin selittääkseen, ettei hän Bigotia tahtonut tavata vaan sisar Esteriä. Mutta ovi oli jo sulkeutunut ennenkuin hän kykeni nousemaan tai sai huuliltaan sanaakaan. Hän ponnistihe seisaalleen ja yritti epätoivoisesti pysyä pystyssä. Hän tajusi, että hänelle oli tapahtunut jotakin kummallista ja että oli hirveän heikkoa ja anteeksiantamatonta olla kykenemätön puhumaan ja näkemään vaikka hartaasti halusi. Sumu oli hänen silmissään sokaisevana pilvenä, ja hän koetti käsin pyyhkäistä sitä pois. Verkalleen tuo pimeys hälveni. Huone kävi suuremmaksi, sen valot ja siellä olevat esineet selvemmiksi, ja hän etsiskeli ovea, josta Deschenaux oli poistunut.

Hän astui askeleen sitä kohden ja tarttui pöydänkulmaan saadakseen tukea. Yksi ainoa ajatus oli vallannut hänet. Hänen oli kiireesti palattava Davidin luokse. Huumaantuneena hän kummasteli, miksikä oli lähtenytkään tämän luota – miksikä oli sallinut, että Deschenaux saattoi hänet pois. Ei se ollut tapahtunut senvuoksi, että häntä olisi haluttanut tulla. Sillä aivan varmaan ei David ollut tarkoittanut sitä, mitä oli sanonut, tai sitten ei hän, Anne, tässä oudossa pahoinvoinnissaan ollut kuullut oikein. Ei David häntä vihannut. Ei hän pitänyt häntä, Annea, huonona. Hän oli David, hänen Davidinsa, ja he rakastivat toisiaan. Ei David ollut tarkoittanut, että Deschenaux veisi hänet, Annen, pois, ja sen hän sanoisikin, kunhan hän, Anne, vain pääsisi takaisin vankityrmään. David kietoisi hänet syleilyynsä ja suutelisi häntä, ja hän, Anne, kertoisi hänelle sen, mikä nyt poltti hänen mieltään – jokin, mitä hän olisi niin äärettömän mielellään tahtonut Davidin kuulevan – että hän rakasti tätä enemmän kuin milloinkaan, että hän tiesi Davidin viattomaksi, että kaikki tyyni oli Mustan Metsästäjän syytä – ja että omin käsin hän surmaisi – surmaisi – niin juuri, surmaisi Bigotin – jos tämä aiheuttaisi Davidille jotakin pahaa.

Tuota mustaa pilveä hulvahti taas hänen silmiinsä ja askeleen kerrallaan hän ponnisteli ovelle päin. Ja sitten se äkkiarvaamatta aukeni, ja Bigot astui sisään sekä sulki sen.

Silmänräpäyksessä oli hän tytön vierellä kietoen käsivartensa tämän ympärille. "Rakas pikku Anne!" hän huudahti. "Yö on ollut raskas – teille hyvin raskas. Olette heikko ja sairas. Mutta me olemme voittaneet, rakas. Olemme voittaneet!"

Voitollinen sävy hänen äänessään oli tytöstä kuin ilonhuuto.

Voittaneet!

Tyttö horjahti häntä vasten. Hän ei tajunnut sitä, että Bigotin käsivarsi kietoutui yhä lujemmin hänen ympärilleen. He olivat voittaneet – ja David pääsisi vapaaksi! Eikä hän vihaisi häntä, Annea, Bigotin ystävyyden takia, sillä Bigot tämän oli aikaansaanut – Bigot....

Hän olisi tahtonut huutaa ilonsa julki. Kuinka kauheata oli ollutkaan, ja kuinka helposti kaikki olikaan selvinnyt. Hän ponnisteli tuota mustaa pilveä vastaan niin raivokkaasti halussaan löytää oven, joka vei Davidin luokse, että Bigot päästi hänet. Deschenaux oli käytävässä kiireesti sanonut hänelle jotakin, ja häntä ihmetytti, oliko sihteeri arvostellut tilanteen väärin. Sitten hän näki, mitä Deschenaux oli nähnyt ja tuntenut. Tyttö rukoili siinä seistessään, niin iloa kuin hänen kasvonsa sädehtivätkin.

Taas tarttui hän Annea käsivarteen. "Siitä olisi voinut tulla kuolema", hän lausui hitaasti ja selkeästi kasvoiltaan hehkuessa intohimoa, jota Anne ei kyennyt huomaamaan tai torjumaan. "Sitä he kaikki tahtoivat, Vaudreuilkin. Ruhjomista rautakangilla ja sitten hirttämistä kaiken kansan edessä, jotta asiasta koituisi Uus-Ranskalle varoittava esimerkki. Vihdoin viimein he myöntyivät, mutta vasta uhattuani Vaudreuilia sekä jotakuta muutakin valtiollisella ja taloudellisella perikadolla. Kuuletteko minua, Anne? David on pelastettu! Häntä ei hirtetä. Hänet ainoastaan rummutetaan eroitetuksi armeijasta ja _senjälkeen häntä ruoskitaan kaupungin kaduilla härkävankkurien jäljessä kuten Carbanacia_!"

Hiukan parahtaen Anne kurkoittihe eteenpäin käsillään hapuillessaan tukea ilmasta. Kuukausia kestänyt kärsimys ja onnettomuus kukkuroitui nyt äärimmilleen Bigotin lopullisen iskun armottomuudesta. Davidia ruoskittaisiin – ruoskittaisiin kaupungin kaduilla – sidottuna härkävankkureihin kuten Carbanac oli ollut. Se oli hänen viimeisenä ajatuksenaan mustan pilven pyyhkäistessä hänet tiedottomaksi. Kuitenkin vielä Bigotin temmatessa hänet syliinsä hänen huulensa liikahtivat yrittäen lausua Davidin nimeä.

Kaikista elämässään kokemistaan tärisyttävistä hetkistä oli tämä Bigotin suurin. Lyhyeksi tuokioksi se löi hänet sanattomaksi hänen katsoessaan kauniita kasvoja, jotka olivat retkahtaneet nojaamasta hänen rintaansa. Huuliltaan puhjetessa huudon, joka äärettömässä intohimoisuudessaan oli miltei raakalaismainen, hän pusersi tiedotonta tyttöä, kunnes viimeinenkin tajunnan pilke, mikäli sitä enää oli, oli paennut. Milloinkaan ei Anne ollut vaikuttanut häneen näin kiihoittavasti – milloinkaan ei hän ollut näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta – kuin näinä täydellisen avuttomuutensa hetkinä. Hän oli elämän, kuoleman, kaiken arvoinen – jo pelkkä hänen omistamisensa sitä oli, vaikkapa tuohon omistamiseen tarvittiinkin kahleita. Mikään aatos tulevaisuudesta, pelko huomenesta, ainoakaan havahtuva kunnian- tai säälintunne ei olisi kyennyt pidättämään häntä siitä, mikä oli koitunut hänen olemassaolonsa kuluttavaksi intohimoksi. Kuinka kevyt tyttö olikaan, ihanan kukan kaltainen – kuin lapsi – Bigotin nostaessa hänet syliinsä. Kuolemakaan, jos niikseen olisi tullut, ei olisi ollut liian kallis hinta siitä, mikä nyt oli hänen kätensä ulottuvilla.

Hän kääntyi tyttö sylissään ovelle, josta oli tullut, ja lukitsi sen. Avaimen kalahdus sai hänen kasvoilleen hulvahtamaan miltei pirullisen riemunilmeen. Sitten silmäili hän vastapäistä ovea, sitä, mistä Vaudreuil oli poistunut. Mutta ennenkuin meni sulkemaan sitä, hän kantoi Annen leposohvalle. Hetken hän seisoi kumartuneena tyttöä katsomaan. Hänen sormensa olivat irroittaneet nuo ihanat hiukset, ja niiden kirkas kimmellys Annen hartioilla ja kulmilla korosti kasvojen kuolonkalpeutta. Tukahtuneesti, julmasti huudahtaen hän kumartui suutelemaan noita mykkiä huulia ja sulkeutuneita luomia. Tyttö kuului nyt hänelle. Hän kuuluisi hänelle ikuisesti, jos hän, Bigot, vain valtaisi hänet kyllin lähelleen tänä yönä – tai päivänä. Sillä kalpeansurullisena sarasti päivä hänen kääntyessään lukitsemaan toista ovea.

Hän oli juuri tarttumaisillaan avaimeen, kun ovi hänen hämmästyksekseen aukeni. Hän ei ollut kuullut ääntäkään, risahdustakaan. Kapteeni Robineau seisoi hänen edessään. Ja hiukkasen tuonnempana tuon kovaosaisen miehen takana oli sisar Ester.

Puolikymmentä sekuntia molemmat miehet tuijottivat toisiinsa, ja sitten Robineaun kovapiirteiset kasvot lientyivät, ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät vain Bigotille tarkoitettuun, oivaltavaan hymyyn.

"Sisar Ester on tullut ilmoittamaan, että mademoiselle St. Denisin on aika palata, monsieur", hän sanoi ja kumarsi jäykästi, mutta osoittamatta kuninkaan sijaiselle kuuluvaa sotilaallista kunnioitusta.

Onnensa humalluttavan kuteen repeillessä Bigot yhä oli siksi järkevä, että kykeni hillitsemään raivonpuuskan, joka hänet valtasi. Robineau oli nujertanut hänet. Robineau, joka eilispäivänä oli ollut niin avuttomana hänen vallassansa. Olla nujerrettu – ja tuon miehen toimesta! Sittenkin hän hymyili. Raivon ja pettymyksen kuohuttaessa hänen olemustansa hän ainaiselle oveluudelleen uskollisena antoi ilmeensä ripeästi vaihtua – ja tervehti sisar Esteriä iloisena ja muka hyvillään. Hän oli juuri ollut menossa tätä noutamaan, koska oli huolissaan Annen takia. Nyt oli hän pahoillaan siitä, että oli lähettänyt noutamaan tätä luostarista, sillä tytön kokema järkytys hänen nähdessään Davidin, keskustellessaan tämän kanssa, kuullessaan hänen tuomionsa oli ollut liian suuri. Tuokio sitten oli hän pyörtynyt. Hän, Bigot, oli nostanut hänet leposohvalle ja rukoili luojaa, ettei hänelle vain olisi tapahtunut mitään vakavaa.

Saatuaan tehtävänsä tehdyksi Robineau poistui. Bigot siis toi sisar Esterille vettä ja hajusuolaa, ja Annen kotvasta myöhemmin avatessa silmänsä oli hänen ilonsa niin suuri, että hyvä ja hurskas nunna tuli suuresti liikutetuksi. Tällöin Bigot käsitti, ettei Robineau ollut ilmaissut epäluulojaan sisar Esterille.

Hän kutsui apua, ja hellävaroen kannettiin Anne ajoneuvoihin sekä vietiin luostariin sisar Esterin hyvässä hoivassa.

Ennenkuin harmaa aamunkajo oli vaihtunut kirkkaammaksi päivänvaloksi oli Vaudreuil saanut ohjeensa. Kapteeni Jean Talonin, kaksintaistelutaiturin, oli viipymättä pantava vireille vanha riitansa Robineaun kanssa. Bigot lupasi Talonille toiset kymmenentuhatta frangia, jos asia oli järjestettävissä kahdenkymmenenneljän tunnin sisässä. Ja Robineaun oli kuoltava.

XXIII luku.

Maaliskuun lopussa 1755 alkoi Quebecissa vähitellen tuntua se muutos, joka oli hiljaa hiipinyt Uus-Ranskan ylle ja joka loppujen lopuksi oli järkyttävä sen kansakunnan uumenia, joka oli asuttanut Quebecin. Sotaa ei oltu julistettu, molempain vihamielisten valtakuntain hovit hymyilivät toisilleen, yksissä syöden, juoden, tanssien ja rakastellen. Kuitenkin oli kenraali Braddock jo saapunut siirtokuntiin mukanaan 44:s ja 48:s rykmentti taistelemaan Ranskaa vastaan, ja parooni Dieskau oli kahdeksallatoista sotalaivalla sekä tuoden kuusi pataljoonaa sotamiehiä, La Reinen, Bourgognen, Languedocin, Guiennen, Artoisin ja Bearnin, kaiken kaikkiaan kolmetuhatta miestä, purjehtimassa hänen jälessään ryhtyäkseen hänen kanssaan valtavaan taisteluun Ameriikan erämaissa.

Sellainen oli tilanne, jolla maailman historiassa ei ole vertaa, sinä päivänä, jona Anne St. Denis musertuneena ja murtuneena oli jättänyt Davidin vankityrmään Bigotin palatsiin. Ja kolmetoista kuukautta oli vielä kuluva, ennenkuin naamiot riisuttaisiin ja sota julistettaisiin – kolmetoista kuukautta, joiden aikana armeijoita viivästytettiin ja siirtokunnissa virtasi veri.

Uus-Ranskassa, jonka kuusikymmentätuhatta uutisasukasta englantilaisten puolentoistamiljoonan rinnalla alkoivat käydä rauhattomiksi, kierteli sekavia huhuja, ja niin seigneurit kuin rahvaskin pohtivat kysymyksiä, joita aikaisemmin ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen.

Ja näiden huhujen joukossa, jotka viime aikoina olivat käyneet Quebecissa itsepintaisiksi ja tavallisiksi, oli muuan, joka kertoi maankavalluksesta. Tämä huhu, jota Bigot kumppaneineen oli yllyttänyt, levisi rahvaaseen kuin ruttotauti. Otollisempaa hetkeä tuskin olisi voinut olla kuin tämä maaliskuun kahdeskymmeneskolmas päivä, jona kaupunkilaisille julistettiin, että maankavaltaja oli tavattu teosta hänen toimittaessaan arvaamattoman tärkeitä salaisia tietoja vihatuille englantilaisille ja että tämä kavaltaja oli luutnantti David Rock, käskynhaltijan suosikki.

Yleinen mielipide kävi hetkien vieriessä yhä synkemmäksi. Viikkomääriä, kuukausikaupalla kestänyt levottomuus purkautui yhä kasvaviin syytöksiin Davidia kohtaan, ja monet alkoivat kirota sitä vaikutusvaltaa, jonka ansiosta rikollinen oli säästynyt kavaltajan niin hyvin ansaitsemalta kuolemalta. Tätä Bigot halusikin. Sillä mahtavalla ihmiskoneistolla, joka oli hänen käytettävissään, ei hänen ollut lainkaan vaikeata kiihoittaa tätä tyytymättömyyttä, kunnes se paisui kaupungissa huomattavaksi. Se seikka, että hän oli kadottanut Annen sinä silmänräpäyksenä, jona tämä oli niin toivottomasti näyttänyt olevan hänen vallassansa, ei lainkaan ollut vähentänyt hänen varmuuttaan siitä, että saisi tytön omaksensa. Jonkun päivän, ehkäpä jonkun tunnin kuluttua jo hänen tilaisuutensa palaisi taas, eikä tällä kertaa olisi mitään Robineauta astumassa houkan lailla hänen ja hänen pyyteittensä väliin. Hän luotti siihen, etteivät Anne ja sisar Ester lainkaan epäilleet mitään, ja että kapteeni Talon, joka jo oli miehensä jäljillä, huolehtisi siitä, että Robineaun suu tulisi tukituksi.

Siksi hän häikäilemättä levitti kaupungissa tyytymättömyyttä omiin ponnistuksiinsa Davidin pelastamiseksi, sillä hän tiesi puheiden joutuvan ennen pitkää ursuliininunnain ja Annen korviin. Sillä mikäpä niin vaikuttaisi tyttöön, jonka hän oli päättänyt saada omakseen ja jota hän mielettömästi himoitsi, kuin julkinen syytös teon johdosta, johon hän oli ryhtynyt muka niin itsensäuhraavasti yrittäessään pelastaa tämän onnen?

Muuan sydän Quebecissa oli, jonka murheen ja epätoivon kipinöivä suuttumus aika-ajoittain voitti, ja tuo sydän oli Nancy Lotbinièren. Vain isän estelyt ja hänen varma vakuuttelunsa siitä, että tytöllä ei ollut todisteita siihen, mitä saattoi sanoa, estivät häntä julistamasta julki niitä epäluuloja, joita hän niin pitkän aikaa oli hautonut. Parooni selitti, että oli paljon parempi Davidin kärsiä rangaistuksensa ja sitten palata erämaahan kuin tehdä Anne St. Denisin nimestä yleinen puheenaihe Uus-Ranskassa. Pettymyksekseen ei Nancy myöskään itsepintaisuudestaan huolimatta päässyt Bigotin puheille tuon maaliskuun kahdennenkymmmenennenkolmannen päivän iltana. Davidia ei hänen sallittu mennä tapaamaan. Ja sitten tuon päivän varhaisena iltana seurasi murhenäytelmän huippukohta. Kaduilla ja toreilla julistivat kaupungin kuuluttajat äänekkäästi ja virallisesti sellaista uutista, että luutnantti David Rock, maankavaltaja, rummutettaisiin armeijasta ja joutuisi ruoskittavaksi Quebecin kaupungin kaduilla puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, maaliskuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä, Herran ja armollisen majesteetin vuonna 1775.

Kuultuaan uutisen Anne St. Denisistä tuntui, että kuolema olisi ollut tervetullut vapauttamaan hänet kaikesta tuskasta.

Myöhäisenä yön hetkenä hän nousi sairasvuoteeltaan ja pukeutui sekä odotti aamua. Ja tuskin oli aamunkoitosta tullut miltei keväisen kirkas päivä kun Quebecin kaupunki koki toisen järkytyksen, joka miltei synnytti suurempaa mieltenkuohua kuin tieto Davidin vangitsemisesta.

Päivän koitteessa oli tapahtunut muuan kaksintaistelu, kaksintaistelu kapteeni René Robineaun sekä kapteeni Jean Talonin kesken. Murhistaan kuulu Talon virui käskynhaltijan palatsissa hengettömänä. Ja Robineau oli poissa – missä, sitä ei kukaan tiennyt.

XXIV luku.

Huomenissa valmistautui Quebecin vanha kaupunki aamupuhteella näkemään onnetonta näytelmää, näytelmää, joka ei näihin aikoihin ollut Uus-Ranskassa niinkään harvinainen. Tuskinpa mikään sen ajan rangaistuksista, olipa se sitten kuinka kaamea tahansa, herätti ihmisissä sellaista mielenkiintoa ja kiihdytti heidän uteliaisuuttaan siinä määrin kuin julkinen raipparangaistus. Niin alentava se oli, että rehti mies olisi mieluummin antanut henkensä kuin alistunut siihen.

David Rock, joka oli kärsivä tämän rangaistuksen, oli erilaisessa asemassa kuin edeltäjänsä, sillä tapaus kuului oikeastaan sotilasviranomaisille, ja siihen liittyi erinäisiä alkuvalmistuksia, joiden teho tuli olemaan valtava. Hänen rikostaan ja rangaistustaan kuuluttivat julkiset kuuluttajat kaduilla ja kujilla, sotaväki oli määrätty paraatiin "poisrummuttamisen" ajaksi, ja erikoisen vartijan piti saattaa hänet kaupungin ulkopuolelle, kaupungin, josta hänet ainiaaksi karkotettaisiin rangaistuksen tultua täytäntöönpannuksi.

Kopissaan tiesi David näytelmästä, jota valmisteltiin hänen perikatonsa juhlalliseksi säestykseksi. Siitä hetkestä lähtien, jona hän oli puhunut Annelle viimeiset sanansa ja nähnyt Deschenauxin vievän kalpean ja puoleksi pyörtyneen tytön pois, alkoi hänen suuttumuksensa ja epätoivonsa haihtua takaperoisen tunteen tieltä, joka sai hänet oudon ja välinpitämättömän tyyneksi. Tästä tyyneydestä kehkeytyi aika-ajoittain miltei mieletön riemunpuuska sen johdosta, että ei vain hän vaan Anne St. Deniskin oli kärsivä sinä päivänä, jona tuon hänen ystäväkseen niin ulkokultaisesti tekeytyneen miehen juonittelut kehittyisivät voitolliseen huippukohtaansa. Sillä Bigotin pyyteet olivat hänelle nyt yhtä selvät kuin kynttilän loimu hänen kopissansa. Kun hän itse oli kavaltajana joutunut ruoskituksi ja karkoitetuksi, häväistyksi ja tuomituksi koko Uus-Ranskan silmissä, niin mikäpä esti käskynhaltijaa kosiskelemasta Anne St. Denistä, joka tästälähtien ylenkatsoisi häntä, Davidia – vaikkapa mukana kenties olisi sääliäkin ja rahtunen rakkautta – kuten muu maailmakin? Mutta jonkun ajan kuluttua kärsisi Anne itse enemmänkin kuin tänä päivänä. Näinä katkerina hetkinä, joina kaikki hellät, säälivät ja rakastavat tunteet näyttivät palaneen tuhkaksi hänen sielustaan, oli tämä miete hänen parhaana lohtunaan.

Sillä Anne hänen elämäänsä oli tuonut tämän tuhoavan, auttamattoman murhenäytelmän. Eikä hänen mielestään Annella ollut ainoatakaan puolustusta. Hivenenkään vertaa ei enää ollut jäljellä siitä lämpimästä tunteesta, joka vain lyhyt aika sitten oli ollut hänen elämänsä ydin.

Ainakin hän itse uskoi sen sammuneen. Kidutuksen hetken lähestyessä hän alkoi hiukan kiihkeämmin takertua niihin lohdun muruihin, mitä saattoi keksiä. Hän kiitti luojaa siitä, että kaikki olisi ohi, ennenkuin äiti ja Musta Metsästäjä kuulisivat asiasta, ja silloin olisi hän palannut takaisin metsiin. Siellä korvessa oli miehiä ja naisia, jotka uskoisivat häntä hänen kertoessaan asian todellisen laidan. Ja senjälkeen koittaisi vielä kerran hetki, jona hän pisara pisaralta antaisi Bigotin verisesti maksaa äärettömän petturuutensa ja jolloin Anne kärsisi vieläkin enemmän kuin hän, David, nyt kärsi.

Ei hän ruoskaa pelännyt. Hän muisti Carbanacia – murhaaja Carbanacia – joka selkä raipan repimänä oli kulkenut kuin jumala Quebecin katujen kautta, sillä hänen omatuntonsa oli ollut puhdas.

Vihdoinkin hetki löi.

Davidille annettiin kiiltävänappinen ja hieno asetakki. Sen toi hänelle kaksi vartijaa, joita seurasi muuan upseeri ja puolikymmentä sotilasta. Toinen vartijoista avasi hänen koppinsa oven, ja toinen auttoi takin hänen ylleen sotilaiden asettuessa kahteen jäykkään ja liikkumattomaan riviin. Hän ei heihin katsahtanutkaan astuessaan näiden rivien välistä.

Hänet valtasi ajatus, että Carbanac siinä taas oli kärsimässä, Carbanac, kunnian mies, mies, jonka känsäiset kädet olivat kuristaneet Nicoletin hengiltä, ja hänen huulensa vetäytyivät jylhään, ilottomaan hymyyn hänen tähystäessään suoraan eteensä, sinne minne Carbanacin henki häntä johti.

Ensi kertaa päiväkausiin hän näki auringon tyrmän portailta tultuaan suureen halliin. Tämä aurinko häntä ensin järkytti, aurinko, jota tulvehti sisään etelään käsin olevista kaidoista akkunoista ja kirposi kultaisena kirjavuutena kivilattialle. Ja jollakin merkillisellä tavoin oli auringon kanssa muuan nälkiintynyt koirapahainen puikahtanut palatsin kielletylle alueelle. Vihoviimeinen rakki se oli, takkukarvainen kulkukoira, ja kuitenkin oli sen pään asennossa ja silmäin kirkkaassa, järkkymättömässä katseessa jotakin, mistä Davidin mieleen johtui Carbanac entistä elävämmin. Sillä tämä koira ei ollut kehno raukka, niin oudossa paikassa ja vihollisten vainoamana kuin se olikin. Tuokiota varhemmin oli David kuullut sen älähdyksen erään vartijan sitä lyödessä, ja mennessään nyt ohitse hän ojensi kättään. Ennenkuin hän oli ehtinyt vetää sitä takaisin, oli koira hänen vierellään ja kosketti sitä nopeaan ja ystävällisesti. Sitten tuli potku takaapäin, ja hallin vartijoilta niitä sateli lisää, kunnes eläin lähti karkusalle.

Koira ja aurinko, mutta varsinkin koira, olivat haihduttaneet Davidin kasvoilta niiden äärimmäisen katkeran ilmeen ja eläimen odottamaton, hyväilevä nuolaisu oli ailahuttanut hänen mieltään lämmittävästi.

He lähestyivät parhaillaan palatsin pääovea, ja David katsahti ympärilleen. Eipä tainnut olla syytä pitää niskaansa niin jäykkänä, alkoi hänestä tuntua.

Hallissa oli ainoastaan vartijoita ja jokunen sotilas. Ulkoa hän kuuli äkillisen kohahduksen, jonka ainoastaan väkijoukko saattoi aiheuttaa. Sitten astui hän avoimista ovista ja seisoi kivisellä korokkeella palatsin portaiden yläpäässä koko Quebecin kaupungin katseltavana.

Silloinkaan ei hän heti tajunnut Bigotin draaman tehokasta näyttämölleasetusta eikä sitä seikkaa, kuinka tavattoman keskeinen hän itse oli tässä draamassa, sillä uskaliaana ja lannistumattomana juoksi tuo isännätön hylkykoira hänen luoksensa nähden ainoastaan hänet, heiluttaen kainostelematta häntäänsä vain hänelle sokeana kaikelle ympärillään vallitsevalle loistolle ja komeudelle sekä pahaenteisille uhkauksille.

Seisoen yksinään palatsin portaiden yläpäässä kuusi jalkaa korkealla maasta, kuten Bigot oli suunnitellut, tulipunaisessa takissansa vetäen puoleensa kaikkien katseet, sankka, vaalea tukka loistaen auringossa ja kasvojensa syttyessä ystävällisesti hymyilemään koiralle ei David huomannut tilanteen vakavuutta. Bigotin vaarallisin vihamieskään ei olisi saattanut keksiä täydellisempää vastakohtaa sotilaalliselle loistolle ja prameudelle, sillä tänä hetkenä eivät ihmiset muistaneet rangaistusvankkureita eikä raippaa vaan ajattelivat ainoastaan koiraa ja miestä. Ja vasta vuosikautten päästä tämä näky painui unhoon kaupunkilaisten mielestä, sillä heidän katsoessaan ja sotilaiden pidättäessä henkeään ihmetyksestä tuo kulkurikoira laskeutui Davidin jalkain juureen ja silmäili tyynen rauhallisena väkijoukkoa.

Ihmisjoukossa kävi kohahdus, suunnaton sävähdys seurasi epäselvän ajatuksen synnyttämää kasvavaa levottomuutta, ja sitten lumo laukesi muutamain sotilasten muodostaman ketjun sulkeutuessa. Sen jälleen hajaantuessa oli koira poissa. Mutta David ei enää ollut sama kuin astuessaan vankityrmästään eikä liioin ihmisjoukko ollut sama, joka kotvasta varhemmin olisi saattanut kirkua äänensä käheäksi vaatien hänen henkeään.

Hän hämmästyi omaa tyyneyttään ja sitä ennemminkin mielenkiintoa kuin pelkoa tai kauhua muistuttavaa tunnetta, jolla hän tähysteli taajoja sotilasrivejä sekä kaduille ja edessä olevalle aukiolle ahtaantunutta rahvasta. Aivan hänen edessään portaiden juuressa olivat härkävankkurit ja härkä. Härkä oli suuri ja uneliaannäköinen elukka, joka tyytyväisenä märehti odotellessaan. David kohautti olkapäitään. Tuon härän jäljessä oli matka Quebecin katujen kautta tapahtuva hitaasti, mietti hän. Tämä ajatus ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksi. Hän oli oudon vapaa kaikesta sellaisesta. Verkalleen hänen katseensa siirtyi tähyämään katsojain merta punakan ja meluisaäänisen upseerin alempana portailla lukiessa ääneen lyhykäistä selostusta hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan. Hän tuskin kuuli sanaakaan. Naisia ja lapsia hän katsoi, joita oli sadottain. Miksikä olivatkaan he saapuneet katsomaan hänen ruoskimistaan, mietti hän. Pikku pojille hän saattoi suoda asian anteeksi. Pienenä poikasena olisi hän itsekin ollut mukana. Mutta naiset!

Syvimmältä hänen sydämestään kuitenkin kohosi rukousta, joka voitti kaikki muut tunteet, rukousta sellaista, että Anne St. Denis olisi tuossa kansanjoukossa. Hartaasti hän toivoi, että tämä näky sekä se, minkä tuleman piti, syöpyisi niin syvälle tytön mieleen, että tämä sen muistaisi kuolinpäiväänsä saakka.

Ääni portailla oli vaiennut, ja nyt kajahti verkkaisaa rummutusta. Ääni oli juhlallisen kaamea, ja Davidia puistatti. Tuo ääni, se oli kuin tom-tomrumpujen surunvoittoista nyyhkettä erämaan leirissä, missä murehdittiin vainajaa. Ja vainajaa se tarkoittikin, tuo rumpujen synkkä valitusääni, jonka hän oli kuullut useasti ennenkin niiden johtaessa sotilaan ruumissaattoa.

Sovittaen liikkeensä rumpujen kolkon kuminan mukaan astui kaksi upseeria portaita ylös Davidin luokse. Tämän mielestä he olivat kuin tärkeännäköisiä huuhkajia. He pysähtyivät hänen kummallekin puolelleen ja seisoivat tuokion kuin puukuvat kunnes rumpujen äkillisestä merkkijyräyksestä alkoivat rytmillisesi elehtiä ryhtyen repimään hänen takistaan noita kirkkaita metallinappeja.

Davidin päätä vihloi oudosti. Hän olisi tahtonut nauraa, tahtonut sivaltaa ympärilleen molemmin nyrkein. Jotakin lapsellisen koomillista oli tässä juhlallisessa näytelmässä, tässä nappien repimisessä, ikäänkuin olisi se ollut suurenmoista, uskonnollista uhritoimitusta jollekin jumalalle. Häntä nappien kohtalo säälitti. Yhden toisensa jälkeen näki hän niiden lentävän kiviaskelmille välkkyen auringossa. Sen hän pani merkille, että toisen upseerin sormet olivat lyhyet ja turpeat, toisen pitkät ja luisevat. Kaikki tämä oli hänestä hyvin hupaista. Mutta samalla kehkeytyi hänen sisimmässään jonkinlainen tunne, jonka vaikutuksesta hän olisi mielellään huitaissut molemmin nyrkein, tunne, jonka hän raudanlujasti piti kurissa. Hänen takkinsa riisuttiin. Napit oli kaikki riuhdottu irti. Ja kaiken aikaa jyskyttivät rummut verkkaista, jylhää kuolinmarssiaan.

Sittenkään ei hän edes pusertanut käsiään nyrkkiin. Ihmiset tähyilivät häntä ihmeissään. Komea hän oli siinä seistessään, paljaine hartioineen nuorekkaassa voimassaan uljaampi kun univormussa olisi ollutkaan. Hänen tukkansa oli vaalea ja hänen hipiänsä valkoinen kuin naisen. Hän ei pelännyt eikä kaihdellut. Monet vannoivat jälkeenpäin, että hänen sekä huuliltaan että silmistään oli sädehtinyt hymyä upseerien kiskoessa hänen nappejaan. Toiset väittivät tuon hymyn viipyneen vielä hänen astuessaan portaita alas ja ojentaessaan kätensä sidottaviksi härkävankkurien takapäässä olevan pölkyn renkaisiin.

David ei tiennyt hymyilevänsä. Hän unohti kansanjoukon ja auringon, koirankin. Hän kamppaili. Kamppaili kapinallista henkeä vastaan, joka olisi pakottanut häntä huutamaan julki totuuden kaikille näille ihmisille. Hän tiesi tämän halun olevan peräisin pelkuruudesta, halusta etsiä pakotie. Se olisi vain tyydyttänyt Bigotia. Musta Metsästäjä ei olisi antanut sille myöten. Carbanackin oli sen hillinnyt.

Äkkiä hän keksi, että hänellä oli toveri siinä härkävankkurien ääressä. Tuo kulkurikoira.

Koira loikkasi vankkurien alle härän verkalleen lähtiessä liikkeelle ja jäi kulkemaan sen suojaan niin että David silloin tällöin näki vilahdukselta sen kyhmyistä, nälkiintynyttä ruhoa. Olisi ollut houkkamaista väittää tuota koiraa älyttömäksi olennoksi. Se oli löytänyt ystävän. Ystävässä oli se löytänyt herran. Ilmeisestikin oli se sitä mieltä, että tässä ihmisjoukossa oli se ystävineen aivan hyljätty, vaikka härkä sekä vankkurit eivät tosin olleet heille vihamielisiä. Sen terävät korvat älysivät raipan ensimmäisen läiskähdyksen Davidin selkään. Mutta sanaakaan, äännähdystäkään ei se kuullut isännäkseen valitsemansa miehen huulilta puhkeavan. Ruoskan vinkuna ei ollut sille outoa. Se sai sen painumaan syvemmälle vankkurien alle ja lähemmäksi härän tukevia sorkkia. Epäilemättä oli tuo suhahtava isku ollut tarkoitettu sille itselleen, ja se halusi hartaasti pysytellä poissa sen ulottuvilta. Silloin tällöin se kuitenkin vilkaisi taaksensa nähdäkseen, olivatko Davidin jalat mukana.

Vankkurit huojahtelivat ja vingahtelivat katukivityksellä ja iljanteisissa pyöräinuurteissa sekä kapusivat pitkää, polveilevaa mäkeä ylös. Aallehtivana massana oli väkijoukko niiden kummallakin puolen sekä takanapäin, ja useat lähimpinä olevista osoittelivat tuota koditonta eläintä niiden alla. Pikku pojat alkoivat huudella sitä ja heitellä sitä jäisillä multakokkareilla. Uudenlainen uteliaisuus ja vastustushalu valtasivat koiran. Kivikovia möykkyjä muksahteli sen lähettyville, pari siihen osuikin, ja erään poikaviikarin rientäessä aivan likelle sekä pistäessä sitä pitkällä kepakolla se näytti ikeniään, murahti ja painui lähemmäksi ystävänsä jalkoja.

Ruoska alkoi herättää siinä uutta, kiihkeämpää mielenkiintoa. Aika-ajoittain oli se hiljaa, ja koira saattoi kuulla ainoastaan vankkurien narinan ja kintereillä rientävän roskajoukon yhä äänekkäämmän kohinan. Sitten se taas alkoi läimähdellä, terävin, viuhuvin äänin, niin että koiraa alkoi vapisuttaa. Hetken päästä tapahtui jotakin, joka sai sen näkemään punaista. Entisiä painavampi ja tuntuvampi multakokkare iski sitä, ja se painautui vikkelään taammaksi. Samassa silmänräpäyksessä se näki ruoskan. Sen kiemuroivat kielekkeet räiskähtivät ilmassa kuin katkeavat oksat ja putosivat viuhahtaen sekä sähähtäen sen miehen selkään, joka oli sen ystävä. Tuokion se epäröi, ja tuona tuokiona ruoskaa hoiteleva neekeri kiireesti heilautti käsivarttaan ensin eteen-, sitten taaksepäin, ja tuon kauhean esineen tulenpolttavat siimat suhahtivat koiran ruumiiseen. Ne tuskin olivat eläintä itseään nopeammat. Väkijoukko kuuli neekerin äkkiä kiljaisevan kauhistuneesti. Jotkut näkivät koiran syöksähtävän hänen kimppuunsa. Ja kun eläintä oli potkittu, lyöty ja raivoisasti pieksetty, kunnes se katosi kansanjoukkoon, näkivät nuo samat henkilöt verta virtaavan neekerin käsivarresta aivan kuin Davidin selästäkin.

Tuokion sai David levätä kunnes päästiin yläkaupungin kaduille. Hän oli tuntenut hermojensa alkavan pettää. Mutta ne olivat taas ennallaan – ja koira oli auttanut. Huimaava tunne hänen päässään hellitti. Ainoakaan ihminen ei ollut nähnyt hänen sävähtävänkään, ja hänen päänsä oli entistä pystympi härkävankkurien kitkuttaessa yläkaupungin hienoille kaduille. Täällä olisi hänen ystäviään. He katsoisivat häntä sekä avoimesti että verhottujen akkunain takaa. Ruoska viuhahteli taas heidän matkatessaan Nancy Lotbinièren kodin ohitse. Mutta siellä olivat akkunat tarkasti verhotut. Jumala Nancy Lotbinièreä siunatkoon. Se oli hänen pieni viestinsä Davidille, viesti, josta tämä ymmärsi, että tyttö kenties parhaillaan rukoili hänen puolestaan, mutta että ei hän eikä kukaan muukaan siitä talosta ollut katsomassa Davidin häväistystä.

Solmuruoskan läimähdellessä oli kipu nyt kauhea ja tuskallinen. Se ikäänkuin poltti lihan ja luun lävitse hänen sieluaankin. Kuumat liekit repivät hänen ruumistaan, ja kuitenkin hän intiaanin lailla astui horjahtamatta.

St. Louiskatua alaskäsin kuvernöörin palatsin edessä olevaa suurta aukiota kohden härkä astuskeli vankkureineen. Tuhatlukuinen yleisö oli kokoontunut julman sirkusnäytännön loppua katsomaan, näytännön, joka oli alkanut rahvaalle Palaiskadun toisessa päässä.

Täällä oli viimeinen ruoskimisnäytös tapahtuva, ja sitten oli seuraava rikollisen karkoittaminen kaupungista. Davidia ihmetytti se seikka, ettei hän lainkaan hävennyt, lainkaan tuntenut olevansa nöyryytetty seistessään siinä koko yläkaupungin silmäin edessä niin ryhdikkäänä ja horjahtamatta, että kukaan ei aavistanut häntä huimaavan ja hänen hermojensa olevan miltei äärimmilleen pingoittuneina. Hän katsoi länttä kohden, ja mittaamattomia tienoita oli hänen edessänsä, mailimäärin metsämaata, jonka vielä tänä päivänä voi nähdä Suuren Kallion laelta. Niistä sadoista, jotka olivat kokoontuneet aukiolle, hän ei nähnyt ainoatakaan – vain metsiin hän tähyili, kotiinsa, missä oli kaikki, mitä hän rakasti tai tästä päivästä lähtien oli rakastava. Tuosta sinisenä siintävästä kaukaisuudesta näytti valuvan lohtua ja voimaa, ja monen katsojan käydessä pahoinvoivaksi ja kääntyessä poispäin, kun neekerin käsi nousi ja laski, seisoi hän siinä uljaana ja loistavin silmin, joista hänen äärimmäisestä, suunnattomasta rohkeudestaan huolimatta näkökyky alkoi verkalleen mutta varmasti sumeta.

Ja näin hän seisoi, pilvettömältä taivaalta paistavan auringon säteissä selkä verijuovista punaisena, vaalea pää yhä ylväästi pystyssä, ruoskan raivoisalla kostonhalulla leikatessa viimeisiä merkkejään hänen lihaansa, kun Anne St. Denis näki hänet aukion tyhjältä sisimmältä ääreltä.

Kansanjoukko oli tehnyt hänelle tilaa. Se oli ihmeissään jakaantunut tuon hennon, raivostuneesti eteenpäin työntyvän tytön tieltä. Useat tunsivat hänet. Mutta vasta tytön syöksähdettyä aukiota vartioivan harvalukuisen sotilasketjun läpi David kuuli äkillisen, raskasta huokausta muistuttavan kohahduksen väkijoukossa.

Pari silmänräpäystä Anne joukon keskessä olevalle avoimelle paikalle päästyään seisoi kuin näkemänsä näyn sokaisemana, ja nyt tähyilivät ihmiset häntä eikä enää Davidia. Neekeriorja uhreineen ei aavistanut mitään. Ruoska kohosi ja laski, ja tehdäkseen viimeisen hyökkäyksensä entistä vaikuttavammaksi Bigotin julma raakalaiskätyri pani jokaisen ruoskaniskun lätkähtämään pistoolinpamauksen tavoin. Hänen pikimusta, vyötäisiä myöten paljastettu ruumiinsa kiilsi hiestä, hänen paksuhuuliset kasvonsa olivat vääntyneet riemulliseen irvistykseen hänen ollessaan suomimassa vihattuihin valkoisiin kuuluvaa miestä, ja päivässä läikkyi Davidin selkä veripunaisena, niin punaisena, että parahdus, jonka kaltaista Quebecin kaupungissa ei oltu kuultu sinä ilmoisna ikänä, puhkesi Annen huulilta hänen karatessaan tuon mustahipiäisen pedon kimppuun.

Tuo parahdus ei ollut yksinomaan mieletöntä kauhua, siitä huokui myöskin raivoa ja kostonhimoa. Tytön kädet sieppasivat ruoskan kiemuroivat siimat, ja niin raivoisasti sekä äkkiarvaamatta oli hän syöksähtänyt paikalle, että ase heltisi neekerin puserruksesta. Tuon huudon kajahtaessa oli David kääntynyt, ja nyt hän näki ruoskan viuhuvan vieläkin vihaisemmin kuin aikaisemmin ja kauhistuneen neekeriorjan pakenevan sen tieltä. Väkijoukosta puhjennut huokaus kävi matalaksi muminaksi. Bigotin pyöveli kompastui ja kaatui, ja Anne saavutti hänet taas, suomien hänen kasvojaan kunnes hän ulisi tuskasta. Väkijoukon mumina kasvoi pauhinaksi. Sen ääret huojuivat. Minne neekeri yrittikin karata, siellä se taajeni hänen tiellensä kuin tuhoisa lumivyöry. Mutta Anne St. Denisin edessä se jakaantui – Annen ja hänen ruoskansa edessä. Se soi hänelle tietä, ja hänen tieltään työntyvät ihmiset näkivät outoa mielettömyyttä hänen silmissään ja kuulivat hänen huohottavan hengityksensä hänen kulkiessaan ohitse pusertaen lujasti ruoskaa, josta hänen valkoiset kätensä olivat tahraantuneet Davidin vereen.

Nekään, jotka hänet tunsivat, eivät yrittäneet rientää hänen avuksensa tai pysäyttämään häntä, eivätkä myöskään uskaltaneet sanoa hänelle mitään. Mutta väkijoukon tuolla puolen odotti muuan mies, jonka pitkän viitan kaulus oli nostettu ylös ja jolla oli leveälierinen, miltei hänen silmänsäkin peittävä hattu. Hän juoksi tyttöä vastaan tytön saapuessa, ja tämän tarttuessa hänen käsipuoleensa yhä pusertaen ruoskaa he riensivät kivettyä mäkirinnettä "Kultaisen koiran" ohitse uteliaimpain katsojain alkaessa tulla perässä. Mutta kadunkulmassa odottivat ajoneuvot, ja näihin mies nosti seuralaisensa, ja vinhaa vauhtia lähtivät ajoneuvot ursuliiniluostaria kohden.

Ihmiset, jotka eivät olleet ruoskimista katselemassa, näkivät sinä päivänä ajoneuvot, jotka menivät täyttä neliä Fabriquekatua pitkin, toiset taas näkivät niiden kääntyvän Saint Johnin kulmasta ja nelistävän sitten Palaiskadulle, kunnes niitä vetävä hevonen pysäytettiin käskynhaltijan palatsin likelle Nicolas- ja Lacroiskatujen käänteeseen.

Viittä minuuttia myöhemmin kuuli huoneustossaan oleskeleva Bigot ovelleen kolkutettavan, ovelle, jota ainoastaan harvat ja valitut käyttivät, ja sitten pyysi Anne St. Denis päästä sisään. Riemuissaan hän aukaisi oven lukosta, ja Anne astui huoneeseen – Anne, jolla kädessään oli ruoska, Davidin verestä punoittava ruoska, ja aivan hänen takanaan oli kapteeni René Robineau, nyt ilman viittaa ja hattua.

Vain pitkät ajat jälkeenpäin kulkevista huhuista ja kulkupuheista tiedettiin Quebecissa ja Uus-Ranskassa, mitä sinä päivänä oli Bigotin palatsissa tapahtunut. Annen lopetettua oli Davidin puolesta täydellisesti kostettu. Kolmasti oli Bigot tarttunut ruoskaan, jota tytön raivoisa käsi heilutti, ja kolmasti oli kapteeni Robineaun miekka lävistänyt hänen vaatteensa ja tunkeutunut hänen lihaansa kunnes hän kuolemankauhussaan oli päästänyt otteensa. Loppujen lopuksi ei hänen kasvojaan olisi voinut tuntea, ja vasta silloin Anne horjahti seinää vasten ja vaipui nyyhkyttäen, murtuneena lattialle, menehtyneenä. Silloin tarttui ruoskaan Robineau ja lopetti työn, ja jos Quebecin kaupunki olisi nähnyt hänen kasvonsa kun se oli tehty, kasvot, joilta taas loisti esi-isäin kunniakasta ylväyttä, olisi siellä hämmästelty toista vieläkin suurempaa ihmettä, joka oli tapahtunut David Rockin ruoskatuomiota pantaessa täytäntöön.

XXV luku.

Maailma olisi kaupunginmuurien ulkopuolella taas muuttunut Davidille, jos hän vain olisi sallinut. Portin sulkeutuessa hänen takanaan ja ihmisjoukon jäädessä sen toiselle puolen hän keksi, että tohtori Coue oli häntä odottamassa. Useita muitakin oli tämän seurassa, mutta näitä ei David tuntenut. Kylmänä ja tunteettomana hän mukautui näiden läsnäoloon, ja aivan likellä sijaitsevassa pienessä majassa pikku haavuri sitoi hänen ruhjoontuneen selkänsä. Kaikki terävyys oli lauennut Davidin tunteista. Kipukin oli hänestä vaimeaa. Aukiolla tapahtuneen odottamattoman tapauksen tenhosta ei hän ollut tietoinen. Anne ei ollut hänelle sen läheisempi kuin hän oli ollut lähtiessään vankityrmästä, eikä hänen tekonsa ollut valanut Davidiin toivoa, katumusta tai iloa. Jonkun sävähtävän tuokion oli tämä ainoastaan tuntenut valtavaa riemua sen johdosta, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja antanut tytön nähdä hänet, Davidin, härkävankkureihin kytkettynä.

Tuokin tunne oli nyt palanut tuhkaksi. Eikä pikku haavalääkäri ensi kertaa ollut näkemässä tätä tunteiden turtumusta vahvassa miehessä, joka kamppaili henkistä tylstymistä vastaan, mikä heikommalle yksilölle olisi merkinnyt ruumiillista lamaannustilaa. Vaieten ja lempeänä hän suoritti työnsä taitavan seikkaperäisesti. Lähes tunti häneltä siihen meni, ja vasta lopetettuaan hän tarjosi neuvoja ja ryhtyi antamaan ohjeita. Davidin oli kotvaseksi jäätävä sinne missä oli, kunnes ystäviä saapui häntä tapaamaan. Monsieur sekä mademoiselle Lotbinière olivat kello neljän aikaan tulossa paikalle ja huolehtisivat siitä, että hän mukavasti pääsisi matkalle Richelieuhin. Mademoiselle oli tekemässä matkavalmisteluja sekä oli pyytänyt ilmoittamaan, että aikoi tulla hänen seuralaisekseen aina perille saakka.

Tämä selostus Nancyn suunnitelmasta vasta havahutti Davidia epämiellyttävästi. Sitä ei kuitenkaan näkynyt hänen ilmeestään hänen kiittäessään tohtoria sekä katsellessaan tämän lähtöä. Mutta niin pian kuin oli jäänyt yksin hän ryhtyi toimimaan. Hänen tavaransa oli tuotu majaan, joka ilmeisestikin oli asumaton. Hän keksi vähäisessä kääryssä muutamia tarpeellisia varusteita, pukeutui lämpimästi, löysi ruutisarvensa ja kuulakotelonsa, tarttui vanhaan piilukkopyssyynsä ja lähti majasta. Ripeästi hän liikkui ja kaiken aikaa ailahteli hänen povessaan yhä lämpimämpää tunnetta Nancya kohtaan hänestä ruoskitun sielun alkaessa havahdella. Anne ei ollut tätä hänelle tehnyt, vaan Nancy. Nancy oli muistanut häntä toimittamalla paikalle ne esineet, joista tiesi hänen, Davidin, eniten pitävän – esineet, jotka hänellä oli ollut mukanaan outona saapuessaan Quebeciin. Sydämessään hän Nancya siunasi. Mutta tavata häntä ei hän halunnut. Hänen ainoana ajatuksenaan, joka hälvensi kaiken muun kaihon, oli halu päästä pois – yksinään.

Viimeistä kertaa hän tähysteli taakseen seisoessaan metsäisellä kunnaalla, joka kotvasen päästä oli pyyhkäisevä kalliolla seisovan kaupungin hänen nähtävistään. Heleässä päivänpaisteessa, jota sumu tai pilvet eivät sumentaneet, saattoi hän nähdä nuo linnoitetut kukkulat, ja hänen katseensa nauliutui sinne, missä tiesi ursuliiniluostarin olevan kätkössä tumman, linnoituksen seinäin muodostaman juovan takana. Ikäänkuin vuosikausia oli vierinyt siitä, jolloin hän oli seudulle saapunut kalseassa, murheellisessa iltahämyssä ja kuullut kellojen kajahtavan tervetuliaisiksi. Senjälkeen oli hänen toivonsa elänyt ja kuollut. Ikuisuus oli kulunut, ja hänen unelmansa olivat tomua ja tuhkaa. Loppujen lopuksi oli hän löytänyt sen, mitä alunperin oli odottanutkin ja mitä hintelä myllärivanhus oli ennustanut hänen löytävän. Kaupunki, jota kohtaan hänen vihansa nyt oli kuin kytevää tulta, oli ryöstänyt hänet putipuhtaaksi, nujertanut hänet, häväissyt hänet aivan kuten Carbanacinkin, ja hän antoi vapaan vallan povestaan puhkeavalle kiroukselle. Kaupunki – ja Bigot! Kaupunki – ja Anne! Hän pusersi kätensä nyrkkiin. Se oli ollut hänen helvettinsä, ja sen asukkaat olivat ilmestyneet esiin kuin paholaiset katsomaan hänen kärsimystään. Kavaltaja! Sitä hän ei ollut nyt eikä aikaisemmin, vaan kavalluksien kuolettavin vihamies, kostaja, joka anoi voimaa tuhota, katkeruudessaan kostonhimoisena, leppymättömänä ja kauheana.

Ja sitten puhkesi hänen sisimmästään jotakin, mikä ei kuulunut miehelle, joka vihasi epätoivon vimmalla. Se oli jäännös poikavuosilta, tukahtunut nyyhkytys, raskas murheen ja voimattomuuden huokaus, joka tuli ennenkuin hän ehti sitä hillitä.

Ja sitten hän tähystäessään alhaalle näki, että jyrkkää polkua pitkin lähestyi jokin eläin kuono maassa, nelijalkaisen metsästäjän varmuudella vainuten hänen jälkensä – koira!

Hän odotti ja sanoi lempeästi: "Täällä olen, Toveri!"

Yhdessä he lähtivät taipaleelle.

Niinä vuorokausina, jotka kuluivat hänen kotimatkaansa, hän koki ankaran sielullisen kamppailun. Mutta päivien vierähtäessä tuo kamppailu vähitellen kävi kuolleeksi. Korven ansiota oli, että hän selviytyi siitä voittajana, mikäli loppupäätöstä saattoi voittona pitää. Lopullisesti karkoitti hän mielestään kaiken, mikä olisi voinut viedä hänet takaisin Annen luokse, Annen, joka kaikesta huolimatta väikkyi hänen yönsä unissa ja viipyi hänen mietteissään päivällä. Kivi kiveltä hän rakensi muurin heidän välillensä, ja talletti vanhan, pyhän rakkautensa pyhäkköön, jonne ei ikinä enää aikonut astua. Tänä toivon murtumisen ja vakaumuksen voitollepääsyn hetkenä syntyi hänessä ylväyttä, joka oli kestävä hänen elämänsä loppuun saakka. Ylväyttä sen johdosta, että oli noudattanut Mustan Metsästäjän kehoitusta ja "pysytellyt puhtaana loppuun saakka", vaikka Anne uskoikin hänen olevan vikapään kauheaan rikokseen, ylväyttä voimansa takia, ylväyttä korven rajattomuuden ja ihanuuden vuoksi.

Hän saapui kotiin ajankohtana, joka oli kypsä hänessä syttyneen uuden ja karun ruumiillisiin saavutuksiin kohdistuvan halun purkautumiseen. Myrsky oli puhkeamaisillaan, myrsky, joka oli muuttava maailman kansakuntien historiaa, myrsky, joka suunnattoman tulen lailla oli kytenyt Ameriikan aarniometsissä. Ja Uus-Ranskan tehdessä kuolemaa emämaa – tänä hetkenä yhä vieläkin maailman mahtavin kansa – oli tyrehyttämäisillään suonensa kuiviin palvellessaan mammonaa ja heikkouksiaan.

Molempain vihamiesten, Englannin ja Ranskan, yhä leikitellessä sokkosilla ja huvitellessa toistensa hoveissa oli maaliskuussa 1775 uuteen maailmaan vyörymässä kauhean sodan suunnitusta, sodan, jota ei julkisesti tunnustettu, ja kummastakin pelaajasta oli Englanti rahtusen edellä. Valtava nelinkertainen isku oli rauhan aikana kohtaava Uus-Ranskaa. Yksi armeija oli tulossa Fort Duquesnea kohden. Toisen tehtävänä oli kukistaa Niagara. Kolmannen piti hyökätä Crown Pointiin, ja neljännen oli tuhottava Acadia. Uus-Ranska oli joutuva murskattavaksi kuin vehnänsiemen myllynkivien puserruksessa – ennenkuin sota oli julistettu!

Richelieussa, jonka suojana oli sotaan harjaantuneita parooneja ja jossa aina kuulosteltiin etelän tuulia, ensinnä tiedettiin todellisesta asianlaidasta, mutta ei koko totuutta.

Saapui viesti, että englantilaiset valmistelivat hyökkäystä Pennsylvaniaan, mutta ainoatakaan tietoa tai huhua Crown Pointiin ja Richelieuhin tulevasta kuolemanvyörystä ei tullut rajan ylitse.

Ja Davidin vihdoinkin saapuessa kotiin oli Peter kahdenkymmenen urhoollisen miehen johtajana valmistelemassa lähtöä Fort Duquesneen.

XXVI luku.

Viikoksi jäi David kotiseudulleen, eikä tänä aikana Quebecista saapunut mitään viestiä eikä myöskään merkkiäkään siitä, että Nancy Lotbinière oli tulossa Richelieuhin. Jokaisena päivänä, joka päättyi iltaan ilman että tarinaa ruoskimisesta oli kerrottu tai Nancy oli saapunut David saneli kiitosrukouksia yöllä. Ja koska hän tiesi, että hänen äitinsäkin olisi anellut Annelle sääliä sekä kaikessa hellyydessä osoitellut hänen omia erehdyksiään, säilytti David salaisuutensa – vaikka hän Peterille kyllä kertoikin sen eräänä iltana, jolloin he oleskelivat Peterin kotona kahdenkesken tämän huoneessa.

Kuukaudet, jotka olivat tuoneet niin raskaita koettelemuksia hänelle, olivat muuttaneet myöskin Peteriä. Korven leima oli hänen katseessaan, uutta eloa säteili hänen silmistään, vetelyys ja pyylevyys oli mennyttä, ja hänen lihaksensa olivat kovat sekä toimivat nopeina. "Kymmenen tuntia päivässä metsissä ja vainioilla ja joka toinen yö nuotiotulen ääressä iljanteinen maa vuoteenani on osaksi suorittanut muutoksen – mutta etupäässä on se Nancyn ansiota", hän selitti Davidille. "Ja nyt rukoilen luojaa, että Fort Duquesne tekee minusta hänen arvoisensa."

Tämä tapahtui ennen sitä iltaa, jona David näytti hänelle selkänsä ja kertoi härkävankkurien tarinan sekä puhui Toverista, koirastaan. Silloin Peter Davidin hämmästykseksi kaivoi lukon takaa esiin kirjeen, jonka muuan nopea lähetti oli tuonut Quebecista ja jonka Nancy oli kirjoittanut sekä lähettänyt matkaan jo ennen tuon kidutuksen tapahtumista sekä Davidin karkoittamista kaupungista. "Aion tulla Richelieuhin hänen mukanaan", oli Nancy kirjoittanut kerrottuaan hänelle Davidista ja Annesta. "Ja ennen lähtöäni haluaisin hartaasti ottaa hengiltä tuon petomaisen Bigotin."

Peterin raivo oli jo lauhtunut, ja nyt hän suhtautui asiaan niin tyynesti ja hillitysti, että David totesi saavansa häneltä lisää voimaa.

"Olemme veljeksiä – täällä", Peter sanoi ja vei käden sydämelleen. "Molemmat olemme hävinneet, ja molemmat vielä voitamme. Iloitsen siitä, että karkasit Quebecista niin ettei Nancy päässyt mukaasi, sillä en tahdo tavata häntä ennenkuin olen kestänyt suuremman koetuksen kuin jonkun lihaksen kovettaminen ja muutamain miesten harjoittaminen on. Tahdon, että minulla hänet jälleen nähdessäni on kokemuksen voimaa eikä ainoastaan haaveiden, ja hetken lyödessä uskon entisen Annen odottavan sinua Grondin Manorissa."

"Se ei ikinä ole mahdollista", David vastasi kylmästi. "Juopa välillämme on paisunut liian suureksi."

Ennen pitkää päätettiin, että David lähtisi Peterin mukana, sillä milläpä syyllä olisi hänen äitinsäkään häntä pidättänyt. Uus-Ranskan epätoivoinen kamppailu elämästä ja kuolemasta oli alkava, ja Marie Rock itsekin olisi tarttunut pyssyyn, jos olisi ollut mies.

Ne päivät, jotka vielä kuluivat välttämättömiin valmisteluihin, olivat täynnä murheisia muistoja ja katkeria ajatuksia Davidille. Hän kaipasi kipeästi Peter Joelia, joka vain kahdesti viimeisten viiden kuukauden aikana oli käynyt Richelieussa. Joka hetki vainosi Annen muisto häntä, eikä hän hävennyt sitä nyyhkytystä, joka joskus puhkesi hänen huuliltaan.

Ja hän keksi, että rakkaus, jonka hän oli yrittänyt niin katkerasti tuhota, oli ainoastaan peittynyt tuhkaan, ja että hänen ikuisesti oli kannettava sen kytevää liekkiä rinnassaan. Milloinkaan ei se sammuisi, milloinkaan ei se haihtuisi, ja kuitenkin oli Annen oltava hänelle kuollut. Sillä mitä Bigot oli omistanut, sitä ei hän voinut eikä tahtonut ikinä ottaa omakseen, ja yhdestä seikasta hän katkeruudessaan oli järkkymättömän varma – että Anne, vaikkapa vain tuokioksi, oli unohtanut rakkautensa häneen, Davidiin, jotta saisi lahjoittaa suosionsa Uus-Ranskan käskynhaltijalle.

Päästyään onnellisesti Peterin keralla pois ei hän milloinkaan enää palaisi Grondinin linnaan. Siitä hän oli viime päivinä niin varma, että puhui äidilleen Lake Champlainin takana sijaitsevan tienoon ihmeellisestä luonnonkauneudesta ja kertoi aikovansa sinne perustaa heille kodin, kun englantilaiset oli karkoitettu maasta, kuten ehdottomasti tulisi käymään.

Huhtikuun kahdeksantena päivänä David ja Peter marssivat matkaan mukanaan kaksikymmentä miestä ja suuren sodan kangastaessa lähitulevaisuudessa. Ja pieni Fontbleu-vanhus lausui taas ennustuksen tarttuessaan hänen käteensä eron hetkellä.

"Olen nähnyt kasvoistanne jotakin, mitä ette ole lausunut sanoiksi, poika. Mutta pian te palaatte takaisin, ja vanhoissa luissani tuntuu siltä, että silloin on myllyratas laulava tuulessa entistä kauniimmin ja Grondinin linnassa on teille viesti, joka kestää, vaikka minä jo olen turpeen alla. Niinpä niin, poika, unissa on outoja totuuksia, ja olen hiljattain nähnyt unta, vaikka silmäni eivät ole olleet sen enemmän kiinni kuin teidän nyt!" Ja lähtiessään tuntui Davidista kuin olisi vanha mylläri entistä enemmän muistuttanut aavetta niin vanhana ja hauraanhiutuneena, että myllynratasta pyörittävä tuuli olisi voinut viedä hänet muassaan.

Oppaaksi tälle vaaralliselle taipaleelle tuli Kill-Buck, josta Davidille oli suurta lohtua. Ja hänen jälkeensä tuli lähimmäksi Davidin sydäntä jostakin oudosta syystä Carbanac, joka vei Peteriltäkin etusijan. Nämä kaksi miestä olivat kokeneet niin paljon hänen omaa tarinaansa karvaampia murhenäytelmiä, että häntä joskus hävetti leiritulen hehkussa keskellä korpea katsellessaan heidän voimallisia, uljaita kasvojaan.

Pienen sissijoukon päivä päivältä painuessa yhä lähemmäksi vihollistienoota David piti näitä kahta silmällä yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Kill-Buckin kasvoista hän näki, että rauhan päivät olivat päättyneet. Ja eräänä iltana tämä katosi tullen Davidin näkyviin vasta seuraavana aamuna. Ja silloin hän oli kokonaan muuttunut. Sulkapäähineineen ja hipiä maalattuna hän oli täydessä sota-asussa, ja pitkä veitsi, jota David ei ollut milloinkaan nähnyt, riippui hänen rinnallansa. Ja kummallisessa vyössä hänen uumillaan oli verinen päänahka.

Tuo päänahka oli ollut mohawkin. He olivat vihollismaassa, hengittivät ilmaa, josta punainen ja valkoinen rutto aina oli uhannut Uus-Ranskaa.

Kuolema väijyi nyt heidän ympärillään. Ja sen varjossa haihtui päiväin vieriessä kaikki muinainen. Anne kaikkosi hänen rauhattomain lepohetkiensä unista, ja viha sekä katkeruus kuolivat hänessä, mitättöminä sen pahaenteisen elämän ja kuoleman sykinnän rinnalla, jota värehti ilmassa heidän ympärillään.

Erään kerran osuivat he hävitettyyn uudisasukaskylään, jossa vainajia virui maassa päänahat riistettyinä. Toisen kerran he sivuuttivat paikan, joka oli ollut linnake. Se oli raunioina ja maassa oli valleja, joista näki, että intiaanien mukana oli ollut valkoisia miehiä.

Kevät saapui mitä ihanimpana. Toukokuun kuudennen päivän tienoilla olivat avoimet niittymaat ja aurinkoiset viidat kukkia täynnä. Linnut olivat saapuneet. Punarintasatakielet tervehtivät aamun koittoa ja virittivät illoin hymnejään laskevalle auringonkehrälle. Maanpinta kaikkineen hersyi eloa, vihreä ruohomatto loi eloa korpipoluille, ilmassa leyhyi vehmaan vehreyden suloista tuoksua ja metsissä sekä kunnailla soi tuhannen virran ja puron pulppuileva laulu.

Davidin mielestä huokui kaikkialta rauhaa ja toivehikkuutta. Ellei hän omin silmin olisi nähnyt, mitä jälkeä tuli ja vainolainen olivat tehneet, ei hän olisi uskonut manalan valtain päässeen valloilleen tässä ihanassa maailmassa. Ja sitten oli Fort Duquesne edessä kuin ihmeen nostattamana maasta.

Oli kesäkuun neljännen päivän iltapuoli, ja Braddock oli mukanaan 2200 miehen suuruinen sotajoukko tulossa Monongahelaan. Fort Duquesnen komentajan Contrecoeurin käskettäviksi oli kaiken aikaa saapunut Uus-Ranskan intiaanisotureita brittein maahantunkeutumista torjumaan, ja hänen kapteeniensa Beaujeun, Dumasin ja Lignerisin komennossa kehittyi levottomasta ja sekamelskaisesta joukosta voimakas ja luja sotavoima. Linnoitukseen ja paaluaitaukseen oli leiriintynyt kahdeksansataa intiaania Peterin ja Davidin sisseineen saapuessa korvesta. Kahdeksansataa punaista sutta oli kokoontunut verijuhlaan, maalattuina, puolialastomina, luvatun taistelun juovuttamina. Heidän joukossaan oli kristinuskoon kääntyneitä kaukaisesta Kanadasta – caughavagaseja Saut St. Louisista, murhanhimoisia abenakeja St. Francisista ja Lorettesta hurooneja, joiden päällikön nimenä oli Anastasius tämän kirkonisän kunniaksi. Muut olivat pakanoita – potawatomeja ja ojibwaita pohjoisilta järviltä, shavanoeja ja mingoja Ohiosta ja Detroitista ottawasotureita, joita Pontiac itse komensi. Mikään välimatka ei näille Ranskan liittolaisille ollut liian pitkä, ja heidän erillään olevat leirinsä olivat kuin kärsimättömyyttä ja vihamielistä odotusta kyteviä tulivuoria.

Päiväkausia Beaujeu, Dumas ja Ligneris, jotka itsekin olivat miltei kuin intiaaneja, olivat hillinneet punaista sotajoukkoa, ja tänä ensimmäisenä iltana David näki, miksikä valkoisten miesten kasvot olivat laihat ja uurteiset ja heidän silmänsä painuneet kuoppiinsa unettomasta kamppailusta. Ennen auringonlaskua saapui Englannin siirtomaista joukko abenakeja tuoden kolmekymmentä päänahkaa, enimmäkseen naisten ja lasten. Yön tultua alkoi hirveä sekasorto ja häly. Kahdenkymmenen valtaisan nuotion loimu tapaili taivasta, ja näiden nuotioiden ääriltä kajahteli mailimääriä erämaahan kantavia kiljaisuja ja kilpailevain heimojen sotahuutoja vertahyytävällä pauhinalla.

David oli kauhuissaan. Hän kiitti luojaa siitä, että englantilaiset liikehtivät Pennsylvaniaa kohden eikä Richelieuhin. Ja samalla alkoi hänessä kyteä epäilyksiä hänen nähdessään abenakien esimerkistä innostuneiden intiaanien lähtevän tuhoamaan englantilaisia koteja rajamailla. Ja hänen sydämensä alkoi täyttyä muistoista entisestä Annesta, siitä Annesta, joka ei ollut käynytkään Quebecissa. Vihdoinkin sortui muuri, jonka hän oli turvakseen rakentanut, ja hänen sydämeensä syttyi halu palata Grondin Manoriin – halu, joka vain puoleksi oli kaihoa toisen puolen ollessa outoa, raastavaa pelkoa, josta hän ei Peterillekään maininnut.

Heinäkuussa oli intiaanien ensimmäinen mieliala Fort Duquesnessa vaihtunut. He olivat uskoneet kohtaavansa valtaisan vihollisen ja sensijaan heidän eteensä verkalleen marssi suunnaton uhrilauma. Odotellessaan sitä he laittelivat sadottain renkaita päänahkain pingoittamista varten. Beaujou sekä jotkut toiset valkoihoiset pukeutuivat ja maalasivat itsensä intiaanein lailla ja ottivat osaa näiden sotatansseihin. Mutta kanadalaiset pyssyniekat, joita kaiken kaikkiaan oli 146, pysyttelivät yhä enemmän ja enemmän erillään kaikesta. Davidin tuntema kauhu oli alkanut herätä heissäkin. He olivat tulleet taistelemaan, ja heidän edessään oli teurastuksen toimittaminen.

Ja lähestyen Fort Duquesnea rummut päristen sekä helinällä olivat Braddockin rivit yötä ja päivää suojattomia edessä olevalle tuholle. Vain George Washington ja tämän 450 virginialaista, "nuo kankeat ja verkkaisat miehet, joista ei ole sotapalvelukseen", kuten Braddock oli kirjoittanut, pitivät rivejä osittain voimassa molemmilta puolin erämaasta väijyvää kuolemaa vastaan.

Vasta heinäkuun kahdeksantena päivänä Fort Duquesne tyhjensi surmanhenkensä, 900 miestä, joista 637 oli intiaaneja, Braddockin 2200 vastaan. Joukkue joukkueelta eri heimojen soturit hiipivät erämaahan miltei alastomina, tuhrattuina sotamaalaukseen kiireestä kantapäähän saakka, ja nyt niin hiljaa, ettei heidän kulkuaan puiden katveessa olisi ainoakaan ihmiskorva voinut kuulla.

Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta ja tuhanten kukkain helottaessa nurmikolla, lintujen viserrellessä metsässä David sinä päivänä näki jotakin sellaista, että jokainen puu ja kantokin näytti äkkiä muuttuneen armottomaksi, karjuvaksi, kauheaksi kuolemanhengeksi. Hän näki todellisessa elämässä näyn, joka oli niin usein kummitellut hänen lapsuusaikaisissa painajaisunissaan.

Mukanaan Peter ja nuo kaksikymmentä miestä oli hän kavunnut erään kivikkoisen harjanteen laelle, ja pienessä laaksossa sen alla he näkivät puolen mailin verran vihollisten hajanaista rintamaa, punatakkisia englantilaisia, sininuttuisia virginialaisia, vaunuja ja ampumatarvevankkureita, kanuunoita ja haupitseja, lippujen liehuessa, upseerien ollessa ratsain ja soittokuntain soittaessa. Piilopaikastaan olisivat nämä Richelieun miehet saattaneet levittää paikalle punaisia mattoja vainajista. Mutta David, joka oli saapunut taisteluvalmiina, ei kyennyt tähtäämään eikä laukaisemaan. Hänen vierellään miehet epäröivät, pusersivat pyssyjensä periä lujemmin ja odottivat. Tämä tauko lennähti miehestä mieheen, vaiensi jokaisen kanadalaisen pyssyn. Myöhemmin nimitti historia näitä miehiä pelkureiksi. Dumas, joka oli pukeutunut metsäläiseksi, kylläkin kantaen upseerinmerkkejään, oli kirjoittava jälkipolville: "He pakenivat häpeällisesti, huutaen 'Sauve qui peut'."

Mutta Dumas valehteli, ja historia on valehdellut kuten useasti muulloinkin. Korpi kasvattaa miehiä eikä pelkureita, miehiä, mutta ei murhaajia. Ja huolimatta siitä, mitä historian lehdille on kirjoitettu, voi Kanada olla ylpeä tästä päivästä.

Kahden kuolemanmuurin välille suljettuna erämaahan suli Braddockin armeija kuin lumi päivänpaisteessa. Pyssyjen paukkeen ja intiaanien villin kirkunan lomitse kajahti selvään rumpujen ja pillien paisuvaa ääntä ja englanninkielisiä huutoja: "God save the King" – Jumala kuningasta suojelkoon – Braddockin miesten uljaina kaatuessa ja laukaistessa toisen yhteislaukauksen toisensa jälkeen näkymättömiin vihollisiin. Kuolleita oli läjittäin, eikä kanadalaisten pyssyjä tarvittu levittämään verenpunaista mattoa maan päälle.

Lopulta kävi jännitys ihmissieluille liian suureksi. Rivit ja joukkueet alkoivat murtua hajoten kuin kirjavat lehdet syystuulessa, pyssyt heitettiin menemään, ja syntyi pakokauhu. David ja huohottavat, kalvenneet miehet hänen rinnallaan näkivät Braddockin rintamasta ainoastaan kuudenneksen, mutta sen kauhut riittivät täyttämään koko maailman. Piilopaikoistaan, kivien ja puiden takaa sekä kaikenlaisista onkaloista syöksähtivät villit esiin kuin nälkäiset sudet, karjuen mielettöminä kuin pahathenget, ja jokaisella oli veitsi kädessään. Seuraavat tapaukset saivat Davidin tuntemaan outoa, riipaisevaa pahoinvointia, vaikkakaan hän ei saanut irroittaneeksi katsettaan tuosta kauhunäystä. Miehestä mieheen nämä Ranskan liittolaiset riensivät verta tihkuvine veitsineen, kiskoen saaliikseen päänahat niin haavoitetuilta kuin kuolleiltakin raivoisasti kilpaillen tuon hirveän saaliin keräämisessä.

Hoippuen nousi David seisaalleen ja kääntyi poispäin. Useimmat kanadalaiset olivat menneet. Mutta hänen takanaan seisoi muuan ihmishahmo pyssy kädessä ja surullisen miettivänä katsellen näkyä laaksossa. Ja nyt hän katsahti Davidiin, ja sydän särkien David keksi katsovansa Peter Joelia, Mustaa Metsästäjää, kasvoista kasvoihin.

Sanattoman tuokion mies ja nuorukainen katsoivat toisiaan silmiin, ja sitten Peter Joel sanoi: "David, olen hyvilläni siitä, että et laukaissut!"

XXVII luku.

Se, mitä David oli nähnyt Braddockin rintaman päässä, oli vain alku sekasortoon, josta koitui kauhea hävityksen ja kuoleman orgian tuon heinäkuun päivän iltapäivänä 1775. Mailimäärin oli tie vainajien ja henkitoreissaan viruvain peitossa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatuneiden joukossa oli Braddock itsekin, ja hänen ruumiinsa oli ainoa, joka kuljetettiin virran poikki intiaanien skalpeerausveitsien ulottuvilta ja haudattiin. Jos villit eivät olisi olleet niin humaltuneita halusta riistää päänahat uhreiltaan näiden kaatuessa, niin tuskinpa olisi jäänyt ainoatakaan sielua henkiin kertomaan tuon päivän kauhuista.

Vuosien vieriessä karkaistuneena näkemään kuolemaa ja hävitystä johti Peter Joel Davidin takaisin linnoituksen paaluaitauksille, ja David kokosi kaiken itsehillintänsä kuunnellessaan, kuinka Musta Metsästäjä kertoi saapuneensa Duquesneen juuri tuona kohtalokkaana hetkenä ja olevansa menossa Richelieuhin.

Mitä David jokunen viikko aikaisemmin olisi ilmaissut tälle miehelle, sen hän nyt kätki omaan rintaansa, sillä mitättömiksi olivat kaikki hänen omat kokemuksensa käyneet sen päivän tapahtumien rinnalla – hänen kärsimänsä häväistys Quebecissa, ruoskiminen, vieläpä välien rikkoutuminen Annenkin kanssa olivat toisarvoisia seikkoja, joista ei kannattanut mainita ennenkuin toisen murhenäytelmän synkeä mahdollisuus oli karkoitettu hänen mielestään. Tästä pelosta, jota hän oli salaillut Peter Gagnonilta, saivat hänen murtuneet hermonsa hänet kertomaan Peter Joelille. Yötä ja päivää oli häntä kalvanut pelko siitä, että heidän poissaollessaan saattaisi Richelieuta tuhota sama julma verilöylyn Moolok kuin täällä tänään. Eikä Peter Joelin vakuutus siitä, että pelkoon ei ollut syytä, lainkaan tuottanut hänelle huojennusta.

Illan tullessa verilöyly kärjistyi huippuunsa. Yksitoista englantilaisvankia tuotiin esille ilkialasti, kasvoiltaan ja ruumiiltaan osaksi mustattuina ja kädet selän taakse sidottuina, Yön pimetessä nämä miehet yksitellen poltettiin roviolla Alleghanyn pengermällä vastapäätä linnoitusta. Se seikka, ettei komentaja Contrecoeur lainkaan yrittänyt pelastaa näitä kauheasta kohtalostaan ja että ranskalaiset sotilaat kerääntyivät katselemaan näkyä kuin mitäkin näytelmää, vihloi Davidin mieltä, kunnes hän itsekin puoleksi mielettömänä pakeni korven helmaan levähtämättä ennenkuin noiden liekeissä kuolevain onnettomain ihmisparkain tuskanhuudot olivat kuulumattomissa.

Vasta aamun tullen hän palasi. Musta Metsästäjä tuli äärettömän huolestuneena häntä vastaan. "Älä tee enää tuollaista, poika", hän varoitteli Davidin selitettyä, missä oli ollut. "Jotkut niistä punanahoista, jotka nyt kiireellä ovat painumassa kotiseuduilleen, ottaisivat mielihyvin ranskalaisenkin päänahan saaliinsa kukkuraksi." Sitten hän huokasi helpotuksesta ja jatkoi: "Äsken saapui juuri muuan joukko ottawaintiaaneja Kanadasta, ja näiden mukana on eräs valkoinen mies, joka selittää tulleensa tämän matkan Quebecista sinut tavatakseen. Hän oli uupumuksesta menehtymäisillään, enkä häntä tuntenut. Eipä ottawain keralla matkaaminen ole niinkään helppoa."

"Missä hän on?" David kysyi.

"Contrecoeurin luona. He ovat nähtävästi tuttavia, ja komentaja on käskenyt sinun heti palattuasi saapua sinne."

Vaikkakaan ei mitenkään sitä ilmaissut, huomasi Peter Joel leimahduksen Davidin silmissä, Davidin, joka liikutettuna toivoi saavansa viestin joko Annelta tai Nancylta. Hän saattoi Davidin Contrecoeurin majapaikkaa kohden ja jätti hänet linnoituksen portilla vartijan huomaan.

Contrecoeurin huoneesta kuului ääniä, ja oven avautuessa näki David erään miehen istuvan pöydän ääressä, jolla oli aterian tähteitä, komentajan istuessa häntä vastapäätä. Tämä mies nousi tuolistaan hänen astuessaan sisään, ja Davidilla aivan henki salpaantui hämmästyksestä. Mies oli karkeassa hirvennahkapuvussa, tukka huolimattomasti leikkaamaton, kasvot leiritulen ja tuulten ahavoittamat ja harvan parran peittämät. Hetkeen David tuskin uskoi silmiään. Sitten hän tiesi, että huolimatta näistä muutoksista oli tämä tulokas Quebecista kapteeni René Robineau.

Mutta kuinka erilainen Robineau – eikä vain oudon pukunsa, palmikoimattoman tukkansa, hoitamattoman partansa suhteen vaan koko olemukseltaan. Saattoiko tämä henkilö olla kapteeni Robineau Quebecista, joka aina oli ollut synkkä, vaitelias ja totinen. Sillä tämä pitkästä ja vaivalloisesta taivaltamisesta uupunut Robineau, jota hän nyt tuijotti, hymyili hänelle noustessaan häntä tervehtimään – hymyili hymyä, jota David ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen huulillaan. Kiireesti riensi hän tervehtimään häntä, Davidia, avosylin, kuin ystävä ja toveri eikä mies, jonka kättä hän tähän asti ei ollut kertaakaan puristanut ja jonka kasvoilla hän ei vielä koskaan ollut nähnyt tuollaista ilonilmettä.

Robineaun käsi pusersi hänen kättään. "Jumalan kiitos, että teidät löysin!" hän huudahti, ja hänen äänensäkin oli muuttunut. Se oli kirkas ja sitä elähytti sykehtivä vapauden riemu, joka oli Davidille yhtä outo kuin toisen ulkonaisessa olemuksessakin tapahtunut muutos. Robineau kääntyi Contrecoeurin puoleen. "Kapteeni, tässä on David Rock, josta olen teille kertonut – nuorukainen, jolle olen suuremmassa velassa kuin ikinä kykenen korvaamaan ja joka tuolla oudolla tavalla, josta teille kerroin, antoi minulle tilaisuuden ottaa vanha ystävänne kapteeni Talon hengiltä."

Contrecoeur ojensi kättään. "Siitä teitä kiitän, luutnantti Rock", hän sanoi. "Kapteeni Robineau on minua parempi ampuja, ja takaisin palatessani olisi minun ehdottomasti ollut tavattava tuota Talonin miekkosta erään keskinäisen asiamme vuoksi, ja epäilemättä olisivat seuraukset koituneet minulle ikäviksi. Jätän teidät nyt, sillä Robineaulla on teille paljon sellaista kerrottavaa, mikä ei sovellu muiden korville." Hänen mennessään Davidia ihmetytti, kuinka tämä miellyttävännäköinen mies, niin ilmeinen gentlemanni, oli saattanut niin tyynenä nähdä englantilaiset polttoroviolla edellisenä iltana.

Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun kapteeni Robineau viittasi Davidia istumaan tuolille pöydän viereen ja istuen itse häntä vastapäätä veti pistoolin vyöltään ja asetti sen heidän välilleen. Tuon uuden ylvään sävyn ja riemun valaisema hymy karehti hänen huulillaan hänen nähdessään Davidin katseen hetkeksi kiintyvän aseeseen.

"Viikkokaupalla olen vannonut toimeenpanevani tämän pienen teatteritempun, jos teidät löydän", hän selitti. "Pistooli on teitä varten. Se on ladattu. Jos hetken päästä tunnette halua ampua minut, niin tehkää se epäröimättä, ja Contrecoeur, joka on vanha akatemiatoverini, on sanova sen tapahtuneen tapaturmaisesti. Joskus miehen kunnia vain uinuu, luojan kiitos, vaikka se näyttää kuolleelta, ja koska kunniantuntoni on havahtunut, olen seurannut teitä erämaiden halki ainoastaan korvatakseni kykyni mukaan häpeällisintä rikosta, mitä gentlemannina itseään pitävän henkilön suinkin on mahdollista tehdä."

"En käsitä nyt", David huudahti tuijottaen toista. Sitten hänen huuliltaan puhkesivat sanat, joita hänen oli mahdotonta hillitä pitemmältä. "Onko teillä minulle jokin sanoma Anne St. Denisiltä?"

Robineau ravisti päätään. "Mitä Quebeciin tulee, olen kuin kadonnut maan pinnalta. Kukaan ei tiedä, missä olen, ei edes mademoiselle St. Denis. Mitään viestiä häneltä ei minulla teille ole, mutta yhtä ja toista kerrottavaa hänestä kyllä. Mistä haluatte kuulla ensiksi – minustako vai Anne St. Denisistä?" Robineaun silmäin loisteesta David ymmärsi hänen arvaavan, miten vastaus kuuluisi.

"Annesta, jos olette niin ystävällinen."

"Koska olin niin mieletön, että olin osallisena teidän tuhoamistanne tähtäävässä juonessa, tiesin, mitä palatsissa olisi voinut sinä yönä sattua, jona mademoiselle St. Denis tuli teitä tapaamaan", sanoi Robineau, ja hänen kasvonsa synkkenivät hänen alkaessaan kertoa tarinaa niistä tunneista, joista David ei mitään tiennyt: Annen paluusta vankityrmästä Deschenauxin seurassa, hänen pelostaan tytön vuoksi ja siitä, kuinka hän oli saapunut Bigotin huoneeseen sisar Esterin kanssa sekä Annen paluusta luostariin.

"Sitten Bigot yritti murhauttaa minut lähettämällä tuon konnamaisen Talonin kintereilleni, mutta kaitselmus suosi minua, ja seuraavana aamuna lennätin kuulan hänen rintaansa", Robineau jatkoi. Sitten hän kertoi, kuinka oli mennyt luostariin vain tuntia paria ennen ruoskimisen tapahtumista, vakaasti päättäneenä kertoa Annelle kaiken, mitä Bigotista ja tämän juonista tiesi, ja siitä, millä tavoin paperit, joiden perustalla David oli todettu vakoojaksi, oli laitettu tämän takkiin.

"Minulle kerrottiin, että mademoiselle St. Denis oli sairas ja että hänen järkensä valon pelättiin himmenneen", Robineau sanoi. "Vaikka olin kuinka itsepintainen, kiellettiin puheillepääsy minulta. En saattanut poistua luostarinportilta. Tiesin hetken, jona ruoskiminen oli alkanut, tiesin, milloin härkävankkurit tulivat mäkeä ylös. Saatoin kuulla väkijoukon hälyn, mutta jokin voima piteli minua paikallani. Yritin uudestaan, ja toistamiseen pyyntöni evättiin, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut, kun se taas aukeni, ja mademoiselle St. Denis juoksi ulos muuan vastaväitteitä turhaan lateleva nunna kintereillään. Tyttö huomasi minun olevan portilla. Ensiksi luulin, että hän oli järjiltään ja että minun oli käännytettävä hänet sisar Esterin ja erään toisen nunnan hoiviin, jotka tulivat hänen kintereillään. Hän oli avopäin ja kasvoiltaan kuolemaakin kalvaampi. Saatoimme kuulla kansanjoukon kerääntyvän aukiolle, ja minä luulin hänen parkaisevan. Mutta ei! Hän tarttui minua käsivarteen ja sanoi: Tuokaa ajopelit niin pian kuin suinkin 'Kultaisen koiran' lähelle! Siinä oli kaikki.

"Minunkin olisi ollut mahdotonta seurata häntä hänen juostessaan aukiolle päin. Riensin perässä, ja hän katosi näkyvistäni kansanjoukkoon. Löysin eräät ajopelit, jotka oli pantu kiinni ja joista ajaja oli lähtenyt, ja odotin. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Hiukan myöhemmin hän palasi ruoska kädessään. Pelästyin. Minusta tuntui, että hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, ja sitten ymmärsin, mitä varten hän ajopelejä tarvitsi ja miksikä hän oli noutanut ruoskan. 'Viekää minut mahdollisimman pian Bigotin palatsiin', hän käski. Ja minä tein sen!"

Robineau ei enää pysynyt asemillaan. Hän ponnahti seisaalleen kasvot liekehtien riemua. "Jos olisitte nähnyt sen, mitä silloin tapahtui, niin saisi vaikka koko Uus-Ranska kuolla jalkainne alla, ja sittenkin olisi hiukkasen riemua jäljellä. Löysimme konnan huoneustostaan, ja se, mitä ruoska oli teille tehnyt, ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä se teki Bigotille Anne St. Denisin pitelemänä. Bigotin yrittäessä päästä pakoon tai käsin tarttuessa nahkasiimoihin uhkasin häntä miekkani kärjellä, ja mademoisellen uuvuttua ette olisi tuntenut Bigotin kasvoja. Sitten tartuin ruoskaan minä ja lopetin työn, kunnes Bigot virui lattialla kuin vainaja, ja minun oli kannettava mademoiselle ajopeleihin, sillä hän oli kuolemankaltaisessa tainnostilassa. Mutta ajaessamme pois hän virkosi sen verran, että saattoi pyytää, etten veisi häntä luostariin vaan Nancy Lotbinièren kotiin. Siellä minä hiukan myöhemmin kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin, ja mainitsin siitä, kuinka paperit olivat joutuneet teidän huostaanne. Kolmen päivän ajan pelkäsimme hänen kuolevan. Monsieur Lotbinière piti minua piilossa, ja minä valmistelin tuloa Richelieuhin teitä tavoittamaan."

Davidkin oli hypähtänyt pystyyn. Hän tuijotti miestä, joka oli tuonut hänelle nämä järkyttävät tiedot Annesta, kykenemättömänä puhumaan, milteipä hengittämäänkin niiden merkityksen jyskähtäessä hänen tietoisuuteensa.

Robineau jatkoi parhaillaan kertomustaan. "Mademoiselle Lotbinière kirjoitti teille kaikesta tästä saatuaan tietää, että ette ollutkaan odottanut häntä siellä majassa, ja lähetti lähetin viemään kirjettä Richelieuhin. Näitä seikkoja kertoakseni en siis ole tullut tätä pitkää taivalta. Olen tullut puhdistaakseni kunniani tunnustamalla oman rikokseni ja heikkouteni, pyytääkseni anteeksiantoanne ja korvatakseni rikokseni, mikäli se on mahdollista."

Vihdoin viimein David puhkesi puhumaan. "En saanut mitään kirjettä Nancy Lotbinièreltä", hän lausui, ja vasta nyt näytti Robineau huomaavan hänen kasvojensa oudon kalpeuden.

"Ettekö saanut Richelieuhin sellaista sanomaa, että mademoiselle Lotbinière ja Anne St. Denis aikoivat rientää Grondin Manoriin niin pian kuin Anne kykenisi matkantekoon?" hän intti.

"En!"

"Sitten on tunnollani toinenkin synti, jota minun on pyydettävä anteeksi", Robineau huudahti. "Monsieur Lotbinièrelläkään ei ollut tietoa aikeistani lähtiessäni Quebecista. Olisin voinut ottaa viedäkseni Nancyn kirjeen, mutta en tahtonut kenenkään tietävän puuhistani. Tein taivalta hitaasti ja tullessani Grondin Manoriin sekä saadessani tietää teidän kaikkien lähteneen Fort Duquesneen arvelin teidän saaneen kirjeen ja ehdointahdoin lähteneen pakoilemaan Anne St. Denisiä. Olihan lähetillä ollut hyvää aikaa ehtiä luoksenne. Keksiessäni, että olitte lähtenyt, – miltei olin jättämäisilläni seuraamisen sikseen. Arvelin, että olitte vieläkin huonompi kuin Bigot oli tahtonut uskotella teidän olevan, arvelin, että olitte – niin – että olitte mies, joka harhaluulojensa takia ei ollut mademoiselle St. Denisin rakkauden arvoinen. Jos vihasitte tätä, jos saatoitte pitää häntä huonona – –"

"Mitä tarkoitatte?" David huusi. "Kuka teille sellaista on sanonut? Miksikä uskoittekaan – –" Hän vaikeni, sillä hänen kurkkuaan kuivasi niin, että sanat tukahtuivat hänen huulilleen.

"Miksikäkö?" Robineau virkkoi. "Koska hän ruoskiessaan Bigotia sinä päivänä lakkaamatta itki: 'Olette saanut hänet vihaamaan minua, olette saanut hänet vihaamaan minua – ja olette saanut hänet uskomaan minun olevan huonon!' Sanonpa teille, että sydäntäni vihloi siinä seistessäni. Ja nuo sanat olivat ensimmäiset ja viimeiset, mitä hänen huuliltaan kuulin – 'Hän vihaa minua – hän vihaa minua – hän vihaa minua!' Ja keksiessäni, että olitte mennyt – –"

Katkera parahdus keskeytti hänen sanansa. David oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hänen ottaessaan ne pois näki Robineau kasvot, joilla murhe ja riemu taistelivat, murhe, sillä David oli nyt tietoinen suuresta rikkomuksestaan Annea kohtaan, ja riemu, joka tulenlieskana kuumotti tuskan takaa.

"Missä Anne on – nyt?"

"Luullakseni pitäisi hänen olla Grondin Manorissa."

"Mutta mainitsittehan hänen olleen sairaan – niin että luulitte – hänen kuolevan!" Davidin ääni särähteli hänen katsoessaan Robineauta.

"Monsieur Lotbinière kertoi minulle kolmantena iltana lähtiessäni hänen voivan paremmin. En minä kuolemaa pelkää, vaan – –"

"Mitä?"

Robineau käänsi katseensa poispäin. "Pelkään, että hän keksiessään teidän lähteneen Grondin Manorista – saattaisi mennä luostariin – iäksi."

"Hyvä Jumala!" David huudahti äänensä murtuessa tuskaisaan voihkaisuun. "Jos niin tapahtuisi, silloin minä – minä – –"

"Eläisitte edelleen niinkuin minä olen elänyt", toinen keskeytti puoliääneen. "Viisitoista vuotta sitten sulkeutuivat luostarin ovet erään neidon jälkeen, jota rakastin yhtä palavasti kuin te Annea. Tuhannesti olisin antanut henkeni tehdäkseni sen teon tekemättömäksi, joka sai hänet menemään sinne. Sittenkin elän. Ja nyt antaisin henkeni ilomielin, jos saisin peruutetuksi osani siihen murhenäytelmään, joka saattaa tehdä nunnan Anne St. Denisistä, niin pyhä ja hurskas kuin hänestä tulisikin."

Davidin mieltä vihloi huimaava pahoinvoinnintunne. Hän tarttui tuolin selkämystään tuijottaessaan miestä, joka puhui sanoja, jotka armotta riuhtaisivat Davidin sydämestä ilon ja riemun.

"Aikomuksenani oli kertoa teille tästä pelostani. Rangaistushan olisi ollut ansionmukainen, jos olitte lähtenyt Grondin Manorista pakosalle saatuanne mademoiselle Lotbinièren kirjeen", Robineau puhui. "Nyt on niin, että saatan ainoastaan kehoittaa teitä palaamaan sinne niin pian kuin suinkin. Sanani ovat armottomia, sillä olen tullut puhuakseni totuuden. Pelkään vielä, että kiiruhdattepa kuinka kovasti hyvänsä, voitte sittenkin saapua liian myöhään, sillä tuskin oli Anne mademoiselle Lotbinièren luona, kun hän jo katui tuloaan ja olisi tahtonut sinä silmänräpäyksenä palata luostariin. Mitä siitä pitäen on tapahtunut, sitä en tiedä. Mutta Lotbinièret olivat vakaasti päättäneet viedä hänet Grondin Manoriin kaikkein ensiksi. Viisi kuukautta on kulunut umpeen ennenkuin ennätätte takaisin Richelieuhin, ja sillä välin saattaa tapahtua monenmoista!"

David kohotti päätään ja kavahti pöydästä hiukan kauemmaksi. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan, jotka olivat harmaat ja kovat. Robineau näki hänen ankaran voimanponnistuksensa, hänen ryhtinsä terästymisen, oudon hehkun, jota verkalleen virisi hänen katseeseensa, ja taas hän ojensi kättään sekä tarttui Davidin käteen.

"Lähdette?"

"Niin, ja sellaista vauhtia kuin minulle suinkin on mahdollista."

"Eikä teillä ole enää mitään muuta kyseltävää?"

"Ei, paitsi jos voitte vielä kertoa jotakin Annesta."

Robineaun sormien ote tiukkeni. "Muuan seikka teidän on vielä kuultava. Olen kenties mieletön, mutta olen vannonut tunnustamalla keventäväni omaatuntoani. Olin Bigotin pääapureita teitä tuhottaessa."

"Jos Jumala suo minulle Annen takaisin, en välitä hituistakaan mistään muusta", sanoi David välinpitämättömänä.

"Mutta olin avullisena Annea riistettäessä teiltä."

"Ette ollut", David sanoi. "Kaikki se, mitä tapahtui, oli vain koetusta, jota kestämään minussa ei ollut miestä. Oman typeryyteni takia minä Annen kadotin, sokeuteni, mustasukkaisuuteni, arvottomuuteni takia. Karkoitin hänet luotani hänen saapuessaan vankityrmään, sillä luulin hänen tulleen säälistä eikä senvuoksi, että olisi minua rakastanut. Teidän ei tarvitse kertoa minulle siitä, mitä Bigotin käskystä teitte, sillä olette sen monenkertaisesti palkinnut tulemalla näin luokseni."

Sittenkään ei Robineau hellittänyt kättään.

"Teidän on kuultava minua. En vaivaa teitä yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka Bigot sai minut valtoihinsa, kunnes suvun ylpeys, Robineauiden kunnia oli täydelleen hänen käsissään. Tahdon ainoastaan kertoa teille, että saapuessanne Quebeciin tiesin, että teidät tultaisiin tuhoamaan. Oma epätoivoni ja masennukseni olivat niin suuret, etten piitannut mistään, vaan noudatin sen miehen käskyjä, jota luulin herrakseni. Autoin kaikessa, piirsin nuo kartat ja asemapiirrokset, ja annettuani ne Bigotille tämä ilkkuen mainitsi minun tehneen oivallista työtä, koska nuo paperit jonain kauniina päivänä keksittäisiin teidän hallustanne ja teidät niiden nojalla todettaisiin maankavaltajaksi. Hän nautti saadessaan kiusata minua, luottaen siihen, että en ikinä nousisi vastustamaan.

"Mutta vasta viime hetkellä tiesin, että hän teki kaiken riistääkseen Anne St. Denisin teiltä. Sitä en kuitenkaan aavistanut, että paperit olivat takkinne vuorissa teidän lähtiessänne metsiin suorittamaan tuota tehtäväänne. Olisin voinut varoittaa teitä. Olisin voinut pelastaa teidät. Sittenkään en hievahtanutkaan, ennenkuin vasta nähdessäni tuon konnan virittäneen paulansa pahaa aavistamattoman Anne St. Denisin tielle. Silloin jotakin havahtui sielussa, jota Bigot piti kuolleena. Pelastin Annen kuolemaa pahemmasta kohtalosta. Sinä aamuhetkenä, jolloin karkoititte hänet vankityrmästänne, minä uhmasin miestä, joka oli minut kammitsoinut. Surmasin Talonin. Ja nyt olen tullut luoksenne. Nämä teot tuottavat minulle tyydytystä, mutta ne eivät voi pyyhkäistä pois toisten tekojeni auttamatonta alhaisuutta, ja näiden palkaksi – mikäli teitä haluttaa – voitte ilman pienintäkään tunnontuskaa ottaa minut hengiltä."

Robineaun lopettaessa pusersi David lujasti hänen kättään. "Jos siitä koituu teille kevennystä, annan teille täydestä sydämestäni anteeksi", hän sanoi. "Sittenkin jään teille velkaa, ja jos Jumala suo, että osalleni teidän kauttanne vielä lankeaa onnea, olen pitävä teistä kaikkein eniten tässä maailmassa erästä toista miestä lukuunottamatta." Eikä Robineau tällä erää pitemmin puhein viivästyttänyt häntä, vaan saattoi hänet linnoituksen portille.

Aamuauringon paisteessa oli linnoituksen edustalla ankaraa hälinää ja väentungosta, ikäänkuin olisi tapahtunut jotakin uutta ja yllättävää. Ihmisjoukosta riensi Peter häntä vastaan kasvoillaan ilme, joka ennusti hänen tuovan odottamattomia sanomia.

"Oletko kuullut?" hän huusi.

"Mitä sitten?" David kysyi.

"Mohawkien ja albanyjen maasta on juuri saapunut miehiä tuoden kaameita uutisia. Richelieuta pitkin ovat englantilaiset tulossa Kanadaan, ja sir William Johnsonilla on käskettävänään yksitoistasataa intiaania. Jumalani – kaksi kertaa enemmän kuin meillä täällä – ja me olemme neljänsadan mailin päässä."

XXVIII luku.

Tällaisen yllättävän sanoman sai Contrecoeur huomenissa Braddockin tappion jälkeen. Voitollisten intiaanien ja osan Kanadan miehistä jo mentyä oli hänellä ranskalaisia sotilaita ja upseereja tuskin sataa miestä. Toinen tärkeä pääsytie Uus-Ranskaan oli avoinna ja miltei puolustajitta, jos vihollinen voimallisena palaisi. Hän antoi määräyksen, jolla kielsi kanadalaisia poistumasta linnoituksesta. Nämä olivat saapuneet taistelemaan, ja nyt, kun intiaanit olivat lähteneet ja edessä oli mahdollisuus saada otella mies miestä vastaan, he yleensä olivat hyvin innostuneita jäämään.

Tästä johtui, että Davidin kotimatkaa lopullisesti suunniteltaessa tulivat sen osanottajiksi ainoastaan hän itse, Musta Metsästäjä, Peter Gagnon, Carbanac ja Kill-Buck. Ja pimeän turvissa sekä ainoastaan Contrecoeurin sekä Robineaun tietäessä asiasta he heinäkuun yhdeksäntenä päivänä lähtivät Fort Duquesnesta.

"Grondin Manoriin on matkaa runsaasti kuusisataa mailia, jos kuljemme Ranskan turvallisten alueiden kautta", oli Peter Joel sanonut, "ja linnuntietä neljäsataa mailia, vaikka ei oteta lukuun vastaan tulevia soita ja järviä. Menkäämme sitä tietä suoraan vihollismaan halki Lake Georgen lounaispuolelta."

Ja niin he päättivät tehdä.

Matka oli Davidille raskas. Hänen mieltään poltti ainainen tuska, ainainen murhe. Hän katui katkerasti sitä, että oli menettänyt uskonsa Anneen, joka oli rakastanut häntä niin äärettömästi. Yö yöltä ilmaantui hänen piirteisiinsä yhä enemmän jotakin kovaa ja syvää, eikä unikaan saapuessaan hänen leposijallensa kyennyt pyyhkimään hänen muodostaan murheen ja toivottomuuden leimaa, murheen ja toivottomuuden, jota hän ei enää jaksanut salata Mustalta Metsästäjältä.

Oli ääretön helle. He tekivät taivalta keskellä vihollismaata, ja se ääretön varovaisuus, mitä heidän ehdottomasti oli noudatettava, työlästytti ja hidastutti kulkua. Ilmeisestikin olivat intiaanit sotajalalla, sillä eräänkin kylän he sivuuttivat, jossa oli ainoastaan naisia ja lapsia. Kanootteja he näkivät sekä öisiä nuotiotulia, ja useasti kulki seneca- sekä mohawksotureita niin likeltä heidän ohitsensa, että ainoastaan Mustan Metsästäjän ja Kill-Buckin varovaisuus pelasti heidät ilmitulolta.

Sitten seurasi vielä muuan kolaus. Heidän kiivetessään erästä kallionkuvetta ylös sattui Carbanacin jalan alta vahingossa irtoamaan kallionlohkare, joka vyörähti takana tulevan Davidin päälle miltei ruhjoen hänet hengiltä. Päiväkausia pikku seurue nyt lymyili paikalla huolimatta siitä, että David hartaasti pyyteli toisia rientämään eteenpäin ja jättämään hänet Kill-Buckin hoiviin. Mutta tähän asettivat Musta Metsästäjä ja Peter Gagnon jyrkän vastalauseensa, ja kävi niin, että kolmantena päivänä vanha delawaresoturi Davidin helpotukseksi lähti yksinään jatkamaan matkaa Grondin Manoriin. Jos Anne sattui olemaan siellä, saisi hän tietää hänen, Davidin, olevan tulossa, ja Kill-Buckin korvaan hän kuiskasi viestin, jonka jokaisen sanan jykeväkasvoinen soturi lupasi painaa mieleensä.

Elokuu oli jo hyvässä menossa, ennenkuin Davidin toisen jalan revähtyneet jänteet olivat siksi parantuneet, että päästiin jatkamaan matkaa. Vasta syyskuussa hän oli täysin entisellään, ja silloin he olivat jo lähellä Ranskan rajaa. He tekivät kaarroksen itäänpäin ja taivalsivat keveämmin sydämin. Muuan ranskalainen kauppias, jonka he tapasivat, kertoi ranskalaisen kenraali Dieskaun olevan tulossa Lake Georgea kohti mukanaan suuri armeija, joka varmasti nujertaisi englantilaiset. Tämä kauppias oli tullut Montrealista, ja hän kertoi Richelieun varsilla olevan rauhallista.

David yritti yhtyä toisten iloon. Hänen äitinsä ja kaikki muutkin Richelieussa olivat turvassa. Kuitenkaan ei hän kyennyt pyyhkäisemään pois jotakin synkkää, mikä oli juuttunut hänen olemukseensa. Kill-Buck oli jo varmasti ollut usean päivän Grondin Manorissa, mutta David alkoi uskoa yhä vakaammin, että Anne oli hänen viestinsä saavuttamattomissa ja ainaiseksi häneltä mennyttä.

Syyskuun kahdeksas päivä v. 1755 oli harmaa ja sateinen. Silloin tällöin kuului ukkosen jyrinää. Illan tullen Musta Metsästäjä usean kerran pysähtyi ja kuulosteli hämmästyneen jännittyneesti jotakin ääntä koillisesta päin. "Kaiketi se on ukkosta", hän sanoi. "Mutta minusta tuntuu, että se voi olla pyssyjenkin pauketta."

Seuraavana päivänä hän epäröimättä johti pienen joukkueensa suunnalle, jonne hänen katseensa oli kääntynyt kuun edellisenä iltana kohotessa taivaan laelle. Ja keskipäivän aikaan he saapuivat kauhun ja kuoleman tyyssijaan. He nousivat eräälle harjanteelle, jolla oli suunnaton kallionlohkare, ja näkivät matalavetisen lammen. Viikkomääriä kestäneestä kuivuudesta ja kuumuudesta oli lammen vesi kuivanut miltei olemattomiin, ja sinne oli viskottu ihmisruumiita. Niitä oli rantaäyräällä, liejussa ja hiukkasen kauempana valjut, elottomat kasvot taivasta kohden. Ja niin äskettäin oli kuolema viljansa niittänyt, että vesi rantamilla, missä kuolleita oli taajimmin, lievästi punersi verestä. Ja he näkivät, että vain kuolema ei täällä ollut käynyt. Punainen vitsaus oli raivonnut skalpeerausveitsineen. Eikä vainajien joukossa ollut ainoatakaan englantilaista.

Sanoja ei kaivattu selittämään, mitä oli tapahtunut. Kaikki ne, jotka viruivat lammessa ja sen reunamilla, olivat ranskalaisia tai Ranskan liittolaisia, uutisasukkaitten harmaassa sarassa, korpien ruskehtavassa hirvennahassa ja intiaanit puolialastomina, mutta ainoatakaan mohawkia, senecaa tai oneidaa ei heidän joukossaan ollut.

Peter Joel ei sanonut sanaakaan kiertäessään lammen ja palatessaan harjanteelle takaisin, ja valkein, kivettynein kasvoin pusersivat muut huuliaan tiukasti yhteen. Ja tuskin olivat he saapuneet harjanteen toisella puolen olevaan taajaan viitaan, kun muuan lymypaikastaan esiin laahustava mies sai heidät pysähtymään. Hänellä oli yllään kulunut ja vereen tahraantunut upseerinpuku, ja hänen kasvoiltaan sekä silmistään huokui kalman henkäystä. Niin kaamea hänen muotonsa oli, ettei David ensimmältä huomannut kaikkein kauheinta seikkaa: hänen päänahkansa oli poissa. Musta Metsästäjä polvistui kuolevan viereen ja tuki häntä vieden vesipullonsa huulille, joita kuolema jo hyyti. Ja vastaukseksi hänen kysymyksiinsä puhkesi haavoittuneen huulilta katkonaisesti ja sopertavana kuiskeena puhetta.

Dieskau oli lyöty. Hänen joukkonsa jäännös oli mielettömän pakokauhun vallassa. Suuri taistelu oli tapahtunut eilen, muutamia tunteja ennen tätä verilöylyä, joka oli sattunut edellisenä iltana. Hän, kapteeni Folsom ja Mcgillis – olivat palanneet – pidättämään intiaaneja. Äkkiarvaamatta hyökättiin heidän kimppuunsa – lammen luona – heidät teurastettiin kuin lampaat. Mohawkeja, etupäässä – senecoita – oneidoita – sadottain. Hendrick – mohawkien päällikkö – oli kaatunut – ja hänen soturinsa – mielettömiä kostonhimossaan. Dieskau itse haavoittunut – ja vankina – vihollisen käsissä – –

Mies kamppaili uljaasti sanoakseen vielä jotakin. Mainitakseen jotakin itsestään sekä siitä, mitä oli hänen takkinsa taskussa. Hän heitti henkensä ennenkuin sai mitään sanoneeksi. Mutta Peter Joel oli arvannut asian ja löysi hänen taskustansa madame Henri Bernacille osoitetun kirjeen. Sitten he hautasivat vainajan.

Nytkin olivat he sanattomia. Heidän mieliään vallitsi yksi ainoa ajatus. Koska Dieskau oli kukistettu, oli tie pohjolaan avoinna vihollisen punaisille laumoille, ja heidän edellään riensi parhaillaan vainolaisjoukkoja, jotka sutten lailla kiiruhtivat turvattomia uutisasukaskoteja ja kyliä kohden. Peter Joel vihdoin lausui tuon ajatuksen julki. Ranskalaiset joukot kokoontuisivat uudelleen Crown Pointin lähistölle. Ne kenties kykenisivät torjumaan englantilaiset, kenties nämä lyömäänkin – mutta valloilleen päässeen tuhon torjumiseksi oli se liian myöhäistä. Nyt jos milloinkaan olivat intiaanit saaneet tilaisuuden sodankäyntiinsä, jota hän aina oli Richelieun suhteen pelännyt – vainolaisjoukkoja, jotka nopeina ja kavalina yön pimeydessä hiipivät määräpaikkaansa, odottamattomia hyökkäyksiä, verilöylyjä, joita äkkiarvaamatta sateli tyyneltä ja rauhalliselta taivaalta, vainioilla yllätettyjä miehiä, naisia kodeissa, lapsia leikkitanhuvilla. Isku kohtaisi ensinnä Lake Champlainin kauimmaista päätä, niin turvallista tienoota, ettei sen turvaksi jätettäisi sotilaita. Niin oli aina – salamannopea isku, yön tai päivän sisässä oli kaikki ohitse, ja karu korpi ahmaisi punanahat taas nieluunsa niin ettei mikään voima Ranskassa tai Kanadassa kyennyt heitä löytämään.

Näin tapahtui, että Musta Metsästäjä alkoi vielä kerran kilpajuoksun kuoleman kanssa niinkuin niin monta vuotta sitten, jolloin hän oli kuljettanut Davidia sylissään ja Marie Rock oli taivaltanut hänen rinnallaan. Ja nyt kuten silloinkin oli hänen kannustimenaan suloinen nainen, jonka valkeat kasvot loitolta kutsuivat häntä.

Niin ankaraa oli taivallus, että sinä ja seuraavina päivinä syvät juomut heidän silmäinsä vaiheilla vain tummuivat ja syvenivät. Kuitenkaan ei mitään pyyntöä kohonnut heidän verettömiltä huuliltaan. Mutta seuraavana päivänä Carbanac kaatui ähkäisten suulleen kuin kuollut Peter Joelin vihdoinkin taas pysähtyessä lepohetkeä varten.

Yöllä kolmatta päivää vastaan näkivät he jostakin mailien takaa kuumottavan punaista tulenkajastetta taivaalle. Oli jo valoisa päivä heidän saapuessaan vehmaaseen laaksoon, josta nuo lieskat olivat kohonneet taivaalle. Tonteurille, seikkailujen miehelle, paikka oli kuulunut. Nyt hän oli vainaja. Uutisasukasmajat olivat tuhkana, niin myöskin Tonteurin suuri hirsistä rakennettu talo, jota hän oli nimittänyt linnaksi. Vainajat olivat asennossa, johon mohawkien oli tapana jättää uhrinsa. Naiset viruivat yöpukimissaan.

Täällä kuten lammenkaan luona ei ollut aikaa ryhtyä hautaamaan vainajia.

Peterinkin uupuneisiin jäseniin ja menehtyneeseen ruumiiseen valahti mielettömyyden voimaa Mustan Metsästäjän taas asettuessa johtoon. Ankaraa vauhtia, mokkasiinien äänettä tallatessa tannerta he taivalsivat pehmyttä polkua, joka vei Tonteurin linnasta Päivänlaskunkalliolle.

He sivuuttivat Paul-vanhuksen asumuksen, jossa niin kauan kuin tienoon väki saattoi muistaa oli asunut vanha, ainoastaan nimeltä tunnettu salaperäinen erakko. He löysivät Paul-vanhuksen virumassa selällään maassa niinkuin muutkin olivat olleet, ja hänen ruumistaan vartioi jäsenikäs, vihaisesti muriseva koira.

He kuulivat kalkkunain kaakottavan lämpimässä auringossa, ja oravat hyppelehtivät tammipuiden oksilla heidän kiitäessään eteenpäin kuin kaameat kostonvarjot. He olivat kuolemankaltaisia. He tunsivat kuoleman läsnäolon. Ja heidän sydämissään asusti kuolema.

David oli kuin leiskuva tulivuori. Milloinkaan ei hän ollut kokenut sellaista ääretöntä surmaamisen halua kuin nyt, ja Peter Joel kuuli hänen hengityksestään nyyhkyttävän tuskan hänen askel askeleelta tullessaan lähemmäksi kunnes painalsi hänen ohitseen. Hän siis eikä Musta Metsästäjä oli johtamassa viimeistä taivalta Grondin Manoriin.

Taschereaun asumuksen he sivuuttivat. Siellä asui kuolema. Ja sitten tuli yhä tutumpaa tienoota. Loitolta kantautui heidän kuuluviinsa pyssyjen pauketta.

Hetkeksi Mustan Metsästäjän kasvojen kauhea pingoitus lientyi äkillisen riemun tieltä. "Jumalan kiitos, etteivät he ole yllättäneet St. Denisiä niinkuin he yllättivät Tonteurin", hän huudahti. "Grondin Manorin miesten pyssyjen pauketta tuo on."

Taas tunsi David ääretöntä halua huutaa, että he olivat tulossa. He juoksivat ja lepäsivät välillä kävellen. Minuutit tuntuivat tuntien pituisilta, mailit kymmeniltä virstoilta. Yksi ainoa mielle täytti Davidin ratkeamaisillaan olevan sydämen niinkuin kaikkienkin mielen – kaiho saada kuolla Grondinin linnaa puolustaen, jos kuoltava oli, niin ettei heidän siellä tarvitsisi nähdä samaa näkyä kuin Tonteurin linnassa.

Pyssyjen pauke taukosi, ja sitä seuranneessa kauhuntäydessä hiljaisuudessa riipaisi pelko heidän sielujaan.

Ja sitten tuli tammien ja pähkinäpuiden kullanhohtoisessa varjossa Päivänlaskunkallio.

Huohottaen he kapusivat sen rinnettä ja sivuuttivat paikan, missä David oli kauan, kauan sitten seissyt ruutisarvineen Annen kanssa.

He riensivät eteenpäin tammien katveesta sinne, missä tyttö tuona kullanhohtoisena iltana oli päästänyt hiuksensa ihanasti valloilleen.

He sivuuttivat pienen uutistalon, ja Davidin huulilta puhkesi ähkäisy hänen nähdessään hävityksen, mikä oli tapahtunut tuossa kodissa. Hentoinen vaimo lojui kynnyksellä kurkottaen käsiään ikäänkuin kuolemassakin etsien miestä, joka virui puolikymmentä askelta kauempana.

Ja nyt David käsitti, miksikä Grondin Manorista ei ollut näkynyt savua eikä tulta. Majat olivat kiveä eivätkä palaneet.

Tähystellessään kauemmaksi hän näki, ettei laakson uutisasumusten savupiipuista kohonnut lainkaan savua.

Mutta Grondinin metsän takaa kajahti äkkiä ääni, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan, metsäläisten karjunaa ja kirkunaa, mieletöntä voitonhumua, joka salamoina vihloi hänen mieltään. Tuon huudon lomasta kaikui heikkoa ja hajanaista – surkean hajanaista – pyssynpauketta.

Peurakaan ei olisi kyennyt juoksemaan sellaista vauhtia kuin Musta Metsästäjä nyt Davidin rientäessä vieri vieressä hänen kanssaan – ohi paikan, jossa Bigot ensimmäisen kerran oli Annen nähnyt, läpi tiheikön, polkua pitkin, kunnes he vihdoin olivat päässeet metsänlaitaan. Ja Peter ja Carbanac olivat heidän kintereillään kuin kauhea kuolema.

Peter Joel tarttui lujasti Davidia käsivarteen ja seisahtui huohottaen. Ja otteensa käydessä lujemmaksi hän sanoi: "Tee niinkuin minäkin – tai olemme menneitä miehiä."

Hetkeksi häivähti Davidin silmiin kauhun usva, sillä hänestä tuntui, että he näkivät edessään vainolaisten mieletöntä ilonpitoa, että he olivat tulleet liian myöhään.

XXIX luku.

Yhdellä silmäyksellä hän intiaanien huutojen halkoessa ilmaa näki tuhon ja kuoleman tyyssijan siellä, missä hiukkasta aikaisemmin oli vallinnut Grondin Manorin turvallinen rauha.

Suuri talo oli kylmä ja eloton. Akkunat oli lyöty sisään, ovet kiskaistu saranoiltaan ja tavaroita heitelty pitkin pihamaata. Ja Fontbleun kivimyllyn jykevä tammiovi oli poissa, ja itse mylly oli kuin kaamea luuranko, jolta elämänhenki oli riistetty, sillä lähellä tyhjää oviaukkoa virui pieni, vanha ja kurtistunut jauhoiseen takkiin puettu olento, kaikki se mitä mylläri Fontbleusta oli jäljellä.

Hänen yläpuolellaan kääntelehti myllyratas – kääntelehti ikäänkuin henkien liikuttamana, sillä päivä tuntui aivan tyyneltä.

Enempää ei David nähnyt, sillä kaikki se, mitä Grondin Manorin elämästä oli jäljellä, oli paennut vanhan kivikirkon turviin kentän toiselle puolen, ja tämän rakennuksen ympärillä villit temmelsivät ryhtyneinä viimeiseen voitolliseen hyökkäykseen. Peter Joelin sormet pusersivat Davidin käsivartta. Kaksi tahi kolme laukausta kajahti voittaen villien karjunan, mutta siinä olikin kaikki. Nuo laukaukset todistivat omalla liikuttavalla tavallaan, kuinka heikkoja kirkon sisäpuolella oltiin. Niitä seurasi raudoitettuja tammiovia vastaan työntyväin hirsien jyskettä ja raivoisampi kiljaisu alastomain ja maalattujen paholaisten riemuitessa kun esteet alkoivat järkkyä.

Davidin mieli mustui, ja päivä tuntui äkkiä käyneen tulenkarvaiseksi. Vain Mustan Metsästäjän ääni vierestä pidätti häntä.

"Odottakaa!" tämä sanoi. "Laukaiskaa ainoastaan silloin kuin minäkin ja katsokaa, että jokaisen luoti kaataa yhden intiaanin tuolta ovelta. Olemme saapuneet ajoissa – juuri parahiksi."

Hän henkäisihe syvään, heilautti päätään taaksepäin, ja hänen kurkustaan puhkesi huuto. Tuon huudon kajahtaessa ei Peter Joel enää ollut pelkkä ihminen, vaan musta, arvoituksellinen metsäin henki, puoliksi ihminen, puoliksi paholainen, olento, joka tuli ja meni tuulen keralla, synkeä, ennehikäs hahmo, kuoleman varjo – rajamaiden aavemainen Musta Metsästäjä. Milloinkaan ei David ollut kuullut tuota kauheata huutoa, eikä Peterin tarkoituksena liioin ollutkaan, että hän sitä konsanaan kuulisikaan, sillä se ei ainoastaan ollut mielipuolisuudesta hersynyttä, vaan mielipuolisuutta – valittava, kauhea huuto, joka alkoi nyyhkyttävänä ähkäisynä ja kasvoi, kunnes se näytti täyttävän kaikkeuden ja saavan maanpiirin kauhusta väräjämään. Ja mies, jonka huulilta se kajahti, oli taas Musta Metsästäjä eikä enää Peter Joel – menneiden vuosien palavain majain ja punaisen kuoleman Musta Metsästäjä, olento, jota mielettömyys ajoi ainaiseen vaellukseen etsimään kasvoja, jotka jo olivat maan povessa.

Sillä Peter Joel oli taas menettänyt järjen valon, jonka Marie Rock oli hänelle voittanut. Mielipuolisuuden ja koston henkenä hän seisoi huutonsa viimeisen kaiun sammuessa pois, ja hänen pyssynsä pamahtaessa värisi ilma vielä sen kaameutta. Davidin luoti osui suoraan erään oven edessä häärivän intiaanin sydämeen. Peterin ja Carbanacin pyssyt pamahtivat hänen vieressään, eivätkä nekään osuneet harhaan, sillä kuin äkillisen iskun herpaannuttamina olivat intiaanit keskeyttäneet hyökkäyksensä ja seisoivat kuin puukuvat Mustan Metsästäjän huudon kajahtaessa kuin tuomiopasuunan. Jos olisi ollut yö, ei ainoakaan soturi olisi ollut niin urhoollinen, ettei olisi suin päin lähtenyt pakenemaan tuota ääntä, jota intiaanikylissä ja kaikkialla korpimaassa pelättiin enemmän kuin mitään muuta.

"Ladatkaa uudelleen!" oli David huutanut. "Ladatkaa ja ampukaa niin pian kuin voitte!"

Mutta tämä päivä oli Peter Joelille samanlainen kuin muuan päivä viisitoista vuotta sitten, ja kuten hän silloin valtava puunoksa kädessä oli paljaine käsineen karannut kostamaan vaimonsa ja lapsiensa murhaa, niin hän nytkin mielettömänä, karjuvana paholaisena karkasi niiden kimppuun, jotka olivat tulleet riistämään häneltä toista naista, jota hän rakasti – Marie Rockia.

Silloin olisivat intiaanit saattaneet nujertua tuon tumman ja kauhean olennon tiellä kuten heitä Juanitan laaksossa oli nujertunut, mutta heidän päällensä hulmahtaneen kostonhengen kintereillä seurasi muuan mies, ja tuon miehen jäljessä kaksi muuta. Ja nähdessään ihmisiä – kalvaita miehiä aavemaisin kasvoin – laukesi muutamilla heistä se lumo, joka heidät oli kammitsoinut paikoilleen.

David näki vain kuoleman edessään, mutta hän olisi syöksynyt vaikka tuhanteen surmaan ennenkuin olisi hyljännyt Mustan Metsästäjän. Äkkiä leimahti hänen omassa veressään mielettömyyttä, ja Peter Joelin epäinhimilliseen huutoon yhtyivät hänen hurjat, pahaenteiset parkaisunsa. Muuan hahmo lennähti hänen rinnalleen, Carbanacin jykevä vartalo – Carbanacin, josta oli tullut peto ja jonka rinnasta kumahti kuin eläimen mylvinää. Jos ääni voi olla mielipuolisuutta, iskehti mielipuolisuus ilmaan Grondin Manorin ympärille, sillä Peterkin huusi raivoaan ja vihaansa. Konsanaan ei sellainen näky tule toistumaan, mikä oli nähtävissä pikku kirkon akkunaluukkujen takaa ja ampuma-aukoista, ja kokonaisen sukupolven ajan kertoiltiin intiaaniheimojen keskuudessa aina Kanadan ääriltä kaukaiseen Ohioon saakka tarinaa siitä, kuinka neljä mieletöntä miestä otteli puolta mohawkien heimoa vastaan.

Peter Joelin tavoin olivat muut kolme antaneet pyssyjensä kirvota ja temmanneet vöistään terävät tapparansa. Etualalla olevat viholliset joutuivat äkillisen kauhun ja pelon valtaan. Ja nyt David muisti ainoastaan itseään sekä tehtäväänsä, ja kymmenen miehen voima näytti kasvaneen hänen käsivarsiinsa sekä olemukseensa. Jokaista tapparanlyöntiä säesti hänen huuliltaan puhkeava huuto, pelottavan kauhea kuin Peter Joelin ikään. Hänen tapparansa valahti äkkiä punaiseksi sen halkaistessa erään vihollisen ajellun kallon kiireestä hartioihin saakka. Hän hautasi sen erään toisen päähän, joka oli kääntynyt pakenemaan. Musertavan tappavana sujahti se erääseen alastomaan rintaan. Pelkoa ei hän tuntenut, ainoastaan yli-inhimillistä halua surmata. Mikäli iskuja osui häneen, ei hän sitä tuntenut.

Silloinkin, yhden ainokaisen pyyteen humalluttamana, oli hän jykevän Carbanacin rinnalla kuin lapsi. Sillä Carbanac eli sitä kunnian hetkeä, joka oli hänen veriperintöään – Carbanac, rahvaan mies, mies, jonka häpeällinen nainen oli hyljännyt, muuttui nyt kauhistavaksi, valtavaksi jumalaksi. Hänen huutonsa kajahtivat voitollisina säestäen Mustan Metsästäjän huutoa. Oikealle ja vasemmalle hän halkoi tietä, lennähtäen vihollisen kimppuun kuin raivoisa pantteri, iskien kuin salama, säälimättömänä ja armottomana, pisintäkin vihamiestä päätään pitempänä.

Kamppaillen nyt ei valloittaakseen vaan säilyttääkseen henkensä mohawksoturit saarsivat hänet. Heidän keskeensä kävi Davidin tie, ja tuokion ajan oli Musta Metsästäjä hänen rinnallaan. Tappara tämän kädessä näytti hänestä salamalta, niin äärettömän nopeaan se sujahteli auringossa. Enää ei hän tuntenut Metsästäjän kasvoja entisiksi, sillä niitä tahraavan veren takaa leiskahteli hämmentynyt sielu, joka oli hänelle outo. Hän näki Peterin ottelevan kuin tiikerin, ja sitten hän iski ja löi yksinään, kunnes kuolemanrengas murtui Carbanacin ympäriltä. Ja sen katketessa muuan toinen hahmo syöksähti ottelevan jättiläisen vierelle, ja David tiesi, miksikä mohawkit olivat takaapäin väistyneet syrjään, sillä kirkon murtuneesta ovesta oli Kill-Buck sotakirveineen rynnännyt esiin yhtyäkseen otteluun.

Tuokion ajan David näki tuon oven. Mohawkien rynnistys oli murtanut sen niin että se riippui oviaukossa poikittain kuin kiila, ja tämän rinnankorkuisen seinän takana, minkä yli Kill-Buck oli hypännyt, tuijotti kalmankalpeita, verettömiä kasvoja – naiskasvoja, joiden avartuneesta katseesta tulvehti ääretöntä kauhua. Tänä silmänräpäyksenä välähti Davidin mielessä salamannopea ajatus – missä olivat Grondin Manorin miehet? Sillä hän kuuli ainoastaan naisten itkua, ja ne silmät sekä kasvot, jotka tähyilivät murtuneesta oviaukosta, eivät olleet miesten. Sitten hänen ja aukon välille syntynyt avoin paikka äkkiä tulvahti täyteen, ja puolisen tusinaa alastomia roistoja ryntäsi ovelle humaltuneina tuon avuttoman saaliin näkemisestä. David oli kuitenkin nopeampi. Hän ehätti käsivarrenpituuden verran edelle ja iski niin raivoisasti eräitä maalilla töhrittyjä kasvoja, että ne ruhjoontuivat punaiseksi sohjuksi. Nyt hän tunsi saavansa iskuja. Paljasta terästä tunkeutui hänen ruumiiseensa. Kuolema saarsi hänet, läheisenä ja huohottavana, raivoisana ja julmana.

Ja sitten kajahti valon sumetessa naisen huuto – huuto sieltä sisältä – huuto helvetistä, joka vaihtui hänelle taivaaksi.

Tuo huuto mainitsi hänen nimensä.

"David! David! David!"

Hän huusi vastauksen. Hän kohosi valtavaksi ja voitolliseksi kuin Carbanac. Hän taisteli niin, ettei Richelieussa koskaan oltu nähty ihmisen niin taistelevan. Muuan tomahawki painui hänen olkapäähänsä. Hän kesti sen sekä lennätti kuolemaa sinne, mistä tuo isku oli tullut. Mohawkit epäröivät tämän pahanhengen edessä, jota he eivät kyenneet kaatamaan, ja heidän epäröidessään hän ryntäsi päin kuin verentahraama peto, jota oli mahdoton saada hengiltä. He kääntyivät, ja silloin oli Musta Metsästäjä heidän edessään, eikä noista kuudesta ainoakaan palannut tovereittensa luokse.

Ja taas kajahti tuo taivainen huuto Davidin korvissa.

"David! David! David!"

Se ei pysäyttänyt häntä vaan kannusti häntä eteenpäin. Hän oli kuin Musta Metsästäjä. Nyt ei hän huutanut raivoaan vaan voitollisuuttaan. Mohawkit oli lyöty. Paholaisia oli lähetetty heitä vastaan, eivätkä he pelon lamauttamina voineet näille mitään. Heidän vainajiaan virui maassa niin paljon, että oli kestävä kokonaisen sukupolven, ennenkuin näiden paikat jälleen täyttyisivät.

He pakenivat: Musta Metsästäjä riensi kylväen kuolemaa viimeisten kintereillä.

Keskellä ruumispinoa seisoi Carbanac. Tuon jättiläisen asennossa oli jotakin, mikä sai Davidin kiiruhtamaan hänen vierelleen. Carbanacin jalkain juuressa oli Peter, kykenemättömänä nousemaan, mutta hymyillen haavainsa vuotaessa verta. Aivan Peterin vieressä makasi Kill-Buck, joka vihdoinkin oli lähtenyt esi-isäinsä luokse paremmille metsästysmaille.

Carbanac, jumala, jonka nainen oli hyljännyt, ähkyi henki salpaantuneena kuin mumisten jotakin outoa laulua. Hänen silmänsä olivat avartuneet ja tuijottavat ikäänkuin olisi hän nähnyt tuon naisen tulevan metsästä hänen luoksensa avosylin. Ja sumenevin silmin erotti David suuria viiltoja Carbanacin rinnassa ja päässä kauhean halkeaman, jonka intiaanin sotakirveen terä oli survaissut.

Näin Carbanac seisoi mohawkien paetessa, ja hänen kuoleville huulilleen hersyi hymy hänen antaessaan oman vertatippuvan tapparansa kirvota kädestään ja ojentaessaan kätensä tuota näkymätöntä kohden. Hymyä seurasi korahdus, ja hiljaa hän vaipui maahan jalon sielun paetessa pois.

Sinä hetkenä, jona Carbanacin elämä sammui, hulmahti suunnaton, leppoisa pimeys Davidin ylle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän vaipunut, vaipunut loputtomiin. Mutta nopeammin kajahti tuo ääni taas, Annen ääni, joka tavoitteli häntä, kunnes löysi hänet, ja hän saattoi kuulla sen nyyhkivänä sopertavan nimeään niin lähellä kuin olisi se ollut osa hänen sieluaan.

Sillä hänen viimeisenä tajunnan tuokionaan oli Anne polvistunut hänen äärelleen tuohon ruumisröykkiöön kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

XXX luku.

Liitäen niiden tummien varjojen laaksossa, jotka ajelehtivat elämän ja kuoleman välimailla ei David päiväkausiin saanut tietää Grondin Manoria kohdanneesta murhenäytelmästä enempää kuin minkä omin silmin oli nähnyt. Mutta alusta alkaen, silloinkin, kun kaikki muut luulivat häntä vainajaksi, hän tiesi, että Anne oli hänen luonansa. Niinä vilahtavina tuokioina, joina pilvikehä hänen ympäriltään hetkeksi murtui, hän aina näki Annen valkoiset kasvot äärellänsä kuin enkelin ikään, ja Annen suuret silmät sekä hellä ääni kutsuivat häntä takaisin elämään. Sillä joka hetki Anne vartioi hänen ruhjoontunutta, haavoitettua ruumistaan, jakaen ainoastaan Davidin äidin kanssa tämän kalliin etuoikeuden. Äidinrakkaudella, joka ei tiedä itsekkyydestä eikä pelkää uhrauksia, Marie Rock tajusi, että vain Annen vallassa oli pidättää David heidän kaikkien luona, mikäli sellainen ihme oli lainkaan mahdollinen.

Ja aina tuntien Annen käden estävän häntä vajoamasta syvemmälle varjoihin David vihdoin nousi siitä kuilusta, jonne oli sortunut, ja avaten eräänä aamuna silmänsä näkemään samaa Algonkinin intiaanikesän aurinkoa, joka täsmälleen vuotta aikaisemmin oli varoittanut heitä lupauksellansa Päivänlaskunkalliolla hän näki Annen – entisen Annen – seisomassa sen säteissä ja iloisesti kutsuvan häntä nimeltä.

Senjälkeen hän päivä päivältä toivuttuaan yhä enemmän sai tietää paljon sellaista, mille pimeässä vaeltaessaan oli kaihonnut selitystä. Peter saapui arpikasvoisena hänen luoksensa, katkennut kätensä siteen varassa, ja hänen mukanaan oli Nancy Lotbinière. Anne hänelle kaikkein ensiksi kertoi, että luojan armosta oli mohawkien hyökkäys tapahtunut sunnuntaiaamuna, jolloin useimmat Grondin Manorin naisista ja lapsista jo olivat kirkossa, ja että hän ja Nancy olivat katselleet tuota hirveätä taistelua, ensin ampuma-aukoista ja sitten kaatuneen oven takaa.

Mutta kipeästi kaihosi David saada tietää vakavimmista tapahtumista, ja nämä tiedot hän sai Peteriltä sekä parooni St. Denisiltä, jonka harmaat kasvot olivat vanhenneet ja jonka katseessa oli syvä, murheinen, lähtemätön häive. Carbanac oli kuollut. Kill-Buck oli kuollut. Ja pieni Fontbleu-vanhus oli kuollut sekä kolme miestä, seitsemän naista ja neljä lasta Grondin Manorista. Useimmat miehistä olivat uskoen kotiensa olevan turvassa lähteneet Dieskaun riveihin torjumaan englantilaisia. Sinä aamuna oli kirkossa ollut kuusi vanhaa pyssyä, joita curé oli siellä vuosikausia säilyttänyt, mutta tuskin puolta sarvea ruutia eikä edes kahtakymmentä kuulaa. Ainoastaan lusikallinen ruutia oli jäljellä Mustan Metsästäjän huudon kajahtaessa metsänlaidasta. Kymmentä minuuttia myöhemmin olisi se löytänyt vain kuoleman verenkarvaiset siivet varjostamassa Grondin Manoria. Paroonin kasvot olivat vieläkin tuhkanharmaat hänen kertoessaan ihmeestä, joka kartanossa oli tapahtunut. Sinä aamuna oli Anne taas saanut oudon taudinkohtauksen, taudin, joka oli kalvanut häntä siitä saakka kuin hän oli palannut Quebecista, ja Nancy oli hänen luonansa. Viime hetkellä Anne nousi leposohvaltaan ja riensi Nancyn kanssa kentän poikki. Jumala oli varmaankin heidät lähettänyt, sillä tuskin olivat kirkon ovet sulkeutuneet heidän jälkeensä kun mohawkeja susiparven lailla ryntäsi metsästä.

Musta Metsästäjä oli mennyt. Kukaan ei ollut häntä nähnyt siitä hetkestä lähtien, jona hän oli rynnännyt vihollisten perässä. Hän ei ollut palannut noutamaan pyssyäänkään, jonka oli heittänyt maahan, ja niin jäljettömiin oli hän hävinnyt kuin olisi maa hänet nielaissut.

David ei kuitenkaan saattanut uskoa, että Peter Joel oli ainaiseksi poissa. Anne lujitti häntä tässä uskossa. "Hän ei voi lähteä iäksi – ei noin – ennenkuin Jumala on suonut minulle tilaisuuden polvillani anoa häneltä anteeksi." Näin tyttö lohdutteli Davidia äänensä värähdellessä murhetta, jota hän kaiken aikaa oli kokeva onnensa ohella. "Jumala ei salli niin käyvän, David, sillä minä rakastan häntä – rakastan häntä – ja olen tehnyt hänelle vieläkin kauheampaa vääryyttä kuin sinulle. Jos hän on kuollut ja minä olen ollut avullisena ahdistamassa häntä takaisin mielipuolisuuteen, vaikka olisin voinut tuottaa hänelle onnea, niin on minun siitä vielä vastattava Jumalanäidille taivaassa."

David saattoi ainoastaan taistella rintaansa tukahuttavaa tunnetta vastaan sekä painaa Annen kasvoja niin likellensä, ettei tyttö nähnyt hänen silmäinsä polttavaa ilmettä.

"Hän on palaava takaisin", hän sanoi, ja noita sanoja hän toisteli päivä päivältä ja usein itsekseenkin. Marie Rock ei sanonut mitään, ja hänen silmänsä kertoivat vain aavistuksen siitä, mitä hänen sydämessänsä tapahtui – sydämessä, jonka oli vallannut suurempi yksinäisyydentunne kuin milloinkaan ennen.

"Murhenäytelmä on tullut elämäämme", parooni St. Denis muuanna päivänä lausui hänelle luoden kaihoisan katseen hänen painuneeseen päähänsä. "Mutta edessämme on aurinkoa ja onnea, ja jos – jonakin päivänä – –"

Sen pitemmälle hän ei kuitenkaan jatkanut, sillä hänenkin sydämessään asusti toivottomuus, jota oli siellä ollut jo kauan. Musta Metsästäjä oli mennyt, ja Marie Rockin sydän oli mennyt hänen mukanaan, eikä ainoastaan joksikin ajaksi vaan ainaiseksi.

Ja todellakin näytti siltä, kuin olisi Mustan Metsästäjän niin kauan pelkäämä ja ennustama onnettomuus tullut ja mennyt ja että paroonin ennustama päivänpaisteinen onni oli sangen lähellä suurinta täyttymystään, sillä sir William Johnsonin intiaanit olivat lähteneet asuinpaikoilleen, hänen siirtokunnista tuomansa joukot olivat tekemässä kotiinlähtöä, ja lähes nelisentuhatta ranskalaista oli vahvoissa juoksuhaudoissa Ticonderongan solan tienoilla. Huolimatta ranskalaisten ensimmäisestä tappiosta kulkeutui kautta Uus-Ranskan sellainen sanoma, että englantilaisten valtausyritys Crown Pointissa ja Kanadassa oli päättynyt hyvin kehnosti ja ettei vihollinen enää koskaan yrittäisi etelästä tunkeutua Richelieuhin.

Joksikin aikaa levitti kuolema murhevaippansa Grondin Manorin ylle. Mutta ihana lokakuu seurasi syyskuuta, ja kartanossa alkoi helistä naurua. Vanha myllyratas jatkoi lauluaan, ja liikutettuina David sekä Anne sitä kuuntelivat.

Päivänlaskunkallion laelle, sinne, missä David oli kertonut Annelle ruutisarven tarinan, oli Fontbleu, Carbanac ja Kill-Buck haudattu. "Tahdoin heidät sinne", Anne sanoi kertoessaan asiasta Davidille, "koska se on meidän pyhä paikkamme ja koska me tulevina vuosina usein vaellamme sinne yhdessä."

Ja eräänä kauniina syyspäivänä seisoivat he näiden kalliiden hautakumpujen vieressä. David oli jo melkein vahva, ja Anne oli kuin vuosi sitten, hiukset kimmeltävänä palmikkona. Kalpeuttaan lukuunottamatta oli hän niin samanlainen kuin silloin, että David itsekseen ihmetteli, kunnes tyttö mukanaan tuomansa huivin kätköstä veti esiin ruutisarven.

Ja silloin hän ääni hiukkasen värähdellen ja pää painuksissa, niin ettei David hetkeen nähnyt kyynelten kimallusta hänen silmissään, sanoi:

"David, olen niinkuin tuona toisena päivänä kauan, kauan sitten. Puku on sama, nauha hiuksissani on sama, sama" – ja hänen äänensä tukahtui hiukan – "sama sydän täällä!" Hän vei kätensä povelleen. "Ja tahtoisin kuulla ruutisarven tarinan uudelleen, David, aivan kuten sen silloin kerroit. Taisteluista, jotka minua niin säikyttivät, on sinun kyllä vaiettava, sillä nyt olemme niistä päässeet. Mutta tahtoisin sinun kertovan uudelleen näistä kaivertamistasi sanoista, ja alttarista, jonka ääreen kaksi enkeliä on polvistunut, ja pojasta, josta pian on tuleva mieheni ja joka ongenvapa käsissään seisoskelee niin alakuloisena."

Ja hautakumpujen äärellä kertoi David tuon tarinan, hautakumpujen, joissa lepäsivät mylläri Fontbleu, jumal-ihminen Carbanac ja delawaresoturi Kill-Buck, saman ihanan, lupauksista rikkaan maailman avarana auetessa heidän eteensä. Ja hänen kertoessaan tuli muuan nelijalkainen otus heidän takanaan olevalta polulta. Ensin se seisoi ihmetellen, mutta istahti sitten kuuntelemaan ikäänkuin se olisi itsekin ymmärtänyt kaiken – sekarotuinen koirapahainen.