[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnJjw1_jZuaJCAzhXdrABxlALwdu7-qLZ9GCXp9gcJSg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1685,"Musta metsästäjä","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1685-curwood-james-oliver-musta-metsastaja","1685__Curwood_James_Oliver__Musta_metsästäjä",null,"romaani",[],[],"fi",1926,58925,386110,true,[],[],[],"Seikkailullinen historiallinen romaani sijoittuu 1750-luvun Uuteen Ranskaan eli nykyiseen Kanadaan. Tarina seuraa nuoren David Rockin ja Anne St. Denisin elämää sekä koettelemuksia ranskalaisten, englantilaisten ja intiaanien välisten sotien ja jännityksen keskellä.","James Oliver Curwoodin 'Musta metsästäjä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1685. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA METSÄSTÄJÄ\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nEnglannin kielestä suomensi\n\nH. Vaaja\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Black Hunter\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nI Inka.\n\n\nOli myöhäinen iltapäivä sataseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.\nAlgonkinin kauniin jälkikesän lauha sulous ja kultainen auer lepäsi\nuinuvan erämaan sekä niiden kahden yllä, jotka ihailivat tätä rauhan\nparatiisia sekä alati salaperäisen Richelieu-virran arvoituksellista\njuoksua sen matkalla kaksikymmentä mailia pohjoisempana sijaitsevaan\nSt. Lawrenceen.\n\nKuusikymmentä mailia etelämpänä oli Lake Champlain, ja sen tuolla\npuolen vihatut englantilaiset, mohawkit ja Uus-Ranskaa väijyväin\nmetsäveljesten punainen vitsaus.\n\nKaiken tämän ja paljon enemmänkin oli poika viikkokausien\nvaivalloisella työllä kaivertanut suureen ruutisarveensa viivoin niin\nhienoin ja sulavin kuin lukinseitin silkkikudos.\n\nHän oli työstään ylpeä, ja taiteilijan sielu kuvastui hänen silmistään\nhänen ensi kertaa paljastaessaan sen vieraan silmäin arvosteltavaksi.\n\nHän oli nuorukainen, kesyttömäin jesuiitta-rajamaiden ja loputtomain\nkorpien ankaran ja karun kasvatuksen kypsyttämä aikaiseen miehuuteen.\nYhdeksäntoistavuotias hän oli. Silmämäärin katsoessa ei hänen\nruumiinrakenteensa vaikuttanut kömpelöltä eikä jykevältä. Vartalo oli\nhoikka ja näytti aina olevan valmis ripeisiin, äkkinäisiin liikkeisiin.\nMitään päähinettä ei hänellä ollut, ja sankka, vaalea tukka oli\nnäkyvissä. Silmät olivat harmaat ja niiden katse hyvin kirkas sekä\nvakaa, eikä intiaani olisi pikemmin tahi tarkempaan kyennyt toteamaan\naavan näköpiirin kaikkia yksityiskohtia. Hänen nimensä oli David Rock,\nja huolimatta englantilaisesta nimestään kuului hän sydämeltään ja\nsielultaan tähän Uus-Ranskaan, jonka hän oli kaivertanut\nruutisarveensa.\n\nHänen vierellään seisova Anne St. Denis oli maisemaakin ihanampi.\nTuuman verran ylettyi tyttö Davidin olkapäiden yläpuolelle. Pojan\nranteen paksuinen tumma hiuspalmikko valahti hänen hoikille uumilleen.\nHänen poskipäänsä punersivat, ja hänen silmistään sädehti onnea sekä\nylpeyttä hänen pidellessään molemmin käsin ruutisarvea ja katsellessaan\nsen kaunista kaiverrusta.\n\n\"Tuskinpa saatan uskoa ihmiskätten tehneen tämän työn!\" hän huudahti\nlempeästi. \"Voi, kuinka ylpeä sinusta olenkaan! Olisin äärettömän\nonnellinen -- niin ilkeän onnellinen -- jos palatessani kouluun\nQuebeciin voisin sen näyttää kultaiselle Äiti Marialle ja kaikille\nnoille kilteille ursuliinisisarille sekä kertoa heille, että Davidini\non taiteilija. Ihan uskomatontahan tämä on -- melkein!\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä, että se sinua miellyttää\", David sanoi punastuen\nja tunsi koko olemuksensa värisevän silmätessään pitkiä, silkinhienoja\nripsiä, jotka verhosivat tytön silmiä.\n\n\"Kauniimpi se on kuin maalaukset luostarin seinillä. Ja -- veitsellähän\nse on tehty!\"\n\n\"Niin, veitsellä\", David sanoi, \"kovaan puhvelihärän sarveen, jonka\nostin eräältä algonkinintiaanilta, joka taas oli ottanut sen eräältä\nkaksi vuotta sitten taistelussa kaatamaltaan senecalta.\"\n\n\"Huh!\" Tyttöä värisytti.\n\n\"Ei se seikka sitä pilaa, Anne!\"\n\n\"Ei, mutta taisteluista en pidä, vaikka niitä tässä maassa on niin\npaljon. Minusta olisi hauskempaa, ettei tuota senecaa olisi surmattu.\"\n\nDavid tähysteli virtaa, ja sitten hänen katseensa lipui yli erämaan.\n\"Käännähän sarvea, Anne\", hän sanoi äänensä hiukkasen värähtäissä.\n\"Siellä on jotakin, mitä et vielä ole nähnyt.\"\n\nTyttö käänsi sarvea ja keksi kauniin mäntymetsikön keskeen kaiverretun\nnauhan. Nauhaan oli piirretty kaksi riviä kirjaimia: \"_Rakastan sinua.\nKuolemaani asti taistelen puolestasi_.\" Näiden rivien alla oli kaksi\nnimikirjainta ja päivämäärä -- \"D.R. Syysk. 1754.\"\n\n\"_Sinua_ tuo tarkoittaa\", David lisäsi. \"Ja totta se on. Taistelisin --\nvaikka koko maailmaa vastaan -- sinut voittaakseni.\"\n\nTyttöön hän ei katsonut. Ääntään hän yritti hillitä, mutta sen pohjalla\n-- miltei voittaen hänen miehekkään hillintäyrityksensä -- värisi\njotakin, mikä kokonaan ei ollut onnea.\n\nTyttö keksi sen. Hetken oli hän pidellyt ruutisarvea rintaansa vastaan\npainettuna. Nyt hän pudotti sen pehmeään ruohikkoon ja kääntyi nopsana\nDavidin puoleen. Hänen kätensä kohosivat hellien pojan kasvoille, ja\ntämän käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen niin että tytön pehmeä\nhiuspalmikko sattui hänen sormiinsa hänen painaessaan tyttöä rintaansa\nvasten. Tytön silmistä säteili rakkautta, jota niistä oli kuvastunut\nmiltei lapsuusvuosista lähtien. Hän kurkotti siroa huulipariaan.\n\n\"Suutele minua, David!\"\n\nLainkaan epäröimättä hän suipensi suunsa suudelmaan. Sitten hän yhtä\nhiljaa kuin oli tullutkin vetäytyi takaisin, ja David antoi hänen\nmennä.\n\n\"Ei sinun tarvitse taistella minut voittaaksesi, David. Sen tiedät.\nKuulehan\" -- tytön silmiin pilkahti veitikka -- \"olen ollut niin\nhirveän häikäilemätön, että olen kertonut Äiti Marialle, että tahtoisin\nmielelläni saada kouluni pian käydyksi, koska vasta sitten voin mennä\nnaimisiin kanssasi, David -- ja ellei sinua olisi, niin kukaties\najateltaisiin sellaista, että nuo komeat kultakirjokankaat ja liehuvat\nhunnut, joita niin rakastan, vaihdettaisiin nunnaa niin kaunistaviin\ntummiin sarkapukuihin.\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" puhkesi David säikähtyneesti sanomaan.\n\n\"Mutta nunna minusta tulee vain siinä tapauksessa, että sinä olet\nminulle uskoton, tai sitten heitän henkeni ennenkuin sinusta tulee\ntäysikasvuinen\", julisti Anne ja otti ruutisarven ylös.\n\n\"Toivoisinpa, ettei mitään kouluja olisi\", David sanoi, ja hänen\näänensä soinnahti synkältä sekä masentuneelta.\n\n\"Oletko tosissasi, David Rock?\"\n\n\"Olen. Minulle ei ole muuta koulua kuin metsät. En pidä\ntaistelemisesta, mutta ainoastaan taistelua lankeaa osalleni. Metsissä\ntaistellaan alati. Niin on aina oleva. Meidän, joilla ei ole kouluja,\non täytettävä tuollaisia ruutisarvia ja karkoitettava englantilaiset\nsekä irokeesit, kun taas Quebecin suuressa kaupungissa -- olet kertonut\nsiellä nyt elävän kahdeksantuhatta henkeä -- miehet ja naiset elävät\nkuin Ranskanmaan kuninkaat ja kuningattaret, ja nuorukaisista tulee\nkomeita kavaljeereja, sinun kaltaisistasi tyttösistä ylhäisiä\nnaisia -- -- --\"\n\n\"Ja ylhäiset naiset tietenkin rakastuvat noihin kavaljeereihin\",\nlopetti Anne. \"Miksi et sano suoraan, mitä mielessäsi haudot, David?\"\n\n\"En voi mitään näille mietteilleni!\"\n\n\"Mutta minun kavaljeerini pukeutuu sametinpehmeään hirvennahkaan, mikä\non Richelieun urheiden ritarien oikea asepuku\", Anne sanoi tähyillen\niltaruskoa miltei kuin kaihoten.\n\n\"Kuitenkin pelkään jotakin ja viime aikoina yhä enemmän\", David virkkoi\nja tiesi vihdoinkin olevansa paljastamaisillaan jotakin, mikä jo\nkuukausmääriä oli jäytänyt hänen mieltään.\n\n\"Pelkäät -- mitä sitten?\"\n\nÄkkinäisellä eleellä viittasi David piilukkopyssyynsä, joka oli\nkaatuneen puunrungon nojalla. \"Siinä on kaikki, mitä minulla on -- tuo\nja äitini\", hän sanoi.\n\n\"Äitimme -- sitähän tarkoitat\", huudahti tyttö äänessään eräänlainen\npäättäväinen sävy. \"Hän on puoleksi minunkin.\"\n\nTuokion värähti Davidin äänessä onnea. Mutta se haihtui hänen\njatkaessaan. \"Tiedät, mitä tarkoitan, Anne. Isäsi on korkea parooni ja\nkaikkien näiden maiden valtaherra, ja kotisi on suuri linna, meidän\nasuessamme matalassa majassa korven keskellä -- --\"\n\n\"No kaikkea!\" keskeytti Anne harmistuneesti heilauttaen päätään.\n\n\"Ja sinä olet kaunis -- --\"\n\n\"Niin on myöskin kaiverrus ruutisarvessasi!\"\n\n\"Ja rakastat komeita kultakirjokankaita sekä liehuvia huntuja -- --\"\n\n\"Kauniiden tyttöjen yllä kyllä.\"\n\n\"Ja sellaiset käyvät hyvin kavaljeerien liina- ja kultapitseihin ja\nsopivat enemmän miekkojen sekä töyhtöhattujen kuin piilukkopyssyjen ja\nruutisarvien pariin.\"\n\n\"Niinpä tosiaankin taitaa olla\", myönsi Anne.\n\n\"Ja -- ja -- elämässäsi sekä Quebecin suuressa kaupungissa on\näärettömän paljon sellaista, mistä en minä sinulle kykene antamaan edes\naavistustakaan\", lopetti David raskain mielin.\n\n\"Kylläpä sinä oivallat asiat ihmeen hyvin\", myönsi Anne taas. Hän\nkatsoi maahan niin ettei toinen nähnyt hänen silmistään pilkehtivää\nhymyä.\n\n\"Niinpä niin -- --\"\n\n\"Mitä, David?\"\n\n\"Ja nyt on suuri joukko nuoria herroja sekä neitejä tulossa Quebecista\nsinua tervehtimään, ja kuninkaan käskynhaltija seurueineen saapuu tänne\npalatessaan Montrealista, mukana tuo Vaudreuil, jonka sanotaan ensi\nvuonna pääsevän Uus-Ranskan kuvernööriksi, mikäli käskynhaltija Bigotin\nhankkeet onnistuvat.\"\n\n\"Hauska seurue\", Anne virkahti ärsyttävän lauhkeasti. \"Viisi Quebecin\nkauneinta tyttöä, David, ja tiedänpä olevani tähtesi mustasukkainen\nennenkuin he ovat menneet matkoihinsa.\"\n\nDavid vaikeni.\n\n\"Nancy Lotbinière, jonka silmät ovat siniset ja hiukset kuin tuo\niltarusko, on vannonut valloittavansa sinut minulta\", jatkoi tyttö\nhiukan kiusoitellen, \"ja Louise Charmette, Angela Rochemontier,\nJosephine La Vallière sekä Caroline Boulanger palavat halusta päästä\nnäkemään sinua.\"\n\n\"Ovatko he kaikki St. Lawrencen varrelta kotoisin olevia seigneurien\ntyttäriä?\" toinen kysyi.\n\n\"Kaikki paitsi Louise Charmette, joka on kauppiaan tytär sekä hirveä\nkeimailija ja jota kauheasti pelkään!\" tyttö vastasi. \"Etkö kertoisi\nminulle vielä tuosta ruutisarvesta, David?\"\n\n\"Peter Gagnon väittää, että käskynhaltija on Uus-Ranskan katalin mies\",\nintti David.\n\n\"Pitäisihän Peterin se tietää\", Anne sanoi, \"hänhän tietää kaiken. Ja\nsuurivaltaisin on käskynhaltija tässä maassa myöskin, kuninkaan\njälkeen.\" Hänen silmäluomensa kohosivat, ja niin syvänsinisin sekä\nihanin silmin katsoi hän nuorukaiseen, että tämä tunsi sanain\ntukahtuvan huulilleen. \"David, en ole tarkkaan tainnut kuunnella\npuheitasi, sillä olen koonnut rohkeutta pyytääkseni sinulta tätä\nruutisarvea. Etkö antaisi sitä minulle? Mieluummin tahtoisin sen kuin\nPyhimysten kappelin kalleimman maalauksen.\"\n\nSiinä tuokiossa toinen tunsi äskeisten sanainsa vaikutuksen haihtuneen.\n\"Anne -- tarkoitat sitä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Etkä -- vain tuottaaksesi minulle iloa, tehdäksesi minut onnelliseksi\nsano tuota?\"\n\nTyttö punastui nyt, ja hänen silmänsä tummuivat niin että niiden\norvokinsini näytti miltei mustalta.\n\n\"David, tämä sarvi kaiverruksineen merkitsee minulle enemmän kuin\nkaikki maailman koulut ja komeat herrat -- jos nuo sanat, jotka siihen\nolet piirtänyt, ovat totta.\"\n\n\"Jos ne eivät ole totta -- niin toivoakseni ei Jumala anna minun nähdä\nhuomista päivää!\" Suuressa onnessaan ei David lähestynyt tyttöä, seisoi\nvain paikallaan sydämensä takoessa niin että hengityksensä kiihtyi.\n\n\"Ja minä saan sen?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\nTytön iloinen naurunhelähdys oli sukua laskevan päivän vienolle\nkauneudelle. \"Sitten on sinun kerrottava minulle kaikki se, mitä juuri\nolit kertomaisillasi, kun sait päähäsi nuo typerät jutut hienoista\nherroista ja kouluista. Minun on saatava tietää jokaisen piirroksen\nmerkitys.\"\n\nNyt kaiken huolen hälvettyä sydämestään David loistavin silmin tähyili\nympärilleen seutua, jonka kuvan hän metsästyspuukkonsa terävällä\nkärjellä oli piirtänyt ruutisarveensa. He olivat kiivenneet\nPäivänlaskunkallion laelle, jonka tummat havupuut ja kultaiset lehdot\nvangitsivat laskevan auringon viimeiset sädekimput hämyn jo hiipiessä\nlaaksoihin.\n\nKaitana ja verkkaisena virtasi Richelieu heidän alapuolellaan, hiljaa\nja ilman kuohupäitä painuen kallioisten ja metsäisten rantojensa\nlomassa eteenpäin ikäänkuin olisi se tiennyt olevansa ainoa elämän ja\nkuoleman suuri valtavuo, joka oli yhdyssiteenä muuhun maailmaan,\ntulotienä vainolaisille. Sen tuolla puolen näkyi ainoastaan vähäinen\nosa St. Denisin seigneuryä, sillä virran mutka peitti sen näkyvistä\nsuurimmalta osaltaan, mutta etelässä ja idässä kuumotti sekä vyöryviä\nlaineita että loputtomia korpia, joiden ääret ainoastaan näköpiirin\nraja katkaisi.\n\nDavid otti sarven, ja Anne painautui innoissaan niin lähelle häntä,\nettä hänen rusottava poskensa lepäsi nuorukaisen käsivartta vasten ja\nhänen silkinhieno palmikkonsa valahti pojan kädelle. David painoi\nhuulensa sitä vasten ja ojentautui sitten viittaamaan sinisinä\nsiintävien erämaiden tuolle puolen.\n\n\"Tuolla kaukana ovat englantilaiset, jotka yötä ja päivää väijyvät\nmeidät hävittääkseen ja ostavat päänahkojamme alkuasukkailta kuten\nmajavannahkoja, jotka viskaisivat meistä jokaisen irokeesien\ntulipaaluihin, jos se vain olisi heidän vallassaan!\" hän sanoi, ja\nhänen äänensä kasvoi, kunnes siinä värähti katkeruutta, joka sai tytön\nsilmiin tuskaisen ilmeen. Molemmin käsin tämä hellästi pusersi pojan\nkättä, sillä hän tiesi tämän aina englantilaisia ja näiden puolella\nolevia intiaaneja ajatellessaan muistavan isäänsä -- jonka\nviimemainitut olivat kiduttamalla surmanneet. \"Niin minä heitä vihaan\",\npoika huudahti tulisesti, \"että olen peittänyt heidän alueensa\nkauttaaltaan pienillä paholaisilla, kuten näet.\"\n\n\"Niin\", tyttö nyökkäsi toisen intohimoisten sanojen innostamana --\nsillä koko sydämestään rakasti hänkin Uutta Hanskaa.\n\n\"Ja tämä -- tämä kaikki -- on vesitietä\", jatkoi David hoikalla\netusormellaan seuraten hienosti kaiverrettua piirrosta sarven paksussa\npäässä. \"Siinä on ainoa tie vihollisten ja meidän välillämme. Siksi\njuuri kuningas uskoi isäsi kaltaisille lääniherroille nämä maat\nRichelieun varrella -- jotta he vartioisivat tätä tietä ja pitäisivät\nvihollisiamme loitolla. Tuolla alhaalla, tuon järven rannalla, jota me\nnimitämme Lac St. Sacramentoksi ja englantilaiset Lake Georgeksi, ovat\nenglantilaisten ensimmäiset varustukset -- nuo kaksi linnoitusta tuossa\n-- Fort Edward ja Fort William Henry, ja kummankin kohdalle olen\nkaivertanut haukkuvan koiran, sillä ainahan meitä sieltä käsin\nhaukutaan ja purraan milloin vain voidaan.\"\n\nTyttö hiukkasen värisi hänen rinnallaan. \"Ja luuletko -- että heidän\njoskus onnistuu päästä tänne sekä tehdä, mitä heidän haukkuvat koiransa\nhaluavat?\" hän kuiskasi.\n\n\"Ei, mikäli kavaljeerisi suuressa Quebecin kaupungissa uskaltavat\ntaistella\", David sanoi.\n\n\"Ei _minun_ kavaljeerini, David\", tyttö nuhteli hellästi. \"Ei minun\nkavaljeerini!\"\n\n\"Ja noiden haukkuvien koirain luota\", jatkoi nuorukainen tuokion kuin\nmietittyään tytön äskeisiä sanoja, \"päädymme oman Lake Champlainimme\nluokse, ja täällä, minne olen kuvannut Ranskan lipun katkenneen petäjän\nlatvaan, on mongoein Ticonderongaksi nimittämä paikka, jonne pian\nrakennamme linnoituksen.\"\n\n\"Puhut kuin -- kuin mies, jonka mieli palaa taisteluun\", tyttö sanoi\nmielessään enemmän korpien kätköistä nousevia kauhukuvia kuin\nkiinnittäen huomiotaan ruutisarven piirroksiin. \"Miksikä sanot meidän\nrakentavan linnoituksen, David? Eivätkö sen tee kuninkaan sotilaat?\"\n\n\"On tuleva aika\", sanoi David verkalleen, \"jolloin Uus-Ranskan jokainen\nampuma-ase tarvitaan torjumaan raakalaisia. Se aika on hyvin lähellä.\nEn umpimähkään arvaile, vaan tiedän. Ja sellainen pyssy kuin minulla\non, on sotilaspyssyä parempi, Anne.\"\n\n\"Puhut paljon varmemmin -- kuin isänikin\", Anne virkkoi epäillen. \"Hän\npuhuu ainoastaan rauhasta, uskoo rauhaan ja -- Ranskanmaan valtaan. Ja\nsamaten puhutaan sekä ajatellaan Quebecin kaupungissa, David!\"\n\n\"Metsissä tiedetään toista\", David selitti. \"Quebecilaisherrojesi\ntanssiessa ja huvitellessa ja rikastuessa nuo haukkuvat koirat tuolla\nkäyvät ahnaiksi ja nälkäisiksi. Sanat eivät ole minun. Ne ovat -- --\"\n\n\"Kenenkä?\"\n\n\"Mustan Metsästäjän, Anne!\"\n\nHän lausui sen hyvin hiljaa, ikäänkuin olisivat nuo sanat olleet\nsalaisuus, jota tuulikaan ei olisi saanut kuulla. Tyttö pidätti hetken\nhenkeään, ja tuona hetkenä kimmahti hänen hoikka vartalonsa jänteväksi.\n\n\"Hän on taas ollut täällä?\"\n\n\"Niin. Kuukautta ennen kuin palasit koulusta Quebecista hän saapui\neräänä pimeänä yönä. Olin nukuksissa, näin tuota kauheata untani.\nSenjälkeen olin kaksi viikkoa hänen mukanaan noissa eteläisissä\nmetsissä. Vaelsimme aina vihollistemme maan sydämeen saakka, vieläpä\nJuanitan laakson lyijykaivoksillekin. Olin Fort William Henryssä ja\nnäin haukkuvat koirat, ja koska olin Mustan Metsästäjän seurassa, ei\nminulle tapahtunut mitään pahaa. Ja punaisia päänahkoja minä näin,\nmyöskin useita niitä kuivattuina pyöreisiin vanteisiin, joihin\nintiaanit ne pingoittavat.\"\n\nTyttö oli verkalleen vetäytynyt kauemmaksi. Hänen kasvonsa olivat\nvalahtaneet kalpeiksi, ja hänen silmissään oli säikähtynyt ilme, jolle\nDavid niin usein oli naureskellut. \"Ja äitisi -- antoi sinun mennä --\nvapaasti -- varoittamatta tai pelkäämättä?\"\n\n\"Hän ei sinun laillasi kammoa Mustaa Metsästäjää, Anne!\"\n\nNauraen tarttui David tytön käteen. Ja hetken katsoi tyttö häneen niin\ntotisena ja niin oudon tutkiva ilme silmissään, että tuo hymy kuoli\ntoisen huulille.\n\nSitten, ikäänkuin olisi lukenut jotakin, mitä toinen oli yrittänyt\nsalata, katsoi Anne taas sarveen ja sanoi: \"Et ole vielä kertonut\nkaikkea, David. Näen täällä sellaista, mitä en ymmärrä -- esimerkiksi\ntässä alttarin, jonka ääreen kaksi kaunista enkeliä on polvistunut\nrukoukseen, ja tuossa rahtusen loitompana surkeannäköisen olennon, joka\nistuskelee ongenvapa kädessään. Kuka hän on, ja mitä tuo salaperäinen\nalttari sekä enkelit merkitsevät?\"\n\n\"Tuossa metsikössä\", jatkoi David vakavana taas osoittaen kohtaa\nsormellaan, \"on suuri talo, jota et voi nähdä. Se on Chateau St. Denis,\nkotisi. Ja toinen noista enkeleistä alttarin ääressä olet sinä itse,\nmutta vain puoleksi niin kauniina kuin todellisuudessa -- ja tuo\nsurkeannäköinen kalastaja olen minä, Anne -- mikä muuten on minulle\nsangen imartelevaa.\"\n\n\"David, pitäisikö minun nauraa vaiko -- itkeä? Ja ihmeen ihanat hiukset\nolet noille enkeleille tehnyt.\"\n\n\"Ei kenelläkään ole sellaista tukkaa kuin sinulla, Anne!\"\n\n\"Eikö äidilläsikään?\"\n\nTyttö loi katseensa ylös keksiäkseen ylpeän välähdyksen pojan ilmeessä.\n\n\"Äitini on kaunis. Siksipä Musta Metsästäjä ehdotti toista enkeliä\nsinun vierellesi -- äitiäni.\"\n\n\"Musta Metsästäjä! Sanoiko hän sellaista? Tiesikö hän, että laitat tätä\nsarvea -- minulle?\"\n\n\"Hän auttoi minua sitä suunnittelemaan yhdessä oleskellessamme siellä\netelässä. Hän se juuri ehdotti alttarin ja enkelit.\"\n\nHänen tätä puhuessaan tyttö verkalleen käänsi sarvea. Sen toisella\npuolen oli Davidin kaivertamista kuvista viimeinen -- mahtava, poluton\nkorpi, jonka keskellä piili muutamia pikku majoja.\n\n\"Se on Salattu Kaupunki\", David sanoi kääntyen lounaaseen katsomaan\npäivänlaskua. \"Siellä se on, eikä paikkaa tiedä ainoakaan valkoinen\nmies -- paitsi Musta Metsästäjä. Sinne ovat senecat vieneet\nvalkoihoiset vankinsa jo kauan ennen syntymäämme -- vangit, joita he\neivät surmaa, vaan jotka he ottavat heimoonsa. Enimmäkseen naisia ja\nlapsia, sanoo Musta Metsästäjä -- ja sinne on joutunut heitä varmaankin\nsatoja. Tahtoisin joskus nähdä sen. Mustan Metsästäjän seurassa olisin\nturvassa.\"\n\nTyttö oli taas tullut häntä lähelle. \"Niin kauan kuin elän on tämä\nsarvi oleva minulle rakas, David. Katso päivänlaskua -- se on verta\npunaisempi! Ja täällä tulee hiukkasen viileä, eikä minulla ole huivia\nhartioillani. Menkäämme äitisi luokse ennenkuin tulee pimeä -- eihän\nnäinä öinä ole kuutakaan, joka auttaisi kulkemaan metsissä.\"\n\n\n\n\nII luku.\n\n\nTyttö heilautti suuren ruutisarven kauriinnahkaisen hihnan olalleen ja\nlähti vaeltamaan kunnaalta vievää polkua alaspäin. Pian saapuivat he\ntasanteelle, jossa kasvavain jättiläistammien katveessa illan varjot jo\ntihenivät.\n\nHetken aikaa oli nuorukainen kulkenut hänen jäljessään, mutta nyt astui\nhän rivakasti edellepäin pidellen valppaasti piilukkopyssyään molemmin\nkäsin ja kiinnittäen kaiken huomionsa yksinomaan hämyisestä metsästä\nmahdollisesti kuuluviin risahduksiin ja ääniin.\n\nAnnen silmät sädehtivät lempeinä hänen seuratessaan toveriaan ja\ntarkatessaan häntä. Hänestä oli mieluista katsella Davidia tämän näin\nkulkiessa hänen edellään. Mokkasiinit eivät synnyttäneet sitäkään ääntä\nkuin puusta lennähtävä lehti, ja poikamaisen hoikka vartalo oli notkea\nkuin pantterin. Erään kerran oli Annen isä suutahtaessaan sanonut\nDavidia nuoreksi pantteriksi, penikaksi, josta varttuisi peto, joka\nkelpaisi ainoastaan korpeen. Ja tyttö oli siitä ylpeä. Hän ylpeili\nDavidista -- äärettömästi. Vuoden sisällä oli nuorukaisessa tapahtunut\nsuuri muutos. Hän ei enää ollut yksinomaan nuori poika, leikkitoveri ja\nrakas ystävä. Hän oli joskus -- ja juuri tällaisina hetkinä -- mies --\nmies, joka sai hänen mielensä ailahtamaan syvemmin ja polttavammin kuin\ntuo lapsuusaikainen lempi ikinä, mies, joka häntä hivenen verran\nsäikyttikin ja joka sai hänen sydämensä sykkimään oudosti ja\nihmeellisesti.\n\nPolttaessaan edellisenä iltana piippuaan illallisen jälkeen, Annen\nistahtaessa pöydän kulmalle isänsä työhuoneekseen ja kirjastokseen\nvalitsemassaan huoneessa oli seigneur Nicolas St. Denis virkkanut\ntyttärelleen:\n\n\"Olet nainen, Anne. Olet seitsentoistavuotias. En tahtoisi sinua\nkadottaa, sillä mitään muuta ei äitisi minulle jättänyt kuin sinut.\nPuolisenkymmentä nuorta kavaljeeria on kuitenkin pyytänyt lupaa saada\nkosiskella sinua, ja onpa jo todellakin aika lopettaa tuo naurettava\nkuhertelu Davidin kanssa. Jos tahdot, pääset avioliiton kautta mihin\nUus-Ranskan kolmesta neljästä mahtavimmasta suvusta tahansa. Enää et\nole lapsi. Olet nainen. Ja nyt, kun käskynhaltija on seurueineen\ntulossa sekä quebecilaiset ystäväsi --\"\n\nTässä kohden oli Anne keskeyttänyt hänet molemmin käsin päättävästi\ntukkiessaan hänen suunsa, ja harmaantuneen vanhan veteraanin sävyisästi\nmukautuessa tällaiseen leppeään kohteluun kuiskasi tyttö hänen\nkorvaansa: \"Menen naimisiin Davidin kanssa, sinä kultainen, vanha,\ntoiskoipinen _papa-faucheur_. Menen naimisiin Davidin kanssa!\"\n\nSitten oli hän nauraa helisyttäen juossut huoneeseensa ja jälkeenpäin\nkuullut isänsä nilkuttavan edestakaisin puujalkansa varassa, mutta\nhymyä tämän silmänurkassa hän ei ollut saattanut nähdä eikä liioin\nkuulla hänen tyytyväistä naurunhykerrystään vanhan soturin ikkunastaan\ntähyillessä korpeen, jonka helmassa Marie Rockin ja tämän pojan asumus\noli.\n\nMutta hänen sanansa tyttö muisti, ja yhä uudelleen ja uudelleen ne nyt\njonkin sytyttävän sävelen tavoin soivat hänen mielessään: \"Olet _nainen\n-- nainen -- nainen_!\" Ja täällä suurten tammien hämyisessä katveessa\ntämä totuus oudosti ja äkkiä jotenkin valtasi hänen olemuksensa.\nHän oli seitsentoistavuotias. Ja Quebecissa tänä armon vuonna\nseitsemäntoistasataaviisikymmentäneljä nuoret seitsentoistavuotiaat\nnaiset tunsivat maailman, kuuluivat siihen, solmivat avioliittoja ja\ntulivat lasten äideiksi.\n\nJa David -- --\n\nHän kosketti poikaa käsivarteen. \"Miksikä olet niin hiljaa -- niin\nvarovainen?\" hän kuiskasi. \"Eihän Päivänlaskunkalliolla saattane toki\nolla mitään vaaraa!\"\n\n\"Ajattelen sellaista, mitä olen nähnyt irokeesien maassa ja muistan\nSalattua Kaupunkia\", toinen sanoi. \"Muistan -- --\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Eipä juuri mitään. Ei minun pitäisi pelottaa sinua. Katsohan, mehän\nolemme päässeet jo korvesta. Laaksossa on hiukkasen vielä\npäivänpaistetta.\"\n\nHeidän edessään aukenivat St. Denisin alueen viljelysmaat: niittyjä,\nlukemattomia heinähaasioita, viheriäisiä, hallalta säästyneitä, perunaa\nkasvavia aukeita, kurkku- ja kurpitsamaita ja jotakuinkin lähellä\nPäivänlaskunkalliota omenapuutarha, jossa poimimattomat talviomenat\nnuokkuivat raskaina oksiltaan. Mailimäärin saattoi nähdä seigneur St.\nDenisin uutisasukasalustalaisten raiviomaita ja heidän asunnoistaan\nkohoavia sinertäviä savupatsaita.\n\nAnne St. Denisin silmät loistivat ylpeyttä, jota hän tunsi\nkatsellessaan maailmaansa -- ja onnea, joka asusti hänen rinnassaan.\nMutta David, joka tähyili tämän ruhtinaallisen läänin yli, näki jotakin\nmuuta -- korven. Korven, joka joka puolella ulottui kauemmaksi kuin\nainoakaan valkoinen mies oli vaeltanut, korven, joka näköpiirin rajalla\nsuli pilviin, peitti salaisuuksia kätköönsä, nauroi heidän\nturvallisuushaaveilleen, odotti, väijyi -- jättiläinen, joka vuotti\nhetkeään ja tarkkasi kääpiönkaltaisten ihmislasten työtä ja leikkiä.\n\nLähellä Päivänlaskunkalliota sivuuttivat he erään uutisasumuksen. Se\noli rakennettu latteista kivistä. Kaikista neljästä ikkunasta oli\npaksut tammiluukut siirretty syrjään. Katonrajassa oli kahdeksan\nampuma-aukkoa.\n\nMitään tästä ei Anne nähnyt. Nuo seikat olivat olleet siellä niin kauan\nkuin hän saattoi muistaa ja siten käyneet tavallisiksi. Mutta Davidin\nkasvojen ilme oli uusi, erilainen ja kiehtova. Anne aukaisi\npalmikkonsa, ja lämpiminä sekä kimmeltävinä valahtivat hiukset hänen\nhoikan vartalonsa yli. Satoja kertoja oli hän ennenkin tehnyt sen\nDavidin läsnäollessa. Tänä iltana kuitenkin pojan rintaa ahdisti hänen\nsitä katsoessaan, ja taas tunsi hän koko olemuksensa vavahtavan.\n\nAnnen tapana oli kerätä sylintäysi kukkia heidän saapuessaan\nraiviomaille lähelle Grondinin metsää. Hänen nytkin polvistuessaan\nkukkain keskelle ja hymyillessään Davidille tämä äkkiä pudotti syliinsä\nsälytetyn kukkataakan, riuhtaisi tytön rintaansa vasten ja pusersi\nhäntä hetkisen niin että toinen oli tuokion aivan tukahtumaisillaan.\nEikä hän milloinkaan ollut tyttöä suudellut niinkuin nyt.\n\nAnne huudahti hiljaa ja koetti päästä irti, vaikka näennäisistä\nvastusteluista huolimatta hänen sydämensä oli riemusta ja ilosta aivan\npakahtumaisillaan. Hän näki Davidin kasvoista ja katseesta hehkuvan\nihanaa intohimoa, joka vihdoinkin oli murtanut poikaiän\nvaatimattomuuden ja itsehillinnän, ja heittäen vastustelun tyttö kätki\nkasvot käsiinsä ja painoi päänsä Davidin rintaa vasten.\n\nMuuan ääni katkaisi tämän hetken lumon, hetken, joka ikuisesti oli\njäävä mieleen heidän elämäinsä mieheksi ja naiseksi kypsymisen\nensimmäisenä sarastuksena -- pilkallisen pahoitteleva ja liiankin\nilmeisesti huvitettu naurunpurskahdus hyvin läheltä. Silmänräpäyksessä\nsai se Annen karkaamaan Davidin syleilystä, ja rivakasti David kääntyi\nsitä kohden.\n\nKymmenkunta askelta loitompana oli kolme miestä ilmestynyt eräästä\nselja- ja sumakkitiheiköstä. Ensimmäinen heistä, pari askelta toisten\nedellä, se juuri oli nauranut, sillä hänen kasvoistaan kuvastui yhä\nivaa ja huonosti salattua pilkkaa. Hänen toverinsa taas hymyilivät\nosaksi ilakoivasti, osaksi miltei kuin kadehtien kuten ainakin\nmaailmanmiehet, joiden kohtalo on suonut vilkaista lempiväisten\nkohtausta.\n\nTuskin oli kuitenkin Anne St. Denis kääntynyt heihin päin, kun tuo\nhymyileminen loppui ja etunenässä oleva mies yritti saada ivan\nhuuliltaan sekä katseestaan vaihtumaan joksikin, minkä piti muka olla\nhyvätapaista ja kohteliasta tervehdystä ja anteeksipyyntöä.\n\n\"_Par Dieu_, pyydämme teiltä anteeksi, mademoiselle ja monsieur\", hän\nhuudahti syvään kumartaen. \"Emme teitä kuulleet emmekä nähneet ja\nluulimme -- --\"\n\n\"Valehtelette!\" keskeytti David kavahtaen askeleen verran lähemmäksi.\n\"Te sekä näitte että kuulitte, ja nauroitte -- koska ette tienneet,\nettä mademoiselle oli Anne St. Denis. Ja te luulitte -- mitä?\"\n\nAnne veti häntä hihasta. \"David -- David -- tulehan toki\", hän pyyteli,\nja ennenkuin toinen oli ennättänyt kääntyä tai vastata oli tyttö\nrientänyt kaidalle, tiheiköstä Grondinin metsän äärille vievälle\npolulle. David otti pyssynsä ja kukat sekä riensi hänen jälkeensä.\n\n\"_Par Dieu_!\" ihmetteli toinen taampana olevista. \"Vaudreuil, oletko\nikinä nähnyt mitään niin kaunista? Ja sinä, de Pean -- sievoisen\nsekamelskanpa matkaansaatoit hiivittämällä meidät tätä kohtausta\nkatsomaan. Entäs tuo nuori metsäläinen. Kuka hän oli? Suuteli tyttöä,\ntotisesti! Piteli häntä sylissään. Ja tytölle se oli mieleen, mikäli\nminä naisista jotakin ymmärrän -- --\"\n\n\"Ja siitä, mitä sinä et tiedä, tuskin täyttyisi kaksi taskukirjani\nsivua, Bigot\", de Pean sanoi pyyhkäisten valkoisen hahtuvan hihastaan.\n\"Huomasitteko muuten tytön tukkaa?\"\n\n\"Suuremmoiset hiukset!\" Bigot huudahti. \"Antaisinpa vaikka\nkuvernöörinviran, jos olisin tuon nuoren intiaanin kengissä.\"\n\n\"Mokkasiineissa, tarkoitatte\", ilveili de Pean yhä nyppien hahtuvia\nhiastaan. \"Ja mitä kuvernöörinvirkaan tulee -- niin, tuskinpa moinen\npalkinto kävisi tarpeelliseksi. Erittäinkin, mikäli toiveenne olisi\nvakava ja asia uskottaisiin de Peanin haltuun -- --\"\n\nFrançois Bigot, kuninkaan käskynhaltijoista Uus-Ranskassa viimeinen ja\nmahtavin, riensi kiireesti piilopolun päähän, jonne Anne St. Denis ja\ntämän lemmitty olivat poistuneet. Hänen tummiin silmiinsä oli\nleimahtanut äkillinen tuli, ja hänen miltei pahanilkisiltä kasvoiltaan\nhehkui metsästäjän kiihkeyttä hänen yrittäessään vielä vilaukselta\nnähdä pakenevaa sulotarta.\n\nHänen olkansa takaa tähyili hoikempi de Pean, käytöksessään ja\npuvussaan hivenen verran keikarimainen, mutta aivoiltaan ja\noveluudeltaan kerrassaan kettu, Bigotin varjo ja läheisin liittolainen\nsekä mies jonka koko Quebec tiesi myyneen Bigotille kauniin vaimonsa\nAngelique de Peanin korvaukseksi rikkauksista ja vallasta, joilla\nkäskynhaltija oli kyennyt hänet palkitsemaan.\n\nJa näiden kahden takana, hieroskellen kämmeniään kohtalaisen mahansa\nyllä, tilanteen harvinaiselle huumorille arvoa antaen seisoskeli\nmarkiisi de Vaudreuil, Lousianan silloinen kuvernööri -- rehentelevä,\nhyväntuulinen, onnellinen, kokonaan vailla omaatuntoa, aina\nnaurettavaisuuteen saakka ylpeä itsestään, kukko miesten joukossa,\nmiekkonen, joka aina oli pakahtumaisillaan omaan egoismiinsa ja\nmäärätyllä tavalla toimintakykyinen, tämän toimintakyvyn yleensä\nsuuntautuessa hänen omain hankkeittensa hyväksi.\n\nJa Vaudreuil puhui suunsa puhtaaksi, kuten niin usein tapahtui --\nlausui ajatuksen, johon hänet innoitti hetken harvinainen huumori\nmadame de Peanin rakastajan sekä aviomiehen sellaisella innolla\nyrittäessä vilaukselta nähdä tätä viehkeätä kaunotarta, joka oli\nkarannut pakosalle melkein ennenkuin heidän oli onnistunut henkeään\nvetäistä.\n\n\"Hyvä, ettei madame de Pean ole täällä\", hän pisteli hyvänahkaisesti,\n\"tai tämä kaksinkertainen petturuus -- hm -- epäilemättä häntä\nnöyryyttäisi!\" Ja hän hykerteli hiukkasen tuimemmin kämmeniään\nnähdessään de Peanin niskaan hulvahtaneen punaisen veriaallon ja\nBigotin sysimustain silmäin raivostuneen katseen tämän kääntyessä.\n\nJa sitten Bigotin kasvoille äkkiarvaamatta karehti leppoisa hymy, joka\ntoisinaan sai vihamiehenkin pitämään häntä ystävänä.\n\n\"Onneksesi olet sokea naiskauneudelle, Vaudreuil\", hän kiusoitteli.\n\"Siksipä juuri niin kovin rakastat omaa itseäsi, ja siksi tahtoisin\nminä saada sinut Lousianasta kaikkien kanadalaisten kuvernööriksi ensi\nvuonna -- sinusta ei minulle koidu kilpailijaa. Ja mitä tähän tyttöön\nsekä hänen mukanaan olleeseen metsäläiseen tulee, niin yhä tarjoan\ntoisesta kuvernöörinviran ja toisen päästä jotakin yhtä somaa.\"\n\n\"Onko minun ymmärrettävä niin, että annat tehtäväkseni tämän tarjouksen\nesittämisen hänen isällensä?\" de Pean kysyi ovelasti hymyillen, vaikka\nVaudreuilin typerä pistopuhe vielä kirveli.\n\nHymy haihtui Bigotin kasvoista. Hyvätuuli oli tiessään. \"Meidän on\nriennettävä naureskelemaan tätä juttua St. Denisin kanssa, ennenkuin\ntyttö esittää hänelle oman käsityskantansa asiasta\", hän sanoi. \"Olitpa\nhoukka, de Pean, luullessasi häntä jonkun kurpitsafarmarin tyttäreksi,\nniin polvillaan kuin hän olikin tuolla nurmikolla.\"\n\n\"Olet sinä tuntenut kauniita farmityttöjä, François -- useampiakin\",\nmuistutti de Pean merkitsevästi kohauttaen olkapäitään. \"Ja mielestäni\nerehdyt pitäessäsi tapausta onnettomana sattumana. Seikkahan avaa\nmiltei rajattomat romanttiset mahdollisuudet, jos vain sitä haluat.\"\n\nBigot vaikeni heidän kääntyessään takaisin Grondinin metsää ja metsän\nkätkössä olevaa linnaa kohden.\n\nMetsästä oli ilmestynyt muuan henkilö, joka iloisesti vihellellen tuli\nheitä vastaan.\n\n\"Tuo vaaniskeleva pölkkypää Peter Gagnon!\" ilmoitti de Pean\npahansuovasti. \"Aina hän viheltelee, aina hän on kaltaisensa. Mitä\nenemmän häntä solvaa, sitä enemmän hän luulee itseään rakastettavan.\nOn ihan ihmeellistä, että kaikki Quebecin tytöt ovat häneen\nhullaantuneita, mutta kenties johtuu se siitä, että he tietävät hänet\nniin yksinkertaiseksi, ettei hänestä ole mitään harmia!\"\n\n\n\n\nIII luku.\n\n\nGrondinin metsän laidasta David löysi odottavan Annen.\n\nTyttö oli taas palmikoinut hiuksensa, ja hänen kasvonsa hehkuivat paon\njännitystä, mihin sekaantui suuttumusta, ylpeyttä ja häpeäntunnetta.\nNähdessään Davidin kasvot, kylmät, jäykistyneet ja yhtä kalmanvaaleat\nkuin hänen omansa olivat hehkuvanpunaiset hän ojensi kätensä pojalle\nkukat ottaakseen ja yritti nauraa.\n\n\"Pelkuri raukka minä olin\", hän huudahti, \"mutta enhän voinut odottaa\nsinua, David -- tukkani hajallaan.\"\n\n\"Ketä nuo olivat?\" David kysyi.\n\nAnne käännähti musertaen kukat syliinsä, ja sieltä, minne hän\ntähysteli, kuului pienen metsikön läpi uusia ja outoja ääniä.\n\nHe kuulivat huhuilevain äänten kaikua, naurua, kirveiden kalsketta, ja\nyli kaiken hurjaa laulua ja hoilausta, mikä sai Davidin kasvoille\ntuiman ilmeen.\n\n\"Käskynhaltijan seurue on nähtävästi saapunut\", tyttö vastasi hänelle.\n\"Vasta huomenna heitä odotettiin. Tumma, jykevä mies oli monsieur\nBigot, mies, joka esitti anteeksipyynnön, oli Hugues de Pean, Quebecin\npormestari. Olen nähnyt heidät Quebecissa. Kuka kolmas oli, sitä en\ntiedä. Mutta sen tiedän, että -- _heitä vihaan_.\" Ja hänen päänsä\nheilauksesta sekä hänen hirnahduksestaan David oivalsi hänen\najattelevan sen miehen kasvoista kuvastunutta hymyilevää solvausta,\njoka jälkeenpäin oli yrittänyt valhein ja anteeksipyynnöin pelastautua.\n\nSilmäten polulle päin tyttö kurkotti huuliaan Davidille. \"Minun on\nriennettävä. Isä Pitkäsääri on varmasti vallan hämmennyksissään tämän\njoukon tulon tähden ja tarvitsee apuani. Keittiöhommat, David, ruoka --\nja onhan minun laitettava hiukseni sekä pukeuduttava -- jotta voisin\ntulla näitä ihmisiä vastaan sellaisena, että he käsittävät\narvokkuuteni. Kas niin -- hyvää yötä!\" Kahdesti David suuteli häntä ja\nseisoi katsellen tytön jälkeen, kunnes tämän käden viimeinenkin viite\noli vaipunut ja hän oli häipynyt näkyvistä, lähdettyään Grondin Manorin\nsuurta rakennusta kohden. Outo ja jäytävä tyhjyys valtasi pojan mielen\nhänen kääntyessään synkkää metsää kohden, jonka keskellä hänen kotinsa\nsijaitsi.\n\nVain lyhyen matkaa kuljettuaan hän pysähtyi, kuulosteli hetken ja lähti\nsitten ylpeydestä ja nöyryytyksestä punastunein kasvoin seugneuryn\naukiota kohden. Saapuessaan lääniherran viljamyllyn taakse yritti hän\nhillitä synkkiä mietteitään.\n\nVanha, pyöreän tornin muotoon liuskakivistä rakennettu mylly\nampuma-aukkoineen ja huipussa olevine siipilaitteineen oli\nseugneuryäkin vanhempi. Davidin ja Annen ensimmäisenä leikkipaikkana\noli se ollut -- se sekä sen luona oleva suunnaton muurilaastasta,\nkivistä ja savesta rakennettu leivinuuni. Ja myllytornin huipussa\nolevat siivet pyörivät tuulessa ähkyen ja kitisten Davidin astuessa\nesiin metsiköstä.\n\nMyllyn takaa näkyi leivinuunin avoimista ovista räiskyvä tulinen pätsi.\nUuni oli vain puolta pienempi Davidin ullakkosuojaa kotona, ja kaksi\nneekeriä, joiden musta hipiä välkkyi liekkien leimussa, työnteli sinne\npihkaista puuta, niin että hetkisen perästä koko uuni kuumenisi\nläpeensä ja tuhkan ja hiilten tilalle tulisi kypsyttyään kymmenen\npaunan painoisia leipäkakkuja.\n\nTässä uunissa paistettiin harvoin mitään öisin -- ja sen takaa näkyi\nmuutakin häärinää, jonka kaltaista David ei vielä milloinkaan ennen\nollut nähnyt Grondin Manorissa.\n\nSuuri linna, myllytornin tapaan rakennettu liuskakivistä kahden\nkerroksen korkuiseksi, syvine, valtaisine ikkunasyvennyksineen ja suuri\nkivinen savupiippu kummassakin päässään, loisti hämyssä jo sadoin\npalavin kynttilöin, ja valoa vasten erotti David paljon hääriviä\nihmishahmoja, erittäinkin pitkässä keittiössä, missä tusinan verran\npalvelijoita -- puolet naapuriseigneurilta lainattuja -- hyöriskeli\nkovassa touhussa.\n\nRakennuksen virtaan käsin olevasta päädystä hän kuuli Annen harpun\nmatalia helkähdyksiä, kimeämpiä kornetin ääniä sekä naurua. Ja\nsiirryttyään myllyn toiselle puolen saattoi hän nähdä Annen huoneen.\nSiellä oli verho vedetty ikkunaan, mutta se oli valaistu, ja hän\nymmärsi Annen olevan kiireesti pukeutumassa joutuakseen hoitamaan\nlinnanrouvan velvollisuuksia alakertaan.\n\nMutta tähystellessään virran ja talon väliselle hämyiselle alueelle hän\nkeksi sydämensä lyöntien kiihtyvän. Harvenevasta metsänlaidasta alkoi\ntasainen, viheriäinen nurmi, jota pitkin vihollisen oli aivan\nmahdotonta salaa lähestyä linnaa ja joka vietti noin pyssynkantaman\npäässä olevaan jokirantaan. Toisella puolen tätä nurmikkoa oli paikka,\nmihin juhannussalko pystytettiin, ja toisella puolen seigneuryn kirkko,\njonka kivisissä kyljissä häämötti viljemmin ampumareikiä kuin\nakkunoita. Näiden välisessä puistossa oli kisakenttä, jonne paroonin\nalustalaiset perheineen kaikkina juhlapäivinä kokoontuivat sekä missä\nhe messun jälkeen sunnuntaisin tarinoivat. Mutta Davidista tuntui, että\nrauhallisen hupailun ohella oli tämän paikan tänä iltana vallannut\njokin muukin.\n\nLoitolta sen toisesta päästä, missä virran vesi päilyi havupuiden\nkätkössä, kajahti naurua, laulua ja tuota aiemmin metsään kuulunutta\nkirveiden kalsketta. Tusina nuotioita paloi, ja yksi niistä oli\nkooltaan kuin puolet pientä taloa, ja sen ympärillä hyöriskeli paljon\nihmisiä. Ilman muuta saattoi hän erottaa intiaanien nuotiot valkoisten\nmiesten leiritulista, ja näitä oli seitsemän, edellisiä taas viisi.\nNuotioiden ääressä oli ainakin sata miestä. Intiaanisotureita oli\nparisenkymmentä, ja he olivat joko ottawaheimoa taikka hurooneja.\nSotamiehiä oli saman verran, näiden musketit kahdessa pinossa suuren\nnuotion ääressä -- muut olivat ripsureunaisine nahkapaitoineen ja\nnahkalakkeineen sekä pitkine luodikkoineen vakoilijoita ja sissejä.\n\n-- Hän oli nähnyt tällaisia leirejä ennenkin, olipa niissä ollut\nmyöskin verisiä päänahkoja ja haavoittuneita miehiäkin. Se kuitenkin,\nmitä hän näki juhannussalkokentällä hoikkien petäjien tummaa varjoa\nvasten linnan sadan kynttilän ja näiden kahdentoista nuotion välissä,\noli uutta.\n\nSiellä oli vielä parisenkymmentä henkeä, ehkä enemmänkin, ihmisiä,\njotka verkalleen käyskentelivät pienissä ryhmissä ikäänkuin\nverrytelläkseen jäseniään pitkän venematkan jälkeen. Ei ollut niin\npimeätä, ettei David olisi nähnyt heidän miekkainsa välkettä eikä\nheidän pukujaan, joista hän ymmärsi heidän olevan niitä komeita\nupseereja sekä kavaljeereja, jotka olivat seuranneet käskynhaltijan\nhienoa retkikuntaa Montrealiin, ja jotka nyt kaikessa komeudessaan\nolivat tulleet tervehtimään Richelieun alajuoksun varrella vallitsevia\nseugneureja.\n\nHänen viereltään kuului äkkiä matalaa, hekottavaa naurua.\nMyllärivanhus, pieni, hintelä Fontbleu oli ilmestynyt myllyn oven\npimeydestä kuin pölyinen aave, ja oudosti naureskellessaan sekä\nkatsoessaan Davidia hän hykerteli kämmeniään.\n\n\"Sievää joukkoa, mitä, nuori herra!\" hän huudahti. \"Komeita poikia, ja\nnälkäisiä päälle päätteeksi -- niin nälkäisiä, että marssivat tuossa\naikaa tappaakseen. Puolenpäivän aikaan olisi tänne pitänyt saapua\nlähetin, mutta eipä tullutkaan -- eksyksiin sanovat hänen joutuneen tai\npäässeen tiellä päänahastaan. Ja tänne he tulla tupsahtavat meidän\nlainkaan aavistamattamme, kahdeksankymmentä kaiken kaikkiaan, jykeitä\nviikareita -- ja käskynhaltija on määrännyt kaksikymmentä bushelia\njauhoja annettavaksi heidän matkaansa huomenna, niin että minun on\nonkimiehen lailla kalastettava joka-ainutta tuulenhengähdystä, mikä\nsattuu tänne päin. Ja vaisuapa tuuli on, kovin vaisua, jotta mitään\nkunnolla jauhatettaisiin, nuori herra!\" voivotteli hän.\n\n\"Kahdeksankymmentäkö\", David virkkoi. \"Liian monta suuta ruokittavaksi.\nMademoiselle Anne kertoi odotettavan neljääkymmentä -- ei enempää!\"\n\nMylläri nauraa hekotti hinteliä olkapäitään kohautellen.\n\n\"Myötävirtaa on mukava tulla sujautella. Näittekö isoa nuotiota? He\npaistavat härkää, jonka seigneur tänään teurastutti huomista varten, ja\nminä olen lähettänyt heille iltaseksi viisi täyttä bushelia karkeita\njauhoja, jotka he perunan, kaalin, nauriiden ja kurpitsan mukana saavat\nahtaa maaruunsa ennenkuin menevät matkaansa. Mutta vallasväelle tuolla,\nsisällä, Quebecin _haut mondelle_, nuori herra, täytyy olla lintua ja\nmureata paistia sekä hienoja leivoksia -- ja sellaisia määriä, että\nkeittiössä vallitsee hämminki, kun on vuotettu yhtä suuta siinä missä\nnyt on kaksi, eikä kumpaistakaan ennen huomista päivää. Sanonpa teille,\nettei myllyssä eikä tuon ison uunin ääressä tänä yönä torkuta, sillä\nkäskynhaltija on myöskin määrännyt hankittavaksi sata leipäkyrsää -- ja\nturvallisempi on loitolta vetää kuningasta nenästä kuin vihastuttaa\nläsnäolevaa käskynhaltijaa.\"\n\nDavid naurahti huolettomasti. \"Vaarattomammalta hän näyttää kuin eräät\nkorvessa tapaamani miekkoset, ja jos minä tänä yönä paistaisin hänen\nleipiään tai jauhaisin hänen jauhojaan, niin luulenpa, että höystäisin\nniitä hiukan katkeroyrtillä\", hän sanoi. \"Ja merkitsevätkö nämä\nkäskynhaltijan määräykset sitä, että hänen seurueensa aikoo huomenna\nlähteä?\"\n\n\"Kylläpä vain, sillä miksipä minua muuten yökausi pidettäisiin työssä\",\nsanoi mylläri, jonka laihat, vanhat kasvot vetäytyivät tuhansiin\nkurttuihin hänen harmitellessaan tätä epätavallista urakkaansa.\n\nÄkkiä viittasi hän Annen ikkunasta kuumottavaan heikkoon valoon, ja\nhihittävää hilpeyttä pilkahti taas hänen ääneensä. \"Katsokaapa häntä\nnyt, nuori herra\", hän huudahti. \"Katsokaapa nyt häntä tässä kulta- ja\nhopeapitsin välkkeessä ja kaikki nuo tepastelevat nuoret keikarit\nympärillä. Kauniimpi hän on kuin mikään kuuna päivänä Quebecista\ntullut, ja rivakastipa sen nuoret silmät äkkäävät, vieläpä vanhatkin,\nDavidpoika. Enpä laskisi moista kaunotarta pitkäksi toviksi näkyvistäni\n-- Jumala tytön hellää sydäntä siunatkoon -- sillä joutuisipa la belle\nPompadourkin unhotuksiin, jos kuningas Ludvig olisi täällä näkemässä\nsuloista Anneamme. Tänne tyttö kuuluu, kukkakunnaille, vanhalle\nmyllylle, linnunlaululehtoihin -- pitäkää siis varanne, nuori herra,\npitäkää varanne itsenne suhteen -- ja _hänen_!\"\n\nDavidin sydän alkoi lyödä kiivaammin, niin että polttava puna karahti\nhänen laihoille, herkkäpiirteisille kasvoilleen. Ottelussa mies miestä\nvastaan hän kaataisi de Peanin. Niin hän nyt mietti -- mies miestä\nvastaan. Poikaikä oli ohitse.\n\nEnää ei hän yrittänyt piileskellä, vaan riensi rohkeasti uunin ohitse\nja aivan linnan valaistujen ikkunain alta. Tuumaakaan ei hän kaartanut\nsuoraa tietä mennessään jokirantaa kohden.\n\nHän sivuutti kolme upseeria, jotka tuijottivat häneen vierovasti, ja\nsaapui toisen, nelimiehisen ryhmän kohdalle. Vieraat pysähtyivät,\nmiltei ampaisten hänen tielleen. Eräällä oli harmaat viikset, hyvin\nkovakatseiset, viileät silmät, ja Davidin pyssynperä hipaisi häntä.\n\n\"_Par Dieu_! Kuka olet, ja mitä täällä teet?\" hän käskevästi kysyi.\n\n\"Olen David Rock tästä seigneurystä ja olen kävelyllä niinkuin tekin\",\nvastasi David yhtä kimpaantuneesti ja jatkoi matkaansa nostamatta\nhattuaan tai tuuman vertaakaan kumartamatta päätään.\n\n\"Horna!\" kuuli hän nuoremman miehen huudahtavan. \"Merkitsenkö hänet\nmiekkani kärjellä, eversti, niin että näemme, millainen hän on\njuoksemaan?\"\n\nMutta lainkaan ei Davidia seurattu, ja hän saapui männikön laitaan\nverensä oudosti kohistessa ja mielensä sykähdellessä iloa äskeisen\njohdosta.\n\n\n\n\nIV luku.\n\n\nNuotiotulen ääressä vallitsi sula hilpeys ja ystävällisyys.\nDavidillekin tarjottiin viipaletta paistetusta härästä, mutta hän\njatkoi matkaansa, vaikka kyllä olisi haluttanutkin jäädä. Äiti muistui\nhänen mieleensä, niinkuin koko ajan äskenkin. Myöhään hän, David,\nsaapuisi kotiin, niin myöhään, että äiti olisi levoton äitien tapaan,\nvaikka tiesikin poikansa viipyvän Annen suloisessa seurassa näinä tytön\nviimeisinä päivinä kotona. Hän oikaisi nurmikon poikki linnaa kohti.\nNytkään ei hän lainkaan yrittänyt kaihtaa sinne tänne käyskenteleviä\nkäskynhaltijan seurueeseen kuuluvia upseereja eikä muita herrasmiehiä,\nvaan riensi suoraa tietä näiden kävelypaikan toisessa päässä olevalle\nsuurelle lähteelle.\n\nTämä lähde oli St. Denisin seigneuryn erikoisuuksia. Vesi pulppuili\njääkylmänä kahdenkymmenen jalan laajuiseen, suureen, paasipohjaiseen\nlampeen -- ja tarinan mukaan oli tuo lampi kaivettu sekä sen pohja\nkivetty noilla kalliopaasilla jo ennen seikkailija Grondinin tuloa,\nsieur Grondinin, joka rakensi erämaalinnan kolmelle ihanalle\nlemmitylleen, joiden pehmeät kiharat mohawkit veivät samana päivänä,\njona he leikkasivat sieur Grondinin päänahan ja ryöväsivät hänen\nkalkkunansa.\n\nIhmisiä oli lähellä Davidin kumartuessa juomaan pivostaan, välittämättä\nkäsillä olevista puumaljoista. Hänen pyssynsä piippu kalahti kiveen.\nNahkapukuinen, mokkasiinijalkainen nuorukainen näkyi selvästi selkeältä\ntaivaalta yhä kajastavassa valohämyssä. Ja kun hän nousi seisaalleen\nkasvot kosteina ja toinen hiha vettä tippuvana näki hän tuon\nviileäsilmäisen, harmaaviiksisen miehen seuralaisineen aivan lähellä.\n\n\"Siinä on poikalurjus, joka teitä herjasi\", huudahti sama ääni, joka\noli tuokiota varhemmin uhannut merkitä hänet, ja David näki äkäisesti\nkulmiaan rypistelevän nuoren teikarin puoleksi kiskaisevan kalpansa\nhuotrastaan ja astuvan askeleen verran lähemmäksi.\n\n\"Onpa hän vielä jotain enemmänkin\", kuului toinen ääni, joka sai\nDavidin säpsähtämään. Hänen toisella puolellaan seisoivat de Pean,\nBigot ja Vaudreuil, ja näiden kolmen takaa pilkistelivät hänen\nystävänsä Peter Gagnonin hämmästyneet ja säikähtyneet kasvot.\n\nDe Peanin kasvoilta kuvastui sama katala hymy, vielä merkitsevämpänä ja\nherjaavampana sen eleen vuoksi, millä hän vei hihansa suulleen antaen\nymmärtää Davidin huulien kaipaavan pyyhkimistä. Vaudreulin tanakka ruho\nhytkyi naurusta hänen nauttiessaan toverinsa huvittavasta\nelehtimisestä.\n\n\"Jotain enemmänkin hän on\", toisti de Pean astuen askeleen lähemmäksi\nja ivallisesti sekä ilkamoivasti kumartaen syvään Davidille. \"Sievä\npoika hän näinkin on, hyvät herrat -- mutta vielä sievemmästä näystä te\njäitte vajaaksi!\"\n\nHän oikaisihe sekä astui Davidin viereen, vieläpä keveästi hipaisi\nsormillaan tämän hihaa silmäinsä välkkyessä aikomansa pilailun huvia.\n\n\"Katsokaa häntä, hyvät herrat, katsokaa häntä tarkoin\", hän julisti\njäljitellen markkinoilla olevaa torikaupustelijaa. \"Ei hän mikään\nmetsäläinen ole, vaikka hänen hiuksensa ovat pitkät ja kasvonsa\ntippuvat vettä -- eikä aivan tyyten se narrikaan, miltä hän näyttää,\nystävät -- vaan rakastaja, armastelija, jonka korkean mielitietyn nimi\nteitä hämmästyttäisi. Niin, tässä on ihanasilmäisen tytön kyyhkyläinen,\ntytön, jonka tänään löysimme hänen sylistään taajassa lehvikössä, tytön\nnimeltä -- --\"\n\nMikään valta taivaassa tai maan päällä ei olisi saanut Davidia\nsallimaan kiusanhengen jatkavan puheitaan pitemmälle. Hän teki\nsalamannopean liikkeen, ja de Pean sinkosi kuin taittunut oksa keskelle\njääkylmää lähdevettä.\n\nBigot ensimmäisenä kavahti avuksi, ja ennenkuin toiset ehtivät\npuuttumaan asiaan oli David suunnannut raivonsa häneen. Pojan väkevät\nkäsivarret lennähyttivät tuossa tuokiossa hänet vedessä polskivan de\nPeanin viereen.\n\nLäsnäolijoilta pääsi kauhunhuuto, ja ylinnä kuuli David Peter Gagnonin\näänen. Siinä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä hänen\nkimpussaan. Ei hän yrittänytkään puolustautua tai riuhtoa. Hän oli\nantanut de Peanille ja Bigotille ansion mukaan, ja hänen veressään\nkiehuva mieletön riemu sammutti kaiken halun taistella muita vastaan,\njoita kohtaan hänellä ei ollut mitään henkilökohtaista kaunaa. Hän\ntotesi tuokiossa tapahtuvan erittäin paljon -- häntä pideltiin kiinni,\nvälkkyvä miekankärki oli hänen rintaansa vasten, nuoransilmukka\nkiristyi hänen ranteisiinsa hänen selkänsä taakse, ja takaa kuului\nläähätystä, molskinaa ja pärskinää ystäväin vetäessä Bigotia ja de\nPeania kuivalle maalle.\n\nJa sitten vihdoinkin kuului ääni, joka oli valanut kuolettavaa kauhua\nuseampaan kuin yhteen sydämeen, ja se sanoi: \"Viekää hänet sisälle ja\nkäskekää St. Denisiä määräämään hänelle rangaistukseksi sata\nraipaniskua hänen paljaaseen selkäänsä -- ja te, eversti Arnaud,\nhuolehditte siitä, että se tapahtuu ja että kaikki, joita haluttaa,\npääsevät katsomaan!\"\n\nEdes tuo hyytävän julma ääni ei pelottanut Davidia hänen\nvoitonriemuisessa hurmiossaan. Oli ihmiselämän arvoista onnistua\ntukkimaan de Peanin suu sinä silmänräpäyksenä, jona se oli\nlausumaisillaan Annen nimen. Se oli tuhannen raipaniskun arvoista. Ei\nhän Bigotia muistanut, miestä, joka oli hänet tuominnut, ei rikostaan,\njonka rangaistuksena olisi ollut kuolema, jos tämä Uus-Ranskan mahtavin\nmies olisi sitä halunnut. Hän muisti vain Annea ja jotakin ihmeellistä\nheidän välillään, jotakin, minkä de Pean oli ollut saastuttamaisillaan.\n\n_Sata raipaniskua!_\n\nHäntä vietiin kaidan, lammen ja linnan välillä olevan nurmikon poikki,\nja häntä kuljettivat raivostuneet miehet, joiden miekat kalahtelivat ja\nkasvot kuumottivat vihaa. Edellä kävi eversti Arnaud kasvot armottomina\nkuin olisivat ne olleet terästä.\n\n_Sata raipaniskua!_\n\nTuo ajatus alkoi verkalleen päästä hänen tajuntaansa. Sata raipaniskua\n-- ihmisten silmäin edessä. Sata raipaniskua -- hänen paljaaseen\nselkäänsä.\n\nHän näki Peter Gagnonin, ja ystävän pyöreät kasvot, tavallisesti\nrusottavat kuin omenankylki, olivat yhtä valkeat kuin jauhontomu vanhan\nmyllärin selässä jauhatusaikaan.\n\nJa häntä alkoi jäätää -- häntä karmi jokin kauhea, mikä oli häntä\nlähestymäisillään.\n\nHänet vietiin suoraan suureen eteissuojaan. Ja siellä näkisi Anne\nhänet. Tyttö kuulisi tuomion -- eikä hänen, Davidin, auttanut näyttää\npelkäävänsä tai surevansa.\n\nEnsimmäisen kynttilän valossa olivat hänen kasvonsa kuolemanvaljut.\nMutta hänen leukansa oli jäntevämpi kuin everstin konsanaan. Hänen\npäänsä oli pystyssä ja tukkansa hiukan kostea sieltä, missä se oli\nhiponut lammen vettä.\n\nAskelten ja aseitten kalskahdellessa hänet työnnettiin suuren suojan\nkeskilattialle, missä vieraita odottivat kynttilöillä valaistut pöydät.\nMiltei jo ennenkuin eversti oli käskenyt palvelijoita kutsumaan St.\nDenisiä paikalle alkoi huoneeseen tulvata ihmisiä. Linnansalissa\nvaikeni nauru ja hälinä äkkiä, ja ovelle ilmestyi ihmiskasvoja, sitten\ntungeksivat miehiset vieraat häikäilemättä paikalle unohtaen tämän\nodottamattoman välikohtauksen tähden kaikki kohteliaisuussäännöt.\n\nKatsomatta oikealle tai vasemmalle, tuijottaen suoraan eteensä David\ntajusi kuin unessa noiden paikalle rynnänneiden hämmästyneiden ja\nuteliaiden ihmisten läsnäolon. Hän saattoi tuntea heidän tuijotuksensa.\nHän kuuli heidän hengittävän, kuiskailevan, kuuli nurmikolta rientäväin\naskelten äänet, ja omassa povessaan kuuli hän sydämensä takovan niin,\nettä hänen suoniinsa sykehti jotakin hyistä kylmyyttä.\n\nJa kuitenkaan eivät tuijottavat ihmiset nähneet hänessä pelon\nsäväystäkään -- hänen kasvonsa ainoastaan näyttivät kynttilänvalossa\nharmailta ja verettömiltä. Mutta niissä oli kalliopaaden harmautta, ja\nniiden katse oli vilpitön ja suora, ja niistä huokui intiaanin\ntunteettomuutta. Intiaani olisi hän voinutkin olla, ellei hänen\ntukkansa olisi ollut vaalea ja hänen kasvonsa harmaat. Intiaani olisi\nseisonut noin kuolema silmäinsä edessä, vihollisten käsissä.\n\nJa kuitenkin hänen päätään pyörrytti -- siellä pyörsi pari sanaa, jotka\ntoistuivat armottomasti -- \"sata raipaniskua -- sata raipaniskua --\nsata raipaniskua ihmisten silmäin edessä!\"\n\nJa sitten keksi hän katsovansa suoraan Anne St. Denisin silmiin -- Anne\nseisoi isänsä kanssa avarassa oviaukossa, josta mentiin paroonin\nyksityishuoneeseen.\n\nTyttö ei ollut Päivänlaskunkallion Anne, ei liioin seljapensaikon Anne,\njonka hän oli rohjennut niin lujasti pusertaa syleilyynsä.\n\nHän oli vanhempi Anne, loisteliaampi Anne, silkinkiuhtavassa puvussa ja\nhiukset sykeröitynä ihmeellisen kauniiksi laitteeksi korkealle\npäälaelle, niin että hän pitkän isänsäkin vierellä näytti kaikessa\nhentoudessaan miltei kuninkaalliselta.\n\nEi hän ollut Davidin Anne sellaisena kuin hän siellä seisoi, vaan uusi\nAnne, joka näiden tulokkaiden tähden oli laittautunut ihmeelliseksi ja\noudoksi ja jonka oikea paikka olisi heidän joukossaan hänen, Davidin,\nsaadessa sata raipaniskua paljaaseen selkäänsä.\n\nTunteettomana kuuli hän everstin säälimättömän äänen selostavan\nhäpeällistä, kaksinkertaista rikosta, johon hän oli tehnyt itsensä\nvikapääksi. Hän näki hämmästyksen Annen kasvoilla vaihtuvan\nsäikähdykseksi, säikähdyksen jäykistyvän kauhuksi, kunnes viimeinenkin\nveripisara oli paennut hänen kasvoiltaan, ja hän oli valkoisempi kuin\nDavid koskaan oli nähnyt.\n\nSaman kaukaisen äänen kuuli hän vaativan rangaistusta -- sata\nraipaniskua hänen paljaaseen selkäänsä, _ihmisten silmäin edessä_. Ja\nsitten näki hän Annen horjahtavan ikäänkuin nuo sanat olisivat olleet\nhäneen osunut sivallus, tuskaisa ilme tulvahti hänen kasvoilleen, ja\nDavid luuli hänen yrittävän huutaa -- mutta sanaakaan ei puhjennut\nhänen huuliltaan.\n\nJa kaiken aikaa David katseli häntä oudon tunteettomasti ikäänkuin\nolisi ollut muukalainen. Sillä hänestä tuntui, ettei tyttö enää ollut\nhänen Annensa -- ei sellaisena kuin tämä oviaukossa seisoi isänsä\nvieressä.\n\nMutta toiset näkivät muutakin. Ulkoa olivat saapuneet Bigot ja de Pean,\nvaatteet epäjärjestyksessä ja likomärkinä, ja aivan heidän takanaan\nseisoi Vaudreuil.\n\nVaudreuil kuiskasi parhaillaan ripeästi jotakin Bigotin korvaan.\n\"Sanoinhan sinulle, että oli sulaa hulluutta rangaista häntä täten --\njos toivot pääseväsi tytön suosioon. Katsohan häntä nyt -- valkoisempi\nhän on Artoisin liljaa ja kauniimpi Quebecin kaikkia sulottaria. Jos\nannat asian mennä menojaan, on hän vihaava sinua. Jos noudatat\nneuvoani, on hän -- miltei -- sinua rakastava. Ei tämä nuori\nmetsäläinen kykene häntä tenhoamaan ajanpitkään. Tee tytöstä ystäväsi.\nYritä päästä hänen suosioonsa. Tee niin -- ja tuo kaunotar on vielä\nkerran oleva sinun -- ja kuvernöörinvirka -- minun!\"\n\nKuiskaus oli myöskin aiottu de Peanin korviin, joka hiljaa lisäsi\ntarkkaavain läsnäolijain kuulematta: \"Milloinkaan ei kohtalo ole\njärjestänyt niin somaa kukkasta tiellesi tai tarjonnut näin oivaa\ntilaisuutta sen poimimiseen, François!\"\n\nSamana tuokiona toisti eversti selvällä ja kuuluvalla äänellä, niin\nettä seigneur St. Denisille ei jäänyt tilaa väärinkäsityksiin: \"Sata\nraipaniskua, parooni, ei enempää eikä vähempää, kaikki hänen paljaaseen\nselkäänsä -- ja ulkona, niin että ihmiset pääsevät katsomaan. Uskon\nvangin haltuunne huomiseen asti, jolloin rangaistus epäilemättä pannaan\ntäytäntöön!\"\n\nDavidin sidotulta käsiä riuhtaistiin armottomasti, mutta sitten lyötiin\nhäntä leppeästi olalle, ja Bigot alkoi puhua aivan hänen vieressään.\nKäskynhaltija hymyili. Hänen silmänsä säteilivät ystävällisesti. Ja\nhänen takanaan kumarteli de Pean iloisena ja koko märkä olemus uhkuen\nhyvänsuopaisuutta Vaudreulin tavalliseen tapaansa kuuluvasti\nhykerrellessä kämmeniään pullean vatsansa yllä. Ja samalla kertaa\ntarttui Bigot toisella kädellään mitä merkitsevimmin eversti Arnaudia\nhihaan.\n\n\"Mademoiselle, pyydämme nöyrästi teiltä anteeksi\", Bigot sanoi äänellä,\njonka hän ajoittain saattoi tehdä hiveleväksi kuin soitto. \"Pelkäänpä\neversti Arnaudin pitkittäneen pilailuamme hiukkasen liian kauan. Ei\ntätä nuorukaista ruoskita, suloinen mademoiselle Anne. Hänet tuotiin\nnäin tänne ainoastaan jotta saisimme hiukkasen hupailla ja samalla\nosoittaa hänelle vilpitöntä kunnioitustamme Uus-Ranskan urheimpana\nnuorukaisena. De Peanin kera olen saanut oivan sukellusmatkan hänen\ntoimestaan laskettuamme hänen kustannuksellansa ajattelematonta leikkiä\nlammen luona. Hän on näyttänyt, mitä ainesta hän on, ja pidänpä hänestä\nsenvuoksi niin paljon, että -- mikäli hän tahtoo suoda meille\nkisailumme anteeksi -- tarjoan hänelle ystävyyttämme tästä hetkestä\nlähtien. Jos hän joskus sattuisi tulemaan Quebeciin, missä urhealla ja\npelottomalla miehellä aina on mahdollisuuksia, huolehdin siitä, että\nkäskynhaltija, jolle hän tänä iltana on antanut niin perinpohjaisen\nvesikasteen, pitää hänestä hyvää huolta. Ja jos nyt suotte anteeksi,\nettä menemme vaihtamaan yllemme kuivia vaatteita, joita meillä kaikeksi\nonneksi on mukana, ja jos te, Anne, ette kanna meille kaunaa, vaikka\nsaimmekin rusotuksen pakenemaan kauniilta kasvoiltanne -- niin on tämä\nhetki sellainen, että sen muistaa kautta elämän!\"\n\nVoitonriemu hykäytti Bigotia hänen nähdessään sanainsa vaikutuksen.\nIrstaan elämän pimittämän ja rajattomalla vallalla ruokitun sielun\nkaikki mielihalut olivat kohdistuneet Anneen. Tytön nuortea kauneus\nvangitsi hänet kokonaan. Hänen suloutensa ja viattomuutensa\nhumalluttivat Bigotin veren. Ovela ja kavala Vaudreuil oli nähnyt tämän\nintohimon itävän, Bigot itse näytellessään kavalaa osaansa totesi sen\naavistamattoman voiman. Sellaisena kuin tyttö siinä isänsä vieressä\nseisoi -- valkoisena enkelinä, jonka kasvoille elämä taas alkoi valaa\nruusunpunaansa -- oli Anne St. Denis kuningaskunnan arvoinen.\n\nKuitenkin ainoastaan Vaudreuilin ja de Peanin silmät keksivät\nkäskynhaltijan käytöksestä näkyväisen merkin siitä kuluttavasta\ntulesta, mikä oli päässyt valloilleen hänen rinnassaan. Mielihyvänsäkin\nhän salasi. Häntä oli loukattu, oli tehty majesteettirikos, ja hän\niloitsi tietäessään St. Denisin tyttärineen käsittäneen sen ja pelolla\najatelleen seurausta. Kuitenkaan ei hänen käytöksestään tai sanoistaan\nilmennyt ivan aavistustakaan -- sulaa vilpitöntä ystävyyttä niistä\nkuvastui. Hän tarjosi kädenpuserruksen ja armon siinä, missä olisi\njonkun toisen lähettänyt hirsipuuhun tai piiskurin paaluun. Ja hän\nkatsoi Anneen, hymyili hänelle ja näki, kuinka väri palasi tytön\nkasvoille hänen, käskynhaltijan, jakaessaan elämää, vaikka olisi voinut\njakaa kuolemaa.\n\nHän astui lähemmäksi, tarttui tytön käteen ja kumartui suutelemaan sitä\nyhtä hartaasti kuin olisi osoittanut alamaista kunnioitustaan\nkuningattarelle tai la Pompadourille, kuninkaan jalkavaimolle, jonka\nsuosikiksi ja suojatiksi koko Uus-Ranska hänet tiesi.\n\n\"Onni ja kaitselmuksen mielisuosio teitä kahta aina seuratkoon\", hän\nsanoi Annelle, ja näiden sanojen merkitys, jonka ainoastaan tyttö\nkäsitti, valahutti punan nopeammin tämän poskipäille hänen katsoessaan\njäykkänä tuijottavaa Davidia.\n\nMutta poika oli ripeästi kääntynyt päästyään siteistään vapaaksi.\nMiehet astuivat syrjään hänen harpatessaan ovea kohden. Joku asetti\nhänen pitkän piilukkopyssynsä hänen käteensä. Hän ei vilkaissut\ntaakseen eikä kuullut, kuinka Anne hiljaa huusi häntä nimeltä,\nennenkuin ehti hillitä itsensä.\n\nDavid oli taas löytänyt oman paikkansa -- ulkona pimeydessä!\n\n\n\n\nV lako.\n\n\nVirralta henkäilevä viileä iltatuuli vaikutti tyynnyttävästi ja\nvirkistävästi, ja Davidista tuntui kuin olisi hän vasta nyt pitkästä\naikaa kyennyt henkäisemään vapaasti nähdessään nuotiotulten kajon\nmännikön laidasta.\n\nLinnan ulkopuolelle hän pysähtyi, loitommaksi kirkkaasta\nkynttiläinvalosta. Hän kuuli liikettä ja miekanlappeiden kalinaa. Joku\nnauroi, ja tuo naurahdus oli kuin tulen tuhahdus ruutiin. Muuan ääni\nnuhteli de Peania, ja hän kuuli seigneur St. Denisin vapautuneesti\nilmoittavan vierailleen, että tuokion päästä tarjoiltaisiin illallinen.\n\nHänen mietteensä olivat kuin riemusykkeisiä salamoita. Hän oli\npuolustanut Annea. Ja kuitenkin -- häntä oli uhattu sadalla\nraipaniskulla. Bigot yksin oli hänet pelastanut, ja hän oli nähnyt\ntämän kumartuvan suutelemaan Annen kättä -- ja tuokion ajan oli hän\nnähnyt Annen silmäin sädehtivän tähtien lailla. Tyttö ei ollut tullut\nhänen avuksensa. Hän ei ollut puhunut hänelle, Davidille, ei korottanut\nääntään inttämään vastaan.\n\nJa kuitenkin sykkäili hänen sisimmässään riemua, jota masentuneet\nmietteet eivät saaneet sammumaan. Tuo riemu oli kuin laulu, joka\nkaikuili hänen rinnassaan, kohotti hänet tuosta masennuksentilasta,\njonka valtaan hän oli ollut joutumaisillaan.\n\nHän keksi kulkevansa uunin ohitse. Siellä räiskivät tulenlieskat.\nMyllytornin mustassa ovensuussa seisoskeli hintelä pikku mylläri\naavemaisempana kuin konsanaan taivaalle ilmestyneiden miljoonain\ntähtien kelmeässä valossa.\n\n\"Oletteko nähnyt heidät, David, nuo tämän maan hienot valtaherrat!\" hän\ntervehti. \"Oletteko nähnyt Bigotin, suuren käskynhaltijan ja\nmestarirakastelijan, Pompadourin suosikin ja kuninkaan lemmikin?\"\n\n\"Olen hänet nähnyt\", David sanoi, \"ja seisonut hänen vieressään hänen\nkätensä käsivarrellani suuressa eteissalissa.\"\n\n\"Mitä -- tekö? David Rock, sellaista on, kun mieli-tiettynä on Anne St.\nDenis, sillä vapaasta halustaan hypistelevät Bigotin sormet ainoastaan\nsilkkiä ja samettia, ja jos hän teitä noin silitteli, niin -- oli se\nAnnen takia!\"\n\n\"Niin luulen olleen\", David sanoi vilpittömästi. Hänen verensä pauhu\nviileni. Hän tähyili linnan valaistuja ikkunoita, ja hänen kasvojensa\nilme kävi herkäksi.\n\n\"Ja mitä tuumii Bigot meidän Annestamme?\" kysyi Fontbleu nauraa\nhekottaen ja oudosti hieraisten laihoja kämmeniään.\n\n\"Tietenkin pitää hän tyttöä kauniina!\"\n\n\"Niinpä tietenkin\", nyökkäsi mylläri, ja äkkiä kävi hän hyvin\nhiljaiseksi, niin että David tuokion kuluttua toivotti hyvää yötä ja\npoistui.\n\nVanha mylläri katseli hänen jälkeensä ja ravisteli päätään. \"Niin,\nniin, David, kaunis hän on, liian kaunis teille\", puheli hän\nsurullisena.\n\nPäästyään näkyvistä seisoi David vielä pitkän aikaa pimeän suojassa\ntähystellen linnaa ja ajatellen Annea. Sitten näki hän erään\nihmishahmon rientävän leivinuunin ohi myllyä kohden ja mylläri\nFontbleun ehättävän oveltaan tätä vastaan. Seuraavassa tuokiossa tulija\nsitten riensi samaa tietä, jota hänkin, David, oli tullut, ja jo ennen\nhänen saapumistaan metsän pimentoon David kuuli hänen puhkunansa sekä\ntunsi hänet parhaaksi ystäväksensä -- lähinnä Mustaa Metsästäjää,\näitiään ja Annea -- Peter Gagnoniksi, jonka ylhäissyntyinen isä\nvallitsi naapuriseigneurieta.\n\nHän oli huudahtamaisillaan ilosta, mutta hillitsi itsensä ja vaikeni.\nHän piti Peter Gagnonista -- Paksusta Pekasta, kuten Anne tätä nimitti.\nTällä oli pyöreät, rusottavat kasvot, hän piti somista tytöistä ja\nhyvästä ruoasta ja oli tavattoman toivorikas sekä hyväntuulinen.\n\nVasta Peterin urheana ollessa ryntäämäisillään metsään David ilmaisi\nitsensä. Peter huoahti helpotuksesta käydessään kiinni ystäväänsä.\n\n\"Tämäpä mainiota, Sancta Maria!\" hän huudahti. \"Kaikki aarniometsän\nmenninkäiset olisivat olleet niskassani, jos minun olisi pitänyt tässä\nsysimustassa pimeydessä tulla perässäsi kotiisi.\"\n\n\"Aamulla se olisi käynyt helpommin\", huomautti David.\n\n\"Mutta Anne uhkasi minua kuolemalla ja kadotuksella, ellen hakisi sinua\nkäsiini tänä iltana!\" touhuili Peter ahmaisten aimo lailla ilmaa\nkeuhkoihinsa.\n\nDavidin sydän sykähti riemusta. \"Pyysikö hän sinua hakemaan minua?\"\n\n\"Ei! Ei hän minua pyytänyt. Hän käski ja sanoi, että ellen\ntottelisi, pyhittäisi hän lopun ikänsä tehdäkseen jokaisesta somasta\nquebecilaistytöstä vihamieheni, ja vihaisi minua itsekin kaikesta\nsielustaan. Niin paljon hän sinusta pitää, David!\" Ja taas haukkoi\nPeter henkeään.\n\nDavid ei vastannut, ja päästyään taas tasapainoonsa Peter jatkoi: \"Kun\nsinä laputit tuolla tavoin matkoihisi ikäänkuin olisi jokainen\nläsnäolija ollut vihollisesi, ei häneltä mennyt puolta minuuttiakaan,\nennenkuin hän oli saanut annetuksi minulle merkin, ja meidän onnistui\npuikkia senverran syrjään, että sain kerrotuksi, mitä oli tapahtunut.\nOlisitpa nähnyt hänen katseensa ja kuullut hänen sydämensä lyövän,\nDavid! Ja sitten vannotti hän minua hakemaan sinut käsiini, vaikka\nminun olisikin hapuiltava tämän menninkäismetsän halki, ja sanomaan\nsinulle, että hän oli sinun tähtesi onnellisempi ja ylpeämpi kuin ennen\nkonsanaan. Ja hän tahtoo saada tietää, miksi tuolla tavoin karkasit\npois etkä ollut kuulevinasi, kuinka hän huusi sinua nimeltä!\"\n\n\"Hän nähtävästi sen kuiskasi\", David sanoi yrittäessään hillitä\nriemuaan tämän Annen ihanan viestin johdosta.\n\n\"Eipä hän kuiskannut\", intti Peter kimpaantuen. \"Minä kuulin sen\nselvään, ja niin suurin osa muistakin!\"\n\n\"Ei hän ainakaan mitään sanonut minun häntä katsoessani tai\nkäskynhaltijan suudellessa hänen kättänsä\", mumisi David.\n\n\"Hän oli mykkä niinkuin kaikki muutkin\", myönsi Peter. \"Niin minäkin\nolin. En ole milloinkaan vielä niin silmittömästi säikähtänyt. Eversti\nArnaudin määrätessä sinulle raipparangaistuksen valui minulla\nhikikarpaloita pitkin kaulaa. Ja huomasitko seigneuria? Hänen kasvonsa\nolivat laikulliset kuin sairaan, enkä koskaan ole nähnyt ketään niin\nkalpeana kuin Anne oli. Kaikki näimme me mielessämme sinut siellä\nnurmikentällä raipan mätkähtäessä paljaaseen selkääsi. Ja ajatella,\nettä kaikki on selvinnyt niin sievästi pelkällä säikähdyksellä!\"\n\n\"Eipä tuo selviytyminen minun nähdäkseni niinkään hienolta tunnu\",\ntuumiskeli David, \"mikäli et pidä hienona olla illalla yhtä\nehjänahkainen kuin aamulla noustessaan.\"\n\nPeter kummasteli kummastelemistaan. \"Tarkoitatko, ettet aio käyttää\nhyväksesi käskynhaltijan ystävyyttä?\" hän kysyi.\n\n\"Mitä ystävyyttä?\"\n\nPeter kävi pyöreällä kourallaan Davidia käsivarteen. \"Oletpa sinä\ntaulapää\", hän huudahti. \"Eipä ihme, ettet kuullut Annea. Ja sanotko\nminulle nyt aivan tosissasi, ettet kuullut, kuinka Bigot tarjoutui\nystäväksesi, jos sattuisit tulemaan Quebeciin?\"\n\n\"Kuulinhan minä sen. En aio lähteä Quebeciin.\"\n\n\"Sitten olet aivan mahdoton. Eihän käskynhaltijalta tarvita kuin sana,\nja sinusta tulee kuninkaan lähin mies. Ei hän milloinkaan lupaa mitään,\nmitä hän ei pidä, niin kavala kuin hän onkin -- ei ainakaan mitään\ntällaista. Kuulinpa hänen kertovan Annelle, että Quebecissa ei tule\nolemaan toista sinun veroistasi, jos vuoden sisässä suostut hänen\nkutsuunsa. Niin hän sanoi -- kutsuunsa. Ja olisitpa nähnyt Annen\nilmettä. Aivan minä kadehdin sinua.\"\n\nHetkisen seisoi David leikitellen pyssynsä lukolla.\n\n\"En minä Quebecista mitään halua\", hän sanoi sitten.\n\n\"Siellä on rikkautta, mainetta -- ja Anne\", puuskahti Peter sanomaan.\nDavid vaikeni, sormieli vain pyssyään. \"Ja niin paljon somia\ntyttölapsia, että heitä katsoessasi ihan silmäsi sumenevat!\"\n\nDavid nauroi. \"Sinä kai naisit kaikki maailman sievät tytöntypykät, jos\nse olisi vallassasi, Peter. Kaikkia heitä sinä rakastat.\"\n\n\"Joka ainoaa!\" myönsi Peter täydestä sydämestään.\n\n\"Ja lennät kuin perhonen kukasta kukkaan.\"\n\n\"Mutta aina palaan takaisin\", puolustautui Peter, \"sillä heitä on niin\npaljon ja niin kauniita, että en saata kiintyä yhteen. Luulisin heidän\nmyöntyvän kosintaani lihavuudestani huolimatta, jos heitä pyytelisin --\nAnnea lukuunottamatta, tietenkin. Hänen päänsä on täynnä sinua.\"\n\n\"Ja luuletko, että hän tahtoisi minun jättävän metsät ja lähtevän\nQuebeciin?\"\n\n\"Olen siitä varma. Hän rakastaa kaupunkia ja kaupunkilaiselämää.\"\n\nDavid naurahti. \"Erehdyt, Peter. Hän rakastaa korpia niinkuin minäkin,\nja vuoden päästä hän omasta vapaasta tahdostaan on palaava tänne. Niin\nhän sanoi minulle tänään Päivänlaskunkalliolla.\"\n\nNyt oli Peterin vuoro vaieta.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi David, \"on metsissä tärkeämpää tehtävää, tehtävää,\njonka käskynhaltija väkineen tuntuu unohtavan Quebecin suuressa\nkaupungissa, missä vain tanssitaan ja huvitellaan.\"\n\n\"Ja kootaan rahaa, mainetta -- ja rakkautta\", oikaisi Peter.\n\n\"Mutta siellä ei taistella -- -- --\"\n\n\"Kyllä siellä taistellaan, David, ja oli miten oli, tahtoisin että\ntulisit Quebeciin, ellei muun vuoksi niin Annen takia!\"\n\n\"Vaikka englantilaiset siirtolaisineen valmistautuvat etelästä käsin\nryntäämään tänne?\" intti David. \"Ja mohawkien, oneidain, onondagain,\ncayagain ja senecain hioessa sotakirveitään ja tähystellessä Kanadaan,\nkiihoittimenaan ranskalaisten päänahasta luvattu rajaton tapporaha? Ja\ntusinan muun heimon väijyessä metsissä sutten lailla, riistäen\npäänahkoja hiukan joka puolella, vieläpä Richelieunkin rantamilla? Ei,\nPeter, metsistä ei ainoakaan pyssy jouda pois. Ainoakaan.\"\n\n\"Edes Annen takia?\"\n\n\"Hän on vuoden päästä palaava takaisin, elleivät asiat ole muuttuneet\nja ellei tällä paikalla, missä nyt olemme, ole tapahtunut verilöylyä.\"\n\n\"_Par Dieu_!\" puhkesi Peter sanoman. \"Pidätkö sitä mahdollisena, kun\nturvanamme on Ranskan kuningas.\"\n\n\"Te siellä Quebecin suuressa kaupungissa pohditte ja mietitte asioita\naivan liian vähän, huolimatta kaikista viisaista miehistänne ja\nkouluistanne\", nuhteli David. \"Jos teillä olisi Mustan Metsästäjän\nkaltaisia oppi-isiä -- --\"\n\n\"Ja hän väittää -- --\"\n\n\"Että koko Kanadassa on tuskin seitsemääkymmentätuhatta ranskalaista\nverrattuna puoleentoista miljoonaan viholliseen Englannin siirtomaissa.\nTuho on tuleva yhtä nopeasti kuin se tuli sieur Grondinille vuosikaudet\nsitten, eikä mitään varoitusta tule edeltäkäsin, ei tänne eikä liioin\nQuebeciin. Tuli ja sotakirves ehättävät ensinnä. En siis lähde\nQuebeciin, Peter. Etkö tule kotiin mukanani ja nauti kanssani\nilta-ateriaa, joka jo on odottanut tuntikauden ellei enemmänkin?\"\n\n\"Lupasin Annelle viedä hänelle sanan, jos tapaisin sinut, enkä oikein\npidä tästä öisestä metsästä. Huh! Tapaan sinut huomenna, David. Ja\ntervehdihän kaunista äitiäsi, jonka sydämenhyvyys, viehkeys ja kauneus\non ihan häpeällistä kätkeä korpeen.\"\n\n\"Kiitos, Peter. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" Peter sanoi, ja pitkän aikaa seisoi hän kuin varjo yössä\ntuijottaen pimeyteen, joka oli niellyt hänen ystävänsä.\n\nSitten hän kääntyi takaisin ja mumisi itsekseen: \"Olette oikeassa, sinä\nDavid sekä Musta Metsästäjä, mutta sittenkin tahtoisin sinun tulevan\nQuebeciin -- sillä ellet sitä tee, aavistan sinun kadottavan Annen!\"\n\nHarpun helkähdyksiä kantautui yössä hänen kuuluviinsa, harpun\nhelkähdyksiä ja Annen laulua.\n\n\n\n\nVI luku.\n\n\nDavidin sydän sykähteli riemua. Sitä kuiskailivat metsän puutkin. Itse\nvaelsi hän tietään hiljaa kuin varjo, sillä vaikka hän muistelikin\nAnnea tuhansin ihanin ja ihmeellisin miettein, muisti hän kuitenkin\nolla erämaassa varuillaan -- olihan Musta Metsästäjä sanonut sen\nloppujen lopuksi merkitsevän elämää tai kuolemaa. Pehmyt pedonkäpälä\ntuskin olisi polkenut tietä Davidia kepeämmin, ja hänen\npiilukkopyssynsä piippu oli suunnattuna eteenpäin aseen ollessa\ntukevasti hänen kainalossaan, etusormen ja peukalon nojatessa keveästi\nliipasimeen.\n\nJa kuitenkin hän joka silmänräpäyksen ajan muisteli Annea:\n\nKerran hän pimeässä pysähtyikin, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin\nvaltava voima pakottanut häntä palaamaan takaisin kertomaan Annelle,\nmikä muutos hänessä oli tapahtunut siitä lähtien kuin he yhdessä\nvaelsivat Grondinin metsän reunamaa pitkin.\n\nKuitenkin jatkoi hän matkaansa pysähtyen taas kummallisen aukean\nlaitaan, jota miesmuistista oli nimitetty Punaiseksi Aukeaksi. Tässä\naukeassa ei milloinkaan kasvanut ruohoa eikä kukkia, eivätkä linnutkaan\nmilloinkaan siellä viserrelleet, sillä paikka oli kirottu. Keskellä\nsitä oli hajallaan muutamia suuria kiviä, yksi niistä suuri kuin talo.\nTänne mohawkit olivat tuoneet vankinsa sieur Grondinin asumuksesta ja\npolttaneet näistä seitsemän suunnatonta vierinkiveä vasten, jonka\npinnassa vieläkin näkyivät tulen jäljet. Ja tähän samaan paikkaan he\nuhriensa kituessa olivat voitonpaaluihinsa ripustaneet noiden kolmen\nkauniin naisen vertatihkuvat päänahat.\n\nPaikalla kummitteli, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei ollut auttanut,\nvaikka Kolmen Virran mahtavat papit olivat rukouksin ja vihkivesin\nyrittäneet karkoittaa kummitukset. Pysähtyessään ei David kuitenkaan\nmuistanut aaveita eikä liekkien kiduttamia ihmisiä. Hän aprikoi,\npitkältikö mahtoi olla kuunnousuun. Tähtien loistetta hiukan\nvoimakkaampi kajo oli idässä, ja äitiään muistaen hän riensi matkaan\nrivakammin. Kotvasen kuluttua saapui hän sankan metsän laidassa\nolevalle toiselle aukiolle, Punaista Aukeaa suuremmalle. Se käsitti\nmaata seitsemän arpentia, miltei kaksitoista acrea, ja jokaisen\nneliöjalan oli hän itse raivannut ja niittänyt Kill-Buckin, vanhan,\nhänen äitinsä luona aina hänen lapsuuspäivistään lähtien oleskelleen\ndelawareintiaanin ja tämän tyttären Thurenseran keralla, jonka\nintiaaninimi merkitsi päivänkoittoa.\n\nHedelmällisessä pellossa oli taajassa kuhilaita, ja sen toisessa päässä\nnäki hän himmeätä valoa Kill-Buckin majasta. Lähempänä varjoamaan ja\nkaunistamaan jätettyjen vaahterain ja tammien katveessa oli suurempi ja\nparemmin valaistu maja, joka kuului hänelle ja hänen äidilleen. Taas\nhän pysähtyi, tietäen, että jossakin pimennossa vanha delawareintiaani\nhiljaa kuin yölintu odotti hänen paluutaan. Joskus Davidia ihmetytti,\nmahtoiko Kill-Buck milloinkaan ummistaa silmiään uneen, sillä aina,\nrauhankin aikoina, hän alituisesti vartioi rakkaitansa vaaralta.\n\nSaavuttuaan aukioon hän jäljitteli linnun ääntä tuskin peltotilkun läpi\nvirtaavan purosen lirinää kuuluvammin. Hiukkasen myöhemmin ilmestyi\nKill-Buck hänen tiellensä kuin taian nostamana maasta.\n\nTähtienkin valossa saattoi nähdä, ettei Kill-Buck enää ollut nuori,\nniin pitkä, suora, jäntevä kuin hän olikin ja niin sotilaan ryhti kuin\nhänellä yhä vieläkin oli. Vyössään oli hänellä sotatappara ja veitsi,\njotka olivat seuranneet häntä tappotantereille kauan ennen Davidin\nsyntymää, ja kädessään piteli hän pyssyään.\n\nHetken he keskustelivat delawarenmurteella, ja sitten David riensi\nmajaa kohden.\n\nSe oli kivestä rakennettu, kyljissä muutamia tummia ampuma-aukkoja ja\nikkunain edessä raskaat luukut kuten Päivänlaskunkallion juurella\nolevassa majassa. Sisältä kuului sointuvaa laulua.\n\nKoko ikänsä oli David ollut rakastunut äitiinsä. Hän avasi hiljaa oven\nja katsoi sisään. Hän ylpeili äitinsä nuorekkuudesta, ja hänestä oli\nmieluisaa nähdä tämä polvistuneena karhuntaljalle lieden ääreen\nhoivailemaan odottelevaa illallista. Hän oli hoikka ja pitkä ja\nkynttilänvalossa näytti hän hyvin tyttömäiseltä. Hänen sykeröidyt\ntummat hiuksensa, joita Anne väitti tuhannesti omiaan kauniimmiksi,\nvälkkyivät hämyisessä huoneessa hohtavina ja sysimustina.\n\nDavidin tervehtiessä hän ripeästi nousi. Maria Rock oli neljänkymmenen\nvaiheilla. Joulukuussa tuli hänen syntymäpäivänsä. Mutta vuodet ja\nerämaan yksinäisyys olivat tuskin jättäneet mitään jälkiä kasvoihin,\njoille Davidin puhuessa hulvahti ilon ilme.\n\nTavassa, millä poika häntä suuteli ja kiersi käsivartensa hänen\nuumilleen, oli jotakin rakastajan tapaista.\n\n\"Tuo se minut pitää nuorena\", oli hän monet kerrat selittänyt. \"Sinä,\nDavid!\"\n\nDavid asetti pyssynsä nurkkaan.\n\n\"Anne taas\", nauroi hän. \"Hänen syytään!\"\n\n\"Tietenkin\", myönsi Marie Rock kääntyen katsomaan iltaruokaa. \"Mutta\ntänä iltana ovat nämä kyyhkyset niin uupuneet, että liha on irtautunut\nniiden luista, vaikka niitä kuinka hoitelin. Jos perunat tuhassa ovat\nkovettuneet, niin torun sinua.\"\n\n\"Olit tullessani kuitenkin hyvin onnellinen, äiti. Lauloit Mustan\nMetsästäjän laulua.\"\n\nHän alkoi peseytyä eikä huomannut äitinsä pitkää vaitioloa.\n\n\"Mistä Musta Metsästäjä tänä iltana johtuu mieleesi, poikani?\" tämä\nkysyi vihdoin.\n\n\"Aina minä häntä muistan\", vastasi David upottaen kasvonsa kylmään\nlähdeveteen.\n\nHiukan myöhemmin istuivat he vastatusten pöydän ääressä illastamassa\npaistettuja kyyhkysiä, perunoita ja ruskeata leipää sekä jauhoista,\nvaahterasiirapista ja hedelmistä valmistettua vanukasta.\n\nHeidän aterioidessaan David kertoi tapahtumista, jättäen Grondin\nManorissa sattuneen seikkailunsa epämiellyttävät vaiheet kertomatta.\n\nAnnesta hän kuitenkin kertoi yhtä vilpittömästi kuten hänen aina oli\ntapana puhella äidilleen, ja ennen aterian loppua oli tämä arvannut\nsangen paljon sekä tiesi yhtä hyvin kuin poikansakin, mitä tämän\nelämässä sinä päivänä oli tapahtunut.\n\nKynttilän mitasta oli puolet kulunut, ja hän oli yksityiskohtaisesti\nselostanut harvinaisia puuhia linnassa, ennenkuin hän äkkiä keksi\npunerruksen yhä viipyvän äidin kasvoilla, punerruksen, joka ei enää\naiheutunut takkatulesta. Myöskin olivat tämän silmät kuin sanomattoman\nsyvät, sametinmustat lähteet, ja koko hänen olemuksestaan huokui\njotakin uutta ja outoa.\n\n\"Sinulle on tapahtunut jotakin iloista\", hän arvaili. \"Mitä, äiti?\"\n\n\"Sinun tulosi, David. Olen aina iloinen sinun saapuessasi.\"\n\n\"Mutta tänä iltana -- olet kuin Anne siellä seljaviidassa. Ja\nihmettelen -- olen tänä päivänä ihmetellyt enemmän kuin ennen konsanaan\n-- ja tahtoisin tietää -- --\"\n\n\"Mitä, David?\"\n\n\"Iloitset aina Mustan Metsästäjän saapuessa\", hän sanoi tuokion\nmietittyään, \"ja niin minäkin. Tänään Anne kysyi minulta syytä niin\nkummallisesti ja oudosti, että tuo kysymys on siitä pitäen viipynyt\nmielessäni. Sillä vastata en siihen voinut, sen vain tiesin että olen\nhänen seurassaan onnellinen ja kauhean yksinäinen hänen mentyään. Mistä\nse johtuu?\"\n\n\"Koska hän on meidän molempain ystävä -- ja rakastaa sinua.\"\n\nDavid astui levottomana ovelle ja katsoi ulos. Kuu oli nousemassa,\nmutta hän tuskin huomasi sen kirkasta kauneutta niiltä mietteiltä,\njotka askarruttivat hänen mieltään.\n\n\"Mutta miksikä hän on ystävämme?\" intti hän. \"Ja miksikä on\nystävyytemme ollut outo ja salainen, ja miksikä Musta Metsästäjä tulee\nja menee salaperäisesti kuin aave, niin että koko St. Denisin\nseigneuriessa ainoastaan meidän silmämme ovat hänet nähneet?\"\n\n\"Hän on kummallinen mies, David, ja hänen mieltään polttavat kummat\nkaihot ja mietteet\", vastasi äiti.\n\n\"Sellaisia kysymyksiä on Anne minulle tehnyt, ja nyt on minun aika\nvastata niihin\", hän jatkoi. \"Aina viime aikoihin asti olen harvoin\nnähnyt Mustaa Metsästäjää, ja kuitenkin minusta tuntua, että hän on\nuseasti käynyt täällä, niin että vain sinä ja kenties Kill-Buck olette\ntietäneet hänen käynneistään. Miksikä on niin, että näissä erämaissa\nhäntä ainoastaan nimitetään Mustaksi Metsästäjäksi? Jos hän meitä\nrakastaa, kuten sanot ja kuten näyttää, niin miksikä emme tiedä hänen\nnimeänsä?\"\n\n\"Minä sen tiedän, David. Olen kertonut asian sinulle, ja sanonut\nmyöskin, että olen pitänyt sen salassa vain senvuoksi, että se näyttää\nhänestä olevan niin tärkeätä.\"\n\n\"On siis olemassa jokin syy salata se?\"\n\n\"Sitä mieltä on hän ollut näinä vuosina. Ja onko Anne tänään kysellyt\nsinulta niin paljon?\"\n\nPoika nyökkäsi. \"Kyllä! Ja itsekseni olen myöskin tätä pohtinut.\nLuullakseni on linnassa puhuttu sellaista, mikä ei ole tullut meidän\nkorviimme. Anne vapisee minun puhuessani Mustasta Metsästäjästä ja\nhäntä kauhistaa kuullessaan yhteisistä seikkailuistamme. Illalla pyysi\nhän minulta ruutisarvea, ja annoin sen hänelle. Vasta kertoessani, että\njuuri Musta Metsästäjä oli ehdottanut alttarin ääreen toista enkeliä --\nsinua, äiti -- hän hiukan lauhtui. Olen yrittänyt saada hänet\najattelemaan Mustaa Metsästäjää niinkuin mekin tätä ajattelemme, mutta\nse on mahdotonta. Hän pelkää.\"\n\n\"Pelkää ihmistä, joka ajattelee alttarin ääreen polvistuvia enkeleitä?\"\nkummeksui hänen äitinsä, ja hänen äänessään värähti jotakin outoa, mitä\nnuori David ei huomannut.\n\nMutta hän näki äidin silmäin taas säteilevän tämän katsahtaessa\npoikaansa samalla kun pyyhki pöydältä murusia kalkkunansiivellä.\n\nSitten David nauroi, ja ennenkuin toinen ennätti väistyä pöydän luota,\noli hän kietaissut käsivartensa hänen hoikalle vyötärölleen.\n\n\"Eipä ihme, että hän ajatteli sinua toisena enkelinä\", hän huudahti.\n\"Olet koko Uus-Ranskan ihanin äiti, ja Anne rakastaa sinua yhtä paljon\nkuin minäkin -- ja huomenna on minun kerrottava hänelle Mustasta\nMetsästäjästä ja vastattava muutamiin hänen kysymyksiinsä. Tahdotko?\"\n\n\"Kyllä, David!\"\n\nSitten tämä huomasi äidin ranteille valahtaneen pienten\npitsiröyhelöjen, jotka näihin asti olivat huolellisesti olleet\ntukittuina piiloon. Ja äidin takana huoneen nurkassa David älysi\njotakin, mikä sai hänen sydämensä sykähtämään kiivaammin.\n\n\"Olen sokea ja typerä\", hän sanoi, pidellen äitiään niin että tämän\nkasvot olivat poispäin ja yrittäen saada äänensä niin luontevaksi kuin\nsuinkin, \"muuten olisin huomannut, että ylläsi on sama puku kuin\nseigneurin juhlassa, puku, jossa on nuo sievät pitsit. Ja tukkasi on\nniin sileä, ja niin sievältä ja kauniilta näytät, ja iloinen olit minun\nsaapuessani ovelle -- -- --\"\n\n\"Koska tiesin sinun olevan tulossa\", äiti keskeytti hänet.\n\n\"Mutta Päivänkoitto ei ole ollut täällä sinua auttamassa, eikä häntä\nole kuulunut pesemään astioita -- --\"\n\n\"Hän oli väsynyt, ja lähetin hänet nukkumaan.\"\n\nPojan käsivarret pusertuivat tiukemmin hänen ympärilleen. \"Ja\navatessani ovea lauloit Mustan Metsästäjän laulua, ja tuolla -- tuolla\nnurkassa -- näen pyssyn, joka ei ole minun -- eikä se ole Kill-Buckin,\näiti -- eikä se ole kenenkään St. Denisin seigneuriessa.\nIhmettelenpä -- --\"\n\nHän vaikeni, eikä hänen äitinsä sanonut mitään.\n\n\"Äiti -- --\"\n\n\"Niin, David.\"\n\n\"Se on luodikko -- kokonaan musta. Siksi en sitä huomannut. Kaikki sen\nympärillä on mustaa.\"\n\nTuokion olivat molemmat hyvin hiljaa.\n\nSitten David hiljaa kuiskasi äidin korvaan, jännityksestä hieman\nvärähtävin äänin: \"Äiti, onko hän taas tullut? Onko Musta Metsästäjä\ntäällä?\"\n\n\"Kyllä, täällä hän on, David. Hän tuli tänä iltana sinun ollessasi\nAnnen kanssa Päivänlaskunkalliolla.\"\n\nJa hän näki kalkkunansiiven vavahtavan äidin kädessä.\n\n\n\n\nVII luku.\n\n\nHuoneessa, jonka he omin käsin olivat rakentaneet ja joka ei\nmuistuttanut ainoatakaan toista huonetta kaikissa Uus-Ranskan\naarniometsissä, istahti Marie Rock suureen nojatuoliin ja alkoi puhua\npojalleen. Huone oli miltei yhtä suuri kuin sekin, jossa he tuokiota\nvarhemmin olivat illastaneet, ja sen takassa paloi hiljakseen\ntammipuinen tulennos.\n\nHuone oli sanalla sanoen Maria Rockia itseään, ja astuessaan sinne\ntiesi sen valtijattaren olevan jalosieluisen naisen, kukan, jonka\nkohtalon tuulet olivat viskanneet tänne pieneen majaan erämaiden\nhelmaan. Siellä oli enemmän kirjoja kuin seigneur St. Denisin uljaassa\ntalossa, kirjoja, joista suurin osa oli englanninkielisiä, kuvia,\njollaisia koko Richelieun varrella ei ollut kellään toisella, ja\nspinetti, jonka kiiltävillä koskettimilla Marie Rockin sormet liukuivat\njoka päivä loihtien kuuluviin hentoja säveleitä.\n\nHuone ei ainoastaan ollut osa Davidia ja hänen äitiään vaan myöskin\nAnnea, sillä täällä oli tyttö Davidin keralla tutustunut sisäluvun ja\nkirjoitustaidon salaisuuksiin sekä moniin muihin asioihin, niin että\nhän ursuliiniluostariin kouluun mennessään taisi lukea ja kirjoittaa\nenglantia yhtä hyvin kuin Davidkin ja osasi helkkäillä harppuansa yhtä\nkauniisti kuin Marie Rock spinettiänsä.\n\nHuone oli herttaisen kodikas. Mutta tänä iltana tuntui ikäänkuin olisi\nsen seinäin sisällä kuulunut kummia kuiskeita, ja ilma huokui\nennehikästä salaperäisyyttä Davidin katsellessa suuressa nojatuolissa\nistuvaa äitiänsä silmiin.\n\n\"Kertoiko Anne sinulle olleensa täällä tänä aamuna?\" hän kysyi.\n\n\"Ei\", David sanoi.\n\nMarie Rock hymyili, ja hänen hymyssään oli jotakin, mikä oudosti\nailahutti Davidin sydäntä.\n\n\"Eipä tietenkään. Pyysin häntä olemaan kertomatta käynnistään. Hän tuli\nsinun Kill-Buckin kanssa ollessasi joella. Hän oli hyvin kiihtynyt,\nDavid, ja kenties minulle hiukan vihainen. Asia koski sinua ja Mustaa\nMetsästäjää. Hän rakastaa sinua sydämestään, niin vilpittömästi, että\nkiitin Jumalaa hänen rakkaudestaan. Mutta hän pelkää. Hän pelkää Mustan\nMetsästäjän loppujen lopuksi riistävän sinut häneltä ja rukoili minua\ntekemään sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta -- opettamaan sinut\ntätä vieromaan.\"\n\nDavidin katse synkkeni. \"Ei hänen Mustaa Metsästäjää tarvitse pelätä\nenempää kuin minä pelkään Quebecia\", hän sanoi hiukkasen tuimasti.\n\n\"Enkä minä voinut uskoa hänelle enempää kuin sinullekaan\", jatkoi hänen\näitinsä. \"Sitten Musta Metsästäjä saapui, ja tänä iltana me teidän\nviipyessänne Päivänlaskunkalliolla keskustelimme. Sanoin hänelle, että\nlapsien kisailusta oli tullut miehen ja naisen rakkautta -- ja hän\nvapautti minut lupauksestani. Aion kertoa sinulle, kuka Musta\nMetsästäjä on, ja huomenna voit sinä kertoa sen Annelle.\"\n\nHän painoi päätään hiukkasen kumaraan, ikäänkuin hapuillen sopivaa\nalkua, ja vaitiolon kestäessä David pidätti henkeään, sanoen sitten:\n\"Ei se mitään kovin kauheata voi olla. Anne kyllä ymmärtää.\"\n\n\"Kauan sitten\", Marie Rock sanoi ikäänkuin ei olisi kuullutkaan,\nvaipuneena muistelemaan kaukaista menneisyyttä, \"kohtasin\nLouisbourgissa isäsi, joka oli englantilainen, ja huolimatta\nvihamielisyydestä isänmaittemme välillä minä pakenin hänen mukanaan\nsiirtokuntiin, joissa menimme naimisiin. Tietenkin tiedät tämän kaiken,\nvieläpä senkin, että minusta hänen tähtensä tuli englantilainen, ja\nettä hänen kanssaan vaelsin maasta maahan, ja että lopulta asetuimme\nkauniiseen Juanitan laaksoon Pennsylvaniassa. Siellä sinä synnyit.\nMukanamme oli toinenkin perhe, ja me kukoistimme sekä olimme onnellisia\nja pääsimme ystävällisiin väleihin intiaanein kanssa. Tuo toinen mies\noli Peter Joel. Pidin kovasti hänen vaimostaan Betsy Joelista. Hän oli\nminua vanhempi, yhtä suloinen kuin hyväkin, ja hyvä hän oli. Kaksi\npientä tytärtä hänellä oli, suorastaan hänen kuviaan, ja sinun\nikäisesi, vain seitsemän päivää nuorempi poika.\"\n\nDavid näki äitinsä silmissä kimmeltävän kyyneleitä, mutta tämä ei niitä\npyyhkinyt pois eikä liioin katsonut syrjään.\n\n\"Peter Joel jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, David. Kaunista oli sitä\nnähdä, ja minä olen aina ollut parempi nainen Betsy Joelin ansiosta.\nHän oli minulle äiti yhtä hyvin kuin ystävä ja sisarkin. Ja Peter --\nPeter Joel -- on mies, jonka tunnet Mustana Metsästäjänä.\"\n\nKotvasen hän odotti katsoen Davidia suoraan silmiin.\n\n\"Sitten koitti kauhea yö\", Maria Rockia värisytti. \"Olen aina hiukkasen\npeitellyt sitä sinulta, David, sillä minusta on ollut parempi, että et\nole tiennyt tuon kauhean unesi pelkästään olevan unta, vaan jotakin\nkauheata, joka todellakin tapahtui ja niin polttavasti syöpyi lapsen\nsieluusi, että yhä sitä tuolla tavoin muistat. Oli yö, ja sinä olit\nnelivuotias huroonien sotajoukon saapuessa. He olivat tyhjin käsin\npalaamassa senecaheimoa vastaan tekemältään ryöstöretkeltä, eivätkä\ntaivaan enkelitkään olisi säästyneet heidän käsissään. Isäsi oli\nsairas, ja Peter Joel oli parisen mailia kauempana metsästämässä\nkauriita kuutamossa. En saata oikein muistaa, kuinka kaikki tapahtui.\nTiedän vaan, että isäsi surmattiin vuoteeseensa, että kaikki kävi\näärettömän nopeasti, ja että majat olivat ilmiliekissä. Milloinkaan en\nunohda sitä, mitä ulkona sitten tapahtui -- mitä näin palavain kotiemme\nvalossa. Olen yrittänyt haudata sen syvälle sieluuni -- olen\nkamppaillut pyyhkäistäkseni sen mielestäni -- ja nyt vertyy se kaikki\njälleen eloon, sillä on koittanut hetki, jolloin sen on tapahduttava\nsinun tähtesi.\n\n\"Olit sylissäni, niin likellä minua, että vain ihmeen kautta vältyit\npusertumasta hengiltä, eikä meitä surmattu, koska olimme joukon\npäällikön henkilökohtaisia vankeja. Sotureita ei ollut monta,\nkymmenkunta luullakseni, mutta kaikki he päällikköä lukuunottamatta\nriitelivät siitä, kuka saisi Betsy Joelin lapsineen haltuunsa. Ja\nsitten näin Betsyn, niin lähellä, että huusin häntä ja yritin päästä\nhänen luokseen. Hän oli alasti, ja hänen pitkät, ihanat hiuksensa\nkiilsivät tulen valossa kuin kulta. Näin hänen poikansa, sinun ikäisesi\nlapsen, kiskaistavan hänen sylistään ja surmattavan sotatapparalla.\nKuulin noiden kahden pienen tyttösen kuolinhuudot. Ja sitten\nvieressämme seisova peto ryntäsi Betsyn kimppuun. En saanut silmiäni\nummistetuksi. En saattanut liikkua. Hän riipaisi Betsyä tukasta tämän\nrientäessä lapsiaan kohden. Näin hänet kiskaistavan taaksepäin, näin\ntapparan nousevan ja laskevan -- ja sitten oli Betsy maassa tuon pedon\npolvistuessa hänen alastoman ruumiinsa ääreen. Minun silmäini edessä\nkarjaisi hän kuin eläin, ja hänen verisissä käsissään näin Betsyn\npitkät hiukset liekkien lomitse.\"\n\nMarie Rockin silmissä ei enää kimallellut kyyneleitä. Ne olivat suuret\nja tuijottavat, ja niiden syvyyksistä hehkui kuluttavaa tulta,\nikäänkuin olisi kaikki hävinnyt näkyvistä noiden menneiltä vuosilta\nperäisin olevain kauhukuvain tieltä. David ei liikahtanut eikä sanonut\nsanaakaan sinä vaitiolon tuokiona, jona hänen äitinsä katsoi hänen\nohitseen tuohon kauhuntäyteiseen menneisyyteen.\n\n\"Sinäkin sen kaiken näit, David\", hän jatkoi katsoen poikaansa ja\nkuitenkin yhä viipyen loitolla. \"Sinä kirkaisit, eikä tämä yö ole\nmilloinkaan haihtunut unistasi. Ihme oli, etten tukehuttanut sinua\nkuoliaaksi, sillä pusersin sinua tiukasti rintaani vasten yrittäessäni\nsinua piiloittaa. Seuraavana tuokiona minulla luullakseni olisi ollut\nvoimaa lähteä juoksemaan, ja silloin olisivat nuo punaiset pedot\nsurmanneet minut niinkuin Betsyn lapsineen.\n\n\"Mutta jotakin tapahtui. Yöstä syöksähti tähän tuhon ja surman nieluun\nPeter Joel, raivoava, karjuva mielipuoli, nututtomana, hatuttomana ja\nsuunnaton oksa käsissään pyssyn asemesta, ja päällikkö, joka heilutti\ntulenloimussa Betsyn hiuksia, tuskin ennätti liikahtaakaan ennenkuin\nhänen päänsä jo vyörähti hänen olkapäiltään kuin kurpitsa kannastaan.\nVoi, kauheaa oli, ja minä peitin silloin kasvosi, sillä Peter Joel oli\nmielipuoli, raivohullu, ja hänen huutonsa oli kauheampaa kuin mikään\nääni, jonka konsanaan olen kuullut kajahtavan intiaanin huulilta. Ja\nintiaanit tiesivät hänen olevan mielipuolen sekä pakenivat henkensä\nedestä, yrittämättäkään tehdä hänelle mitään, kuten intiaanien tapa\nsekapäisten suhteen on. Mutta vaikkapa he olisivat jääneetkin\ntaistelemaan hänen kanssaan, olisivat he kaikki kaatuneet hänen\nnuijansa tieltä, sillä tänä koston hetkenä ei Peter Joelia olisi mikään\nvoima kyennyt hillitsemään. Kauhealla sauvallaan hän surmasi kolme\nvainolaista, ja senjälkeen, aina päivänkoittoon saakka, majojen ollessa\nvain suitsevia tuhkaröykkiöitä, hän istui vaimonsa ja lastensa ruumiit\nsylissään, soudatellen heitä käsivarsillaan ja puhellen heille kunnes\nminäkin luulin menettäväni järkeni.\n\n\"Koko aikana ei hän millään lailla huomannut meitä tai osoittanut\ntuntevansa, ketä olimme. Mutta päivän sarastaessa antoi hän minun\nverhota Betsyn osalla pukimistani, ja aamun tullen me hautasimme hänet\nlapsineen samaan hautaan palaneiden majojen likelle. Kun kaikki oli\nohitse, ja vainajat olivat mullan alla, kävi hänen ilmeensä oudon\nrauhalliseksi, ja hän otti sinut syliinsä sekä sanomistaan sanoi sinua\npojakseen -- ja sitä yhä toistellen hän vaelsi suoraan metsään pidellen\nsinua sylissään, ja minä seurasin häntä.\n\n\"Siten alkoi sanoinkuvaamaton matka, jota kesti moniaita päiviä. Peter\nei enää ollut se Peter, jonka minä olin tuntenut, mutta päivä päivältä\nhänen mielipuolisuutensa haihtui yhä enemmän ja enemmän oudon\nmielenrauhan tieltä, sillä hän löysi meille ruokaa ja suuntasi taidolla\nkulkumme, vaikkakaan hän näinä päivinä, jotka meidän kesti tulla\nJuanitan laaksosta Richelieun alajuoksun varrelle, ei kertaakaan\npuhutellut minua tai kertaakaan vastannut kysymyksiini. Ja jokaisen\naskeleen mitan tätä työlästä taivalta hän kantoi sinua, David, eikä\nkertaakaan vaeltaessamme antanut sinua minun syliini.\n\n\"Yöllä nukuit hänen käsivarsillaan, vaikka minä tuskaisesti halusin\nsinua syliini -- ja noiden neljäntoista vuorokauden aikana, jotka\nminusta loputtomalta tuntuva pakomme kesti, ei Peter Joel lainkaan\nummistanut silmiänsä uneen. Niin saavuimme vihdoinkin eräiden\nranskalaisten leiriin Richelieun varrella ja saatuamme sen näkyviimme\nPeter Joel jätti meidät ja huolimatta vastusteluistani palasi yksinään\nkorpeen. Tuo ranskalainen metsästysseurue oli seigneur St. Denisin, ja\nsen mukana oli myöskin Kill-Buck tyttärineen. Nämä molemmat minä\nhoitelin virkoamaan, kun kaikki jo ruttotaudin kolmea kuukautta\nmyöhemmin alettua raivota keskuudessamme pitivät heitä vainajina. Mutta\nPeter -- Peter Joel -- näytti ainaiseksi kadonneen elämästämme!\"\n\nSuonenvedontapaisesti väristen karkoitti Marie Rock kauhukuvat ja\nmurhenäytelmän mielestään. Sitten hän taas näki Davidin, ja\nmiettiväisen jännittyneesti hän hymyili pojalleen sanoessaan: \"Niin --\nMusta Metsästäjä sinua kantoi koko tuon pitkän taipaleen ja pelasti\nhenkemme, David, vaikkakaan hän ei silloin ollut Musta Metsästäjä, vaan\nainoastaan mielipuoli, Peter Joel poloinen. Ja siksi sinä häntä\nrakastat, vaikka kaikki tapahtuikin sinun ollessasi hyvin pieni, ja\nsiksi Peter Joel sinua rakastaa.\"\n\nÄitinsä kertomuksen aikana oli Davidista tuntunut ikäänkuin olisi hänen\njokainen veripisaransa virrannut hänen sydämeensä. Nyt täytyi hänen\nponnistautua kyetäkseen puhumaan.\n\n\"Mutta hän oli mielipuoli, niinkö? Enkä minä nähnyt häntä sitten\nvuosikausiin. Ja Musta Metsästäjä -- minkätähden?\"\n\nMarie Rock vei käden silmilleen ikäänkuin pyyhkäistäkseen jonkun varjon\npois. \"Niin, järjiltään hän oli -- mutta hyvin kummallisesti\", hän\nvastasi. \"Kului viisi vuotta ennenkuin taas näin hänet tai edes tiesin\nhänen olevan elossa. Noiden viiden vuoden aikana hoitelin seigneurin\ntaloutta ja pikku Annea. Näinä vuosina kantautui kautta erämaiden aina\nPennsylvaniasta Kanadan äärille huhuja Mustasta Metsästäjästä, yhä\nenemmän ja enemmän, kunnes pelkkä hänen nimensä maininta sai sydämet\noudosti sykkäilemään. Hän temmelsi metsissä kuin tiikeri, kauhein\nvihamies mikä kuuna päivänä on osunut punanahkain tielle. Murhamies ei\nhän kuitenkaan ollut, ja pian tuli tiedoksi, ettei hänen kannustimenaan\nollut kostonhimo vaan halu pelastaa valkoisia naisia ja lapsia\nraakalaisten tapparain ja skalpeerausveitsien tieltä.\n\n\"Hän tuli ja meni kuin outo, musta aave -- aseenaan musta tuliluikku,\npuettuna mustaan hirvennahkaan ja joskus kasvotkin mustattuina. Yksin\ntuulikin näytti kantavan hänelle viestejä intiaanien salakähmäisistä\nhankkeista, sillä sadat kerrat on hän tuonut rajamaan uutisasumuksiin\nsalaperäisiä varoituksia, ja sadat kerrat on hänen luodikkonsa sekä\nhälyytyksensä pelastanut yksinäisten uutisasukkaiden sekä hengen että\nelämän, kunnes vihdoin Mustan Metsästäjän yksi ainoa sana tai\nhänen outo, keskiöinen varoitushuutonsa tulivat rajamailla kuin\njumalansanaksi. Tiedät tämän kaiken, sillä niin on asianlaita vielä\ntänä päivänä.\n\n\"Moninaisia suunnitelmia ja hankkeita tekivät intiaanit hänet\nvangitakseen tai surmatakseen, mutta kaikki ne olivat turhia, ja\nlopulta he alkoivat pitää häntä kuolemanhenkenä, joka ei ollut lihaa\neikä luuta ja jota ei voitu surmata tai kammitsoida kahleisiin.\nValkoiset tunsivat hänet nimillä Musta Luodikko, Musta Suojelija ja\nMusta Metsästäjä, vaikka ainoastaan siellä täällä on mies, nainen tai\nlapsi, joka voi vilpittömästi vakuuttaa nähneensä hänet tai kuulleensa\nhänen äänensä, eikä kukaan ole tiennyt hänen nimeään tai hänen\nasuinpaikkaansa. Ja tämä mies vuosia sitten löysi sinut korpeen\neksyneenä, David, ja toi sinut kotiin. Peter Joel oli Musta\nMetsästäjä.\"\n\nMarie Rockin silmät loistivat. Mistä äsken oli kuvastunut murhetta,\nsieltä sädehti nyt kaunista ylpeyttä. Tuokion tai pari vallitsi\nhuoneessa hiljaisuus.\n\nÄänensä kuulosti Davidista oudolta hänen puhuessaan. \"Mutta sinähän\nsanoit häntä mielipuoleksi, äiti, enkä minä ole milloinkaan kuullut\nhänen huuliltaan ainoatakaan sekavaa sanaa. En ole myöskään tavannut\nainoaakaan hänen kaltaistaan, mitä tulee viisauteen, rohkeuteen ja\nmiltei naiselliseen hellyyteen. Mikä kuitenkaan muu olisi saanut hänet\nvaatimaan vaitioloasi niin yksinkertaiseen asiaan kuin hänen nimeensä\nnähden tai aiheuttanut hänen oudon halunsa tulla ja mennä erämaassa\naaveen lailla -- täälläkin, missä ei ole mitään vaaraa villeistä\nvihollisista ja kaikki ovat hänen ystäviään?\"\n\n\"Ei mielipuolisuus, vaan -- eriskummallisuus, jota me kenties emme\nkykene käsittämään\", hänen äitinsä sanoi. \"Peter Joel hautasi itsensä\nvaimonsa ja lastensa mukana tuona aamuna Juanitassa ja vasta viiden\nvuoden päästä hän tuli tapaamaan sinua ja löysi sinut metsästä.\nSenjälkeen hän tuli uudestaan ja uudestaan ja vuosien vieriessä yhä\nuseammin, mutta joka kerta et sinä häntä tavannut tai edes tiennyt\nhänen käynnistään. Pidimme ne salassa, koska hän niin tahtoi. Ja tänään\novat toiveeni ja rukoukseni vihdoinkin täyttyneet, sillä Musta\nMetsästäjä ei enää ole Musta Metsästäjä. Hän on Peter Joel -- sinulle\nja koko maailmalle.\"\n\nKuitenkin oli David vielä epätietoinen eräästä seikasta. \"Mutta miksikä\nihmiset sitten häntä kammoavat ja pelkäävät?\" hän kysyi. \"Jos hän on\nollut niin uskollinen naisten ja lasten ystävä molemmilla rajoilla,\nniin miksikä Anne häntä niin kammoaa? Miksikä ei häntä rakasteta ja\nodoteta sensijaan että hänestä tarinoidaan, puhutaan ja huhuillaan\nikäänkuin hän olisi menninkäinen -- kuten minulle on kerrottu useain\nihmisten tekevän -- niidenkin, joiden hyväksi hän on niin oudosti\npyhittänyt elämänsä?\"\n\nMarie Rockin kasvot sulivat miettiväiseen hymyyn. \"Senvuoksi, David,\nettä me, jotka kaiken ikämme olemme olleet täydessä järjessä, joskus\nolemme mielettömämpiä kuin Peter Joel kaikessa mielenvikaisuudessaan.\nKaikkina näinä vuosina on Mustan Metsästäjän ainoana tehtävänä ollut\nvain oman rotunsa suojeleminen -- olipa sitten kysymyksessä\nenglantilainen, ranskalainen tai hollantilainen -- noita roistoja\nvastaan, jotka niin julmasti hänen perheensä tuhosivat. Milloinkaan ei\nhän ole kohottanut kättään englantilaisen puolesta ranskalaista\nvastaan, eikä ranskalaisen puolesta englantilaista vastaan, eikä\nmyöskään tule sitä milloinkaan tekemäänkään. Sadoissa ranskalaisissa ja\nenglantilaisissa kodeissa siunataan hänen nimeään, vaikka pienokaisia\nsen maininta värisyttää ja vanhemmat kuulostelevat varovaisena yön\npimeään tietäessään Mustan Metsästäjän olevan lähellä. Ja sinä kysyt\nminulta, miksikä nämä hänen ystävänsä häntä niin pelkäävät ja\nkammoksuvat? Elämme petoksen ja taikauskon aikaa, joista sinä ja minä\nolemme vapaita, David -- demoonien ja henkien ja rauhattomain haamujen\naikaa, sellaisten, joiden sanotaan harhailevan Grondinin metsässä ja\nPunaisella Aukealla. Ja mielipuolenakin älysi Peter Joel käyttää\nhyväkseen tätä inhimillistä heikkoutta saadakseen työnsä intiaanien\nkeskuudessa tuhoisammaksi ja kuolettavammaksi.\n\n\"Niin äkkiä hän tuli ja meni, niin outo oli hänen pukunsa, niin\nuskomattomia hänen aikaansaannoksensa, että nekin, joita hän varoitti\nja joita hän pelasti, alkoivat pitää häntä olentona, joka ei kuulunut\ntähän maailmaan, uskoivat hänellä olevan voimaa, joka sai heidät\nsäikkymään. Ja niin saivat huhut ja kulkupuheet alkunsa leviten\nerämaiden halki majasta toiseen ja uutisasumuksesta uutisasumukseen,\nkunnes naiset valahtivat kalpeiksi kuiskailtaessa tämän heidän\nkotejansa suojelevan puolipaholaisen, puoli-ihmisen olevan\nlähettyvillä. Ja mitä kauheampaa hänen urhoudestaan ja\nyli-inhimillisestä voimastaan kertoiltiin, sitä helpompaa oli Mustan\nMetsästäjän toiminta. Tämänkaltaisia puheita Anne on kuullut, ja\nvaikkakaan hän ei ole taikauskoinen eikä usko kummituksiin ja\nmenninkäisiin, voin käsittää hänen pelkonsa ja kauhunsa hänen\ntietäessään Peter Joelin olevan sinulle niin läheisen.\"\n\nDavid kumartui huulillaan hellästi koskettamaan äidin kimmeltäviä\nhiuksia kohdasta, jossa ne silkinhienoina kaartuivat valkoiselta\notsalta taaksepäin. Ja Marie Rock kurottihe ottamaan pojan käden\nomiinsa ja painoi sen poskeaan vasten tuijottaessaan suoraan verkalleen\nhiipuvan tammitulennoksen hehkuvaan sydämeen.\n\n\"Nyt käsitän\", poika sanoi. \"Ja Peter Joel -- palaako hän pian\ntakaisin?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, hän on mennyt etsimään sinua linnan luota.\"\n\n\"Ja iloitsetko hänen täällä olostaan, äiti -- iloitsetko niinkuin\nminä?\"\n\n\"Kenties, David. Hänen laistaan ystävää ei minulla ole ollut toista --\nei edes mahtava seigneurkaan ole hänen veroisensa.\"\n\n\"Ja kuitenkin olet nähnyt häntä niin vähän.\"\n\n\"Nuo neljätoista päivää metsässä olivat kuin yhtä monta vuotta.\nJokaisena elämäni päivänä olen muistanut, kuinka hellää huolta hän\nmeistä molemmista piti tuona kauheana aikana. Sydämessäni on hänellä\nlämmin sopukka, David, lähinnä sinun paikkaasi siellä.\"\n\nHiljaa David painalsi huulensa hänen hiuksiinsa. Sitten hän sanoi:\n\"Pikku äiti, sitten aamun on minulle sattunut jotakin kummallista.\nYmmärrän enemmän kuin ennen. Luullakseni on tämä päivä ollut minulle\nvuosi niinkuin nuo neljätoista päivää ja neljätoista yötä olivat\njokainen sinulle vuoden pituiset. Ymmärrän paremmin Annea ja itseäni,\nsinua ja Mustaa Metsästäjää -- joka on Peter Joel. Ja olen varma siitä,\nettä käsitän, miksikä hän tahtoi minun kaivertavan toisen enkelin tuon\nalttarin ääreen ruutisarveeni.\"\n\nAina siihen asti, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja hän oli\nlähtenyt etsimään Peter Joelia istui Marie Rock katsellen takkatuleen.\nHiukan myöhemmin hän kuuli oven taas aukenevan ja luuli Davidin\npalanneen, kunnes erotti askeleet, jotka eivät olleet pojan. Silloin\nhän kääntyi, taustanaan tammitulennoksen punerva loimu, ja toisesta\nhuoneesta mainittiin hiljaa hänen nimeään.\n\nSeuraavassa tuokiossa seisoi huoneessa takkavalkean ja kynttiläin\nvalossa muuan mies paljastetuin päin. Ensi silmäykseltä olisi hänen\nouto olemuksensa saattanut karmia mieltä. Hän oli kuin osa yöstä, joka\noli astunut sisään sieltä, missä varjot olivat synkimmät, ja noiden\nvarjojen seassa olisi hän kuuvalossakin saattanut liikkua näkymättä,\nsillä yön kudosta oli hän kauttaaltaan lukuunottamatta kasvojensa ja\nkäsiensä ahavoittunutta vaaleutta. Kiireestä kantapäähän oli hän puettu\nsametinmustaksi värjättyyn pehmoiseen hirvennahkaan. Pieninkään\nvärillinen rihma tai täplä ei katkaissut tuon vartalon tummanpuhuvaa\nmuotoa, vartalon, joka pantterinnotkeudessaan näytti pitemmältä kuin\nitse asiassa olikaan. Ruutisarvi ja kuulakotelo, tuppipuukko, vyö ja\nhänen kädessään oleva hattu olivat yltyleensä mustat, niin että jos\nkohdisti huomionsa ainoastaan miehen tamineisiin, näytti tämä siinä\novella seistessään kun kuoleman sanansaattajalta.\n\nMutta kaikesta tuosta tummuudesta loistivat kasvot, jotka eniten\nkiinnittivät katsojan huomiota. Pään asento oli kuin uroshirvellä,\nikäänkuin olisi vuosia kestänyt kuoleman uhmaileminen juurruttanut\nniihin ainaisen valppauden, ja omituisen vastakohdan muodostivat\nsille kasvot, joiden pieninkään piirto ei todistanut pälyilevää\nrauhattomuutta, vaan joista kuvastui mielenjaloutta, mikä oli merkkinä\nmiehen luonteesta.\n\nEnsin näytti hänen tukkansa harmaalta, mutta tuohon vaikutelmaan oli\npääasiallisimpana syynä hopeanvalkoinen juova, joka leskenmyssyn tavoin\nkulki otsalta takaraivolle. Tämä hopeanharmaa juomu, leveydeltään kuin\nkaksi Marie Rockin hoikista sormista, loi harmaiden silmien kirkkaan ja\nvakaan katseen keralla noihin laihoihin, jänteviin kasvoihin leiman,\njota ei saattanut unohtaa ainoakaan nainen tai mies, joka katsoi\nMustaan Metsästäjään kuin Marie Rock nyt.\n\nSellainen oli mies, ei Davidia pitempi, mutta jäntereet kuin tulessa\nkaraistua terästä, mies, joka neljäntenäkymmenentenäyhdeksäntenä\nelinvuotenaan syyskuussa 1754 ei kantanut mitään näkyväistä merkkiä\niästänsä lukuunottamatta tuota juovaa hiuksissaan -- salaperäinen\nrajamaiden mies, jonka aikaansaannokset olivat urhoollisia, outoja ja\nvaltavia, mies, jonka sielun syvyyksiin ainoastaan Marie Rock ja David\nolivat nähneet siitä päivästä lahtien viisitoista vuotta sitten,\njolloin uutisraivaaja Peter Joel oli alkanut valloittaa toista,\nkauhistavaa nimeä -- nimeä Musta Metsästäjä!\n\n\n\n\nVIII luku.\n\n\nAkkunastaan tähyili Anne St. Denis kuuvalossa kylpevää maailmaa. Hänen\nposkensa punottivat vieläkin äskeisistä kokemuksista alakerrassa, ja\nhänen silmänsä olivat kirkkaammat kuin kullan- ja hopeanhohde, joka\nulkona loihti erämaan yön hämyiseksi paratiisiksi.\n\nPortailta päin kuului naurua ja laulua sekä lasien kilinää. Ateria oli\nnautittu ja juomakemut olivat alkaneet, juomakemut, joiden Anne tiesi\njatkuvan myöhäiseen yöhön. Kääntyen ikkunan äärestä kuvastimeensa näki\nAnne sen pinnassa ihanan kaunottaren, joka oli sytyttänyt monen sydämen\nja tuonut hänen jalkainsa juureen Uus-Ranskan mahtavimmat kavaljeerit.\nDavidia olisi tuo näky pelottanut, ja hiukkasen se Anneakin sävähytti.\nMilloinkaan ei hän ollut nähnyt kuvaintansa tuollaisena, korkealle\nsykeröidyt hiukset kimmeltävänä kastanjanvärisenä runsautena, silmät\nkuin kuulaankirkkaina lähteinä ja posket suloisempina tulenpunaista\nkuningatarruusua, joka hehkui hänen puutarhansa kesäkuisessa\nkukkaloistossa. Ei tyttö, vaan punehtunut, sykähyttävän suloinen nainen\nhäneen katsoi sieltä kuvastimesta.\n\nDavidia muistaessaan hän vaistomaisesti kääntyi takaisin ikkunaan. Aina\ntähän hetkeen saakka oli hänellä ollut hyvin niukalti aikaa muistella\nDavidia ja sitä urheutta sekä taitavuutta, millä tämä oli sinkauttanut\nsekä Uus-Ranskan käskynhaltijan että tämän ystävän keskelle lampea. Ja\nsen oli David tehnyt hänen tähtensä. Sillä Bigot oli vilpittömästi ja\nveitikka silmänurkassa kertonut hänelle niistä riitaa haastavista\nsanoista, joista koko juttu oli johtunut, vaikka hän olikin kertonut\nasiasta de Peania säästellen. \"Lapsellinen nuorukainen, mutta hyvin\nuljas\", hän oli sanonut Davidista. \"Ei de Pean mitään pahaa\ntarkoittanut. Hänen sanansahan vain imartelivat teitä.\"\n\nTyttöä Bigot miellytti. Hänen kohtelias käytöstapansa, hänen Davidia\nkohtaan osoittamansa mielenkiinto ja se hyvänsuopa hilpeys, millä hän\noli suhtautunut tuohon naurettavaan välikohtaukseen herättivät tytössä\nrajatonta, vilpitöntä luottamusta. Bigotin huulilta puhjenneet sanat\nolivat jollakin tavoin olleet erilaisia kuin muiden niin runsaasti\nlatelemat kohteliaisuudet. Hänen selitettyään, että tytöllä oli\nUus-Ranskan kauneimmat hiukset, ja Annen vastattua, että Davidin\näidillä oli vieläkin kauniimmat, oli tyttö tuntenut sykähyttävää\nmielihyvää. Sillä Bigot osasi puhua tavalla, mikä hälvensi hänen\nsanoistaan kaiken mahdollisen tunkeilevaisuuden, niin että tytöstä oli\ntuntunut kuin olisi hän kuunnellut henkilöä, josta ihmeellisestä\nsattumuksesta oli tullut hänen ja Davidin ystävä. Bigot oli luvannut\nhuomenna mennä tapaamaan Davidin äitiä sekä keskustella Davidin kanssa\nja pyytää häntä saapumaan Quebeciin.\n\nEipä ihme, että hänen poskipäänsä punottivat ja että hänen silmänsä\nolivat niin ihmeellisen suuret ja kirkkaat. Edes Ranskan kuningas ei\nKanadassa kyennyt tekemään jonkun puolesta niin paljoa kuin François\nBigot.\n\nKuutamossa kuvastui Annen loistaviin silmiin Quebecin ihmeellinen\nkaupunki siellä valloittamattomalla kalliollaan, ja hän näki\nsiellä Davidin, ei enää sarassa eikä hirvennahassa vaan uljaana\nuus-ranskalaisen kavaljeerina, ja äkkiä sieppasi tyttö huivin\nharteilleen sekä lähti huoneesta enää katsomatta kuvastimeen.\n\nHiirenhiljaa ja -- niinkuin hän luuli -- kenenkään huomaamatta hän\nhiipi viileään paikkaan linnan takana, missä ei ollut sitä vaaraa, että\njoku kävelyllä oleva vieras hänet huomaisi. Vastapaistetun leivän\ntuoksu kantautui suurelta paistinuunilta päin, ja tähtitaivaalle kohosi\nvanhan myllynpyörän valitus kuin vastalauseena tätä uurastamista\nvastaan hetkenä, jolloin sen olisi pitänyt saada olla levossa.\n\nKelmeänä ja aaveen kaltaisena seisoi ovensa tummaa taustaa vastaan\nhintelä Fontbleu, myllärivanhus.\n\nKuin kuusädekeiju ilmestyi Anne äkkiä hänen eteensä. Fontbleu hieraisi\nsilmiään. Sitten hän tunsi tulokkaan.\n\n\"Tekö, pieni neito?\" hän kummeksui. \"Ensinnä luulin teitä -- --\"\n\n\"Keneksi?\" Anne hymyili, laskien kätensä toisen jauhoisella\nkäsivarrelle.\n\n\"Äitinne haamuksi\", vanha mylläri puhkesi sanomaan ennenkuin ehti\nhillitä itseään. \"Suokoon luoja minulle anteeksi, mutta hänen\nnäköisensä te olette tänä iltana.\"\n\n\"Tukkani syytä\", Anne sanoi lempeästi, ja Fontbleu näki kyynelsumun\näkkiä kihoavan hänen silmiinsä. \"Tunsitte äitini monet vuodet,\nFontbleu?\"\n\n\"Ja rakastin häntä\", nyökkäsi mylläri.\n\nHetken he seisoivat vaieten ja tuntui siltä, ikäänkuin siipiratas\nheidän päänsä päällä olisi alkanut äännähdellä riuskemmin ja\nhilpeämmin.\n\n\"Jauhatte myöhään, père Fontbleu.\"\n\n\"Aamuun asti, pieni neito.\"\n\n\"Entä oletteko sattumalta nähnyt Davidia?\"\n\n\"Ei ole kahtakaan tuntia siitä kuin hän meni kotiin tätä tietä.\"\n\nSeurasi toinen hiljaisuus, ja Anne katsahti ylöspäin, sillä\nmyllyrattaan laulu oli nyt itsepintaista ja ihan varmaan se kutsui\nhäntä.\n\n\"Père Fontbleu -- --\"\n\n\"Niin, pieni neito -- --\"\n\n\"Vien Davidin mukanani Quebeciin.\"\n\nMylläri tuijotti kummissaan, eikä Anne katsonut häneen.\n\n\"Vien hänet mukanani Quebeciin\", hän toisti. \"Pois metsistä, Mustan\nMetsästäjän ja intiaanien luota sekä taisteluista. Olen ollut\npeloissani hänen tähtensä, ja nyt olen onnellinen. Käskynhaltija on\nminulle luvannut sulkea hänet suosioonsa.\"\n\nNyt hän katsoi mylläriin ja mylläri vuorostaan siipirattaaseen. Ja,\noudosti kylläkin, ilo sammui vanhan myllyrattaan äänestä vaihtuen\nmurheelliseksi kitinäksi.\n\n\"Öljyä\", mumisi Fontbleu.\n\n\"Mitä sanoittekaan?\"\n\n\"Sanoin, että tuo vanha pyörä kaipaa öljyä. Huomenna se sitä saa, jos\nvain elän aamunkoittoon.\"\n\n\"Minähän puhuin Davidista.\"\n\n\"Suokaa anteeksi. Kuulin kyllä, pieni neito. Sanoitte Davidin menevän\nQuebeciin. Jos hän sen tekee, ja tämä François Bigot ottaa hänet\nsuosioonsa, on siitä koituva -- --\"\n\n\"-- -- nuorelle miehelle mainetta ja varallisuutta\", keskeytti muuan\nääni niin läheltä, että Anne huudahti säikähdyksestä. Uus-Ranskan\nkäskynhaltija itse seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään myllärin\nverkalleen vetäytyessä haudankaltaiseen pimeyteen ovensa sisäpuolelle.\n\nHuolimatta kaikesta Annen poskille taas karahti kuuma puna. \"Monsieur!\"\npuhkesi hän puhumaan. \"Luulin olevani kahdenkesken père Fontbleun\nkanssa.\"\n\n\"Pidän kuutamosta ja poistuin hälinästä saadakseni kyllikseni sitä\nihailla\", valehteli Bigot lempeän sulavasti. \"Nähdessäni teidän, Anne,\nihanan hengettären tavoin vaeltavan täällä, en saattanut vastustaa\nkiusausta seurata kintereillänne. Kuulin, mitä Davidista sanoitte, ja\nolen iloissani siitä, että otatte asian tuolta kannalta. Ja\nmyllärivanhuksen teille antama nimi viehättää minua. Ettekö tuokion\nkäyskentelisi kanssani nurmikolla, pieni neito?\"\n\nAnnesta tuntui, että ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä elettäkään oli\nBigot löytänyt hänen kätensä ja asettanut sen käsivarrelleen.\nKiihkoisasti sykkivin sydämin sekä mielettömänä muistaen Davidia asteli\ntyttö Bigotin käsipuolessa kuutamossa.\n\nKuin tulisilmäinen tonttu kurkisti hintelä myllärivanhus ovensa\npimeydestä.\n\n\"Tuo konna!\" sihahti hän tukahtuneesti, äänessään henkeä salpaavaa\nvihaa ja epätoivoa. \"Tuo konna!\" Ja korkealla hänen päänsä yläpuolella\nikivanha myllyratas vinkui ja valitti vereksen tuulenpuuskan\nkahahtaessa sen sammaltuneisiin siipiin.\n\nJa yhä pidellen Annen lämpimiä pikku sormia Bigot puheli: \"Rakkautenne\ntähän David-nuorukaiseen on varmaankin hyvin suuri, Anne?\"\n\n\"Niin on\", Anne sanoi.\n\n\"Suurempi valtaa, mainetta ja ruhtinaallista kunniaa, jonka toinen mies\nvoisi teille antaa?\"\n\n\"Niin paljon suurempi, etten ikinä ole moisia seikkoja edes\najatellutkaan\", Anne vastasi.\n\nHän ei nähnyt hehkua, mikä hornan tulen lailla hetkeksi leiskahti\nkäskynhaltijan katseesta. Mutta tämä hehku loi hänen ääneensä syvää,\nsoinnukasta myötätuntoa, mikä näytti tuovan puhujan tyttöä lähemmäksi\nkuin tämän isäkään konsanaan oli ollut, mikäli kysymyksessä oli hänen\nrakkautensa Davidiin.\n\n\"Tänään yllättäessämme teidät siellä kukkanurmella minä häntä\nkadehdin\", Bigot sanoi, \"ja jos se Jumala, jota me pelkäämme ja jonka\npuolesta taistelemme tässä ihanassa maassamme, joskus soisi osakseni\nnaisen rakkautta, toivoisin tämän naisen olevan teidän kaltaisenne,\nAnne. Sellaisen rakkauden tähden ilomielin luopuisin kaikesta, mitä\nminulla on.\"\n\nHänen äänessään väreili sanomatonta yksinäisyydentunnetta, eikä Anne\nvetänyt kättään pois niinkuin oli aikonut. Hetken he kävelivät vaieten.\n\n\"Kunnia -- kunnia ja rakkaus -- ne kaksi voivat kohottaa ihmissielun\ntaivaisiin asti\", kuiskasi Bigot.\n\n\"Niiden on oltava käsi kädessä\", Anne sanoi. \"Kunniatta rakkaus\nkuolee.\"\n\n\"Ja David on kunniakas -- se on varma!\"\n\n\"Hänen sielunsa ja sydämensä ovat yhtä puhtaat kuin tämä kirkas yö,\nmonsieur.\"\n\n\"Ja te olette hänestä ylpeä?\"\n\n\"Ylpeämpi kuin sanoin kuvata saattaa.\" Hopeatiukuna helähti ylpeä väre\nAnnen hiljaisessa äänessä.\n\n\"Luulen\", Bigot sanoi -- ja hänen sielunsa oli kuin uhriaan väijyvä\nkäärme -- \"luulen rakkauttanne Davidiin niin kauniiksi, ettei edes\nkunniattomuus voisi sitä tuhota. Suokaa minulle anteeksi, Anne, jos\nolen liian syvälle silmännyt sydämeenne. Mutta haluaisin nähdä teidät\nonnellisena ja Davidin myöskin, enkä ole jättävä mitään keinoa\nkäyttämättä onneanne kartuttaakseni. Niin on tämä rakkaus kasvanut\nolemukseenne, että luullakseni ei sydäntänne muuttaisi mikään\nkunniattomuuskaan, johon David voisi tehdä itsensä vikapääksi. Onko\ntämä totta, pieni neito?\"\n\n\"Sydämeni mahdollisesti ei -- mutta tahtoni muuttuisi\", Anne puhui, ja\njos hän olisi ehättänyt vilkaisemaan seuralaiseensa, olisi hän nähnyt\nvoitonriemuisen väläyksen Bigotin silmissä. \"Mutta sellainen on\nDavidille mahdotonta. Hän ennemmin kuolisi kuin vaarantaisi kunniansa\n-- ja niin minäkin, monsieur!\"\n\nBigot lempeästi huokasi päästäessään vapaiksi sormet, jotka yrittivät\nvetäytyä pois hänen kädestänsä. \"Olen tekevä Davidista yhden Quebecin\nmainioimpia kavaljeereja\", hän sanoi. Annen tunsi hän hiukkasen\nvärähtävän. \"Olen henkilökohtaisesti ottava hänet suojelukseeni\", hän\njatkoi lempeästi hymyillen tuntiessaan Annen jännittyneen katseen\nkohdistuvan kasvoihinsa, \"ja ennen pitkää antava hänelle luutnantin\narvon sekä tekevä hänestä kuvernöörin adjutantin.\"\n\nYllättynyt ilonhuuto puhkesi Annen huulilta. \"Teettekö sen -- sen\nkaiken?\"\n\n\"Miksikä ei?\" hymyili Bigot. \"Ja ehkäpä te sitten hiukkasen onnenne\nyltäkylläisyydessä pidätte minusta.\"\n\n\"Me rakastamme teitä hyvyytenne tähden\", tyttö kuiskasi. \"Sekä David\nettä minä. Emme ole ikinä uneksineetkaan sellaista onnea!\"\n\n\"Ja ehkäpä\", Bigot virkkoi mietteissään ikäänkuin hetkeksi Annen muka\nunohtaen, \"hiukan myöhemmin saamme kuninkaankin osoittamaan hänelle\njollakin lailla tunnustustaan!\"\n\n\"Voi!\" puhkesi Annen huulilta.\n\n\"Olisiko se teidän mieleenne, suloinen pieni neito?\"\n\n\"Lähinnä Jumalanäitiä rakastan tätä maata\", Anne vastasi hartaasti. \"Ja\nkuningas merkitsee Ranskaa!\"\n\nBigotin huulet vavahtivat kuuvalossa. \"Sananne merkitsevät sitä, että\nrakastatte jotakin vieläkin enemmän kuin Davidia\", uskalsi hän\nhuomauttaa.\n\n\"Mutta niin eri tavalla, että niitä on mahdotonta vertailla keskenään,\nmonsieur.\"\n\n\"Isänmaa ensinnä! On outoa, että uskon teille valtiosalaisuuksia, pieni\nneito, mutta tiedän teidän kätkevän ne sydämeenne niin ettei niitä\nkuule kenenkään muun korva. Parhaillaankin minä kaikessa hiljaisuudessa\nvastustan keskuudessamme virinnyttä mustaa petturuutta, verkalleen\nkasvavaa, leviävää ruttoa, joka rauhaan jätettynä on koituva\ntuhoksemme!\"\n\n\"Petturuutta!\" Anne säikähtyneenä huudahti. \"Tarkoitatte -- --\"\n\n\"Että englantilaiset jollakin tavoin saavat tietoonsa kaikki\nsuunnitelmamme\", Bigot sanoi. Ja sitten hän lisäsi kuin äkillisestä\nmielijohteesta: \"Davidin isä oli englantilainen, eikö ollutkin?\"\n\n\"Kyllä\", Anne sanoi. \"Intiaanit surmasivat hänet Davidin ollessa pieni\nlapsi. Mutta Davidin äiti on ranskatar, ja molemmat rakastavat he\nUus-Ranskaa yhtä suuresti kuin minäkin.\"\n\n\"Ja tämä mies, jota nimitetään Mustaksi Metsästäjäksi ja jonka kanssa\nDavid kuuluu olevan niin läheisessä suhteessa -- eikö hänkin ole\nenglantilainen ja käy usein heidän luonansa, mikäli olen kuullut?\"\n\n\"Kyllä\", Anne nyökkäsi, ja hänen oli vaikea lausua tuota sanaa.\n\nHe olivat kääntyneet, ja kuutamossa loistivat linnan valot himmeinä.\nBigot katsahti lähellä olkaansa olevaa kaunista päätä ja kumartui Annen\nhuomaamatta niin että hänen huulensa keveästi hipaisivat tytön\nkimmeltäviä hiuksia.\n\n\"Petturuuden takia minä juuri tarvitsenkin nuorta voimaa ja\nnuhteettomuutta rinnalleni, ja niitä Davidilla on sekä teidät\nkiihokkeenaan\", hän lausui.\n\nAnne vetäisi huivinsa tiukemmin ympärilleen, sillä ilma kävi viileäksi.\nHän katsoi Bigotiin, ja kylmästä huolimatta hänen silmistään sekä\nkasvoistaan hehkui sitä outoa ja ihmeellistä, mitä yö hänelle oli\nhelmassaan tuonut. Bigot hymyili hänelle, ja Anne hymyili takaisin\nsulasta riemusta, joka täytti hänen sydämensä, sillä hän ei nähnyt\nBigotin kasvoissa mitään muuta kuin silkkaa vilpittömyyttä ja\nystävällisyyttä sekä tuota kunniakkuutta, josta tämä oli niin\njuhlallisesti puhunut.\n\n\"Te olette kaunein kukka, minkä tässä maailmassa olen nähnyt\", toinen\nsanoi, ja hänen äänestään huokui tällöinkin kunnioitusta. \"David\non ihan varmaan ylpeämpi teistä kuin kuningas Ludvig koko\nvaltakunnastaan.\"\n\nHän astui askeleen loitommaksi, ja he käyskentelivät kauempana\ntoisistaan, kunnes Anne toivotti hyvää yötä seuralaiselleen. Bigot\nkumarsi kuin hovimies.\n\nTuskin oli hän kääntynyt takaisin avointa nurmikkoa kohden, kun hänen\nmuotonsa jo muuttui. Milloinkaan eivät kauneus ja puhtaus olleet niin\nnostattaneet sielun huonoja pyyteitä, sielun, joka jo oli kokenut\nintohimojen ja irstailun alhaisimmatkin syvyydet ja hämmästyksekseen\nensimmäistä kertaa elämässään keksi kohtalon vihdoinkin heittäneen\nhänet vastustamattoman intohimon pyörteeseen -- keksi, että Anne St.\nDenisin vuoksi oli valmis antamaan kultaa ja kunniaa, vieläpä uhraamaan\nvaikka kaiken sen rajattoman vallan ja mahdin, jonka la Pompadour ja\nkuningas olivat hänen käsiinsä antaneet.\n\nIntohimon jäljet läikehtivät vielä hänen kasvoillaan Vaudreuilin\nnähdessä hänen kuutamossa lähestyvän ja astuessa häntä vastaan.\nLousianan kuvernööri nauraa hihitti ja hykerteli kämmeniään mahansa\nyllä.\n\n\"Mitä nyt tuumaat valppaudestani?\" hän tiedusteli hunajanmakeaan\ntapaansa, puhua kähisten hyväntuulisena. \"Kuutamoa, ihana impi -- ja\notollinen tilaisuus. Mitäpä muuta pyytäisitkään, Bigot?\"\n\nKäskynhaltija tarttui Vaudreuilia käsivarteen, ja hänen sormensa\npusertuivat kipeästi toisen hyllyvään lihaan. \"Luojan kiitos, että\näkkäsit hänen hiipivän portaita alas\", hän puuskahti puoliääneen\nsanomaan. \"Vaudreuil, lupaanpa sinulle tänä yönä, että kuvernöörinvirka\non sinun yhtä varmasti kuin Anne St. Denis on minun!\"\n\nVaudreuilin rasvainen, tutkimaton hymy ei muuttunut. \"Kaikki kävi siis\nhyvin?\"\n\n\"Kyllä, aivan kuten etukäteen sanoitkin. Hän on minun. Hän luottaa\nminuun. Hän uskoo minuun. Nyt on vain saatava tuo nuori metsäläinen\nQuebeciin, ylennettävä hänet kunnian kukkuloille ja sitten -- --\"\n\nBigotin paljaat hampaat välkkyivät sanomatta jääneiden sanojen kiihkoa.\n\n\"Tyttö on nuori\", sanoi Vaudreuil. \"Hänen kauniissa pääkkösessään on\ntämäniltainen kylvösi itävä. Ja enemmän kuin tuo poika on tytön isä\ntiellämme.\"\n\n\"Isästä pidetään huolta\", Bigot vakuutti. \"David Rock on se vuori, joka\nmeidän on siirrettävä syrjään, eikä siinä työssä sovi käyttää niin\nyksinkertaista tapaa kuin murha on. Asian täytyy käydä toisella\ntavoin.\"\n\n\"Mikä onkin paljon mieltäkiinnittävämpää\", Vaudreuil lisäsi kääntyen\ntähyilemään kuuta. \"François, oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa\nyötä?\"\n\n\n\n\nIX luku.\n\n\nBigotin lähdettyä poispäin oli Anne muka menevinään sisään. Häntä\npoltti halu saada nähdä Davidia, halu, jota hänen oli mahdotonta\nvastustaa. Sattumalta keittiöstä rientäneen neekeripalvelijattaren hän\nlähetti noutamaan päähinettään ja pyydettyään hänen ilmoittamaan\nseigneur St. Denisille tyttären lähteneen yöksi Marie Rockin luokse hän\nurheasti lähti matkaan. Ennen pitkää saapui hän vähäiselle aukeamalle,\nmissä Päivänlaskunkalliolle vievä polku erkani Davidin kotiin vievältä\ntieltä ja missä David oli illalla heidän erotussaan häntä suudellut.\n\nAnne oli lähtemäisillään rientämään kuun valaiseman aukion poikki, kun\nhän äkkiä säikähtyneesti henkäisten pysähtyi. Keskellä aukeamaa seisoi\nyksinäinen olento. Se katsoi häneen ikäänkuin äkkiä pysähtyneenä.\nIloisesti huudahtaen tyttö riensi olennon luokse, sillä hän oli\ntuntenut Davidin.\n\nTämä ei liikahtanut häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat miltei\nsamanlaiset kuin hänen illalla rynnätessään linnan eteissalista,\nkalpeat, kovapiirteiset ja tuimat. Mutta hän laski piilukkopyssynsä\nkädestään, otti hatun päästään ja odotti hämmästyneenä.\n\n\"Tiesitkö, että olin tulossa, David?\" tyttö kysyi hengästyneesti.\n\n\"Tiedän ainoastaan, että pitkän aikaa kävelit monsieur Bigotin kanssa,\nja niin käskynhaltija kuin hän onkin, en pidä siitä senjälkeen mitä\ntänä iltana tapahtui vuorenrinteellä.\"\n\n\"Sinä näit meidät, David?\"\n\n\"Olin teidän ohikulkiessanne niin lähellä suuren jalavan varjossa, että\nnäin kätesi hänen käsivarrellaan ja kuulin hänen sanovan sinulle\njotakin siitä ruhtinaallisesta kunniasta, minkä joku toinen mies voisi\nsinulle suoda.\"\n\nNyt Anne käsitti, miksikä David seisoi niin liikahtamatta ja kovana,\nvalkein ja tuimin kasvoin. Hetkeksi hän painoi päänsä kumaraan\nikäänkuin olisi joutunut kiinni jostakin, mitä häpesi, ja sitten\nkatsahtaen ylös veitikka silmänurkassa ja kuuvalon karkeloidessa\nsilmissään hän sanoi: \"Etkö ollut hyvilläsi vastauksestani, David?\"\n\n\"En kuullut mitään vastausta.\"\n\n\"Mutta minä kyllä vastasin -- ja niin sydämeni kyllyydestä, että\nmuistan jokaisen sanani.\"\n\n\"En sitä kuullut.\"\n\n\"Näit ainoastaan käteni monsieur Bigotin käsivarrella?\"\n\n\"Niin, ja hymyillen kumartui hän puoleesi.\"\n\n\"Sitten olen hyvilläni siitä, että et nähnyt enempää, sillä juuri\nsilloin piteli hän sormenpäitäni kädessään\", Anne sanoi ja äkkiä\nhelkähti hän nauramaan, laski kätensä Davidin olalle, suuteli häntä ja\npainoi päänsä hänen rintaansa vasten.\n\n\"David, armas, iloitsen äärettömästi siitä, että tunteesi ovat\ntuollaiset minua kohtaan!\" hän huudahti hellästi. \"Olisin onneton,\nellet olisi hiukan mustasukkainen. Ja olen ylpeä siitä, että et taas\nriehaantunut nähdessäsi minut Bigotin seurassa. Olet minua vahvempi,\nsillä jos minä konsanaan keksin sinut noin kuutamokävelyllä Nancy\nLotbinièrin keralla, revin silmät hänen päästään enkä sinulle enää\nikinä sano sanaakaan!\"\n\nSitten veti hän Davidin heidän tavalliselle paikalleen, aukeaman\nlaidassa olevalle puunrungolle, ja istui itse hänen viereensä sekä\nkertoi kaiken, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun toinen oli lähtenyt\nlinnasta, ja toisti sana sanalta, mitä käskynhaltijan kanssa oli\npuhunut.\n\nKertaakaan ei David häntä keskeyttänyt, mutta hänen kasvoilleen kohosi\nverkkaisa puna ja hänen silmiinsä tuli muuan ilme, joka sai hänet\nvihdoin kääntämään katseensa poispäin.\n\n\"David -- tämähän merkitsee meille koko maailmaa\", tyttö lopetettuaan\nkuiskasi vapisten. \"Mitä asiasta arvelet?\"\n\n\"Ajattelen -- etupäässä -- kuinka mitätön ja alhainen olen\najatellessani moista nähtyäni sinut Bigotin kanssa\", toinen sanoi.\n\n\"Iloitsen siitä\", Anne virkkoi. \"Se todistaa, että minua\nrakastat -- --\"\n\n\"Enemmän kuin kaikkia Bigotin ja Ranskan kuninkaan mahdollisia antimia,\nja senvuoksi en näe mitään syytä puuttua tuohon, mitä Bigot niin\nviettelevästi taritsee -- minkä vuoksi, sitä en oikein jaksa käsittää.\"\n\n\"Koska herätämme hänen mielenkiintoaan, David!\"\n\n\"Niin, mielenkiintoaanpa kyllä!\"\n\n\"Ja hän tietää sinut nuhteettomammaksi ja urheammaksi kuin ainoakaan\nniistä, jotka tänä iltana ovat Grondin Manorissa.\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Hän tarvitsee sinua, David, sillä Ranska tarvitsee sinua! Olet\nunohtanut, David, ajat ovat muuttuneet. Nyt on Quebec tämän maailman\nsydän eikä erämaat. Sieltä käsin on Uus-Ranska kukistava vihollisensa\n-- tai siellä sortuva! Ja joskus, kun vaaraa, jonka olet piirtänyt\nruutisarveesi, ei enää ole, voimme palata tänne, missä kaikki on meille\nläheistä ja rakasta.\"\n\n\"Ethän vain häpeile minua, Anne?\"\n\n\"En koskaan. Tämä johtuu siitä, että olen ollut Quebecissa ja tiedän\nsiellä tarvittavan sinun kaltaisiasi miehiä.\"\n\n\"Jättäisitkö erämaiden ukset avoimiksi?\"\n\n\"On toisia, jotka vartioivat näitä uksia. Kun hetki lyö ja sinun on\ntaisteltava, niin näkisin sinut mieluummin miesten johtajana kuin\nyhtenä joukosta.\"\n\n\"Kuvailet kauniita asioita, Anne. Tahtoisitko minun jättävän äitini?\"\n\n\"Hän on myöhemmin tuleva sinne, ja on oleva sinusta yhtä ylpeä kuin\nminäkin!\" Annen pää painui kumaraan. \"David, lähdethän?\"\n\n\"En henno. Minua pelottaa muuttaa elämäni suunnitelmaisi mukaan.\"\n\nTytön pehmeä kämmen painui hänen poskeaan vasten. \"Tehkäämme sopimus.\nTule minun kanssani, ja ellet pidä elämästäsi kouluvuoteni loppuessa,\npalaan tänne kerallasi -- ainaiseksi.\"\n\n\"Lupaatko sen, Anne?\"\n\n\"Lupaan!\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei minulle jää muuta mahdollisuutta. Minä tulen!\"\n\nRiemusta huudahtaen hypähti Anne pystyyn ja seisoi kuutamossa hänen\nedessään. \"David, rakastan sinua enemmän kuin ennen konsanaan!\" hän\nhuudahti.\n\nEnnenkuin nuo sanat oli lausuttu oli David riipaissut hänet syliinsä.\n\"Ja rakastat aina?\" hän kysyi käskevästi.\n\n\"Aina!\"\n\n\"Vaikka en kykenisikään tulemaan sellaiseksi kuin olet haaveillut?\"\n\n\"Silloinkin!\"\n\nDavid nauroi niinkuin hän aikaisemmin sinä päivänä oli nauranut\nPäivänlaskunkalliolla ja piteli tyttöä hiukan loitompana sitten\nnopeasti temmaten hänet takaisin likelleen.\n\n\"Et enää ole poika\", kuiskasi tyttö. \"Olet mies!\"\n\n\"Päivä on ollut pitkä\", toinen vastasi. \"Vuosien mittainen!\"\n\n\"Ja olenko minäkin vanhennut?\"\n\n\"Niin paljon, että alussa minua säikytit.\"\n\n\"Ja nyt -- --\"\n\nHän kurkotti huuliaan, ja David suuteli häntä.\n\n\"Pelkään sinua tuollaisena\", hän sanoi ja suuteli taas.\n\nSitten tyttö vetäytyi hänen sylistään ja kertoi epätoivoisen rohkeasta\npäätöksestään ypö yksin lähteä Davidin äidin luokse.\n\n\"Jokin enkeli kai tuon tuuman juohdutti mieleesi ja sitten pysähdytti\nminut tänne aukiolle, Anne. Äidilläni on sinulle jotakin tärkeätä\nkerrottavaa -- ja tahtoisin sinun tapaavan Mustan Metsästäjän.\"\n\n\"Mustan Metsästäjänkö!\"\n\n\"Niin, Hän saapui tänään taas meidän ollessamme Päivänlaskunkalliolla.\"\nPoika saattoi nähdä vanhan kauhun tulvahtavan sinne, mistä äsken oli\nsäteillyt onnea. Hän otti tytön toisen käden ja piteli sitä\npuserruksessaan niinkuin tyttö äsken oli pidellyt hänen kättään. \"Anne,\nolen uskonut kaiken, mitä olet minulle Quebecista selittänyt, vaikka\nsyvimmällä sydämessäni pelkäänkin. Ja nyt pyydän sinua hiukkasen\nluottamaan minuun Peter Joeliin nähden, josta olet aina kuullut minun\npuhuvan Mustana Metsästäjänä. Ja minäkin teen kanssasi erään\nsopimuksen. Ellet tuon vuoden lopulla pidä tästä miehestä, jota niin\npelkäät, en sinä ilmoisna ikänä enää lähde hänen kanssaan\nseikkailemaan, olkoon kysymyksessä vaikka kuinka pieni taival sinun\nluotasi.\"\n\nAnnella ei ollut -- kuten Davidilla äsken -- mitään muuta\nmahdollisuutta kuin suostua.\n\n\"Kuitenkin pelkään häntä -- jostakin selittämättömästä syystä pelkään\nhäntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä\", hän sanoi heidän käsi\nkädessä lähtiessään aukiolta ja kaarrettuaan metsäpolulle.\n\n\"Ja minä häntä rakastan\", David sanoi, \"niinkuin sinäkin olet tekevä\ntuon sopimamme vuoden kuluttua. Ellei Mustaa Metsästäjää olisi\nollut -- --\"\n\nHän vaikeni ja puristi tytön kättä kovemmin heidän hiljaa ja\nvarovaisesti jatkaessaan matkaansa metsän halki. Vasta Punaiselle\nAukiolle saavuttua Davidin valppaus hellitti, ja tyttö uskalsi ruveta\npuhumaan. \"Melkeinpä kulkisin mieluummin tuon metsän halki yksinäni\nkuin sinun kanssasi\", hän sanoi. \"Jos vielä pelotat minua tuolla --\nkuinka sitä nimittäisin -- --\"\n\n\"Olen pahoillani\", David sanoi.\n\nÄkkiä kävi Anne kiihtyneesti häntä käsivarresta kiinni. \"Tuolla\naukiolla on joku. Katso -- tuon ensimmäisen suuren kallion kupeella --\nseisomassa ihan ilmetysti paikassa, jossa emme vielä koskaan ole ketään\nnähneet!\"\n\n\"Näin hänet ja pysähdyin tänne varjoon, missä meitä ei nähdä\", vastasi\nDavid hyvin hiljaa.\n\n\"Se liikahti!\" Anne kuiskasi hengästyneesti ja painautui lähemmäksi.\n\"Se on elävä ihminen -- yötä mustempi -- ja pitempi kuin kukaan\nnäkemäni.\"\n\n\"Kuutamossa sinusta vain siltä näyttää, Anne.\"\n\n\"Mutta musta se on -- -- musta, ei harmaa eikä -- valkoinen -- niinkuin\nkummitus olisi.\"\n\n\"Musta se on\", David virkkoi hymyillen.\n\n\"David, mikä se on?\"\n\nVastaukseksi kajahutti toinen yölinnun huudon, tuskin sihahdusta\näänekkäämmän, ja seuraavana tuokiona tämä sama ääni soinnahti takaisin\nkuin vaimeana kaikuna, ja Anne kuuli sydämensä ankarasti jyskyttävän.\n\nDavidin hymystä heijastui riemua. \"Musta Metsästäjä siellä meitä\nodottaa. Kahdesti olemme tänä iltana menneet huomaamatta toistemme\nohitse.\"\n\nHän tunsi Annen sormien jäykistyvän kädessään, vaikkakaan ei saattanut\nkäsittää sitä ääretöntä pelkoa, mikä riipaisi tytön koko olemusta\nheidän lähtiessään kulkemaan Punaisen Aukion poikki. Kuun aikaansaama\nihmeellinen vaikutelma lientyi sitämukaa kuin he ennättivät lähemmäksi,\nja kotvasen kuluttua Anne näki siinä miehen, missä tuo pitkä,\naavemainen hahmo oli äsken ollut -- miehen, joka oli paljastanut päänsä\nja ojensi käsiään heitä vastaan -- miehen, jonka kasvoista säteili\nsamaa riemua kuin äsken Davidin ilmeestä ja jonka hiuksissa oli\nhopeanharmaa juova.\n\nHän tarttui vaistomaisesti päähineensä nauhoihin noiden kahden\nseistessä pitkän tuokion lujasti pusertaen toistensa käsiä ja sanaakaan\nsanomatta. Ja sitten Musta Metsästäjä loi Davidin olan yli katseensa\nAnneen.\n\nDavid kääntyi. \"Tässä on Anne\", hän sanoi. \"Minun Anneni --\nruutisarvessa.\" \"Meidän Annemme ruutisarvessa\", oikaisi Peter Joel\nja kumartui Annen puoleen, niin että tämä saattoi nähdä tuon\npehmeänvalkoisen hiusjuovan ulottuvan otsalta aina takaraivoon saakka.\nBigot itse ei olisi kyennyt käyttäytymään sirommin tai arvokkaammin, ja\nkuitenkin Annea puistatti entistä pahemmin hänen muistaessaan Davidille\nantamaansa lupausta ja ojentaessaan toiselle molemmat kätensä.\n\nMusta Metsästäjä piteli niitä silmänräpäyksen miltei hartaalla\nhellyydellä ja päästi ne sitten.\n\n\"Olen kuullut teistä niin paljon, että minusta tuntuu kuin tuntisin\nteidät aivan yhtä hyvin kuin Davidinkin\", hän sanoi. Ja hänen\näänensävystään Anne tiesi kelmeiden kasvojensa ja käsiensä värinän\nilmaisseen toiselle aavistuksen siitä kauhusta, joka jäyti hänen\nsydäntään.\n\n\"Iloitsen siitä\", hän sanoi uljaasti, vaikka häntä painostikin\ntajutessaan sanainsa olevan valhetta. \"Ystävyytenne on minulle\nkunniaksi, mikäli Davidin kertomuksista puoletkaan on totta.\"\n\nSilmänräpäyksen verran karehti katkera hymy Peter Joelin suupielissä.\n\"Jos vain hiukkasenkin voitte ajatella minua ystävällisesti, olen\näärettömän hyvilläni\", hän sanoi, ja tuntiessaan toisen lukevan\najatuksensa tyttöä värisytti. Mutta Peter Joel kääntyi ripeästi Davidin\npuoleen. \"Tapaan sinut täällä aivan sattumalta, poika. Jäin tähän\naukeaan katselemaan kuuta.\"\n\nHän nyökkäsi ja hymyili Annelle taas, ja tällä kertaa oli tyttö aivan\nvarma noiden häneen niin vakaasti katsovain silmäin katkerasta,\npuolittain murheellisesta ilmeestä. \"Rakastan kuuta\", Peter Joel sanoi.\n\"Pelkäänpä tuhlanneeni viljalti aikaa sitä tähyillessäni ja\nhaaveillessani haudantakaisia. On myöhäistä. Davidin on kanssanne\nriennettävä jatkamaan matkaansa.\"\n\n\"Ilta sattuu olemaan sellainen, jolloin ajalla tuskin on mitään\nmerkitystä\", Anne sanoi tuskin tietäen, että puhui. \"Ettekö palaa Marie\nRockin luokse meidän kanssamme?\"\n\n\"Minun on nähtävä käskynhaltija\", Musta Metsästäjä vastasi, ja nämä\nsanat sanottiin yhtä hyvin Davidillekin. \"Vain tärkeä velvollisuus saa\nminut luopumaan kutsuunne sisältyvästä ilosta, mademoiselle Anne!\"\n\nTyttö poistui hiukkasen syrjempään, ja tuokioksi jäivät David sekä\nPeter Joel kahdenkesken. Ottaen sitten kallionkupeelta pitkän mustan\nluodikkonsa ja asettaen päänmukaisen päähineensä päähänsä hän toivotti\nhyvää yötä ja kumarsi taas Annelle. Sitten hän poistui Grondin Manoria\nkohden, oudon, kalmaahuokuvan olemuksensa oudosti kasvaessa hänen\nennättäessään kauemmaksi.\n\nNyt Annea puistatti, eikä hän yrittänytkään salailla sitä Davidilta.\n\"Sieluani ihan hyytää\", hän sanoi. \"En lainkaan odottanut tapaavani\ntuollaista henkilöä, David -- henkilöä, joka puhuu ja käyttäytyy noin\nhienosti -- ja kuitenkin on pelkoni entistä suurempi.\"\n\n\"Olit hänelle suloinen ja hyvä, Anne. Kiitän sinua!\"\n\n\"Yhä vahvemmaksi käy uskoni, että hän on varjo meidän ja onnemme\nvälillä. Syytä älä kysy minulta, sillä itsekään en sitä tiedä.\nKaiketikin on typerä pelkoni haihtunut jo kauan ennen sopimamme vuoden\nloppua.\"\n\n\"Kyllä varmaan, jopa ennenkuin tämä yö on kulunut\", David vakuutti\nsalaperäisesti ja ehätti kulkemaan rivakammin.\n\n\"Sinulla on kiire päästä minusta\", syytteli tyttö, \"niin että joutuisit\ntakaisin hänen luoksensa.\"\n\n\"Ei minulla ole puoleksikaan niin kiire hänen luoksensa kuin viedäkseni\nsinut kuulemaan, mitä äidilläni on kerrottavanaan.\"\n\n\"Vihaan arvoituksia\", Anne sanoi suutahtaen ja pusersi huulensa niin\nlujasti umpeen, ettei niiltä enää puhjennut sanaakaan ennenkuin vasta\nhänen nähtyään tulen tuikkivan Marie Rockin ikkunasta. Silloin hän\nsanoi: \"Voit lähteä nyt. Ei minulle enää mitään satu.\"\n\n\"Lähteäkö -- minkävuoksi?\"\n\n\"Mennäksesi Mustan Metsästäjän luokse tietenkin. Sitähän aiot!\"\n\n\"En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, Anne -- --\"\n\n\"Pahoittaako mieltäni! Eikö sopimukseemme kuulu, että lähetän sinut\ntakaisin hänen luokseen?\" Tytön leuka kohosi uppiniskaisesti hänen\nrientäessään pois, ja epäröiden David seisoi kunnes näki äidin oven\nsulkeutuvan hänen jälkeensä.\n\nValoa vilkkui sinä yönä myöhään Marie Rockin huoneesta. Sitä loisti\nsieltä muun talon jo ollessa pimeän helmassa. Sitä loisti Mustan\nMetsästäjän ja Davidin hiirenhiljaa pujahtaessa vuoteilleen ullakolle.\n\nJa kynttiläin vihdoin sammuessa Marie Rock ja Anne St. Denis yhä\nlepäsivät valveilla, suurin silmin tuijottaen eteensä.\n\nToisen sydämessä oli ihmettä, onnea ja pelkoa -- pelkoa, joka painoi\nhäntä julman, kauhean varjon lailla, vaikka hän olikin kuullut Peter\nJoelin tarinan alusta loppuun.\n\nToisen sydämessä oli epätoivoa, joka pitkinä, unettomina hetkinä\nsynkkenemistään synkkeni.\n\n\n\n\nX luku.\n\n\nSeuraavat päivät olivat ensimmäisiä virstapylväitä Davidin elämässä.\nHänen koko maailmansa oli vaihtumassa, ja hänestä tuntui kuin olisi\nkaikki siinä muuttunut aina äidistä ja Annesta alkaen metsiä myöten.\nSuuri Quebecin kaupunki oli vihdoinkin vienyt Annen. Se oli riistänyt\ntytön metsistä, tästä aurinkoisesta laaksosta, kaikesta, mikä Davidille\noli rakasta ja kallista. Itse puolestaan David yhä tunsi outoa pelkoa\nQuebeciin lähtöänsä ajatellessaan, pelkoa, jota hän ei uskonut\näidilleen eikä Annelle. Tuona ainoana päivänä ja yönä oli hän käynyt\nvuosia vanhemmaksi.\n\nPitkän jauhatusyön jälkeisenä päivänä mylläri Fontbleulla oli syytä\nsynkkään voitonriemuun nähdessään Davidille lausumansa ennustuksen\ntoteutuvan. Ennen puoltapäivää lähti Bigotin seurue Grondin Manorista.\nHurjasti laulaen ja hoilaten sekä lippuja liehuttaen se lähti matkaan,\nmutta Bigot ei mennyt mukana. Eivät liioin Vaudreuil, de Pean eikä\npuolisenkymmentä nuorta, hilpeätä upseeria hänen henkivartiostostaan.\n\nFontbleu voiteli vanhaa siipiratasta öljyä säästelemättä. \"Etpä enää\nkitise, mikäli se minusta riippuu\", hän höpisi. \"Olet aika houkka ja\nniin minäkin, Davidin ollessa kaikkein suurimman hupsun. Tyttö lähtee\ntiehensä eikä enää palaa entisenlaisena, eikä David loppujen lopuksi\nhäntä saa!\" Ja Fontbleu kirota kirskahti luittensa narskuessa\nmyötätuntoa.\n\nSamana päivänä saapui muuan intiaanilähetti ilmoittamaan Annen\nquebecilaisvieraiden olevan tulossa Kolmen Virran luona ja saapuvan\nmuutaman päivän sisässä.\n\nEilistä kalvakkaammin kasvoin Marie Rock lopetteli Davidin uutta,\nkaunista hirvennahkapukua. Iltapäivällä saapui seigneur St. Denis häntä\ntervehtimään, ja hänen mukanaan olivat Bigot sekä markiisi Vaudreuil.\n\nTilaisuuden saadessaan Bigot kuiskasi salavihkaa Vaudreuilille: \"Hänhän\non miltei yhtä suloinen kuin Anne.\"\n\nIltahämyssä palasi Musta Metsästäjä, joka päivänkoitteessa oli\nlähtenyt. Siitä hetkestä lähtien Davidista tuntui, että Grondin\nManorissa jokainen ihminen mylläri Fontbleuta lukuunottamatta palavasti\nhalusi hänen lähtevän Quebeciin.\n\n\"Onni on osunut tiellesi, poikani\", hänen äitinsä sanoi, \"ja tekisimme\nväärin ellemme käyttäisi sitä hyväksemme, olipa eromme sitten kuinka\nvaikea hyvänsä.\" Hän kertoi Bigotin ja Vaudreuilin käynnistä sekä\nnäiden lupauksesta lähettää David takaisin mainehikkaana ja\nvaurastuneena.\n\n\"Quebecissa sykkäilee kansakunnan sydän\", Peter Joel lausui äänessään\njotakin outoa ja kaukaista. \"Mene, David, tunnustele sen valtimoa!\"\n\n\"Quebecissa sykkäilee paholaisen sydän, sitä hän tarkoittaa\", ivaili\nmylläri Fontbleu Davidin kertoessa hänelle nämä sanat. \"Menkää,\nDavid-poika, ja kokekaa, mitä paholainen teille tekee!\"\n\nKaikkialla pani David merkille äkillistä muutosta. Ensinnäkin äidissä\nsen yön jälkeen, jolloin hän oli kertonut Peter Joelin tarinan. Hänen\nkatseessaan oli väsynyt ilme ja silmäin alla syvät varjot. Hän näytti\näkkiarvaamatta kadottaneen rahtusen tuota tyttömäistä hilpeyttä ja\ntoveruutta, millä hän aina oli Davidiin suhtautunut. Tästä samasta\nyöstä lähtien myöskin Peter Joel usein vaipui pitkiin yksinäisiin\nmietteisiin, ja lähti vihdoin Davidille lainkaan ilmoittamatta\nMontrealin saarelle.\n\nKaikkialla tiedettiin pojan olevan Bigotin ehdottoman suosikin, mitä\nseikkaa Bigot kaikkialla itse kuulutti. Hän sekä Lousianan kuvernööri\nnimittivät poikaa Davidiksi ja kävivät joka päivä -- nuo kaksi ylvästä,\nloisteliasta hovimiestä -- tervehtimässä pojan äitiä.\n\nMutta Anne, suloinen Anne hänet sai aivan suunniltaan, sillä aina\ntavatessaan Davidin tyttö niiasi hänelle syvään ja sirosti, vieläkin\nviehkeämmin kuin kuvernöörille tai käskynhaltijalle, sillä hänen\nkatsoessaan Davidia säteili hänen kauniista silmistään myöskin\nrakkautta.\n\nNiin kiihkeästi kuin David ponnistelikin, karahti hän kerta kerralta\nhehkuvan punaiseksi.\n\n\"Sinun täytyy heittää moinen, Anne\", hän pyyteli. \"Olen kuin mikä\nhupakko sinun noin niiaillessasi minulle ikäänkuin olisin kuningas.\"\n\n\"Sitä oletkin -- minun kuninkaani\", tyttö sinkautti vastaan. \"Enkä minä\nmuillekaan anna sitä, mitä en voi suoda sinulle.\"\n\n\"Mutta ihan varmaan he naureskelevat partaansa nähdessään sinun noin\ntemppuilevan tällaisen tuhkimuksen edessä, joka ei osaa hymyillen\nkumarrella eikä vastailla mitään hienoa.\"\n\n\"Vain sentähden, että pelkäilet -- --\"\n\n\"Niinpä juuri.\"\n\n\"Ja olet niin kömpelö, David, niin herttaisen, kultaisen kömpelö --\nintiaani, joka ei saa niskojaan taipumaan. Tarvitset opettajaa, ja minä\nsiksi rupean, ettei tuo keimaileva ja liehakoiva Nancy Lotbinière pääse\nsekaantumaan asiaan. Hänpä mielihalusta veisi sinut minulta juuri näin\nniiailemalla.\"\n\n\"Tarvitsen paljon opetusta.\"\n\n\"Niinpä kyllä -- siinä määrin, että minulle tulee hirveästi puuhaa\npäästyämme suureen kaupunkiin.\"\n\n\"Liian paljon puuhaa sinulla nytkin on. Emme enää milloinkaan pääse\nkahdenkesken Päinvänlaskunkalliolle.\"\n\n\"En saata tulla, David, sillä minun on oltava emäntänä ja sitäpaitsi\novat vieraani tulossa.\"\n\nNäin vierivät päivät, Davidin mielestä verkalleen, mutta hyvin nopeasti\nAnnesta ja äidistä, jotka puuhasivat kovasti saadakseen linnan kuntoon\nvieraita varten. David ei aina ollut yksikseen, sillä silloin tällöin\nlähtivät Bigot ja de Pean kävelylle hänen kanssaan tai sitten Vaudreuil\nkäyskenteli puhkuen hänen rinnallaan. Hän ikävöi Peter Gagnonia, joka\noli lähtenyt quebecilaisvieraita vastaan.\n\nMuuanna päivänä de Pean auttoi häntä korjaamaan viimeistä viljaa,\nkäskynhaltijan istuskellessa lähellä ja ilakoiden auttajan,\nkustannuksella niin hilpeästi, että Davidinkin oli pakko naurahdella.\nHeidän ahertaessaan saapui Anne Davidin äidin keralla linnasta päin\ntulevaa polkua myöten. Juuri silloin Bigot omin käsin kuljetti suurta\nlyhdettä.\n\n\"_Sancta Maria_!\" Anne ihmetteli yllättyneenä. \"Uus-Ranskan\nkäskynhaltija korjaamassa viljaa Davidin keralla!\"\n\nBigot huomasi heidät syrjäsilmällä ja siunasi taas mielessään\nVaudreuilin oveluutta, Vaudreulin, joka oli saanut urkituksi Annen sinä\npäivänä aikovan tulla Marie Rockin mukana käymään tämän kotiin.\n\nMyöhemmin hän lempeän kohteliaasti ja ystävällisesti kysyi Davidilta,\neikö saisi ilon ja kunnian saattaa Anne takaisin kotiin. Tuo pyyntö\nriipaisi Davidia kuin veitsen sivallus, sillä nähdessään Annen oli hän\nriemuinnut tietäessään pääsevänsä saattamaan häntä takaisin Grondin\nManoriin. Hän kuitenkin keveästi kumarsi -- niin paljon hovitapoja oli\nhän linnassa oppinut -- ja vastasi sitten, ettei tullut kysymykseenkään\nevätä sellaista käskynhaltijan taholta tulevaa kunnianosoitusta.\n\nVain Anne käsitti hänen syvän pettymyksensä Davidin saadessa\ntilaisuuden ilmoittaa hänelle Bigotin pyynnöstä. Tyttö rypisti\nhiukkasen kulmiaan.\n\n\"Aikomuksenani oli kävellä takaisin sinun kanssasi\", hän sanoi.\n\n\"Mutta kun hän kerran pyytää -- niin voitko kieltää?\"\n\nAnnen silmistä kuvastuva hämmennys kasvoi. \"Sellainen olisi --\nepäkohteliasta, David. Mutta jos haluat -- --\"\n\n\"Sitä en tee. Hänen tarkoituksensa on hyvä. Enpä juuri enää epäile\nhänen ystävyyttään. Kuitenkaan en saata sitä käsittää. Yritän, mutta en\nvoi.\"\n\n\"Jos näkisit asiat minun silmilläni, niin kyllä voisit\", Anne kuiskasi,\nja hänen silmistään kuvastuva sulous sai Davidin miltei suutelemaan\nhäntä kaikkien muiden läsnäollessa.\n\nAina Annen lähtöön saakka Bigot kohdisti kaiken huomionsa Davidin\näitiin, ja hänen hienotunteinen sekä lempeä käytöksensä sai de Peanin\nselkänsä kääntäessään salaa ivallisesti hymyilemään. Bigotin ja Annen\nvihdoin lähtiessä paluumatkalle jäi de Pean vielä taloon. Peltomaan\ntoisesta,päästä heilutti Anne kättään Davidille. Tämä hymyili, mutta\nhänen sisimmässään oli jotakin tukahuttavaa ja masentavaa.\n\n\"Olette onnenpoika\", de Pean sanoi lyöden häntä ystävällisesti olalle,\n\"sillä olette valloittanut viehkeimmän naissydämen, mitä ikinä olen\nnähnyt, ja François Bigotin ystävyyden.\" Senjälkeen de Pean herralleen\nuskollisena jatkoi Davidin kanssa viljankorjuuta sisimmässään kyllä\nsalaa noiduskellen urakkaa, mihin oli joutunut.\n\nLäntiseltä taivaalta paistavan ilta-auringon valaisemassa metsässä\nBigot kotvasen vaelsi Annen rinnalla miltei sanattomana. Hänet näytti\nvallanneen surumielinen ilo, ja tämän hän karkoitti vihdoin hiukkasen\nnaurahtaen, tarttui tytön käteen ja asetti sen käsivarrelleen ikäänkuin\nolisi hän äsken unohtanut velvollisuutensa seuralaistaan kohtaan.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, Anne\", hän sanoi. \"Mitäpä miettinette\nmiekkosesta, jonka unikuvat riistävät valtoihinsa niin että hän unohtaa\ntällaisen vierellään kulkevan tenhottaren, olkoonpa vain tuokioksi tai\npariksi? On ihmeellistä, että aina ollessani seurassanne tahtoisin\nhaaveksia. Voitteko arvata syytä?\"\n\n\"En\", Anne sanoi hiukkasen pelokkaasti.\n\n\"Koska te minulle merkitsette Uus-Ranskan sydäntä, sielua ja\nelämänhenkeä. Kauneutenne, puhtautenne, isänmaanrakkautenne, joka\nvoittaa kaikki lemmentunteennekin -- se kaikki tuo mieleeni\nhaavekuvia kunniasta, johonka isänmaani korottaminen on ainoana elämäni\npyrintönä.\"\n\nJa Bigot tiesi tämän vierellään kulkevan puhtaan, nuoren olennon olevan\nsulaa luottamusta ja uskoa. \"Kuninkaan ja Jumalan puolesta!\" hän sanoi\ntaas ikäänkuin muka toverinsa unohtaen. \"Mitäpä muuta tässä maailmassa\nvoisikaan vaatia sellaista, jonka puolesta taistelee kunnes yö\nvaivuttaa viimeisen esirippunsa yllemme. Mitä merkitseekään se, että\nmyrkylliset kielet hautovat kavalia hankkeitaan. Kuinka autuas\nolenkaan, Anne, jos saan kuolla tietäen Uus-Ranskan olevan turvatun. Ja\nte -- te olette antanut minulle uutta intoa jatkaa työtäni.\"\n\n\"Jos se on totta, olen äärettömän iloinen\", Anne lausui vavahtaen.\n\n\"Se on totta -- niin totta, ettei François Bigot anna minkään seikan\nmaailmassa tulla teidän ja onnenne väliin, jotta täyttyisi se tärkeä ja\npyhä tehtävä, jonka teidän kaltaisenne olento voi suorittaa\ntoteutettaessa haaveitani Uus-Ranskan tulevaisuudesta. Juuri senvuoksi,\nettä se on totta, minä tänään tuotin Davidille sellaisen pettymyksen,\nettä pyysin saada saattaa teidät kotiin. Sydämeni kehoittaa minua\nuskoutumaan teille eräässä asiassa, jota miltei pelkään paljastaa.\"\n\nAnne vaikeni. Sanaakaan ei hän tohtinut sanoa, sillä käskynhaltijan\näänessä värisi miltei murhemielinen viite jostakin tavattomasta\nvaarasta.\n\n\"Jos puhun niin kuunteletteko?\"\n\n\"Kuuntelen\", Anne sanoi.\n\n\"Ja suotte minulle anteeksi, jos teitä loukkaan, ja uskotte\nvilpittömyyteeni, sanonpa sitten mitä tahansa!\" Bigot ei odottanut\nvastausta, jonka lausumisen hän tiesi Annelle vaikeaksi. \"Olette\nuskollinen ja kuuliainen, Anne. Luotan teihin kuin Jumalanäitiin. Ja\naivan niinkuin tämäkin aikoinaan erosi kaikista maailman iloista\npyhittäytyäkseen pyhälle kutsumukselleen, niin tekin aivan varmaan\nuhraisitte itsenne, jos Jumala tai tämä maa sitä vaatisivat. Sen vuoksi\nja sen vilpittömyyden tähden, jolla sanani tulette vastaanottamaan,\naion puhua teille Davidista -- ja hänen suhteensa tuntemastani\npelosta.\"\n\n\"Pelosta!\" Anne huudahti Bigotin sulavasointuisten sanojen saadessa\nhänet värisemään. \"Jos hän on vaarassa -- --\"\n\n\"Hän on\", Bigot keskeytti katsoen suoraan eteensä ja puhuen verkalleen\nja miettiväisesti. \"Ei itsensä takia, Anne, niin että älkää toki\npelästykö sanoistani. Mutta hän on hyvin nuori ja juonittelijan käsissä\ntaipuvainen. Pelkään hänen jaloon nuoreen mieleensä kylvetyksi\nsiemenen, jonka poistamiseen tahtoisin apuanne ennenkuin se itää.\nTarkoitan teidän Mustaksi Metsästäjäksi nimittämänne miehen synkkää ja\nkavalaa vaikutusta. Tähän mieheen, vihollistemme seassa syntyneeseen ja\nkasvaneeseen, kodittomaan rajamaiden harhailijaan, en minä luota, ja\npahoja aavistuksia tulee mieleeni hänestä näinä aikoina, jolloin\nsalaperäinen, piileskelevä petturuus jäytää Uus-Ranskan sielua ja\nkunniaa. Epäilen Mustaa Metsästäjää!\"\n\n\"Monsieur!\"\n\n\"Olen pyytänyt teiltä anteeksi, Anne, ollessani teille näin tuskallisen\navomielinen. Mutta se tapahtuu Davidin tähden, enkä kenellekään ole\npuhunut epäluuloistani. En pidä Mustaa Metsästäjää niinkään petturina\n-- sillä hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan ranskalaista verta --\nkuin vakoojana, jonka kavaluutta meidän on mahdoton näyttää toteen.\nTiedän teidän Davidin tähden pitävän hänestä -- --\"\n\n\"Minä -- minä -- --\", Anne huudahti, mutta vaikeni.\n\nBigotin sormet pusersivat taas hänen kättään. \"Eikä David ainoastaan\nole nuori, vaan myöskin englantilainen!\" Hänen äänensä lempeys\nsuorastaan hiveli hänen sisässään asustavan paholaisen virkkaessa tuon\nkatalan vihjeen. \"Niinkuin vitsa väännetään, niin puu saattaa kasvaa,\neikä meidän ole annettava tämän viekkaan petturin vääntää Davidiamme.\"\n\n\"Pyhä Jumalanäiti!\" puhkesi Anne sanomaan kuin itsekseen. \"Ettekö\nluotakaan -- --\"\n\n\"Kyllä toki luotan Davidiin!\" Bigot huudahti. \"Uskon hänen sydämensä\nolevan petoksesta ja vilpistä yhtä puhtaan kuin omanikin on, ja pidän\nhänestä hänen urheutensa tähden sekä häntä kohtaan tuntemani\nluottamuksen vuoksi. Mutta -- Anne, pelkään Mustan Metsästäjän\nmyrkyttävän tämän nuorekkaan uskon, vilpittömyyden ja rakkauden!\"\n\nHän loi katseensa alemmaksi ja näki veren paenneen Annen kasvoilta.\nVoitonriemussaan hän lempeästi naurahti muuttaen käytöksensä tavalla,\nmikä oli tehnyt hänestä Uus-Ranskan vaarallisimman miehen. \"Olen\nsäikyttänyt teitä, pieni neito, ja olen hyvin pahoillani. Oli julmaa,\nettä annoin moisten mietteiden puhjeta huuliltani. Sillä teidät\nrinnallansa ja François Bigot ystävänään ei tuhannen Mustaa Metsästäjää\nkykene vahingoittamaan Davidiamme. Kuulkaa tuota rastasta, joka livertää\ntuolla pensaikossa -- pientä ystävää, joka ennen pitkää muuttaa\netelään. Se ja tämä kuulas päivä ovat edessämme olevan onnen ja riemun\nenteitä. Suotteko minulle anteeksi?\"\n\n\"Epäilys on vain liittynyt epäilykseen\", Anne sanoi, eikä Bigotkaan\nkaikessa juonikkuudessaan täysin käsittänyt hänen tarkoitustaan.\n\nMutta myöhemmin keskustellessaan Vaudreuilin kanssa kahdenkesken hän\nsanoi: \"Paula on nyt täysin viritetty. Vaudreuil, hiukkasen romantiikan\ntajua älykkyytesi lisäksi, ja olisit suurenmoinen rakastaja!\"\n\n\n\n\nXI luku.\n\n\nEipä Bigotkaan aavistanut, kuinka syvälle Annen mieleen hänen kavalat\nvihjeensä olivat painuneet. Huoneessaan kärsi tyttö äärettömästi\nristiriitaisista mietteistään ja katkerista epäilyksistään, joita\nponnistuksistaan huolimatta ei saanut karkoitetuksi mielestään. Vihdoin\notti hän laatikostaan erään moneen kertaan luetun kirjeen, jonka oli\nsaanut parhaalta ystävättäreltänsä sisar Esteriltä. Siitä huokuva\nharras luottamus Korkeimpaan kevensi hänen mieltään, haihdutti huolet,\ntoi rauhaa.\n\nTuskin oli aurinko seuraavana päivänä alkanut valaa punerrustaan idän\ntaivaalle, kun muuan lähetti saapui Davidin luokse. Viesti oli Annelta,\nja Davidia pyydettiin heti saapumaan tämän luokse.\n\nPuoliksi uteliaana ja puoliksi hätääntyneenä David kiireesti riensi\nmatkaan. Hän löysi tytön odottamasta Grondinin metsässä,\njuhanussalkonurmikon laidassa. Tytön silmät sädehtivät, ja hänen\nposkillaan paloi innostuksen puna. Davidin hiukkasen hengästyneenä\nehtiessä lähemmäksi vei hän varoittavasti sormen huulilleen, vaikka\nGrondin Manoriin olikin pyssynkantaman matka ja kaikki siellä olivat\nunen helmoissa lukuunottamatta hiljaa askareissaan hääriviä\npalvelijoita.\n\n\"Hiljaa, David, ja pidätä henkeäsi, ettei ihana tuumani tärvelly.\nVieraamme lähtevät Contrecouerista heti murkinan jälkeen ja ovat\ntäällä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Menemme heitä vastaan.\"\n\nHänestä huokui raikkautta ja suloa, joka toi mieleen\nPaivänlaskunkallion ajat. Hän antoi Davidille kätensä, ja yhdessä\nriensivät he nurmikon poikki. Heidän päästyään pois näkyvistä tyttö\npysähtyi ja selitti, että oli aika Davidin muistaa jotakin, ja David\nsuuteli hänen punaisia huuliaan ja hienoja suortuviaan niin hellästi ja\nyhä uudelleen ja uudelleen, että Anne keksi punastuvansa aivan uudella\nja ihastuttavalla tavalla.\n\nHeidän sitten asettuessaan kanoottiin, jonka muuan palvelija oli\nvarannut heitä varten, tunsi Anne olevansa kuin lapsi Davidin rinnalla.\nHän hymyili riemuissaan, mutta sitten vetäytyi hänen otsalleen pieni\nkurttu, kuten aina hänen ollessaan jostakin syystä harmissaan -- sillä\näkkiä oli hänen mieleensä muistunut Nancy Lotbinière, Quebecin viehkein\nkeimailijatar.\n\nDavid hymyili takaisin jäntevästi heiluttaessaan melaansa. \"Sinä\nhymyilet minulle ensin ja rypistät sitten kulmiasi\", hän sanoi. \"Ensin\nnäet minussa jotakin,, mistä pidät, ja sitten jotakin, mikä ei sinua\nmiellytä.\"\n\n\"Näen sinussa niin paljon sellaista, mistä pidän, että taas muistan\ntuota hirveätä Nancy Lotbinièriä\", tyttö tunnusti suorasukaisesti. \"Jos\nhän näkee sinussa samaa kuin minä ja pienimmälläkään merkillä ilmaisee\nihastustaan, niin siitä vasta koituu selkkauksia, David. Toivoakseni\nolet hänen mielestään kömpelö kuin apina, hapan kuin etikka ja niin\nikävä kuin jokin kuiva kirja. Muiden, jopa Louise Charmettenkin, tahdon\npitävän sinua maailman ihmeellisimpänä satuprinssinä. Mutta mitä\nNancy Lotbinièreen tulee, jota ystävätttärenä rakastan, mutta\nlemmenkilpailijana vihaan -- --\"\n\nJa oikullisesti satutti kohtalo niin, että Nancy Lotbinièren David\nvieraista näki ensimmäisenä ja sellaisena, että kurttu Annen\nvalkoisessa otsassa väin syveni.\n\nHän tuli kuin jumalatar ensimmäisessä kanootissa, Peter Gagnon takanaan\nja neekerisoutaja peräsimessä. Hän oli päästänyt hiuksensa valloilleen\nja kultaisina tulikielekkeinä ne valahtivat hänen yllensä. Heidän\npäästyään lähemmäksi antoi hän niiden valtoimina hulmuta tuulessa,\nkunnes David, joka yleensä ei milloinkaan huomannut muita kuin Annen,\ntuijotti ihmetyksestä sanattomana. Ennenkuin hän kerkesi hillitsemään\nälytöntä kieltään, oli hän sanonut: \"Hänhän on kuin tulessa!\"\n\n\"Sinne hän todella vielä joutuukin, mikäli raamatun sanat ovat tosia!\"\ntiuskahti Anne.\n\nSiihen aikaan oli ensimmäiselläkolmatta ikävuodellaan oleva Nancy\nLotbinière, siitä seigneurysta, missä nykyään ovat St. Pierre\nBequestin, St. Antoinen ja St. Croixin kylät, eittämättä Quebecin\nsuurin kaunotar, ja puolisen tusinaa sydämiä oli jo hänen jalkainsa\njuuressa. Ursuliiniluostarin oppilaana, siellä vallitsevan lempeyden ja\nhengen viljelyksen kasvattina, hienosti sivistyneenä, rikkaana,\nkauniina, ollen selvänäköisyydeltään ja älykkyydeltään suorastaan\nharvinainen nainen, hän oli Uus-Ranskan tyttäristä kauneimpia ellei\nkaunein.\n\n\"Kukapa muu kuin julkea heilakka saapuisi hiukset tuolla tavoin?\"\nkuiskasi Anne kiihkoisan paheksuvasti samalla suloisesti hymyillen ja\nkättään heiluttaen tervehtien tuota lähestyvää viehkeätä ilmestystä.\n\"Kuka muu, kysyn minä?\"\n\nNancy pelasti Davidin vastaamasta huutaessaan loitolta yhtä kauniilla\näänellä kuin hän itsekin oli: \"Jumala sydänkultaasi siunatkoon, Anne\nSt. Denis! Elleivät nämä kanootit paranna vauhtiaan, hyppään virtaan\npäästäkseni sinua syleilemään.\"\n\nJa Anne huusi takaisin vieläkin suloisemmin: \"Yhtä kiire minulla on\nkuin sinullakin\", mutta Davidille hän sanoi yhä hymyillen ikäänkuin\nsydän onnea tulvillaan: \"Ellei hän laita noita hiuksiaan ylös niin\n_minä kiskon ne hänen päästään_!\"\n\nHiukkasen kauhistuneena ja aivan hämillään David ohjasi kanoottiaan\nsaman suuntaan kuin neekeriperämieskin, ja alukset pääsivät niin\nliketysten, että Anne ja Nancy suutelivat toisiaan, vieläpä niin\nhellästi, että Peter Gagnon surkeasti huokasi.\n\n\"Turhaa rakkaudentyötä\", hän muka masentuneena puhkesi sanomaan, \"minun\nistuessani tässä mitä ansioituneimpana ja saamatta mitään!\"\n\nAnne sormieli Nancyn kimmeltäviä suortuvia, ja Davidia värisytti niin,\nettä hän ihan oli hätääntyneesti huudahtamaisillaan. \"Katsohan toki,\nkuinka hän on sinut palkinnut, Peter!\" tyttö lausui ja päästi suortuvat\nliehumaan tuulessa. \"Nancy kulta, tässä on David Rock -- minun David\nRockini.\"\n\nDavid ei ollut iässään punastunut niinkuin keksi nyt punastuvansa, ja\nmitä punaisemmaksi hän karahti, sitä suurempi hupsu hän tunsi olevansa,\nja kuta suuremmaksi hupsuksi hän itsensä tunsi, sitä kuumempana veri\nkuohahti hänen kasvoilleen. Nancyn sekä silmät että huulet hymyilivät\nhänelle, mutta silmäluontaankaan räpäyttämällä ei hän ilmaissut\nälyävänsä toisen hämmennystä. Mutta Annen sinisten silmäin kärkevän\nkatseen David saattoi tuntea.\n\n\"Olen ylpeä -- ylpeä ja onnellinen tutustuessani monsieur Rockiin!\"\ntyttö huudahti ja niiasi Davidille kanootistaan. \"Olen kuullut teistä\nmitä suurenmoisimpia tarinoita ja olen Annen jälkeen ensimmäisenä\ntoivottava teidät tervetulleeksi Quebeciin, jos sinne tulette.\" Sitten\nhellästi, miltei pyytävästi Annelle: \"Saanko nimittää häntä Davidiksi,\nAnne?\"\n\n\"Tietysti\", Anne vastasi, mutta puhuessaan kallistautui hän kumaraan\nsalaa irroittaen kengännauhansa, jotta saattaisi sitoa sen jälleen,\neikä hän siten nähnyt sitä ystävällistä ja mieltynyttä hymyä, jonka\nNancy soi Davidille.\n\nVirta vei kanootit erilleen, ja nyt ilmestyi neljä muuta joen\npolvekkeesta, ja heitä tervehdittiin iloisin huudoin.\n\n\"Tuo tekopyhä!\" Anne kuiskasi. \"Vihaan häntä.\"\n\n\"Miksi siis tahdoit hänen tulevan?\" uskalsi David huomauttaa.\n\n\"Koska olen hänestä pitänyt tähän hetkeen asti, jona hän sai sinut niin\nhäpeämättömästi punastumaan, David Rock!\"\n\nHän kääntyi heiluttamaan nenäliinaansa iloiselle venematkueelle, joka\nhyvää vauhtia souti virtaa alaspäin. Jokaisessa lipuin, kukin ja\nvihrein lehvin koristetussa kanootissa oli kolme henkeä, ja David laski\nnopeasti seurueeseen kuuluvan kymmenen henkeä, Peter Gagnon mukaan\nluettuna. Toinen toisensa jälkeen tulokkaat esiteltiin hänelle, ja nyt\npiti hän varansa niin hyvin, ettei pienintäkään punerrusta päässyt\nkohoamaan hänen kasvoillensa, vaikkakaan hän ei tähän päivään asti\nvielä milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kauneutta ja vilkasta\nnuorisoa yhdellä kertaa tai kuvitellutkaan saavansa niin monta hymyä\nkauniilta huulilta ja loistavista silmäpareista. Peter oli etukäteen\nkuuluttanut hänen mainettansa, sillä kohteliaina pusersivat nuorukaiset\nhänen kättänsä ja osoittivat hänelle aivan yhtä suurta huomiota kuin\nAnnellekin.\n\nAina siihen asti, kunnes he linnan edustalla nousivat maihin, tunsi\nDavid olevansa kuin kotonaan, sillä melomisessa ei ainoakaan kyennyt\nvoittamaan häntä näiden suurten virtain varsilla.\n\nVasta heidän noustuaan maihin ja Bigotin, de Peanin sekä nuorten\nkomeiden upseerien tullessa heitä vastaan David alkoi hiukan tuntea\nolevansa seurassa, jonne ei kuulunut. Kävellessään nuo nuoret neidit ja\nheidän kavaljeerinsa näyttivät hänestä aivan erilaisilta kuin äsken --\nniin tavattoman hennoilta ja hienoilta, niin viehkeiltä nuorilta\nkaunottarilta ja jalosukuisilta nuorilta keikareilta, jotka\nkumartelivat ja niiailivat käskynhaltijalle ja tämän seurueelle\nalaspainetuin luomin, hymyillen, välkyttäen hymykuoppiaan -- ja sitten\nkaikki alkoivat hilpeästi jutella yhteen ääneen hänen typeränä\nseistessään syrjästäkatsojana ja Annen jännittyneesti huoahtaessa pari\naskelta kauempana.\n\nBigot, jonka terävä katse paikalla älysi suojatin hämmennyksen ja\nsurkeuden, ehätti hänen avuksensa, ja Anne olisi voinut syleillä häntä\nhänen hienotunteisuutensa ja tahdikkuutensa sekä niiden hämmästyttäväin\nsanojen vuoksi, jotka hän lausui.\n\nKäskynhaltija astui suoraan Davidin luokse ja laski ystävällisesti\nkätensä hänen käsivarrellensa. Toisen ojensi hän Annelle. \"Otan tämän\nkunniapaikan\", hän huudahti, \"Anne St. Denis toisella ja luutnantti\nDavid Rock toisella puolellani -- luutnantti Rock, suloiset naiset ja\nnuoret herrat, jolle olen luvannut paikan kuvernöörin esikunnassa, kun\nhän saapuu Quebeciin.\"\n\n\"Upseerivaltuutus!\" huudahti Peter ihmeissään. \"Millainen onni!\" Hän\npusersi parhaillaan Nancy Lotbinièren kättä, Nancyn, joka oli punonut\nhiuksensa kullanhohtavaksi kruunuksi.\n\n\"Katso, miten hän ottaa vastaan tuon uutisen\", kuiskasi tyttö\nnipistäen häntä sormesta. \"Liidunvalkoisena -- ja Anne on ilosta\npurskahtamaisillaan itkuun!\"\n\n\"Valtuutus\", toisti Peter taas ikäänkuin ei olisi saattanut uskoa\nkorviaan. \"Valtuutus -- ja paikka kuvernöörin esikunnassa.\"\n\nHiukan myöhemmin pääsi Bigot kotvaseksi kahdenkesken Annen kanssa.\nKyyneleet silmissä tämä häntä kiitti.\n\n\"Ja nyt\", toinen kysyi puolittain vakavana, \"rakastatteko minua\nhiukkasen 'hyvyyteni' takia, niinkuin lupasitte?\"\n\n\"Sen teen\", tyttö kuiskasi vapisten. \"Niin, sen teen.\"\n\nSitten keksi hän Bigotin silmissä oudon hehkun. \"Anne\", tämä puhui\njännittyneesti, \"teitä ei saata vahingoittaa, vaikka sanonkin teille\njotakin, mikä ihmissydämessä on puhdasta ja hyvää. Kaiken ikääni olen\noleva iloinen ja myöskin voimakkaampi sekä parempi, jos te tunnette\ntotuuden. Pidän Davidista ja teen tämän kaiken hänen hyväkseen koska\nrakastan teitä.\"\n\nJa sitten hän lähti, niin nopeasti, ettei Anne ehtinyt tehdä elettäkään\ntaikka vastata mitään, ja hetkeksi hänen sydämensä seisahtui kuin\nkuolemassa.\n\nMitä hilpein viikko pelkkää soittoa, tanssia ja laulua seurasi\nquebecilaisten vieraitten saapumista. Linnassa oli elämä niin\nloisteliasta, että Davidin mieli masentui masentumistaan. Vain kerran\nhän saapui sinne kemuihin, vaikka Anne häntä hartaasti pyyteli.\nKuitenkin oli hän joka päivä jonkun verran vieraiden parissa, joko\nnurmikolla, metsäpoluilla tai kanootissaan, ja aina oli hänellä yllään\npehmyt uusi hirvennahkapukunsa.\n\nEräänä iltana sattuessaan pimentoon vanhan myllyn luokse hämmästyi hän\nkuullessaan äkkiä ääniä aivan läheltä. Hän tunsi Peter Gagnonin ja\nNancy Lotbinièren. Hetkistä myöhemmin liittyivät puheluun Louise\nCharmette ja tämän seuralainen, äveriään quebecilaisen kauppiaan poika.\nNuo neljä kulkivat kymmenkunta askelta tuonnempaa hänen ohitsensa, ja\nennenkuin hän oli ehtinyt hiljaa vetäytyä pois tai ilmaista olevansa\npaikalla, mademoiselle Charmetten terävä kieli sanoi:\n\n\"Ihmettelenpä, missä Annen nuori intiaani mahtaa oleskella? Hän\nhuvittaa minua niin suuresti, että ihan kaipaan häntä. Huomasitteko,\nkuinka hän tänään seisoi kuin puukuva ainakin puolen minuutin ajan\npolkien lievettäni, kunnes pyysin häntä päästämään minut vapaaksi? Näin\nAnnen punastuvan hänen tähtensä, sillä hän näki pojan kömpelön jalan\nkaiken aikaa ja yritti antaa hänelle merkkiä.\"\n\n\"Antaessani teetä\", kauppiaanpoika sanoi, \"käännyin poispäin, ettei hän\nolisi huomannut minun nauravan.\"\n\n\"Erittäin hienotunteista, Filip\", sanoi Nancyn suloinen ääni, ja siinä\noli pistävä sävy, joka leikkasi pimeyttä kuin veitsi.\n\n\"Erittäin hienotunteista!\" tiuskasi Peter Gagnon.\n\nLouise naurahti. \"Anne parka!\" hän ivallisesti pahoitteli. \"Mihin\nihmeeseen hän Quebecissa joutuu tuon tomppelin riippuessa hänen\nliepeissään? Ja mitä Bigotin päähän on juolahtanut hänen yrittäessään\ntehdä moukasta herrasmiestä? Kylläpä tästä koituu kaunis soppa -- --\"\n\n\"Olet ehkä ystävällinen, Louise, ja latelet näitä ilkeyksiäsi jollekin\ntoiselle, joka antaa niille enemmän arvoa kuin minä!\" Nancy Lotbinière\nlausui Peterin seurassa kääntyen linnaa kohden. \"Olen David Rockin\nystävä. Pidän hänestä, ja minun on helppo käsittää, miksikä Anne pitää\nhäntä niin suuressa arvossa.\"\n\n\"Hyvä\", huudahti Peter Gagnon.\n\nSiitä hetkestä lähtien oli Nancy Lotbinière Davidille äidin ja Annen\njälkeen lähinnä rakas.\n\nVihdoin koitti päivä, jona nuoret quebecilaiset tekivät lähtöä Bigotin\nja tämän seurueen mukana. David vietti kahdenkeskisen jäähyväishetken\nAnnen seurassa, jonka piti lähteä muiden mukana, eikä kukaan olisi\nhänen kasvojensa tyyneydestä tai hänen vakaasta katseestaan saattanut\naavistaa, kuinka hänen sydäntään hyyti.\n\nNancy Lotbinière sai tilaisuuden vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa.\nTytön silmissä oli kostea ja hellä kiilto, ja niistä huokui sanatonta\nymmärtämystä.\n\n\"Tulette pian jälessämme, David, ja Annen jälkeen tahtoisin teidän\nmuistavan minua\", hän sanoi. \"Olisin äärettömän ylpeä ja onnellinen,\njos tulisitte tervehtimään minua Quebecissa. Uskottehan toki sanani.\"\n\nKotvasen aikaa Davidista tuntui, ikäänkuin ei hän olisi kyennyt\npuhumaan, ja sitten sanat puhkesivat hänen huuliltaan. \"Olin pimennossa\nmyllyn luona mademoiselle Charmetten laskiessa kustannuksellani leikkiä\nja kuulin, mitä hänelle sanoitte. Niin, uskon teidän olevan ystäväni,\nja jos minun joskus suotaisiin taistella edestänne -- olisin minäkin\nonnellinen, mademoiselle!\"\n\n\"Tarkoitatte -- Nancy! Niin tahdon rakkaimpien ja läheisimpien\nystäväini minua nimittävän. Eikä minulla tule olemaan ainoatakaan\nsellaista oikeata ystävää, joka ei ole teidänkin, David. Sen vannon!\"\n\n\"Olette hyvä minulle.\"\n\n\"Entä tuletteko luokseni saavuttuanne Quebeciin?\"\n\n\"Olette ensimmäinen, jota Annen jälkeen tahdon tavata.\"\n\nKuin kimmeltävät harsot laskeutuivat Nancyn silmäripset hänen kauniiden\nsilmäinsä ylle.\n\n\"Hyvästi, David.\"\n\n\"Hyvästi -- --\"\n\n\"Sanokaa, David. Johan se melkein tuli. Sanokaa: hyvästi, Nancy.\"\n\n\"Hyvästi, Nancy -- ja suojelkoon Jumala teitä niinkuin Anneakin.\"\n\nHetkisen kuluttua he sitten lähtivät. Anne meni viimeisenä, rynnäten\nisänsä sylistä Davidin syliin ja suudellen häntä ihmisistä välittämättä\nkeskelle suuta. Sitten hän nyyhkyttäen astui häntä odottavaan\nkanoottiin.\n\nPuolta tuntia myöhemmin David tähysteli virtaa heidän rakkaalta\nkohtauspaikaltaan Päivänlaskunkalliolta ja näki heidän olevan menossa.\nKenenkään huomaamatta hän sydän tuskaa tulvillaan tähyili meneviä,\nkunnes he katosivat näkyvistä. Ja laulaen he loittonivat.\n\n\n\n\nXII luku.\n\n\nUutiset levisivät nopeasti korpiin tänä v:n 1754 myöhäissyksynä. Sekä\nvalkoisia että intiaanipikalähettejä riensi erämaiden poluilla sekä\nvesireiteillä, ja toisinaan tuntui siltä kuin tuulikin olisi tullessaan\ntuonut huhuja ja mieltäkuohuttavia viestejä suurista tapahtumista, niin\nnopeaan nuo tiedot levisivät.\n\nMontrealista toi Musta Metsästäjä tärkeitä uutisia. Vuosi oli Ranskan\nkaukaisilla rajamailla ollut erinomaisen suotuisa. Washington oli\nkärsinyt tappion Fort Necessityssä, ja Villiers oli voitollinen\nFort Duquesnessä. Ainoatakaan englantilaista lippua ei liehunut\nAlleghan-vuorten tällä puolen. Huolimatta puolitoistamiljoonaa henkeä\nkäsittävästä asukasluvusta ranskalaisten kuuttakymmentätuhatta vastaan\noli Englannista hartaasti pyydetty apua. Sieltä olikin kenraali\nBraddock tulossa maahan.\n\nNämä uutiset sykähyttivät Davidin sydäntä hänen lähtöpäivänsä\nlähestyessä. Hän kirjoitti Annelle kuulemastaan, ja kymmentä päivää\nmyöhemmin saapui vastaus. Tyttö pyyteli häntä kiireesti rientämään\nQuebeciin.\n\n\"Asiat, joista olet minulle kirjoittanut, ovat mitättömiä verrattuina\nsuurempiin seikkoihin, joita on tulossa\", hän vakuutteli, \"ja niiden\ntapahtuessa on sinun oltava valmiina astumaan sille uljaalle paikalle,\njota kohtalo ihan varmaan sinulle valmistelee. Eipä pitäisi enää olla\nmitään syytä sinun viivytellä tuloasi Quebeciin!\"\n\nKoko hänen pitkän hellyyttä ja hyvyyttä uhkuvan kirjeensä antoi David\näitinsä lukea. Anne kirjoitti, että David varmaan ihastuisi saadessaan\ntietää, että käskynhaltija oli kahdesti vienyt hänet ajelemaan St.\nFoye-tielle kauniin rouva de Leryn sekä tämän aviomiehen seurassa, ja\nettä hän myös aina tilaisuuden sattuessa kunnioitti Annea kohteliaalla\nhuomaavaisuudellaan. \"Älä liioin huolehdi tapahtumista tuolla\netelässä\", hän kirjoitti. \"Kaupungissa sanotaan Ranskan kuninkaan\nlähettävän armeijan Kanadaan, ja sen johtajaksi pitäisi tulla erään\nmaailman suurimmista kenraaleista. Ja heidän tullessaan, Davidini,\ntahdon sinun olevan Quebecissa!\"\n\n\"Anne on oikeassa, poika\", sanoi Musta Metsästäjä. \"Olen päättänyt\ntulla Quebeciin kanssasi ja sieltäkäsin lähteä englantilaisiin\nsiirtokuntiin Chaudièren kautta.\"\n\nDavidin katse kirkastui ilosta hänen kuullessaan saavansa Mustan\nMetsästäjän seuralaisekseen, mutta sitten se heti taas synkkeni. \"Olin\ntoivonut teidän jäävän äitini läheisyyteen\", hän sanoi.\n\nLempeästi laski Musta Metsästäjä kätensä hänen olallensa. \"Hänestä\npidetään hyvää huolta, ja hän on hyvässä turvassa, vaikka en jääkään\ntänne, poika. Hetkeksikään ei hän päivällä tahi yöllä tule jäämään\nyksikseen, vaikka me molemmat olemme virstojen päässä. Olen pitänyt\nsiitä huolta.\"\n\n\"Tarkoitatteko -- että nuo neljä delawarea, jotka saapuivat Kill-Buckin\nluokse, jäävät tänne?\"\n\nMusta Metsästäjä nyökkäsi. \"Kyllä, lopullisesti. Jokainen heistä on\nvannonut minulle uskollisuutta, vannoutunut minulle kuuliaiseksi, ja\nuljaita he ovat kuin pantterit. Äitisi tietää asian, ja seigneurille\nkerroin siitä tänään. Hänkin on huolehtiva äidistäsi. Sinulla ei ole\nsiis syytä huoleen. On aika lähteä matkaan.\"\n\n\"Ja te -- tekin -- tahdotte minun lähtevän?\"\n\n\"Luullakseni on se parasta\", virkkoi Peter Joel lempeästi, \"vaikkakin\nsydämeni jää yhtä autioksi ja yksinäiseksi kuin äitisikin sydän sinun\nollessasi poissa.\"\n\n\"Tahdotte minun lähtevän -- miksikä?\" intti David. \"Miksikä kaikki\nminua kehoitatte, vaikka täällä on kaikki se mikä minulle on rakasta.\nEn kaipaa kunniaa, jota minulle olette ennustaneet, ja käskynhaltijan\nlupailut minua pelottavatkin. Tahtoisin olla vain täällä metsissä -- ja\ntaistella englantilaisia sekä heidän villejä liittolaisiaan vastaan, jos\nhe uskaltavat tulla tänne päin.\"\n\n\"Sanasi ilmaisevat vain osan siitä, mitä sydämelläsi on, David, ja vain\npienen osan. Enemmän kuin mitään muuta sinä kaihoat -- Annea!\"\n\nVerkalleen nyökäytti David päätään. \"Se on totta.\"\n\n\"Ja Annen tähden on sinun lähdettävä Quebeciin\", jatkoi Musta\nMetsästäjä niin hellästi, että Davidista miltei tuntui kuin olisi hän\npuhunut äitinsä kanssa. \"Mikään tässä maailmassa ei ole naisen\nrakkautta ihanampaa, ja Anne rakastaa sinua. Mutta kaupunki on hänet\ntenhonnut, ja hänen kaihonsa sinne on niin väkevä ja yhtä vahvasti\nhänen verissään kuin sinun rakkautesi tähän kauniiseen korpeen. Jonakin\nkauniina päivänä tuot hänet takaisin kanssasi, ja hän on oleva\nonnellinen ja iloinen siitä. Tiedän niin käyvän, poika! Mutta sitä\nennen on sinun taisteltava -- ei hänen rakkautensa voittaaksesi, vaan\nerämaiden vapauden ja ihanuuden puolesta kaupungin loisteliaisuutta ja\nnautintoja vastaan. Ja sinä olet voittava. Saavutettuasi tuon kaiken,\nmitä Anne sinulle on kuvaillut, on hän ilomielin palaava Grondin\nManoriin. Muista minun sanoneeni, poika! Olen puhunut selvästi, David.\nOlenko oikeassa?\"\n\n\"Olen sekä haaveillut, miettinyt, vieläpä joskus pelännytkin, mutta\nmilloinkaan en ole oivaltanut asioita niin hyvin kuin nyt\", David\nvastasi. \"Kyllä, olette aivan oikeassa.\"\n\n\"Ja sinä olet taisteleva, taisteleva miehen lailla, voimallisena ja\nkunniakkaana, kunnes tuot hänet kotiin?\"\n\n\"Sen olen tekevä!\"\n\n\"Etkä anna kaupungin tuhota itseäsi?\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Ja aina, joka hetki, olet pysyvä puhtaana niinkuin näiden metsäin\nosuus olemuksessasi?\"\n\n\"Kyllä, aina!\"\n\n\"Sitten on Jumala oleva kanssasi, poika, ja Anne on onnellisena palaava\nGrondin Manoriin.\"\n\nPahaenteisenä verhosi marraskuun harmaus v 1754 ihanaa Uus-Ranskan\nmaata. Kertaakaan ei aurinko hälventänyt tämän raskaan kuukauden\nsynkeyttä, huolimatta messuista ja rukouksista seigneurien kirkoissa.\n\nTämän sumuisen synkkyyden vallitessa David matkasi virtaa pitkin\nQuebecia kohden. Neljännen päivän iltapuhteessa ohjasi Musta Metsästäjä\nheidän kanoottinsa rantaan Sillery Woodin kohdalla. Vasta heidän\npäästyään maihin hän kertoi Davidille, että oli vain tänne saakka\naikonut tulla tämän seurassa -- ja että hänellä oli yksityistä laatua\noleva tähdellinen syy, minkä vuoksi ei saattanut jatkaa matkaa\nkaupunkiin saakka.\n\nMilloinkaan ei Davidin rintaa ollut niin riipaissut kuin hänen sitten\nyksinään taivallettuaan virran äyrästä pitkin polveilevaa tietä ja\nsaavuttuaan kaupungin lähistölle sekä kuultuaan sieltä iltakellojen\nkaiun.\n\nHartaana hän painunein päin kuunteli, kunnes viimeinenkin kaukainen\nkaiku oli sammunut. Sitten hän jatkoi matkaansa. Yö saapui niin\nnopeaan, että suuri kaupunki näytti valtavalta varjolta taivasta\nvasten. Mitään valoja ei hän nähnyt. Pureva tuuli nousi virralta, ja\nsen mukana saapui kasvoja vitsova lumituisku. Kuitenkaan ei se häntä\nhäirinnyt. Hänen sydämensä oli lämmin. Katse hapuilihe pimeyden halki,\nja hän unohti Mustan Metsästäjän, unohti kaiken muun muistaen vain\nAnnea ja tämän kaupunkia.\n\nHänen kulkiessaan vaipuneena riemullisiin mietteisiin alkoi valoa\nvähitellen pilkahdella yön synkeyteen, ja hän keksi olevansa\nalikaupungin laidassa. Verhotuista ikkunoista kuumotti lämpöä ja valoa.\nPaksujen kiviseinäin lävitse kajahti heikosti naurua, leikkiväin lasten\nääniä, laulua, ja arvoituksellisessa hämäryydessä hänen edessään\njulisti vartijan ääni yön tiimaa ja varotti tihutöidentekijöitä\nloittonemaan.\n\n\"Kello kuusi, kaikki hyvin. Kaupungissa on rauha -- ja laki vallitsee\nkuninkaan ja rahvaan nimessä.\"\n\nHäntä värisytti tuon yksinäisen huudon majesteettisuus. Taas kajahti\nse, nyt lähempänä, vartija tuli häntä vastaan sekä valaisi lyhdyllään\nhänen kasvojaan.\n\n\"Hei veikko!\" hän huusi. \"Pitkä pyssy ja kireä mytty! Vastatullutko\nlienet?\"\n\n\"Richelieusta\", David vastasi.\n\n\"Jumala kanssasi sitten, sillä mies sinä olet\", huudahti yövartija ja\njatkoi matkaansa.\n\nDavidin sydän ailahteli iloa. Sitten hän jatkoi matkaansa ja saapui\nNotre Dame des Victoiresin luona olevalle pienelle valaistulle\naukiolle. Nuotiotulen valossa erotti hän pienen korokkeen, jonka ääreen\noli kokoontunut ihmisjoukko ja jolla mies ja nainen olivat vastatusten\npolvillaan, kauloistaan kiinni häpeäpaalussa. Nainen oli terävänenäinen\nraivotar, ja kimeästi hän sadatteli kiusaajiaan. Mies taas noiduskeli\nnaista.\n\nDavidin sydän seisahtui tuokioksi. \"Mitä tämä on?\" kysyi hän kummissaan\neräältä pyöreäkasvoiselta, iloisen näköiseltä nuorukaiselta, joka ihan\nhytkyi naurusta.\n\n\"Perheriita!\" tämä vastasi. \"Vanha Guerinin matami varasti\nhopealusikan, ja mies möi sen. Siinä he nyt ovat molemmat -- ja siihen\nhe kumpikin sättien ja parjaten toistaan jäävätkin aina siihen asti,\nettä yövartija kuuluttaa kymmenettä tiimaa. Ja onnipa heillä on\nmatkassaan, sen sanon teille, sillä tuo lusikka varastettiin\nyksityisestä kodista, ja heidät olisi voitu tuomita siitä hirteen.\"\n\nToisella puolen keksi David erään muista erillään olevan ihmisryhmän --\nkolme upseeria, jotka naureskelivat ja laskivat leikkiä edessään olevan\nnäyn johdosta. Heidän mukanaan oli kolme hienosti puettua naista\nsilkkinaamiot kasvoillaan. Hän astui lähemmäksi, sillä hänen mieltään\nkiinnitti heidän yhdennäköisyytensä Annen vieraitten kanssa. Hänen\nkatseensa keksi noista kolmesta herrasmiehestä muuan, jonka\ntummanpuhuvista kasvoista kuvastui röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.\n\n\"Mikä rienaaja sinä olet ja mitä täällä teet?\" hän tiuskasi\nsuuttuneesti.\n\nNäin epämiellyttävästi kiinnijoutuneena David vastasi: \"Etsin\nursuliiniluostaria ja olisin kiitollinen, jos selitätte, missä se\nsijaitsee!\"\n\nMies käänsi hänelle selkänsä. \"Jokin maalaistolvana, joka ei ymmärrä\nparempaa\", hän selitteli seurassaan oleville naisille. \"Ellei teitä\nkauhistuttaisi nähdä hänen vertaan, niin merkitsisinpä hänet, kun\ntuolla lailla teitä tuijotti.\"\n\nNaiset nauraa tirskuivat;.\n\nVerensä kiehuessa David kavahti askeleen verran lähemmäksi. Joku\ntarttui häntä käsivarteen lempeästi, mutta tiukasti.\n\n\"Seis, ystävä\", sanottiin hänelle ystävällisesti. \"Ohjaan teidät\nursuliniluostariin!\" Ja ennenkuin hän ehti tehdä vastaväitteitä, oli\nhänet vedetty pois väkijoukosta. \"Tuskinpa tässä maailmassa löytyy\nkapteeni Jean Talonia katalampaa miekkosta\", jatkoi sama ääni. \"Tiedän\nsen, sillä olen Montrealista, missä hän on kataluudessaan laittanut\nvihkivesimaljakon kuiville. Kuusi miestä hän on surmannut, eikä häntä\nkainostuttaisi lisätä murhiensa lukumäärää, ystävä -- vain pelkästään\nkauniiden seuralaisten huviksi, jotka ovat yläkaupungista tulleet\nkatselemaan tätä usealle niin mieluista näytelmää. Nimeni on Pierre\nColbert, ja arvostanpa suuresti rajamaiden pitkiä piilukkopyssyjä.\"\n\n\"Suurkiitosta\", David sanoi. \"Olen David Rock St. Denisin seigneuriesta\nRichelieun varrelta.\"\n\n\"Sodankävijä siis\", Pierre Colbert virkkoi, ja taas Davidin sydän sykki\nylväydestä kiivaammin. \"Ostelen nahkoja ja teen kauppaa intiaanien\nkanssa yläkaupungissa. Tulkaa kanssani. Niin lyhyt kuin se onkin, on\ntaival pimeä ja hankala tältä torilta kalliolle, jonka rinnettä meidän\non kavuttava päästäksemme ursuliiniluostariin.\"\n\nJostain syystä otti hän päähineensä päästään heidän sivuuttaessaan\nviimeisen aukiolla palavista suurista lyhdyistä, ja David hämmästyi\nniin, ettei kyennyt pidättämään huudahdustaan. Miehen korvain kohdalta\nlähti alkuun arpi, joka kiersi koko hänen päänsä, eikä tuon arven\nyläpuolella ollut niin hiuskarvaakaan.\n\nHuolimatta tästä rumentavasta seikasta Pierre Colbertin täyteläiset\nkasvot sinisilmäisinä ja verevinä olivat omiaan herättämään sekä\narvonantoa että toverillista luottamusta. \"Aikojen merkki, _ami_\", hän\nvirkkoi Davidille. \"Senecat saivat minut käsiinsä kymmenkunta vuotta\nsitten ja veivät minulta hiukseni, mutta eivätpä vain saaneet hengiltä\ntällaista miestä. Virkosinpa elämään, ja tässä olen, enkä kanna heille\nlainkaan kaunaa, sillä säästyypä minulta nyt kaikki sukiminen ja\nharjaaminen. Niihin aikoihin oli itsellänikin pitkä pyssy, ja aina minä\nehätän toivottamaan sellaisen omistajaa tervetulleeksi Quebeciin.\nTästähän meidän nyt onkin käännyttävä kalliolle päin. Ettepä kaiketi\nole koskaan ennen ollut kaupungissa?\"\n\n\"En koskaan\", David vastasi.\n\n\"Ja onpa -- suokaa puheeni anteeksi, poika -- hiukan outoa, että\ntiedustelette ursuliiniluostaria, vieläpä tähän aikaan. Siellä\ntaidetaan miesväkeä vähän vieroksua, kuten tiedätte.\"\n\nPimeän suojassa David punastui. Sitten hän vilpittömästi sanoi:\n\"Tahtoisin vain nähdä tuon paikan. Kihlattuni mademoiselle Anne St.\nDenis on siellä koulussa.\"\n\n\"Ohoo!\" Pierre Colbert virkahti, ja David kuuli hänen puhkuvan heidän\nkavutessaan rinnettä ylös. Kuitenkin onnistui hänen kysyä: \"Tunnetteko\ntäältä ketään?\"\n\n\"Kyllä. Käskynhaltija Bigotin ja markiisi Vaudreuilin, Hugues de\nPeanin, Peter Gagnonin ja -- ja mademoiselle Nancy Lotbinièren.\"\n\n\"No hittoja kanssa!\" Pierre Colbert puuskahti.\n\nHengästyneenä oli hän päässyt huipulle. David ei saattanut nähdä\nmitään, lukuunottamatta katulyhtyjen kellervää kajoa ja hänestä tuntui,\nettä käänsipä hän katseensa minne hyvänsä, näki hän vain pelkkää\npaatista kalliota. He tulivat erääseen käänteeseen, ja äkkiarvaamatta,\nvieläkin kauempana ja suoraan edessä, näki hän erään monin verroin\nchâteau St. Denisiä suuremman rakennuksen valot.\n\n\"Ystäväinne asunto, monsieur\", Pierre Colbert virkkoi viittoen\npeukalollaan ja äänensävyssään rahtunen ilkamointia. \"Siellä he ovat,\njuhlivat ennen työtä ja huvitusta. Nyt on maanantai, ja neuvoskunta\nkokoontuu tänään. Nuo valot loistavat Kanadan vallitsijan asunnosta,\nkuvernöörin palatsista, ja tällä hetkellä istuu Duquesne pöydän\nääressä piispa oikealla ja käskynhaltija vasemmalla puolellaan ja\nneuvosherrat tuonnempana arvonsa jälkeen, kaikki miekkamiehiä pappia\nlukuunottamatta. Haluaisitteko mennä heitä tervehtimään, David\nystäväiseni?\"\n\n\"St. Louisin linnako tuossa!\" huudahti David piittaamatta toisen\näänestä yhä vahvempana huokuvasta epäuskoisuudesta ja epäilyksestä.\n\"Ei, tänä iltana en aio vaivata heitä.\"\n\nMoinen suorasukainen mutkattomuus sai Pierre Colbertin syvään\nhenkäisemään ällistyksestä. \"Luoja minua avittakoon\", hän huudahti,\n\"mutta onpa teillä totisesti kylmäverisyyttä riittämiin vaikka\nkymmenelle tuntemalleni Richelieun miekkoselle. Tulkaahan!\nUrsuliiniluostari on tuolla hiukan poikessa, noin kahdenkymmenen\nminuutin matkan takana -- ja minua odottelee asunnossani rue des\nPauvresin varrella Johannes Kastajan patsaan lähellä ilta-atria.\nKutsuisinpa teidät seuralaisekseni, mutta mahtaisiko korkeiden\nkuvernöörien, käskynhaltijain ja kuninkaan suosikkien ystävä astua\nmatalaan majaani?\"\n\n\"Hän olisi sangen hyvillään siitä\", David myhäili alkaen oivaltaa\ntoisen hyvänsuovasti epäilevän hänen totuudenrakkauttaan.\n\n\"Sittenpä kaiketi tulette?\"\n\n\"Mikäli sen sallitte ja mikäli teitä huvittaa viettää tuokio sellaisen\nvalehtelijan seurassa, jolta näytän.\"\n\n\"Alanpa vähitellen teistä pitää!\" intteli Pierre Colbert. \"Menen vaikka\nvalalle siitä, että teillä on kerrottavananne tarinoita, jotka vievät\nvoiton minun jutuistani, niin nuori kuin olettekin. Ja tässä me sitten\nolemme, niin että katselkaa nyt kylliksenne sitä, minkä saatatte nähdä\n-- pimeitä soppia, verhottuja ikkunoita, muutamia kynttilätuikkuja,\nhurskaiden ursulininunnain ja mielitiettynne asumusta nähkääs, arvon\nherra!\"\n\nDavid keksi äkkiä palan kurkussaan. \"Entä sisäoppilaitos, monsieur?\"\nhän kysyi. \"Voimmeko nähdä sitä?\"\n\n\"Kyllä, tuolla tietenkin, missä valot ovat, ja ne sammuvat kyllä\nennenkuin yövartija lähtee toiselle kierrokselleen. Hei, odottakaas\nhetkinen. Kuka tuolla tulee suoraan luostarin pimeydestä -- mukanaan\nkaksi lyhdynkantajaa? Ja oikealla puolellamme on vaunut. Mennäänpä\nlähemmäksi! Kas, hameenliepeitä ja miekkakin tuolla välähti. Kaunis\nääni tuo! Äiti abbedissa on antanut erikoisluvan, luoja minua\navittakoon -- tai on tämä salahanketta; kenties lähdetään\nkarkumatkalle. Mitä?\"\n\nPierre Colbertin kuiskaava ääni kävi käheäksi. Davidilta pääsi\ntukahtunut huudahdus. Muuatta lyhtyä oli nostettu korkeammalle, ja he\nnäkivät molempien vaunuihin parhaillaan nousevain henkilöiden kasvot.\n\n\"Monsieur Bigot, Uus-Ranskan käskynhaltija, totta vieköön!\" ällisteli\nPierre Colbert. \"Ja hänen mukanaan --\"\n\n\"Mademoiselle Anne St. Denis\", David sanoi vaunujen vieriessä pois.\nHänen äänensä oli tyyni, mutta hänen sydäntään hyyti raudanraskaus.\n\"Monsieur, olette ollut ystävällinen. Pyydän teiltä vielä yhtä\nsuosionosoitusta ja korvaan sen vielä tulevaisuudessa, mikäli se on\nvallassani. Ehkäpä sittenkin tänä iltana lähden St. Louisin linnaan tai\nkäskynhaltijan palatsiin. Mutta ensin pyydän teitä opastamaan minut\nNancy Lotbinièren asuntoon.\"\n\n\n\n\nXIII luku.\n\n\nPierre Colbert ei vastannut mitään seuratessaan Davidia pimeän halki\neräälle vierulle kujalle ja sieltä sitten St. Louis-kadulle, niin että\nkuvernöörin palatsin kirkkaat valot jäivät heidän selkänsä taakse.\n\nSiellä hän pysähtyi sekä alkoi laskea sormillaan.\n\n\"Pitemmälle en tule\", hän sanoi lopetettuaan. \"Talo on kymmenes\nvasemmalla. Älkää millään muotoa hairahtuko menemään kuudenteentoista,\nsillä siellä asuu Angelique de Pean, ystävänne vaimo ja käskynhaltijan\n_chère amie_. Hänkin oli ursuliininunnain kasvatti. Pormestari\nluultavasti on nyt kotonaan!\" Näin sanoen remahti hän hilpeästi\nnauramaan ja nipisti Davidia käsivarteen. \"Jos heistä selvittyänne yhä\nkaipaatte lämmintä suojaa, vuodetta ja ruokapalaa, niin kyselkää, missä\nPierre Colbert asuu. Ja ellette tule, mutta huomenissa tai sittemmin\nkaipaatte aivan tavallisen rahvaan miehen ystävyyttä, niin muistakaa\nsenecain vieneen minulta päänahan ja sydämessäni kyllä olevan lämpimän\nsopukan pitkille piilukkopyssyille. Hyvää yötä, veikko!\"\n\n\"Hyvää yötä, Pierre Colbert!\" David sanoi.\n\nVaeltaessaan purevassa tuulessa eteenpäin saapui hän ennenpitkää\neräälle pimeälle aukiolle. Sieltä kääntyi hän oikealle ja syöksähti\näkkiarvaamatta päistikkaa erääseen esteeseen. Miltei kauhua lähentelevä\nhuudahdus puhkesi hänen huuliltaan.\n\nAmmottava kuilu oli auennut hänen eteensä, ja säikähdyksissään oli hän\nsiepannut kiinni kylmästä rautakaiteesta. Satoja jalkoja alempana näki\nhän lyhtyjen kellerrät valopiirit, Notre Dame des Victoiresin tori oli\nmiltei suoraan hänen kohdallaan siellä alhaalla. Hän kuuli vanhan\nGuerrinin matamin parkuvan kirouksiaan ja tämän kiusaajain\nnaurunhohotus kantautui heikkona kaikuna hänen korviinsa.\n\nKylmyys, tuuli, lumiräntä, tuo pohjaton hornantuutti aavemaisine\nvaloineen ja kaameine kidutusnäkyineen, yön autius, sen yksinäisyys ja\noutous olivat omiaan lisäämään sitä kalmankylmyyttä, mikä oli\nriipaissut hänen sydäntään hänen nähdessään Annen Bigotin seurassa\nlähtevän luostarista. Minne oli tyttö mennyt käskynhaltijan kanssa.\nKuinka oli mahdollista, että hän yöllä lähti luostarista, kun hän niin\nusein oli kertonut, etteivät hurskaat sisaret sallineet sellaista?\nErikoisvapautus! Mitä ihmettä Pierre Colbert oli tarkoittanut?\n\nHän kääntyi kuullessaan pyörien ratinaa kadulla. Äkillinen suuttumus,\njoka oli hänet vallannut hänen kuullessaan Annen nauravan ja nähdessään\nBigotin auttavan tätä vaunuihin, sai hänet lähestymään ajopelejä näiden\npysähtyessä. Sielläkin oli lyhty, joka heilahteli ajajan kädessä. Kaksi\nmiestä nousi vaunuista. Hän saattoi kuulla heidän miekkainsa\nkalahtavan. Naishenkilöä ei siellä kuitenkaan ollut.\n\nLuodikkoaan pusertaen hän taas pysähtyi ja kuuli sotilaan tervehdyksen\npalatsin portilla. Hän seurasi häikäilemättä, kunnes vartija salpasi\nhäneltä tien.\n\n\"Seis, _garçon_! Mihinkä hoppu? Ja mitä merkitsee tuo ase, jota\nkantelet miltei kuvernöörin palatsin ovella?\"\n\n\"Olen juuri saapunut Richelieusta ja etsin käskynhaltija Bigotia. Onko\nhän tullut?\"\n\n\"Kenties. En ole täällä sitä varten, että kertoisin sen sinulle. Olepas\nhyvä ja laputa tiehesi.\"\n\n\"Mutta jos hän on täällä ja mademoiselle Anne St. Denis hänen\nmukanaan -- --\"\n\nVartija keskeytti hänet. \"Olkoonpa monsieur Bigot minkä mademoisellen\nseurassa tahansa, niin kyllä hänellä sen verran järkeä on hupailussaan,\nettei toki kuljeta hempukoita linnaan neuvoskunnan kokoontuessa.\nSiksipä häntä ei siis tänä iltana ole kuulunutkaan, garçon. No niin,\nonneksi hänelle! Ja lähde sinä nyt tiehesi. Kolmeakymmentä sekunttia\npitempään ei ainoakaan epäilyttävä henkilö saa viipyä tällä portilla.\"\n\nDavidia ei haluttanut inttää vastaan eikä puolustautua. Hänen sydämensä\noli sairas. Kuumana kohisi hänen verensä. Taas kulki hän luostarin\nohitse ja näki valojen sammuneen, kuten Pierre Colbert oli\nennustanutkin. Hän pusersi huulensa tiukasti yhteen, sillä hänen\nmielessään lujittui päätös, jonka hän oli tehnyt kysyessään Pierre\nColbertilta Nancy Lotbinièren asuntoa.\n\nHetken päästä oli hän taas St. Louis-kadulla. Hän alkoi laskea\nvasemmanpuolisia taloja ja pysähtyi kymmenennen eteen.\n\nRakennus oli korkea ja uljaannäköinen, hiukan loitolla kadulta, ja\nportaat veivät sinne sisään. Takorautainen lyhty paloi oven yläpuolella\nvalaisten noin puolet päädystä. Verhot oli vedetty ikkunoihin, mutta\nniiden takaa kuulsi valoa. Hän kuuli ääniä, ja hänen sydäntään elähytti\näkkiä toivo. Nuo äänet olivat nuorekkaita ja hilpeitä, muistuttaen\nAnnea, Nancya ja Louise Charmettea -- ja joku miesääni kuului niiden\nlomasta. Oli mahdollista, että Bigot oli saattanut Annen tänne.\n\nLyhdyn valossa nousi hän portaita ylös. Samassa tuokiossa ovi aukeni,\nja sisältä saapui kolme nuorta naista, joita yhtä monta herrasmiestä\nseurasi, pukeutuneina huonon sään varalta. Ovi oli sulkeutunut heidän\ntakanaan ennenkuin he huomasivat Davidin. Tämä oli himmeässä\nlyhdynvalossa oudon kelmeä ja seisoi jäykkänä kuin puusta veistetty\nintiaani, joksi Louise Charmette häntä kerran oli nimittänyt. Sillä hän\nnäki, ettei Annea ollut tuossa seurueessa -- ja enemmänkin hän näki!\nNuo kolme miestä hän tunsi niiksi, joiden kanssa oli iskenyt yhteen\ntorilla, missä häpeäpaalu oli seissyt. Hänet huomatessaan oli Nancy\nLotbinière kapteeni Jean Talonin käsipuolessa.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli tytön huulilta puhjennut pieni huudahdus.\nSiitä ei huokunut hämmästystä tai yllätystä -- vaan tervetulleeksi\ntoivottavaa riemua. Seuraavassa tuokiossa oli hän rientänyt Jean\nTalonin luota tulijan luokse, silmät säteillen, suloisilta kasvoilta\nuhkuessa sellaista iloa, jota David oli unelmoinut näkevänsä Annen\nilmeessä. Pienin, hansikoiduin käsinensä hän tarttui Davidin kylmään,\nkosteaan käteen ja pusersi sitä lämpimästi toisten hämmästyneinä\ntuijottaessa -- lukuunottamatta kapteeni Jean Talonia, jonka synkeä\nmuoto yhä synkkeni hänen tuntiessaan henkilön, jota oli alikaupungissa\nnuotiotulen loimussa herjannut.\n\n\"David!\" tyttö huudahti. \"David Rock! Te se olette -- viimeöisen uneni\njälkeen ja koko tämän synkän päivän teitä muistettuani. Ah, kuinka\niloinen tulostanne olenkaan -- iloinen siitä, että piditte minulle\nantamanne lupauksen. Ajatella, että tuokiota myöhemmin olisin ollut\npoissa -- poissa teidän tullessanne.\" Hän kääntyi nopsana ystäväinsä\npuoleen. \"Tässä on David Rock\", hän selitti näille. \"Luutnantti David\nRock, josta olen teille niin paljon kertonut.\" Jokaisen hän sitten\nesitteli Davidille, mutta ainoastaan kapteeni Jean Talonin nimi jäi\ntämän mieleen.\n\nTalon se juuri virkkoi huulillaan karehtiessa ivaa, jonka ainoastaan\nDavid näki: \"Luutnantti Rock, sanotte. Mistä joukko-osastosta, hyvä\nherra?\"\n\n\"Se on meidän pikku salaisuutemme -- toistaiseksi\", vastasi Nancy\nLotbinière Davidin puolesta. \"Ja teidän, kapteeni, on nyt suotava\nminulle anteeksi, sillä näettehän luutnantti Rockin saapuneen\nvieraakseni, ja palan halusta saada kuulla hänen uutisiaan Richelieun\nvarrella asuvista ystävistäni. Vien teidät ihan silmänräpäyksessä\nsisään, tarjoan teille ruokaa ja teen olonne niin mukavaksi kuin\nsuinkin.\"\n\nKapteeni Talon sihautti kirouksen hampaittensa lomitse.\n\nKursailematta David hymähti hänelle. \"Pelkäänpä teidän tekevän kapteeni\nTalonin onnettomaksi, Nancy\", hän huomautti ja lausui tytön nimen\nkimpaantuneen tyytyväisenä, sillä hän näki vihamiehensä katseessa\nukkosta.\n\n\"Kapteeni Talonin on alistuttava onnettomuuteensa\", tyttö sanoi sievän\npäättävästi. Sitten hän kääntyi iloa säteillen taas katsomaan Davidiin:\n\"Kätenne on jääkylmä, David, ja olette märkä sekä uupunut. Suokaa,\nanteeksi, että olen näin kauan pidättänyt teitä täällä, vaikka minun\nolisi pitänyt saattaa teidät takkatulen ääreen niin pian kuin suinkin.\"\nJa ennenkuin David älysikään, saatteli tyttö häntä ovelle, samalla\nlausuen viimeisiä anteeksipyyntöjä ystävillensä. Ovi aukeni -- David\nnäki Talonin kasvoista kuvastuvan synkeätä vihaa, se sulkeutui, ja hän\nkeksi olevansa paratiisissa.\n\nRaskas ovi vei suureen eteiseen. Sieltä päästiin kahteen huoneeseen,\njoissa valtavat takkatulet paloivat. Ylellisyys, jollaista David oli\nainoastaan unissaan kuvitellut, ympäröi häntä. Antamatta hänen pysähtyä\nNancy johti hänet toiseen huoneista. Se oli miltei yhtä lavea kuin\nGrondin Manorin eteissali. Silkkivarjostiminen kynttiläjalka\nvaloi huoneeseen punaista hohtoaan kuin päivänpaistetta. Pari\nneekeripalvelijaa saapui ottamaan hänen päällysvaatteensa,\nhattunsa, matkatavaransa ja pyssynsä ennenkuin hän miltei ennätti\nhengähtämäänkään, siltä hänestä ainakin tuntui. Kaiken aikaa Nancy\npuheli hänelle sekä antoi palvelijoille määräyksiä. Viimeiseksi\nsälyttäen oman hattunsa, vaippansa ja hansikkaansa heidän syliinsä hän\nsitten seisoi Davidin edessä, pidellen tämän molempia käsiä taas\nomissaan.\n\nMilloinkaan edes sinä unohtumattomana aurinkoisena hetkenä\nvuorenrinteellä, jolloin hän oli riipaissut Anne St. Denisin syliinsä,\nei David ollut nähnyt viehkeämpää näkyä. Nancyn kullanhohtoiset kiharat\nkimmelsivät ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, niin että Davidin\nsydän sykähteli kiihkeämmin sulasta ilosta ja mielihyvästä hänen niihin\nkatsoessaan.\n\n\"David, olen niin hyvilläni tulostanne, että ellei Annea olisi, niin\nsuutelisin teitä. Ja kuitenkin kaikitenkin -- ellette minua kiellä --\nniin tahdon tehdä sen.\" Ja ennenkuin David oli ehtinyt karahtaa\npunaiseksi tai miettiä mitään kohottautui tyttö äkkiä varpailleen ja\nkurkotti hänen puoleensa niin pyöreätä, pehmyttä ja suloista\nhuuliparia, että David suuteli sitä eikä olisi jättänyt sitä tekemättä\nkuolemankaan uhalla.\n\n\"Ah, vannoin itselleni tuon tekeväni, David Rock!\" tyttö huudahti ja\nvetäytyi hänen luotaan vienon punan kohotessa kasvoillensa. \"Minun oli\nse tehtävä viimeöisen uneni takia -- vaikka noin olen suonut huuleni\nainoastaan yhdelle muulle miehelle tässä maailmassa. Oletteko minuun\nnähden pettynyt tai suutuksissanne ja kauhuissanne?\"\n\n\"Enpä antaisi tuota suudelmaa takaisin, vaikka se olisi vallassani\",\nDavid puhkesi sanomaan ajatellen Annea ja Bigotia.\n\nHäntä itseäänkin hämmästytti se tyyneys, millä hän katsoi Nancy\nLotbinièren ihaniin silmiin. Hän puhui hiljaa ja hyvin varmasti, ja\nNancy näki hänen ilmeessään jotakin, mitä ei aikaisemmin ollut\nhuomannut. Hänen oma katseensa kävi rahtusen huolestuneeksi.\n\n\"Miksikä suutelitte minua?\" David kysyi äkkiä.\n\n\"Koska pidän teistä hyvin paljon, David.\"\n\nTytön katse oli kiintynyt takkatuleen, ja hän nojasi päätään käteensä,\nniin ettei toinen nähnyt hänen kasvojansa.\n\n\"Eikä senvuoksi, että -- minua säälitte? Senvuoksi, että olen\nmoukkamainen tomppeli, kuten mademoiselle Charmette aivan oikein\nsanoi?\"\n\n\"Olette miehuullisin mies, mitä tunnen, David -- ainoastaan erästä\nlukuunottamatta\", vastasi Nancy Lotbinière lempeästi. \"Tuo eräs on\nPeter Joel, Musta Metsästäjä.\"\n\n\"Tunnetteko -- _hänet_?\" David huudahti puoleksi kohoten tuolistaan,\njolle äsken oli istuutunut Nancya vastapäätä.\n\n\"Rakastin äitiänne! Luullakseni hänkin hiukkasen rakasti minua. Luulen\nhänen nähneen syvemmälle sydämeeni kuin vielä kukaan. Se on suurimpana\nsyynä siihen, että suutelin teitä, David. Äitinne vuoksi tunnutte hyvin\nläheiseltä. Hän pujahti sydämeeni, sai siellä paikan, jonka hän on aina\npitävä. Hän kertoi minulle Mustan Metsästäjän tarinan, ja pidän siitä\nmiehestä senvuoksi, mitä hän on tehnyt, ja senvuoksi, mikä hän on!\"\n\nKaihoisan tuokion toinen raisussa kiitollisuudentunteessaan kaipasi\nsaada pusertaa kasvonsa tuota niin likellä olevaa kultakutrista päätä\nvasten. \"Annen laita on aivan toisin. Hän pelkää Mustaa Metsästäjää,\nepäilee häntä, vihaa häntä!\"\n\n\"Teidän tähtenne pitäisi hänen tätä rakastaa\", Nancy sanoi. \"Nuo\nneljätoista päivää ja yötä, jotka vietitte hänen sylissään -- --\"\nHiukkasen vavahtaen tyttö vaikeni ja loi äkkiä katseensa Davidiin\nnähden tämän avartuneiden silmäin olevan liekkien loimua tulvillaan\nnuorukaisen katsoessa häntä. \"Mutta ettehän kerrokaan minulle uutisia,\nDavid\", hän hymyili. \"Alkakaahan toki älkääkä jättäkö mitään kertomatta\naina siihen hetkeen saakka, jona ilmestyitte ovelleni.\"\n\nDavidin koko olemus lämpeni. Nancylle oli niin helppo puhella. David\ntunsi saapuneensa rauhan satamaan, mikä ainoastaan ei ollut yökylmän ja\nmyrskyn kantamattomissa, vaan missä hänen sydämensä kipeä poltekin\nlientyi, missä uudelleen virisi toivoa ja rohkeutta.\n\nEnsiksi ei hän kertonut tulostaan eikä Annesta, vaan selosti --\nniinkuin Nancy oli häntä pyytänyt -- Grondin Manorin uutisia. Tytön\nkatseesta ja kasvoista kuvastui ihmeellisesti hänen omia tunteitaan.\nHäneltä sai David luottamusta ja rohkeutta, ja usko, joka oli sammunut\nhänen nähdessään Annen lähtevän luostarista Bigotin seurassa, elpyi\njälleen. Kerran tyttö keskeytti hänet mennäkseen noutamaan Davidin\näidiltä saamaansa kirjettä ja lukeakseen siitä osan hänelle. Marie Rock\noli kirjoittanut: \"Jokin aavistus sanoo minulle, että te, joka niin\nhyvin tunnette Quebecin, huollatte ja hoivailette poikaani ja katsotte,\nettei hänelle tapahdu mitään pahaa. Olette sentään Annea vanhempi, joka\nsitäpaitsi on nunnain tarkan valvonnan alaisena, ja teistä voi koitua\nsiunausta pojalleni, jos vain tahdotte. Jumala sen teille palkitkoon!\"\n\n\"Niinkuin näette, kuulutte siis hiukkasen minullekin\", Nancy sanoi.\n\"Olen niinkuin Annekin ollut äiditön niin kauan kuin muistaa saatan.\nMutta teitä aion ryhtyä hoivailemaan -- teitä ja Peter Gagnonia.\"\n\nSitten David kertoi siitä, kuinka oli tavannut Pierre Colbertin, ja\nmitä he olivat nähneet lyhdynvalossa luostarin edustalla.\n\n\"Minnekä Anne mahtoi mennä monsieur Bigotin keralla?\" hän kyseli. \"Nyt\nminusta tuntuu, että olin typerä kun en huutanut heille.\"\n\n\"Ymmärrän kuitenkin, miksi ette sitä tehnyt\", Nancy sanoi verkalleen ja\ntuijotti takkatuleen. \"Hetki oli epätavallinen -- ja Bigot. En pidä\nBigotista, David. Minun on tunnustettava, että huolimatta Peterin\nhymähtelyistä ja hänen ilostaan käskynhaltijan teille antamien\nihmeellisten lupausten vuoksi en tähän luota. Mutta Annella oli jokin\nsyy mennä hänen kanssaan, ja epäilemättä hyvä syy, josta ihan varmaan\nsaatte huomenna kuulla. Siitä voitte olla aivan vakuutettu!\" Pitkän\nkotvasen hän tuijotti tuleen kätkien kasvonilmeensä Davidilta. Sitten\nhän äkkiä hymyili tälle sädehtivästi.\n\n\"David, olen kaiken aikaa salaillut teiltä jotakin. Aion hämmästyttää\nteitä. En enää ole Annen uskottu. Olemme riidelleet.\"\n\nÄllistyneenä tuijotti David tyttöön.\n\n\"Ja enimmäkseen Bigotista -- sekä teistä\", Nancy jatkoi. \"Inhoan\nja epäilen Bigotia. Anne pitää hänestä uskoen häneen niin\njärkkymättömästi, että minua se kauhistaa. Tiedän, mikä tuo Bigot on\nmiehiään -- Anne taas uskoo hänen olevan Uus-Ranskan sielun. Kerroin\nhänelle mielipiteistäni; hän intteli vastaan harmistuneena. Neuvoin\nhäntä viemään teidät takaisin Grondin Manoriin; hän sanoi minun olevan\nmustasukkaisen. Vakuutin yksinomaan pelkoni hänen onnensa suhteen\nsaavan minut puhumaan; hän väitti minun virittäneen teille paulojani\nsiitä päivästä lähtien, jona päästin tukkani siellä kanootissa\nvalloilleen. Sanoin hänelle, etten vakavissani ollut ajatellut teitä\nsillä tavoin, mutta että nyt sen kenties tekisin -- ja hän suorastaan\nraivostui. Siinä kaikki, David. Riitamme on kaunista. Tavatessamme\nolemme toisillemme niin makeita, että on melkein rahanarvoista nähdä\nmeitä yksissä -- niin lavendelilta tuoksuvia ja ruusunvärisiä\npistopuheita me sinkauttelemme toisillemme. Ja kuitenkin on kaikista\nhulluimpaa, David, että niin kuolettavia vihamiehiä kuin olemmekin,\npidän Annesta enemmän kuin konsanaan, ja olen aivan varma siitä, että\nhänkin pitää minusta. Eikö tilanne ole sangen kiusallinen, varsinkin\nkun olen luvannut äidin lailla teitä hoivailla sekä lujasti pysyn\npäätöksessäni myöskin tehdä niin?\"\n\nEnnenkuin David ehti mitään vastata, kuului ulko-ovelta\nmetallikolkuttimen ääntä. Nancy nousi tuoliltaan kuin jotain odottaen.\nHetken kuluttua aukaisi muuan palvelija ulko-oven, sai jotakin ja astui\nhuoneeseen, jossa he olivat: Nancy otti pienen nelikulmaisen kirjeen\nhänen kädestään.\n\n\"Teille, David\", hän hämmästyksissään virkkoi. \"Tämähän on\nmieltäkiinnittävää. Suonette anteeksi, jos poistun teidän sitä\nlukiessanne. Menen katsomaan, joko illallinen joutuu.\"\n\nHän oli mennyt, ennenkuin David ehti sanoa mitään. Kiihtyneenä ja\npelästyneenä tämä avasi kirjekuoren vapisevin sormin.\n\nSitten hän sydämensä takoessa yhä ankarammin ja ankarammin luki\nsaamansa viestin rivit.\n\n\"Monsieur David Rock\", se alkoi. \"Kirjoitan nämä rivit kaikessa\nkiireessä ilmoittaakseni teille, kuinka suurta mielihyvää tunnen\ntietäessäni teidän viettävän iltanne Quebecissa sangen rakkaan\nystävättäreni, mademoiselle Nancy Lotbinièren seurassa. Jos huolisitte\npistäytyä tervehtimään minua silloin kun minulla ei ole muuta puuhaa,\nolen perinpohjaisesti ilmaiseva teille muuttuneen mielipiteeni teistä\nsen hämmästyttävän kohtauksen johdosta, minkä näin sattumalta monsieur\nBigotin seurassa ajaessani herra Lotbinièren talon ohitse. Kun\nsuutelonäytös toistetaan, mikä epäilemättä sattuu sangen usein, niin\ntoivoakseni noudatatte ystävän neuvoa, ettekä seiso verhotun akkunan ja\nvoimakkaan valon välissä.\" Ja muodollisesti oli kirje allekirjoitettu:\n\"Mademoiselle Anne St. Denis.\"\n\nTurtuneena vaipui David takaisin tuolilleen. Takkatuli ja seinät olivat\nyhtenä kaaoksena, eikä hän hetkeen nähnyt kerrassaan mitään -- mutta\nselvästi, äärettömän selvästi kuuli hän Nancyn suloisen hyräilyn.\n\nJa sitten rautainen ovenkolkutin taas kalahti.\n\n\n\n\nXIV luku.\n\n\nSeuraavain tuokioiden tapaukset tuntuivat Davidista sumuisilta ja\nkaukaisilta. Hän ei lainkaan hämmästynyt nähdessään, että tulokas oli\nPeter Gagnon, eikä tämän ilmeinen kiihtymys ja kiire häntä suurestikaan\nliikuttanut. Ja koska hän istui paikallaan niin elottomana, lainkaan\nliikahtamatta tai äännähtämättä, ei Peter häntä huomannut.\n\nNancy oli ojentanut tälle molemmat kätensä yhtä iloisesti kuin\naikaisemmin Davidille, ja hänen huulillaan sädehti loistava hymy\nPeterin ilmeen saadessa hänet säpsähtämään.\n\nPeter oli juossut. Hän oli hyvin hengästynyt, päällystakki oli\nnapitettu väärin, kaulahuivia ei ollut, ja hänen kasvoiltaan hehkui\nepätoivoista päättäväisyyttä, mikä oli sopusoinnussa hänen ulkonaisen\nolemuksensa kanssa.\n\nHän tuijotti murhaavasti Nancyyn. \"Missä on David?\" kysyi hän\nkarskisti.\n\nDavid nousi seisaalleen Nancyn viitatessa häneen. Samassa tuokiossa oli\nPeter hänen luonaan, katseensa yhä murhaavana. Hän näki Davidin kädessä\ntuon rutistuneen kirjeen ja näytti hymyillen kaikkea muuta kuin\nystävällisesti toista paperilippua, joka oli aivan edellisen kaltainen.\n\"Lue tuo!\"\n\n    'Rakas Peter.\n\n    Olen kuolemaisillani. Tule kiireesti Angela Rochemontierin luokse.\n\n                                                  Anne St. Denis.'\n\nPaperi putosi Davidin hervottomista sormista. Anne -- kuolemaisillaan.\nHänen vertaan hyyti. Peter otti kirjelipun ylös. Toisen sieppasi hän\nDavidin kädestä, ja antoi ne molemmat sitten Nancylle.\n\nTämä luki ensin Davidin kirjeen ja sitten Peterin saaman viestin. Ja\nDavidin kauhistukseksi hän hilpeästi naurahti.\n\n\"Mihin hän kuolee, Peter?\" hän kysyi.\n\n\"Murtuneeseen sydämeen -- itkuunsa!\" huudahti Peter raivoissaan.\n\"Päästyäni sinne lähetti hän minut kiireellä tavoittamaan tuota\nlähettiä ja järjestämään niin, ettei David saisi hänen kirjettään.\nPahoillaan hän oli sen takia siinä tuokiossa, jona se oli lähtenyt\nmatkaan. Hän on rohkea pikku olento, sitä hän on. Ja sinä -- --\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, Peter\", pahoitteli Nancy viehkeästi. \"Ei hänen\nolisi pitänyt katsoa akkunaani. Mistä hän sitäpaitsi tietää, että David\ntäällä oli?\"\n\n\"Hän näki tämän teidän ollessanne Talonin ja niiden muiden seurassa.\"\n\n\"Ahaa!\" Nancyn ääni värähti hiukkasen. \"Ja sitten Bigot tietenkin\npysähtyi tai ajoi uudelleen täältä ohitse nähdäkseen, mitä\nmahdollisesti tapahtuisi?\"\n\n\"En tiedä. Minulla ei ollut aikaa kuulla sitä. Hän kaipaa Davidia.\nMissä tämän hattu ja päällystakki ovat?\"\n\n\"Mutta hän ei ole vielä saanut illallista, Peter, ja tahtoisin hänen\ntutustuvan isääni, joka puolen tunnin päästä saapuu tänne. Pieni\nitkunpuuska on tekevä Annelle hyvää. Se on erinomaista silmille.\"\n\nHän hymyili viehkeästi Peterille, jonka rintaa ahdisti hänen\nkatsoessaan tyttöön. Sitten hän kääntyi Davidin puoleen molemmin käsin\npusertaen tämän kylmiä sormia. \"Teillä on kiire Annen luokse, David?\"\n\n\"Kyllä minun on mentävä.\"\n\n\"Ettehän ole minulle vihoissanne?\" Hänen silmistään säteili hellyyttä,\nmitä Peter ei nähnyt.\n\n\"Olette ollut enkeli. Olen vain pahoillani -- --\"\n\nNancyn silmät kävivät vieläkin hellemmiksi hänen miettiessään. Peterin\nhän näytti unohtaneen. \"Sitä ette ole oleva -- jonkun ajan päästä,\nDavid\", hän sanoi. \"Ette ole oleva pahoillanne siitä, että suutelin\nteitä, ettekä liioin siitä, että Anne näki meidät akkunasta. Olette sen\nhetken päästä tunnustava minullekin. Olette oleva hyvillänne. Ja\ntahtoisin teidän sillä välin luottavan minuun, sillä puhuin totta\nsanoessani, että en koskaan ole toista miestä noin suudellut -- yhtä\npoikkeusta lukuunottamatta!\" Viimeiset sanat hän sanoi hyvin selvään,\nikäänkuin olisi tarkoittanut niitä ennemminkin Peterin kuuluviin kuin\nDavidille, \"Enpä ottaisi tuota suudelmaa takaisin vaikka voisinkin,\nDavid. En nytkään.\"\n\nSitten hän kääntyi Peterin puoleen. \"Rakas Peter -- --\" Ja huolimatta\ntämän murhaavasta silmänluonnista ja siitä raivosta, millä hän yritti\nnäytellä kylmän välinpitämätöntä, nousi tyttö äkkiarvaamatta\nvarpailleen kuten tuokiota varhemmin Davidin edessä, suuteli häntä\nnopeasti, ja juoksi sitten suuria tammiportaita yläkertaan. Viimeksi\nkuulivat he sieltä suloista, hilpeää hyräilyä ällistelevän palvelijan\nantaessa Davidille tämän varusteita.\n\n\"Herra Jumala!\" Peter puhkesi sanomaan heidän astuessaan ulos yöhön.\nMitään muuta hän ei sanonut heidän taivaltaessaan Angela Rochemontierin\nkotiin.\n\nValaistun talon eteen saavuttua hän virkkoi: \"Angela lähettää\npalvelijan opastamaan sinua asunnolleni, kun aika tulee!\" Sitten hän\npoistui sen paremmin hyvästelemättä kuin Nancyn luona oli Davidia\ntervehtinytkään.\n\nAngela itse odotteli tätä. Hänen nunnamaiset kasvonsa olivat kalpeat ja\nhuolestuneet hänen itse avatessaan ulko-oven. David oli kasvoiltaan\nkuin haamu.\n\nAngelan ystävällinen ääni tyynnytti, niin liikutuksesta kuin se\nvärähtelikin.\n\n\"Olen tulostanne hyvilläni\", hän sanoi. \"En käsitä, mikä Annea vaivaa,\nmutta jotakin kauheata se ihan varmaan on. Luojan kiitos, ettei vielä\nole myöhä, ja että omaiseni ovat päivälliskutsuissa Buade-kadulla, tai\nmuuten hälistäisiin asiasta tarpeettomasti. Hän on huoneessani eikä\nsuostu liikahtamaankaan sieltä. Ehkä menette sinne häntä tapaamaan.\"\n\nAngela Rochemontier oli hoikka ja pitkä kaunistukkainen tyttö, jonka\nenkelimäisen vieno olemus jo hohteli lupauksena niistä hurskaista,\nihanista tulevista vuosista, jolloin hänestä oli tullut sisar St.\nGeneviève. Portaiden yläpäässä Angela näytti muuatta suljettua ovea ja\nsanoen jotakin selittävää sekä rohkaisevaa lähti taas alakertaan.\n\nHetken David seisoi alallaan. Hän miltei tunsi veren kohinan suonissaan\ntuijottaessaan tuota suljettua ovea. Se muuttui hänen silmäinsä edessä\njoksikin kauheaksi, mikä erotti hänet Annesta, niinkuin hänen oma\nuskoton tekonsa oli erottavana seinänä hänen ja hänen tulevaisen\nonnensa välillä. Hän ei ajatellut anteeksiantoa, ei sellaista\nmahdollisuuttakaan, vaan ainoastaan Annea, suuttunutta, petettyä Annea,\njoka nyt häntä vihasi -- ja itseään, arvotonta, katalaa olentoa, joka\nansaitsi edessä olevan rangaistuksen.\n\nHänen ihonsa oli kuin tulessa; kuiva, kuumeinen polte kirveli sitä.\nHiljaa hän siirtyi ovelle ja seisoi vielä tuokion toivottomana ja\npeloissaan.\n\nHänen kätensä kohosi konemaisesti ja kolkutti tammilaudoitukseen. Taas\nhän kolkutti. Kolmannesti. Neljännellä kerralla kuului vastaus, ja\nsitten hän kuuli ainoastaan tukahtunutta nyyhkytystä.\n\nVarovaisesti hän avasi oven tuuma tuumalta, kunnes näki huoneeseen.\nKaksi pitkää kynttilää paloi siellä. Aivan hänen edessänsä oli\nsilkkikatoksinen valkea vuode ja sen vierellä kultainen\nristiinnaulitunkuva, jonka ääreen Angelan tapana oli polvistua\nrukoilemaan.\n\nSitten hän näki suuren, ruhtinaallisenpunaisella sametilla pielustetun\ntuolin, niin avaran, että laajain, kaarevain nojain väliin olisivat\nmahtuneet sekä Angela että Anne. Pää painettuna sen istuimeen lojui\nAnne maassa sen edessä. Hän nyyhkytti. Hento vartalo vapisi niin\nankarasti, että David tuskissaan miltei ähkäisi. Tytön pitkät suortuvat\nolivat päässeet sykeröltä ja neuloistaan ja valuivat sekasortoisina\nhänen ympärilleen. Davidin astuessa sisään kuului vaimea, murheellinen\nääni.\n\n\"Onko hän tullut, Angela?\"\n\nDavid yritti puhua, mutta ei saanut sanoja kuuluville. Hän nielaisihe.\nAnne kuuli sen. Hän kohotti päätään, ja lyhyen tuokion, tuokion, joka\nDavidista oli kokonainen ikuisuus, tuijotti hän tuolin punaiseen\nselkämystään.\n\n\"Angela!\"\n\n\"Ei täällä Angelaa ole\", David sanoi nöyrästi. \"Minä vain.\"\n\nTuossa tuokiossa -- niin Davidista tuntui -- oli tyttö jaloillaan --\nihana pikku raivotar suunnattoman purppurankarvaisen tuolin vieressä.\nMurhe, mikäli tuo nyyhke sitä oli merkinnyt, ei ollut jättänyt hänen\nsilmiinsä kyynelten leimaa. Kuivat ne olivat -- kuivat, äärettömän\ntummat ja leiskuvat. Niiden sini oli haihtunut. Tuhannen timantin\nkimalle niistä hohti.\n\n\"Sinä!\" hän sanoi halveksuen. \"Sinä -- täällä! Angelan makuuhuoneessa!\nKuinka uskallat, David Rock?\"\n\n\"Angela lähetti minut\", David sopersi tietämättä mitä tehdä.\n\n\"En usko sinua\", Anne huudahti pusertaen pienet kätensä lujasti\nnyrkkiin. \"Angela ei saastuttaisi tätä huonetta -- _sinun\nläsnäolollasi_!\"\n\nÄärettömästä epätoivostaan sai David lopulta rohkeutta. \"Olen\nsuruissani, Anne\", hän sanoi. \"Suruissani, kun niin kävi. Suruissani,\nkun ikinä tulinkaan Quebeciin. Suruissani siitä, että näin sinut ja\nBigotin sekä Nancyn, ja suruissani, kun olen tuottanut sinulle tämän\nmurheen -- --\"\n\n\"Murheenko?\" Anne keskeytti heilauttaen äkkinäisen tulisella eleellä\nhiukset silmiltään. \"David Rock, luuletko sinä särkeväsi sydämeni? Et\nkykene sitä edes pahoittamaan, nyt kun tiedän millainen olet? En ole\nloukkaantunut, monsieur. Ah, ei toki, sillä tavoin!\"\n\nHän astui askeleen verran lähemmäksi. \"Nöyryytys se on\", hän sinkautti.\n\"Nöyryytys tietäessäni Nancy Lotbinièren tehneen sen mitä hän\nlupasikin, vaikka luulin hänen vain laskeneen leikkiä. Olen iloinen --\niloinen -- iloinen siitä, että hän sen teki, sillä hän on osoittanut,\nkuinka halpamainen olet, vaikka olen ajatellut sinusta niin suuria.\nMutta tuo nöyryytys! Se saa minut järjiltäni. Mitä onkaan Bigot sanova?\nMitä sanovatkaan kaikki ihmiset? Voi, kuinka minä tuota tyttöä vihaan.\nVihaan hänen punaista tukkaansa, joka ensinnä sai sinut vietellyksi.\nVihaan koko hänen olemustaan. Ja sinä -- sinä -- sinuakin vihaan, enkä\nikinä enää tahdo sinua nähdäkään --\"\n\nJa sitten tapahtui jotakin hämmästyttävää Davidin koko maailman\nparhaillaan sortuessa. Anne karkasi hänen luoksensa. Sokeana David\nodotti lopullista iskua, sitä sekä odottaen että toivoen, ja hänen\nhuuliltaan puhkesi murheellinen huokaus. Mutta kädet, jotka häntä\nkoskettivat, eivät lyöneetkään häntä. Ne kietoutuivat hänen kaulaansa.\nTytön pää painui hänen rintaansa vasten. Ja syleilynsä käydessä\nlujemmaksi Anne purskahti itkuun -- tällä kertaa nyyhkyttäen kuin\nainakin henkilö, jonka sydän on särkynyt.\n\n\"David, David, suo minulle anteeksi\", kuuli David hämmästyksekseen. \"En\nsinua vihaa, en, en! Rakastan sinua. Ja sydämeni _on_ särkymäisillään,\nenkä piittaa siitä, mitä ihmiset sanovat -- kunhan sinä vain olet\nminun. Mutta -- David -- armas -- jos rakastat Nancy Lotbinièreä -- --\"\n\nDavidin huulilta puhkesi sanain tulva kuin valtava vuorovesi. Itsekään\nei hän tiennyt, mitä puhui. Ainoatakaan sanaa, ainoatakaan lausetta ei\nhän jälkeenpäin muistanut. Pusertaen kasvojaan Annen kasvoja vasten,\nrutistaen tätä syleilyynsä hän päästi sielunsa kohoamaan epätoivon\nsynkeydestä taivaan korkeuksiin, ja hän kevensi raskasta sydäntään\ntavalla, joka toi noihin hänen rintaansa vasten painuneisiin silmiin\nsekä sinen että onnen takaisin. Hän suuteli Annea, miltei nyyhkytti\ntämän kera ja yritti selittää -- kertoi mietteistään nähdessään\nrakastettunsa Bigotin seurassa ja siitä katkeruudenpuuskasta, joka oli\nvallinnut hänessä siihen asti, kunnes hän ajattelemattomasti oli\nsuudellut Nancy Lotbinièreä. Ja silloin Anne suuteli häntä painaen\nhuuliaan niin lujasti Davidin huuliin, että Angelan astuessa sisään\nhuoneessa vallitsi hiljaisuus.\n\nTuossa hiljaisuudessa kaikui Angelan ääni miltei yllättävänä. Monsieur\nRochemontier saattoi puolisoineen palata minä tuokiona hyvänsä. Näissä\nolosuhteissa oli Davidin viisainta lähteä.\n\nAnne takertui häneen kiinni. \"Ja lupaathan -- vannot minulle\nkunniasanallasi -- että et enää milloinkaan suutele tuota julkeata\nletukkaa etkä suo hänelle ainoatakaan ajatusta, joka kuuluu minulle?\"\nhän lopuksi kuiskasi.\n\n\"Kyllä, lupaan sen.\"\n\nAlakerrasta David kääntyi katsomaan häntä, mutta näki ainoastaan\nkimmeltävän hiuspilven tytön taas mennessä Angelan huoneeseen. Lempeään\nja pyhimyksenkaltaiseen tapaansa toivotti Angela hänelle hyvää yötä ja\nuskoi hänet erään palvelijan huostaan, joka saattoi hänet Peter\nGagnonin asuntoon Sainte Ursula-kadulle.\n\nKolkutettaessa Peterin ovelle saapui sisältä palvelija, joka otti\nDavidin tavarat, saattoi hänet hämyisen eteisen kautta suureen,\nvalaistuun huoneeseen, jonka David olisi heti tuntenut Peterin\nasunnoksi, vaikka tätä ei olisi ollutkaan paikalla. Vastapäisellä\nseinällä oli kokonainen asevarasto pistooleja, ja avara huone oli\nkalustettu hänen ystävälleen luonteenomaiseen huolettoman ylelliseen\ntapaan. Mutta Peter oli läsnä. Tuokiona, jona David hänet keksi, hänen\nsydämensä lyönnit silmänräpäykseksi pysähtyivät seuraavana hetkenä vain\nsen edestä sävähtääkseen kiivaampaan tahtiin.\n\nPeter mitteli huoneen lattiaa edestakaisin pitkä kaksintaistelupistooli\nkädessään, ja hymyssä, jolla hän Davidia tervehti, oli ennemminkin\nkimpaantunutta uhkaa kuin ystävällistä iloa. Hänen yhä myrskystä\nkosteat hiuksensa pörröttivät, ja hänen pyöreillä, rusottavilla\nkasvoillaan oli äärettömän suuttumuksen leima. Lainkaan ei hän\nmuistuttanut Richelieun hyvinvoipaa, hilpeätä ja rakastettavaa Peteriä,\nja äkkiä David uskoi kaiken, mitä konsanaan oli kuullut mainittavan\nPeterin verenhimoisista urotöistä noilla pienillä, seinälle\nripustetuilla aseilla.\n\nHän ojensi kättään vanhan ystävyyden merkiksi, mutta tarttumatta siihen\nPeter sinkosi suuttumuksensa vasten hänen silmiään.\n\n\"Kas, kas, _kas_\", hän sanoi venyttelevässä äänensävyssään verkkaista\nkärkevyyttä. \"Nancyn mielitietty, vai mitä? Kylläpä taisit hosua\nkovasti siellä Richelieun rantamilla, eikö niin. Emmekä me sokeat\nälynneet kerrassaan mitään. Niin, mitä voit sanoa tähän? Äitisi tähden\nen saata haastaa sinua kaksintaisteluun enkä liioin ampua sinua. Se\nminun pitäisi kyllä Annen tähden tehdä.\"\n\nPeterin povessa kuohuvaan intohimoon ei sisältynyt mitään siekailua.\nTavallisesti niin lauhkeasta ja lempeästä katseesta loimusi kalvasta,\nteräksistä tulta, hänen äänensä värisi ankarasti, ja rystyset olivat\nvalkeat siitä voimallisesta otteesta, millä hän pusersi pistooliaan.\n\nAntaen kätensä hitaasti vaipua David tuijotti ystäväänsä. \"Peter!\"\nhän puhkesi sanomaan ihmeissään. \"Tämä on väärinkäsitystä. En minä\nole -- --\"\n\n\"Väärinkäsitystäkö!\" keskeytti Peter hänet vihaisesti.\n\"Väärinkäsitystä.\" Raivostuneesti lennähytti hän pistoolinsa huoneen\ntoiseen päähän. \"Minun on viskattava tuo menemään tai teen sinusta\nkuulanruokaa. Väärinkäsitystä -- mennä ja suudella Nancy Lotbinièreä\ntuolla tavoin. Väärinkäsitystä -- katala uskottomuus Annea kohtaan ja\nroistomainen petturuus minua kohtaan! Ja ainoastaan yhtä muuta miestä\non hän suudellut niinkuin sinua, monsieur Rock! Kuulin hänen sanovan\nniin. Kaksi kappaletta rakastajia -- ja sinä viimeinen! Puikahtaapa nyt\nsinne kuin varas ja tulla keksityksi ainoastaan sattumalta -- --\"\n\n\"Peter!\" Davidin kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi. Ripeällä otteella\ntarttui hän toista olkapäihin. \"Peter, sinä valehtelet!\" Hän lennähytti\nystävän parisen askelta loitommaksi ja asetti kätensä puuskaan kuin\nintiaani. \"_Sinä valehtelet_!\"\n\nSuu auki Peter töllisteli Davidia. Hänen huulensa sulkeutuivat, ja\nhänen silmänsä kävivät kaidoiksi kuin kipunoivat viivat. \"Kolme miestä\nolen ampunut pienemmästä syystä\", hän virkahti yksikantaisesti.\n\n\"Ammu minutkin, jos haluat\", David vastasi. \"Sittenkin sanon niin. Sinä\nvalehtelet.\"\n\nMies, joka Peterin edessä seisoi, oli aivan uusi David. Jos hän olisi\nollut joitakin ikävuosia vanhempi ja hänen tukassaan olisi ollut\nhopeanvalkoinen juomu, olisi hän käynyt Mustasta Metsästäjästä.\n\n\"Suutelin Nancya\", hän sanoi. \"Suutelin häntä, koska minusta tuntui,\nettä hän oli ainoa ystäväni tässä paikassa, jota olin alkanut vihata.\nPimeydessä ja myrskyssä ohjasin kulkuni ensiksi luostariin. Muuan mies\nnimeltä Pierre Colbert opasti minut sinne. Näimme Annen tulevan sieltä\nja ajavan matkoihinsa Bigotin seurassa, naureskellen tämän kanssa niin\nonnellisena, että jotakin tapahtui sisimmässäni. Pyysin monsieur\nColbertia silloin ohjaamaan minut Lotbinièrein talolle. Hetken päästä\nolinkin siellä, ja vaikka Nancy oli lähtemäisillään ulos ystäväinsä\nkeralla vei hän minut sisään ja oli minulle niin herttainen, että -- se\ntapahtui. Siinä on kaikki. Äitini ja Annen ohella on vielä yksi nainen,\njonka edestä olen valmis taistelemaan, koska hän on ollut minulle hyvä,\nkoska hän kahdesti on puolustanut minua. Tämä nainen on Nancy\nLotbinière. Jos Quebecin kaupungissa on enkeleitä, kuten niin useasti\nolet minulle kertonut, on hän yksi niistä. Hän on yhtä hyvä kuin Angela\nRochemontier kaikessa pyhimyksenkaltaisuudessaan. Annenkaan tähden en\npyörrä mieltäni häneen nähden. Enkä myöskään tahdo kuulla häntä\nherjattavan. Jos luulet häntä huonoksi -- --\"\n\n\"Huonoksi!\" Peter ärähti. \"Kuka sellaista on sanonut? Päätteletkö minun\nsanoneen sellaista, David Rock?\"\n\n\"Niin annoit ymmärtää -- --\"\n\n\"En antanut sinun ymmärtää mitään. Herran tähden -- --\", häkeltyneenä\npenkoi Peter pörröistä hiuskuontaloaan. \"Herjatako häntä!\" hän huusi\nalkaen taas mitellä lattiaa. \"Ennemmin kuolisin. Ja surmaan jokaisen,\njoka lausuu hänestä poikkipuolisen sanan. Hän on enkeli!\"\n\n\"Sitä olen yrittänyt takoa päähäsi, Peter\", David sanoi ihmeissään.\n\n\"Hän on ihanampi kuin kokonainen tusina Anneja ja kaksi kertaa\nälykkäämpi\", Peter selitti nenäliinallaan pyyhkeillen kuumenneita\nkasvojaan ja marssien edestakaisin. \"Mutta -- hän suuteli sinua! Mikä\nrienaaja hänet sai sen tekemään?\"\n\n\"Luullakseni hän sääli minua\", David sanoi.\n\nPeter pysähtyi, ja hänen ilmeensä oli tyynempi hänen katsoessaan\nDavidiin. \"Vai säälistä\", hän sanoi tuikeasti. \"Sääli hän minuakin, vai\nmitä? Suuteli ja juoksi sitten yläkertaan -- suuteli minua ensi kertaa\neläissäni ja niin nopsasti, etten tiennyt, höyhenkö huuliani hipaisi\nvaiko hänen suunsa. Suuteli minua, koska oli pahoillaan tähteni,\nlaupias luoja. Mutta eipä hän sinua siihen tapaan suudellut, mikäli\nAnnen puheesta puoletkaan on totta. Kaiketi olen kiihdyksissäni. Onhan\nminulla siihen oikeus. Eipä kai tuo hänen tekonsa niin minua kuohuta\nkuin se, mitä hän sanoi jälkeenpäin. Tuosta toisesta, jota hän on\nsuudellut. Missä tämä on? Kuka hän on? Mikä hän on miehiään?\"\n\n\"Luulin hänen tarkoittavan sinua -- päättäen siitä, mitä sitten\ntapahtui.\"\n\n\"Minuako!\" Peter naurahti epätoivoisesti. Sitten hän äkkiä ojensi\nkättään. \"David, huonostipa olen ystävän ottanut vastaan. Myöhäistähän\ntämä hiukkasen on, mutta suo minulle anteeksi. Olen suorastaan\nhullaantunut Nancyyn. Kuolen, ellen saa häntä omakseni. Kahden vuoden\najan olen ollut hänen jalkainsa juuressa, eikä hän kertaakaan ole\nsuonut minulle huuliaan. Sitten -- suudellapa nyt sinua omasta vapaasta\ntahdostaan ja harkinnastaan, suoden ilman muuta jonkun viikon\ntuttavuuden jälkeen sen, mitä turhaan olen huokaillut kymmentä vertaa\nkauemmin -- niin, olenhan moisesta kiihdyksissäni, ja tästä lähtien on\nminulla ainoastaan yksi elämänmäärä. Aion ottaa selvän tuosta hänen\nmainitsemastaan miehestä, vaatia hänet kaksintaisteluun ja surmata\nhänet.\"\n\nHänen sormensa pusersivat Davidin kättä. Äkkiä syttyi hänen silmiinsä\nmuuan mielijohde. \"Saattaisiko kapteeni Talon olla se miekkonen?\" hän\nkysyi. \"Tätä pidetään Uus-Ranskan taitavimpana ampujana, ja minusta\nolisi sangen mieluisaa lennättää kuula hänen lävitsensä.\"\n\n\"Mahdotonta!\" David huudahti iloisena Peterin mielenmuutoksesta.\n\"Ennemminkin uskoisin hänen suutelevan kyykäärmettä.\"\n\nTutkivasti katsahti Peter häneen. \"Kuitenkin oli hän tytön seurassa\ntänä iltana.\"\n\n\"Ja Anne käskynhaltija Bigotin seurassa.\"\n\n\"Mutta hän on sinulle selittänyt -- --\"\n\n\"Ei. Mitään ei hän ole selittänyt. Ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä\nvähemmän se minua miellyttää.\"\n\nSulhasmiehet katsoivat vaieten toinen toistaan. Heidän tänä hetkenä\nvertaillessaan toistensa levottomuutta syntyi heidän välilleen nopeasti\nmyötätunnon side.\n\n\"David, olen pahoillani siitä, että olen käyttäytynyt näin typerästi\nsinua kohtaan. Mutta Annen suhteen ei sinulla ole syytä murehtia. Olen\nvalmis vaikka vannomaan, että hänellä oli hyvä syy lähteä Bigotin\nmukaan.\"\n\n\"Ja yhtä vakuuttavasti olen minä valmis vannomaan, että Nancylla oli\nhyvä syy lähteä Talonin mukaan ja myöskin suudella minua\", David\nvastasi äänensävyssään ivallista epäilyä, mikä ei saattanut jäädä\ntoiselta huomaamatta.\n\n\"Horna!\" Peter sanoi pusertaen kätensä nyrkkiin. Hetken päästä hän\nkysyi: \"Mitä tapahtui tavattuasi Annen!\"\n\nDavid kertoi lyhyesti kohtauksesta ja lisäsi lopuksi: \"Tietenkin\ntiedät, että Nancy ja Anne ovat olleet riidoin?\"\n\n\"Että tiedänkö?\" tuumaili Peter. \"Minähän se olen viimeisen kahden\nkuukauden ajan ollut kummankin maalitauluna. He ovat riepottaneet\nhermoni riekaleiksi. Toinen vihaa Bigotia ja pelkää puolestasi --\ntoinen luottaa häneen kuin Jumalanäitiin ja uskoo järkkymättömästi\nhänen lupauksiinsa. Toinen pitää häntä Uus-Ranskan kirouksena, toinen\nsuurena isänmaanystävänä, joka vie maan kunnian kukkuloille.\"\n\nDavid laski kätensä Peterin käsivarrelle. \"Ja kumpiko noista kahdesta\non oikeassa?\" hän kysyi hiljaa.\n\nPeter mietti ja sanoi sitten: \"Molemmat.\"\n\n\"Tarkoitat -- --\"\n\n\"Käskynhaltija ei milloinkaan petä sellaista lupausta, minkä hän on\nsinulle ja Annelle antanut. Jostakin syystä on hän sinuun kovasti\nmieltynyt. Aikanaan on hän avaava sinulle uksen sekä varallisuuteen\nettä maineeseen. Siitä olen varma, ja olisitpa houkka, ellet käyttäisi\ntilaisuutta hyväksesi. Tämän suhteen on Anne oikeassa. Mutta mitä\nmuuhun tulee, on Nancy lähempänä totuutta. Tuolla käskynhaltijan\npalatsissa polkee Bigot kumppaneineen Uus-Ranskan sydäntä. Niin ovela\nhän on, että puolet kansasta on hänen puolellaan ja vain puolet häntä\nvastaan. Olen kaiketi maininnut sinulle hänen olevan Quebecin\nkatalimman henkilön. Olen yhä sitä mieltä. Siveellisesti on hän sangen\nalhainen luonne. Nancy tietää sen. Minä tiedän. Anne ei. Hän kieltäytyy\nuskomasta seikkoja, joita hän sanoo kateellisten ihmisten häpeällisiksi\nparjauksiksi. Mutta se seikka ei mitenkään vaikuta tulevaisuuteesi.\nVoit olla aivan levollinen, jota vastoin minä -- tietäen Nancyn\nsuosivan enemmän jotakin toista miestä -- --\"\n\n\"Oletko siitä varma?\"\n\n\"Aivan yhtä varma kuin siitäkin, ettei Anne milloinkaan ole suonut\nhuuliltaan mitään sinulle kuuluvaa Bigotille.\"\n\nPeterin luottavaiset sanat osuivat Davidin sydämeen kuin miekanpisto.\n\nPeter jatkoi. \"Kertoessaan sinulle suudelleensa jotakin muuta miestä\ntuolla tavoin ei Nancy puhunut noita sanoja sinulle, vaan minulle.\nTunsin sen. Ja sitten hän pilkkasi minua koskettamalla suutani\nhuulillaan noin loukkaavasti ja juoksemalla tiehensä. Ja kaikki tyyni\nvain -- --\"\n\n\"Vain?\"\n\n\"Hyödyttömyyteni takia\", ähkäisi Peter. \"Kahden vuoden ajan on hän\nminua siitä soimannut, ja sinut tavattuaan hän suorastaan villiintyi.\nHelpon ja mukavan elämäni vuoksi hän toisinaan aivan raivoaa ja\nlavertelee alituiseen sinusta kaiken miehuuden esikuvana muka. Ja\nsitten hän suutelee sinua -- ja selittää julkeasti suudelleensa vielä\njotakin toistakin -- ja -- ja -- taivaiset vallat. Laitanpa hänet vielä\nkatumapäälle!\"\n\nPeterin kasvot hehkuivat hänen raisuista mietteistään.\n\n\"Ensi työkseni raivaan tieltäni tuon sulhasmiehen, josta Nancy kerskuu.\nTotisesti sen teen\", hän huusi, että seinät kaikuivat. \"Tästä illasta\nlähtien on entinen Peter Gagnon kuollut. Voit lyödä minut kuoliaaksi,\njos vielä jatkan tätä tyhjäntoimittajan elämää. Tästä hetkestä astun\nsotapolulle tavoittelemaan mainetta, kunniaa, sankaritöitä -- ja\nkostaakseni Nancy Lotbinièrelle. Tahdotko auttaa minua, David?\"\n\nPeter ei teeskennellyt. Hänen kasvonsa liekehtivät. Näinä\nparina hämmästyttävänä tuokiona oli hänen miltei naisellinen\npehmeytensä haihtunut. Hän ei enää ollut hienon maailman moitteeton\nkaksintaisteluja, rakastava keikari. Edesmenneitten polvien soturihenki\noli herännyt hänessä muuttaen hänet niin, että David tuskin tunsi häntä\nPeter Gagnoniksi.\n\nIloissaan David unohti Bigotin, Annen sekä Nancyn. Hänet valtasi tunne,\nettä oli voittanut jotakin suunnattoman suurta. Tätä oli hän uneksinut\npoikuusvuosista lähtien -- että Peter, hänen rakas Peterinsä, jonain\npäivänä seisoisi hänen rinnallaan erämaiden poluilla, että he yhdessä\nseikkailisivat, yhdessä taistelisivat, yhdessä tunnustelisivat elämän\nvaltimon ihanaa sykettä.\n\nHe vaihtoivat kiinteän kädenlyönnin. Peterin kasvoille hulvahti hymy,\nDavidin silmiin voitollinen riemun ilme. Tuokion he vaieten seisoivat\ntoisiinsa katsoen.\n\nPeter veti syvään henkeään. \"Jumalan rauha kantaisä Peter Gagnonin\ntomulle\", hän sanoi sitten. \"Ainakin pisarainen on minulla hänen\nvertaan perintönäni. Saatan tuntea sen kuohahtavan.\"\n\nDavidin mielessä välähti jotakin. \"Ja Jumala myöskin siunatkoon --\nNancy Lotbinièreä\", hän sanoi.\n\nHe eivät lainkaan olleet kuulleet ulko-oven aukenemista eikä\nsulkeutumista. Nyt kolkutettiin huoneen ovelle. Peter vastasi. Muuan\nääni kutsui hänet eteiseen, ja ovi sulkeutui hänen takanaan. Muutamia\nminuutteja hän viipyi. Palatessaan hän kumarsi syvään Davidille, ja\nhänen silmänsä kiilsivät oudosti.\n\n\"Olet yhä illallisetta, monsieur seikkailija\", hän sanoi, \"ja yö kutsuu\nsinua edelleen. Ovella odottavat sinua muuan _voiture_ ja muuan mies.\nVaunut ovat Uus-Ranskan käskynhaltijan, ja mies on monsieur Bigot\nomassa persoonassaan. Hän on henkilökohtaisesti saapunut noutamaan\nsinua palatsiin ja pyytää sinua heti lähtemään mukaansa. Tämä\nkunnianosoitus ylittää käsityskykyni, ja älköön siis vaatimaton\nvuoteeni sinua viivyttäkö.\"\n\nItsekseen Peter lisäsi: \"Hyvä Jumala, mitä tämä oikein merkitsee.\"\n\n\n\n\nXV luku.\n\n\nFrançois Bigotilla, Uus-Ranskan kolmannellatoista ja viimeisellä\nkäskynhaltijalla, kuninkaan suojatilla ja la Pompadourin hemmotellulla\nsuosikilla oli tuskin milloinkaan ollut niin paljon aihetta uskoa onnen\njumalain olevan kanssansa kuin tänä usvaisena marraskuun\nkolmantenatoista päivänä ja iltana vuonna 1754.\n\nUseita hänen tähtensä nousua merkitseviä seikkoja oli tapahtunut.\nVaikkakin oli kuninkaalta saanut ehdottoman käskyvallan Ameriikassa oli\nhän kuitenkin tähän päivään asti ollut virallisesti siirtomaiden\nkenraalikuvernööristä riippuvainen. Mutta tänään oli hallituksessa\ntapahtunut muutos, joka merkitsi hänen despoottisen valtansa ylimmyyttä\nja ensimmäistä sivua tuomitun Uus-Ranskan säälittävän murheellisessa\ntarinassa.\n\nBigot oli saanut valtavan voiton, voiton, joka täydellisesti\noli muuttava lännen maailman historian. Hän oli kukistanut\nkenraalikuvernöörin, markiisi Duquesne de Mennevillen, siltä\nistuimelta, joka sukupolvien aikana oli ollut käskynhaltijan\nvirkaistuinta korkeampi. Tammikuussa oli markiisi de Vaudreuil-Cavagnal\ntuleva Uus-Ranskan kuvernööriksi, päästen paikalleen Bigotin toimesta,\nollen hänestä riippuvainen ja -- kuten harvat ja valitut tiesivät --\nhänen kätyrinsä sekä liittolaisensa siinä äärettömässä rikoksessa, joka\ntehtiin kokonaista kansakuntaa vastaan.\n\nBigot, saatanaa ovelampi, käärmettä tunnottomampi. Vaudreuil,\nitserakkauden pöyhistämä, peukaloitaan pyörittelevä omahyväinen narri.\n\nTästä lähtien ohjattaisiin Uus-Ranskan kohtaloita käskynhaltijan\npalatsin loistosta ja mässäilevästä ylellisyydestä eikä St. Louisin\nlinnasta.\n\nMutta siihen ei vielä sisältynyt kaikki sinä päivänä. Ensi kerran hänen\nelämänsä aikana oli yksi ainoa nainen saanut hänet unohtamaan kaikki\nmuut, ja hänen tätä kohtaan tuntemansa himo oli kaikkea poliittisen\nvoitonriemun tulta polttavampi. Ja nyt, heidän jouduttuaan Davidin\nuskottomuuden silminnäkijöiksi, ei hetken lyödessä tulisi olemaan\nvaikea saada Annea uskomaan.\n\nHetken lyödessä!\n\nMitä merkitsikään Uus-Ranskan käskynhaltijan virka, mitä mikään sen\nrinnalla! Louisebourgin Catherine, kaunis Angelique de Pean, ihana\nCharlotte -- kaikki joutuivat he unhoon hänen mielensä syttyessä\nvastustamattomiin haaveisiin Annesta.\n\nMutta kärsivällinen oli hänen oltava. Anne oli hänen omistettava\nlopullisesti ja kokonaan, vieläkin ehdottomammin kuin aikoinaan\nCharlotte tai Louiseburgin Catherine. Oli kuin olisi tämä ajatus\nkarehtinut hänen huultensa hyräilyssä Peter Gagnonin oven auetessa ja\nDavidin astuessa ulos.\n\nHän ehätti kiireesti vaunuista syleilemään Davidia palvelijan pitelemän\nlyhdyn kellervässä hohteessa. Näytti siltä, kuin olisi hänen rakkain\nystävänsä palannut pitkältä matkalta, joku, jota hän oli kaivannut ja\njonka odottamattomasta paluusta hän äärettömästi riemuitsi.\n\n\"Ajatella, että saavutte Quebeciin yksinänne ja tällaisena yönä!\" hän\nhuudahti. \"Olisin lähettänyt väkeäni teitä vastaan, jos olisin\naavistanut tulonne. Ja millainen seikkailu aivan alussa! Pikku Anne\npoloisemme oli aivan suunniltaan, mutta kaipa te huomenna sovitte asian\nhänen kanssaan. Teidän on aina huolehdittava akkunoista, David, kun\njotain tuollaista tapahtuu. Ette enää ole metsissä!\" Ja Bigot\nnaureskeli hyvänsuovasti.\n\nHänen äänessään ei ollut värettäkään, joka olisi voinut suututtaa\nDavidia, ei hivenenkään vertaa mitään muuta kuin sulaa leikkisää\ntoveruutta, eikä hänen sanontatavassaan ollut mitään Davidille\nepämieluisaa.\n\n\"Minun on selitettävä\", hän jatkoi. \"Olin tänään sopinut tapaavani\npiispan, ja tahdoin Annen olevan mukana, niin että tytön kautta\npääsisitte tämän suosioon. Onneton kohtalo johti meidät mademoiselle\nLotbinièren talon kohdalle juuri teidän siellä seistessänne noiden\nkaikkein kanssa. Ensimmältä luulin pikku neitosemme jähmettyneen\njääpuikoksi. Päästyään taas tolallensa hän välttämättä tahtoi, että\npalaisimme takaisin, ja satuimme paikalle parahiksi nähdäksemme teidän\nsuutelevan Nancya. Ooh, näky oli hieno -- ellen olisi ollut niin\nkateissani. Tuo ihana Nancy -- Annen kilpailijatar viehkeydessä ja\nsuloudessa. Onnekaspa rakastaja te olette! Mutta akkunaluukut! Miksikä\nolitte niin hajamielinen?\" Taas Bigot naurahti, ikäänkuin olisi\ntapahtuma ollut ainoastaan hupainen juttu eikä mikään murheellinen\nsattuma.\n\n\"En aikonut mennä Nancyn luokse\", David alkoi puhua sydämensä\nsykähdellessä onnea hänen kuultuaan Bigotin selityksen. \"Minä -- --\"\n\n\"Niin, niin, ymmärrän! Ette tietenkään tarkoittanut mitään sellaista.\nMutta se ei vaikuttanut asiaan -- ja Anne tahtoi välttämättä, että heti\nsaatoin hänet mademoiselle Rochemontierin luokse, mistä epäilemättä\nhänet huomenna löydätte.\"\n\n\"Olen jo tavannut hänet\", David sanoi. \"Hän lähetti minua noutamaan.\"\n\n\"Horna!\" Bigot sanoi. \"Ja antoiko hän teille anteeksi vai repikö hän\nteidät siekaleiksi.\"\n\n\"Kerroin hänelle, kuinka tuo tapaus sattui, ja luulen hänen\nymmärtävän.\"\n\nSitten näytti Bigot unohtavan koko tapauksen. Hänen kysellessään\nkuulumisia Richelieusta ajoivat he käskynhaltijan palatsin edustalle,\npalatsin, jonka suuruutta sen valaistut akkunat korostivat. Muurattuna\nsinisestä liuskakivestä se kaksikerroksisena, miltei kolmensadan jalan\npituisena ja seitsemänkymmenenviiden jalan levyisenä oli Ranskan vallan\nja herruuden uljain asuinsija lukuunottamatta kuninkaan palatsia\nVersaillesissa.\n\nSisäänkäytävää ja sen kahta porrasjaksoa sekä syvennyksessä olevaa ovea\nvalaisi puolisen tusinaa lyhtyjä, ja niiden valossa asteli edestakaisin\nkaksi asestettua vartijaa.\n\nBigot vaikeni. Hän nousi vaunuista ja David seurasi häntä. He astuivat\novesta sisään. Heti paikalla alkoi jotain ääntä kiiriä pitkin paksuja\nkiviseiniä. Mitään siitä komeudesta ja loistosta, jonka David oli\nkuvitellut kuuluvan Uus-Ranskan käskynhaltijan asumuksen, ei näkynyt.\nKaikkialta huokui jotakin vankilamaista ja jäätävää. Hänen jalkainsa\nalla olikin vankityrmiä, vaikka hän ei siitä tiennyt, ja näiden tyrmäin\nmasentavaa henkeä tuntui uhkuvan kaikkialta käytävistä. Kynttilöitä oli\nvähän ja valaistus aavemainen.\n\nSalaa vilkaisi Bigot seuralaistansa ja näki tämän miltei pahuutta\nhuokuvan ympäristön vaikutuksen. Hän hymyili voitollisesti, sillä hän\ntiesi, että nämä vankat kiviseinät nähdessään hämärissä tai yöllä hänen\nvihollistensa tai anomuksia ja pyyntöjä esittämään saapuneiden\npäättäväisyys suli vedeksi. Myöskin _Honnetes Gens_, kunnianmiehet,\njoita sattumalta osui tänne, värisivät henkeään pidättäen.\n\nPiispalle, hengenmiehille, hänen neuvostonsa jäsenille, hänen\nystävillensä -- näille kaikille oli toinen, tarkemmin vartioitu\nsisäänkäytävä.\n\nHänen naisillensa vieläkin salaisempi.\n\nHe sivuuttivat erään vartijan, rotevan, tummaihoisen, paksuhuulisen\njättiläisen, joka olisi voinut olla inkvisitsionin paholaisia.\nToinenkin ilmestyi hämärästä, niin pitkänä, hontelona ja\nvainajankaltaisena, että hän oli kuin haamu.\n\nBigotin oveluus ei ollut pelkkää oveluutta. Se oli taidetta.\n\n\"Oikeussalit\", hän äännähti, ja hänen äänensä soinnahti hillittynä ja\nmatalana, ikäänkuin olisivat tuomittujen korvat hänet kuulleet, jos hän\nolisi puhunut äänekkäämmin. \"Jos haluatte, voitte huomenna nähdä\nteloituksen. Muuan petturi menettää henkensä.\"\n\nDavidia värisytti. Niin uusi ja outo oli tämä ympäristö, etteivät hänen\nkasvonsa jaksaneet salata sen vaikutusta. _Rangaistus!_ Kuinka olikaan\ntuo mielle syöpynyt hänen sieluunsa sinä yönä viikkoja sitten, jolloin\nhänet oli tuomittuna ja köytettynä viety Annen ja tämän isän eteen.\nSata raipaniskua hänen alastomaan selkäänsä! Vaikka hän eläisi kunnes\nmaailma kävisi harmaaksi, eivät nuo sanat milloinkaan pyyhkiytyisi\nhänen muististaan. _Rangaistusta_, ruumiillista, orjamaista, raakaa,\nrangaistusta, sellaista, jota sieluton mies soveltaisi koiraa kohtaan\n-- mitä merkitsikään sen pistävä tuska, mitä ruoskan tai nuoran\npolttava viilto, mutta sen kauhea, sieluaraateleva, ihmistä lyövä\nhäväistys ja solvaus. Parempi oli kuolla tuuma tuumalta -- kuolla\nirokeesien polttoroviossa, kuolla kuulan- tai veitsenruokana, kuolla\nnälkään -- miten hyvänsä.\n\nNiin hämmästyttävän onnekas kuin päivä oli hänelle ollutkin, tämä hetki\nse loppujen lopuksi täytti Bigotin mielen äärimmäisellä riemulla hänen\novelan järkensä vaistotessa sen kasvavan liikutuksen, mikä kuvastui\nDavidin kalpeista, kiihtyneistä kasvoista. Hän näki suunnitelmainsa\nsujuvan nopeammin kuin oli odottanutkaan. Rauta oli kuumana taottava.\nCarbanac, joka oli tuomittu ruoskittavaksi härkävankkurien jäljessä\nkautta Quebecin katujen joulukuun kymmenentenä päivänä, saisi kärsiä\nruoskatuomionsa huomenna. Ja häpeäpaalut täytettäisiin täpö täyteen.\n\nJoulukuun ensimmäisenä nähtäisiin oikeuden jakamista kaikkialla sekä\nyli- että alikaupungissa. Ja David, joka ei aavistanut mitään, tulisi\nlukemaan kirjoituksen seinältä.\n\nHänen kätensä painoi Davidin käsivartta. He astuivat kaidempaan ja\npimeämpään käytävään. Sieltä ei nyt kuulunut muuta ääntä kuin minkä\nheidän askeleensa saivat aikaan. Kolmen oven kautta he kulkivat. Sitten\ntaas käytävään, joka oli kuin vankityrmän suu. Noustiin rapattuja\nportaita -- niin kaitoja, että heidän hihansa hipoivat sen seinämiä --\nja sitten saavuttiin portaiden yläpäässä olevalle ovelle, jonka Bigot\navaimellaan aukaisi, ja äkkiarvaamatta oli tultu palatsin salaiseen ja\nloisteliaaseen ylellisyyteen.\n\nVaihdoksen äkillisyys salpasi Davidin hengen. Pimeästä, murheellisesta\nympäristöstä olivat he saapuneet suureen suojaan, jossa oli runsaasti\nmattoja, ylellisiä huonekaluja, lämmin takkatuli, seinillä\nseinävaatteita ja maalauksia. Tästä salongista vievät avoimet ovet\nantoivat aavistuksen muista suojista, pienemmistä, mutta valaistuista\nja houkuttelevista. Yhdessä hohti punainen valaistus, toisessa kalpean\nkullanvärinen, kolmannessa ambrankarvainen. Näin käskynhaltijoista\nviimeinen, mässäilijäin ruhtinas ja naisten vitsaus ne piti aina öisin,\nalati valmiina vastaanottamaan niitä kaunottaria, jotka ylen usein\nsomistivat läsnäolollaan hänen yksityishuoneitaan.\n\nNyt kuului aivan erilaista ääntä kuin varhemmin alhaalla. Se kaikui\nheikkona ikäänkuin paksujen seinäin takaa, mutta siitä väreili iloista\nkisailua. Bigot hymähti miellyttävästi riisuessaan takkinsa ja\nantaessaan sen neekeripalvelijalle, joka oli äänettömänä ilmestynyt\njostakin. Sitten auttoi hän Davidia.\n\n\"Vihdoinkin kotona\", hän sanoi. \"Yö on kaamea, mutta täällä on\nviihtyisää, David, vaikkakaan ei meitä mikään suloinen Anne taikka\nNancy toivota tervetulleeksi. Jäätte vieraakseni huomiasaamuun\nasti, jos niin vähällä voin korvata tulonne ensi hetkien\nepämiellyttäväisyyden. Sitäpaitsi saatte täten tilaisuuden tavata niitä\nhenkilöitä, joista on tuleva parhaita ystäviänne, ellette ole liian\nväsyksissä kaiken päivää matkattuanne tai liian kiihtynyt tuon St.\nLouis-kadulla sattuneen pikku seikkailunne takia.\"\n\n\"En ole kumpaakaan\", David vastasi ympäristön lämmön ja valon\nvaikuttaessa häneen miellyttävästi.\n\nHän tunsi olevansa kumman rauhallinen. Äsken oli hän ollut järkytetty,\nmutta täällä hän tunsi olevansa mies. Bigot huomasi sen ja oli\nhyvillään. Hän piti rohkeista miehistä. Näiden lankeemus oli suurempi,\nnäiden tuho täydellisempi, kun niikseen sattui.\n\nHän otti pöydältä pienen hansikkaan ja leikitteli sillä Davidille\nhymyillen. Tuo hansikas oli naisen.\n\n\"Olen tänä iltana ja tästä puoliin esittävä teidät luutnantti Rockina\",\nhän sanoi. \"Puhuiko pikku neitiänne teille valtakirjasta?\"\n\n\"Ei\", David sanoi.\n\n\"Eipä tietenkään\", Bigot nyökkäsi. \"Hän oli liian kiihdyksissään\nmuistaakseen sitä, te lurjus. Mutta hänellä se on varustettuna\nasiaankuuluvin allekirjoituksin ja vahvistuksin, ja tuoksuen\nluullakseni silkalle ruusulle ja mirhamille -- yllätykseksi teille.\"\n\nDavid kumarsi osoittaakseen kiitollisuuttaan. Silloinkin, sisimmässään\nväristen ja verensä kohistessa kiivaammin, hän vastaanotti Bigotin\nsanat kylmäverisenä.\n\n\"Teistä on tuleva suurenmoinen upseeri\", kiitteli käskynhaltija.\n\"Huomenna alatte sotilaalliset opintonne. Se on käyvä aivan\nyksityisesti ja helposti. Ohjaajaksenne olen valinnut kapteeni\nRobineaun. Virallisesti olette saanut valtuutuksenne, koska tarvitsemme\nerikoispalvelustanne metsissä ja rajamailla. Itse puolestani tarvitsen\nteitä suuresti enkä toivo sotilaallisen kouluutuksenne vievän aikaa\nliiemmälti kuin on aivan välttämätöntä. Ensinnä räätälin puheille,\nsitten katselemaan kaupunkia ja senjälkeen kaksi tuntia päivittäin\nkapteeni Robineaun seurassa, joka on garnisoonin harjoitusmestari.\nKuulostaako mukiinmenevälle?\"\n\n\"Tahtoisin hartaasti päästä alkamaan\", David selitti.\n\nBigot nakkasi hansikkaan pöydälle ja pusersi sen pyöreäksi palloksi.\nHän näytti hetken tuumivan ja teki sitten päätöksensä kuullessaan\näänekkäämmän naurunremahduksen jostakin ylellisten huoneittensa takaa.\n\n\"Niin, hetki on mainio\", puheli hän. \"Saatte tavata heidät\nhupailemassa, David -- ne miehet, jotka auttavat minua hallitsemaan\nUus-Ranskan neljää suurta departementtia. Kortteja ja tilkkanen viiniä!\nSellaisten, jotka saavat aikaan suuria, on välttämättä pidettävä\nhiukkasen hauskaakin, kuten Quebecissa pian olette huomaava.\"\n\nKahden avoimen oven kautta, jotka suljettuina olisivat ehkäisseet\nkaiken äänen kuulumasta, johti hän Davidin ja sieltä sitten oikealle\nmatoilla peitetyn hallin kautta kolmannelle valtavalle tammiovelle,\njoka oli sisältä päin salvassa.\n\nSen enempää puhumatta oli hän opastanut Davidin niiden korttiapelaavain\nja juopottelevain miesten pesäpaikkaan, miesten, jotka v. 1754 eivät\nvielä olleet saavuttaneet menestyksensä polttopistettä ja joiden\nkavallukset olivat kaikilla tavoin niin tavattomia ja myöhemmin\njulkeudessaan sekä oveluudessaan niin äärettömiä, että ne aina tulevat\nolemaan historiallisista rikoksista ensisijaisia.\n\nTähän konnankoukkujen pesäpaikkaan oli Davidin sisäänastuessa\nkokoontunut suurin osa sitä valtiollisesti vaikutusvaltaista, katalaa\njoukkuetta, jonka Bigot oli kerännyt ympärilleen. Nämä miehet olivat\nBigotin johtamina kerinneet toimia jo paljon maailman kartan\nlopulliseksi muuttamiseksi Davidin tuosta tammiovesta astuessa heidän\nkeskuuteensa, vaikka Uus-Ranskassa ei lainkaan aavistettu heidän\nkonnankoukkujaan.\n\nTässä toisessa salongissa, johon David astui, oli tusinan verran\nmiehiä. Se oli suurempi kuin äskeinen, mutta siellä ei näkynyt\nmerkkiäkään Bigotin yksityishuoneissa vallinneesta loistosta. Siellä\noli paljon pöytiä, nojatuoleja, useita leposohvia, mattoja ja kuvia.\nJos tarkkaan katsoi, näki kaikkialta tavattomia rappeutumisen merkkejä.\nLattialla oli tahroja. Pöydät ja tuolit olivat kuluneita ja muuan\nleposohvista rikkinäinen. Seinältä riippui osaksi irtautunut lampetti.\n\nNäitä epäilyttäviä huolimattomuuden merkkejä ei David huomannut.\nElettiin komeiden sotapukujen, värikkäiden vaatteiden sekä\nliehuvakiharaisten irtotukkain että luonnollisten suortuvain aikaa.\nKaduilla käyskenteli uljaita sotilaita ja upseereja. Upseerien miekat\nkalahtelivat sekä tanssiaisissa että korttiseuroissa, ja pappien\nkulkiessa yksinkertaisissa, mustissa kauhtanoissa kantoivat korkeammat\nkirkon viranomaiset ruhtinaallisen upeita pukimia. Naiset,\nkiharoittensa kimmeltäessä luonnollista väriään tai valkoisiksi\njauhoitettuina tukkalaitteina, esiintyivät leveälierisissä hatuissa ja\nliehuvissa sulkatöyhdöissä sekä maalauksellisen siroissa ja kauneissa\npuvuissa. Kuinka karun ympäristön tahansa somistivat värikäs sirous,\nälykäs ja eloisa keskustelu, joka Fontainebleausta ja Versaillesista\noli saapunut uuteen maailmaan.\n\nUus-Ranskan kukaksi Bigot nimitti joukkokuntaansa. Ja täällä olivat\ntänä iltana hänen yliluutnanttinsa -- Cadet, Mercier, Varin ja Breard,\nja näiden jälkeen Vergor ja Kanon sekä Rigaud, markiisi de Vaudreuilin\nveli ja apuri. Ja loppujen lopuksi huoneen toisessa päässä ikäänkuin\nvasta saapuneina Vaudreuil itse, de Pean ja muuan sotilaspukuinen\nkolmas henkilö, kapteeni René Robineau.\n\nBigotin katse kirkastui iloisesta mielihyvästä hänen nähdessään\nviimemainitut. Hänen lähettinsä olivat toimineet ripeästi. Tuskinpa\nolisi hän odottanutkaan noin pikaista tuloa.\n\nDe Pean näki heidät ja kiiruhti ennen tovereitaan nopsasti huoneen\npoikki kasvot sennäköisinä ikäänkuin olisi Davidin tulo ollut iloinen\nyllätys. Hän pusersi lämpimästi Davidin molempia käsiä ilmilausuen\nparhaillaan sekä hämmästystään että iloaan ystävän odottamattoman\nläsnäolon johdosta Vaudreuilin ja kapteeni Robineaun ehättäessä heidän\nluoksensa. Vastakäherrettyine, harvinaisen kauniine, kiiltävine\nirtotukkineen vaikutti Vaudreuil tervetulontoivotuksineen yhtä\nhartaalta, joskin vähemmän innostuneelta.\n\nVain Robineaun käytös oli kummastuttava. Hän hymyili, mutta\npingoitetusti. Lyhyen tuokion näyttivät hänen silmänsä lukevan Davidin\nsisimmät ajatukset. Hän oli hoikkavartaloinen, huomattavasti keski-ikää\nnuorempi, ja hänen kalpeissa, liikkumattomissa kasvoissaan oli ilme,\njoka muistutti ainaisen onnettomuuden vainoamaa henkilöä. Vasta\nseuraavana päivänä sai David tietää Robineaun olevan viimeisen vesan\nsukupuuta, jonka jäsenet olivat olleet mainehikkaita urhoja ja\nsotilaita sekä useitten sukupolvien aikana kunnostautuneet urheudellaan\nja kunniakkuudellaan.\n\n\"Tämäpä onnellista\", huusi de Pean. \"Ellei monsieur Vaudreuililla olisi\nuutta tekotukkaansa, niin tuskinpa olisimme täällä. Hän paloi halusta\nsaada näytellä sitä, ja tämä on vilkkain paikka, mitä tällaisena\nsynkkänä ja myrskyisenä maanantai-iltana tiedämme.\"\n\nVaudreuil hykerteli vaatimattomana peukaloitaan ja kääntyi sitten\nverkalleen valoon, jotta paremmin olisi nähty hänen olkapäillensä\nvalahtavat, kimmeltävät kiharat.\n\n\"Englantilaista tukkaa, David\", hän virkahti ylväästi. \"Kuinka se\nonkaan mahtanut somistaa omistajatartaan! Ottawat lähettivät sen\ntusinan muun päänahan mukana lahjaksi valkoiselle isälleen meren tuolla\npuolen. Mutta minä tarvitsin sitä Louisia paremmin ja sain sen, luojan\nkiitos, voittamalla kolme viidestä kortista kunnianarvoisan ystävämme\nBigotiu keralla pelatessani. Miellyttääkö se teitä, nuori mies?\nOletteko ikinä nähnyt ihanampaa väriä?\"\n\n\"Hyvä luoja, ajatella nyt, käyttää naisen päänahkaa!\" huudahti de Pean\nikäänkuin kauhuissaan. \"Luutnantti Rock, mitä tuumaatte miekkosesta,\njoka kykenee moiseen? Naisen tukkaa, niinpä kyllä, mutta tuon tukan on\nriuhtaissut hänen päästänsä intiaanin veitsi -- --\"\n\n\"Tai valkoisen miehen\", Vaudreuil mielevästi intti. \"Nykyisin on paljon\npäänahkanmetsästäjiä, hipiältään suloisesti kaltaisianne, monsieur\npormestari, aivan niinkuin tässäkin kaupungissa on kosolti\nkavaljeereja, jotka kantavat naisten päänahkoja, kuten niin leikkisästi\nsanotte. Eikö olekin niin, Robineau?\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Robineau yksikantaiseen ja viileään sävyyn, kuin\njostakin loitolta. Hänen oma tukkansa oli harva ja tiukassa palmikossa.\n\nDavidin huulet olivat yhtä kuivat kuin Robineaun ääni. \"Naisten ja\nlasten päänahkain riistäminen on kauheata\", hän sanoi, \"ja sitä kestää\nniin kauan kuin sekä meidän että englantilaisten kuvernöörit maksavat\nrahaa ihmistukasta. Monsieur Vaudreuil, olen nähnyt Fort William\nHenryssä ranskatarten päänahkoja -- ja yksi niistä oli yhtä kaunis kuin\ntuo teidänkin. Eipä tunnu oikein miellyttävältä ajatella sitä\nsomistamassa jonkun englantilaisen kiirettä.\"\n\nBigot naureskeli. Sitten esiteltiin Davidille vähitellen kaikki\nläsnäolijat -- Deschenaux, käskynhaltijan sihteeri, taitava\njuonittelija ja perillä isäntänsä kaikista asioista; Cadet,\nmuonanhankkija, jonka osuus Uus-Ranskan ryöstämisessä nousi yli\nkahdenkymmenen miljoonan frangin ja joka vuosikausien päästä sai\nBastiljissa kantaa seuraukset kunniattomuudestaan ja petturuudestaan;\nImbert, valtiovarain hoitaja, ja Breard, laivaston päällikkö,\nryöstämisessä ja riistämisessä hengenheimolaisia. Kaikki nämä sekä\nmonia muita David nyt tapasi hienoina kavaljeereina, eikä hän olisi\nkyennyt aavistamaankaan, että esimerkiksi Brassard Deschenaux, tuo\nmiellyttävä, kohtelias ja sirokäytöksinen hovimies oli köyhän\nrajasuutarin poika, eikä liioin, että Cadet oli teurastajan poika sekä\nnuoruudessaan paimensi erään charlesburgilaisen kauppiaan karjaa.\n\nTuo arkkihuijari Cadet Davidia eniten miellytti. Niin ystävällisesti ja\nsydämellisesti tervehti hän Davidia, että oudon ympäristön vaikutus\nsuuresti lientyi.\n\nMyöhemmin eräässä Bigotin huoneuston suojassa maatessaan vuoteessa,\njonka kaltaisessa hän ei vielä milloinkaan ennen ollut levännyt, hän\nmuisteli uudelleen tämän mitä vaiherikkaimman ja yllättävimmän päivän\nelämyksiä. Hänen sydämensä kaihosi Annea. Suuri yksinäisyydentunne\nhulvahti hänen olemukseensa. Uneliaisuus saapui, ja hän sulki silmänsä\nuneksiakseen tytöstä, kuninkaista ja kuningattarista sekä huimista\nseikkailuista, joihin hän oli ottava osaa, Bigotista ja Vaudreuilista,\nRobineaun murheisesta ilmeestä ja naisen tukasta, jota muuan mies\nkantoi kiireellään.\n\nHänen viimeinen häilyvä mietteensä ennen näitä unikuvia oli tietoisuus\nsiitä, että hän kuitenkin kaikitenkin oli joutunut makuulle\nillallisetta.\n\n\n\n\nXVI luku.\n\n\nJoulukuun ensimmäisenä päivänä v. 1754 laulettiin useissa Uus-Ranskan\nkirkoissa Te Deumia.\n\nMyrskyisen yön jälkeen koitti päivä aurinkoisen ihanana. Davidin\nensimmäiset ajatukset koskivat Annea. Tänä aurinkoisena aamuna tuntui\neilisen illan ikävä tapaus oudon mitättömältä. Anne oli ymmärtänyt. Hän\noli suonut anteeksiantonsa. Ja tänään hän ymmärtäisi entistä\nselkeämmin, kuinka hän, David, oli sattunut suutelemaan Nancy\nLotbinièreä, sydämensä ja sielunsa palaessa kaihosta saada suudella\nvain Annea.\n\nKapteeni Robineau saapui murkinoimaan hänen kerallaan. Bigotia ei\nnäkynyt eikä ketään tämän viimeöisistä ystävistä. Ja heidän istuessaan\nkaksin kävi Robineau yhä mieltäkiinnittävämmäksi. Tämä ei lainkaan\nmuistuttanut toisia. Hän ei ollut puhelias, eikä päivän ihanuus\nnäyttänyt häntä yhtään ilahuttavan. Mutta sitä, mitä hän puhui,\nkuunteli. Hänen hillityssä äänessään oli jotakin, mikä herätti\nmielenkiintoa.\n\nAamupuhde kului suurimmalta osaltaan heidän käyntiinsä Buade-kadun\nvarrella asuvan muotiräätälin luona, hatuntekijäin ja suutarien\nparissa, jalokivi- ja asekauppiaan myymälöissä, mutta Robineaun\nehdottaessa, että olisi menty Vaudreuilin suosituimman irtotukantekijän\nluokse, David asettui päättäväisenä vastakynteen.\n\n\"Pidän omat hiukseni, kunnes intiaanit ne vievät\", hän sanoi, \"ja\nsenjälkeen, mikäli se tapahtuu ja minä jään eloon, tyydyn mielihyvin\nyhtä sileään kalloon kuin monsieur Pierre Colbert.\"\n\nHänestä tuntui, että kokonainen omaisuus meni hänen varustamiseensa, ja\nsen hän sanoikin seuralaiselleen.\n\n\"Bigot huolehtii siitä\", Robineau selitti. \"Käskynhaltija ja kuvernööri\nhaluavat palveluksessaan olevain upseerien esiintyvän säätynsä\nmukaisessa asussa, ja suorittavat auliisti siitä johtuvat kulut. Toista\non armeijassa, missä miehen tarpeet ovat hänen lompakkonsa mukaiset.\"\n\nKun ostokset olivat tulleet tehdyksi, vei Robineau Davidin\nlinnoituksiin ja varustuksille sekä kaupungin ylämuurille. Vasta nyt\ntämä alkoi älytä tämän lännen maailmassa sijaitsevan ranskalaisen\nvarustuksen vahvuutta.\n\nVaikka ranskalaiset ja englantilaiset olivat intiaaniliittolaisineen jo\npitkän aikaa ankarasti sotineet keskenään, ryöstöretkistä ja\nsissisodasta päätyen tarkasti suunniteltuihin hyökkäyksiin, eivät\nemämaat olleet antaneet toisillensa julkista sodanjulistusta, eivätkä\nsitä tehneetkään ennenkuin touko- ja kesäkuussa v. 1757, vuotta jälkeen\nBraddockin tappion ja kymmenen kuukauden kuluttua Lake Georgen\nverisestä taistelusta.\n\nMutta mikäli Ameriikka oli kyseessä, oli seitsenvuotinen sota jo\nalkanut, vaikkakaan ei virallisesti, ja koko Quebec huokui eloa sekä\nvilkkautta ja kaupungin sotaista toimintaa. Pääkaduilla vilisi\nsotilaita ja upseereja. Värikkäitä sotilaspukuja, välkkyviä\naseita, metsänvartijain ja kauppiaitten hillitympiä pukuja,\nintiaanipäällikköjen liehuvia sulkapäähineitä, soturien ja\npäänahkanmetsästäjien tummanpuhuvia muotoja näkyi kaikkialla, minne\nsitten tähyilikin, niin hyvin ali- kuin ylikaupungissakin.\n\nDavid ihaili pattereita, jotka vartioivat Quebecin ihmeellisen\nkaupungin jokaista kohtaa -- suuria kahdentonnin painoisia tykkejä,\njoiden ammukset kantoivat puolentoista mailin päähän, kymmenen ja\nkolmentoista tuuman kanuunoita, jotka kykenivät sinkauttamaan sadan ja\nkahdensadan naulan painoisia kuulia aina viidentuhannen jaardin päähän.\n\nIhan varmaan ei sitä laivastoa ikinä rakennettu, sitä sotajoukkoa ikinä\nkoottu, mikä kykenisi järkyttämään tätä Uus-Ranskan ydintä sen\nkallioilta.\n\nHän lausui tämän ajatuksensa ääneen, ja Robineau ällistytti hänet\nvastauksellaan:\n\n\"Me nukumme! Englantilaiset valvovat! Ellemme nouse yhtenä miehenä,\nkukistuu tämä kaupunki, jota niin monet pitävät valloittamattomana.\"\n\n\"Nukumme!\" Davidin silmät levisivät kummastuksesta. Saattoiko tämä olla\nunta? Tämä niin kuohuva elämä, että se miltei järkytti kalliota,\nkalliota, jolla he kävelivät.\n\nHän loi katseensa Robineauhon, vaiteliaaseen, pidättyneeseen, syvälle\nkätkettyjen salaisuuksien, arvoituksellisen hämärän mieheen -- ja uskoi\nhänen sanansa. Sillä Musta Metsästäjä oli lausunut saman varoituksen.\n\nOli puolipäivä Robineaun saamiensa ohjeitten mukaan saattaessa\nsuojattinsa palatsiin. Siellä odotteli Davidia muuan yllätys. Hänen\nastuessaan Bigotin salonkiin käskynhaltijan kanssa, joka oli vieläkin\nystävällisempi ja rakastettavampi kuin edellisenä iltana, riensi sieltä\nAnne häntä vastaan. Tyttö aivan säteili. Vaikka murhe ja epäilys\nolisivatkin kalvaneet hänen sydäntään, ei hän siitä näyttänyt nyt\nmerkkiäkään. Hän antoi Davidille kätensä, ja tytön kirkkaista silmistä\ntämä luki Bigotin jo kertoneen siitä ruhtinaallisesta vastaanotosta,\nminkä David palatsiin saavuttuaan oli saanut osakseen. Tyttö ei suonut\nhänelle suudelmaa. Bigotin läsnäolon vuoksi, David mietti. Pitihän\nheidän toki mukautua määrättyihin rajoituksiin.\n\nPidellessään Annen käsiä hän sitten huomasi tämän toisessa kätösessä\nolevan tuon rypistyneen hansikkaan, jonka Bigot edellisenä iltana oli\nviskannut pöydälle.\n\nÄäretön tyyneys valtasi hänet. Ilmeelläkään ei hän paljastanut, kuinka\ntämä keksintö häntä järkytti.\n\nBigot suhtautui heihin kuin hyvänsuopa isä rakkaisiin lapsukaisiinsa.\nYstävällisesti laski hän kätensä Davidin olalle.\n\n\"Pieni päivällinen vain meille kolmelle, David\", hän selitti. \"Olen\nmiltei hävittänyt johtajatar-äidin luottamuksen pyytämällä Annelle taas\npuolen päivän lomaa. Kaksi sellaista tapausta näin lyhyen ajan sisässä\non vastoin kaikkia heidän sääntöjään, ja luullaksemme saamme olla\npaljosta kiitollisia -- ei minun mitättömälle vaikutusvallalleni --\nvaan Angela Rochemontierille, joka on johtajattaren suosiossa.\"\n\n\"Ja myöskin -- Davidille\", Anne lisäsi. \"Olen kertonut Äidille hänestä\nniin paljon, että hän Davidin tähden on minulle hyvä ja herttainen ja\nhaluaisi hartaasti näkevänsä sinut niin pian kuin suinkin, David.\"\n\nBigot naurahti ystävällisesti. \"Niin että hän saisi tilaisuuden kertoa\nteille, David, millainen aarre teillä on, sekä näkisi, oletteko tuon\naarteen arvoinen\", hän sanoi.\n\nAnne punastui, ja hänen sormensa puristivat Davidin kättä. \"Monsieur\nBigot on ollut suurenmoinen!\" Ja hänen silmiensä hohde hänen luodessaan\nkatseensa käskynhaltijaan huolestutti Davidia yhtä paljon kuin tuo\nhansikas. \"Hän on tuonut onnea meille kaikille, ja Jumalaa rukoilen sen\npalkitsemaan.\"\n\nBigotin kasvoille hulvahti murheinen ilme. \"Joskus luulen Jumalan minut\nunohtaneen\", hän sanoi ja havahtui sitten mietteistään äkilliseen ja\nharvinaiseen tapaansa hymyillen. \"Tulkaa! Meitä odottaa päivällinen. Ja\nmikäli Robineauhun on uskomista, lienee David tänä aamuna hankkinut\nitselleen hyvän ruokahalun.\"\n\nTaas tajusi David, että käskynhaltijan käytös lumosi hänet\ntäydellisesti. Tämä kyseli mielenkiinnolla kaikista aamun tapahtumista,\neikä näyttänyt lainkaan väsyvän puhelemaan Davidin äidistä, tämän\nkauneudesta ja suloudesta ja siitä, että toivoi hänen ennen pitkää\nsaapuvan Davidin luokse Quebeciin.\n\nAnnen kasvot rusottivat kauniisti ennenkuin ateria oli puolissakaan.\nDavidista tuntui, ettei hänen katseensa hetkeksikään irroittautunut\nBigotista tämän puhuessa. Mutta hänen innoittuneesti haastaessaan\nUus-Ranskan tulevaisuudesta risteilivät Davidin mielessä Peter Gagnonin\nlausumat sanat. \"Toinen Bigotia vihaa, _toinen häneen luottaa_. Toinen\npitää häntä kadun lokaa huonompana, _toinen kohottaa hänet\ntaivaisiin_.\"\n\nPeter oli oikeassa ja Nancy Lotbinière oli oikeassa. Siinä tavassa,\nmillä Anne suhtautui Bigotiin, oli tapahtunut muutos tytön lähdettyä\nRichelieusta. Ei Anne silti ollut hänelle, Davidille, vähemmän\nystävällinen, mutta aterian loppuessa oli tämä hyvillään. Vähää ennen\nheidän pöydästä nousemistaan pisti hänen päähänsä muuan ajatus, hänen\ntaas muistaessaan Mustaa Metsästäjää. Häntä hämmästytti se seikka,\nkuinka tämän kaltaiseksi oli muuttunut. Hän saattoi suhtautua\ntapauksiin tyynesti. Bigot oli sen huomannut. Ja äkkiä hän ajatteli\njonkinlaista kirpeätä tyydytystä tuntien, että ei ollut lainkaan\npahoillaan, vaikka olikin suudellut Nancy Lotbinièreä.\n\nTaitavasti harkiten tilannetta Bigot esitti anteeksipyyntönsä\nsaatettuaan heidät takaisin salonkiin. \"Minulla on huollettavanani\nparisen tähdellistä seikkaa, jotka vievät hetkisen aikaa\", hän sanoi.\n\"Sitten otamme vaunut ja lähdemme ajelemaan kaupungille!\" Hänen kätensä\npusersi Davidin käsivartta. Annen kättä piteli hän hetken\ntuttavalliseen, isälliseen ja taitavan hyväilevään tapaansa. Hän oli\ntavattoman hartaasti ottanut nuorten onnen sydämelleen. Annen silmät\nsäteilivät lempeinä.\n\nBigotin mentyä tyttö hiukan epäröiden kääntyi Davidin puoleen, odottaen\njotakin. Hänen huulensa olivat valmiina. David ei kuitenkaan\nliikahtanutkaan. Hän katsoi parhaillaan Bigotin jälkeen. Kuluneina\nviikkoina näytti David käyneen pitemmäksi, hillitymmäksi, vanhemmaksi.\nKiihtymyksessään ei tyttö edellisenä iltana ollut sitä huomannut.\nNuorukainen oli muuttunut ja muuttui myöskin sinä silmänräpäyksenä,\njona Uus-Ranskan käskynhaltija poistui huoneesta.\n\n\"David!\"\n\nVerkalleen kääntyi tämä tyttöä kohden.\n\n\"David!\"\n\n\"Suo minulle anteeksi, Anne\", hän sanoi niin vakaasti ja vaiteliaasti,\nettä tytön sydäntä hyyti. \"Mietin juuri, kuinka vastenmieliseksi\nmonsieur Bigotin kosketus on alkanut käydä -- minusta!\"\n\nHän ei tehnyt elettäkään Annea suudellakseen, niinkuin tämä oli\nodottanut.\n\nTuokion tyttö seisoi sanattomana. \"En ymmärrä -- --\"\n\n\"Enkä minäkään itseäni ymmärrä -- kokonaan. Mutta sen kyllä luullakseni\npian teen.\"\n\n\"David, sinun on selitettävä. Äänessäsi on jotakin, mikä minua\nkauhistuttaa. Miksi seisot noin ja katsot minua tuolla tavoin? Miksi et\nsuutele minua niinkuin tahdon sinun tekevän?\"\n\n\"Koska aivan äkkiarvaamatta olen keksinyt jotakin kummallista. Ja olisi\nalhaista sekä kunniatonta suudella sinua tietäessäni, että kotvasen\nkuluttua saatat minua vihata.\"\n\n\"Hyvä Jumala -- David -- mitä tarkoitat?\"\n\n\"En mitään -- mitään -- jota voisin nyt selittää sinulle. Mutta Bigotin\nmennessä ovesta johtui oudosti mieleeni kaksi ääntä. Mylläri Fontbleun\nja vanhan myllyrattaan!\"\n\n\"David, oletko järjiltäsi?\"\n\n\"En. Sitä olin ennemminkin nähdessäni sinun eilen illalla hänen\nkanssaan lähtevän luostarista myrskyyn ja pimeyteen ja huulillasi\nonnellisempi naurunhelähdys kuin olen tänne tultuani kuullut\nkertaakaan.\"\n\n\"Suuri luoja, enhän minä muistanut pimeyttä enkä myrskyä, sillä muistin\nsinua. Olimme menossa piispan luokse, ja monsieur Bigot oli antanut\nsinä päivänä minulle upseerivaltakirjasi, ja olin onnellinen --\nonnellinen --\"\n\n\"Oivalsin sen seikan, Anne, ja luulin myöskin olevani onnellinen kunnes\nkeksin, että hansikas, jota Bigot eilen illalla niin hellivästi piteli\nkädessänsä tässä huoneessa, oli sinun.\"\n\n\"Se jäi minulta vaunuihin. Hän toi sen tänne.\" Tulisena leiskahti hänen\nkatseensa kasvoista, joilta viimeinenkin veripisara oli paennut.\n\"David, epäilet minua? Sitäkö se on? Uskot, että minä -- --\"\n\n\"En usko sinusta mitään väärää, Anne. Ennemmin kadottaisin uskoni\nenkeliin.\"\n\n\"Sitten se on -- --\"\n\n\"Ääni, kaksi ääntä, jotka oudosti kajahtavat korvissani.\"\n\n\"Monsieur Bigot se on!\" tyttö huudahti äänensä soinnahtaessa\nhenkeäsalpaavana, suuttuneena kuiskauksena. \"Hänen minulle osoittamansa\npienet kohteliaisuudet, hänen ystävällisyytensä sinua kohtaan, hänen --\nhänen -- --\" Pienillä kätösillään pusersi hän äkkiä rintaansa. \"David,\nDavid, voiko se olla jotakin niin surkeaa? Oletko kuunnellut hänen\nvihamiestensä kateellisia panetteluja? Valheita tästä miehestä, joka on\nkaikkien muiden yläpuolella, joka antaisi henkensä Uus-Ranskan edestä,\nmiehestä, jonka kaikki toimet tähtäävät vain hyvää, miehestä, joka on\nottanut meidän molempain onnen sydämellensä. Niin -- niin -- Nancy\nLotbinièren myrkyllinen kieli?\"\n\nSilläkin hetkellä hämmästytti Davidia se tyyneys, millä hän saattoi\nkatsoa Annea silmiin ja vastata tälle.\n\n\"Ei. Siksi tämä on, koska sisimmästäni nouseva outo ja selittämätön\nvaisto kehoittaa minua sanomaan Bigotia valehtelijaksi, ulkokultaiseksi\nolennoksi, siksi ovelaksi roistoksi, jonka hänen vihollisensa hänen\nväittävät olevan!\"\n\nKauhuissaan kavahti tyttö askeleen verran taammaksi.\n\n\"Ja tämä vaisto saattaa itse olla valhetta\", David jatkoi. \"Jos niin\non, Anne, ja pääsen siitä pian perille, olen polvillani pyytävä sinulta\nanteeksi. Mutta siihen asti -- --\"\n\nHän ei tytölle kertonut, että sinä tuokiona, jona Bigot oli pidellyt\ntämän kättä ja Anne oli kohdistanut säteilevän katseensa häneen, oli\nhän, David, vilaukselta nähnyt avoimessa ovessa eräät kasvot -- kasvot,\njotka olivat viipyneet tuokion, de Peanin kasvot, ulkokultaisesti\nmyhäilevät, ilkamoivat, riemuitsevat, tuona varomattomana tuokiona\nilmaisten sellaista, mitä kenties vain Mustan Metsästäjän salamannopea\nkatse olisi kyennyt oivaltamaan -- Bigotin sielun salaisuuden, väkevänä\nja alastomana.\n\nPuolisen tuntia myöhemmin palatessaan vaistosi Bigot huoneessa\ntapahtuneen muutoksen. Annen kasvot hehkuivat kovasti. David oli\nkylmäverisen kalpea. Ripeästi käskynhaltija teki omat erheelliset\njohtopäätöksensä. Nuo kaksi olivat kinailleet Nancy Lotbinièren takia.\nPäättäen Annen kasvoilta kuumottavasta punasta ja leuan ylpeästä\nasenteesta oli tyttö ollut hyökkäävänä puolena. David ei ollut\nmusertunut. Hänen kasvonsa olivat niin vaiteliaat ja voimakkaat, että\nBigotin oli pakko niitä ihailla.\n\nHänen hienotunteisuutensa oli nuhteetonta. Hän ei ollut muka mitään\nhuomaavinaan ja alkoi kertoa Davidille juuri saaneensa viestin Peter\nGagnonilta, joka tiedusteli, eikö David asettuisi asumaan hänen\nkanssansa, koska hänen asunnossaan oli tilaa kahdelle ja koska hän\nmielellään olisi tahtonut Davidin seuralaiseksensa. Sitten Bigot antoi\nAnnelle suuren punaisen ruusun, joka hänellä oli kädessään. Ansarikukat\nolivat Quebecissa harvinaisuuksia, ja tämä lahja olisi riemastuttanut\nkuningatartakin. Annen puna tummeni. Hän kiitti. Ääni värähteli hivenen\nverran.\n\nYhä edelleenkin tahdikkaana Bigot istui Davidin rinnalle vaunuihin.\nAnnen pyytäessä ajamaan luostariin oli hän hämmästyksissään.\n\n\"Mitä, aiotteko pilata pikku juhlani?\" hän leikkisästi moitiskeli,\nvaikka todellista pettymystä kuvastuikin hänen äänestään. \"Onko se\nmahdollista, Anne?\"\n\n\"Olen pahoillani\", Anne sanoi.\n\nDavid ei puhunut mitään, tuijotti vain suoraan eteensä, eikä Bigot\ntiedustellut hänen mielipidettään. Mikäpä hänestä itse asiassa olisi\nollut enemmän mieleen kuin Annen ja Davidin välien rikkoutuminen,\nvaikkakin hän erehtyi syystä.\n\nAnne saattoi tuntea, kuinka jäntevänä David istui hänen vieressään. Hän\nnäki tämän kädet. Aina oli hän pitänyt niitä kauniina, noita käsiä,\njotka eivät olleet suuret, mutta joissa oli hoikkaa, norjaa\njäntevyyttä, niin toisenlaista kuin Bigotin pehmeissä, valkeissa\nkäsissä. Nyt ne näyttivät kovemmilta. Niissä oli erämaiden leimaa. Ja\nne olivat hyvin jäykät ja rauhalliset tytön salaa ripsiensä lomasta\nniitä katsahtaessa.\n\nDavid auttoi hänet ajopeleistä niinkuin oli satoja kertoja auttanut\nhänet veneestä. Tyttö ei hellästi pusertanut hänen kättään niinkuin\nhänen aina ennen oli ollut tapana palkita auttajaansa, soi tälle vain\nsormenpäänsä. Eikä David yrittänytkään ottaa enempää. Hän kumarsi,\nhymyili, sanoi hyvästi, ja taas olisi tytön vierellä hänen sijastansa\nyhtä hyvin saattanut olla Musta Metsästäjä.\n\nTyttö välähytti Bigotille ripeän, lämpimän hymyn. \"Olen hoitava ruusua\nkuin aarretta, monsieur\", hän sanoi ja lähti.\n\nBigot nauroi lohduttavasti heidän ajaessaan edelleen. \"Älkää ottako\nsitä sydämellenne, David\", hän puhui rauhoittavasti. Ajettaessa sitten\nMountain Hillin kuvetta alas katsomaan, oliko mestauslava valmis päivän\nlaskiessa tapahtuvaa teloitusta varten hän kertoi pyöveli Jean\nRathierin hupaisen elämäntarinan. Bigotin mielestä se oli aivan\nsuurenmoinen. Jean oli murhannut kahdeksantoistavuotiaan tytön --\nnimeltä Jeanne Couc. Rathier oli havaittu syylliseksi ja tuomion mukaan\noli hänen jäsenensä ensin silvottava rautatangoilla ja sitten oli hänet\nhirtettävä. Tuomio oli vahvistettu, kun ilmaantui muuan odottamaton\neste. Pyöveli _kuoli_. Oikeusviranomaiset selvisivät pälkähästä\nehdottamalla Rathierille kuoleman sijaan hirttäjän ylenkatsottua\nvirkaa. Rathier tietenkin myöntyi.\n\nMutta siinä ei asian solmukohta ollut, kuten David tulisi oivaltamaan.\nHiukan myöhemmin syytettiin Rathierin vaimoa ja tytärtä varkaudesta, ja\nheidät myöskin todettiin syyllisiksi. Tytär, joka oli nuo varastetut\ntavarat saanut, tuomittiin piiskattavaksi, mutta piiskauksen oli\ntoimittava yksityisesti muuan yleisen sairaalan nunna -- _la maitresse\nde Discipline_. Mutta äiti, Rathierin vaimo, tuomittiin ruoskittavaksi\njulkisesti kaupungin kaduilla. Sepä juuri asiassa olikin parasta, sillä\nkoska Rathier oli piiskuri, saivat Quebecin kaupungin asukkaat nähdä\nniin harvinaisen näyn kuin miehen ruoskimassa omaa vaimoaan ja\nsuorittamassa sen niin perinpohjaisesti, että tämä oli henkihieverissä\nhärkävankkurien perässä laahautuessaan -- samanlaisten vankkurien,\njoiden perässä Carbanac saisi kärsiä tänään ruoskatuomionsa. -- Mutta\nCarbanacia, hän lisäsi, tulisi ruoskimaan neekeri.\n\nDavid tunsi entisen sanomattoman kauhun taas polttavan mieltään, kauhun\nalhaista ja häpeällistä rangaistusta kohtaan. Järkytyksettä hän katseli\nvalmista hirsipuuta. Hirttäminen ei ollut pahaa, jos kuolla kerran\npiti. Jäsenten ruhjominenkin jättäisi miehen mieheksi. Mutta\nruoskiminen -- kauheata.\n\nHe palasivat takaisin Mountain Hiilille, ja ylikaupungin torilla he\näkkiarvaamatta joutuivat meluavaan, tungeksivaan ihmisjoukkoon. Bigot\noli laskenut ajan mainiosti. Hän ohjasi ajopelit rakennusten vierelle\nja seisautti kuin hämmästyneenä. Sitten välähti hänen kasvoilleen\noivaltava hymy. Hän muisti.\n\n\"Oh, Carbanac!\" hän sanoi.\n\nNäky oli sellainen, jota ei unohdeta. Se ikäänkuin syöpyi\nlähtemättömästi johonkin Davidin aivojen kolkkaan. Härkä oli jykevä,\nverkalleen asteleva, suunnaton peto, joka vaivalloisesti huojahteli\nliikkuessaan. Vankkurit nytkähtelivät ja hypähtelivät. Ja Carbanac! Pää\npystyssä. Kadotuksen tuli silmissään. Pitkä, vaalea, jykevä mies. David\nsaattoi nähdä hänen valkoiset hampaansa, jotka nelisiimaisen ruoskan\nmätkähtäessä välkkyivät järkkymättä. Vyötäisiä myöten oli mies\njuomuissa. Hänen jalkojaan pitkin valui veri katukiville. Mies ei\nräpäyttänyt silmäänsäkään. Hänen kasvoistaan ei olisi nähnyt, että\nnahkaiset siimat viilsivät hänen hipiänsä siekaleiksi. Huudahdustakaan\nei puhjennut hänen huuliltaan. Ei äännähdystäkään. Hän oli\nsuurenmoinen.\n\nJa sitten, olkansa miltei hipoessa ajopelejä hän katsahti ylös.\nVoimakas vaisto se varmaankin sai hänet irroittamaan katseensa\ntuijottamasta suoraan eteenpäin. Hän näki Bigotin. Hänen huulensa\nrevähtivät raolleen. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan kuopistaan.\n\n\"_Sinä -- sinä murhaaja -- vihollinen_ -- --\"\n\nHänen äänensä ei ollut kiihtynyt eikä nyyhkyttävä. Se ei ollut kova,\nmutta se leikkasi kuin veitsi. Bigotille yksinään se oli tarkoitettu.\n\nSitten oli hän mennyt. Hänen jälkeensä täytti kaidan kadun ihmisjoukko,\nmiehiä, vaimoja, lapsia ja koiria, toiset kauhusta sanattomina, mutta\nuseimmat nauraen, tyrkkien naapureitaan, pilaillen, ilkamoiden.\n\n\"Kiusallinen näytelmä!\" Bigot huokasi. \"Mutta välttämätön, David, ja\nlievimpiä rangaistuksia, minkä laki meille suo.\" Hän jätti Davidin\nPeter Gagnonin asunnon eteen. Musta Metsästäjä oli nyt Davidin\nsydämessä. Hän olisi voinut kertoa Annelle lopun totuutta. Hän vihasi\nBigotia.\n\nHän astui Peterin ovesta sisään, pysähtyi ja kääntyi takaisin sinä\ntuokiona, jona Bigot oli kadonnut näkyvistä. Taas riensi hän\nihmisjoukon luokse. Neekeri oli lopettanut työnsä ja päästeli\nparhaillaan Carbanacin siteitä. Hän antoi tälle tämän nutun ja paidan.\nCarbanac veti nutun ylleen, mutta kietaisi paidan kainaloonsa.\nSanaakaan ei hän sanonut, ei liioin päästänyt tuskan äännähdystäkään,\nmutta kävellessään eteenpäin hän horjahteli. Ihmisjoukko hajaantui. Se\noli tottunut moisiin näkyihin. Muutamia keskenkasvuisia poikia seurasi\nCarbanacin kintereillä.\n\nJa David seurasi häntä myöskin. Hän odotti, kunnes pikkupojat olivat\njääneet ja Carbanac oli ehtinyt hyvän matkaa alikaupunkiin päin. Sitten\nhän ehätti tämän luokse. \"Monsieur Carbanac\", hän sanoi.\n\nCarbanac kääntyi. Nähdessään Davidin hirvennahkapuvun ja hänen\nkasvoistaan huokuvan kalvaan, jäntevän myötätunnon, sammui miehen\nsilmistä niihin lehahtanut suuttumus.\n\n\"Näin teitä ruoskittavan\", David sanoi epäröimättä. \"Olen David Rock,\nja jos kaipaatte ystävää, on osoitteeni Sainte Ursulakadun yksitoista.\nKuulin, mitä sanoitte käskynhaltijalle mennessänne ohitse. Miksikä niin\nsanoitte?\"\n\nVerkalleen pusersi Carbanac kätensä nyrkkiin. \"Miksikä?\" Ensimmäistä\nkertaa puhkesi hänen liikutuksensa miltei mielipuoliselta kuulostavaan\nnaurahdukseen. \"Koska -- hän ja Nicolet, hänen äveriäs ystävänsä\nkauppias varastivat kauniin vaimoni. Uhkasin Nicoletia keskellä katua.\nSilloin he keksivät syyttää minun varastaneen pullon viiniä. Heillä oli\ntodistajia -- noilla valehtelijoilla. Ja tämä on tulos!\" Raivoissaan\nriisti hän nutun yltään ikäänkuin ei David vielä olisi nähnyt hänen\nvertatihkuvaa selkäänsä.\n\nDavid auttoi häntä saamaan takin ylleen ja pusersi miehen jykevää\nkättä. \"Jos tarvitsette ystävää, niin käyttehän hakemassa minua Peter\nGagnonin asunnosta Sainte Ursulakadulta? Ja -- sillävälin -- ottakaa\ntämä ja huolehtikaa siitä, että selkäänne hoidellaan.\"\n\nCarbanac vilkaisi suureen kämmeneensä. Rahaa David oli sinne\npujahuttanut ja enemmän kuin Carbanac oli nähnyt pitkiin aikoihin.\n\n\"Minulla on siihen varaa\", David sanoi lukien hänen katseensa.\n\nHän jätti Carbanacin seisomaan kummastuneena. Kerran hän vilkaisi\ntaakseen ja heilutti ystävällisesti kättään. Sitten hän riensi Peterin\nasuntoon, joka tästäpuoliin oli oleva hänenkin kotinsa.\n\nMutta kuinka kauan? Niin hän mietti astuessaan kotia kohden.\nJonkinlainen voimakas vaisto kehoitti häntä jo samana päivänä palaamaan\nkotiin Richelieuhin. Hänen epäluulonsa Bigotia kohtaan eivät enää\nolleet hämäriä. Se oli tappavan kauhea tosiseikka. Bigot, joka oli\nluvannut hänelle kultaa ja kunniaa, joka oli voittanut Annen uskon ja\nluottamuksen, jota tyttö piti suurena, jalona ihmisenä, oli se roisto,\nminkä hänen vihamiehensä hänen väittivätkin olevan.\n\nHän saapui Peterin asuntoon, eikä tätä ollut siellä. Edestakaisin\nasteli hän suuressa huoneessa, kunnes väsyi. Sitten valtasi hänet\nkatkeruudentunne. Valitessaan hänen ja Bigotin välillä oli Anne\nkatsonut oikeaksi pysyä käskynhaltijaa kohtaan tuntemassaan\nluottamuksessa.\n\nMiltei vaistomaisesti olivat hänen sormensa ottaneet erään rullan\npöydältä. Se oli pergamenttia ja sidottu sinisellä nauhalla. Nauha\nherätti hänessä halun päästellä tuo rulla auki, ja tulenpalavin silmin\nluki hän luutnantinvaltuutuksensa.\n\nAnne oli lähettänyt jonkun tuomaan sen. Mukana ei ollut\nkirjelippuakaan, sanaakaan häneltä. Ei mitään muuta kuin pergamentti,\njoka kahahteli hänen kädessään kuin kuiva tähkä. Se näytti elävältä, ja\nsiinä oli jotakin inhoittavaa hänen pudottaessaan sen takaisin\npöydälle.\n\nHänen valtimonsa sykki voimakkaasti ja äänekkäästi, ja jokainen hänen\nsydämensä lyönti oli kuin nuijanisku.\n\nBigot täytti lupauksiaan. Miksikä?\n\nHuomenna, ylihuomenna, joskus -- hän sen keksisi, vaikkakin tuo tieto\nmaksaisi hänen henkensä -- ja Annen.\n\nHän oli iloinen kuullessaan Peterin askeleet. Tämä tuli sisään, vaieten\nhän pusersi Peterin kättä. Sitten tämä otti seinältä pitkän\nkaksintaistelupistoolinsa. Sen hän asetti pöydälle pergamenttirullan\nviereen.\n\nHänen silmissään oli kylmä kiilto hänen taas katsoessaan Davidiin.\n\"Olen löytänyt tuon toisen miehen\", hän sanoi. \"Kello neljän aikaan\nkaksintaistelemme metsänlaidassa Sainte Rochen tuolla puolen.\"\n\n\n\n\nXVII luku.\n\n\nPeterin ilmoitus ei Davidia yllättänyt eikä järkyttänyt. Jos Peter\nolisi sanonut, että hänen, Davidin, olisi pitänyt kello neljä otella\ntuon toisen miehen kanssa, olisi hän ollut yhtä tyyni. Hän oli\ntaisteluvalmis.\n\n\"Kuka tuo mies on?\" hän kysyi.\n\n\"En tiedä enkä välitä -- toivon vain, että hän osaa ampua, sillä aion\nottaa hänet hengiltä enkä halua tunnonvaivoja myöhemmin. Rukoilen, että\nhän on Jean Talon.\"\n\nVasta nyt David ilmaisi hämmästystään. Peter nauroi. Hänen kätensä\nolivat pirullisen varmat hänen laitellessaan pistoolia kuntoon.\n\nHän näki Davidin valtakirjan pöydällä. \"Se on siis tullut?\" hän virkkoi\nkumartuen tuokioksi sitä katsomaan. \"Onneksi olkoon, David! Sanoinhan\nsinulle, että Bigot pitäisi sanansa, mitä hornaa kohti hän sitten\nlieneekin menossa. Meidän on oltava Annelle kiitollisia. Hän on taitava\npikku suunnittelija ja rakastaa sinua ihan varmaan äärettömästi. Oletpa\nsinä onnenpoika. Enkö ole sen sanonut sinulle kerran ennenkin?\"\n\nDavid ei selitellyt mitään. Hänen katseensa oli kohdistunut pistooliin\nja Peterin varmoihin kädenliikkeisiin. \"Mutta tuo mies, jonka kanssa\naiot kaksintaistella --\" hän alkoi.\n\n\"Haudataan tänä iltana\", Peter virkkoi luottavaisena. \"Olen vakuuttanut\nniin Nancylle. Olemme riidelleet hirveästi enkä ikinä luullut naisen\nvoivan tulistua niin silmittömästi. Hän syytteli minua kehnoimmaksi\nraukaksi auringon alla ja väitti minun nähdessäni tuon miehen\nkauhuissani pudottavan pistoolini ja kieltäytyvän ampumasta\nlaukaustakaan. Siksi juuri päättelen, että kysymyksessä on Talon. Hän\non koko maakunnan paras pyssyniekka ja kerskuu sillä, ettei koskaan ole\nosunut harhaan. No niin, enpä minäkään.\" Hän hyräili jotain\nlaulunpätkää viimeistellessään pistooliaan.\n\n\"Mutta ellet ole nähnyt tuota miestä, niin kuinka voit kaksintaistella\nhänen kanssaan?\"\n\n\"Nancy takaa hänen kello neljän aikaan saapuvan paikalle. Voi, kylläpä\nhän oli raivoissaan. Kiihkoissaan tunnusti hän minulle suudelleensa\nhäntä ei vain yhtä vaan tuhansia kertoja, ja niin vahvasti hän uskoo\nhänen selviytyvän voittajana, että on vaatinut minun kunniasanani\nkautta lupaamaan jotakin äärettömän nöyryyttävää. Mahdotonta kylläkin,\nmutta sinänsä kuvaavaa siitä, miten mieletön nainen voi toisinaan olla.\nJos kieltäydyn kaksintaistelemasta, on minun julkisesti ilmoitettava,\netten enää sinä ilmoisna ikänä taistele ainoatakaan kaksintaistelua.\nKuvittelehan moista, kun koko Quebec tietää, että mieluummin kaikessa\nystävyydessä vaihdan parisen laukausta kuin syön leipääni.\"\n\nDavid vaikeni. Sisimmässään hän tunsi lievää pelkoa ystävänsä puolesta.\n\nAurinko oli vielä korkealla taivaalla heidän taivaltaessaan\nkohtauspaikalle, pienelle aukiolle, joka oli Peterille tuttu tusinasta\nvarhemmasta jutusta, joista hän kolmessa oli ollut asianosainen ja\nmuissa sekundanttina. Vasta silloin hänen muotonsa muuttui. Ketään ei\npaikalla ollut. Ja kello neljään oli enää viisi minuuttia. Peteristä\noli itsestään mieluisaa saapua viimeisenä, eikä hän milloinkaan tullut\nsen varhemmin.\n\nTuskin olivat he istahtaneet odottamaan, kun aivan toiselta taholta\nkuului iloisia ääniä ja naurua. Peterin kasvot synkistyivät. \"Tohtori\nCoue\", hän sanoi. \"Hän pitää tällaisista pienistä erimielisyyksistä\nherrasmiesten kesken, mutta minusta tuntuu, että hän on hiukkasen liian\nhyvissä väleissä vihamieheni kanssa. No hyvä, tuokion kuluttua hän saa\naskartelua!\"\n\nSeurasi muutaman tuokion hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan risujen\nja varvikon kahahtelu, ja ennen pitkää ilmestyi aukiolle pensaikosta\nneljä henkilöä. Kaksi heistä pysähtyi, mutta nähdessään Peterin ja\nDavidin toiset kaksi empimättä riensivät näiden luokse.\n\nToinen oli pieni, laiha ja myhähtelevä vanhus, joka Davidin mielestä\nmuistutti mylläri Fonbleuta. Hän kuljetti mukanaan haavurin laukkua,\nja Peter esitteli hänet tohtori Couena. Hänen toverinaan oli\nkeski-ikäinen, ankaran sotilaalliselta vaikuttava mies, vastapuolen\nsekundantti.\n\nPeter oli sivumennen vilkaissut niitä kahta, jotka olivat pysähtyneet\nloitommaksi. David tuijotti heitä. He seisoivat noin viidenkymmenen\naskeleen päässä katsellen Peteriä ja Davidia. Molemmilla oli pitkät\nkaavut, ja molemmilla oli naamio silmillä. Heistä huokui jotakin, mikä\nkarmi hänen selkäpiitään. Varsinkin näytti pitempi heistä\nepäilyttävältä. Hän seisoskeli huolettomana ja varmana käsivarret\nristittyinä rinnalle ja katseli rauhallisena vastapuoltaan. Pienempi\nmies oli hentorakenteinen, miltei poikamainen. Mutta hänen\npystypäisyytensä ja varma asenteensa sai katsojan unohtamaan hänen\nvähäisen kokonsa.\n\nKumpaa vastaan oli Peter taisteleva?\n\nEversti Taschereau, vastapuolen sekundantti, kosketti häntä\nkäsipuoleen. \"Suokaa anteeksi, luutnantti Rock\", hän sanoi kylmästi,\n\"laskeva aurinko ei ole valosuhteille hyvä, ja meidän on käytävä\nkeskustelemaan yksityiskohdista. Tietenkin tiedätte, että ystävälläni\non haastettuna puolena oikeus saada valita omat aseensa, välimatka ja\nvaihdettavat laukaukset. Käytämme pistooleja. Välimatka on oleva\nvain kymmenen askelta, jotta kaksi laukausta olisi riittämiin.\nYhteiskunnallisen ja julkisen asemansa vuoksi haluaa ystäväni taistella\nnaamioituna.\"\n\n\"Arastelee riisua naamiotansa\", tokaisi Peter hampaittensa välistä.\n\"Uusi solvaus entisten jatkoksi!\"\n\nEversti Taschereau ei ollut kuulevinaan. \"Seiskööt ottelijat\nvastatusten. Lasketaan kolmeen viisi sekuntia kunkin numeron välillä.\nKun sanotaan 'kolme', silloin molemmat laukaiskoot. Siinä on\nluullakseni kaikki. Oletteko valmiit, hyvät herrat?\"\n\nDavidin huulet kieltäytyivät tottelemasta. Peter vastasi hänen\npuolestaan. \"Olemme valmiita, eversti!\"\n\nTuokion ajan tunsi David kuvotusta. Tämä oli pahempaa kuin hirttäminen.\nOlisipa edes joku Peterin rinnalla -- hän itse -- --\n\nEversti Taschereau mittasi jo välimatkaa huolellisesti merkiten\nkummankin pään. Tohtori Coue oli polvistunut laittamaan\nhaavurinvälineitä kuntoon. Sitten Taschereau kohotti kättään. Pitempi\nnoista kahdesta miehestä astui aukion laidasta lähemmäksi, ja Davidin\nsydän kylmeni. Hän katsoi Peteriä. Hänen hämmästyksekseen tämä hymyili\nhilpeästi. Hiljakseen hän naureskeli asettuessaan paikalleen ja\nottaessaan pistoolin Davidin kädestä. --\n\n\"Hänen heitettyään henkensä vilkaisemme, mitä hänen naamionsa alla\npiilee, David\", hän virkkoi.\n\nKuin sokea David astui taammaksi ja seisahtui Taschereaun viereen,\njolla jo oli kello kädessään.\n\n\"Oletteko valmiita, hyvät herrat?\"\n\n\"Valmis\", kaksi ääntä vastasi.\n\n\"Hyvä! Alamme. _Yksi_!\"\n\n_Tik-tik-tik_ -- --, kuuli David kellon tikutuksen Taschereaun kädestä.\nJa tuon kellon tikutuksen tahtiin löi hänen oma sydämensä kuin rumpu.\n\n\"_Kaksi_!\"\n\nLuvun kajahtaessa naamioitu vastapuoli ripeästi kiskaisi naamion\nsilmiltään. Hänen viittansa ja hattunsa putosivat. Tämä kaikki tapahtui\nkahden välähtävännopean sekunnin sisässä.\n\n\"_Nyt saatte -- nähdä kasvoni, monsieur_!\" hän huudahti.\n\nIhmeissään katsoi David Peteriä. Näinä viimeisinä merkillisinä\ntuokioina näki hän ystävänsä ilmeen kummallisesti ja yllättävästi\nvaihtuneen. Ilmeisesti oli hän järkytyksestä joutunut aivan\ntoimintakyvyttömäksi.\n\n\"Kolme!\"\n\nKuin kanuunanpamaus tuo kohtalokas sana kajahti Davidin korvissa. Yhä\nseisoi Peter liikkumattomana, äsken niin jäntevät ja hymyilevät kasvot\nnyt aavemaisen valkeina ja kauhistuneina.\n\nHänet surmattaisiin siihen paikkaan.\n\nHuimalla harppauksella oli David riitaveljien välissä.\n\nSilloin näki hän pistoolin pudonneen Peterin hervottomista käsistä.\nTämä kääntyi kuten Nancy Lotbinière oli ennustanutkin ja riensi metsään\npäin sellaisella kiireellä että miltei juoksi kadotessaan puiden\nsiimekseen.\n\nKummastuneena ja tietämättä mitä tehdä David silmäili muita\nläsnäolijoita. Muuan jäntevännäköinen, komea, harmaatukkainen mies\nhymyili hänelle. Tohtori Coue nauraa hykerteli ihastuneesti. Eversti\nTaschereaun äskeinen tuikeus oli haihtunut.\n\nNaamioituna esiintynyt mies ojensi kättään Davidille. \"Olen Nancy\nLotbinièren isä\", hän sanoi. \"Toivoakseni ette ota pahaksenne, vaikka\nhiukan laskimme leikkiä Peterin kustannuksella, joka oli niin\nehdottomasti päättänyt kaksintaistella sen miehen kanssa, jota\ntyttäreni oli niin usein suudellut. Niin, minä olen tuo mies. Jos\ntyttäreni niin sanoo, on se totta. Suotteko meille tämän kepposen\nanteeksi?\"\n\n\"Kiitän Jumalaa\", David sanoi.\n\nJa katsahtaessaan aukean laitaan näki hän tuon hoikan nuorukaisen\nsieltä viittovan hänelle kiihkeästi. Ensiksi hän luuli erehtyneensä.\nEihän vieras toki häntä tarkoittanut. Silloin tämän viitteet kävivät\nentistä kiivaammiksi. Ja sitten asianomainen painui metsän suojaan.\n\n\"Taidanpa olla huono sekundantti\", David sanoi. \"Olen unohtanut\nvelvollisuuteni, ja suonette anteeksi, että nyt menen tavoittamaan\nmonsieur Gagnonia.\"\n\nHän riensi metsään. Hänen hädintuskin ennätettyään astua kappaleen\nmatkaa syöksähti muuan ihmishahmo esiin piilopaikastaan puiden\nsiimeksestä. Pitkän viitan liepeitä piteli pensaikko taampana, naamio\noli tiessään. Kullanhohteinen pää loisti päähineettömänä auringon\nviimeisissä säteissä.\n\nHämmästyneenä David seisahtui. \"Nancy!\" hän puhkesi kummissaan\nsanomaan.\n\nVapisten ja kasvot valkeina astui tyttö hänen luoksensa. Kaikesta\nhuolimatta hän hymyili ja hänen silmänsä säteilivät.\n\n\"Ikinä en ole niin pelännyt!\" hän huudahti äänensä tukahtuessa\nnyyhkytykseen. Samalla ojensi hän Davidille kätensä kuin tukea\nkaivaten. \"En tiennyt asian menevän noin pitkälle. Pyysin isääni\nottamaan naamionsa kasvoiltaan jouduttuaan Peteriä vastapäätä, mutta\nhän viivytteli kunnes oli noin kaameasti laskettu kahteen. Olin miltei\nparkaisemaisillani. Jos jännitystä olisi vielä kestänyt tuokionkaan,\nniin minä kaiketi olisin kuollut. Mutta eikö Peter ollutkin\nsuurenmoinen aina siihen hetkeen asti, jona hän näki isäni?\" Tyttö ei\nodotellut Davidin vastausta. \"Tulkaa kiireesti, David! Tahtoisin teidät\nmukaani.\"\n\nTämä seurasi Nancyn kintereillä, Nancyn, joka riemua säteillen ohjasi\nhänet paikalle, missä kahdet ajoneuvot odottivat. Toiseen näistä he\nnousivat. Ja heidän jo ajaessaan metsän halki polveilevaa tietä pitkin\nDavid huokaisihe syvään. Iloa ja voitollisuutta säteilevin silmin\nkatsahti Nancy häneen.\n\n\"David raukka!\" hän päivitteli. \"Te pelästyitte minuakin enemmän.\"\n\n\"Ja Peter!\" hän riemuissaan huudahti. \"Hänhän seisoi hymyilevin\nkasvoin, vaikka kuka muu hyvänsä olisi hänen sijassaan valahtanut\nkalpeaksi. Suurenmoista se oli. Hän on jonkun aikaa minua vihaava,\nmutta voittanut minä olen. Milloinkaan enää ei hän ole antautuva noihin\nhirveihin kaksintaisteluihin, joita niin vihaan.\"\n\n\"Hän kertoi minulle valastaan\", David sanoi.\n\n\"Ja hän on sen pitävä. Peter on kunnian mies. Siksi juuri häntä\nrakastan.\" Tyttö lausui nämä sanat hiljaa, katsoen suoraan eteensä,\nposkipäillä heleä puna. Hän tiesi, että David katsoi häneen, ja tuokion\nverran hän säteilevin silmin kohtasi tämän katseen.\n\n\"Se on totta, David. Haluan, että kerrotte siitä Peterille. Sanokaa\nhänelle, että olen kauan aikaa häntä rakastanut, mutta että niin kauan\nkuin hänen elämänmääränään oli vain kaksintaisteleminen ja\ntyhjäntoimittaminen en voinut suoda hänelle sitä ehdotonta kunnioitusta\nkuin rakkauteni ohella tahdoin. Ja -- senkin voitte hänelle kertoa,\nDavid -- te ja isäni olette ainoat miehet, joita olin suudellut, kunnes\nsuutelin Peteriä tuona iltana. Ja niin onnellinen olen -- että voisin\nmelkein suudella teitä taas, David!\"\n\n\"Yksikin suudelma jo tärveli minulta kaiken\", David virkahti synkästi.\n\"Ja sittenkin olen niin epätoivoissani, Nancy, että olisin valmis\ntoiseenkin, ellei muun vuoksi, niin välittääkseni sen Peterille tämän\nihanan viestin mukana!\"\n\nNancy naurahti heleästi. \"Kuukauden sisässä on teistä tuleva Quebecin\nhilpeimpiä kavaljeereja. Edistytte ihmeellisesti.\"\n\n\"Taaksepäin\", David sanoi. Sitten kertoi hän siitä, mitä Annen ja hänen\nkeskensä oli tapahtunut sekä mainitsi yhä vahvenevista epäluuloistaan\nsekä inhostaan Bigotia kohtaan.\n\n\"Ilta illalta olen rukoillut, että silmänne aukenisivat ennenkuin on\nliian myöhäistä\", Nancy vastasi kasvot jännittyneen vakavina. \"Nyt, kun\nolette osan arvannut, on minun ilmaistava teille totuus, David, olipa\nse sitten kuinka kirvelevä hyvänsä. Olen huolissani Annen vuoksi. On\nkaksi asiaa, joiden puolesta hän ilomielin antaisi henkensä -- hänen\nuskontonsa ja isänmaansa. Pelkään, että on mahdotonta horjuttaa hänen\nuskoaan Bigotiin, jota hän pitää puolijumalana, ja jonka kaikkien\npyrintöjen hän uskoo tähtäävän kirkon ja Uus-Ranskan korottamista\nkunniaan ja maineeseen. Bigot on kavala ja kauhea. Käsittäisin hänen\nsuhtautumisensa Anneen ellei tuota hänen ilmeistä mielenkiintoaan teitä\nkohtaan olisi. Sitä en jaksa ymmärtää. Ei liioin Peterkään. Isäni,\nmuuan Honnetes Gensin jaloimpia, ei saata sitä käsittää. Se arvoitus\nteidän on ratkaistava, David, ja tiedän teidän siitä suoriutuvan. Mutta\nAnnen vuoksi _olen peloissani_. Hän rakastaa teitä, sen tiedän. Mutta\nBigotin vaikutus on aina ollut sekä on aina oleva niin laajakantoista\nja kauheata, että sen takana täytyy piillä paholaisen voima. David,\nonko teidän tuskallista kuulla minun kertovan tätä?\"\n\n\"Ei\", toinen sanoi kasvot rahtusen kalvaampina. \"Saan siitä lisää\nvoimaa erääseen seikkaan, joka hiljakseen on kehkeytynyt mielessäni.\"\n\nHe olivat saapuneet tytön kodin luokse.\n\n\"Ettehän -- ettehän tarkoittane, että aiotte palata takaisin\nRichelieuhin?\" Nancy kysäsi hädissään.\n\n\"En. Sitä ei ikinä!\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä. Peterillä on muuan salaisuus, David, ja minä\naion kavaltaa sen. Hän kehoitti teitä tulemaan Quebeciin, mutta ei oman\nitsenne takia vaan Annen vuoksi!\"\n\n\"Luuletteko -- --\"\n\n\"En luule mitään -- mitään, mitä uskaltaisin sanoa julki, paitsi että\nuskon Bigotin olevan valheellisen ja epärehellisen sekä että en saata\nkäsittää hänen outoa ystävyyttään teitä kohtaan. Iloitsen siitä, että\nette lähde pakoilemaan. Anne tarvitsee teitä. Pian on se hänelle\nselvenevä. Ettekö tule sisään odottamaan isääni?\"\n\n\"Lähden haeskelemaan Peteriä\", David virkkoi yrittäen hymyillä.\n\"Suloista viestiänne ei sovi viivytellä, Nancy.\"\n\n\"Ja tulettehan usein tapaamaan minua, David?\"\n\n\"Kyllä\", David vastasi vilpittömästi.\n\nSenjälkeen hän riensi Sainte Ursulakadulle ja keksi erään henkilön\nennättäneen Peterin asuntoon häntä ennen. Tämä henkilö oli Carbanac.\n\nEnsimmältä hän miestä tuskin tunsi. Tämän kasvot olivat hikikarpaloissa\nja ryvettyneet. Hän oli hatutta päin. Sankka tukka oli painunut\nsilmille. Huulet olivat verettömät, silmissä hurja katse, suuret\nkämmenet pusersivat tuolin nojaa, tuolin, jossa hän kyhjötti kuin\nsuunnaton peto. David sulki oven ja katsoi häntä hämmästyksissään.\n\nCarbanac nousi tuolistaan. Hänen hymynsä oli kaamea. \"Olen tullut\npian\", hän sanoi, \"Käskittehän minun tulla, jos sattuisi\nvastoinkäymistä. Teidät tavattuani menin kotiin. Siellä oli Nicolet\nvaimoni kanssa. Ajatelkaahan sitä, minua ruoskittaessa Quebecin\nkaduilla. Yllätin heidät -- vaimoni, joka oli hyvä, kunnes Bigot ja\ntämä kauppias eräänä päivänä keksivät hänen kauneutensa, vaimoni ja\nhänen rakastajansa. Katsokaa!\" Hän näytti kämmeniään, jotka\nvavahtelivat ikäänkuin olisi niiden jokainen säie elänyt omaa\nelämäänsä, käsiään, joissa oli punaisia tahroja. \"En ehtinyt pestä\nverta pois, sillä minulla ei ollut aikaa. Surmasin Nicoletin --\n_näin_!\" Ja mahtavat kämmenet koukistuivat kuin raatelevat kynnet.\n\nKauhusta jäi David sanattomaksi.\n\n\"Koko kaupunki etsii minua\", Carbanac jatkoi. \"Viime hetkellä, jo\nollessani joutumaisillani pinteeseen, muistin teidät. Pääsin tänne.\nKukaan ei nähnyt minua kavutessani sisään taka-akkunasta, jonka olitte\njättänyt auki. Mitä aiotte minulle tehdä?\" Silläkin hetkellä pilkahti\nhänen epätoivoisesta, kauheasta hymystään jotakin pilkallista.\n\nDavid ei ehtinyt vastata. Peter astui sisään.\n\nKotvasta myöhemmin oli Carbanac piilossa Peterin asunnon perällä\nolevassa varastohuoneessa.\n\n\n\n\nXVIII luku.\n\n\nPeterin kasvot olivat synkät ja murheelliset. \"Mies parka\", hän sanoi\nCarbanacista. \"Ja sittenkin olisin miltei halukas vaihtamaan hänen\nkanssaan. Oh -- joutuapa yhden ainoan naisen ilkkumaksi, petkuttamaksi,\nhäpäisemäksi!\"\n\n\"Nancy ei kuitenkaan suhtaudu asiaan tuolla tavoin\", David lausui.\n\nPeter vilkaisi häntä terävästi. \"Mitä sinä siitä tiedät?\"\n\n\"Ajoin hänen kanssaan kaupunkiin -- kaksintaistelun jälkeen\", David\nsanoi. \"Hän oli se hento nuorukainen siellä aukean laidassa.\"\n\n\"Herra Jumala!\" kummasteli Peter.\n\n\"Niin\", vakuutti David. \"Ja hän oli sinusta äärettömän ylpeä. Vieläpä\nonnellinenkin sitten kun kaikki oli ohitse. Hän selitti tietävänsä,\nettet enää milloinkaan antautuisi ainoaankaan kaksintaisteluun, sillä\nolet kunnian mies ja pitäisit lupauksesi. Hän sanoi juuri senvuoksi\nsinua rakastavansa.\"\n\n\"Minkävuoksi -- mitä tekevänsä?\"\n\n\"Senvuoksi sinua rakastavansa\", David toisti. \"Näin hän sanoi, Peter:\n'Sanokaa hänelle, että olen kauan aikaa häntä rakastanut, mutta että\nniin kauan kuin hänen elämänmääränään oli vain kaksintaisteleminen ja\ntyhjäntoimittaminen en voinut suoda hänelle sitä ehdotonta kunnioitusta\nkuin rakkauteni ohella tahdoin.' Sellainen oli hänen viestinsä sinulle\nsanasta sanaan.\"\n\nHitaasti astui Peter osaksi verhotun akkunan ääreen ja silmäili\nkadulle. Sieltä hän sanoi: \"David, ethän millään ehdolla kuvaisi väärin\nNancyn vaikuttimia? Saatanko uskoa sinuun -- ehdottomasti?\" Hänen\näänensävynsä oli tiukka ja hiukkasen pingoittunut, ja David olisi\nmielellään nähnyt hänen ilmeensä.\n\n\"Hän sanoi nuo sanat, ja vannon hänen myöskin tarkoittaneen täyttä\ntotta, tai sitten olen kuuro, sokea ja järjiltäni.\"\n\nSittenkään ei Peter kääntynyt. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi\nhiljaa: \"Kadulla on väkeä. Luullakseni etsitään Carbanacia.\"\n\n\"Ihan varmaan olisi Nancy hyvillään, jos tänä iltana menisit häntä\ntervehtimään\", intti David. \"Tuo hirveä riitanne oli hänen kertomansa\nmukaan vain osa juonesta. Ja suudelmain suhteen on hän puhunut totta.\nHän pyysi minua kertomaan sen sinulle. Hänen isänsä ja minä -- --\"\n\n\"Panitko merkille Carbanacin käsiä?\" Peter kysyi ikäänkuin ei olisi\nkuullutkaan ja hievahtamattakaan akkunan äärestä. \"Soutajan kädet, eikö\ntotta?\"\n\n\"Niin\", David myönsi ihmeissään.\n\n\"Ja hänhän kertoi käyneensä kauppamatkoilla aina Ottawan\nkeskivesistöillä saakka, kunnes alkoi saada huolia vaimonsa takia?\"\n\n\"Niin, niinhän hän kertoi.\"\n\n\"Kanootissa hän olisi jäntevä poika\", mumisi Peter kuin itsekseen.\n\"Ikävää olisi, jos isänmaa menettäisi niin kyvykkään miehen.\"\n\nDavid odotteli jatkoa yhä enemmän hämmästellen Peterin sanojen\nmietteliästä sävyä.\n\nSilloin vasta Peter katsahti häneen. \"Miten kävisi, jos tulisi ilmi,\nettä olemme piiloittaneet hänet tänne?\" hän kysyi.\n\n\"Sitä saatan ainoastaan arvailla.\"\n\n\"He pistäisivät meidät kaikki kolme hirsipuuhun. Sellainen on laki.\nAjattelehan, Peter Gagnon ja luutnantti David Rock hirressä\nalakaupungin torilla! Ja Nancy sekä Anne katsojina. Ja sittenkin -- --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Luulenpa, että edessämme on vieläkin kummallisempia sattumuksia,\nDavid!\"\n\nPeter katsoi häntä. Hänen ulkomuodossaan oli tapahtunut outo muutos.\nPingoittuneisuus, tuska, intohimo ja epätoivo oli haihtunut. Sijalle\noli tullut tyyneyttä, josta huokui lämmintä, hillittyä päättäväisyyttä.\nJa tuossa tyyneydessä oli voimaa sekä lujuutta, mitä David ei vielä\nmilloinkaan ollut Peterissä huomannut.\n\n\"Suonet anteeksi, vaikka lähden hiukan ulos?\" hän kysyi, ja hänen\nmentyään luuli David hänen lähteneen Nancy Lotbinièren luokse. Vasta\nmyöhään illalla hän palasi. Hiukan väsyneeltä hän näytti.\n\n\"Oletko tavannut Nancya?\" David kysäsi.\n\n\"En. Olen puuhaillut kovasti -- ollakseni Peter Gagnon. Nancylle olen\nvalmistanut pienen yllätyksen, joka on häntä miellyttävä. Äläkä sinä\nkysy minulta mitään.\"\n\nSitten he Peterin tuntikaupalla kirjoiteltua kirjeitä menivät kumpikin\nhuoneisiinsa nukkumaan. Aamulla ei Peteriä lainkaan näkynyt, eikä\nvarastohuoneessa myöskään ollut Carbanacia. Neekeripalvelija antoi\nDavidille erään kirjeen.\n\n\"Rakas David\", se alkoi, ja sitten seurasi Peterin käsialalla kolme\nniin hämmästyttäviä asioita sisältävää kirjesivua, että Davidin henki\naivan salpaantui hänen niitä lukiessaan. Peter oli lähtenyt sekä\nottanut Carbanacin mukaansa neekeripalvelijaksi mustattuna. He olivat\npujahtaneet tiehensä pari tuntia ennen aamunkoittoa koko kaupungin\nvielä ollessa unen helmoissa. \"Meidän ei käyne vaikeaksi päästä\nportista ulos\", kirjoitti Peter. \"Vartijat tuntevat minut, ja Carbanac\non orjana aivan erinomainen.\"\n\nMutta tämä seikka, Carbanacin pako, ei ollut kirjeen huippukohta.\n\n\"Käytä asuntoani ja palvelijaani mielesi mukaan\", Peter jatkoi.\n\"Kalustus on sinun. Milloinkaan en sitä enää tarvitse. Jos palaan\nQuebeciin, tulen vain vierailemaan. Lähden Nancya tapaamatta, sillä nyt\nkäsitän, millainen mitätön raukka olen ollut. Sokea kuin pölkky,\ntyperä, kelvoton, arvoton edes häntä katsahtamaankaan ennenkuin vasta\nsaattaessani palata vyötäisteni mitta yhtä lyhyenä kuin sinullakin,\nkasvoni yhtä paahtuneina ja ahavoittuneina, käteni yhtä jäntevinä.\nRakastan häntä epätoivoisesti ja yhtä epätoivoisesti yritän uskoa, että\nhän pitää minusta, kuten väität. Pyrintönäni on nyt koota Richelieussa\nriippumaton joukkue sotakelpoisia miehiä ja valmistaa heitä sen suuren\ntaistelun varalta, joka on puhkeava, ennenkuin olemme paljoakaan\nvanhenneet. Tässä tulevassa kamppailussa toivon voittavani hiukkasen\nansiota ja Nancyn arvonannon. Jumala häntä siunatkoon siitä, että\nvihdoinkin herätti minut arvottomasta olotilastani. Peter.\"\n\nDavidin sydäntä sykähytti riemu. Ja mentyään ulos murkinoimaan oli\nhänkin tehnyt yhtä järkkymättömän päätöksen kuin Peter konsanaan. Annen\npuolesta hän taistelisi viimeiseen veripisaraansa asti. Sen tehdäkseen\noli hänen jäätävä Quebeciin. Hän jatkaisi kuten Bigot oli suunnitellut,\nsen miehen suojattina, jota hän oli alkanut inhota ja johon Anne uskoi\nniin, että tuo usko jo oli alkanut turmella heidän suunnitelmiaan ja\nonneaan. Tuo luottamus oli hänen saatava horjumaan, jos se oli\nerehdystä.\n\nOma vaaranalainen asemansa ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään.\n\nPalattuaan kahvilasta asuntoonsa hän kevensi masentunutta mieltään\nkirjoittamalla kaikesta Peterille ennen kapteeni Robineaun tuloa kello\nyhdeksän aikaan. Tietenkään ei hän kirjeessään maininnut mitään\nCarbanacista, mutta hän kertoi seikkaperäisesti aikeistaan, samaten\nmyös epäluuloistaan ja huomioistaan.\n\nRobineau saapui täsmälleen. Kymmenen ja yhden välillä hän antoi\nDavidille ensimmäisen sotilaallisen oppitunnin. Ja niin tarkka hän oli,\nettä David alkoi pitää hänestä yhä enemmän. Hän tiedusteli Robineaulta,\ntiesikö tämä mitään keinoa, millä viipymättä saisi lähetetyksi kirjeen\nRichelieuhin. Robineau selitti, että virallinen posti lähtisi sinä\niltana Crown Pointiin. Hän huolehtisi mielellään siitä, että Davidin\nkirje tulisi lähetetyksi.\n\nSamana iltapäivänä Bigot luki tämän kirjeen. Se tuotti hänelle\ntavatonta tyydytystä, ja hän kiitteli Robineauta, joka oli sen tuonut\nhänelle. Hän otti siitä jäljennöksen. Kirje suljettiin sitten uudelleen\nja lähetettiin edelleen Peterille.\n\n\"Tällaiset pikku asiat ovat omiaan suuresti vähentämään velkaanne\nminulle, kapteeni Robineau\", Bigot sanoi. \"On varmaankin hyvin\nilahuttavaa teille että edistytte noin loistavasti.\"\n\nRobineaun tiukkaan pusertuneilta huulilta ei kuulunut lainkaan\nvastausta.\n\nKaiken päivää oli David turhaan vuotellut Annelta jotain viestiä.\nSensijaan sai hän kirjelipun Nancylta, joka kirjoitti saaneensa\nPeteriltä pitkän kirjeen ja pyysi Davidia sinä iltana illalliselle.\nAinoastaan hänen isänsä tulisi olemaan mukana.\n\nMonsieur Lotbinière, joka mielellään näki, että hänen parooninarvonsa\nunohdettiin, toivotti hänet isällisesti, vieläpä kuin vertaisensa,\ntervetulleeksi. Davidin mainitessa Robineauta monsieur Lotbinièren\nkasvot hetkeksi synkkenivät.\n\n\"En saata käsittää, kuinka hän on liittynyt käskynhaltijaan ja tämän\njoukkokuntaan\", hän sanoi. \"Kapteeni on Uus-Ranskan paras\nsotilasasiaintuntija. Tilanteesta maassa on hän perillä paremminkin\nkuin minä. Hän polveutuu kunniakkaasta ja lainkuuliaisesta\nsotilassuvusta, mutta on vuoden sisään niin muuttunut, että tuskin\nhäntä tunnemme entiseksi. Itse pysyttelee hän nykyään meistä loitolla.\nEn käsitä valtaa, joka Bigotilla ilmeisestikin häneen nähden on.\"\n\nNancy istui heidän parissaan niin kauan, että katseensa kävi tuliseksi,\nja enimmäkseen vain kuunteli heidän keskusteluaan. Davidin vihdoin\ntehdessä lähtöä ja heidän jäädessään kahdenkesken hän ensi kertaa\nmainitsi Annen nimen.\n\n\"Oletteko nähnyt häntä tänään?\" hän kysyi.\n\n\"En ole ollut niin onnellinen.\"\n\n\"Mutta jotain olette hänestä kuullut?\"\n\n\"En sanaakaan.\"\n\n\"Minä olen kuullut riittämiin meidän molempain edestä\", Nancy sanoi\nkatseensa äkkiä leimahtaessa. \"Pitkän ja katkeran kirjeen olen saanut,\njossa hän syyttää minua siitä, että olen myrkyttänyt mielenne Bigotia\nkohtaan. Ei ole kaunista, että häiritsen rauhaanne, David, mutta uskon\nyhä, että velvollisuuteni on tehdä se, kunnes olemme vapauttaneet Annen\ntuon hirviön vaikutusvallasta. Bigot vei hänet taas tänään ajelulle.\nOlen aivan ymmällä. Kaiken takana piilee jotakin -- jotakin, mikä\nmeidän on saatava selville, mikäli voimme.\"\n\nVavahtaen hän vaikeni ja yritti hymyillä Davidille, joka oli valahtanut\nkalpeaksi.\n\n\"Miksi ette sano suoraan mitä mielessänne on, Nancy?\" hän kysyi äänensä\nkuiskauksena, kaamean kylmä katseensa naulittuna tytön silmiin.\n\"Miksikä?\"\n\n\"En voi. En voi! Ajattelen niin kauheata -- jotakin liian uskomatonta.\"\n\n\"Luuletteko Bigotin haluavan Annea?\"\n\nTyttö nyökkäsi. \"Niin, sitä pelkään, David!\"\n\n\"Ja luulette -- --\"\n\n\"Ainoastaan -- peliään!\"\n\nRävähtämättä toivotti David hyvää yötä. Ryhdikkäänä kuin intiaani hän\nastui ovesta ulos yöhön. Mutta kadulla häntä horjutti.\n\nSitten hän puri hammasta. Hän tiesi mitä Musta Metsästäjä olisi\nsanonut. \"Richelieun mies ei milloinkaan kavahda taistelua, David!\"\n\nNiin oli totuus vihdoinkin valjennut hänelle, viikkokausia,\nkuukausmääriä kestäneen sokeuden jälkeen.\n\nJa tämän hänen mielessään jyskyttävän ja takovan totuuden mukana tuli\nmuuan kysymys -- arvoituksellinen, yksitoikkoisen itsepintainen.\n\nJos Bigot halusi Annea, jos hän punoi juonia tytön voittaakseen, niin\nmiksikä hän niin ankarasti hieroi hänen, Davidin, kanssa ystävyyttä?\n\n\n\n\nXIX luku.\n\n\nKolmantena päivänä Peterin lähdöstä sai David Annelta sanan.\n\nKirjelippu oli lyhykäinen. Tyttö nimitti häntä rakkaaksi Davidiksi,\nmutta rivien välistä huokui välittömyyden ja lämmön puutetta. Niitä ei\nollut entisenlainen Anne kirjoittanut. Hän kertoi olleensa sairaana.\nTavata ei hän koettaisi Davidia, ennenkuin oli päässyt toipumaan, mutta\nsillävälin hän joka päivä muistaisi tätä.\n\nDavid oli ikäänkuin menettänyt kaiken kyvyn tuntea tuskaa. Hän tunsi,\nettä kirje oli kolaus, mutta kesti sen miltei stoalaisella tyyneydellä.\nHän kirjoitti Annelle ystävällisen kirjeen, jossa seikkaperäisesti\nkertoi kaikista puuhistaan pyytämättä kuitenkaan millään tavalla saada\ntavata tyttöä. Sitten hän yhä tarmokkaammin syventyi työhönsä. Viikon\nsisällä sai hän Annelta ainoastaan yhden satunnaisen viestin. Tytön\nnäytti olevan vaikeata päästä terveytensä puolesta entiselleen. Tämän\nviikon aikana edistyi David niin että se suorastaan hämmästytti\nRobineauta, joka tunnontarkasti tiedotti kaiken Bigotille. Kolmasti\ntämä sen viikon aikana kutsui hänet palatsiin Cadetin, de Peanin ja\nmuiden seuraan. Hän sai luutnantinpukunsa ja tottui siihen. Robineaun\nsilmissä välkähti ammatillista ylpeyttä hänen ensi kertaa nähdessään\nDavidin upseerinpuvussa, miekka vyöllä.\n\nMikäli mahdollista, oli Bigot Davidia kohtaan entistä huolehtivampi.\nHenkilökohtaisesti esitteli hän tämän kuvernöörille, tutustutti hänet\nvaltaneuvoksiin, joilla oli kokous St. Louisin linnassa. Eräässä\ntällaisessa kokouksessakin oli David läsnä antamassa erikoistietoja\nkaukaisista korpiseuduista ja eritoten Richelieun yläjuoksun varrella\nsijaitsevasta tienoosta. Oman neuvoskuntansa kokouksessa, joka\npidettiin palatsissa, Bigot erikoisen tarkkaan kyseli Davidin Fort\nWilliam Henryyn ja Pennsylvanian maahan tekemän matkan yksityiskohtia\nsekä kaikkea sitä, mitä tämä tällä matkallaan oli kokenut ja nähnyt.\nPiispan luoksekin hän Davidin saattoi selostamaan erinäisiä kilpailevan\nkirkon toimintaa koskevia seikkoja etelän seudulla, Ranskan ja\nEnglannin vallan liitoskohdassa.\n\nDavid, jonka mieltä askarruttava suuri kysymys yhä oli vailla\nvastausta, oli yhä enemmän ymmällään Bigotin kasvavasta ystävyydestä ja\nhuolenpidosta.\n\nBigot, joka oli valpas kuin verkkonsa keskessä väijyvä lukki, riemuitsi\nsaavuttamistaan tuloksista. Sillävälin kuin David hänen toimestaan\nherätti kaupunkilaisten yhä kasvavaa mielenkiintoa, Bigot vuodatti\nsydäntään Annelle useina pitkinä kirjeinä, joihin sisältyvät\nluottamukselliset tiedot hän selitti luottavansa tytön säilyttävän\ntunnontarkasti kuin oman kunniansa. Hänellä oli sitäpaitsi muka suuria\nhuolia, ja hän tarvitsi tytön esirukouksia sekä opastusta eräässä\nasiassa, joka yhä enemmän ja enemmän oli yhteydessä niiden kahden\nihmisen onnen kanssa, joita hän maan päällä eniten rakasti -- Annen ja\nDavidin. Hän pyysi Annea rukoilemaan, että Jumala torjuisi sen\nsalaperäisen kavalluksen, joka oli niin vakavana vaarana hänen\nyrityksilleen viedä Uus-Ranska yhä suurempaan kunniaan, ja käyttämään\nvaikutusvaltaansa estääkseen David kaikesta kirjeellisestä sekä\nmuustakin yhteydestä Mustan Metsästäjän kanssa. Hänen kirjeensä\nolivat suuren sielun epistoloita. Niiden nöyryys loi niihin\npyhimyksenkaltaisen vivahteen.\n\nNäinä sielullisen koettelemuksen päivinä oli Nancy Davidille rohkeuden\nlähteenä. Tämä oleskeli Lotbinièrein kodissa kuin kotonaan, tutustui\nnäiden ystäviin, joiden joukossa oli paljon monsieur Lotbinièren\nlähimpiä liittolaisia Honnetes Gensistä. Nancy taas vähitellen pujahti\nyhä lähemmäksi ja lähemmäksi hänen sydäntään. Hänestä jollakin lailla\ntuntui ikäänkuin olisivat he kamppailleet yksissä -- Nancy Peterin\nvoittaakseen, hän taas Annen puolesta. Tyttö uskoi nykyään Peteriin\ntäydellisesti. Ja oma onnensa sai hänet voittamaan pelkonsa Annenkin\nsuhteen.\n\n\"Ennenkuin koulu ensi kesäkuussa loppuu, David, on hän huomannut\nerehdyksensä Bigotin suhteen niin selvästi, että hän on polvillaan\npyytävä teiltä anteeksi, ja Grondinin linna on oleva hänestä paras\npaikka maan päällä aivan kuten Peterin koti Richelieun varrella on\nparatiisi, jonne minä kaihoan enemmän kuin minnekään muualle tässä\nihanassa maassa.\"\n\nSamana päivänä Angela Rochemontier kuitenkin sanoi Nancylle: \"Anne ei\nole sairas. Nimittäin ruumiillisesti ei. Hänen sydämessään ja\nmielessään on kuitenkin jotakin, mikä huolestuttaa minua enemmän kuin\njokin tuhoisa tauti, jonka lääkkeillä saisi torjutuksi.\"\n\nSeuraavana päivänä, joka oli lauantai, Anne vihdoinkin lähetti\nnoutamaan Davidia. Viestin sai tämä aikaiseen aamulla. Davidin tuli\niltapäivällä tulla tapaamaan tyttöä luostarikouluun.\n\nEnsimmältä valtasi koko hänen olemuksensa sellainen odotuksen riemu,\nettä Robineaukin huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Mutta\nvähitellen sammutti muuan kiusallinen seikka hänen ilonsa. Hän tiesi,\nettä hänen velvollisuutensa oli nyt selvittää Annelle mielipiteensä\nBigotista.\n\nHän lähti luostariin, jossa hänet ohjattiin karuun, matalaan suojaan.\nSiellä oli vain muutamia harvoja huonekaluja eikä lattialla ollut\nmitään mattoa. Kotvan aikaa hän odotteli yksinään. Silloin tällöin\nkuuli hän nunnain hiljaisia askeleita ja näiden joukosta hän vihdoin\ntajusi erottavansa Annensa askeleet.\n\nHän oli seisaallaan tytön astuessa sisään. Tämän hetkeksi pysähtyessä\novelle hän tunsi lievää järkytystä. Muutos, jonka hän tytössä näki\ntapahtuneen, ei hänestä näyttänyt sairauden aiheuttamalta. Kasvot\nolivat värittömät ja hiutuneemmat kuin hänen viimeksi Annen\ntavatessaan. Tuon valkeuden, sen lempeän hehkun ja kauniin elokkuuden\npuuttumisen, hehkun ja elokkuuden, joka aina oli kuulunut tytön\nolemukseen, hän ensiksi vavahtaen tajusi. Puvun nunnamainen\nkoruttomuus, huoneen autius, sen valkoiset seinät, heidän ympärillään\nvallitseva hiljaisuus olivat omiaan korostamaan vaikutelmaa. Tyttö oli\nvärittömyydessään kuin haamu, tukkaansa lukuunottamatta. Se kimmelsi.\nSen sankat suortuvat välkkyivät käytävästä tulvivassa valossa. Se\nnäytti ainoalta, mikä Annessa vielä oli heleän elävää, ainoalta, mikä\nkieltäytyi alistumasta tapahtuneeseen muutokseen.\n\nAnne näki hänen järkytyksensä sekä ne nopeat mietteet, jotka sitä\nseurasivat. Kesti vain tuokion tai pari, ennenkuin David taas kykeni\npuhumaan ja liikkumaan, mutta sillävälin oli tyttö sulkenut oven ja\nhymyili hänelle kättään ojentaen. Heti paikalla David tiesi, että\ntuossa hymyssä oli jotakin väkinäistä. Hän tarttui tytön käteen.\nTiukasti hän pusersi sitä omissaan, katsoen tytön kasvoihin, hilliten\nhaluaan siepata hänet syliinsä. Annekin kamppaili mielessään, sen hän\nnäki, ja tuo tietoisuus sai hänet kumartumaan kuin häntä suudellakseen.\n\nLempeästi torjuen painoi Anne kätensä hänen rintaansa vasten. \"Ei nyt,\nDavid\", hän sanoi.\n\nHe istahtivat toisiaan katsellen erään verhotun akkunan vierelle. Annen\nkatse tähyili Davidin virkapukua. Taas hän hymyili, välittämättä\nlainkaan peitellä katseensa ylpeyttä. Mutta tuo hymy oli kuin vanhemman\nhenkilön, ja jollakin tavoin osui se häneen kuin isku tuottamatta\nlainkaan iloa.\n\n\"Upseerinpuvussasi olet suurenmoinen, David!\"\n\n\"Olen hyvilläni, että siitä pidät\", tämä sanoi. Hän ei tietänyt, kuinka\nvaljut ja kylmät hänen kasvonsa olivat.\n\n\"Ja Angela on kertonut sinun edistyvän hämmästyttävästi ja käyneen\nvallan huomatuksi henkilöksi kaupungissa.\"\n\n\"Robineau sanoo kaiken sujuvan kohtalaisesti.\" Äkkiarvaamatta hypähti\nDavid seisoalleen, ja hänen silmänsä leimusivat. \"Anne, kerro minulle\ntaivaan nimessä, mitä on tapahtunut? Mikä on sinut muuttanut? Olen\ntässä kirotussa kaupungissa ainoastaan sinun tähtesi. Mukaudun\nlurjuksen ja petturin avokätiseen ja ulkokultaiseen ystävyyteen sinun\ntähtesi. Vain lyhyt aika sitten iloitsit sinua syleillessäni. Sanoit\nminua rakastavasi. Olimme onnellisia laatiessamme suunnitelmiamme ja\nilmalinnojamme. Nyt karttelet minua. Vetäydyt pois luotani. Olet kuin\nminua vihaisit. Miksikä? Mikä on aiheuttanut tämän muutoksen ellei\nBigot? Tuo hirviö joka korulauseillansa on sinut sokaissut, tuo\nvihamies, joka ruoskitti Carbanacia kautta katujen, joka on punonut\njuonia ja ahertanut riistääkseen sinut minulta itselleen.\nMiksikä -- --\"\n\nEnempää ei hän ehtinyt sanoa. Annekin oli ponnahtanut pystyyn. Hänen\nkasvojensa kelmeyden sytytti äkillinen puna. Hän osoitti tuolia, jolta\nDavid oli noussut.\n\n\"Istu!\" hän käski.\n\nIntohimoisessa puuskahduksessaan oli David sanonut enemmän kuin oli\naikonutkaan, kunnes tyttö itse sai sanat tukahtumaan hänen huulilleen.\nDavid istuutui. Anne katsahti häneen silmät taas leimuten.\n\n\"Pyydän sinua muistamaan missä olet, tässä ursuliinisisarten pyhässä\nasuinhuoneessa. Ja ole hyvä sekä suo minun hetkinen puhua niin ettet\nminua keskeytä, sanoa sinulle, miksikä en tullut syleilyysi ja miksikä\nolen jollakin tavoin muuttunut -- kuten niin selvästi näet. Jo viikon\najan on sydämeni ollut murtumaisillaan; niin, siitä päivästä lähtien,\njolloin palatsissa kieltäydyit minua suutelemasta. Vain sydämeni on\nollut sairas, ja tämä sairaus on käynyt niin kauheaksi, että sellaiset\npikku asiat kuin tuo näky Nancy Lotbinièren akkunassa tuntuvat surkean\nmitättömiltä. Haluan syleilyäsi. Haluan suudelmiasi. Rakastan\nsinua enemmän kuin noina hetkinä, joina sanaisi mukaan laadimme\nsuunnitelmiamme ja ilmalinnojamme. Mutta kolmea seikkaa ei rakkaus\nminulta voi riistää eikä ikinä tulekaan riistämään -- uskoani Jumalaan,\nuskollisuutta isänmaalleni ja kunniaani.\"\n\nHän vaikeni katsoen Davidiin ikäänkuin ollen sitä mieltä, että tämän\nnyt täytyi käsittää.\n\nSydän takoen kiihtymystä tuon rakkaudentunnustuksen johdosta ja\nkuitenkin ihmeissään David sanoi: \"Kuinka voisi rakkautesi minuun\nriistää sinulta ainoatakaan noista kolmesta seikasta?\"\n\n\"Olet juuri väittänyt monsieur Bigotia lurjukseksi, petturiksi,\nhirviöksi ja vihamieheksi?\"\n\n\"Niin, seikkoja, joista päivä päivältä saan yhä enemmän todisteita.\"\n\n\"Niinmuodoin on mielipiteesi minusta äärettömästi muuttuva kuultuasi\nsen, mitä minulla on sanottavaa. Rakkaudesta huolimatta on meillä\nitsekullakin velvollisuuksia täytettävänään, ja vaikka sydämeni kävikin\nsairaaksi, olen päiväkausia vahvistanut itseäni puhumaan sinulle sen,\nmitä mielessäni on, samaten kuin senkin, mitä uskon ja ajattelen. Bigot\non kunniallinen mies niistä pahansuovista parjauksista huolimatta,\njoita olet kuullut hänestä kerrottavan. Hänen vihollisensa uhkaavat\nkukistaa hänet -- ja hänen mukanaan Uus-Ranskan. Hän on se laillinen,\nvakava linnoitus, josta tulevaisuutemme riippuu. Missä sinä olet ollut\nsokea, siellä on hän nähnyt selvästi. Ja vain meitä kohtaan tuntemansa\nystävyyden vuoksi hän pidättää kättä, joka tuhoaisi erään sinulle hyvin\nrakkaan henkilön.\n\n\"Hän on keksinyt sen pääpetturin, jonka toimesta vihollistemme valta\nkaikkialla lujittuu. Nyt käsitän sen pelon ja kauhun, joka Richelieussa\nvaltasi minut sinun mainitessasi Mustan Metsästäjän nimeä. Se oli\nJumalan varoituksena jo ennen käskynhaltijan tuloa. Siitä ei enää ole\nepäilystäkään. Tämä Musta Metsästäjä, joka on laittautunut sinuun ja\näitiisi niin läheiseen, salaperäiseen suhteeseen, on petturi ja\nvakoilija, kuolettavin vihamies, mitä Uus-Ranskalla on ikinä ollut.\nHänen kätensä ovat tahraantuneet ranskalaisten miesten, naisten\nja lasten vereen. Ystäviensä kautta -- ja käskynhaltijalla on\ntodisteita siitä, että nämä ovat Richelieusta -- on hän toimittanut\nenglantilaisten tietoon tavattoman arvokkaita sotilassalaisuuksia ja\ntietoja. Ja viime aikoina on hän käynyt yhä rohkeammaksi, kuten tiedät.\n\n\"Bigot tietää hänen sinun kanssasi saapuneen miltei kaupunginmuureille\nsaakka ja sittemmin pujahtaneen tänne kauppiaan valepuvussa sekä kahta\npäivää myöhemmin lähteneen viemään tietoja englantilaisille. Ja\nmonsieur Bigot, mies, jota sanot lurjukseksi ja petturiksi, tämä\navarasydäminen isänmaanystävä, joka on osoittanut meille niin suurta\nystävyyttä, on antanut tämän maamme kirouksen vaeltaa vapaana ja\nrankaisematta, koska -- koska -- nyt olet minua vihaava, David -- koska\nhänen vangitsemisestaan ja hirttämisestään, Mustan Metsästäjän\nkuolemasta seuraisi se, että sinä ja kultainen äitisi sekaantuisitte\nasiaan niin onnettomasti.\"\n\nDavidin kasvot olivat tuhkanvaljut.\n\n\"Ja nyt pyydän sinua onnesi nimessä pyyhkäisemään tuon miehen\nelämästäsi ja äitisi elämästä\", Anne jatkoi. \"Sillä jos Peter Joel\nvangitaan ja hirtetään -- --\"\n\n\"Olen ilomielin asettuva hänen rinnalleen ja menevä hirsipuuhun hänen\nmukanaan\", David sanoi.\n\nNoiden sanain vaikutus Anneen oli yllättävä. Hetken hän avartunein,\nepäuskoisin silmin tuijotti Davidiin, sitten hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja hyrskähti niiden suojassa itkemään oudosti ja\ntukahtuneesti. David näki hänen hennon vartalonsa vavahtelevan kuin\nkylmän puistattamana.\n\nHän nousi taas tuolistaan ja silitti tytön painunutta päätä. Hänen\nsormensa pusertuivat tytön hiuksien silkkiseen pehmeyteen. Huolimatta\nkaikesta mitä tyttö oli sanonut hän rakasti Anne St. Denisiä enemmän\nkuin milloinkaan ennen. Ja hänen rakkauteensa liittyi nyt myöskin\npalvova säälintunne -- kymmenkertaisesti entistä vahvempi tietoisuus\nsiitä, että vaarassa oli tyttö, ei hän itse, David, eikä liioin Musta\nMetsästäjä.\n\nHänen äänensä oli sulaa hellyyttä. \"Kaikki, mitä olet kuullut, on\nvalhetta, katalaa valhetta\", hän sanoi.\n\nTyttö ei liikahtanut, hän tuskin hengittikään.\n\n\"Pian olet ymmärtävä asian\", kuiskasi David toivorikkaasti kumartuen\nalemmaksi. Seuraavana tuokiona vetäisi hän tytön syleilyynsä ja\nsuutelisi häntä -- hänen huuliaan, hänen suloista tukkaansa. \"Olet\nymmärtävä, Anne\", hän toisti. \"Bigot tavoittelee luottamustasi ja tekee\nmoista kiihoittaakseen sinut minua vastaan. Hän haluaa sinua. Ja hän\ntietää -- --\"\n\nHän ei lopettanut. Annekin oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja katsoi\nhäneen. Nyt näki David hänen katseensa kirvelevän tuskanilmeen.\n\n\"David, tarkoitatko todella sitä, mitä äsken sanoit, että ilomielin\nkuolisit Mustan Metsästäjän rinnalla -- _jos hänet hirtettäisiin_?\"\n\n\"Kyllä\", David sanoi. \"Se ei riittäisi hyvitykseksi hänen rakkaudestaan\nja velasta, missä hänelle olen.\"\n\n\"Sitten suokoon laupias luoja minulle voimaa kestämään sen, mitä\ntulevaisuus tuo mukanaan\", huudahti Anne katkerasti nyyhkyttäen. \"Oi,\nmiksikä oletkaan hälventänyt viimeisetkin epäilyni? Tulet suoraan\nMustan Metsästäjän luota ja menet taas tänään häntä tapaamaan -- --\"\n\n\"Olet järjiltäsi\", David huudahti. \"Ei Peter Joel ole vakoilija eikä\npetturi. Eikä hän ole Quebecissa. En luule hänen milloinkaan tänne\ntulevankaan, ellen häntä pyydä. Hän on -- --\"\n\n\"Hän on kaupungissa nyt. Odottaa sinua. Suunnittelee konnantöitään.\nRakkautenikin näyttää tuomitulta sinun seistessäsi siinä tuollainen\nmusta valhe huulillasi!\"\n\n\"Anne, uskotko sellaista? Luuletko minun valehtelevan?\"\n\n\"Luuloa se ei ole! Vaan -- --\"\n\nEpätoivoisena tyttö kääntyi tummuvaa akkunaa kohden ja työnsi verhot\nsyrjään miltei vaistomaisesti. Kylmää talvista päivänpaistetta tulvehti\nsisään.\n\nHetken hän seisoi alallaan, mutta sitten hän horjahti ikäänkuin olisi\nnäkymätön käsi työntänyt hänet pois akkunan äärestä. Hän yritti puhua,\nmutta vain tukahtunut nyyhkytys puhkesi hänen huuliltaan. Hän astui\nDavidin ohitse, avasi oven ja astui taas nyyhkyttäen pitkään,\nvalkoiseksi kalkittuun luostarikäytävään. Ovi sulkeutui. Muuan salpa\nkalahti. Anne oli poissa, ja luostarin seinät erottivat heidät taas\ntoisistaan.\n\nDavid astui ulos toisesta ovesta. Kylmä joulukuinen ilma leyhähti häntä\nvastaan. Päivänpaiste häikäisi. Ja silloin hänkin näki sen, mitä Anne\noli akkunasta huomannut. Iloisena ja ylväänä astui Peter Joel, Musta\nMetsästäjä, häntä vastaan.\n\n\n\n\nXX luku.\n\n\nViimeinen valonpilke, viimeinenkin toivonsäde oli sammunut Annen\nsielusta. David oli valehdellut hänelle. Mutta häntä kauhistutti muukin\nkuin pelkkä tämä valhe sinänsä. Sen tarkoitus! David oli valehdellut\nsalatakseen jotakin. Ja sitä hän salaili, mitä Bigot niin\nystävällisesti oli hänelle, Annelle, ilmaissut. Oman huoneensa\nkätköpaikasta etsi hän esiin Bigotin kirjeen ja luki sumuisin silmin\nsekä raadelluin mielin viimeisen pitkän epistolan, joka oli saapunut\nsinä aamuna ja jossa Bigot mainitsi myöskin Mustan Metsästäjän\nkaupungissaolosta sekä kaunopuheisesti selitti rakkauttaan Anneen.\n\nDavid oli kuolemanvaarassa! Ja hänet oli pelastettava!\n\nJuuri Bigotin luokse hänen sittenkin oli mentävä tänä lopullisena hädän\nhetkenä. Tämän ajatuksen mukana valtasi Annen pelko, sillä\nkäskynhaltijan viimeisen kirjeen hellyyden takaa hän erotti tuon\nkauhean asian, jota tämä niin jalosti yritti häneltä salata. Kirjeessä\nikäänkuin oli tytön mieleen lujasti syöpyvin kirjaimin: \"Pelasta David.\nEllet sitä voi, niin Jumala häntä auttakoon. Pidätän kättäni -- mutta\nkuinka kauan käy se päinsä -- kun Musta Metsästäjä nytkin on\nQuebecissa?\"\n\nHän tajusi vapisevansa. Olipa David tehnyt mitä tahansa -- hänet oli\npelastettava. Kiireesti hän järjesti tukkaansa sekä pukeutui ulosmenoa\nvarten. Kolme neljännestuntia myöhemmin Deschenaux tiedotti\nyksityishuoneissaan oleskelevalle Bigotille, että mademoiselle St.\nDenis oli alhaalla pyytäen puheillepääsyä.\n\nHän saapui Bigotin parhaillaan lopetettua keskustelunsa erään\ntiedustelijansa kanssa, joka juuri oli ilmoittanut Mustan Metsästäjän\noleskelevan Davidin luona Peter Gagnonin asunnossa.\n\nKesti jonkun aikaa ennenkuin Deschenaux palasi sihteerin huoneeseen.\nHänen ilmeensä oli käynyt huolestuneeksi.\n\n\"Monsieur Bigot ei voi hyvin\", hän sanoi nerokkaan hämmentyneesti.\n\"Sitten aamun olen huomannut hänessä oudon muutoksen ja kehoittanut\nhäntä menemään lääkärin puheille. Hän on ihastuksissaan tulostanne ja\nmahdollisesti voinette hiukkasen vaikuttaa häneen siinä asiassa,\nmademoiselle.\"\n\nBigotin suuri huone oli tyhjä Deschenauxin ohjatessa Annen sinne.\nSihteeri poistui ja sulki raskaan oven perässään. Vasta hänen mentyään\nBigot saapui viereisestä huoneesta, jonka ovessa oli verhot.\n\nDeschenauxin valmistelunkin jälkeen Anne säikähtyi. Hänet omat\ntunteensa ja sydän, joka kamppaili pitääkseen masennusta loitolla,\neivät saattaneet estää häntä vaistoamasta muutosta, josta Deschenaux\noli maininnut. Se kuvastui raskaana Bigotin kasvoilta, hänen\nasennostaan, vieläpä hänen olkapäittensä väsyneisyydestä hänen\nsiirtäessään verhon syrjään ja hetkeksi seisahtuessaan ovipieleen.\n\nTämän taitavan teeskentelijän koko olemus huokui masentumusta --\nmilteipä epätoivoa.\n\nMelkein samana hetkenä, jona näki Annen, hän yritti karkoittaa tuon\nsielullisen epäröinnin, jota kuvastui hänen kasvoiltaan. Mutta vasta\ntytön sen huomattua. Vasta ovelana tajuttuaan, että tyttö oli\nymmärtänyt sen merkityksen seistessään siinä kalpeana ja avartunein\nkatsein.\n\nNäyttelemisellään, joka oli ilmehikkäämpää kuin mitkään sanat olisivat\nolleet, oli hän sanonut tytölle: \"Tiedän, mitä on tapahtunut. Pelätty\nhetki on lyönyt, enkä keksi mitään pelastusmahdollisuutta.\" Sääliä,\nhellyyttä, rajatonta myötätuntoa huokui hänen eleistään ja surullisesta\nhymystään hänen ojentaessaan Annelle molemmat kätensä.\n\nVastustamattoman voiman pakottamana Anne astui häntä vastaan antaen\nhänelle kätensä. Hänen päässään oli vihlova tunne. Suuren huoneen ilma\ntuntui tukahuttavalta. Kyyneleetön nyyhke puhkesi hänen huuliltaan\nhänen tuijottaessaan Bigotia silmiin.\n\n\"Pikku enkeli raukka\", tämä puheli lempeästi. \"Pieni, pieni enkeli\nraukka!\" Ja sitten hän veti tytön syleilyynsä. Ennenkuin tämä tajusi,\nmitä oli tapahtunut, ennenkuin tuo vihlova kipu oli tauonnut, lepäsi\nhän Bigotin rintaa vasten, kasvot yhä kohotettuina käskynhaltijaan\npäin, niin että tämän suudelmat satoivat hänen pehmeille huulilleen\nennenkuin hän oli tehnyt tai ehtinytkään tehdä mitään yritystä niitä\ntorjuakseen.\n\nEikä Bigot odottanut. Hän päästi tytön vapaaksi ja astui hiukan\ntaammaksi. Tänä suurenmoisen voiton ja intohimon hetkenäkään ei hän\nunohtanut pirullista oveluuttaan. Yhtä lempeästi kuin oli sulkenutkin\ntytön syleilyynsä oli hän myöskin päästänyt tämän vapaaksi. Kuuma puna\nkarahti Annen kasvoille, mutta hänen itsensäkin suureksi ihmetykseksi\nei se ollut häpeän tai katumuksen puna. Jos kukaan muu olisi noin häntä\nsuudellut, olisi hän raivostunut. Bigotille hän ei kuitenkaan\nsuuttunut. Vaikka sydän alkoi ankarasti takoa hänen rinnassaan, ei hän\nsittenkään keksinyt sanoja, joilla olisi rangaissut miestä, joka seisoi\nhänen edessään nöyränä ja säälivänä ja kuitenkin ikäänkuin ei olisi\nlainkaan tehnyt mitään väärää.\n\n\"Pikku enkeli raukka\", hän taas lempeästi kuiskasi.\n\nPusertaen kätensä poveaan vasten ja kasvoilleen lehahtaneen polttavan\npunan nopeaan vaihtuessa kalpeudeksi Anne hapuili sanoja -- henkeviä\nsanoja -- jollaisia oli moisen teon jälkeen sanottava.\n\nBigot ei kuitenkaan antanut hänelle tilaisuutta. \"Tiedän, mitä on\ntapahtunut\", hän sanoi äänensä hivelevän lempeänä. \"Tästä aamusta\nalkaen on Mustaa Metsästäjää pidetty tarkkaan silmällä. Nyt on hän\nDavidin luona Peter Gagnonin asunnossa. Tänä iltana aikoo hän lähteä\nkaupungista viemään perille tietoja ja piirroksia, joita Davidilta on\nsaanut. _Pieni, rakas tyttö poloiseni_!\"\n\nHän kääntyi poispäin äänensä tukahtuessa ja kätki hetkeksi kasvot\nkäsiinsä. Tuo vihlova tunne Annen päässä huimasi häntä. Hän vaipui\nistumaan. Sanaton nyyhke puhkesi taas hänen huuliltaan. Bigot kumartui\nhänen puoleensa, otti hänen kätensä, piteli sitä omassaan ja silitteli\nsitä hellästi sekä suuteli hentoa, kuumeista pikku kätöstä kuiskaillen\nrohkaisevia ja lohduttavia sanoja. Anne ei vetänyt kättään pois. Bigot\npainoi sitä poskeaan vasten.\n\n\"Olen miettinyt, miettinyt\", hän sanoi. \"Aamusta lähtien, jolloin\ntiesin, mitä oli tapahtumaisillaan, olen miettinyt niin että olen\nmiltei menettämäisilläni järkeni. Ja nyt on minun meneteltävä niinkuin\nsydämeni käskee, ja niin tehdessäni uhrattava kunniani ja isänmaani.\nAnne, suloinen pikku Anne, miksikä ei luoja edes hiukkasen salli teidän\nrakastaa minua niinkuin minä rakastan teitä? Ah, kuinka kauheata,\nkuinka väärin se onkaan?\"\n\n\"Rakkauteni -- on kaikki -- Davidin\", Anne sanoi salpaantuneesti. Hänen\nhilkkansa oli valahtanut taaksepäin, ja Bigotin huulet pusertuivat\nhänen hiuksiinsa. Tavattomalla voimanponnistuksella tämä hillitsi\nitsensä. Joitakin päiviä, joitakin viikkoja vielä, ja sitten tulisi\ntyttö hänen luoksensa ainaiseksi -- omasta suloisesta tahdostaan.\n\nHän pakottautui astumaan kauemmaksi. Jotenkin hän vaistosi tehneensä\nsen oikealla hetkellä. Annen ihanat silmät, kuumeisessa, tuskaisessa ja\nkauhistuneessa pelossaan kauniimpina kuin ennen konsanaan, tuijottivat\nhäntä avartuneina suoraan silmiin. Tyttö unohti hänen suudelmansa,\nunohti hänen huultensa hyväilyn hiuksillaan.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" hän kysyi. \"Mitä -- mitä aiotte tehdä Mustalle\nMetsästäjälle -- ja -- Davidille?\"\n\n\"Musta Metsästäjä on esteettömästi lähtevä Quebecista tänä iltana\nviemään tietoja vihollisellemme\", Bigot sanoi. \"Hänen sitten\njouduttuaan kaupungin ulkopuolelle varoitetaan häntä\nkuolemanrangaistuksen uhalla enää palaamasta. Huomenna lähetän Davidin\nsuorittamaan erästä tehtävää Ottawan metsiin intiaaniliittolaistemme\nluokse.\"\n\nTytön huulilta, joita Bigot oli tuokiota varhemmin suudellut, puhkesi\nkiitollinen huudahdus. Hän ei lainkaan epäillyt mitään vilppiä ja\nvapisten hän lausui kiitoksensa.\n\nSiinä he hetken seisoivat, ja ikäänkuin olisi toinen ollut pieni lapsi,\nlaski Bigot kätensä hänen päälaelleen ja hyväili silkinhienoja\nsuortuvia sekä hymyili niin murheellisin ja uneksuvin katsein --\nikäänkuin olisivat hänen sekä silmänsä että ajatuksensa viipyneet\nloitolla -- niin että Annesta tuntui, että toinen oli ainoastaan\npuolittain tietoinen siitä, mitä teki. Mutta hänen huulensa puhuivat\nkatseen yhä viipyessä jossakin kaukana: \"Aina näen teidät edessäni,\nAnne, yötä ja päivää, valveilla ja nukkuessa, sellaisena kuin teidät\nlöysin sieltä laaksosta ihanan tukkanne kimmeltäessä auringossa.\nMinusta ei tunnu, että kokonaan teidät senjälkeen kadottaisin. Ehkäpä\non uskoni Jumalaan liian suuri. Eikä tätä uskoa kuitenkaan voi mikään\nhävittää. Suloinen pikku Anne, ellei Davidia olisi -- niin ettekö\nolisikin voinut rakastaa minua?\"\n\n\"Olette jalo ja hyvä\", Anne sanoi tukahuttava tunne sydämessään. \"Mutta\n-- David on olemassa. Luulen -- että Jumala loi minut rakastamaan\nDavidia -- häntä yksin!\"\n\n\"Ellei häntä kuitenkaan olisi\", Bigot kuiskasi miettivästi. \"Me kaksi\npyhittämässä elämämme kirkolle ja isänmaalle, käsi kädessä. Se on ihana\nunelma, joka luo valoa sydämeni synkeyteen, Anne. Ja -- _eikö niin\nolisi saattanutkin käydä_?\"\n\nAnne painoi päänsä alas, ja Bigot näki hänen hentojen olkapäittensä\nvavahtelevan sekä vaikeni.\n\nMutta puolta tuntia myöhemmin hän sanoi Vaudreuilille, joka oli\nDeschenauxin toimesta ripeään saapunut paikalle. \"Ei ole syytä\npitempään viivyttelyyn. Nyt tarvitaan enää _coup de grace_. Senjälkeen\non mademoiselle St. Denis hyvin pian saapuva näihin suojiin --\njäädäkseen!\"\n\n\"Aikaa ei tuhlata\", Vaudreuil sanoi. \"_Par Dieu_, ihmeellinen onni\nsinulla aina on matkassasi, François.\"\n\nAnne rukoili Davidin puolesta, nyt hiukan rauhoittuneempana. Hän oli\nunohtanut Bigotin rakkaudentunnustukset -- vain Davidia hän muisti. Ja\nkun aamun koittaessa kellot kajahtivat sekä harmahtava saraste ennusti\npäivää, sykähti hänen rinnassaan toivoa, jota hän edellisenä yönä ei\nolisi uneksinutkaan mahdolliseksi.\n\nJos David palaisi hänen luoksensa -- lähtisi hän Davidin mukaan --\nainaiseksi. Hän antaisi itsensä rakastetulleen -- nyt -- sinä päivänä\n-- jotta voisi alati olla torjumassa Mustaa Metsästäjää Davidin luota.\nJotta saisi taistella hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Jotta\npelastaisi Davidin sellaisista lopullisista teoista, jotka erottaisivat\nheidät ainiaaksi, ellei hän, Anne, syössyt sieluaan iankaikkiseen\nkadotukseen.\n\nHän oli onnellinen. Hänen povessaan ailahteli laulua hänen laskiessaan\nhetkiä, jotka kestäisi ennenkuin David saisi hänen viestinsä. Hän\nodotti. Sitten hän näki sanansaattajan palaavan. Ja hänen käteensä,\njoka äkkiä kävi kylmäksi ja hervottomaksi, annettiin hänen oma\nkirjeensä takaisin.\n\nHän oli toiminut liian myöhään. David oli lähtenyt kaupungista tuntia\nennen kuin tytön kirje oli saapunut Sainte Ursulakadulle. Oli ikäänkuin\nvaltava käsi olisi ojentunut taivaasta lyömään häntä vastaten hänen\nrukouksiinsa iskulla.\n\nSinä päivänä hän sai sanoman Bigotilta. Tämä selitti, ettei ollut\nhukannut aikaa. David oli turvallisesti matkalla metsiin valtuutettuna\nryhtymään uusiin sotaneuvotteluihin ottawain kanssa. Hänen\nseuralaisenaan oli muuan käskynhaltijan luotetuimpia lähettejä. Peter\nJoel, Musta Metsästäjä, oli myöskin mennyt -- epäilemättä\nenglantilaisten luokse viemään kavaltavia tietoja Quebecin\nsotavoimista.\n\nHartaasti Bigot kiitteli Jumalaa siitä, että tilanne, joka niin oli\nhäntä pelottanut, oli ohitse. Hiukan myöhemmin olisi hän ollut\nvoimaton. Nyt oli hän varma siitä, että Davidin palatessa olisi asia\nMustan Metsästäjän suhteen järjestetty kaikessa hiljaisuudessa, niin\nettei kukaan ikinä aavistaisi mitään. Hän oli sulaa toivehikkuutta,\nhellyyttä, lohdutusta.\n\nMutta järkytys, jonka Anne oli kokenut saadessaan kirjeensä takaisin,\noli lyönyt tyttöön leimansa. Toivon sijalle tulvahti pelkoa. Ja pelon\nmukana muitakin kalvavia ajatuksia. Sisar Ester, joka olisi ollut\nvalmis antamaan henkensä Annen edestä, oli useat kerrat sanonut\nhänelle: \"Jumalan tarkoitus on, että sinusta tulee yksi meistä.\" --\nOliko niin todellakin?\n\nAnne odotti. Päivistä tuli viikkoja, eikä Davidilta saapunut sanaakaan.\nJoulu meni, kolkkona, painostavana, kauheana Annelle. Sattui seikkoja,\njotka vaikuttivat maailmanhistoriaan. Tammikuussa tuli markiisi\nVaudreuilista Uus-Ranskan kuvernööri, ja hänen seurueessaan oli paikka\nDavidia varten -- kun tämä palaisi.\n\nYön sysimustassa pimeydessäkin Anne heräsi unelmoiden, kuiskaten noita\nsanoja -- _kun David palaa_.\n\nKaupungissa huhuiltiin, että vakoilijoita ja pettureita oli ollut\ntyössä siellä. Monsieur Lotbinière ja muut _Honnetes Gens_ hymyilivät\nkirpeästi, mutta rahvas oli sokeata. Ranskan kuningas pantiin\njulistamaan tuota vakiintunutta tosiseikkaa -- että kavaltajan oli\nkuoltava. Uusi kuvernööri luetutti vanhoja, kovia lakeja väkijoukoille.\nMutta Bigot vaikeni. Alituiseen hän tiedotti Annelle kamppailustaan --\nkamppailustaan yrittäessään torjua tuota rumaa ajatusta\nmaankavalluksesta ihmisten huulilta ja tietoisuudesta.\n\nHelmikuun lyhyet, pimeät päivät vierivät. Maaliskuun\nkahdeskymmenesensimmäinen toi mukanaan myrskyä ja tuulta. Lännestä\närjyi lumimyrsky.\n\nSe pieksi ja löi akkunoita Annen ennen makuullemenoaan hetkiseksi\nseisahtuessa huoneensa pienen kuvastimen eteen. Tuokiota varhemmin oli\nhän pyyhkinyt huurteen sen lasista. Kynttilänvalossa huurusi hänen\nhengityksensä valkeana. Huolimatta kylmyydestä, jota pureutui hänen\nvalkoisen yöpukunsa läpi, oli hänen tuijotettava kuvastimeen -- ja\nsiihen, mitä hän sieltä näki.\n\nKylmän vuoksi ei hän ollut palmikoinut hiuksiaan. Sankkana ja\nlämpöisenä se valtoimenaan tuntui olkapäillä ja niskassa suloiselta\ntällaisena yönä ja huoneessa, jota ainoastaan vähäinen kynttilänliekki\nlämmitti. Hän tuijotti kuvaintaan, eivätkä hänen silmänsä olleet sen\ntoisen Annen, joka kuukausia sitten oli katsonut kuvastimeensa\nGrondinin linnassa. Hän tuijotti kuvaansa, sillä sen silmissä oli\njotakin, mikä häntä kauhisti, saaden hänet unohtamaan kylmyydenkin.\n\nMyöhään iltapäivällä oli hän sinä päivänä taas mennyt Bigotin luokse.\nTämä, kuten nuo silmät kuvastimessa, oli saanut hänet säikähtämään.\nBigot oli ollut kuin kuumeessa, peitellyt jotakin -- jotakin, mitä ei\nuskaltanut kertoa, jotakin -- Davidista! Ja Annen lähtiessä oli hän\nsiirtänyt tämän hilkan taammaksi, sanonut näitä Davidille kuuluvia\nsuortuvia _tukaksensa_ ja sitten suudellut häntä. Hetkeä myöhemmin oli\nhän anellut anteeksi äänessään jotakin mieletöntä. Nyyhkyttäen oli\ntyttö lähtenyt, sillä syvimmällä sydämessään hän tiesi Bigotin kuulleen\njotakin Davidista, vaikka tämä ei ollut tahtonut sitä kertoa. Ja Bigot\noli muuttunut, äärettömästi muuttunut. Hänkin näytti kadottaneen\ntoivonsa.\n\nTyttö sammutti kynttilän ja makasi pitkän aikaa väristen ja valvoen.\nMyrskytuuli, vinkuna, kaikki yön äänet tuntuivat hänestä yhdeltä\nainoalta sanalta. _David! David! David!_\n\nMenehtyneenä hän lopulta nukkui -- painajaisuneen, josta vihdoin\nraadelluin sydämin havahtui. Hän nousi vuoteessaan istualleen, ollen\naivan valveillaan.\n\nMyrsky oli tauonnut. Se oli hänen ensi ajatuksensa. Sitten kuuli hän\nyön hiljaisuudessa vartijan äänen. Se oli loitolla, mutta lähestyi\nlähestymistään. Hän pyyhkäisi sankat suortuvansa silmiltään ja\nkuunteli.\n\nSeurasi kotvanen hiljaisuutta, ja sitten hän kuuli vartijan sauvan\nkalahtelun, _klak, klak, klak_. Tämä oli lähellä -- lähellä hänen\nakkunaansa.\n\nJokin sai hänen sydämensä seisahtumaan.\n\nSitten kajahti vartijan huuto.\n\n\"_Kel -- lo kolme on lyönyt, ja kavaltaja on vangittu! Jumala\nkuningasta siunatkoon -- ja kuolema kavaltajalle_!\"\n\nAnnen huulilta puhkesi tukahtunut parahdus vastaukseksi. Mies seisoi\nhänen akkunansa alla ja kajahutti huutoaan. Se vyöryi yöhön kaikuvana\nja voitollisena.\n\nHän jatkoi matkaansa, mutta hänen äänensä tunkeutui akkunan läpi\nvihloen tytön sydäntä.\n\n\"_Kavaltaja on vangittu -- kuolema kavaltajalle -- ja Jumala kuningasta\nsuojelkoon_!\"\n\nKolmannen ja neljännen kerran tyttö vielä kuuli tuon huudon, ennenkuin\nse häipyi pois.\n\nJonkun minuutin hän istui vuoteessaan. Sitten hän laahautui sieltä\npois. Kylmää hän ei tuntenut, silliä hänen ruumiinsa ja sydämensä\nolivat kylmät kuin yö itse.\n\n_Kavaltaja oli vangittu!_\n\nHän sytytti kynttilän, ja tuon kynttilän valossa olivat hänen kasvonsa\nvalkeammat kuin pyhän jumalanäidin kuva seinällä. Oli kuin elämä olisi\npaennut hänestä lukuunottamatta hänen silmiään ja tukkaansa.\n\nKiirehtimättä ja koneellisesti hän alkoi pukeutua ulosmenoa varten.\nSitten hän odotti -- akkunan ääressä.\n\nHän ei miettinyt eikä pohtinut. Hän oli _varma_.\n\nKotvasen päästä vartija palaisi kauheine julistuksineen. Mutta sitä\nennen -- --\n\nAskeleitakin, jotka vihdoin kuuluivat käytävässä, hän odotti. Hän avasi\noven ennenkuin tulija oli ehtinyt lempeästi koputtaa hänet\nherättääkseen. Ovella olivat johtajatar-äiti ja sisar Ester. He\nhämmästyivät nähdessään hänet täysin puettuna, ja hän yritti hymyillä\nikäänkuin antaakseen heidän ymmärtää, että tiesi, miksikä he olivat\nsaapuneet.\n\nNunnien tyyniltä kasvoilta, joita tavallisesti eivät rauhan tai sodan\nvaihtelut kyenneet järkyttämään, kuvastui heikosti liikutusta, jota he\nhäntä tervehtiessään yrittivät tukahuttaa. Unohtaen itsensä tuokioksi\nsisar Ester suuteli Annen kylmiä huulia ja tarttui hänen vieläkin\nkylmempään käteensä.\n\n\"Monsieur Bigot, käskynhaltija, on häirinnyt yötämme pyynnöllä, johonka\nemme katso voivamme kieltäytyä\", johtajatar-äiti sanoi hellästi ja\ntyynnyttävästä. \"Hän pyytää sinua viipymättä saapumaan palatsiin asian\nvuoksi, joka on tähdellinen sekä kirkolle että valtiolle. Sisar Ester\ntulee myötä. Mutta, rakas lapsi, kuinka on selitettävissä, että jo olet\npukeutunut?\"\n\n\"Koska, Äiti -- --\" Anne ei sanonut enempää, vaan poistui sisar Esterin\nkanssa.\n\nAjoneuvot odottivat heitä. Ja näihin ajoneuvoihin kuuli Anne\nPalaiskadulta kauaskantavan huudon: \"_Kavaltaja on vangittu! Kuolema\nkavaltajalle -- ja Jumala kuningasta siunatkoon_!\"\n\n\n\n\nXXI luku.\n\n\nHuoneustossaan odotti Bigot. Vaudreuil, Uus-Ranskan kuvernööri, oli\nhänen luonaan. Heidän takanaan oli Brassard Deschenaux, sihteeri,\nmenossa ulos.\n\nTaiteilijain taiteilija Bigot yksinään näytti rasittuneelta ja\nlamaantuneelta. Naismaisella taitavuudella oli Deschenaux tuokio sitten\nauttanut häntä valmistautumaan. Hänen pukunsa oli rypistynyt, tukkansa\nepäjärjestyksessä, ja taituri Deschenaux oli laittanut hänen kasvonsa\nkalvaiksi ja uurtoihin. Ulkomuodostaan päättäen oli hän henkilö, joka\noli kärsinyt ankaria sieluntuskia ja joka ei pitkään aikaan ollut\nnukkunut.\n\nHän oli valmis Annea varten.\n\nVaudreuilkin oli ensin hämmästynyt. Nyt kierteli kuvernööri sormensa\nympärille irtotukkansa hiuskiharaa, irtotukkansa, joka oli peräisin\nenglantilaisnaisen kiireeltä. Hänen lyhyt vartensa näytti paisuneen ja\npöhistyneen niistä kiitoksista, joita kuninkaan käskynhaltija juuri oli\nhänelle ladellut.\n\n\"Sanoinhan sinulle, miten kävisi\", hän virkahti vaatimattomasti. \"Onko\npikku neitosemme tulossa?\"\n\n\"Tulossa hän on\", Bigot sanoi.\n\n\"Mitäpä muuta kysyttävää sitten onkaan. Peli on melkein lopussa.\nKauniin kyyhkyn sinulle toimitin, François!\"\n\n\"Yhtä kauniin kuin uskollisenkin\", Bigot sanoi. Sitten hän nauroi, ja\nhänen tummiin silmiinsä leiskahti intohimon tulta. \"Olen houkka\nsanoessani noin, Vaudreuil. Mutta enpä kerrokaan mitä la Pompadourin\nolen pyytänyt tekemään hyväksesi ennenkuin vasta suuren hetken\nkoittaessa. Tänä yönä ja huomenna on sinun harteillasi raskain peli. Ja\nsen jälkeen on sinun kenties ennen pitkää huolehdittava kapteeni\nRobineausta.\"\n\nVaudreuilin tähän saakka niin tyytyväinen ilme synkkeni. \"Uskaltaisiko\nhän -- --\"\n\n\"Luulenpa sitä\", Bigot keskeytti. \"Juttu on kiusannut häntä jo pitkät\najat. Nähtyään, mihin loppujen lopuksi päädytään, hän kenties pitäisi\nparempana -- --\"\n\n\"Kuolla gentlemannin lailla\", nyökkäsi Vaudreuil päästäen hiussuortuvan\nkäsistään ja alkaen toiseen totunnaiseen tapaansa hieroskella\nkämmeniään vatsansa yllä. \"Helpolla me hänestä pääsemme, François.\nMieleeni muistuu kapteeni Jean Talon. Olen antanut hänelle\netukäteen toiset kymmenentuhatta frangia, ja hän on meille velkaa\nkaksintaistelun, milloin sitä vain haluamme. Hän vihaa kapteeni\nRobineauta ja lennättäisi mielihyvin kuulan tämän sydämeen. Asia\nvoidaan järjestää hyvin näppärästi.\"\n\n\"Hyvä luoja, miten ovela oletkaan keksiessäsi neuvoja odottamattomain\nsattumusten varalta\", Bigot huudahti tällä kertaa vilpittömän\nihailevasti. \"Silloin tällöin minua aivan säikytät, Vaudreuil. Niin,\nRobineaun suhteen on minulla epäilyksiä paljon enemmän kuin\naavistatkaan. Eipä Talonin kaltainen paholainen tarvinne kuitenkaan\nkuin yhden kuulan vaientaakseen Robineaun omantunnon ikuisiksi\najoiksi.\"\n\nHän astui Vaudreuilin kanssa ovelle, josta Deschenaux oli poistunut,\nsaattoi häntä jonkun askeleen ja palasi sitten yksinään takaisin. Anne\ntuotaisiin sisään toisesta ovesta.\n\nYö oli ollut puuhakas, eikä hän ollut lainkaan nukkunut. Väsynyt ei hän\nkuitenkaan ollut. Kello kymmenestä lähtien oli hänen ruumiinsa jokainen\nhermosäie ollut äärimmilleen pingoitettu. Kaikista hänen unelmistaan,\nintohimoistaan, pyrkimyksistään oli tämä suurin, tämä, joka nyt oli\ntäyttymäisillään. Jonkun tuokion päästä näyteltäisiin huoneessa hänen\nelämänsä verrattomin draama -- hänen eepillinen rakkausdraamansa --\nAnnen ja hänen ollessa kahdenkesken. Taaskin hän tiesi, että hänen oli\ntaisteltava pysyäkseen Annen silmissä yhä jumalana. Juuri niin ollen\noli mahdollista, että hänen voittonsa ja tytön antautuminen tapahtuisi\nmuutamia tunteja aikaisemmin kuin hän oli suunnitellutkaan. Mutta tätä\najatusta vastaan hän yritti karkaista itseään, torjuen sen pois, niin\nettei Anne näkisi sen leimaa hänen ilmeessään.\n\nHetkeksikään ei hänen mieleensä hänen parhaimpinakaan hetkinään ollut\njuolahtanut sitä mahdollisuutta, että hän menisi naimisiin Annen\nkanssa. Ei hän ollut ottanut Catherineakaan vihityksi vaimokseen, niin\navuttoman erottamaton kuin tämä oli hänestä ollutkin siihen hetkeen\nsaakka, jolloin itse päätti päivänsä. Muut, nekin, joilla sattui\nolemaan aviomiehet, olivat olleet hänen lelujansa kunnes hän sattui\nnäkemään hyväksi hyljätä heidät. Mutta sen hän tiesi, että jos totuus\nsiitä, mitä hänen ja Annen välillä oli tapahtunut, tulisi tunnetuksi,\nmaksaisi se hänelle vallan ja kunnian, ellei hengenkin. Anne St. Denis\noli hänen suuri intohimonsa, ja tulisi olemaan häneen sidottu vahvemmin\nkuin Catherine oli konsanaan ollutkaan, aina siitä hetkestä lähtien,\njolloin hänen, Bigotin, hetki löi takoa heitä yhdistävä rengas umpeen.\nEhkäpä joskus tulevina päivinä, jos la Pompadour kuolisi tai hänen\nvaikutusvaltansa kuninkaaseen vähenisi hänen häipyvän kauneutensa\nmukana...\n\nRipeästi ja kiivaasti kolkutettiin ovelle, josta Vaudreuil ja\nsihteeri olivat juuri poistuneet alempana sijaitseviin oikeus- ja\nvirastosaleihin. Keskeytyksestä havahtui Bigot taas toimintaan. Hetki\noli lyönyt, ja kolkutus ovelle oli merkkinä siitä, että esirippu sai\nnousta. Anne St. Denis oli saapunut palatsiin ja oli tulossa Bigotin\nyksityiskäytävää myöten.\n\nBigot riuhtaisi oven auki. Ulkopuolella oli de Pean kahden alakerran\njättiläiskokoisen vartijan työntäessä sisään muuatta vapisevaa miestä,\njonka jykevät, pyylevät kasvot olivat pelosta valkeat. Hän oli\nyläkaupungin yövartija -- mies, joka oli julistanut uutista vangitusta\nkavaltajasta. Bigot meni takaisin peremmälle, ja miehet astuivat\nvankeineen hänen eteensä. De Peanin katse oli vilahtanut toiselle\novelle -- ovelle, josta Anne oli tulossa.\n\nHänen vielä katsoessaan sinne kuului hiljaista kolkutusta. Bigot, joka\noli juuri sitä kuunnellut, tajusi sen, mutta ei ollut huomaavinaan.\nHillittyä vihaa värähtelevällä äänellä, teeskennellen tavattoman\ntaitavasti suuttumusta, jota hän miltei yli-inhimillisin ponnistuksin\nnäytti pitävän rajoissa, hän syyti huuliltaan hiljaisen, mutta kaamean\nkirouksen kyyristyneelle vartijalle sekä jokaiselle, joka oli vastuussa\nsiitä, että kaupungissa oli kuulutettu kavaltajan vangitsemisesta.\nKääntymättä paikaltaan Bigot tiesi, että Deschenaux oli avannut toisen\noven ja hiljaa työntänyt Annen sisään. Hän tiesi tytön nyt seisovan\nhuoneessa oven taas sulkeutuessa ja valkoisin kasvoin sekä kiivaasti\nlyövin sydämin kuuntelevan hänen, Bigotin, sanoja.\n\nHänen äänensä kasvoi, vavahdellen ankaraa suuttumusta ja epätoivoa.\n\"Vie hänet pois, de Pean\", hän vihdoin sanoi. \"Ja ota minulle tarkka\nselko henkilöstä, joka on vastoin kieltoani antanut vartijalle uutiset\nvangistamme. Hän saakoon rangaistuksensa, olkoonpa hän sitten vaikka\nkuvernööri itse ja vaikka minun omin käsin pitäisi panna tuo rangaistus\ntäytäntöön. Menkää!\"\n\nVartijat veivät vangin pois. De Pean seurasi heitä. Ovi sulkeutui.\nBigot, joka katseli heidän jälkeensä, näytti lamaantuvan sinä\nsilmänräpäyksenä, jona he olivat poistuneet. Hänen olkapäänsä\npainuivat, ja pää vaipui kumaraan. \"Jumala minua nyt auttakoon!\" hän\nhuokasi.\n\nHän kuuli hiljaisia askeleita takanaan, mutta ei kääntynyt ennenkuin\nkuuli tytön puhuvan.\n\n\"Monsieur!\"\n\nSilloin hän kääntyi katsomaan Annea.\n\nTämäkin kuolemankalpeudessaan tuskin oli niin kauhea epätoivon ja\nmasentumuksen henkilöittymä kuin Bigot, joka näytti joutuvan\njärkytyksestä aivan sanattomaksi nähdessään hänen odottamattoman\nläsnäolonsa. Hilkan varjosta tähystivät häntä Annen suuret silmät.\nBigot kuuli jotakin tikuttavaa ääntä -- oliko se hänen kellonsa vai\noliko se Annen sydän!\n\nIkäänkuin mykistyneenä hän ojensi Annelle kätensä. Anne ei näyttänyt\nniitä huomaavan. Hänen katseensa ei irtautunut Bigotin katseesta.\n\n\"Se on -- David?\"\n\nHänen äänensä oli kuiva kuiskaus. Siitä johtui Bigotin mieleen\nkahahteleva vilja, jonka korjuussa hän oli Davidia auttanut. Hän\nkostutti huuliaan ja nyökkäsi. \"Niin, David.\"\n\nAnne hiukkasen horjahti. Hänen kasvonsa eivät olisi voineet käydä\nkalvaammiksi. Mutta hänen silmänsä näyttivät tummuvan kunnes niiden\ntuli lähenteli mielipuolisuutta. Sitten hän hillitsi itsensä ja seisoi\nvakaasti. Bigotin käsi oli hänen käsivarrellaan. Hän vei tytön istumaan\nja aukaisi hellin sormin hänen hilkkansa sekä painoi sen taaksepäin.\nSen enempää ei hän tyttöön koskettanut, mutta takanapäin liekehtivät\nhänen silmänsä. Kauniin olennon kärsiminen, tuon olennon ollessa\nnainen, sai hänet aina hurmioon.\n\nHän seisahtui taammaksi. \"Teinkö oikein lähettäessäni teitä noutamaan?\"\nhän kysyi.\n\nAnne katsoi suoraan eteensä. Hän ei liikahtanut eikä liioin vastannut,\nmutta Bigot näki hänen käsiensä hänen helmassaan vapisevan sekä\nvääntelehtivät. Tytön hermovoima oli lopussa. Hän oli murtunut --\nmurtunut niinkuin Bigot oli tarkoittanutkin.\n\nTämä siis kumartui hänen puoleensa ja sanoi: \"Sotilasviranomaisten\nvakoojat tavoittivat hänet kaksi päivää sitten. Vasta tänä yönä sain\ntiedon asiasta. Hänet tavattiin verekseltä hänen ollessaan matkalla\nenglantilaisten salaisten asiamiesten luokse. Hänen takistaan löytyi\nQuebecin linnoitusten asemakaavoja, karttoja ja piirroksia sekä\nyksityiskohtaisia selostuksia sotavoimistamme, samaten myöskin Fort\nEdwardin ja Fort William Henryn komentajille ohjeet pääsytiestä\nRichelieuhin sekä välillä olevista vastustajista.\"\n\nJos hän olisi kuiskannut Annelle törkeyksiä, ei tämä olisi sen\nnopeammin kavahtanut seisaalleen, katsoen häneen laajentunein sieraimin\nja silmin, jotka iskivät kuin kaksi salamaa.\n\n\"Te -- _valehtelette_!\" hän parahti pusertaen kätensä nyrkkiin\nikäänkuin toista lyödäkseen. \"Kaikki he valehtelevat sanoessaan Davidia\nkavaltajaksi, ja te -- te -- kaikkein eniten -- sanoessanne -- tuota --\nRichelieusta!\" Taas hän horjahti ja tarttui pöydänreunaan saadakseen\ntukea. \"Jos David on kavaltaja -- ei -- Jumalaa -- ole\", hän lopetti ja\nBigotinkin sydäntä ailahutti ohimenevä säälinhäive hänen nähdessään\ntoisen toivon ja kauneuden sammuvan silmäinsä edessä.\n\nMutta hän ei puhunut. Kuin sairas hän hapuilihe toiseen tuoliin ja\nistui siihen kätkien kasvot käsiinsä. Hän kuuli Annen kyyristyvän\nnojatuoliin, jolta oli noussut. Ja sitten kaikui huoneessa hänen\nkyyneleetön, kauhea nyyhkinänsä. Sitä oli Bigot odottanutkin. Hän\nkatsahti ylös. Vieden kätensä kasvoilleen oli Anne painanut päänsä\npöytää vasten. Hänen sydämensä oli särkynyt.\n\nBigot astui hänen luoksensa ja puhui kotvasen jotakin, mitä Anne kuuli\nvain puoliksi. Luoja vain yksin tiesi, miten äärettömästi hän oli\nyrittänyt pelastaa Davidia, Bigot selitteli. Mutta olosuhteet olivat\nsellaiset, että se oli mahdotonta. Tytön ensimmäisen mielenkuohun\nhiukkasen liennyttyä antoi hän sanainsa teräväin tikarien lailla iskeä\ntämän kuuluviin. Hän selitti, että Davidin olivat vanginneet\nsotilasviranomaiset eivätkä hänen, Bigotin, ystävät. Vaudreuil oli\nnäiden johtajana, ja Vaudreuililla sekä hänen neuvoskunnallaan, johon\nkuuluivat maan korkeimmat upseerit, oli Uus-Ranskaa jäytävän\npetturuuden rangaistukseksi ainoastaan kuolemantuomio. Niin\nkatkeroituneita he olivat, että valmistuksia jo oli tehty sotaoikeuden\nkokoontumista varten, ja Davidin kohtalo ratkeaisi hyvin pian.\nLiikutuksesta värähtelevin äänin hän rukoili Jumalan apua viimeiseen\nsuureen kamppailuunsa Davidin puolesta.\n\nSamaan sävyyn hän puheli rohkaisevia sanoja. Kaiken hän muka oli valmis\nuhraamaan, jopa Uus-Ranskan käskynhaltijanvirankin, jos sillä vain oli\nAnnen onni pelastettavissa.\n\nAnnen kidutetulle mielelle oli hänen puhelunsa kuin tyynnyttävää\nhyväilyä -- hänen parhaimman ystävänsä puhelu, ainoan, joka saattoi\npelastaa hänen Davidinsa. Oudosti hän vaistosi jonkin tunteen, joka oli\ntoivoa suurempi, taas valtaavan olemuksensa, ja vaistomaisesti tarttui\nhän Bigotin käteen ja pusersi sitä. Hänen nyyhkinänsä taukosi.\n\n\"Minun on nähtävä David\", hän kuiskasi.\n\nBigotin vapaa käsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. \"Siksipä teidät\njuuri haetin tänne, rakas. Tiesin Davidin tänä hetkenä tahtovan nähdä\nteitä.\"\n\nTyttö tajusi Bigotin huulten kuumina painuvan otsaansa vasten, ja\nniiden kosketuksessa oli jotakin, mikä sai hänet nousemaan istuimeltaan\nvapautuen toisen otteesta ja jääden häntä katsomaan. Bigotin sisäisen\npalon oli Deschenaux taitavasti naamioinut. Valot olivat varjostetut.\nAnnesta tuntui, että toinen sekä sydämeltään että sielultaan oli\nJumalan mies, sellaisena kuin hän siinä seisoi, kelmeät, riutuneet\nkasvonsa muistuttaen kidutettua pyhimystä taulussa Annen huoneen\nseinällä. Jos hän ikinä oli epäillyt Bigotin rakkautta, oli sitä nyt\naivan mahdotonta epäillä. Eikä se häntä järkyttänyt eikä kauhistanut.\nSillä Bigotissa hän näki entistä selvemmin ne kolme suurta asiaa, jotka\nolivat tuon rakkauden kulmakiviä -- hänen uskonsa, hänen kunniansa ja\nhänen ystävyytensä Davidia kohtaan.\n\nHänen mielensä kirkastui oudosti. Bigot näki muutoksen ja toimi sen\nmukaan tyttöäkin nopeammin. Hänen olkapäänsä suoristuivat, ja uutta\neloa leimahti hänen katseeseensa, ikäänkuin olisi hän äkkinäisellä\ntahdonponnistuksella karkoittanut toivottomuuden taakan.\n\n\"Minun on tavattava David\", Anne toisti eikä hänen äänensä enää\nvärissyt. \"Missä hän on? Missä hän on?\" Bigot ei olisi voinut toivoa\ntilanteen kehittyvän parempaan suuntaan. Anne itse oli ehdottanut\naskelta, joka veisi hänet ansaan.\n\n\"Teidän on oltava uljas\", hän sanoi kirkastuen tytön muuttuneesta\nilmeestä. \"Taistelu ei ole vielä menetetty. Olen pyytävä ja vaativa\nneuvostoa langettamaan säälivän tuomion. Jos sillävälin voitte saada\nDavidin ymmärtämään Mustan Metsästäjän vaikutuksesta joutuneensa\ntällaiseen tilanteeseen ja saatte hänet todistamaan sitä roistoa\nvastaan, joka on saattanut hänet perikatoon, on hänen asiansa paraneva\nsiinä määrin, että neuvosto voi hyvällä syyllä olla tuomitsematta häntä\nkuolemaan.\"\n\n\"Kuolemaan!\" Kauhuntäytenä parahduksena puhkesi sana Annen huulilta, ja\näkkiä alkoi huone kieppua hänen silmissään.\n\n\"Niin, niin ikävästi on asianlaita\", Bigot lausui, ja taas tytöstä\ntuntui kuin olisivat hänen sanansa tulleet jostakin loitolta, huoneen\nseinäin ulkopuolelta. Sitten taas kaikki kirkastui, ja hän tuijotti\nBigotia silmiin.\n\n\"Uskotteko David Rockin olevan syyllisen?\" Terävänä katkaisi Annen ääni\ntoisen selittelyt, ja hänen silmänsä leimusivat suuttuneina sekä\neittämättömän taisteluhaluisina. \"Uskotteko _te_ sitä?\"\n\nBigot painoi päänsä alas. \"Todisteet löytyivät hänen takkinsa vuorin\nalta\", hän vastasi lempeästi. \"Uskonpa minä mitä tahansa, on\nUus-Ranskan neuvoskunta tuomitseva hänet syyllisenä, ellei hän anna\nilmi Mustaa Metsästäjää. Tiedän kuten tekin, kallis Anne, että\nsydämessään on David viaton. Pelastaakseen itsensä on hänen uhrattava\ntuo toinen, joka on syynä hänen perikatooonsa. Se juuri on teidän\nsaatava hänet käsittämään sillävälin kuin minä käytän jokaisen hivenen\nvaltaani pelastaakseni hänet kauheasta kohtalosta, joka hiuskarvan\nvarassa uhkaa häntä.\"\n\nAnne ei vastannut. Hän odotti sillävälin kuin Bigot kutsui\nDeschenauxin, jonka kanssa Anne lähti Bigotin vielä sanottua hänelle\nrohkaisevia sanoja.\n\nTytön poistuttua hän oikaisihe vapautuneesti, ja hänen kasvoilleen\nlehahti voitonriemuinen ilme. Oleskella tässä huoneessa Annen kanssa\nkahdenkesken tällaisena hetkenä ja olosuhteiden ollessa sellaiset, että\ntyttö olisi voinut aivan avuttomana joutua hänen käsiinsä, oli\ntavattomasti kiihoittanut häntä. Mutta hän tiesi näytelleensä hyvin.\nVielä yksi näytös tätä draamaa -- Annen ja Davidin kohtaus -- ja\nhänelle koittaisi vieläkin suurempi hetki. Aamunsarastus, pimeän päivän\nusvainen, synkeä koitto toisi hänelle onnen, joka hänen nyt\nuskaltaessaan sitä miettiä valutti hänen mieleensä äkillistä,\njuovuttavaa mielettömyyttä, mielettömyyttä, mikä näytti tulisin\nliekkikarkeloin täyttävän huoneen hänen ympärillänsä.\n\nTuskin olivat Anne ja Deschenaux poistuneet toisesta ovesta, kun de\nPean astui sisään toisesta. Bigot kääntyi hänen puoleensa. De Peanin\nkasvoilla oli outo hymy, ja tuokion hän hymyillessäänkin näytti\ntähystävän jonnekin loitolle -- jotakin muuta. Kenties hän taas muisti\nmadame de Peania, vaimoaan, jonka sulon hän oli myynyt tälle\nUus-Ranskan yksinvaltiaalle kaikessa ystävyydessä ja rauhassa hierotuin\nsopimuksin ja väliehdoin, ja mikä rakkauskysymys -- samoin kuin\nrahakysymyskin -- nyt oli saamassa näin surkean lopun. Kenties ei hän\nollut pahoillaan. Mutta hänessä oli miestä hymyilemään noin kuivasti\nmiettiessään nöyryytystä, jonka hänen viehkeä Angeliquensa saisi tuta.\n\nBigotin ääni vapisi haavekuvain aiheuttamasta kiihkosta hänen\ntervehtiessään tulijaa.\n\n\"Olethan huolehtinut sisar Esteristä, joka saapui mademoiselle St.\nDenisin mukana?\" hän kysyi. \"Hän tietää, mitä on tapahtunut, on nähnyt\ntodisteet ja --\n\n\"-- -- hänelle on kerrottu seikkaperäisesti, kuinka ponnistelet\npelastaaksesi David Rockin\", de Pean keskeytti hiukkasen ivallisesti\nnyökäten. \"Hän ei rukoile ainoastaan Annen puolesta, vaan sinunkin\npuolestasi, François! Hän on nähnyt Davidin nutun ja sen, mitä sieltä\nlöytyi, ja vaikka hän on lempeä ja hyvä kuin kyyhkynen, ei\nhänen sydämessään ole anteeksiantoa sellaiselle katalalle\nisänmaanpetturille.\"\n\nBigotin kasvoilta loisti tyytyväisyyttä. \"Tee hänen olonsa mukavaksi ja\nkiitä häntä esirukouksistaan\", hän lausui. \"Äläkä millään ehdolla anna\nhänen nähdä Annea.\"\n\n\n\n\nXXII luku.\n\n\nSiitä hetkestä, jona Deschenaux johti Annen kynttilöiden valaisemaan\nsynkeään käytävään, joka tytölle oli uusi ja outo, tunsi tämä\njoutuneensa kolkkoon ilmapiiriin, joka suorastaan pusersi\nhänen sydäntään. Kynttilänvalo oli aavemaista, hiljaisuus\nkuolemanhiljaisuutta, ja oppaan avatessa yhä uusia ja uusia ovia\ntoisiin käytäviin ja holvisuojiin painoi Annea raskaana se kaamea\nkohtalo, joka uhkasi hänen tulevaista onneaan. Kiviseinät olivat kylmät\nja kolkot, ilma, jota hän hengitti, paksua ja ummehtunutta, ja kerran\njos toisenkin pyyhkäisi Deschenaux syrjään hämähäkinverkkoja, jotka\nsärkyivät ovia avattaessa ja itsepintaisesti takertuivat hänen\nkasvoihinsa.\n\nLähdettäessä oli Deschenaux sanonut: \"Menemme tätä tietä, sillä vain\ntäältä pääsemme alakertaan ja vankityrmiin kenenkään huomaamatta.\"\n\nAnne tuskin oli tajunnut hänen puhettaan, sillä hänen mieltään\npolttivat kiduttavat ajatukset ja mielikuvat hänen rakkaimmastaan.\nDavidko kavaltaja! David, nuorukainen, jota hän oli ihaillut, ja mies,\njota hän rakasti. David, Marie Rockin poika, ihanne, jonka hän oli\nkorottanut niin korkealle yläpuolellensa rakkauden, uskon ja ylpeyden\nvaltaistuimelle -- David -- hänen Davidinsa -- kavaltajana --\nvankityrmässä virumassa!\n\nEnnenkuin Deschenaux oli ennättänyt viimeiselle ovelle, nousi tytön\nkoko sielu kapinaan. Sanoipa Bigot ja koko maailma mitä hyvänsä, David\nei ollut kavaltaja! Ja Deschenaux näki punan ihmeellisesti hulvahtavan\nhänen poskipäillensä, näki, etteivät tytön huulet enää olleet tiukkaan\npusertuneet yhteen eivätkä valkeat. Hän sulki sekä lukitsi oven heidän\ntakanaan ja johti Annen suureen eteissuojaan.\n\nAnne oli tietoinen siellä olevista vartijoista, mutta tietoinen näihin\nkatsahtamattakaan. He olivat kuin varjoja. Mutta loitolla toisessa\npäässä oli valoa ja elämää. Hiljaa Deschenaux kuiskasi: \"Meidän on\nkuljettava tuon huoneen ohi, jonne neuvoskunta on kokoontunut\ntuomitsemaan luutnantti Rockia. Jos pysyttelemme ulommaisella seinällä,\npääsemme menemään kenenkään huomaamatta.\"\n\n\"Tuomitsemaan!\" Tuo sana lävisti Annen sydämen. Hän kiiruhti\naskeleitaan niin että joutui seuralaisensa edelle. Pienintäkään\najatusta tai halua mennä kenenkään huomaamatta ei hänellä ollut.\nKokoussuojan suuret kaksoisovet olivat osaksi auki, eikä tämä sinänsä\nepätavallinen seikka lainkaan ihmetyttänyt häntä. Huoneesta kajasti\nhalliin kirkkaampaa valoa, ja tässä valossa riensi muuan hahmo sisään\nhänen ja Deschenauxin lähestyessä.\n\nAnne tunsi tuon henkilön. Hän oli armeijan muonittaja Cadet. Tytön\nvaltasi ääretön halu mennä perässä, taistella Davidin edestä, selittää\nhänen viattomuutensa ja vaatia hänen vapauttamistaan. Tuokion hän\nepäröi seisten valossa, ja Vaudreuil huomasi hänet sisältä. Deschenaux\npidätti henkeään tänä sekaannuttavain mahdollisuuksien hetkenä. Sitten\nhänen valppaat silmänsä keksivät vavahduksen, joka kulki kautta tytön\nvartalon sammuttaen vaistomuksen, joka hetkeksi oli ollut saamaisillaan\nhänet toimimaan kaikella olemukseensa patoutuneella raivolla. Mutta\njokin kaikkea muuta voimakkaampi mielenliike pidätti häntä, jokin, mikä\noli väkevämpi sitäkin vaistoa, mikä kehotti häntä ensin kohdistamaan\nkamppailunsa noihin neuvostopöydän ääreen kokoontuneisiin miehiin. Se\nveti häntä Davidin luokse. Hänet oli Annen ensiksi nähtävä. Davidin\nsielu, hänen viattomuutensa ja hänen oma tarinansa tulisivat Annen\nmyötä sitten tähän suojaan ja niiden miesten tajuttaviksi, jotka siellä\nolivat. Sitten hän voittaisi. Bigotia ei hän tarvitsisi. Hän tarvitsi\nvain itseään -- ja Davidin kertomia totuuksia.\n\nHeidän jatkaessaan matkaansa eteissuojan hämärämpään osaan ei hän\nlainkaan huomannut kapteeni René Robineauta, joka oli astunut\nulkokäytävästä ja jonka kasvot olivat synkän päättäväiset ja kalpeat\nhänen tähystellessään heidän jälkeensä.\n\nToiseen kaidempaan tunnelimaiseen käytävään ja eräitä portaita alas\nsalaisiin maanalaisiin varastohuoneisiin ja vankityrmiin seurasi Anne\nDeschenauxia. Nuo kolkon kaameat ja aavemaiset muurit eivät juuri\nehtineet järkyttää häntä, sillä tuskin olivat he astuneet kymmenkunta\naskelta portailta päästyään, kun käytävästä tultiin kynttilöillä\nvalaistuun, paatiseen huoneeseen. Toinen puoli tätä huonetta oli jaettu\nkahteen rautatangoista laitettuun vankikoppiin. Ja toisessa näistä\nkopeista seisoi David kasvot tulijoihin päin.\n\nSamana tuokiona poistuivat Deschenauxin askeleet kiireisinä käytävää\npitkin, ja ennenkuin Annen huulilta oli päässyt puhkeamaan sanaakaan,\nääntäkään, oli yläovi sulkeutunut ja hän oli mennyt.\n\nDavidin asenne ja hänen pelottava muotonsa hänen katsoessaan Annea\nlöivät tytön sanattomaksi, miltei herpaantuneeksi heidän nyt jäätyään\nkahdenkesken. Näytti siltä, että David oli aavistanut tytön tulevan ja\nodottanut häntä noin synkän päättävänä ja liikkumattomana. Hän oli\ntakitta. Paita oli repeytynyt niin että toinen hartia loisti paljaana\nkynttilänvalossa, ja hänen pitkä tukkansa oli sukimaton ja takkuinen.\nMutta hänen katseensa, se liikkumattomuus, millä hän tulijaa\ntarkasteli, se tyyneys, millä hän kaikkeen suhtautui, tyttöä järkytti.\n\nHän astui lähemmäksi. \"David!\" hän huudahti. \"David!\"\n\n\"Mademoiselle St. Denis\", toinen vastasi, ja niin jäätävä sekä\nmuuttunut hänen äänensä oli, että Annea hyyti.\n\nHän astui rautaristikon luokse ja ojensi kättään sen raosta, mutta\ntoinen ei liikahtanutkaan. Hän oli kuin kivestä veistetty. Hänen\nvaitiolonsa kauhistutti Annea. Koko Davidin olemus häntä kauhisti.\nTämän silmistä ei kajastanut rakkautta eikä iloa, ei riemua, ei mitään\nmuuta tunnetta kuin mitä intohimottomin ja välinpitämättömin toteaminen\nAnnen saapumisesta. Hän muistutti poikaa, joka oli seissyt\nGrondinin linnan eteissalissa eversti Arnaudin tuomitessa hänet\nraipparangaistukseeen, hänestä vain oli tällä välin tullut mies. Ja\nrakastettuansa Anne St. Denistä hän nyt katsoi -- ja tuossa katseessa,\nniin viileä ja tyyni kuin se olikin, oli jotakin, mikä tätä\nkauhistutti.\n\nHän tarttui rautatankoihin kiinni. \"Hyvä Jumala, miksikä katsot minua\nnoin?\" hän sanoi rukoilevasti. \"Tulin niin pian kuin pääsin. Sisar\nEster on mukanani. Hän jäi odottamaan. Tulin sanomaan näille ihmisille,\nettä he kaikki valehtelevat, että kaikki on petosta, että sinä et ole\nkavaltaja, että et voisi sitä olla ikinä -- että kaikki on hirveätä\nerehdystä -- --\"\n\nHän olisi tahtonut kaikkein ensiksi sanoa julki rakkautensa, mutta\nDavidin huulille pilkahtanut hymy sai hänet vaikenemaan kuin iskun\nsaaneena. David kumartui hiukkasen. Milloinkaan ennen ei Anne ollut\nnähnyt hänen kasvoistaan kuvastuvan katkeraa ivaa.\n\n\"Niin, erehdystä\", hän sanoi tyynesti. \"Erehdystä, mademoiselle, kun\nantauduitte François Bigotin leluksi.\"\n\nMikäli Annen kasvoissa enää oli veripisaraakaan, pakeni sekin nyt. Tuon\niskun karvaus olisi saanut hänet horjahdellen poistumaan huoneesta,\nellei hän olisi kiivaasti takertunut rautaristikkoon. Häntä huimasi,\nvaikka hän selvästi kuulikin Davidin äänen.\n\n\"De Pean kertoi minulle Bigotin lähettäneen noutamaan sinua ja sinun\nolevan tulossa\", tämä sanoi. \"He näetkös tahtoivat tehdä näytelmästä\ntäydellisen -- tahtoivat, että näkisit minut näin niin ettei mieleesi\njäisi mitään epäilystä minun syyllisyyteni suhteen. Pyysin de Peania\npitämään sinut loitolla, vaikka tiesin, etteivät he siihen suostuisi.\nEnkä nyt ollessasi täällä ole lainkaan pahoillani. Sinähän jo pidät\nminua valehtelijana, koska rehellisesti kerroin sinulle, että en\ntiennyt Peter Joelin olleen Quebecissa sinä päivänä, jona näit hänet\nluostarin akkunasta. Nyt haluan, että uskot minut monin verroin\npahemmaksi, rikolliseksi ja kavaltajaksi. Tietenkin Bigot näytti\nsinulle nuttuani, jonne paperit ja kartat oli kätketty. _Ne_ eivät toki\nsuone tilaa epäilyksille, vai mitä, mademoiselle, tunnustaessani, että\nnuttu on minun ja että paperit löydettiin päältäni? Olet luonnollisesti\nBigotin kanssa yhtä mieltä siitä, että minut pitäisi vetää hirteen.\"\n\n\"David, David -- tuo kauhea sattumus on tehnyt sinusta aivan toisen\nkuin ennen\", Anne valitteli. \"Tule luokseni! Anna minun koskettaa\nsinua! Suutele minua -- näytä minulle, että sinä siinä olet -- sinä\n-- eikä jokin muukalainen, joka puhuu minulle näin oudosti,\nmielettömästi -- --\"\n\nTaas kurkotti hän käsiään Davidia kohden, mutta tämä ei\nliikahtanutkaan, ja Anne näki hänen katseessaan jotakin, mitä hän ei\nvielä koskaan siinä ollut nähnyt -- jotakin, mikä kaikessa\nkatkeruudessaan oli hänestä miltei kuin vihaa.\n\nHän yritti taas puhua, ja hänen turtuneet huulensa sopersivat: \"David\n-- Davidini -- rakastan sinua -- rakastan sinua -- --\"\n\n\"Siltä näyttää\", ja silmiinsä kihoavan sumun takaa näki Anne Davidin\ntaas kylmästi nyökkäävän. \"Siltä näyttää siitä päivästä lähtien, jona\nsinun onnistui saada minut lähtemään Grondinin linnasta, jotta\njoutuisin Quebecissa maanpetturina hirsipuuhun. Niinpä saattaisi\nsekapäinen luulla nähtyään, kuinka mainiosti hoitelit pelin Bigotin\nkanssa. Palaa Bigotin luokse, jolle olet minut uhrannut. Ole hyvä ja\ntee se! Aikoja sitten panit minut valitsemaan -- vuosikausia sitten,\nniin minusta tuntuu -- ja vaihtaa et voi, vaikkapa sen sallisinkin.\nOlen mieluummin yksikseni. En pelkää yksinäisyyttä, sillä minulla on\nmainio lohdutus. Tietoisuus siitä, että jonakin kauniina päivänä on\nsinulle valkeneva, mitä Bigotin ystävyys on. Ja sitten -- niin, kuinka\nhirveän hupaista sinun onkaan miettiä sitä lopun ikääsi!\"\n\nDavid, joka kykeni kuulemaan lehden putoamisen puusta, oli erottanut\nDeschenauxin hiljaa hiipivät askeleet yläoven avauduttua ja\nsulkeuduttua, ja nyt hän huusi kovempaa: \"Deschenaux, voitte astua\nesiin pälyilemästä ja saattaa mademoiselle St. Denis takaisin herranne\nja mestarinne luokse, missä seikkaperäisesti kertonette kaiken, mitä\nmeidän kesken on tapahtunut. Sanokaa terveiseni Bigotille ja kertokaa\nhänelle, että olette miltei yhtä suuri roisto kuin hänkin. Tulkaa\nvikkelään, sillä mademoisellea näyttää hiukkasen huimaavan hänen\nkuultuaan näin viljalti totuuden sanoja.\"\n\nJa Annesta todellakin tuntui kuin olisi maailma huojunut hänen allaan\nja hän olisi tarvinnut tukea, jotta ei kaatuisi. Hän oli tullut\ntapaamaan Davidia -- oli tullut tuomaan hänelle lohdutusta, rakkautta\nja toivoa -- lupauksen palata Grondinin linnaan Davidin kanssa\nainaiseksi niin pian kuin tämä pääsisi vapaaksi. Ei tämä henkilö ollut\nhänen Davidinsa. Entinen David oli poissa, ja hänen tilallansa oli mies\n-- vuosia vanhempi -- joka vihasi häntä. Hänen murheensa puhkesi\nnyyhkytykseksi, joka tuskin kantautui Davidin kuuluviin, tytön sielun\nja ruumiin ollessa iskun turruttamat. Sittenkin hän kamppaili\npäästäkseen pimeydestä, jonka keskelle oli joutumaisillaan,\ntavoitellakseen Davidia, langetakseen polvilleen hänen eteensä ja\nrukoillakseen häntä peruuttamaan nuo sanat, joilla oli niin julmasti\nhänet, Annen, musertanut. Mutta äännähdystäkään ei puhjennut hänen\nhuuliltaan. Hänen kätensä irtautuivat rautaristikosta, Häntä alkoi\npyörryttää, ja ponnistellessaan tuota pyörrytystä vastaan huultensa\nsopertaessa Davidille äänettömiä sanoja hän tiesi, että joku oli tullut\nhäntä auttamaan -- ja että tuo joku oli Deschenaux -- ja että hän aivan\npian käveli horjuen tämän rinnalla takaisin tuonne käytävään ja sitten\ntyrmän portaita ylös, raskaasti nojaten saattajaansa.\n\nDeschenaux kuuli hänen nyyhkyttävän hengityksensä. Hänen oma sydämensä\nlöi kiivaammin. Tätä ei hän ollut odottanut, eikä liioin Bigot. Hän\nkatsoi tytön silmiä, jotka avartuneina tuijottivat suoraan. Milloinkaan\nei hän ollut pyörtynyt eikä myöskään milloinkaan ennen kokenut\ntällaisen suuren järkytyksen heikentävää vaikutusta. Hän hoippui\neteenpäin ikäänkuin olisi hän ponnistellut nähdäkseen eteensä eikä\nkuitenkaan nähnyt mitään. Anne ei yrittänytkään katsahtaa neuvoskunnan\nhuoneeseen heidän mennessään sen ohitse. Hän ei huomannut kapteeni\nRobineauta, joka yhä seisoi ulommaisen käytävän hämyisessä suussa.\nDeschenaux hänet kuitenkin näki ja pani merkille kalmankalpeat kasvot,\njotka hiutuneisuudessaan olivat aavemaiset, silmät, joista tulvehti\njotakin synkempää kuin niistä heijastuvan kynttilänliekkien himmeä\ntuike.\n\nMiksikä hän kulki Deschenauxin mukana ja miksikä hän oli palaamassa\nBigotin huoneustoon oli miete, joka ei juolahtanut turtuneen Annen\nmieleen, joka aivan konemaisesti teki mitä häneltä odotettiin.\nDeschenaux, joka arvioi tilannetta sen tosiseikan perustuksella, että\ntyttö olisi kaatunut, ellei häntä olisi tuettu, toivoi hartaasti, että\nBigot olisi läsnä heidän saapuessaan perille ja että sisar Ester\nrukouksiinsa vaipuen unohtaisi ajan kulun. Jos hän, Deschenaux, olisi\nvoinut lisätä sitä iskua, joka oli kohdannut tätä hänen vierellään\nkulkevaa hentoa ja suloista olentoa, olisi hän sen tehnyt. Ilomielin\nolisi hän ottanut hänet tunnottomana taakkana kantaakseen, jos vain\nolisi voinut tuoda sen sanomattoman voiton herralleen.\n\nBigotin huoneusto oli tyhjä heidän saapuessaan sinne.\n\n\"Monsieur on aivan varmaan neuvoskunnan huoneessa\", Deschenaux sanoi\npäästäen puolittain tajuttoman talutettavansa. \"Jos jäätte tänne,\nmademoiselle, niin menen kiireesti häntä noutamaan.\"\n\nHänen äänensä havahutti Annen, ja tämä yritti kutsua häntä takaisin\nselittääkseen, ettei hän Bigotia tahtonut tavata vaan sisar Esteriä.\nMutta ovi oli jo sulkeutunut ennenkuin hän kykeni nousemaan tai sai\nhuuliltaan sanaakaan. Hän ponnistihe seisaalleen ja yritti\nepätoivoisesti pysyä pystyssä. Hän tajusi, että hänelle oli tapahtunut\njotakin kummallista ja että oli hirveän heikkoa ja anteeksiantamatonta\nolla kykenemätön puhumaan ja näkemään vaikka hartaasti halusi. Sumu oli\nhänen silmissään sokaisevana pilvenä, ja hän koetti käsin pyyhkäistä\nsitä pois. Verkalleen tuo pimeys hälveni. Huone kävi suuremmaksi, sen\nvalot ja siellä olevat esineet selvemmiksi, ja hän etsiskeli ovea,\njosta Deschenaux oli poistunut.\n\nHän astui askeleen sitä kohden ja tarttui pöydänkulmaan saadakseen\ntukea. Yksi ainoa ajatus oli vallannut hänet. Hänen oli kiireesti\npalattava Davidin luokse. Huumaantuneena hän kummasteli, miksikä oli\nlähtenytkään tämän luota -- miksikä oli sallinut, että Deschenaux\nsaattoi hänet pois. Ei se ollut tapahtunut senvuoksi, että häntä olisi\nhaluttanut tulla. Sillä aivan varmaan ei David ollut tarkoittanut\nsitä, mitä oli sanonut, tai sitten ei hän, Anne, tässä oudossa\npahoinvoinnissaan ollut kuullut oikein. Ei David häntä vihannut. Ei hän\npitänyt häntä, Annea, huonona. Hän oli David, hänen Davidinsa, ja he\nrakastivat toisiaan. Ei David ollut tarkoittanut, että Deschenaux veisi\nhänet, Annen, pois, ja sen hän sanoisikin, kunhan hän, Anne, vain\npääsisi takaisin vankityrmään. David kietoisi hänet syleilyynsä ja\nsuutelisi häntä, ja hän, Anne, kertoisi hänelle sen, mikä nyt poltti\nhänen mieltään -- jokin, mitä hän olisi niin äärettömän mielellään\ntahtonut Davidin kuulevan -- että hän rakasti tätä enemmän kuin\nmilloinkaan, että hän tiesi Davidin viattomaksi, että kaikki tyyni oli\nMustan Metsästäjän syytä -- ja että omin käsin hän surmaisi --\n_surmaisi_ -- niin juuri, surmaisi Bigotin -- jos tämä aiheuttaisi\nDavidille jotakin pahaa.\n\nTuota mustaa pilveä hulvahti taas hänen silmiinsä ja askeleen\nkerrallaan hän ponnisteli ovelle päin. Ja sitten se äkkiarvaamatta\naukeni, ja Bigot astui sisään sekä sulki sen.\n\nSilmänräpäyksessä oli hän tytön vierellä kietoen käsivartensa tämän\nympärille. \"Rakas pikku Anne!\" hän huudahti. \"Yö on ollut raskas --\nteille hyvin raskas. Olette heikko ja sairas. Mutta me olemme\nvoittaneet, rakas. Olemme voittaneet!\"\n\nVoitollinen sävy hänen äänessään oli tytöstä kuin ilonhuuto.\n\n_Voittaneet!_\n\nTyttö horjahti häntä vasten. Hän ei tajunnut sitä, että Bigotin\nkäsivarsi kietoutui yhä lujemmin hänen ympärilleen. He olivat\nvoittaneet -- ja David pääsisi vapaaksi! Eikä hän vihaisi häntä, Annea,\nBigotin ystävyyden takia, sillä Bigot tämän oli aikaansaanut --\nBigot....\n\nHän olisi tahtonut huutaa ilonsa julki. Kuinka kauheata oli ollutkaan,\nja kuinka helposti kaikki olikaan selvinnyt. Hän ponnisteli tuota\nmustaa pilveä vastaan niin raivokkaasti halussaan löytää oven, joka vei\nDavidin luokse, että Bigot päästi hänet. Deschenaux oli käytävässä\nkiireesti sanonut hänelle jotakin, ja häntä ihmetytti, oliko sihteeri\narvostellut tilanteen väärin. Sitten hän näki, mitä Deschenaux oli\nnähnyt ja tuntenut. Tyttö rukoili siinä seistessään, niin iloa kuin\nhänen kasvonsa sädehtivätkin.\n\nTaas tarttui hän Annea käsivarteen. \"Siitä olisi voinut tulla kuolema\",\nhän lausui hitaasti ja selkeästi kasvoiltaan hehkuessa intohimoa, jota\nAnne ei kyennyt huomaamaan tai torjumaan. \"Sitä he kaikki tahtoivat,\nVaudreuilkin. Ruhjomista rautakangilla ja sitten hirttämistä kaiken\nkansan edessä, jotta asiasta koituisi Uus-Ranskalle varoittava\nesimerkki. Vihdoin viimein he myöntyivät, mutta vasta uhattuani\nVaudreuilia sekä jotakuta muutakin valtiollisella ja taloudellisella\nperikadolla. Kuuletteko minua, Anne? David on pelastettu! Häntä ei\nhirtetä. Hänet ainoastaan rummutetaan eroitetuksi armeijasta ja\n_senjälkeen häntä ruoskitaan kaupungin kaduilla härkävankkurien\njäljessä kuten Carbanacia_!\"\n\nHiukan parahtaen Anne kurkoittihe eteenpäin käsillään hapuillessaan\ntukea ilmasta. Kuukausia kestänyt kärsimys ja onnettomuus kukkuroitui\nnyt äärimmilleen Bigotin lopullisen iskun armottomuudesta. Davidia\nruoskittaisiin -- ruoskittaisiin kaupungin kaduilla -- sidottuna\nhärkävankkureihin kuten Carbanac oli ollut. Se oli hänen viimeisenä\najatuksenaan mustan pilven pyyhkäistessä hänet tiedottomaksi. Kuitenkin\nvielä Bigotin temmatessa hänet syliinsä hänen huulensa liikahtivat\nyrittäen lausua Davidin nimeä.\n\nKaikista elämässään kokemistaan tärisyttävistä hetkistä oli tämä\nBigotin suurin. Lyhyeksi tuokioksi se löi hänet sanattomaksi hänen\nkatsoessaan kauniita kasvoja, jotka olivat retkahtaneet nojaamasta\nhänen rintaansa. Huuliltaan puhjetessa huudon, joka äärettömässä\nintohimoisuudessaan oli miltei raakalaismainen, hän pusersi tiedotonta\ntyttöä, kunnes viimeinenkin tajunnan pilke, mikäli sitä enää oli, oli\npaennut. Milloinkaan ei Anne ollut vaikuttanut häneen näin\nkiihoittavasti -- milloinkaan ei hän ollut näyttänyt puoleksikaan niin\nkauniilta -- kuin näinä täydellisen avuttomuutensa hetkinä. Hän oli\nelämän, kuoleman, kaiken arvoinen -- jo pelkkä hänen omistamisensa sitä\noli, vaikkapa tuohon omistamiseen tarvittiinkin kahleita. Mikään aatos\ntulevaisuudesta, pelko huomenesta, ainoakaan havahtuva kunnian- tai\nsäälintunne ei olisi kyennyt pidättämään häntä siitä, mikä oli koitunut\nhänen olemassaolonsa kuluttavaksi intohimoksi. Kuinka kevyt tyttö\nolikaan, ihanan kukan kaltainen -- kuin lapsi -- Bigotin nostaessa\nhänet syliinsä. Kuolemakaan, jos niikseen olisi tullut, ei olisi ollut\nliian kallis hinta siitä, mikä nyt oli hänen kätensä ulottuvilla.\n\nHän kääntyi tyttö sylissään ovelle, josta oli tullut, ja lukitsi sen.\nAvaimen kalahdus sai hänen kasvoilleen hulvahtamaan miltei pirullisen\nriemunilmeen. Sitten silmäili hän vastapäistä ovea, sitä, mistä\nVaudreuil oli poistunut. Mutta ennenkuin meni sulkemaan sitä, hän\nkantoi Annen leposohvalle. Hetken hän seisoi kumartuneena tyttöä\nkatsomaan. Hänen sormensa olivat irroittaneet nuo ihanat hiukset, ja\nniiden kirkas kimmellys Annen hartioilla ja kulmilla korosti kasvojen\nkuolonkalpeutta. Tukahtuneesti, julmasti huudahtaen hän kumartui\nsuutelemaan noita mykkiä huulia ja sulkeutuneita luomia. Tyttö kuului\nnyt hänelle. Hän kuuluisi hänelle ikuisesti, jos hän, Bigot, vain\nvaltaisi hänet kyllin lähelleen tänä yönä -- tai päivänä. Sillä\nkalpeansurullisena sarasti päivä hänen kääntyessään lukitsemaan toista\novea.\n\nHän oli juuri tarttumaisillaan avaimeen, kun ovi hänen hämmästyksekseen\naukeni. Hän ei ollut kuullut ääntäkään, risahdustakaan. Kapteeni\nRobineau seisoi hänen edessään. Ja hiukkasen tuonnempana tuon\nkovaosaisen miehen takana oli sisar Ester.\n\nPuolikymmentä sekuntia molemmat miehet tuijottivat toisiinsa, ja sitten\nRobineaun kovapiirteiset kasvot lientyivät, ja hänen ohuet huulensa\nvetäytyivät vain Bigotille tarkoitettuun, oivaltavaan hymyyn.\n\n\"Sisar Ester on tullut ilmoittamaan, että mademoiselle St. Denisin on\naika palata, monsieur\", hän sanoi ja kumarsi jäykästi, mutta\nosoittamatta kuninkaan sijaiselle kuuluvaa sotilaallista kunnioitusta.\n\nOnnensa humalluttavan kuteen repeillessä Bigot yhä oli siksi järkevä,\nettä kykeni hillitsemään raivonpuuskan, joka hänet valtasi. Robineau\noli nujertanut hänet. Robineau, joka eilispäivänä oli ollut niin\navuttomana hänen vallassansa. Olla nujerrettu -- ja tuon miehen\ntoimesta! Sittenkin hän hymyili. Raivon ja pettymyksen kuohuttaessa\nhänen olemustansa hän ainaiselle oveluudelleen uskollisena antoi\nilmeensä ripeästi vaihtua -- ja tervehti sisar Esteriä iloisena ja muka\nhyvillään. Hän oli juuri ollut menossa tätä noutamaan, koska oli\nhuolissaan Annen takia. Nyt oli hän pahoillaan siitä, että oli\nlähettänyt noutamaan tätä luostarista, sillä tytön kokema järkytys\nhänen nähdessään Davidin, keskustellessaan tämän kanssa, kuullessaan\nhänen tuomionsa oli ollut liian suuri. Tuokio sitten oli hän pyörtynyt.\nHän, Bigot, oli nostanut hänet leposohvalle ja rukoili luojaa, ettei\nhänelle vain olisi tapahtunut mitään vakavaa.\n\nSaatuaan tehtävänsä tehdyksi Robineau poistui. Bigot siis toi sisar\nEsterille vettä ja hajusuolaa, ja Annen kotvasta myöhemmin avatessa\nsilmänsä oli hänen ilonsa niin suuri, että hyvä ja hurskas nunna tuli\nsuuresti liikutetuksi. Tällöin Bigot käsitti, ettei Robineau ollut\nilmaissut epäluulojaan sisar Esterille.\n\nHän kutsui apua, ja hellävaroen kannettiin Anne ajoneuvoihin sekä\nvietiin luostariin sisar Esterin hyvässä hoivassa.\n\nEnnenkuin harmaa aamunkajo oli vaihtunut kirkkaammaksi\npäivänvaloksi oli Vaudreuil saanut ohjeensa. Kapteeni Jean Talonin,\nkaksintaistelutaiturin, oli viipymättä pantava vireille vanha riitansa\nRobineaun kanssa. Bigot lupasi Talonille toiset kymmenentuhatta\nfrangia, jos asia oli järjestettävissä kahdenkymmenenneljän tunnin\nsisässä. Ja Robineaun oli kuoltava.\n\n\n\n\nXXIII luku.\n\n\nMaaliskuun lopussa 1755 alkoi Quebecissa vähitellen tuntua se muutos,\njoka oli hiljaa hiipinyt Uus-Ranskan ylle ja joka loppujen lopuksi oli\njärkyttävä sen kansakunnan uumenia, joka oli asuttanut Quebecin. Sotaa\nei oltu julistettu, molempain vihamielisten valtakuntain hovit\nhymyilivät toisilleen, yksissä syöden, juoden, tanssien ja rakastellen.\nKuitenkin oli kenraali Braddock jo saapunut siirtokuntiin mukanaan 44:s\nja 48:s rykmentti taistelemaan Ranskaa vastaan, ja parooni Dieskau oli\nkahdeksallatoista sotalaivalla sekä tuoden kuusi pataljoonaa\nsotamiehiä, La Reinen, Bourgognen, Languedocin, Guiennen, Artoisin ja\nBearnin, kaiken kaikkiaan kolmetuhatta miestä, purjehtimassa hänen\njälessään ryhtyäkseen hänen kanssaan valtavaan taisteluun Ameriikan\nerämaissa.\n\nSellainen oli tilanne, jolla maailman historiassa ei ole vertaa, sinä\npäivänä, jona Anne St. Denis musertuneena ja murtuneena oli jättänyt\nDavidin vankityrmään Bigotin palatsiin. Ja kolmetoista kuukautta oli\nvielä kuluva, ennenkuin naamiot riisuttaisiin ja sota julistettaisiin\n-- kolmetoista kuukautta, joiden aikana armeijoita viivästytettiin ja\nsiirtokunnissa virtasi veri.\n\nUus-Ranskassa, jonka kuusikymmentätuhatta uutisasukasta englantilaisten\npuolentoistamiljoonan rinnalla alkoivat käydä rauhattomiksi, kierteli\nsekavia huhuja, ja niin seigneurit kuin rahvaskin pohtivat kysymyksiä,\njoita aikaisemmin ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen.\n\nJa näiden huhujen joukossa, jotka viime aikoina olivat käyneet\nQuebecissa itsepintaisiksi ja tavallisiksi, oli muuan, joka kertoi\nmaankavalluksesta. Tämä huhu, jota Bigot kumppaneineen oli yllyttänyt,\nlevisi rahvaaseen kuin ruttotauti. Otollisempaa hetkeä tuskin olisi\nvoinut olla kuin tämä maaliskuun kahdeskymmeneskolmas päivä, jona\nkaupunkilaisille julistettiin, että maankavaltaja oli tavattu teosta\nhänen toimittaessaan arvaamattoman tärkeitä salaisia tietoja vihatuille\nenglantilaisille ja että tämä kavaltaja oli luutnantti David Rock,\nkäskynhaltijan suosikki.\n\nYleinen mielipide kävi hetkien vieriessä yhä synkemmäksi. Viikkomääriä,\nkuukausikaupalla kestänyt levottomuus purkautui yhä kasvaviin\nsyytöksiin Davidia kohtaan, ja monet alkoivat kirota sitä\nvaikutusvaltaa, jonka ansiosta rikollinen oli säästynyt kavaltajan niin\nhyvin ansaitsemalta kuolemalta. Tätä Bigot halusikin. Sillä mahtavalla\nihmiskoneistolla, joka oli hänen käytettävissään, ei hänen ollut\nlainkaan vaikeata kiihoittaa tätä tyytymättömyyttä, kunnes se paisui\nkaupungissa huomattavaksi. Se seikka, että hän oli kadottanut Annen\nsinä silmänräpäyksenä, jona tämä oli niin toivottomasti näyttänyt\nolevan hänen vallassansa, ei lainkaan ollut vähentänyt hänen\nvarmuuttaan siitä, että saisi tytön omaksensa. Jonkun päivän, ehkäpä\njonkun tunnin kuluttua jo hänen tilaisuutensa palaisi taas, eikä tällä\nkertaa olisi mitään Robineauta astumassa houkan lailla hänen ja hänen\npyyteittensä väliin. Hän luotti siihen, etteivät Anne ja sisar Ester\nlainkaan epäilleet mitään, ja että kapteeni Talon, joka jo oli miehensä\njäljillä, huolehtisi siitä, että Robineaun suu tulisi tukituksi.\n\nSiksi hän häikäilemättä levitti kaupungissa tyytymättömyyttä omiin\nponnistuksiinsa Davidin pelastamiseksi, sillä hän tiesi puheiden\njoutuvan ennen pitkää ursuliininunnain ja Annen korviin. Sillä mikäpä\nniin vaikuttaisi tyttöön, jonka hän oli päättänyt saada omakseen ja\njota hän mielettömästi himoitsi, kuin julkinen syytös teon johdosta,\njohon hän oli ryhtynyt muka niin itsensäuhraavasti yrittäessään\npelastaa tämän onnen?\n\nMuuan sydän Quebecissa oli, jonka murheen ja epätoivon kipinöivä\nsuuttumus aika-ajoittain voitti, ja tuo sydän oli Nancy Lotbinièren.\nVain isän estelyt ja hänen varma vakuuttelunsa siitä, että tytöllä ei\nollut todisteita siihen, mitä saattoi sanoa, estivät häntä julistamasta\njulki niitä epäluuloja, joita hän niin pitkän aikaa oli hautonut.\nParooni selitti, että oli paljon parempi Davidin kärsiä rangaistuksensa\nja sitten palata erämaahan kuin tehdä Anne St. Denisin nimestä yleinen\npuheenaihe Uus-Ranskassa. Pettymyksekseen ei Nancy myöskään\nitsepintaisuudestaan huolimatta päässyt Bigotin puheille tuon\nmaaliskuun kahdennenkymmmenennenkolmannen päivän iltana. Davidia ei\nhänen sallittu mennä tapaamaan. Ja sitten tuon päivän varhaisena iltana\nseurasi murhenäytelmän huippukohta. Kaduilla ja toreilla julistivat\nkaupungin kuuluttajat äänekkäästi ja virallisesti sellaista uutista,\nettä luutnantti David Rock, maankavaltaja, rummutettaisiin armeijasta\nja joutuisi ruoskittavaksi Quebecin kaupungin kaduilla puolenpäivän\naikaan seuraavana päivänä, maaliskuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä,\nHerran ja armollisen majesteetin vuonna 1775.\n\nKuultuaan uutisen Anne St. Denisistä tuntui, että kuolema olisi ollut\ntervetullut vapauttamaan hänet kaikesta tuskasta.\n\nMyöhäisenä yön hetkenä hän nousi sairasvuoteeltaan ja pukeutui sekä\nodotti aamua. Ja tuskin oli aamunkoitosta tullut miltei keväisen kirkas\npäivä kun Quebecin kaupunki koki toisen järkytyksen, joka miltei\nsynnytti suurempaa mieltenkuohua kuin tieto Davidin vangitsemisesta.\n\nPäivän koitteessa oli tapahtunut muuan kaksintaistelu, kaksintaistelu\nkapteeni René Robineaun sekä kapteeni Jean Talonin kesken. Murhistaan\nkuulu Talon virui käskynhaltijan palatsissa hengettömänä. Ja Robineau\noli poissa -- missä, sitä ei kukaan tiennyt.\n\n\n\n\nXXIV luku.\n\n\nHuomenissa valmistautui Quebecin vanha kaupunki aamupuhteella\nnäkemään onnetonta näytelmää, näytelmää, joka ei näihin aikoihin ollut\nUus-Ranskassa niinkään harvinainen. Tuskinpa mikään sen ajan\nrangaistuksista, olipa se sitten kuinka kaamea tahansa, herätti\nihmisissä sellaista mielenkiintoa ja kiihdytti heidän uteliaisuuttaan\nsiinä määrin kuin julkinen raipparangaistus. Niin alentava se oli, että\nrehti mies olisi mieluummin antanut henkensä kuin alistunut siihen.\n\nDavid Rock, joka oli kärsivä tämän rangaistuksen, oli erilaisessa\nasemassa kuin edeltäjänsä, sillä tapaus kuului oikeastaan\nsotilasviranomaisille, ja siihen liittyi erinäisiä alkuvalmistuksia,\njoiden teho tuli olemaan valtava. Hänen rikostaan ja rangaistustaan\nkuuluttivat julkiset kuuluttajat kaduilla ja kujilla, sotaväki oli\nmäärätty paraatiin \"poisrummuttamisen\" ajaksi, ja erikoisen vartijan\npiti saattaa hänet kaupungin ulkopuolelle, kaupungin, josta hänet\nainiaaksi karkotettaisiin rangaistuksen tultua täytäntöönpannuksi.\n\nKopissaan tiesi David näytelmästä, jota valmisteltiin hänen perikatonsa\njuhlalliseksi säestykseksi. Siitä hetkestä lähtien, jona hän oli\npuhunut Annelle viimeiset sanansa ja nähnyt Deschenauxin vievän kalpean\nja puoleksi pyörtyneen tytön pois, alkoi hänen suuttumuksensa ja\nepätoivonsa haihtua takaperoisen tunteen tieltä, joka sai hänet\noudon ja välinpitämättömän tyyneksi. Tästä tyyneydestä kehkeytyi\naika-ajoittain miltei mieletön riemunpuuska sen johdosta, että ei vain\nhän vaan Anne St. Deniskin oli kärsivä sinä päivänä, jona tuon hänen\nystäväkseen niin ulkokultaisesti tekeytyneen miehen juonittelut\nkehittyisivät voitolliseen huippukohtaansa. Sillä Bigotin pyyteet\nolivat hänelle nyt yhtä selvät kuin kynttilän loimu hänen kopissansa.\nKun hän itse oli kavaltajana joutunut ruoskituksi ja karkoitetuksi,\nhäväistyksi ja tuomituksi koko Uus-Ranskan silmissä, niin mikäpä esti\nkäskynhaltijaa kosiskelemasta Anne St. Denistä, joka tästälähtien\nylenkatsoisi häntä, Davidia -- vaikkapa mukana kenties olisi sääliäkin\nja rahtunen rakkautta -- kuten muu maailmakin? Mutta jonkun ajan\nkuluttua kärsisi Anne itse enemmänkin kuin tänä päivänä. Näinä\nkatkerina hetkinä, joina kaikki hellät, säälivät ja rakastavat tunteet\nnäyttivät palaneen tuhkaksi hänen sielustaan, oli tämä miete hänen\nparhaana lohtunaan.\n\nSillä Anne hänen elämäänsä oli tuonut tämän tuhoavan, auttamattoman\nmurhenäytelmän. Eikä hänen mielestään Annella ollut ainoatakaan\npuolustusta. Hivenenkään vertaa ei enää ollut jäljellä siitä lämpimästä\ntunteesta, joka vain lyhyt aika sitten oli ollut hänen elämänsä ydin.\n\nAinakin hän itse uskoi sen sammuneen. Kidutuksen hetken lähestyessä hän\nalkoi hiukan kiihkeämmin takertua niihin lohdun muruihin, mitä saattoi\nkeksiä. Hän kiitti luojaa siitä, että kaikki olisi ohi, ennenkuin äiti\nja Musta Metsästäjä kuulisivat asiasta, ja silloin olisi hän palannut\ntakaisin metsiin. Siellä korvessa oli miehiä ja naisia, jotka\nuskoisivat häntä hänen kertoessaan asian todellisen laidan. Ja\nsenjälkeen koittaisi vielä kerran hetki, jona hän pisara pisaralta\nantaisi Bigotin verisesti maksaa äärettömän petturuutensa ja jolloin\nAnne kärsisi vieläkin enemmän kuin hän, David, nyt kärsi.\n\nEi hän ruoskaa pelännyt. Hän muisti Carbanacia -- murhaaja Carbanacia\n-- joka selkä raipan repimänä oli kulkenut kuin jumala Quebecin katujen\nkautta, sillä hänen omatuntonsa oli ollut puhdas.\n\nVihdoinkin hetki löi.\n\nDavidille annettiin kiiltävänappinen ja hieno asetakki. Sen toi hänelle\nkaksi vartijaa, joita seurasi muuan upseeri ja puolikymmentä sotilasta.\nToinen vartijoista avasi hänen koppinsa oven, ja toinen auttoi takin\nhänen ylleen sotilaiden asettuessa kahteen jäykkään ja liikkumattomaan\nriviin. Hän ei heihin katsahtanutkaan astuessaan näiden rivien välistä.\n\nHänet valtasi ajatus, että Carbanac siinä taas oli kärsimässä,\nCarbanac, kunnian mies, mies, jonka känsäiset kädet olivat kuristaneet\nNicoletin hengiltä, ja hänen huulensa vetäytyivät jylhään, ilottomaan\nhymyyn hänen tähystäessään suoraan eteensä, sinne minne Carbanacin\nhenki häntä johti.\n\nEnsi kertaa päiväkausiin hän näki auringon tyrmän portailta tultuaan\nsuureen halliin. Tämä aurinko häntä ensin järkytti, aurinko, jota\ntulvehti sisään etelään käsin olevista kaidoista akkunoista ja kirposi\nkultaisena kirjavuutena kivilattialle. Ja jollakin merkillisellä tavoin\noli auringon kanssa muuan nälkiintynyt koirapahainen puikahtanut\npalatsin kielletylle alueelle. Vihoviimeinen rakki se oli,\ntakkukarvainen kulkukoira, ja kuitenkin oli sen pään asennossa ja\nsilmäin kirkkaassa, järkkymättömässä katseessa jotakin, mistä Davidin\nmieleen johtui Carbanac entistä elävämmin. Sillä tämä koira ei ollut\nkehno raukka, niin oudossa paikassa ja vihollisten vainoamana kuin se\nolikin. Tuokiota varhemmin oli David kuullut sen älähdyksen erään\nvartijan sitä lyödessä, ja mennessään nyt ohitse hän ojensi kättään.\nEnnenkuin hän oli ehtinyt vetää sitä takaisin, oli koira hänen\nvierellään ja kosketti sitä nopeaan ja ystävällisesti. Sitten tuli\npotku takaapäin, ja hallin vartijoilta niitä sateli lisää, kunnes eläin\nlähti karkusalle.\n\nKoira ja aurinko, mutta varsinkin koira, olivat haihduttaneet Davidin\nkasvoilta niiden äärimmäisen katkeran ilmeen ja eläimen odottamaton,\nhyväilevä nuolaisu oli ailahuttanut hänen mieltään lämmittävästi.\n\nHe lähestyivät parhaillaan palatsin pääovea, ja David katsahti\nympärilleen. Eipä tainnut olla syytä pitää niskaansa niin jäykkänä,\nalkoi hänestä tuntua.\n\nHallissa oli ainoastaan vartijoita ja jokunen sotilas. Ulkoa hän kuuli\näkillisen kohahduksen, jonka ainoastaan väkijoukko saattoi aiheuttaa.\nSitten astui hän avoimista ovista ja seisoi kivisellä korokkeella\npalatsin portaiden yläpäässä koko Quebecin kaupungin katseltavana.\n\nSilloinkaan ei hän heti tajunnut Bigotin draaman tehokasta\nnäyttämölleasetusta eikä sitä seikkaa, kuinka tavattoman keskeinen hän\nitse oli tässä draamassa, sillä uskaliaana ja lannistumattomana juoksi\ntuo isännätön hylkykoira hänen luoksensa nähden ainoastaan hänet,\nheiluttaen kainostelematta häntäänsä vain hänelle sokeana kaikelle\nympärillään vallitsevalle loistolle ja komeudelle sekä pahaenteisille\nuhkauksille.\n\nSeisoen yksinään palatsin portaiden yläpäässä kuusi jalkaa korkealla\nmaasta, kuten Bigot oli suunnitellut, tulipunaisessa takissansa vetäen\npuoleensa kaikkien katseet, sankka, vaalea tukka loistaen auringossa ja\nkasvojensa syttyessä ystävällisesti hymyilemään koiralle ei David\nhuomannut tilanteen vakavuutta. Bigotin vaarallisin vihamieskään ei\nolisi saattanut keksiä täydellisempää vastakohtaa sotilaalliselle\nloistolle ja prameudelle, sillä tänä hetkenä eivät ihmiset muistaneet\nrangaistusvankkureita eikä raippaa vaan ajattelivat ainoastaan koiraa\nja miestä. Ja vasta vuosikautten päästä tämä näky painui unhoon\nkaupunkilaisten mielestä, sillä heidän katsoessaan ja sotilaiden\npidättäessä henkeään ihmetyksestä tuo kulkurikoira laskeutui Davidin\njalkain juureen ja silmäili tyynen rauhallisena väkijoukkoa.\n\nIhmisjoukossa kävi kohahdus, suunnaton sävähdys seurasi epäselvän\najatuksen synnyttämää kasvavaa levottomuutta, ja sitten lumo laukesi\nmuutamain sotilasten muodostaman ketjun sulkeutuessa. Sen jälleen\nhajaantuessa oli koira poissa. Mutta David ei enää ollut sama kuin\nastuessaan vankityrmästään eikä liioin ihmisjoukko ollut sama, joka\nkotvasta varhemmin olisi saattanut kirkua äänensä käheäksi vaatien\nhänen henkeään.\n\nHän hämmästyi omaa tyyneyttään ja sitä ennemminkin mielenkiintoa kuin\npelkoa tai kauhua muistuttavaa tunnetta, jolla hän tähysteli taajoja\nsotilasrivejä sekä kaduille ja edessä olevalle aukiolle ahtaantunutta\nrahvasta. Aivan hänen edessään portaiden juuressa olivat härkävankkurit\nja härkä. Härkä oli suuri ja uneliaannäköinen elukka, joka tyytyväisenä\nmärehti odotellessaan. David kohautti olkapäitään. Tuon härän jäljessä\noli matka Quebecin katujen kautta tapahtuva hitaasti, mietti hän. Tämä\najatus ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksi. Hän oli oudon vapaa\nkaikesta sellaisesta. Verkalleen hänen katseensa siirtyi tähyämään\nkatsojain merta punakan ja meluisaäänisen upseerin alempana portailla\nlukiessa ääneen lyhykäistä selostusta hänen rikoksestaan ja\nrangaistuksestaan. Hän tuskin kuuli sanaakaan. Naisia ja lapsia hän\nkatsoi, joita oli sadottain. Miksikä olivatkaan he saapuneet katsomaan\nhänen ruoskimistaan, mietti hän. Pikku pojille hän saattoi suoda asian\nanteeksi. Pienenä poikasena olisi hän itsekin ollut mukana. Mutta\nnaiset!\n\nSyvimmältä hänen sydämestään kuitenkin kohosi rukousta, joka voitti\nkaikki muut tunteet, rukousta sellaista, että Anne St. Denis olisi\ntuossa kansanjoukossa. Hartaasti hän toivoi, että tämä näky sekä se,\nminkä tuleman piti, syöpyisi niin syvälle tytön mieleen, että tämä sen\nmuistaisi kuolinpäiväänsä saakka.\n\nÄäni portailla oli vaiennut, ja nyt kajahti verkkaisaa rummutusta. Ääni\noli juhlallisen kaamea, ja Davidia puistatti. Tuo ääni, se oli kuin\ntom-tomrumpujen surunvoittoista nyyhkettä erämaan leirissä, missä\nmurehdittiin vainajaa. Ja vainajaa se tarkoittikin, tuo rumpujen synkkä\nvalitusääni, jonka hän oli kuullut useasti ennenkin niiden johtaessa\nsotilaan ruumissaattoa.\n\nSovittaen liikkeensä rumpujen kolkon kuminan mukaan astui kaksi\nupseeria portaita ylös Davidin luokse. Tämän mielestä he olivat kuin\ntärkeännäköisiä huuhkajia. He pysähtyivät hänen kummallekin puolelleen\nja seisoivat tuokion kuin puukuvat kunnes rumpujen äkillisestä\nmerkkijyräyksestä alkoivat rytmillisesi elehtiä ryhtyen repimään hänen\ntakistaan noita kirkkaita metallinappeja.\n\nDavidin päätä vihloi oudosti. Hän olisi tahtonut nauraa, tahtonut\nsivaltaa ympärilleen molemmin nyrkein. Jotakin lapsellisen koomillista\noli tässä juhlallisessa näytelmässä, tässä nappien repimisessä,\nikäänkuin olisi se ollut suurenmoista, uskonnollista uhritoimitusta\njollekin jumalalle. Häntä nappien kohtalo säälitti. Yhden toisensa\njälkeen näki hän niiden lentävän kiviaskelmille välkkyen auringossa.\nSen hän pani merkille, että toisen upseerin sormet olivat lyhyet ja\nturpeat, toisen pitkät ja luisevat. Kaikki tämä oli hänestä hyvin\nhupaista. Mutta samalla kehkeytyi hänen sisimmässään jonkinlainen\ntunne, jonka vaikutuksesta hän olisi mielellään huitaissut molemmin\nnyrkein, tunne, jonka hän raudanlujasti piti kurissa. Hänen takkinsa\nriisuttiin. Napit oli kaikki riuhdottu irti. Ja kaiken aikaa\njyskyttivät rummut verkkaista, jylhää kuolinmarssiaan.\n\nSittenkään ei hän edes pusertanut käsiään nyrkkiin. Ihmiset tähyilivät\nhäntä ihmeissään. Komea hän oli siinä seistessään, paljaine hartioineen\nnuorekkaassa voimassaan uljaampi kun univormussa olisi ollutkaan. Hänen\ntukkansa oli vaalea ja hänen hipiänsä valkoinen kuin naisen. Hän ei\npelännyt eikä kaihdellut. Monet vannoivat jälkeenpäin, että hänen sekä\nhuuliltaan että silmistään oli sädehtinyt hymyä upseerien kiskoessa\nhänen nappejaan. Toiset väittivät tuon hymyn viipyneen vielä hänen\nastuessaan portaita alas ja ojentaessaan kätensä sidottaviksi\nhärkävankkurien takapäässä olevan pölkyn renkaisiin.\n\nDavid ei tiennyt hymyilevänsä. Hän unohti kansanjoukon ja auringon,\nkoirankin. Hän kamppaili. Kamppaili kapinallista henkeä vastaan, joka\nolisi pakottanut häntä huutamaan julki totuuden kaikille näille\nihmisille. Hän tiesi tämän halun olevan peräisin pelkuruudesta, halusta\netsiä pakotie. Se olisi vain tyydyttänyt Bigotia. Musta Metsästäjä ei\nolisi antanut sille myöten. Carbanackin oli sen hillinnyt.\n\nÄkkiä hän keksi, että hänellä oli toveri siinä härkävankkurien ääressä.\nTuo kulkurikoira.\n\nKoira loikkasi vankkurien alle härän verkalleen lähtiessä liikkeelle ja\njäi kulkemaan sen suojaan niin että David silloin tällöin näki\nvilahdukselta sen kyhmyistä, nälkiintynyttä ruhoa. Olisi ollut\nhoukkamaista väittää tuota koiraa älyttömäksi olennoksi. Se oli\nlöytänyt ystävän. Ystävässä oli se löytänyt herran. Ilmeisestikin oli\nse sitä mieltä, että tässä ihmisjoukossa oli se ystävineen aivan\nhyljätty, vaikka härkä sekä vankkurit eivät tosin olleet heille\nvihamielisiä. Sen terävät korvat älysivät raipan ensimmäisen\nläiskähdyksen Davidin selkään. Mutta sanaakaan, äännähdystäkään ei se\nkuullut isännäkseen valitsemansa miehen huulilta puhkeavan. Ruoskan\nvinkuna ei ollut sille outoa. Se sai sen painumaan syvemmälle\nvankkurien alle ja lähemmäksi härän tukevia sorkkia. Epäilemättä oli\ntuo suhahtava isku ollut tarkoitettu sille itselleen, ja se halusi\nhartaasti pysytellä poissa sen ulottuvilta. Silloin tällöin se\nkuitenkin vilkaisi taaksensa nähdäkseen, olivatko Davidin jalat mukana.\n\nVankkurit huojahtelivat ja vingahtelivat katukivityksellä ja\niljanteisissa pyöräinuurteissa sekä kapusivat pitkää, polveilevaa mäkeä\nylös. Aallehtivana massana oli väkijoukko niiden kummallakin puolen\nsekä takanapäin, ja useat lähimpinä olevista osoittelivat tuota\nkoditonta eläintä niiden alla. Pikku pojat alkoivat huudella sitä ja\nheitellä sitä jäisillä multakokkareilla. Uudenlainen uteliaisuus ja\nvastustushalu valtasivat koiran. Kivikovia möykkyjä muksahteli sen\nlähettyville, pari siihen osuikin, ja erään poikaviikarin rientäessä\naivan likelle sekä pistäessä sitä pitkällä kepakolla se näytti\nikeniään, murahti ja painui lähemmäksi ystävänsä jalkoja.\n\nRuoska alkoi herättää siinä uutta, kiihkeämpää mielenkiintoa.\nAika-ajoittain oli se hiljaa, ja koira saattoi kuulla ainoastaan\nvankkurien narinan ja kintereillä rientävän roskajoukon yhä\näänekkäämmän kohinan. Sitten se taas alkoi läimähdellä, terävin,\nviuhuvin äänin, niin että koiraa alkoi vapisuttaa. Hetken päästä\ntapahtui jotakin, joka sai sen näkemään punaista. Entisiä painavampi ja\ntuntuvampi multakokkare iski sitä, ja se painautui vikkelään taammaksi.\nSamassa silmänräpäyksessä se näki ruoskan. Sen kiemuroivat kielekkeet\nräiskähtivät ilmassa kuin katkeavat oksat ja putosivat viuhahtaen sekä\nsähähtäen sen miehen selkään, joka oli sen ystävä. Tuokion se epäröi,\nja tuona tuokiona ruoskaa hoiteleva neekeri kiireesti heilautti\nkäsivarttaan ensin eteen-, sitten taaksepäin, ja tuon kauhean esineen\ntulenpolttavat siimat suhahtivat koiran ruumiiseen. Ne tuskin olivat\neläintä itseään nopeammat. Väkijoukko kuuli neekerin äkkiä kiljaisevan\nkauhistuneesti. Jotkut näkivät koiran syöksähtävän hänen kimppuunsa. Ja\nkun eläintä oli potkittu, lyöty ja raivoisasti pieksetty, kunnes se\nkatosi kansanjoukkoon, näkivät nuo samat henkilöt verta virtaavan\nneekerin käsivarresta aivan kuin Davidin selästäkin.\n\nTuokion sai David levätä kunnes päästiin yläkaupungin kaduille. Hän oli\ntuntenut hermojensa alkavan pettää. Mutta ne olivat taas ennallaan --\nja koira oli auttanut. Huimaava tunne hänen päässään hellitti.\nAinoakaan ihminen ei ollut nähnyt hänen sävähtävänkään, ja hänen päänsä\noli entistä pystympi härkävankkurien kitkuttaessa yläkaupungin\nhienoille kaduille. Täällä olisi hänen ystäviään. He katsoisivat häntä\nsekä avoimesti että verhottujen akkunain takaa. Ruoska viuhahteli taas\nheidän matkatessaan Nancy Lotbinièren kodin ohitse. Mutta siellä olivat\nakkunat tarkasti verhotut. Jumala Nancy Lotbinièreä siunatkoon. Se oli\nhänen pieni viestinsä Davidille, viesti, josta tämä ymmärsi, että tyttö\nkenties parhaillaan rukoili hänen puolestaan, mutta että ei hän eikä\nkukaan muukaan siitä talosta ollut katsomassa Davidin häväistystä.\n\nSolmuruoskan läimähdellessä oli kipu nyt kauhea ja tuskallinen. Se\nikäänkuin poltti lihan ja luun lävitse hänen sieluaankin. Kuumat liekit\nrepivät hänen ruumistaan, ja kuitenkin hän intiaanin lailla astui\nhorjahtamatta.\n\nSt. Louiskatua alaskäsin kuvernöörin palatsin edessä olevaa suurta\naukiota kohden härkä astuskeli vankkureineen. Tuhatlukuinen yleisö oli\nkokoontunut julman sirkusnäytännön loppua katsomaan, näytännön, joka\noli alkanut rahvaalle Palaiskadun toisessa päässä.\n\nTäällä oli viimeinen ruoskimisnäytös tapahtuva, ja sitten oli seuraava\nrikollisen karkoittaminen kaupungista. Davidia ihmetytti se seikka,\nettei hän lainkaan hävennyt, lainkaan tuntenut olevansa nöyryytetty\nseistessään siinä koko yläkaupungin silmäin edessä niin ryhdikkäänä ja\nhorjahtamatta, että kukaan ei aavistanut häntä huimaavan ja hänen\nhermojensa olevan miltei äärimmilleen pingoittuneina. Hän katsoi länttä\nkohden, ja mittaamattomia tienoita oli hänen edessänsä, mailimäärin\nmetsämaata, jonka vielä tänä päivänä voi nähdä Suuren Kallion laelta.\nNiistä sadoista, jotka olivat kokoontuneet aukiolle, hän ei nähnyt\nainoatakaan -- vain metsiin hän tähyili, kotiinsa, missä oli kaikki,\nmitä hän rakasti tai tästä päivästä lähtien oli rakastava. Tuosta\nsinisenä siintävästä kaukaisuudesta näytti valuvan lohtua ja voimaa, ja\nmonen katsojan käydessä pahoinvoivaksi ja kääntyessä poispäin, kun\nneekerin käsi nousi ja laski, seisoi hän siinä uljaana ja loistavin\nsilmin, joista hänen äärimmäisestä, suunnattomasta rohkeudestaan\nhuolimatta näkökyky alkoi verkalleen mutta varmasti sumeta.\n\nJa näin hän seisoi, pilvettömältä taivaalta paistavan auringon säteissä\nselkä verijuovista punaisena, vaalea pää yhä ylväästi pystyssä, ruoskan\nraivoisalla kostonhalulla leikatessa viimeisiä merkkejään hänen\nlihaansa, kun Anne St. Denis näki hänet aukion tyhjältä sisimmältä\nääreltä.\n\nKansanjoukko oli tehnyt hänelle tilaa. Se oli ihmeissään jakaantunut\ntuon hennon, raivostuneesti eteenpäin työntyvän tytön tieltä. Useat\ntunsivat hänet. Mutta vasta tytön syöksähdettyä aukiota vartioivan\nharvalukuisen sotilasketjun läpi David kuuli äkillisen, raskasta\nhuokausta muistuttavan kohahduksen väkijoukossa.\n\nPari silmänräpäystä Anne joukon keskessä olevalle avoimelle paikalle\npäästyään seisoi kuin näkemänsä näyn sokaisemana, ja nyt tähyilivät\nihmiset häntä eikä enää Davidia. Neekeriorja uhreineen ei aavistanut\nmitään. Ruoska kohosi ja laski, ja tehdäkseen viimeisen hyökkäyksensä\nentistä vaikuttavammaksi Bigotin julma raakalaiskätyri pani jokaisen\nruoskaniskun lätkähtämään pistoolinpamauksen tavoin. Hänen pikimusta,\nvyötäisiä myöten paljastettu ruumiinsa kiilsi hiestä, hänen\npaksuhuuliset kasvonsa olivat vääntyneet riemulliseen irvistykseen\nhänen ollessaan suomimassa vihattuihin valkoisiin kuuluvaa miestä, ja\npäivässä läikkyi Davidin selkä veripunaisena, niin punaisena, että\nparahdus, jonka kaltaista Quebecin kaupungissa ei oltu kuultu sinä\nilmoisna ikänä, puhkesi Annen huulilta hänen karatessaan tuon\nmustahipiäisen pedon kimppuun.\n\nTuo parahdus ei ollut yksinomaan mieletöntä kauhua, siitä huokui\nmyöskin raivoa ja kostonhimoa. Tytön kädet sieppasivat ruoskan\nkiemuroivat siimat, ja niin raivoisasti sekä äkkiarvaamatta oli hän\nsyöksähtänyt paikalle, että ase heltisi neekerin puserruksesta. Tuon\nhuudon kajahtaessa oli David kääntynyt, ja nyt hän näki ruoskan\nviuhuvan vieläkin vihaisemmin kuin aikaisemmin ja kauhistuneen\nneekeriorjan pakenevan sen tieltä. Väkijoukosta puhjennut huokaus kävi\nmatalaksi muminaksi. Bigotin pyöveli kompastui ja kaatui, ja Anne\nsaavutti hänet taas, suomien hänen kasvojaan kunnes hän ulisi tuskasta.\nVäkijoukon mumina kasvoi pauhinaksi. Sen ääret huojuivat. Minne neekeri\nyrittikin karata, siellä se taajeni hänen tiellensä kuin tuhoisa\nlumivyöry. Mutta Anne St. Denisin edessä se jakaantui -- Annen ja hänen\nruoskansa edessä. Se soi hänelle tietä, ja hänen tieltään työntyvät\nihmiset näkivät outoa mielettömyyttä hänen silmissään ja kuulivat hänen\nhuohottavan hengityksensä hänen kulkiessaan ohitse pusertaen lujasti\nruoskaa, josta hänen valkoiset kätensä olivat tahraantuneet Davidin\nvereen.\n\nNekään, jotka hänet tunsivat, eivät yrittäneet rientää hänen avuksensa\ntai pysäyttämään häntä, eivätkä myöskään uskaltaneet sanoa hänelle\nmitään. Mutta väkijoukon tuolla puolen odotti muuan mies, jonka pitkän\nviitan kaulus oli nostettu ylös ja jolla oli leveälierinen, miltei\nhänen silmänsäkin peittävä hattu. Hän juoksi tyttöä vastaan tytön\nsaapuessa, ja tämän tarttuessa hänen käsipuoleensa yhä pusertaen\nruoskaa he riensivät kivettyä mäkirinnettä \"Kultaisen koiran\" ohitse\nuteliaimpain katsojain alkaessa tulla perässä. Mutta kadunkulmassa\nodottivat ajoneuvot, ja näihin mies nosti seuralaisensa, ja vinhaa\nvauhtia lähtivät ajoneuvot ursuliiniluostaria kohden.\n\nIhmiset, jotka eivät olleet ruoskimista katselemassa, näkivät sinä\npäivänä ajoneuvot, jotka menivät täyttä neliä Fabriquekatua pitkin,\ntoiset taas näkivät niiden kääntyvän Saint Johnin kulmasta ja\nnelistävän sitten Palaiskadulle, kunnes niitä vetävä hevonen\npysäytettiin käskynhaltijan palatsin likelle Nicolas- ja Lacroiskatujen\nkäänteeseen.\n\nViittä minuuttia myöhemmin kuuli huoneustossaan oleskeleva Bigot\novelleen kolkutettavan, ovelle, jota ainoastaan harvat ja valitut\nkäyttivät, ja sitten pyysi Anne St. Denis päästä sisään. Riemuissaan\nhän aukaisi oven lukosta, ja Anne astui huoneeseen -- Anne, jolla\nkädessään oli ruoska, Davidin verestä punoittava ruoska, ja aivan hänen\ntakanaan oli kapteeni René Robineau, nyt ilman viittaa ja hattua.\n\nVain pitkät ajat jälkeenpäin kulkevista huhuista ja kulkupuheista\ntiedettiin Quebecissa ja Uus-Ranskassa, mitä sinä päivänä oli Bigotin\npalatsissa tapahtunut. Annen lopetettua oli Davidin puolesta\ntäydellisesti kostettu. Kolmasti oli Bigot tarttunut ruoskaan, jota\ntytön raivoisa käsi heilutti, ja kolmasti oli kapteeni Robineaun miekka\nlävistänyt hänen vaatteensa ja tunkeutunut hänen lihaansa kunnes hän\nkuolemankauhussaan oli päästänyt otteensa. Loppujen lopuksi ei hänen\nkasvojaan olisi voinut tuntea, ja vasta silloin Anne horjahti seinää\nvasten ja vaipui nyyhkyttäen, murtuneena lattialle, menehtyneenä.\nSilloin tarttui ruoskaan Robineau ja lopetti työn, ja jos Quebecin\nkaupunki olisi nähnyt hänen kasvonsa kun se oli tehty, kasvot, joilta\ntaas loisti esi-isäin kunniakasta ylväyttä, olisi siellä hämmästelty\ntoista vieläkin suurempaa ihmettä, joka oli tapahtunut David Rockin\nruoskatuomiota pantaessa täytäntöön.\n\n\n\n\nXXV luku.\n\n\nMaailma olisi kaupunginmuurien ulkopuolella taas muuttunut Davidille,\njos hän vain olisi sallinut. Portin sulkeutuessa hänen takanaan ja\nihmisjoukon jäädessä sen toiselle puolen hän keksi, että tohtori Coue\noli häntä odottamassa. Useita muitakin oli tämän seurassa, mutta näitä\nei David tuntenut. Kylmänä ja tunteettomana hän mukautui näiden\nläsnäoloon, ja aivan likellä sijaitsevassa pienessä majassa pikku\nhaavuri sitoi hänen ruhjoontuneen selkänsä. Kaikki terävyys oli\nlauennut Davidin tunteista. Kipukin oli hänestä vaimeaa. Aukiolla\ntapahtuneen odottamattoman tapauksen tenhosta ei hän ollut tietoinen.\nAnne ei ollut hänelle sen läheisempi kuin hän oli ollut lähtiessään\nvankityrmästä, eikä hänen tekonsa ollut valanut Davidiin toivoa,\nkatumusta tai iloa. Jonkun sävähtävän tuokion oli tämä ainoastaan\ntuntenut valtavaa riemua sen johdosta, että Jumala oli kuullut hänen\nrukouksensa ja antanut tytön nähdä hänet, Davidin, härkävankkureihin\nkytkettynä.\n\nTuokin tunne oli nyt palanut tuhkaksi. Eikä pikku haavalääkäri ensi\nkertaa ollut näkemässä tätä tunteiden turtumusta vahvassa miehessä,\njoka kamppaili henkistä tylstymistä vastaan, mikä heikommalle yksilölle\nolisi merkinnyt ruumiillista lamaannustilaa. Vaieten ja lempeänä hän\nsuoritti työnsä taitavan seikkaperäisesti. Lähes tunti häneltä siihen\nmeni, ja vasta lopetettuaan hän tarjosi neuvoja ja ryhtyi antamaan\nohjeita. Davidin oli kotvaseksi jäätävä sinne missä oli, kunnes ystäviä\nsaapui häntä tapaamaan. Monsieur sekä mademoiselle Lotbinière olivat\nkello neljän aikaan tulossa paikalle ja huolehtisivat siitä, että hän\nmukavasti pääsisi matkalle Richelieuhin. Mademoiselle oli tekemässä\nmatkavalmisteluja sekä oli pyytänyt ilmoittamaan, että aikoi tulla\nhänen seuralaisekseen aina perille saakka.\n\nTämä selostus Nancyn suunnitelmasta vasta havahutti Davidia\nepämiellyttävästi. Sitä ei kuitenkaan näkynyt hänen ilmeestään hänen\nkiittäessään tohtoria sekä katsellessaan tämän lähtöä. Mutta niin pian\nkuin oli jäänyt yksin hän ryhtyi toimimaan. Hänen tavaransa oli tuotu\nmajaan, joka ilmeisestikin oli asumaton. Hän keksi vähäisessä kääryssä\nmuutamia tarpeellisia varusteita, pukeutui lämpimästi, löysi\nruutisarvensa ja kuulakotelonsa, tarttui vanhaan piilukkopyssyynsä ja\nlähti majasta. Ripeästi hän liikkui ja kaiken aikaa ailahteli hänen\npovessaan yhä lämpimämpää tunnetta Nancya kohtaan hänestä ruoskitun\nsielun alkaessa havahdella. Anne ei ollut tätä hänelle tehnyt, vaan\nNancy. Nancy oli muistanut häntä toimittamalla paikalle ne esineet,\njoista tiesi hänen, Davidin, eniten pitävän -- esineet, jotka hänellä\noli ollut mukanaan outona saapuessaan Quebeciin. Sydämessään hän Nancya\nsiunasi. Mutta tavata häntä ei hän halunnut. Hänen ainoana\najatuksenaan, joka hälvensi kaiken muun kaihon, oli halu päästä pois --\nyksinään.\n\nViimeistä kertaa hän tähysteli taakseen seisoessaan metsäisellä\nkunnaalla, joka kotvasen päästä oli pyyhkäisevä kalliolla seisovan\nkaupungin hänen nähtävistään. Heleässä päivänpaisteessa, jota sumu tai\npilvet eivät sumentaneet, saattoi hän nähdä nuo linnoitetut kukkulat,\nja hänen katseensa nauliutui sinne, missä tiesi ursuliiniluostarin\nolevan kätkössä tumman, linnoituksen seinäin muodostaman juovan takana.\nIkäänkuin vuosikausia oli vierinyt siitä, jolloin hän oli seudulle\nsaapunut kalseassa, murheellisessa iltahämyssä ja kuullut kellojen\nkajahtavan tervetuliaisiksi. Senjälkeen oli hänen toivonsa elänyt ja\nkuollut. Ikuisuus oli kulunut, ja hänen unelmansa olivat tomua ja\ntuhkaa. Loppujen lopuksi oli hän löytänyt sen, mitä alunperin oli\nodottanutkin ja mitä hintelä myllärivanhus oli ennustanut hänen\nlöytävän. Kaupunki, jota kohtaan hänen vihansa nyt oli kuin kytevää\ntulta, oli ryöstänyt hänet putipuhtaaksi, nujertanut hänet, häväissyt\nhänet aivan kuten Carbanacinkin, ja hän antoi vapaan vallan povestaan\npuhkeavalle kiroukselle. Kaupunki -- ja Bigot! Kaupunki -- ja Anne! Hän\npusersi kätensä nyrkkiin. Se oli ollut hänen helvettinsä, ja sen\nasukkaat olivat ilmestyneet esiin kuin paholaiset katsomaan hänen\nkärsimystään. Kavaltaja! Sitä hän ei ollut nyt eikä aikaisemmin, vaan\nkavalluksien kuolettavin vihamies, kostaja, joka anoi voimaa tuhota,\nkatkeruudessaan kostonhimoisena, leppymättömänä ja kauheana.\n\nJa sitten puhkesi hänen sisimmästään jotakin, mikä ei kuulunut\nmiehelle, joka vihasi epätoivon vimmalla. Se oli jäännös poikavuosilta,\ntukahtunut nyyhkytys, raskas murheen ja voimattomuuden huokaus, joka\ntuli ennenkuin hän ehti sitä hillitä.\n\nJa sitten hän tähystäessään alhaalle näki, että jyrkkää polkua pitkin\nlähestyi jokin eläin kuono maassa, nelijalkaisen metsästäjän\nvarmuudella vainuten hänen jälkensä -- _koira!_\n\nHän odotti ja sanoi lempeästi: \"Täällä olen, Toveri!\"\n\nYhdessä he lähtivät taipaleelle.\n\nNiinä vuorokausina, jotka kuluivat hänen kotimatkaansa, hän koki\nankaran sielullisen kamppailun. Mutta päivien vierähtäessä tuo\nkamppailu vähitellen kävi kuolleeksi. Korven ansiota oli, että hän\nselviytyi siitä voittajana, mikäli loppupäätöstä saattoi voittona\npitää. Lopullisesti karkoitti hän mielestään kaiken, mikä olisi voinut\nviedä hänet takaisin Annen luokse, Annen, joka kaikesta huolimatta\nväikkyi hänen yönsä unissa ja viipyi hänen mietteissään päivällä. Kivi\nkiveltä hän rakensi muurin heidän välillensä, ja talletti vanhan, pyhän\nrakkautensa pyhäkköön, jonne ei ikinä enää aikonut astua. Tänä toivon\nmurtumisen ja vakaumuksen voitollepääsyn hetkenä syntyi hänessä\nylväyttä, joka oli kestävä hänen elämänsä loppuun saakka. Ylväyttä sen\njohdosta, että oli noudattanut Mustan Metsästäjän kehoitusta ja\n\"pysytellyt puhtaana loppuun saakka\", vaikka Anne uskoikin hänen olevan\nvikapään kauheaan rikokseen, ylväyttä voimansa takia, ylväyttä korven\nrajattomuuden ja ihanuuden vuoksi.\n\nHän saapui kotiin ajankohtana, joka oli kypsä hänessä syttyneen uuden\nja karun ruumiillisiin saavutuksiin kohdistuvan halun purkautumiseen.\nMyrsky oli puhkeamaisillaan, myrsky, joka oli muuttava maailman\nkansakuntien historiaa, myrsky, joka suunnattoman tulen lailla oli\nkytenyt Ameriikan aarniometsissä. Ja Uus-Ranskan tehdessä kuolemaa\nemämaa -- tänä hetkenä yhä vieläkin maailman mahtavin kansa -- oli\ntyrehyttämäisillään suonensa kuiviin palvellessaan mammonaa ja\nheikkouksiaan.\n\nMolempain vihamiesten, Englannin ja Ranskan, yhä leikitellessä\nsokkosilla ja huvitellessa toistensa hoveissa oli maaliskuussa 1775\nuuteen maailmaan vyörymässä kauhean sodan suunnitusta, sodan, jota ei\njulkisesti tunnustettu, ja kummastakin pelaajasta oli Englanti\nrahtusen edellä. Valtava nelinkertainen isku oli rauhan aikana kohtaava\nUus-Ranskaa. Yksi armeija oli tulossa Fort Duquesnea kohden. Toisen\ntehtävänä oli kukistaa Niagara. Kolmannen piti hyökätä Crown Pointiin,\nja neljännen oli tuhottava Acadia. Uus-Ranska oli joutuva\nmurskattavaksi kuin vehnänsiemen myllynkivien puserruksessa --\n_ennenkuin sota oli julistettu!_\n\nRichelieussa, jonka suojana oli sotaan harjaantuneita parooneja ja\njossa aina kuulosteltiin etelän tuulia, ensinnä tiedettiin todellisesta\nasianlaidasta, mutta ei koko totuutta.\n\nSaapui viesti, että englantilaiset valmistelivat hyökkäystä\nPennsylvaniaan, mutta ainoatakaan tietoa tai huhua Crown Pointiin ja\nRichelieuhin tulevasta kuolemanvyörystä ei tullut rajan ylitse.\n\nJa Davidin vihdoinkin saapuessa kotiin oli Peter kahdenkymmenen\nurhoollisen miehen johtajana valmistelemassa lähtöä Fort Duquesneen.\n\n\n\n\nXXVI luku.\n\n\nViikoksi jäi David kotiseudulleen, eikä tänä aikana Quebecista saapunut\nmitään viestiä eikä myöskään merkkiäkään siitä, että Nancy Lotbinière\noli tulossa Richelieuhin. Jokaisena päivänä, joka päättyi iltaan ilman\nettä tarinaa ruoskimisesta oli kerrottu tai Nancy oli saapunut David\nsaneli kiitosrukouksia yöllä. Ja koska hän tiesi, että hänen äitinsäkin\nolisi anellut Annelle sääliä sekä kaikessa hellyydessä osoitellut hänen\nomia erehdyksiään, säilytti David salaisuutensa -- vaikka hän Peterille\nkyllä kertoikin sen eräänä iltana, jolloin he oleskelivat Peterin\nkotona kahdenkesken tämän huoneessa.\n\nKuukaudet, jotka olivat tuoneet niin raskaita koettelemuksia hänelle,\nolivat muuttaneet myöskin Peteriä. Korven leima oli hänen katseessaan,\nuutta eloa säteili hänen silmistään, vetelyys ja pyylevyys oli\nmennyttä, ja hänen lihaksensa olivat kovat sekä toimivat nopeina.\n\"Kymmenen tuntia päivässä metsissä ja vainioilla ja joka toinen yö\nnuotiotulen ääressä iljanteinen maa vuoteenani on osaksi suorittanut\nmuutoksen -- mutta etupäässä on se Nancyn ansiota\", hän selitti\nDavidille. \"Ja nyt rukoilen luojaa, että Fort Duquesne tekee minusta\nhänen arvoisensa.\"\n\nTämä tapahtui ennen sitä iltaa, jona David näytti hänelle selkänsä ja\nkertoi härkävankkurien tarinan sekä puhui Toverista, koirastaan.\nSilloin Peter Davidin hämmästykseksi kaivoi lukon takaa esiin kirjeen,\njonka muuan nopea lähetti oli tuonut Quebecista ja jonka Nancy oli\nkirjoittanut sekä lähettänyt matkaan jo ennen tuon kidutuksen\ntapahtumista sekä Davidin karkoittamista kaupungista. \"Aion tulla\nRichelieuhin hänen mukanaan\", oli Nancy kirjoittanut kerrottuaan\nhänelle Davidista ja Annesta. \"Ja ennen lähtöäni haluaisin hartaasti\nottaa hengiltä tuon petomaisen Bigotin.\"\n\nPeterin raivo oli jo lauhtunut, ja nyt hän suhtautui asiaan niin\ntyynesti ja hillitysti, että David totesi saavansa häneltä lisää\nvoimaa.\n\n\"Olemme veljeksiä -- täällä\", Peter sanoi ja vei käden sydämelleen.\n\"Molemmat olemme hävinneet, ja molemmat vielä voitamme. Iloitsen siitä,\nettä karkasit Quebecista niin ettei Nancy päässyt mukaasi, sillä en\ntahdo tavata häntä ennenkuin olen kestänyt suuremman koetuksen kuin\njonkun lihaksen kovettaminen ja muutamain miesten harjoittaminen on.\nTahdon, että minulla hänet jälleen nähdessäni on kokemuksen voimaa eikä\nainoastaan haaveiden, ja hetken lyödessä uskon entisen Annen odottavan\nsinua Grondin Manorissa.\"\n\n\"Se ei ikinä ole mahdollista\", David vastasi kylmästi. \"Juopa\nvälillämme on paisunut liian suureksi.\"\n\nEnnen pitkää päätettiin, että David lähtisi Peterin mukana, sillä\nmilläpä syyllä olisi hänen äitinsäkään häntä pidättänyt. Uus-Ranskan\nepätoivoinen kamppailu elämästä ja kuolemasta oli alkava, ja Marie Rock\nitsekin olisi tarttunut pyssyyn, jos olisi ollut mies.\n\nNe päivät, jotka vielä kuluivat välttämättömiin valmisteluihin, olivat\ntäynnä murheisia muistoja ja katkeria ajatuksia Davidille. Hän kaipasi\nkipeästi Peter Joelia, joka vain kahdesti viimeisten viiden kuukauden\naikana oli käynyt Richelieussa. Joka hetki vainosi Annen muisto häntä,\neikä hän hävennyt sitä nyyhkytystä, joka joskus puhkesi hänen\nhuuliltaan.\n\nJa hän keksi, että rakkaus, jonka hän oli yrittänyt niin katkerasti\ntuhota, oli ainoastaan peittynyt tuhkaan, ja että hänen ikuisesti oli\nkannettava sen kytevää liekkiä rinnassaan. Milloinkaan ei se sammuisi,\nmilloinkaan ei se haihtuisi, ja kuitenkin oli Annen oltava hänelle\nkuollut. Sillä mitä Bigot oli omistanut, sitä ei hän voinut eikä\ntahtonut ikinä ottaa omakseen, ja yhdestä seikasta hän katkeruudessaan\noli järkkymättömän varma -- että Anne, vaikkapa vain tuokioksi, oli\nunohtanut rakkautensa häneen, Davidiin, jotta saisi lahjoittaa\nsuosionsa Uus-Ranskan käskynhaltijalle.\n\nPäästyään onnellisesti Peterin keralla pois ei hän milloinkaan enää\npalaisi Grondinin linnaan. Siitä hän oli viime päivinä niin varma, että\npuhui äidilleen Lake Champlainin takana sijaitsevan tienoon\nihmeellisestä luonnonkauneudesta ja kertoi aikovansa sinne perustaa\nheille kodin, kun englantilaiset oli karkoitettu maasta, kuten\nehdottomasti tulisi käymään.\n\nHuhtikuun kahdeksantena päivänä David ja Peter marssivat matkaan\nmukanaan kaksikymmentä miestä ja suuren sodan kangastaessa\nlähitulevaisuudessa. Ja pieni Fontbleu-vanhus lausui taas ennustuksen\ntarttuessaan hänen käteensä eron hetkellä.\n\n\"Olen nähnyt kasvoistanne jotakin, mitä ette ole lausunut sanoiksi,\npoika. Mutta pian te palaatte takaisin, ja vanhoissa luissani tuntuu\nsiltä, että silloin on myllyratas laulava tuulessa entistä kauniimmin\nja Grondinin linnassa on teille viesti, joka kestää, vaikka minä jo\nolen turpeen alla. Niinpä niin, poika, unissa on outoja totuuksia, ja\nolen hiljattain nähnyt unta, vaikka silmäni eivät ole olleet sen\nenemmän kiinni kuin teidän nyt!\" Ja lähtiessään tuntui Davidista kuin\nolisi vanha mylläri entistä enemmän muistuttanut aavetta niin vanhana\nja hauraanhiutuneena, että myllynratasta pyörittävä tuuli olisi voinut\nviedä hänet muassaan.\n\nOppaaksi tälle vaaralliselle taipaleelle tuli Kill-Buck, josta\nDavidille oli suurta lohtua. Ja hänen jälkeensä tuli lähimmäksi Davidin\nsydäntä jostakin oudosta syystä Carbanac, joka vei Peteriltäkin\netusijan. Nämä kaksi miestä olivat kokeneet niin paljon hänen omaa\ntarinaansa karvaampia murhenäytelmiä, että häntä joskus hävetti\nleiritulen hehkussa keskellä korpea katsellessaan heidän voimallisia,\nuljaita kasvojaan.\n\nPienen sissijoukon päivä päivältä painuessa yhä lähemmäksi\nvihollistienoota David piti näitä kahta silmällä yhä kasvavalla\nmielenkiinnolla. Kill-Buckin kasvoista hän näki, että rauhan päivät\nolivat päättyneet. Ja eräänä iltana tämä katosi tullen Davidin näkyviin\nvasta seuraavana aamuna. Ja silloin hän oli kokonaan muuttunut.\nSulkapäähineineen ja hipiä maalattuna hän oli täydessä sota-asussa, ja\npitkä veitsi, jota David ei ollut milloinkaan nähnyt, riippui hänen\nrinnallansa. Ja kummallisessa vyössä hänen uumillaan _oli verinen\npäänahka_.\n\nTuo päänahka oli ollut mohawkin. He olivat vihollismaassa, hengittivät\nilmaa, josta punainen ja valkoinen rutto aina oli uhannut Uus-Ranskaa.\n\nKuolema väijyi nyt heidän ympärillään. Ja sen varjossa haihtui päiväin\nvieriessä kaikki muinainen. Anne kaikkosi hänen rauhattomain\nlepohetkiensä unista, ja viha sekä katkeruus kuolivat hänessä,\nmitättöminä sen pahaenteisen elämän ja kuoleman sykinnän rinnalla, jota\nvärehti ilmassa heidän ympärillään.\n\nErään kerran osuivat he hävitettyyn uudisasukaskylään, jossa vainajia\nvirui maassa päänahat riistettyinä. Toisen kerran he sivuuttivat\npaikan, joka oli ollut linnake. Se oli raunioina ja maassa oli valleja,\njoista näki, että intiaanien mukana oli ollut valkoisia miehiä.\n\nKevät saapui mitä ihanimpana. Toukokuun kuudennen päivän tienoilla\nolivat avoimet niittymaat ja aurinkoiset viidat kukkia täynnä. Linnut\nolivat saapuneet. Punarintasatakielet tervehtivät aamun koittoa ja\nvirittivät illoin hymnejään laskevalle auringonkehrälle. Maanpinta\nkaikkineen hersyi eloa, vihreä ruohomatto loi eloa korpipoluille,\nilmassa leyhyi vehmaan vehreyden suloista tuoksua ja metsissä sekä\nkunnailla soi tuhannen virran ja puron pulppuileva laulu.\n\nDavidin mielestä huokui kaikkialta rauhaa ja toivehikkuutta. Ellei hän\nomin silmin olisi nähnyt, mitä jälkeä tuli ja vainolainen olivat\ntehneet, ei hän olisi uskonut manalan valtain päässeen valloilleen\ntässä ihanassa maailmassa. Ja sitten oli Fort Duquesne edessä kuin\nihmeen nostattamana maasta.\n\nOli kesäkuun neljännen päivän iltapuoli, ja Braddock oli mukanaan 2200\nmiehen suuruinen sotajoukko tulossa Monongahelaan. Fort Duquesnen\nkomentajan Contrecoeurin käskettäviksi oli kaiken aikaa saapunut\nUus-Ranskan intiaanisotureita brittein maahantunkeutumista torjumaan,\nja hänen kapteeniensa Beaujeun, Dumasin ja Lignerisin komennossa\nkehittyi levottomasta ja sekamelskaisesta joukosta voimakas ja luja\nsotavoima. Linnoitukseen ja paaluaitaukseen oli leiriintynyt\nkahdeksansataa intiaania Peterin ja Davidin sisseineen saapuessa\nkorvesta. Kahdeksansataa punaista sutta oli kokoontunut verijuhlaan,\nmaalattuina, puolialastomina, luvatun taistelun juovuttamina. Heidän\njoukossaan oli kristinuskoon kääntyneitä kaukaisesta Kanadasta --\ncaughavagaseja Saut St. Louisista, murhanhimoisia abenakeja St.\nFrancisista ja Lorettesta hurooneja, joiden päällikön nimenä oli\nAnastasius tämän kirkonisän kunniaksi. Muut olivat pakanoita --\npotawatomeja ja ojibwaita pohjoisilta järviltä, shavanoeja ja mingoja\nOhiosta ja Detroitista ottawasotureita, joita Pontiac itse komensi.\nMikään välimatka ei näille Ranskan liittolaisille ollut liian pitkä, ja\nheidän erillään olevat leirinsä olivat kuin kärsimättömyyttä ja\nvihamielistä odotusta kyteviä tulivuoria.\n\nPäiväkausia Beaujeu, Dumas ja Ligneris, jotka itsekin olivat miltei\nkuin intiaaneja, olivat hillinneet punaista sotajoukkoa, ja tänä\nensimmäisenä iltana David näki, miksikä valkoisten miesten kasvot\nolivat laihat ja uurteiset ja heidän silmänsä painuneet kuoppiinsa\nunettomasta kamppailusta. Ennen auringonlaskua saapui Englannin\nsiirtomaista joukko abenakeja tuoden kolmekymmentä päänahkaa,\nenimmäkseen naisten ja lasten. Yön tultua alkoi hirveä sekasorto ja\nhäly. Kahdenkymmenen valtaisan nuotion loimu tapaili taivasta, ja\nnäiden nuotioiden ääriltä kajahteli mailimääriä erämaahan kantavia\nkiljaisuja ja kilpailevain heimojen sotahuutoja vertahyytävällä\npauhinalla.\n\nDavid oli kauhuissaan. Hän kiitti luojaa siitä, että englantilaiset\nliikehtivät Pennsylvaniaa kohden eikä Richelieuhin. Ja samalla alkoi\nhänessä kyteä epäilyksiä hänen nähdessään abenakien esimerkistä\ninnostuneiden intiaanien lähtevän tuhoamaan englantilaisia koteja\nrajamailla. Ja hänen sydämensä alkoi täyttyä muistoista entisestä\nAnnesta, siitä Annesta, joka ei ollut käynytkään Quebecissa. Vihdoinkin\nsortui muuri, jonka hän oli turvakseen rakentanut, ja hänen sydämeensä\nsyttyi halu palata Grondin Manoriin -- halu, joka vain puoleksi oli\nkaihoa toisen puolen ollessa outoa, raastavaa pelkoa, josta hän ei\nPeterillekään maininnut.\n\nHeinäkuussa oli intiaanien ensimmäinen mieliala Fort Duquesnessa\nvaihtunut. He olivat uskoneet kohtaavansa valtaisan vihollisen ja\nsensijaan heidän eteensä verkalleen marssi suunnaton uhrilauma.\nOdotellessaan sitä he laittelivat sadottain renkaita päänahkain\npingoittamista varten. Beaujou sekä jotkut toiset valkoihoiset\npukeutuivat ja maalasivat itsensä intiaanein lailla ja ottivat osaa\nnäiden sotatansseihin. Mutta kanadalaiset pyssyniekat, joita kaiken\nkaikkiaan oli 146, pysyttelivät yhä enemmän ja enemmän erillään\nkaikesta. Davidin tuntema kauhu oli alkanut herätä heissäkin. He olivat\ntulleet taistelemaan, ja heidän edessään oli teurastuksen\ntoimittaminen.\n\nJa lähestyen Fort Duquesnea rummut päristen sekä helinällä olivat\nBraddockin rivit yötä ja päivää suojattomia edessä olevalle tuholle.\nVain George Washington ja tämän 450 virginialaista, \"nuo kankeat ja\nverkkaisat miehet, joista ei ole sotapalvelukseen\", kuten Braddock oli\nkirjoittanut, pitivät rivejä osittain voimassa molemmilta puolin\nerämaasta väijyvää kuolemaa vastaan.\n\nVasta heinäkuun kahdeksantena päivänä Fort Duquesne tyhjensi\nsurmanhenkensä, 900 miestä, joista 637 oli intiaaneja, Braddockin 2200\nvastaan. Joukkue joukkueelta eri heimojen soturit hiipivät erämaahan\nmiltei alastomina, tuhrattuina sotamaalaukseen kiireestä kantapäähän\nsaakka, ja nyt niin hiljaa, ettei heidän kulkuaan puiden katveessa\nolisi ainoakaan ihmiskorva voinut kuulla.\n\nAuringon paistaessa kirkkaalta taivaalta ja tuhanten kukkain\nhelottaessa nurmikolla, lintujen viserrellessä metsässä David sinä\npäivänä näki jotakin sellaista, että jokainen puu ja kantokin näytti\näkkiä muuttuneen armottomaksi, karjuvaksi, kauheaksi kuolemanhengeksi.\nHän näki todellisessa elämässä näyn, joka oli niin usein kummitellut\nhänen lapsuusaikaisissa painajaisunissaan.\n\nMukanaan Peter ja nuo kaksikymmentä miestä oli hän kavunnut erään\nkivikkoisen harjanteen laelle, ja pienessä laaksossa sen alla he\nnäkivät puolen mailin verran vihollisten hajanaista rintamaa,\npunatakkisia englantilaisia, sininuttuisia virginialaisia, vaunuja ja\nampumatarvevankkureita, kanuunoita ja haupitseja, lippujen liehuessa,\nupseerien ollessa ratsain ja soittokuntain soittaessa. Piilopaikastaan\nolisivat nämä Richelieun miehet saattaneet levittää paikalle punaisia\nmattoja vainajista. Mutta David, joka oli saapunut taisteluvalmiina, ei\nkyennyt tähtäämään eikä laukaisemaan. Hänen vierellään miehet\nepäröivät, pusersivat pyssyjensä periä lujemmin ja odottivat. Tämä\ntauko lennähti miehestä mieheen, vaiensi jokaisen kanadalaisen pyssyn.\nMyöhemmin nimitti historia näitä miehiä pelkureiksi. Dumas, joka oli\npukeutunut metsäläiseksi, kylläkin kantaen upseerinmerkkejään, oli\nkirjoittava jälkipolville: \"He pakenivat häpeällisesti, huutaen '_Sauve\nqui peut_'.\"\n\nMutta Dumas valehteli, ja historia on valehdellut kuten useasti\nmuulloinkin. Korpi kasvattaa miehiä eikä pelkureita, miehiä, mutta ei\nmurhaajia. Ja huolimatta siitä, mitä historian lehdille on kirjoitettu,\nvoi Kanada olla ylpeä tästä päivästä.\n\nKahden kuolemanmuurin välille suljettuna erämaahan suli Braddockin\narmeija kuin lumi päivänpaisteessa. Pyssyjen paukkeen ja intiaanien\nvillin kirkunan lomitse kajahti selvään rumpujen ja pillien paisuvaa\nääntä ja englanninkielisiä huutoja: \"God save the King\" -- Jumala\nkuningasta suojelkoon -- Braddockin miesten uljaina kaatuessa ja\nlaukaistessa toisen yhteislaukauksen toisensa jälkeen näkymättömiin\nvihollisiin. Kuolleita oli läjittäin, eikä kanadalaisten pyssyjä\ntarvittu levittämään verenpunaista mattoa maan päälle.\n\nLopulta kävi jännitys ihmissieluille liian suureksi. Rivit ja joukkueet\nalkoivat murtua hajoten kuin kirjavat lehdet syystuulessa, pyssyt\nheitettiin menemään, ja syntyi pakokauhu. David ja huohottavat,\nkalvenneet miehet hänen rinnallaan näkivät Braddockin rintamasta\nainoastaan kuudenneksen, mutta sen kauhut riittivät täyttämään koko\nmaailman. Piilopaikoistaan, kivien ja puiden takaa sekä kaikenlaisista\nonkaloista syöksähtivät villit esiin kuin nälkäiset sudet, karjuen\nmielettöminä kuin pahathenget, ja jokaisella oli veitsi kädessään.\nSeuraavat tapaukset saivat Davidin tuntemaan outoa, riipaisevaa\npahoinvointia, vaikkakaan hän ei saanut irroittaneeksi katsettaan\ntuosta kauhunäystä. Miehestä mieheen nämä Ranskan liittolaiset\nriensivät verta tihkuvine veitsineen, kiskoen saaliikseen päänahat niin\nhaavoitetuilta kuin kuolleiltakin raivoisasti kilpaillen tuon hirveän\nsaaliin keräämisessä.\n\nHoippuen nousi David seisaalleen ja kääntyi poispäin. Useimmat\nkanadalaiset olivat menneet. Mutta hänen takanaan seisoi muuan\nihmishahmo pyssy kädessä ja surullisen miettivänä katsellen näkyä\nlaaksossa. Ja nyt hän katsahti Davidiin, ja sydän särkien David keksi\nkatsovansa Peter Joelia, Mustaa Metsästäjää, kasvoista kasvoihin.\n\nSanattoman tuokion mies ja nuorukainen katsoivat toisiaan silmiin, ja\nsitten Peter Joel sanoi: \"David, olen hyvilläni siitä, että et\nlaukaissut!\"\n\n\n\n\nXXVII luku.\n\n\nSe, mitä David oli nähnyt Braddockin rintaman päässä, oli vain alku\nsekasortoon, josta koitui kauhea hävityksen ja kuoleman orgian tuon\nheinäkuun päivän iltapäivänä 1775. Mailimäärin oli tie vainajien ja\nhenkitoreissaan viruvain peitossa. Kuolettavasti haavoitettuna\nkaatuneiden joukossa oli Braddock itsekin, ja hänen ruumiinsa oli\nainoa, joka kuljetettiin virran poikki intiaanien skalpeerausveitsien\nulottuvilta ja haudattiin. Jos villit eivät olisi olleet niin\nhumaltuneita halusta riistää päänahat uhreiltaan näiden kaatuessa, niin\ntuskinpa olisi jäänyt ainoatakaan sielua henkiin kertomaan tuon päivän\nkauhuista.\n\nVuosien vieriessä karkaistuneena näkemään kuolemaa ja hävitystä johti\nPeter Joel Davidin takaisin linnoituksen paaluaitauksille, ja David\nkokosi kaiken itsehillintänsä kuunnellessaan, kuinka Musta Metsästäjä\nkertoi saapuneensa Duquesneen juuri tuona kohtalokkaana hetkenä ja\nolevansa menossa Richelieuhin.\n\nMitä David jokunen viikko aikaisemmin olisi ilmaissut tälle miehelle,\nsen hän nyt kätki omaan rintaansa, sillä mitättömiksi olivat kaikki\nhänen omat kokemuksensa käyneet sen päivän tapahtumien rinnalla --\nhänen kärsimänsä häväistys Quebecissa, ruoskiminen, vieläpä välien\nrikkoutuminen Annenkin kanssa olivat toisarvoisia seikkoja, joista ei\nkannattanut mainita ennenkuin toisen murhenäytelmän synkeä mahdollisuus\noli karkoitettu hänen mielestään. Tästä pelosta, jota hän oli salaillut\nPeter Gagnonilta, saivat hänen murtuneet hermonsa hänet kertomaan Peter\nJoelille. Yötä ja päivää oli häntä kalvanut pelko siitä, että heidän\npoissaollessaan saattaisi Richelieuta tuhota sama julma verilöylyn\nMoolok kuin täällä tänään. Eikä Peter Joelin vakuutus siitä, että\npelkoon ei ollut syytä, lainkaan tuottanut hänelle huojennusta.\n\nIllan tullessa verilöyly kärjistyi huippuunsa. Yksitoista\nenglantilaisvankia tuotiin esille ilkialasti, kasvoiltaan ja\nruumiiltaan osaksi mustattuina ja kädet selän taakse sidottuina, Yön\npimetessä nämä miehet yksitellen poltettiin roviolla Alleghanyn\npengermällä vastapäätä linnoitusta. Se seikka, ettei komentaja\nContrecoeur lainkaan yrittänyt pelastaa näitä kauheasta kohtalostaan ja\nettä ranskalaiset sotilaat kerääntyivät katselemaan näkyä kuin mitäkin\nnäytelmää, vihloi Davidin mieltä, kunnes hän itsekin puoleksi\nmielettömänä pakeni korven helmaan levähtämättä ennenkuin noiden\nliekeissä kuolevain onnettomain ihmisparkain tuskanhuudot olivat\nkuulumattomissa.\n\nVasta aamun tullen hän palasi. Musta Metsästäjä tuli äärettömän\nhuolestuneena häntä vastaan. \"Älä tee enää tuollaista, poika\", hän\nvaroitteli Davidin selitettyä, missä oli ollut. \"Jotkut niistä\npunanahoista, jotka nyt kiireellä ovat painumassa kotiseuduilleen,\nottaisivat mielihyvin ranskalaisenkin päänahan saaliinsa kukkuraksi.\"\nSitten hän huokasi helpotuksesta ja jatkoi: \"Äsken saapui juuri muuan\njoukko ottawaintiaaneja Kanadasta, ja näiden mukana on eräs valkoinen\nmies, joka selittää tulleensa tämän matkan Quebecista sinut\ntavatakseen. Hän oli uupumuksesta menehtymäisillään, enkä häntä\ntuntenut. Eipä ottawain keralla matkaaminen ole niinkään helppoa.\"\n\n\"Missä hän on?\" David kysyi.\n\n\"Contrecoeurin luona. He ovat nähtävästi tuttavia, ja komentaja on\nkäskenyt sinun heti palattuasi saapua sinne.\"\n\nVaikkakaan ei mitenkään sitä ilmaissut, huomasi Peter Joel leimahduksen\nDavidin silmissä, Davidin, joka liikutettuna toivoi saavansa viestin\njoko Annelta tai Nancylta. Hän saattoi Davidin Contrecoeurin\nmajapaikkaa kohden ja jätti hänet linnoituksen portilla vartijan\nhuomaan.\n\nContrecoeurin huoneesta kuului ääniä, ja oven avautuessa näki David\nerään miehen istuvan pöydän ääressä, jolla oli aterian tähteitä,\nkomentajan istuessa häntä vastapäätä. Tämä mies nousi tuolistaan hänen\nastuessaan sisään, ja Davidilla aivan henki salpaantui hämmästyksestä.\nMies oli karkeassa hirvennahkapuvussa, tukka huolimattomasti\nleikkaamaton, kasvot leiritulen ja tuulten ahavoittamat ja harvan\nparran peittämät. Hetkeen David tuskin uskoi silmiään. Sitten hän\ntiesi, että huolimatta näistä muutoksista oli tämä tulokas Quebecista\nkapteeni René Robineau.\n\nMutta kuinka erilainen Robineau -- eikä vain oudon pukunsa,\npalmikoimattoman tukkansa, hoitamattoman partansa suhteen vaan koko\nolemukseltaan. Saattoiko tämä henkilö olla kapteeni Robineau\nQuebecista, joka aina oli ollut synkkä, vaitelias ja totinen. Sillä\ntämä pitkästä ja vaivalloisesta taivaltamisesta uupunut Robineau, jota\nhän nyt tuijotti, hymyili hänelle noustessaan häntä tervehtimään --\nhymyili hymyä, jota David ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen\nhuulillaan. Kiireesti riensi hän tervehtimään häntä, Davidia, avosylin,\nkuin ystävä ja toveri eikä mies, jonka kättä hän tähän asti ei ollut\nkertaakaan puristanut ja jonka kasvoilla hän ei vielä koskaan ollut\nnähnyt tuollaista ilonilmettä.\n\nRobineaun käsi pusersi hänen kättään. \"Jumalan kiitos, että teidät\nlöysin!\" hän huudahti, ja hänen äänensäkin oli muuttunut. Se oli kirkas\nja sitä elähytti sykehtivä vapauden riemu, joka oli Davidille yhtä outo\nkuin toisen ulkonaisessa olemuksessakin tapahtunut muutos. Robineau\nkääntyi Contrecoeurin puoleen. \"Kapteeni, tässä on David Rock, josta\nolen teille kertonut -- nuorukainen, jolle olen suuremmassa velassa\nkuin ikinä kykenen korvaamaan ja joka tuolla oudolla tavalla, josta\nteille kerroin, antoi minulle tilaisuuden ottaa vanha ystävänne\nkapteeni Talon hengiltä.\"\n\nContrecoeur ojensi kättään. \"Siitä teitä kiitän, luutnantti Rock\", hän\nsanoi. \"Kapteeni Robineau on minua parempi ampuja, ja takaisin\npalatessani olisi minun ehdottomasti ollut tavattava tuota Talonin\nmiekkosta erään keskinäisen asiamme vuoksi, ja epäilemättä olisivat\nseuraukset koituneet minulle ikäviksi. Jätän teidät nyt, sillä\nRobineaulla on teille paljon sellaista kerrottavaa, mikä ei sovellu\nmuiden korville.\" Hänen mennessään Davidia ihmetytti, kuinka tämä\nmiellyttävännäköinen mies, niin ilmeinen gentlemanni, oli saattanut\nniin tyynenä nähdä englantilaiset polttoroviolla edellisenä iltana.\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun kapteeni Robineau\nviittasi Davidia istumaan tuolille pöydän viereen ja istuen itse häntä\nvastapäätä veti pistoolin vyöltään ja asetti sen heidän välilleen. Tuon\nuuden ylvään sävyn ja riemun valaisema hymy karehti hänen huulillaan\nhänen nähdessään Davidin katseen hetkeksi kiintyvän aseeseen.\n\n\"Viikkokaupalla olen vannonut toimeenpanevani tämän pienen\nteatteritempun, jos teidät löydän\", hän selitti. \"Pistooli on teitä\nvarten. Se on ladattu. Jos hetken päästä tunnette halua ampua minut,\nniin tehkää se epäröimättä, ja Contrecoeur, joka on vanha\nakatemiatoverini, on sanova sen tapahtuneen tapaturmaisesti. Joskus\nmiehen kunnia vain uinuu, luojan kiitos, vaikka se näyttää kuolleelta,\nja koska kunniantuntoni on havahtunut, olen seurannut teitä erämaiden\nhalki ainoastaan korvatakseni kykyni mukaan häpeällisintä rikosta, mitä\ngentlemannina itseään pitävän henkilön suinkin on mahdollista tehdä.\"\n\n\"En käsitä nyt\", David huudahti tuijottaen toista. Sitten hänen\nhuuliltaan puhkesivat sanat, joita hänen oli mahdotonta hillitä\npitemmältä. \"Onko teillä minulle jokin sanoma Anne St. Denisiltä?\"\n\nRobineau ravisti päätään. \"Mitä Quebeciin tulee, olen kuin kadonnut\nmaan pinnalta. Kukaan ei tiedä, missä olen, ei edes mademoiselle St.\nDenis. Mitään viestiä häneltä ei minulla teille ole, mutta yhtä ja\ntoista kerrottavaa hänestä kyllä. Mistä haluatte kuulla ensiksi --\nminustako vai Anne St. Denisistä?\" Robineaun silmäin loisteesta David\nymmärsi hänen arvaavan, miten vastaus kuuluisi.\n\n\"Annesta, jos olette niin ystävällinen.\"\n\n\"Koska olin niin mieletön, että olin osallisena teidän tuhoamistanne\ntähtäävässä juonessa, tiesin, mitä palatsissa olisi voinut sinä yönä\nsattua, jona mademoiselle St. Denis tuli teitä tapaamaan\", sanoi\nRobineau, ja hänen kasvonsa synkkenivät hänen alkaessaan kertoa tarinaa\nniistä tunneista, joista David ei mitään tiennyt: Annen paluusta\nvankityrmästä Deschenauxin seurassa, hänen pelostaan tytön vuoksi ja\nsiitä, kuinka hän oli saapunut Bigotin huoneeseen sisar Esterin kanssa\nsekä Annen paluusta luostariin.\n\n\"Sitten Bigot yritti murhauttaa minut lähettämällä tuon konnamaisen\nTalonin kintereilleni, mutta kaitselmus suosi minua, ja seuraavana\naamuna lennätin kuulan hänen rintaansa\", Robineau jatkoi. Sitten hän\nkertoi, kuinka oli mennyt luostariin vain tuntia paria ennen\nruoskimisen tapahtumista, vakaasti päättäneenä kertoa Annelle kaiken,\nmitä Bigotista ja tämän juonista tiesi, ja siitä, millä tavoin paperit,\njoiden perustalla David oli todettu vakoojaksi, oli laitettu tämän\ntakkiin.\n\n\"Minulle kerrottiin, että mademoiselle St. Denis oli sairas ja että\nhänen järkensä valon pelättiin himmenneen\", Robineau sanoi. \"Vaikka\nolin kuinka itsepintainen, kiellettiin puheillepääsy minulta. En\nsaattanut poistua luostarinportilta. Tiesin hetken, jona ruoskiminen\noli alkanut, tiesin, milloin härkävankkurit tulivat mäkeä ylös. Saatoin\nkuulla väkijoukon hälyn, mutta jokin voima piteli minua paikallani.\nYritin uudestaan, ja toistamiseen pyyntöni evättiin, mutta tuskin oli\novi sulkeutunut, kun se taas aukeni, ja mademoiselle St. Denis juoksi\nulos muuan vastaväitteitä turhaan lateleva nunna kintereillään. Tyttö\nhuomasi minun olevan portilla. Ensiksi luulin, että hän oli järjiltään\nja että minun oli käännytettävä hänet sisar Esterin ja erään toisen\nnunnan hoiviin, jotka tulivat hänen kintereillään. Hän oli avopäin ja\nkasvoiltaan kuolemaakin kalvaampi. Saatoimme kuulla kansanjoukon\nkerääntyvän aukiolle, ja minä luulin hänen parkaisevan. Mutta ei! Hän\ntarttui minua käsivarteen ja sanoi: Tuokaa ajopelit niin pian kuin\nsuinkin 'Kultaisen koiran' lähelle! Siinä oli kaikki.\n\n\"Minunkin olisi ollut mahdotonta seurata häntä hänen juostessaan\naukiolle päin. Riensin perässä, ja hän katosi näkyvistäni\nkansanjoukkoon. Löysin eräät ajopelit, jotka oli pantu kiinni ja joista\najaja oli lähtenyt, ja odotin. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Hiukan\nmyöhemmin hän palasi ruoska kädessään. Pelästyin. Minusta tuntui, että\nhänen sydämensä oli halkeamaisillaan, ja sitten ymmärsin, mitä varten\nhän ajopelejä tarvitsi ja miksikä hän oli noutanut ruoskan. 'Viekää\nminut mahdollisimman pian Bigotin palatsiin', hän käski. _Ja minä tein\nsen_!\"\n\nRobineau ei enää pysynyt asemillaan. Hän ponnahti seisaalleen kasvot\nliekehtien riemua. \"Jos olisitte nähnyt sen, mitä silloin tapahtui,\nniin saisi vaikka koko Uus-Ranska kuolla jalkainne alla, ja sittenkin\nolisi hiukkasen riemua jäljellä. Löysimme konnan huoneustostaan, ja se,\nmitä ruoska oli teille tehnyt, ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä\nse teki Bigotille Anne St. Denisin pitelemänä. Bigotin yrittäessä\npäästä pakoon tai käsin tarttuessa nahkasiimoihin uhkasin häntä\nmiekkani kärjellä, ja mademoisellen uuvuttua ette olisi tuntenut\nBigotin kasvoja. Sitten tartuin ruoskaan minä ja lopetin työn, kunnes\nBigot virui lattialla kuin vainaja, ja minun oli kannettava\nmademoiselle ajopeleihin, sillä hän oli kuolemankaltaisessa\ntainnostilassa. Mutta ajaessamme pois hän virkosi sen verran, että\nsaattoi pyytää, etten veisi häntä luostariin vaan Nancy Lotbinièren\nkotiin. Siellä minä hiukan myöhemmin kerroin hänelle kaiken, mitä\ntiesin, ja mainitsin siitä, kuinka paperit olivat joutuneet teidän\nhuostaanne. Kolmen päivän ajan pelkäsimme hänen kuolevan. Monsieur\nLotbinière piti minua piilossa, ja minä valmistelin tuloa Richelieuhin\nteitä tavoittamaan.\"\n\nDavidkin oli hypähtänyt pystyyn. Hän tuijotti miestä, joka oli tuonut\nhänelle nämä järkyttävät tiedot Annesta, kykenemättömänä puhumaan,\nmilteipä hengittämäänkin niiden merkityksen jyskähtäessä hänen\ntietoisuuteensa.\n\nRobineau jatkoi parhaillaan kertomustaan. \"Mademoiselle Lotbinière\nkirjoitti teille kaikesta tästä saatuaan tietää, että ette ollutkaan\nodottanut häntä siellä majassa, ja lähetti lähetin viemään kirjettä\nRichelieuhin. Näitä seikkoja kertoakseni en siis ole tullut tätä pitkää\ntaivalta. Olen tullut puhdistaakseni kunniani tunnustamalla oman\nrikokseni ja heikkouteni, pyytääkseni anteeksiantoanne ja korvatakseni\nrikokseni, mikäli se on mahdollista.\"\n\nVihdoin viimein David puhkesi puhumaan. \"En saanut mitään kirjettä\nNancy Lotbinièreltä\", hän lausui, ja vasta nyt näytti Robineau\nhuomaavan hänen kasvojensa oudon kalpeuden.\n\n\"Ettekö saanut Richelieuhin sellaista sanomaa, että mademoiselle\nLotbinière ja Anne St. Denis aikoivat rientää Grondin Manoriin niin\npian kuin Anne kykenisi matkantekoon?\" hän intti.\n\n\"En!\"\n\n\"Sitten on tunnollani toinenkin synti, jota minun on pyydettävä\nanteeksi\", Robineau huudahti. \"Monsieur Lotbinièrelläkään ei ollut\ntietoa aikeistani lähtiessäni Quebecista. Olisin voinut ottaa\nviedäkseni Nancyn kirjeen, mutta en tahtonut kenenkään tietävän\npuuhistani. Tein taivalta hitaasti ja tullessani Grondin Manoriin sekä\nsaadessani tietää teidän kaikkien lähteneen Fort Duquesneen arvelin\nteidän saaneen kirjeen ja ehdointahdoin lähteneen pakoilemaan Anne St.\nDenisiä. Olihan lähetillä ollut hyvää aikaa ehtiä luoksenne.\nKeksiessäni, että olitte lähtenyt, -- miltei olin jättämäisilläni\nseuraamisen sikseen. Arvelin, että olitte vieläkin huonompi kuin Bigot\noli tahtonut uskotella teidän olevan, arvelin, että olitte -- niin --\nettä olitte mies, joka harhaluulojensa takia ei ollut mademoiselle St.\nDenisin rakkauden arvoinen. Jos vihasitte tätä, jos saatoitte pitää\nhäntä huonona -- --\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" David huusi. \"Kuka teille sellaista on sanonut?\nMiksikä uskoittekaan -- --\" Hän vaikeni, sillä hänen kurkkuaan kuivasi\nniin, että sanat tukahtuivat hänen huulilleen.\n\n\"Miksikäkö?\" Robineau virkkoi. \"Koska hän ruoskiessaan Bigotia sinä\npäivänä lakkaamatta itki: 'Olette saanut hänet vihaamaan minua, olette\nsaanut hänet vihaamaan minua -- ja _olette saanut hänet uskomaan minun\nolevan huonon_!' Sanonpa teille, että sydäntäni vihloi siinä\nseistessäni. Ja nuo sanat olivat ensimmäiset ja viimeiset, mitä hänen\nhuuliltaan kuulin -- '_Hän vihaa minua -- hän vihaa minua -- hän vihaa\nminua_!' Ja keksiessäni, että olitte mennyt -- --\"\n\nKatkera parahdus keskeytti hänen sanansa. David oli kätkenyt kasvonsa\nkäsiinsä. Hänen ottaessaan ne pois näki Robineau kasvot, joilla murhe\nja riemu taistelivat, murhe, sillä David oli nyt tietoinen suuresta\nrikkomuksestaan Annea kohtaan, ja riemu, joka tulenlieskana kuumotti\ntuskan takaa.\n\n\"Missä Anne on -- nyt?\"\n\n\"Luullakseni pitäisi hänen olla Grondin Manorissa.\"\n\n\"Mutta mainitsittehan hänen olleen sairaan -- niin että luulitte --\nhänen kuolevan!\" Davidin ääni särähteli hänen katsoessaan Robineauta.\n\n\"Monsieur Lotbinière kertoi minulle kolmantena iltana lähtiessäni hänen\nvoivan paremmin. En minä kuolemaa pelkää, vaan -- --\"\n\n\"Mitä?\"\n\nRobineau käänsi katseensa poispäin. \"Pelkään, että hän keksiessään\nteidän lähteneen Grondin Manorista -- saattaisi mennä luostariin --\niäksi.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" David huudahti äänensä murtuessa tuskaisaan voihkaisuun.\n\"Jos niin tapahtuisi, silloin minä -- minä -- --\"\n\n\"Eläisitte edelleen niinkuin minä olen elänyt\", toinen keskeytti\npuoliääneen. \"Viisitoista vuotta sitten sulkeutuivat luostarin ovet\nerään neidon jälkeen, jota rakastin yhtä palavasti kuin te Annea.\nTuhannesti olisin antanut henkeni tehdäkseni sen teon tekemättömäksi,\njoka sai hänet menemään sinne. Sittenkin elän. Ja nyt antaisin henkeni\nilomielin, jos saisin peruutetuksi osani siihen murhenäytelmään, joka\nsaattaa tehdä nunnan Anne St. Denisistä, niin pyhä ja hurskas kuin\nhänestä tulisikin.\"\n\nDavidin mieltä vihloi huimaava pahoinvoinnintunne. Hän tarttui tuolin\nselkämystään tuijottaessaan miestä, joka puhui sanoja, jotka armotta\nriuhtaisivat Davidin sydämestä ilon ja riemun.\n\n\"Aikomuksenani oli kertoa teille tästä pelostani. Rangaistushan olisi\nollut ansionmukainen, jos olitte lähtenyt Grondin Manorista pakosalle\nsaatuanne mademoiselle Lotbinièren kirjeen\", Robineau puhui. \"Nyt on\nniin, että saatan ainoastaan kehoittaa teitä palaamaan sinne niin pian\nkuin suinkin. Sanani ovat armottomia, sillä olen tullut puhuakseni\ntotuuden. Pelkään vielä, että kiiruhdattepa kuinka kovasti hyvänsä,\nvoitte sittenkin saapua liian myöhään, sillä tuskin oli Anne\nmademoiselle Lotbinièren luona, kun hän jo katui tuloaan ja olisi\ntahtonut sinä silmänräpäyksenä palata luostariin. Mitä siitä pitäen on\ntapahtunut, sitä en tiedä. Mutta Lotbinièret olivat vakaasti päättäneet\nviedä hänet Grondin Manoriin kaikkein ensiksi. Viisi kuukautta on\nkulunut umpeen ennenkuin ennätätte takaisin Richelieuhin, ja sillä\nvälin saattaa tapahtua monenmoista!\"\n\nDavid kohotti päätään ja kavahti pöydästä hiukan kauemmaksi. Veri oli\npaennut hänen kasvoiltaan, jotka olivat harmaat ja kovat. Robineau näki\nhänen ankaran voimanponnistuksensa, hänen ryhtinsä terästymisen, oudon\nhehkun, jota verkalleen virisi hänen katseeseensa, ja taas hän ojensi\nkättään sekä tarttui Davidin käteen.\n\n\"Lähdette?\"\n\n\"Niin, ja sellaista vauhtia kuin minulle suinkin on mahdollista.\"\n\n\"Eikä teillä ole enää mitään muuta kyseltävää?\"\n\n\"Ei, paitsi jos voitte vielä kertoa jotakin Annesta.\"\n\nRobineaun sormien ote tiukkeni. \"Muuan seikka teidän on vielä kuultava.\nOlen kenties mieletön, mutta olen vannonut tunnustamalla keventäväni\nomaatuntoani. Olin Bigotin pääapureita teitä tuhottaessa.\"\n\n\"Jos Jumala suo minulle Annen takaisin, en välitä hituistakaan mistään\nmuusta\", sanoi David välinpitämättömänä.\n\n\"Mutta olin avullisena Annea riistettäessä teiltä.\"\n\n\"Ette ollut\", David sanoi. \"Kaikki se, mitä tapahtui, oli vain\nkoetusta, jota kestämään minussa ei ollut miestä. Oman typeryyteni\ntakia minä Annen kadotin, sokeuteni, mustasukkaisuuteni, arvottomuuteni\ntakia. Karkoitin hänet luotani hänen saapuessaan vankityrmään, sillä\nluulin hänen tulleen säälistä eikä senvuoksi, että olisi minua\nrakastanut. Teidän ei tarvitse kertoa minulle siitä, mitä Bigotin\nkäskystä teitte, sillä olette sen monenkertaisesti palkinnut tulemalla\nnäin luokseni.\"\n\nSittenkään ei Robineau hellittänyt kättään.\n\n\"Teidän on kuultava minua. En vaivaa teitä yksityiskohtaisesti\nkertomalla, kuinka Bigot sai minut valtoihinsa, kunnes suvun ylpeys,\nRobineauiden kunnia oli täydelleen hänen käsissään. Tahdon ainoastaan\nkertoa teille, että saapuessanne Quebeciin tiesin, että teidät\ntultaisiin tuhoamaan. Oma epätoivoni ja masennukseni olivat niin\nsuuret, etten piitannut mistään, vaan noudatin sen miehen käskyjä,\njota luulin herrakseni. Autoin kaikessa, piirsin nuo kartat ja\nasemapiirrokset, ja annettuani ne Bigotille tämä ilkkuen mainitsi minun\ntehneen oivallista työtä, koska nuo paperit jonain kauniina päivänä\nkeksittäisiin teidän hallustanne ja teidät niiden nojalla todettaisiin\nmaankavaltajaksi. Hän nautti saadessaan kiusata minua, luottaen siihen,\nettä en ikinä nousisi vastustamaan.\n\n\"Mutta vasta viime hetkellä tiesin, että hän teki kaiken riistääkseen\nAnne St. Denisin teiltä. Sitä en kuitenkaan aavistanut, että paperit\nolivat takkinne vuorissa teidän lähtiessänne metsiin suorittamaan tuota\ntehtäväänne. Olisin voinut varoittaa teitä. Olisin voinut pelastaa\nteidät. Sittenkään en hievahtanutkaan, ennenkuin vasta nähdessäni tuon\nkonnan virittäneen paulansa pahaa aavistamattoman Anne St. Denisin\ntielle. Silloin jotakin havahtui sielussa, jota Bigot piti kuolleena.\nPelastin Annen kuolemaa pahemmasta kohtalosta. Sinä aamuhetkenä,\njolloin karkoititte hänet vankityrmästänne, minä uhmasin miestä, joka\noli minut kammitsoinut. Surmasin Talonin. Ja nyt olen tullut luoksenne.\nNämä teot tuottavat minulle tyydytystä, mutta ne eivät voi pyyhkäistä\npois toisten tekojeni auttamatonta alhaisuutta, ja näiden palkaksi --\nmikäli teitä haluttaa -- voitte ilman pienintäkään tunnontuskaa ottaa\nminut hengiltä.\"\n\nRobineaun lopettaessa pusersi David lujasti hänen kättään. \"Jos siitä\nkoituu teille kevennystä, annan teille täydestä sydämestäni anteeksi\",\nhän sanoi. \"Sittenkin jään teille velkaa, ja jos Jumala suo, että\nosalleni teidän kauttanne vielä lankeaa onnea, olen pitävä teistä\nkaikkein eniten tässä maailmassa erästä toista miestä lukuunottamatta.\"\nEikä Robineau tällä erää pitemmin puhein viivästyttänyt häntä, vaan\nsaattoi hänet linnoituksen portille.\n\nAamuauringon paisteessa oli linnoituksen edustalla ankaraa hälinää ja\nväentungosta, ikäänkuin olisi tapahtunut jotakin uutta ja yllättävää.\nIhmisjoukosta riensi Peter häntä vastaan kasvoillaan ilme, joka ennusti\nhänen tuovan odottamattomia sanomia.\n\n\"Oletko kuullut?\" hän huusi.\n\n\"Mitä sitten?\" David kysyi.\n\n\"Mohawkien ja albanyjen maasta on juuri saapunut miehiä tuoden kaameita\nuutisia. Richelieuta pitkin ovat englantilaiset tulossa Kanadaan, ja\nsir William Johnsonilla on käskettävänään yksitoistasataa intiaania.\nJumalani -- kaksi kertaa enemmän kuin meillä täällä -- _ja me olemme\nneljänsadan mailin päässä_.\"\n\n\n\n\nXXVIII luku.\n\n\nTällaisen yllättävän sanoman sai Contrecoeur huomenissa Braddockin\ntappion jälkeen. Voitollisten intiaanien ja osan Kanadan miehistä jo\nmentyä oli hänellä ranskalaisia sotilaita ja upseereja tuskin sataa\nmiestä. Toinen tärkeä pääsytie Uus-Ranskaan oli avoinna ja miltei\npuolustajitta, jos vihollinen voimallisena palaisi. Hän antoi\nmääräyksen, jolla kielsi kanadalaisia poistumasta linnoituksesta. Nämä\nolivat saapuneet taistelemaan, ja nyt, kun intiaanit olivat lähteneet\nja edessä oli mahdollisuus saada otella mies miestä vastaan, he yleensä\nolivat hyvin innostuneita jäämään.\n\nTästä johtui, että Davidin kotimatkaa lopullisesti suunniteltaessa\ntulivat sen osanottajiksi ainoastaan hän itse, Musta Metsästäjä, Peter\nGagnon, Carbanac ja Kill-Buck. Ja pimeän turvissa sekä ainoastaan\nContrecoeurin sekä Robineaun tietäessä asiasta he heinäkuun\nyhdeksäntenä päivänä lähtivät Fort Duquesnesta.\n\n\"Grondin Manoriin on matkaa runsaasti kuusisataa mailia, jos kuljemme\nRanskan turvallisten alueiden kautta\", oli Peter Joel sanonut, \"ja\nlinnuntietä neljäsataa mailia, vaikka ei oteta lukuun vastaan tulevia\nsoita ja järviä. Menkäämme sitä tietä suoraan vihollismaan halki Lake\nGeorgen lounaispuolelta.\"\n\nJa niin he päättivät tehdä.\n\nMatka oli Davidille raskas. Hänen mieltään poltti ainainen tuska,\nainainen murhe. Hän katui katkerasti sitä, että oli menettänyt uskonsa\nAnneen, joka oli rakastanut häntä niin äärettömästi. Yö yöltä ilmaantui\nhänen piirteisiinsä yhä enemmän jotakin kovaa ja syvää, eikä unikaan\nsaapuessaan hänen leposijallensa kyennyt pyyhkimään hänen muodostaan\nmurheen ja toivottomuuden leimaa, murheen ja toivottomuuden, jota hän\nei enää jaksanut salata Mustalta Metsästäjältä.\n\nOli ääretön helle. He tekivät taivalta keskellä vihollismaata, ja se\nääretön varovaisuus, mitä heidän ehdottomasti oli noudatettava,\ntyölästytti ja hidastutti kulkua. Ilmeisestikin olivat intiaanit\nsotajalalla, sillä eräänkin kylän he sivuuttivat, jossa oli ainoastaan\nnaisia ja lapsia. Kanootteja he näkivät sekä öisiä nuotiotulia, ja\nuseasti kulki seneca- sekä mohawksotureita niin likeltä heidän\nohitsensa, että ainoastaan Mustan Metsästäjän ja Kill-Buckin\nvarovaisuus pelasti heidät ilmitulolta.\n\nSitten seurasi vielä muuan kolaus. Heidän kiivetessään erästä\nkallionkuvetta ylös sattui Carbanacin jalan alta vahingossa irtoamaan\nkallionlohkare, joka vyörähti takana tulevan Davidin päälle miltei\nruhjoen hänet hengiltä. Päiväkausia pikku seurue nyt lymyili paikalla\nhuolimatta siitä, että David hartaasti pyyteli toisia rientämään\neteenpäin ja jättämään hänet Kill-Buckin hoiviin. Mutta tähän asettivat\nMusta Metsästäjä ja Peter Gagnon jyrkän vastalauseensa, ja kävi niin,\nettä kolmantena päivänä vanha delawaresoturi Davidin helpotukseksi\nlähti yksinään jatkamaan matkaa Grondin Manoriin. Jos Anne sattui\nolemaan siellä, saisi hän tietää hänen, Davidin, olevan tulossa, ja\nKill-Buckin korvaan hän kuiskasi viestin, jonka jokaisen sanan\njykeväkasvoinen soturi lupasi painaa mieleensä.\n\nElokuu oli jo hyvässä menossa, ennenkuin Davidin toisen jalan\nrevähtyneet jänteet olivat siksi parantuneet, että päästiin jatkamaan\nmatkaa. Vasta syyskuussa hän oli täysin entisellään, ja silloin he\nolivat jo lähellä Ranskan rajaa. He tekivät kaarroksen itäänpäin ja\ntaivalsivat keveämmin sydämin. Muuan ranskalainen kauppias, jonka he\ntapasivat, kertoi ranskalaisen kenraali Dieskaun olevan tulossa Lake\nGeorgea kohti mukanaan suuri armeija, joka varmasti nujertaisi\nenglantilaiset. Tämä kauppias oli tullut Montrealista, ja hän kertoi\nRichelieun varsilla olevan rauhallista.\n\nDavid yritti yhtyä toisten iloon. Hänen äitinsä ja kaikki muutkin\nRichelieussa olivat turvassa. Kuitenkaan ei hän kyennyt pyyhkäisemään\npois jotakin synkkää, mikä oli juuttunut hänen olemukseensa. Kill-Buck\noli jo varmasti ollut usean päivän Grondin Manorissa, mutta David alkoi\nuskoa yhä vakaammin, että Anne oli hänen viestinsä saavuttamattomissa\nja ainaiseksi häneltä mennyttä.\n\nSyyskuun kahdeksas päivä v. 1755 oli harmaa ja sateinen. Silloin\ntällöin kuului ukkosen jyrinää. Illan tullen Musta Metsästäjä usean\nkerran pysähtyi ja kuulosteli hämmästyneen jännittyneesti jotakin ääntä\nkoillisesta päin. \"Kaiketi se on ukkosta\", hän sanoi. \"Mutta minusta\ntuntuu, että se voi olla pyssyjenkin pauketta.\"\n\nSeuraavana päivänä hän epäröimättä johti pienen joukkueensa suunnalle,\njonne hänen katseensa oli kääntynyt kuun edellisenä iltana kohotessa\ntaivaan laelle. Ja keskipäivän aikaan he saapuivat kauhun ja kuoleman\ntyyssijaan. He nousivat eräälle harjanteelle, jolla oli suunnaton\nkallionlohkare, ja näkivät matalavetisen lammen. Viikkomääriä\nkestäneestä kuivuudesta ja kuumuudesta oli lammen vesi kuivanut miltei\nolemattomiin, ja sinne oli viskottu ihmisruumiita. Niitä oli\nrantaäyräällä, liejussa ja hiukkasen kauempana valjut, elottomat kasvot\ntaivasta kohden. Ja niin äskettäin oli kuolema viljansa niittänyt, että\nvesi rantamilla, missä kuolleita oli taajimmin, lievästi punersi\nverestä. Ja he näkivät, että vain kuolema ei täällä ollut käynyt.\nPunainen vitsaus oli raivonnut skalpeerausveitsineen. _Eikä vainajien\njoukossa ollut ainoatakaan englantilaista_.\n\nSanoja ei kaivattu selittämään, mitä oli tapahtunut. Kaikki ne, jotka\nviruivat lammessa ja sen reunamilla, olivat ranskalaisia tai Ranskan\nliittolaisia, uutisasukkaitten harmaassa sarassa, korpien ruskehtavassa\nhirvennahassa ja intiaanit puolialastomina, mutta ainoatakaan mohawkia,\nsenecaa tai oneidaa ei heidän joukossaan ollut.\n\nPeter Joel ei sanonut sanaakaan kiertäessään lammen ja palatessaan\nharjanteelle takaisin, ja valkein, kivettynein kasvoin pusersivat muut\nhuuliaan tiukasti yhteen. Ja tuskin olivat he saapuneet harjanteen\ntoisella puolen olevaan taajaan viitaan, kun muuan lymypaikastaan esiin\nlaahustava mies sai heidät pysähtymään. Hänellä oli yllään kulunut ja\nvereen tahraantunut upseerinpuku, ja hänen kasvoiltaan sekä silmistään\nhuokui kalman henkäystä. Niin kaamea hänen muotonsa oli, ettei David\nensimmältä huomannut kaikkein kauheinta seikkaa: hänen päänahkansa oli\npoissa. Musta Metsästäjä polvistui kuolevan viereen ja tuki häntä\nvieden vesipullonsa huulille, joita kuolema jo hyyti. Ja vastaukseksi\nhänen kysymyksiinsä puhkesi haavoittuneen huulilta katkonaisesti ja\nsopertavana kuiskeena puhetta.\n\nDieskau oli lyöty. Hänen joukkonsa jäännös oli mielettömän pakokauhun\nvallassa. Suuri taistelu oli tapahtunut eilen, muutamia tunteja ennen\ntätä verilöylyä, joka oli sattunut edellisenä iltana. Hän, kapteeni\nFolsom ja Mcgillis -- olivat palanneet -- pidättämään intiaaneja.\nÄkkiarvaamatta hyökättiin heidän kimppuunsa -- lammen luona -- heidät\nteurastettiin kuin lampaat. Mohawkeja, etupäässä -- senecoita --\noneidoita -- sadottain. Hendrick -- mohawkien päällikkö -- oli kaatunut\n-- ja hänen soturinsa -- mielettömiä kostonhimossaan. Dieskau itse\nhaavoittunut -- ja vankina -- vihollisen käsissä -- --\n\nMies kamppaili uljaasti sanoakseen vielä jotakin. Mainitakseen jotakin\nitsestään sekä siitä, mitä oli hänen takkinsa taskussa. Hän heitti\nhenkensä ennenkuin sai mitään sanoneeksi. Mutta Peter Joel oli arvannut\nasian ja löysi hänen taskustansa madame Henri Bernacille osoitetun\nkirjeen. Sitten he hautasivat vainajan.\n\nNytkin olivat he sanattomia. Heidän mieliään vallitsi yksi ainoa\najatus. Koska Dieskau oli kukistettu, oli tie pohjolaan avoinna\nvihollisen punaisille laumoille, ja heidän edellään riensi parhaillaan\nvainolaisjoukkoja, jotka sutten lailla kiiruhtivat turvattomia\nuutisasukaskoteja ja kyliä kohden. Peter Joel vihdoin lausui tuon\najatuksen julki. Ranskalaiset joukot kokoontuisivat uudelleen Crown\nPointin lähistölle. Ne kenties kykenisivät torjumaan englantilaiset,\nkenties nämä lyömäänkin -- mutta valloilleen päässeen tuhon\ntorjumiseksi oli se liian myöhäistä. Nyt jos milloinkaan olivat\nintiaanit saaneet tilaisuuden sodankäyntiinsä, jota hän aina oli\nRichelieun suhteen pelännyt -- vainolaisjoukkoja, jotka nopeina ja\nkavalina yön pimeydessä hiipivät määräpaikkaansa, odottamattomia\nhyökkäyksiä, verilöylyjä, joita äkkiarvaamatta sateli tyyneltä ja\nrauhalliselta taivaalta, vainioilla yllätettyjä miehiä, naisia\nkodeissa, lapsia leikkitanhuvilla. Isku kohtaisi ensinnä Lake\nChamplainin kauimmaista päätä, niin turvallista tienoota, ettei sen\nturvaksi jätettäisi sotilaita. Niin oli aina -- salamannopea isku, yön\ntai päivän sisässä oli kaikki ohitse, ja karu korpi ahmaisi punanahat\ntaas nieluunsa niin ettei mikään voima Ranskassa tai Kanadassa kyennyt\nheitä löytämään.\n\nNäin tapahtui, että Musta Metsästäjä alkoi vielä kerran kilpajuoksun\nkuoleman kanssa niinkuin niin monta vuotta sitten, jolloin hän oli\nkuljettanut Davidia sylissään ja Marie Rock oli taivaltanut hänen\nrinnallaan. Ja nyt kuten silloinkin oli hänen kannustimenaan suloinen\nnainen, jonka valkeat kasvot loitolta kutsuivat häntä.\n\nNiin ankaraa oli taivallus, että sinä ja seuraavina päivinä syvät\njuomut heidän silmäinsä vaiheilla vain tummuivat ja syvenivät.\nKuitenkaan ei mitään pyyntöä kohonnut heidän verettömiltä huuliltaan.\nMutta seuraavana päivänä Carbanac kaatui ähkäisten suulleen kuin\nkuollut Peter Joelin vihdoinkin taas pysähtyessä lepohetkeä varten.\n\nYöllä kolmatta päivää vastaan näkivät he jostakin mailien takaa\nkuumottavan punaista tulenkajastetta taivaalle. Oli jo valoisa päivä\nheidän saapuessaan vehmaaseen laaksoon, josta nuo lieskat olivat\nkohonneet taivaalle. Tonteurille, seikkailujen miehelle, paikka oli\nkuulunut. Nyt hän oli vainaja. Uutisasukasmajat olivat tuhkana, niin\nmyöskin Tonteurin suuri hirsistä rakennettu talo, jota hän oli\nnimittänyt linnaksi. Vainajat olivat asennossa, johon mohawkien oli\ntapana jättää uhrinsa. Naiset viruivat yöpukimissaan.\n\nTäällä kuten lammenkaan luona ei ollut aikaa ryhtyä hautaamaan\nvainajia.\n\nPeterinkin uupuneisiin jäseniin ja menehtyneeseen ruumiiseen valahti\nmielettömyyden voimaa Mustan Metsästäjän taas asettuessa johtoon.\nAnkaraa vauhtia, mokkasiinien äänettä tallatessa tannerta he\ntaivalsivat pehmyttä polkua, joka vei Tonteurin linnasta\nPäivänlaskunkalliolle.\n\nHe sivuuttivat Paul-vanhuksen asumuksen, jossa niin kauan kuin tienoon\nväki saattoi muistaa oli asunut vanha, ainoastaan nimeltä tunnettu\nsalaperäinen erakko. He löysivät Paul-vanhuksen virumassa selällään\nmaassa niinkuin muutkin olivat olleet, ja hänen ruumistaan vartioi\njäsenikäs, vihaisesti muriseva koira.\n\nHe kuulivat kalkkunain kaakottavan lämpimässä auringossa, ja oravat\nhyppelehtivät tammipuiden oksilla heidän kiitäessään eteenpäin kuin\nkaameat kostonvarjot. He olivat kuolemankaltaisia. He tunsivat kuoleman\nläsnäolon. Ja heidän sydämissään asusti kuolema.\n\nDavid oli kuin leiskuva tulivuori. Milloinkaan ei hän ollut kokenut\nsellaista ääretöntä surmaamisen halua kuin nyt, ja Peter Joel kuuli\nhänen hengityksestään nyyhkyttävän tuskan hänen askel askeleelta\ntullessaan lähemmäksi kunnes painalsi hänen ohitseen. Hän siis eikä\nMusta Metsästäjä oli johtamassa viimeistä taivalta Grondin Manoriin.\n\nTaschereaun asumuksen he sivuuttivat. Siellä asui kuolema. Ja sitten\ntuli yhä tutumpaa tienoota. Loitolta kantautui heidän kuuluviinsa\npyssyjen pauketta.\n\nHetkeksi Mustan Metsästäjän kasvojen kauhea pingoitus lientyi äkillisen\nriemun tieltä. \"Jumalan kiitos, etteivät he ole yllättäneet St. Denisiä\nniinkuin he yllättivät Tonteurin\", hän huudahti. \"Grondin Manorin\nmiesten pyssyjen pauketta tuo on.\"\n\nTaas tunsi David ääretöntä halua huutaa, että he olivat tulossa. He\njuoksivat ja lepäsivät välillä kävellen. Minuutit tuntuivat tuntien\npituisilta, mailit kymmeniltä virstoilta. Yksi ainoa mielle täytti\nDavidin ratkeamaisillaan olevan sydämen niinkuin kaikkienkin mielen --\nkaiho saada kuolla Grondinin linnaa puolustaen, jos kuoltava oli, niin\nettei heidän siellä tarvitsisi nähdä samaa näkyä kuin Tonteurin\nlinnassa.\n\nPyssyjen pauke taukosi, ja sitä seuranneessa kauhuntäydessä\nhiljaisuudessa riipaisi pelko heidän sielujaan.\n\nJa sitten tuli tammien ja pähkinäpuiden kullanhohtoisessa varjossa\nPäivänlaskunkallio.\n\nHuohottaen he kapusivat sen rinnettä ja sivuuttivat paikan, missä David\noli kauan, kauan sitten seissyt ruutisarvineen Annen kanssa.\n\nHe riensivät eteenpäin tammien katveesta sinne, missä tyttö tuona\nkullanhohtoisena iltana oli päästänyt hiuksensa ihanasti valloilleen.\n\nHe sivuuttivat pienen uutistalon, ja Davidin huulilta puhkesi ähkäisy\nhänen nähdessään hävityksen, mikä oli tapahtunut tuossa kodissa.\nHentoinen vaimo lojui kynnyksellä kurkottaen käsiään ikäänkuin\nkuolemassakin etsien miestä, joka virui puolikymmentä askelta\nkauempana.\n\nJa nyt David käsitti, miksikä Grondin Manorista ei ollut näkynyt savua\neikä tulta. Majat olivat kiveä eivätkä palaneet.\n\nTähystellessään kauemmaksi hän näki, ettei laakson uutisasumusten\nsavupiipuista kohonnut lainkaan savua.\n\nMutta Grondinin metsän takaa kajahti äkkiä ääni, joka sai veren\nhyytymään hänen suonissaan, metsäläisten karjunaa ja kirkunaa,\nmieletöntä voitonhumua, joka salamoina vihloi hänen mieltään. Tuon\nhuudon lomasta kaikui heikkoa ja hajanaista -- surkean hajanaista --\npyssynpauketta.\n\nPeurakaan ei olisi kyennyt juoksemaan sellaista vauhtia kuin Musta\nMetsästäjä nyt Davidin rientäessä vieri vieressä hänen kanssaan -- ohi\npaikan, jossa Bigot ensimmäisen kerran oli Annen nähnyt, läpi tiheikön,\npolkua pitkin, kunnes he vihdoin olivat päässeet metsänlaitaan. Ja\nPeter ja Carbanac olivat heidän kintereillään kuin kauhea kuolema.\n\nPeter Joel tarttui lujasti Davidia käsivarteen ja seisahtui huohottaen.\nJa otteensa käydessä lujemmaksi hän sanoi: \"Tee niinkuin minäkin -- tai\nolemme menneitä miehiä.\"\n\nHetkeksi häivähti Davidin silmiin kauhun usva, sillä hänestä tuntui,\nettä he näkivät edessään vainolaisten mieletöntä ilonpitoa, että he\nolivat tulleet liian myöhään.\n\n\n\n\nXXIX luku.\n\n\nYhdellä silmäyksellä hän intiaanien huutojen halkoessa ilmaa näki tuhon\nja kuoleman tyyssijan siellä, missä hiukkasta aikaisemmin oli vallinnut\nGrondin Manorin turvallinen rauha.\n\nSuuri talo oli kylmä ja eloton. Akkunat oli lyöty sisään, ovet\nkiskaistu saranoiltaan ja tavaroita heitelty pitkin pihamaata. Ja\nFontbleun kivimyllyn jykevä tammiovi oli poissa, ja itse mylly oli kuin\nkaamea luuranko, jolta elämänhenki oli riistetty, sillä lähellä tyhjää\noviaukkoa virui pieni, vanha ja kurtistunut jauhoiseen takkiin puettu\nolento, kaikki se mitä mylläri Fontbleusta oli jäljellä.\n\nHänen yläpuolellaan kääntelehti myllyratas -- kääntelehti ikäänkuin\nhenkien liikuttamana, sillä päivä tuntui aivan tyyneltä.\n\nEnempää ei David nähnyt, sillä kaikki se, mitä Grondin Manorin elämästä\noli jäljellä, oli paennut vanhan kivikirkon turviin kentän toiselle\npuolen, ja tämän rakennuksen ympärillä villit temmelsivät ryhtyneinä\nviimeiseen voitolliseen hyökkäykseen. Peter Joelin sormet pusersivat\nDavidin käsivartta. Kaksi tahi kolme laukausta kajahti voittaen villien\nkarjunan, mutta siinä olikin kaikki. Nuo laukaukset todistivat omalla\nliikuttavalla tavallaan, kuinka heikkoja kirkon sisäpuolella oltiin.\nNiitä seurasi raudoitettuja tammiovia vastaan työntyväin hirsien\njyskettä ja raivoisampi kiljaisu alastomain ja maalattujen paholaisten\nriemuitessa kun esteet alkoivat järkkyä.\n\nDavidin mieli mustui, ja päivä tuntui äkkiä käyneen tulenkarvaiseksi.\nVain Mustan Metsästäjän ääni vierestä pidätti häntä.\n\n\"Odottakaa!\" tämä sanoi. \"Laukaiskaa ainoastaan silloin kuin minäkin ja\nkatsokaa, että jokaisen luoti kaataa yhden intiaanin tuolta ovelta.\nOlemme saapuneet ajoissa -- juuri parahiksi.\"\n\nHän henkäisihe syvään, heilautti päätään taaksepäin, ja hänen\nkurkustaan puhkesi huuto. Tuon huudon kajahtaessa ei Peter Joel enää\nollut pelkkä ihminen, vaan musta, arvoituksellinen metsäin henki,\npuoliksi ihminen, puoliksi paholainen, olento, joka tuli ja meni tuulen\nkeralla, synkeä, ennehikäs hahmo, kuoleman varjo -- rajamaiden\naavemainen Musta Metsästäjä. Milloinkaan ei David ollut kuullut tuota\nkauheata huutoa, eikä Peterin tarkoituksena liioin ollutkaan, että hän\nsitä konsanaan kuulisikaan, sillä se ei ainoastaan ollut\nmielipuolisuudesta hersynyttä, vaan mielipuolisuutta -- valittava,\nkauhea huuto, joka alkoi nyyhkyttävänä ähkäisynä ja kasvoi, kunnes se\nnäytti täyttävän kaikkeuden ja saavan maanpiirin kauhusta väräjämään.\nJa mies, jonka huulilta se kajahti, oli taas Musta Metsästäjä eikä enää\nPeter Joel -- menneiden vuosien palavain majain ja punaisen kuoleman\nMusta Metsästäjä, olento, jota mielettömyys ajoi ainaiseen vaellukseen\netsimään kasvoja, jotka jo olivat maan povessa.\n\nSillä Peter Joel oli taas menettänyt järjen valon, jonka Marie Rock oli\nhänelle voittanut. Mielipuolisuuden ja koston henkenä hän seisoi\nhuutonsa viimeisen kaiun sammuessa pois, ja hänen pyssynsä pamahtaessa\nvärisi ilma vielä sen kaameutta. Davidin luoti osui suoraan erään oven\nedessä häärivän intiaanin sydämeen. Peterin ja Carbanacin pyssyt\npamahtivat hänen vieressään, eivätkä nekään osuneet harhaan, sillä kuin\näkillisen iskun herpaannuttamina olivat intiaanit keskeyttäneet\nhyökkäyksensä ja seisoivat kuin puukuvat Mustan Metsästäjän huudon\nkajahtaessa kuin tuomiopasuunan. Jos olisi ollut yö, ei ainoakaan\nsoturi olisi ollut niin urhoollinen, ettei olisi suin päin lähtenyt\npakenemaan tuota ääntä, jota intiaanikylissä ja kaikkialla korpimaassa\npelättiin enemmän kuin mitään muuta.\n\n\"Ladatkaa uudelleen!\" oli David huutanut. \"Ladatkaa ja ampukaa niin\npian kuin voitte!\"\n\nMutta tämä päivä oli Peter Joelille samanlainen kuin muuan päivä\nviisitoista vuotta sitten, ja kuten hän silloin valtava puunoksa\nkädessä oli paljaine käsineen karannut kostamaan vaimonsa ja lapsiensa\nmurhaa, niin hän nytkin mielettömänä, karjuvana paholaisena karkasi\nniiden kimppuun, jotka olivat tulleet riistämään häneltä toista naista,\njota hän rakasti -- Marie Rockia.\n\nSilloin olisivat intiaanit saattaneet nujertua tuon tumman ja kauhean\nolennon tiellä kuten heitä Juanitan laaksossa oli nujertunut, mutta\nheidän päällensä hulmahtaneen kostonhengen kintereillä seurasi muuan\n_mies_, ja tuon miehen jäljessä kaksi muuta. Ja nähdessään ihmisiä --\nkalvaita miehiä aavemaisin kasvoin -- laukesi muutamilla heistä se\nlumo, joka heidät oli kammitsoinut paikoilleen.\n\nDavid näki vain kuoleman edessään, mutta hän olisi syöksynyt vaikka\ntuhanteen surmaan ennenkuin olisi hyljännyt Mustan Metsästäjän. Äkkiä\nleimahti hänen omassa veressään mielettömyyttä, ja Peter Joelin\nepäinhimilliseen huutoon yhtyivät hänen hurjat, pahaenteiset\nparkaisunsa. Muuan hahmo lennähti hänen rinnalleen, Carbanacin jykevä\nvartalo -- Carbanacin, josta oli tullut peto ja jonka rinnasta kumahti\nkuin eläimen mylvinää. Jos ääni voi olla mielipuolisuutta, iskehti\nmielipuolisuus ilmaan Grondin Manorin ympärille, sillä Peterkin huusi\nraivoaan ja vihaansa. Konsanaan ei sellainen näky tule toistumaan, mikä\noli nähtävissä pikku kirkon akkunaluukkujen takaa ja ampuma-aukoista,\nja kokonaisen sukupolven ajan kertoiltiin intiaaniheimojen keskuudessa\naina Kanadan ääriltä kaukaiseen Ohioon saakka tarinaa siitä, kuinka\nneljä mieletöntä miestä otteli puolta mohawkien heimoa vastaan.\n\nPeter Joelin tavoin olivat muut kolme antaneet pyssyjensä kirvota ja\ntemmanneet vöistään terävät tapparansa. Etualalla olevat viholliset\njoutuivat äkillisen kauhun ja pelon valtaan. Ja nyt David muisti\nainoastaan itseään sekä tehtäväänsä, ja kymmenen miehen voima näytti\nkasvaneen hänen käsivarsiinsa sekä olemukseensa. Jokaista\ntapparanlyöntiä säesti hänen huuliltaan puhkeava huuto, pelottavan\nkauhea kuin Peter Joelin ikään. Hänen tapparansa valahti äkkiä\npunaiseksi sen halkaistessa erään vihollisen ajellun kallon kiireestä\nhartioihin saakka. Hän hautasi sen erään toisen päähän, joka oli\nkääntynyt pakenemaan. Musertavan tappavana sujahti se erääseen\nalastomaan rintaan. Pelkoa ei hän tuntenut, ainoastaan yli-inhimillistä\nhalua surmata. Mikäli iskuja osui häneen, ei hän sitä tuntenut.\n\nSilloinkin, yhden ainokaisen pyyteen humalluttamana, oli hän jykevän\nCarbanacin rinnalla kuin lapsi. Sillä Carbanac eli sitä kunnian hetkeä,\njoka oli hänen veriperintöään -- Carbanac, rahvaan mies, mies, jonka\nhäpeällinen nainen oli hyljännyt, muuttui nyt kauhistavaksi, valtavaksi\njumalaksi. Hänen huutonsa kajahtivat voitollisina säestäen Mustan\nMetsästäjän huutoa. Oikealle ja vasemmalle hän halkoi tietä, lennähtäen\nvihollisen kimppuun kuin raivoisa pantteri, iskien kuin salama,\nsäälimättömänä ja armottomana, pisintäkin vihamiestä päätään pitempänä.\n\nKamppaillen nyt ei valloittaakseen vaan säilyttääkseen henkensä\nmohawksoturit saarsivat hänet. Heidän keskeensä kävi Davidin tie, ja\ntuokion ajan oli Musta Metsästäjä hänen rinnallaan. Tappara tämän\nkädessä näytti hänestä salamalta, niin äärettömän nopeaan se sujahteli\nauringossa. Enää ei hän tuntenut Metsästäjän kasvoja entisiksi, sillä\nniitä tahraavan veren takaa leiskahteli hämmentynyt sielu, joka oli\nhänelle outo. Hän näki Peterin ottelevan kuin tiikerin, ja sitten hän\niski ja löi yksinään, kunnes kuolemanrengas murtui Carbanacin\nympäriltä. Ja sen katketessa muuan toinen hahmo syöksähti ottelevan\njättiläisen vierelle, ja David tiesi, miksikä mohawkit olivat takaapäin\nväistyneet syrjään, sillä kirkon murtuneesta ovesta oli Kill-Buck\nsotakirveineen rynnännyt esiin yhtyäkseen otteluun.\n\nTuokion ajan David näki tuon oven. Mohawkien rynnistys oli murtanut sen\nniin että se riippui oviaukossa poikittain kuin kiila, ja tämän\nrinnankorkuisen seinän takana, minkä yli Kill-Buck oli hypännyt,\ntuijotti kalmankalpeita, verettömiä kasvoja -- naiskasvoja, joiden\navartuneesta katseesta tulvehti ääretöntä kauhua. Tänä silmänräpäyksenä\nvälähti Davidin mielessä salamannopea ajatus -- _missä olivat Grondin\nManorin miehet?_ Sillä hän kuuli ainoastaan naisten itkua, ja ne silmät\nsekä kasvot, jotka tähyilivät murtuneesta oviaukosta, eivät olleet\nmiesten. Sitten hänen ja aukon välille syntynyt avoin paikka äkkiä\ntulvahti täyteen, ja puolisen tusinaa alastomia roistoja ryntäsi ovelle\nhumaltuneina tuon avuttoman saaliin näkemisestä. David oli kuitenkin\nnopeampi. Hän ehätti käsivarrenpituuden verran edelle ja iski niin\nraivoisasti eräitä maalilla töhrittyjä kasvoja, että ne ruhjoontuivat\npunaiseksi sohjuksi. Nyt hän tunsi saavansa iskuja. Paljasta terästä\ntunkeutui hänen ruumiiseensa. Kuolema saarsi hänet, läheisenä ja\nhuohottavana, raivoisana ja julmana.\n\nJa sitten kajahti valon sumetessa naisen huuto -- huuto sieltä sisältä\n-- huuto helvetistä, joka vaihtui hänelle taivaaksi.\n\nTuo huuto mainitsi hänen nimensä.\n\n\"_David! David! David_!\"\n\nHän huusi vastauksen. Hän kohosi valtavaksi ja voitolliseksi kuin\nCarbanac. Hän taisteli niin, ettei Richelieussa koskaan oltu nähty\nihmisen niin taistelevan. Muuan tomahawki painui hänen olkapäähänsä.\nHän kesti sen sekä lennätti kuolemaa sinne, mistä tuo isku oli tullut.\nMohawkit epäröivät tämän pahanhengen edessä, jota he eivät kyenneet\nkaatamaan, ja heidän epäröidessään hän ryntäsi päin kuin verentahraama\npeto, jota oli mahdoton saada hengiltä. He kääntyivät, ja silloin oli\nMusta Metsästäjä heidän edessään, eikä noista kuudesta ainoakaan\npalannut tovereittensa luokse.\n\nJa taas kajahti tuo taivainen huuto Davidin korvissa.\n\n\"_David! David! David_!\"\n\nSe ei pysäyttänyt häntä vaan kannusti häntä eteenpäin. Hän oli kuin\nMusta Metsästäjä. Nyt ei hän huutanut raivoaan vaan voitollisuuttaan.\nMohawkit oli lyöty. Paholaisia oli lähetetty heitä vastaan, eivätkä he\npelon lamauttamina voineet näille mitään. Heidän vainajiaan virui\nmaassa niin paljon, että oli kestävä kokonaisen sukupolven, ennenkuin\nnäiden paikat jälleen täyttyisivät.\n\nHe pakenivat: Musta Metsästäjä riensi kylväen kuolemaa viimeisten\nkintereillä.\n\nKeskellä ruumispinoa seisoi Carbanac. Tuon jättiläisen asennossa oli\njotakin, mikä sai Davidin kiiruhtamaan hänen vierelleen. Carbanacin\njalkain juuressa oli Peter, kykenemättömänä nousemaan, mutta hymyillen\nhaavainsa vuotaessa verta. Aivan Peterin vieressä makasi Kill-Buck,\njoka vihdoinkin oli lähtenyt esi-isäinsä luokse paremmille\nmetsästysmaille.\n\nCarbanac, jumala, jonka nainen oli hyljännyt, ähkyi henki\nsalpaantuneena kuin mumisten jotakin outoa laulua. Hänen silmänsä\nolivat avartuneet ja tuijottavat ikäänkuin olisi hän nähnyt tuon naisen\ntulevan metsästä hänen luoksensa avosylin. Ja sumenevin silmin erotti\nDavid suuria viiltoja Carbanacin rinnassa ja päässä kauhean halkeaman,\njonka intiaanin sotakirveen terä oli survaissut.\n\nNäin Carbanac seisoi mohawkien paetessa, ja hänen kuoleville huulilleen\nhersyi hymy hänen antaessaan oman vertatippuvan tapparansa kirvota\nkädestään ja ojentaessaan kätensä tuota näkymätöntä kohden. Hymyä\nseurasi korahdus, ja hiljaa hän vaipui maahan jalon sielun paetessa\npois.\n\nSinä hetkenä, jona Carbanacin elämä sammui, hulmahti suunnaton,\nleppoisa pimeys Davidin ylle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän\nvaipunut, vaipunut loputtomiin. Mutta nopeammin kajahti tuo ääni taas,\nAnnen ääni, joka tavoitteli häntä, kunnes löysi hänet, ja hän saattoi\nkuulla sen nyyhkivänä sopertavan nimeään niin lähellä kuin olisi se\nollut osa hänen sieluaan.\n\nSillä hänen viimeisenä tajunnan tuokionaan oli Anne polvistunut hänen\näärelleen tuohon ruumisröykkiöön kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\n\n\n\nXXX luku.\n\n\nLiitäen niiden tummien varjojen laaksossa, jotka ajelehtivat elämän ja\nkuoleman välimailla ei David päiväkausiin saanut tietää Grondin Manoria\nkohdanneesta murhenäytelmästä enempää kuin minkä omin silmin oli\nnähnyt. Mutta alusta alkaen, silloinkin, kun kaikki muut luulivat häntä\nvainajaksi, hän tiesi, että Anne oli hänen luonansa. Niinä vilahtavina\ntuokioina, joina pilvikehä hänen ympäriltään hetkeksi murtui, hän aina\nnäki Annen valkoiset kasvot äärellänsä kuin enkelin ikään, ja Annen\nsuuret silmät sekä hellä ääni kutsuivat häntä takaisin elämään. Sillä\njoka hetki Anne vartioi hänen ruhjoontunutta, haavoitettua ruumistaan,\njakaen ainoastaan Davidin äidin kanssa tämän kalliin etuoikeuden.\nÄidinrakkaudella, joka ei tiedä itsekkyydestä eikä pelkää uhrauksia,\nMarie Rock tajusi, että vain Annen vallassa oli pidättää David heidän\nkaikkien luona, mikäli sellainen ihme oli lainkaan mahdollinen.\n\nJa aina tuntien Annen käden estävän häntä vajoamasta syvemmälle\nvarjoihin David vihdoin nousi siitä kuilusta, jonne oli sortunut, ja\navaten eräänä aamuna silmänsä näkemään samaa Algonkinin intiaanikesän\naurinkoa, joka täsmälleen vuotta aikaisemmin oli varoittanut heitä\nlupauksellansa Päivänlaskunkalliolla hän näki Annen -- entisen Annen --\nseisomassa sen säteissä ja iloisesti kutsuvan häntä nimeltä.\n\nSenjälkeen hän päivä päivältä toivuttuaan yhä enemmän sai tietää paljon\nsellaista, mille pimeässä vaeltaessaan oli kaihonnut selitystä. Peter\nsaapui arpikasvoisena hänen luoksensa, katkennut kätensä siteen\nvarassa, ja hänen mukanaan oli Nancy Lotbinière. Anne hänelle kaikkein\nensiksi kertoi, että luojan armosta oli mohawkien hyökkäys tapahtunut\nsunnuntaiaamuna, jolloin useimmat Grondin Manorin naisista ja lapsista\njo olivat kirkossa, ja että hän ja Nancy olivat katselleet tuota\nhirveätä taistelua, ensin ampuma-aukoista ja sitten kaatuneen oven\ntakaa.\n\nMutta kipeästi kaihosi David saada tietää vakavimmista tapahtumista, ja\nnämä tiedot hän sai Peteriltä sekä parooni St. Denisiltä, jonka harmaat\nkasvot olivat vanhenneet ja jonka katseessa oli syvä, murheinen,\nlähtemätön häive. Carbanac oli kuollut. Kill-Buck oli kuollut. Ja pieni\nFontbleu-vanhus oli kuollut sekä kolme miestä, seitsemän naista ja\nneljä lasta Grondin Manorista. Useimmat miehistä olivat uskoen kotiensa\nolevan turvassa lähteneet Dieskaun riveihin torjumaan englantilaisia.\nSinä aamuna oli kirkossa ollut kuusi vanhaa pyssyä, joita _curé_ oli\nsiellä vuosikausia säilyttänyt, mutta tuskin puolta sarvea ruutia eikä\nedes kahtakymmentä kuulaa. Ainoastaan lusikallinen ruutia oli jäljellä\nMustan Metsästäjän huudon kajahtaessa metsänlaidasta. Kymmentä\nminuuttia myöhemmin olisi se löytänyt vain kuoleman verenkarvaiset\nsiivet varjostamassa Grondin Manoria. Paroonin kasvot olivat vieläkin\ntuhkanharmaat hänen kertoessaan ihmeestä, joka kartanossa oli\ntapahtunut. Sinä aamuna oli Anne taas saanut oudon taudinkohtauksen,\ntaudin, joka oli kalvanut häntä siitä saakka kuin hän oli palannut\nQuebecista, ja Nancy oli hänen luonansa. Viime hetkellä Anne nousi\nleposohvaltaan ja riensi Nancyn kanssa kentän poikki. Jumala oli\nvarmaankin heidät lähettänyt, sillä tuskin olivat kirkon ovet\nsulkeutuneet heidän jälkeensä kun mohawkeja susiparven lailla ryntäsi\nmetsästä.\n\nMusta Metsästäjä oli mennyt. Kukaan ei ollut häntä nähnyt siitä\nhetkestä lähtien, jona hän oli rynnännyt vihollisten perässä. Hän ei\nollut palannut noutamaan pyssyäänkään, jonka oli heittänyt maahan, ja\nniin jäljettömiin oli hän hävinnyt kuin olisi maa hänet nielaissut.\n\nDavid ei kuitenkaan saattanut uskoa, että Peter Joel oli ainaiseksi\npoissa. Anne lujitti häntä tässä uskossa. \"Hän ei voi lähteä iäksi --\nei noin -- ennenkuin Jumala on suonut minulle tilaisuuden polvillani\nanoa häneltä anteeksi.\" Näin tyttö lohdutteli Davidia äänensä\nvärähdellessä murhetta, jota hän kaiken aikaa oli kokeva onnensa\nohella. \"Jumala ei salli niin käyvän, David, sillä minä rakastan häntä\n-- rakastan häntä -- ja olen tehnyt hänelle vieläkin kauheampaa\nvääryyttä kuin sinulle. Jos hän on kuollut ja minä olen ollut\navullisena ahdistamassa häntä takaisin mielipuolisuuteen, vaikka olisin\nvoinut tuottaa hänelle onnea, niin on minun siitä vielä vastattava\nJumalanäidille taivaassa.\"\n\nDavid saattoi ainoastaan taistella rintaansa tukahuttavaa tunnetta\nvastaan sekä painaa Annen kasvoja niin likellensä, ettei tyttö nähnyt\nhänen silmäinsä polttavaa ilmettä.\n\n\"Hän on palaava takaisin\", hän sanoi, ja noita sanoja hän toisteli\npäivä päivältä ja usein itsekseenkin. Marie Rock ei sanonut mitään, ja\nhänen silmänsä kertoivat vain aavistuksen siitä, mitä hänen\nsydämessänsä tapahtui -- sydämessä, jonka oli vallannut suurempi\nyksinäisyydentunne kuin milloinkaan ennen.\n\n\"Murhenäytelmä on tullut elämäämme\", parooni St. Denis muuanna päivänä\nlausui hänelle luoden kaihoisan katseen hänen painuneeseen päähänsä.\n\"Mutta edessämme on aurinkoa ja onnea, ja jos -- jonakin päivänä -- --\"\n\nSen pitemmälle hän ei kuitenkaan jatkanut, sillä hänenkin sydämessään\nasusti toivottomuus, jota oli siellä ollut jo kauan. Musta Metsästäjä\noli mennyt, ja Marie Rockin sydän oli mennyt hänen mukanaan, eikä\nainoastaan joksikin ajaksi vaan ainaiseksi.\n\nJa todellakin näytti siltä, kuin olisi Mustan Metsästäjän niin kauan\npelkäämä ja ennustama onnettomuus tullut ja mennyt ja että paroonin\nennustama päivänpaisteinen onni oli sangen lähellä suurinta\ntäyttymystään, sillä sir William Johnsonin intiaanit olivat lähteneet\nasuinpaikoilleen, hänen siirtokunnista tuomansa joukot olivat tekemässä\nkotiinlähtöä, ja lähes nelisentuhatta ranskalaista oli vahvoissa\njuoksuhaudoissa Ticonderongan solan tienoilla. Huolimatta ranskalaisten\nensimmäisestä tappiosta kulkeutui kautta Uus-Ranskan sellainen sanoma,\nettä englantilaisten valtausyritys Crown Pointissa ja Kanadassa oli\npäättynyt hyvin kehnosti ja ettei vihollinen enää koskaan yrittäisi\netelästä tunkeutua Richelieuhin.\n\nJoksikin aikaa levitti kuolema murhevaippansa Grondin Manorin ylle.\nMutta ihana lokakuu seurasi syyskuuta, ja kartanossa alkoi helistä\nnaurua. Vanha myllyratas jatkoi lauluaan, ja liikutettuina David sekä\nAnne sitä kuuntelivat.\n\nPäivänlaskunkallion laelle, sinne, missä David oli kertonut Annelle\nruutisarven tarinan, oli Fontbleu, Carbanac ja Kill-Buck haudattu.\n\"Tahdoin heidät sinne\", Anne sanoi kertoessaan asiasta Davidille,\n\"koska se on _meidän_ pyhä paikkamme ja koska me tulevina vuosina usein\nvaellamme sinne yhdessä.\"\n\nJa eräänä kauniina syyspäivänä seisoivat he näiden kalliiden\nhautakumpujen vieressä. David oli jo melkein vahva, ja Anne oli kuin\nvuosi sitten, hiukset kimmeltävänä palmikkona. Kalpeuttaan\nlukuunottamatta oli hän niin samanlainen kuin silloin, että David\nitsekseen ihmetteli, kunnes tyttö mukanaan tuomansa huivin kätköstä\nveti esiin ruutisarven.\n\nJa silloin hän ääni hiukkasen värähdellen ja pää painuksissa, niin\nettei David hetkeen nähnyt kyynelten kimallusta hänen silmissään,\nsanoi:\n\n\"David, olen niinkuin tuona toisena päivänä kauan, kauan sitten. Puku\non sama, nauha hiuksissani on sama, sama\" -- ja hänen äänensä tukahtui\nhiukan -- \"sama sydän täällä!\" Hän vei kätensä povelleen. \"Ja tahtoisin\nkuulla ruutisarven tarinan uudelleen, David, aivan kuten sen silloin\nkerroit. Taisteluista, jotka minua niin säikyttivät, on sinun kyllä\nvaiettava, sillä nyt olemme niistä päässeet. Mutta tahtoisin sinun\nkertovan uudelleen näistä kaivertamistasi sanoista, ja alttarista,\njonka ääreen kaksi enkeliä on polvistunut, ja pojasta, josta pian on\ntuleva mieheni ja joka ongenvapa käsissään seisoskelee niin\nalakuloisena.\"\n\nJa hautakumpujen äärellä kertoi David tuon tarinan, hautakumpujen,\njoissa lepäsivät mylläri Fontbleu, jumal-ihminen Carbanac ja\ndelawaresoturi Kill-Buck, saman ihanan, lupauksista rikkaan maailman\navarana auetessa heidän eteensä. Ja hänen kertoessaan tuli muuan\nnelijalkainen otus heidän takanaan olevalta polulta. Ensin se seisoi\nihmetellen, mutta istahti sitten kuuntelemaan ikäänkuin se olisi\nitsekin ymmärtänyt kaiken -- sekarotuinen koirapahainen.\n\n\n\n"]