[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGrjt-tOf6P-X7gM6ymwl1NVYy_b1Sq1PiZ7zQzwbE3s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1686,"Untuvainen y.m. kertomuksia","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"1686-lagerlof-selma-untuvainen-y-m-kertomuksia","1686__Lagerlöf_Selma__Untuvainen_y.m._kertomuksia",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1894,1912,13330,82621,false,56163,[24],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Untuvainen y.m. kertomuksia\" by Selma Lagerlöf is a collection of narratives written in the early 20th century. The work appears to explore themes of love and social expectations through the lens of its main character, Untuvainen, as she navigates her relationship with her fiancé, Maurits, and their social standing.   The opening of the book establishes a vivid scene where Untuvainen is depicted as she embarks on a journey with Maurits, sitting in a carriage. As they travel, the narrative captures the bittersweet emotions of her loving parents watching their daughter depart and the mixture of excitement and anxiety that fills Untuvainen. The dialogue highlights her respect for Maurits, who seems to rise in stature as they leave familiar surroundings and move toward the home of his wealthy uncle. However, underlying tensions arise from social differences and Maurits's sense of obligation to prove his worth, setting the stage for conflict as they approach this new chapter in their lives. The complexity of relationships and societal pressures is unveiled as Untuvainen grapples with her feelings, offering a glimpse into the personal and cultural dynamics that will unfold in the story. (This is an automatically generated summary.)",[],235,"Novellikokoelma sisältää kertomukset Untuvainen, Äidin valokuva ja Hopeakaivos. Tarinat käsittelevät inhimillisiä suhteita, moraalisia valintoja ja menneisyyden merkitystä, yhdistäen tarkkaa havainnointia ja sadunomaisia tunnelmia.","Selma Lagerlöfin 'Untuvainen y.m. kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1686. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","UNTUVAINEN Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nSelma Lagerlöf\n\n\nSuomennos.\n\n\nUntuvainen ja Äidin valokuva teoksesta \"Näkymättömiä siteitä\",\nHopeakaivos \"Sadun satu\" nimisestä teoksesta.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOnpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaessaan.\n\nIhan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun,\njollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean\nliivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi\najetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen\nkorkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen\npienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla\nja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitten pienoinen\nnaisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään.\nIkäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun\nniiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat,\nsileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommeltuine silkkikukkineen.\nVaan kiesit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi\nmaalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja\nmajatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on\ntietysti pieni pyylevä maalaisruuna.\n\nTyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä\nkummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta\nminä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka\nseuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän\nja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä\non aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri\nnyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan\nkun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on\nsiellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti\nhyvästelevät häntä, ja ikkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät\npienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä,\nja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja\nkaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä\npian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia\nkatseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois\nsilmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa\nheidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe\nhäntä seuraavan, en koko kadun mittaan.\n\nKun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan\nkyynelet silmistään.\n\n\"Elä ole huolissasi, äiti!\" virkkaa hän. \"Saat nähdä, että hän kyllä\nsuoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin.\"\n\n\"Isä\", virkkoi äiti painokkaasti, \"puheesi on niin merkillistä.\nMiksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin.\"\n\n\"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta\ntotisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt\non menossa. En maar.\"\n\n\"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juurii olisi menoakaan\",\nvirkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään\nja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa,\nsillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset\nhäviävät puotiin.\n\nSillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen\noikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin\npelkää, niin, pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan\nUntuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi,\nsillä senpä takia juuri kaikki ihmiset tahtovatkin näyttää hänelle,\netteivät he ole niin vaarallisia.\n\nKoskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia\nkuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki\nhänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja\nsuurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyivät ja kaulaliinan\nruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja\npääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan\nalakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.\n\nMaurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia -- ei\nsitä todellakaan uskoisi, -- mutta Maurits puhuu vain järkeä koko\nmatkan. Mutta kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta,\nkäsittääkö hän oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee.\nLuuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden\npeninkulman matka hyvillä kieseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi\nnäyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla\noiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt\nkaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?\n\nJospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli\nvalmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin\nkanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä.\nMutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa\nnauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee\nja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.\n\n\"Oikeastaan on harmillista, että sinä olet niin herttainen\",\nsanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja\nse kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut\nensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut\najatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun\npoika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön,\njoka ei ollut saanut kasvatusta, jolla ei ollut erityisiä lahjoja,\neikä edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.\n\nMauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin\npormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä\nkuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei\ntietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän\nhänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään jolla perustaa kotia.\nMutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat\nautetut.\n\nNäen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on\nhiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten\ntyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä\npuhuu, mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se on\nvain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.\n\nJa mitäpä siitä vaikka hän oli odottanut, että Maurits tällaisena\npäivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan\ntoisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, -- silloinhan Maurits\nei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.\n\nMaurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen\non mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla\novat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän\nomistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita\nja hänellä on osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea\nperijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä\nenon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi\ntyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voisi testamentata kaikki\nmuille.\n\nPikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits\nvain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari\nvoisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan\ntoisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei ole\nkorkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että mikä enoa\nihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän punaista.\nSitäpaitsi hän jo on niin piintynyt vanhapoika -- hänen mielestään\nnaiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei eno pidä\nhäntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen pitää.\nMutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh, ellei\nhän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno sillä\nkerralla antaa kummallekin matkapassit.\n\nTyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas\nkuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan\najatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen\nkuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja\nkaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadakseen\njotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä,\npyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan\nsiksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän\neno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria\nkutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan\nymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä\npettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari\noli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen\nosakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut.\nEno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin\ntorilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle\noli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä\nja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.\n\nNiin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.\n\nIllan suussa he saapuivat perille. Enon \"residenssi\", kuten hän\nsitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien\nvuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran\nkalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja\nvuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja\nkoivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja,\nsillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.\n\nNuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat\nkahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri\npyörähyttää hevosen pihaan.\n\nMutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja\neno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä\nei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti\nhänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän\ntavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei\nvoinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.\n\nJa siinä nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukinpatruuna Teodor\nFristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta säteilevä.\nHän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko kansajoukko\nhuusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja hymyili\nsamalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää\nhänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi\nMauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet\nMauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta\nnähdäksensä vain sulhonsa, joka laajassa kaaressa lennätti hatun\npäästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta,\njonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja\neläköön-huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.\n\nEi, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan\nkuitenkin, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin\ntuo olisi sopinut mainiosti. Näytti kyllä juhlalliselta, kun\nhän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui\nkiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen\nesiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna\nMarin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa\nja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta\notsaltaan ja virkkoi: \"Kiitos, lapsukaiseni!\" Niin, Teodor-patruuna\nei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt\neno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla\nsattui huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän\nkirota sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat\nharvoin ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla\nTeodor-patruunan mieliksi.\n\n\"Huomenna\", virkkaa eno, \"on täällä suuret päivälliset ja\ntanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan\nvaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata.\"\n\nHeidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken.\nPatruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle\nsuljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin\nsuurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat\nkuin pingoitetut hiihnat maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja\neno on taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan\nvaunuissa.\n\nHän tulee sisään, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä, puheliasta\nrouvaa, jota hän nimittää \"vuorineuvoksettareksi\". Ja tämä sulkee\nAnna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin\njäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian\nvapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.\n\nKaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan,\nvanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea\nleikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.\n\nMutta sitten, kun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna\nMari on mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja\nharmillista.\n\nEno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää,\nettä Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei\ntunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä\nkepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi, että\nparasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka\njossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko\ntehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle\nalalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa:\n\"Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen,\nalan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto\nhyödyttäisi?\"\n\nHe kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä\nheitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole\nmillänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä\nasia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.\n\nSilloin Teodor-patruuna yhtäkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta.\nHän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein\nhuutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on\nnyt jo liian myöhäistä, siliä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia\nrintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että\nhän luikertelee kuin ankerias. Sitten hän heittää hänet luotaan niin\nvoimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut,\nellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jäi seisomaan\nja virkkaa: \"Mitä?\" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan.\n\nUntuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin\nhillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor-patruunan kimppuun\ntappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja\nainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee\nmielensä vain siitä syystä, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän\najattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.\n\nMaurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt\nkärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa\noli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne\nmorsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.\n\nHänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän\nitse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää\nleipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli\nmistään anteeksipyynnöistä. -- No, entäpä pormestaritar, hänen olisi\nsopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian\nylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt\nolisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty\ntulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian\nkahdenkesken matkustavat halki maan? -- Vai niin, Maurits ei ollut\nvaarallinen. -- Eipä ei, sitä hän ei ollut koskaan luullutkaan, mutta\nihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo\nkiesikärryt! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin\nkaikkein hullunkurisimmat kiesikärryt! Antaa sitten lapsiraukan ajaa\nrytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kieseissä ja antaa hänen, patruuna\nTeodorin, pystyttää kunniaportin kieseille!\n\n-- -- Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan\nnujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin\nhäkkikärryille!\n\nTuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin\nMauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi\nhyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa,\nettei Maurits siitä pitäisi.\n\nJa ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut\nMauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa\nhereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:\n\n    Kohosi koira vuorille\n    Ja haukkui koko Ruotsille,\n    Sen nimi on kuin sun,\n    Sen nimi on kuin mun,\n    Kuin kaikkein maailman ihmisten.\n    Mi nimi sen?\n    Se Mikä on.\n\nArvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli\ntyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa \"Mikä\"\nkoiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi\nMauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa\nkuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKuinka \"se\" on tullut? \"Se\" jonka nimeäkään hän ei uskalla mainita?\n\nSe varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan,\nkuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.\n\nOikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä \"se\"\non. Olkoonpa sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun\nse kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut\nolla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi,\nlevottomaksi ja syntiseksi.\n\n\"Se\" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. \"Se\" on\nsitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta\nkumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin\ntarttua. Hän sulkee mielensä \"siltä\", ja sisälle se tunkee siitä\nhuolimatta. \"Se\" karkoittaa veren suorista ja kiiruhtaa sen kulkua,\nse hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta\nkoko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. \"Sitä\" on kaikkialla\nhänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken\nmuun, jättäen vain \"sen\", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan\njäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.\n\nHän ei tahdo koskaan \"sitä\" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen\n\"sitä\" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten\nhän tuumailee ja miettii, miten \"se\" on tullut?\n\nOi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän\nmielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!\n\nHän oli varma ettei \"se\" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei\naamiaisella.\n\nSilloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut\nsellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei\ntavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja\nvuorineuvoksettaren.\n\nMaurits oli tosin tehnyt viisaasti lähtiessään metsälle, vaikka oli\nmahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan metsästeli,\njosta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits tietenkin\narvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon näkyvistä\nmuutamia tunteja, kunnes tämä ehti jälleen leppyä. Eihän hän\ntodellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo,\nettä hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja\njääneensä yksin Teodor-enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei\nollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.\n\nSitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt\nvuorineuvoksettarelta, oliko hän kuullut tarinan ihanasta Sigridistä?\nHän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt vastaamaankaan.\nVuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta eno kertoi sen\nkumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin pilkallisesti\nkertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa, nimittäin:\nAfzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösseltin yleinen historia\nnaisille. \"Mutta nepä eno tunteekin tarkoin\", oli Maurits sitten\nlisännyt.\n\nAnna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti\nLagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään\nMauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä hän olisi näyttänytkään\nloihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota\nMauritsin olisi sopinut tehdä.\n\nMutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa\nmainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta\nvihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää\nmyrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi\nMauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän\ntiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi.\n-- -- Niin, eilen, silloin kyllä hän ja Maurits, olivat voineet\nmiettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät\nasiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa.\nVoi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri\ntulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti\nkalisten hänen käsistään lautaselle.\n\nMutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi\njuttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: \"Jospa se olisi\nminun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt.\" Sen hän\noli lausunut niin merkillisellä äänenpainolla, että Anna Marin\ntäytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista\nsilmistään.\n\nJa kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään,\noli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut:\n\"Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin\ntultuaan arvella kuullessaan: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'...\nMinä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin.\"\n\nUntuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin\nhän alkoi nauraa yhä enemmän. \"Niin, oivan välittäjänpä onkin\nveljenpoikani valinnut itselleen\", tuntui hän tahtovan sanoa. \"Jopa\nnyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni\", ja joka\nkerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät\ntoistaneet: \"Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin\nolisin minä itse sen tehnyt.\" Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan\nvarma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles\nkuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen\nitkemään ja syössyt ulos huoneesta.\n\nEi \"se\" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.\n\nSilloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan\ntämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä, että sai olla luontoa\nniin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt\njotakin, jonka oli kadottanut kauan, kauan sitten.\n\nLeipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta\nhän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa\nkosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea\nolinpaikkansa.\n\nNiin pian kun hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut\nlähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut\nkatselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yhtäkkiä\noli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja\nheilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen,\nveti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.\n\nOo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!\n\nHän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin,\nmutta se ei vetänyt häntä puoleensa.\n\nÄkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän\noli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan hänen kanssansa.\nHän hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän\noli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten\nreippaalta mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna, hiukan\nkallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa, viuhuva\npajuvirpa kädessä, asteli navettaan.\n\nSe kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei\nollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut\ntehdä valtavaa vaikutusta, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni,\nyksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä\njotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen\ntoisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi\nhiukan vain sormensa kärjillä.\n\nMutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen\nkylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti\nantoi sille pikkusormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla\nvilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle\nsankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor\nseisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.\n\nSitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta \"se\" ei tullut\nsilloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain merkillinen ihme\ntapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor-patruunaa. Hänhän oli\nsamanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja\nheikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää\nparemmalta kuin oli.\n\nPatruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon\npenkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieleen. Hän tahtoi tietää\nmitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.\n\nSitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja\njääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä\nnäytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin\nja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten\ntalliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen,\nrenkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle\nnäistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli pitänyt\ntarpeellisena rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni\najatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana,\nniin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki\nlammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin.\nHän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja\nmaitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret\nullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivausosasto, heinäluhdit ja\nlato, jossa säilytettiin kerppuja lampaille.\n\nUinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä\nnähdessään. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen\nja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine\npöytineen.\n\n\"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!\" virkkoi hän.\n\nSiellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli\nkertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli\njo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle,\nmitä hän sanoi.\n\nKotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän\noli ollut sairaloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä,\nniin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla\nauttamassa leipomossa ja puodissa... Kuinka olikaan, oli hän sattunut\nmainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä\nyhteydessä hän oli myöskin virkkanut: \"Kotona kaikki hemmoittelevat\nminua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee\nminua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan\nAnna Mariksi. Maurits on niin mainio.\"\n\nVoi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän\nolisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran\nmelkein itku kurkussa: \"Maurits on niin mainio.\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni\",\noli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: \"Mutta miks'ette te,\nTeodor-eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen,\njoka saisi olla tällaisen kartanon rouva!\"\n\n\"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?\" oli eno kysynyt aivan\nsävyisästi.\n\nSilloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän\nhän voinut sanoa enolle, etteivät hän eikä Maurits välittäneet\nperinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi\ntuumailemaan, mahtoiko olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle\ntuli yhtäkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä\nsuurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän\nkumminkaan voinut.\n\nHeidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli\npienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön,\nkimakka-ääninen koiraressu.\n\n\"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira!\" virkkoi\npatruuna Teodor.\n\n\"Niin kylläkin\", oli hän vastannut.\n\n\"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny\non ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun,\nUntuvainen?\" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.\n\nNiin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi,\nettä mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.\n\n\"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon\nkaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli peite selässä ja liina\npäässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä\najattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs,\nkun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä\nherännyt joitain lapsuudenmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, mutta\nse alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois peitteensä. Ja kohta\nse alkoi käyttäytyä samoin kuin muutkin suuret koirat täällä, niin\nettä me sanoimme Jennyn varmaankin maalla kasvaneen.\n\n\"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin\nsohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli\nkerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita.\nMeistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen,\ntuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut\nvasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. -- Mutta\narvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan\nlähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja\nhyppi minua vastaan ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä\ntänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli\nliikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin\nhalusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin\npitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin.\"\n\n-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna\nMari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti\nlivisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä\npuhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään\nollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli\nkäynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.\n\nMutta ei \"se\" tullut silloin, ei silloin.\n\nVaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä\nei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa\njoku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen,\nhiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut.\nMutta sehän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa\nhiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että\nhänellä oli ollut oikein hauska.\n\nHänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja\nsentähden juuri että hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa\nkohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri\nilo katsella häntä tanssiaisissa.\n\nUntuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan\nesiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä\narvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun\nhän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen\nparas ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän\nmuka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei\nUntuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.\n\nMaurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta\nse ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits\noli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut:\n\"Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin\nharvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana\nmaailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari,\nlainata minut tänä iltana patruunien tyttärille.\"\n\nMutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. \"Ole sinä isäntänä\ntänä iltana\", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti\nkaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille\nseudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen\nolivat silmäilleet Mauritsia, ja sitten heidän katseensa olivat\nsattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle\npäätään.\n\nEno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun\nei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli\nkäynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia,\nmutta tytöt väistivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat\nolevinaan tanssiin pyydettyjä.\n\n\"Tanssi Anna Marin kanssa\", oli Maurits sanonut Teodor-patruunalle,\nja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen\npelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.\n\nEnokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.\n\nMutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla,\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käydä sen näköiseksi, kun eno\ntahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle\nsinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko\nmielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?\"\n\n\"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?\"\n\n\"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia\ntämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!\"\n\n\"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot.\" Ja\nUntuvainen tarkotti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan\nsiitä, että oli saattanut enolle harmia.\n\n\"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi,\njoka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan.\"\n\nSiihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan\ntupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut\nlepotuoliin.\n\n\"Miksei eno tahdo tanssia kanssani?\" oli hän kysynyt.\n\nPatruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukaisi ne ja katsoi kauan\nhäneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut\nkoskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee\najatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin\neno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei\nkaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten\nUntuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain\nja hyväillen.\n\nYhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella\nkädellään silittää Untuvaisen tukkaa. \"Pikku äiti\", oli hän sanonut.\n\nSiten \"se\" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa.\nKaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui,\nniinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIlta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja\nilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.\n\nOn jo myöhäistä, eikä muita ole enää valveilla kuin patruuna Teodor,\njoka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän\nnuoren miehen ja nuoren naisen.\n\nEi sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua\ntalosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille\nseisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.\n\nOnko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän\nkolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää\nkun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että\nhän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut\nnäkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla?\nTeodor-patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta.\nHän ei voi elää ilman tyttöä.\n\nSamassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat\ntuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja\nsen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.\n\nYö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa.\nHarmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja\nlepäävät.\n\nPatruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä että Maurits\non hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee\npois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat\nhaivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveillä, että\nilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja\nhentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.\n\nTeodor-patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia.\nAjatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa,\nhänen vielä vuoteella maatessaan. \"Kuuleppa Maurits\", hän aikoo\nsanoa. \"En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin\ntämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En\ntahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä.\"\n\n\"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?\" Maurits kysyy.\n\n\"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei\nkumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen\nkuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta\ntulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden\ntehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän\nkuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos,\nlapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla\nministeri.\"\n\n\"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta\", Maurits vastaa silloin,\n\"niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte\nmennä naimisiin!\"\n\n\"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten\nvirkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi?\nEi leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia\nministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen\nvuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virkaylennykset\nläpi. Mikä olisi tulos jos auttaisin teidät avioliittoon? Jok'ikinen\nvuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin\nte kuin minäkin.\"\n\n\"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa.\"\n\n\"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa\nkymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan\nmennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte\nkihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vain, nouse ylös, ota\nkiesisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän kumminkaan\nole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita\nmantereita kahdenkesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan\nluovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet\nkotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut,\njos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla\nlevoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet\nvanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan,\nnäkemättä häntä! Minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän\nkylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata\nhäntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä.\"\n\nJa ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja\nmatkustaa tiehensä.\n\nJa kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?\n\n\"Roisto\", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin\nvarkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään?\nItsekö hän vain huutaa niin itselleen?\n\nMitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että\nMaurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä,\nsaa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa\nitkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti\nilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.\n\nHiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren\nkätensä ja tavottaa yhden niistä.\n\nNiin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.\n\nHaiven toisensa perästä putoaa yhä vain hänen ympärilleen. Mikä on\nniiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja\nraskaat jalat tallaavat ne!\n\nPatruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat\nraudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi\nolla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat\nkysymyksessä nämä pienet turvattomat?\n\nJa hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan\nhän yhtäkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin\nmietteisiinsä.\n\nOli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion\näyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille\nheitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva\nkädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!\n\nJa tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja\nTeeseus ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat\nnäköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän\nrantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.\n\nMutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: \"Mahtaakohan kuolevainen\nnuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?\"\nJa Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt\nhäntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta.\nSilloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen\ntiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.\n\nNyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa\ntuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi.\nHän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa\nhyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.\n\nSitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen\nsilmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja\netäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- --\nmustiin purjeisiin -- --\n\nJa nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään\nepäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.\n\nJa siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja, istui. Niin se kävi. Niin\ntietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösseltin\nviitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat\nAriadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan\nvarmaan erehtyivät; Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.\n\nHyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että\nhäneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua\nonnettomaksi!\n\nNiiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli\nlahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä\nluottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän\nollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi\nhänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?\n\nMikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö\nettä hänen kauttansa eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä\nsopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka\ntuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä\nnaisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen,\nniin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä\nsyystä pitäisi hänet tuomita?\n\nOi Dionyysos parka, Teodor-patruuna parka! Ei ole helppo olla\ntekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvanpehmeiden kanssa. --\nNe syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.\n\nPatruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut\nmustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.\n\nSilloin putoaa siihen haiven ja aikaa pakista: \"Minäpä juuri olisin\nseurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan\nkorvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja\nsinä olisit sallinut minun sen tehdä.\" -- \"Olisin kyllä, -- olisin\nkyllä\", kuiskaa eno.\n\nLennähtää taas hiutale ja tarinoi: \"Minäpä olisin vallinnut suurta\ntaloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin\nseurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt\nlieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi\nkelvannut siihen?\" -- \"Suloinen pikku Untuva\", vastaa eno, \"olisit\nkyllä kelvannut.\"\n\nVielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: \"On niin sääli minua.\nSulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä\nitken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä,\netten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin --.\nEn ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni\nkynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään\nja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa\nminä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko\nminä sille mitään, että sinä rakastat minua?\" Eno vastaa silloin itku\nkurkussa: \"Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin.\"\n\nEno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan\npimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava\nilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi\naamulla.\n\nSilloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: \"Minä en tee\nsitä.\"\n\nMutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään\ntuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy\nsuurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain\npakenemista, mutta ei tiedä mitä.\n\nPakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan,\nsipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat.\nNe ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat\nkorsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu,\njoka hylkää linnut.\n\nJa hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva\nkerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva\nsiellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.\n\nHän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy\nnähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. \"Vai niin\", hän\nsilloin virkkaa, \"mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei\nollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat\ntulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven\nja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko\nelämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on\nhaihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa\ntuosta tyttöräpäköstä.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nKuinka \"se\" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän\naamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä\ntanssiaisten perästä, on \"se\" pikemminkin tuntunut jonain\nkiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on\nlähdettävä, kun \"se\" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei\nsillä ole suoritettavanaan sen suurempaa osaa hänen elämässään,\nsilloin \"se\" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.\n\nTuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumistaan\nrappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan,\nkylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla\nkivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.\n\nMutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä\naamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.\n\nPatruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää\neriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa\nMauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori\nmies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole\nerittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa\nastua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli\nUntuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun\nettä seppeleen syyskuussa?\n\nUntuvainen tuntee kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin.\nHän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan\nhän ei katso ylös.\n\nMaurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa\nkauheasti. \"Mutta, Anna Mari, mikset kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna\nMari, taputtaa Teodor-enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.\nKas niin, Anna Mari!\"\n\nNyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden\nläpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei\nMaurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa\nmennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor-patruunan\npuoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan\nhänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun\nkuningattaren kaltaista.\n\n\"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme\", hän vain virkkaa.\n\nNiin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.\nEi tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna\nMarilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.\nHän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,\nvaikkakin hän on vain köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.\n\nJa sitten saadaan ajaa kiesit esille, matkalaukut köytetään kiinni ja\neväspussit täytetään.\n\nTeodor-patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan\njonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi\nkyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin poissa suunniltaan. Hän on\nrutihullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa\nhänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: \"tule irroittamaan\nmorsiamesi, jos voit\".\n\nEno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin\nsuonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä,\nettä hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.\n\nSiinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen\nrakastetun. Ei, ei varastaa! Miksei kunniallisesti ja miehekkäästi\nastua esille ja sanoa: \"Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi\nsaa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti\nkoettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion\nkäyttää kaikkia keinoja.\"\n\nSilloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä\nsen mukaan.\n\nNivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits\nrähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin\npuhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi\ntytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?\n\nMutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit?\nHän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään,\npysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.\n\nHän seisoo yhä ikkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille,\nheidän täyttäessään eväspussia ja pukeutuessaan. Eivätkö he nyt ikinä\nvalmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan kokea\nsen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä ja\nauttanut hänet kieseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa,\nettä luulee tytön olevan jo poissa.\n\nHän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea... Voiko hän tulla\nonnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä\naamuna. No eihän vain, tietenkin hän on ollut onnellinen. Hänhän itki\nilosta.\n\nEnon siinä seisoessa sanoo Maurits yhtäkkiä Anna Marille: \"Sellainen\ntyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän\nosakkeista.\"\n\n\"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä\", vastaa\nUntuvainen. \"Se ei kenties olisi oikein.\"\n\n\"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt,\nmutta kuka tietää, vaikkapa tulee aika, jolloin ne kannattavat\nparemmin? Ja sitä paitse mitä enolle merkitsee sellainen\npikkuseikka...\"\n\nUntuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin\ntuskassa. \"Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua\ntämän ainoan kerran!\"\n\nMaurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. \"Tämänkö ainoan\nkerran, ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi,\ntiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi.\"\n\n\"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain\nkohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee\nkauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille\nniin hyvä.\"\n\n\"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät\nraha-asioista?\" -- Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä\nja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta\noppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.\n\n\"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!\" huudahtaa tyttö ja\nhuitoo epätoivoisena käsillään.\n\n\"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa\", virkkaa Maurits,\n\"jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään\npetoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun\nja isäni olevan todellisia roistoja.\"\n\nJa hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista,\njotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee\nhäntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä,\npormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua\ntappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista,\nettä hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta\noikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä\npiilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin.\nSe ei juuri ollut rakkautta se.\n\nJa sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta\nvälähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo tuijottaen siihen\nniinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka\nhän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan\nnähtäväksi todellisuudeksi.\n\n\"Menkäämme huoneeseeni, Maurits\", hän sanoo, \"niin saat samassa\nrahat.\"\n\nMutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä\nvoidaanko aavetta viekotella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin\näänetöntä tuskaa hänen kasvoistaan.\n\nMutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi\navautuu ja Anna Mari astuu sisälle.\n\n\"Teodor-eno\", hän sanoo lujasti ja päättävästi, \"elä osta niitä\npapereja!\"\n\nKas, sitä Untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka\nnäki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla\nkieseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta,\njonka hän sanoi.\n\nMutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt\nMaurits todella suuttuu.\n\n\"Vaiti\", kähisee hän hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa\nääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: \"Mitä olet\nsaanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen\nsanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne\ntulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen\npettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kumpikaan\nmeistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä\nosakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi\nodottaa, voi tämä olla hyvä yritys.\"\n\nPatruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun\nMauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.\n\n\"Eno\", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä onhan\ntunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä\nuntuvanpehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, \"nuo\nosakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan\nole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme.\"\n\n\"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!\" --\n\nAnna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä\nolisivat pari saksien terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki\nkaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän\nviimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa\nalastomuudessa, niin silloin pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle\ntuomionsa:\n\n\"Mitäpä muuta sitten oletkaan.\"\n\n\"Anna Mari!\"\n\n\"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan\", jatkaa armahtamaton\nkieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä\nkerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan\nsiitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin rikkaalla\nmiehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka voi kärsiä\nja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti käynnissä\nja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän vielä:\n\n\"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin?\nMitä me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa\ntäällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole\nsinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka\nmielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta\nkuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me\nolemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella\nja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli\ntarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei\nrakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin, miksi\net matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää\nminut hänelle, tahdoit että minä, että minä...\"\n\nPatruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä\nmorsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa\ntapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen\nsydämensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön\nvastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen\nvähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään\nmuuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.\n\n\"Eno, hän aikoo lyödä minua!\"\n\nJa hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.\n\nMutta Maurits on jo taas tyyni. \"Suo anteeksi pikaisuuteni 'Anna\nMari'\", hän sanoo. \"Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin\nlapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää,\nettä sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ettei mikään, ei\nedes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista.\nTules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään\nturviin minun vuokseni.\"\n\nTyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu\nvain likemmä enoa.\n\n\"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?\" kuiskaa Teodor-patruuna.\n\nVastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon\nruumiin.\n\nMutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin\nvirkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella\ntäydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa\nvalaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.\n\n\"Maurits\", hän sanoo, \"minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee\nsinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että\nhän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne.\nKunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa\nanna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kieseihisi, poikaseni,\nja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan\npelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi.\"\n\nJa samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret\nkätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että\nvoi suudella häntä otsalle.\n\n\"Hylkää tämä kadotettu olento!\" lausuu eno yhä uudelleen.\n\nMutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin\nsilmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen\nhuulillaan.\n\n\"Tule, Anna Mari!\"\n\nTyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on\nluvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää\npatruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän\nei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja\njää siihen nyyhkyttäen istumaan.\n\n\"Matkusta kotiin yksin häkkikärryissäsi, Maurits\", sanoo\nTeodor-patruuna tuikeasti. \"Tämä nuori nainen vierailee talossani\nvielä kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi.\"\n\nEikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta,\npyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.\n\nJa Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen\nlohduttaen, huudahtaa: \"Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty.\nTämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan.\nMinun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea\nsinulle tähän kauppaan, Anna Mari.\"\n\nJa ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:\n\"Onnenonkija!\"\n\nPatruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä\nkurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.\n\n\"Oi, Teodor-eno, anna kaikin mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.\nMaurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,\nTeodor-eno.\"\n\nHän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja\npatruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt\njo nauraa, äsken hän aikoi mennä naimisiin toisen kanssa ja nyt jo\ntoista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: \"Nyt olen\nsun pikku koirasi. Et pääse minusta.\"\n\n\"Untuvainen\", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. \"Tämän\nolet sinä tiennyt kaiken aikaa!\"\n\nTyttö alkoi kuiskailla: \"Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni\ntekemättä...\"\n\n\"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen... Maurits on onnellinen, kun\npääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen,\nväärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen...\"\n\nOi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija,\nolitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun\nherttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin\nvarjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina,\npilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa\nkyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan,\nja puistolammikossa uiskentelee säynäs, joka on niin vanha, ettei\nkukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin\nkuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut\nliverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.\n\n\n\n\n\n\nHOPEAKAIVOS\n\n\n\n\nKuningas Kustaa Kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire,\nniin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja\nkun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat\nja vaunut tien käänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas\npisti päänsä ulos vaununikkunasta ja huusi ajomiehelle: \"Mikä siellä\npitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?\"\n\nKun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa\nollut kumma, että valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne\nkestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten\nkuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät\nvaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko.\nMatkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut olivat\nkorjatut.\n\nKun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan\najankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan\nmetsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin\nseuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä,\njoten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan,\nsillävälin kun suuria matkavaunuja korjattiin.\n\nKuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli\ntuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni\nhauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka\nhalki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden\npajupensastojen välissä.\n\nMutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä\nnousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren\nja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Mutta ihmisten kävellessä hänen\nohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen\nastuimella, ja paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista\nuhkeata kansaa kuningas ei ollut ikipäivinä nähnyt. Miehet olivat\njokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja\nnaiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.\n\nKuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta\nja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: \"Nyt minä\nvarmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa.\" Mutta kun\nhän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin,\nei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi\nsydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: \"Turhia viholliset puhuvat,\nettä Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän\nnäköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni\nettä maani.\"\n\nHän käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään\nseisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat\nhänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.\n\nJa sitten kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin\nylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta\nnäytetään.\n\nKuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän\nsanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen\nhyökännyt, ja ettei se olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta\nnyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut\nyhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan.\nHänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle\nja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai\ntahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja\nrahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.\n\nTalonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen\nloputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten\ntai vastaan.\n\nKuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen.\nKyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen\nsilmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä\neikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin\nhänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.\n\nTalonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään\nodotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.\n\n\"Nyt on asia niin, Kustavi kuningas, ettemme osanneet tänään odottaa\nkuninkaan käyntiä\", talonpoika sanoi, \"ja siitä syystä emme nyt\nheti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään\nsakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä\ntuumimme sitä äskeistä esitystäsi.\"\n\nKuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen,\nvaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.\n\nSakastiin tullessaan hän tapasi siellä ainoastaan vanhan miehen,\njoka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen\nsuurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä\nollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen\nlammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.\n\nHän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.\n\n\"Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin\", sanoi kuningas.\n\nToisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui\nvastahakoiselta selittää, että juuri hän oli tämän pitäjän\nkappalainen, kun näki kuninkaan pitävän häntä talonpoikana.\n\n\"Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin\", hän virkkoi.\n\nKuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka\nsakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan,\npaitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla\nkuningaskruunulla.\n\n\"Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?\" kysäsi kuningas. Hän\ntahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain\noloista.\n\nKun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin\nmahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä\nluuloonsa että olen vain talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että\npappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja\nkoki elää niinkuin opetti.\n\nKuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan\nkorvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.\n\n\"Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan\nmielenmukainen\", hän virkkoi.\n\n\"Hiukan omavaltainen hän kyllä on\", sanoi pappi. Hän ajatteli, että\njos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän\nvoisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä\nsyystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. \"Moni kyllä sanoo\",\nhän jatkoi, \"että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän\nasiat.\"\n\n\"Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin\", sanoi kuningas.\nHänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään\narvostelemaan. \"Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja\nvanhanaikainen yksinkertaisuus.\"\n\n\"Kansa kyllä on kunnollista\", sanoi pappi, \"mutta se elää näin\nerillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin\nmuutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.\"\n\n\"No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua\", keskeytti kuningas\nja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut\nsellaisen miehen seuraan, joka huolehtii joutavia.\n\nKuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan\nrummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla\nsananvaihdossa talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan\naikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.\n\nNoilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota\nkuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat\nkunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.\n\nPapilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville\neräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi\nolla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt\nhän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut\nvaikea esittää.\n\nHetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko\nhän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että\nviholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.\n\nKuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen\nolla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä\nvastannut.\n\n\"Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja\nkuulla\", sanoi pappi. \"Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa,\nettä tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan\nrahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.\"\n\n\"Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä\",\nsanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes\ntiedä mitä itse on puhunut.\n\n\"Niin, se on totta\", tuli vastaukseksi, \"eikä pappi ole rikkaampi\nkuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua\nkuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa\nhäntä.\"\n\n\"No puhukaa vaan\", sanoi kuningas. \"Näkyyhän teillä sana olevan\nparemmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka\ntuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.\"\n\n\"Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata\", sanoi pappi.\n\"Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta\ntehdä.\"\n\nKuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin\nnojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua\nrintaa vasten.\n\n\"No saa alkaa\", virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.\n\n\"Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa\", alkoi\nkappalainen. \"Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi\nsotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari\nja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.\"\n\n\"Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa\", murahti kuningas\nantaen päänsä painua toiselle kupeelle.\n\n\"Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä\", pappi jatkoi, \"ja onni\ntavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet\nlaajalti kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan\najon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi\nettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä\nja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin\nköyhän ansiomaan antanut', virkkoi yksi heistä. 'Muilla seuduin\nihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me\nraatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'\"\n\nPappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä,\nmutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa\nvalveilla.\n\n\"Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan\noutoa välkettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan\nsammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja\npotkaisi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti\nsammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin\nkaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vain mahtane lyijyä olla?' hän\nsanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla\nmaan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa\nnähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta.\n'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti\nkivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä\ntai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä\ntäynnä', sanoi kievari.\"\n\nKun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan\nkohoavan ja toinen silmä aukeni.\n\n\"Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja\nkivilajeja?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, eivät he tunteneet\", pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää\npainui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.\n\n\"Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi\", jatkoi\nkappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. \"Nythän he luulivat\npäässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi\nikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi\ntoinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä\nkultavaljakolla kirkolle ajaa!'\n\n\"Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän\npäänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljo\nheillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen\nja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä\npaikka oli ja lähtivät kotiin.\n\n\"Ennenkuin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa\nFaluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen\ntuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan\nvannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.\"\n\nKuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan\nkeskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä\ntodellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen\nvälinpitämättömyydestään tietääkseenkään.\n\n\"Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän\niloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili\nmielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei\nollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitten hän naisi erään rovastin\ntyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä\nodottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi että kestäisi\nkauan, ennenkuin saisi paikan johon voisi vaimon viedä.\n\n\"Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän\nodotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen\npuoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti\nhänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän\nkatsahti ensin niihin ja sitte pappiin.\n\n\"Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli,\nettä olisikohan niissä lyijyä.\n\n\"'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.\n\n\"'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.\n\n\"'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.\n\n\"Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin\nlienee koskaan ollut.\n\n\"'Onko teidän pitäjässänne paljo tällaisia kiviä?' kysyi\nvuoripäällikkö.\n\n\"'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.\n\n\"Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle\nsanoen:\n\n\"'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että\nvaltakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'\n\n\"'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samensi. 'Vai on tämä\nhopeata!'\n\n\"Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä\nsaadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon\nhyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen\npuhettaan. Hän ei tahtonut tottua outoon sanomaan, että kotona\nhänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä\nodottamassa.\"\n\nKuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti\npuheensa.\n\n\"Sitten kävi varmaan niin\", sanoi kuningas, \"että kun hän palasi\nkotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että\nvuoripäällikkö vain oli laskenut leikkiä hänestä.\"\n\n\"Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt\", sanoi pappi.\n\n\"No, saatte jatkaa\", sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa\nkuuntelemaan.\n\n\"Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän\", jatkoi\nkappalainen, \"piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen\nlöydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi\npoiketa hänen luokseen kertomaan, että heidän löytönsä olikin\nhopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita\nikkunoissa, ja leveä havutettu ura vei maantieltä portaille.\n\n\"'Kukas täällä talossa on vainajana?' kysyi pappi pojalta, joka seisoi\nnojallaan aitaa vasten.\n\n\"'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitten hän jutteli papille, että\nisäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä.\n'Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti',\npoika sanoi. -- 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän\nkievari koskaan ollut viinamiehiä.' -- 'Niin', virkkoi poika, 'hän\njoi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan\nräiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä.\nJa eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin\nrattaansa ja jäi itse alle.'\n\n\"Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen\nmieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan\nmatkalla iloinnut ajatuksesta, että saisi kertoa suuren uutisen!\n\n\"Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter\nPetterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi\najatteli, että olipa hyvä ettei onni ollut häneltä päätä huumannut.\nHäntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas\nmies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista\nnyt?' -- 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä\nkävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan; vuoripäällikkö näet\nsanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika\nsäpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot?\nHopeatako se on?' -- 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita\nmiehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' -- 'Ihanko tosiaan\nse on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän.\n-- 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää\ntahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'\n\n\"'Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin\nsitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin\nkymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille\nsadasta taalerista.'\n\n\"Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä\nseisomaan itkien ääneen.\n\n\"Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen\nveljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi\njo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.\n\n\"Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa\nvaltaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli\najatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea,\nyhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen\nyön, eikä hän tyytynyt vain uuden pappilan rakentamiseen. Hänen\nmieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa,\nniin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään\nkaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko\nkaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee.\nMutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun\nhänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee\nsen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu,\nmutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa\npaikkakunnalla. Ja siiloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa\nkuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.\"\n\nYksi kuninkaan kavaljeereista aukaisi nyt sakastin oven ja ilmoitti,\nettä suuret matkavaunut olivat jo korjatut.\n\nEnsi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi\nmielensä. \"Antaahan kuulua miten lopuksi kävi\", hän sanoi papille.\n\"Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja\najatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.\"\n\n\"Hänen vielä istuessaan näine haaveineen\", pappi jatkoi, \"hänelle\ntuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut\npäivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa.\nHänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen\nnauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.\"\n\nKuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat\nauki. \"Totisesti\", hän sanoi, \"minä tuon papin sijassa olisin saanut\nkyllikseni koko kaivoksesta.\"\n\n\"Kuningaspa on rikas mies\", sanoi pappi. \"Hänelle joka tapauksessa\njää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton.\nSellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän\najattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä\nrikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata\njättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään\nköyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa\neteenpäin.\n\n\"Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen\nhänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa\nolisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten\nmökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki\nsaattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa\nsidottuina ja nilkat köysissä.\n\n\"Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti\ntarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut\nhelppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi\nSvärdiltä.\n\n\"Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari\nsanaa papin kanssa.\n\n\"Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä\nolet ainoa, joka tiedät missä hopeavuori on', hän sanoi.\n\n\"'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi. 'Kas, siitä asti kun\nsaimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen\nkanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme\nalituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi\nmeistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut\nriidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni\nhengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt\nkun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät\nkaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'\n\n\"'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'\n\n\"'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas,\nmutta pappi keskeytti hänet.\n\n\"'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun\nosallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'\n\n\"'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna\nyhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'\n\n\"Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut\nvastata.\n\n\"'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.\n\n\"'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, 'minä lupaan tehdä\nniinkuin minulta pyydät.'\n\n\"Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle\nmietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin\npalatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli\nniin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa\nvoinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja\nkelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan\nedessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi\njokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta\nnoiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan\nperikadon uhkaan?\"\n\nSilloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa\ntuijotti kertojaan. \"Totta tosiaan\", hän sanoi, \"kaikesta päättäen\ntällä kulmakunnalla on pappina miesten mies.\"\n\n\"Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut\", jatkoi pappi, \"vaan\nkun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin\ntyöt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin\npäästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtainväki\nkokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat\njokapäiväisiä sanomia.\n\n\"Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta\netsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin\nheti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa\nhopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.\n\n\"Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.\n\n\"Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä\nonnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän\nkysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua\nsiitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän\nsielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän\non päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa\neikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi\ntalonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat\nyhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän\npäättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan\nheidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat\nkaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän\njäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei\nminulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeakaivosvuoresta.'\"\n\n\"Entä sitten\", sanoi kuningas, \"miten talonpojat tekivät?\"\n\n\"He taipuivat papin tahtoon\", sanoi kappalainen. \"He ymmärsivät, että\npappi katsoi heidän parastaan, kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi\nköyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää\nkaivos huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi,\neivät he eivätkä jälkeläisensäkään.\"\n\n\"Ja onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin.\"\n\n\"On\", pappi vastasi, \"hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin.\"\n\n\"Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden\npappilan itselleen\", sanoi kuningas.\n\n\"Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä\nhän yhä asuu.\"\n\n\"Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut\", sanoi\nkuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.\n\nPappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä\njatkoi: \"Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren,\nkun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin\ntarvitsen?\"\n\n\"Sitä minä tarkoitin\", sanoi toinen.\n\n\"Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna\", sanoi kuningas, \"ja\nmitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään?\nSiitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän\nmukavuuksista.\"\n\n\"Sehän on toista\", sanoi pappi, \"jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee,\nniin hän kyllä myöntyy.\"\n\n\"Takaatteko minulle sen?\" kuningas kysyi.\n\n\"Sen kyllä takaan\", sanoi pappi.\n\n\"Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?\"\n\n\"Se jääköön Herran huomaan.\"\n\nKuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen\nkatsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi,\nsitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen\nhento vartensa ikäänkuin kasvoi. \"Saatte tämän seurakunnan papille\nviedä sellaiset terveiset\", sanoi kuningas, \"että ihaninta Ruotsin\nhallitsijalle on nähdä tällaista kansaa.\"\n\nSitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen\nhuulensa olivat hymyssä. \"Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä,\nettä hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa\ntalonpoikaispukuun?\" kuningas kysyi.\n\n\"Niin köyhä hän on\", sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille\nkasvoilleen.\n\nKuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman\nhyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. \"Antaa\nvaan kaivoksen jäädä koskematta\", hän sanoi. \"Kuka kerran on koko\nikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä\nmukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.\"\n\n\"Mutta jos valtakunta on vaarassa?\" sanoi pappi. \"Enemmän arvoisia\nihmiset ovat valtakunnalle kuin raha\", sanoi kuningas. Ja sen\nsanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.\n\nUlkona kansajoukko seisoi yhä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen\nsisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin\neräs talonpoika meni häntä vastaan.\n\n\"Saitko nyt puhua pappimme kanssa?\" talonpoika sanoi.\n\n\"Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan\", vastasi kuningas.\n\n\"Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme\", talonpoika\nsanoi. \"Kun käskimme sinun mennä sisään pappimme puheille, tiesimme,\nettä hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.\"\n\n\"Niin, kyllä kuulin vastauksen\", sanoi kuningas.\n\n\n\n\nÄIDIN VALOKUVA.\n\n\nEräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja\nmuodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta\nikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.\n\nKaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja,\nkaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon\nnurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja\nkaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä\ntapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista\nelämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä\ntarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja\nelämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.\n\nSeinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä\nvalokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois\npuitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä:\n\"Sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!\"\n\nSilloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on\nmahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti\nyhä painokkaammin: \"Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!\"\n\nVanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut\nhänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli\naina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa\nei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen\nilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi,\nmuisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen\nparaallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä\nja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva\nvaroitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai\nkumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt\navioliittonsa oli ollut hyvin onneton.\n\nKun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla.\nKuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla\ntottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui\nmerimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi\nhän palata kotiseudulleen.\n\nJa nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida!\nNiin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin\najatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.\n\nMutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon\nkarkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja\näänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla\noli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: \"Sinun on mentävä\nnaimisiin, Mattsson.\"\n\nVanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa\nyhteiskunnassa he elivät.\n\nKaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja\nvalkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä\noli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten\ntavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen\nvastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti\nseurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan\naivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias\nmeni naimisiin.\n\nMutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja\nsuorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä\nkovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla\nrimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine\nrintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes\nolisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä\nja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja\nsilmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt\nMattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva\nkiipesi takaisin puitteisiinsa.\n\nSeuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän\nonneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin\nvalokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä\nkarmi ajatellessa mitä oli tulossa.\n\nSamana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli\nlyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat\nantoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät\nkaupunkiin kuulutusta ottamaan.\n\nTuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie\nkalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan\nkalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat\nkattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se\nantaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen\nmutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa\nvilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit\nja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä,\nkuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat\npiikkejään suojelevasti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän\nsointupohjan puhallellessaan lietemaan kaislojen korsissa ja\npuhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes\nhiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa\nkilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa\ntuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.\n\n\"Hänen paperinsa eivät olleet selvät\", kuulutuksesta ei tullut\nmitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa.\nKului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin\nhänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.\n\nKoko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä.\nHän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki\nolivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo\ntullut.\n\nEi, sitä ei ollut tullut.\n\nKirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin\npauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu\nvillanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu\npäässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen,\nodottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä\ntuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. \"Mattsson pitää kiirettä\nnaimakaupallaan\", virkkoi kirkkoherra. \"Eikö Mattssonille mahtaisi\nolla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää\nnuori.\"\n\n\"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä.\" Hän kyllä tiesi olevansa\naivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut\nmuuta neuvoa.\n\nJa niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes\nlupa joutui.\n\nKoko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla,\nnurmikkokentällä, jossa ruskeat kaIastuslangat riippuivat, sataman\nsementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä,\njossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua\nvainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: \"Vai niin, jo aikoo\nnaida Mattssonkin, joka lähti käpälämäkeen omista häistään.\"\n\nEi säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta\nkaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko\nasialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän.\nÄidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.\n\nOli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan\nja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle\nmajakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi\nmorsiamensa, joka istui ja itki.\n\nHän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö\nistui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli\nniitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.\n\n\"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?\"\n\n\"Ei, tietystikään ei.\"\n\nTäällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli\nkaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille, mataloille\nhuoneille, etäiselle kaupungille, kaikelle tämä ikuinen kauneus valoi\nhohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle\ntaivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii\nrohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy\nsatamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa.\nKalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis\nkimaltelee veneen pohjalta.\n\nVanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan.\nNuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi\npäätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.\n\n\"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen.\nHäntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut\nkuin odottaa häntä.\"\n\nMattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa.\nJos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti\nolisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko\nasiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.\n\nNeljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän\nperästä tuli suuri marraskuun myrsky.\n\nYksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin\nja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia.\nVanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he\najelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he\naivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli\njäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa\npakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan\nenää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja\nsitten tuli kuolema.\n\nMoni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen\noli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta,\nsillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä\nhoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain\nolisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä\ntunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin\nnaimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa,\nkoska hän hoiti niin hellästi miestään. \"Nyt ei hänen ole vaikea\npäästä toisiin naimisiin\", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi\nsairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta.\n\"Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun\",\nhän sanoi.\n\n\"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat.\nTotta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka\nymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva.\"\n\n\n\n"]