[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcsI5N8FMxtURjBsBumgzk9-_KFGYipgPYxm6A2uhQlc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1687,"Gunvor Kjeld, papin tytär","Krag, Thomas P.",1868,1913,"1687-krag-thomas-p-gunvor-kjeld-papin-tytar","1687__Krag_Thomas_P.__Gunvor_Kjeld_papin_tytär",null,"romaani",[],[],"fi",1904,1911,53542,313460,false,56172,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Gunvor Kjeld, papin tytär\" by Thomas Peter Krag is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of Johannes Kjeld, a pastor who grapples with his faith while navigating the challenges of being a spiritual leader in two very different communities. The novel delves into the existential turmoil faced by religious figures, particularly as they wrestle with societal expectations and their own convictions.  At the start of the narrative, we are introduced to Johannes Kjeld, a pastor of a northern parish known for his profound sermons that resonate deeply with the struggling souls of his congregants. Following 20 years of service, he moves south with his wife and daughter, Gunvor, seeking a different environment for his family. However, Kjeld soon finds himself disillusioned by the complacency and superficiality of urban congregation dynamics, leading him to take a strong stand against injustices he perceives, particularly through a confrontation with corrupt authority figures. The opening establishes his character as one who is deeply passionate yet increasingly isolated due to his principled convictions, setting the stage for the ensuing conflicts and his quest for authenticity in a world he feels estranged from. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Lehtonen, Joel",255,"Romaani sijoittuu norjalaiseen rannikkopappilaan ja kuvaa papintytär Gunvor Kjeldin aikuistumista. Tarinan taustalla vaikuttavat hänen isänsä Johannes Kjeldin uskonnolliset kamppailut sekä meren ja vuonojen sävyttämä karu elämänpiiri.","Thomas P. Kragin 'Gunvor Kjeld, papin tytär' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1687. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","GUNVOR KJELD, PAPIN TYTÄR\n\nKirj.\n\nThomas P. Krag\n\n\nNorjankielestä suomentanut\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nPappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret,\nmatalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienet\nikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Se\noli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisin\noli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin sen\nkirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niin\nollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykin\nmajakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanut\ntorniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuin\nmuut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyä\nyön pimeydessä.\n\nKun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevan\nvuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun ja\nvaloon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suuren\npuolipyörön taivasta ja merta.\n\n\"Kuka teillä on pappina?\" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivat\npurjehtimaan saaren ohitse.\n\n\"Johannes Kjeld\", vastattiin.\n\n\"Onko se hyvä pappi?\" kysyttiin.\n\n\"Oo, se on koko pappi\", kuului vastaus.\n\nVastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuli\nseurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiin\nvältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen Johannes\nKjeldistä: \"Se on viisas... Se ymmärtää joka asian... Se puhuu kyllä\nihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen.\"\n\nNuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhä\nsoutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan Johannes\nKjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa,\nja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossa\nkuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, ja\nheidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja he\nkääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuin\nne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taas\nheille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.\n\nJohannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskus\nne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivat\ntien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta.\nNiissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta ja\nkärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästen\nuskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen.\nKirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, ja\ntälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkin\naina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtä\nihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia,\nahdasmielisyyttä, julkeutta.\n\n\"Mutta\", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja oli\nkuullut Kjeldin saarnan, \"onko jokapäiväinen hyvinvointi sitten\npaheena moitittava?\"\n\nKjeld vastasi:\n\n\"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin,\nsaattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu.\nIhmisen sielun tulee palaa joka päivä.\"\n\n\"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on joskus\nvastahakoisuuksia tässä maailmassa.\"\n\nKjeld vastasi:\n\n\"Olkoonpa heillä vastahakoisuutensa, muutenhan he tulisivat aivan\ntuhmiksi mukavuudesta ja hyvinvoinnista... jota he melkein aina\nmuuten ovatkin... Ja sitäpaitsi: onhan niin monta ystävällistä pappia\nheille, hyvine hyvinvointineen ja helppotajuisine vastuksineen.\"\n\n\"Mutta rakas virkaveli\", väitti toinen, \"täytyyhän meidän nauttia\nrauhaa Kristuksessa. Kristushan on sovittanut meidän syntimme. Hän on\nantanut meille rauhan veressään.\"\n\nKjeld vastasi:\n\n\"Kristus vihasi unteloja. Hänen verellänsä hyssytellään nyt sieluja\nmakaamaan. Hänen kirkkonsa ovat täynnä ihmis-katraita, jotka tuskin\nuskovat papin evankeliumia, jotka häpeäisivät tunnustaa Kristusta\npalavasti, mutta kuitenkin käyvät asiallisesti kirkossa; ne ovat\ntäynnä ihmis-katraita, jotka eivät koskaan ole tunteneet syvää\nvärähdystä sielussaan. Katso noita Kristuksen seurakuntia. Mitä\nyhteistä on näillä unisilla ja ristiinnaulituilla.\"\n\n\"Heillä on kuitenkin raihnaudessaan se lohdutus, että Kristus on\nkärsinyt meidän syntiemme tähden. Että hän otti meidän ristimme\nkantaaksensa.\"\n\n\"Voi tuota velttoa mukavuutta! Kristus ei ottanut meidän kuormaamme\nkantaakseen, sillä tavalla kuin te luulette. Hän huusi: '_Kukin_\nottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Elköönkä seisko untelona,\ntoivoen, että minun olisi kannettava risti hänen puolestaan!'\nEi, on ryhdyttävä itse taisteluun, vaikkapa joutuisi häpeään ja\nkuolemaankin. Juuri siinä taistelussa, joka yksin taistellaan, on\npuhdistus.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja\nrukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea\nmatkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean\nja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään,\nja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka\neivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee.\nJa sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen!\nJa he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan.\nYksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin,\nheidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he\nsaisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja\nheidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.\n\nJa kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi\nmerellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat\nsiinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina\nyli päitten:\n\n\"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja\nsielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta\ntuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään\nmonten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka\nkokoavat tyhjiä tähkiä -- niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa\nmaallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista\nkuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit,\njotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta\n-- sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu,\nja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten\nnämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He\novat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka\njanoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se\nsynnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin\non saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te\nraskautetut sielut!\"\n\nSilloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi:\n\"Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus\npaistaa kuin päivä!\"\n\nJa Kjeld vastasi: \"Puhukaamme siitä juhlasta, joka odottaa meitä...\"\n\nJa se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät.\nJa hän osoitti Kjeldiä ja huusi:\n\n\"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan\nhaukkumaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti\nJohannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku\ntyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän\noli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.\n\nKjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.\n\nSiellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen\nkaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi\nkertaa: \"Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä\nkaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä.\nMuistan, miten puhelin heille... Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset,\nja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli\ntuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä\nmonilla oli.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli\nmielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei\nmonesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa\nyhdistävän ajatuksen alkuakaan... \"Noo\", hän rauhoitteli itseään, \"he\nkai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai\nmitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin.\"\n\n\"Mutta ihmiset menettävät\", hän jatkoi. \"Jos joku ihminen, joka\nelämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja -- jos\nsellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä\nelämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, -- mikä näitten saarnain\nlause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja\nvirallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?\"\n\nMitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa\nsen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa\nlaimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka\nhän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.\n\nMutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa.\nTaistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.\n\nTämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona.\nJos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli\nkansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari\n\"oikean kätensä\" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin\nputkaan. Tuo poliisimestarin \"oikea käsi\" oli poliisipalvelija Rejer\nMaeland, kutsuttu myös \"Lasisilmä-käärmeeksi\". Hän oli saanut sen\nnimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt\nsiltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. \"Lasisilmä-käärme\"\noli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit\nkainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko:\nkyllä \"Lasisilmä\" nuuski ilmi varkaan. Ja jos \"retku ei tahtonut\ntunnustaa\", niin kyllä \"käärmeellä\" oli siihenkin neuvonsa. Hän\nnimittäin antoi hänen \"köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki.\"\nJa kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta \"holossa\",\njossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä\nja haukkumasanoilla ja salaisella \"löylyllä\", niin voipa kyllä\nkäydä niin, että \"lellikki tunnusti\". Niin, tosinhan voi sattua,\nettä hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt.\nKerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se\ntutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta\ntaas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin\nunhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei\npeljännyt, ja \"Lasisilmä-käärme\" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin.\nMutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa\nhän kiivaasti ahdisti tuota miestä, \"jonka oli pidettävä huolta\nturvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa\nuhriksi\". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta.\nMutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin\ntarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta\nvirasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä\nlihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.\n\nPastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian\ntähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska\nhän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle\npoliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla,\nvalitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että\nesivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja\nsanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori\nKjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata\nkuunnella.\n\nErästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin\nja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin\nkanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi\nhänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti\npoliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla\nja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla\ntoden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä -- poliisi\nottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi\njuuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: \"Antakaa\nsen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin.\" Poliisi ei tiennyt\nmitä tehdä. Toinen pappi hymyili: \"No antaa hänen sitten olla, kun\nvirkaveli pyytää hänen puolestansa.\"\n\nHe jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta.\n\"Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän\nsydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä\nihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan.\"\nVähän päästä hän seisattui: \"Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en\nhalua kulkea.\"\n\nAsiasta levisi tieto, ja monista oli Kjeld tavallansa oikeassa,\nestäessään viemästä putkaan tuota vanhaa raukkaa. Mutta olihan\nhulluutta käyttäytyä toista pappia kohtaan niinkuin hän teki. Mutta\nse toinen pappi oli hyvin suosittu. Ehkäpä Kjeld kadehti hänen suurta\nmenestystään!\n\nJohannes Kjeld oleksi paljon kotonansa ja lueskeli. Hän tutki muun\nmuassa muinaisen kirkon historiaa. Hän tutkiskeli myöskin alkavan\nkeskiajan legendoja. Hän näki niin syvää inhimillisyyttä monissa\nniissä. Ja millaista eloa niissä oli, mitä värejä, mitä rakkautta,\nsuurta ja loppumatonta uskoa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHän heräsi siitä levosta, jota oli saanut luku-kammiossaan,\nkuullessaan pappien kokouksesta, joka piakkoin pidettiin\nnaapuri-kaupungissa. Jokin ääni kajahti heti hänessä: \"Siellä minä\npuhun suuni puhtaaksi!\"\n\nSiellä pidettäisiin useita esitelmiä. Muun muassa oli piispa Cato\nluvannut pitää: \"Mooseksen lain historiallisesta asemasta.\" Ja\ntunnettu pappi, Peder Praegel, aikoi herättää keskustelun aineesta:\n\"Tiede ja raamatun-tulkinta.\"\n\nMutta ennen näitä ohjelma-numeroja aikoi piispa Cato esittää\npapeillensa erään kirjeen, jonka muudan nuori pappi, Alf Varre, oli\nkirjoittanut Saara-nimiselle naiselle, ja hän aikoi kuulustella\nheidän mielipidettänsä, mihin toimenpiteihin tässä asiassa olisi\nryhdyttävä. Naista, jolle kirje oli lähetetty, tuota Saaraa, ei\nkukaan tuntenut. Tehtiin johtopäätöksiä monenlaisia, mutta varmaa ei\nvoitu sanoa. Ja pastori Varre ei halunnut ilmoittaa.\n\nHän kuului olevan jäykkä ja ihmisiä arasteleva olento, tuo pastori\nVarre. Sitä kummallisempaa, että se kirje oli hellä ja hehkuva kuin\nhymni -- vaikka vain maallisen rakkauden hymni.\n\n\"Kirje Saaralle.\" Johannes Kjeld oli viime aikoina kuullut puhuttavan\ntuosta kirjeestä. Hän oli puhellut siitä erään lähikaupungin\npapin kanssa, joka oli piispa Caton läheisiä ystäviä. Tuo ystävä\noli kuullut piispalta yksityisiä kirjeen lauselmia, jotka olivat\nhyvin paheksuttavia. Hän toisti niitä Kjeldille ja sanoi niitä\n\"epäsiveellisiksi ja maallista onnea huokuviksi.\" Johannes Kjeld\nvastasi: \"Minusta tuo arvostelu ei ole mitenkään sopiva. Se onni,\njosta nuo sanat puhuvat, ovat tosiansa raskasmielistä onnea.\" \"Kyllä\nhänestä langetetaan kovat tuomiot\", sanoi toinen pappi. \"Sellaiset\nmiehet kuin Praegel ja Brasen kuuluvat tulevan kokoukseen. Ne ovat\nvirkaintoisia. Ne panevat toimeen nopsan päätöksen pastori Varren\njutussa.\" Kjeld vastasi: \"Praegelille ja Brasenille olisi itsellensä\nterveellistä, kun kerrankin pantaisiin toimeen nopsa päätös heihin\nitseensä nähden. He ovat nyt jo niin monta Herran vuotta tuominneet\nja suomineet kaikkea, mikä heidän eteensä osui. Aina vain tuomita\nja kehoitella! Ehkäpä meidän pappien sopisi ajatella, eikö meidän\nsielumme kuivu tuossa ainaisessa tuomitsemisessa?\" \"Te tietystikin\ntulette kokoukseen, Kjeld?\" kysyi pappi vältellen. \"Kyllä, minä\ntulen\", vastasi Kjeld vakaasti ja hiljaa.\n\nHe erosivat kohta sitten, ja Kjeld meni kotiin. Sinä iltana ei hän\nistunut luku-kammiossaan, vaan perhehuoneessa, jutellen vaimonsa ja\ntyttärensä kanssa. Tyttö istui koko ajan hänen sylissään. Joskus\nveti hän hymyillen Gunvoria pitkästä, keltaisesta palmikosta, ja\ntyttö nauroi ja vanutti häntä parrasta ja tukasta. Kjeld oli sinä\niltana tavattoman vilkas ja innokas. Mutta välistä tuli lauselma,\njoka ilmaisi, että hänen ajatuksensa askaroivat muualla. Kun he\nesimerkiksi juttelivat jotain hyvin arkipäiväistä, huudahti Kjeld\nyhtäkkiä innokkaasti:\n\n\"Merkillinen asia. Kun kantaa kauan yksinänsä ajatuksiaan, niin\ntulee ikäänkuin lauhkeaksi. Oi, elkää uskoko sitä liiaksi! Antaa\nkipenen tulla. Oh, kyllä vielä näkyy, että hiljaisuudessa on koottu\nräjähdysainetta.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin\nkäytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt --\nkello kävi jo viidettä illalla -- siellä hohkui kylmää katosta ja\nseinistä.\n\nPapit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs\nnuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin.\nTuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde\npani salin tuntumaan lämpöisemmältä.\n\nJa se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä,\nja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan.\nJa heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen\nvanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa...\n\nSalissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua.\nSilloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku\npappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui\npuheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua\nyksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on\nsaarnastuolissa totuttu tapa.\n\nPiispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti\naikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin\npappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat\nja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa\npainavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin\npiti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen,\nettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.\n\nHänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä.\nNäki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat\nhäntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen,\nehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten\nhän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen\ntaipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa,\nhänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa\nkuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen\nlukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, -- hän, hän oli mainio\nesiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä,\nja he eivät rakastaneet häntä.\n\nHän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain\nvaltiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan\nvelvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut\nuskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta\nvaaroilta.\n\nCato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko.\nHän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui\nsiihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä,\njotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi.\nHän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä\nlähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten\nmysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän\nlujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.\n\nPiispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit\ntiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder\nPraegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel,\nolivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.\n\nPastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen\nvalmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin\ntyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä\nsen vuoksi, että _sellaisiahan_ ovat kaikki oikeat ihmiset, ja\nsiksi, että, samea \"haudantakaisen\" pelko sanoo heidän järjellensä:\nonhan tuo \"iankaikkinen elämä\" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa\nolla aivan tietääkseenkään olematta.\n\nTuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun\njäristyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän\nsielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä\nparempaan järjestykseen ja heidän \"haudantakainen\" pelkonsa haipui.\nHän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.\n\nJos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku,\njoka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, -- niin\npastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta\nkäytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi\nantaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja\nkuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja _tässä_\non hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä\nvoimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla\npikkusen tiedettä... tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on,\nettä Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta... mutta elkää\nsäikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.\n\nPastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet\npitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin\nlähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti\nkurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä\nja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille\nja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori\nPraegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi\nuhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä.\nTai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel\noli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.\n\nJos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli\nnousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti\noma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin\ntapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava,\nei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin\nseikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten\nkielilakkarien hengeltä löyhkävänä.\n\nSiellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta\nkuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä\nsynnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista\nyhteyttä \"pyhä\"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia\nsanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen,\nlihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse\nvarjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan\nvannomuksen.\n\nPastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän\noli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat\nhänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli\neräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet\nsuruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä\ntanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti\nnyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että\nhe ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala\noli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä\ntietäisivät etsiä pelastusta.\n\nMonet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja\nsuuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia\nesitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja\nhänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he\nvahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina\noli varma.\n\nPastori Brasen oli virkaintoinen niin teoissa kuin sanoissakin.\nMitäpä hän oli tehnyt esimerkiksi \"siivotakseen taloansa\", kuten hän\nsittemmin tekoaan kutsui. Hän oli siihen aikaan ollut maan-pappina.\nPappilan piika tunnusti eräänä iltana rajusti itkien, että hän oli\nraskaana. Tämä piikainen oli hyvin kaunis, ja hän oli usein ollut\npastori Brasenista epämieluisa maailmallisen muotonsa ja syntisen\nnaurunsa tähden. Kun hän siis nyt ilmaisi, että hän oli elänyt lihan\nhimossa, valtasi pastori Brasenin suuri vihastus. Hän kuritti tyttöä\nensin oivasti kepillä ja ajoi sitten hänet talosta.\n\nOli ilta ja sydän-talvi. Piika ei tohtinut mennä minnekään. Papin\npakinat ja käytös olivat kauhistaneet hänet suunniltaan. Jotkut\nnäkivät hänen maleksivan tiellä yöllä. Seuraavana aamuna nähtiin\nhänet jälleen, lähellä pappilaa. Hän näytti ikäänkuin puhelevan\nitsekseen, hän tuijotteli silmillään ja hymyili hassahtavasti. Siinä\nkävi niin, että hän meni metsään ja eksyi sinne. Parin päivän päästä\nhänet löydettiin sieltä paleltuneena pakkaseen.\n\nSiitä syntyi juttua melkoisesti, -- toiset puolsivat Brasenia, toiset\nmoittivat. Mutta yleensä nousi hänen maineensa synnin leppymättömänä\nvihollisena. Hän itse sanoi vain: \"Minun velvollisuuteni on siivota\ntaloni...\"\n\nMutta tuoltapa tulla tessutti eräs hyvin mukaisan näköinen mies:\nOlivarius, \"ukko Olivarius\", tuo lempeä, lauhkea, ei häirinnyt\nketään, ei peloitellut ketään, puhui väkinäisesti helvetistä,\nmieluummin taivaasta, jossa oli kauniita kartanoita ja helmi-portteja\nja siivekkäitä enkeleitä, ja jossa autuaat lauloivat kauniita\nkiitosveisuja ja huusivat: Halleluja! Hän oli hyvin mukava noudattaa\nsairasvuoteen ääreen. Hän istui ja pakinoitsi kuolevan kanssa kuin\nlapsen kanssa, jolle kerrotaan kauniita kaskuja, jutteli Jeesuksesta,\njoka oli kiltti eikä suinkaan kohtuuton... \"Oi ei, kyllä Sinä pääset\nsinne\", sanoi hän joskus, \"ja pyytänetpä silloin Jeesusta olemaan\nhyvä Olivarius raiskalle, kun hänen lähtönsä hetki tulee.\"\n\nUkko Olivarius söi hyvin mielellään kelpo ruokia; ja lasi, pari totia\nteki hänet aivan avomieliseksi. Silloin hän kertoi vanhoja, hauskoja\npappis-juttuja. Olivariuksen pappis-jutut olivat maan-kuuluja.\nNiitä oli sekä hienoja että karkeita... usein koko paksuja. Mutta\nsilloin ukko Olivarius hymyili ja kulautti lasistansa: \"Niin, niin...\nSanokaapa, mitä sanotte... sellaista se vain oli, meidän vanhain\npäivinä, niin... silloin meillä oli niin hupaisata... niin, minä\narvelen, että maailma kulkee takaperin -- niinpä niin, jaa!\"\n\nMutta kas tuolla seisoi nuorten pappien huomattavin, Kay Hansen,\nseurapappi, jolla oli kalvaat kasvot, parrattomiksi, sileiksi ajellut\nleuat, hän, jota eräs herra, joka usein oli käynyt Parisissa, oli\nimartelevasti sanonut \"ranskalaiseksi abbéksi\". Pastori Hansen\noli hyvin tervetullut hienompiin seuroihin, jossa hänen vapaa\nkatsomuksensa ja, ei lainkaan huono, seurasievistelynsä olivat\ntehneet hänet hyvin suosituksi. Hän oli taiteentuntijakin, ja\nvaikka hän aina ankarasti moitti nykyaikaista \"julmaa\" taidetta,\nniin osoitti hän siinäkin suhteessa ennakkoluulottomuuttaan. Sillä\nhän ei ollut silti taiteen vihollinen -- eihän toki, pastori Kay\nHansen oli päinvastoin sen vapaamielinen ystävä: olihan hänellä\n\"kolme sulotarta\" pöydälläänkin, jotka naiset, kuten tunnettu, ovat\nalastomia.\n\nOli siellä vielä paljon muitakin pappeja läsnä. Kaikki he olivat\nihmisten oppaita tässä pulmallisessa elämässä. Heillä oli pelkkiä\nhyveitä. He olivat rauhallisia ja rikkeettömiä, he olivat\narvossa pidettyjä ja itsetietoisia, he olivat ankaroita, jopa\nhellittämättömiä; taikka he olivat kilttejä ja leppoisia, jopa uneen\nnukuttavia. He karttoivat tarkoin \"ylitsekäymisiä\", he käyttivät\nkauniita sanoja ja esiintyivät sopivasti, he olivat säntillisiä\nja hyödyllisiä. Heidän saarnansa olivat aivan ankarasti saadun\nopin mukaisia ja kestivät reklementeissä säädetyn ajan. Koskaan\nhe eivät erehtyneet loimuavaan puheesen, joka olisi tohahtanut\nseurakuntaan kuin tulenkielet ja painanut ajan unhoon, koskaan ei\nuupuneen vaivattuun rukoukseen, joka olisi kuulijoita ihmetyttänyt.\nTäällä ei ollut kasvoja, joita tuska ja elo olisivat uurtaneet,\nei silmiä, joista raadeltu sielu olisi kuultanut. Täällä ei ollut\nihmisten airuita, ihmisten, jotka riemuitsevat, jotka nyyhkivät,\nrakastavat, rikkovat, taistelevat. Ei myös kasvojen ilmeissä autuuden\ntoivon hurjaa pilkahdusta, ei suita, joiden huulten käyrissä\npiirteissä olisi ollut haltioitumista, ei värähteleviä sanoja, joita\nmonet kuunteli ja tutkiskeli. Ei levotonta hengenvetoa. Kaikki\nkunnianarvoisuuksia, jotka tiesivät, mitä he tiesivät, ja tiesivät\ntarpeeksi eivätkä tahtoneet eikä tohtineet tietää enempää, -- monetpa\naivan lapsellisia, hyviä heikkojen sielujen kuulla.\n\nVielä soi kello; Johannes Kjeld astui sisään.\n\nPiispa oli tavannut hänet jo ennen, ja halusi puhella hänen kanssaan.\nNyt hän meni häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.\n\nJohannes Kjeld oli tarkkaavainen ja kalvas. Hän silmäili\nkokoontuneita pappeja ja vastasi huomaavasti kaikkiin kysymyksiin,\njoita hänelle tehtiin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPiispa Cato meni ylimmälle paikalle pitkän pöydän päähän, ja papit\nsijoittuivat kahden puolen pöytää.\n\nPiispa Cato rukoili lyhyen rukouksen, että Jumala antaisi henkensä\nvalistaa palvelijoitaan. Sitten hän istuutui. Hän järjesteli joitakin\npapereja, joita oli hänen edessään, ja otti käsille erään paperin,\njonka kaikki näkivät kirjeeksi... tiettävästi tuo pappispiireissä\nmainittu kirje Saaralle.\n\nPiispa lausui:\n\n\"Ennenkuin ryhdymme kokouksen yleiseen osaan, tahtoisin minä\nmielelläni keskustella pappieni kanssa siitä valitettavasta seikasta,\njoka viime aikana on tehnyt meitä levottomiksi. Minä tarkoitan\npastori Alf Varren kirjettä sille meille tuntemattomalle naiselle,\njota kirjeessä nimitetään Saaraksi. Minulle on tämän kirjeen\nlähettänyt 'eräs virkaintoinen mies', kuten hän merkitsee nimensä.\nMinä en muuten pidä senlaatuisista salaamisista. Mutta minä en voi\nantaa tämän tärkeän asian levätä. Sitä vähemmin, koska pastori\nVarre on tunnustanut kirjoittaneensa tämän kirjeen, kuitenkaan\nhaluamatta lisätä lähempiä selvityksiä, kuka mainittu nainen on,\ntahi minkälaatuista hänen ja tuon naisen tuttavuus on. Hän on\nsentään selittänyt kantavansa seuraukset ja viittaa kaikenkaikessa\nkirjeesen. Ja kirje osoittaa, sen pahempi, että jokin suuressa määrin\npaheksuttava suhde on ollut olemassa.\"\n\nPiispa Cato vaikeni hetkiseksi. \"Jos jollakulla teistä\", jatkoi hän\npainolla, \"olisi jotakin erikoista huomauttamista, joka kohdistuisi\nkirjeen joko kirjoittajaa puolustavaan tai syyttävään suuntaan,\npyydän häntä ilmaisemaan mielipiteensä. -- Ettei kohtia luetusta\nunhoittuisi, luen minä kirjeen kolmessa osassa, pysähtyen lukiessani\npääasiallisissa kohdissa. -- Meidän onnettoman virkaveljemme kirje\nkuuluu seuraavasti:\n\n    \"Saara!\n\n    Minä kirjoitan tänäänkin sinulle. Minun täytyy alinomaa sanoa\n    sinulle, miten minä rakastan sinua! Minä olen löytänyt elämäni\n    sinussa. Minun syvä haluni onneen -- kuinka se ottaa sinua, ja\n    kuinka se kuitenkin iäti isoaa sinua. Sinä olet antanut maan\n    minulle. Kun sinä kuljet, niin minä tahtoisin polvistua maahan\n    ja suudella jokaista jalkasi jälkeä, olipa tuo jälki tomussa tai\n    savessa. Sinun näkösi on kuin asuisi sinussa koko kaikkeuden\n    kiehtomus, ja sinun silmistäsi loistaa ikuinen taivas. Sinun\n    näkösi on kuin kuluttaisi sinua syleilyssään autuus, ja kuin se\n    autuus olisi maailman loimuava elämä.\n\n    -- Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet ihana, oi minun\n    armaani hekumassa.\"\n\nHerra piispa!\n\nHyvät herrat!\n\nKaksi pappia oli noussut pystyyn, pastori Brasen ja pastori Praegel.\n\nPiispa antoi pastori Brasenille puhevuoron. Tämä alkoi purkaa:\n\n\"Varsinkin viimeinen lause osoittaa, että mies, joka on kirjoittanut\ntämän kirjeen, on huorintekijä, joka juoksee porton syliin.\"\n\nPiispa Cato huusi ankarasti:\n\n\"Pysähtykää! Tämä värssy on otettu korkeasta veisusta! On hyvin\nsuuresti moitittavaa käyttää sitä syntiselle naiselle kirjoitetussa\nkirjeessä. Mutta herra pastori Brasenin sanat ovat sopimattomia. Minä\nluulin, että herra pastori Brasen osasi raamatun paremmin.\"\n\nPastori Brasen ei antanut itseänsä ällistyttää. Hän puhui jonkun\nsanan: että korkeaveisuhan muka on ihana runoelma Kristuksesta ja\nseurakunnasta. Ja sitten hän otti lähtökohdan etempää kirjeestä.\n\"Ainakin _sen_ on pastori Varre kirjoittanut?\" tunnusteli hän ensin,\nja jatkoi rauhallisemmin, kun ei kukaan väittänyt vastaan: \"sen on\ntotisesti pastori Varre kirjoittanut epäsiveellisestä mielestänsä!\nMutta kun hän kirjoitti sen, niin eikö mahtanut hän tuntea käärmeen\nkaluavan sieluansa. Eikö mahtanut hän tuntea liekkien nuoleskelevan\nruumistansa? Mahtaako kenessäkään epäilystä herätä, ettei tämä mies\nolisi hekuman temppeli. Voi meitä kaikkia tässä, jos me suvaitsemme\nhäntä keskuudessamme! Voi niitä ihmisiä, jotka saastutettaisiin\nsanoilla, jotka lähtisivät hänen suustansa. Ei, totisesti... minun\nnenääni tuo se kirje pahan hajun... luonnollisesti, jos sitä\nkorkeaveisun värssyä ei oteta lukuun.\"\n\nPiispa istui päätään käteen nojaten pastori Brasenin puhuessa. Kun\nhän lopetti, silmäili piispa joukkoon \"Herra pastori Praegelillä on\npuhevuoro\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Lähemmin harkittuani minä luovun puhevuorosta, herra piispa. Minä\nolen kirjoittanut kappaleita muistiin. Mutta minä haluan odottaa ja\nilmaista ajatukseni vasta kun olen kuullut kirjeen kokonaan.\"\n\nVielä kaksi pappia pyysi puhevuoroa. Toinen heistä toivoi pastori\nVarren eroittamista virasta \"sans phrases\", kuten ranskalainen sanoo.\nMihin kirjeen kohtaan hän silmäsikin, vilisi siinä synnillisiä\najatuksia kuin matoja ruumiissa. Missä sitä ei sanottu selvään,\nniissä paikoin ne \"piilivät ja vaanivat kuin villipedot saalistansa.\"\n-- Toinen pappi oli sovinnollisempi. Mutta hän vaati pastori Varrelta\nselitystä, että hän, pastori Varre, muka katuu ja rukoilee sydämensä\npohjasta anteeksiantamusta herralta.\n\nPiispa Cato kuunteli. Hän ei näyttänyt paljon kiinnittävän huomiota\nmihinkään sanottuun. Kun toinen pappi lopetti, jatkoi piispa kirjettä:\n\n    \"Ja kuinka sinä olet tehnyt minut viisaaksi, Saara. Ennen --\n    kuinka minä olin kova, kuinka minä olin ymmärtämätön monessa.\n    Nyt minusta tuntuu siltä kuin käsittäisin kaikki. Minä ymmärrän\n    kaikkien ihmisten kaipuun. Minä ymmärrän palavan himon, minä\n    ymmärrän ilon, joka lieskahtaa kuin tuli, minä ymmärrän puutteen\n    ja surun, joka painuu sisäänpäin ja tekee mielen sairaaksi.\n\n    Saara, sinä olet antanut minulle ilon ja surun. Sinä olet\n    kietonut tummia ruusuja eloni ympärille. Ne ruusut loistavat\n    punaisina: silloin liikuttaa minua ilo; ja ne mustuvat: silloin\n    minä tunnen surun.\n\n    Ah, Saara, pian saapuu suvi. Kun maa kukoistaa, minä kaipaan\n    sinua. Ja minä olen kaipaava syksyn lehtien karisemista\n    herätäkseni jälleen ja nähdäkseni, että sinä tulet luokseni.\"\n\n\"Herra piispa!\"\n\nUkko Olivarius oli noussut. Piispa Cato nyökkäsi: \"Herra kirkkoherra\nOlivariuksella on puhevuoro!\"\n\nUkko Olivarius ryiskeli hetkisen ja alkoi:\n\n\"Rakas piispa Cato ja rakkaat virkaveljeni!\n\n\"Niin, hm, niin!... Pastori Varre on ollut ajattelematon, ja sehän\non aivan paikallaan, että me papit olemme ankaria itsellemme. Mutta\nhuomattava nyt on: Me emme voi päättää ollenkaan varmaan, onko hän\nrakastanut Saaraa lihallisesti... hän on kyllä syleillyt häntä, ja\nsellaista; mutta...\"\n\nPastori Brasenin ääni kajahti: \"Hän on, herra piispa... ja\nsitäpaitsi: joka ainoastaan katsoo naiseen...\"\n\nPastori Olivarius huojutteli päätänsä:\n\n\"Tosin, tosin, rakas Brasen! Hän on kyllä harjoittanut haureutta,\nniin... Mutta ettehän tiedä, Brasen, josko tämä Saara on naitu\nnainen. Minä paremminkin luulisin päinvastaista. Niin, niin,\nminä toivon, että Varre selviää. Ja eräs seikka on myöskin\notettava huomioon: Tämä juttu ei ole herättänyt mitään pahennusta\nseurakunnassa. Sitä tuskin tunnetaan. Minä ehdottaisin, että meidän\nesimiehemme ja rakastettava piispamme sanoisi pastori Varrelle: ole\nhyvä ja kihlaa Saara ja nai hänet. Ja jos hän voi sen tehdä Jumalan\nja ihmisten edessä, niin me emme häntä tuomitse. Ja he he, --\najattelenpa, että hän silloin pian lakkaa kirjoittelemasta hänelle\ntuollaista... He, niin, nyt ukko Olivarius taas vähän laskee leikkiä,\nniin, niin, Jumala meitä vaan armossaan avittakoon, Amen.\"\n\nPari nuorta pappia ei voinut olla vetämättä suutansa hymyyn\nkuullessaan ukko Olivariuksen ehdotuksen, että pastori Varren oli\nkihlattava Saara ja naitava. Mutta leikki loppui, kun pastori\nPraegelin ääni kajahti:\n\n\"Herra piispa, saanko minä pyytää puhevuoroa jo nyt? (Piispa\nnyökkäsi). Minun mielestäni monet merkit viittaavat siihen\nsuuntaan, että Saara on naitu vaimo. Minä tahdon vain huomauttaa\ntuosta rivistä: pian saapuu suvi, ja minä kaipaan sinua ja näen\nsinut jälleen syksyllä. Suunnilleen niin siinä lukee... Mutta se\nosoittaa, minun mielestäni, vielä, että tuo nainen on varakkaan\nmiehen vaimo. Hän oleksii oletettavasti kesällä maalla ja tulee\ntakaisin vasta syksypuolla... Mutta se moraalinen velttous, jota\npastori Varren kirje todistaa, osoittaa, että ajan kiero henki\non tarttunut häneen. Hänelläkin on kirjeestä päättäen kaikki\nedellytykset sekaantuakseen ajan epäsiveelliseen joukkoon, jossa\nkevytmielisyys ja välinpitämättömyys kukoistaa. Joiden ajan\nmoraalin-löyhtymisen merkkien joukossa avioero nostaa päätänsä\nkuin myrkkysieni myrkyllisestä maaperästä. Hänen kevytmielistä ja\nkuhertelevaa rakkauden huokailuansa ei sovi kuunnella täällä. Pois\nhän joukostamme, herra piispa, ja kuta pikemmin, sen parempi.\"\n\nPiispa Cato katseli joukkoon. Kukaan ei halunnut enää puhua, siltä\nnäytti.\n\n\"Sitten tulee se kolmas ja viimeinen osa\", sanoi hän, \"ja se kuuluu:\n\n    \"Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, kun minä rakastan sinua,\n    Saara: luuletko sinä, että minulla on kiusaa siitä, että minä\n    julistan Kristuksen oppia? Siksi että minä valmistan ihmisiä\n    elämään ja kuolemaan... Oi ei, minä olen jo ennen sanonut: minä\n    en ole koskaan ollut lähempänä ihmisiä kuin nyt, ja koskaan minä\n    en ole tuntenut sitä, jota nyt: että elämä on pyhää. Sinä olet\n    lietsonut rakkaudellasi minuun haltioitumisen tulen, joka leiskuu\n    korkeammalle taivasta kohti kuin entisen elämäni kaipuu, ja joka\n    nyt polttaa minun lihani eikä koskaan sammu.\"\n\nPastori Brasen nousi heti: \"Herra piispa!\"\n\nPiispa Cato sanoi: \"Pastori Brasen tahtoo puhua.\"\n\nPastori Brasen huusi kiivaasti: \"Mikä minua enimmän järkyttää tässä\nkirjeessä, on pastori Varren katumuksen puute. Eräs arvoisa virkaveli\nvaatii häneltä katumusta ja parannusta. Mutta mitä näemme, kun luemme\ntätä kirjettä? Huikentelevaisen mielen, joka ei pienimmässäkään\nmäärässä tunne katumusta syntikuormansa tähden. Hän tohtii vielä\nmennä pilkkaamaan, että hänen hekumallinen rakkautensa on saattanut\nhänet lähemmäksi ihmisiä. Niin, lähemmäksi niitä, jotka ovat määrätyt\nhelvetin tuleen ja kidutukseen, kaikkia epäsiveellisiä rakkareita,\nvaarallisia ja kapinoivia koiria. Niille saattaa pastori Varre puhua.\nSaakoot muut olla rauhassa hänen kieleltänsä.\"\n\nPiispa nosti kärsimättömästi päätänsä. Hänen silmäinsä väliin\nilmestyi joitakuita ryppyjä.\n\n\"Minun täytyy vaatia herra pastori Brasenia käyttämään toisellaista\npuhetapaa täällä,\" sanoi hän lujasti, \"senlaatuisia sanoja, joita\npastori Brasen äsken käytti, ei nyt tarvita. Asia on liian vakava.\"\n\nPastori Brasen vastasi: \"Minä painan mielelläni esimieheni\nherra piispan oikaisun sydämeeni. Kuitenkin uskallan esittää\npuolustuksekseni, että rohkean Lutheruksen ajoilta saakka ovat monet\nkristillisyyden sotilaat käyttäneet kovia sanoja, kun jokin seikka\noli suuresti moitittavaa.\"\n\nHetken hiljaisuus.\n\n\"Herra piispa!\" kuului ääni kauempaa pöydän alapäästä.\n\nPiispa Cato nosti päätänsä. Hän näytti tulevan entistä\ntarkkaavaisemmaksi.\n\n\"Pastori Johannes Kjeldillä on puhevuoro!\"\n\nMonet kääntyivät Kjeldiä katsomaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kuten\nselvittäytyen. Viimein hän korotti äänensä:\n\n\"Herra piispa! Minä olen näinä hetkinä täällä istuessani ajatellut\npaljon. Minä kuuntelin, kirjeen loppuun. Minä ymmärrän, että pastori\nVarren on vallannut syvä ja surumielinen intohimo. Minä tunnen,\nettä vaikea pulma on edessä. Kirje ei ole kevytmielinen. Siinä on\nyksinäisen sielun raskautuksen leima.\n\n\"Onko pastori Varre mitään rikkonut? On helppo vastata myöntäen ja\ntuomita. Mutta se ihminen on kova, joka ei voi tuntea, että hänen\nsanoissansa on hehku, ja niistä puhuu sydämen ääretön avuttomuus,\njonka pitäisi vaatimuksena vaikuttaa, että meidän häpäisymme vaikenee.\n\n\"Kovia sanoja ja tuomiota, jotka leikkaavat kuin veitset, pitäisi\nkäyttää vain sydämiä kohtaan, joissa ilmenee raakuus ja kylmyys.\nMutta, herra piispa, minä olin kerran läsnä kokouksessa, jossa\nerään papin julma itsekylläisyys ja tuomitsemishalu tuli puheeksi.\nPuolustettiin häntä. Puhuttiin hänen 'innostansa', häntä ei missään\nsuhteessa ahdistettu niinkuin pastori Varrea tänään. Ja kuitenkin oli\nhän vikapää sata kertaa inhoittavampaan. Ja häntä ei toisien joukosta\nkarkoitettu. Hän istuu yhä täällä joukossamme, yhtä rohkeana kuin\nennen. Pastori Brasen.\"\n\nPastori Brasen oli terästänyt silmiänsä ja kuunnellut näitä viimeisiä\nsanoja. Nyt kun hänen nimensä mainittiin, heittäytyi hän rajusti\nselkänojaan ja tuijotti kuin halvattuna Kjeldiin.\n\nPiispa Cato keskeytti: \"Tuo herra pastori Kjeldin koskettama asia ei\nkuulu esilläolevaan kysymykseen. Se tuntuu minusta sitäpaitsi liian\nvanhalta kosketeltavaksi enää tässä.\"\n\nJohannes Kjeld kumarsi ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli kuullut\npiispan sanat. Hän jatkoi:\n\n\"Herra piispa! Pyytäisin saada puhua hetkisen. Minä tahtoisin\nosoittaa, että se tapa, jolla me papit suhtaudumme näihin kahteen\nasiaan, pastori Braseniin ja pastori Varreniin, on kuvaavaa, kuinka\nme käsitämme hengellisen kutsumuksemme. Minä pyydän teitä hartaasti,\nherra piispa Cato, antamaan minun puhua. Minulla on tärkeätä\nkerrottavaa itsestäni.\n\n\"Seikka, etten minä puhunut sillä kertaa, johtui siitä, että minä olin\nvielä silloin outo ja perehtymätön monessa asiassa, joka sittemmin\non herättänyt minussa karvautta. Minähän olin monta vuotta ollut\npappina autiossa pohjolan perukassa. Minä elin siellä ihmisistä\nerossa. Monet pulmat ajatteluttivat minua. Kohtalon oikut. Minä olin\nsiellä syrjäseuduilla lähempänä hiljaisuutta. Ihmisiä minä kohtasin\nmonesti yksitellen. He elivät ainaisessa taistelussa myrskyä ja\npuutetta vastaan. He olivat ikäänkuin maailman laidalla. Äänettömyys\ntuli mieliin. He eivät olleet niin nenäkkäitä ja hääriviä kuin nämä\nkaupungin ihmiset. He toimittivat usein suuria, kun joku joutui\nhengenvaaraan, tai kun joku heidän lähimmäisistään oli onnettomampi\nkuin muut.\"\n\nJohannes Kjeld vaikeni hetkiseksi, kuten viime sanojaan punniten.\nPastori Praegel tokaisi:\n\n\"Herra piispa! Minä tahtoisin vain huomauttaa, että pastori Kjeldin\nolisi ollut pysyttävä siellä perukassa. Kun ei näet täällä viihdy.\nMinä tiedän sen. Mutta minkätähden hän sitten tänne tuli?\"\n\nKjeld vastasi piispa Caton puoleen kääntyneenä:\n\n\"Minä tahdoin tavata ihmisiä, herra piispa. Minä tahdoin heittää\nyksinäisyyden aprikoimiset ja todistaa ihmisille. Miksi en heille\ntodistaisi? Ennenkuin menin sinne pohjoiseen, olin minä elänyt\nmaailmassa. Minä olin tuntenut pyyteitten ilveilyn, minä olin nähnyt\nihmisten vaivaloisen kulun maan päällä. Minä olin tuntenut tuskan\nja hetkellisen ilon. Minä olin, puusta katsoen, ollut vain kadulla\nja kamarissani; mutta oikeastaan minä olin ollut meren äärimmällä\nrantamalla ja nähnyt pilkahduksen tuntematonta. Minä olin kohdannut\nainoan totisen Jumalan: yksinäisten Jumalan.\n\n\"Minä tunsin, että minulla oli jotain sanottavaa ihmisille. Minä\ntulin sydän intoa palaen, ajatukset askarrellen kaikessa, mitä\nelämäni oli minulle opettanut... Ja minä osuin heti noihin koviin\nsärmiin, puutuneihin sääntöihin, arvottomiin tuomioihin, kerta\nkaikkiaan määrättyihin ihanteisiin. Ja kaikki, mikä minussa oli ollut\nyltäkylläistä, ehtyi.\"\n\nEräs pappisääni keskeytti: \"Herra piispa! Pitääkö pastori Kjeldiä\nvielä kuunnella. Mitä hän puhuu, ei kuulu ollenkaan tähän asiaan.\"\n\nPiispa Cato vastasi terävästi: \"Pastori Kjeldiä pitää kuunnella.\nTämä asia kuuluu meihin mitä suurimmassa määrässä. Pastori Kjeld on\nvaltiokirkkomme pappi. Minä kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa...\nvoidakseni sitten menetellä määräysten mukaan.\"\n\nJohannes Kjeld jatkoi -- hänen kasvonsa näyttivät teräviltä ja\nkalseilta hänen siinä seistessään:\n\n\"Sitä Jumalaa, jota minä etsin, Jumalaa, joka tuskan-ymmärtävästi\nkäsittää kaikkea pyrkivää, kaikkea rukoilevaa, Jumalaa, jonka\nhengessä ja luonnossa kaikella inhimillisellä on sijansa, sitä ei\ntunneta tässä valtiokirkossa. Mutta _se_ Jumala tunnetaan täällä,\njoka vaatii pikkumaisinta nuuskimista, kiihkeätä yksityisten\nheikkouksien vaanimista, armotonta tuomiohalua tai keveää pakinata,\njoka muuttaa pyhän raamatun kuvaraamatuksi. Tahi joka vaatii\nkäytännöllistä kulkua matalimman hyvinvoipaisuuden rinnalla.\nJa tämän valtiokirkon jumalan poika kärsii ristillä ihmisten\ntähden, jotka eivät tunne hänen henkeänsä lainkaan, jotka elelevät\nrauhassa ja uskovat, että kristittynä oleminen on kaikkien vaivain\nsäilyttämistä Kristuksen hartioille ja luikertamista yhä edelleen\nhänen ansioillansa. Samalla kun heidän sielujensa paimenet istuvat\nkokouksia ja langettavat itsekylläisiä tuomioita ja pohtivat\nteoloogisia saivarteluja.\"\n\nSyvää mutinaa alkoi kuulua monelta taholta. Mutta Johannes Kjeld\nhuusi:\n\n\"Niin, minä sanon sen kuultavasti teille kaikille. Teillä ei ole\nmitään läheisyyttä niiden syvien sielujen kanssa, jotka kaipaavat\nvirvoitusta. Ne kiertävät yksin maailmassa. Teillä ovat ne, jotka\neivät parannusta tarvitse. Nuo välinpitämättömät, nuo sieluttomat,\nlaskevat. Te puhutte tylsille, unisille, tyytyväisille, omaviisaille!\"\n\nKovempaa mutinaa kuului, sekaantuen huutoihin. Piispan kasvot\nolivat uhkaavat, levottomuus eneni, yhä yhtyen huutoihin. Johannes\nKjeld kohotti molemmat nyrkkinsä koholle ja huusi valkein huulin ja\nliekehtivin silmin:\n\n\"Minä tahdon puhua suuni puhtaaksi! Ja minä vaadin teiltä sen pyhän\nkautta, jota te ette tunne, ettette minua keskeytä! Te haluatte\nnyt tuomita papin, jota inhimillinen tunne on kalvanut, ja te\ntahdotte, että hänen on erottava häpeällä. Mutta miksi olette niin\nvirkaintoisia täällä, kun annatte karkeimman olla karvankoskematta?\nIhmisten suvaitsemattomuuden, kitsauden, sydämettömyyden, vankilain\npimeyden, esivallan väärinkäytökset, kaiken taudin, joka ilmenee\nvallanhimossa, kun suuruudenhullut hallitsijat kiistelevät, kun\nsodassa sadat tuhannet miehet uhrataan ja maan muut lapset näkevät\nnälkää ja puutetta. Siinä olisi kansalle puhuttavaa sellaisella\nrohkealla ruoskijalla kuin pastori Praegel; mutta siihen tuskin\npuututaan. Eikä sitä tee _hänkään... hän_, tuo kylmäsydäminen...\npastori Brasen, joka tuomitsi meren ulapalla taistelevat köyhät\nkalastajat helvettiin. Joka ajoi vietellyn piikaraukkansa\ntalvipakkaseen, niin että hän paleltui ja kuoli lapsi rintansa\nalla... Intoako? -- Murhaa, korkeasti kunnioitetut herrat! Ensin\nsielunmurhaa, ja sitten ruumiin! Mutta se painui siihen: pastori\nBrasenin sydämen lämpö ei ole koskaan vietellyt häntä syntiin,\nvaan hänen sydämensä kylmyys. Mutta minä huomautan teille, että\ntäällä rangaistaan sydämen kuumuudessa tehdyt synnit, mutta sydämen\nkylmyydessä tehdyt jätetään rauhaan. Niin, minä lisään vielä:\npidä sydämesi kylmänä, ja palkkasi on maailman kunnia, ja kaikki\nvaltiokirkon palvelijat ovat valmiit ylistämään sinua haudallasi!...\n\n\"Siinä oli sanottavani. Minä esitin teille kirjeeni. Ja nyt saatte\ntuomita minut!\"\n\nJohannes Kjeld asteli verkalleen poikki permannon ulos. Hänen\naskeleensa kuuluivat toinen toisensa jälkeen. Ovi aukeni ja sulkeusi\nhänen mennessään. Koko ajan oli hiljaista suuressa salissa.\n\nJo samana iltana haki Kjeld eroa papinvirasta. Se annettiin hänelle\nheti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKjeldit muuttivat pois siitä paikasta, jossa he olivat asuneet. He\nvuokrasivat pari huokeata huonetta laitakaupungilla. Oli jäljellä\nvähän säästörahoja, muutamia tarpeettomia huonekaluja he möivät He\nviettivät hiljaista elämää.\n\nKjeldin kummastukseksi pyysi kaupungin tyttökoulun johtajatar, neiti\nBaume, häntä kouluunsa opettamaan historiaa ja äidinkieltä. Hän ei\ntuntenut neiti Baumea, hän tiesi vain, että hän oli monessa suhteessa\nomituinen, oli vanha ja miehekäs, ja sitkeä, kun sai jonkun ajatuksen\npäähänsä.\n\nHän suostui ilolla tarjoukseen ja ryhtyi opetustoimeensa.\n\nEnsimäisistä opetustunneistaan alkaen hän oli toimekas ja innokas.\nHän oli huomaavinaan, että oppilaat kuuntelivat tarkkaavasti häntä.\nTuollaiset nuoret tytöt, miten ne saattoivatkaan katsella häntä\nhartaasti ja kysellä... Tätä väärin-ymmärtämystä, jonka esineenä hän\nnyt oli, -- ooh, sitä ei varmaan kestäisi kauan! Ihmiset oppisivat\ntuntemaan, mitä hän tarkoitti ja tahtoi. He oppisivat tuntemaan,\nettei hän ollut sitä lajia, että ajatteli vain itseänsä. Eikä\nmyöskään mikään piru eikä \"kyklooppi\", joksi piispa Cato oli sanonut\nhäntä... kuten hän sittemmin oli kuullut.\n\nMutta jo muutaman päivän päästä näki rouva Kjeld, ettei hän ollut\nniin toivehikas enää. Rouva Kjeld ei udellut häneltä syitä; mutta\nhän huomasi monista hänen puheistansa, että koulun opettajat olivat\nhänelle vihamielisiä. \"Sitä ei sinun pitäisi hämmästyä\", sanoi rouva.\n\"En minä hämmästykään\", vastasi hän. \"Mutta ihmiset ovat sittenkin\nehkä hidasälyisempiä ja pahempia kuin tiesin.\"\n\nEräänä iltana meni Johannes Kjeld aikaisin levolle. Hän oli hyvin\nväsynyt sinä iltana. Kun rouva Kjeld vähän aikaa sen jälkeen meni\nnukkumaan, huomasi hän neljä viisi kirjelappua, jotka olivat\nmakuuhuoneen lattialla. Hän otti ne maasta ja katseli niitä. Mitäs\nkirjeitä nämä olivat? Hän ei tuntenut niitä ennestään... Yhtäkkiä\nhän ymmärsi. Ne olivat kai pudonneet Kjeldin taskusta, kun hän oli\ntarkastellut miehensä vaatteita.\n\nKirjeet olivat nimettömiä. Eräs lähettäjä kutsui itseänsä\n\"huolestuneeksi Kristuksen ystäväksi.\" Toinen \"uskovaiseksi\nkristityksi.\" Kaikki he olivat yhtämieltä siitä, että Kjeld oli\nepäkristillinen ja epäuskoinen. Kaikki ne olivat kirjoitetut\nväärennetyllä käsi-alalla. \"Kas niin, miten nuo kirjaimet\nvalehtelevat\", ajatteli rouva Kjeld; \"kas, miten raukkamaisesti ja\nhäijysti ne ovat kirjoitetut! Hyi, miten innoittavaa!\"\n\nErääsen kirjeeseen hänen huomionsa erityisesti kiintyi. Siinä\nsanottiin: \"Te hävitätte neiti Baumen koulun. Siitä on alinomaa\neronnut oppilaita sitten kun te ryhdyitte toimeenne. Te tunnette\nneiti Baumen; kun hän on kerran sanonut sanansa, niin hän sen\npitää. Toivomme nyt nähdä, aiotteko käyttää hyväksenne hänen\nluotettavuuttaan tuhotaksenne hänen elämänsä työn.\"\n\nRouva Kjeld luki kaikki nuo kirjeet, ja illan hiljaisuudessa hän\ntunsi tuskan lähestyvän itseänsä ja valtaavan hänet. Tuo tuska teki\nolon niin hiljaiseksi. Ainoastaan sydän hänen rinnassaan tykytti...\nHän tunsi olevansa niin yksin... Hyljätyiksi tuleminen uhkasi heitä\nkauhuillaan. Ihmiset eivät tahtoisi enää olla heidän parissaan... he\nväistyisivät heidän edestänsä. Eikä se rajoittuisi ainoastaan häneen\nja Kjeldiin. Se hylkäys kohdistuisi laajemmalta, heidän lapsiinsa...\nGunvorista tulisi sellaisen miehen tytär, joka ei ollut sellainen\nkuin muut; hänestä tulisi ehkä olento, joka on muukalainen maan\npäällä.\n\nJo nyt tuo hylkäystuomio oli huomattavissa. Kun rouva Kjeld tahtoi\nolla rehellinen, niin oli häntä solvattu, monellakin tavalla.\nKatseella, käytöksellä _ne_, joiden tuttu hän oli ollut...\n\nMutta sen _hän_ kyllä kestäisi, ja Kjeld kestäisi sen...\nMutta Gunvor, joka oli vielä lapsi, -- pitikö hänenkin kärsiä\nloukkauksia?... Hän oli äskettäin puhunut äidilleen kahdesta\nystävättärestään, jotka olivat olleet pahoja hänelle. Jotka\nolivat sanoneet, etteivät he tahdo olla hänen seurassaan enää,\nsentähden että hän oli pastori Kjeldin tytär, sellaisen kauhean\nvapaa-ajattelijan... Rouva Kjeld oli silloin ottanut Gunvorin\nkahden kesken puheilleen: \"Rakas Gunvor, lupaa tehdä niinkuin minä\npyydän... elä puhu tästä isälle. Ja jos joku vielä sanoo jotakin\nsellaista, niin tule aina kertomaan minulle... elä sano _milloinkaan_\nsellaista isälle. Ole kiltti ja iloinen, kun olet hänen seurassaan...\nolethan?... niin sinä teet hänetkin iloiseksi.\"\n\nSillä kertaa oli rouva Kjeld ajatellut: \"se asettuu siitä kyllä,\nkaikki kyllä paranee...\" Nyt istui hän tässä nämä kirjeet kädessä.\nHän katseli vielä kerran noita kieroja, valheellisia kirjaimia...\nmoinen kauna, moinen salattu kataluus kauhisti häntä...\n\nVihdoin hän meni vuoteesen; mutta hän ei saanut unta. Hän luuli\nKjeldin varmasti nukkuvan. Siksi hän ei ollut varuillansa. Hän\nhuokasi raskaasti muutaman kerran, vaikeasti kuten ainakin ihminen,\njoka kaipaa lepoa. Silloin hän kuuli yhtäkkiä Kjeldin sanovan: \"Etkö\nsaa unta, Emma?\" Hän vastasi: \"Minä, kyllä, mutta minä luulin, että\nsinä nukuit.\" \"Minä heräsin juuri. Minä kuulin sinun huokaavan.\nPelkäätkö sinä, Emma?\" \"Minä luulen, että niitä on, jotka ovat\nsinulle pahoja, Kjeld.\"\n\nHe vaikenivat kumpikin hetkisen. Kunnes Kjeld sanoi:\n\n\"Niin, onhan niitä, jotka ovat minulle pahoja. Ja nyt minä olen\npeloissani, Emma. En itseni tähden, vaan sinun ja Gunvorin.\"\n\nHän lisäsi:\n\n\"Miehen, joka aikoo uskaltaa jotakin, pitäisi olla yksin.\"\n\n\"Me pysymme sinun luonasi, Kjeld. Ja pian tulevat muutkin sinun\nluoksesi.\"\n\n\"Ne eivät tule. Minä huomaan, että he kokoutuvat minua vastaan...\nKun minä olisin edes yhtynyt johonkin puolueesen. Tai jos minulla\nolisi jonkinlaista seurakuntaa. Minulla ei ole ja tuskin saan.\nUseimpain pyrkimykset ovat minulle vieraat. He ovat omalla tavallaan\nonnellisia. Minä en voi heille antaa mitään.\"\n\nKjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:\n\n\"Kuuleppas, Emma... Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin,\npohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan\npappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. -- Minä\nkaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen\nseudun luontoa. Merta, -- kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky\nsellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko\nseissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava,\nkun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa\ntähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä\nmaahan, ja koko maailman palavan... -- Mutta katsos tätä seutua! Mikä\nero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen,\nkun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset\ntulevat pieniksi ja pöyhkiksi... vaikka pitäisi, tulla suuriksi\nja hiljaisiksi. -- Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille\nmonille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä\nmuistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin\nsilmä-parin tuijottavan itseeni... kauko-näköisen silmä-parin. Ja\nusein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. --\n... Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi.\nKoeta nyt levätä... koeta nyt nukkua.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKoulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.\n\nJohannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui\ntunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin\npohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton,\njoten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla\npuhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä,\nkristillinen kaiku.\n\nHän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut\nvaroja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden\nolisi mahdotonta...\n\nHän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen\nolevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät\ntohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja\nvarjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät\nuskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli\nusko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta\noikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.\n\nHän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka\nhänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen\nitseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa\nraskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:\n\n\"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut\nihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen\nja miettiä jälleen.\"\n\nMutta vähän ajan päästä hän kuiskasi:\n\n\"Mutta on jotakin... jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että\nminä en ole erehtynyt.\"\n\nHän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä,\nluettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän\navasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että\nhänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista\nkiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen\nplaneetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter...\nTuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat\npelkäsivät... josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä\nhuutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan\nja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja\nkuineen... Koko säteilevä ikuisuus...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui\nikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli\nhäneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat\npahoja koulussa. \"Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?\" Ei, Gunvor oli\nluvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva\nKjeld askaroi... \"Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus,\nEmma\", sanoi hän, \"minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria\nmeidän täytyy suojella raakuutta vastaan.\" \"Minä olisin kyllä puhunut\nsinulle siitä\", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja\nsanoi rauhallisesti: \"Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor\".\n\nJa Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha,\nkun hän ei osannut piplianhistoriaansa. \"Eipä vainkaan, sinä et\ntietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!\" sanoi opettajatar.\nSilloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka\nkuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä...\n\nJa välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan:\n\"Vapaa-ajattelijan likka!\"... ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka\nkanssa he olivat olleet hyviä ystäviä...\n\n\"Sinä et mene enää kouluun\", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea\nja hänen oli vaikea puhua. \"Isä luettaa sinua tästä alkaen.\"\n\nHän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi\nvihastusta. Rouva meni jäljestä: \"Kjeld!\" huusi hän, \"elä nyt sure\ntätä niin kovin!\" Kjeld kääntyi: \"Ooh, ihmiset!\" mutisi hän, \"sekä\nsuuret että pienet... nyt heidät tunnen.\"\n\nJo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja\nhämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti\ntyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta\nensimäisiltä lehdiltä... Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle\nkävelylle tuttua tietä pitkin...\n\nTästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen\njälkeen he aina kävelivät yhdessä... Se oli sellainen iso, reipas\ntyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken\nmaailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti\nhänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.\n\nVähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat\npitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti,\nja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui\nyön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina \"Rinkilään\" asti,\njoka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla\nnäköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse\nsamalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän\nihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä\nsielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset\nkysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin\nraikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne\nkiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo\nkysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa.\nNuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä...\n\nKjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se\nlapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä.\nSe sulausi hänen hartauteensa.\n\n\"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala\", ajatteli hän. \"Pikku\nGunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä\nminun puoleeni... Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja\ntavoittaa sinua... -- Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän\nniin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin\ntunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki\ntaistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta\nruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta\naurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen\nhurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun\nkirkastuksenkaipuusen saakka.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he pääsivät \"Rinkilään\", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet\ntakaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan.\nGunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla\nja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt\nloistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä\nse sitten vilkutteli... sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä\nkyselemistä...\n\nMutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän\njuoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut\nsuomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä\nnäkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita,\njoissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä\nviholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita\nsiellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin\nhän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran\nhänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman\nsuuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille...\nmissä se asui, ja mikä se oli olentoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä\nkulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut\nkoulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja\nilakoivan välitunnilla.\n\nMutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli\nniin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen\nverensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti\nsuonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen.\nKyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän\noikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan\nkasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja\ntänä iltana lähdetään \"Rinkilään\"... niin, tänä iltana lähtee äitikin\nmukaan.\n\nIsä ja äiti -- hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat\naskeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät\nhänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja\nhänen sanainsa hälinän -- tuntui kuin he olisivat nauttineet maan\npovesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon\naskaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla\nkäsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa\nhiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät\nja etsivät.\n\nGunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.\n\nMutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala\nantoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein\nkaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken\npuuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.\n\nNuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet\nsielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja,\njoita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan\nmykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia.\nHän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät\nja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin\njoskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: \"Ymmärrätkös\n_sitä_, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit\nkuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne\neivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys... ne kysyisivät ainoastaan,\nkadunko minä... kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää.\nMinä, joka aina olen halannut valkeuden onnea... Ymmärrätkö minua,\nJohannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun\ntapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö\nminua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun\nminun pian on kuoltava?\"\n\nMutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa\nnoista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien\npitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin\nsiellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui\nmaahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja\nhän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli\ntaisteltu.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMeidän elomme syöstiin yöhön ja häpeään, kun me halusimme tavoittaa\nsuurta iloa. Osaksemme annettiin odottaa ja kuulostella kukonlaulua,\ntähystellä yötaivaan tähdenlentoja, tuokioisina valon muistoina...\n\nTarvitsetteko kaupungissa vartiata?\n\nNiin, me tarvitsemme. Ja sinun toimesi on valvoa makaavia, ettei\nheidän tavaratansa ryöstetä eikä heidän turvallista untansa häiritä.\n\nOttakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne\nnuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten\nmammonan vartia.\n\nMitä sinä sitten pyrit?\n\nMinä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla\nsuurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa\nhiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja\nminä tahdon käydä nimetönten majoissa.\n\nTäällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He\npuuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän\nastuntaansa!\n\nMinä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin\nylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun\narmopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan\nruumista, ja juon hänen vertansa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa\nja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili\nvielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla\nviimeiset syysi heinät oli pantu raoille...\n\nGunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet\n\"Rinkilän\" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi\nsyvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti\nympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja\nkalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: \"Tule nyt,\nisä!\" Kjeld vastasi: \"Minä luulen, että nyt on käännyttävä.\" Mutta\nGunvor nauroi kirkasta nauruansa: \"Ei, ei, isä... meidänhän on\nmentävä 'Rinkilään'...\" Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä\nniin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti...\n\"Mutta Gunvor\", mutisi hän, \"mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on\nmuistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö.\" Mutta Gunvor oli:\nhuima tänä iltana: \"Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!...\"\n\nKjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen\nkasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: \"No, niin,\nniin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne\nja ole siivolla.\"\n\nGunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa\nisänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He\nkävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen\npimeä tullut... Männikössä raakkui pari varista...\n\nMutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld\nseisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas\nkalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi\nrintaansa.\n\nNyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat\nvakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.\n\n\"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin\nsairaalta, isä?\"\n\n\"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää.\nIstahdetaan hetkiseksi tähän.\"\n\nHe istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja\nkatsoi huolissaan häntä... \"Rakas isä! Rakas isä!... ehkä sinä olet\nkipeä!\"\n\n\"Toivon, että se selviää, Gunvor... Toivon, että se selviää... kunhan\nvain saan istua vähän...\"\n\nHe istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella\nkädellään, pidellen häntä toisella kädestä. \"Mihin koskee, isä? Anna\nminun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee... niin helpoittaa, isä.\"\n\nHe istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan\nisäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:\n\n\"No niin, Gunvor... nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit\nkiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua.\"\n\nHe lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:\n\n\"Niin, niin... nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor.\"\n\nTyttö vastasi hiljaisesti:\n\n\"Niinhän meidän täytynee.\" Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: \"Se on\nniin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä\nmentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa... ja sinä tulit niin\nhuonoksi.\"\n\n\"Oo, kyllä kai minä paranen... sitten kävellään taas Rinkilään, se on\nvarma... Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor...\"\n\nHe kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti.\nSilloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin\nseisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen\npäähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat\nhyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan.\nSitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.\n\nKun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään.\nMutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti\npeljästyneenä ylös.\n\n\"Sydämen laita on nyt huonosti\", mutisi Johannes Kjeld, \"minulla se\noli monta vuotta sitten... Mutta ei niin rajua kuin nyt... on kovat\ntuskat... tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa...\"\n\nHe auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät\nnoutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle\nmonta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui\nja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja\ntuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin\nkanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld\navasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti...\n\n\"Se on merkillinen kirje\", sanoi hän hiljaa, \"se on eräältä nuorelta\npapilta... hän oli siellä pappeinkokouksessa... 'Nyt minä alan vähän\nymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä\nen ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele.\nEnsi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen,\nmaksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa\nsenvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat\nja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän\npuhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te\nminulle annoitte'...\"\n\nKjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän\nsanoi: \"On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni\njättää hyvästit, Emma... niin, sinun on saatava se tietää... Minä\nolen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor!\nKiitokset teille kummallekin... -- En minä pelkää\", mutisi hän,...\n\"en minä pelkää kuolemaa...\"\n\nHän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.\n\nYhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti\nheille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:\n\n\"Emma, jää hyvästi!... ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka\nolet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina\nkevyet, tiesi kirkas... Kun sinun on kuljettava elämän taival...\nraskaan elämän... Sinä pieni, valkea tyttönen... Kulje varovasti,\nelä loukkaa itseäsi!... Oi, minä heittäydyn teräville kiville,\njotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun\nhymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo\nnyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti\nmurheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet... Sinun\non oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt\nolla. Lapseni, ole siunattu... siunatut... molemmat.\"\n\nHän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna... Vähän ajan päästä hän\nmutisi: \"Tulee pimeä... ei Rinkilään tänään... mennään kotiin...\ntulee pimeä ja kylmä... Gunvor... minä en näe sinua...\"\n\nGunvor kumartui hänen puoleensa... samassa hän henkäisi syvästi, ja\nkuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOlo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa.\nToisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär.\nUsein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin\nääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset\nja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja,\nettä jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan\npeloittanut tuo _kuolema_, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta\njota hän ei ollut koskaan nähnyt.\n\nGunvor oli paljon sisällä. \"Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor\",\nsanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli\nkummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota\nGunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät\nlehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi,\nkulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja\ntuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää\nja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari\nhapanta omenaa.\n\nMutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja\nsiksi hän tahtoi kotiin...\n\nEnnen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja\nhänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän\nsuuri kummallisuus. Hän tunsi surun.\n\nAh, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi\npuiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin!\nUsein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys\nseisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen,\naivan hänen nuoreen sieluunsa.\n\n-- Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin\nkukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta\neräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni\ntuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen,\nrouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He\nkiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.\n\nSe tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja\nkukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät\nlumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.\n\nTalvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana\nverkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo\nhymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut\nnuorta ja elävää.\n\nPäivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi...\n\nPäivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva\nKjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden\nkukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä,\noli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi\nniiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet\nvalkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän\npaisteessa. Kukkasten viattomat lapset...\n\nRouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi\nGunvorille:\n\n\"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin\nhiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on\nmerkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion\nistuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli\nsellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee\narkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli\nmyöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin\noli hänen sielussansa... Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat\nhänessä... ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nGunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet\npaljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen.\nRouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän\nhuolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä,\nkun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten\nvuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.\n\n\"Olit hyvä, kun otit isän\", sanoi Gunvor kerran. \"Minä tiedän kyllä,\nettä sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut\nmusiikki-alalla.\"\n\n\"Niinpä niin... eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta\nolisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin\nsain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor.\nJa tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi\nääneni.\"\n\n\"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti.\"\n\n\"Oh, enpä suurin... Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni...\nniin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta.\"\n\n\"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?\"\n\n\"Luulenpa... minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen,\nsanoi ensimäkien opettajani... no, hänhän oli urkuri... Mutta\nminä tunsin, että minä lauloin hyvin... Minä tapasin Kjeldin...\nNiinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin\naina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan,\nheittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki...\nhienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen... -- Sitten\nme puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen\nmiehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit\nkuullut hänen äänensä mahtavuuden... tuhannen kertaa voimakkaampaa\nkuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen\njälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi...\nMinä pelkäsin tuota uutta voimaa. -- Hän puhui siitä uudesta\nkutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne\npohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi... Sitten tapahtui se\nmerkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän\nminun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut\nsellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille\nseuduille pohjoiseen... meren saarrokseen, tunturien sulkuun... Ja\nsitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne...' Sitten hän istui\nhetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset\nlaulustanne... Ette te minua häirinnyt... Minä lähden sinne pois...\nMutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne...' -- Minä en\nmuista, mitä minä vastasin. -- Viikko siitä, kun olimme tavanneet\ntoisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin:\ntahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu... -- Siitäkös\nkotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri\nhankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän\noli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä\nja pitävät musiikista... joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt...\naivan heti... tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan\nsaarelle. -- No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä\ntarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta... Sitten\nminä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä\nniin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty... Pari oli parhaiksi\ntuntenut toisensa kolme viikkoa -- ja he olivat vielä papillisia!\n-- Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä\nja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka\nolivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja\nnimismiehinä... ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja\nkalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä... Ja seurakunta\ntuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli... Heissä\noli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina\nsunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin... ja\nvaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin... he tulivat\nkuitenkin.\n\n\"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden\nminä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta\nkotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin\nkaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin\nettä säveleet kuuluivat kauas ulos... nummille ja kanervikkoon ja\nmetsiin... Väki seisahtui kuuntelemaan. -- Mutta minun täytyi sitten\nvaieta.\"\n\nGunvor kysyi ihmetellen:\n\n\"Täytyikö sinun vaieta?\"\n\n\"Niin, minä itse tahdoin... mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan\nelämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille.\"\n\n\"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?\"\n\n\"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä\nselittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me\npuheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin\nvoimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä',\nlisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä.\nMinun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. -- 'Niin\nminustakin. Minä en nyt enää laula'. -- -- Mutta eräänä päivänä minä\nseisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä\nminä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta,\nmikä on rikasta ja ihanaa... Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin\nHerramme... ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja\nymmärtää kaiken... No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset\nuutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin,\nettä minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet...\nMinä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja\nistahti luokseni. -- 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut,\novat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet\nuskonnollisia... Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä,\nja pyrkineet korkeinta kohti'. -- Toisen kerran hän sanoi vakavasti:\n'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea\ntoisiamme paremmin... Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma,\nja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi\noppinut sinua tuntemaan... jos minä vain kerran jonakin iltana olisin\nkulkenut siitä ohitse... olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä\nniitä vihannut'.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään\nseurakuntalaisistamme... Mutta sitten sattui jotakin... -- Kuten\näsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä\noli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran\nenkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. -- Mutta sitten; tuli\neräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen\nyhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin\nja arvoituksellisin katsein... ja joillakuilla heistä oli valtavat\notsat... Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka\noli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut,\nja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli\nJumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja\nsiellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja\nsilmät kärsivälliset... ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät,\ntohtisivatko lähestyä alttaria...\n\n\"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida... ja soittivat tuota vanhaa\nvirttä: 'Agnus Dei nobis miserere...' Sinä muistat, että Kjeld\nluki sen joskus latinaksi... mutta meidänkin kielellämme se on\nihana. -- Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja\nviiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat\ntuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa\nisonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä\nja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja\npelkoa -- minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en\nlaulanut tämän maailman lauluja heille... he eivät oikeastaan elä\nmaan päällä... he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä... ja\nyksinäisiä ovat he kaikki... Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää\nheille pimeyden valona!... Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten\nminä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin\nettä mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei\nsyvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se\npäättyi taivaan hohtoon. -- Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä\noli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni\ntuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa,\nGunvor... Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui...\nkaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä... niin,\nGunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni... Sinä liikuit\nminussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa.\"\n\nRouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:\n\n\"Jumala paratkoon... minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta\nvoithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas... Minä lauloin usein\nkirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin...\nSitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä\nkotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan... minä olin suoraan\ntunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit... mutta minä jäin\nkuitenkin eloon... ja niin meitä oli pappilassa kolme...\n\n\"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa... Kätilö\nsanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin,\nniin et olisi tullut elävänä maailmaan... Sinua pikku raukkaa... --\nNiin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään.\nMutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli\nja taputteli sinua... suoraan sanoen pieneen takalistoosi... ja\nsilloin sait sinä ilmaa... ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen\ntiedät.\"\n\nGunvor nauroi:\n\n\"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet... ja kerrot paljon sellaista\nihanaa... Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin\nomanlaistasi... Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri\nsinuun... Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti.\"\n\nRouva Kjeld vastasi hiljaa:\n\n\"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut\noikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä,\nettä voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin\nme muut... -- Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja\nsinun on koetettava pitää minusta oikein paljon... Minä pidän niin\nkovasti sinusta, lapseni.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n\"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa\nkaupungissa\", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. \"Nyt on\nkesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee\nsyyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta... Eikö sinun\nmielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?\"\n\n\"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?\"\n\n\"Kyllä, olenpa... Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin...\nOnhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä.\nKaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne.\"\n\n\"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?\"\n\n\"Niin, niin olen. Täällä -- mitä varten me oikeastaan asuisimme\ntäällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä,\npieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä\nmuutos terveellistä.\"\n\nGunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän\ntunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät\ntämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä\nsiellä oli.\n\nMutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein\nihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut\nsiitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen... jossa voi\ntapahtua niin paljon eriskummallista.\n\nÄiti ja tytär keskustelivat tarkemmin asiasta, ja tuli ilmi, että\nrouva Kjeld oli jo tiedustellut siellä asuntoa... Eräs serkku, jota\nhän muuten ei paljoa tuntenut, oli luvannut auttaa häntä...\n\nGunvor istui yhä ajatuksissaan:\n\n\"Siten me siis jätetään isän hauta\", sanoi hän viimein.\n\n\"Niin kyllä... mutta sitä hoidetaan, Gunvor...\"\n\nRouva Kjeld varmensi päätöstään:\n\n\"Sanon sinulle suoraan, että minä olen päättänyt muuttaa sinun\ntähtesi, Gunvor. _Minä_ kyllä voisin asua täällä lopun ikääni. Mutta\nminä luulen, että sinun ei ole enää jäätävä tänne. Sinä riutuisit\ntäällä ja ajattelisit kaikkia tapahtuneita. Ja se voisi olla sinulle\nvaarallista... Sinä olet niin hellämielinen; mutta sinä voisit painua\ntäällä suremaan ja muistelemaan, niin että sinusta tulisi kalpea ja\nelämän-arka. Ja elämä on elettävä, Gunvor.\"\n\nRouva Kjeld lähetteli ja sai kirjeitä hyvän aikaa sen jälkeen, ja\nhän valmisti Gunvoria matkaan. Eräänä päivänä iltapuolella odotti\nGunvoria kotona yllätys; kun hän tuli perhehuoneeseen, näki hän\nsiellä vanhahtavan herrasmiehen.\n\n\"Tämä on sinun enosi, Gunvor\", sanoi rouva Kjeld. Ja herra nousi ja\nsuuteli Gunvoria otsalle: \"Kas miten suuri ja reipas sisarentyttö\nminulla on\", sanoi hän hymyillen.\n\nYstävällinen eno jäi kaupunkiin ja autteli uutterasti\nvarustauduttaessa. Hän tuli mukaan, kun Gunvor viimeisenä iltana,\njota he viettivät kaupungissa, lähti äidin kanssa isän haudalle.\n\nMutta varhain seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, Gunvor\nheräsi ja siinä loikoessaan ajatteli. Yhtäkkiä hän nousi vuoteesta\nja pukeutui kiireesti. Ja kylmähkönä aamuna hän meni aivan yksin\nhaudalle, istahti sen ääreen ja jätti hyvästinsä. Sitten poimi hän\nhaudalta joitakuita kukkia, jotka vielä olivat kosteat lokakuunyön\nsäästeliäästä kasteesta, ja meni kotiin niitä hellävaroen kantaen.\nHänen ja äidin oli matkustettava höyrylaivalla kolmen tunnin päästä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nSerkku näytti olevansa käytännöllinen nainen. Hän oli vuokrannut\nvaloisan ja tilavan huoneiston kaupungin syrjällä Oslossa. [Oslon\nvuono = Kristianian vuono. Suom.] Se oli aivan sellainen kuin rouva\nKjeld halusikin: kolme huonetta ja pieni neitsytkammio. Kaksi noista\nhuoneista oli melkoisen suuria.\n\nJohannes Kjeldin viimeisinä ikävuosina olivat he kolme, isä, äiti\nja tytär, olleet ylen säästäviä, melkeinpä eläneet puutteessa.\nVähäiset säästövarat riittivät noin ja näin, ja Kjeld ei tuntenut\nvaimonsa sukulaisia niin paljoa, että olisi huolinut heiltä apua.\nRouva Kjeldin veli tuli, ja hän näki enemmän kuin sanoi. Hän järjesti\nsiskon asiat sille tolalle, että hän saattoi kohdata tulevaisuutta\nhuomattavitta huolitta.\n\nNiissä kahdessa pienessä huoneessa, joissa Kjeldit olivat asuneet\nsenjälkeen kun Kjeld otti eron virasta, oli kovin vähän huonekaluja.\nNe tuskin täyttivät uudessa kodissa yhden huoneen. Rouva Kjeldin veli\nriensi nytkin auttamaan. Hän lähetti koko kuormalliset huonekaluja\nja tarve-esineitä: \"Sinulla on oikeus ne ottaa\", kirjoitti hän. Ja\nkun rouva Kjeld niitä paremmin tarkasteli, niin hän huomasi, että ne\nkaikki olivat lapsuudenkodin kapineita. Vanhoja, lujia mahonkisia\nhuonekaluja ja paljon tuollaisia pikku esineitä, joita kulkee\nmelkein aina perintönä vanhoissa rantakaupunkien laivanvarustaja-\nja kauppiassuvuissa. Niissä oli vanha lyönti-kello, siellä oli\nharvinaismuotoisia kukkamaljakkoja, siellä oli prässättyjä\nkukkia lasin alla puitteissa, ja käsinommeltuja kuvia: \"Munkki\nkedolla astelee\" ja \"Peura, peura, pakene pois, ettei kyttä saada\nvois.\" Rouva Kjeld aivan heltyi. Hän muisti niin paljon noihin\npikkuesineihin kiintyvää. Niin, moniin herran vuosiin hän ei ollut\nniitä muistanutkaan, ja nyt ne palasivat jälleen.\n\nTosiaan rouva Kjeld sai pienen oikein sievän kodin. Paikan, jossa voi\nlevätä. Hän lepäsikin nyt, tuo rouva Kjeld. Joskus hän läksi käymään\nvanhojen tuttujen luona -- muuten istui hän melkein aina huoneessaan\nommellen tai lukien. Kunnes Gunvor tuli kotiin ja kertoi jotakin:\nmitä hän oli nähnyt ja kokenut. Ja Gunvor koki usein jotakin. Aina\nniin vakavista asioista alkaen kuin että \"olin vähällä jäädä hevosten\njalkoihin\", -- sellaisiin turhamaisuuksiin saakka kuin: \"kokonaista\nkolme herraa sanoi, kun menin ohitse: katsopas, miten paksu tukka\ntuolla on! Ja yksi sanoi oikein: katsoppas, miten _kaunis_ tukka!\nNytpä minä alan ylpeillä, äiti.\"\n\nMutta rouva Kjeld hymyili ja vastasi:\n\n\"No, ole nyt vain hyvilläsi, Gunvor,... se virkistää niin ihmisen\nmieltä.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nRouva Emma Kjeld tapasi täällä useita nuoruudenystäviään. Häntä\nja Gunvoria pyydettiin useinkin vieraisille. Rouva Kjeld viihtyi\nparemmin kotona, mutta Gunvoria hän pyysi menemään, ja Gunvor meni\nja huvittelihe aina suuresti. Ja nämä tuttavuudet johtivat yhä\nuusiin, joten hän, ennenkuin aavistikaan, pian eli oikeaa kemu- ja\njuhla-elämää.\n\nVanha Maija kävi häntä aina kotiin noutamassa. Vanha Maija -- jälleen\non nyt mainittava rouva Kjeldin veljeä: hän oli lähettänyt siskolleen\ntuon vanhan uskotun palvelijan. Niin, vanha Maija kävi noutamassa.\nIstuskeli leveänä ja mahtavana keittiöissä -- usein tuntikausia.\nHän itse tahtoi istua. Kerrankin sattui joukko olemaan erikoisen\niloisella päällä, ja pidot kestivät kauemmin kuin oletettiin, joten\nisäntä tuli keittiöön ja sanoi muorille: \"Menkää nyt vaan kotiin,\nMaija, kyllä me toimitetaan neiti Kjeld hyvin kotiin.\" Mutta Maija ei\nvirkkanut ensin mitään; hän pyörähytteli vaan silmiään ja ajatteli\npitkään, ja vihdoin tuli: \"Taitaa vaan pitää rouvaa totella. Hän\nsanoi, että minun on tuotava neiti kotiin.\"\n\nJa tuo siisti vanhus oli niin huolehtivan näköinen ja kunnioitusta\nherättävä, että häntä täytyi totella.\n\n\"Neiti Kjeld, ette pääse. Te ette saa tulla vaunuillamme. Tuolla\novellahan on vanha lohikäärme, mullistelee silmiään. Hän ei irroita\nkynsiänsä Teistä.\"\n\nAina ei Gunvor kulkenut suinkaan kevein sydämin kotiin tuon vakavan\nMaijan vieressä. Hänen sielunsa: liikehti levottomana. Sadat sanat,\nhohtavat katseet, hymyt, jotka olivat hänelle kohdistetut -- ne\nriemuitsivat vielä hänen sielussaan ja saattoivat hänet haluamaan\nelämää ja onnea.\n\n\"Ihan totta puhuen, Maija, minusta olisi ollut hauskempaa, kun ne\nmuut olisivat tuoneet minut hevosella kotiin. Tämä pitkä tie sinne\nmeille asti sinun kanssasi -- se on liian pitkä, näetkös! Ensi\nkerralla minä suostun hevoskyytiin, kun tarjoovat, ja silloin olet\nhyvä etkä mene sotkemaan asiaa, Maija.\"\n\nMaija ei vastannut mitään, tahi hymähti enintään lyhyesti: \"Hm.\"\nMenepä ja arvaa, mitä hän aprikoi. Hän katseli suoraan eteensä, mutta\nhän ei hellittänyt eikä luvannut sanallakaan seuraavalla kerralla\nkäyttäytyä toisin.\n\nJa Gunvor antoi hänen vaieta. Olihan hänellä niin paljon\nmuistelemista ja ajattelemista tätä pitkää tietä tallustettaessa.\nEhkäpä siinä samassa myös muisti, että sillaikaa kun hän pyöri\nsellaisessa ilossa, istui vanha Maija parka keittiössä odottaen\nhäntä. Ja nyreys päättyi siihen, että kun he tulivat kotiin, Gunvor\nsanoi Maijalle hyvääyötä ja kiitokset saattamisesta.\n\nMennessään kamariin äidin huoneen kautta hän suuteli äitiänsä, joka\nhorteessa hiljaa kuiskasi hänelle hyvääyötä.\n\nMutta pienessä huoneessansa Gunvor sitten valvoi ja ajatteli,\nennenkuin vaipui uneen. Hän näki yhä nuo juhlapukuiset vieraat,\nja hän kuuli puheen iloisen sorinan -- uuden elämän, joka oli nyt\nhänelle avautunut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora,\ntehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia\nkaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa\nopiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti,\ntuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu,\nmutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että\nlaulaessa. Niin kalpea ja aistikas... Lyhyesti: Gunvor oli häneen\nsuorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja\nhän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse --\nhän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa.\nSellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas,\nja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, -- Tora Pharo asui siinä\nja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas\npilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se\nhenki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle,\nPharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja\nTora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään...\n\nNiinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen\npari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran\nkultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät\nkahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, -- tahi\nteattereihin, konsertteihin -- ellei sattunut kyläilypaikkoja.\nYhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin\ntullut.\n\nTora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta\nperätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä\nviekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän\njaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin\noli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran\nhuoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä,\njoku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa\nruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora\nnukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan.\nMitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus\nsuuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys\nsuupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi,\nkunnes hymykin niille pilkahti... ja sitten ne taas olivat niin\nlaiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.\n\nKunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein\nloikoi sohvalla.\n\n\"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?\"\n\n\"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora... kuin karhu.\"\n\nTora venyttelihe ja haukoitteli. \"Niinpä... niin!... kuin karhu\npesässä... niin!\"... Hän vääntelehti harmissaan. \"Mitäs minä nyt\njalkeilla toimittaisin... eihän tässä ole mitään tekemistä.\"\n\n\"Kuules, mitä tehdään, Tora?\"\n\n\"No?\"\n\n\"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä\npäivällinen... istutaan hetkinen... siellä on hyvää soittoa, ja ehkä\ntavataan tuttuja.\"\n\n\"Kylpylään... niin, se oli mainio keksintö... oikein pulikoida...\nVesi on varmaan hurmaavaa... ja tulee niin hyvä ruokahalu... ah,\nse oli hyvä keksintö, Gunvor!\" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman\nreippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet\nikkunain edestä ja sanoi: \"Jumaliste, miten kaunis ilma!\" Hän puheli\nyhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin,\nhän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa\ntuokiossa.\n\n\"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen\nluokseen tällaisella ilmalla.\"\n\nGunvoria nauratti hänen intonsa. \"_Tällaisella ilmalla_, sanot?\nLuulisi tuulevan ja satavan kaatamalla.\"\n\n\"Oh\", vastasi Tora, \"silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta\nnyt... nyt minä tahdon ennen kaikkea uida... Hyppäisin veteen vaikka\nheti.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nGunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä... Kehenkään\nheistä hän ei ollut _niin_ ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti\nolivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.\n\nJanna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis.\nEhkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden\ntaidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi\ntörrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui\nhänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat\nnikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon\npeljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.\n\nHän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli\nluonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan.\nHänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa\n-- joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa\npeitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta\nauringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä.\nMutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun\nkerran oli sellainen -- ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.\n\nJanna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla\n\"jotenkin omaa itseään!\" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä,\nköyhän yli-opettajan leski, \"hyvin vanhankansan nainen\", oli kovin\nhuolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti\nkatsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona.\n\"Haha\", nauroi silloin Janna, \"olisitpa siis tehnyt minusta siltä\nvaralta hiukan suloisemman, äiti... (pää vinossa): ah, hiukan\nsuloisemman... kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko,\nettä kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko\nminun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah,\nmiten ihanaa on rakastaa!\" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi\nnuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja\nkietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja\nsitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.\n\nJanna tahtoi olla \"jotenkin itseään\", ja hän pääsi siihen onneen.\nHän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi\npäivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa,\nmaantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt\nsyömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa\neväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.\n\nMutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin\nsaattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen\npäänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin\nreima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.\n\nToinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili\nystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.\n\nHän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor\nsanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein\nhuikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa\nseuraan oli iloitsevaa jumaloimista.\n\nHän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille\ntai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä\ninnokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin\nitseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin\nhassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka\nulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä.\n\"Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä\", sanoi Janna kerran\nGunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna\nei koskaan pistellyt.\n\nGunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin\npuolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero\n1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän\ntapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.\n\nMutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora\nharjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa\nkotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli\npianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran\n\"ahkeralla tuulella\". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan\naherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen\n\"ahkeruutensa\" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen\ntyö-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten\nsuloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi\nse hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan\ntoisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti,\nhän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen\nkauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät\nhänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin\nsaattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä,\nhienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat\ntuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä\nGunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla.\nJoskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen\nsormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja\nsointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen\nsuunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran\nloikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa\nsisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä\ntuijottamaan.\n\nGunvor kysyi hämmästyneenä: \"Miksi sinä noin makaat, Tora?\"\n\nTora kuroitti kättänsä hänelle.\n\n\"Istu tuohon, Gunvor\", sanoi hän. \"Elä huoli minusta. Minä olen tänä\npäivänä hullu, saat tietää!\"\n\n\"Hullu? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Niin, niin... pähkä hullu... hurmaavan hullu.\"\n\nHän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli.\nLuuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.\n\nGunvor innostui: \"Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?\"\n\nTora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: \"Oi, eilen,\narvaatkos!... tapahtui merkillistä.\" Hän ei sanonut ensin enempää,\nmietti kai, lisäsi vihdoin: \"Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi.\"\n\nGunvor hiukan jöröstyi:\n\n\"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni.\nNiin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut.\"\n\n\"Ei, elä mene!... Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen\nkuulla... Ainakin saanet kuulla alun... niin nähdään... haluatko\nlisää... Oi, ei\", hän nauroi vallattomasti, \"ei auta loukkautuminen.\nNo, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen.\nEi, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona.\nHän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä\nkaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä\non päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se\nvietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän\nsillä tarkoittaa. -- Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin\nhän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo\nkappasi istuu kuin valettu... kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne\nkeskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja\nolin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy\nmennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. -- Silloin hän nauroi\nherttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis\nkäärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta\nmenköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis\nvarmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello\nyksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. -- No, minä\nnoudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla,\njoiden edessä oli pieni valkea hevonen... Ja ajatteles, siellä kun\noli vieraita... Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia... ja\nsitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies... jota en tuntenut. Hän\nkatsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta.\nOh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät\ntietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään\nhelppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee... Mutta sen me\nkumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan...\"\n\nTora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään\nkuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta,\nhenki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen\npaikoillensa, yhä hymyillen.\n\nGunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. \"Sinä\net ole ihan täyspäinen tänään\", sanoi hän ihmetellen, \"entäs sitten,\nTora?\"\n\nTora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.\n\n\"On niin vaikeaa kertoa lisää\", vastasi hän. \"Minä _tahdon_ sen kyllä\nkertoa, Gunvor... mutta minä en oikein pääse... Niin, näetkös, ah,\nminun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron.\"\n\nGunvor tuli kärsimättömäksi. \"Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä\nei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo,\nniin et. Ja sillä hyvä.\"\n\nTora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: \"No! minä kerron\nsinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä... näin... pane kätesi\nminun ympärilleni... kas niin... voin hyvin sinulle sen kertoa,\nGunvor... Katsos, niin se kävi: me tahdoimme _välttämättä_ päästä\nyhteen... ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä\npuhuimme... tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän\n-- Michael Holm hänen nimensä on -- kertoi minulle että hän oli juuri\npalannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin,\nminä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä\nja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain,\nkylläpä, sinun onnisti!'... Niin, siltä tuntui minusta.\"\n\nTora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en\njuuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan.\nMinusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen,\nja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi... kun\npitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa -- Jumala, miten nuo\nkavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia... ja\nmiten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein... ja\nsitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on\nniin viisasta -- ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta\nhe eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia\nhe ovat... astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en\nvoisi rakastua yhteenkään heistä... Mutta hän... Michael Holm...\nah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä,\nmikä siinä koski... mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota\nminä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen\nluulisi mielestäni hullauttavan naiset... Oh, minun teki mieleni\nheristää häntä niskasta... Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo!\nJa niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja\nsellainen kaunis suu!... Oh, ihana mies. -- Ei mikään tavallinen\nmies -- tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan.\nEi, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan\nbrutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan\nlaituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi,\ntiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli\ntoinen meno... sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet.\nMuuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen... Mutta\nkapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi... hän kai pelkäsi, että\nMichael nostaisi asiasta pahemman häläkän. -- Silloin me tunsimme jo\ntoisemme hyvin, Gunvor... Michael ja minä... me oltiin suoraan sanoen\nkihloissa.\"\n\nTora nyökkäsi: \"Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan\nminä olen... en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on\nsisälläni.\"\n\n\"Mutta miten se kävi?... Miten hän kosi?\"\n\n\"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha... hän ei suoraan sanoen kosinut\nollenkaan... Hän suuteli minua... Niin, ällistele nyt... No,\nkuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet\npöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista\nsitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin\nhänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua\npuolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen\nkatsella, ja minä kuten heittäydyin... Ah, minä ikäänkuin vaivuin!\n-- Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä\nnäytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'.\nSillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli\nmielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle,\nkun hän oli pyytänyt minua sinne! -- Kun talo oli nähty, katseltiin\npuistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja\nansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan\npaistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit...\nympäriinsä, joka paikassa,... ja siellä ihan kuin huurusi... haisi\nniin happamelta... aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin\nviiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään... Minun täytyi\nluonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin.\nTuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin\ntarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi\nminua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani.\nHaluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän\nsanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus\nauta. Minun _täytyi_ mennä hänen kanssaan... Minä nousin kohta,\nkun hän sen sanoi. -- 'Minä haluan', vastasin minä... -- Ja sitten\nme käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu.\nMe oltiin mykkiä, Gunvor... mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus\noli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä _sanoneet_ kaikki.\nMinä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä\n_se_ oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt\nsitä sanaa -- minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja\nvaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin\nkuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! --\nYhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli\nsitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin\nkauniisti'. Ja sitten hän piti käteni.\"\n\nGunvor kysyi hiljaa:\n\n\"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?\"\n\n\"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä\nkovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan\nviiniköynnöksiä.' -- Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki\nviiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä\nsakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein\nhuimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin\narvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten... 'Minä rakastan\nTeitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi\nminua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä',\nsanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta,\netten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki\nse, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui.\nSentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden\nhengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä.\"\n\nGunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa.\nHän ei pitänyt tuosta vieraasta \"miehestä\", Michael Holmista.\n\n\"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!\"\n\nTora katsoi häneen: \"Teinkö sinun mielestäsi väärin?\"\n\n\"En tiedä. Minä en tunne sellaista, Tora.\"\n\n\"No niin\", sanoi Tora verkalleen, \"mutta nyt me siis olemme tosiaan\nkihloissa. Mutta muista se. Se kyllä päätettiin. Mutta ymmärräthän,\nettä kihlaus pidetään ensin salassa... joten et saa mainita siitä\nkellekään... Mutta miten sinä olet tullut hiljaiseksi, Gunvor... sinä\nnäytät niin kovin vakavalta. Oletko minulle vihainen, Gunvor?\"\n\nGunvor vastasi hiljaa:\n\n\"Ei, mutta olen pahoillani, Tora. Minusta sinä et ole minulle\nsamallainen kuin ennen.\"\n\n\"Mutta rakas Gunvor... tietysti olen.\"\n\n\"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt.\"\n\n\"Oh, elä nyt turhia!\"\n\nTora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:\n\n\"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina\nminun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan.\"\n\n\"Soita nyt jotain, Tora!\"\n\nTora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi\nGunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen\nlaulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen\nlaulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi\nuudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi\nvoiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun,\njossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni,\nse julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui\nhuutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja\nkiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.\n\nSitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:\n\n\"Minä keksin tämän laulun kerran\", sanoi hän, \"ja näytin sen\nopettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti.\nHaha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun\ntuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti\nnenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva\nsellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora...' Oh, Gunvor, eikö\nse sinusta sovi... eikö se ole kaunis?\"\n\n\"On\", vastasi Gunvor vakavasti, \"se on kaunis\".\n\n\"Onpa on! Minä rakastan sitä!\" Hän ryntäsi syleilemään Gunvoria. \"Ah,\nmiten kaikki on kaunista\", sanoi hän. \"Oi, Gunvor, sano nyt, että\nminäkin olen kaunis!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTora ei ollut enää koskaan uninen. Hän oli tuiki pirteä ja remuava,\nniin että Gunvorilta meni melkein suunvuoro. Hän ei kyllästynyt enää\nmihinkään. Hän käveli pitkät matkat, hän kyläili, hän ennen kaikkea\ninnostui musiikkiinsa. \"Minun voimani ovat kasvaneet\", nauroi hän,\n\"niin sanoi opettajattareni. Niin, minä taidan laulaa nyt paremmin.\nMinä ikäänkuin ymmärrän kappaleet paremmin. Haha, nehän kertovat\nMichaelista, kaikkein kauniimmat niistä.\"\n\nMichael -- hänet hän kohtasi joka paikassa. Soitossa, kävelyllään\nyksinäisillä teillä, joilla tuli vastaan vain joku hiljainen\ntalonpoika, jota he eivät tunteneet tai vieraspidoissa, joissa\nharva tiesi heidän tuntevan toisiaan ja jossa he voivat mainiosti\n\"olla piilosilla\"... puhella outojen ihmisten kanssa... jopa hyvin\ntarkkaavasti... ja samalla heittää toisilleen kaikki, mitä heillä\noli: suurin, säteilevin silmäyksin... tahi sipaista sivumennen\ntoisiaan... nopeasti kuin salama... lyhyesti, kuumasti puristaa\ntoistensa kättä.\n\nJoskus tuli Gunvor heidän kanssaan sellaisiin tilaisuuksiin. He\nuskalsivat monesti hänen mielestään liian paljon.\n\nGunvor ei muuten erikoisesti pitänyt Michael Holmista, mutta hän\nsaattoi taas toisaalta hyvin ymmärtää, että Tora hänestä piti. Ja\nsyy, miksi Gunvor ei hänestä pitänyt, oli kai se, että hän oli\nriistänyt Toran häneltä.\n\nSillä niin oli käynyt. Kun Gunvor nyt tapasi Toraa, sanoi Tora kyllä:\n\"Ah, sinäkö se olet, Gunvor, hauska että sinut tapasin!\" Mutta kun\nGunvor kysyi, mihin Tora oli menossa, niin täytyihän Toran sanoa,\nettä nyt hänen täytyi mennä kohtaamaan Michaelia, ja Tora hyvästeli\nja kiisi tiehensä suurin, hajamielisin silmin.\n\nKerran iltapäivällä yksin kulkiessaan tapasi Gunvor Elin ja Jannan.\nHän pyysi heitä luokseen, ja he tulivat. He istuivat Gunvorin\nhuoneessa. Rouva Kjeld tuli sisään ja jutteli heidän kanssaan jonkin\naikaa ja kysyi, haluavatko he teetä. Kyllä, kiitoksia, he halusivat.\nTuokion päästä toi vanha Maija teen. Rouva Kjeld oli jo mennyt omalle\npuolelleen.\n\nJanna kysyi heti Gunvorilta: \"Mikä Toralle on tullut viime aikoina?\nHänestä ei lähde järkevää sanaa... Ja mikä loisto-heitukka se muuten\non, jonka kanssa hän kävelee? Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa:\nMichael Holmin?\"\n\n\"Onko kukaan heitä nähnyt yksissä, Janna?\" kysyi Gunvor.\n\nOliko kukaan nähnyt! He, hän, Janna ainakin tiesi heidät nähneensä\nmonen monta kertaa. Merkillistä muuten, miten nuo rakastelevaiset\naina luulevat, ettei heitä kukaan näe. No, Torahan oli niin\ntouhuissaan herra Holmin seurassa, että tuskin näki tai kuuli muuta.\n\n\"Tunnetko yhtään Michael Holmia? Hänhän on polyteknikko...\"\n\n\"Niinkö on\", sihahti Janna, \"on varmaan olevinaan jotain sinnepäin.\nMinä tunnen häntä hieman, ennen hänen Ranskan matkaansa. Hänellä on\nvarmasti aina ollut päämääränä: rikastua naimalla... elellä mukavasti\nja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa... No niin, viisasta hänen\nkannaltaan katsoen! Ja Torahan on hyvin kiltti ja rikas tyttö. Onhan\nhänellä varaa pitää loisto-heitukkata.\"\n\n\"Hyi, Janna, miten sinä sellaista Torasta!\" huusi Gunvor,\n\"tietäisitpä, miten hän pitää pojasta.\"\n\n\"Mutta hyvä ihminen, eihän _Toralla_ silti mitään vikaa\", käänsi\nJanna, \"onhan hänellä täysi oikeus. Ja Holm on tiettävästikin oikein\nkunnon mies tavallaan.\"\n\nHän keskeytti, ja sitten tuli aivan kuivasti:\n\n\"Ja minä luulen, että Tora on aistillinen tyttö... joten uskon, että\nhän rakastaa Holmia enimmin siksi, että Holm kiihdyttää häntä. Hän on\nvarmasti sekä luja että raffineerattu ja kaikkea mitä vain Tora voi\ntoivoa.\"\n\nToiset vaikenivat. He eivät tavallisesti vastanneet, kun Janna esitti\nsuorasukaisuuksia.\n\nGunvor sanoi viimein:\n\n\"En ymmärrä, mistä sinä tuollaista tiedät, Janna.\"\n\nJanna keikahutti hiukan päätänsä:\n\n\"Oh, ei tarvitse heitä kauan katsella nähdäkseen, kumpi heistä on\npalavampi.\"\n\nGunvor vaikeni. Hän ei vastannut, mutta sydämessään hän myönsi Jannan\nolevan oikeassa. Hänen mieleensä johtui tapaus, jonka hän pari päivää\nsitten näki kyläiltäessä erään yhteisen tutun luona. Tora ja Michael\nHolm ja hän olivat jääneet kolmisin erääsen kamariin. He juttelivat\nsiinä. Tora oli loistavalla tuulella. Hän pakisi ja nauroi ja lauloi\njonkin säkeen vähän väliä... Mutta yhtäkkiä hän heittäysi Michael\nHolmin syliin ja suuteli häntä kuin hurja, puristaen kaksin käsin\nhänen ohimoitaan. _Michael_ hillitsi: \"Rakas Tora, oletko sinä hullu?\nMitähän neiti Kjeld ajatelleekaan sinusta.\"\n\n\"Mitä Gunvor ajattelee,\" toisti Tora ja katseli ystäväänsä suurin\nsilmin, \"että minä rakastan sinua hirveästi, Michael... miksi hän ei\nniin ajattelisi?\"\n\nTuntui melkein lapselliselta tuo hänen vastauksensa.\n\nEi, Tora ei tosiaan käsittänyt, että se saattoi näyttää Gunvorista\nkummalliselta. Ja sittenkin: eikö Tora ollut oikeassa.\n\n\"Tora on suloinen, Janna\", sanoi Gunvor hiljaa.\n\nJanna vaikeni hetkisen, vastaten sitten:\n\n\"Tietysti hän on suloinen... en tahdo olla halpa... tietysti hän on\nsuloinen.\"\n\n\"Muuten\", hän kääntyi vakavana Gunvorin puoleen, \"mitenkäpä hän ei\nolisi suloinen. Hän on rikas ja kaunis ja voi harjoitella musiikkia\nja olla miehen seurassa, johon on hurmautunut. Kyllä, suloinen hän\non, mutta elkäämme silti tulko sentimentaaleiksi häntä kohtaan.\"\n\nGunvor vastasi:\n\n\"Elkäämme tulko katkeriksikaan.\"\n\nJanna huudahti tylysti:\n\n\"Niin, elkäämme, _Sinä! Sinäkin_ voit olla varma! varmaan tulee\nsinullekin prinssisi... No, minä himpun hampun koko prinsseille!\nJäänpä vain tälleni.\"\n\nJa Janna nauroi kuten näyttääkseen tarkoittavansa sitä mitä sanoi. Ja\nhänen pienet, vilkkaat silmänsä katselivat vuorotellen Gunvoria ja\nEliä, kuten nähdäkseen, etteivät he olleet erehtyneet.\n\nTuokion kuluttua täytyi hänen lähteä. Hänen täytyi mennä\nvoimistelu-tunnille... koko luokka pikku tyttöjä... \"He, viime\nkerralla oli kaksi poika-vintiötä piiloutunut parveen nähdäkseen\nmillaisia tytöt on voimistelupuvussa. Minä huomasin nuo sissit:\nHus, ota kiinni! huusin, ja minä edeltä aika keppi kädessä... ja\nkoko tyttö-pataljoona perästä... He pääsivät ulos, nuo suloiset\nkavaljeerit... Itse iskin pari kertaa niin että he rääkyivät, ja\nkaikki tytöt puolestansa. Niin nopsasti se kävi. Sellaista ne\nsietävät!\"\n\nJanna sukaisi vaipan hartioilleen ja pani napit huolimattomasti\nkiinni, ja mutisi, että hänellä on jo kiire joutuakseen ajoissa, ja\nlähti Elin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunvor valvoi sinä iltana kauan. Hän ei ollut yhtään väsynyt. Hän\najatteli Toraa.\n\nHän ajatteli kauan Toraa, ja ne ajatukset olivat rauhallisia ja\nennakkoluulottomia. Olipa Tora järkevä tai ei, olipa Michael Holm\nsellainen tai sellainen, -- mitä haittasi, kun Tora vain rakasti\nhäntä koko olennollaan... oh, Tora oli hehkua, hän oli säveleitä ja\nhän oli kukkia, ruusuja hän oli. Miten hän oli suudellut Michaelia\nsinä iltana! Herkeämättä ja silmät auki, tuijotellen hänen silmiinsä,\nja sitten ne sulkien, kuten kiidätettäisi häntä tuntemattomiin, --\nja miten kädet olivat kietoneet poikaa! Gunvor hengitti syvään. Hän\nkaipasi itse sellaista kuumaa ilmakehää, kaipasi olla onnekas.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin\nulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli\nmuutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan\n_isää_, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan.\nNiissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat\nhalukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen\nsylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa\nlainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa\nastelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän\nnaiseksi.\n\nToran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus,\nhänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä,\njotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui\nhaltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.\n\nTora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi\naikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän\nollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle -- hänet oli\nkuin temmattu! toisiin ilmoihin.\n\nMutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle\nsäteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän\ntarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku,\njonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä,\njoka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet\nkiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti,\nettä usein luuli henkensä lähtevän.\n\nGunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he\nistuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran\nvanhempien kotona \"Huvila Takatalossa...\" Yksin päivällispöydässäkin\nTora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi\nhänelle: \"Michaelin malja!\" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo\naavisti jotain: \"Noo, mitäs salahankkeita teillä on?\" Silloin saattoi\nGunvor kuiskata jälleen: \"Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän\narvaa varmastikin jotain... No, pianpa saa tietää\" -- --\n\nGunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein\npuhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut\nhänet.\n\nJa kuitenkin... joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran\nelämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se\nei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän\nja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos\nkaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun\nehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen... teille,\njoka johti penkille vanhain puitten alle... jossa yksinäinen mies\nistui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista... Jokin sana tuon\nparin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras\nkysely ja miehen kärsivälliset vastaukset... Ja kun Gunvor nyt\nkuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa\ntuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä -- kunnes se\nhaipui.\n\nMerkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se\ntuli, minne katosi.\n\nJa kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä,\njoka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä\nyksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita\nkäsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.\n\nJa juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor\nrajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään,\nkoko maailmassa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTora oli uskonut Gunvorille onnensa. Täytyihän hänen uskoa\nsurunsakin, kun ne lähestyivät.\n\n\"Mehän oli päätetty olla salakihloissa vielä jonkin aikaa\",\nsanoi hän kerran. \"Michael toivoo nimittäin saavansa erään uuden\ntiilitehtaan inspehtorin paikan, ja sehän kuulostaa komealta ja on\nhyvä ottaa huomioon. Meidän poika kullan nimihän ei ole liioin hyvä,\nystäväni. Hänhän on antanut rahainkin mennä, eikä ole ansainnut itse\nmainittavasti... eikä huolinut kiusata itseään juuri... Ja sitten on\nniinkin, että hänhän on seikkaillut koko lailla... ymmärrät... No,\nkaikki hän on tunnustanut minulle, ja hänen ei ole ollut helppoa,\nvoin vakuuttaa. Kaikki naisethan ovat kiusanneet häntä rakkaudellaan.\nItse olen nähnyt monia kirjeitä... aivan hurjistuneita... he\ntahtovat olla vaikka hänen orjiaan, sanovat... ja niistä on monta\nkerrassa hienoa naista... no, jos hän nyt taipui, kukapa olisi hänen\nasemassaan jaksanut muuta! -- Ja sitten; jos hän onkin hukannut\nrahojaan, mitä se haittaa. Rahaa on minulla, ja rahat ovat sitä\nvarten, että kaksi sellaista miekkoista kuin Michael ja minä niitä\nkäyttäisimme. Ha, vai mitä, Gunvor? Myönnä sinä vaan... ah, minä\nkyllä tiedän, ettet sinä ja moni muu oikein pidä Michaelista...\nniin, minä sen huomaan... ei, luonnollisestikaan sinä et tahdo\nvastustaa häntä, mutta kuitenkin... oh, mutta hänpä on juuri minua\nvarten luotu... hän on makuni mukainen... kova ja hieno yhtaikaa...\nettä säkenet räiskyy, kylmät, salamoivat säkenet. Ah, hän on minun,\nsellaista minä juuri tahdon.\"\n\nSillä kertaa oli Tora rauhallinen; mutta sittemmin hän selitti\ninnoissaan:\n\n\"Ei maksa vaivaa pitää kihlausta salassa. Nyt sai isä tietää,\nettä minä seurustelen paljon Michael Holmin kanssa. Huomenna minä\nkirjoitan hänelle ja kerron kaikki suoraan.\"\n\nJa seuraavana päivänä hän tuli ja ilmoitti levotonna:\n\n\"Isä on kaupungissa, minä kerroin hänelle kaikki. Hän lievimmin\nsanoen vastustaa liittoa, luonnollisestikin hän alkoi vanhanaikuisen\nlorun teikareista, jotka ovat köyhiä kuin rotat ja tahtovat naida\nrikkaita liikemiesten tyttäriä. Oh, isä on kovin kopea rikkaan\nliikemiehen arvosta, ehkä liian kopea... mutta nyt se ei auta, minä\npanen kovan kovaa vastaan. Minä en ilmoissa ikänä anna Michaelille\nrukkasia.\"\n\nJa jälleen hän tuli seuraavana päivänä, kiireesti, heittäysi sohvaan\nja puhalsi:\n\n\"Huh, millaista elämää! Nyt oli suoraan sanoen pikku sota, Gunvor,\nja minä luulen, että minä voitin! Se meni kuitenkin helpommin kuin\nluulinkaan. Minä kävin isän luona hotellissa. Hän näytti niin\njuhlalliselta. Sitä 'toimeentuloa' hän taisi ajatella. Minä sanoin:\nniin, isä, kyllä minä näytän sinulle, että Michael ja minä emme\ntarvitse noita siunattuja rahoja, joita sinä vain ajattelet. Minä en\npyydä sinulta killinkiä! Niin sanon, ja sitä tarkoitankin. Minä annan\nkomeuksille himp-hampun, kunhan vain saan Michaelin. Ne rahat me\nkyllä saadaan, joita me tarvitaan.\n\n\"Isä vastasi hartaasti: 'Rakas Tora, mahdotonta sinä ajattelet. Hänhän\non vaatelias, ja mihinkäs sinä olet tottunut! Ettehän te tyhjästä\nelä. Kun hän vain osaisi tarttua oikein työhön... ruveta ikeesen...\nMutta hänpä onkin liian hieno siihen, se kaunis junkkeri.'\n\n\"'Kylläpäs, isä', vastasin, 'toki hän tekee työtä, kun minä pyydän. Ja\nminä annan soittotunteja... usko pois, kyllä se sujuu.'\n\n\"'Sinä luulet, Tora, että se sujuu, -- oi, jospa niin olisi, mutta\nminä pelkään, että sinä näet totuuden liian valoisana.'\n\n\"Isä sanoi sen hyvin lempeästi ja huolehtivasti. Ja silloinhan minä\nen saattanut olla sanomatta hänelle, mitä ajattelin: 'Eikö se nyt\nole merkillistä, isä, että minun täytyy puhua sinulle tällaista...\nsoittotunneista ja muusta... sinulle, jolla on niin hirveästi rahaa.'\n\n\"Silloin isä kohotti nopeasti päätänsä ja vastasi:\n\n\"'Minulla on ja ei ole, Tora, muista se! Kaikki varani ovat\nliikkeessäni. Jos se menestyy, olen rikas, jos se ei menesty, tulee\nminusta vaikka kerjäläinen. Maailmassa voi sattua mitä tahansa.'\n\n\"'Oh, rakas isä, mitä tyhjää. Sinähän olet miljonääri hyvinkin.'\n\n\"Silloin isä pudisti päätänsä ja nytkäytti hartioitaan, teeskennellen,\nymmärräthän, kuten ainakin varma kauppias.\n\n\"'Olen minä miljonääri, hyvinkin', sanoi hän vain.\n\n\"'Niin oletkin... minä olin eräässä seurassa tunti sitten... Ja\nsiellä jutteli eräs nuori asianajaja siitä, miten mahdottoman rikas\nsinä olet, ja siihen minä nauroin; 'paljonko tarjoatte hänestä!'\nsanoin. 'Oh, neiti, miljoonan puhtaassa rahassa', vastasi hän aivan\nvakavasti, 'ja luulenpa sillä kaupalla sievoisesti voittavani.' Mitäs\nnyt sanot, isä?'\n\n\"'Kun olisit myynyt minut', vastasi isä hiljaa. 'No, totta puhuen,\nTora, katsastetaan nyt asiaa. Jumala sinua siunatkoon', sanoi hän\nviimein, ja sitten hän suuteli minua, isä rakkaani.\n\n\"Joten ymmärrät, Gunvor, että hän on pohjaltaan hyvä. Vakava ja\narvelevainen kyllä, mutta kuitenkin hyvä. Oh, hän kyllä tuntee minut,\nme ollaan oikeastaan kovin hyviä ystäviä, isä ja minä. Ja kyllä\nkaikki onnistuu, saathan nähdä.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa\nmuodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan\ntiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän\nkeinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä\npalvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. \"Sellaisen\nsen nuoren pitää olla\", sanovat vanhukset...\n\nMutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen\nkaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy\nyksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni.\n\"Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?\" sanovat vanhat, \"kun me oltiin\nnuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä.\"\n\nTuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat,\nsurevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta\nonnettomuuksien leimaamina.\n\nJa yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut\ntahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa.\nMutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat\nelämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.\n\nMutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan\nlapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän\nelämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee.\nRakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa -- rakasta myöskin\nnoita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa\nkumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.\n\nVäkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat\nharmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta\nviimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja\nlevähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista.\nJa moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea,\npunertuu, ja moni haalistuu.\n\nJa hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät\nja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt\nlukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee\nnousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän\nseisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse\npäiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului\njoskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni,\njoka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti\nhetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus\nvielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret...\n\nNiin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli\nhiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui\nsuuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä\noli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti\npistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän\nkuoressa...\n\nJoskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia.\nSiinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne\nolivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen\nvuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat\nkukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.\n\n-- Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta\nnyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen\neloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha\nklaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian\noli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut,\nnousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan\nja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan,\nyhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt\nkuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:\n\n    Ah, ruusupensas tuoksuaa,\n    on armain kesäkuu...\n\nJa silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan\nkädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat\nsuurella vaivalla tanssin loppuun.\n\n    Mut' elomme on haihtuvaa\n    ja veri seisahtuu.\n\nJoskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti\nlopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä\nniin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen\näitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta\nkuin nämä hyräilevät säkeet vain -- ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.\n\nKun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:\n\n\"Kiitos laulusta, äiti.\"\n\nJa rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:\n\n\"Sinäkö se, Gunvor?... Minä en kuullut sinun tuloasi.\"\n\n\"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään.\"\n\nMutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.\n\n\"Hartaasti? Niin, mikä ties!... Mutta nyt on jo pimeä... pannaanpa\nlamppuun tulta, Gunvor.\"\n\nGunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli\nvielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu,\njonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat\nmahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.\n\nJa lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen.,\nGunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta\nja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva\nKjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä\nhän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja\npuhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin\nkaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora\noli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: \"Kappas, kappas!\nmiten tarmokkaalta hän tuntuu.\" Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut,\nlausui hän ainoastaan: \"Oh, sellainen loru ei auta!... kun tyttö nyt\nkerran on häneen rakastunut... Janna saa heittää järkeilynsä.\"\n\nRouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön\n\"järkeily\" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli\nGunvor alkanut jutella, että ollappa \"sellainen kuin Janna\", -- siitä\nrouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä\nkokouksia, joissa pohdittiin \"ajankysymyksiä\". Rouva Kjeld ei pitänyt\nsiitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva\nKjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään:\n\"No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?\" Kerran\nnauratti Gunvoria: \"Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun\nmielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa.\"\nRouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: \"Oi, minä vain\ntahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja\niloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa.\"\n\n\"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän\nkanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut,\nettä valitsit juuri sen?\"\n\nSiihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhuus, hiljaisuus, -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin\ntaistelevat ja vaivautuvat?\n\nKun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen\nja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin\nsuuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo\nkuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten\nmenneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina\nkuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.\n\nHilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, -- ja\nkatsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja\nliikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea\neroittaa.\n\nHän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän\nja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla\nja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja\nsuruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän\nkuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain,\nnuorten miesten: \"Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle\ntänä iltana?\"... \"Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään...\"\nNe olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää...\nJa kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma\nFarnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.\n\nJa itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan,\njota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan...\n\nJa niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti\nkaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja\nilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta... hän oli seurannut\nKjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa...\nSillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, --\nkirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein\nkolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin\ntähtiin.\n\nVoihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta\nja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina\nhiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli\nliian väkevää muiden ihmisten silmille...\n\nMitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt?\nMerkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää...\n\nOlihan hän ollut onnellinen Kjeldineen... Niin, olihan hän aina...\n\nJa nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata... Hän\nei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut\npulmia ajatella...\n\nHän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä...\n\nHän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli\nhänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen\nläpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti\nraskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä\npuutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat.\nJa joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja...\n\nNyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa\nhalukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset\nniin paljon taistelevat ja vaivautuvat?\n\nAntakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.\n\nKun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää,\nkirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen\nei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo\nitsensä uhrannut... Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen\nlapselleen riittäköön iloa aina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset\nnukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja\nlauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat\nturvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle\nerästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka\noli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava\näitiänsä:\n\n    \"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri.\"\n\nNiin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti\nhänelle ja vaalia häntä.\n\nJa rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi,\nsaattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä\nturvissa... ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi\npienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.\n\nVanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee! kelmenee...\n\n\n\n\nX.\n\n\nSinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran.\nSe tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä.\nSe valtasi hänet vavistuksella.\n\nSe tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla,\nmillaista hänen illalla olisi.\n\nTora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät\nkierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä\nhäistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin\nkanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui\nkai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: \"Niin, niin -- pitäkää\nvain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu.\"\n\nTora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä\ntuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut.\nAh, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli\npitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi\ntahtonut... hän oli ne melkein jo tilannut... paksua, englantilaista\nraaka-silkkiä... mutta niitä hän ei saanut... hän sai vain\nkohtalaista kiinalaista... Ei, isä oli hyvin säästäväinen...\n\nYstävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He\nkatselivat laivoja... arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat\nlähdössä...\n\nAurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja\ntipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat\nlaiturissa.\n\nHe kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi\nkadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä,\nmutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät\nvaloisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja\nkauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili\nkuin tuttavalle ainakin: \"Hyvää päivää\".\n\nKun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi\nrauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä\nsyytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning... juristi.\"\n\nVähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:\n\n\"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan\nvälitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos.\"\n\n\"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas.\" Gunvor ei puhellut\njuuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi\ntuota miestä, jonka he olivat nähneet.\n\nTora katsoi viimein häneen hymyillen.\n\n\"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut.\"\n\nGunvor vastasi rauhallisesti:\n\n\"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä\nluulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin\nuskon.\"\n\nTora nauroi kummastellen:\n\n\"Jaha... no täytyy tunnustaa... sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät\nEinar Henningistä.\"\n\nMutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:\n\n\"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää\nEinar Henningin nimeä.\"\n\nTora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:\n\n\"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun.\"\n\n\"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen?\nNiin luulet minun puhuvan Michaelista...\"\n\nHe nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.\n\n-- Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä\nkatua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'.\nGunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli\npäiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä;\nmutta se ei tullut.\n\nMutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja\nyhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista\nGunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen\nkatseensa on.\n\nJa jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen\nhuulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.\n\nGunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat\npalasittain kuin ihanassa houreessa.\n\nMutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän\nsanoi häntä vain \"siksi\". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee\nhän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset\nuseimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta\npäivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja,\njoka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.\n\nMutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:\n\n\"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor... kello 8. Meille tulee muutamia\nystäviäni... ja Michaelkin.\" Ja hän lisäsi: \"Ota se kaunein pukusi.\nKoetaan oikein juhlia.\"\n\n\"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora.\"\n\n\"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet.\"\n\n\"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora.\"\n\n\"Hyvästi, Gunvor.\"\n\nHe jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän\nhymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:\n\n\"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin\ntulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi...\nTervetuloa siis!\"\n\nGunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi\nhymyillen hänelle ennenkuin katosi.\n\n-- Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi\nmaltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain \"kyllä\"\nja \"ei\", -- eikä muuta.\n\nSinä iltana Toran luona -- hymy vavahteli ja silmät kimalsivat.\nHän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut\nhuomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.\n\nAurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena --\nsitten punaisena kuin sakea tuli -- ja sitten ruosteenpunaisena...\nriutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui\ntunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen\ntäytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen.\nMuuten ne _varmaan_ huomaisivat.\n\nHe puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä\nhän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar\nhänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar\nriutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä.\nViimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi\nlähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.\n\nVanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret\ntyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet\nkotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin\nlyhyiksi.\n\nNyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu\nkaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat.\nMutta he tiesivät sen kumpikin.\n\nSaisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.\n\nKyllä, hän tulkoon!\n\nJa Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja\npäivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni\nEinar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja\ntänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu... olipa hän\nvielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta\nvanha herra... On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen\nmustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen\ntummuuteen.\n\nNyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon.\nHe samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta\npäivällisaikaa ja muita porvari-huolia. \"Mutta arvaattekos, että\nkello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti\nKjeld?\"\n\nNo, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja\njuoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat\ntoisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella\nkadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, -- ja\nennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.\n\nIlta tuli.\n\nMutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon\nEinar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä,\nja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli\nkylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa,\nhän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut\nsiinä nuorekkaasti ja ahnaasti.\n\nKun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat\npimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän\nkatseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen,\njoka tietysti aina istui siellä.\n\nRouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja\npuhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.\n\nJa kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä\nsääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor\nliehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi\nkätensä hänen kaulaansa: \"Odotitko jo minua, äiti?\"... \"Oh, odotin\nhetkisen... no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi.\"\n\"Mutta olenhan aina, äiti.\" \"Kyllä, olethan, siinä minulla ei\nole nurkumista.\" Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: \"Oi\nei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti... etenkin nyt viime\naikoina\"... \"Hm, niinkö mielestäsi?... Oh, tietystihän tahdon, että\nolet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta... joten\nolen vain hyvilläni, kun olet poissa... Minä niin luotan sinuun...\nja\", hän hymyili... \"enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin\npieneksi... Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet\nsuuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua.\" \"Sen teen... ja siihen\non niin pitkältä, pitkältä... ja nyt minä vielä olen sinun pikku\ntyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle... Niin, minulle on tullut\nsellaista viime aikoina.\" Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld\nloi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin\npäätä ja sanoi lujalla äänellä:\n\n\"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?\" Ja sikäli kuin ajatus hänet\nvaltasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi\nhiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja\näidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä\nistumaan viereensä.\n\nGunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin\nhän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä\nhellästi, -- ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRuispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia\nvärejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää,\nkeinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon\nlihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa\nmusiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon\nverkkainen suhina.\n\nGunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste,\njoka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa.\nIloissaan ja pää pystyssä... ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen\nsanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä,\nupea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin,\nehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat,\nuskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan\ntytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin... Gunvor\nKjeld on vakaa tyttö... katso hiuksia ja varo niiden virtaa... ehkei\nhän sittenkään ole niin tasainen.\n\nJuuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin\ntäytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin\nkäsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan.\nGunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin,\nympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, -- niin että se vallan\npeitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin\nhohtavaan vaippaan.\n\nTukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim.\nsilloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle,\nvanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. \"Hän on\nsellainen aristokraatti\", selitti Einar, \"sinun on kirjoitettava\nhyvin hienosti.\" Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten...\nJa Einar ojensi jotain paperia Gunvorille... Gunvorin kirje kaupungin\nvoudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen\nhänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse.\nSuorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen\nnöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun\ntohti kutsua kaupungin voutia \"isäkseen\" ja yleensä siitä, että hänet\nhuolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor\ntoivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen\nvastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän\niloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin\nsuuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.\n\nGunvor nauroi: \"Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy\nkirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi\njuuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän\nsinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi.\"\n\nEinar Henning pudisti päätänsä. \"Ei, minä en usko, että sinä osut\noikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista... Kirjoita niinkuin\nolen suunnitellut, se on viisainta.\"\n\nJa Einar nyki hänen hiuksiaan, ja Gunvor silitteli Einarin \"turkkia\".\nJa he nauroivat ja puskivat toisiaan, sillä kummallakin oli tukka\nmainion tuuhea. Ja Gunvor kirjoitti ja nauroi ja kirjoitti kaikki,\nmitä Einar tahtoi Herra Jumala, hän kuvitteli jo vanhan kaupungin\nvoudin lukemassa sitä ankarin silmin, arvoisat silmälasit nenällä...\nja nyökkäävän myöntävästi päätänsä huomatessaan hänen tyttärellisesti\nkunnioittavan mielenlaatunsa. Ah, Gunvor piti oikeastaan tuosta\nukosta, ja kun hän tulee, on hän kiltti hänelle ja seuraa häntä ja\nkuuntelee hänen kehoituksiaan ja myöntelee ja lupailee ja iloitsee,\nsiksi että hän on Einarin isä.\n\nJa hän katsoi syvälle rakkaansa silmiin: \"Minä rakastan sinua, Einar!\nvaikka kaksikymmentä isää! Kaksikymmentä kirjettä!\"\n\nEinarkin katsoi häneen. Nuo hänen raskaat silmänsä! Voimasta,\nei surusta, raskaat. Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa. Vankkaa\nkotitakousta, niin, lujaa kotitakousta hän oli, -- samalla\ntaidetaetta ja hienoja metalleja... raskaita metalleja... rautaa,\nkuparia, kultaa... niin, paljon jaloa kultaa... tai, mikä parhainta;\nhän oli lihaa ja verta...\n\nMiten Gunvor piti hänen ihanista silmistään... aina siitä päivästä\nalkaen, jolloin ne loistivat hänelle auringonpaisteessa, siitä\npäivästä, jota hän ei voinut unhoittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEinarista ja rouva Kjeldistä tuli hyvät ystävät. Einar kutsui häntä\nja Gunvoria teatteriin, ja hän kutsui heitä hauskoille ajeluretkille.\nRouva Kjeld oli hieman kuin maailman ulkopuolella, mutta hän ja Einar\nviihtyivät hyvin yhdessä. Yksin Elin ja Jannankin kanssa Einar oli\nystävyksin. Hän istui koko illan kuunnellen Jannan rohkeuksia ja oli\nhänen kanssaan yhtä mieltä monessakin asioissa.\n\nYhtämieltä Jannan kanssa?... Oh, johan nyt, sen ymmärtää!...\nSeuraavana päivänä hän nauroi makeasti, kun Gunvor puhui tuosta\nyksimielisyydestä. \"Jannahan on hassahtava\", vastasi Einar vain,\n\"joten siis ei pälkähtäisi päähäni väitellä häntä vastaan. Sellaiset\ntarmokkaat naikkoset ovat minusta sitäpaitsi aivan yksi ja sama, ja\nniin naurettavia.\"\n\nGunvor vastasi:\n\n\"Et kai tarkoita, että Janna on naurettava?\"\n\nEinar innostui:\n\n\"Et siis luule, että minä sitä tarkoitan? Tietystikin tarkoitan! Ihan\ntäydestä sydämestä! Luonnollisestikin. Hänhän ei ole edes mikään\nnainen. Ei, katsoppas sensijaan Toraa! _Hän_ on nainen. Katsos, miten\nhän elää rakkaudestaan. Katso, miten hän syrjäyttää kaiken muun\nsilloin! Hän ei ajattele rikkauttaan, ei kuinka kaunis hän on. Hän\niloitsee kaikesta, kun Michael Holm rakastaa häntä. Ja katso itseäsi!\nSinä olet toista rotua kuin Tora; mutta sinäkin ajattelet minua ennen\nmuuta. Etkö niin teekin? Niin, sellainen olet, ei auta väitellä\nvastaan.\"\n\n\"Mutta itsepä sanoit, ettei kukaan mies välitä Jannasta... joten\nonkin parasta, että hän tekee hyödyllistä työtä ja turvaa itsensä.\"\n\nEinar Henning nykäytti olkapäitään:\n\n\"No anna hänen sitten, Jumalan nimessä, turvata itsensä. Kunhan vain\nsäästää meitä muita mieltäkiinnittäviltä loruiltaan. Niitä minä en\njaksa kuunnella.\"\n\n\"Oi sinua, viisas Einar! Kun hän tulee tänne uudestaan, niin sinä\nsanot hänestä samaa kuin ensi kerralla. Puhu suusi puhtaaksi, mitä\najattelet.\"\n\n\"Luuletko minun haluavan torttuja?\" vastasi Einar ja hymyili\nhellästi. Ja hiukan huonolla omallatunnolla uhrasi Gunvor Jannan ja\nsuuteli Einaria monta kertaa ja helli häntä tuhansin kaunein sanoin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nToran häät lähenivät lähenemistään. Ne oli päätetty pitää lokakuussa,\nja nuori pari aikoi samana iltana matkustaa Parisiin ja Ranskan\nRivieralle. Tora oli maininnut nuo nimet kuin mitkä satujen nimet.\n\nMukavuuden vuoksi oli häät päätetty pitää eräässä pääkaupungin\nhotellissa. Viimeiseksi olisi tanssiaiset. Morsian tanssisi\nalammaisesti ensi tanssin miehensä kanssa, sitten pyörähtäisi vähän\nparhaiden ystäviensä kanssa, ja sitten vielä kerta esille saliin,\nhyvästelemään juhlaväkeä fanfaarien raikuessa, ja sitten ulos\nvaunuihin, alas höyrylaivalle, ja pois maailmaan, missä ihana elo\nkuohui, miehen kanssa, jota hän rakasti niin ettei oikein tiennyt,\nsaiko hän tosiaan niin syöksyä päistikkaa maailmalle hänen seurassaan.\n\nEräänä päivänä oli jälleen sovittu, että Gunvor menisi tapaamaan\nToraa. Mutta kun hän tuli pensionaattiin, tuli emäntä etehiseen\nja kertoi, että neiti Pharo oli matkustanut kotiin. Häntä oli\nkäsketty tulemaan heti. \"Tietääkö neiti Kjeld muuten vielä mitään?\"\nkysyi emäntä. Ei, Gunvor ei tiennyt. Mutta eikös neiti Pharo ollut\npuhunut. Ei ollenkaan. Emäntä ei kuitenkaan hellittänyt: Ei, ei\ntiettävästikään... mutta eikö neiti Kjeld satu ajattelemaan mitään\nsyytä? \"Ei\", vastasi Gunvor ainoastaan... Emäntä tuntui hänestä\nhiukan liian innokkaalta. Ehkä hän sen Gunvorin äänestä huomasi.\nEmäntä kyllä peräytyi heti: \"Ei, eipä niinkään! Syynä oli kai se,\nettä halusivat vain tytärtänsä kotona pistäytymään.\"\n\nGunvor lähti pois. Emäntä oli ollut hyvinkin kummallinen...\nrauhaton... Hm, ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä parhaan\nvuokralaisensa.\n\nKun Gunvor tuli kotiin, oli hänen pöydällänsä kirje. Kirje oli\nToralta, ja sen oli kaupunginlähetti äsken tuonut. Gunvor avasi\nsen ja luki. Siitä ei lähtenyt selvyyttä. \"Äiti sähköitti tulemaan\nkotiin: 'Isä levoton. Tule!... Voi, mikäs nyt on tullut? Kun kaikki\non niin parhaillaan. Isää vaivaa kai hermostuneisuus, hän ollut viime\naikoina hyvin ärtty ja ei ole saanut unta. Hui, Gunvor, miten kauheaa\non muistella tämän elämän vaivoja, kun on oikein onnellinen. No,\ntoivottavasti pääsen kaupunkiin takaisin päivän tai parin päästä.\"\n\nGunvor huomasi kirjeestä, että Tora oli huolissaan. Itse hän ei\naavistanutkaan seikkaa. Mikähän oli tullut?... Sähköittämällä\noikein!... Miten se herra Pharo nyt niin hermostunut... että Toran\ntäytyi tulla heti samana päivänä.\n\nHän istui parhaillaan kirje kädessä, mietiskellen, kun ovikello soi,\nja palvelijatar toi hänelle kortin: Michael Holm. Gunvor nousi ja\nmeni etehiseen. Michael Holm seisoi siellä ja kumarsi: \"Anteeksi,\nneiti Kjeld... saanko puhua sanasen Teidän kanssanne... en häiritse\nTeitä kauan.\"\n\nGunvor avasi perhehuoneen, ja Michael Holm astui sisään. Hän näytti\nkalpealta ja rasittuneelta.\n\n\"Minä alan heti asiasta, neiti Kjeld\", sanoi hän, \"miksi Tora\nmatkusti kotiinsa? Tiedättekö?\"\n\n\"Miksi matkusti?\" kysyi Gunvor... \"minä en tiedä muuta syytä kuin\nettä käskivät... isänsä on kai hermostunut ja sairas.\"\n\nMichael Holm katsoi terävästi häneen.\n\n\"Tiedättekö yhtään, miksi herra Pharo on hermostunut?\"\n\n\"En... mitähän se lie...?\"\n\n\"Eikö Tora ole kertonut Teille mitään?\"\n\n\"Ei, mitäpä hän olisi?... Onko heidän kotonaan mitä tapahtunut?\"\n\nMichael Holm ei vastannut. Hän vain kysyi, ja hänen äänessään oli\nehkä hänen tietämättään vaativa sävy:\n\n\"Te ette siis tiedä mitään, neiti Kjeld?\"\n\n\"Mutta mitä Te? Mitä minä tietäisin?\"\n\nMichael Holm ikäänkuin hillitsi itseään. Hän nyökkäsi ja sanoi\nkarttavasti:\n\n\"Ei mitään... kun ette tiedä mitään... Minä en tiennyt, oliko Tora\npuhunut Teille mitään.\"\n\nNyt Gunvor kiihtyi: \"Onko Toran kotona mitä tapahtunut?... Niin, kun\ntuolla tavalla puhutte, niin tottakai tiedätte jotain. Minun piti\ntavata Toraa tänään. Olisimme puhelleet vähän. Kun minä menin hänen\nluokseen, hän oli matkustanut... Katsokaa, tämä kirje tuli minulle\ntänne. Se odotti minua jo täällä. Saatte kyllä sen lukea.\"\n\nMichael Holm luki kirjeen. Sitten tuli hänestä yhtäkkiä kohtelias\nmies. Hän hymyili, mutisi, etteihän neiti Kjeld tiennyt mitään, että\nvarmaankin hänelle oli kirje Toralta hänen asunnossaan. Hänen täytyi\nkiiruhtaa katsomaan.\n\nHänen kylmä tylyytensä, joka juuri äsken oli ilmennyt, peittyi\nnyt. Hän hymyili, ja silmiin tuli kuin ystävällinen hohde... \"Hän\nvalhettelee, hän valhettelee\", ajatteli Gunvor, \"ah, miten hän\nvalhettelee kaiken, mitä hänellä on mielessään.\"\n\nHän hyvästeli: \"Anteeksi tungetteluni, neiti Kjeld\", sanoi hän\nviimein. \"Hm, tehän olette Toran paras ystävätär... minä luulin, että\nTora olisi kertonut Teille jotain... ainakin vihjannut. Kiitoksia\nnyt. Tohdinko pyytää Teitä sanomaan terveisiä äidillenne.\"\n\nHän poistui kiireesti... Gunvor seisoi paikallaan, pudisti päätänsä.\n\n\"Hän oli varmaan salaa raivoissaan\", ajatteli hän... \"minä alan\nuskoa, että on tulossa jotain pahaa.\"\n\nSeuraavana päivänä Gunvor tapasi Einar Henningin. Gunvor huusi heti\nhänelle: \"Tiedätkö mitä, Einar?... onko jotain tapahtunut Toran\nkotona... Sillä Tora on mennyt maalle, ja illalla tuli Michael Holm\nluokseni ja tiedusteli, tiesinkö mitään. Hän oli varmaan hyvin\njännityksessä, oliko mitä tapahtunut.\"\n\nEinar vastasi vakavasti: \"Oh, tiedänhän minä aina vähän. Eilen\nkuulin huhuja. Tänään tiedetään se varmaan. Herra Pharo on mennyt\nperikatoon. Perinpohjainen vararikko.\"\n\nGunvor aivan mykistyi; vihdoin hän sai sanotuksi: \"Onko Halvor Pharo\nvararikossa?\"\n\n\"On... Halvor Pharo. Se kuuluu kummalliselta. Salama kirkkaalta\ntaivaalta... Halvor Pharo on köyhempi tuota tuossa!\"\n\nHän osoitti raihnaista kerjäläisukkoa, joka torkkui surkeana\nkadunkulmassa.\n\nEinar jutteli lisää. Hän kertoi monta sivuseikkaa, joita oli kuullut\nvirastossaan... Huhuhan kierteli jo kaikkialla... Eräs oli Gunvorille\nkerrottava, sillä se oli niin hauska. Jo puoli vuotta sitten oli\nkatastroofia ennustanut eräs harmahtava Pharon konttoristi...\nBässesen nimeltään. Niin, sanottiin häntä hassuksi, mutta hän\nmahtoikin olla viisaampi kuin kaikki kaupungin pankinjohtajat,\nrahamiehet, asianajajat ja kauppiaat yhteensä. Tuo Bässesen oli\nihan mahdoton saita otus. Eihän hänellä ollut paljoa palkkaa,\nmutta jok'ainoa kuu pani hän aina vähän säästöön... Se on: monena\nvuonna hän oli sijoittanut ne Pharon liikkeesen; mutta kerranpa hän\nottikin osansa pois ja vei ne pankkiin. Ja sitten, kuten sanottu,\njok'ainoa kuu hän kantoi säästöjään pankkiin. Niin kerran kasööri\nsanoi hänelle... noin pilalla: \"Miksi ette sijoita omaisuuttanne\nPharon liikkeesen, herra Bässesen?\" Mutta silloin rupesi tuo vanha\nveijari nauramaan ja nauroi jotakuinkin häikäilemättä: \"He he, koreat\nkiitokset vain... Siihen liikkeesen minä en sijoita pääomiani... ei,\nkoreat kiitokset\", kasööri aivan, hölmistyi... \"Mitäs puhetta tuo on,\nBässesen? Tehän olette vielä hassumpi kuin näytättekään.\" \"Oh, eipä\",\nvastasi Bässesen, \"en minä ole niinkään hassu. Ei, kyllä niitä on\nminua hassumpia...\" Ja niin köpitti Bässesen tiehensä... No, mutta\nkasööri tuntee herra Pharon persoonallisesti, ja hän tapasi hänet\nkadulla juuri samana päivänä. \"Kuulkaas, herra tehtailija\", sanoi\nhän puheltaessa, \"mikäs kummallinen mies Teillä on konttorissanne,\nBässesen taisi olla nimeltään.\" \"Mitä... ukko Bässesen... ei ole\nhulluimpia... vanha, viisas rotta, voin Teille vakuuttaa... mutta\nmiksi sitä kysytte?\" -- \"Niin, näettekös, minä kerron... On ikäänkuin\nvelvollisuuteni kertoa, herra tehtailija.\" Ja sitten hän läimäsi\nhänelle jutun vasten naamaa! Ja Pharo kalpeni! \"Hän mahtaa olla\nhullu\", hän mutisi, \"hänhän on hullu\". \"Niin, ette tiettävästikään\nvoi pitää enää sellaista miestä toimistossanne, herra Pharo.\" \"Enpä\nen, pois se pitää ajaa.\" Ja sitten oli herra Pharo oikaissut selkänsä\nja hyvästellyt arvokkaasti: \"Kiitokset tiedosta, herra pankinkasööri,\nhyvästi!\" \"Niin, herra tehtailija... minä toivon, ettei Teistä tunnu\nsiltä, että olen esittänyt asian epähienosti... Minustahan...\" Mutta\nukko Pharo keskeytti: \"Kullakin tapansa... pyydän, kuten sanottu,\nkiittää teitä tiedosta -- hyvästi!\" Ja ukko Pharo meni matkaansa,\nkopeasti kuin kuningas.\n\n\"Mutta pankinkasööri Morten Mortensen aprikoi kaiken sen päivää.\nEhkäpä hän itsekin oli aavistanut... hän on oikeastaan oikea\ntalonpoikais-kettu... ja hänellä oli ollut oikeastaan aikomus\nheittää jutulla nuuskaa ukko Pharon silmiin... tarkoitus tuolla\nilmoittamis-tavallaan siis... Ja ehkäpä hän nyt muisti, että ukko\nPharo oli sanonut Bässeseniä vanhaksi, viisaaksi rotaksi... rotathan\nne aina ensiksi huomaavat, milloin laiva alkaa upota.\n\n\"Ja sitten sattui, hupaista kyllä, pari viikkoa sen jälkeen, että\nherra Mortensen oli illalla menossa kotiin, ja näki erään jehun\nköpittävän samaa katua... se oli konttoristi Bässesen, tosiaan. 'Kas\ntekös se olette, herra Bässesen, asutteko te täälläpäin?' Kyllä,\nsiellä hän asui. 'Minä tunnustan muuten Teille, Bässesen, että minä\nsilloin samana päivänä kerroin herra Pharolle, miten varomattomasti\nTe juttelitte siellä pankissa.' Oh, sen kyllä Bässesen tiesi. 'Teidät\nkai eroitettaneen... vai liekö eroitettu?' Mutta silloin kutisi\nvanhan veitikan sisuksissa. 'Oh, eipäs', hän vastasi, 'minua ei ole\neroitettu, tiedän minä! En ihan erossa vielä, enpä! Hyvästi, herra\nkasööri, minun täytyy mennä tänne.' No, mitä nyt Morten Mortensen\nolikaan ajatellut, sen arvaa. Mutta hän teki sen tavattoman teon,\nettä kirjoitti 'Halvor Pharo & Kumppanille', että pankki halusi nähdä\nliikkeen kirjat ennenkuin suostui laina-anomukseen. No, sellainen\non lievimmin sanoen ankara toimenpide. Ja voit arvata, että ukko\nPharo vastasi. Hän vaati, että pankin oli julkisesti pyydettävä\nhänen liikkeeltään anteeksi. Muuten hän piti välejänsä pankin kanssa\nrikottuina ja oli pakoitettu lakkauttamaan liikeyhteyden.\n\n\"Siitäkös pankissa tyrmistyttiin. Morten Mortensen oli mennyt\ntoimimaan omin nokkinsa! Hän kyllä oli pirun pystyvä mies, samainen\nMorten Mortensen, mutta nyt hän oli pöllö! Johtokunta vimmastui\nja vaati, että Morten Mortensenin on joko pyydettävä anteeksi\ntahi otettava ero! Johtokunta vaati sitäpaitsi selviä perusteita\nMortensenilta: miksi hän meni solvaamaan Pharo & Kumpp. liikettä.\n\n\"Mutta Mortensen oli itsepintainen. Tiesi, mitä tiesi, sanoi hän,\nmutta ei voinut tosiaan selvitellä eikä perustella. Eikä ruvennut\npyytämään anteeksi. Joten hän päätti erota. Ja erosi. Suu varovasti\nsupussa. Ei puhunut mitään...\n\n\"Ja nyt Halvor Pharo & Kumpp. -- nurinniskoin... Ja pankin tappiot\novat suuret! Sillä juuri sitä Pharo lypsi viime aikoina ahkerasti.\nSehän oli pyytänyt häneltä anteeksi, hm, nythän se ei voinut hänelle\nsanoa muuta kuin: 'Olkaa hyvä!'... No, kyllä hän kiskoo muitakin\nmuassaan.\"\n\n\"Sehän oli kamalaa\", sanoi Gunvor kuin itselleen. \"Ja Tora! Tora\nparka!\"\n\n\"Niin kyllä... ei tule aivan helpot päivät hänelle nyt... Ja\nsellainen roikka Michaelin laskelmiin. Sellainen roikka yli kaiken!\nHänhän luuli saavansa tuossa miljoonan verran... ehkä enemmänkin...\nJa nyt...\"\n\n\"Hän saa ruveta tekemään työtä\", sanoi Gunvor, \"ihan tosissaan\ntekemään... Näin ei hän menesty...\"\n\n\"Tekemään _työtä? hän?_\" Einar kohotti hymyillen kulmiansa. \"Mitä\ntyötä hän rupeisi tekemään? Oh, ei hän ole mikään työmies...\nHänkin on omalla tavallansa aika liuvari. Hän on suuri charmööri,\nrakastettava niille, joita kohtaan näkee kannattavan olla\nrakastettava... muuten ylpeä ja kylmä kuin pentele. Hän on\njonkunlainen elämän keinottelija, koettaa voittaa suurta arpaa, saada\nsiltä peijatuksi mitä haluaa... Mutta heittääppä mukavuuttaan toisen\nvuoksi, vaikka tavallansa pitäisikin tuosta toisesta -- ei, siihen\nhän ei näppiään pistä, se on varma. Lyhyesti: loisto-liuvari...\nhaluaa ennen muuta loistoa, pitää sentähden rahoista, seurasta,\nherroista ja naisista... Elää siinä vaahdossa, joka helmeilee\nsuurkaupungin elämän pinnalla... siinä on Michael Holm.\"\n\nGunvor vastasi kärsimättömästi:\n\n\"Niinhän se ehkä lienee. Mutta nythän hänen _täytyy_ tehdä työtä,\nEinar!\"\n\nEinar nykäytti hartioitaan.\n\n\"_Täytyy_ tehdä? Oh, minä melkein luulen, ettei hän arvele sen\nmaksavan vaivaa. Ajatteles nyt, että vaikka _minä_ istun virastossani\nja aherran. Minulla on suunnitelmani. Minä tahdon edistyä. Mutta\nMichael Holmin kunnianhimo ei ole sellaista. Hän tahtoo, kuten\nsanottu, elämästä nauttia, sellaisenaan... säästäen mikäli\nmahdollista ponnistustansa... Ei, ei, ei, tosiaan ei voi tulla mitään\nhänen ja Toran väleistä nyt. Se loppuu nyt varmaan.\"\n\nGunvor huusi: \"Mutta Einar, et kai sinä tarkoita, että hän nyt jättää\nToran?\"\n\nEinar Henning katsoi rauhallisesti Gunvoriin ja nyökkäsi:\n\n\"Tarkoitan, Gunvor kulta. Sitä en ole hetkeäkään epäillyt.\"\n\n\"Oh, mutta et saa sanoa niin, Einar!... Et ainakaan sillä tavalla.\nKuten se olisi aivan luonnollista. Sillä eihän se voi olla\nmahdollista.\"\n\n\"Voi, rakkaani!\" Einar puristi hänen käsivarttansa ja pani\nkätensä hänen käteensä. \"Jos sinä olisit ollut rikas ja olisit\ntullut köyhäksi -- minä en koskaan jättäisi sinua sen tähden.\nMutta ajatteles Michaelia! Kuvittele häntä uutterana, pyrkivänä\ntyöntekijänä, velvollisuus toisensa niskassa! Ei, hän ei ole koskaan\naikeitaan salannut. Sen kai Torakin lie ymmärtänyt.\"\n\n\"Hän ei ole sitä ymmärtänyt koskaan, eikä luonnollisesti koskaan\nymmärrä, Einar! Minä toivon, ettei uskosi toteudu... Ei nyt enää\npuhuta tästä, kuules. Saatatko minut kotiin. Minä olen niin väsynyt\ntuon Toran asian tähden.\"\n\nEinar Henning saattoi Gunvorin kotiin, he koettivat puhella kuten\ntavallisesti, mutta mikä lie tullut väliin...\n\nEinar tuli kuin muulloinkin sisään, ja kietoi yhtäkkiä kätensä hänen\npäänsä ympärille, niin että hän piteli koko hänen uhkeaa tukkaansa\nkäsissään, ja suuteli häntä kauan ja kuumasti. Ja Gunvor vastasi\nhänen suudelmiinsa, unhoittaen hetkiseksi kaiken.\n\nMutta sitten hän kohta tuli surulliseksi. Hän suri Toran kohtaloa.\nMutta itseäänkin. Einar oli tehnyt hänet surulliseksi. Hän ei pitänyt\nsiitä puhetavasta, joten Einar oli tänään puhunut. Hän ei vuorostaan\nsellaista kärsinyt!\n\nPuhua Michael Holmin laskelmista siten kuin hän oli puhunut... kuten\nolisi aivan selvä asia, kokeili ihmisillä tuolla tavalla.\n\nHän ikävöi Toraa. Hän halusi kirjoittaa hänelle Ja hän otti paperia\nja kirjoitti:\n\n    \"Rakas, rakas Tora!\n\n    Minä olen kuullut niin paljon, että olen ihan ymmällä, mikä on\n    totta, mikä ei. Minä vain tiedän, että isäsi ja äitisi aina ovat\n    olleet hyviä minua kohtaan, ja minä tiedän, että minä pidän\n    niin paljon sinusta, Tora, etten jaksa ajatella sinun surevan.\n    Jumalani, miten minä olen huolissani tähtesi, Tora kulta. Ehkä\n    olen enemmän huolissani kuin sinä itse, sillä ehkei seikka ole\n    niin vaarallista kuin luulen. Kun saisin pian nähdä sinua ja\n    puhella kanssasi!\n\n                                       Sinun _Gunvor_.\"\n\nMeni päivä, ja vielä toinen. Kolmantena iltana tuli sähkösanoma:\n\n    \"Tule maalle luokseni huomis-aamuna. Laivalla klo 9.\n\n                                               _Tora_.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nGunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin\nmerkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman\niloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.\n\nPieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi\npitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono\nhohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi\nkaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä\ntäältä puutarhoista ja nienten kärjiltä...\n\nVenheitä tuli purjein tai soutaen vastaan... Suuri höyrylaiva puski\naivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä...\n\nPropelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor\nPharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar\nodotellen Gunvoria. \"Päivää... te olette kai neiti Kjeld\", sanoi\nhän hiljaa. \"Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse\nvoinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti\ntulee kanssani...\"\n\nGunvor seurasi palvelijaa... \"Miten voi neiti Pharo?\" kysyi hän.\n\"Kyllähän se...\" Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan...\n\nHe tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: \"Minä luulen, että\nse neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen.\"\n\"Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?\" \"Ei\", kuiskasi\npalvelijatar, \"neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman\ndoucemang... Niin, hän on hieman doucemang.\"\n\nGunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä\nhuvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin\nvilkasta ja iloista.\n\nPalvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli\npieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.\n\nMutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan.\nGunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.\n\nSamassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan.\nTora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen\nviereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli\noudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen\nsuunsa oli kelmeä.\n\n\"Rakas Tora\", koetti Gunvor lähennellä, \"oletko ihan onneton tämän\ntähden.\"\n\n\"Voi, Gunvor\", kuului hiljaa, \"kaikki on mennyttä.\"\n\nGunvor kuiskasi tiukasti:\n\n\"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän\njuuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael\nautatte toisianne.\"\n\nTora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla,\nvalkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät\nsilmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut\nvieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin\nvoimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä\nauringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä,\nsäteilevältä taivaalta.\n\nHän huudahti yhtäkkiä:\n\n\"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä,\nniin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!\"\n\nTora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten\nsisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste\noli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän\nheittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä... Ja sitä itkua oli vaikea\nnähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.\n\n\"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!\" voihki hän. \"Ei aurinkoa enää.\nMinä odotan vain, että loppuisi kaikki!\"\n\nGunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli\nystäväänsä: \"Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä\npääsee jaloillensa.\"\n\nTora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.\n\n\"Oi isä raukkaa...\" kuiskasi hän hiljaa.\n\nHän lisäsi rauhallisemmin:\n\n\"Minä kerron sen sinulle, Gunvor... Michael... meidän välimme\nloppui...\"\n\nGunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:\n\n\"Miten loppui? Purkiko hän?\"\n\nTora vastasi hiljaa kuin äskenkin:\n\n\"Hän kirjoitti... kirjeen sellaisen... että minun täytyi purkaa.\"\n\n\"Purkaa?\"\n\n\"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että\nhän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän\ntavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin,\nmitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!\"\n\n\"Vastasiko hän siihen?\"\n\n\"Vastasi... Ja nyt minä siis tiedän... että kaikki on mennyttä...\"\n\n\"Mutta pahinta on\", lisäsi hän, \"en tiedä, jaksanko sitä kestää...\"\n\nHän otti Gunvoria käsistä.\n\n\"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä\nja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso,\nkuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten\nse paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan\ntäyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli\ntietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa\nollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa... jotain jäykkää.\nJa silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on.\nMutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin\nottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin... se siellä uudella\ntiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei\nse tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja\njos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja\nja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai\nmitä, Michael?... ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että\nminä saan toimeen jotakin musiikillani... oh, koko geschäftin,\nMichael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin,\njoka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä\nviimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?... olipa meillä\nsitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat\nvaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis\nkuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä\nansaitsemme rahaa... Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun.\nSinähän olet pohjaltasi... ja sinullahan on hyvät suhteet\"...\n\nTora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus\nvavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.\n\n\"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta\", jatkoi hän, \"ja jos\nolisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut... Minä olen\nollut niin tuhma, tuhma, Gunvor... oh, minä olen uskonut niin paljon\ntuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt\nvelvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'...\nHän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän\ntulee toimeen minuttakin.\"\n\nGunvor sanoi:\n\n\"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi\nolla hänettä?\"\n\nTora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.\n\n\"Jumalani, Gunvor... minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan\nenää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin\nkuolisin, Gunvor... aivan tähän... ehkä herään sitten vanhana\nnaisena, mikä tietää?\"... Häntä puistatti kuin vilu: \"Taitaa\nkuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä\npitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja\nrakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja\najattelen häntä... Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään!\nJa koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa!\nTai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti\nminua lähellään... Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko...\nen sano mitään enää... Sinä olet niin vahva... Sinun täytyy olla\nluonani, Gunvor... Sinä et saa mennä kohta.\"\n\n\"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja\nhän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän.\"\n\n\"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että\nminä olen kutakuinkin yksin.\"\n\n\"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja\npukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen\nsaat uskoa.\"\n\nTora vastasi vitkastellen:\n\n\"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin\ntahdon koettaa.\"\n\nTora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.\n\nGunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko\nkirkkaus valahti pieneen kamariin.\n\nHeitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä\ntietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä\nvedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.\n\nKolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria\nherttaisesti: \"Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!\" ja\nhän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla\noli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: \"Lähdetkös ulos, Tora? Sehän\non hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt\nensin vähän. Syökää nyt kumpikin.\"\n\nGunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään,\nvain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti.\nTorakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi\nja vaati häntä.\n\nTuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas\nilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen.\nPuutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen.\nPyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja\nmuurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja\nalempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.\n\nTora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin.\nSairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä\nja suun-soppiin. Hän kuiskasi: \"Tiedätkös, mitä minä ajattelen,\nGunvor?... Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin\nalkoivat nämä kummalliset syyspäivät... 'Sampanjaksi korkeassa\nmaljassa', sanoi hän niitä... Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä\nsanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen\nkauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä... Se\nhelpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä.\"\n\nHe kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. \"Nyt mennään maantielle\",\nsanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat,\nmuuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat\njo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat,\nvilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän\nlehvistön läpi.\n\nNuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet\npaljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän\nmuistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi\npäivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista\nseuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun\nlaulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen\nsylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen\nhuulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin...\n\nNyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs\ntuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika!\nmaalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla\nhänen oli sietämätöntä. Hän ei _voinut_ olla siellä. Hänen _täytyi_\nolla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei\nonnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven\ntullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä,\nettä sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että\nsataa lunta. \"O, menkäätte, mulle hauta huokaa\", kuten virressä\nsanotaan.\n\n\"Ei!\" huudahti hän hurjasti. \"Minä luulen, että mieluummin matkustan\nParisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!... Mitä, Gunvor, eikö se\nsinustakin ole parasta?... Etkö luule, että se olisi melkein yhtä\nhauskaa.\"\n\nSitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin\navuttomaksi.\n\n\"Tässä ei käy hyvin, Gunvor... Minä näen kaikesta, että tässä ei käy\nhyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe...\nEmmekö istahda vähän levähtämään... tuohon kivelle... sitten minä\nolen kiltti jälleen...\"\n\nHe asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora\nitki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään... Se oli kuin suruisen\nlapsen itkua:\n\n\"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista... Kun vaan\nolisin hänen luonansa... vaikka maalla silloin... Oi, ehkäpä se\nkirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule,\nettä hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii\nminua?... vain hetkiseksi... niin vaikka menisikin sitten... kunhan\nei vain nyt heti... ei, ei, se koskee liian kovasti... Oi Jumala,\nvain hetkiseksi!\"\n\nGunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran\ntähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin\nkuin lapsi äitiinsä.\n\n\"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor\", kuiskasi\nhän, \"minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en\njaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä,\nja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti.\"\n\nGunvor vastasi reippaasti:\n\n\"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin\nvoin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä\njohdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle.\"\n\nTora sanoi innokkaasti:\n\n\"Niinhän se... mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään\nsurussa... oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu\nsiitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä\ntulit... minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa...\npainuin piiloon kädet kasvoilla... Mutta nyt minä jälleen elän...\npuhelen, itken... oi, se on toki tuhannesti parempaa...\"\n\nHe istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.\n\nSiinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan\nviileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi\nsieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi,\nja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.\n\n\"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä.\"\n\nTora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan.\nSe oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora\nkoetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse\nolla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi\nitsekin.\n\nVähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:\n\n\"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä,\nGunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan.\nHänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän\nvanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa.\"\n\n\"Mutta hyvä rouva Pharo\", väitti Gunvor, \"siitähän on niin paljon\npuuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa.\"\n\n\"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa.\nJa Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja\"...\nrouva hymyili, \"minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa...\nSaatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä\ntäällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella... kun ne loppuu,\nei kai uusia tule.\"\n\nTora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt\nhieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. \"Niin,\nme syödään Gunvorin kanssa kahden tänään\", sanoi hän. \"Sinua ja isää\nnäen kyllä... mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen...\nMinä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti.\"\n\nJa kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen\nkukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi\nautella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on\nvalmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä\naina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti\nmuutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun...\n\nKun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se\nkoristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se\nuhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla\nkaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin\noli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.\n\nTora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt\nhänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta\ntyöstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan\nollut nähnyt ennen niin kaunista!\n\n\"Se on kaunista, Gunvor\", toisti Tora hiljaa. \"Katsopas sitä\ntäältä!... Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken.\nMutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään.\"\n\nJa hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään\nkuin vieno virta.\n\nHe istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä\nlaseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora\nmaiskutteli kieltänsä. \"Äiti antoi meille vanhaa Pommardia\", sanoi\nhän. \"Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän.\"\n\nHe söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin\nollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.\n\nTora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse\nleikkeli. \"Kas vaan, miten lihava se on\", nauroi hän, \"miten pulska,\nsyntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat\nmuilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor.\"\n\n\"Mutta sehän on niin hyvää\", nauroi Gunvor. \"On se kyllä hyvää.\nMutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on\nmahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen... Kas\ntässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen... ja tuossa on\nsamallainen itselleni.\"\n\nAurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut\nvähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta\nikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti\nuljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun,\njonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut\nkärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu...\njotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.\n\nRuoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä\nkiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi\nvielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset.\nKuten Tora sanoi: \"Laatuja ei lisätä, Gunvor.\"\n\nHe nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor\njäljestä. He katselivat ulos... puiston yli... ja yhä kauemmas, tien\nja koivujen ylitse... nähden kauimpana harjuja ja metsää.\n\n\"Se on merkillistä\", sanoi Tora, \"minä en ole koskaan oikein pitänyt\ntäällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä...\nnyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja\npuistosta ja kaikesta.\" Hän keinutteli hiljaa päätänsä. \"Minuapa\ntaitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä\nöinä, joten se ei siis ole kummakaan... Minun melkein tekisi mieli\nnyt hiukan nukahtaa... vain hiukan.\"\n\n\"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle\naikaisemmin, se on parasta.\"\n\n\"Niin, ehkä se on parasta.\"\n\nHetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät\nvielä vähän puutarhassa...\n\nTora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor\nkätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen\nlintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo,\ntavallaan ei...\n\nIllansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain\nhäneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor\nsanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten\nraskaasen huumaukseen.\n\nYhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti\nystäväänsä.\n\n\"Nyt se tuska tulee jälleen\", sanoi hän kuin peljäten. \"Se, jota minä\nen jaksa kantaa... se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit... kun\nminusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan\nruveta loikomaan tänne... tai menen sisään... minä tahdon painua\npiiloon vuoteesen... minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä\nvastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy... anna minun\nmennä sisään, Gunvor!\"\n\nGunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi\nlevolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui\nsitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna,\npani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä\npuistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai\nGunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi\nsikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.\n\nGunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora\noli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua,\nei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja\nhänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran\nviimeistä elon-loimahdusta -- noissa kukissa, jotka heitetään pihalle\nja mätänevät mullaksi.\n\nHän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan,\njossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.\n\nKun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen\nnousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja\ntervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta.\nNaskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä,\nolivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli\nGunvor.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku\nmatkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!\"\n\nHän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:\n\n\"Niin, niin... aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld.\nEttä Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi\nminä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen\nMichaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne... No, saadaanpa nähdä,\najattelin.\"\n\nHän ryiskeli ja jatkoi:\n\n\"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat\nolivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata\ntytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta\nsilloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan... ja silloin minä vielä\nhiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista...\"\n\nHe tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:\n\n\"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin\ntäytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin\non hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran\nluoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä\nen ollut viisas kippari... minä laskin purteni suoraan myrskyn\npyörteesen, niin kävi.\"\n\nVanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi\nhermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi\nkumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen\nhienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:\n\n\"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi\nraukalleni!\"\n\nGunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän\nnukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän\npukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon.\nPian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi\nnukkuneensa hyvin yönsä.\n\nAamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa,\nkunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva\nPharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse:\ntuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin \"Norjan\nkukkaistarhaksi\", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli\nvanha metsä... joka suhteessa ihanaa luontoa...\n\n\"Oi, rakas isä\", keskeytti Tora, \"minä ymmärrän niin vähän puita\nja luontoa ja sellaista... Minä pidän vain ihmisistä... Mutta\ntietysti... minä koetan olla siellä jonkin aikaa.\"\n\nHerra Pharo vastasi ainoastaan:\n\n\"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee.\"\n\nHeti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva,\njossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.\n\nTora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla\nihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat.\nHe olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor\nmuisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä.\nGunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko\nnyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet\ntuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen,\nettä oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran\ntahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat\npöyhkeästi hymyillen.\n\nTora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin\nkanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa.\nMutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee... Sitten he tapaavat\ntoisensa...\n\nLaiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista... Tora\nnyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille... Hän vilkutti vielä pari\nkertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nGunvor kertoi Einar Henningille käynnistään Toran luona ja sai\nkuulla, että Michael Holm jo oli perehdyttänyt hänet \"koko\nasiaan.\" \"Suoraan sanoen\", jatkoi Einar, \"se ei ole Toralle kovin\nimartelevaa\". \"Mikä ei ole Toralle imartelevaa?\" kysyi Gunvor.\n\"Oh, _koko asia_ ei ole imartelevaa, muun muassa se, että hän jo\nensimäisenä päivänä, jona he ovat yhdessä, antaa hänen suudella\nitseään niin kovasti\". Gunvor vastasi: \"Haha, alkaako hän nyt kertoa\nsitä? Onko se olevinaan sen puolustusta, mitä hän sitten teki.\"\n\"Sehän kävi kuitenkin niin kiireesti, Gunvor.\" Gunvor vastasi: \"Minä\nluulin, että Tora oli mielestäsi niin ihana. Muuttuiko hän konkurssin\nperästä?... Muuten on sinun muistettava, ettei hän koskaan salannut\nsitä, että hän heti ihastui Michaeliin. Hänestä oli se juuri niin\nkaunista, että hänen tunteensa heräsi niin heti ilman kuherrusta ja\nmuuta edeltävää. Sitäpaitsi voit hyvin tietää erään asian, Einar:\nsinäkin olisit voinut suudella minua ensimäisenä iltana, jolloin\nme oltiin yhdessä. Minä olin ollut herrain seurassa vieraissa\nja juhlissa _monena_ iltana. Kuitenkaan en ollut koskaan tullut\nkuvitelleeksikaan sellaista. Mutta sinä yhtenä iltana minä tunsin\nihan muuta.\" Hän katsoi Einariin rauhallisin silmin. \"Sinä olisit\nsaanut suudella minua silloin\", toisti hän. \"Monta kertaa, Einar.\"\n\nEinar nauroi.\n\n\"Voi kuin sinä olet hupainen! Sinä sanot tuon niin ylen vakavasti.\"\n\n\"Niin teen. Sillä se on vakavaa, Einar. Kaikki ihana on vakavaa.\"\n\nGunvor lisäsi:\n\n\"Ja anna nyt Toran olla rauhassa. Hänellä on se vika, jota\nMichaelilla ei ole, nimittäin että hän tarkoitti asiaa vakavasti. Ja\nnyt hän saa maksaa. Jumala tietää, jaksaako hän tätä.\"\n\nEinar käänti puheensa hiukan toiseen suuntaan. Hänen äänensä muuttui\nsovinnolliseksi:\n\n\"Minä en ole Michaelin kanssa yhtä mieltä koko hänen\nmenettelytapaansa nähden. Sen olen saanut jo ennen. Ja itse asiassa\nminä en moiti Toraa hänen kiireellisen rakastumisensa tähden. Minä\nolen tässä suhteessa hyvin liberaali. Missä on nyt Tora?\" Gunvor\nvastasi:\n\n\"Hän on maalla erään sukulaisen luona... erään tuomarin luona. Minä\nsain kirjeen häneltä eilen. Hän ei ole erikoisen iloinen.\"\n\nEinar Henning ei vastannut siihen mitään... Ja he eivät puhuneet\nenää Torasta. Gunvor toivoi, että Einar olisi välttämättä ilmaissut\najatuksensa tästä asiasta. Einar tuli silloin sellaiseksi,\njollaiseksi hän kaikin mokomin tahtoi häntä.\n\nMutta kerran iltapuolella hän tuli kiireesti Gunvorin luokse. Hän\noli hyvin innoissaan, kuin tavallisesti silloin, kun hänellä oli\njotain uutta kerrottavaa. Se oli Torasta! Einar oli niin kiintynyt\nasiaan ettei kuunaan ennen. \"Anna minun jutella sinulle, Gunvor... Se\non Torasta!\" \"Torasta?\" \"Niin, sinun pitää, hitto vie, kohta alkaa\npitää häntä kurissa -- meidän kesken sanoen.\" \"Mitä se sitten on?\nMitä sinä tarkoitat? Onko Tora nyt täällä kaupungissa?\" \"Että onko\nhän kaupungissa? Onpa, hitto vie, ja niin että riittää. Niin, sinä\nsaat sen kuulla... Ja kuten pian ymmärrät: Tora ei sovi nyt tästä\nlähin enää sinun kanssasi seurustelemaan.\" \"Ei sovi minun kanssani?\"\nGunvorin ääni tuli kovemmaksi. \"Mitä sanot? Suu puhtaaksi, mies!\n_Mitä_ se on?\" Einar hätkähti vähän ja katsoi häneen. \"Suu puhtaaksi,\nmies, sanot sinä, kas pakanaa --.\" Gunvor katsoi häneen: \"Niin, se\non pakanaa, Einar, sinun _pitää_ puhua. Minun täytyy saada tietää,\nmitä tämä on. Sinä tulet tänne ja alat puhua Torasta, kuten...\" \"No\nniin... ymmärräthän; sinä olet jännityksessä... Torahan on ollut\nherttainen tyttö... kieltämättä... mutta suoraan sanoen: tämä on\nikävä asia... Sinä saat siis sen kuulla ja olla varuillasi... No,\nGunvor... minä olen kymmenesti sanonut sinulle, etten minä ihaile\nMichaelin käytöstä Tora Pharoa kohtaan. Sen sanoin minä kyllä hänelle\nitselleenkin suoraan; no, hän vastasi siihen tapaan, että jokainen\nvoi ymmärtää, etteipä hän issikka-hevoseksikaan kelpaa... 'Etevä minä\nen ole', sanoi hän, 'minun täytyy käyttää, mitä minulla on'. Hän\ntarkoitti kai muotoansa... Mutta nyt? Mitäs Tora tekee?\" Einar katsoi\nGunvoriin. \"Arvaatko? Ei, sinä et arvaa. Sillä nyt tulee se mahdoton:\nTora on ollut hänen kotonansa!\" Gunvor kuiskasi peljäten: \"Onko Tora\nollut Michael Holmin luona?\" \"On... hänen poikamies-boksissaan... Hän\non kerjännyt ja pyytänyt häntä... Että Michael vain pitäisi hänet.\"\n\nGunvor kuunteli kalpeana ja vaieten. Einar jatkoi:\n\n\"Tällaisesta ei tosiaan ole kovin hauska jutella kihlattunsa kanssa.\nMutta on kai parasta, että saat sen kuulla, joten tiedät miten\nkäyttäytyä vasta tuota naisihmistä kohtaan.\" \"Einar, vaikenetko!\"\n\"En, minä tohdin lausua juuri niin rohkean sanan. Sillä hänen\nesiintymisensä on _liian_ mahdotonta. Hän on suorastaan kerjännyt\nMichaelilta... Hän ei vaatinut päästä hänen vaimoksensa, kun Michael\nei sitä tahtonut... ei, vain saada olla hänen lähistöllään... Michael\nsaisi ottaa hänet rakastajattarekseen, jos tahtoi... kun ei vain\nsysäisi häntä luotansa.\"\n\nEinar keskeytti. Gunvor kysyi vähän ajan päästä:\n\n\"Ja mitä Michael Holm teki?\"\n\n\"Hän toimitti hänet tietysti pois... nouti vaunut... vei hänet\nhotelliin... lyhyesti sanoen, hän sai hänet pois sievällä tavalla...\nMuuhan olisi ollut tarkoituksetonta... ja eihän Michael tietysti ole\nsellainen, että tekee kardinaali-tuhmuuksia.\"\n\nGunvor istui vielä aivan hiljaa, ja sanoi viimein:\n\n\"Oi, Toraa, Tora parkaa! Miten minä pidin sinusta.\"\n\n\"Vai niin, sinä pidät hänestä...\"\n\n\"Niin, Einar, elä sinä ole alhainen!... Sinä et saa olla! Mitä\nhalpamaisuutta Toraa kohtaan tämä kaikki on. Ensin hän on 'rikas\ntyttö', ja kaikki sujuu sukkelasti ja hyvin. Ja se, että hän rakastaa\nMichaelia niin rajattomasti, että tuskin voi hillitä itseään: oi,\nse on suuremmoista, oi, hän on ihana, hän on ylevä, hän on hieno,\nhän on erikoinen. Mutta nyt, kun hän on köyhä ja yhä edelleen\npitää hänestä... nyt on kaikki toisin... kaikki se, joka ennen oli\nkaunista, on kerrassaan mahdotonta. Rakas Einar, sano vain, että\nMichael Holmin on tässä suurin syy. Muista, miten Tora kerran puolsi\nhäntä, miten hän on puoltanut häntä vanhempiensa ja muiden edessä.\"\n\nEinar näytti harmistuneelta.\n\n\"Mitäs se nyt auttaa. Ihmiset eivät ota huomioon sellaista, kun he\narvostelevat häntä. He näkevät aina ja ainoastaan vain alastomat\ntosiseikat. Ja alastomat tosiseikat ovat tässä asiassa pahat. Ja\nminä tulin niinollen sinua varoittamaan. Sinun pitää muistaa hyvää\nnimeäsi ja mainettasi. Jos se juttu Torasta leviää, niin on hän koko\nkaupungin mielestä prostitueerattu. Ja ymmärräthän, ettei minun\nkihlaukseni saa tulla sekoitetuksi siihen asiaan.\"\n\nGunvor lähestyi hiukan Einaria ja otti häntä kädestä:\n\n\"Minä sanon sinulle erään asian, Einar. Sinä annat minun olla Toran\nkanssa rauhassa! Sinä et tule enää puhelemaan sellaista hänestä.\nMinä en siedä sinua kuulla, rakas Einar. Sen nimessä, mitä sinä\ntunnet minua kohtaan ja minä sinua kohtaan, -- anna minun olla Toran\nkanssa rauhassa!\" Einar Henning vastasi kipakasti: \"Mikäli näen,\nolet naiivi, kultaseni... se sinun tulee huomata ja se heittää. Minä\nsanon sinulle erään toden: joko täytyy olla hyvässä seurassa tai\nhyvän seuran ulkopuolella. Jos sinä tahdot olla, niin saat ottaa sen\nhuomioon, mitä silloin tällöin olen vihjannut... viimeksi tänään.\"\n\n\"Minä tuskin luulen ottavani huomioon sitä, mitä tahdot, Einar.\nVoit kuulla sen jo ajoissa, niin ei katumista. Minä teen, mitä näen\noikeaksi.\" Ja hän jatkoi lujemmin:\n\n\"Sinä olet tuhma, kun olet sellainen minulle! Niin, sinä olet\ntuhma! Sinä laahaat kaiken sen hyvän, mitä tunnen sinua kohtaan,\nkaikellaiseen matalaan, ellen sanoisi pahempaa. Sinä kerrot siinä,\nprameilet, Toraa häpäiseviä juonia, ja sinä melkein halkeat hyvistä\nelinohjeistasi... Niin, katso vain minua! Minä olen saanut kylläni\nsinusta tänä iltana. Jos sitä menoa jatkat, niin pelkäänpä, miten\nmeidän välimme vielä käykään. Minä olen saanut sinusta kylläni tänä\niltana. Saat mennä, jos tahdot... Mene vaan.\"\n\nEinar tuli lähemmäksi häntä. \"Oh, miten sinä olet kaunis, kun loistat\nnoin vihasta...\"\n\n\"Tässä ei ole siitä kysymys\", huudahti Gunvor. \"Meidän täytyy oppia\ntuntemaan hiukan toisiamme, Einar. Usein minusta tuntuu, etten minä\nymmärrä sinua ollenkaan.\"\n\nMutta Einar ei tahtonut selitystä lainkaan, siltä näytti. Hänelle\ntuli yhtäkkiä toiset ajatukset. Hän näytti unohtaneen kaiken\nmuun paitsi sen, että Gunvor oli tässä ja että hän halusi hänen\nhyväilyjään. Hän tiesi ennestään, että Gunvorin hänen suudelmansa\ntekee heikoksi ja katseensa syvälle hänen silmiinsä. Ja hän tahtoi\ntehdä hänet heikoksi, vaikka Gunvor taisteli vastaan. Viimein tuli\nEinar karkeaksi:\n\n\"Mitä juonta se on? Enkö minä saa suudella sinua? Enkö minä ole sinun\nsulhasesi?\"\n\nGunvor ei vieläkään tahtonut. Hän seisoi siinä hengästyneenä.\n\n\"Ei, se ei onnistu sillä tavalla tänä iltana!\" huusi hän, \"ehkä\non käynyt liiankin kauan niin!... Sinä tulet tänne puhumaan\nhalpamaisuuksia ja liehakoimaan, niin että sydäntäni vihloo. Oletko\nsinä sellainen, kuin minä luulen sinun pohjaltasi olevan, vai etkö\nole -- sen tahdon tietää.\"\n\nEinar alkoi myöntyä. Hän tunnusti osin, livahti toisten seikkain\nohitse, kiihdytti Gunvoria hyvän aikaa. Koetellen kääntää asiaa\nkuherteluksi ja leikiksi. Kopaisipa hänet yhtäkkiä syliinsä\nja suuteli häntä väkivalloin milloin mihinkin. Gunvor tunsi\nvastenmielin, että se vaistojen huumaus, jonka Einar niin helposti\nherätti hänessä, alkoi vallata häntä. Hän mutisi puoleksi uhmaten,\npuoleksi voimatonna: \"Tämän pitää loppua, Einar! Sinun pitää ymmärtää\nminua paremmin.\" Einar kuiskasi, hurjasti häntä hyväillen: \"Niin,\nniin, minä ymmärrän, että sinä olet niskuri... Sinut täytyy kesyttää\nja pakoittaa, Gunvor!\"\n\nNuo hetket, joina Gunvor tunsi hänen voimansa, olivat muuten ihania.\nHänessä heräsi sama tunne kuin silloin, kun hän ensi kertaa näki\nhänet, häikäisevässä auringonpaisteessa, vahvana ja ruskeana. Se\ntunne yhtyi hänen valoisimman päivänsä tunnelmaan.\n\nMutta nyt särkyi lumous: Einar oli sanonut sellaista, jota hän vihasi\najatellakin. Hän riuhtausi yhtäkkiä irti. \"Sinä et ole selvästi\nvastannut minulle siihen, mistä puhelimme... viimeksi sanoit vain,\nettä minut täytyy kesyttää ja pakoittaa. Mutta siinä asiassa minä en\nainakaan anna itseäni pakoittaa. Luuletko että me kumpikin voimme\nhalveksia kaikkea halpaa ja pikkumaista, mitä se lieneekin? Ajattele\nsitä huomiseen. Minä en halua suvaita puolinaista myöntymistä tänään!\"\n\nEinarin täytyi poistua.\n\nSeuraavana päivänä sai Gunvor kirjeen, jossa Einar puhui paljon\nkoreata. Gunvor tunsi, että se oli kirjoitettu ajatellen hyväilyjä,\njoita hän ei ollut saanut ja joita hän kaipasi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello\nsoi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista\npystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta,\njossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen\npäänsä pieneltä.\n\nGunvor veti hänet sisään. \"Kas, Torako! Sinäkö se!\" Tora nyökkäsi:\n\"Niin, tänne minä nyt vaan tulin!\" Hymy koetti pyrkiä hänen\nhuulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin.\n\"Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?\" \"Oh, en...\nmielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor... Mutta, tiedätkö,\nminä matkustan pois tänä iltana?\" \"Matkustat tänä iltana? Minne?\"\n\"Oh, maailmaan vaan... ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!\" \"Niinkö,\nonko se totta?\" \"Sitä en ole kuullutkaan.\" \"Ihan totta!... kaikki\njärjestetty kädenkäänteessä... ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt\npitää oikein karata.\"\n\nHe istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:\n\n\"Katsos... minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä.\nOlisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä\nsain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät.\" \"Ja miten kauan\nvoit niillä elää, Tora?\" Tora vastasi: \"Oh, sikäli mikäli tuhlaan!\"\nJa yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: \"Oi ei, totta\npuhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka\nkolikkoa.\" \"Luuletko, että osaat, Tora?\" \"Niin, minä toivon. En minä\nvarsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy.\" \"Mitä arvelevat isäsi\nja äitisi?\" \"Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää.\nMuutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä\nenää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin.\" Seurasi hetken\nhiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: \"No, et viipynyt kauan tuomarin\nluona?\" Tora pudisti päätänsä: \"En, suoraan sanoen minä läksin\nkäpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en\nsietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita...\nEi, nyt täytyy koettaa, kelpaanko... ja saan koetella toisilla\npaikoin, kaukana täältä... Siellä, jossa ei joka seikka muistuta\nmieleen...\" \"Niinpä niin, Tora... ehkä en hyvä, kun saat koetella.\"\n\"Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos\nolen kehno, niin menen hiiteen -- aivan kuin pitääkin.\"\n\nHetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor\nhuomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)\n\n\"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä\ntai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan.\nNiin, sitä tarkoitan... Juuri sitä!... Rouva Henning! katsos...\ntoimistonjohtajan rouva Henning ehkä... tai siihen kuosiin. Tuo sinun\n'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin.\nHänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi.\nEn muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh,\nolen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa.\" Gunvor vastasi hiljaa: \"Oh,\ntiedäthän sinä, ne miehet... Niille tulee moraalisia innonpuuskia.\nEtenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku\nnainen on häneen... että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he\nkumpikin siitä niin äkämystyvät.\"\n\n\"Vai, sinä olet sen kuullut?... Että minä olen käynyt Michaelin\nluona?\"\n\nSitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi\nsyvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä\najatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria:\n\"Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan.\"\n\nHe vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:\n\n\"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä... et kai eniten\npianonsoittoa.\"\n\n\"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin\nmuuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän\nmielestään minulla on suuret lahjat... No, niinhän ne aina sanovat\nnuorelle naikkoselle.\"\n\nGunvor keskeytti:\n\n\"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi,\nTora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut...\nNiin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä\nkoettelemaan voimiasi... eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta\nheräisi sinussa?\"\n\nTora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: \"Oh, en tiedä. Ha, he...\nehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä... tästä hulluudesta,\njoka minua yhä kuitenkin kiusaa... sitä keikkumista kestää varmaan\nkauan, usko se... Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun\nsinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin\nluona... kun näin kaiken pohjaan... se tepsi.\"\n\nTuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:\n\n\"Kuules vielä... Onko minusta enää jäljellä mitään... minusta on\ntuntunut niin oudolta viime aikoina... kuten katoaisin ja painuisin.\"\n\nTora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän\nGunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku\nkasvoillansa!\n\n\"Kyllä, kyllä!\" nauroi Gunvor. \"Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään',\nTora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni -- ettäs sen\ntiedät.\"\n\nTora katsoi totisena eteensä.\n\n\"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että\nminut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä\ntavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin -- kaikkeen.\nMinä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se\nkaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista... Siksi on\nkaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua... Mutta kuitenkaan en löydä\nrauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää.\" \"Mutta taiteesi,\nTora?\" \"Taide, kyllä... Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin\ntäytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä\nminussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää... Niin, minun\n_täytyy_ saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa.\nIhmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät...\njoten minä ehkä en... -- Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista\ntotista... Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se\nmenisi...\"\n\nHe puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora\nnousi.\n\n\"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa\", hän sanoi. \"Minun täytyy olla isän\nja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli\nikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä.\nSano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me\non oltu aina niin hyviä ystäviä.\" Tora pukeusi viittaansa. \"Niin,\nhyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!... kaikista kävelyistä!\nKaikista pakinoistamme!... Ja että lohduttelit minua nyt viime\naikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää\nitkeä. Minä olen siitäkin päässyt... -- Hyvästi! Ei, elä saata minua\nyhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti,\nkun tuonnoin hänet tapasin... Hyvästi, Gunvor!\"\n\nToran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta.\nViimeinen \"hyvästi\" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta... ja\nsitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHeistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista.\nKai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa\naistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin\npitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä\nvoi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi\nnähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään\nvyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän\npakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin...\n\n\"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan\nvoimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein.\nNiin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta\nalkaa tulla tohveliherra.\"\n\nJa toisen kerran:\n\n\"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?...\nTahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?\"\n\nJa Gunvor vastasi:\n\n\"Kyllä, kyllä Einar... kyllä minä olen kiltti hänelle.\"\n\n\"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt\nhänen tapansa.\"\n\n\"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä\nkirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain,\nei ollut niinkään kaunis.\"\n\nJa Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä\nkirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle:\nettä hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä\nkutsumuksestaan _hänen_ poikansa vaimona, ja että Gunvor\nmuistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita...\n\n\"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia?\nEnhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita\"...\n\nMutta Einar silitteli asiaa:\n\n\"Oh, mitäkö?... Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään.\nSe nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta\nukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta,\njonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä... Muuten emme\ntarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan.\"\n\nEinar sanoi isäänsä monesti \"ukoksi\", hiukan ylimielisellä,\nleppoisalla sävyllä -- joskus \"aiheuttajakseenkin.\" Vain muka\nnäyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut\nkuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä,\nmitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. \"Nyt hän tulee,\nhuomenna\", sanoi hän kerran. \"Tule minun kanssani liikkeelle\nhuomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei\nole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit\nviisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään\nvetäytyvä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunvor nauroi taas.\n\n\"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän\nkuunnella tällaista... Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja\nkaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys...\"\n\n\"Sinä olet kiltti, Gunvor... sillä sinä et tiedä, millaisia joskus\nnuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat... Mutta kuules, tehdäänpäs\nniin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella\näidin kanssa.\"\n\n\"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut.\"\n\n\"Niin, kyllä hän tulee... Ehkä en ole muistanut siitä mainita...\nSillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on\nniin hiljainen, katsos, ja sävyisä... ei vaadi mitään... Hm, meidän\nkesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan,\njoten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen... Mutta hänhän\non tyytyväinen kaikkeen... Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen\nkanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu.\"\n\nGunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas\nja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin.\nJa Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta\nsydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten\nkaupunginvouti, \"ukko\", \"aiheuttaja\" oli otettava vastaan.\n\nSeuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti\nEinaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin\nvaltansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti\nGunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli\nsensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten\nkaupunginvouti tahtoi: \"Näin se pitää kantaa näin!\" Sitten hän\ntiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että\nse hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: \"Mitenkä? eikö sitä ole?\nJa minkätähden ei, saanko luvan kysyä?\" Kantaja parka ei tiennyt,\nmiksi sitä ei ole: \"Kaipa sen konkurssi keikautti\", sanoi hän.\n\nEinar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä.\n\"Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä\", sanoi hän, \"minä\nkäskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain.\" Ukko ei ollut aivan\ntyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. \"Ahah, vai vaunuissa\nsinä ajelutat\", sanoi hän, \"sekin meno olisi voinut säästyä.\" \"Eikös,\nisä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän\", selitti Einar. \"Ja sinä\nja äiti olette kai matkasta väsyneet.\"\n\nRouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten\nEinar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut\nsanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena.\nHän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja\ntäällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan,\nkysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia.\nMutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän\nGunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina\nohitse: \"Katsos noita\", supatti hän, \"minkälaiset on hatut! Se on\nkauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!\" Ja sitten hän tuskin puhui\nenää mitään.\n\nHe tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi\nheitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei\nollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. \"Isä on hiukan\nmatkasta väsynyt\", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja\npyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.\n\nHe menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla.\nSitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan\npihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. \"Nuo hotelliruuat\non kovin kalliita\", huomautti rouva... Niinpä niin, ehkä, ajatteli\nGunvor. Mutta hehän pyysivät... ja sitäpaitsi: kaupunginvouti\nHenninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja\nmuiltakin.\n\nSyödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon,\nmutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei\ntuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja\nvouti nyrpisti toista sierantaan \"yllytyksestä ja hassutuksista,\njotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat.\"\n\nKun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua\nlaskua... \"niin juuri, kuitin minä tahdon\", selitti hän, ja sijoitti\nsen huolellisesti muistikirjansa väliin.\n\nSitten hän sanoi menevänsä huoneesensa \"lepäämään matkan päälle.\"\n\"Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?\" kysyi hän yhtäkkiä\nGunvorilta, \"melkeinkö koko päivän?... no hyvä... sanoppa hänelle\nterveisiä minulta,... ja sano, että me tullaan visiitille hänen\nluokseen huomenna kello kahdelta... hyvästi, hyvästi vaan!\"\n\nJa yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy... aivan\njäykästi, muodon vuoksi... ja katosi heti...\n\nRouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän\njutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa... olivat antaneet\nhuononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään\nhän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli \"morsiustyttöjä\"; mutta kasti\noli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja\nhupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä\nalkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor\noli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä\nkoreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra\ntoisteltiin moneen kertaan.\n\nGunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli\nmuuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva,\nkysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin\nsilmin.\n\nGunvoria hiukan puistatti: \"Huu, tuota merkillisen kuuliaista\nnaista.\" Gunvor ei häntä tuntenut... Mokomia nujerrettuja rouvia...\nolivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein\nvain pieniä, mataloita raukkoja?\n\nGunvor nousi vähän ajan kuluttua. \"Minun olisi nyt mentävä\", sanoi\nhän ja kätteli rouva Henningiä. \"Hyvästi\", sanoi hän. \"Menetkö\nsinä?\" kysyi rouva... \"Kyllä... minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi,\nEinar...\" \"Minä saatan sinua vähän\", vastasi Einar.\n\n\"No\", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. \"Sinä läksit\nkutakuinkin kiireesti.\" Gunvor vastasi: \"Mitä Herran nimessä minä\nenää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?... Minä olen lievästi sanoen\nväsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi.\" Einar kartteli: \"Oh, sinä\nliioittelet aina.\" Gunvor kiihtyi: \"En liioittele. Minä kyllä lupasin\nsinulle olla kiltti ja kohtelias -- mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä\nistua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat... Vihaavatko he\nminua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin\nhävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä.\"\n\nEinar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: \"Oh,\nelä hulluja... Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä.\nOle kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat.\" \"Enpä taida olla,\nEinar!\" Gunvor meni, -- oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan\nkotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui\nmyöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina.\nMiten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut.\n\"Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa\", hän sanoi, \"en surrut _niin_\nkovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että\nse häviäisi... Mutta nyt... en tiedä mitä ajatella... Ajattelet, että\ntuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä... ja\nhänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni...\"\n\nRouva Kjeld vaikeni.\n\n\"Niin et ole koskaan ennen puhunut\", sanoi hän. \"Sinähän pidät niin\npaljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole\nkummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä\nmaailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen,\nGunvor.\"\n\nGunvor vastasi vitkastellen:\n\n\"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun\najatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?\"\n\n\"Hm -- että riittääkö?... Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor.\nEtkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi?\nKoeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella\nkuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka\novat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia.\"\n\nGunvor katsoi levottomasti äitiinsä:\n\n\"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin\nkatsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että\nvuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi\nrouva Henningiksi... joka puhui sellaisia luonteensa omaisia\npikkumaisuuksia... Ei, ei... en ymmärrä, että sinä neuvot minua\nsellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana.\"\n\nRouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.\n\n\"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja\nloistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi\nkatoaisi.\"\n\nGunvor mietti vähän:\n\n\"Oh, ei\", sanoi hän, \"kun vähän tunnustelen, niin en usko, että\njaksaisin olla sitä ilman.\"\n\nHän lisäsi:\n\n\"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle.\nPuhele _sinä_ heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä\narvelet.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nGunvor ei ollut kotosalla, kun kaupunginvouti rouvineen tuli.\nIltapäivällä hän puheli äitinsä kanssa. \"Minä luulen, että he\npitivät sitä niskuroimisena, ettet sinä ollut täällä\", sanoi rouva\nKjeld... \"Mutta muuten\", hän nyökkäsi... \"et siinä paljoa menettänyt,\nvaikket ollutkaan heidän seurassaan. Minä en pitänyt heistä.\n-- Voipa olla niin\", jatkoi hän, \"että lie niitä naisia, jotka\nsopivat kaupunginvouti Henningin miniäksi paremmin kuin sinä. Siltä\nminusta tuntui... ja se sopii sinun tietää, Gunvor. -- Sillä tosi\non sellainen\", jatkoi hän salatun kiivaasti, \"että kaupunginvouti\nHenning ei ole semmoinen kaikkia kohtaan kuin meitä. Jos luulet,\nettä hän on vain vanha kärtty, niin erehdyt. Ei, minä tiedän, miten\nkohtelias ja lauhkea kavaljeeri hän olisi ollut, jos hänestä kihlaus\nolisi ollut mieleistä, jos sinulla olisi rikkautta tai 'suvun'\nsuhteen arvokas asema. Olisitpas silloin häntä nähnyt! Silloin\nhän olisi tullut juhlapuvussa, usko se! Mutta mitenkäs nyt! Kuin\nkuluneissa koti-reuhkoissaan... Hän ei viitsinyt turhaa kursailla\nmeidän tähtemme, usko pois.\"\n\n\"Mitä hän sanoi, äiti? Sinä et saa salata minulta mitään.\"\n\n\"En tosiaan\", nyökkäsi rouva Kjeld... \"minä aioin kyllä tässä pitää\nsuuni. Mutta asia on liian tärkeä. Sinähän kuitenkin joudut heidän\nkanssaan jotenkin tekemisiin... Ei auta kuin jänis piiloittaa\npäätänsä pensaasen... Hän uteli m.m. Kjeldistä niin kummallisella\ntavalla. Ehkäpä hän huomasi, etten minä hänen puheistaan pitänyt,\nsillä hän sanoi, näin: 'Niin, niin, rouva Kjeld, Teitä ei kai\nmiellytä, että niitä seikkoja kosketellaan. Minä olen itse papin\npoika, ja ymmärrän, että Teistä tietysti on kiusallista, kun\nmuistutetaan Teitä miehenne hairahduksista.' Niin hän sanoi.\"\n\nVaiettiin hetkisen. Gunvor ei virkkanut sanaakaan. Hän istui hiljaa\nja pudisti päätänsä.\n\n\"Kun olin pieni...\" kuiskasi hän viimein... \"Minusta tuntui niin\npahalta, kun pikku tytöt juoksivat perästäni ja huusivat ja\npistelivät minua... Minä muistan sen kyllä... kuin rotat olisivat\njyrsineet... Ja silloin se haihtui niin helposti... Kun vain isä\nkatsoi minuun ja jutteli kanssani... Ja siitä lähtien ei kukaan ole\npuhunut isästä pahaa. Minähän olen puhunut hänestä kaikille, joita\npidän arvossa. Einarillekin...\"\n\n\"Oh\", sanoi rouva Kjeld, \"eihän seikka paljoa merkitse silloin kun\nvain seurustelee ihmisten kanssa. Mutta nyt on kyseessä avioliitto,\nmuista se. Ja kun tahtoo sopan keittää, niin kelpaa kaikki karvas\npataan. Luuletko, ettei Henning keksisi vaikka mitä koreata isästäsi.\nVillitsijä, harhauskoinen, Kristuksen vainooja, vaikka mitä!\"\n\nGunvor näytti väsyneeltä, yhä siinä paikallaan istuessaan.\n\n\"Minä näen jo, että Einarin on ruvettava jommallekummalle puolelle\",\nsanoi hän, \"hänen täytyy suojella minua sellaista vastaan.\"\n\n\"Kai hän suojeleekin, jos on mies\", vastasi rouva Kjeld.\n\nVähän päästä kysyi Gunvor:\n\n\"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun\nmainitaan isän hairahduksista, -- mitä sinä silloin vastasit?\"\n\n\"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että\nhairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan\nhänen eläessään... etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla,\njonka ne ansaitsevat... -- Niin, sen minä sanoin... suoraan... pitipä\nhän siitä tai ei... Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en\nvoinut muulla tavoin vastata... no, minähän vain olen syyllinen, jos\nhän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti\npiankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin\nheidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan\nolla heidän mielikseen... varsinkin sinun tähtesi, Gunvor... Ei, niin\nei käynyt.\"\n\nGunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut.\nSeuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka\nkuului:\n\n    \"Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen,\n    pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu,\n    kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että\n    minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet\n    siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän\n    lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit.\n    Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista.\n    Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä\n    anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.\n\n                               Sinun altis Einar Henning.\"\n\nGunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta\njätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi\nyhtäälle ja toisaalle... ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä...\nEikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt.\nTulkoon, mitä tuli... Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä...\nLausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä -- oi, hän\nmyöntelisi mielellään... Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin\ntyperyyksiin... ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita,\nkuten ennen oli kokenut...\n\nMikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän\nankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli\nkuitenkin heitä taivutellut...\n\nMutta... lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä... he,\njotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin...\n\nHän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka\nportieri oli hänelle neuvonut. \"Sisään\", kuului kamarista. Hän avasi\noven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa.\nIkkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi,\nmitä lie mutissut: \"Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu.\" Ja Einar\ntoi tuolin, Gunvor istuutui.\n\nVouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi\nverkkaan ja painolla:\n\n\"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari\nsanaa minun kuulteni.\"\n\n\"Einarko aikoo sanoa?\" vastasi Gunvor.\n\n\"_Henning_ aikoo\", oikaisi vouti. \"Ehkäpä sinusta on yhtä\nihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti\ntietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana\nkuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja\nmuut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun.\"\n\nGunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua\ntässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen\nvihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?\n\n\"Einar!\" huudahti hän, \"mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani,\nsanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä.\"\n\nGunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning\nistui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias... kun ei edes huolinut\nsanoa sulhastaan Henningiksi!\n\nEinar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: \"Asia on selvä,\nGunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt\nsopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää\nheitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän\nkaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä... ja ehkä kaipaa\nsilloinkin, kun puhuttelet minua.\"\n\nGunvor vastasi:\n\n\"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on\nsinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä,\nei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä\ntarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en\nole muokattu siten kunnioittamaan.\"\n\nEinar Henning vastasi rauhallisesti:\n\n\"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy\nmukavammaksi tuolla tavalla puhuen.\"\n\nVouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi\nkovalla äänellä ja ankarasti:\n\n\"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet,\nniin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin\nsinä olet tottunut ja harjaantunut -- ne saat unohtaa, tiedätkö sen?\nSiitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä\nei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan,\nmillainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa,\nettä isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt\ntohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli.\"\n\nGunvor huudahti -- äänessään kuin avunhuuto:\n\n\"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule\nkanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!\"\n\nGunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: \"Noo,\nsanoppas muuta!\"\n\nEinar vastasi aivan rauhallisesti:\n\n\"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää,\nminä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä\nnoista vapaista ajattelemisista!\"\n\nGunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli\nkertonut hänelle kaikki isästään... siitä lähtien... Ah, Einar oli\nvain muka tarkoittavinaan.\n\n\"Toinen asia on\", jatkoi Einar, \"se että sinä pidät isästäsi ja\nmuistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista... Mutta hänen\najatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa.\"\n\nGunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan\nvihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar...\nSanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa\nmukaisilta.\n\n\"Isäni!\" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu,\n\"hän oli suuri ihminen... minun ei kannata närkästyä... jos sellainen\nmies, jota sanot isäksesi... jos hän koettaa tahrata häntä... Haha!\nhän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!\"\n\nSitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: \"Oi, Einar! Se on\nsittenkin mahdotonta... se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me\nolemme erehtyneet, Einar...\"\n\nGunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen,\nnousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen\npäällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä... niin, se oli\nhänen... muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti\nkäsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki\nulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.\n\nHän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta\nsitten hän asteli reippaasti.\n\nMelkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli\njäljestä. \"Sitäkö tarkoitat?\" huusi hän, \"aiotko tosiaan mennä?\"\nJa hän otti Gunvoria käsipuolesta. \"Elä koske minuun!\" \"Elä toki\nsellaista\", jatkoi Einar, \"isä käski minun juoksemaan perästä. Että\ntulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon\nsinulle, Gunvor!\"\n\nGunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka\npuhui tuolla lailla.\n\n\"Elä koske minuun!\" huusi hän hurjasti, \"mene tiehesi!...\" Einar\ntöllisteli. \"Hyvä ihminen!\" jatkoi Gunvor, \"totta kai ymmärrät, että\nvälimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt.\"\n\n\"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!\" lausui Einar aivan\nkiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat\npysähtyneet kadun toiselle puolelle.\n\n\"En, en, elä vain koske minuun!\" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui...\n\nHän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin\nhirveässä tuskassa.\n\n\"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen\nmies. Sellainen siis oli mies.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nGunvor kertoi äidilleen kaikki. Rouva Kjeld istui kauan kuunnellen.\nMikään ei voinut arvata, mitä hän tunsi. Hänen silmänsä olivat\nhellät. Koko ajan hän nyökkäili kärsivällisesti päätänsä.\n\nMutta kun Gunvor kertoi hänelle, mihin se asia päättyi; kun hän\nkuuli, miten yksimielisesti nuo kaksi miestä olivat syyttäneet\nKjeldiä, ja kun hän näki Gunvorin syvän surun, silloin hän näytti\nikäänkuin heräävän. Hellät silmät tulivat luja-ilmeisiksi, silmäterät\nlaajenivat, pää kohosi. Hän tuli aivan toisellaiseksi kuin oli\nyksin istuessaan ja levätessään. Ikäänkuin taistelu kutsui häntä\njälleen. Hän hytkähti tuolissaan, mutta vavahti kuten ihminen, jonka\nelinkohtaan isketään, vaan jolla kuitenkin on voimaa kostaa.\n\nJa ehkä muistellen entistä rauhaansa, jolloin hän halusi vain lepoa,\nhän mutisi:\n\n\"Miten heikko minä olen ollut viime aikoina. Niin taipuisa ja untelo.\nNyt minä palaan jälleen Kjeldin luo. Gunvor... Minä palaan Kjeldin\nluo.\"\n\nKjeldin hahmo kohosi verkalleen ja asettui noiden kahden naisen\nläheisyyteen. Sen voi huomata heidän kasvoistansa, joissa oli jonkin\nkalliin muiston piirteitä, sen voi havaita heidän silmiensä raskaasta\nloisteesta, levosta, joka heistä oli suuttumuksesta huolimatta.\nNyt hän palasi valtavana kuin ennenkin. Hänen henkensä suhisi\nhuoneessa, jossa he olivat. Koko hänen intonsa, hänen sielunsa tuli,\nuhrialttarin liekintä, kaikki, mikä hänestä oli oikeaa ja mistä hän\nei koskaan tinkinyt. Oikeaa, -- jonka oikeuden perustana eivät olleet\nopitut käsitteet, vaan hänen sielunsa ääni... Kaiken sen hän toi\ntullessaan. Ja häntä seurasivat myös meren ja erämaan kohina. Vuoret\nkohosivat autioina, illan hiljaisuus tähtiensä alla. Mutta joskus oli\naurinko keskellä taivasta hänen päänsä päällä, ja hän kulki vuorella,\nja villejä kukkia kasvoi kallionkoloista, ja kaukaisten kellojen\nläpätessä tuli väkeä hänen luokseen puhelemaan hänen kanssaan.\n\nTahi kaupunki. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä oli vaikeaa. Heidän\nilonsa olivat olleet suurin osin huokausta. Ehkä he tiesivät suuret\nsyntinsä. He eivät halunneet pappeja. Pappi olisi vaatinut heiltä\nainoastaan katumusta ja uskoa seikkoihin, joita juuri pappi itse\nuskoi. Ja lisäksi hän olisi puhunut helvetistä.\n\nKjeld oli ymmärtänyt heidät: \"Teidän tuskanne on ollut niin suuri,\nettä kaikki teille annetaan anteeksi. Iloitkaa, sillä te olette\ntulleet lapsen-sieluiksi! Ja teidän tuskallisessa katseessanne minä\nnäen loistavat lapsen-silmät, jotka rukoilevat ja kaipaavat. Iloitkaa\nte surusta. Siitä syntyi teidän kaipuunne, joka jälleen saattoi\nteidät aavistamaan ylösnousemusta. Ihmissielu on kuin timantti. Se\ntäytyy vain hioa tomussansa.\"\n\nKaikki se tuli nyt. Gunvor, joka suoriaisi elosta ilolla ja leikillä,\njos hän vain myöntyisi ja tinkisi siinä ja siinä kohden... hänen\ntäytyi kuin täytyikin käydä rintamaan. Hän oli Johannes Kjeldin\ntytär. Hän näki sen selvästi. Hänen kirkkaimmassakin ilossaan olivat\nkaukaiset äänet häntä usein kutsuneet ja hän oli kuunnellut. Nyt ne\nkutsuivat häntä kovemmin, ja hän kuunteli jälleen niiden sanoja. Hän\nei itkenyt ilon kaipuusta... Tora... Tora, jota hän oli rakastanut,\noli taipunut itkun ja surun kuorman alla. Mutta hän oli ollut alusta\nalkaen päivänpaisteen lapsi. Mutta Gunvor oli jo pienenä rakastanut\nisäänsä, tuota suurta, yksinäistä, ja monta kertaa olivat jo pahuus\nja halveksinta itkettäneet häntä.\n\nMutta kaikki se raskas kauna, joka oli nostanut vedet pikku Gunvorin\nsilmiin, kun häntä pienenä loukattiin ja kun hän sai kuulla häijyjä\nnimityksiä, se heräsi hänessä nyt, mutta taipumatonna ja katkerana.\nHän kohotti päätänsä ja tuimistautui heitä vastaan, jotka jälleen\nhuusivat hänelle: \"Vapaa-ajattelijan likka...\" Heidän välillänsä\noli nyt auttamaton juopa: eräitä ihmisiä loukataan, ja he voivat\nantaa anteeksi, mutta toisiin sattuu juuri paikkaan, jossa haavat ei\nkoskaan parane.\n\nGunvor oli rakastanut häntä. Hän oli rakastanut häntä siinä\nmaailmassa, johon oli päässyt sisään. Hän oli rakastanut häntä nuorin\naistimin ja iloisin silmin. Mutta ne hetket elivät niin vähän aikaa\nhänessä. Ne eivät vallinneet häntä. Niiden tuokioiden takana oli niin\nmonta hetkeä, jotka hän ennen oli elänyt. Hetkiä, joissa tykyttivät\nelämän moninaiset suonet, joissa oli salaperäisyyksiä.\n\nKannettu kaipuu oli tosin ollut monta kertaa kovaa. Mutta kukaan\nei saanut sitä hänessä huomata. Siksi eli hän pitkät ajat yksin.\nLeikatkoon veitsi, tippukoon veri, ja menkööt haavat umpeen. Hän\njutteli ainoastaan äitinsä kanssa. Hän käveli joka päivä, mutta ei\nkaupunkiin päin. Hän kulki toisella taholla kuin muut. Kaupungista\nojentausi yksinäinen katu kauas, kuin metsään ja erämaahan osoittaen.\nSe päättyi jyrkkään polkuun, joka nousi vuorelle. Sitä polkua hän\nkäveli. Siellä ei kulkenut ketään tuttuja. Hän kiersi siellä joka\npäivä. Sohjussa, sateessa, pyryssä. Jotain vanhaa murtui, ja uutta\nrakennettiin. Hän aivan laihtui noina aikoina, hänen silmänsä tulivat\ntarkkaaviksi, hänestä hälveni pehmeys. Hänen kasvonsa muuttuivat\npuhdaspiirteisiksi ja kylmiksi...\n\nKevät tuli. Uusi kesä pilkistihe. Miten outoa ajatella: vain vuosi\nsitten oli se suuri kesä, jolloin Tora ja hän olivat olleet yksissä,\nsaman tunteen täyttäminä. Jolloin aurinko kultasi pitkät tiet,\njolloin kukat aukoivat umpujaan joka tarhassa, jolloin he kumpikin\nrakastivat löytämäänsä... Oi, mitenkä he molemmat olivat olleet\nälyttömiä ja iloisia, valmiita tuhlaamaan kaiken, mitä he olivat\nkoonneet. Niinkuin naiset voivat tuhlata. Kaiken elämän, mitä heillä\noli ja minkä he tahtoivat antaa _hänelle_.\n\nHän istuskeli siellä vuorella useita kevätpäiviä ja katseli\nkaupunkiin ja ajatteli.\n\nTämä talvi, joka nyt oli vierinyt: usvaa, joka olisi tukehuttanut\nhänet, jos se olisi palannut! Kaksi kirjettä Toralta, joka kertoi\nelämästänsä siellä etelässä, työstään ja edistymisestään, -- ja\nvain yksi kirje Gunvorilta Toralle. Torallekaan hän ei voinut uskoa\ntäysin... niin, kyllä kaiken muun, mutta ei tätä... vaikka Tora\nsilloin oli kertonut hänelle... oh, he olivat niin erilaisia, ehkäpä\nhän juuri sentähden rakasti Toraa...\n\nJa Janna, joka oli ensin käynyt hänen luonaan. Silloin oli se paha\nhyvin vaikeaa. Kun hän ei vielä voinut sietää ketään.\n\nViime kerralla Janna sen ymmärsi. Hän nousi pian paikaltansa ja\npoistui. Mutta mennessään hän sanoi: \"Tule käymään luonani, Gunvor,\njos milloin haluat pakista vanhan toverin kanssa.\" \"Kiitos, Janna,\nhaluanhan minä...\"\n\nJa nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi\nEinar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha\nkäännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut\nsäästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle.\nJos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi\nantanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen,\nniin olisi kaikki käynyt hyvin... Einarilla oli kai oikeus pyytää\nselitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt...\n\nMelkein koko kirje sentapaista... -- Mutta nyt tuli kevät ja kesä.\nHän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.\n\nKerran hän meni Jannan luo. \"Kuules, Janna. Muistatkos, viime\nkerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen...\nja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin,\nJanna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi.\nMieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös.\"\n\nJanna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.\n\n\"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala,\nmiten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit.\"\n\nJa häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän\nnauroi jälleen ja sanoi:\n\n\"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen... No, mennään\nnyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa\nkahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten\nkanssa.\"\n\nJa matkalla hän haukkui:\n\n\"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja\nTora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua... -- Niin, ole\nvarma siitä, kyllä minä järjestän asiasi... Ala vain heti kohta. Lue\nkesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin,\nensi syksynä, ymmärrätkös.\"\n\nIltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä:\n\n\"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä\nalalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta\nvanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin.\"\n\n\"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin.\nOpettajaksi?... Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä\nhellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin.\nMinä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä\ntahtookin.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nJanna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava,\nja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. \"Jos jaksat suoriutua\ntästä kurssin alkuun\", sanoi hän, \"niin pidän minä huolen siitä, että\npääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa.\"\n\nGunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä,\nmutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli.\nJa hän ne luki.\n\nHän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti\npäätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän\nnäki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään\npienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän\nmehuista.\n\nHän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat\nsullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka\nhän tahtoi saada.\n\nHuone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja\nlaulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla\ntahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä:\nkieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia\nuutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.\n\nSillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla\nsurrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada\nelämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.\n\nKaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun\nkuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi\nhän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.\n\n\"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei\nsallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja\nnousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen\nvirsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin\nuutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat\nitselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja\ntahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden\nmaanosan korkein elämä.\"\n\nNiinpä niin, haaveita... Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi\nnojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin,\njoka hänellekin kerran kukkisi.\n\nJokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä\nrasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten\nkanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko\nse jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle:\nole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia\nsilmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia,\nunisia, ovelia... Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista\nyksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän\nkatsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän\naikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella\nheidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko\nhe siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he\nottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja\nhe ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä\ntoisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.\n\nJos joku niistä olisi paha... tosiaan paha... Niin, _silloin_ sitä\nkoetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta\nhartaammin, -- eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri _siinä_\noli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja\nvaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset\nkaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä...\n\n-- Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua.\nLähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja,\njoina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi.\nOpettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein\npahoja.\n\nPitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään.\nMonta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois,\nhänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista.\nMutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta\nkuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.\n\nHän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan\nasunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut\noikea \"salonki.\" Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja\nsiellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin\n-- niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä.\nJok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia\nleikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja\nviimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa\nolutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna\nVikin luona.\n\nJannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja\nmiehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita\ntyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen\njoksikin \"orjaa itseänsä\". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä,\njotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja\nkuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä\nja aatteista.\n\nTuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin\nosakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja,\njoista ihmiset sanoivat: \"Katso, tuossa menee se!\"\n\nJuteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan\nhuhuja -- puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja -- se oli\ntavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa\nseuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen\nkirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki\ntunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi\nväkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä\nkumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka\npiti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat\nlöytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, -- lehteä, jota toimitti\njoku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee!\nToistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen\nheikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo\nei ole kerrassaan mitään!\n\nJoitakuita Jannan vieraita: _Martin Sirdal, Erik Midtgaard_, kumpikin\ntalonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä\nedestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin \"Kellarin\"\npöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin\nyhtä raivoissaan kaikille \"kaupungin ilveille.\" -- -- --\n\n_Harald Brandt_, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko,\n-- kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää\nlykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin\nylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet\nalkuperäisistä maa-oloista.\n\n_Jan Grögaard_, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka\nalalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa\nihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta\nkurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin\nasia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja\nerikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.\n\nHän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä,\nsanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö.\nHän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman\nkuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä\nsyvemmäksi ja kirkkaammaksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTuli se suuri päivä. Gunvor oli saanut tutkintotodistuksensa. Hän\nsöi päivällistä äitinsä kanssa, ja hänen oli hyvä olla. Hän oli\nitse iloissaan ja tiesi, että äiti iloitsi. Ja hän ajatteli iloiten\nkekkereitä, joihin Janna oli hänet kutsunut. Janna piti näet\nvartavasten hänelle kekkerit kotonaan.\n\nHän, Gunvor, tuli sinne kauneimmassa puvussaan, ja kaikki ystävät\ntulivat. Janna sanoi heidät tervetulleiksi, ja kohta senjälkeen\ntuotiin sinne pulska illallinen. Janna ei tyhjänpäiten opettanut\nkolmessa paikassa. Hän saattoi kyllä juhlatilassa tuotattaa kaksi\nruokalajia hotellista: kalamuhennosta ja kotletteja; ja hänen\nkannatti toikata puna-viiniäkin, tai, jos joku herroista piti\nparempana, olutta.\n\nNiin, he aterioivat ja joivat, ja Janna piti puheita Gunvorille.\nHän tunsi Gunvorin, ja hän tohti tunnustaa hänelle, että he kaikki\npitivät hänestä. Jospa hän viihtyisi heidän parissaan!\n\nMutta kohta kun Janna oli puhunut, nousi Jan Grögaard, ja kaikki\nhuomasivat, että nyt hänellä oli jotakin sanottavaa.\n\n\"Sanotaan kyllä usein naisista\", alkoi hän, \"jotka eroittautuvat\ntoisista, jotka odottavat naimisiin pääsyä, ei rakkautta, vaan\nsopivata miestä... sanotaan kyllä usein niistä, jotka eivät seiso\nnäiden rivissä, että he eivät ole naisellisia eivätkä tavallisesti\njuuri kauniita!\n\n\"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian\npitkällä etupuolta! ja tukka -- se on sitaistu vain hutiloiden\nsolmuun.\n\n\"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä\nvaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat\nillalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista'\nja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut,\nja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla\nsulostuttavat heidän elämäänsä.\n\n\"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot,\nkirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta\nnaisesta, miehille suloisesta.\n\n\"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.\n\n\"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa\nkorkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta\nennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta\nsielua.\n\n\"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan,\nkuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin,\nsen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja\ntyhmyys.\n\n\"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka\nväsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin\nsilmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina\njatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori\nnainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä\nnainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei\nhempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä!\nGunvor Kjeldin malja!\"\n\nHänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin\nhe olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken\nsanottiin...\n\nGunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle\njotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki\ntoivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan\nsiinä tällaista hyvyyttä vastaan.\n\nTäytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: \"Te puhuitte\nniin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?\"\nSilloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä\näänellä: \"Kyllä, neiti Kjeld... vaikken minä tunne Teitä kovin, niin\nuskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen\nluissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti.\"\n\nIllasta tuli oikea juhla, ja se päättyi siihen, että he kaikki\nsaattoivat Gunvoria kotiin.\n\nHän valvoi sinä yönä ja ajatteli uutta työtä, joka hänellä nyt oli\nedessä. Hän ryhtyi siihen niin rohkein mielin. Ja mikään ei kytkenyt\nhäntä, mikään vanha petos ei pidättänyt häntä. Hän tarkasteli\nitseänsä hartaasti, ja kaikki viime vuosien tunteet olivat kuolleet\nja haipuneet! Hän ei niitä kaivannut, ei toivonut mitään takaisin!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAinoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea,\njoka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora\nPharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia\nja rakkautta... ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka\nikäänkuin _soljui_ hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana:\n\"Hyvästi, Gunvor!\"\n\nHän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin.\nSen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. \"Jospa nyt saisit\nkuunnella minua, Gunvor\", seisoi niissä usein.\n\nMitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin,\nettä Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin\nkahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä\nonneton... Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään\nkotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi\npitää... ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä\nmitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa\nankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.\n\nNiin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten\nnainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime\naikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi,\nettä Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta\ntutkistelua. Vain huuto... kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora\nvastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMiten perinpohjaisen vapautunut hän oli kaikesta entisestä, sen hän\nsai piakkoin huomata...\n\nMonina kuukausina, jotka seurasivat hänen ja Einar Henningin välien\npurkautumista, ja sinä vuonna, jona hän luki niin paljon, hän oli\ntuskin ollenkaan käynyt kaupungissa. Siksi ei hän koko tuona aikana\nollut nähnyt Einar Henningiä kuin yhden ainoan kerran. Hän käveli\nsilloin erään herran kanssa, jota Gunvor ei tuntenut. Kun Gunvor\nmeni heidän ohitsensa, oli hän huomaavinaan, että herra hymyili\nveitikkamaisesti, kuten sanoakseen: \"Katsos, tuossa meni _se_!\"\n\nGunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen\nhän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen.\nHän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä\nkulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.\n\nMutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa\nkaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli\nniin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet,\ntuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä... mutta Gunvor ei\nkatsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä\nhieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.\n\nToisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä.\nHän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään.\nEinar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta\nhänen kasvojensa ilme oli kysyvä: \"Mitä Teillä on asiaa?\" Einar\nalkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan\nvihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen\nkaunaa? Gunvor vastasi: \"Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte.\nEn minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki\nvälimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä\nTe tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle.\"\n\nEinar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle\nsilmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille _sitä_ kertaa: sillä\ntavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!\n\nGunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on\nhänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut\nsinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen\nturhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla\nvälinpitämätön _häntä_ kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman\nrakastunut!\n\nEinar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet!\nNiin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että\nhän yhä muisteli häntä.\n\nGunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies\ntosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä\nvahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka\nilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei\nmuuta voinut...\n\nEinar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:\n\nNo... se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin\nkun hän oli luonnollinen.\n\n\"Nyt Te voitte mennä\", vastasi Gunvor seisattuen. \"Minua jo\nkyllästyttää.\"\n\nEi, Einar ei mennyt. Hän seisoi hyvän aikaa selitellen silloista\ntukalaa asemaansa. Nyt he saattoivat _tutustua_ toisiinsa.\n\nGunvor jatkoi matkaansa. Einar tuli jäljestä. Ja jutteli yhä. Gunvor\nei vastannut sanaakaan, vaan kulki ripeämmin. Einar pysyttelihe\nsamassa vauhdissa... kunnes tuli vastaan kävelijöitä... silloin hän\nalkoi huomattavasti arastella... Näkihän helposti, että hän seurasi\nGunvoria hänen tahtomattaan. Ja hän poistui.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMiten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen,\nistuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He\nikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko\nhän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava?\nGunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa\nauringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka\npisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, --\nsamoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli\nannettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle\nsijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat\nrivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut\nunteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli\nheidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut\nnuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli\nkatsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen\nsääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan\noli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää\nhänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle:\n\"Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy\nhänelle.\"\n\nMiten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä\nparissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli\nitsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi\ntulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti\ntai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä... no, se ei haitannut\npaljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse.\nHeidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut\nepäsäännöllisyydet korvattiin.\n\nKoulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten\nkodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden\noppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin\nkäsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet\ntehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä\nenemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi\nollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän\nkatkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä\nmonet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan\nläksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.\n\nSiitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.\n\n\"Siitä on valtio vastuunalainen\", vastasi Grögaard kiivaasti.\n\"Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän,\nniinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat\nvanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta\nkaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta\nsukupolvea.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJan Grögaardia hän tapasi nyt hyvinkin usein. He olivat aina olleet\nhyvässä sovussa. Mutta siitä illasta alkaen, jolloin Grögaard piti\npuheen hänelle, oli Gunvor saanut häneltä jotakin, jota ei voinut\nunhoittaa... Niin, nuo hänen sanansa, jotka hän lausui kuin näyn\nnähden, ne olivat ikäänkuin vihkineet hänet uuteen elämään ihmisenä\nja naisena.\n\nGrögaard pyysi häntä usein tulemaan tapaamaan häntä jonkun esitelmän\npäätyttyä, jonka hän oli pitänyt jossakin yhdistyksessä, tahi\nrasittavan koulutunnin jälkeen. Tahi Gunvor pyysi häntä tulemaan\nitseänsä tapaamaan. Ja he tulivat, ja kävelivät yhdessä, ja\nkeskustelivat ja olivat yhtä mieltä ja eri mieltä. Mutta joskus he\nlepäsivät ajatuksessa, jota toinen oli ajatellut, tai haaveessa, jota\ntoinen oli uneksinut.\n\nUsein he juttelivat toisillensa hauskoja juttuja ja nauroivat\nkumpikin. Tahi kertoivat omasta elämästään. Grögaard puhui\nkodistansa, lapsuudestaan, ja miten hän oli johtunut kulkemaan\nomia teitänsä ja ajattelemaan omia ajatuksiaan monestakin asiasta.\nGunvor kertoi hänelle kodistaan, lapsuudestaan, hän mainitsi kerran\nkihlauksestaankin ja sen purkamisesta, joka tapahtui niin yhtäkkiä.\n\n\"Minä tunnenkin vähän Einar Henningiä\", huomautti Grögaard, \"me\nollaan, mikäli tiedän, melkein saman ajan ylioppilaita. Hän on itse\nporvarillisuus tarjottimella. Yleinen mielipide, sopivaisuus. Hiukan\nbohemia, mikäli se pukee. Oli aikoinaan ylioppilaslaulajia. Lauloi\naina 'Gluntteja', surkeimpia lauluja mitä tiedän, siitä huimasta\nylioppilaasta, josta tuli piispa ja joka katui. Minä en luota\nkoskaan sellaisiin, jotka laulavat 'Gluntteja'. Ne ovat aina mukavia\nylioppilas-heilujia, hyvin arvokkaita ja katuvia ja punssi-höyryisiä.\"\n\nPäivä sen jälkeen, jolloin he olivat puhelleet Einar Henningistä,\ntuli Gunvor hyvin iloisena kohtaamaan Grögaardia. \"Minun pitäisi olla\njuhlallisempi, kun sain moisen kirjeen, mutta en voi olla. En, se on\nniin hupainen. Ja koko erästä ihmislajia kuvaava. Lukekaapas se. Minä\nsain sen tänään.\"\n\nKirje oli Einar Henningiltä ja kuului:\n\n    \"Rakas Gunvor!\n\n    Minä esitän aivan lyhyesti, että me tavattaisiin toisemme ja\n    puhuisimme vakavasti keskenämme. Sinähän olet itsenäinen, ja\n    minä olen hyvin vapaamielinen, mitä tulee miehen ja naisen\n    keskinäisiin suhteihin. Jos me nyt tavataan toisemme, eivät\n    enemmän vanhemmat kuin muutkaan voi sekautua asiaan; sillä\n    moista pakkoa palvelemaan kuin kihlaukset j.n.e., me ollaan kai\n    liian vapaita. Ah, Gunvor, sinun ihanat hiuksesi ovat sitoneet\n    minut lujemmin kuin mikään muu side. Minä olen nähnyt, että\n    sinä olet kävellyt monta kertaa erään herran kanssa, jota en\n    tunne. Oi, Gunvor, minä olen vallanhimoinen siihen naiseen\n    nähden, jonka tahdon omistaa, minä olen kuin karhu. Se surmaa\n    saaliinsa ja kuoppaa sen maahan. Jos se johonkin aikaan ei itse\n    sitä koskekaan, niin ei se silti salli muiden sitä tehdä. Niin,\n    sellainen minä olen. Oi, Gunvor, muista, mitä kerran sanoit\n    minulle, ja kohtaa minua vapaudessa ja onnessa.\n\n                                   Sinun Einar Henning.\"\n\nGrögaard luki kirjeen: \"Niin\", mutisi hän, \"Te olette oikeassa.\nHän on mainiosti kehittynyt eksemplaari esiintymis-kelpoista\nsopivaisuutta kaikkine syrjähyppyineen ja sala-kähmäilyineen.\"\n\nGrögaard kiivastui: \"Oletteko Te koskaan oikein tullut ajatelleeksi,\nmiten kehno meidän yhteiskuntamme on, joka painaa villaisella kaikkea\narkaa ja matalata? Miehen, jolla on jokin suuri ominaisuus, voi käydä\nhullusti tässä maailmassa. Sillä suurta ominaisuutta seuraa suoruus\nja häikäilemättömyys. Mutta tiedätte erään, joka aina on varma\nmenestyksestään. Se on _tuo_, tuo varovainen mies, tuo kunniallinen\nlurjus...\"\n\nHän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.\n\n\"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on\nhaaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat\nnyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas...\nhaha!... ruutana-lammikko, vai miten... Ja Herra ties, kuolisivatko\nihmiset... ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat... mutta ei ne,\njoiden pitäisi kuolla... ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja\nlihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa.\"\n\nHän vaikeni... ja lisäsi sitten ankarasti:\n\n\"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!... Te olette rakastanut tuollaista\nmiestä!\"\n\nGunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin\näänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar\nHenningin ulkonäöstä, -- kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että\nhänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita\ntaruja hänestä...\n\nGrögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:\n\n\"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin\nniinkuin kirjoittaa...\"\n\nGunvor vastasi kiireesti henkäisten:\n\n\"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään --\nja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten\nkoskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista.\"\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Nyt taidan olla joutavanpäiväinen Teistä. Nythän kyllä itse huomaan,\nettä olin mauton, kun näytin Teille tuon kirjeen. Mutta ihan totta,\nminä näytin sen vain, että saisitte nähdä harvinaisuuden... joka ehkä\nintresseeraisi Teitä...\"\n\nGrögaard käveli hänen rinnallaan ja katseli eteensä.\n\n\"No niin\", vastasi hän, \"tuo harvinaisuus ei nyt ollut kovin\nerikoista. Hän ei ole yleensä sen parempi tai pahempi kuin muutkaan\nherrasmiehet. Muuten, kyllä ymmärrän: Te näytitte sen minulle kuten\nolisitte näyttäneet kelle muulle äly-miehelle tahansa, joka on\numpisokea kaikelle muulle kuin harvinaisuuksille j.n.e. Te ette\ntiettävästi muistanut ollenkaan, että minä olen mies.\"\n\nGunvor ei vastannut. Hän käveli siinä, ja hänen olisi luullut\nloukkautuvan, mutta hän ei loukkautunut. Grögaardin käytös paisutti\njollakin tavalla hänen sieluansa, suloisesti ja kuumasti, niin että\nhän hengitti kiivaammin. Mikä hänelle nyt tuli?\n\nNyt kuuli hän Grögaardin puhuvan rauhallisemmin: Mitäpä hän muka\ntässä lörpötteli. Oi, hyvä ihminen, totta kai Gunvor sen unhoittaisi?\nKyllä, Grögaard oli varma siitä, että Gunvor sen unhoittaisi, kun\ntoinen niin pyysi. \"Kättä päälle, Gunvor Kjeld.\"\n\nGunvor antoi kättä.\n\n\"Se on selvä ja kuitti, Grögaard.\"\n\nMutta kuitenkin ympäröi heitä nyt toinen ilma kuin tavallisesti.\nHeidän keskustelunsa ei ollut niin tasaista ja varmaa kuin ennen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä iltana, kun hän käveli Jan Grögaardin kanssa, tuntui ilma\nheistä niin ihanalta, että he kävelivät yhdessä kauemmin kuin\ntavallisesti. He näkivät erään herran tulevan vastaansa. Hän oli\njuhlapuvussa, tuli nähtävästi päivälliskutsuista, oli kylläinen ja\nhienossa nousuhutikassa -- niin, sellainen jäykkä ja välinpitämätön\non käynti juuri silloin. Hänen valkea rinnuksensa hohti illan\nvalossa. Hän tuli heitä vastaan ja tuijotti heihin. He huomasivat\nhänen huulillansa hymyn, joka näytti ivalliselta. Hän oli Einar\nHenning. Hän käveli ja pysähtyi, ja käveli taas ja pysähtyi. Heidän\ntäytyi kulkea hänen ohitsensa kolme, neljä kertaa. Gunvor viimein\nvihastui. Hän sanoi Grögaardille: \"Mennään tätä toista katua. Tuo\nherra alkaa tulla minusta hieman kiusalliseksi.\" Grögaard vastasi:\n\"Minäkin huomasin sen. Sehän on juuri _hän_, Gunvor Kjeld.\" Gunvor\nhymyili ja vastasi verkalleen ja varmasti: \"En tunne häntä.\"\n\nHe käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja\nraivoissaan huutaa hän Gunvorille: \"Nyt sinä olet ihan omassasi.\"\n\nGrögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: \"Mitä se oli?\nVarokaa itseänne!\"\n\nMutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti\nlähtemään kanssaan: \"Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen,\nvastaantulija. Mitä minulla on hänessä.\"\n\nGunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja\nhylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: \"Sehän sanoo\nvaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä\nGrögaard, omassanihan minä olen aina.\"\n\nJa hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä\nuroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen\nmies, Grögaard, joka oli siihen syynä, -- niin, tuntui kuin voitto\nolisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin\ntuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin\nkiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen.\nEttei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin\nennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.\n\nGrögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi.\nHän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja\nGunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen\nja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli\nnähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden\npuristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.\n\nJa ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla\nnyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja\nilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut\nGrögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.\n\n\"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä\nminä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin\nsinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut\nsilloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin\nolisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa\nvaltaa. Sillä sinä näit niin syvälle,... ikäänkuin itsesi ulkopuolle.\nSinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus\nsinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit\njotakin surullista.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nGunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen\nrakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee.\nHän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti,\nja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli\nniin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja\nhän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä\nmiehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään\nei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.\n\nKun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen\nhipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja\nhänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä\ntulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.\n\nGunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa\noli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet\nolla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä,\nolivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät,\nhuomasivat, että he olivat onnellisia.\n\nGrögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka\npäivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin\npäivänä tullut, niin hän aivan huolestui.\n\nSiitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli\nhänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa.\nHän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi\nuudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan\ntuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat.\nJoskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä\nsuunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne.\nLuonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin.\nRouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista\nsai. \"Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta\",\nsanoi hän. \"Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani.\"\n\nRouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja\nhän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard\nosui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa,\nmillaiset ne asiat ennen olivat.\n\nMonesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa,\nkuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä\noli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja\nihmisiä.\n\nJa eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin.\nSillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski\nGrögaardia ja häntä itseään.\n\nHe puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa.\nMiten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista!\nKodeissakin -- mitenkä siellä hiivittiin ja _vaiettiin_, kun piti\npuhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa,\nmiten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään\nasioistaan isälleen... joka ahersi yksin vaikeuksissa ja\nkiipeleissä... ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja\nkärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri\nsiksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä\nollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain\npitänyt voimassa \"respektiä\"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe\n\"ajanhenkeä\" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: \"Sinä kai\nolet kelpo poika?\" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa,\njonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.\n\n\"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld\", jatkoi hän. \"Katsokaas,\nmikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa\nitsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan.\nHänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma.\"\n\nRouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat\nvaloisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja\nvaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi\noudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja\nhän lopetti: \"Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi.\"\n\nSittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti,\nmiten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri\nkelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi.\nRouva Kjeld vastasi: \"Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia\nkuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku\nherättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä\nliitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat\ntulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu\navioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin\nennen... ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos\nihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, -- ah, se on paljon\nparempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia\nja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen\nkidutettuja.\"\n\nGrögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin.\nHän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten\nesim. \"Sirkku\", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle\nkonsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen\ntuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja\nvietti vaarallista elämää joka suhteessa. \"Sirkka\", hento, hieno\ntyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo\nnaimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin\naikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein\nkoskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli\nhumalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin\nsyntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin.\nMutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä\nmuka oli \"syössyt hänet turmioon\". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt\nhänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen\nja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin,\ntarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan\njälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä\nkerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja\nhän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin\notti hän hänet vaimoksensa, sillä hän _tahtoi_... Sirkku tuli viimein\nhulluksi... on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli\nrouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.\n\nTahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta.\nHänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt\nvapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä\nihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli\nviimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle\nanomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi\njoka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita\nvuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä\nvapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas,\nettä se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla\nkaiken ikänsä.\n\nNo, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja\nkapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset\nja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja\nvälinpitämättömyys...\n\nLapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta\nhe tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien\nyhdyselämän kauheuksista...\n\n\"Sen minä voin todistaa\", lisäsi hän hiljaa, \"minun on itseni\ntäytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista\nmuistoista.\"\n\nHän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:\n\n\"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja\nsellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun\ntunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat.\"\n\nRouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.\n\n\"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin\nsilloinhan minusta protakollat on sivuasia.\"\n\nGrögaard vastasi kiivaasti:\n\n\"Kun nainen on minun, on tunteeni niin rikas ja lämmin häntä kohtaan,\nettä minusta edesvastuun tunteeni melkein typistettäisiin, jos minun\ntäytyisi vannoa tuolla ihmis-katraan edessä.\"\n\nRouva Kjeld ei siihen mitään vastannut. Vähän ajan päästä alkoivat he\npuhua muusta.\n\nMutta kun Grögaard oli mennyt, istuivat rouva Kjeld ja hänen\ntyttärensä vielä yhdessä. Rouva Kjeld sanoi hetkisen vaiettuaan:\n\n\"Minä olen pitkät ajat jo nähnyt, että sinä olet hyvin kiintynyt\nGrögaardiin, ja että Grögaard on kiintynyt sinuun... se, mitä hän\npuhui avioliitosta tänä iltana... oletko sinä sitä mieltä?\"\n\n\"Minä ymmärrän hänen tarkoituksensa, äiti, ja minä myönnän hänen\nolevan oikeassa.\"\n\nSilloin kohotti rouva Kjeld silmänsä, ja hän katseli Gunvoriin kauan.\nJa Gunvor katsoi häneen, Ja viimein hän nyökkäsi vakavasti äidille\npäätänsä. Äiti ei liikahtanut, vaan katsoi yhä tyttäreensä. Gunvor\nnousi ylös ja meni äidin luo ja rupesi polvilleen hänen jalkoihinsa.\nJa hän kohotti kasvonsa, ja hänen sanansa olivat rauhallista, mutta\nsyvää rukousta:\n\n\"Hän on saanut minut, ja minä olen saanut hänet. Hänen mielestänsä\non se oikeaa. Ja minustakin se on... enimmän sen vuoksi, että hän\najattelee siten niin suurella voimalla. Sinunkin täytyy minua tässä\nauttaa... Suutele minua, äiti.\"\n\nRouva Kjeld istui hetkisen ikäänkuin ajatellen, mitä Gunvor oli\ntehnyt. Sitten hän kumartui Gunvorin puoleen ja suuteli häntä kalpein\nhuulin.\n\n\"Minä rakastan sinua, lapseni\", hän mutisi. \"Minä tiedän varmasti,\nettä sinun sydämesi on puhdas ja ylväs. Mutta minä olen huolissani,\nsillä luulen, että sinulla on kova taistelu edessä.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nGunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja\nkiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja\nGrögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.\n\nGrögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä\nesitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin.\nPäivä jo pimeni...\n\nJoku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään\npostin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se\noli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain\nkertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä\npuoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta\nGunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi\nGunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat\ntoisensa!\n\nGunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi\nkuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne\nkaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa\noopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he\ntinkimättä mairittelivat häntä omanaan. \"Hänen äänivaransa ovat\nerittäin runsaat\", luki eräässä lehdessä. \"Ja tavaton tekniikka ei\nole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen\nlaulussaan on.\"\n\nToisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. \"Hän on ulkomuodoltaan\nerikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei\nliioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat\nruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin\nkostean emaljin.\" No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman\nliikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin\nnekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri\nhuuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen\nääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.\n\nMonissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs\nkuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin... sennäköinen oli Tora\nnyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen\nhymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä\nlevottomuudessa.\n\nAh miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor\nhalusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa\nja kuulla hänen kertovan...\n\nGunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille\nhänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli\nmatkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan\ntyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen\nsyrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän\nei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä\nkävisi... Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua\nhänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen\nsilmissään. \"Pelkkä olo täällä on ihanaa.\" Mutta sitten hiukan\ntyytymätön, kun \"niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan\nsuun ohitse.\" Sitten rippiä: \"Minä olen ollut kevytmielinen ja\nantanut rahaa mennä enemmän kuin piti.\" Ja seuraava kirje aivan\nhätäinen: \"Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä.\nVaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut\npulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy\nharjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua\nauttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan\nkestä.\" Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä\nToran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona\nPuistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi\nkaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.\n\nMutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi\nsitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.\n\n    \"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa\n    ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin\n    huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä\n    monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen\n    jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin\n    tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin\n    kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta\n    kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon,\n    pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua\n    kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini\n    hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se\n    on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.\n\n    Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar\n    Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä\n    olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!'\n    Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka\n    minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä\n    'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta\n    kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni\n    takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut\n    sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.\n\n    Rakastumisia -- niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa\n    sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole\n    tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan\n    yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä\n    hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja\n    minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä,\n    jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli\n    tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä\n    silloin sielussani liikkui.\n\n    Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää _häntä_. Jos minä\n    tapaisin hänet nyt, -- ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi\n    minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.\n\n    Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun\n    itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan\n    hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa,\n    jossa ei ollut taistelua, surua.\n\n    Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän,\n    jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin\n    ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen\n    turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa,\n    intohimoa, alhaistakin intohimoa -- ja minä olen koko ajan ylpeä\n    ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii\n    kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.\n\n    Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy.\n    Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa,\n    mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita\n    pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja\n    liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä\n    opin paljon juuri yksinäni öisin.\n\n    Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan,\n    että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan\n    sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan\n    kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.\n\n    Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan\n    äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se\n    sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma,\n    vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä,\n    joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista,\n    häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja\n    otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta,\n    kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta\n    sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä,\n    jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa\n    pyyteissä, yli-maallisissa unissa.\n\n    Kun se humala herkyttää minua, -- ah, Gunvor, silloin minä uskon\n    tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat\n    suurempia ja parempia kuin nyt.\n\n    Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä\n    asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa,\n    joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä\n    olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on\n    ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja\n    tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.\n\n    Pian saat minusta lisää tietoja.\n\n    Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin.\n    Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään\n    tule.\n\n                                                 Torasi.\"\n\nGunvor istui yhä Toran kirjeet ja ulkomaalaiset lehdet ja\naikakauskirjat edessään, kun ovikello jälleen soi. Hän kuuli Jannan\näänen. Hetkisen päästä naputettiin oveen, ja Janna astui hänen\nhuoneesensa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJanna oli ollut niin hiljainen viime aikoina. Hän ei ollut nyt\nuhoitteleva. Hän ei pitänyt enää edes lauantai-iltojaan. \"Minä\nraihnastelen\", sanoi hän itse, ja hän kertoi vilustumisesta ja\nluuvalosta vasemmassa käsivarressaan. Mutta eipä ollut Jannan\ntapaista se, että hänen luontonsa masentui niin vähästä. Kun hän ehkä\npiti itsekin syytä liian mahdottomana, niin hän lisäsi, että liika\nrasitus oli syynä. Ja hän luopui muutamista tunneistansakin.\n\nHän näytti väsyneeltä, kun tuli Gunvorin luona käymään.\n\n\"Hyvää päivää\", hän sanoi ja istahti.\n\nGunvor kertoi hänelle uutisia, joita paraikaa ajatteli, näytti\nhänelle kirjeen ja lehdet, jotka Tora oli hänelle lähettänyt. Janna\nsilmäili kaikkia lehtiä, mutta merkillisen hajamielisen näköisenä.\n\"Niin, hänen on kai mukava nyt\", sanoi hän...\n\nHän kääntyi Gunvorin puoleen: \"Minulla oli erikoista asiaa puhuttavaa\nsinulle nyt\", jatkoi hän. \"Sanoppas minulle: sinä ja Grögaard\ntunnette kai hyvin vanhan sananparren, että joka tuulta kylvää, se\nmyrskyä korjaa. Se on tuulta myllyyn, että sinä ja hän taidatte\naivan julkisesti julistaa, että te elätte yhdessä, koska pidätte\ntoisistanne. Olisittepa edes sanoneet, että te olette kihloissa...\nYmmärräthän, se olisi edes lupaus, ja jos sitten lupaus rikotaan,\nniin sitähän ei pidetä kovin vaarallisena... Niin, kun edes olisi\ntodettu, että te hiivitte ja hipsitte pimeässä. Jos teillä olisi vain\nsellainen pikku 'seikkailu'... niin silloinhan olisi käytännössä vain\nse jo vakiintunut tapa, johon monet kunnon ihmiset ovat tutustuneet.\nMutta tuo suorasukaisuus, jolla nyt esiinnytte, se on vaarallista,\nvai mitäs arvelet, Gunvor? Siitä kai olette selvillä?\"\n\n\"Olemme kyllä, Janna.\"\n\n\"Ja mitä teette nyt... jäättekö tälleen?\"\n\n\"Niin, siinä asiassa on Grögaard määrääjäni. Hän on niin voimakas\nja lämmin juuri tässä asiassa. Hän ei anna pakoittaa itseänsä.\nSellainen yhdyselämä kuin meidän on ainoa ihmisarvon mukainen, sanoo\nhän, useimmat avioliitot ovat joko tunteettomia tahi valheellisia:\nvalhe juurtuu avioliitossa polvesta polveen. Hän tahtoo vapautta\nja totuutta. Meidän aviomme on sellaista. Hänessä on tulta, kun\nhän siitä puhuu. Ja hän on innostunut ja kovassa työssä\", jatkoi\nhän, \"hän puurtaa jokapäiväisen leivän tähden. Mutta hän kirjoittaa\nsamalla aikaa väitöskirjaa, josta hän ei koskaan ennen ole ollut\noikein selvillä... Niin, Janna, luulen että se yhdyselämä, jota me\nnyt vietämme, on meille molemmille luonnollisempaa kuin jos meidät\nolisi kytketty yhteen pöytään ja sänkyyn, kuten käytännöllisesti\nsanotaan. Ja häntä minä en pakoita. Ja minä rakastan häntä, ja minä\nhaluan häntä, ja minä olen hänen. Ja minä en voi siinä asiassa\npettää, en valhetella. -- Herran nimessä, Janna, ymmärtäkööt nyt nuo\nhyvät ihmiset, että tämä on vakavaa totta...\"\n\nJanna nykäytti olkapäitään. \"Hyvät ihmiset eivät ymmärrä muuta kuin\nitseään\", vastasi hän rauhallisesti. \"Se on muistettava. Toinen asia\non, että minä ymmärrän hyvin, ettet sinä voi menetellä toisin kuin\nmenettelet.\"\n\nHän vaikeni yhtäkkiä ja sanoi sitten:\n\n\"No, sinulla on voimaa kestämään, joten saat sen nyt tietää: Sinut\neroitetaan koulusta, Gunvor.\"\n\nGunvor oli hiljaa: \"Vai niin, nytkö se tuli\", hän sanoi:\n\nJanna vastasi: \"Niin, se tuli. Kovin kummastunut et mahtane olla.\"\n\n\"Minä olin niin innostunut työhöni, johon pääsin\", sanoi Gunvor.\n\nJanna vastasi: \"Ehkäpä Grögaardin työ on tärkeämpää.\"\n\n\"Mutta miksen minäkin saa tehdä työtäni?\"\n\nJanna katsoi häneen, ja hänen muuten niin iloiset silmänsä olivat\nkummallisen väsyneet:\n\n\"Minä koetin, mikäli voin\", vastasi hän; \"minä voin kyllä luvata\nniiden puolesta, joista pidän. Minä voin mainita vain yhden ainoan\ntavan, jolla saattaa pulman selvittää niin että saat pitää virkasi:\nSinä ja Grögaard menette heti paikalla naimisiin, tai ette toisianne\ntapaa enää.\"\n\nGunvor istui hetken hiljaa, sitten hän pudisti päätänsä.\n\nJanna nousi ylös.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän, \"minä tahdoin vain mainita senkin. Sinähän voit\npuhua koko asian Grögaardille. Minun täytyy lähteä nyt.\"\n\n\"Täytyykö sinun mennä näin heti?\"\n\n\"Täytyy, hyvä ihminen, minä menen kotiin ja koetan nukahtaa.\"\n\n\"Oletko sairas vielä, Janna... Tuleppa nyt pian terveeksi.\"\n\n\"Oo, kyllä se paranee. Eihän minulla ole mitään erikoista. Hyvästi\nGunvor, eläkä nyt sure kovasti.\" Janna kohotti päätänsä. \"Onnellinen\nsinä olet kuitenkin. Hän pitää sinusta. Äärettömästi, luullakseni.\nHyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, Janna. Osaatko ulos? Minä olen väsynyt.\"\n\n\"Kyllä osaan. Noudata esimerkkiäni. Koeta nukahtaa.\"\n\nGunvor jäi yhä paikalleen.\n\nNo niin pitkälle se vei! Hänen työnsä riistetään häneltä. Niin, sen\nhän uhraa Grögaardille. Vaikkei Grögaard sitä tahtoisikaan. Hän\ntahtoi luopua tuosta työstänsä, kalleimmasta, mitä hänellä oli vielä.\nHän saisi kyllin muuta onnea sensijaan...\n\nHiljainen riemu, jota hän ei ollut tahtonut toivoa saavansa\npitää, kasvoi hänessä päivä päivältä varmemmaksi. Hän saisi itse\nhoidettavansa. Pienen, hennon ihmisraukan. Gunvor oli tulossa äidiksi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja\nloukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille\nolennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän\nsilloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta,\njoka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa\nhäneltä, ei kukaan tahrata.\n\nHän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista:\ntulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin\ntällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli\nhäntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: \"Niin,\npikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta...\" Niin,\n'pojasta', se isä sanoi.\n\nHänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta\nsurra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo\nsyvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: \"Sinunkin\npitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?\" -- Ja rouva Kjeld sanoi\neräänä päivänä hänelle: \"Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää,\nettä sinulla on taivaan isä puolellasi.\"\n\nGrögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti,\nvetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja\nsuojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja\nrohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.\n\nKun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: \"Saapas\nnähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa.\"\n\nEnsimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi\narvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin\nGunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään\nollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen\njotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä\neräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan,\nhuomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa\nkaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten\nGunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi\nosaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota\nei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet\nhäijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta\nsekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari\ntoimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita... jotakin\nyleistajuista tieteellistä... joka työ häneltä sujui kuin leikki.\n\nHän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet\npuhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt\nkaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä\nlaboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt\narvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.\n\nSiitä puhuessaan valtasi hänet viha: \"Niin, eikö ole inhoittavaa,\nkun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka\n'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai,\nkulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja\nvapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, -- että\nheitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä;\nmutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä,\nkun he kohtaavat teoriiansa, -- joka suorastaan elättää heitä,\ntodellisuudessa, elämässä, käytännössä.\" He he, eipäs oltu Grögaardia\nliioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei\ntoisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.\n\nEi, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut.\nKului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia\nilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin.\nYhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja,\npanimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi,\n-- sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta\nhänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut\nhänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti\nniitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.\n\nEräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä\ntuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi\nhymyillen: \"Arvaatko, mistä minä tulen?\" \"En.\" \"Minä tulen\nkonttoristani\", vastasi hän hymyillen, \"niin, konttorista tulenkin.\nKatsos, minä olen saanut konttoripaikan... erään viinatehtailijan\nkonttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä\nminkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ,\nnouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa:\nminä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se\npitää koettaa suorittaa illoin.\" Gunvor johtui kysymään heti: \"Mutta\nsittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?\" Grögaard vastasi\nhuolettomasti: \"Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen\nkaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän,\nsellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana.\nNiin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua\nvähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?\"\n\nVarma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat\ntehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista\ntuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on\nvanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä\noli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi\ntoisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun\njotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän\nhuoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa\nvarustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä,\noikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana,\niski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin\nlähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti\npäänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä\neversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi\nsenkin paperille!... Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan\nväritystä... Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.\n\n\"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin\", jatkoi hän, \"se laaja\ntieteellinen teos... se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi\nolla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin,\nkun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo\nuskon, että olo alkaa luonnistaa... Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin\nsinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime\naikoina... kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä...\nMutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor?\nEikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?\"\n\nGunvor vastasi hiljaa:\n\n\"Sinä olet kiltimpi minulle!\"\n\n\"Oh, mitä joutavia!\" nauroi Grögaard, \"sinä olet yhtä kiltti minulle,\nja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata,\nGunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala.\nIhmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo\npolstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka\nse ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan\nsen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen\ntänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän,\nhuomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä\nhurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi,\njoka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet\npolttaa niinkuin sinun!\"\n\nEräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla\nhän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi\nuupuneena ja leväten.\n\nHän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä\nhengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin\nihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku\ntenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan.\nHän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli\nhänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja\nkuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän\nistui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.\n\nGunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard\neräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä\noli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta\njalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.\n\nHän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän\nhyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku\npäivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa,\nja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja\nkirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia...\n\nMutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi\nkovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. \"Minulla\nmahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa\",\nsanoi hän harmistuneena. \"Lattia on niin kylmä, että torakatkin\nköntistyvät... Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea\nkylmä...\"\n\n\"Sinun pitää mennä lääkäriin\", sanoi Gunvor monta kertaa.\n\nMutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä\nsanovankaan. \"Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista\", sanoi\nhän, \"kyllä se menee aikanaan.\"\n\nMutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin\nlähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki\nGunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut\nkipua.\n\nGunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi\nmennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi\nhäntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. \"Ei, ei\",\nkuiskasi hän, \"mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa\nolla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin,\nmutta niin on nyt asia, että minun _täytyy_. Ja hän ehkä neuvoisi\nminua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa...\nEi, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi\nrahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon...\ntai ainakin johonkin maataloon...\"\n\nMutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin\nlääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja\nGrögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras,\naavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa.\nJa lääkäri sanoi ainoastaan: \"Oletteko jo kauan rykinyt?\" Grögaard\nvastasi: \"En nykyään, mutta vuosia sitten... silloin kärsin\nhengenahdistusta, ja oli pistoksiakin... Mutta, kuten sanottu:\nei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien... Ja minä olen kaikin\ntavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään,\nkävellyt... joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan.\"\nLääkäri vastasi: \"Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi.\"\nGrögaard vastasi ainoastaan: \"Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin\nvirassa siellä.\" \"Ei, ei\", vastasi lääkäri. \"Saadaanhan nyt nähdä\",\nlisäsi hän. \"Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa\nluontonne lannistua.\" \"Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja\", virkkoi\nGrögaard. \"Sillä siitä paranin viime kerralla.\" \"Toivokaamme, että\nparantuu nytkin\", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä,\nantoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. \"Miten\nhän voi?\" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: \"Haluatteko\ntietää toden?\" kysyi hän. \"Haluan\", vastasi Gunvor varmasti. \"Hänellä\non pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi.\" Gunvor sammalsi: \"Onko\nse jo vaarallista?\" \"On\", vastasi lääkäri hiljaa. \"Ettekö luule hänen\nparanevan, herra tohtori?\" \"Ei voi sanoa\", vastasi lääkäri hiljaa.\n\"Hyvästi... Minä käyn pian uudestaan.\"\n\nGunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut\ntajuissaan...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPäiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli\nkuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen.\nKun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: \"Minä ajattelen\ntässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää\nmitään... en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista\nkaiken aikaa siitä alkaen... Nyt pitää sinun saada tietää, etten\nminä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni... ja minä\nhuomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan\nsuunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin\nrintatautisille... no, mutta hän läheni melkein tunnustusta...\nNiin, että _senhän_ minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy\nsinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää\nminua tukenani... Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin,\nGunvor... Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis\ntäytyy pyytää paria ystävää... todistajiksi, ja mihin tarvitaan.\nPidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja\nloruihin... Sano sille, että minä olen hyvin sairas.\"\n\nSitten hän ajatteli vähän aikaa.\n\n\"Näytä häntä minulle\", pyysi hän hiljaa. \"Näytä poikaa minulle.\"\n\nJa Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä\nkirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi\nhupaisesti. \"Katsoppas vaan\", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena,\n\"se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella\nsitä... Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se\nei ole hyvä.\"\n\nRintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen\ntukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin\nihaillen ihmeellistä näkyä: \"Ikuinen elämä, siinä!... Ikuinen\nelämä!\"... Ja sitten hiukan huolestuneena: \"Mutta vienetpä pois sen\nnyt. Ehkä se vilustuu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäärättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard\nja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.\n\nSen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa\nolivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta.\nNautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla\nheräsi, voi hän paremmin. \"Tänäänhän ne tulevat\", sanoi hän\ninnoissaan. \"En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua\nlujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni.\nMutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan.\"\n\nVähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä\nylös. \"Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia\nhyvästi.\" Tohtori antoi luvan: \"No, Herra Jumala\", sanoi hän, \"kun Te\nnyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?\" Hän tutki häntä, ja\nneuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan.\nKun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. \"Minä en voi kieltää\nhäneltä sitä iloa,\" sanoi lääkäri, \"hän huononee auttamattomasti.\nToinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla\nkoska tahansa... No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä\njoitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois\nvuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen.\"\n\nGunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin\nvuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti\npunaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja.\nTuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä\noli hyvä siinä istua. \"Nyt pääsin taas ylös\", sanoi hän, \"antakaa\nminun nyt rauhassa istua tässä.\"\n\nOvikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari\nystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta,\nja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: \"Ei,\ntuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä\", sanoi hän; \"Jannahan ihan\npilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna... Sinä olet\nliian hillitön... aherrat liiaksi aina. -- Niin, niin\", jatkoi hän\nsitten hiljaa, kuten säästellen itseään, \"minä olen hyvilläni, kun\nte tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne... ja\nkeventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään\ntekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken\npäästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa\nja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja\nGunvorin julistukset... No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme\ntähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä\njättää yksin tukalaan asemaan...\"\n\nHänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen\nmies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld,\njoka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo\npuhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: \"Minä tiedän, että olette\nhyvin sairas, herra kandidaatti.\" Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa\nja lyhyesti.\n\n\"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?\"\n\nJan Grögaard vastasi:\n\n\"Ei, herra pastori.\"\n\nPastori jatkoi:\n\n\"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta.\nTahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä.\"\n\nJan Grögaard vastasi hiljaa:\n\n\"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän,\netten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette\nhalua ymmärtää minua.\"\n\nPappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: \"Hän oli muuten\nparempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt... No niin, nytpä on\nsekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten\npitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja\nraihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät\nantaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan,\nmitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin... Niin,\nmitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, -- tahi\nmeiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen\nkirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja\nnenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen\nhuolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä\ntoistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.\n\n\"Meidän poikasemme\", jatkoi hän, \"hänetkin piti työntää johonkin\nprotakollaan. Tai _äpäräin_ otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor\nsaanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', -- ei ollut vielä tervekään.\nNiin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille\nvieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin\nsilloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat,\nkirjoittelivat. Niin, niin... sittenhän se joutui protakolliin, he,\nminun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet\nniin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa... Ei, minä en\nihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö\nkuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja\nhän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti\nja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä,\nlipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja\nkunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden\nprotakolla-herrojen mieltä vasten... Ei, hän antoi hapata maidon,\njonka varusti lapselle... Ja hän antoi lapselle sitä maitoa...\ntahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa... Sillä maidosta,\njoka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja\nsitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua\nyötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta\nmaitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se\nsai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat\nkuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla\nkaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät... Mutta mitäpä mokomasta?\nÄiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden\nedessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta\nmaitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että\nsiten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?... eikö se ole\nvanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?... Meitä ei juuri tapeta...\nmutta usein syötetään happamalta... Hyi!\"\n\nHän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin\nkäsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja\nheitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti\nsiihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.\n\n\"Kas tulta!\" hän sanoi verkalleen. \"Miten se on valkea ja puhdas.\nPuhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan.\"\n\nHäntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä\nrasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään... \"En\", sanoi hän, \"nyt se\nonkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita,\nGunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse\nsanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se,\nminkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä\nuskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen.\n_Se_ on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa\npääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee\nihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein\nkaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa\nnoita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä\nsotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu\nylellisyys... kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja\nvoiman puutteesta... Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!...\nMinä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle... Ei, istukaa Te\nvaan... ellen mielestänne ole liian ikävä.\"\n\nHänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien\nkanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa.\nHe nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä,\ntoiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nGunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa\nääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä\nvettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor\njälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä\nnimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara\nverta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.\n\nHän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli\npuhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet\npikku pojastansa. Gunvor sanoi: \"Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki\nsanovat niin.\" Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja\nhän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä.\n\"Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin\", sanoi Grögaard,\n\"siinä on paljon hyvää; sen tiedän... Ja vielä eräs seikka: hänen ei\ntarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei\nole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli\nliian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten\nhengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja\nmuut...\"\n\n-- \"Minä en yhtään pelkää kuolemaa\", sanoi hän yhtäkkiä. \"'Haudan\nkammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti\", hän hymyili.\n\"Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin\nmaakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän\non annettava maalle takaisin, minkä se on saapa... Se voi meitä\nsuorastaan vaatia. -- Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon\nihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis... aivan luonnoton. Se\nestää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna\ntai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä\naikaisemmin.\"\n\nSitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, \"kuoleman jälkeisestä\nelämästä\", josta hän \"ei tohtinut mitään tietää.\" \"Kun luonto on\nsijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä\",\nsanoi hän. \"Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin\niankaikkisen itu.\"\n\nKohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja\npainui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli\nikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan\nhyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton.\nKuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina\nsyvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin\ntällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä\nnuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri\nja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat\nhuokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.\n\nMutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä\nrakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen\ntaivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti\nsyvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta\non jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä\ntahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin\nloitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.\n\nMutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen\nmuisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja\nihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee\ntomuksi heidän jalkainsa alla.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nGunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa\nkansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita\nhänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein\nennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien\nhiljalleen ja varmasti. _Hiljalleen_, sopiiko se tuosta Jannasta?\nNiin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi.\nKyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin\nrauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.\n\nTässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli\nrakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa.\nKukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä\nhevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa\nmuita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki\nJannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui\nvasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät\nJannan silmät enää jaksaneet -- ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi\nyhtäkkiä kaikki.\n\n-- Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut\nsanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian\nkauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat\nsyrjäyttäneet hänet elämästä?\n\nMutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen\nläheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti\nlujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti\njälleen.\n\nSe ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja\nhänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten\nhäntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo\nrakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa.\nKatsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen\nomasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.\n\nMutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka\nhänelle oli uskottu kasvatettaviksi, -- se oli hänen elämänsä\ntarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut,\nettä hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti\nhänelle se opettaa.\n\nKevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän\nvarustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun\nja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän\ntuskin tiesi, miltä hän näytti.\n\nMutta kerran kun oli kuukauslupa -- se oli hohtavan kaunis kevätpäivä\n-- istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt\ntukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.\n\nSilloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän\najatteli itsekseen: \"Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä\nhilsettä?\" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa\nvalossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli\nikäänkuin haalistunut... Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli\nharmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan\nhimmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.\n\nHän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian\nhän tulee ihan vanhaksi muijaksi... Mutta hetkisen päästä meni Jan\nhuoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä\netäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut\nhetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. \"Hyvästi äiti!\"\n\nJa hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän\nhemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi:\n\"Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko,\nettä hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä.\"\n\nPian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin\nhyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman\nihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli \"suureksi\", kuusitoista\nvuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä\nkohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden\nhänen kaulaansa ja suuteli häntä -- hm, siitä hän ei oikein pitänyt.\n\n\"Katsos niin\", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. \"Ei\ntarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He\nmenevät, kun eivät enää meitä tarvitse.\"\n\nMutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän\nerehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka\nei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin\npaljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.\n\nJa vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa\nhuokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja\nsiunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä,\nhemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen _täytyi_ tottua.\nEihän Jan voinut aina olla pieni ja \"mammanpoika\". Siitä äiti olisi\npitänyt kaikkein vähimmin.\n\nMutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen\nhuoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin.\nVaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta\nrautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan\narveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.\n\nHän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota:\n\"Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni.\" Ajan julkiset\najatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua\nniin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa\najatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle\nsopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän\nsiihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja\nhyljätä.\n\nJan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja\nluonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen\nhuomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja\ntaipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania\nsuuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja.\nNiin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi\nhänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen\nsuurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän\nkävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein\numpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia.\n\"Katsoppas äiti\", sanoi Jan, \"tuosta minä löysin leviä, jotka ovat\nhyvin harvinaisia näin pohjoisessa.\"\n\nJan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen?\nJanhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden\nsäästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä,\najatellut vaan tätä akvaariota.\n\nNyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa,\njonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden\nlammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita\nniitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran\nkiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. \"Se on\nsisällä elävä matelija\", sanoi Jan. \"Minä toin sen tuolta ylämaasta\neräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin\nsiitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän\nse kai ymmärrä sekään.\"\n\n\"Oho\", täytyi Gunvorin hymyillä, \"pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan.\"\n\n\"Niin, pitäisi\", vastasi Jan tyytymätönnä, \"mutta mieshän on niin\nvanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on\noppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!... luonnontiedettä,\njonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta\", jatkoi hän\nsurullisesti, \"kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat\nluonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden.\"\n\nKolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa\nköntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla\nolivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa\nolleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää\nhänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha\nluonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän\nkuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.\n\n-- Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa\ntohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä.\n\"Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?\" \"Niin,\nsiinähän seisoo\", selitti poika, \"että kun terästanko on tullut\nmagneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan\nsuuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat\nsamanne päin ja samalla tavoin etelänavat, -- niin, silloin vaikuttaa\ntangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut\nriippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla\ntangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään\nmagneetti ei voi vetää teräksen läpi.\"\n\nSilloin mutisi ukko Hirsch hieman: \"No, selityshän se täytyy aina\nolla.\" \"Ei minun mielestäni\", vastasi Jan rohkeasti. \"Väärä selitys,\njoka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua.\"\n\nJaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet\npahanpäiväiseksi. \"Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo\nkovin nenäkkääksi\", sanoi hän.\n\nMutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja\nkreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle\nluokalle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTuo vanhan-vanha aie, lähteä ulkomaille Toran luona käymään! Gunvor\noli miettinyt sitä niin kauan, ja silloin tällöin se heräsi mielessä,\nja hän ajatteli sitä jälleen ja aprikoi, voisiko sen toteuttaa vai ei.\n\nVoisiko hän olla ilman Jania niin kauan? Ja tulisiko äiti toimeen\nilman häntä? Äiti oli tullut niin raihnaaksi viime aikoina. Aina\nsiitä kaukaisesta vuodesta alkaen, jolloin hän hoiti Grögaardia, oli\nhän ollut niin heikko. Gunvorhan oli itse pitänyt huolen useimmista\npäivistä ja öistä, mutta ne, jotka tulivat rouva Kjeldin osalle,\nolivat rasittaneet häntä yli voimain.\n\nSiinä kaksi estettä. Kolmas: Oliko hänellä varaa matkustaa? Tavallaan\nkyllä, tavallaan ei. Käyttäisikö hän siihen ne tuhatkahdeksansataa\nkruunua, jotka hän oli odottamatta perinyt eräältä äidin\nsukulaiselta? Matka edestakaisin ja neljän, viiden päivän oleskelu\ntuossa vieraassa kaupungissa maksaisivat kai pari sataa kruunua...\n\nRouva Kjeld sai hänet matkustamaan. \"Sinun pitää käyttää niitä siihen\ntarkoitukseen\", sanoi hän. \"Sitä et kadu. Tora on aina ollut parhaita\ntuttujasi. Sinun on iloista tavata häntä pitkästä aikaa.\"\n\nVähän ajan päästä huomautti rouva Kjeld hymyillen:\n\n\"Minä muistan ennen kotona, kun jonkun piti lähteä sinne\nsuurkaupunkeihin, niin isä antoi hotellien osoitteita. Ja kun\njonkun oli matkustettava Berliniin, neuvoi isä aina hotelli\n'Alte Traubeen'... Isähän oli käynyt Berlinissä monta kertaa\nliikematkoillansa. Ja hän oli kai hyvässä huudossa siellä Alte\nTraubessa. Sillä hän sanoi usein itsetietoisesti: 'Ja olkoon\nhotellissa väkeä miten paljon tahansa, niin sanokaa vain terveisiä\nkauppias Niels Farnerilta Norjasta, niin antaa isäntä teille vaikka\noman huoneensa ennenkuin laskee muualle.\" \"Taitaa olla siis parasta,\nkun menen sinne, äiti\", vastasi Gunvor. Rouva Kjeld peruuttelemaan:\n\"Herra isä, siitähän on niin kauan\", sanoi hän. \"Se hotelli oli\nvanhassa kaupunginosassa. Sitä tuskin lienee enää. Mutta voisithan\nhuvin vuoksi tiedustella.\" Ja hän ilmoitti Gunvorille hotellin kadun\nja numeron. \"Kas, sellaista saattaa ihminen muistaa lukemattomat\nvuodet\", mutisi hän, \"ja ihan eilisiä tärkeitä asioita unhoittaa\nheti.\"\n\nSitten tuli päivä, jona Gunvor lähti ulkomaille. Hän matkusti\nlaivalla ja junalla, ja matka oli liiankin pitkä...\n\n-- Hän tuli siihen kaupunkiin juuri kun lyhdyt sytytettiin. Hän oli\nrohkea ja uskalsi pyytää ajuria ajamaan siihen hotelliin, jonka hänen\näitinsä vielä muisti. Ja se löytyikin erään syrjäkadun varrelta.\nSe pieni, paksu fauni, joka istui ulko-oven kamanalla kuroitellen\nrypäleterttua huulillensa, oli hyvin vanha ja varmaan sama, jota\nhänen äitinsä isä oli katsellut. Hotelli oli luotettavan, siistin\nnäköinen...\n\nHän sai kodikkaan huoneen ja ryhtyi pukeutumaan matkan jälkeen. Hän\npesi itsensä ja muutti vaatetta kiireestä kantaan. Hän oli pitkällä\nmatkalla ensi kertaa, ja tämä tulo suureen, vieraasen kaupunkiin\nvirkisti häntä suuresti. Hän meni pukeutuessaan ikkunan ääreen ja\nkatseli ulos. Avasipa hän ikkunankin. Ja tämä pieni syrjäkatu...\nsielläkin huomasi suurkaupungin... se henki ikäänkuin ilmassa...\nhänen hermonsa herkkenivät hienotunteisiksi.\n\nHän ei ollut ilmoittanut Toralle tulostansa. Toran kirjeistä hän\ntiesi, että Tora nykyään esitti joka ilta \"Amyriksen\" pääosaa ja\nherätti hurjaa ihastusta. Vasitenkin, kun tästä osasta näki entistä\nselvemmin, kuten eräs lehti kertoi, että Tora Pharo oli samalla suuri\nnäyttelijätär.\n\nGunvor oli iloissaan, kun saattoi kuulla hänen esitystään.\n\nHän lähetti heti noutamaan pilettiä, sai sen ainoastaan välittäjältä\nja korkeampaan hintaan kuin hän oli tavallisesti tottunut maksamaan\nkahdesta lipusta...\n\nHän jatkoi turhamaisuuttaan ja ajoi vaunuilla oopperaan...\n\nVihdoin hän pääsi paikalleen, yksinkertaisena ja koruttomana, hyvin\nkomean yleisön keskeen.\n\nHän tuskin kuunteli ouverturea, odotti kuume veressänsä Toraa\nnähdäksensä.\n\nEsirippu kohosi. Kemut kreikkalaisessa pilaristossa. \"Amyris\" istui\nmatalalla penkillä, joka oli verhottu kirjavilla matoilla.\n\nSe oli Tora. Lämpöisenä, pehmoisena kuin muinoin näki hänet Gunvor.\nSe oli Tora, suurempi, rohkeampi Tora, haltioittavampi...\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAmyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu\nrakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja\nhengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi\nmelkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana\nkotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän _ajattelee_.\nHän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet,\njotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa\nja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja\npalvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs\nheistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. -- -- Hän\nmietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja\ntarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän\nnäkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa...\n\nYhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa\ntakana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän\nkääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on\nyhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.\n\n\"Kuka se on?\" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. \"Miten Te tulitte\ntänne? kaikki ovethan ovat lukossa.\"\n\nVanhus vastaa: \"Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat\nlinnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?\"\n\n\"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä.\"\n\n\"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et _tahdo_ minua tuntea, Amyris.\nSen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä.\"\n\n\"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?\"\n\n\"Ikä... varmasti tulevat vuodet.\"\n\nMutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: \"Miksi Te\ntulette jo nyt?\" huusi hän. \"Menkää pois!\"\n\nVanhus vastasi lempeästi:\n\n\"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle\nrehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet\nrunoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina\nhimoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan\nilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen\nsiksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta.\nKatso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman\nunen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä\nvaivaavia ajatuksia.\"\n\nMutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:\n\n\"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja\nhaltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle,\nminä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana.\nMene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen\nkaunis?\"\n\nJa vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja\nmoittivin sanoin: \"Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille,\njoka ei sodi luontoa vastaan.\"\n\nMutta Amyris huusi hänen mennessään:\n\n\"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka\nhaluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut,\njoka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot\nlihani velttonevan. Mene, vanhuus!\"\n\nJa jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta\nei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät.\nAmyris huutaa: \"Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen\nLysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat\nkäsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?\"\n\nMutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat,\nnauravat harmain hampain ja sanovat: \"Mutta Amyris, ollaanhan me\ntäällä!\" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he\novat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna\nväärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: \"Miksi ajoit pois nuoret\norjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset\nolisivat tulleet.\"\n\nAmyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen\nsydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.\n\nIltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin\nja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan\nennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he\nolivat hänet hyljänneet. \"Miksi hylkäsivät he minut?\" kysyi hän yöhön\nkatsellen. \"Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?\"\n\nHän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja\nsynkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän... Silloin häntä yhtäkkiä\npuistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot,\njotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat,\nankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:\n\n\"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini,\nniin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka\ntarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe.\"\n\nMutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan\nnaiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten\nhänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa\nsaadakseen:\n\n\"Minä lähetin juuri vieraani pois\", huutaa Amyris, \"minä lähetin\nheidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita,\nälykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin\nheidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette\nitse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni\nkutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!\"\n\nSilloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun\nhän sanoi:\n\n\"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on\npaljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi\nkertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo\nitseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat\nminua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut.\"\n\nAmyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä\nryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: \"En koskaan! en koskaan\npyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon\nolla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi!\nminun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot\nnuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies\nhalaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas...\"\n\n\"Siis ollos kirottu!\" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat\npeloittavat. \"Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos\nsinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi -- minä en tulisi! Kulje\nja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden\npunalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden\nlempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät\nmaalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule\nnaurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut\nulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et\nsaa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja\nrauhansa -- koskaan ei se tule sinun osaksesi.\"\n\nJa Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja\ntuliset sanovat: \"Kautta Zeun, hän on väsymätön!\" Vanhat ja viisaat\nmutisevat siihen: \"Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa\nviime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha,\nottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja\nMinonin ja Foiboksen, niin erehtyypä.\"\n\n-- Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän\norjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He\nolivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin\nkuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja\nhypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.\n\n\"No, Lysander\", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. \"Sinä\nolet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?\"\n\n\"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä.\"\n\n\"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat.\"\n\n\"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri\nrunoilijatar ja vielä suurempi hetaira.\"\n\n\"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo\nsutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet,\nkun minä kutsuin.\"\n\nJa he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja\nmääkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja\niloitsivat.\n\n\"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan,\nettä olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt\nja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat\nteidät ulos.\"\n\nMutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän\nkatkerasti: \"Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi\nhyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen\nja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa\ntakaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä\nhämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä\nhukutan teidät rakkauteni virtaan.\"\n\nKetään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.\n\nAmyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja\nvaltaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja\nkoko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt\nolla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee\nvain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo\nne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää\nkuin hänen verensä palaisi.\n\nEräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen\noveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet.\n\"Päästäkää hänet sisään\", hän sanoo ja kolkuttaa, \"hän on varmaan\nmummo raukka, joka etsii yösijaa.\"\n\nOvi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten,\nviehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee,\nsillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän\nunohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä\niloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko\nrakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät\nole kokeneet pitkään aikaan.\n\nHe katsovat kauhuissaan häntä.\n\n\"Haha\", sanoi Lysippos viimein, \"hän on hassahtava katutyttö.\"\n\n\"Hän näyttää melkein hourupäiseltä\", sanoo Minon.\n\n\"Häntä me ei tänne haluta\", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa\nvääntää ylönkatse.\n\n\"Mutta ettekö tunne minua enää?\" huutaa Amyris, \"minähän olen Amyris,\nTehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti.\"\n\n\"Amyris!\" hymyilevät kaikki.\n\n\"Elääkö hän vielä?\"\n\nSilloin alkaa Amyris vaikeroida:\n\n\"Miksi inhoatte minua? Miksi pilkkaatte minua?\"\n\nJa hän hoippuu ulos ja menee laahaavin askelin kotiinsa. Ja sinne\npäästyään hän laskeuu polvilleen ja pyytää Ikää tulemaan:\n\n\"Anna minulle rauhaa; sillä minä olen väsynyt! Sinä, jonka minä\nhylkäsin, kun olin typerä. Minä rukoilen sinua. Kuule jo rukoukseni.\nMainitsit silloin monta hyvää lahjaa, jotka voit antaa minulle. Minä\nen pyydä niitä lahjojasi. Mutta anna minulle rauhaa. Anna jo minun\npääni tulla aivan valkeaksi, ja suuni kapeaksi ja ankaraksi, ja anna\nminun otsaani syvät rypyt.\"\n\nHän odottaa tuokion, kuten uskoen Iän tulevan tekemään tehtävänsä.\nSitten ottaa hän peilinsä ja tuijottaa itseänsä kuten nähdäkseen,\nonko työ jo tehty. -- Ja hän pudottaa peilin kauhuissaan. Sillä mitä\nhän näki siinä? Hän ei nähnyt arvoisan vanhuuden piirteitä ominaan.\nEi, hänen kasvoillensa on painanut kulumattoman leiman hänen ikuinen\nnautinnon-hulluutensa. Hän on tullut kummitusmaiseksi nuoruuden\nkuvaksi. Nuoruuden, joka on jäykistynyt naamioksi ja jonka piirteistä\npaistaa hillitön kiemailuhalu, ja levoton, voimaton himo.\n\nHän heittäytyy kasvoillensa ja huutaa armoa. \"Miksi tuo kauhun-kuva?\nMinä tunnustan suoraan ikäni! Enhän minä ole nuori! Nuoruuteni?...\nah, minä prameilin sillä houkutellakseni miehiä, joita minä\nhimoitsin. Armoa!\"\n\nSilloin hiipii eräs haamu Amyriksen luo. Se on kuolema. Hän henkäisee\nhäneen:\n\n\"_Minä_ tulen! -- Moni ja kaikki pettää. Nuoruus katoaa, kun sitä\ntoivoo. Vanhuus katoaa myöskin joskus, ja useimmat iloitsevat\njokaisesta sen katoamisen vuodesta. Minä en petä koskaan. Ihmisten\nlapset saavat inhota ja kirota minua miten haluavat. Minä en siitä\ntule taipuisaksi, minä tulen heidän luokseen kuitenkin. Minä\ntulen nyt sinun luoksesi, Amyris. Nukahda! Uneksi siitä kauniista\nnuoruudesta, jota sinä niin kuumasti himoitsit!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nThora Pharo osasi esittää tämän hetairan sen kaikessa oudossa\nkauneudessa, ja kuitenkin siinä oli väsyneen, liika-hienostuneen ja\nturmeltuneen ajan levottomuus. Hän kaipasi nuorukaisiansa: \"Hänhän\non nuori\", ajattelivat kaikki, jotka näkivät hänet. \"Vaikka hänelle\ntulisikin ryppyjä ja harmaa tukka... se nuoruus, joka hänessä on,\nhälventää ne.\"\n\nJa hänen uhmansa vanhuutta vastaan, hänen rakkautensa jumalalliseen\nnautintoon, joka pian kielletään häneltä! Hänen surumielinen\nväitteensä, että hänhän on nuori. Ja sitten tuska: Missä ovat nuoret\nystäväni, Atenan himoittavimmat miehet?\n\nJa vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska\nkorkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa\nnäytös -- kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan,\nmitä se muulloin sydämessään kätki.\n\nJa viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä\nsammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä\nse Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello\ntuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii\nitselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee\nolevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta\nriutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja\nja valaistessa hänen unelmaansa.\n\nHän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee,\nyhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista,\nsurkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla,\njotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja\ntekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.\n\nKunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella,\nniin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa\nvanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet\nkelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.\n\nAh, tuo viimeinen laulu: \"Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä\nprameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin.\nArmoa!\"\n\nTora lauloi sen -- kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi\nkoruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja\nkauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän\nrukoili. \"Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen\nolleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli\niloa, jota vailla en voinut olla.\"\n\nJa keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen,\nnyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi,\njossa tuska raastaa.\n\nJa kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä... Sitten\nne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee.\nHän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin\nsanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.\n\nJa kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet\nviolonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri,\nkohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa\nrauhan.\n\n\"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti.\"\n\nOli erikoista silloin tällöin katsella yleisöä. Useimpien kasvot\nnäyttivät kalpeilta, kattolamppujen varjossa ja ramppivalon valkeassa\nhohteessa. Siellä täällä nuoret, hurmaantuneet kasvot, tuolla\nhaaveksija, joka ei arvaa itseään tarkasteltavan. Tuossa vanha\nherra loistavassa juhlapuvussa, hyvin miettivän näköisenä. Tuossa\ntarkkaavasta kuuntelevat aivan valkeat kasvot. Tuossa leveä, pöyhkä\nrouva, jonka ilmeestä näkee, että hän osaa sovittautua tämän maailman\nmukaan. Täällä nainen komeassa puvussa, kaula ja povi ja käsivarret\npaljaina, ei aivan nuori; kukkia ja silkkiä, silmät raskasmieliset.\n\n-- Kun näytäntö päättyi, lähetti Gunvor korttinsa Toralle. Eräs\nvahtimestari sen vei. Hän palasi heti ja pyysi Gunvoria astumaan\nsisään. Mutta miehen perästä syöksyi ulos Tora.\n\n\"Gunvor\", huusi hän, \"onko tämä totta?\"\n\n\"Tora!\"\n\nUlkona kylmässä käytävässä -- ja Tora ohukaisessa puvussaan, kukkia\npäässä -- he syleilivät toisiansa, ja seisoivat vastatusten kauan.\nJa ei kysymyksiä: \"Ei, minä en oikein voi sitä uskoa. Ei, oletko se\nsinä!\"\n\nGunvorin täytyi mennä Toran pukuhuoneesen. \"Minä en voi tulla ihan\nnäin, kuten näet. Mutta minä pukeudun tuossa tuokiossa. Ei, Gunvor,\nminä tuskin voin uskoa, että me olemme taas yhdessä.\"\n\nGunvor katsoi Toraa. Hän oli isompi kuin ennen, pitempi, näytti\nGunvorista. Hän oli kaunis. Jotkut voivat olla eri mieltä, mutta\nmikäs auttoi: Tora oli kaunis! Hänen silmistään kuulsi kaikki, mitä\nhänen jännitetty elämänsä oli antanut hänelle, kuulsi taiteen hermoja\nrepivä työ, mutta myöskin sen sulous. Hänen hymynsä oli hellä ja\nintohimoinen. Usein hän istui vaieten ja kuten leväten, ja hän tuli\nsilloin vakavammaksi kuin kukaan muu.\n\n\n\n\nV.\n\n\nGunvorin täytyi jo seuraavana päivänä muuttaa \"Alte Traubesta\" Toran\nluo. Siten saattoivat he olla pitkät aamupuolet aivan kahden. Niinä\npäivinä ei Toralle sattunut onneksi ollenkaan harjoituksia tai muuta\ntouhua. Hän ei tahtonut touhuta nyt. Hän ei huolinut mitään turhia\nkutsuja. Hän käytti kuitenkin Gunvoria eräiden erittäin hyvien\ntuttaviensa luona, ja kun erään kotona oli juhlat, lähtivät he\nkumpikin sinne kutsuihin. Toran tähden alkoivat juhlat vasta puoliyön\nseutuvilla.\n\nYöllä tämän juhlan jälkeen istuivat Gunvor ja Tora kauan puhellen\ntoistensa kanssa tuttavallisesti.\n\n\"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?\" kysyi Gunvor.\n\nTora kääntyi hänen puoleensa. \"Niin, minä sitä itsekin kummastelen,\netten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti\nrikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja\nmiksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne -- ja tänne se saa\njäädä.\"\n\n\"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?\"\n\n\"Onnellinen... kyllä, hyvin monella tavalla... minä olen saanut\npurkaa... usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut...\nMutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa\njotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti... siksi minä palan,\najattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua\nkoskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee\njotakin... tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti.\nSiitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa\nei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi.\nTiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä\nluonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin...\"\n\n\"Michael? muistatko nyt häntä?\"\n\n\"Minä muistan hänet _sellaisena_, jona hän silloin seisoi edessäni.\nMinä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin.\"\n\n\"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?\"\n\nTora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.\n\n\"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä\nuneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi\nluokseni. Pitkän matkan... seisten höyrylaivan kannella Michaelin\nkanssa katsellen ihanaa merta.\"\n\n\"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö\nse ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren\ntaiteilijan kuin olet?\"\n\n\"En tiedä, Gunvor. Vaikea on päätellä mitään. Mutta en sanokaan\nsitä, mitä sinulle sanoin, valituksena. Minulla ei ole valituksen\nsyytä. -- Minä olen saanut elämässä paljon hyvää. Minä sain suuren\nrakkauden ja minä sain suuren kaipuun. Minä sain hetkeksi rikkautta\nja ylellisyyttä, ja sitten sain taistelua ja köyhyyttä. Sain työtä ja\nvoittoja. Ja otin elämältä, mitä sain. Ja aina tunsin olevani itseni.\nJoten ei mikään ulkonainen ulottunut sisimpääni.\"\n\n\"Mutta se ainakin on varma, Tora; se kaipuun tuli, josta puhut,\nvarjelee sinua varmaan vanhuudelta ja tylsyydeltä. Sinähän olet\nnuori... katso minua, minä olen jo vanha nainen.\"\n\n\"Mutta sinä olet hieno ja hiljainen, Gunvor. Minä olen kaiketikin\nAmyris. Tiedätkös muuten... hänen ei minun mielestäni olisi pitänyt\nkerjätä Iän armoa niin hartaasti. Hän pienenee siten. Muinainen\nkreikatar ei olisi odottanut kuolemaa. Hän olisi kutsunut sitä.\"\nTora hymyili hiljaa: \"Tuleehan se aina... -- Mutta\", lisäsi hän\nreippaasti, \"nyt ei enää viitsitä jutella sellaista surkeaa... On\nsitäpaitsi melkoisen myöhä -- kohta aamu. Ehkä mennään levolle ja\nnoustaan varhain ylös ja vietetään yhdessä viimeinen ihana päivä.\"\n\n-- He tekivät niin. Ja he saivat olla koko päivän toistensa seurassa.\nTora oli suurella vaivalla päässyt näyttelemästä sinä iltana. Joten\nheillä oli käytettävänä koko pitkä päivä. He lähtivät ajelulle, ja\nTora nauroi: \"Nyt me mennään leipuriin niinkuin silloin, muistatkos?\"\nJa he menivät konditoriaan ja söivät leivoksia. Ja he ajelivat pitkät\nmatkat, ja tie muistutti Toraa milloin mistäkin menneestä. Kaikesta\nhänen nykyisestä elämänkiihkostaan huolimatta -- hänen sielussaan oli\nkuitenkin aina kaukainen unelma, ja hänen silmänsä olivat joskus niin\nsuuret ja hellät.\n\n... Ja joskus, kun hän istui hiljaa, uupuneena...? Gunvoria\nhymyilytti katsellessaan häntä. Hänen mieleensä johtui jotakin\naivan heidän tutustumisensa ensi ajoilta: hänen uniset pikku-tytön\nkasvonsa, joilla oli kuin esirippu vedettynä otsalta kaulaan asti.\nHänen mieleensä johtui se Tora, joka monta, monta vuotta sitten\nei tahtonut nousta vuoteesta, koska ei mitään erikoista ollut\nodotettavissa.\n\nHe söivät päivällisen yhdessä Toran kotona. Läheni aika, jolloin\nGunvorin oli matkustettava pois. Tora saattoi häntä vaunuun.\n\n\"Vielä kerran sittenkin Tora: etkö tule enää käymään kotimaassa?\"\n\nTora vastasi:\n\n\"En, en minä tule. En varsinkaan nyt enää, kun olen saanut viettää\nnäin ihania hetkiä sinun kanssasi.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKonduktööri puhalsi pilliinsä. Heidän täytyi erota. Molemmat itkivät.\nGunvor suuteli Toraa ja nousi kiireesti vaunuun. Samassa lähti juna\nliikkeelle. Gunvor katseli ulos ikkunasta. Hän näki Toran siellä\nheiluttavan kättänsä.\n\nMutta nyt kiepahti juna käännöksessä ja kiisi kuin salama lakeudelle.\nTora katosi yhtäkkiä.\n\nJa juna jyristi, jyristi pitkää matkaansa.\n\n... Jumalan kiitos, että hänellä oli Jan ja äiti ilonansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunvor saapui kotiin niin sanoakseni äitinsä kuoleman hetkeksi.\n\nRouva Kjeld oli joutunut vuoteesen joku päivä ennen Gunvorin tuloa.\nHän ei ollut oikein terve. Hänen muistinsa oli mennyt. Hän vaikerteli\nvaivojaan ja hänen halujaan oli vaikea täyttää. Nuori piika, joka\nheillä nyt oli (vanha Maija oli aikoja sitten lähtenyt kotiin maalle;\nhän oli tullut jo niin vanhaksi, raihnaaksi) ei tiennyt, miten oikein\nselvitä; sillä rouva Kjeld tahtoi ihan mahdottomia. M.m. hän tahtoi,\nettä piian täytyi pyytää Gunvor hänen luokseen. Ja hän valitteli\nkatkerasti, miksi ei Gunvor tule. \"Sinähän lupasit ihan varmaan,\nGunvor\", itki hän.\n\nKun Gunvor tuli, ei äiti häntä tuntenut. Rouva Kjeld joko makasi\nliikkumatta, tai hän heräsi ja oli levoton ja tahtoi muuttaa asentoa.\nHän ei tuntenut Gunvoria, ja oli yhä tyytymätön, kun hän ei muka\ntullut. \"Mutta minähän olen tässä, rakas äiti. Se olen minä. Minä\nse olen, Gunvor\"... Silloin rouva Kjeld vaikeni ja katseli häntä,\nkuitenkaan vastaamatta.\n\nMutta eräänä iltana kauan nukuttuansa hän tuli aivan hiljaiseksi, ja\nselkeni. Hän hymyili Gunvorille, ja muisti kaikki, ja hän tiedusteli\nToraa, ja hänestä oli hauska kuulla kuvauksia suurista teattereista\nja kuhisevasta katuelämästä. Ja kun Gunvor kertoi, että hän oli\nlöytänyt \"Alte Trauben\" hotellin, niin rouva Kjeld ihan heltyi: \"Vai\noli se vielä!... Se nyt oli hauskaa!\" Niin... myöhähän nyt jo oli...\nja hän oli ollut vuoteessa kauan... ja oli kai ollut huono. Ja hän\noli hyvin väsynyt... hirveää, miten väsynyt hän oli... Mutta huomenna\ntäytyi yrittää jaloillensa.\n\nHän oli hiljaa, kuten unta odottava. Mutisi itseksensä:\n\n\"Vai olit sinä täällä jo niin kauan, Gunvor? Sinä kyllä olet\nhoidellut minua. Minä olen niin väsynyt... väsynyt.\"\n\n\"No nuku nyt, äiti.\"\n\nJa Gunvor piteli hänen kättään kädessään, ja yhtäkkiä pälkähti hänen\npäähänsä ruveta laulamaan sitä vanhaa kehtolaulua... hän lauloi sitä\nhiljaisella äänellä, kuten äiti pienoiselleen. Ja nyt hän tunsi,\nettä äidin käsi kylmeni kylmenemistään. Ja hän kyllä ymmärsi, mikä\nläheni, mutta hän lauloi laulun vielä uudestaan. Ja rouva Kjeld avasi\nsilmänsä, ja hymy pilkahti -- kuin kiitokseksi. Ja hänen silmänsä\nsulkeutuivat jälleen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Yhtäkkiä avasi\nhän silmänsä vielä kerta ja tuijotti kauan Gunvoriin; hän koetti\nvarmaankin puhua, sillä huulet liikkuivat. Sitten painuivat silmät\njälleen umpeen, suupielet valkenivat, ja huulten kuiske haipui kuin\nkalvas varjo. Hymy pilkahti jälleen, mutta hälveni samassa. Kelmeys\nlevisi koko kasvoille...\n\nSe ei ollut kuolemaa; mutta se oli suuri päivä, joka laskihe.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi\nja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja\ntuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka\nlohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla\nhetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor\nolkoon rauhassa ja huoletonna.\n\nLääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että\nlääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui\ntäysin työhönsä.\n\nNyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat\nolivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli\nvaikea pitää aisoissa. \"No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet\nlattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on\ninhottavaa ja siivotonta, Ole Martin.\" Ole Martin julkeasti ja\nreilusti: \"Mälli on hapan, neiti.\" (Neideksi sanotaan opettajatarta,\nolipa hän vaimo tai leski). \"Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia\nmälliä luokalla.\" \"_Oh_, muistakaahan neiti, keväällä minä menen\nmerille matruusiksi.\" \"Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole\nMartin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia\nkuin minä.\" Tuokion päästä Ole Martin: \"Nyt se mälli on poissa\nsuusta, neiti.\"\n\nLörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että\npitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa\nasioita, joita muuten ei voi.\n\nJa nuo pienet... aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.\n\nMutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun\npitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti\nenää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä\nja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti\nhäntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä\ntarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti\najatellut.\n\nTai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia\n-- Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli\nlähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa\nse innostunutta: _sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta_,\nseisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli\nnäkinkuorilla koristetut kannet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut,\njotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että\nhän unhotti itse pojan tai ajatteli: \"Hän kyllä suoriutuu... vahva,\niso poika... mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta.\"\n\nNoissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo\nlukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli\nmennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet\nirvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi\nennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti\ntyötä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin\nhienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat...\nnuristen ehkä... mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle\nselkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen\nisänsä.\n\nSellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona,\njoiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän\ntyöstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat\nriittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut.\nSilloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden\nöljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi,\nettä perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä.\nHän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen\nkotinsa tuho.\n\nTuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.\n\nEräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor\nvanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain\npirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä\nympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor\ntuli aamulla -- hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä\n-- mummo kutoi. Hän tuli illalla -- mummo istui kangastuolissa. Hän\noli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein\nsilmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut.\nSellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla\nkuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui\nse, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia,\njoina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle\nhiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi\nuudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana\nuudenvuoden yönä saman numeron yli.\n\nJa kuitenkin tapahtui hänelle yhtä ja toista, joka on muistettavaa.\nKuten esim. se, että Jan tuli ensin lääketieteen kandidaatiksi, ja\noli nyt jo tunnettu lääkäri. Hän oli aikoinaan halunnut käytännön\naloille; mutta lääketieteesen hän viimein innostui. Ehkä isän sanat\nkuolinvuoteella olivat vaikuttaneet pojan päätökseen. Kun Gunvor\nkertoi hänelle nuo isän sanat, näki hän, että ne koskivat syvästi\nJaniin.\n\nJanista oli vuotten varrella tullut hiljainen mies. Ei ole\narvattavissa, mikä oli siinä siihen muutokseen.\n\nHän oli hiljainen mies, joka aina muisti tehtävänsä. Hän ei liioin\nsekaantunut toisten asioihin. Jos joku tuli ja kertoi hänelle päivän\nviimeisiä kummia: oliko hän jo kuullut? niin ei Jan juuri vastannut.\nHän oli tutkija ja pysyi syrjässä. Mutta jos joku oli tungetteleva\nhäntä kohtaan, jos joku sanoi loukkaavan sanan hänelle luulotellen,\nettä tuo hiljainen mies oli vaaraton, niin hän näki suuresti\nerehtyneensä. Jan voi yhtäkkiä osoittaa, että tutkija tunsi tämän\nmaailman juoksun hyvin ja paremminkin kuin monet muut.\n\nÄiti ja poika näkivät näinä vuosina toisiansa melkein joka päivä. He\npuhelivat keskenänsä monenmoisista asioista. Äiti oli jo kertonut\nhänelle hänen isoisästään ja isästään. Jan oli hartaasti kuunnellut,\nja oli halulla lukenut joukon Kjeldin jättämiä papereja. Ja\nväitöskirjan, joka isältä jäi kesken, hän luki. \"Se on erikoista\",\nsanoi Jan, \"että vaikka se on tieteellinen teos, huomaa siitä\nhelposti, että isä oli mies, jota elämä oli pidellyt kovin kourin.\nMies paikallansa. Moni väite on pujotettu muun joukkoon ja moni\nsyrjäisku...\"\n\nIsä ja isoisä... niin, ne voi mainita kummankin. Kummaltakin hän oli\nsaanut osan itseään. Isän voimat huomasi hänessä selvästi. Kunnokkaan\ntyönvaiston, selvän todistelukyvyn, taidon ilmaista outoja, suuria\nkäsitteitä selvillä luvuilla. Juuri _sillä_ luvulla, _sillä_\nnumerolla. Ja eikö Janissa ilmennyt myös Johannes Kjeldin pyrkimys\nihmissielujen ymmärtämykseen, kun Jan nyt, oltuaan harjoittelevana\nlääkärinä monta vuotta, otti mielisairaudet erikoisalaksensa ja\nrupesi hermo-lääkäriksi.\n\nHän kertoi Gunvorille monenmoista harjoittelu-ajoiltansa ja\nkäynneistään houruinhoitolaitoksissa. Äiti sai nyt joskus kuulla\nihmeitä, jotka tuntuivat hänestä niin luonnottoman hirveiltä, ettei\nhän voinut lausua sanaakaan; istui vain ja pudisti päätänsä. Jan\nhuomautti kerran: \"Niin, mutta mitä ovat ihmisten julmuudet niiden\nrinnalla, joilla jokin korkea hallitus kiduttaa niin monia.\"\n\n\"Mutta, rakas Jan... miksi täytyy ihmisten kärsiä niin paljon?\"\n\n\"Niin, miksi?\" toisti Jan. \"Mutta siinä tukevat uskonnot ihmistä.\nSinä ymmärrät... ne koettavat selittää näennäistä vääryyttä siten,\nettä siirtävät tarkoituksen kauemmaksi. Ne poistavat ajan ja\nasettavat sijalle ikuisuuden... Kaikki uskonnot ovat siinä suhteessa\nyhdenlaisia, että ne koroittavat kärsimyksen: se on ihmisten korkein\ntarkoitus tässä elämässä. _Siten_ kehittyy heidän sielunsa korkeampia\nolotiloja varten. Joku uskonnonperustaja suorastaan julistaa, että\nsieluttoman ja sielullisen ihmisen ero on: kärsimisen kyvyssä.\nJa sen uskallan vakuuttaa: eivät kaikki kärsi samalla tavalla.\nToiset kärsivät kuin eläin-raukat: he pelkäävät; enintään: ovat\nkauhuissaan. Toiset kärsivät toisen lajisina olioina. Heillä on\nainainen pelko, pohjaton tuska. Kun näkee sellaisia silmiä! Uskoo\nnäkevänsä sielun, joka ei voi kuolla... On myös huomattavaa, että\nkaikki uskonnonperustajat olivat ihmisiä, joilla oli suuresti\nkehittynyt kärsimisen vaisto. Kristuksen koko elämä suuntautuu\nristiinnaulitsemiseen. Hänen käytöksensä papistoa ja ulkokullaisia\nkohtaan oli sellaista, että hänen piti arvata, mitä siitä seuraa.\nHän puhuukin monta kertaa kärsimyksestään ja kuolemastaan. Muhametti\noli epileptikko. Monet vähemmän tunnetut uskonnon perustajat saivat\nilmestyksensä kaatuvataudissa ja suurissa tuskissa.\"\n\nJan vaikeni hetkisen.\n\n\"Isoisä oli kyllä selvillä näistä seikoista, näkee kirjoituksista,\njotka hän laati viime aikoinaan. -- Niin, se on varmaa\", lopetti\nhän, \"isä on oikeassa, että tiede, tuo suuri lääkäri, voisi muuttaa\nmaailmaa paljon toisennäköiseksi. Jo huomaakin merkkejä siitä, että\npaljon uutta lähenee. Eräs suuri tanskalainen lääkäri on äskettäin\nhuomannut valon parannuskyvyn. Siinä piilee varmaan paljon hyvää.\nNiin, valo -- ehkäpä se vapahtaa meidät. Ajatus on kaunis eikä\npeloittava. Löytyy uusia voimia. Säteitä, joiden vaikutusta ei\nvielä ole tutkittu... Ehkä sittenkin ihmiset masentavat elämän\nalamaisekseen.\"\n\nGunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä\nhänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt\nnäille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen\nvetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen.\nHänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen\nrauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima.\nUsein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän\npoistui.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- _Tora Pharo kuollut_. Gunvor istui lehti kädessään eikä jaksanut\nymmärtää. Torako kuollut? Niin oli lehdessä. Tuossa juuri. _Tora\nPharo kuollut_.\n\nSeurasi sitten koko tarina, että nähtävästikin oli valitettava\nerehdys aiheuttanut hänen kuolemansa. Hän oli tavallisen, käyttämänsä\nunijuoman asemasta ottanut lusikallisen morfiinia. Ajateltiin\nonnettomuuden tapahtuneen siten, että morfiinipullo oli huolettomasti\njäänyt yöpöydälle. Tora Pharo, jota usein vaivasi unettomuus, oli\naikonut käyttää tuota toista, lievää unijuomaa. Kuitenkin oli\nhän nauttinut väärän pullon sisältöä, ja onnettomuus tuli. Muuta\nselitystä ei voi olettaa. Vainajan tunsivat kaikki erittäin sopusesti\nkehittyneeksi luonteeksi, j.n.e.\n\nGunvor itki, hän itki hillittömästi. Viimein tulivat hänen\nkyyneleensä karvaiksi ja hän vain nikoitteli. Aina oli Torassa ollut\njotain häntä itseään. Nyt, kun Tora oli kuollut, tunsi hän itsensä\nväsyneeksi ja vanhaksi. Hän halusi kuolla Toran kanssa.\n\nHän muisti sen kirjeen, jonka hän oli saanut. Se oli viimeinen, aivan\nviimeinen kirje, mitä Tora hänelle lähetti. Niin, se oli jäähyväiset,\nse oli jäähyväiset.\n\nGunvor ei ollut silloin uskonut sen vakavuutta. Hänhän muisti, että\nTora oli joskus niin herkkä. Hän ei uskonut, että Tora tosiaan\nuskaltaisi.\n\nHän istui kauan liikkumatta. Sitten hän meni ja otti Toran kirjeen.\nNuo samat, notkeat kirjaimet, jollaista hän aina oli kirjoittanut.\nSiinä oli m.m.:\n\n\"Matkaammeko yhdessä virralle, Gunvor, virralle, joka kätkee kaikki,\njohon kaikki vaipuu: nuoruus ja vanhuus ja rakkaus ja loukkaukset\nja kaipuu ja unelmat ja ponnistus -- kaikki. Ja siellä kukkii\nLotos-kukka, joka tuoksuu unettavasti ja viluna kuin jää. Oi, ihana\non tietää, että ikuinen aherrus loppuu viimein. Että voi nukahtaa,\nkun elämä sietämättömäksi käy. Minä tahdon mennä levolle, Gunvor.\nNiin kaikki katoo. Niin kohoaa ja viedään pois -- ilmaan... ei\nmihinkään. Kuten hyttyset surisevat päiväpaisteessa, kuten lehdet\nvarisee. Kukaan ei välitä siitä. Eikö sinustakin ole suloista\nkuolla?\" -- -- --\n\nJan tuli kohta senjälkeen äidin luo, ja huolestui, kun näki hänen\nsurunsa. Hän puhui kauan hänen kanssaan ja lohdutteli häntä mikäli\nvoi. Gunvor vastasi:\n\n\"Minusta tuntuu, tuosta Toran tapauksesta päättäen, siltä kuin Jumala\nsanoisi minulle, että kaikkien, joita minä rakastan, täytyy olla\nonnettomia. Minä olen rakastanut muita, jotka kuolivat... isä...\nGrögaard. He olivat sodan henkiä. Minä surin heitä niin että kalvenin\nja mykistyin. Mutta Toraa minä itken! Hän oli valoisinta, mitä\ntiesin, ihaninta. Hän oli elämäni pehmoinen ja hieno puoli, värikäs,\nsäveleekäs puoli, kaikkea sitä, jota ihminen uneksii. Hänen olisi\npitänyt elää. Hänen ei olisi pitänyt näyttää minulle tuskansa ja\nkuolla.\"\n\nJan oli hänen seurassaan sen päivää, ja Gunvor rauhoittui hieman\nviimein.\n\nMutta jonkun päivän päästä hän valitti saavansa huonosti nukutuksi.\nKerran hän sanoi aivan vakavasti: \"Sinä et usko, Jan; mutta viime\nyönä oli Tora luonani, minä olen onneton hänen tähtensä.\"\n\nNyt tuli Jan vakavaksi: \"Kuules, äiti\", hän sanoi, \"sinä olet aina\nollut reipas ja terve. En ymmärrä, että sinä nyt heittäydyt. Sinua\ntaitaa vaivata joku, äiti. Ehkä olet liiaksi rasittunut. Lähdetäänpä\nvähän liikkeelle. Sinä saat kyllä koulusta lomaa siksi aikaa...\nSinähän et ole terve... Niin, se koulu, äiti! Kysynpä, eiköhän se ole\nliiaksi rasittavaa? Sinunhan on tiedettävä, ettet ole enää nuori. No\n-- lähdetään matkalle ja virkistytään vähän.\"\n\nOli toukokuun loppu, ja rannikko-hotellit oli juuri järjestetty\nkesä-vieraille. He löysivät soman, kauniin paikan meren partaalla;\nsiellä he asuivat viikon, ja se oli terveellistä. Gunvor tuli siellä\nrauhallisemmaksi. Jan olikin hänen lähistöllään kaiket päivät ja\nhoiteli häntä erittäin hyvin.\n\nTorasta ei Gunvor enää puhunut. Jan arveli kuitenkin, että äiti\najatteli Toraa aina kun hän istui hiljaa ja puhumatta. Silloin koetti\nJan herättää keskustelua, joka viehätti äitiä.\n\nRaitis ilma ja noiden kahdeksan päivän joutilaisuus vahvistivat\nGunvoria. \"Kuules, äiti, mitä mieltä minä olen, äiti? Sinun pitäisi\nottaa ero virasta, kuten jo ennen olen sanonut. Onhan minulla nyt\ntarpeeksi meidän kummankin elääksemme.\"\n\n\"Niin... ei kai siihen pitkältä enää lienekään, kun minun täytyy\nlakata\", vastasi Gunvor hieman surumielisesti. \"Mutta vielä minä\nuskon sen luistavan. Kyllä minä sitten lopetan, kun huomaan, että\ntäytyy.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli\nhänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää.\nTuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt\nniinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän\noli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella,\neikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.\n\nHän kiistausi hiukan Jannan kanssa tästä seikasta. Janna vastusti\nkaikin voimin hänen eroansa. Jos hän eroaa, niin se on kuin viittaus\nJannallekin, että hänenkin on erottava, ja Janna ei tahtonut. Hän\ntahtoi seista kunnes siihen paikkaan kaatui.\n\nGunvorille oli tuo eroaminen muutenkin tukalaa. Hän ei tiennyt, mitä\naskarrella; siksi hän lähti ulkosalle ja viipyi siellä tuntikausia.\nHän kulki etsiskelemässä entisiä paikkoja, sanoi hän Janille, mutta\nuseimmat paikat oli kadonneet. Missä ennen oli virstoittain ihanaa\nmetsää, siellä oli nyt talo talon vieressä.\n\nSeuraavan kesän lähestyessä halusi hän matkustaa siihen kaupunkiin,\njossa hän oli elänyt lapsuutensa ja jossa hänen isänsä hauta oli. Jan\npelkäsi laskea häntä yksin matkalle, mutta äiti rauhoitteli häntä.\nHänhän oli vielä niin reipas, ja siinä kaupungissa hän tunsi joka\nkadun.\n\nNiinpä hän matkusti, ja tuli kaupunkiin kauniina heinäkuun päivänä.\nHän kulki samoja katuja kuin muinoinkin, ja meni maantielle. Mutta\nsiellä hän ei ollutkaan osata.\n\nVanhaa tietä ei enää ajettu, sinne oli avattu uusi kauemmaksi.\nHän kulki kuitenkin vanhaa tietä, jota peitti nyt jo melkein joka\npaikassa hieno nurmi. Taloa, jossa he viimeisenä vuonna olivat\nasuneet, ei enää ollut. Se oli pettymys. Mutta vanhat puut seisoivat\nvielä tienpuolessa. Gunvor näki, että ne olivat selvästi paljon\nsuurempia kuin silloin, kun hän ne viimeksi oli nähnyt. Niityt tien\nvarrella olivat jotakuinkin samallaisia kuin ennenkin. Mutta tuolla\noli talo, jota ei ennen ollut.\n\nHän kulki sitä tietä, jota ei enää käytetty. Hän muisti joka kiven\nsen varrella... ei, hän ei selvästi muistanut, mutta kaikki muistutti\njostakin, kaikki herätti entisiä muistoja... _Rinkilä_? oliko sitä\nenää? Hän meni sinne, ja näki sitten haaroneen pensaston ja pari\nvankkaa paatta, jotka muodostivat portaat... niin, siinä oli se\n\"Rinkilä\" melkein kuin ennenkin. Vanhat penkit! Lankkuja oli kai\nmuutettu monta kertaa, mutta jalkakivet olivat samat kuin ennenkin.\nHän muisti, miten hän ennen oli nivellyt kättänsä tuohon terävään\nreunaan... Isähän istui aina penkin keskipaikkeilla ja hän päässä;\nsillä hänen täytyi alituiseen päästä katselemaan jotakin, joka\nhänestä oli erikoista... aina hän juosta vilisti kuivalle nummelle...\nEntä nummi? Se oli ihan entisenlainen, kuin silloin, juostessaan\nsiellä illan pimetessä kevein jaloin. Hän meni huvin vuoksi sinnekin\nja näki kiviä siellä täällä. Ne ehkä olivat samoja, joita hän ennen\nnosteli, nähdäkseen onkimatoja ja haarapyrstöjä ja muita toukkia.\n\nHän istuutui penkille ja katseli maisemaa. Tuolla oli saari, ja\ntuolla majakka; hän ei eroittanut sitä niin selvästi kuin ennen...\n\nHän palasi toista tietä ja tuli kirkkomaalle. Hän tiesi hyvin, missä\nhänen isänsä hauta oli. Joka vuosi hän oli lähettänyt rahaa haudan\nvaalijalle. Hän löysi sen viimein, mutta se oli hyvin huonosti\nhoidettu. Se oli pieni ja matala. Ellei siinä olisi ollut kiveä,\njonka äiti oli pystyttänyt, niin hän tuskin olisi sitä löytänyt. Hän\naikoi ryhtyä kiivaasti asiaan, kutsua haudankaivajan puheilleen ja\nkysyä, minkä tähden hän ei hoitanut sitä paremmin... Mutta hän jätti\nsen silleen. Hän tahtoi nyt olla yksin. Ei juttuja ja selityksiä.\n\nHän rupesi polvilleen haudan ääreen; koko silloinen aika lähestyi\nhäntä, ja hän otti sen vastaan. Hän oli siinä kauan; viimein\nhän nousi, otti vähän nurmea haudalta ja meni. Hän oli vanha ja\nyksinäinen.\n\nSeuraavana päivänä hän matkusti takaisin pääkaupunkiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEräänä talvena tuli hänelle se suru, että Janna kuoli. Janna,\ntaipumaton ja peloton, meni ja asettui levolle, kun ei enää jaksanut.\n\nJannan kuoleman jälkeen ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hän oli\npaljon kotona. Hän ei ollut luja jaloiltansa enää, ja hänen näkönsä\noli hyvin heikonnut. Kun hän kulki ulkona, sai hän kovin varoa, ettei\nhäntä sysitty tai ajettu päälle.\n\nJoskus tuli hänelle kuitenkin halu nähdä ihmisiä. Hänhän oli elänyt\nja työskennellyt heidän parissaan. Mutta koska häntä lapsena\nolivat johtaneet miehen kädet, joka oli lähestynyt kodittomia\nja rauhattomia, niin valitsi hän nyt ajan, jolloin yö levittää\npimeytensä ja päivänmelu vaikenee. Työn häiriötä siinä ei ollut,\npäivän huomioon-ottaminen oli kadonnut. Surut tuijottivat ihmisten\nsilmistä. Monet kulkivat yksin. Usea tahtoi piillä huomaamattomissa,\nja tuntea olevansa turvassa, pimeydessä. Ja siellä liikkui eräs\nelämästä kuollut. Päivän välinpitämättömien joukosta hän huomasi nuo\nikuisuutta tunnustelevat sielut.\n\nMonasti Jan näki tullessaan hänen luonaan henkilöjä, joita hän ei\ntuntenut. Ne olivat väkeä, joita hän oli tavannut kulullaan, tahi\njotka hän oli nähnyt istumassa tai nukkumassa puiston penkillä.\nKerran oli siellä köyhä akka, jonka hän oli löytänyt kadulta, toisen\nkerran lapsi, joka itki nälkäänsä. Jan sanoi: \"Rakas äiti. Ei köyhät\nja suruttomat siitä vähene. Mitä auttaa sinun puuhasi.\"\n\nÄiti vastasi: \"Voi se auttaa. Minä näen heistä, että se auttaa heitä.\nJa saattaa se auttaa minuakin. Kun ihmiset oppivat ymmärtämään,\nettä me elämme yhdessä tuottaaksemme toisillemme iloa, niin kuuluu\nmaailmassa suuri riemunhuuto.\"\n\nHän katseli usein isän papereja. Hän selaili niitä.\n\n\"Helvetti!\" luki niissä eräässä paikassa. \"Miksei sitä olisi?\nKaikesta näkee, että me olemme määrätyt tuskaan, että me olemme\nlangenneet vaivaan. Meidän ilomme: useimmiten utu-kuvia; meidän\npyyteemme perustuvat valheelle. Meidän nautintomme luo tuska.\nTuskat ovat loppumattomat, pohjattomat. Ja niitä on kaikkialla.\nSyntyessämme, kuollessamme. Kaikki viittaa kärsimykseen, helvettiin!\n\n\"Mutta eräs viittaa toisaanne. Se viittaa rauhaan ja sopu-sointuun.\nSe viittaa taivaasen: meidän _kaipuumme_ joka on iäinen, meidän\n_kiihkomme_ joka ei koskaan katoa. Sitä ei voi olla olemassa, ellei\njoku herättäisi sitä. Paju käyristyy lähteen puoleen, magneetti\nkääntyy pohjoiseen. Ihmisten kaipuu viittaa kirkastukseen.\"\n\nToinen lehti oli siihen liitetty, ehkä kirjoitettu samana päivänä.\n\n    Mut siksi usein korkeen uskon saan,\n    ett' ykskään rukous, kaipuu ei voi kuolla,\n    mi sielun-haavoistamme purkautuu.\n    Kas: jos on rukous, mi tääll' ei täyty,\n    siit' ikuisuuden kyyhkyt valkeet syntyy,\n    jotk' ylenevät, lentäin pimeydestä\n    hakien rauhan vihreit' öljypuita.\n\n    Niin, joka rukous, uni, vaivan-pyyde,\n    niist' ikuisuuden kyyhkysiä syntyy.\n    Jokainen hetki, kärsimämme maassa,\n    yön helmaan liitää, ja ne suurin parvin\n    kotihin suuntau, jonne mekin mennään,\n    kun ruumis kuolee, silmä ummistuu.\n\n    Ah, pian myöskin minä nähdä saan\n    ne kyyhkyt sieluni, mit lentoon läks.\n    Ne suurin parvin mua vastaan joutuu,\n    ja öljypuitten suhinan saan kuulla.\n\nEräänä uudenvuoden aattona Gunvor sairastui, ja kohta sen jälkeen\nhän kuoli. Hän ei kärsinyt paljoa taudissaan; sillä unta hän sai\nmelkein aina. Se suorastaan muodosti vartioston hänen ympärilleen.\nSilloinkin, kun hän oli valveilla, pysyi se hänen luonansa, mutta\nhieman loitompana. Se mumisi yksitoikkoista suhinaansa hänen\nkorviinsa, ja se kuumensi hänen poskiansa, niin että ne usein\npunoittivat kuin nuoren tytön.\n\nViime päivinä hälveni elämän vaihtelu ja levottomuus kokonaan\nhänestä. Mutta eräänä aamuna hän oli kuitenkin kyllin tajuissaan\nlausuakseen, että hän oli hyvin onnellinen. Ja hän sanoi Janille,\njoka istui hänen vuoteensa vieressä:\n\n\"Isän... Grögaardin, minä näin... ja viime yönä tuli Tora, ja hän\nnäytti iloiselta. 'Nyt minä kuolin viimeinkin', sanoi hän, 'minä olen\nennen ollut luonasi, Gunvor, ja pyytänyt sinua auttamaan minua...\nMinun oli vaikea olla... Minä en ollut kuollut... Elämä elettävä...\nei voi itse sitä lyhentää... en ollut kuollut... täytyi elää\nelettäväni... mutta minun täytyi kantaa kaksinkertaista taakkaa...\nMutta nyt minä olen kuollut, Gunvor, nyt olen minä kuollut!'\"\n\nJa sitten hän hymyili hurmaantuneena, kuten ollessaan nuori ja\nonnellinen...\n\n\"Ne tulevat kaikki... Isä, Grögaard, Tora... kaikki ne, joiden sydämet\nsykkivät... kaikki ne, jotka kuulevat ihmisten yllä suuren kohinan...\"\n\n\n\n"]