Kultakuilu

KULTAKUILU YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Kultakuilu. Tarina Keeshistä. Luottamustoimi. Ruskea Susi. Keltaliina. Totuutta vierova Nam-Bok. Kokka kohti länttä. Mörkö ja Keiju. Pakana.

ALKUSANA.

Pojat ihailevat aina sellaisia miehiä, jotka ovat eläneet suuria seikkailuita, ja oikein "seitsemännessä taivaassa" he ovat, kun moisia seikkailuita tarjotaan heille jännittävän tarinan muodossa. Sellainen "poikain mies" oli Jack London, jonka koko elämä oli katkeamatonta seikkailua maalla ja merellä. Hän oli nerokas kertoja ja kirjoitti miltei lukemattomia kirjoja. Jotkut niistä, kuten "Erämaan kutsu", "Aavoilla ulapoilla", "Merisusi" ja "Valkohammas", ovat jo saaneetkin tunnustusta oivallisina poikain kirjoina. Niiden lisäksi on monissa hänen kertomuskokoelmissaan paljon lyhyempiä tarinoita, jotka samasta syystä ovat erinomaisia poikain luettaviksi.

Tämän valikoiman julkaisija on suurella huolella kokoonpannut näistä lyhyemmistä kertomuksista tarinakirjan, jota poikain kannattaa "pureskella ja sulattaa", kuten Bacon Verulamilainen sanoo, – "kirjan, jonka kannattaa lukea alusta loppuun ja moneen kertaan ja aina tarkkaavaisesti." Minun vakaumukseni on, että pojat lukevat aivan liian vähän tällaisia kirjoja. Tahi ehkä pitäisi pikemminkin sanoa, että heillä on liian vähän tilaisuutta lukea sellaisia kirjoja, koska meiltä täyskasvuisilta niin usein jää tajuamatta, kuinka terävästi ja sukkelasti heidän ymmärryksensä lukiessa pystyy tekemään oikeat johtopäätökset tilanteista, joista me itse surkeasti erehdymme.

Toivomukseni on, että tämä valikoima päässe karkaisemaan poikien sekä sydäntä että ymmärrystä; että he näkemällä ja tajuamalla elämää ja luontoa Jack Londonin tavalla – parhaimmat ja kehnoimmat puolet ihmisluonnosta, jotka niin läheltä ja erottamattomasti hipovat iankaikkisuutta ja äärettömyyttä –, kehittävät sielunkykyjään, avaavat uusia akkunoita mielikuvitukselleen ja lisäävät uusia piirteitä ja värejä elämänihanteihinsa.

                                    Franklin K. Mathiews,
                                Amerikan Partiopoikain Liiton
                                    pääkirjastonhoitaja.

KULTAKUILU.

Kuilun viheriässä sydämessä kallioseinät väistyivät kauemma karusta laaksonpohjasta ja pehmensivät ääriviivojensa jylhyyttä luomalla keskelleen vähäisen varjoisan komeron ja täyttämällä sen ääriään myöten kaikella mahdollisella suloisuudella ja pyöreydellä ja pehmeydellä. Siellä vietti luonto ainaista lepoa. Yksinpä vallaton vuoripurokin katkaisi kuohuvan kulkunsa ja tyytyi muodostamaan tyynen lammikon. Polviaan myöten vedessä, pää nuokuksissa ja silmät puoleksi kiinni, kahlasi siinä punaturkkinen, haarasarvinen härkäpeura.

Lammikon toisella laidalla lähti suoraan vedenrajasta pienoinen niitty, viileä, ikivihreä nurmikko, joka ulottui ryppyotsaiseen kallioseinään kiinni. Vastakkaisella rannalla maa kohosi loivasti ylöspäin yhtyäkseen vastapäiseen seinämään. Hieno nurmi kattoi tuota rinnettäkin, kirjavanaan kukkia, helottavia punakelta- ja purppura- ja kultaläikkiä. Alapäästään kuilu oli ummessa. Sen perältä ei silmä erottanut vilahdustakaan laakson jatkosta. Kallioseinät nojautuivat toisiinsa jyrkästi, ja laakso päättyi jylhään kalliolouhikkoon, mikä sammalpeitteisenä piiloutui villiviinin köynnösten ja käppyräisten puunvesojen peittoon. Kanjoonin yläpäässä kohosi korkeutta kohti kallioita ja huippuja kantaen etäisellä laellaan mäntymetsää. Ja kaukana niiden takana ja yläpuolella kohosivat kuin taivaanrantaa piirtävinä pilviröykkiöinä Sierran ylväät huiput, joilla ikuinen lumi kimalteli väkevästi keskipäivän auringon tuimassa tulessa.

Kanjoonissa ei ollut pölyn hiukkastakaan. Lehdet ja kukat olivat neitseellisen puhtaat. Nurmikko oli ikinuorta samettimattoa. Lammikon yli nuokkuvat pumpulipuut lähettivät lumenvalkeita haituviaan leijailemaan tyveneen ilmaan. Rinteillä huokuivat manzanita-puiden kukat ilman ihan sakeaksi viininmakeista kevättuoksuistaan, ja niiden kokemuksesta viisastuneet lehdet alkoivat jo asettua kohtisuorasti lähestyvän suven palavuutta vastaan. Rinteen aukeilla kohdilla, manzanita-lehvikön luoman siimeksen reunoilla, huojui mariposa-liljojen huikaiseva kirkkaus kuni jalokivien välkkein hohteleva perhosparvi, joka yhtäkkiä on jähmettynyt kesken iloisinta lentoaan ja värisee aivan kuin jälleen lentoon pyrähtääkseen. Tuolla täällä metsän ilvehtijä, kirjava madrone-puu, jonka varsi vaihteli herneenvihreästä mataranpunaan, levitti suloista lemua suurista vahakellotertuistaan. Kermanvalkeita olivat nuo kellomaiset kukat, muodoltaan kuin suuria kielonkukkia, tuoksuen kevätajan koko hurmaavaa ihanuutta.

Ei käynyt tuulenvärettäkään. Ilma oli tuoksujen juovuttama. Tuo lemujen makeus olisi ollut ellottava, jos ilma olisi ollut raskas ja kostea. Mutta ilma oli ohutta ja terävän kuivaa. Se oli aivan kuin ilmakehäksi muunnettua tähden valoa, jota päivä puhkoi ja lämmitti ja kukkientuoksut kyllästyttivät.

Silloin tällöin välähti yksinäinen perhonen edestakaisin valon ja varjon välillä. Ja kaikkialta kuului vuorimettisten matalaa ja uneliasta surinaa – noiden juhlakemuja pitäväin herkuttelijain, jotka lykkivät hyvänsuovasti toisiaan alas kukan laidalta, joutumatta sen lujempaan käsirysyyn. Ja niin vienosti liplatteli ja tiukkuili pieni puro uomassaan laakson pohjassa, että se vain silloin tällöin sai solinansa kuuluviin. Veden ääni oli kuin uneliasta kuiskailua, milloin katketen hiiskumattomaan mietiskelyyn, milloin taas heräten ja jokeltaen jotakin.

Kaikki oli kuitenkin liikkeellä tuolla kanjoonin sydämessä. Auringonsäteet ja perhoset leijailivat edestakaisin puitten välillä. Mettisten hyrinä ja puron solina oli äänen liikettä. Ja kaikki nuo äänen ja värien liikkeet tuntuivat kutoutuvan yhteen ihmeelliseksi, väräjäväksi kudelmaksi, tuon paikan ominaishengeksi. Se oli rauhan henkeä, mutta ei kuolemaa huokuvaa, vaan tyynesti sykkivää elämää, se kertoi hiljaisuudesta, joka ei ollut äänettömyyttä, liikunnasta, joka ei ollut toimintaa, levosta, joka värisi olemassaoloa, missä ei ollut väkivaltaista taistelua ja vaivaa.

Punaturkkinen, haarasarvinen härkäpeura tajusi paikan ylevän rauhallisuuden lekotellessaan liikumattomana polvia myöten viileässä, varjoisessa lammessa. Ei ollut paarmoja eikä sääskiä sitä ahdistelemassa, ja se oli tämän syvän rauhan raukaisema. Joskus sen korvat liikahtelivat, kun puron ääni heräsi kuiskailemaan; mutta se oli laiskaa liikettä, sillä peura tajusi, että vesi äänteli vain taas kielaammin huomatessaan nukahtaneensa.

Mutta äkkiäpä peuran korvat ensin luimistuivat ja sitten heristyivät kiihkeinä uutta ääntä kuuntelemaan. Sen pää kääntyi kanjoonin alarinnettä kohti. Sen herkästi väräjävät sieraimet nuuskivat ilmaa. Sen silmät eivät kyenneet puhkaisemaan vihantaa lehväverhoa, jonka kätköön puro katosi, mutta sen korvat erottivat ihmisäänen. Se kuulosti yhtämittaiselta, yksitoikkoiselta laululta. Kerranpa peura kuuli metalliesineenkin kalskahtavan kovaan kallioon. Pärskäisten se hypähti pystyyn ja ponnahti ilman halki vedestä samettivihreälle nuorelle nurmelle, missä se sitten taas heristi korviaan ja nuuski ilmaa. Sen jälkeen se hiipi pienen niityn poikki, pysähtyen tavantakaa kuulostamaan, ja hävisi viimein ihan huomaamattomasti kanjoonista, kevytjalkaisena ja äänettömästi kuin henkiolento.

Teräskavioidcn helskettä kallioperää vasten alkoi sitten kuulua selvästi, ja miehen laulava ääni kajahteli yhä kovempaa. Se kohoili ja laski tasaisesti virren tapaan, ja vihdoin alkoivat erottua sanatkin:

    "Vaikk' halkeis maa, vaikk' meri
    sun allas kuohuisi,
    ja punaisna kuin veri
    taivaskin palaisi,
    ei Herra sua heitä
    vaaroihin hukkumaan;
    sua vie hän myrskyn teitä,
    vaan suojaa voimallaan.

    Hän antaa aamun koittaa,
    yön pimeän hälvetä,
    valonsa armaan voittaa,
    auringon yletä;
    Hän, Isä valkeuden,
    kointähden edestuo,
    osoittaa laupeuden,
    taas uuden päivän suo."

Vierivien kivien kolina säesti laulua, ja hiljaisuuden henki kaikkosi laaksosta suinpäin pakenevan punaturkkisen peuran kintereillä. Vihreä lehvikköseinä jakaantui kahtia, ja aukosta kurkisteli miehennaama nurmikkoa ja lammenpintaa ja vastapäistä notkonrinnettä. Tulija näytti olevan hyvin vikkelätuumainen mies. Yksi ainoa pitkä, kaikkea tarkkaileva katse tuntui antavan hänelle nopean yleiskäsityksen laaksosta, sitten hän siirtyi katselemaan sen yksityispiirteitä. Ja vasta sen jälkeen avautui hänen suunsakin hihkaisemaan hyvin vilkkaan ja juhlallisen arvostelun:

"Kattos vietävää ja kurkista tarkoin! Ootkos ennen mokomata nähnyt? Puita ja vettä ja ruohikkoa ja pehmoinen rinne. Onpa siinä oikea kullankaivajan kaalimaa ja eränkävijän ilonpito! Katvetta väsyneelle miehelle ja rebevätä laidunta nälkäiselle juhdalle! Kelpaapas tässä!"

Hän oli ahavanpolttama mies, jonka rattoisaa huumoria kuvastavilta kasvoilta saattoi lukea hänen aivojensa askartelun yhtä helposti kuin tuulen kareet äsken vielä tyyneltä vedenpinnalta. Ajattelu näkyi hänelle olevan aivan näkyväistä toimintaa. Kasvojen ilme vaihteli alituisesti uusien ajatuskuvien vaikutuksesta. Harva ja takkuinen tukka oli samaa epämääräistä ahavan karvaa kuin kasvotkin. Miehen koko elonväri tuntui keskittyneen hänen silmiinsä, jotka olivat säpsähdyttävän siniset. Ja samalla päilyi noissa silmissä ikuinen nauru ja ilonvälke; ensi katsannolta niistä kuvastui lapsen huoletonta hilpeyttä ja naiivia ihmettelyä, mutta tuon hilpeyden takaa saattoi havaita tyyntä itseluottamusta ja voimakasta määrätietoisuutta, jota vain elämä ja kokemus ja maailmantuntemus voivat ihmiselle antaa.

Villiviinin ja köynnöskasvien aukeamasta hän lennätti edeltäkäsin nurmikolle kullankaivajan kuokan ja lapion ja huuhtelupannun. Sitten hän ryömi itsekin esiin. Hänellä oli yllään virttyneet liivihousut ja musta pumpulipaita, jaloissa järeästi nauloitetut saappaat ja päässä kehno hatturisa, jonka kupuun ja lieriin monet myrskyt ja sateet ja helteet ja nuotiosavut olivat painaneet lähtemättömät merkkinsä. Hän seisoi suorana, katsellen silmät selällään edessään aukeavaa pikkuparatiisia ja hengittäen väräjävin sieraimin sen lämmintä, makeaa tuoksua. Hänen silmänsä siristyivät nauraviksi siniviivoiksi, kasvot kurtistuivat sataisiin ryppyihin pelkästä rajattomasta ilosta, ja huulet värähtelivät hymyillen, kun hän uudelleen hihkaisi kovaa:

"Sulivei-sumfirallaa, mutta tätäkös kelpaa haistella! Puhukaa te muut hajuvesitehtaista – ei niistä mitään tämän rinnalla!"

Hänellä tuntui olevan itsepuhelun sekä lahja että tarve. Hänen vilkkaat kasvonsa pystyivät kyllä ilmaisemaan jokaisen aivoissa kulloinkin ailehtivan ajatuksen, mutta hänen kerkeä kielensä ei jäänyt paljoakaan jälkeen kilpajuoksussa.

Mies paiskautui pitkäkseen lammikon reunalle, hautasi kasvonsa viileään veteen ja joi pitkään ja nautitsevasti. "Sekös maistui!" hän huokasi, kohotti päätään ja tuijotti lammen poikki vastakkaiselle rinteelle, pyyhkäisten suutaan kädenselällä. Tuo mäenrinne tuntui kovin kiinnittävän hänen huomiotaan. Maaten yhä vatsallaan hän tutki kauan ja huolellisesti harjun muodostusta. Asiantuntevasti ja harjautuneesti vaelsivat hänen silmänsä rinnettä ylöspäin kanjoonin rosoiseen seinään ja siitä samaa tietä takaisin lammikon reunaan. Hän kompuroi pystyyn ja alisti mäerinteen uuden arvostelevan tarkastelun alaiseksi.

"Eipä näytä hullummalta", kuului lopputuomio, ja hän kokosi kullankaivajantarpeensa nurmikolta.

Hän kulki puron yli lammikon laskun kohdalta, hypellen ketterästi kiveltä kivelle. Toiselle puolelle tultuaan hän irroitti vesirajasta lapiollisen märkää rantaliejua ja heitti sen huuhtelupannuun. Hän kyyristyi kyykkysilleen ja pidellen sangasta molemmin käsin upotti pannun muutaman kerran virtaavaan veteen. Sitten hän alkoi huljutella pannua käsissään, niin että lieju tuli pyörivään liikkeeseen ja vesi alkoi nousta pinnalle. Sen mukana seurasi raskaampia pohjarakeita, jotka hän taitavasti pannua käsittelemällä ja tuon tuostakin veteen huuhtaisemalla sai vyörymään reunan yli. Pariin otteeseen hän lakkasi huljuttamasta ja noukki sormin isoimmat kivennokareet pois.

Pannun sisällys väheni siten vähenemistään, kunnes pohjaan jäi ohuelti vetelää liejua ja hienointa hiekkaa. Sitä hän rupesi käsittelemään oikein harkitun huolellisesti. Vihdoin ei pannuun näyttänyt jääneen muuta kuin silkkaa vettä; mutta kun hän näppärällä pyörittävällä liikkeellä ruiskautti veden ulos, oli pohjalla hienon hieno kerros mustaa pohjamujua. Sitä hän kumartui tarkasti katselemaan. Keskellä kimalteli pienoinen kullanvärinen hiutale. Hän kallisti pannunreunaa puroon, niin että se ryyppäsi vähän vettä, huljautti sitten jälleen pannua, niin että vesi pani pohjasakan sekaiseksi, ja jäi taas odottamaan selkenemistä. Toinen pienen pieni kultahitunen palkitsi hänen vaivansa.

Huuhtelu oli tällöin käynyt harkitun hienoksi ja huolelliseksi – paljoa huolellisemmaksi kuin tavallisessa tunnustelevassa "prospäkkäri"-huuhdonnassa oli tapana. Hän huuhteli mustasta pohjasakasta pienen erän kerrallaan pannun reunalle. Jokaista erää hän tutki mitä perinpohjaisimmin, niin että hänen silmänsä tarkasti jok'ikisen pienoisen hiekkarakeen, ennenkuin hän salli sen vierähtää reunan yli puroon. Arkaillen ja aivan kuin kademielin hän päästi aina uuden sirusen näkyvistään, kunnes reunalle ilmestyi nuppineulannupin kokoinen kultarae, jonka hän sukkelasti pyörähdytti takaisin pohjalle. Samalla tapaa hän sai taas uuden kultanokareen näkyviin ja sitten vielä yhä uusia. Aivan äidillistä huolta hän piti tuosta kultaisesta pienoiskarjastaan, paimennellen nokareita niin tarkoin, ettei ainutkaan päässyt livahtamaan huuhteluveden mukana reunan yli. Vihdoin ei pannun pohjalla ollut enää muuta kuin kultarakeet. Hän laski ne, ja sitten hän kaiken työnsä ja uurastuksensa päätökseksi lennätti ne lopun veden mukana kauas puroon.

Mutta hänen sinisistä silmistään paistoi tyydytyksen ja ahneuden välke, kun hän raskaasti oikaisi kuoleutuneet polvensa ja kohosi pystyyn. "Seitsemän yhdessä pannullisessa", hän mutisi ääneen, lausuen siten lopputuloksen uuraasta työstään, jonka hedelmät hän oli niin huolettomasti heittänyt menemään. "Seitsemän, jop!" hän toisti, aivan kuin tahtoen painaa tuon luvun lähtemättömästi muistiinsa.

Hän seisoi liikkumattomana pitkän aikaa, tähystellen tarkoin edessään olevaa veteen viettävää rinnettä. Hänen silmissään paloi vasta virinneen uteliaisuuden hehku. Niiden silmien tuikeassa siristyksessä ja tuhahtelevain sierainten värähtelyssä oli samaa vainuavaa tarkkuutta kuin riistaa ajavassa metsänpedossa, joka on odottamatta osunut aivan tuoreille jäljille.

Hän seurasi puron juoksua muutamia askeleita alemmaksi ja pysähtyi koppaamaan pannuunsa uuden lapiollisen pohjamutaa.

Jälleen alkoi uusi huolellinen huuhdonta, uusi ahnas kultarakeiden kokoilu, ja taaskin hän lopulta lennätti saadun jäännöksen takaisin veteen. Tällä kertaa oli saalista ollut vähemmän. "Kolme, neljä – viisi", hän mutisi ja toisti jälleen painavasti: "Viisi!"

Hän ei taaskaan malttanut olla arvostelevasti vilkaisematta mäenrinteeseen, ennenkuin uudestaan täytti pannunsa liejulla. Yhä väheni hänen kultainen saaliinsa. "Neljä – kolme – kaksi – kaksi – yksi", kuuluivat hänen painokkaasti lausumansa lopputulokset, mikäli hän eteni puronvartta alaspäin. Mutta kun lopulta yksi ainoa pienoinen rae nousi näkyviin hänen uurastustensa palkaksi, pysähtyi hän ja rakensi pienen nuotion kuivista risuista. Siihen hän työnsi huuhtelupannunsa ja kuumensi sitä tulella, kunnes pohja paistoi ravunsinisenä. Silloin hän kohotti pannun aivan nenänsä tasalle ja tutki sisällystä mitä tarkimmin, nyökäyttäen lopuksi tyytyväisenä päätänsä. Senväriseltä pohjalta ei hienoisinkaan kultahitunen olisi jäänyt häneltä huomaamatta.

Yhä puronvartta kulkien hän huuhteli uudelleen. Taaskin oli tuloksena yksi ainoa kultahiukka. Kolmannessa pannullisessa ei ollut kultaa ollenkaan. Mutta siihenkään tyytymättä hän huuhteli vielä kolme pannullista, kulkien joka kerran vain jalan verran matkaa eteenpäin. Kaikki kolme pannullista olivat tyhjiä, mutta tuo tulos ei näyttänyt häntä lainkaan masentavan, vaan päinvastoin ilahduttavan. Lennätettyään viimeiset sakat pannustaan hän kohosi pystyyn, löi kämmenellään polveensa ja hihkaisi riemuiten:

"Jollei täm' oo totisinta totta, niin pommittakoon ukko Ylijumala mun päätäni märänneillä omenilla!"

Palaten siihen kohtaan, mistä oli aloittanun huuhtomisensa, hän rupesi työskentelemään vedenvartta ylöspäin. Aluksi hänen saaliinsa eneni – eneni kerrassaan suunnattomasti. "Neljätoista – kahdeksantoista – yksikolmatta – kuusikolmatta", kuluivat hänen päähänpänttäyksensä. Aivan lammikon yläpäässä hän tapasi kaikkein runsaimman pannullisensa – viisineljättä nokaretta.

"Olisipa melkein kannattanut korjata säilöön", tuumaili hän vähän kuin kaduskellen, kun oli laskettanut tuonkin saaliinsa menemään veden mukana.

Aurinko kiipesi kiipeemistään keskitaivaalle. Mies ahersi väsymättä. Pannullisen toisensa jälkeen hän huuhteli virran yläjuoksua pitkin, ja kerta kerralta kutistui hänen saaliinsa yhä pienemmäksi.

"Onpa tämä melkein liiankin koreata totta ollakseen – onpa tottavie jo melkein liiankin koreata", hän hihkaisi, kun liejusta ei noussut näkyviin enempää kuin yksi ainokainen kultarae.

Ja kun seuraavat pannulliset eivät tuoneet edes senkään vertaa esiin, oikaisi hän jälleen selkänsä ja arvosteli ylen tyytyväisin katsein mäenrinnettä.

"Ah-haa, herra Kultarako!" hän huusi aivan kuin jollekin näkymättömälle kuulijalle, joka piileskeli jossakin mannun alla rinteen puolella. "Ah-haa, hyvä herra Kultarako! Minä pääsen kiinni sinuun, heh, minä pääsen kiinni sinuun, pääsen varmastikin kiinni sinuun vietävää! Kuuletko, mitä mä sanon, herra Kultarako? Minä kaivan sinut ilmoille yhtä varmasti kuin tämä mun pääni ei ole mikään kaalinpää!"

Hän kääntyi ympäri ja mittasi katseellaan, missä asemassa aurinko oli pilvettömällä, syvänsinisellä taivaalla. Sitten hän kulki kanjoonin pohjaa pitkin, noudattaen koko ajan vedenrajassa kulkevia lapionsa jälkiä. Hän meni lammikon alapäässä puron yli ja katosi vihreän lehvikön pimentoon. Mutta perin vähän tuntui olevan toiveita siitä, että laakson henki olisi päässyt uudelleen asettumaan ikirauhaansa ja uuvuttavaan hiljaisuuteensa, sillä miehen ääni, hänen vuoroon virrenvärssyä, vuoroon jotakin laulunrenkutusta vedellessään, kumahteli edelleen pitkin kanjoonin uomaa, merkiten sen hänen valtapiiriinsä kuuluvaksi.

Kotvan kuluttua hän palasi, ja hänen tuloaan säesti kova rautakenkäin helinä, kun ne iskivät solan kallioperään. Vihreä lehvikkö, joka kuin mikäkin esirippu sulki solan suun, joutui ankaraan liikkeeseen. Se huojui edestakaisin kuin sen takana olisi ollut käymässä temmellys, ja kuului metallin kalsketta ja vierivien kivien kuminaa. Miehen ääni kajahti kimakkana ja terävänä. Iso ruumis tuntui läähättäen ja ähkien työntyvän viidakon läpi. Kuului kahinaa ja ryskettä, ja putoilevien lehtien sateessa törmähti hevonen näkösälle. Sillä oli selässään kuorma, josta viipotti alas villiviinin varsia ja piikkikasvien katkenneita oksia. Juhta tuijotti ällistynein silmin edessään leviävää ihanaa näyttämöä, jolle se niin väkivaltaisesti oli työnnetty; sitten se notkisti päänsä ja rupesi tyytyväisenä pureksimaan nuorta pehmeää nurmea. Toinenkin hevonen tuli kumahdellen ja ryskien esiin. Sen kaviot lipesivät sammaleisella kalliolla, ja se hiihti hirnuen ja korvat luimussa alaspäin, kunnes kaviot kävivät nurmikon kimmoiseen pintaan. Sillä ei ollut taakkaa selässään, vaan koreanuppinen meksikolaissatula, jonka naarmuiset ja virttyneet sivut osoittivat pitkäaikaista käyttämistä.

Mies kömpi esiin viimeisenä. Valiten nopein katsein itselleen leiripaikan hän irroitti kuorman ja satulan juhtiensa selästä ja päästi nämä vapaasti liekaan. Sitten hän purki kuormasta esiin ruokaa ja keittokasarin ja kahvipannun, keräsi sylillisen kuivia risuja, kokosi muutamia kiviä liesipaikaksi ja rupesi tekemään tulta.

"Kas vain, mikä nälkä minulla onkin", puheli hän itsekseen. "Pureksisin vaikka rautasaranoita ja hevosenkengännauloja, ja 'kiitos kaunis, hyvä rouva, uudesta annoksesta'!"

Hän oikaisihe pystyyn ja tapaili tulitikkuja liivihousujensa taskusta, silmät koko ajan tähdättyinä lammikon toisella puolella olevalle rinteelle. Sormet olivat jo tavoittaneet tulitikkulaatikon, mutta liukuivat tyhjinä takaisin. Miehen kasvoista saattoi hyvin lukea hänen epäröintinsä. Hän silmäsi vuoroin keittohommaansa, vuoroin houkuttelevalle mäenrinteelle.

"Käynpähän vielä kerran kurkistamassa tuolle puolelle", päätteli hän, ollessaan jo puolitiessä puron polkukivillä.

"Eihän tässä juuri paljoakaan järkeä ole", lisäsi hän puolustelevasti, "mutta eipähän ruokakaan pilaannu, vaikka se saa vähän odottaakin."

Vähän matkan päässä ensimmäisestä huuhtelulinjastaan hän aloitti uuden linjan. Aurinko painui läntisen taivaanrannan taa, varjot pitenivät, mutta mies aherteli yhä huuhdellen pitkin uutta linjaansa. Sitten hän aloitti yhä uusia uria. Hän työskenteli mäenrinnettä vinosti ylöspäin. Jokaisen linjan keskipalkoilta hän sai runsaimman saaliin huuhtelupannuun, kun taas linjojen päissä ei näkynyt keltaisen kullan merkkiäkään. Ja mitä pitemmälle hän rinnettä nousi, sitä lyhyemmiksi kävivät linjat. Kun pani merkille, kuinka säännöllisesti linjojen pituus lyheni, niin saattoi päätellä, että jossakin kohtaa mäen rinnettä viimeinen linja tulisi niin lyhyeksi, ettei sen pituudesta juuri voisi puhuakaan ja että sen takana huuhtelu pysähtyisi vain yhteen pisteeseen. Täten, tuli huuhtelun jälki muodostamaan nurinkäännetyn V-kuvion. "V":n kyljet merkitsivät kultapitoisen sora-alueen ulkoreunoja.

"V":n kärki oli ilmeisesti se päämäärä, johon mies kaikella tällä touhullaan pyrki. Usein kulki hänen katseensa pitkin kuvion sivuja ja sitten kummun huippua koettaen keksiä pinnalta päin, missä tuo salaperäinen kärkipaikka mahtaisi sijaita ja missä siis kultapitoinen sora loppuisi. Siinä salatussa kohdassa asusti se salaperäinen "kukkaro", jota mies etsi aherruksensa päämaalina ja jolle hän tavantakaa maltittomana huusi:

"Joudupas jo esiin sieltä, herra Kukkaro! Olepa niin vietävän kiltti, että paljastat itsesi minulle."

"No hyvä", saattoi hän sitten malttuneemmin lisätä. "No hyvä, Kukkaro-herraseni! Minunhan asiani on tulla sinun luoksesi ja kiskoa sinut päivänvaloon. – Ja sen minä teenkin! Niin, totta totisesti sen vielä teenkin!" kuului sitten jälleen äänensävy uhkaavampana.

Jokaisen sorapannullisen hän vei alas purolle huuhdottavaksi, ja mitä korkeammalle hän pääsi rinnettä ylös, sitä runsaammaksi kävi pannun sisällys, kunnes hän alkoi kerätä kultarakeita tyhjään vehnäjauhopussiin, jota hän kantoi huolimattomasti rintataskussaan. Niin ahkerasti hän uurasti, ettei joutunut huomaamaan edes iltahämärän tuloa. Vasta sitten kun ei voinut enää erottaa kultakiillettä pannun pohjalta, hän äkkäsi, että oli jo myöhäinen. Silloin oikaisi hän rutosti selkänsä. Lapsellisen ihmetyksen ja miltei taikauskoisen hartauden ilme näkyi hänen naamallaan, kun hän huudahti:

"Herra siunatkoon mun sieluani, kun olin ihan unohtaa päivällishommat!"

Hän hoippuroi yöpimeässä puron poikki ja sytytti ettonetulen. Ohukaiset, käristetty silava ja eilisestä jääneet pavut maistuivat mainioilta. Sitten hän poltti iltapiipullisensa hiiltyvien kekäleiden ääressä, kuunnellen yön hiljaisia ääniä ja katsellen kuutamon kultaa, jota laaksoon virtasi solan perältä. Sitten hän valmisti vuoteensa pehmeään nurmeen, kiskoi raskaat saappaat jalastaan ja veti makuuhuovat aina leukaan asti. Hänen kasvonsa paistoivat aivan valkoisilta kuunvalossa – melkein kuin ruumiin kasvot. Mutta tuo elottomalta näyttävä ruumis tiesi ihanan ylösnousemuksen odottavan, sillä äkkiä mies kavahti toiselle kyynärpäälleen ja silmäsi puron yli vastapäiselle rinteelle.

"Hyv'yötä, herra Kukkaro", murahti hän uneliaasti. "Hyv'yötä sinullekin!"

Hän nukkui sikeästi yli harmajan aamuhämärän, kunnes auringon suoraan tulevat säteet paistoivat hänen suljettuihin silmäluomiinsa, jolloin hän heräsi hätkähtäen ja tuijotteli kuin pökertyneenä ympärilleen, kunnes todellisuudentajunta vähitellen palasi hänen mieleensä ja hän saattoi ajatuksissaan yhdistää tämänaamuisen olemassaolonsa eilispäivän elämyksiin.

Pukeutumishommiin ei kuulunut sen enempää kuin saappaitten vetäminen jalkaan. Sitten hän katseli vuoroon tyhjään nuotiosijaan, vuoroon eiliselle työmaalleen, epäröi siunaaman ajan, mutta voitti sitten kiusauksen ja rupesi tekemään tulta.

"Pysy housuissasi, Bill; pysy siivosti housuissasi", tyynnytteli hän itseään puolittain häveten äskeistä epäröimistään. "Mitäpäs tässä ränttää liika hoppukaan? Ei kannata liikoja reistailla ja rimpuilla. Kyllä se herra Kukkaro siellä säilyy, niin ettei tarvitse suotta hätäillä. Ei se tiehensä juokse, sillä aikaa kun haukkaat aamiaispalaa. Ja eipähän taitaisi olla pahitteeksi, vaikka kävisit katsomassa vähän tuorettakin einepalaa itsellesi. Niin että alapa nyt vain lähteä tästä!"

Hän leikkasi vedenrajasta lyhyen vavan ja kaivoi taskustaan esiin palan siimaa ja rähjäytyneen onkivehkeen, joka parempina aikoinaan oli toimittanut lohiperhosen virkaa.

"Jokohan nuo maistaisivat näin aamutuimaan?" hän mutisi epäröivästi itsekseen, heittäessään siimansa ensimmäisen kerran lammikkoon. Ja tovin perästä kuului hänen riemullinen huutonsa: "Enkös mä tuota jo arvellutkin, jop!"

Tuhlaamatta niukkaa aikaansa kalan väsyttämiseen hän heilautti sukkelalla ja voimakkaalla tempauksella vedenkalvosta salamana leimahtavan kymmentuumaisen lohenmullon. Nostamalla yhtäperää vielä kolme samanlaista oli mies hankkinut itselleen mainion maittavan aamiaisen. Kun hän sitten murkinoituaan asteli polkukiviä puron poikki työmaalleen, pysähdytti hänet keskelle tietä äkillinen mielenjohde.

"Eiköpähän mun pitäisi käväistä vähän katsastamassa puron alajuoksun vartta?" hän tuumiskeli. "Eihän tiedä, mitä rehvanoita saattaa täällä päin hiipiä nuuskimassa jälkiäni."

Mutta sitten hän kuitenkin jatkoi matkaansa, ja muristen katuvaisesti: "Olisipahan minun sittenkin pitänyt käydä katsastamassa", unohti hän koko ajatuksen ja uppoutui työhönsä.

Vasta hämärän tultua hän jälleen lopetti ahertamisen ja oikaisi ruhoaan. Ristiluita särki kovin kokopäiväinen kumarassaolo, ja hieroen kapinallisia lihaksiaan älähti mies kummeksivasti:

"No, ei mun päiviäni! Jopahan taasen unohdin koko päivällishomman! Jollen pidä varaani, tulee minusta kuin mikäkin nälkäkurki."

"Kultakukkarot ovat lemmon houkuttelevia kapineita, niin että ihminen niiden vuoksi voi mitämaks unohtaa kaiken muun", päivitteli hän iltayöstä, pujahtaessaan makuuhuopiinsa. Eikä hän taaskaan unohtanut hihkaista vastapäiselle mäenrinteelle: "Hyv'yötä, herra Kukkaro! Nuku makeasti!"

Noustuaan tällä kertaa kilpaa auringon kanssa ja hotkaistuaan nopeasti niukan aamiaisen kävi mies toimekkaasti työhön. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen kuume, jota huuhtelupannullisten yhä enenevä kultapitoisuus ei suinkaan vaimentanut. Hänen poskillaan oli muutakin punoitusta kuin auringon ja ahavan antama, ja ajan ja vaivan ja jäsentensäryn hän tuntui hurmioissaan kokonaan unohtavan. Täytettyään pannunsa soralla hän riensi juoksujalkaa purolle huuhtelemaan sitä eikä malttanut olla juoksematta takaisin palatessaankin, vaikka keuhkot ylämäessä kävivät ja huohottivat kuin palkeet.

Hän oli siten päässyt satasen metrin päähän vedenrajasta, ja ylösalaisin käännetty "V" näytti saavan lopullisen hahmonsa. Sen sivujen välinen kultapitoinen sora-alue kapeni kapenemistaan, ja mies punnitsi mielessään, missä kohden mäenrinteessä kärki olisi.

"Justiinsa pari metriä tuon manzanita-pensaan yläpuolella ja metrin verran siitä oikealle", kuului hänen lopullinen päätelmänsä.

Sitten valtasi hänet ylivoimainen kiusaus. "Ihan nokkasi kärjessähän se tuossa istuu!" purskahti hän hätäisesti puhumaan, jättäessään vaivalloisen urankaivamisensa ja karatessaan päättelemäänsä kärkeä kohti. Hän täytti pannunsa pintasoralla ja juoksi purolle sitä huuhtomaan. Ei ainuttakaan kultamunia noussut näkyviin. Hän kaivoi syvemmälti, kaivoi ja huuhteli kymmenisen pannua, saamatta vaivansa palkkioksi rahtustakaan keltaista kiiltoa. Häntä harmitti hätäilynsä, ja hän syyti raivoisia solvauksia itselleen. Sitten hän alistuvasti palasi keskirinteelle ja aloitti jälleen urankaivun.

"Hitaasti hyvää tulee, Bill, hitaasti hyvää tulee, etkös sitä vielä tiedä!" morkkasi hän edelleen katuvaisesti itseään. "Et sinä ole ennenkään onnenpotkauksia liikaa saanut, pitäisihän sinun se jo olla oppinut. Jo on aika viisastua, hyvä mies. Hitaasti ja vakaasti jotakin syntyy, siihen sinun tulee tyytyä. Niin että panekin se tästä lähtien mieleesi!"

Sitä mukaa kuin "V":n kyljet lähestyivät toisiaan otaksuttua kärkeä kohti, kasvoi kultauran syvyys. Kultaa kuljettava suoni painui yhä alemma mäkirinteeseen. Vasta kolmen neljäsosan metrin syvyydeltä tapasi mies pannuunsa kultapitoista soraa. "V":n latvoilla hän oli löytänyt hienoja kultahiukkasia vedenrajasta nurmenjuurista. Mitä korkeammalle hänen uransa nousi rinnettä ylös, sitä kauemma painui kulta pinnan alle. Mutta kolmea jalkaa syvän uran kaivaminen koesoran saamiseksi pannuun alkoi jo olla miehelle aika urakka – varsinkin kun otti huomioon, että kuvion kärkeen noustessa täytyi kaivaa samanlaisia kuoppia lukemattomia. "Sammakko sen ties, kuinka syvälle se oikein sukeltaakaan", ähkäisi hän hetken levätessään ja hieroskellessaan sormin kirveleviä kupeitaan.

Kultakuumeen hiuduttamana, särkevin selkärangoin ja jäykistyvin jäsenin mies käytteli kuokkaa ja lapiota itsepäisen sitkeästi. Hänen edessään oli siloinen nurmenrinta, jolla tuhannet väkevätuoksuiset kukat heloittivat ja huojuivat. Hänen takanaan oli hävityksen kauhistus. Mäenrinne näytti kuin tulivuorenpurkauksen repimältä. Hänen hidas tonkimisensa oli kuin jonkin taruhirviön kamalata jälkeä.

Vaikka kultasuonen painuminen hidastuttikin miehen aherrusta, palkitsi pannujen yhä kasvava kultapitoisuus runsaasti hänen vaivansa. "20 senttiä – 30 senttiä – 50 senttiä – 60 senttiä", arvioi hän lohdullisin mielin sorapannullisten sisältöä, ja kun hän iltapimeässä huuhteli viimeisen pannullisensa, tuotti se hänelle kokonaisen dollarin arvosta kultahietaa.

"Ettei vain nyt joku roikale satu minun miekkosen jäljille", murahti hän unisena peittäen päänsä huppuun makuuhuopiin.

Äkkiä hän kavahti istualleen. "Bill", huusi hän tuimasti itselleen. "Kuule nyt tarkkaan, Bill, mitä sinulle sanon! Huomenaamulla sinun pitää olla kerkeä jaloiltasi; heti aamuvarahin, ymmärrätkö, on sinun katseltava tarkoin ympärillesi tässä hornan paratiisissa. Huomenna varahin, ettäs muistat!"

Hän haukotteli ja silmäsi vielä kerran näkemättömin silmin vastapäiselle rinteelle. "Hyv'yötä, Kukkaro herranen!" hän murahti.

Aamulla hän oli kerinnyt murkinoida jo ennen auringonnousua ja lähtenyt vakoiluretkelleen sen ensimmäisten säteiden seurassa. Rivakasti hän ponnisteli ylöspäin kanjoonin rapautunutta rinnettä, joka antoi alinomaa myöten jalkain alla. Rinteen laelta avautui jylhä yksinäisyys joka puolelle hänen ympärilleen. Niin pitkälti kuin silmä jaksoi nähdä, hiihti mäki- ja vuorijonoja toinen toisensa takana loppumattomiin saakka. Idässä hänen katseensa kantoi etäiseen, lumiharjaiseen Sierraan saakka – tuohon valtavaan emävuoreen, jonka selkärangasta vuorihaaranteet urkenivat pohjoista ja etelää kohti säännöllisin välimatkoin kuin jättiläiskäärmeen kylkiluut. Vastakkaisella puolella, lännen mailla, ylänteet madaltuivat pyöreiksi, pehmeiksi maakummuiksi, ja ne vuorostaan painuivat taivaanrantaa piirtäväksi laaksolakeudeksi, jonka ulommainen pää peittyi sinervään utuharsoon.

Ja koko tuolla äärettömällä alalla ei miehen silmä voinut keksiä jälkeäkään ihmisestä eikä ihmistöistä – lukuunottamatta hänen oman raatelunsa uhriksi joutunutta mäenrinnettä. Mies katseli kauan ja tarkkaan. Kerran hän oli etäällä oman kanjooninsa alajuoksun varrella huomaavinaan hienoisen savuhattaran. Hän jännitti katsettaan ja tähysti vieläkin tarkempaan ja päätteli sitten nähneensä vain kanjoonin purppurankarvaisen seinän värikuvastuksen.

"Hei, kuuletkos, herra Kukkaro!" hihkaisi hän alas paratiisilaaksoon. "Nousetkos jo viimeinkin nukkumasta, viikon unta ottamasta! Minä tulen herättelemään sinua, kuuletkos, minä tulen herättelemään sinua!"

Hänen ensimmäinen pannullisensa antoi sinä aamuna runsaasti kahden dollarin arvosta puhdasta kultaa. Se oli otettu "V":n keskiuomasta. Sen molemmilla puolilla pannujen kultapitoisuus nopeasti väheni. "V":n kyljet lähenivät toisiaan hyvin nopeasti. Kärjen saattoi päätellä olevan vain muutaman metrin päässä. Mutta kultasuoni painui yhä syvemmälle maaperään, ja uraaminen kävi entistä työläämmäksi. Varahin iltapäivällä hän sai kaivaa koekuoppansa aina puolentoista metrin syvyyteen, ennenkuin tapasi pannuunsa kultapitoista soraa.

Sillä tapaa kultaurasta oli vähitellen tullut enemmänkin kuin vain pelkkä ura; siitä oli kasvanut oikea prospäkkärinkaivos. Mutta pannullisten yhä lisääntyvä kultarikkaus rupesi ihmeellistä kyllä pahoin huolestuttamaan kaivajaa. Myöhään illalla kohosi maaperästä jo kolmen tai neljän dollarin pannullisia. Mies kynsi ällistyneenä korvallistaan ja silmäili epäröiden sitä muutaman askeleen päässä olevaa manzanita-pensasta, jonka taakse hänen laskelmansa oli sijoittanut "V":n oletetun kärjen. Viimein hän nyökäytteli harvakseen päätään ja virkahti ennustavaisesti:

"Niin on, Bill – joko sitten niin tahi näin on laita. Joko on herra Kukkaro tyhjentänyt kaiken kultansa tähän mäkirintaan tai on siinä sellainen kulta-aarre, ettet sinä jaksa kantaa mukanasi siitä edes puoliakaan. Ja se olisi sinulle suureksi häpeäksi, Bill, eiköstä olisikin?" Ja hän nauraa kiherteli kuvitellessaan mahdolliseksi sellaista pulmaa.

Yöhämärä tavoitti hänet puron reunalla, kun hän kirvelevin silmin tarkkaili viiden dollarin pannullista.

"Kunpa täällä olisi sähkölamput, joiden valossa voisi työskennellä", pääsi häneltä malttamattoman-ikävä huokaisu.

Sinä yönä hänen oli vaikeata saada unta. Monta kertaa hän peittäytyi huppuun huopiinsa ja sulki silmänsä uneen päästäkseen; mutta kultakiihko kuohutti hänen vertansa, ja vähän päästä hän avasi silmänsä ja toivotteli ikävissään: "Kunpa aurinko jo nousisi."

Vihdoin viimein uni sentään tulikin, mutta hänen silmänsä olivat auki jo tähtien kelmeän valon sammuessa, ja harmaja aamuhämärä tapasi hänet syöneenä miehenä kipuamassa mäenrintaa ylöspäin Kukkaro-herran salaisille tyyssijoille.

Kultauoma oli jo käynyt niin kapeaksi, että sen poikkileikkaukseen mahtui vain kolme koekuoppaa, – niin lähellä hän oli maanalaisen kultavirran lähdepaikkaa, jota hän oli neljän viime päivän aikana ajanut takaa.

"Älä hätiköi, Bill; älä suotta hätiköi", tyynnytteli hän itseään murtaessaan kuokallaan maanpintaa siltä kohtaa, missä "V":n kyljet vihdoin viimein sattuivat yhteen.

"Nyt minulla on hyppyset sinun kauluksessasi, Kukkaro-herra, etkä pääse enää livistämään minun käsistäni", puheli hän moneen kertaan, kaivaessaan kuoppaa yhä syvemmäksi.

Metrin – puolitoista – kaksi metriä mies tunkeutui maan uumeniin. Kaivaminen alkoi käydä raskaaksi urakaksi. Kuokan terä kolahti pehmeään kallioon. Hän kyyristyi tarkastamaan. "Rapautunutta kvartsia", kuului hänen päätelmänsä, kun hän lapiolla raivasi kuopan pohjaa puhtaaksi irtaimesta sorasta. Sitten hän kävi kuokalla murskaamaan kallionpintaa, lohkaisten siitä irti isoja kimpaleita joka iskulla.

Hän työnsi jälleen lapionsa kvartsimuraan. Hänen silmänsä keksi siitä keltaista välkettä. Hän pudotti lapion kädestään ja kuukahti äkkiä kyyrysilleen. Samoin kuin maanviljelijä tunnustelevasti hieroo käsiensä välissä tahmaisen mullan vastakaivetuista perunoista, niin hieroskeli hänkin liejuista kvartsikappaletta molempien kämmentensä välissä.

"Autuas Metu-usalem!" hän parkaisi. "Saalista oikein roppakaupalla! Kuulitkos, Bill – saalista tarjona oikein roppakaupalla!"

Vain puolet kivipalasta oli kvartsia. Toinen puoli oli puhdasta kultaa. Hän pudotti sen pannuunsa ja tarkasteli toista isoa palasta. Vain vähän välkkyi siinä keltaista, mutta hänen jäntevät sormensa murensivat rapeaa kiveä, kunnes hänen molemmissa käsissään kiilteli himmeää kultarouhetta. Palasen toisensa jälkeen hän hankasi puhtaaksi ja murensi hienoksi ja viskasi kuhasaaliin huuhtelupannuunsa. Hän oli osunut oikeaan aarrehautaan! Siinä määrässä oli rapautunutta kvartsia kulkeutunut pohjaveden mukana, että jäljelle oli jäänyt kultaa enemmän kuin kvartsia. Tuon tuostakin hän tapasi palasen, jossa ei ollut kiveä ollenkaan – joka oli pelkkää kultaa. Eräskin lapionjälki, jossa kultasuoni oli aivan paljastunut, kimalteli silmiin kuin kourallinen keltaisia hohtokiviä, kun hän kumartui sitä tarkastamaan ja käänteli hitaasti päätänsä eri tahoille nähdäkseen valonkimmellyksen joka puolelta.

"Puhukaa te toiset runsaskultaisista kaivannoista", hörähti hän sitten halveksivasti. "Hoh, sellaiset ovat tämän rinnalla vaan niinkuin vaivainen vaskilantti. Tämä se on ilmetty kultakaivanto! Ja tässä sitä nyt ollaan ja tässä sitä vain herrastellaan, ja nyt minä ristin koko kanjoonin Puhtaankullan kuiluksi, totta totisesti."

Yhä kyykistyneenä hän tutki kvartsipalasia ja murenteli niitä pannuun. Yht'äkkiä hän vaistosi vaaraa. Hänestä tuntui, kuin olisi varjo langennut hänen ylitseen. Mutta mitään varjoa ei näkynyt. Hänen sydämensä oli hypähtänyt kurkkuun ja oli tukahduttaa hänet. Sitten hänen verensä alkoi hitaasti viilentyä, ja hän tunsi kylmän hien kohoavan iholleen.

Hän ei kavahtanut pystyyn eikä katsahtanut ympärilleen. Hän ei edes liikahtanutkaan. Hänen ajatuksensa askartelivat äsken saadussa vaaran aistimuksessa, koettaen pohtia, mistä salaperäisestä lähteestä se oli peräisin, ja saada selvää käskevästä ja näkymättömästä uhkasta, joka vaani jossakin aivan hänen lähellään. Vihamielisten voimien läsnäolon tunnemme yliluonnollisen säteilyn välityksellä, jota tavalliset aistimemme eivät kykene tuntemaan; ja tuota säteilyä hän nyt tunsi, voimatta selvittää itselleen, millä tavalla hän sen tunsi. Hänellä oli sama aistimus kuin pilven kulkiessa auringon ohi. Hänen ja elämän välille tuntui kulkeutuneen jotakin mustaa ja salajulmaa ja uhkaavaa: tumma pimento, jonka tarkoituksena oli hävittää elämää ja tuoda kuolemaa – kuolemaa juuri hänelle.

Hänen jokainen jänteensä pyrki ponnahduttamaan hänet pystyyn ja pakotti häntä astumaan avosilmin näkymätöntä vaaraa vastaan; mutta hänen sielunlujuutensa voitti kauhun tunteen, ja hän jäi yhä kyyrysilleen sormielemaan kvartsipalasia. Hän ei uskaltanut katsahtaa ympärilleen, mutta jostakin syystä hän tiesi, että hänen takanaan ja yläpuolellaan oli jotakin. Hän tahtoi uskotella tuolle näkymättömälle, että hänen mielenkiintonsa oli edelleenkin kohdistunut yksinomaan kultarakeisiin. Hän tutki niitä tarkkaan, käänteli kvartsipalasia käsissään ja pyyhki niistä sormillaan pohjaliejua. Ja koko ajan hänellä oli se tunne, että tuo joku katseli hänen olkansa ylitse hänen käsissään olevia kultarakeita.

Yhä teeskennellen kiintyneensä kvartsipalasiin hän kuunteli höröllä korvin ja erotti tuon "jonkun" hengityksen takanaan. Hänen silmänsä hapuilivat varkain jotakin asetta kuopan pohjalta, mutta eivät nähneet muuta kuin hyödyttömiä kultarakeita. Hänen vieressään oli kyllä kuokka, mainio ase paikallaan, mutta tuollaisessa tilanteessa mahdoton. Mies tajusi yht'äkkiä täydellisen avuttomuutensa. Hän oli kyykyssä kolmatta metriä syvän kuopan pohjalla. Totisesti satimessa!

Hän jäi yhä kyyrysilleen. Hänen aivonsa pysyivät koko ajan kylminä ja punnitsevina; mutta tarkasti harkiten jok'ikisen seikan ne saattoivat vain todeta hänen täydellisen avuttomuutensa. Hän hieroskeli edelleen koneellisesti märkää liejua irti kvartsipalasista ja murenteli niitä pannuun. Mitäpä muuta hän olisi voinut tehdäkään? Mutta hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hänen oli kohottava pystyyn ja katsottava silmästä silmään vaaraa, joka hengitti hänen niskaansa. Minuutti kului toisensa perästä, ja jokaisen minuutin kuluessa hän tajusi yhä selvemmin, että kohta – tuossa paikassa – jo seuraavana hetkenä hänen täytyi pakostakin kohota pystyyn tai muuten – ja hänen sitä ajatellessaan tuntui hikinen paita iholla jäätävän kylmältä – kuolema iskisi häneen, kun hän oli kyyristyneenä aarteensa yli.

Yhä hän oli kyyrysillään, hieroen liejua kultanokareista ja aprikoiden ankarasti, millä tapaa hänen tuli kohota ylös. Entäpä jos hän pyrähtäisi pyrynä pystyyn ja singahtaisi kivenä kuopasta kohdatakseen vihollisen tasavoimaisessa ottelussa kovalla maaperällä. Tai jos hän nousisi verkalleen ja huolettomasti seisomaan ja sitten aivan kuin sattumoisin hoksaisi tuon niskaan hengittäjän. Hänen alkeellinen vaistonsa ja jäsentensä jännitys vaativat äkkiryntäystä. Hänen järkensä ja kokemuksensa neuvoivat käymään varovasti näkymätöntä vihollista vastaan. Mutta hänen vielä tuskallisesti punnitessaan kumpaakin vaihtoehtoa räiskähti hänen korvansa juuressa hirvittävä, huumaava pamaus. Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi vasemmassa hartiassaan tempaisevan iskun ja sitten polttavan tulenliekin kulkevan lihansa läpi.

Hän hypähti kohona ilmaan, mutta pystyynnousun puolitiessä antoivat hänen jalkansa myöten, ruumis raukesi kokoon niinkuin tulessa kärventyvä puunlehti ja hän retkahti hervottomana kuopan pohjalle, kasvot painuneina päin liejuista rapakalliöta ja sääret surkeasti koukussa kuopan ahtauden takia. Hänen ruumiinsa värisi kuin borkkataudin puistattaessa, jä jäsenet nytkivät muutamaan kertaan. Sitten tyhjenivät keuhkot hitaasti, hyvin hitaasti ja pitkään huokaisten, ja ruumis painui aivan litteäksi ja hengettömäksi.

Ylhäältä kuopan reunalta kurkisti alas mies, jolla oli savuava revolveri kädessään. Hän katsoi pitkään ja tutkivasti alhaalla viruvan möhkäleen hervottomuutta. Hetken perästä hän istahti kuopan reunalle mukavammin katsellakseen ja laski revolverin syliinsä. Työntäen toisen kätensä taskuun hän veti esiin suikaleen ruskeata paperia. Siihen hän ripotti toisesta taskusta muutaman hyppysellisen tupakkaa ja kääri paperin sormiensa välissä savukkeeksi, litistäen paperin päistä sisäänpäin. Hän ei hetkeksikään irroittanut silmiänsä kuopan pohjalla viruvasta ruumiista. Sitten hän sytytti tupakan ja veti siitä savuja henkeensä hyväilevin, herkuttelevin imaisuin. Hän poltteli hyvin hitaasti. Kerran savuke sammui, ja hän sytytti sen uudelleen. Ja koko ajan hän tarkkaili kuopassa makaavaa ruumista.

Viimein hän viskaisi savukkeenpätkän menemään, nojautui molemmin käsin kuopan vastakkaisiin reunoihin – revolveri koko ajan oikeassa kädessä – ja heilahdutti säärensä alas, kannatellen itseään käsivarsiensa varassa. Sitten hän antoi ruumiinsa laskeutua, kunnes jalat olivat metrin päässä kuopan pohjasta, jolloin hän hellitti otteensa ja pudottautui alas.

Samassa silmänräpäyksessä kuin hänen jalkansa tapasivat pohjaan, näki hän kullankaivajan käsivarren lennähtävän pystyyn ja kiertyvän nopealla, nykäisevällä liikkeellä hänen sääriensä ympäri, niin että hän kohoutui ilmaan. Putoamisen vuoksi oli hänen oikea, revolveria pitelevä kätensä vielä ylhäällä pään päällä. Tuntiessaan sääriinsä tartuttavan hän pudotti silmänräpäyksessä kätensä alas. Hän oli vielä ilmassa, uudestaan putoamassa, kun revolveria pitelevä käsi nykäisi liipasinta. Ahtaassa kuopassa löi laukaus korvat lukkoon. Savu täytti haudan, niin ettei hän nähnyt ollenkaan eteensä. Hän tunsi selkänsä kolahtavan pohjaan, ja vikkelästi kuin kissa oli kullankaivaja kiepsahtanut hänen päälleen. Samassa kuin tämän ruumis kiertyi hänen ympärilleen, koukisti hän oikean kätensä ampuakseen uhriaan, mutta tämä tyrkkäsi nopealla kyynärpäänsä liikkeellä hänen rannettaan. Revolverinpiippu kääntyi sivulle päin, ja luoti lensi kuopan multaseinään.

Seuraavassa tuokiossa vieras mies tunsi kullankaivajan kouran tarraavan hänen ranteeseensa. Alkoi taistelu revolverista. Kumpainenkin koetti kääntää sen suuta vastustajansa ruumista kohti. Savu alkoi hälvetä kuopasta, niin että selällään makaava mies alkoi hämärästi erottaa esineitä. Mutta äkkiä hänen silmänsä jälleen sokaistuivat – vastustaja oli viskannut kourallisen soraa hänen kasvoilleen. Kivusta ja raivosta hämmentyneenä hän hellitti hiukan otettaan revolverinperästä. Seuraavana hetkenä hän tunsi huumaavan iskun kohtaavan otsaansa ja tajusi läkähdyttävän pimeyden tunkeutuvan aivoihinsa.

Mutta kullankaivaja lasketti laskettamistaan luoteja hänen ruumiiseensa, kunnes revolverin panossäiliö tyhjentyi. Sitten hän nakkasi aseen luotaan ja istahti puuskuttavin rinnoin kuolleen miehen säärille.

Kullankaivaja nyyhkytti raivosta ja haukkoi henkeä. "Senkin saamarin haisueläin!" sai hän läähätettyä; "ottaa ja hiipii minun jäljilläni ja antaa minun tehdä yksin koko työn ja ampuu sitten minua selkään!"

Häntä ihan itketti kiukusta ja uupumuksesta. Hän kumartui kurkistamaan kuolleen miehen kasvoja. Ne olivat liejun ja veren tahraamat, niin ettei piirteitä juuri saattanut erottaa.

"En häntä oo mokomata koskaan nähnyt", jatkoi kullankaivaja ääneen tutkisteluaan. "Tavallinen kurja varas mikä lie koko mies, ja annapa sellaisen tulla ampumaan minua! Ampui minua selkään, senkin korpinruoka!"

Hän avasi paitansa ja tunnusteli rintaansa, olkapäätään ja vasenta kylkeään.

"Luoti kävi kauniisti lävitse, tekemättä sen pahempaa jälkeä!" hän huudahti riemuissaan. "Panen vaikka vetoa, että se lurjus tähtäsi aivan oikein, mutta liipasinta vetäessään heilahdutti pistoolin suuta – mokomakin poropeukalo!"

Hänen sormensa tunnustelivat hellävaroen kyljessä olevaa luodinreikää, ja pahantuulen irve kohosi hänen kasvoilleen. "Olkapäätä rupeaa kohta ajamaan ja jäykistämään niin turkasesti", ärähti hän happamesti. "Minun on saatava ruumiini paikatuksi ja korjattava luuni pois koko paikasta."

Hän kapusi vaivalloisesti ylös kultakuopasta ja hoipperoi notkahtelevin polvin rinnettä alas leiripaikalleen. Puolituntisen perästä hän palasi taluttaen kuormahevosta perässään. Paidan avoimesta kaulantiestä näkyivät kömpelöt kääreet, joilla hän oli sitonut haavansa. Hänen liikkeensäkin olivat arkailevia ja kömpelöitä, mutta hänen vammansa ei kuitenkaan estänyt häntä käyttämästä käsivarttaan.

Kierrettyään köyden kuolleen miehen hartiain ympärille hänen onnistui hinata ruumis ulos kuopasta. Sitten hän kävi kokoamaan kuhasaalistansa. Se työ kesti useita tunteja, ja tavantakaa hänen täytyi levähtää jäykistyvän olkapäänsä vuoksi ja äyskähtää kiukkuisesti:

"Tuo lemmon haisunäätä kun ampui minua selkään. Ottaa ja ampuu toista takaapäin – senkin elukka!"

Saatuaan aarteensa selvitetyksi ja huolellisesti sälytetyksi huopapeitteiden sisään hän kävi ajatuksissaan arvioimaan sen raha-arvoa.

"Neljäsataa naulaa huoletikin, tai saatte sanoa minua hottentotiksi", hän päätteli. "Pannaanpa siitä kvartsin ja roskan osalle kaksisataa naulaa, niin jää puhdasta kultaa toiset kaksisataa naulaa. Kuuletkos, Bill – heräjä, ukkoseni! Kaksisataa naulaa kultaa! Ja se tietää neljääkymmentätuhatta dollaria! Ja kaikki se on sinun – ihkasen omaasi!"

Hän kävi mielissään raapimaan korvallistaan, jonka vierellä sormet tapasivat oudon kuopan päänahassa. Rosvon toinen luoti oli kyntänyt siihen uran hänen siitä mitään tietämättä.

Hän astella paarusti tuimin askelin ruumiin luo.

"He – päänahkaanikos tavoitit, jukuri! Vai kalloni sinä tahdoit lävistää! Noh, siinä nyt makaat kuin märkä rääsy, ja minä toimitan sinut kristillisesti hautaankin. Sen vertaa et maar olisi minulle tehnyt, jos nyt makaisin tuossa sinun sijastasi."

Hän raastoi ruumiin kuopan reunalle ja pudotti sen alas pohjaan. Eloton möhkäle putosi raskaasti jymähtäen kyljelleen, mutta kasvot kuroittuivat ylös valoa kohti. Kullankaivaja katsella tiirotti kyyhkysillään alas.

"Sinä ammuit minua selkään!" toisti hän vielä kerran moittivasti.

Kuokalla ja lapiolla hän täytti haudan reunoja myöten. Sitten hän sovitti kultakuorman hevosen selkään. Taakka oli liian raskas yhden juhdan kannettavaksi, jonka vuoksi hän leirille tultuaan muutti siitä osan ratsunsa selkään. Sittenkin täytyi hänen jättää jäljelle joukko työkalujaan – kuokka ja lapio ja huuhtelupannu, keittoastioita ja eväitä.

Aurinko helotti suoraan keskitaivaalta, kun mies ajoi hevosiaan ylös solansuuta villiviinipensaikkoon. Rosoista rinnettä ylöspäin kapuaminen oli aika tukalata raskaasti kuormitetuille juhdille; kerran ratsuhevonen lyyhistyi polvilleen, ja miehen täytyi purkaa kuormaa saadakseen sen jälleen jaloilleen. Pienen karavaanin vihdoin päästyä vesaikon rintaan kurkisti mies vielä kerran taaksensa puron takaista mäenrinnettä kohti.

"Senkin haisueläin!" kuului hänen viimeinen tervehdyksensä.

Viidakosta alkoi kuulua ryskettä ja katkeavien oksien ratinaa. Latvat heilahtelivat vihaisesti edestakaisin, merkiten läpi tunkeutuvien juhtien työlästä kulkua. Sitten alkoivat raudoitetut kaviot paukkua kallioperään ja silloin tällöin kuului äkeä luikkaus. Vihdoin kohosi miehen ääni vetelemään samaa virttä, mitä hän oli veisannut muutamia päiviä sitten, kun kanjoonin hiljainen henki oli säikkyneenä ottanut äkkilähdön pakenevan punapeuran kintereillä.

    "Vaikk' halkeis maa, vaikk' meri
    sun allas kuohuisi,
    ja punaisna kuin veri
    taivaskin palaisi,
    ei Herra sua heitä
    vaaroihin hukkumaan;
    sua vie hän myrskyn teitä,
    vaan suojaa voimallaan.

    Hän antaa aamun koittaa,
    yön pimeen hälvetä,
    valonsa armaan voittaa,
    auringon yletä;
    Hän, Isä valkeuden,
    kointähden edestuo,
    osoittaa laupeuden,
    taas uuden päivän suo."

Laulun nousevat ja laskevat säveleet kajahtelivat etäytyen ja yhä heikompina, ja niiden tyyten kuoltua hiipi laakson henki hiljaisuuden halki vanhoille valtasijoilleen. Taasen väsähtyi puron solina uneliaaksi kuiskailuksi ja hiiskumattomaksi mietiskelyksi, ja vuorimettisten hyminä kohosi vallitsevaksi ääneksi. Tuoksujen juovuttaman ilman läpi tanssi pumpulipuiden lumenvalkeita haituvia. Perhoset ja sudenkorennot askartelivat kiireisesti puiden välillä, ja kaiken yllä hellitti ja paahtoi uuvuttava iltapäivän aurinko. Vain kavioiden nuoreen nurmikkoon jättämät jäljet ja rikkiraastettu mäenrinne kertoivat elämäntaistelun käväisseen laaksossa raiskaamassa luonnon iäistä, rikkomatonta rauhaa.

TARINA KEESHISTÄ, ESKIMOKUNINKAASTA.

Keesh eleli ammoin sitten Pohjoisen Jäämeren partailla, hallitsi heimoansa monen onnenvuoden ajan ja kuoli sitten kaikkien kunnioittamana ja urosten muistellessa hänen mainettaan. Siitä kaikesta on jo kulunut aikaa niin pitkälti, että vain ylen vanhat äijät muistavat hänen suurtekojensa tarinan, jonka he ovat kuulleet heidän edellään eläneiltä vanhuksilta ja jota uudet vanhuspolvet tulevat yhäti toistamaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen aina aikojen loppuun saakka. Ja pimeinä talvi-iltoina, kun pohjoiset vihurit pyyhkivät jäätelejä pitkin ja ilma on täynnä lenteleviä lumihiutaleita eikä kukaan uskalla pistää nokkaansa lumimajan ovesta ulos, on sopivin hetki kertoilla tarinaa Keeshistä, joka kylän kurjimmasta iglusta nousten kohosi vallan ja kunnian kukkuloille.

Hän oli vilkas ja älykäs poikanen, niin alkaa tarina, terve, väkevä ja nähnyt kolmetoista aurinkoa, niinkuin eskimoilla vuosia lasketaan. Sillä joka talveksi jättää aurinko maan pimeään, mutta seuraavana vuonna nousee uusi aurinko valaisemaan, niin että he ulkonakin voivat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin. Keeshin isä oli ollut kylän kuuluisimpia pyyntimiehiä, mutta oli saanut surmansa eräänä nälkäkautena yrittäessään väkensä hengenpitimiksi surmata ison jääkarhun. Innoissaan hän antautui käsirysyyn karhun kanssa, joka mahtavassa syleilyssään murskasi hänen luunsa; mutta petokin sai kamppauksessa loppunsa ja pelasti rasvoillaan kyläläiset nälkäkuolemasta. Keesh oli hänen ainoa poikansa ja eleli isän kuoleman jälkeen yksin äitinsä kanssa. Mutta ihmiset ovat nopeita unohtamaan, ja niinpä isänkin uroteko pian unohdettiin. Ja kun Keesh oli vielä poikanen ja hänen äitinsä vain naiseläjä, niin joutuivat hekin pian unhoon ja elelemään kylän kehnoimmassa lumiinajassa.

Eräänä iltana oli sitten neuvottelu kylän päällikön, Klosh-Kwanin isossa iglussa; ja silloin näytti Keesh kaikkien läsnäolijain ihmetykseksi, mikä jalo veri virtasi hänen suonissaan. Äijän arvokkuudella hän nousi miesjoukossa puhumaan, odoteltuaan, että äänten hälinä asettuisi. Ja hänellä oli rohkeita valituksia esitettävänä.

"On totta, että lihaa annostellaan minullekin ja minun väelleni", huomautti hän. "Mutta useimmiten se liha on vanhaa ja sitkeätä ja ylen kummallisesti täynnä pelkkiä luita."

Tuo puhe löi hämmästyksellä kaikki metsästäjät, niin harmaapäät ja tutisevat kuin nuoretkin ja vikkelät. Ennen kuulumatontahan oli, että tuollainen nulikka rohkeni nousta puhumaan partasuun miehen tavalla – ja syytää vielä moisia sanoja heille vasten naamaa!

Mutta hämmentymättä ja vakaasti jatkoi Keesh: "Koska tiedän, että isäni, Bok, oli suuri metsästäjä, rohkenen puhua tällä tapaa. On sanottu, että Bok toi kotiin aina enemmän lihaa kuin kaksi muuta parasta metsästäjää yhteensä, että hän omin käsin jakoi saaliinsa ja piti omin silmin huolta siitä, että vanhinkin kylän ukoista ja eukoista sai aina kohtuullisen annoksensa."

"Heh, heh, kuulkaapas tuota!" huusivat miehet. "Viskatkaa se nulikka ulos!" – "Viekää vauva nukkumaan!" – "Onkos ennen kuultu, että piimäsuu nousee puhumaan miesten ja harmaapartojen joukossa!"

Keesh odotteli tyynesti, kunnes melu oli tauonnut.

"Sinulla on eukko, Ugh-Gluk", hän sanoi, "ja hänen puolestaan sinulla on oikeus puhua. Ja niin on sinullakin, Massuk, ja vanha äiti lisäksi, ja heidän puoltansa on sinun sallittu pitää. Minun äidilläni ei ole muita puoltajia kuin minä; ja sen vuoksi saan minäkin nyt puhua. Kuten sanoin, on oikein ja kohtuullista, että minä, joka olen Bokin poika – hänen, joka menetti henkensä kylälle lihaa hankkiessaan –, ja Ikeega, joka on minun äitini ja hänen leskensä, saamme osamme lihoista niin kauan kuin heimolla on lihaa syötävänä. Minä, Keesh, Bokin poika, olen puhunut."

Hän istahti alas ja kuunteli kerkein korvin sitä vastalauseiden ja suuttumuksen virtaa, joka seurasi hänen sanojaan.

"Että meidän pitääkin kuulla pojanvekaran puhuvan neuvoskunnassa", murisi vanha Ugh-Gluk.

"Saavatkos sylivauvat nousta opettamaan, mitä meidän tulee tehdä?" haastoi Massuk kovin harmistuneena. "Pitääkö miesten ottaa neuvoja nälissään parkuvan kakaran suusta?"

Yleinen närkästys kohosi kiehumapisteeseen. Keesh komennettiin kotiinsa nukkumaan, häneltä uhattiin lopettaa lihansaanti kokonaan, jopa luvattiin peitota hänen selkänahkansakin moisen röyhkeyden vuoksi. Keeshin silmät alkoivat välkkyä ja tummat veret kohota hänen ihonsa alle. Keskellä toisten huutoa hän hypähti uudestaan pystyyn.

"Kuulkaa minun sanojani, oi miehet!" hän huusi. "Koskaan älköön minun ääntäni enää kuultako neuvostossa, ennenkuin miehet itse saapuvat luokseni sanomaan: 'Hyvin teit puhuessasi, Keesh; meidän toivomuksemme on, että jälleen nouset puhumaan meille!' Kuulkaa siis nyt, oi miehet, minun viimeinen sanani. Bok, minun isäni, oli suuri metsästäjä. Minä, hänen poikansa, lähden myös itse pyytämään sitä lihaa, minkä syön. Ja olkoon kaikkien tietona, että se liha, jonka minä kaadan, on tuleva oikeudenmukaisesti jaetuksi. Älköön yksikään leski ja heikko lapsi ja ikäkulu ukko saako aihetta itkeä iltaisin ruoan puutteesta, samalla kuin väkevät miehet voihkivat ylensyömisen takia. Ja täst'edes langetkoon häpeä niiden väkevien miesten ylle, jotka syövät liiaksi. Minä, Keesh, Bokin poika, olen tämän sanonut!"

Pilkkanaurua ja hoilotuksia kuului hänen jälkeensä, kun hän asteli igluansa kohti, mutta hän puri hampaansa yhteen eikä vilkunut oikealle eikä vasemmalle kulkiessaan.

Huomenissa hän lähti kulkemaan sitä rajaviivaa pitkin, jossa jää ja meri yhtyvät. Ne, jotka näkivät hänen menonsa, huomasivat, että hänellä oli aseinaan jousi ja aimo joukko luukärkisiä nuolia, ja olallaan hän kantoi isävainajansa isoa metsästyskeihästä. Ja kylässä syntyi sen johdosta suuri riemu ja ilonpito. Sillä eihän oltu vielä koskaan kuultu eikä nähty, että hänen iässään poikaset olisivat lähteneet metsästämään, ja päälle päätteeksi aivan yksin. Vanhukset pudistelivat harmaita päitään ja murahtelivat pahoja ennustuksia partaansa, ja kaikki naiset säälittelivät Ikeegaa, joka istui murheellisena ja kalpeakasvoisena ruumistaan huojutellen lumimajansa ovella.

"Kyllä hän vielä ennen iltaa palaa", lohduttelivat he äitiä.

"Antaa hänen mennä; se on hyväksi opiksi", sanoivat metsästäjät. "Kyllä hän kohta palaa ja oppii olemaan kauniisti ja paremmin hillitsemään siivottoman suunsa."

Mutta kului päivä ja toinenkin, ja kolmantena nousi kova pohjoispuhuri, mutta Keeshiä ei vain kuulunut kotiin. Ikeega repi hiuksiansa ja mustasi hylkeenrasvan noella kasvonsa murheensa merkiksi; ja kaikki naiset alkoivat katkerasti moitiskella miehiä siitä, että nämä olivat kovuudellaan ajaneet poikaparan varmaan kuolemaan; ja miehet kuuntelivat äkäpäissään ja tuppisuina, varustautuen lähtemään ruumista etsimään kohta myrskyn tauottua.

Varahin seuraavana aamuna Keesh kuitenkin taarusteli omin jaloin kotikylään. Mutta hän ei tullut salaa eikä häveten. Hänen selässään riippui runsas kantamus vastapyydetyn saaliin tuoretta lihaa. Hänen jalannousunsa oli arvokasta ja hänen puheessaan oli mahtipontisuutta.

"Lähtekää, oi miehet, koirien ja rekien kera ja seuratkaa jälkiäni päivämatkan päähän", hän sanoi. "Perillä tapaatte paljon lihaa jäällä – emokarhun ja kaksi puolikasvuista penikkaa."

Ikeega oli ilon hurmioissa poikansa palaamisesta, mutta tämä torjui miehen arvokkuudella hänen hyväilynsä sanoen: "Laita ruokaa, Ikeega, jotta saamme syödä. Ja sitten minä käyn makuulle, sillä olen väsynyt."

Ja hän kävi sisään igluun ja söi lujasti ja nukkui sitten yhtä päätä vuorokauden umpeensa.

Paljon syntyi kylässä epäilyjä ja arveluja pojan puheen johdosta. Jääkarhun kimppuun on aina vaarallista käydä, mutta kolmin verroin vaarallista on ahdistaa pentujansa puolustavaa emokarhua. Miehet eivät voineet uskoa, että tuo nulikka Keesh olisi, aivan omin apuinsa, suorittanut niin ihmeellisen suurteon. Mutta naiset puhua pajattivat siitä paljosta tuoreesta lihasta, minkä poika oli selässään kantanut kotiin, ja se oli kylliksi pätevä todistuskappale kumoamaan miesten epäilykset. Niinpä nämä viimein lähtivät matkaan muristen happamesti partaansa, että jos nulikka todellakin oli kaatanut karhut, niin oli hän ainakin varmasti jättänyt lihat paloittelematta. Sillä pohjan perillä se on oitis toimitettava kohta saaliin kaatamisen jälkeen. Jos sen unohtaa, niin elukanruho jäätyy jääkimpaleeksi, johon terävinkään puukko ei pysty, ja kolmisatanaulaista jäätynyttä karhunruhoa ei ole niinkään leikin asia saada rekeen nostetuksi ja kotiin kiskotuksi. Mutta perille tullessaan he eivät ainoastaan nähneet, että saalis todellakin oli saatu, vaan että Keesh oli kokeneen metsästäjän tavoin leikannut ruhot neljäksi kappaleeksi ja irroittanut sisälmykset.

Siten alkoi Keeshin salaperäinen sankariura, joka kävi sitä merkillisemmäksi, mitä enemmän päiviä kului. Jo seuraavalla pyyntiretkellään hän tappoi melkein täysikasvuisen nuoren karhun, ja sitä seuraavalla ison vanhan uroskarhun ja tämän naaraan. Hän viipyi tavallisesti pyyntiretkellään kolme tai neljä päivää, vaikka usein hän saattoi olla matkallaan viikonkin verran. Aina hän kieltäytyi ottamasta ketään mukaansa, ja siitäkös varsinkin ihmiset saivat ihmettelyn aihetta. "Kuinka hän oikein saakaan tuon toimeen?" udeltiin innokkaasti. "Hänellähän ei koskaan ole edes koiraakaan muassa, ja koirista on sentään aina suuri apu."

"Minkä vuoksi sinä pyydät ainoastaan karhuja?" rohkeni Klosh-Kwan kerran kysyä.

Mutta Keesh antoi osuvan vastauksen. "On tunnettu asia, että karhuista saa eniten lihaa", hän sanoi.

Kylällä alettiin höpistä noituudesta. "Hän käyttää varmaankin pahoja henkiä apunaan", arvailivat moniaat, "ja siksipä hän saakin aina niin runsaan saaliin. Sillä kuinkas tämä kaikki muuten olisi mahdollista, ilman pahojen henkien myötävaikutusta?"

"Ehkäpä ne henget eivät olekaan pahoja, vaan hyviä henkiä", sanoivat toiset. "Tiedetäänhän, että hänen isävainajansa oli suuri metsästäjä. Kukaties isän henki pyytelee nyt riistaa pojan apuna ja opettaa hänelle kaikki mainiot taitonsa ja keinonsa. Kuka tietää?"

Kaikesta huolimatta Keeshin hyvää riistaonnea jatkui, ja huonompionnisilla metsästäjillä oli usein aika urakka, kun he kiskoivat hänen kaatamaansa saalista kotiin. Ja saaliinjaossa hän aina oli oikeudenmukainen. Samoin kuin ennen isänsä piti hänkin tarkoin huolta siitä, että kaikkein vaivaisimmatkin vanhat ukot ja eukot saivat runsaan osansa, ja itselleen hän ei himoinnut sen enempää kuin ruumiin tarvis vaati. Ja tämän hänen oikeudenmukaisuutensa ja hänen mainion pyyntionnensa perusteella alkoi koko heimo kohdella häntä kunnioittavasti; ja alkoi jo kuulua puheita, että hänestä tehtäisiin vanhan Klosh-Kwanin jälkeen kuningas. Kaikki odottivat ikävöiden nuorta sankaria saapuvaksi heimon neuvottelukokouksiin, mutta hän ei koskaan tullut, ja miehiä hävetti pyytääkään häntä.

"Minulla on mielessä rakentaa uusi iglu", sanoi hän eräänä päivänä Klosh-Kwanille ja toisille vanhemmille miehille. "Siitä pitää tulla iso iglu, jossa Ikeegan ja minun on mukava asua."

"Vai niin", myönsivät toiset ja nyökkäsivät arvokkaasti.

"Mutta siihen ei minulla ole aikaa. Minun virkanani on metsästäminen, ja se vie minulta kaikki päivät. Siispä on oikein ja kohtuullista, että kaikki ne kylän miehet ja vaimonpuolet, jotka syövät minun hankkimaani lihaa, rakentavat minulle iglun."

Niin sitten tehtiinkin, ja iglusta syntyi niin avara ja uljas, että se voitti itse Klosh-Kwanin asumuksen. Keesh muutti siihen äiteineen, ja ensi kerran miehensä kuoltua Ikeega nyt vasta pääsi paremmille oloille. Eikä hänellä ainoastaan ollut yllin kyllin ruoanpuolta aina majassaan, vaan hänen poikansa kunniahohteesta osui säteitä häneenkin; ja häntä ruvettiin kunnioittamaan kylän arvokkaimpana naisena, ja kaikki muut vaimot juoksivat hänen luonaan neuvoa kysymässä ja hänen viisauteensa turvaten, kun väittelyä syntyi heidän keskuudessaan tai naisten ja miesten välillä.

Mutta tuo Keeshin salaperäinen pyyntionnipa ei enää antanut toisille miehille siunaamankaan rauhaa. Eräänä päivänä Ugh-Gluk syytti häntä julkisesti ja vasten silmiä noituudesta.

"Kylällä puhutaan", sanoi hän kateellisesti, "että sinä metsästät pahojen henkien avulla, minkä vuoksi sinulla aina onkin hyvä onni matkassasi."

"Eikös hankkimani liha sitten kelpaa?" kuului Keeshin vastaus. "Onko kylässä kukaan vielä sairastunut sen syömisestä? Mistä sinä tiedät sen noituudella saaduksi? Vai arveletko vain salaa sen muka syyksi, siksi että kadehdit minun onneani?"

Ja se tukkesi Ugh-Glukilta suun, ja hän marssi nolona matkoihinsa, naisten nauraessa hänelle. Mutta illalla pidettiin neuvostossa puhetta pitkälti, ja päätökseksi tuli, että Keeshin kintereille pantaisiin vakoojia ottamaan selvää hänen pyyntitavastaan. Kun hän siis seuraavalla kerralla lähti taas matkaan, painoi kaksi nuorta virkeää metsästäjää, Bim ja Bawn, hänen jäljestään pitäen tarkoin huolta siitä, ettei hän hoksaisi heitä. Viiden päivän perästä he palasivat, silmät vielä ihan pullollaan päässä ja kielet väpättävinä kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Miesten neuvosto kutsuttiin nopeasti koolle Klosh-Kwanin majaan, ja Bim aloitti kertomuksensa.

"Ah, hyvät veljet! Kuten meitä käskitte, lähdimme me samoamaan Keeshin jäljestä pitäen tarkkaa huolta siitä, ettei hän meitä keksisi. Jo ensimmäisen matkapäivän puolimaissa hän pääsi ison koiraskarhun jäljille. Se oli hyvin iso karhu!"

"Sen isompaa ei ole koskaan nähtykään", otti Bawn puheenvuoron. "Mutta karhullapa ei ollutkaan halua tapella, sillä se pyörähti vain ympäri ja alkoi hitaasti hölkytellä jäätä pitkin. Tämän me näimme rantapaasien takaa, ja karhu tuli meitä kohti, ja Keesh tuli sen perässä, ja hyvin pelkäämätön hän oli. Hän karjui äkäisesti karhulle ja heilutteli käsivarsiaan ja piti kovaa melua. Silloin karhukin viimein suuttui, nousi takajaloilleen ja ärjyi. Mutta Keesh asteli suoraan karhua kohti."

"Niin oikein", ehätti Bim väliin. "Suoraa päätä karhua kohti Keesh astui. Ja karhu rupesi häntä tavoittamaan, ja silloin Keesh lähti käpälämäkeen. Ja juostessaan hän pudotti pienen pyöreän pallon jäälle. Ja karhu pysähtyi sitä haistelemaan ja sitten nielaisi sen. Ja Keesh juoksi yhtämittaa ja pudotteli juostessaan pieniä pyöreitä palloja, ja karhu nielaisi ne kaikki samaan menoon."

Kuului ihmetyksen ja epäilyn huutoja, ja Ugh-Gluk lausui julki epäuskonsa.

"Mutta mepäs näimme sen omin silmin", vakuutti Bim.

Ja Bawn yhtyi häneen: – "Niin, omin silmin me näimme sen. Ja tätä menoa jatkui, kunnes karhu yht'äkkiä nousi pystyyn takajaloilleen ja karjui tuskasta ja pieksi etukäpälillään hurjasti ilmaa. Ja Keesh kulki sen edellä jäällä turvallisen välimatkan päässä. Mutta karhupa ei hänestä enää välittänytkään, vaan valitteli vain kipuaan, minkä nuo pienet pyöreät pallot olivat antaneet sille."

"Ah niin, kovatpa kivut sillä oli", keskeytti Bim. "Sillä se rupesi kynsimään vatsaansa ja hyppeli jäällä hullunkurisesti kuin pieni koiranpenikka, mutta sen kovasta ärjynnästä ja valittamisesta näki selvään, ettei tuo suinkaan ollut leikkiä. Sellaista näkyä en ole koskaan nähnyt."

"Niin, ei ikinä ole nähty sellaista näkyä!" kävi Bawn jälleen vuorostaan kiinni jutun juoneen. "Ja ajatelkaapas, että se oli niin iso karhu."

"Noituutta", murahti Ugh-Gluk.

"Enpä tiedä", sanoi Bawn. "Minä kerron teille vain, mitä näin omin silmin. Ja hetken perästä alkoi karhu väsyä ja heiketä, sillä se oli hyvin iso ja raskas ja oli jo tanssinut koholla hurjasti kauan aikaa, ja sitten se lähti jolkuttelemaan pitkin jäänreunaa, heilutellen päätänsä raskaasti puolelta toiselle ja istahtaen vähän päästä vaikeroimaan ja karjumaan. Ja Keesh seurasi koko ajan karhua, ja me seurasimme Keeshiä, ja sen päivän ja vielä kolme päivää me seurasimme häntä. Karhu heikkeni yhä eikä lakannut hetkeksikään parkumasta kipuaan."

"Mutta noituuttahan sen täytyi olla!" huudahti Ugh-Gluk. "Varmasti se oli noituutta!"

"Saattoi olla."

Ja sitten Bim vuorostaan ryhtyi kertomaan. "Karhu kulki koko ajan, milloin sinne, milloin tänne, edes ja takaisin tai piirtäen omia jälkiään kehässä, niin että lopulta se joutui aivan lähelle sitä kohtaa, missä Keesh oli ensiksi sen kohdannut. Silloin oli karhu jo aivan näännyksissä eikä jaksanut enää sen kauemmaksi, niin että Keesh saattoi tulla aivan sen luo ja keihästää sen kuoliaaksi."

"Entäs sitten?" kysyi Klosh-Kwan.

"Sitten me jätimme Keeshin nylkemään karhua ja kiiruhdimme tänne kertomaan uutista karhun kaatamisesta."

Ja sinä iltapäivänä sai naisväki lähteä kiskomaan karhunlihoja kotiin, sillä miehet jäivät kokoon neuvoa pitämään. Kun Keesh saapui kotiin, tuli lähettiläs kutsumaan häntä neuvoston eteen. Mutta hän lähetti sanan, että hän oli nälissään ja väsyksissä – ja että hänen iglunsa oli iso ja sinne mahtui monta henkeä.

Ja uteliaisuus oli miehissä niin suuri, että koko neuvosto, Klosh-Kwan etunenässä, lähti Keeshin igluun. Hän oli syömässä, mutta nousi ja otti vieraat arvokkaasti vastaan ja istutti heidät tulisijan ympärille arvon mukaisessa järjestyksessä. Ikeega oli samalla ylpeä ja hämillään tästä kunniasta, mutta Keesh oli aivan levollinen.

Klosh-Kwan toisti, mitä miehet olivat Bimiltä ja Bawnilta kuulleet, ja kysyi lopuksi ankaralla äänellä: "Tämän johdosta vaadimme sinulta selitystä metsästystavastasi, oi Keesh. Käytätkö sinä noituutta apunasi?"

Keesh katsahti ylös ja hymyili: "Noituuttako – ah, ei, oi Klosh-Kwan. Poikien ei ole lupa ottaa oppia noidilta, enkä minä noitia tunne. Minä olen vain keksinyt keinon, jolla jääkarhun saa helposti tapetuksi, siinä kaikki. Älykeino se saattaa olla, ei noitakeino."

"Entä voikos kuka hyvänsä sitä käyttää?"

"Kuka hyvänsä."

Seurasi pitkä, hiiskumaton hiljaisuus. Miehet vilkuilivat toisiaan silmiin, ja Keesh jatkoi syöntiään.

"Ja... ja... tahdotko sinä kertoa meille sen, oi Keesh?" kysyi Klos-Kwan vihdoin värisevällä äänellä.

"Mikäpäs kertoessa." Keesh lakkasi imemästä lapaluuta ja nousi ylös. "Se on aivan yksinkertainen juttu. Katsokaas."

Hän otti nurkasta pitkän, ohuen valaanhetulan suikaleen ja näytti sitä heille. Sen molemmat päät olivat terävät kuin neulankärjet. Hän kääri suikaleen sievästi kerälle, kunnes se peittyi hänen suljettuun kouraansa. Sitten hän äkkiä aukaisi kämmenensä, ja suikale ponnahti jälleen suoraksi. Sen jälkeen hän otti palasen jäätynyttä valaanrasvaa.

"Kas näin", hän sanoi, "minä otan palasen valaanrasvaa ja kaivan sen ontoksi. Sitten kierrän valaanhetulasuikaleen keräksi ja työnnän sen onteloon ja lopuksi panen toisen rasvakimpaleen kanneksi. Ulkoilmassa se jäätyy pieneksi pyöreäksi palloksi. Karhu nielaisee pienen pyöreän pallon, rasva sulaa sen vatsassa, valaanhetula kimmahtaa auki kerältä, ja sen terävät päät työntyvät karhun vatsan seiniin, karhu käy siitä hyvin kipeäksi, ja kun karhu on hyvin kipeä, silloin on helppoa surmata se keihäällä. Se on varsin yksinkertaista."

Ja Ugh-Gluk sanoi "Uh!" ja Klosh-Kwan sanoi "Ah!" Ja kaikki muutkin sanoivat jotakin omalla tavallaan, ja kaikki ymmärsivät asian.

Ja tällainen oli tarina Keeshistä, joka ammoin sitten eli Pohjoisen Jäämeren kaltailla. Koska hän käytti älykeinoja eikä noitakeinoja, kohosi hän kurjimman iglun asujainesta heimonsa päämieheksi, ja koko hänen elämänsä aikana – niin kerrotaan – oli kaikilla hyvät päivät, eikä heikkojen eika vanhojen tarvinnut iltaisin valittaa ruoan puutetta.

LUOTTAMUSTOIMI.

Kiinnitysköydet olivat irroitetut ja Seattle N:o 4 höyrysi verkalleen laiturin kupeelta reitille. Sen kannella oli rahti- ja matkatavaraa korkeina röykkiöinä, joiden lomitse kihersi kuin muurahaista intiaaneja, koiria ja koiranajajia, kauppiaita, prospäkkäreitä ja kotiinsa palaavia kullankaivajia. Hyvä osa Dawsonin kaupunkia oli lappanut laiturille hyvästelemään lähtijöitä. Kun siltalauta vedettiin sisään ja höyrylaiva käänsi kokkansa virralle päin, kohosi hyvästijättöjen melu korvia huumaavaksi myrskyksi. Vasta nyt yhdennellätoista hetkellä rupesi yksi ja toinen muistamaan, että olihan sitä oikeastaan asioitakin uskottavana lähtijäin tai jäljellejäävien toimitettavaksi, ja innostui karjumaan sanomiaan yhä levenevän välimatkan poikki. Louis Bondell, joka tähän saakka oli toisella kädellään hyväillyt kellertäviä viiksiään ja toisella laiskasti huiskuttanut laituriyleisölle, sai äkkiä päähänsä jotakin tärkeätä ja hypähti partaan luo.

"Halloo, Fred!" hän mylvi. "Fred, halloo!"

"Fred" puski mahtavalla hartiaparilla edessään seisovaa tiheää ihmiskihermää vastaan ja koetti päästä eturiviin kuullakseen Louis Bondellin viestiä. Jälkimmäinen kävi turhasta ponnistuksesta ihan punaiseksi – ja yhä leveni välimatka veden poikki.

"Hei, kapteeni Scott, kuulkaahan!" huusi hän komentosillalle päin. "Pysäyttäkää laiva!"

Konetelegrafi helisi ja iso potkuri kävi pyörimään vimmatusti vastakkaiseen suuntaan, pysähtyen sitten äkisti. Tätä suotuisaa tilaisuutta käytti sitten koko muu kansi- ja laituriyleisö hyväkseen kiljuakseen vielä kerran viimeiset, lopulliset ja kaikkein kimakimmat jäähyväisensä. Entistä toivottomampia olivat Louis Bondellin ponnistelut saada äänensä kuuluviin. Seattle N:o 4 pyörähti ilman potkurinsa apua virran vietäväksi, niin että kapteeni Scottin täytyi panettaa jälleen höyryä koneisiin. Sitten hänen päänsä hävisi karttahuoneen akkunasta, mutta ilmestyi hetken kuluttua uudelleen näköpiiriin iso tömyri huulillaan.

Kapteeni Scottilla oli muutenkin mainio ääni, ja hänen nyt lennättämänsä mylvähdyksen "Suu poikki!" olisi luullut kuuluvan aina Hirvenpäävuoren huipulle ja Klondike Cityyn saakka. Ei ihmettä, että äänten tohina äkkiä vaikeni.

"No, mitä vietävää sinulla oli asiata?" kysyi kapteeni Louis Bondellilta.

"Huutakaa Fred Churchillille – hän seisoo tuolla rantapenkereellä – että hän menisi Macdonaldin luo. Tämän kassakaapissa on pieni käsilaukku – se kuuluu minulle. Käskekää hänen ottaa se mukaansa, jotta perin sen häneltä Seattlessa."

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott lennätti tömyristä rannalle seuraavan virallisen tiedonannon:

"Hei, Fred Churchill – sinun pitää mennä Macdonaldin luo – hänellä on kassakaapissaan – pieni käsilaukku – hyvin tärkeä – kuuluu Louis Bondellille! Ota se mukaasi tullessasi! Käsititkö?"

Churchill huiskutti kättään merkiksi, että hän oli käsittänyt. Ja, totta puhuen, jos kauppias Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan puotinsa akkunan, olisi hänenkin täytynyt käsittää se. Hyvästelykohina alkoi uudelleen, telegrafi helisi ja Seattle N:o 4 kääntyi alaspäin Yukon-virran kuljetettavaksi. Bondell ja Churchill viuhtoivat vimmatusti hyvästiä viimeiseen saakka.

Tämä sattui juhannusaikaan. Saman vuoden syksyllä kääntyi W.H. Willis vuorostaan samaa reittiä alaspäin, kannellaan kaksisataa kotiin pyrkivää toivioretkeläistä. Niiden joukossa oli Fred Churchill. Hänen hytissään, valtavan vaatenyytin keskelle kätkettynä, oli Louis Bondellin käsilaukku. Se oli pieni vankka nahkakapine, jonka raskas paino hermostutti Churchillia joka kerta kun hänen täytyi etääntyä siitä. Viereisessä hytissä majailevalla naapurilla oli aivan samanlaisessa vaatenyytissä viidentoista kilon painoinen kultahiekkapussi, ja molemmat miehet vuorottelivat vartiota aarteittensa lähettyvillä. Kun toinen meni ruokasaliin syömään, istui toinen telttatuolilla hyttikäytävässä, vuoroon vilkuillen molempiin vierekkäisiin oviin, vuoroon lueskellen neljän kuukauden vanhoja sanomalehtiä. Sama juttu uudistui, kun jommankumman teki mieli käydä virkistämässä sieluansa pelipöydässä.

Taivaanmerkit tiesivät aikaista talvea, ja siksipä olikin kiihkeimpänä kysymyksenä, jota pohdittiin aamuhämärästä iltahämärään ja iltahämärästä aamuhämärään, selvittäisiinkö matkasta kunnialla ennen virran jäätymistä vai tulisiko pakko jättää höyrylaiva oman onnensa nojaan ja tarpoa jalkaisin jäätä pitkin. Mielialaa eivät suinkaan kohottaneet ikävät viivytykset. Kahdesti vanhat kattilarämät särkyivät ja korjattiin omin avuin, ja kummallakin kerralla putoili taivaalta varoittavia lumihaituvia. Yhdeksään kertaan sai W.H. Willis yrittää kelvottomilla koneillaan Viidensormen-koskista alas, ja kun kymmenes kerta viimein onnistui, oli aika jätättänyt neljä päivää. Sitten askarrutti mieliä varsin kuumeinen kysymys: tavattaisiinko Flora-laiva odottelemassa matkustajia Laatikkokanjoonin suulla. Vesimatka Laatikkokanjoonin suulta Valkoisenhevosen-koskien niskaan oli mahdoton höyrylaivoille, jonkavuoksi matkustajain täytyi edellisen kohdalle tultua nousta laivasta ja patikoida jalan jälkimmäiseen kohtaan. Koko maassa ei vielä ollut puhelinta, joten odottelevalle Floralle ei voitu tiedoittaa, että Willis oli tulossa, vaikka neljä päivää myöhästyneenä.

Kun W.H. Willis viimein puski Valkoiseenhevoseen, saatiin kuulla Floran odotelleen kolme vuorokautta yli määräajan ja sitten lähteneen vasta neljä vaivaista tuntia takaperin. Samoin ilmoitettiin, että Flora viipyisi Tagish Postissa sunnuntai-aamuun kello yhdeksään saakka. Willisin laivakello näytti tällöin neljää lauantain iltapäivällä. Toivioretkeläiset rummutettiin yleiseen kokoukseen. Kansilastissa oli uusi poliisikanootti Bennettjärven kärjessä olevan vartion tarpeeksi. Se päätettiin hätälain voimalla ottaa käytettäväksi ja perille vietäväksi. Sitten tarvittiin kaksi vapaaehtoista yrittämään kanootilla kilpajuoksua Floran kanssa. Tarjokkaita ilmoittautui kaksikymmentä, niiden joukossa aina innokas Fred Churchill. Vasta perästäpäin hän tuli muistaneeksi Bondellin käsilaukun ja katui hätäisyyttään, toivoen, ettei hän tulisikaan valituksi. Mutta kun mies on tullut kuuluksi korkeakoulunsa jalkapalloseuran kapteenina ja atleettiklubin puheenjohtajana, etevänä koiranajajana ja innokkaana, vaikkeikään onnekkaana kullankaivajana – ja ennen kaikkea seurueen leveimmän hartiaparin omistajana, niin oli hänen mahdotonta välttää sellaista kunniaa. Yksimielisesti kokous valitsi hänet ja erään jättimäisen saksalaisen, Nick Antonsenin.

Kun retkeläisten pääosa lähti, kanootti etumaisten olkapäillä, marssimaan siltalautaa pitkin maihin, juoksi Churchill hyttiinsä. Hän purki vaatenyyttinsä lattialle ja etsi käsiinsä Louis Bondellin kallisarvoisen käsilaukun, aikoen uskoa sen naapurihytin asukkaan perille toimitettavaksi. Mutta sitten iski häneen ajatus, ettei laukku ollutkaan hänen omaisuuttaan ja että hänellä ei ollut oikeutta luovuttaa sitä hallustaan. Sitten talsi hänkin kiireen joutua maihin; hän viipotti laukkua vapaassa kädessään ja ihmetteli usein, eikö se tosiaankaan ollut viittätoista kiloa raskaampi.

Puoli viiden ajoissa iltapäivällä molemmat valitut sanansaattajat lähtivät matkaan. Kolmenkymmenenmailin kivalossa kävi siksi vuolas virta, että he vain harvoin pääsivät melomaan venettä. Matkanteko kävi enimmäkseen siten, että molemmat miehet kiskoivat venettä hinausköydestä rantaa pitkin, kompastellen kivikossa, puskien tiheän rantapensaikon läpi ja usein kahlaten polvia tai vyötäisiä myöten jääkylmässä vedessä. Kun tällä tapaa oli pahimmista portaista selvitty, oli kiireen vilkkaa hypättävä jälleen veneeseen, tartuttava melaan ja sauvottava tai melottava viistoon raivoisan virran poikki toiseen rantaan, jossa alkoi taas sama peli. Se oli uuvuttavaa urakkaa. Antonsen ahersi jättiläisen voimin, itsepäisesti ja nurkumatta, totellen toverinsa johtajaluonnetta. Koskaan he eivät pysähtyneet lepäämään. Eteenpäin, eteenpäin vain hellittämättä. Kirpeä tuuli puhalteli virran yli, pannen heidän kätensä palelemaan ja pakottaen tuolloin tällöin puremalla palauttamaan veren turtoihin sormiin.

Yöllä heidän täytyi luottaa kokonaan onneensa. Tuontuostakin livetti jalka limaisessa rantalouhikossa ja vaatteet repeytyivät viidakossa, jonka läpi heidän oli näkemättömin silmin puskettava. Ainakin kymmenen kertaa vene virran poikki pyrittäessä istui ajotukkeihin ja kellahti kumolleen. Ensimmäisellä kerralla sai Churchill sukeltaa puolentoista metrin syvyyteen haratakseen käsilaukkua pohjasta. Siihen kului kallisarvoinen puolituntinen, ja vahingosta viisastuneena hän köytti sen varmasti veneen tuhdon alle. Niin kauan kuin kanootti kantoi, oli aarre turvassa. Antonsen irvisteli laukulle ja rupesi aamupuolesta tekemään pilkkaa siitä, mutta Churchill ei alentunut selittelyihin.

Heidän viivytyksistään ja onnettomuuksistaan ei tahtonut tulla loppuakaan. Muutamassa rajussa mutkassa, oikeassa koskipaikassa, he saivat yrittää ylitse ainakin kaksikymmentä kertaa ja kahdesti kaataen veneen; se maksoi heille taas kaksi kallista tuntia. Tällä kohtaa rantakalliot kohosivat kuohuista äkkijyrkkinä melkoisen korkealle, siinä he eivät voineet sauvoa eikä hinata ja meloista ei ollut juuri ollenkaan apua väkevää virtaa vastaan. Joka yrityksellä he tempoivat niin, että sydämensä olivat haljeta, ja joka kerta kun mela nousi vedestä, painoi virta saman matkan takaisin. Pahimmassa ärjypaikassa he kuitenkin pelastuivat suoranaisen onnettomuuden avulla. Churchillin sauvoin livetti pohjassa ja vene heilahti hervottomasti rantapensaikkoa vastaan. Churchill hypähti itsekin sokeasti pensaikkoon, jossa hänen jalkansa sai tukea kallionraosta. Tähän sopivaan ankkuripaikkaan tarrautuen hän piteli kiinni koskessa hyppelevästä kanootista, niin että Antonsenkin pääsi maihin. Pidellen toisella kädellään kiinni alasriippuvista oksista he toisella kiskoivat kanootin ohi kinahmon, kunnes pääsivät tasaisemmalle rannalle aloittamaan jälleen väsyttävää hinaustyötä.

Aamun sarastaessa he olivat vielä kaukana Tagish Postista. Kello yhdeksän korvissa sunnuntai-aamuna he voivat kuulla Floran lähtövihellyksen. Ja kun he kymmenen aikaan sanomattoman uupuneina ja rähjäytyneinä raahautuivat kauppalan rantaan, saivat he nähdä vain savupilven mutkan taakse häviävästä laivasta. Ratsupoliisin päällikkö otti molemmat surkeat olennot hoiviinsa ja voi perästäpäin kerskua syöttäneensä sinä sunnuntaina maailman kahta nälkäisintä kurjimusta. Pöydästä noustuaan he kaatuivat märissä vaatteissaan uunin kupeelle ja nukahtivat heti sikeästi. Mutta kaksi tuntia myöhemmin Churchill nousi ylös, tarttui Bondellin aarrelaukkuun, joka oli hänellä ollut päänalusena, potkaisi Antonseninkin hereille, ryntäsi alas rantaan kanootille ja alkoi painaa Floran perään.

"Ei tiedä, mitä kaikkea sille voisi sattuakaan – kattilanräjähdys tai potkurin murtuminen", vastasi hän kapteeni Jonesin pidättelyihin. "Minä aion tavoittaa tuon proomun ja lähettää sen noutamaan jäljellejääneitä poikia."

Tagish-järvi kävi valkeina kuohuina, ja tavantakaa vene ryyppäsi koko laidallaan vettä, niin että toinen mies sai ammentaa sitä toisen meloessa. Selkäreittiä pitkin ei ollut ajattelemistakaan. Heidän täytyi taasen turvautua rantaan, toinen kiskoen venettä olan yli käyvästä hinausköydestä, toinen sauvoen perästä. He kamppailivat myrskyä vastaan, joka paiskoi jäähyhmäistä vettä heidän vyötäisiinsä, usein leukaansa asti, usein korkealle pään ylikin. Tässä jäyhän ilottomassa, henkeäsalpaavassa kamppailussa ei ollut siunaamankaan lepoa.

Illan hämärtyessä he sitten tavoittivat Floran. Antonsen miltei kuorsasi seisaallaan. Churchill näytti peloittavalta hurjimukselta. Jäätyneet vaatteenriekaleet löivät hänen paljasta ruumistaan vastaan. Hänen kasvonsa olivat veristyneet ja turvoksissa neljänkolmatta tunnin hellittämättömästä ponnistuksesta, ja hänen kätensä olivat niin kohmettuneet, ettei hän saanut sormiaan taipumaan. Kirvelevillä jaloillaan hän tuskin kykeni enää seisomaan.

"Te käännytte nyt paikalla takaisin Valkoiseenhevoseen!" kähisi hän Floran kapteenille. Kapteeni vannoi tekevänsä kaikkea muuta kuin sitä. Churchill oli itsepäinen, kapteeni jäykkäniskainen. Hän huomautti viimein, ettei palaamisesta ollut vähintäkään hyötyä, sillä ainoa Dyeaan poikkeava valtamerihöyry, Athenian, lähtisi sieltä tiistai-aamuna, ja jos hän nyt pyörtäisi takaisin Valkoiseenhevoseen noutamaan retkeläisiä, niin hän ei mitenkään enää tavoittaisi Dyeasta lähtevää laivaa.

"Mihinkä aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.

"Kello seitsemän tiistai-aamuna."

"Hyvä on", sanoi Churchill, suunnaten potkun kumarassa kuorsaavan Antonsenin kylkiluihin. "Te palaatte siekailematta Valkoiseenhevoseen. Me kahden oikaisemme tästä Dyeaan pidättämään Atheniania."

Yhä torkkuva Antonsen vieritettiin takaisin kanoottiin, tietämättä edes mistä oli kysymys, ennenkuin jäinen ryöppy kääri hänet syleilykseensä ja hän kuuli sysipimeästä Churchillin ärjäisyn:

"Mela käteen, mies! Vai haluatko mennä pohjaan?"

Aamunsarastus tapasi heidät Villipeuran risteyksessä; myrsky oli alkanut asettua, mutta Antonsenista ei enää juuri ollut melojaksi. Churchill meloi veneen tyyneen rantaan, missä he nukahtivat. Herätyskellon asemesta hän kiersi käsivartensa päänaluksenaan käyttämänsä laukun ympärille. Joka viides minuutti herätti hänet estyneen verenkierron synnyttämä polte käsivarressa; silloin hän vilkaisi kelloonsa ja kiersi jälleen toisen käsivartensa herätysasentoon. Kahden tunnin levon jälkeen hän kamppaili neljännestunnin Antonsenin turran ruumiin kanssa saadakseen sen hereille. Sitten taas jatkamaan matkaa. Bennett-järvi, kolmisenkymmenen mailin pituinen, oli tyyni kuin lokalätäkkö, mutta keskelle selkää tultuaan he saivat etelästä vastaansa lumituiskun, joka pieksi vedenpinnan valkoiseksi vaahdoksi. Tunnin toisensa jälkeen kesti samaa kamppailua kuin eilen Tagish-järvellä: rantoja kierrellen, sauvoen ja hinaten, jäiset kuohut aina korvissaan, kunnes hyväluontoinen jättiläinen viimein tunnusti olevansa "kuitti". Churchill piiskasi häntä työhön kuin orjavouti uhriaan; mutta kun toinen horjui veneen laidalle ja uhkasi hukuttaa itsensä metrin syvyiseen veteen, paiskasi toveri hänet pitkäkseen veneen pohjalle. Sen jälkeen sai Churchill raataa yksin ja päätyi järven toisessa päässä olevalle poliisiasemalle valoisalla iltapäivällä. Hän yritti kiskoa Antonsenia ulos veneestä, mutta ei jaksanut. Hän kuunteli ruti uupuneen miehen raskasta hengitystä ja kadehti häntä ajatellessaan, mitä ponnistuksia hänellä itsellään oli vielä edessään. Antonsen sai jäädä tähän nukkumaan, mutta hänen täytyi kavuta pilviäpiirtävän Chilcoot-solan yli ja sieltä alas merenrantaan. Nyt vasta hänelle todellinen työ alkoikin.

Churchill kiskoi kanootin kuorsaavine lasteineen rantaa ylös, sieppasi Bondellin laukun käteensä ja alkoi sitten hölkyttää ontuvaa koiranlaukkaa poliisiasemalle päin.

"Rannalla on se teidän tilaamanne poliisipursi", hän huusi päivystäjälle, joka tuli vastaamaan koputukseen. "Ja sen sisällä tekee mies loppuaan. Ei se kuolemaksi ole, – vähän väsymystä vain. Pitäkää huolta hänestä. Min'en jouda viipymään. Hyvästi! Minun täytyy tavoittaa Athenian.

Mailin levyinen kannas erotti Bennett-järven Linderman-järvestä, ja jo alkaessaan sitä tarpoa viskasi väsymätön kulkija viime sanat olkansa yli. Se oli sangen surkeata matkantekoa, mutta hän puri hampaansa yhteen ja polki ja polki eteenpäin, ja unohti enimmän vaivansa kiroillessaan hankalaa kannettavaansa. Siitä oli sitten vastusta melkein enemmän kuin voi sietää! Hän heilutti laukkua vuoroon toisessa kädessään, vuoroon toisessa. Hän koetti pidellä sitä kainalossaan. Hän heitti sitä kannattelevan käden toisen olan yli, mutta juostessa se kirottu kapine iski ja paukutti kipeästi selkään. Hän tuskin jaksoi sitä enää pidelläkään turvonneilla ja kirvelevillä sormillaan, ja monesti se putosi maahan. Kerran hänen siirtäessään sitä levähtäneeseen käteen se pahus putosi hänen kipeille varpailleen, niin että hän lensi älähtäen nenälleen.

Kannaksen toiselle puolelle tultuaan hän osti sikäläiseltä kauppiaalta vanhat selkärepun hihnat ja kääräisi Bondellin laukun selkäänsä. Sieltä hän myöskin otti venekyydin kuuden mailin matkalle Linderman-järven toiseen päähän, jonne hän saapui kello neljä iltapäivällä. Athenianin oli määrä lähteä Dyeasta kello seitsemän seuraavana aamuna. Dyeaan oli matkaa kahdeksankolmatta mailia, ja keskivälillä kohosi korkea Chilcoot-sola. Vasta tämän valtavan vuorenkeilan eteen tultuaan hän ensi kerran tajusi olevansa väsyksissä. Hän ryömi ja kapusi kuin krapu äkkijyrkkää rinnettä ylöspäin. Jokainen käden ja jalan siirto vaati hirvittävää ja piinallista tahdonponnistusta. Hän kuvitteli olevansa kahlittu lyijykenkiin niinkuin merenpohjaan lähtevä sukeltaja, ja hänellä oli täysi työ pidättyessään riisumasta nuo kuvitellut lyijykimpaleet jaloistaan. Mahdottomalta myöskin tuntui, että Bondellin laukku painaisi vain viisitoista vaivaista kiloa. Edellisenä vuonna hän oli kiivennyt saman solan yli kuudenkymmenen kilon taakka selässään, ja silloinen matkanteko oli ollut kuin lastenleikkiä tähän verraten. Laukun täytyi painaa ainakin viisitoista leiviskää.

Solan harjalla hänet yllätti sysipimeä ja ulvova tuuli ja lumituisku, mutta onnekseen hän kompastui hyljättyyn telttapahaseen, jonka sisälle hän ryömi suojaan. Siellä hän tapasi muutamia käpertyneitä, ammoin sitten keitettyjä perunoita ja puolen tusinaa raakoja munia, jotka hän hotki sellaisinaan suuhunsa.

Tuulen ja tuiskun tauottua alkoi vielä vaikeampi alaskapuaminen. Polkua ei ollut nimeksikään, ja usein hän kompuroidessaan valtavien kivipaasien lomitse yllätti itsensä viime hetkessä jyrkänteen reunalta, jonka alla ammottavaa syvännettä oli pimeässä mahdoton arvailla. Kerran jalka livettikin ja hän laski hervotonta luikua kolmisenkymmentä metriä syvään rotkoon. Ympäriltä nouseva kauhea löyhkä tiesi kertoa hänen joutuneen kuolleitten kuormahevosten hautausmaahan. Rotko oli sopivassa kohdassa kullankaivajain karavaanitien varrella, ja matkaajat olivat huomanneet mukavimmaksi tavaksi päästä eroon jäsenrikoista ja kuolevista juhdistaan työntämällä ne kuilun reunalta tänne alas. Inhotuksesta melkein pökertyneenä hän reuhtoi itsensä ulos rotkosta; mutta puolen tunnin kuluttua hän kaipasi Bondellin laukkua, joka ilmeisesti oli pudotessa irtautunut kantohihnasta. Muuta ei neuvoksi kuin ryömiä takaisin raatojen luo hakemaan laukkua. Perästäpäin muistellessaan seikkailuista ja vaivannäöistä jokseenkin rikasta elämäänsä hän arvioi tämän teon todella sankarilliseksi – niin sankarilliseksi, että hän oli ollut monesti pyörtyä inhosta, ennenkuin pääsi pois rotkosta.

Kaksi selkeää ajatusta pyöri tästä lähtien hänen aivoissaan: Bondellin laukku ja höyrylaivan lähtö. Jos hän myöhästyisi, olisi syy yksinomaan kirotun laukun. Nämä kaksi ajatusta kutoutuivat jollakin tapaa tärkeäksi vuosisataistehtäväksi, jonka edestä hän oli ponnistellut monen ihmisiän mitan. Kaikki muu – matkanteko tuhansine vaivoineen, oli kuin sekavaa unennäköä. Osana tästä unesta oli saapuminen Lampurileiriin. Hän muisti hämärästi hoippuneensa sisälle ravintolaan, kiskaisseensa laukun kannatinhihnat hartioiltaan ja pudottaneensa sen paleltuneista käsistään lattiaan. Raskas jymähdys palautti ovelle pari ravintolavierasta, jotka olivat aikeissa poistua. Churchill lysähti tuolille, vaati tarjoojalta lasin raakaa whiskyä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, pyysi tarjoojan herättämään hänet kymmenen minuutin kuluttua ja vaipui sitten pää polvilla ja laukku jalkojen välissä sikeään uneen.

Niin jäykistyneet olivat hänen rääkkäytyneet jäsenensä, että ne vaativat uuden kymmenen minuutin unen ja toisen whiskyryypyn, ennenkuin hän kykeni jatkamaan matkaansa.

"Hei, nyt te menette väärään suuntaan!" hihkaisi tarjooja syöksyen hänen peräänsä ja neuvoi hänelle pimeässä tien Canyon Cityä kohti. Eräänlainen sielullinen alitietoisuus sanoi Churchillille, että ensimmäinen suunta oli sittenkin oikea, mutta siitä huolimatta hän unenpöpperössä valitsi kanjoonitien. Hän ei osannut sanoa, mikä häntä sitten varoitti, mutta maleksittuaan muistonsa mukaan muutamia satoja vuosia umpimähkään hän äkkiä haistoi vaaraa ja veti esiin revolverinsa. Yhä kuin unennäössä hän erotti edessään kaksi mustaa hahmoa, jotka huusivat hänelle "Seis!" Hänen revolverinsa pamahti neljä kertaa, hän näki tulenvälähdykset ja kuuli toisia pamahduksia heti perään. Hän tunsi lonkassaan pistävää kipua ja näki toisen miehistä lysähtävän maahan. Kun toinen siitä huolimatta eteni uhkaavasti, viskasi hän raskaan aseen täydestä voimastaan kohti tulijan kasvoja, käännähti sitten sivulle, päin ja alkoi juosta minkä pääsi. Jollain tapaa hän oli osannut jälleen oikealle tielle. Hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa tapaili käsilaukkua. Se oli edelleen selässä, mutta revolveri oli poissa. Hän koetteli kuvettaan ja sai kätensä täyteen verta. Se oli vain lihahaava, mutta varsin kiusallinen näin kiireisellä kululla.

Canyon Cityssä hän etsi käsiinsä miehen, jolla oli rahtivankkurit ja parivaljakko. Hän kiskoi miehen vuoteesta valjastamaan hevoset vankkurien eteen ja kyyditsemään hänet Dyeaan kahdestakymmenestä dollarista. Churchill ryömi vankkurien pohjalle ja nukkui melkein koko matkan.

Perille tultua kyytimies ravisti hänet hereille ja karjui hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt menojaan. Churchill tuijotti tyhmistyneenä tyhjään satamaan.

"Mutta Skaguaysta päin näkyy savua", lisäsi mies.

Churchillin silmät olivat niin turvoksissa, ettei hän kyennyt näkemään niin pitkälle, mutta hän sanoi: "Se on sama laiva. Hankkikaa minulle vene."

Hyväluontoinen kyyditsijä auttoi häntä löytämään ruuhen ja saamaan sen omistajan soutajaksi kymmenen dollarin ennakkomaksusta. Churchill maksoi rahat, mutta oli liiaksi voimaton kömpimään veneeseen; hänet oli nostettava perätuhdolle. Skaguayhin oli matkaa kuusi mailia ja venemies oli taitamaton, niin että Churchillin täytyi käydä itse melomaan. Hän ei muistanut koskaan soutaneensa niin pitkää ja väsyttävää kuuden mailin matkaa. Iloinen pieni vastavihuri nousi salmen suussa ja hidastutti veneen kulkua. Hän tunsi ellottavaa kipua sydänalassaan, ja häntä alkoi pyörryttää. Venemies sai ottaa äyskärin ja valella suolaista vettä hänen kasvoilleen.

Athenianin ankkuri riippui jo partaan tasalla, kun vene saapui sen sivulle. Ja aikapa olikin, sillä Churchill tunsi viimeisenkin voimanrahtusen menneen.

"Seis, pysäyttäkää!" huusi hän käheällä äänellä. "Minä tuon tärkeitä sanomia! Pysäyttäkää Herran nimessä!"

Sitten hänen leukansa painui rinnalle ja hän nukahti. Kun puolisen tusinaa laivamiehiä reuhtoi häntä siltalautaa myöten laivaan, heräsi hän hetkeksi, tunnusteli käsilaukkua ja tarrautui siihen niinkuin hukkuva oljenkorteen.

Kannella hänestä tuli yleisen kauhun ja uteliaisuuden polttopiste. Hänen ihonsa oli yhtä resuinen kuin hänen vaatteensa. Hän oli ollut matkalla viisikymmentä viisi tuntia, nukkunut sen kestäessä enintään kuusi tuntia ja laihtunut kokonaista kahdeksan kiloa. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta kaatui kannelle, pureutui kiinni käsilaukkuun ja selitti sanomansa kapteenille.

"Sitten ei muuta kuin saattakaa minut sänkyyn", lopetti hän. "Syödä saan kun herään."

Hänet kannettiin riemusaatossa rääsyissään ja käsilaukkuineen laivan loistohyttiin, joka muuten varattiin vain häämatkalla oleville nuorille pareille. Hän nukkui kellon kahdesti ympäri; ja hän oli ennättänyt peseytyä ja ajaa partaansa ja istahtaa sikari suussa partaan viereen, kun Valkoisenhevosen kaksisataa nälkäistä toivioretkeläistä nousi laivaan.

Kun Athenian saapui Seattleen, oli Churchill vironnut jälleen entiselleen ja astui mahtavan tyytyväisenä maihin, välttämätön käsilaukku kainalossa. Tuo laukkupahanen merkitsi hänelle sanomattoman paljon. "Olen kunnialla suorittanut minulle uskotun luottamustoimen" – tällainen julistus paistoi selvästi luettavana hänen otsaltaan. Ilta oli vielä valoisa, kun hän marssi rannasta suoraan Bondelin taloon. Louis Bondel oli iloinen tavatessaan vanhan ystävänsä, pudisti hänen kättään molemmin käsin ja veti hänet sisälle.

"Kas vain, suuret kiitokset, ukkoseni; siitä taisi olla sinulla vähän vaivaakin", hän sanoi saadessaan laukkunsa tuojan kädestä.

Hän nakkasi laukun huolimattomasti sohvalle, ja Churchill totesi arvostelevin katsein, kuinka syvään sohvan vieterit vastasivat sen painon alla. Bondel oli hukuttaa hänet turhanpäiväisiin kysymyksiin.

"Millainen sinulla oli matka? Kuinka pojat jaksavat? Mitä Bill Smithersistä kuuluu? Vieläkö Del Biskop hommailee Piercen töissä? Saiko hän myydyksi minun koirani? Mutta sinäpä olet ennättänyt ahavoitua! Millä laivalla tulitkaan?"

Kaikkeen tähän sai Churchill vastailla, ja kokonainen puolituntinen ennätti kulua, ennenkuin kysymysten ryöppy alkoi asettua.

"Eiköhän sinun olisi syytä katsastaa laukkusi sisälle?" hän sai viimein sanotuksi, nyökäten sohvaan päin.

"Oh, ehjäpä näkyy olevan", vastasi Bondel välinpitämättömästi. "Aikoiko Mitchell saada kaivauksestaan niin paljon kuin hän odotteli?"

"Etköhän kuitenkin vilkaisisi laukkuusi?" penäsi Churchill. "Kun minä otan jonkin asian toimittaakseni, niin tahdon tietää, että olen sen kunnollisesti vienyt perille. Voihan hyvinkin sattua, että joku syrjäinen on päässyt siihen kurkistamaan minun nukkuessani."

"Mutta eihän siinä ole mitään tärkeätä, vanha veikko", vastasi Bondel nauraen.

"Eikö mitään tärkeätä?" totesi Churchill hiljaisella äänellä. Sitten hän sanoi hyvin päättäväisesti: "Sano nyt tosi, Louis. Mitä sinulla on tuossa laukussa? Minä tahdon tietää sen."

Toveri katsoi häneen uteliaasti, poistui sitten toiseen huoneeseen ja palasi avainkimppu kädessään. Hän avasi laukun ja otti siitä esiin järeän Colt-revolverin. Sitä seurasi moniaita kimppuja revolverinpanoksia sekä useita kimppuja kiväärinpanoksia.

Churchill otti laukun hänen kädestään ja kurkisti sen pohjaan. Sitten hän käänsi sen ympäri ja pudisteli sitä varovaisesti pohja ylöspäin.

"Pahastipa näkyy revolveri olevan ruosteessa", huomautti Bondel. "Taisit saada sadetta matkalla?"

"Ky-yllä", sai Churchill sanotuksi. "Paha oli, että pääsi kastumaan. Minun olisi pitänyt varoa sitä paremmin."

Hän kääntyi ympäri ja lähti ulos. Kymmenen minuutin perästä meni Louis Bondel vierastaan katsomaan ja löysi hänet istumasta portailla, kvynäspäät polvilla ja leuka käsien varassa, tuijottaen ankarasti hiipivään hämärään.

RUSKEA SUSI.

Nuori rouva oli viipynyt sisällä pannakseen päällyskengät jalkoihinsa, sillä maa oli vielä märkä kasteesta. Portaille tullessaan hän näki miehensä syventyneen ihailemaan mantelipuun puhkeavaa nuppua. Nuoren rouvan silmät vilkuivat etsivästi pitkin pihanurmikkoa ja hedelmäpuitten lomiin.

"Missä Susi on?" hän kysyi.

"Tässä se vast'ikään oli." Walt Irvine irroitti vastahakoisesti katseensa mantelipuun runollis-kasvitieteellisestä ihmeestä tarkastellakseen kotoista pihamaisemaa. "Se hätyytti kania, kun sen viimeksi näin."

"Susi! Susi! Tule tänne!" huhuili nuori rouva, kun he lähtivät astumaan polkua, joka vei vahakukkaisen manzanita-viidakon halki alas maantielle.

Irvine pani kaksi sormea suuhunsa ja avusti kimakalla vihellyksellä vaimonsa huutelua.

Nuori rouva vei kädet korvilleen ja irvisti happamesti.

"Sinäpä vasta osaat päästellä kauheita ääniä, vaikka olet runoilija, jonka sielun pitäisi olla viritetty tuulikannel ja muuta senkaltaista. Olit ihan särkeä rumppukalvoni. Kiljut kuin...

"Orfeus."

"Pikemminkin kuin katukaupustelija", oikaisi hänen vaimonsa vakavissaan.

"Runous ei saa estää olemasta käytännöllinen – ainakaan ei se minua estä. Minun nerouteni ei ole sitä arkamaista lajia, joka ei pysty viskaamaan runouden päärlyjä viikkolehtien ahmittavaksi."

Irvine nosti nokkansa pystyyn ja jatkoi samaan mahtailevaan nuottiin:

"Minä en olekaan mikään tyhjänpäiväinen vinttikamarihaaveilija enkä tanssisalien ilahduttaja. Ja miksi en? Kas siksi, että olen käytännöllinen mies. Minun runottareni ei rakasta joutavaa lepertelyä; se kykenee lyömään kokoon rahaa, jolla me saamme kukkapensasten piirittämän kesähuvilan, vehmaan vuoristorinteen naapuriksi, neljäseitsemättä tervettä omenapuuta käsittävän hedelmäpuiston, pitkän saran vadelmapensaita ja kaksi lyhyttä sarkaa mansikkapenkereitä — puhumattakaan neljännesmailista porisevan puron vartta."

"Hoo – kunpa kaikki laulusi olisivatkin yhtä hedelmällisiä!" nauroi hänen vaimonsa.

"Nimitähän yksikin, joka ei olisi."

"No, entä ne kaksi sonettia, jotka sinä muutit kaikkein kurjimmaksi lypsylehmäksi, mitä näillä seuduilla mainitaan."

"Olihan sillä kaunis karva..." puolustihe mies.

"Mutta se ei antanut pisaraakaan maitoa", keskeytti Magde.

"Mutta olipas se kauniin näköinen, eikös ollutkin?" intti Irvine.

"Siinä kehumisesi runottaresi käytännöllisyydestä kirposi honkaan", kuului pisteliäs vastaus. – "Ja tuollahan on Susikin!"

Vuorenrinteellä kasvavasta ryteiköstä kuului rasahdus, sitten ilmestyi korkealta heidän yläpuolelleen kohoavalta kallionkielekkeeltä näkyviin susimainen pää ja hartiat. Otuksen etukäpälät irroittivat kallioperästä kivensirusen, jonka putoamista pää seurasi silmät ja korvat herillä,_ kunnes kivi putosi isäntäväen jalkoihin. Sitten se käänsi katseensa ja nauravan suunsa heitä kohti.

"Voi sinä Susi!" ja "sinä siunattu Susi!" kajahti kaksiääninen tervehdys korkeutta kohti.

Ihmisäänen kuullessaan otuksen korvalehdet lattenivat taapäin ja sen pää kyyristyi matalaksi ikäänkuin näkymättömän käden hyväilystä.

Mies ja vaimo katselivat, kuinka otus peräytyi takaisin tiheikön suojaan, ja jatkoivat sitten matkaansa. Moniaita minuutteja myöhemmin – tien kiertäessä matalampaa jyrkännettä – koira jo tulla huristi täyttä lentoa heitä kohti, soran ja irtainten pikkukivien paukkuessa jäljiltä. Pääntaputus miehen taholta ja hellempi naisellinen silitys pitkin selkäpiitä tyydytti eläimen hyväilyntarpeen, ja sitten se kiiti edeltä vatsa matalana vaivatonta liu'untaa suden tapaan.

Ruumiinrakenteeltaan ja karvan karkeudelta oli otus aito metsäsusi, mutta väri ilmaisi sen koiraksi. Senväristä sutta ei ainakaan missään muualla saanut nähdä. Se oli ruskea, kiiltävän, punertavan ruskea, – oikea ruskeuden riemuvoitto. Selkä ja hartiat olivat lämpimän ja rusottavan ruskeat, mutta kupeilta ja vatsan alta turkki kellertyi likaisen hallavaksi. Sama likainen ruskotus kuulsi kurkun ja käpäläin ja silmäin päällä olevain otsatyynyjen pohjalta, mutta itse silmät helottivat kullanruskeina kuin topaasinapit.

Nuori pari rakasti suuresti koiraansa, – ehkäpä sitä enemmän, kun sen vastarakkautta oli ollut niin työläs voittaa. Ah noita ensimmäisiä vaikeita päiviä, jolloin Susi oli tulla tupsahtanut kuin autiosta tyhjyydestä heidän pieneen vuoristomajaansa. Nälänkuoliaana ja käpälät verille kuluneina oli se ensi työkseen tappanut kanin heidän akkunansa alta, sitten ryöminyt luimistellen tiehensä ja nukkunut ensimmäisen yönsä puron varrella vadelmapensaikossa. Kun Walt Irvine oli käynyt katsomassa kutsumatonta vierasta, sai hän vain julman irvistyksen vaivastaan, ja saman palkan oli Magdekin perinnyt viedessään sille sovinnon hierojaisiksi suuren kupillisen maitoa ja leivänpurua.

Mikä luihu ja arka kulkukoira se oli ensi aikoina ollutkaan, torjunut ynseästi kaikki heidän lähentelynsä, kavahtaen hyväilevää kättä, uhaten tungeksijoita irvistävin ikenin ja kohotetuin niskakarvoin. Siitä huolimatta se oli jäänyt puron varrelle valitsemaansa turvapaikkaan, syönyt ahnaasti eteen kannettua ruokaa, kunhan he vain laskivat astian turvallisen matkan päähän ja poistuivat itse näkösältä. Suuri ruumiillinen heikkous selitti sen viipymisen; kun se aikansa haavojaan nuoleksittuaan tunsi itsensä jälleen terveeksi, katosi se jäljettömiin.

Ja siihenpä olisi laulu loppunutkin lyhyeen, jollei Irvine olisi samoihin aikoihin saanut kutsun lähteä luentomatkalle valtion pohjoisosiin. Ajaessaan Kaliforniasta Oregoniin hän sattui katselemaan junan akkunasta ulos – ja kenenkäpä hän näkikään hölkkäsevän vaunun rinnalla oikeata suden liukumatahtia, jollei heidän äskeisen epäseurallisen vieraansa! Väsyneenä mutta silti väsymättä, ruskea karva pölyssä ja liassa kahdensadan mailin taukoamattomasta taivalluksesta.

Walt Irvine oli runoilija, – siis äkillisien mielennouteiden mies. Hän nousi seuraavalla asemalla junasta, osti palasen lihaa teurastajan puodista ja tavoitti karkulaisen kaupungin ulkolaidalta. Paluumatka tehtiin yhdessä, tavaravaunun nurkassa, – ja sillä tapaa saapui Susi toisen kerran vieraaksi vuoristomajaan. Se oli vitjoissa viikon päivät ja sai koettaa sulattaa isäntäväkensä kosiskelua. Mutta sangen merkillistä suostuttelua se oli. Arkana ja vierovana, kuten olisi pudota tipahtanut jostakin toisesta taivaankappaleesta, se murahteli kumeasti heidän lempeille kutsuäänilleen. Mutta koskaan se ei haukkunut. Koko tuttavuuden ajan ei ihmispari voinut muistaa kuulleensa sen haukahtaneen kertaakaan.

Suden suosion saavuttaminen kävi kerrassaan ongelmalliseksi. Mutta Irvine rakasti ratkaista ongelmia – mitä vaikeampia, sen parempi. Hän teetti metallilaatan, johon oli kaiverrettu omistussanat: "Palauttakaa tämä koira takaisin Walt Irvinelle, os. Glen Ellen, Sonoman piirikunta, Kalifornia." Laatta kiinnitettiin Suden kaulanauhaan. Sitten se laskettiin irti ja pimisi luonnollisesti tietymättömiin. Seuraavana päivänä tuli sähkösanoma Mendocinon piirikunnasta. Vajaassa vuorokaudessa oli otus tehnyt matkaa toistasataa mailia pohjoista kohti.

Se tuotiin kotiin postirattailla, pantiin vitjoihin kolmeksi päivää – ja hävisi uudelleen neljännen aamuna. Tällä kertaa kiinniotettaessa sen kuono keikkui Etelä-Oregonin puolella. Joka kerta kun se vapautui vitjoistaan, se otti lipetin pohjoista kohti. Näytti siltä kuin olisi pohjoinen ottanut sen lumoihinsa. "Vaistomainen koti-ikävä", sanoi Irvine, kun hän sai pulittaa sonettiparista nostamansa rahat koiran kotiin saattajalle.

Vihdoin viimein se kuitenkin – vuosikauden kestäneen karkailun ja kiinnijoutumisen väsyttämänä – tuntui alistuvan kohtaloonsa ja valitsevan vakinaiseksi olosijakseen nuoren parin vuoristomajan. Mutta kesti vielä kotvan, ennenkuin mies ja vaimo saivat taputella sitä. Tämä olikin jo suuri riemuvoitto, sillä ainoastaan heidän kahden oli sallittu laskea kätensä sen selälle. Hukka peri vieraan, joka rohkeni tekeytyä yhtä tuttavalliseksi. Ensi lähentelyä seurasi matala murina; ja jollei tämä riittänyt karkoittamaan tungeksijaa, paljastuivat ikenet ja murina kohosi oktaavia korkeammaksi, – niin pahaenteiseksi ja hirvittäväksi, että se otti luonnon rohkeimmastakin; puhumattakaan kylänrakeista, jotka kyllä tunsivat koiramaisen murahtelun, mutta eivät olleet koskaan kuulleet suden huhuilua.

Suden entisyydestä ja esi-isistä ei uudella isäntäväellä ollut aavistusta. Sen elämäntarina oikeastaan alkoikin vasta Waltin ja Magden seurassa. Se oli tullut jostakin etelän puolelta, mutta koskaan ei kuulunut hiiskahdusta entisestä omistajasta, jonka luota se ilmeisesti oli karannut. Mrs. Johnson, heidän lähinaapurinsa, vakuutti sen olevan Klondiken rotua. Hänellä oli näet veli turkispyytäjänä noilla pohjoisilla seuduilla, ja tämän perusteella hän piti itseään asiantuntijana kaikissa koira-asioissa.

Eikä hänen kanssaan väiteltykään. Olihan Suden korvissa pakkasen puremia, jotka eivät ottaneet koskaan täysin parantuakseen. Ja olihan Alaskan koirista nähty kuvia jos kuinka paljon. Voi hyvin arvata pohjoisen kiehtovan Suden sydäntä, sillä yön aikaan kuuli sen toisinaan panevan ikäänkuin hiljaista itkua, ja kun tuuli kääntyi pohjoiseksi ja ilmassa oli pakkasen tuntua, saattoi se kokottaa kuononsa korkeutta kohti ja puhjeta pitkään, valittavaan ulinaan, joka totta tosiaan oli ilmeistä suden huhuilua. Mutta haukkua sen kurkusta ei koskaan tullut, ei millään houkutuksella.

Monesti he arvailivat Suden entisyyttä ja pitivät pitkiä keskusteluja siitä, kummalle heistä se oikeastaan kuului. Molemmat väittivät koiraa omakseen ja mahtailivat siitä, kumpi heistä oli päässyt läheisempään suosioon. Mutta aviomiehellä oli alusta lähtien parempi puoli, koska hän oli mies. Ihan ilmeistä oli, että Sudella ei elämänsä varrella ollut kokemusta naisista. Magdan hameita se ei koskaan suvainnut kernaasti lähelleen. Niiden kahina täytti sen sydämen karmealla epäluulolla, ja tuulisina päivinä, hameitten lepattaessa, ei Magden kannattanut tulla lähettyvillekään.

Mutta toiselta puolen tuli kaikki hyvä ruoka Magden kädestä. Hän se yksinvaltiaana hallitsi keittiön puolella, hänen suosiostaan riippui, sallittiinko koiran tulla tuohon pyhään ja armoitettuun valtapiiriin. Makupalojen kiihoittava tuoksu painoi jälleen alas suosion vaakakupin, jonka hameitten kahina oli nostanut korkealle ilmaan. Mutta eipä ollut mieskään neuvoton. Kirjoittaessaan oli hänen tapana pitää Sutta lattialla jalkainsa välissä, ja kesken työtänsä hän uhrasi paljon kallista aikaa sen korvallisten raappimiseen.

"Onpa siitä jo aikaa, kun lähetin nuo viime runoni matkaan", sanoi Walt, – heidän tallattuaan äänettöminä viitisen minuuttia alaspäin painuvaa polkua. "Olen varma, että postissa jo odottaa kaunis rahalähetys, ja sen me muutamme säkilliseksi ihania tattarijauhoja ja ankkurilliseksi vaahtoavaa vaahterasiirappia ja uudeksi kalossipariksi sinulle."

"Ennen kaikkea tuoksahtavaksi maitotingiksi Mrs. Johnsonin runollisesta lehmästä", säesti Magde. "Muistapas, että huomenna on kuun ensimmäinen päivä."

Walt tohahdutti kapinallisesti nokkaansa. Sitten hänen katseensa kirkastui ja käsi taputti hyväillen povitaskua.

"Siit'ei surua, kultaseni. Tääll'on minulla lompakossa uusi ihana lehmä, paras lypsäjä, minkä Kaliforniasta rahalla saa."

"Milloin sinä sen kirjoitit?" – kiihkeästi. – Sitten, toruvasti: "Ja minulle et taaskaan ole sitä näyttänytkään!"

"Säästin lukeakseni sen sinulle postimatkalla, – ja tässähän onkin juhlasali ja nojatuoli, joita parempia ei kaipaakaan." Hän viittasi vaimoaan käymään kuivalle puunkannolle istumaan.

Iloinen puro porhalsi esiin korkeitten sananjalkojen alta, hyppeli sammaltuneiden, kivien yli ja putosi polun toisella puolen alas syvyyteen. Laaksosta kuului peltoleivosen hellyttävää liverrystä, ja heidän ympärillään liehui, päivänpaisteesta varjoon kadoten, isoja keltaisia Apolloperhosia.

Alhaalta rinteeltä kuului toinenkin ääni, joka katkaisi Waltin lukemisen: – ylöspäin kapuavain jaikain raskasta tahtia, joka tuolloin tällöin pani kiviä vierimään kilisten ja kolisten alas. Walt lopetti runonsa ja kerjäsi katseellaan Magden suosiollista hyväksymistä. Silloin ilmestyi polun mutkasta esiin miehenhahmo. Hän oli paljain päin ja hikoili kovasti. Kädessään olevalla nenäliinalla hän löi tuontuostakin kasvojaan; toisessa kädessä hän kantoi uutta olkihattua ja kovaksi silitettyä, kaulusta, jonka oli irroittanut niskastaan. Hän oli roteva, keski-ikäinen mies, jonka jykevät jäsenet näyttivät panevan hänen yllään olevan kiusallisen uuden, nähtävästi valmiina ostetun puvun miltei ratkeamaan.

"Helteinen päivä", tervehti Walt tulijaa. Walt oli näet maalla ollessaan täysiverinen demokraatti.

Mies pysähtyi ja nyökkäsi.

"Tämä on minulle vähän kuin uutta", sanoi hän, ikäänkuin anteeksipyydellen kauluksettomuuttaan. "Jäätymäasteilla viihdyn paremminkin."

"Mutta niitä ette näillä main tapaakaan", sanoi Walt nauraen.

"Eipä siltä näytä", myönsi mies. "Enkä minä niitä muuten etsikään. Yritän tässä löytää sisareni. Ehkäpä herra voisi sanoakin, missä päin hän täällä asustaa. Hänen nimensä on Johnson, Mrs. Johnson."

"Ettehän vain ole hänen Klondiken-veljensä?" huudahti Magde kirkastuvin silmin. "Sitten olemmekin kuulleet teistä paljon."

"Sama mies, hyvä rouva", sanoi toinen vähän kainostelien. "Skiff Miller on nimeni. Ajattelin tehdä sisarelleni pienen yllätyksen."

"Sitten olette aivan oikealla tiellä." Magde nousi pystyyn ja viittasi neljännesmailin päässä olevaa kanjoonia kohti. "Näettekö tuon kuivettuneen punapetäjän tuolla kaukana? Sen juurelta poikkeaa polku oikeaan, ja siitä on lyhyt matka hänen taloonsa. Ette voi vahingossakaan mennä sen ohi."

"Enpä luulisi. Kiitoksia vain, rouva."

Mies liikutteli jalkojaan ja aikoi lähteä, mutta jäi kuin loihdittuna paikalleen. Hän tuijotti nuoreen naiseen niin ilmeisellä ja samalla itsetiedottomalla ihailulla, että Magden sydän heltyi.

"Me tahtoisimme mielellämme kuulla teidän kertovan enemmänkin Klondikesta", hän sanoi. "Emmekö saa tulla teitä tervehtimään sisarenne luo? Tai vielä parempi on, jos voisitte tulla meille joskus päivälliselle."

"Ky-yllä, kiitoksia vain", mutisi mies koneellisesti. Sitten hän ikäänkuin havahtui ja sanoi päättäväisemmin: "Minulla ei ole aikaa viipyä kauan. Palaan jo iltajunassa takaisin pohjoiseen. Postinkuljetusta, näettekös."

Tähän Magde sanoi, että se oli kovin ikävää, ja mies yritti uudelleen lähteä. Mutta hän ei saanut katsettaan irti Magden kasvoista. Hän unohti sisarelleen aikomansa yllätyksenkin ja kivettyi palvovaan ihailuun. Nyt oli Magden vuoro tulla hämille.

Walt yritti vapauttaa vaimonsa tukalasta tilanteesta sanomalla jotakin sukkelaa; mutta pelastajaksi tuoksahtikin Susi, joka nokka maassa kiinni tuli liukuvaa kulkuaan viidakon läpi.

Skiff Millerin sielunhätä loppui kuin leikaten. Hänen edessään seisova kaunis nuori nainen hajosi kuin sumuna ilmaan. Hän näki vain koiran, ja suuri ihmetys kuvastui hänen kasvoiltaan.

"Hittoja kanss'!" hän lausahti hitaasti ja juhlallisesti.

Hän istahti ähkäisten kannolle, antaen Magden jäädä seisomaan. Kuullessaan hänen äänensä Susi painoi korvansa litteiksi, – sitten se avasi suunsa aivan kuin nauruun. Se tulla luimisteli vieraan luo, haisteli hänen käsiään ja nuoleskeli niitä sitten hyväillen.

Skiff Miller taputti koiran päätä ja toisti uudelleen, hitaasti ja juhlallisesti: "Hittoja kanss'!"

"Pyydän anteeksi, hyvä rouva", korjasi hän sitten anteeksipyytävästi; "jouduin tässä vähän ymmälle, siinä kaikki."

"Ymmälle mekin jouduimme", vastasi Magde keveästi. "Emme ole koskaan ennen nähneet Suden suostuvan niin sukkelasti vieraaseen."

"Sudeksiko te sitä nimitätte?" kysyi mies.

Magde nyökkäsi. "Mutta kuinka ihmeessä onkaan selitettävissä sen ystävällisyys teitä kohtaan, – jollei ehkä siitä syystä, että tekin olette kotoisin Klondikesta. Susi, nähkääs, on Klondiken rotua."

"Hm – niin sen pitäisi", myhähti Miller hajamielisesti. Hän nosti Suden toista etujalkaa ja tarkasteli sen käpäliä, puristellen ja painellen niitä peukalonsa kynnellä. "Heltyneetpä ovat", hän huomautti. "Eivät ole polkeneet hankea pitkään aikaan, näen mä."

"Mutta merkillistä on", puuttui Walt puheeseen, "kuinka suopeasti se antaa teidän kosketella itseään."

Skiff Miller nousi pystyyn. Hänen arkaileva kömpelyytensä oli kadonnut, kun hän kysyi terävään, ammattimaiseen sävyyn:

"Kuinka kauan se on ollut teidän hoteissanne?"

Mutta silloin koira, kyhnien ja hivutellen ruumistaan vieraan pohkeita vastaan, avasi suunsa ja haukahti. Se oli lyhyt ilon ulvahdus, – se kajahti tuimana kuin piiskansivallus, mutta oikeata koiranhaukkua se oli.

"Tuopa oli minulle uutta", sanoi Skiff Miller.

Walt ja Magde tuijottivat silmät suurina toisiinsa. Ihme oli totisesti tapahtunut. Susi oli haukkunut.

"Ensi kerran kuulimme sen haukkuvan", Magde hihkaisi.

"Ensi kerran minäkin sen kuulin", tunnusti Miller.

Magde katsoi häneen hymyillen. Mies laski ilmeisesti leikkiä.

"Sen kyllä uskon", hän sanoi, "koska tuttavuutenne on kestänyt vasta viisi minuuttia."

Skiff Miller katsoi häneen terävästi, etsien hänen kasvoiltaan selitystä käsittämättömään puheeseen.

"Luulin teidän ymmärtäneen", virkkoi hän verkalleen. "Luulin teidän päässeen asiasta perille nähdessänne sen hyväilevän minua. Se on minun koirani. Eikä sen nimi ole Susi, vaan Halli."

"Ah, Walt!" Magde kääntyi hätääntyneenä etsimään apua mieheltään.

Walt asettui heti puolustuskannalle.

"Kuinka tiedätte, että Susi on teidän koiranne?" hän kysyi.

"Siksi, että se on", kuului vastaus.

"Pelkkää arvelua", sanoi Walt torjuvasti.

Skiff Miller tuijotti häneen ensin vähän ihmeissään, sitten hän nyökäytti päätään Magdea kohti ja kysäisi:

"Kuinka te sitten tiedätte, että hän on teidän vaimonne? Te sanotte siihen vain: 'Siksi, että hän on', ja minä vastaan: 'Pelkkää arvelua.' Ei, – koira on minun. Minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen, ja luulenpa että minun pitäisi asia tietää. Odottakaapas! Minä todistan sen teille."

Hän kääntyi koiraa kohti. "Halli!" Hänen äänensä kajahti käskevänä, ja koiran korvat painuivat alas ikäänkuin hyväilyä odotellen. "Hei!" Koira käännähti sukkelasti oikeaan päin. "Ann' mennä!" Koira ammahti eteenpäin niinkuin luoti pyssyn suusta ja pysähtyi sitten uutta käskyä odottaen.

"Minä voin ohjata sitä pelkällä vihellyksellänikin", virkkoi Skiff Miller ylpeästi. "Se oli minun johtajakoirani."

"Mutta ettehän te vie sitä pois täältä?" kysyi Magde väräjävin äänin.

Mies nyökkäsi.

"Mitä – takaisinko sinne hirveään Klondikeen ja kaikkiin sen kärsimyksiin?"

Miller nyökkäsi uudelleen ja lisäsi: "Oh, ei siellä elämä ole niin kovinkaan hirveää. Katselkaapas minua! Jokseenkin kelpo loistonäyte, eikö totta?"

"Mutta koirille se on toista! Sydäntäsärkevää aherrusta, nälkää ja pakkasta! Ah, minä olen lukenut siitä niin paljon ja tiedän niin hyvin."

"Olin kerran syömäisilläni tuon koiran suuhuni", myhäili Skiff Miller jämeästi. "Jollen olisi samana päivänä tavoittanut hirveä, olisi koirasta tullut äkkiloppu."

"Oh, minä olisin ennemmin kuollut itse!" huudahti Magde hirmustuneena.

"Hm – täällä päin on elämä toisenlaista", selitti Miller. "Teille ei tule koskaan pakkoa syödä koiria. Ja kun elätte toisenlaisissa oloissa, niin ette tiedä meikäläisten elämästä yhtään mitään."

"Kas sitähän minä juuri tarkoitinkin", jatkoi Magde innokkaasti. "Täällä Kaliforniassa ei kenenkään tarvitse syödä koiria. Miksi ette jättäisi sitä tänne? Täällä se on onnellinen. Sen ei tarvitse koskaan olla nälissään eikä viluissaan eikä raataa itseään vaivaiseksi. Elämä on täällä niin helppoa ja mukavaa. Koskaan se ei saisi kuulla piiskanläjähtelyä korvissaan. Ja mitä ilmaan tulee – täällähän ei koskaan sada lunta."

"Mutta kesällä polttaa päivä ihon karrelle", naurahti Miller.

"Mutta te ette vastannut kysymykseeni", jatkoi Magde puolustuspuhettaan. "Mitä hyvää teillä onkaan sille tarjottavana siellä pakkasen perukoilla?"

"Ruokaa, silloin kun on itselläni, ja enimmäkseen sitä onkin."

"Mutta entä kun ruoka loppuu?"

"Nälkää sitten."

"Ja työtä paljon!"

"Paljon ja kovaa", puuskahti Miller kärsimättömästi. "Loputonta raatamista, nälkää ja vilua, kipua ja kurjuutta – sitä kaikkea se saa riittämiin asti lähtiessään minun kanssani. Mutta vähätpä siitä – sellaisesta elukka pitää. Se on tottunut siihen. Se tuntee tämänlaisen elämän. Siihen se on syntynyt ja kasvatettu. Mutta te ette tiedä siitä pienen pippurinkaan vertaa. Te ette tunne asioita, joista puhutte. Kas sinne tuo koira kuuluu, ja siellä se tuntee olonsa onnellisimmaksi."

"Mutta siitä lähdöstä ei tule mitään", virkkoi Walt päättäväisesti. "Siispä ei asiasta kannata enää puhuakaan."

"Mitä nyt?" tiuskaisi Skiff Miller, otsa rypyssä ja kuuma punerrus poskipäillään.

"Sanoin, että siitä lähdöstä ei tule mitään, ja sillä hyvä. En ota uskoakseni, että se on teidän koiranne. Te olette kenties jolloinkin nähnyt sen. Tai ehkä olette ajanutkin sillä sen entisen isännän puolesta. Mutta se seikka, että koira tottelee tavallisia Alaskassa käytettyjä komennussanoja, ei riitä todistamaan, että se kuuluu teille. Mikä hyvänsä Alaskan koira tottelisi samanlaista käskyä. Ja toisekseen on se kallisarvoinen koira, Alaskan hintoihin katsoen, ja tämä seikka riittää selittämään, miksi te niin innokkaasti haluatte sitä mukaanne. Joka tapauksessa teidän täytyy todistaa omistusoikeutenne."

Skiff Miller silmäsi halveksivasti paljon heiveröisempään vastustajaansa, ikäänkuin ottaen mittaa hänen lihaksistaan. Sitten hän sanoi verkalleen: "Enpä tiedä, mikä minua estäisi ottamasta koiraa heti paikalla mukaani."

Waltin kasvoille nousi vuorostaan nyt punerrus, ja hän tunsi iskulihastensa jäykistyvän. Mutta hänen vaimonsa kiiruhti hätäillen väliin.

"Ehkä Mr. Miller on sittenkin oikeassa", hän sanoi. "Pelkään hänen todella olevan. Susi näyttää tuntevan hänet, ja varmastikin se totteli kuullessaan nimen 'Halli'. Se rupesi oitis vstäväksi hänen kanssaan, ja sitä se ei ole tehnyt kellekään muulle vieraalle. Ja muistapas, Walt, kuinka se haukahti, – sehän oli ihan ratketa ilosta. Mistä syystä se niin iloitsi? Epäilemättä löytäessään jälleen Mr. Millerin."

Waltin iskulihakset höllenivät jälleen ja hänen hartiansa lysähtivät toivottomasti kokoon.

"Taidat olla oikeassa, Magde", hän sanoi. "Susi ei olekaan Susi, vaan Halli, ja sen täytyy olla Mr. Millerin omaisuutta."

"Mutta ehkä Mr. Miller tahtoo myydä sen", ehätti Magde ehdottamaan. "Me ostamme sen häneltä."

Skiff Miller pudisti päätään. Hän ei ollut enää äkäinen, – vetoomus hänen jalomielisyyteensä sulatti hänen sydämensä.

"Minulla oli viisi koiraa", aloitti hän empivästi, pukeakseen estelynsä perusteelliseen selittelyyn. "Halli oli joukon johtaja. Ja se oli Alaskan paras koiravaljakko. Toisista ei ollut edes sen kintereillekään. Vuonna 1898 minulle tarjottiin viisituhatta dollaria koko roskasta, mutta minä kieltäysin myymästä. – Koirat olivat silloin kovin tarpeen, mutta sekään ei selitä tuota korkeata hintaa. Kas, tämä oli vallan erikoinen valjakko, ja Halli oli siitä joukosta kaikkein paras. Samana talvena yksistään siitä tarjottiin kaksitoistasataa dollaria; – minä sanoin 'Ei!' Min' en tahtonut silloin myydä sitä, enkä tahdo nytkään. Minä, nähkääs, pidän kovin paljon tuosta koirasta. Olen etsiskellyt sitä kokonaista kolme vuotta. Kävin ihan kipeäksi, kun keksin sen varastetuksi, – en suinkaan vain pelkän rahallisen tappion vuoksi, vaan koiran itsensä takia. Äsken en ollut uskoa silmiäni sen nähdessäni. Luulin näkeväni unta. Juttu tuntui minusta liian hyvältä ollakseen tosi. Kuulkaapas, minä olin sille lapsenpiika, kun se oli pieni pentu. Peittelin sen rääsyihin nukkumaan jok'ainoa ilta. Sen emo kuoli yht'äkkiä, ja minä hankin sille kondensoitua maitoa kahteen dollariin pullolta, kun omaan kahviini ei kannattanut maitoa panna. Se ei tuntenut muuta emoa kuin minut. Se ynisi ja imeskeli minun likaista etusormeani, se siunattu vekara – juuri tätä sormea!"

Ja liikutuksen voittamana Skiff Miller kohotti juhlallisesti puheenaolevaa ulotinta kuulijainsa nähtäväksi.

"Katsokaahan – se on sama sormi", toisti hän hitaasti, aivan kuin todistaisi mainittu ruumiinosa hänen omistusoikeutensa koiraan.

Hän katseli yhä heristettyä sormeaan, kun Magde puhkesi puhumaan.

"Mutta entä koira itse?" hän kysyi. "Te ette ole katsellut asiaa koiran edun kannalta."

Skiff Miller näytti kysymysmerkiltä.

"Oletteko ajatellut koiran parasta? toisti Magde.

"En oikein älyä, mitä te tarkoitatte."

"Onhan koirallakin jotakin sanottavaa tässä asiassa", jatkoi nuori rouva. "Sillä saattaa olla omat halunsa ja toivomuksensa. Te ette tahdo antaa sille valinnan vapautta. Eikö teidän mieleenne ole tullut ajatus, että se ehkä mieluimmin jäisikin Kaliforniaan. Te puhutte vain omalta näkökannaltanne. Te käsittelette sen kohtaloa aivan kuin olisi kysymys vain perunasäkistä tai heinäpaalista."

Tämä oli todellakin uusi näkökulma ja pani Skiff Millerin ankarasti pohtimaan asiaa. Magde käytti hyväkseen hänen epäröimistään.

"Jos te todellakin rakastatte koiraa, niin pitäisi sen onnellisuuden käydä teidän tarpeittenne edellä", hän penäsi.

"Mitäs te siitä ajattelette?" kysäisi Klondiken mies viimein.

Nyt oli Magden vuoro tulla ymmälle. "Mitäkö tarkoitan – mistä sitten?" hän kysyi.

"Luuletteko sen mieluummin tahtovan jäädä Kaliforniaan?"

"Siitä olen vallan varma", kuului varma vastaus.

Skiff Miller pohti uudelleen kysymystä omassa päässään, vaikka tällä kertaa ääneen, katsellen samalla Salomonin tuomion alaista eläintä arvostelevin silmin.

"Se oli kova työntekijä. Minulle oli siitä suurta hyötyä. Se ei koskaan karkaillut, ja se muovaili uudesta tottumattomasta valjakosta kelpoisan. Sillä on ihan ihmisen aivot pääkopassaan. Se osaa kaikkea muuta, mutta ei puhua. Se ymmärtää mitä sille sanotaan. Katselkaapas vain sitä. Se tietää, että me nyt puhelemme siitä itsestään."

Koira makasi Skiff Millerin jaloissa, pää litteänä käpälien varassa, korvat pystyyn heristettyinä se seurasi silmillään molempain puhujain kasvoja.

"Ja sillä on vielä työkykyä moniksi vuosiksi. Minulla olisi siitä hyötyä enemmän kuin osaan sanoakaan. Ja minä pidän siitä."

Skiff Miller vaikeni, aukoen muutamaan kertaan suutaan kuin lisätäkseen jotakin. Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi:

"Kuulkaahan nyt – minä sanon, mitä me teemme. Se, mitä te äsken sanoitte, hyvä rouva, saattaa jossakin määrin ehkä pitää paikkansa. Koira teki minun luonani ollessaan kovaa työtä, ja ehkä se nyt on ansainnut helpomman olon ja oikeuden itse ratkaista. Joka tapauksessa annan sen valita. Mitä ikänä se nyt päättää, niin tapahtukoon. Te molemmat jäätte tähän istumaan. Minä sanon teille hyvästit ja lähden hiljalleen jatkamaan matkaani. Jos se tahtoo jäädä tänne, niin jääköön. Jos se haluaa lähteä minun kanssani, niin antakaa sen lähteä. Minä en kutsu sitä mukaani ettekä te huuda sitä takaisin."

Hän katsahti äkkiä epäluuloisesti Magdeen ja lisäsi: "Mutta teidän täytyy pelata reilua peliä. Ei yhtään houkuttelua eikä suostuttelua minun selkäni takana!"

"Me lupaamme reilun pelin", aloitti Magde, mutta Skiff Miller katkaisi hänen vakuuttelunsa.

"Minä tiedän naisten tavat", hän sanoi. "Heidän sydämensä ovat herkkiä sulamaan. Kun he antavat mielensä kiintyä johonkin asiaan, niin he sotkevat kortit kädessään, kurkistavat pohjimmaiseen lehteen ja valehtelevat kuin riivatut... anteeksi, hyvä rouva. Minä puhun nyt vain naisista ylimalkaan."

"En tiedä kuinka teitä kiittäisin", sanoi Magde väräjävin äänin – harmistuneena, huvitettuna tai liikutettuna, kukapa sen voi sanoa.

"En ymmärrä, mistä hyvästä te minua kiittelisittekään", vastasi mies. "Halli ei ainakaan ole vielä sanonut sanaansa. Ei kai teillä ole mitään vastaan, jos astuskelen hiljalleen? Minusta se on reilua peliä, koska häviän näkyvistä jo satasen metrin päässä."

Magde suostui mielellään ja lisäsi: "Ja minä lupaan pyhästi, ettemme koeta millään tavoin vaikuttaa siihen."

"No niin, sitten voinen lähteä patikoimaan", sanoi Miller hyvästelevän miehen sävyyn.

Kuullessaan tämän äänenpainon kohotti Susi nopeasti päätänsä ja nousi vielä vikkelämmin pystyyn, kun mies ja nainen puristivat toistensa käsiä. Se kohosi takajaloilleen, nojaten etukäpälänsä Magden lanteille ja nuoleskellen samalla Skiff Millerin kättä. Kun jälkimmäinen kääntyi Waltin puoleen, toisti Susi saman tempun, nojaten koko painollaan Waltia vasten ja nuollen molempain miesten käsiä.

"Ei tämä juuri hauskaltakaan tunnu, sen voin sanoa", kuului Klondiken miehen viimeinen tervehdys, kun hän käänsi toisille selkänsä ja alkoi verkalleen painaa polkua pitkin.

Susi seurasi häntä silmillään kymmenkunnan askeleen päähän, väristen odotuksesta, että mies katsoisi olkansa yli jäljelleen ja kutsuisi sitä mukaansa. Sitten se syöksähti hiljaa vinkaisten poistuvan miehen perään, saavutti hänet, otti hänen kätensä hellästi hampaittensa väliin ja koetti vetää häntä takaisin.

Mutta kun tämä ei onnistunut, pyörsi se takaisin Walt Irvinen luo, iski hampaillaan kiinni hänen takinhelmaansa ja koetti turhaan kiskoa häntä menijää kohti.

Susi kävi aivan ymmälle. Se olisi tahtonut olla kahtaalla yhdenaikaisesti, vanhan ja uuden isäntänsä tykönä, – ja yhtämittaa suureni näiden välimatka. Se juoksenteli kiireisesti edestakaisin molempien välillä, lyhyin hermostunein harppauksin, aivan kuin hengenhädässä, – kärsien omasta päättämättömyydestään ja toivoen ihmisiltä apua; se päästeli pieniä vihaisia kiljahduksia, vingahteli surkeasti ja rupesi pian läähättämään.

Viimein se istahti keskelle tietä, kohotti kuononsa ilmaan ja alkoi luskuttaa suutansa auki ja kiinni, joka kerralla yhä enemmän auki ja yhä vihaisemmin kiinni. Samalla alkoi sen kurkunpää liikahdella ja kutistua, ja sitten kuului kurkusta ensin hiljaa ja väristen, sitten syvänä ja matalana ihmeellinen urkuääni, matalin minkä ihmiskorva voi erottaa. Kaikki tämä oli alkavan ulvonnan hermostunutta valmistelua.

Mutta juuri kun ulvahdus oli kohoamaisillaan täydellä voimallaan sen rinnasta, loksahti avoin kita kiinni, ruumiin kuumeellinen nytkähtely taukosi ja koira katseli pitkään ja kiinteästi poistuvan miehen jälkeen. Sitten se äkkiä käänsi päätään ja katseli yhtä kiinteästi Walt Irvineen. Mutta tähänkään vetoomukseen ei tullut vastausta. Koira ei saanut sanaa eikä viittausta, miten sen nyt olisi pitänyt menetellä.

Vielä kerran se vilkaisi entisen isäntänsä perään: tämä oli jo lähellä tienmutkaa. Se kavahti neljälle jalalleen ja vingahti jälleen; ja sitten se sai uuden ajatuksen ja juosta köpitti Magden tykö. Tähän saakka se oli ollut piittaamatta naisesta, mutta kun molemmat isännät näyttivät unohtaneen sen, jäi emäntä sen viimeiseksi turvaksi. Se laski päänsä naisen syliin, puskien hiljaa kuonollaan hänen käsivarttaan – se oli sen vanha tapa kerjätä hyväilyjä. Sitten se vetäytyi irti hänestä ja rupesi pää ja eturuumis kumarassa tepastelemaan kuin leikitellen hänen edessään edestakaisin, koukeroiden ja mutkistellen, kaapien etukäpälillään soraa ja heiluen ja huojuen koko ruumiillaan – latteiksi lasketuista korvista aina rajusti viuhtovaan hännänpäähän asti, ilmaistakseen siten sydämensä huolta, jota sen ei ollut sallittu sanoin tulkita.

Mutta siihenkään ei tullut vastausta. Koiraa oudoksutti ja kammotti kaikkien noiden ihmisten tylyys, jotka eivät koskaan ennen olleet sille kylmiä olleet. Ei yhtään apua, ei hiiskahdustakaan saanut se niiltä. Ne näyttivät olevan aivan piittaamattomia. Ne olivat kuin kuolleita.

Se kääntyi vielä kerran tielle päin. Skiff Miller kiersi juuri mutkaa. Seuraavassa tuokiossa hän olisi kadonnut näkyvistä. Mutta sittenkään hän ei katsonut taaksensa, vaan polki eteenpäin verkalleen ja tunteettomasti, yhtään välittämättä siitä mitä hänen takanaan tapahtui.

Ja sitten häntä ei ollut enää. Susi odotti hänen tulevan uudelleen esiin puitten takaa. Se odotti minuutin – jännityksestä melkein kivettyneenä. Se haukahti taas kerran ja kuunteli. Sitten se lysähti kokoon, pudisteli hiljaa turkkiaan ja köpitti väsyneesti takaisin Walt Irvinen luo, nuuski hänen kättään ja pudota töksähti raukeasti hänen jalkojensa juureen, katsellen eteensä tyhjälle tielle.

Sammaltuneiden kivien yli pulpahtelevan puron lirinä tuntui äkkiä paisuvan voimassa kosken kohinaksi. Koko muu luonto oli aivan hiiskumatta. Isot keltasiipiset perhoset lepattelivat hiljaa valosta varjoon ja takaisin valoon. Magde katsahti riemun ja voiton kiilto silmissä mieheensä.

Kului monias minuutti. Sitten Susi nousi vielä kerran pystyyn. Varma päätös näytti määräävän sen liikkeitä. Se ei vilkaissutkaan mieheen eikä naiseen. Sen katse oli tiukasti suunnattu etenevälle polulle. Se tiesi nyt, mitä sen tuli tehdä. Toisetkin tiesivät sen.

Sen raajat alkoivat tehdä tasaista ravia, ja silloin Magden huulet puristuivat päästämään hyväilevän kutsun. Mutta tuo kutsu jäi päästämättä. Hänen oli pakko vilkaista mieheensä, ja hän näki tämän katseen ankarana ja kieltävänä. Silloin hänen supussa olevat huulensa laukesivat ja hän huoahti syvään ja alistuvasti.

Suden ravi muuttui pian laukaksi. Yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kävivät sen hypyt. Se ei katsellut kertaakaan taakseen. Susimainen harja sen selässä viipotti pystyssä. Se pyörähti kuin lennossa polun mutkasta ja oli sitten poissa silmistä.

KELTALIINA.

"En tahdo komennella sinua, poikaseni", sanoi Charley, "mutta minun ei ole ollenkaan mieleeni, että tahdot vielä tehdä viimeisen kaappausretkesi. Sinä olet selviytynyt onnellisesti pahoista pälkähistä, raaoista miehistä, ja olisipa synti ja häpeä, jos sinulle sattuisi jotakin tapahtumaan nyt aivan lomanpitosi lopulla."

"Mutta kuinka minä voisinkaan välttyä tekemästä kaikkein viimeistä retkeä?" intin vastaan poikamaisen itsepäisenä. "Ainahan jonkin kerran täytyy olla viimeinen."

Charley pani säärensä ristiin, nojautui taapäin ja rupesi pohtimaan pulmaa. "Totta kyllä. Mutta miksi emme pitäisi Demetrios Contoksen kiinniottamista kaikkein viimeisenä? Siitä sinä selvisit kunnialla ja istut tässä nyt terveenä ja ehjin jäsenin, ja – ja..." Hänen äänensä sortui, niin ettei hän kyennyt kotvaan puhumaan mitään. "Enkä minä antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos sinulle nyt ihan viime tingassa jotakin sattuisi."

Minä nauroin Charleyn pelkäämisiä, mutta tunnustin kiitollisena hänen hellän huolenpitonsa ja suostuin pitämään viime retkeämme viho viimeisenä. Olimme olleet yksissä vuoden ajan, ja nyt minun piti erota Yhdysvaltain kalastusvartiosta palatakseni päättämään koulunkäyntini. Olin ansainnut ja säästänyt tarpeeksi rahoja kyetäkseni suorittamaan ylimmän kolmivuotiskurssin kollegissa, ja vaikka lukukausi oli alkanut jo kauan sitten, arvelin, että ahkerasti kotona opiskellen pystyisin hyvinkin läpäisemään sisäänpääsytutkinnosta.

Kimssuni ja kamssuni olivat jo ahdetut merimiesarkkuun, ja aioin juuri lähteä ostamaan rautatielippua matkustaakseni junalia Oaklandiin, kun Neil Partington tulla tupsahti Beniciaan. Peura-jahdin piti hetipaikalla lähteä jonnekin Alalahdelle, ja Neil sanoi lähtevänsä sen myötä suoraan Oaklandiin. Koska siellä oli hänen kotinsa, jossa minä tulisin kouluaikanani asumaan, niin Neil arveli, ettei mikään estänyt minua tuomasta arkkuani laivaän ja lähtemästä mukaan.

Arkku meni laivaan, ja iltapäivän puolimaissa me kohotimme Peuran ison mesaanipurjeen ja irroitimme kiinnitysköydet. Oli kiusallinen laskusää. Koko kesän tasaisesti puhallellut merituuli oli mennyt menojaan ja sen sijalle tullut äkkinäisiä puuskatuulia ja synkästi jumottavia pilvenmöykkyjä, joihin luottaen ei osannut laskea saapumisaikaa täsmällisen tarkasti. Me lähdimme matkaan kohta luoteen alettua, ja Peuran pujahtaessa Carquinez-salmeen loin pitkäksi aikaa viimeisen katseen Beniciaan ja Turnerin laivatokan lahteen, missä me tuonaan olimme kaapanneet Lancashiren kuningattaren ja vanginneet ison Alecin, pahamaineisen kreikkalaispomon. Ja salmen suussa minä katselin mielenkiinnoin sitä kohtaa, missä vasta muutama päivä takaperin olisin auttamattomasti hukkunut, jollei Demetrios Contoksen luonteen jalompi puoli olisi minua pelastanut.

Korkea usvamuuri purjehti San Pablo-lahden rantaa pitkin meitä vastaan, ja ennen pitkää sai Peura puskea sokeasti eteenpäin usvapimeyden sisässä. Perää pitävällä Charleylla tuntui olevan luontainen vaisto, millä hän selviytyi tällaisistakin tilanteista. Itsekään hän ei osannut selittää kuinka se kävi; mutta hän kykeni kuin kykenikin kerrassaan ihmeellisesti tekemään laskelmiaan tuulista, merivirroista, etäisyyksistä, ajasta, ajautumisesta ja purjehtimisnopeudesta.

"Minusta tuntuu kuin usva rupeisi vähän hajaantumaan", sanoi Neil Partington, kun olimme parisen tuntia purjehtineet sumussa. "Missä luulette meidän olevan, Charley?"

Charley katsoi kelloansa. "Nyt on kello kuusi, ja luodetta kestää vielä kolmisen tuntia", hän huomautti kuin sattumoilta.

"Mutta missä sitten luulette meidän olevan?" kyseli Neil itsepintaisesti.

Charley mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Vuorovesi on vienyt meidät hiukan sivuun oikeasta suunnastamme, mutta jos sumu nyt alkaa tosiaan kohota niinkuin se tuntuu rupeavan tekemään, niin arvaanpa, ettemme ole tuhatta mailia kauempana Mc Nearin valkamasta."

"Minusta ainakin voisi määritellä etäisyyden paria mailia tarkemmin", urahti Neil hiukan yrmeissään.

"Olkoon menneeksi", virkkoi Charley myötämielisesti, "eroa ei ole enempää kuin puoli mailia eikä vähempää kuin neljännesmaili."

Tuuli vähän tiukkeni, kun sai mereltä pari puuskausta avuksi, ja usva alkoi aivan silmissä hajaantua.

"Mc Nearin valkama on tuolla oikealla", sanoi Charley ja viittasi suoraan sumumuuriin päin.

Kaikki kolme me tirkistimme tuohon suuntaan, kun Peura törmähti johonkin kiinteään esineeseen ja seisahtui paikalla kuin naulattu. Juoksimme kokkaan ja näimme halkaisijapuomin takertuneen jonkin lyhyen mastorähjän päästä roikkuvaan köysistöön. Toisin sanoen se oli törmännyt suinpäin ankkurissa lepäävää kiinalaista dshonkkia vastaan.

Samassa kuin me ennätimme kokkaan, hoipperehti viisi unisilmäistä kiinalaista kuin mehiläiset pienestä mehiläiskekoa muistuttavasta välikansihytistä.

Heitä johti iso, roteva mies, jonka oitis tunsimme hänen rokonarpisista kasvoistaan ja pään ympäri kiedotusta keltaisesta silkkisestä nenäliinasta. Se oli Keltaliina – sama kiinalainen, jonka me edellisenä vuonna olimme yllättäneet ja vanginneet laittomasta alamittaisten kalojen pyytämisestä, ja joka silloin oli ollut vähällä upottaa Peuran aivan niinkuin tälläkin kertaa ankkuroidessaan vastoin purjehdussääntöjä keskelle väylää.

"Mitä lempoa te tuumitte, sen keltanaamainen pakana, viruessanne tässä keskellä väylää ja antamatta lainkaan varoitusmerkkejä?" karjaisi Charley julmistuneena.

"Mitäkö hän tuumii?" virkkoi Neil levollisesti. "Katselkaas tuonne, niin näette, mikä niillä on mielessä."

Katseemme seurasivat Neilin sormen suuntaa, ja näimme dshonkin keskikannen puolillaan vastapyydettyjä alamittaisia kaloja, missä oli miljoonittain vain puolen sentin mittaista kalantoukkaa. Keltaliina oli laskenut pyyntiverkkonsa vuoksen ajaksi ja jäänyt usvan turvin odottamaan uutta luodetta nostaakseen ne jälleen täynnä saalista.

"No kautta silmäni", murahteli Neil, "eipä ole saalista vielä koskaan siepattu näin helposti kiinni, vaikka olenkin kalastusvartiossa nähnyt ja kokenut jos jonkinlaista. Sanokaas, Charley, mitä me noille peijakkaille oikein teemme?"

"Hinaamme tietysti lotjan San Rafaeliin", kuului vastaus. Sitten Charley kääntyi minun puoleeni. "Käy sinä, poikaseni, alas dshonkkiin, minä heitän sinulle hinausköyden. Jollei tuuli meitä petä, niin pääsemme virransuuhun ennen luoteentuloa, nukumme sitten San Rafaelissa ja joudumme Oaklandiin huomenna puolelta päivin."

Näin sanoen Charley ja Neil palasivat Peuran kannelle ja lähtivät matkaan, hinaten dshonkkia perässään. Minä menin valtaamamme aluksen perään ja ohjasin sitä vanhanaikaisella peräsimellä, mihin oli lävistelty isoja ruudunmuotoisia reikiä, joista vesi välähteli edestakaisin.

Sumu oli silloin jo vähitellen kokonaan hälvennyt, ja Charleyn paikanmäärittely osoittautui paikkansapitäväksi, sillä Mc Nearin valkaman voi erottaa vajaan puolen mailin päästä. Pitkin läntistä rannikkoa me kiersimme Pedro-niemen kiinalaisine salakalastajakylineen, joissa nousi aikamoinen hälinä, kun nähtiin tutun vartiojahdin hinaavan perässään erästä sikäläistä dshonkkia.

Tuuli oli kääntynyt maanpuoleiseksi ja puhalteli lyhyin, epävarmoin puuskin. Se olisi kuitenkin ollut meille edullisempi, jos sen voima olisi ollut tiukempi: San Rafael-virta, mihin meidän oli määrä laskea voidaksemme jättää vankimme kaupungin viranomaisten huostaan, juoksi avarien nevamaiden halki, jonka vuoksi virralle oli vaikea päästä vuoksenkin aikana ja aivan mahdotonta luoteella. Meidän täytyi sen vuoksi pitää aika hoppua, koska oli jo puoliluode. Mutta menoamme haittasi pahasti hinausköydessä kuin mikäkin myrskyankkuri kiikkuva dshonkki.

"Käske niiden kulipahusten nostaa purje", huusi Charley minulle vihdoin. "Emme halua lekotella loppuyötä noilla mutamatalikoilla."

Minä toistin käskyn Keltaliinalie; joka mutisi sen omille miehilleen. Hän oli pahasti vilustunut, niin että hänen silmänsä olivat raskaat ja verestyneet ja ruumiinsa käpertyi kokoon vinkuvain yskänkohtausten puhjetessa. Se teki hänet vielä ilkeämmän näköiseksi, ja sen huomatessani minua puistatti, sillä muistin, kuinka lähellä olin ollut kuolemaa, kun hänet edellisellä kerralla vangitsimme.

Miehistö kävi nyrpeästi kiinni köysiin, ja oudonnäköinen latinalainen purje, joka oli värjätty lämpimän ruskeaksi, kohosi verkalleen mastoon. Purjehdimme myötätuuleen, ja Keltaliinan kyykistyessä rykien kannelle pitkäkseen alkoi dshonkki puskea eteenpäin, ja hinausköysi löystyi. Vaikka Peura oli hyvä purjehtija, pyrki dshonkki puskemaan sen perään. Yhteentörmäystä välttääkseni ohjasin lotjan vähän ylähankaan; mutta siitäkään ei ollut paljon apua, sillä parin minuutin perästä olimme jo Peuran rinnalla. Hinausköysi oli molempain alusten välillä kireänä kuin jousen jänne, ja koko tilanne – vartijan ja vangin asema toisiinsa nähden – jonkin verran naurettava.

"Heittäkää irti!" minä huusin.

Charley epäröi.

"Ei hätää", lisäsin. "Mitäpäs tässä sattuisikaan? Me painamme lotjalla yhtä menoa virralle, ja te olette koko matkan perässämme San Rafaeliin saakka."

Silloin Charley irroitti köyden ja Keltaliina lähetti yhden miehistään hinaamaan sitä dshonkkiin. Pimeys kävi yhä sakeammaksi, niin että töin tuskin sain San Rafael-virran suun näkyviini, ja kun me vihdoin lasketimme virralle, kykenin vain vaivoin erottamaan sen rannat. Peura oli hyvän matkaa perässämme, ja me jätätimme sitä yhä tunkeutuessamme suiston kapeita luikertelevia kanavia eteenpäin. Kun Charley oli takanani, ei minun tarvinnut pelätä mitään viiden vangin taholta; mutta yltyvässä pimeässä en enää voinut pitää heitä tarkasti silmällä, ja sen vuoksi siirsin revolverin housuntaskusta takintaskuun, mistä se oli nopeammin saatavissa.

Keltaliina oli ainoa, jota pelkäsin; ja kipeästi tulin pian kokemaan, että hän sen tiesi ja käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutaman askeleen päässä minusta tuulenpuolella. Minun oli vaikea enää erottaa hänen hahmoaan, mutta minusta tuntui, kuin olisi hän liikahdellut hiljaa – hyvin hiljaa – yhä lähemmäksi minua. Pidin häntä tiukasti silmällä. Ohjaten peräsintä vasemmalla kädellä työnsin oikean käteni taskuun ja tartuin lujasti revolveriin.

Näin hänen liikahtavan vielä puolen kämmenen leveydeltä eteenpäin ja aioin juuri komentaa hänet peräytymään – sanat jo aivan pyörivät kielelläni –, kun tunsin tuiman tärähdyksen ja näin tumman hahmon hurjalla hyppäyksellä ponnahtavan tyvenen puolelta raskaasti ylitseni. Se oli muuan laivamies. Hän takertui oikeaan käsivarteeni, niin etten kyennyt vetämään sitä taskusta, ja vasemmalla kädellään hän tukki suuni. Minä olisin tietysti voinut ruveta kamppailemaan hänen kanssaan ja saada käteni vapaaksi tai suuni auki huutaakseni apua, mutta samassa oli jo Keltaliina kimpussani.

Minä potkin ja reuhdoin puolihervottomana dshonkin kannella, mutta pian köytettiin sääreni ja käsivarteni tiukasti yhteen ja suuni tukittiin haisevalla vaateräsyllä, jonka perästäpäin huomasin pumpulipaidaksi. Sitten minut jätettiin virumaan kannelle. Keltaliina kävi peräsimeen ja jakeli kuiskaten käskyjään; silloisesta asemastamme sekä purjeen siirtymisestä arvasin dshonkin olevan matkalla kohti puron suuta, joka purkautui San Rafaelin suistoon.

Muutamia minuutteja me liu'uimme hiljalleen rantapenkereen sivua pitkin, ja sitten purjetta laskettiin äänettömästi alemmaksi. Keltaliina istui kannella vieressäni, ja minä huomasin, kuinka hän koetti väkipakolla tukahduttaa repivää, kytevää yskäänsä. Noin seitsemän tai kahdeksan minuuttia myöhemmin kuulin Charleyn äänen, kun Peura liukui puron suun ohi.

"Etpäs arvaakaan, mikä kuorma vierähti hartioiltani", kuulin aivan selvästi hänen sanovan Neilille, "kun poika sentään sai päättää vartiokautensa ilman mitään tapaturmaa."

Siihen Neil vastasi jotakin, jota en erottanut, ja sitten Charleyn ääni jatkoi:

"Pojan tekee tietysti mieli merille, ja jos hän koulusta päästyään suorittaa merimieskurssin ja lähtee valtamerelle, niin enpä luule, että mikään estää häntä lopulta kohoamasta vaikkapa kaikkein uljaimmankin laivan kapteeniksi."

Tuo oli kyllä varsin imartelevaa kuultavaa, mutta maatessani avuttomana omain vankieni sitomana ja äänten heikontuessa sitä mukaa kuin Peura pimeässä puski San Rafaelia kohti, täytyy minun tunnustaa, etten vilpittömästi pystynyt iloitsemaan lupaavasta tulevaisuudesta. Peuran mukana meni viimeinenkin toivoni. Mitä lähinnä tulisi tapahtumaan, siitä ei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta, sillä kiinalaiset olivat toista rotua kuin me; ja siitä saatoin ainakin olla varma, ettei minua aivan hellävaroen kohdeltaisi.

Odoteltuaan vielä muutamia minuutteja miehet kohottivat jälleen latinalaispurjeen, ja Keltaliina ohjasi purtta San Rafaelin suuta kohti. Luodeaika alkoi, ja hänellä oli aika työ koettaessaan välttää mutasärkkiä. Toivoin kaikesta sydämestäni, että alus olisi juuttunut kiinni niihin, mutta hänen onnistui kuin onnistuikin jotenkuten puikkelehtia eteenpäin.

Pian alkoi kannella hälisevä väittely, jonka tiesin koskevan omaa kohtaloani. Keltaliina oli kiukkuinen, mutta toiset neljä olivat yhtä suutuksissaan hänelle. Saatoin hyvin arvata hänen vaativan, että minusta oli suoriuduttava kaikkein lyhyimmin keinoin, ja toisten pelkäävän sellaisen menettelyn seurauksia. Siksi hyvin tunsin kiinalaisten luonteen, että tiesin yksinomaan pelon omasta kohtalostaan voivan pidättää heitä ryhtymästä mihin hyvänsä. Mutta mitä miehillä oli ehdotettavana Keltaliinan suunnitelman sijaan, sitä en saattanut arvata.

Ei ole vaikeata käsittää mitä tunsin, kun kohtaloni täten heilui vaa'alla. Kiista kasvoi kiukkuiseksi toraksi, ja kesken kaikkea Keltaliina heitti irti peräsimen ja hypähti minua kohti. Mutta hänen toverinsa heittäytyivät väliin, ja syntyi kömpelö temmellys. Lopulta Keltaliina joutui häviölle ja palasi äkäisenä perään, toisten kovaäänisesti sättiessä häntä äkkipikaisuudesta.

Pian sen jälkeen purje laskettiin ja dshonkkia kuljetettiin melomalla hitaasti eteenpäin. Minä tunsin sen tarttuvan pehmeästi liejupohjaan. Kolme kiinalaista – pitkävartiset merisaappaat jalassa – laskeutui veteen, ja muut kaksi nostivat minut heille partaan yli. Keltaliina tarttui sääriini ja hänen molemmat toverinsa hartioihini, ja he lähtivät kantamaan taakkaansa molskien raskaasti mudassa. Jonkun ajan kuluttua heidän jalkansa tapasivat kovempaa pohjaa, ja arvasin heidän kantavan minua rantaan. Paikasta ei voinut erehtyä. Se ei voinut olla muu kuin jokin pienistä Marin-saarista, eräs niitä vähäisiä kallioluotoja, jotka sijaitsevat Marin Countyn rannikolla.

Päästyään kovalle hiekalle, joka on vuoksen rajana, he pudottivat minut maahan eivätkä suinkaan hellävaroen. Keltaliina potkaisi minua kylkeen, ja sitten kolmikko lähti kahlaamaan mudan halki takaisin alukseensa. Hetkistä myöhemmin kuulin purjetta hinattavan ylös ja sen lepattavan tuulessa. Sitten oli kaikki hiljaista, ja minä jäin yksin oman onneni nojaan.

Muistin nähneeni ennen sirkusvehkeilijäin keinottelevan itsensä vapaiksi köysistä ja siteistä, mutta vaikka kuinka kiemurtelin ja reuhdoin, eivät nuorat hellittäneet vähäistäkään. Rimpuillessani vierähdin kuitenkin osterinkuorikasalle – nähtävästi jonkin huvimatkailijaparven aamiaisen jäännöksille. Niistä johtui mieleeni pelastava ajatus. Käteni olivat köytetyt selkäni taakse, joten saatoin tarttua niillä yhteen raakunkuoreen; sitten rupesin vierittelemään itseäni luodon laelle, jossa arvasin olevan kivilouhikkoa.

Pyörien ja piehtaroiden sinne tänne keksin kallioperustassa kapean halkeaman, johon sovitin raakunkuoreni. Sen reuna oli terävä, ja sitä vastaan minun viimein vaivoin onnistui päästä sahaamaan ranteitani kiinnittävää nuoraa. Mutta reuna oli yhtä hauras kuin terävä, ja se lohkesi pian liian ankarasta tempomisesta. Silloin minun oli jälleen kieriteltävä itseäni kuorikasalle ja palattava takaisin kummulle, käsissäni niin monta raakunkuorta kuin niihin mahtui. Monta kuorta murtui, ja minä leikkelin käsiini pahoja haavoja, ja epämukava asentoni ja ponnistukseni synnyttivät suonenvetoa sääriini.

Suonenvedon parhaillaan ahdistellessa, kun en edes päässyt jäseniäni vapaasti ojentelemalla karkoittamaan sitä, kuulin tutun äänen huutelevan selältä päin. Charley se siellä etsiskeli minua. Mutta suussani oleva tukko esti minua vastaamasta, niin että sain vain avuttomana, köytettynä myttynä maata ja harmitella ja kuunnella, kuinka hän souti saaren ohi ja kuinka hänen äänensä hälveni etäisyyteen.

Rupesin jälleen sahaamaan köysiäni, ja puolituntisen kuluttua minun onnistui saada ne poikki. Sitten kävi kaikki muu helposti. Kun kädet olivat vapaina, irroitin jalkanikin nuorista ja vaatetukon suustani. Juoksin saaren ympäri nähdäkseni, oliko se tosiaankin saari eikä mantereesta pistävä niemi. Saari se oli, eräs Marin-ryhmän luotoja; rantamalla kulki hiekkareunus, ja ympärillä oli liejumeri. Muuta neuvoa ei ollut kuin jäädä odottelemaan päivännousua ja pysytellä lämpimänä, sillä ilma oli kovin kolakka, niin Kalifornian yö kuin olikin, ja tuulen henki puhalsi juuri sen verran, että ihoa kirpelöi.

Verenkiertoa verryttääkseni rupesin jälleen ravaamaan saaren ympäri kymmenkuntaan kertaan ja kiipesin yhtä monta kertaa sen louhikkoisen laen poikki – mistä tuli, kuten perästäpäin sain kokea, olemaan muutenkin hyötyä kuin vain verenkierrolleni. Kesken kaikkea tulin ajatelleeksi, että olikohan hiekassa pyöriessäni jotakin pudonnut taskuistani. Etsiessäni huomasin revolverini ja linkkuveitseni olevan poissa. Edellisen oli Keltaliina ottanut haltuunsa, mutta puukko oli pudonnut hiekkaan.

Sitä haeskellessani kuulin mereltä airojen kolahtelevan hankoja vasten. Ensin tietysti luulin Charleyn palaavan; mutta tarkemmin ajatellessani ymmärsin, että Charley soutaessaan myöskin huutelisi minua. Äkillinen vaarantajunta pani ihoni kananlihalle. Marin-saaret ovat aivan autioita ja yksinäisiä; öiseen aikaan sinne tuskin saattoi odottaa satunnaisia vieraita. Entäpä jos Keltaliina palaisikin? Airojen kopina alkoi kuulua yhä selvemmin. Painauduin hiekkaperään ja kuuntelin korviani heristäen. Vene, jonka päättelin airojen kopinan nopeasta tahdista olevan pienen laivavenon, laski mutasärkälle puolensadan metrin päähän rannasta. Kuulin repivän, hinkuvan yskähdyksen – ja silloin karkasi sydän kurkkuuni. Tulija oli Keltaliina! Kun varovaisemmat toverit olivat riistäneet häneltä voitonhedelmän, oli hän varkain hiipinyt kylästä ja tullut yksinään minua tervehtimään.

Ajatukseni toimivat aika vauhtia. Olin aseettomana ja avuttomana pienellä saaripahasella, ja keltainen raakimus, jota minun oli syytä pahasti pelätä, oli muutamien kymmenien metrien päässä. Mikä muu paikka hyvänsä oli minusta turvallisempi kuin tämä paljas luoto; ja sen vuoksi käännyin vaistomaisesti etsimään turvaa vedestä tahi oikeammin mudasta. Samassa kuin vainoojani alkoi kahlata rantaa kohti liejun halki, lähdin minä kahlaamaan liejuun, pyrkien samaan suuntaan, mistä kiinalaiset olivat tulleet kantaessaan minua rantaan ja sitten palatessaan takaisin dshonkkiinsa.

Keltaliina, joka luuli minun yhä vielä viruvan köytettynä, ei ollut erikoisesti varovainen, vaan kulki rantaan molskien. Se oli minulle hyödyksi, sillä tuon äänen turvissa minun onnistui päästä parikymmentä metriä mutaan, ennenkuin hän ennätti rantaan. Samassa kuin hän astui rantahietikolle, paiskauduin minä pitkäkseni liejuun. Se oli kylmää ja tahmeata, ja vilu puistatti heti minua, mutta mieluummin olisin kestänyt vielä suuremman kidutuksen kuin olisin paljastanut ruumiini Keltaliinan terävälle katseelle alttiiksi.

Hän käveli rantaa pitkin siihen kohtaan, johon olin jäänyt makaamaan; ja minua harmitti, kun en ollut näkemässä, miten hän lienee ällistynyt huomatessaan paikan tyhjäksi. Mutta tuo harmi haihtui pian, kun hampaani alkoivat kalista vilusta.

Hänen seuraavia liikkeitään saatoin päätellä vain tosiasiain perusteella, sillä himmeässä tähtien valossa oli silmän häntä vaikeata erottaa. Mutta siitä olin varma, että hän ensi työkseen lähti kiertämään rantaa nähdäkseen, oliko joku vene käynyt saarella. Sen hän kohta huomaisi tahmeaan mutaan painuneista jäljistä.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan ollut käynyt saarella, rupesi hän etsimään mihin kummaan minä sitten olin joutunut. Aloittaen raakunkuorikasasta hän lähti tulitikkuja raaviskellen seuraamaan hiekassa olevia jälkiäni. Joka kerran, kun hän veti tikulla tulta, saatoin selvästi erottaa hänen ilkeät kasvonsa; ja kun rikinhaju ärsytti hänen keuhkojaan, kuului tuo repivä, hinkuva rykiminen, joka entistä pahemmin värisytti minua liejuvuoteessani.

Jaianjälkieni runsaus tuntui ihmetyttävän häntä. Sitten hän lienee tullut ajatelleeksi, että minä kukaties olinkin liejussa, sillä hän kahlasi muutamia askeleita minua kohti ja pysähtyi tähystämään tummaa liejupintaa pitkään ja huolellisesti. Hän oli tuskin viittä metriä kauempana minusta, ja jos hän silloin olisi raapaissut tulta, olisi hän varmastikin keksinyt minut.

Sitten hän palasi rantaan ja kiipesi louhikkolaelle etsien minua jälleen tulitikkujen valossa. Äskeinen äkkipelastumiseni yllytti minua yrittämään uutta pakomatkaa. Uskaltamatta kahlata pystyssä ja peläten loiskinaa jäin pitkäkseni liejuun ja ryömin sammakon tapaan käsilläni haroen sen pintaa pitkin. Yhä pysytellen kiinalaisten vanhoissa jäljissä ponnistelin siten eteenpäin, kunnes pääsin selkeään veteen. Siinä kahlasin varovaisesti siksi, kunnes tulin metrin syvyyteen ja käännyin jatkamaan matkaa rantaviivan suuntaisesti.

Sitten juolahti mieleeni ajatus mennä Keltaliinan venolle ja paeta sillä, mutta samassa hänkin jo palasi rantaan ja aivan kuin arvaten ajatukseni lähti tarpomaan liejua katsoakseen, että vene oli paikoillaan. Se sai minut oitis pyörtämään vastakkaiseen suuntaan. Puoleksi uiden, puoleksi kahlaten, pää aivan pinnassa ja välttäen loiskuttamista. onnistui minun päästä kolmisenkymmenen metrin päähän paikasta, mistä kiinalaiset olivat lähteneet kahlaamaan dshonkista maihin. Sitten viskauduin jälleen liejuun ja jäin korvat hörössä kuuntelemaan.

Keltaliina kääntyi uudestaan rantaan ja lähti kiertelemään saarta, ja sitten hän jälleen palasi raakunkuorikasalle. Minä tiesin yhtä hyvin kuin hän itsekin, mikä hänen mielessään tällöin pyöri. Kukaan ei ollut voinut saapua saarelle eikä lähteä pois painamatta jälkiään liejuun. Ainoat näkyvät jäljet olivat veneestä saareen tulevat sekä ne, jotka veivät dshonkin taannoiseen odottelupaikkaan. Saarella minä en ollut. Minun oli täytynyt siis lähteä rantaan jompiakumpia jälkiä myöten. Hän oli juuri käynyt veneelle johtavilla ja oli varma siitä, etten minä ollut niitä myöten poistunut. Siispä olin saattanut lähteä saarelta vain dshonkille vieviä jälkiä myöten. Siitä hän päätti saada varmuuden kahlaamalla itse niitä pitkin ja valaisemalla tietään tulitikuilla.

Hänen tultuaan paikalle, missä olin ensiksi maannut, arvasin hänen raapimistaan monista tulitikuista ja hänen pitkästä viipymisestään, että hän oli keksinyt ruumiini tekemät ryömimisjäljet. Niitä hän seurasi vedenrajaan ja siitä eteenpäin, mutta metrin syvyydellä hän ei enää voinut erottaa niitä pohjasta. Toiselta puolen hän saattoi luoteen yhä taantuessa helposti nähdä dshonkin keulan tekemän uurroksen, ja hänen oli helppoa todeta, ettei mikään muu vene ollut laskenut samaan kohtaan. Minä arvasin hänen silloin ehdottomasti tietävän, että minä piileskelin jossakin liejussa.

Mutta poikapahasen takaa-ajaminen pimeänä yönä ja liejumeressä oli samaa kuin neulan etsiminen heinäsuovasta, ja siihen urakkaan hän ei ruvennut. Sen sijaan bän meni jälleen rantaan ja nuuski siellä aikansa. Toivoin mitä hartaimmin, että hän olisi mennyt menojaan, sillä tunsin olevani jo pahasti kangistunut vilusta. Vihdoin viimein hän kahlasikin venolleen ja souti matkoihinsa. Mutta ehkä koko lähtö olikin vain juoni? Entäpä jos hän siten tahtoi vain houkutella minut rantaan?

Mitä enemmän tuota ajattelin, sitä varmemmalta minusta tuntui, että hän oli airoillaan loiskutellut hiukan liian äänekkäästi pois soutaessaan. Siksipä jäin makaamaan mutavuoteeseeni ja hytisemään kylmästä. Minua palelti ylt'yleensä, niin että yksin kantapäälihaksenikin värähtelivät kuin katketakseen, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkiset voimani jaksaakseni pysyä tuossa surkeassa asennossa.

Ja hyväpä olikin että niin tein, sillä noin tuntikauden kuluttua luulin kuulevani jonkinlaista liikehtimistä rannalta. Teroitin kuuloani äärimmilleen, ja se maksoi vaivan – tuo tuttu, repivä, hinkuva rykiminen kuului taas. Keltaliina oli hiipinyt takaisin, laskenut veneensä saaren toiselle puolelle ja hiiviskeli varovasti pitkin rantoja yllättääkseen minut, jos olisin palannut.

Vaikka sen jälkeen kului tuntikausia eikä hänestä kuulunut eikä näkynyt mitään, peloitti minua palata saarelle. Toiselta puolen pelkäsin melkein yhtä paljon, että jähmettyisin viluun ja kuolisin kärsimyksistäni. En ollut koskaan osannut uneksiakaan, että ihminen voi kärsiä niin hirvittävästi. Ruumiini kävi lopulta niin kohmettuneeksi ja turraksi, että viluntunto taukosi. Mutta sen sijaan rupesi lihaksiani ja luitani särkemään kuin olisi niitä korvennettu tulessa. Vuoksen aika oli tullut jo kauan sitten, ja kohoava vesi rupesi vetämään minua askel askelelta rantaan päin. Kello kolme minä hinauduin rantaan enemmän kuolleena kuin elävänä ja niin avutonna, etten olisi jaksanut kohottaa sormeanikaan vastaan, jos Keltaliina olisi jostakin väijyksestä karannut kimppuuni.

Mutta Keltaliinaa ei enää kuulunut. Hän oli jättänyt minut omiin oloihini ja palannut Pedro-niemeen. Siitä huolimatta oli tilani surkea. En kyennyt edes seisomaan jaloillani, sen vähemmän olemaan liikkeellä. Liejuiset, tahmaiset vaatteeni roikkuivat ylläni kankeina kuin jääkappaleet. Minusta tuntui, kuin en olisi millään mahdilla jaksanut kiskoa niitä päältäni. Niin heikot ja elottomat olivat sormeni, että tuntui kestävän tuntikauden, ennenkuin sain kengät jaloistani. Taoin tavantakaa rystysiäni kovaan kallioon saadakseni niihin edes jonkinlaista elämän tuntoa. Välistä oli minusta, kuin kuolema ei enää olisi voinut olla kaukana.

Mutta lopultakin – monta monituista vuosisataa siihen tuntui kuluvan – sain viimeisetkin ryysyt yltäni. Vesi oli jo lähellä, ja minä ryömin siihen ja pesin alastoman ruumiini puhtaaksi inhoittavasta liejusta. Mutta sittenkään en kyennyt pysymään jalkeilla, ja minua peloitti maata yhdessä kohdin alallani. Muuta neuvoa ei ollut kuin ryömiä ja madella vaivalloisesti etanan tapaan edestakaisin rantahiekalla, yhtämittaisesta jäsentenkolotuksesta huolimatta, Tätä keinoa koetin niin kauan kuin mahdollista; mutta kun idässä viimein alkoi sarastaa, loppuivat voimani kokonaan. Taivas kävi vähitellen koko laeltaan ruusunkarvaiseksi, ja auringon ensimmäinen kultainen viiru näki aution kallioluodon rannalla raakkutunkiolle menehtyneen heikon, avuttoman, liikkumattoman poikaparan.

Sitten aivan kuin unessa näin Peuran tutun mesaanipurjeen pujahtavan aamun keveän tuulosen täyttämänä näkyviin San Rafaelin suistosta. Tuota unennäköäni jatkui edelleen, mutta perin katkonaisena. Siihen jäi aukkopaikkoja, joita en perästäpäinkään pystynyt täyttämään. Kolme asiaa muistan kuitenkin oikein hyvin: ensiksikin Peuran mesaanimaston ensi vilahduksen; sitten näen aluksen itsensä ankkuroivan parinsadan metrin päähän rannasta ja pienen laivavenon lähtevän sen kupeelta; ja vihdoin muistan kajuutan kamiinin räiskyvän tulipunaisena ja itseni ankarasti hikoilevana Charleyn hieroessa ja vatvoessa armottomasti rintaani ja hartioitani, samalla kuin nieluani ja kurkkuani kirveli kuuma kahvi, jota Neil Partington kaatoi suuhuni kupilla.

Mutta kirvelipä tai ei, hyvältä se tuntui ja hyvää se teki. Oaklandiin saapuessamme minä olin aivan entisessä kunnossani – vaikka Charley ja Neil Partington pelkäsivät minun kuitenkin loppujen lopuksi saavan keuhkokuumeen, ja rouva Partington piti vielä minua puolen vuoden ajan tuskallisen tarkasti silmällä keksiäkseen minussa taudin ensimmäisiä oireita.

Aika vierii. Minusta tuntui vielä eilispäivänä, kuin olisin ollut kalastusvartiomatkalla oleva kuusitoistavuotias poikanen. Mutta tiedän kuin tiedänkin, että vasta tänä siunattuna aamunahan kotiuduin Kiinasta parkkilaiva Harvesterin kapteenina, suoritettuani mainion ja nopean paluumatkan, joka on minulle suureksi ansioksi. Ja minä tiedän, että huomisaamuna lähden aika hopulla Oaklandiin tervehtimään Neil Partingtonia ja hänen vaimoansa ja omaisiaan ja sitten Beniciaan tapaamaan Charley Le Grantia ja haastelemaan hänen kanssaan menneistä ajoista. Ei, eipä sittenkään; malttakaas – enhän lähdekään Beniciaan, sillä minulla on tärkeä osa esitettävänä kohdakkoin eräissä häissä. Morsiamen nimi on Alice Partington, ja koska Charley on luvannut olla sulhaspoikanani, niin onkin hänen tultava Oaklandiin.

TOTUUTTA VIEROVA NAM-BOK.

"Bidarka, eikö olekin? Katsos! bidarka, ja mies, joka vetelee kömpelösti melalla!" Vanha Bask-Wah-Wan kohottautui polvilleen vavisten raihnaudesta ja kiihkosta ja tuijotti merelle.

"Nam-Bok oli aina kömpelö melomaan", mutisi hän muistelevasti, varjostaen silmiään auringolta ja yhä tirkistäen yli hopeanhohtavan pinnan. "Nam-Bok oli aina kömpelö. Minä muistan..."

Mutta vaimot ja lapset nauraa hohottivat, ja heidän naurussaan oli lievä pilkan sävy, ja vanhuksen ääni sammui, kunnes huulet vain höpöttivät sanan kuulumatta.

Koogah nosti harmaan päänsä luunriipustustyöstään ja seurasi silmillään hänen katseensa suuntaa. Bidarka piti kurssia rantaan päin, milloin eivät pahat heilahtelut sitä kääntäneet. Tulija meloi enemmän voimaa kuin taitoa käyttäen ja läheni mahdollisimman paljon ponnistelua kysyvää mutkaviivaa pitkin. Koogahin pää painui taas työn puoleen, ja hän alkoi raaputtaa polviensa välissä olevaan mursunluuhun sellaisen kalan selkäeviä, jonkalainen ei koskaan ollut meriä uinut.

"Se on varmasti naapurikylän ukko", virkkoi hän lopuksi. "Tulee kysymään minulta neuvoja luunmerkitsemisessä. Ja se on vätys se. Ei se koskaan siitä tule kummemmaksi."

"Se on Nam-Bok", toisti vanha Bask-Wah-Wan. "Enkö minä tuntisi omaa poikaani?" hän kysyi kimeällä äänellä. "Minä sanon, sanon kuin sanonkin, että se on Nam-Bok."

"Ja niin sinä olet sanonut jok'ikinen suvi", nuhteli eräs vaimoista lempeästi. "Niin pian kuin jää on lähtenyt merestä, olet sinä istunut katsomassa merelle päivät pitkät vakuuttaen jokaisesta näkyviin tulleesta kanootista: 'Se on Nam-Bok.' Nam-Bok on kuollut, oi Bask-Wah-Wan, eivätkä kuolleet palaa takaisin. Kuolleet eivät voi tulla takaisin."

"Nam-Bok!" kiljaisi vanha vaimo niin kovalla ja kirkkaalla äänellä, että koko kylän väki hämmästyi ja kääntyi katsomaan häneen.

Hän kompuroi jaloilleen ja hoippuili pitkin hiekkaa rantaan päin. Hän kompastui auringossa viruvaan pikkulapseen, jonka äiti alkoi hyssytellä parkuvaista ja lennätti karkeita haukkumasanoja vanhuksen jälkeen tämän niitä lainkaan huomaamatta. Lapset kipittivät rantaan hänen edellään, ja bidarkassa tulevan miehen päästessä lähemmä ja ollessa samalla vähällä kiepsauttaa kumoon kanoottinsa väärillä melanvedoillaan, tulla köpitti vanha vaimokin rantaan. Koogah päästi kädestään mursun torahampaan ja alkoi vääntäytyä rantaan hänkin raskaasti sauvaansa nojaten, ja hänen jäljestään tulivat nuhjaillen miehet kaksi tai kolme kerrallaan.

Bidarka kääntyi sivuittain, ja rantahyrskyjen hyö'yt olisivat kaataneet sen kumoon, ellei alaston poika olisi juossut veteen ja kiskaissut alusta maalle. Mies nousi kanootista ja silmäsi kysyvästi kylänmiesten joukkoa. Monikirjava, likainen ja kulunut paita riipotti hänen leveillä hartioillaan, ja punainen pumpuliliina oli solmittu merimiestapaan hänen kaulaansa. Kalastajan öljylakki suojasi lyhyeksi kerittyä päätä, ja roimahousut ja raskaat paksuanturaiset kengät tekivät asun täydelliseksi.

Mutta kaikesta huolimatta hän oli perin tenhoava ilmestys tuon suuren Yukonin suiston yksinkertaisen kalastajakansan keskuudessa. Elinikänään ihmiset olivat nähneet vain kaksi valkoista miestä – hallituksen väenlaskijan ja harhautuneen jesuiittapapin. He olivat köyhää väkeä, ei ollut heillä kultaa maassa eikä kallisarvoisia turkiksia, niin että valkoihoiset olivat jättäneet heidät rauhaan. Myöskin oli Yukon tuhansien vuosien vieriessä syytänyt tuohon meren osaan Alaskan kiviä, kunnes alukset karien karkoittamina häipyivät kauas maan näkyvistä ja jättiläismäisen muta-arkipelagin seutuvilta, eivätkä kalastajat tienneet niistä tuon taivaallista.

Koogah, luunriipustaja, peräytyi takaisin kiivaasti, kompastuen keppiinsä ja kaatuen. "Nam-Bok!" huusi hän kompuroidessaan rajusti pystyyn. "Nam-Bok, jonka tuuli vei aavalle merelle, on tullut takaisin!" Miehet ja naiset vetäytyivät kauemma ja lapset hiipivät heidän jalkoihinsa. Vain Opee-Kwan oli rohkea niinkuin kylän päämiehen tuli. Hän harppasi eteenpäin ja katseli pitkään ja vakavasti uutta tulokasta.

"Se on Nam-Bok", hän sanoi lopuksi, ja hänen äänensä tuomio sai naiset pelosta ulisemaan ja vetäytymään vielä etäämmälle.

Vieraan huulet liikkuivat epätietoisesti ja hänen ruskea kurkkunsa vääntyi ja nytkähteli yrittäessään saada sanoja kuuluviin.

"Ha ha, se on Nam-Bok", raakkui Bask-Wah-Wan tirkistäen häntä kasvoihin. "Ainahan minä sanoin, että Nam-Bok tulee takaisin."

"Niin, tämä on takaisin-tullut-Nam-Bok." Tällä kertaa puhkesi sanoihin itse Nam-Bok nostaen jalkansa bidarkan laidalle ja seisten siten toinen jalka vedessä, toinen maalla. Taaskin hänen kurkkunsa mongersi ja nytkähteli hänen tavoitellessaan unohtuneita sanoja. Ja kun sanat vihdoin puhkesivat esiin, ne olivat outosointuisia, ja kurkkuääniä seurasi huulten epämääräinen hapuiiu. "Terveisiä, oi veljet", hän virkkoi, "entisten aikojen veljet, ennenkuin merelle käyvä tuuli puhalsi minut kauas pois."

Hän astui molemmin jaloin hiekalle, ja Opee-Kwan teki torjuvan liikkeen.

"Sinä olet kuollut, Nam-Bok", hän sanoi.

Nam-Bok naurahti. "Minä olen lihava."

"Kuolleet miehet eivät ole lihavia", tunnusti Opee-Kwan. "Sinä olet kostunut hyvin, mutta se on ihmeellistä. Kukaan ei voi jäädä merelle vievän tuulen valtaan, ja tulla takaisin ajastaikojen jälkeen."

"Minä olen tullut takaisin", vastasi Nam-Bok yksikantaan.

"Kenties sinä sitten olet varjo, ohimenevä kerran-olleen-Nam-Bokin varjo. Varjot tulevat takaisin."

"Minä olen nälkäinen. Varjot eivät syö."

Mutta Opee-Kwan epäröi ja hieroi kulmakarvojaan pahasti ymmällään. Nam-Bok oli yhtä hämmästynyt, ja katsahtaessaan edestakaisin pitkin ihmisjonoa ei hän huomannut tervetulleeksi toivottavaa välähdystä ainoankaan kalastajan silmässä. Miehet ja vaimot kuiskailivat keskenään. Lapset tungeksivat arkoina vanhempien jaloissa, ja koirat ryömivät selkäkarvat pystyssä ja epäluuloisesti nuuskien hänen luokseen.

"Minä synnytin sinut, Nam-Bok, ja ruokin sinua rinnoillani, kun olit pieni", uikutti Bask-Wah-Wan, vetäytyen likemmä, "ja olitpa varjo tai et, niin ruokaa minä sinulle nyt annan."

Nam-Bok yritti astua häntä kohden, mutta pelon uhkaava murina varoitti häntä liikkumasta. Hän murahti kiukkuisesti jotakin vieraalla kielellä ja lisäsi: "Minä en ole mikään varjo, ihminen minä olen."

"Kuka tietää salaiset asiat?" kysyi Opee-Kwan puoleksi itseltään, puoleksi heimolaisiltaan. "Me olemme olemassa, ja sitten vain hengähdys, ja meitä ei enää ole. Jos ihminen voi muuttua varjoksi, niin eikö varjo voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli kerran olemassa, mutta nyt häntä ei enää ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vaiko Nam-Bokin varjo."

Nam-Bok kakisti kurkkuaan ja ryhtyi vastaamaan. "Muinaisina aikoina kauan sitten sinun isäsi isä, Opee-Kwan, meni pois ja tuli takaisin vuosien vierittyä. Eikä häneltä kielletty sijaa tulen ääressä. Kerrotaan..." Hän vaikeni merkitsevästi, ja he odottivat hartaasti jatkoa. "Kerrotaan", hän toisti iskien harkitusti iskunsa, "että Sipsip, hänen kloochinsa, synnytti hänelle kaksi poikaa hänen paluunsa jälkeen."

"Mutta hänellä ei ollut mitään tekemistä merelle puhaltavan tuulen kanssa", vastasi Opee-Kwan terävästi. "Hän meni sydänmaita kohti, ja asiain luonto on, että miehen on mentävä yhä pitemmälle ja pitemmälle sisämaahan."

"Ja niin on myös meren laita. Mutta saman tekevää. Sanotaan... Sanotaan, että sinun isäsi isä kertoi ihmeellisiä juttuja niistä asioista, joita hän näki."

"Ah, ihmeellisiä juttuja hän kertoi."

"Minullakin on ihmeellisiä juttuja kerrottavana", selitti Nam-Bok salakavalasti. Ja kun he epäröivät, lisäsi hän: "Ja lahjoja sitä paitsi."

Hän veti bidarkasta villahuivin, kudonnaltaan ja väriltään ihmeen kauniin, ja kietaisi sen äitinsä hartioille. Naisilta pääsi yhteinen ihmetyksen huudahdus, ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli räikeänväristä kangasta ja silitteli sitä ja vikisi ilosta kuin lapsi.

"Hänellä on juttuja kerrottavana", murahti Koogah. "Ja lahjoja", säesti joku vaimoista.

Ja Opee-Kwan tiesi väkensä uteliaaksi, ja sitä paitsi häntä poltti itseäänkin vastustamaton halu saada kuulla noita kertomattomia juttuja. "Kalastus on menestynyt hyvin", sanoi hän harkitsevasti, "ja meillä on öljyä runsaasti. Niinpä tule, Nam-Bok, ja juhlikaamme."

Kaksi miestä kohotti bidarkan hartioilleen kantaen sen tulen luo. Nam-Bok asteli Opee-Kwanin rinnalla, ja kyläläiset seurasivat jäljessä, paitsi ne vaimot, jotka vitkastelivat hetkisen hyväilläkseen sormin äidin lahjaa.

Ei puhuttu paljon juhlan aikana, vaikka monta kummastunutta katsetta luotiin syrjäkarein Bask-Wah-Wanin poikaan. Se saattoi hänet hämilleen – ei sen vuoksi, että hän olisi ollut ujoluontoinen, vaan sen vuoksi, että hylkeenrasvan löyhkä oli kokonaan pilanuut hänen ruokahalunsa ja että hän kaikin mokomin tahtoi salata moiset tunteensa.

"Syö; sinä olet nälkäinen", Opee-Kwan käski, ja Nam-Bok sulki molemmat silmänsä ja tyrkkäsi kouransa mätänevää kalaa sisältävään suureen ruukkuun.

"Ha ha, äläs turhia ujostele. Hylkeitä oli paljon tänä vuonna, ja voimakkaat miehet ovat aina nälkäisiä."

Ja Bask-Wah-Wan kastoi erikoisen ilkeän näköisen lohenkappaleen öljyyn ja ojensi sen auliisti ja rasvaa tippuvana pojalleen.

Epätoivoissaan, pahaenteisten oireiden ilmoittaessa, ettei hänen vatsansa enää ollut niin kestävä kuin entispäivinä, täytti hän piippunsa ja alkoi pöllyttää savuja. Väki aterioitsi äänekkäästi ja katseli hänen hommiaan. Ani harva saattoi kerskua tutustuneensa lähemmin tupakkaan, vaikkakin silloin tällöin pohjoisempana asuvilta eskimoilta vaihtokaupassa saatiinkin pikku määriä jotakin sydäntä ellottavaa lajia. Koogah, joka istui hänen vieressään, antoi hänen tietää, ettei hän olisi haluton vetäisemään piipusta, ja kahden suupalan välillä, huulet paksulti öljyssä, hän imaisi merenvahaisesta suukappaleesta. Ja sitten Nam-Bok piteli vatsaansa vapisevalla kädellä ja kieltäytyi ottamasta takaisin piippua. Koogah sai pitää sen, hän sanoi, sillä hän oli alunpitäen aikonut lahjoittaa sen hänelle. Ja läsnäolijat nuolivat sormiaan ja osoittivat hyväksymistään tuon anteliaisuuden johdosta.

Opee-Kwan nousi seisomaan: "Ja nyt, oi Nam-Bok, ovat kemut päättyneet, ja me tahtoisimme kuulla sinun kertovan niistä kummista seikoista, joita olet nähnyt."

Kalastajaväki räpytteli käsiään hyväksymisen merkiksi, ja ottaen käsille työnsä kaikki valmistuivat kuuntelemaan. Miehet askaroivat tuulaimia teroittaen ja mursunluuta riipustellen, kun taas naiset raapivat rasvaa hylkeenvuodista ja pehmittivät niitä tai ompelivat muklukkeja jännelangoilla. Nam-Bokin katse harhaili yli läsnäolijain joukon, mutta hetkessä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa oli hänelle luvannut. Vaelluksensa vuosina hän oli odottanut juuri tuota näkyä ja tilaisuutta, ja nyt, kun se oli tullut, hän oli pettynyt. Tämä oli niukkaa ja puutteenalaista elämää, hän tuumi, eikä sitä voitu verrata siihen, mihin hän oli tottunut. Mutta joka tapauksessa hän aukaisisi hieman heidän silmiään, ja hänen omat silmänsä välkähtivät tuon ajatuksen häntä sytyttäessä.

"Veljet", hän aloitti teeskennellyn kohteliaasti kuin ainakin mies, joka käy kertomaan suuria suorituksiaan, "oli myöhäissuvi monta suvea takaperin, ja oli paljon sellaista säätä kuin nyt tuntuu olevan, kun menin pois. Te muistatte kaikki päivän, jolloin lokit lensivät matalalta ja tuuli puhalsi voimakkaasti maalta päin enkä minä saanut halliiuksi bidarkaani siltä. Minä kiersin bidarkan peitteen ympärilleni, niin ettei vettä päässyt tunkeutumaan sisään, ja koko yön kamppailin myrskyä vastaan ja aamulla ei enää näkynyt maata – vain merta – ja ulapalle puhaltava tuuli piti minua lujasti vallassaan ja kuljetti minua pois. Kolme sellaista yötä valkeni aamuksi, eikä mitään maata näkynyt, eikä maatuuli vain päästänyt minua.

"Ja kun neljäs päivä koitti, olin kuin järjiltäni. Minä en jaksanut ruoan puutteessa melaani liikuttaa; ja janon tuskasta oli pääni aivan sekaisin. Mutta meri ei enää käynyt korkeana, ja leppeä etelätuuli puhalsi, ja katsellessani ympärilleni näin näyn, joka saattoi minut luulemaan, että olin menettänyt järkeni."

Nam-Bok pysähtyi ja koukki suustaan hampaiden väliin takertunutta lohenluuta, ja miehet ja vaimot kädet ja pää tyhjinä kumartuivat eteenpäin odotuksen vallassa.

"Siinä oli kanootti – suuri kanootti. Jos kaikki kanootit, mitkä olen nähnyt, pantaisiin yhteen yhdeksi kanootiksi, niin siitä ei tulisi niin suurta."

Kuului epäilyksen huudahduksia, ja Koogah, jolla oli paljon ikävuosia, pudisti päätään.

"Jos jokainen bidarka olisi kuin hiekkajyvänen", jatkoi Nam-Bok uhmailevasti, "ja jos olisi niin monta bidarkaa kuin tällä rannalla on hiekkajyviä, niin ei niistäkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin tuona neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin suuri kanootti, ja sitä sanottiin kuunariksi. Minä näin tuon ihmealuksen, tuon suuren kuunarin tulevan perässäni, ja siinä näin miehiä..."

"Maltas, oi Nam-Bok!" puuttui Opee-Kwan puheeseen. "Minkälaisia miehiä ne olivat? – suuriako?"

"Ei, sellaisia vain kuin sinä ja minä."

"Kulkiko se suuri kanootti nopeasti?"

"Kulki."

"Sivut olivat korkeita, miehet lyhyitä." Opee-Kwan esitti perusteensa vakaumuksellisesti. "Ja meloivatko nuo miehet pitkilläkin airoilla?"

Nam-Bok irvisti. "Ei heillä ollut airoja ollenkaan", virkkoi hän.

Suut jäivät selkosen selälleen, ja pitkä hiljaisuus laskeutui läsnäolijain joukkoon. Opee-Kwan lainasi Koogahin piipun muutamia syvämietteisiä imaisuja varten. Eräs nuoremmista vaimoista tirskahti hermostuneesti ja sai osakseen vihaisia katseita.

"Eikö ollut mitään meloja?" kysyi Opee-Kwan leppeästi, antaen piipun takaisin.

"Etelätuuli puhalsi takaa", selitti Nam-Bok.

"Mutta tuulessa ajelehtii alus hitaasti."

"Kuunarilla oli siivet – tähän tapaan." Hän piirsi mastoja ja purjeita hiekkaan, ja miehet keräytyivät ympärille sitä tarkastamaan. Tuuli puhalsi navakasti, ja asian vielä paremmaksi havainnollistuttamiseksi hän tarttui äitinsä huivin nurkkiin ja levitti sen tuuleen, kunnes se pullistui kuin purje. Bask-Wah-Wan torui ja rimpuili vastaan, mutta tuuli lennätti häntä parikymmentä askelta, niin että hän päätyi hengästyneenä ajopuuröykkiöön. Miehet urahtivat ymmärtäväisesti, mutta Koogah nykäisi äkkiä pystyyn harmaan päänsä.

"Hoh, hoh", nauroi hän – "kummallinen vehje, tuo suuri kanootti! Aika kumma vehje. Tuulen leikkikalu! Mihin tahansa tuuli käy, on senkin mentävä. Ei kukaan, joka sellaisella kulkee, tiedä mihin rantaan hän laskee, sillä hän menee aina tuulen myötä, ja tuuli käy minne se tahtoo, mutta ei kukaan tiedä mihin."

"Niin se on", lisäsi Opee-Kwan vakavasti. "Tuulen myötä kulkeminen on helppoa, mutta vasten tuulta miehen on paha ponnistella; ja koska heillä ei ollut meloja, noilla suuren kanootin miehillä, niin he eivät voineet ponnistella lainkaan."

"Vähänpä siinä oli ponnistelemista", ärähti Nam-Bok suuttuneena. "Kuunari meni samalla tavoin vastatuuleen."

"Ja minkäs sinä sanoit kuljettaneen kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah kompastellen ovelasti oudossa sanassa.

"Tuulen", kuului kärsimätön vastaus.

"Sitten tuuli pani kuu-kuu-kuunarin kulkemaan vasten tuulta." Vanha Koogah iski silmää Opee-Kwanille ja jatkoi naurun kajahdellessa ympäriltä: "Tuuli puhaltaa etelästä ja panee kuunarin kulkemaan etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa suuntaan ja toiseen samalla kertaa. Se on varsin yksinkertaista. Me ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme sen perin hyvin."

"Sinä olet hupsu!"

"Totuus valuu huuliltasi", vastasi Koogah nöyrästi. "Minä ymmärsin sen jo kauan sitten, ja asia oli yksinkertainen."

Mutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät, ja hän syyti pikaisia sanoja, joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Ympärillä olijat ryhtyivät taas luunriipusteluun ja vuodanraavintaan, mutta Nam-Bok puristi tiukkaan huulensa kielen eteen, jonka puhetta ei uskottu.

"Se kuu-kuu-kuunari", kysyi Koogah hämmentymättä, "se oli tehty suuresta puusta vai kuinka?"

"Se oli tehty monista puista", kivahti Nam-Bok lyhyesti. "Se oli hyvin suuri."

Hän sukelsi taas äreään äänettömyyteensä, ja Opee-Kwan nyhkäisi Koogahia, joka pudisti verkkaan ja kummastellen päätään mutisten: "Se on perin ihmeellistä."

Nam-Bok tarttui syöttiin. "Se ei ole vielä mitään", virkahti hän vilkkaasti, "näkisittepä höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvä on bidarkaan verrattuna, niinkuin bidarka on kuunariin verrattuna, niin on kuunari höyrylaivan rinnalla. Ja muuten on höyrylaiva tehty raudasta. Se on kokonaan raudasta."

"Ai, ai, Nam-Bok", huudahti päämies; "kuinkas se voi olla raudasta? Rauta painuu aina pohjaan. Kas, minä sain kaupanteossa rautaisen veitsen naapurikylän päämieheltä, ja eilen kun tuo rautainen veitsi luiskahti kädestäni, se upposi syvälle, syvälle meren pohjaan. Kaikilla on oma lakinsa. Koskaan ei ole ollut mitään, mikä olisi lain ulkopuolella. Sen me tiedämme. Ja sitä paitsi me tiedämme, että määrätynlaisilla esineillä on oma lakinsa, ja että kaikella raudalla on oma lakinsa: Niin että peruuta sanasi, Nam-Bok, jotta me voisimme vielä kunnioittaa sinua."

"Niin on asia", väitti Nam-Bok. "Höyrylaiva on kokonaan raudasta eikä uppoa."

"Oi, oi; se ei ole mahdollista."

"Omin silmin näin sen."

"Se ei ole esineiden luonnon mukaista."

"Mutta sanopas, Nam-Bok", keskeytti Koogah peläten, ettei juttua enää jatkuisi, "kerros, kuinka nuo miehet löysivät tiensä meren poikki, kun ei ollut maata minkä mukaan olisivat ohjanneet."

"Aurinko osoittaa tien."

"Mutta kuinka?"

"Keskipäivällä ottaa kuunarin päämies kapineen, jonka kautta hänen silmänsä katsoo aurinkoa, ja sitten hän panee auringon kiipeämään alas taivaalta maan ääreen."

"Se on noituutta!" huusi Opee-Kwan pelästyneenä pyhyydenloukkauksesta. Miehet kohottivat kauhuissaan kätensä ilmaan ja naiset voihkivat. "Se on noituutta. Ei ole hyvä käännyttää suurta aurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohet ja lämpöisen sään."

"Mitä siitä, vaikka onkin noituutta?" penäsi Nam-Bok julmana. "Minäkin olen katsonut tuon kapineen läpi ja pannut auringon laskeutumaan taivaalta."

Lähinnä olevat vetäytyivät äkkiä hänestä eroon, ja muudan vaimo peitti rintalapsensa kasvot, niin ettei hänen katseensa osuisi siihen.

"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok", pitkitti Koogah, "entä neljännen päivän aamuna, kun kuu-kuu-kuunari tuli perästäsi?"

"Minulla ei ollut paljon voimia jäljellä, enkä voinut päästä pakoon. Niinpä minut nostettiin kannelle ja vettä kaadettiin kurkkuuni ja minulle annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette nähneet valkoisen miehen. Nuo miehet olivat kaikki valkoisia, ja niin monta oli heitä kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun huomasin, että he olivat hyvyyttä täynnään, niin rohkaisin mieleni ja päätin kerran palattuani tuoda tiedon kaikesta, mitä näin. Ja he opettivat minua tekemään töitään ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja paikan, missä voin nukkua.

"Ja päivän toisensa jälkeen me kuljimme merta, ja joka päivä päämies otti auringon alas taivaalta ja pani sen sanomaan, missä olimme. Ja kun aallot olivat rauhallisia, pyydystimme me hylkeitä, ja minä ihmettelin kovin, kun he aina heittivät lihan ja rasvan pois ja ottivat vain nahan."

Opee-Kwanin suupieliä nyki pahasti, ja hän oli juuri ilmaisemaisillaan mielipiteensä sellaisesta tuhlauksesta, kun Koogah tyrkkäsi häntä.

"Pitkän ajan kuluttua, kun aurinko oli mennyt menojaan ja pakkasen puraisu tuntui ilmassa, käänsi päämies kuunarin nokan etelään päin. Etelään ja itään me kuljimme päivän toisensa jälkeen näkemättä missään maata, ja me olimme lähellä kylää, josta miehet olivat kotoisin..."

"Mitenkä he tiesivät olevansa sitä lähellä?" kysäisi Opee-Kwan, voimatta pidättää itseään kauempaa. "Eihän ollut mitään maata näkyvissä."

Nam-Bok katsahti häneen kiukkuisesti. "Enkö sanonut, että päämies otti auringon taivaalta?"

Koogah keskeytti kinan, ja Nam-Bok jatkoi:

"Kuten sanoin, kun olimme lähellä sitä kylää, tuli ankara myrsky, ja yössä olimme avuttomia tietämättä, missä olimme..."

"Sinähän sanoit juuri, että päämies tiesi..."

"Ole hiljaa, Opee-Kwan. Sinä olet hupsu etkä ymmärrä. Kuten sanoin, olimme avuttomina keskellä yötä, kun kuulin myrskyn pauhun läpi rantatyrskyjen kohinan. Ja siihen me syöksyimme ryskyen, ja minä jouduin veden varaan uimaan. Rannikko oli kallioinen mailimääriä, ja oli säädetty, että kaivaisin käteni hiekkaan ja vetäisin itseni tyrskyistä. Toiset miehet lienevät murskautuneet kallioita vasten, sillä muita ei tullut rantaan kuin päämies, ja hänet tunsin vain sormessa olevasta sormuksesta.

"Päivän koittaessa, kun ei kuunarista ollut mitään jäljellä, käännyin maihin päin ja aloin kulkea sisämaahan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni ihmisiä. Ja kun tulin erääseen taloon, minut päästettiin sisään ja sain ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä, ja valkoiset ovat aina hyviä. Ja se talo oli suurempi kaikkia meidän ja meidän isiemme rakentamia taloja yhteensä."

"Sepäs oli mahtava talo", sanoi Koogah kätkien uskomattomuutensa ihmettelyn taa.

"Ja paljon meni puita semmoisen rakentamiseen", lisäsi Opee-Kwan ottaen huomioon vihjauksen.

"Se ei vielä ollut mitään", Nam-Bok kohautti halveksivasti hartioitaan. "Niinkuin talomme ovat verrattuina siihen taloon, niin oli se talo verrattuna niihin taloihin, joita vielä sain nähdä."

"Eivätkä ne olleet suuria miehiä?"

"Eivät, vain sellaisia kuin sinä ja minä", vastasi Nam-Bok. "Ja eräänä päivänä näin maassa rautatangon, niin paksun kuin käsivarteni, ja pitkän askelen päässä oli toinen rautatanko..."

"Silloinhan sinä olit rikas mies", vakuutti Opee-Kwan. "Sillä rauta on kalliimpaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi tullut monta veistä."

"Ei, se ei ollut minun."

"Se oli löytö ja löytö on laillinen."

"Ei niin; valkoinen mies oli asettanut sen siihen. Ja muuten olivat nuo tangot niin pitkät, ettei mikään mies olisi kyennyt viemään niitä mukanaan – niin pitkät, etten voinut nähdä päätä, vaikka kuinka katselin."

"Nam-Bok, siinä oli hyvin paljon rautaa", varoitti Opee-Kwan.

"Oh, se oli vaikeata uskoa, vaikka itse näin; mutta en voinut olla uskomatta omia silmiäni. Ja katsoessani kuulin..." Hän kääntyi yhtäkkiä päämiehen puoleen. "Opee-Kwan, sinä olet kuullut merileijonan mylvivän vihoissaan. Kuvittele niin monta merileijonaa kuin meressä on aaltoja, ja kuvittele, että kaikista noista merileijonista tehtäisiin yksi merileijona, ja niinkuin se yksi merileijona mylvisi, niin mylvi se, minkä kuulin."

Kalastajaväki kirkaisi hämmästyksestä, ja Opee-Kwaniu leuka venähti alaspäin ja pysyi siinä asennossa.

"Ja kaukana näin hirviön, joka oli kuin tuhatta valaskalaa. Se oli toissilmäinen ja oksensi sauhua, ja se puhisi ylen kovaa. Minä pelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin pitkin tietä tankojen välissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin yli rautatankojen sen kuuman hengityksen tuntuessa kasvoillani..."

Opee-Kwan pääsi taas leukansa herraksi. "Entä, entä sitten, oi Nam-Bok?"

"Sitten se meni pitkin tankoja ohitseni, eikä se tehnyt minulle mitään. Ja kun taas pysyin jaloillani, oli se hävinnyt näkyvistäni. Ja se on hyvin tavallinen näky siinä maassa. Eivät edes naiset eivätkä lapset pelkää sitä. Ihmiset panevat nuo hirviöt tekemään työtä."

"Niinkuin me panemme koirat vetämään?" kysyi Koogah epäilevästi silmää vilkuttaen.

"Niin, niinkuin me panemme koirat vetämään."

"Entä kuinka ne syntyvät, nuo eläimet?" kysyi Opee-Kwan.

"Ne eivät synny ollenkaan. Miehet tekevät ne taidokkaasti raudasta ja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niille vettä juotavaksi. Kivi muuttuu tuleksi, ja vesi muuttuu höyryksi, ja veden höyry on niiden sieraimien hengitys, ja..."

"Äläpäs, äläpäs, oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muita ihmeitä. Me väsymme tähän, mitä emme ymmärrä."

"Emme ymmärrä, emme ymmärrä", toistivat miehet ja naiset. "Emme voi ymmärtää."

Nam-Bok ajatteli niittokonetta ja sellaisia koneita, missä näkyi se, mitä elävät ihmiset näkevät, ja koneita, joista kuului ihmisääni, ja hän tunsi samalla, ettei hänen kansansa koskaan niitä ymmärtäisi.

"Ja sitten minä ratsastin hirviöllä, kunnes tulin suureen kylään, joka oli meren poukaman rannalla. Ja talojen katot ulottuivat tähtien keskelle, ja pilvet ajelehtivat niiden keskellä ja kaikkialla oli paljon savua. Ja kylän melu oli kuin meren kohina myrskyssä, ja ihmisiä oli niin paljon, että heitin pois riimusauvani enkä enää muistanut sen pykäliä."

"Olisit tehnyt pieniä pykäliä", moitti Koogah, "niin olisit voinut tuoda tiedon niistä."

Nam-Bok käännähti suuttuneena häneen päin. "Olisit tehnyt pieniä pykäliä –! Kuules, Koogah, sinä luunriipustaja. Vaikka olisin tehnyt pieniä pykäliä, niin ei sauva, ei kaksikymmentä sauvaa olisi riittänyt, ei kaikki ne ajopuut, mitkä on tämän ja naapurikylän välillä. Ja jos kaikki te, vaimot ja lapset vielä lisäksi, olisitte kaksikymmentä kertaa lukuisammat ja jos jokaisella olisi kaksikymentä kättä ja joka kädessä sauva ja veitsi, niin ette sittenkään voisi leikata niihin pykäliä jokaiselta ihmiseltä, jonka näin, niin monta niitä oli ja niin nopeasti ne tulivat ja menivät."

"Koko maailmassa ei voi olla niin paljon ihmisiä", väitti Opee-Kwan vastaan, sillä hän oli huumautunut eikä hänen järkensä voinut käsittää sellaista lukujen määrää.

"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja siitä, kuinka suuri se on?" kysyi Nam-Bok.

"Mutta yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon ihmisiä."

"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai mitä ei voi olla?"

"Järki sanoo, ettei voi olla niin monta ihmistä yhdessä paikassa. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, niin ettei siinä olisi enää tilaa. Ja he tyhjentäisivät meren joka päivä kaloista, eikä heille riittäisi kaikille ruokaa."

"Siltä se tuntuu", Nam-Bok vastasi lopettaen, "mutta niin se oli kuitenkin. Omilla silmilläni sen näin ja heitin sauvani pois." Hän haukotteli pitkään ja nousi. "Olen melonut pitkän matkan. Päivä on kestänyt kauan, ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon levätä, ja huomenna puhumme enemmän näkemistäni."

Bask-Wah-Wan, hoippuillen pahasti, mutta kuitenkin ylpeänä ja ihmeellisen poikansa lumoissa johdatti hänet igluunsa ja ahtoi hänet rasvaisten, pahaltahaisevien vuotien väliin. Mutta miehet maleksivat nuotion vaiheilla, ja sitten pidettiin neuvottelu, jossa oli paljon kuiskailua ja matalaäänistä väittelyä.

Tunti vierähti ja toinenkin, ja Nam-Bok nukkui; ja neuvottelua riitti. Ilta-aurinko alkoi painua luodetta kohti ja yhdentoista aikaan oli melkein pohjoisessa. Silloin tapahtui, että päämies ja luunriipustaja poistuivat kokouksesta ja herättivät Nam-Bokin. Hän tirkisti heidän kasvoihinsa ja käänsi kylkeä nukkuakseen uudelleen. Opee-Kwan tarttui häntä käsivarteen ja ravisti ystävällisesti, mutta päättävästi hänet taas tuntoihinsa.

"Tule, Nam-Bok, nouse!" hän käski. "On aika."

"Taasko juhlimaan?" urahti Nam-Bok. "Eihän toki, ei minulla ole nälkä. Syökää te vain ja antakaa minun nukkua."

"On aika lähteä!" jymisti Koogah.

Mutta Opee-Kwan puheli lempeämmin. "Sinä olit minun bidarkakumppanini, kun olimme poikia", virkkoi hän. "Yhdessä me ensi kertoja ajoimme hylkeitä ja koimme lohia pyydyksistä. Ja sinä kiskoit minut takaisin elämään, Nam-Bok, kun meri sulkeutui päälleni ja mustat kalliot imivät minua puoleensa. Yhdessä me näimme nälkää ja kärsimme kylmyyttä ja ryömimme saman nahan alle ja nukuimme kylki kyljessä. Ja noiden asiain vuoksi ja vanhan ystävyyden takia minua kovasti surettaa, että sinä olet palannut niin suurena valehtelijana. Me emme voi ymmärtää, ja meidän päätämme huimaavat asiat, joista olet puhunut. Se ei ole hyväksi, ja neuvostossa on puhuttu paljon. Ja sen takia lähetämme sinut pois, jotta meidän päämme pysyisivät selkeinä ja lujina eivätkä niitä sekoittaisi mahdottomat asiat."

"Sen, mitä puhuit varjoista", puuttui Koogah puheeseen, "varjojen maasta olet tuonut sen mukanasi, ja varjojen maahan sinun täytyy viedä se takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina, ja heimo odottaa. He eivät voi nukkua, ennenkuin sinä olet mennyt."

Nam-Bok oli kummastunut, mutta kuunteli päämiehen sanoja.

"Jos sinä olet Nam-Bok", virkahti Opee-Kwan, "niin sinä olet kauhistuttava ja ylen ihmeellinen valehtelija; jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin sinä puhut varjoista, joita ei elävän ihmisen ole hyvä tietää. Sitä suurta kylää, josta olet puhunut, me pidämme varjojen kylänä. Siellä liihoittelevat kuolleitten sielut; sillä kuolleita on paljon, mutta vähän on elävien ilmoilla. Kuolleet eivät palaa. Koskaan ei kuollut ole tullut takaisin – paitsi sinä ihmejuttuinesi. Ei ole sopivaa, että kuolleet tulevat takaisin, ja jos sallisimme sen tapahtua, niin saisimme paljon murhetta."

Nam-Bok tunsi hyvin väkensä ja tiesi, että neuvoston päätös oli ratkaiseva. Niinpä hän antoi viedä itsensä rantaan, missä hänet työnnettiin bidarkaan ja annettiin mela hänelle käteen. Harhautunut villilintu räpytteli merelle päin, ja hyrskyt särkyivät pehmeästi ja kumeasti hiekkarantaan. Valju sarastus viipyi maan ja meren vaiheilla, ja pohjoisessa kyti aurinko epämääräisenä ja sameana veripunaisen sumun paartamana. Lokit lensivät matalalta. Tuuli puhalsi merelle päin purevana ja kylmänä, ja mustat pilviröykkiöt ennustivat pahaa säätä.

"Mereltä kaukaa sinä tulit", jorotti Opee-Kwan oraakkelimaisesti, "ja takaisin merelle sinä menet. Niin on päästy tasapainoon ja kaikki asiat saatu noudattamaan lakia."

Bask-Wah-Wan ontui vaahtorajaan saakka ja huusi: "Minä siunaan sinua, Nam-Bok, siitä, että muistit minua."

Mutta Koogah työntäen venettä rannasta eroon tempaisi huivin hänen hartioiltaan ja heitti sen bidarkaan.

"On niin kylmä pitkinä öinä", vaimo vaikeroitsi, "ja pakkanen kylmää vanhoja luita."

"Varjon lahja", vastasi luunriipustaja; "eivät varjot voi pitää sinua lämpöisenä."

Nam-Bok kohoutui seisomaan, niin että hänen äänensä kuuluisi: "Oi Bask-Wah-Wan, kallis kantajani!" huusi hän. "Kuule, mitä Nam-Bok, poikasi, sanoo. Hänen bidarkassaan on kahdelle tilaa, ja hän tahtoisi, että sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä nyt käy matka sinne, missä on kalaa ja öljyä tarpeeksi. Siellä ei ole pakkasta, ja elämä on helppoa, ja rautaiset oliot tekevät ihmisten työt. Tahdotko tulla, oi Bask-Wah-Wan?"

Vaimo epäröi hetken bidarkan ajelehtiessa nopeasti hänen luotaan, sitten kuului vapiseva rääkynä: "Olen vanha, Nam-Bok, ja pian menen varjojen joukkoon. Mutta minulla ei ole halua lähteä ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä pelkään."

Valosäilä välkähti yli himmeän meren ja kietoi venheen ja miehen punaiseen ja kultaiseen loisteeseen. Silloin vaikeni kalastajaväki äänettömäksi, ja kuului vain maaltapäin puhaltavan tuulen valitus ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.

KOKKA KOHTI LÄNTTÄ.

    Mitäs teetkin, niin pidä kokka kohti länttä!
    Pidä kokka kohti länttä!

         Vanha purjehdusohje Kap Hornia kierrettäessä.

I.

Seitsemän viikkoa oli Mary Rogers purjehtinut Atlantin ia Tyynenmeren väliä 50:nnellä leveysasteella, mikä tiesi sitä, että parkki parka yritteli kiertää Kap Hornin myrskyistä nokkaa. Yhtä vaille seitsemän viikkoa se oli puskenut joko täydessä myrskyssä tai ainakin likipitäen sellaisessa, ja tuona poikkeusviikkona se oli ratsastanut ylenmääräisessä myrskyssä, jonka pahimmat puuskat se oli saanut kestää hirvittävän Tulimaanrannikon turvissa, ja kerran se oli ollut ällistyksestä kuukahtaa nokalleen louhikkorantaan, kun odottamaton äkkityven oli tulla tupsahtanut. Seitsemän viikkoa se oli pitänyt käsirysyä Kap Hornin hallapartaisten ärjyaaltojen kanssa ja saanut kupeensa ja purjeensa pahoin raadelluiksi siinä rytäkässä. Se oli puulaiva, ja katkeamattomassa kamppailussa olivat sen liitokset rakoilleet, niin että kahdesti päivässä sai kansivahti polkea pumppuja.

Mary Rogers oli näännyksissä, sen miehistö oli näännyksissä, ja näännyksissä oli myöskin iso Dan Cullen, sen kippari. Ehkäpä Dan oli kaikkein enimmän näännyksissä, sillä hänen niskoillaanhan lepäsi vastuunalaisuus siitä, kuinka tuosta urakasta lopulta selvittäisiin. Hän nukkui enimmän aikansa vaatteissaan – sen vähän, minkä kykeni nukkumaan. Hän kummitteli enimmäkseen kannella yön ajat, isona, takkuisena, kiukkuisena aaveena, iho mustanpuhuvana kolmikymmenvuotisesta meriahavasta ja karvaisena kuin gorilla. Hänellä vuorostaan oli oma kummituksensa – yksi ainoa kiusallinen ajatus oli takertunut kiinni hänen uupuneisiin aivoihinsa ja hallitsi niitä hirmuvaltaisesti. Se oli tuo vanha purjehdusohje, kun Kap Hornia kierrettiin: Mitäs teetkin, niin pidä kokka kohti länttä! Pidä kokka kohti länttä! Se oli oikein vietävää! Hän ei saanut ajatelleeksi mitään muuta, paitsi milloin siihen kyllästyneenä kiroili kaitselmusta moisen kiukuttavan sään johdosta.

Kokka kohti länttä! Hän antoi palttua koko ohjeelle ja luovi senkin seitsemät kerrat kymmeniä maileja yhtäpäätä kohti koillista tai pohjoiskoillista. Ja joka kerran käännytti länsiporotus hänet takaisin ja työnsi hänet väkisin itää kohti. Hän kesti puhurin toisensa jälkeen ja painui alas etelään aina 64°:lle saakka, antarktisten ajojäiden keskelle, ja lupasi pyhittää kuolemattoman sielunsa pimeyden voimille, jos nämä antaisivat hänelle edes pienen pikkaraisen itätuulen puhalluksen, jotta hän pääsisi jälleen oikealle ladulleen. Mutta lännestä vain tohisi taukoamatta ja kuljetti häntä itäänpäin. Epätoivoissaan hän oli yrittänyt pujahtaa Le Mairen matalikkosalmen kautta. Mutta puolitiessä oli tuuli pyörähtänyt suoraan luoteeseen, ilmapuntari oli laskeutunut aina 733:een, ja silloin hän oli kääntynyt ja ratsastanut oikeata hornan himphamppua hirmumyrskyn edellä, välttäen hiuskarvan poikkeuksin pystyttämästä parkkia mustahampaisiin luotoihin. Kahdesti hän oli koettanut oikaista länttä kohti Diego Ramirez-louhikon ohi, ja toisella kerralla pelastunut ajautumasta sille nähdessään kahden lunta kuljettavan tuuliaispään lomasta vajaan neljänsadan metrin päässä edessään vilahduksen tuosta laivojen ainaisesta hautausmaasta.

Entä tuo tuuli sitten? Kapteeni Dan Cullen tutki läpikotaisin kolmikymmenvuotisen merimieskokemuksensa havaitakseen, ettei vielä ikimaailmassa ollut tuullut näin mahdottomasti. Mary Rogers seisoi miltei pystyssä perällään sillä kertaa kun hän lausui julki tuon vakaumuksensa, ja hänen sanojensa vahvistukseksi se jo seuraavassa tuokiossa yritti seistä nokallaan. Sen melkein uusi isolatvapurje ja aivan uusi jaakari olivat menneet tuulen myötä menojaan väpättäen kuin paperipalaset, ja sen muut viisi purjetta, jotka olivat olleet seissatut kaksinkertaisilla prässeillä, olivat revenneet irti raaoista. Ja ennen aamunkoittoa kuukkerehti Mary Rogers jälleen vuoroon perä, vuoroon kokka taivasta kohti ojennettuna, ja sen partaisiin täytyi hakata uusia vesiportteja, jotta päästiin eroon kannella läikkyvästä aallokosta, mikä uhkasi upottaa aluksen.

Keskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen sai nähdä kalpeita pilkahduksia auringosta. Kerran se paistoi kokonaista kymmenen minuuttia yhtä mittaa keskipäivällä, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin tuli uusi ärjypuhuri, molemmat vahdit saivat käydä henkensä edestä pienentämään purjeita ja Mary Rogers hautautui hurjan lumivihurin turvalliseen syleilyyn. Kerran sai kapteeni Dan Cullen olla kahden viikon ajan vailla meridiaani- ja kronometrimittauksia, kun ei tähtitieteellisiä sijoituksia voitu tehdä taukoamattoman mustan pimeyden takia. Harvoin hänellä oli tietoa laivan asemasta, paitsi joskus maan näkyessä; sillä aurinko ja tähdet pysyivät lumipilvien takana ja ilma oli niin surullisen synkkä, ettei horisontista voinut parhaimpinakaan hetkinä tehdä tarkkoja peilauksia. Harmaja hämärä piiritti koko näkyvän maailman. Pilvet olivat harmaita; isot ajelehtivat hyökyaallot olivat lyijynkarvaiset; yksinpä silloin tällöin nähdyt albatrossitkin häämöttivät harmaina lumipilvien tympeätä savunväriä vasten.

Ja elämä Mary Rogersissa oli myöskin harmaata – harmaata ja lyijynraskasta. Merimiesten naamat sinersivät tunkkautuneen veren karvaisina, täynnä raa'an tuulen ja kylmän suolaveden leikkaamia haavoja, joita kipeästi kirveli. He olivat vain kuin ihmisvarjoja. Seitsemän viikkoa skanssissa tai kannella vietettyään he eivät enää tienneet, minkälaista kuiva ruumis ja kuivat vaatteet olivat. He olivat unohtaneet, millaiselta mahtoi tuntua vahtivuorojen välillä nukkuminen, sillä vahtivuoro oli katkeamatta yksi ja sama ja iankaikkinen; joka siunaama kajahti käsky; "Joka mies kannelle!" He varastivat itselleen kurjan unen surkeita rippeitä, nukkuen seisoalieen kankeat öljyvaatteet yllään vahtia pitäessään. He olivat niin näännyksissä, että molemmat vahdit saivat yhdessä hädin tehdyksi yhden vahdin työn. Senpä vuoksi molempien vahtien miehiä näkyikin kannella miltei yht'aikaa, miltei taukoamatta. Eikä vahtivuorosta voinutkaan miestä vapahtaa sen vähempi vamma kuin katkennut sääriluu; ja olipa ärjyaalto saanut mukiloiduksi ja ruhjotuksi kaksi miestä sellaisiksikin.

Miehen pelkkä varjo oli ennen kaikkea myös eräs George Dorety niminen, joka oli laivan ainoa matkustaja. Hän oli aluksen omistajain tuttava ja oli heikon terveytensä vuoksi valinnut tämän reitin parannusmatkakseen. Mutta seitsenviikkoinen Kap Hornin luoviminen ei ollut omiaan parantamaan hänen terveyttään. Hän läähätti ja haukkoi henkeä ahtaassa hytissään kaikki nuo pitkät, laivaa viskovat yöt; ja kannelle kiivettyään hänellä oli kylmän vuoksi sellaiset vaatekääreet ympärillään, että hän muistutti kahden jalan kulkevaa narinkkapuotia. Päivällispöydässä kajuutassa, jolloin pimeän takia täytyi polttaa heiluvia laivalamppuja jok'ikinen päivä, hän värjötti yhtä viluisen siniharmaana kuin kaikkein kurjin kansimatruusi. Eikä vastapäätä istuvan kapteeni Dan Culleninkaan näkeminen ollut omiaan kohentamaan hänen masentunutta mielialaansa. Kapteeni Cullen mutustaa pureskeli, noitui, syljeskeli ja muuten istua kyyrötti vaitonaisena. Noituminen oli tarkoitettu ilmojen isälle, ja joka suupala, jota hän märehti, toi hänen mieleensä ainoan hänen aivojaan askarruttavan ajatuksen – pidä kokka kohti länttä! Hän oli iso, karvainen rumilus, jonka katseleminen ei suinkaan kiihoittanut vieraan ruokahalua. Hän epäili tätä ruuhensa Joonaaksi ja lausuikin sen hänelle suoraan vasten silmiä kerran joka suupalan välissä, jakaen kiukkuisen kiroilunsa hyvin tasapuolisesti taivaan ja ainoan matkustajansa kesken.

Ei ollut myöskään perämiehen näkemisestä apua vieraan ruokahalulle. Ollen nimeltään Joshua Higgins, ammatiltaan merimies, mutta luonteeltaan surkea jänishousu, oli tämä sydämetön, itsekäs ja pelkuri raukka vailla sielua ja kunniantuntoa, alati hän henkensä pelosta nöyristeli kapteeninsa edessä, mutta näytteli orjavoutia matruuseille, jotka tiesivät perämiehen heiveröisen selän takana piilevän itsensä Dan Cullenin, lainsäätäjän ja pyövelin, kahdentoista kurjan matruusiparan järkähtämättömän ja julman kohtalon. Etelän ärjyilmoilla oli Joshua Higgins huomannut peseytymisen olevan joutavata ajanhukkaa. Hänen likainen naamapeilinsä tavallisesti vei George Doretyltä senkin vähän ruokahalun, jota ateriain väliaikoina oli kerinnyt kertyä. Säännöllisissä oloissa ei moinen puhtauden puute olisi välttänyt kapteeni Cullenin huomiota ja ilmaisurikasta sanavarastoa, mutta tätä nykyä hänen mielensä oli niin täynnä kokan pitämistä länttä kohti, että mitkään muut syrjäseikat eivät päässeet sinne tunkeutumaan. Perämiehen naaman suurempi tai vähempi likaisuus ei vaikuttanut rahdunkaan vertaa kurssin muuttumiseen. Myöhemmin, kun kerran oltaisiin jouduttu Tyynenmeren puolelle, saisi Joshua Higgins varmasti äkkilähdön pesukaukalolle. Siihen mennessä sai George Dorety istua puolipimeän kajuutan pöydän ääressä noiden kahden välissä, joista toinen oli tiikeri ja toinen hyeena, ja ihmetellä mielessään, minkä vuoksi Jumala oli luonut sellaisiakin olentoja. Toinen perämies, Matthew Turner, oli kelpo mies ja merikarhu, mutta George Doretyn ei ollut sallittu saada lohdutusta hänen seurastaan, sillä Turner söi yksin toisten noustua pöydästä.

Lauantai-aamuna, heinäkuun 24:ntenä, George Dorety havahtui uuden-uutukaiseen elämän ja vireyden tuntuun. Kannelle kavuttuaan hän näki Mary Rogersin kiitävän vinhaa vauhtia mylvivän kaakkoispuhurin painaessa. Vaikka sillä oli ylhäällä ainoastaan liivari ja alamärssypurjeet, sillä enempää ei moisessa myrskyssä voitu pitää, lasketti se kuitenkin neljäntoista solmun nopeudella, kuten Turner karjaisi hänen korvaansa. Ja kokka oli suunnattu tiukasti länttä kohti. Vihdoinkin päästäisiin siis irti Kap Hornista... jos vain tätä säätä jatkui. Turner näytti iloiselta. Kovan kamppailun loppu näytti olevan tiedossa. Mutta kapteeni Cullen ei vain näyttänyt iloiselta. Hän noitua murahteli Doretylle tämän ohi mennessään. Kapteeni Cullen ei tahtonut antaa Jumalan eikä kenenkään muunkaan aavistaa, että hän oli mielissään tuulen kääntymisestä. Hän oli varma taivaan pahoista aikomuksista hänen suhteensa ja harkitsi sydämensä sisimmässä, että jos ilmojen isä ja pilvien pitäjä olisi arvannut hänen toivoneen juuri tällaista tuulta, niin singahduttaisi mainittu mahtaja tuulen aivan äkkiä jälleen lännestä päin tulemaan. Siksipä hän hiipiä tassuttelikin varovaisesti varpaisillaan Jumalansa edessä ja tukahdutti ilonsa murinaan ja sadatuksiin, toivoen siten vetävänsä taivasta nenästä, sillä taivaan valtias oli ainoa olento koko maailmassa, jota Dan Cullenin kaltainen mies pelkäsi.

II.

Koko lauantaipäivän ja sitä seuraavan yön Mary Rogers lasketti länttä kohti. Tiukan itsepintaisesti se piti neljäntoista solmuvälin vauhtiaan, niin että sunnuntaiaamuun mennessä oli matkaa tehty puolen neljättäsataa mailia. Jos kaakkoistuuli ei hellittäisi, niin päästäisiin viimeinkin kiertämään Kap Hornin kiusanpaikka. Mutta jos tuuli kääntyisi puhaltamaan mistä muusta suunnasta tahansa, niin se painaisi aluksen takaisin samoille vesille, joilla tämä oli kamppaillut jo seitsemän viikkoa yhtä päätä. Ja sunnuntai-aamuna tuuli alkoi hellittää. Mahtavat vesivuoret rupesivat tasaantumaan silopäisiksi mainingeiksi. Molemmat vahdit olivat jälleen yht'aikaa kannella lappaen mastoihin purjetta niin pitkälle kuin ikinä riitti. Ja kapteeni Cullen saapasteli mahtaillen Jumalansa edessä, sauhutellen isoa sikaria ja irvistellen voitonriemuisesti, aivan kuin olisi tuulen petollisuus ollut hänelle mieleen, mutta sydämessään hän puuskutti raivoa ja kiukkua taivasta vastaan, joka oli ottanut hengen koko siunatulta vihuripäältä. Kokka kohti länttä! Kyllä hän tekisi niin, tuhat turkasen tulimmaista, jos vain ilmojen isä jättäisi hänet rauhaan ja antaisi hänen yksin toimia. Salakättä hän lupasi sielunsa pimeyden voimille, jos ne auttaisivat häntä pitämään alusta länttä kohti. Hänen olikin helppoa tehdä moisia lupauksia, koska hän ei uskonut pimeyden voimien olemassaoloon. Todellisuudessa hän uskoi vain Jumalaan, vaikka ei itse sitä tiennyt. Ja takaperoisessa jumaluusopissaan hän palvoi ylimpänä olentona pahuuden ruhtinasta. Kapteeni Dan Cullen oli itse asiassa paholaisen palvelija, mutta hän nimitti tätä herraa vain toisella nimellä, siinä koko juttu.

Puolenpäivän aikaan komensi kapteeni Cullen kohottamaan yläprammipurjeet. Miehet kiipesivät mastoihin sukkelammin kuin viikkokausiin. Sillä ei vain tuulenmuutos ollut pehmittänyt heidän mieliään, vaan paistoipa taas kerran pitkistä ajoista siunattu päiväkin sulattaen heidän jäykistyneitä jäseniään. George Dorety seisoi peräkannella lähellä kapteeni Cullenia tavallista vähempiin vaatteisiin kääriytyneenä ja imi henkeensä suloista lämpöä. Aivan äkisti sattui silloin onnettomuus. Keulapramminraa'alta kuului huuto: "Mies meni mereen!" Joku nakkasi pelastusrenkaan partaan yli, ja samassa tuokiossa helähti toisen perämiehen ääni kovana ja käskevänä kokan puolelta:

"Ruori tiukasti alas!"

Peräsinratasta hoiteleva mies ei liikahduttanut puolaakaan. Hän piti varansa, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi aivan hänen vieressään. Hän halusi painaa puolaa, painaa koko rattaan tulista kieppiä alaspäin, kuten perämies oli käskenyt, sillä hän näki toverinsa hengenhädässä. Hän vilkaisi kapteeni Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullen ei antanut merkkiäkään.

"Ruori alas! Tiukasti alas", karjui toinen perämies juosten perän puolelle.

Mutta hän taukosi juoksemasta ja huutamasta ja pysähtyi kuin naulattu, kun näki Dan Cullenin seisovan peräsinrattaan vierellä. Ja iso Dan Cullen tuprutteli sikariaan eikä virkkanut mitään. Perän takana näkyi mereen pudonnut matruusi. Hän oli saanut kiinni pelastusrenkaasta ja tarrautunut siihen henkensä kaupalla. Ei kukaan liikahtanut. Mastoon kiivenneet miehet makasivat vatsallaan pramiraa'alla ja tuijottivat alas kasvot kauhusta jäykistyneinä. Ja Mary Rogers teki kiirettä menoa, kokka yhä kohti länttä kääntyneenä. Pitkä, hiiskumaton hetkinen kului.

"Kuka se oli?" kysyi kapteeni Cullen.

"Mops, kapteeni", vastasi peränpitäjä kiihkeän odottavasti.

Mops kiikkui perän takana korkean laineen harjalla ja katosi säännöllisin väliajoin sen laaksoon. Se oli kylläkin iso laine, mutta ei mikään vaahtoparta. Pienen veneen olisi voinut helposti laskea vesille sellaisella ilmalla, ja sellaisella ilmalla olisi aluksenkin voinut helposti pyörtää ympäri. Mutta se ei voinut pyörtää ympäri ja pitää kokkaa länttä kohti yhdenaikaisesti. Siinä juttu.

Ensi kerran eläessään sai George Dorety katsella todellista kohtalodraamaa – surullista pientä elämän ja kuoleman tasapainokamppailun näytelmää, jonka toisessa vaakakupissa oli tuntemattoman Mops nimisen merimiehen henki ja toisessa mitättömän pieni peräytyminen samaa leveysastetta taaksepäin. Aluksi hän oli tarkannut laivan vanavedessä kamppailevaa miesparkaa, mutta pian hän katseli vain isoa Dan Cullenia, joka karvaisena ja mustanpuhuvana sikaria tuprutellen edusti elämästä ja kuolemasta ratkaisevaa kohtaloa.

Kapteeni Dan Cullen tuprutteli sikariaan vaitonaisena vielä toisenkin pitkän minuutin. Sitten hän otti sikarin suustaan ja vilkaisi ensin ylös Mary Rogersin mastoihin ja sitten partaan yli aallokkoon.

"Prammipurjeet kokoon ja joutuun!" hän huusi.

Neljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuutassa katetun ruokapöydän ääressä. George Doretyn toisella puolella istui Dan Cullen, tiikeri, ja toisella puolella Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Kannella pantiin latvapurjeita kiinni. George Dorety saattoi kuulla matruusien huutelevan toisilleen, mutta koko ajan hänen silmiensä edessä itsepäisesti kummitteli Mops nimisen miehen kuva, kun tämä pelastusrenkaaseen takertuneena keijuili jossakin mailien päässä takanapäin yksinäisellä merenulapalla. Hän vilkaisi kapteeni Culleniin ja oli miltei antaa ylen nähdessään, kuinka tuo hirtehinen söi ruokaansa virkeällä ruokahalulla, miltei suden tavoin ahmien.

"Kapteeni Cullen", sanoi Dorety, "te kuljetatte tätä laivaa, eikä minun sovi huomauttaa teille velvollisuuksistanne. Mutta yhden asian haluan sanoa teille. Tämän elämän jälkeen seuraa iankaikkisuus, missä teillä tulee olemaan sangen kuuma."

Kapteeni Cullen ei rypistänyt edes kulmiaankaan. Hänen äänessään soinnahti vilpitön pahoittelu, kun hän sanoi:

"Kävi liiaksi ujakka vihuri. Miestä oli mahdoton pelastaa."

"Hän putosi yläprammiraa'alta", kivahti Dorety tulisesti. "Te panetitte silloin juuri prammipurjeita ylös. "Viittätoista minuuttia myöhemmin vedätitte pilvipurjeet mastoihin."

"Kävi liian ujakka vihuri, eikös käynyt, herra Higgins?" toisti kapteeni Cullen vedoten perämieheen.

"Jos olisitte pyörtänyt tämän purkin takaisin, niin olisi mastoista ja raaoista tullut tikkuja", totesi perämies nokkelasti. "Te teitte juuri niinkuin pitikin, kapteeni Cullen. Miesparalla ei ollut pelastuksen mahdollisuuttakaan."

George Dorety ei vastannut, ja ateria syötiin äänettömästi. Tämän jälkeen Dorety söi aina yksin omassa hytissään. Kapteeni Cullen ei rypistellyt hänelle enää kulmiaan, vaikka he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Kaiken aikaa viiletti Mary Rogers virkeätä menoa pohjoista kohti lämpimämmille leveysasteille. Viikon lopulla pyörsi Dan Cullen kannella Doretyn eteen.

"Mitä te aiotte tehdä San Fransiskoon tultuamme?" hän kysyi tylsästi.

"Aion hankkia teidän varallenne vangitsemismääryksen", vastasi Dorety rauhallisesti. "Aion todistaa teidät syypääksi tahalliseen murhaan ja aion nähdä teidät siitä hyvästä hirressä."

"Tunnutte olevan kovin varma itsestänne", virkkoi kapteeni Cullen irvistäen ja käänsi selkänsä.

Toinenkin viikko meni menojaan, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi kannella peräkajuutan portaiden vieressä ja veti ensimmäisiä raittiita aamuhenkäyksiä keuhkoihinsa. Mary Rogers viiletti tiukan vihurin kiidättämänä pullistuvin purjein. Kapteeni Cullen kävellä taapperoi kantta pitkin perään päin, näköjään huolettomana ja vilkaisten syrjäsilmällä epämieluiseen matkustajaansa. Dorety sattui silloin katselemaan merelle päin, ja hänen päänsä ja hartiansa olivat porrasaukou portin tasalla. Nopealla silmäyksellä kapteeni Cullen mittasi välimatkan hänen takaraivonsa ja tiukalle jännitetyn isonpurjeen puomin välillä. Sitten hän vilkaisi ympärilleen ja taaksensa. Kukaan ei katsellut peräänpäin. Joshua Higgins tosin käveli edestakaisin takakannella, mutta hän oli juuri kääntänyt selkänsä. Kapteeni Cullen kumartui äkisti ja irroitti isonpurjeen kuutin sen vaarnasta. Raskas puomi ponnahti ilman halki ja murskasi Doretyn takaraivon niinkuin munankuoren ja viippui sitten edestakaisin purjeen paukkuessa valloillaan tuulessa. Joshua Higgins pyörähti juoksujalkaa perään katsomaan, mikä oli hätänä, ja sai kapteeni Cullenin suusta vastaanottaa mitä väkevimmän latauksen vanhurskasta pahantuulisuutta.

"Mutta minähän olin itse kiinnittänyt kuutin kaiken varmuuden varalta oikein kaksinkertaiseen kierteeseen", sammalsi perämies hädissään, kun vihdoin oli saanut suunvuoron. "Minä muistan sen aivan varmasti!"

"Kiinnittänyt – kissanhännän!" ärjyi kapteeni vihapäissään vastaan, vahtimiehistölle suureksi iloksi, kun se rimpuili puomin kimpussa, jotta vihuri ei pääsisi pieksämään isoapurjetta riekaleiksi. "Teistä ei ole edes isoäitinne niskapatukan palmikoitsijaksi, mokomasta poropeukalosta. Jos kerta olisitte kiinnittänyt kuutin kaksinkertaiseen kierteeseen, niin miksi se ei sitten olisi pitänyt? Sen minä tahtoisin tietää, enkä joutavia jaarituksia! Miksi se sitten ei olisi pitänyt, kysyn mä?"

Perämies vikisi tuskissaan jotakin käsittämätöntä. "Häh – suu poikki, ja sillä hyvä!" kuului kapteeni Cullenin loppuarvostelu.

Puolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä ihmeissään kuin kaikki toisetkin, kun George Doretyn hengetön ruumis löydettiin kajuutan käytävän lattialta. Iltapäivällä hän istui yksin kajuutassa parantelemassa lokikirjansa muistiinpanoja.

    "Kansimatruusi Karl Brun, lisänimeltä Mops", hän kirjoitti,
    "putosi etuprammiraa'alta äkkivihurin yllättämänä. Kävi
    parahiksi kova aallokko, emmekä aluksen turvallisuuden vuoksi
    rohjenneet kääntyä takaisin. Muuten ei sellaisessa aallokossa
    olisi voitu laskea venettäkään vesille."

Eräälle myöhemmälle sivulle hän kirjoitti:

    "Olin usein varoittanut Mr. Doretyä siitä, miten perin
    varomattomasti hän oleskeli kannella. Kerran ennustin, että
    jollei hän pitänyt varaansa, niin saisi hän kallonsa murskaksi
    puomien liikehtiessä. Huolimattomasti kiinnitetty isonpurjeen
    kuutti oli aiheena surulliseen tapaturmaan, jota me syvästi
    valitamme, varsinkin kun Mr. Dorety oli meidän kaikkien
    suuresti suosima."

Kapteeni Cullen luki vielä kerran läpi kirjallisen ponnistuksensa tuloksen, huokasi tyytyväisenä, kuivasi musteen ja sulki lokikirjan. Hän sytytti sikarin ja tuijotti eteensä. Hän tunsi Mary Rogersin keinuvan vakavassa matkatahdissa ja laskettavan ainakin yhdeksän solmuvälin nopeudella. Tyytyväinen irvistys levisi verkalleen hänen mustanpuhuville karvaisille kasvoilleen. Hyvä! – turhasta lännen puskemisesta oli turvallisesti päästy ja ilmojen haltijaa viimeinkin vedetty nenästä.

MÖRKÖ JA KEIJU.

Mies makasi selällään. Niin sikeä oli hänen unensa, etteivät joen yli vievältä sillalta kuuluvat ajajien huudot ja hevoskavioitten kopina häntä herättäneet. Vaunut vaunujen perästä, rypäleillä raskaasti lastattuina, vierivät sillan yli laaksosta viininpusertimoon, ja uusien vaunujen tulo tiesi aina uutta räjähdystä ja pauketta suvipäivän tyvenessä.

Mutta mies ei tiennyt mistään. Hänen päänsä oli vierähtänyt aluseksi levitetyltä sanomalehdeltä, ja sakea pörröinen tukka oli sotkeutunut katinliekoon ja kuiviin heinänkorsiin. Mies ei juuri kaunistanut maisemaa. Hänen suunsa oli ammollaan, paljastaen kidan ylemmässä hammasrivissä paistavan aukon, jonka synty oli väkivaltaista laatua. Hän kuorsasi mahtavasti, väliin uikahtaen ja mörähtäen kohmelonsa porotuksesta. Eikä hänen unensa muutenkaan ollut rauhallista; tuon tuostakin hänen käsivartensa tekivät hermostuneita, hätisteleviä liikkeitä ja pää nytkähteli mättäikössä puolelta toiselle. Tämä rauhattomuus oli osalta sisällistä, osalta myöskin suoraan kasvoihin hellittävässä auringonpaisteessa kihertehevien kärpästen syytä. Ne peijakkaat tunkivat väenväkisin nenään ja korviin ja silmäkuoppiin, sillä muuannekaan ne eivät päässeet, muu naama kun oli likaisenharmahtavan ja takkuisen parran peitossa.

Veristyneet poskipäät juorusivat aamullisesta ryypiskelystä, jonka seurauksia mies nyt koetti nukkumalla parannella. Hän oli jykevätekoinen äijänkäriläs, paksuniskainen ja leveäharteinen, suonet ranteissa koholla kuin ohjasnuorat ja sormet työn ja kipujen vääristämät. Mutta työ ei ilmeisestikään ollut eilispäivän työtä, sillä toinen ylöspäin levitetty käsi oli kämmenestään vähemmän likainen kuin rystyseltään. Tuolloin tällöin sama käsi puristui nyrkiksi, raskaaksi kuin nuija ja hyvin ilkeännäköiseksi.

Mies makasi kuivaksi palaneessa rantanotkossa, joka noudatti joenvartta kiertävän metsätörmän reunaa. Notkon kummallakin puolella kulki vanhanaikainen salkoaita, jota näkyi vain vähäsen villivatukan ja nuoren viidakon sisästä. Nurmikon perällä oli siisti säleaita, josta veräjä vei matalaan, lyyhysilleen vajonneeseen huvilaan. Se oli rakennettu Kalifornian vanhaan espanjalaistyyliin ja soveltui niin soman luontevasti ympäröivään maisemaan kuin olisi se ollut erottamaton osa tästä. Se oli hauskan kodikas, mukavuutta ja tyyntä viihtymystä tarjoava metsämaja, – voi selvästi aavistaa, että sen rakentaja oli etsinyt ja löytänyt rauhan.

Veräjästä puikahti ulos notkopolulle tyttönen, niin herttainen ja kuvankaunis kuin olisi hänet juuri leikattu jostakin perhelehdestä. Kahdeksan vuotta näytti pikkusella ikää olevan, ehkä vähän enemmän tai vähemmän. Hento vyötäinen ja mustiin sukkiin verhotut ohuet pohkeet antoivat liikuttavan vaikutelman heiveröisyydestä. Mutta mitään sairaalloista heiveröisyyttä se ei ollut; vähäverisyyttä ei suinkaan tiennyt ihon terve kukkeus eikä ketterästi sipsuttava käynti. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultalankaa ja pitkien silmäripsien puolittain peittämät suuret silmät taivaansiniset. Kasvojen ilme oli onnellinen, niinkuin tällaisen majan asukkaalla pitikin olla.

Hän kantoi kädessään pikkuruista päivänvarjoa, jota hän huolellisesti varoi repeytymästä piikkisiin pensaihin, poimiessaan villiunikoita aidan viereltä. Unikot olivat myöhäissyksyn satoa, tämän kesän kolmatta kukkapolvea, jonka lämmin lokakuinen aurinko oli houkutellut terälle puhkeamaan.

Etsittyään toisen aitovieren hän riensi notkon yli toiselle. Keskimatkassa hän yhdytti nukkuvan miehen. Hän seisoi kumartuneena ja katseli pitkään ja uteliaasti edessään rötköttävää kuvatusta ja aikoi juuri kääntää sille selkänsä, kun nukkuja taas liikahti levottomasti ja harasi kädellään nurmea. Tyttönen pani merkille, että päivä paistoi armottomasti peittämättömään naamaan, jonka ympärillä kärpäset pörisivät; hänen omille kasvoilleen tuli huolestunut ilme, ja hetken hän näytti vakavasti pohtivan tilannetta. Sitten hän sipsutti miehen luo, levitti päivänvarjonsa suojaamaan kasvoja ja hätisteli kätösellään pois kärpäsiä. Hetkisen perästä hän huomasi työnsä vaativan häntä istumaan nurmelle nukkujan vierelle.

Sillä tapaa kului tuntikausi; päivänvarjo vain siirtyi tuolloin tällöin väsyneestä kädestä toiseen levänneeseen. Ensin oli nukkuja ollut rauhaton, mutta auringosta ja kärpäsistä turvassa ollen hän alkoi hengittää tyynemmin ja maata hiljaa alallaan. Joskus hän kuitenkin ihan täydellä todella säikähdytti pientä hoitajaansa. Pahinta oli ensi kerralla, kun mies aivan äkisti ja ennakolta varoittamatta murahti keskellä jotakin painajaisunta: "Herra Jeesus! Kuinka syvää, kuinka syvää!" Päivänvarjo liikahti pelästyneesti; mutta sitten hillitsi lapsonen arkuutensa ja jatkoi vapaaehtoista hoitajanvirkaansa.

Toisen kerran häntä taas hätkähdytti äkillinen hammasten kiristys. Niin hirveän äkäisesti ja aivan kuin polttavan kivun ärryttäminä loksahtivat ja purivat leuat yhteen, että melkein luuli hampaiden murskautuvan jauhoksi. Vähän myöhemmin miehen ruumis äkkiä jäykistyi ihan silmissä. Kädet puristuivat nyrkkiin ja kasvoille nousi hurja, päättäväinen ilme. Silmäluomet värähtelivät. kuin auetakseen, mutta puristuivat jälleen kiinni. Sen sijaan huulet liikahtivat mutisten:

"Ei, ei! Ja vielä kerran ei! Min'en ole varas!" Huulet tiukkenivat yhteen, mutta mutisivat sitten uudelleen: "Saatte huoleti köyttää minut tähän paikkaan ja silpoa vaikka kappaleiksi. Lyökää verille saakka – muuta ette minusta irti saakaan, senkin paholaiset."

Tämän purkauksen jälkeen mies nukkui siivosti, ja pikku tyttö piteli edelleen päivänvarjoa hänen päällään ja katseli ihmeissään mokomata takkuista, törkyistä mörköä, koettaen vähäisestä kokemuksestaan arvailla, mihin ihmislajiin tämä oikein kuului. Hänen korviinsa kajahteli ajomiesten huutoja, kavioiden pauketta siltalankuilta ja raskaasti lastattujen kuormarattaiden jyrinää. Oli uuvuttava poutapäivä, Kalifornian aito intiaanikesä. Keveitä hattaroita ajelehti syvänsinisellä taivaalla, mutta lännestäpäin uhkasivat raskaat pilviröykkiöt sadetta. Kimalainen piti laiskaa surinaa mättäiden yllä. Kauempaa tiheiköstä kuului turkinpyyn viheltelyä ja vainioilta peltoleivosten suloista liverrystä. Mutta kaikesta tästä tiedotonna jatkoi Ross Shanklin kuorsaamistaan – Ross Shanklin, kiertolainen ja ihmishylky, aikaisemmin vankilan hoidokki n:o 4379, katkera ihmisvihaaja, jonka luontoa eivät kovakätiset vanginvartijat ja vielä tylymmät irtolaistoverit olleet koskaan kyenneet lannistamaan.

Vanhaa Texasin uudisasukasrotua, sitkeätä ja uhmailevaa, mutta onnettoman tähden alla syntynyt. Seitsentoistavuotiaana ansiosta tuomittu hevosvarkaudesta ja aivan ansiotta kuudesta muusta samanlaisesta, yhteenlaskien neljäntoista vuoden vankeusrangaistukseen. Tämä oli kovaa missä olosuhteissa hyvänsä, mutta erikoisen kovaa Ross Shankliniin nähden, sillä häntä ei ollut koskaan aikaisemmin rangaistu. Niiden mielestä, jotka uskoivat hänet syylliseksi, olisi kaksi vuotta hyvin riittänyt veitikalle, mutta piirituomari, joka kantoi palkkaa jokaisesta hankkimastaan tuomiosta, oli koonnut seitsemän eri syytöstä häntä vastaan ja ansainnut siten seitsenkertaisen palkkion. Mikä todistaa, että piirituomarin mielestä kaksitoista vuotta Ross Shanklinin elämästä merkitsi vähemmän kuin muutama dollari.

Nuori Ross Shanklin oli kärsinyt hirvittävästi vankilassa; hän oli karannut useammin kuin yhden kerran, saatu kiinni ja lähetetty "istumaan" toisiin vankiloihin. Häntä oli ruoskittu ja kolhittu siksi kunnes hän pyörtyi ja valettu vedellä ja virvoitettu henkiin, ja sitten jälleen pieksetty. Hän oli istunut pimeässä kopissa kerrankin yhdeksänkymmentä vuorokautta yhtäpäätä. Hän oli kokenut pakkopaidan kovuutta ja maistanut solmuruoskan makeutta. Hänen työkykyään oli vuokrattu yksityisille urakoitsijoille. Häntä oli ajettu verikoirien kanssa nevojen ja ryteikköjen halki. Kahdesti oli häntä ammuttu. Kuusi vuotta yhtä mittaa hän oli vankisiirtolassa hakannut halkoja puolitoista syltä päivässä. Olipa hän terve tai sairas, niin puolitoista syltä oli päivän taksa, muuten paukkui ruoska hänen selässään.

Eikä moinen kohtelu ollut kuitenkaan pehmittänyt Ross Shanklinin sisua. Hän oli irvistänyt vastaan, antanut lyönnin lyönnistä, pitänyt puolensa. Hän oli nähnyt toisia vankeja pääsevän pieksäjain käsistä iäkseen raajarikkoina, jopa sekapäisinä päiviensä loppuun asti. Hän oli nähnyt vankien, yksinpä koppitoverinsa, surmaavan kiusaajansa ja menevän hirteen herjaus huulilla. Hän oli ottanut osaa pakoyritykseen, jossa yksitoista hänen toveriaan oli ammuttu hengiltä. Hän oli ollut mukana vankilakapinassa, jolloin kolmesataa vankilaveikkoa oli asetettu konekiväärien eteen ja rotevat vankinihdit olivat rautalapioilla rusikoineet jok'ainoan henkihieveriin.

Hän oli kokenut joka lajia inhimillistä julmuutta, läpikäynyt kurjuuden joka asteen, silti koskaan murtumatta. Hän oli kamppaillut vastaan loppuun asti, sydänjuuriaan myöten katkeroituneena eikä eläintä paljon parempana, kunnes vapautuksen hetki oli viimein lyönyt. Viisi taalaa luettiin hänelle käteen palkaksi vuosikausien raadannasta ja menetetystä miesiästä. Sitä seuranneina vuosina hän oli inhonnut työntekoa. Hän eleli kiertolaisena, kerjäläisenä ja varkaana, valehteli ja uhkaili leipää saadakseen ja joi itsensä humalaan milloin tilaisuutta oli.

Tyttönen katseli häntä suurin silmin, kun hän heräsi. Kuten metsän villi eläin oli hän aivan valveilla heti silmänsä avattuaan. Ensimmäinen esine, mikä hänen silmiinsä sattui, oli hänen ja auringon väliin viritetty päivänvarjo. Hän ei hätkähtänyt, ei edes liikahtanutkaan, vaikka hänen ruumiinsa jännittyi kuin ponnahdukseen. Hänen katseensa seurasi päivänvarjon vartta kädensijaan ja pikku kätösestä hentoa kyynärvartta pitkin aina lapsen kasvoihin. Suoraan ja rävähdyttämättä hän katseli lasta silmiin, ja vastatessaan tuijotukseen pienokainen tunsi kylmän ja pelon värinää noiden verestävien, kylmien ja kiiluvien silmien katseesta, jossa ei näkynyt häiventäkään siitä lämmöstä ja hellyydestä, jota hän oli tottunut näkemään kotolaisten katseista. Ne olivat oikeat vankilasilmät, – sellaisen miehen silmät, joka oli oppinut vaikenemaan ja milteipä unohtanut puhumisen tarpeen.

"Kas vain", sanoi mies, liikahduttamatta jäsentäkään. "Mitä leikkiä tämä nyt on olevinaan?"

Hänen äänensä oli käheä ja särähtävä, aluksi melkeinpä äreä; mutta sitten se pehmeni merkillisesti, koettaen tavoittaa jonkinlaista valjun ystävällisyyden värettä.

"Hyvää päivää", lapsi vastasi. "Ei tämä ole mitään leikkiä. Aurinko paistoi teidän kasvoihinne, ja äiti on aina minua varoittanut makaamasta auringossa."

Hänen lapsellisen äänensä heleys soi suloisena miehen korviin. Tämä ihmetteli, kuinka hän ei koskaan ennen ollut kuullut samanlaista sointia muiden lasten äänissä. Hän nousi hitaasti istualleen ja tuijotti puhuttelijaansa. Hän tunsi olevan välttämätöntä sanoa jotakin, mutta hänen oli vaikea keksiä mitään.

"Toivon, että nukuitte makeasti", sanoi lapsi vakavasti.

"Siitä ei pelkoa", vastasi mies, hellittämättä katsettaan lapsesta. Tämän hento ja valoisa hahmo viritti hänessä arastelevaa ihmettelyä. "Kuinka kauan olet tässä pidellytkään tuota kapinetta minun ylläni?"

"A-ah", lapsi punnitsi mielessään, "pitkän, hyvin pitkän ajan. Minusta ihan tuntui, ettette te koskaan enää heräisikään."

"Ja minusta tuntui, kuin olisin herätessäni nähnyt keijukaisen edessäni."

Hänen sekavat aivonsa ponnistelivat väkevästi keksiäkseen jotakin siroa keskustelun jatkoksi,

"Ei, en minä mikään keijukainen ole", hymyili lapsi.

Pienten tasaisten hammasrivien hohtava valkoisuus pani miehen yhä enemmän ihmeisiinsä.

"Olin vain laupias samarialainen", lisäsi tyttönen.

"En muista koskaan kuulleeni sen nimisestä naapurista."

"Tehän sitten olette soma mies, kun ette tiedä mitään laupiaasta samarialaisesta. Ettekö muista? Eräs mies meni Jerikoon..."

"Siellä luulen joskus käyneeni", mies keskeytti.

"Arvasinhan minä, että te olette kiertolainen", huudahti tyttönen ja taputti käsiään. "Ehkä te näitte siellä juuri sen saman paikankin!"

"Minkä paikan?"

"No, juuri sen, missä mies joutui ryövärien käsiin ja lyötiin melkein hengiltä. Ja sitten laupias samarialainen tuli hänen tykönsä ja pesi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä – oliko se ruokaöljyä vai mitä te luulette?"

Mies pudisti päätään.

"Kas siinä sinä sait minut kiinni. Ruokaöljyllä italialaiset ja muut mustilaiset paistavat ruokaansa. En ole koskaan kuullut, että sillä parannettaisiin halkaistuja kalloja."

Lapsi punnitsi hetkisen tätä tiedonantoa.

"Hm", virkkoi hän vihdoin, "me ainakin käytämme ruokaöljyä keittiössä, siispä meidän täytyy olla mustilaisia. En ole koskaan ennen tiennyt, mitä sillä nimityksellä tarkoitetaan. Luulin sitä vain herjaussanaksi."

"Ja se samarialainen kaasi öljyä hänen päähänsä", mutisi kiertolainen tunnustelevasti. "Totta vie muistelenkin jonkin mustakaavun kerran puhelleen samasta äijästä. Ja arvaatkos, että minä olen odotellut sellaista miestä kaiken ikäni, mutten ole nähnyt hänestä vilahdustakaan. Ei sellaisia samarialaisia enää olekaan."

"Enkös minä ollut juuri äsken sellainen?" kysyi lapsi sukkelaan.

Kiertolainen tuijotti häneen tiukasti, suuren ihmetyksen ja uteliasuuden valtaamana. Lapsen korva näytti aurinkoa vasten ihan läpinäkyvältä. Häntä ällistytti tyttösen hieno hipiä ja ihmeellinen hentous. Hänen päähänsä tuli äkkiä ajatus, että hän voisi rustistaa koko olennon kourassaan kuin kananmunan. Hänen katseensa kulki nopeasti hänen omasta sierettyneestä ja karvaisesta käpälästään tuohon pikku kätöseen, jonka hienoissa sinisissä suonissa melkein voi nähdä veren kiertävän. Hän tiesi omain lihastensa voiman ja tunsi kaikki ne keinot, joilla miehet pahoinpitelevät toisia miehiä. Mitään muuta hän ei oikeastaan tiennytkään koko elämässään, ja hetkeksi kulkeutuivat hänen ajatuksensa niiden vanhassa uomassa. Kuulkaapa, millä tavalla hän arvioi vieraan lapsosen suloista hentoutta. Ilman vähintäkään ponnistusta hän voisi kourassaan musertaa nuo hienot sormet mäsäksi. Hän muisti, millaisia iskuja hän oli antanut vastustajainsa pääkalloon ja vastaanottanut omaansa, ja hän tiesi, että heikoinkin niistä murskaisi lapsen pään kuin munankuoren. Hän tiirotti puoleksi suljettujen silmäluomiensa välistä heiveröisiä hartioita ja hoikkaa vyötäröä ja tunsi, että kahden kämmenensä välissä hän voisi taittaa pikkuolennon kahtia.

"Enkös minä ollutkin?" toisti tyttönen kysymyksensä.

Mies säpsähti ja tuli entisekseen – tai muuttui entisestään, kuinka nyt sanottaisiinkaan. Häntä alkoi taas peloittaa, että keskustelu katkeaisi kesken.

"Mitäh...? Aivan niin, totta maar olitkin laupias samarialainen, vaikka sinulta jäikin öljypullo kotiin." Sitten äskeiset ajatukset palautuivat väkisinkin mieleen ja hän kysyi: "Mutta etkö sinä yhtään pelkää?"

"Tuota... minua?" lisäsi hän miltei arkaillen.

Lapsi nauroi sydämellisesti.

"Äiti sanoo, ettei koskaan saa pelätä mitään. Hän sanoo, että kun on itse hyvä ja ajattelee hyvää muistakin ihmisistä, niin nekin ovat silloin hyviä."

"Ja sinä ajattelit minusta hyvää, kun pitelit tuota kapinetta ylläni?" ihmetteli mies ällistyneenä.

"Mutta ampiaisista ja noista ilkeistä kärpäsistä on vaikea ajatella mitään hyvää", jatkoi lapsi omaa ajatuksenjuoksuaan.

"Mutta onhan ihmisiäkin, jotka ovat ilkeitä kohdata ja nähdä."

"Eikä olekaan, sanoo äiti. Hän sanoo, että jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää."

"Minä panen pääni pantiksi, että hän telkeää tarkasti ovet, ennenkuin käy nukkumaan", väitti mies riemuvoittoisesti.

"Mutta eipäs telkeä. Äiti ei pelkää mitään. Senvuoksihan hän antaa minunkin leikkiä yksinäni ulkona milloin vain tahdon. Kuulkaapas, meillä kävi kerran rosvo. Äiti kävi etsimään ja löysikin hänet. Ja arvaattekos mitä? Se oli vain köyhä mies, joka oli hyvin nälissään. Ja äiti antoi hänelle säiliöstä ruokaa niin paljon kuin hän jaksoi syödä, ja perästäpäin hän hankki hänelle työtäkin."

Ross Shanklin oli kuin puulla päähän lyöty. Tuollainen kaunokuvitelma ihmissuvusta oli hänestä uskomaton. Hänen maailmansa oli ollut täynnä epäluuloja ja vihaa, karsautta ja pahoja tekoja. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka hänen luimistellessaan maalaiskylän läpi lapset parkuen juoksivat äitiensä luo. Hän oli nähnyt ikänaistenkin peläten kaartavan sivuun, kun hän kulki ohi.

Taas herätti lapsi hänet näistä muistoista; hän löi iloisesti kätösensä yhteen ja huudahti:

"Nytpä minä tiedän, mikä te olette! Te olette 'ulkoilmahullu'. Sen vuoksi te nukuttekin täällä ulkona nurmikolla."

Miestä halutti hirveästi nauraa, mutta hän puri huulensa yhteen.

"Ja sellaisiahan kaikki kiertolaiset ovatkin – 'ulkoilmahulluja'", jatkoi lapsi riemastuneena ajatuksellista keksintöään. "Minä usein ihmettelinkin, minkä vuoksi ne tahtovat aina olla ulkona. Äiti uskoo raittiiseen ilmaan. Minä nukun yöllä kuistilla. Niin hänkin tekee. Tämä on meidän maata. Te tulitte varmaan aidan yli. Äiti antaa minunkin kiivetä aidan yli, kun minulla on kiipeemäkaatiot jalassa – sellaiset flanelliset, nähkääs. Mutta teidän pitäisi nyt saada tietää eräs asia. Eihän kukaan itse tiedä, että hän saattaa kuorsata nukkuessaan. Mutta te teette pahempaakin. Te kiristelette hampaitanne yhteen. Ja se on pahaa. Aina kun käytte nukkumaan, niin muistakaa hokea itseksenne: 'Minä en tahdo kiristellä hampaitani, minä en tahdo kiristellä hampaitani', oikein moneen kertaan, ja sitten te vähitellen pääsette koko tavasta.

"Kaikki pahat asiat ovat tottumuksia. Ja sitä ovat kaikki hyvätkin asiat. Ja meistä itsestämme riippuu, minkälaisiin tapoihin me totutamme itsemme. Minulla oli ennen pienenä ollessani tapana rypistellä otsaani, – ihan kurttuun, mutta äiti sanoi, että minun täytyy totuttautua irti siitä tavasta. Hän sanoi, että kun otsani oli kurtussa, niin olivat ajatuksenikin otsan sisäpuolella ihan kurtussa, ja ettei se ole ihmiselle hyväksi. Ja sitten hän silitti otsani kädellään sileäksi ja sanoi, että minun täytyy aina ajatella siloisesti, – olla yhtä siloinen sisältä kuin ulkopuoleltakin. Ja tiedättekös, se oli hyvin helppoa. Minä en ole enään pitkään aikaan rypistellyt otsaani. Olen kuullut kerrottavan, että hampaitakin paikataan ajattelun avulla. Mutta sitä en usko. Eikä usko äitikään,"

Hänen täytyi lopettaa ihan hengästyneenä. Eikä miehenkään tehnyt mieli puhua. Tytön sulava lepertely, joka oli käynyt vapaasti kuin veden juoksu, oli miltei huumannut hänet. Ja toisekseen hän tunsi janon polttavan suutansa, maattuaan kohmeloisena pitkän aikaa suu auki. Mutta mieluummin hän tahtoi kärsiä kuivan suun ja nielun polttoa kuin kadottaa ainuttakaan näistä kallisarvoisista minuuteista. Hän nuolaisi käpristyneitä huuliaan ja yritti saada puhetta jälleen käyntiin.

"Mikä sinun nimesi onkaan?" keksi hän viimein sanoa.

"Hanna."

Tytön silmissä loisti niin elävä vastakysymys, ettei sanoja tarvittu.

"Minun nimeni on Ross Shanklin." Ensimmäistä kertaa monista vuosista uskalsi mies lausua todellisen nimensä.

"Te olette kai matkustellut paljon?"

"Onhan tuota tullut kuljetuksi, vaikkei niin paljon kuin olisi tahtonut."

"Isän teki aina mieli matkustella, mutta hänellä oli liian paljon työtä konttorissa. Hänellä ei koskaan ollut tarpeeksi aikaa. Kerran hän kuitenkin kävi Europassa äidin kanssa. Se oli ennen kuin minä synnyin. Matkustamiseen tarvitaan paljon rahaa."

Ross Shanklin ei voinut tähän mitään vastata omasta kokemuksestaan.

"Mutta kiertolaisille eivät matkat maksa paljoakaan." Tyttö sieppasi ajatuksen hänen suustansa. "Senkö vuoksi te olette ruvennut kiertolaiseksi?"

Mies nyökkäsi ja kostutti taas kuivia huuliaan.

"Äiti sanoo, että on oikein paha asia, kun ihmisten täytyy kierrellä työtä saadakseen. Mutta nytpä onkin maalla paljon työtä tarjona. Kaikki tämän laakson talolliset oikein etsivät miehiä työhönsä. Oletteko tekin ollut töissä?"

Kulkuri pudisti päätänsä ja tunsi sisäistä äkeyttä senvuoksi, että häntä hävetti tunnustaa asianlaitaa, vaikka hänen villi kulkurijärkensä sanoi, että hän teki oikein halveksiessaan työtä. Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen. Tuo suloinen pikku olento oli jonkun toisen miehen lapsi. Hänet oli annettu sille miehelle palkaksi kunnolla tehdystä työstä.

"Kunpa minullakin olisi tuollainen pikku tyttö kuin sinä olet", purkausi hänen huuliltaan äkillisen isyydenkaipuun pakotuksesta. "Minä tekisin työtä käteni verille asti. Minä... tekisin vaikka mitä!"

Lapsi pohti näppärän vakavasti hänen vaikeaa asemataan.

"Ettekö olekaan naimisissa?"

"E-en, kukapa minusta huolisi."

"Kyllä huolittaisiin, jos te vain..."

Lapsi ei kohottanut katsettaan hänen kasvoihinsa, mutta silmäili hänen rääsyisiä ja likaisia raajojaan niin ilmeisen paheksuvasti, ettei arvostelusta voinut erehtyä.

"Mikset jatka", mies melkein älähti. "Anna kuulua vaan. Jos olisin pessyt itseni puhtaaksi – jos minulla olisi hyvät vaatteet – jos olisin ihmisen näköinen – jos minulla olisi työtä ja palkkaa – jollen olisi se mikä olen."

Jokaiseen esitykseen tyttö nyökkäsi hyväksyvästi.

"No niin, mutta min'en ole sitä maata", jatkoi mies ärtyneesti. "Minä en ole mikään hyvä ihminen. Minä olen kulkuri. Min'en tahdo orjailla toisten työssä. Ja minä viihdyn näissä rääsyissäni ja liassani."

Tytön kasvot punoittivat närkästyksestä. "Sitten te vain narrasitte kun sanoitte haluavanne, että teilläkin olisi sellainen pikku tyttö kuin minä."

Tämä vastaus pani miehen sanattomaksi, sillä sielunsa sisimmässä hän tajusi vast'ikään heränneen kaipuunsa hurmiossa, että juuri tätä hän halusi enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

Huomaten hänen hämillisyytensä tyttönen kohta leppyi ja lapsen hienolla tahdikkaisuudella vaihtoi puheenaihetta.

"Mitä te ajattelette Jumalasta?"

"Häntä en ole koskaan tielläni tavannut. Mitä sinä hänestä arvelet?"

Hänen vastauksessaan oli kiukkua, ja taaskin lausui lapsi suoraan paheksumisensa.

"Te sitten vasta olette merkillinen ihminen", hän tiuskahti. "Te suututte niin helposti. En ole vielä koskaan nähnyt ihmistä, joka suuttuu kuullessaan puhuttavan Jumalasta ja työnteosta ja siisteistä vaatteista."

"Hän ei ole koskaan tehnyt mitään minun hyväkseni", mutisi mies nyreästi. Nopeassa ketjussa kulkivat hänen muistissaan pitkät vankeusvuodet loppumattomme orjantöineen. "Eikä työstäkään ole minulle koskaan ollut siunausta,"

Väkinäinen äänettömyys syntyi.

Mies tuijotteli lapseen, mykkänä ja nälkäisenä ja huumautuneena isyydenkaipuustaan, pahoillaan äskeisestä töykeydestään ja etsimällä etsien sanoja, joilla sen vaikutelman hajoittaisi. Tyttönen katseli pää kallellaan ylös pilviin, ja mies isosi ja janosi katseellaan häntä. Hän ojensi arkaillen likaisen kouransa koskettaakseen pikku hamosen helmaa. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi enkeleitä, mutta jotakin samantapaista hän nyt kuvitteli näkevänsä edessään. Turkinpyy vihelteli edelleen jossakin metsänkätkössä ja niittokoneen särinä tuntui yht'äkkiä paisuvan korvia huumaavaksi kohinaksi. Suuri masennuksen tunne valtasi hänet.

"Minä olen... Min'en ole mikään hyvä ihminen", mutisi hän käheästi ja katuvaisesti.

Tyttö vilkaisi häneen nopeasti, mutta käänsi jälleen pois katseensa. Hiljaisuus kävi vieläkin masentavammaksi. Miehestä tuntui, että hän olisi voinut luopua koko elämästään saadakseen koskettaa huulillaan hameenlievettä, jota hän piteli kädessään. Mutta hän pelkäsi säikyttävänsä lasta. Hän kamppaili kovasti sanoakseen jotakin, nuoleskeli kuivia särkyneitä huuliaan ja koetti saada edes jotakin ääntä kuuluviin.

"Tämä ei olekaan Sonoma-laakso", penäsi hän vihdoin juhlallisesti. "Tämä on haltiain maa ja sinä olet pieni keiju. Minä kai vielä nukun ja näenkin unta. En oikein tiedä. Sinä ja minä emme osaa puhella toistemme kanssa, koska sinä olet keiju ja tiedät vain pelkkiä hyviä asioita, ja minä olen kotoisin pahasta, syntisestä maailmasta."

Saatuaan näin paljon itsestään puretuksi hän tunsi itsensä lopen tyhjäksi uusista ajatuksista ja haukkoi henkeä niinkuin kuivalle maalle vedetty kala.

"Ja nyt te rupeatte kertomaan minulle siitä pahasta, syntisestä maailmasta, eikö totta?" huudahti lapsi ja taputti ihastuneena kätösiään. "Siitä minä tahtoisinkin niin mielelläni kuulla."

Kulkuri tuijotti säikähtyneenä häneen, muistaen minkälaisia kurjia naistuttavuuksia hänelle oli sattunut vastaan elämän alimmissa kerroksissa. Tyttönenhän ei ollutkaan mikään keijukainen. Hän oli lihaa ja verta, ja hänessäkin piili samoja lankeemuksen mahdollisuuksia kuin hänessä itsessään oli ollut, maatessaan vielä äitinsä rinnoilla. Ja lapsen ilmeinen uteliaisuus koski särähtäen hänen sieluunsa.

"Eihäpän", vastasi hän väkinäisen kevyeen sävyyn, "tämä pahan, syntisen maailman mies ei rupea kertomaan sinulle mitään senkaltaista. Hän tahtoo kertoa sinulle elämän hyvistä asioista, – niistä, mitä hän tuntee siitä parasta. Hän kertoo sinulle, kuinka hän jo nulikkaiässä rakasti hevosia, ja kuinka hän sai ensi kerran ratsastaa kahdenreisin ja kuinka hän sai ensimmäisen hevosen omakseen. Kas, hevoset eivät olekaan samaa maata kuin ihmiset. Ne ovat parempata rotua. Ne ovat puhtaita – edestä ja takaa ja läpikotaisin. Ja kuulehan, pikku keiju, yhden asian minä varsinkin kerron sinulle – koko maailmassa ei ole mitään niin ihmeellistä tunnetta kuin saadessa istua väsyneen hevosen selkään pitkän päivän iltana. Sinun tarvitsee suihkata vain sana, ja tuo nääntynyt elukka kantaa sinut mieluusti selässään ja panee oikein raviksikin. Hevoset! Niitä minä ymmärrän. Juuri niin. Olinhan itse aikoinani ratsupaimen."

Tyttönen taputti niin riemastuneena käsiään, että miehen sydäntä ihan viilsi ilosta, ja hänen silmänsä tuikkivat kirkkaasti kuin tähdet, kun hän huudahti:

"Texasilainen ratsupaimen! Sellaisenhan minä olenkin aina toivonut näkeväni! Kuulin kerran isän sanovan, että kaikki ratsupaimenet ovat länkäsäärisiä. Oletteko tekin?"

"Olinpa varmasti kerran texasilainen ratsupaimen", nyökkäsi mies. "Mutta siitä on jo pitkä aika. Ja varmasti olen länkäsäärinen. Katsopas, kun mies on vielä nuori ja pehmeäjäseninen, niin paljo ratsastaminen vääristää sääret länkään. Minähän olin vasta kolmivuotias kun aloitin. Ja hevoseni oli kolmitalvias sekin, vasta karjasta erotettu. Minä talutin sen aidan viereen, kapusin korkeimmalle salolle ja pudottauduin siitä selkään. Se oli vielä villi varsa ja aika pahus potkimaan, mutta minä saatoin tehdä sen kanssa mitä vaan. Arvelen sen tietäneen, että minä olin vain pahainen vekara. Jotkut hevoset tietävät enemmän kuin monet ihmiset."

Puolisen tuntia riitti Ross Shanklinilla jaaritusta hevosasioistaan, – ja koko ajan häntä autuaasti innoitti tietoisuus siitä, että hän sai sormenpäillään koskettaa tyttösen hameenhelmaa. Aurinko painui verkalleen pilvimeren taa, pyyn kuherrus kävi yhä kiihkeämmäksi, ja tyhjiä rattaita toinen toisensa perästä rämisi siltalankkujen yli. Sitten kuului naisäänen huhuilua.

"Hanna! Hanna!" se kutsui. "Missä sinä olet, kulta?"

Lapsi vastasi, ja Ross Shanklin näki naisen tulevan metsämajan veräjästä ulos. Hän oli hoikka, miellyttävän näköinen nainen, ja pehmeässä, hulmuavassa puvussaan hän hurmioituneen kulkurin silmissä näytti pikemminkin liihoittelevan polkua pitkin kuin kävelevän tavallisen ruumiillisen ihmisen tavoin.

"Mitä sinä olet tehnytkään koko iltapäivän?" kysyi nainen tultuaan toisten kohdalle.

"Tarinoinut, äiti", vastasi pikku tyttö. "Ja minulla on ollut hirveän hauskaa."

Ross Shanklin kompuroi pystyyn ja seisoi hyvin tarkkaavaisena ja arkana. Pikku tyttö tarttui äitinsä käteen, ja äiti vuorostaan katseli vierasta miestä silmiin vapaasti ja hymyillen – ilmaisten katseellaan ja hymyllään tunnustavansa hänen ihmisarvonsa, – mikä oli aivan uusi ja pyörryttävä elämys poloiselle kulkurille. Hänen mieleensä välähti ajatus: tuo nainen ei pelkää. Hänessä ei ollut jälkeäkään siitä arkuudesta, jota mies oli tottunut näkemään muun naisväen silmissä.

"Hyvää iltaa", tervehti nainen rattoisasti ja luonnollisesti.

"Kiitoksia vaan ja hyvää iltaa itsellenne", vastasi mies, ja oman äänensä käheys ja karkeus harmitti häntä.

"Onko teilläkin ollut hirveän hauskaa?" kysyi nainen hymyillen.

"On toki, rouva. Oikein hauskaa. Minä tässä juuri juttelin teidän pikku tytöllenne hevosista."

"Tiedätkös, äiti, hän on aikoinaan ollut ratsupaimen", huudahti lapsi.

Äiti nyökkäsi ja hymyili miehelle ja silmäsi sitten hellästi pikku tyttäreensä. Katsellessaan tuota ihmeellistä paria Ross Shanklin tuli äkkiä ajatelleeksi, mikä hirvittävä rikos tapahtuisikaan taivasta ja maata vastaan, jos jokin konna rohkenisi heihin sormellaankaan koskea. Tätä ajatusta seurasi kohta intomielinen toivomus, että jokin hirveä vaara saisi todella tullakin, jotta hän, Ross Shanklin, saisi taistella henkeen ja vereen asti heitä puolustaakseen, kuten hänellä oli voimia ja kokemusta.

"Nyt on sinun aika jo lähteä kotiin, kultaseni", sanoi äiti. "Kello on jo paljon." Hän katseli epäröiden kulkuriin. "Ehkä tekin tahtoisitte tulla meille illalliselle?"

"Ei, rouva, kiitoksia vaan kutsusta. Minä... tuota... en ole yhtään nälissäni."

"Sano sitten hyvää yötä, Hanna", kehoitti äiti.

"Hyv'yötä." Tyttönen ojensi kätensä ja hänen silmissään oli veitikkamainen välke. "Hyvää yötä, te pahan ja syntisen maailman mies."

Lapsen käden kosketus kulkurin mielestä kruunasi koko tämäniltaisen seikkailun, hänen elämänsä ihmeellisimmän.

"Hyvää yötä, pikku keiju", hän mutisi, tuntien ikäänkuin paksun palan kurkussaan. "Ja taitaapa minunkin olla lähdettävä tästä patikoimaan."

Mutta hän ei lähtenytkään patikoimaan. Hän jäi seisomaan ja katselemaan ihmenäyn perään siksi kunnes se veräjällä katosi hänen näkyvistään. Päivä tuntui yht'äkkiä käyneen armottoman tyhjäksi. Hän katseli neuvottomana ympärilleen, kiipesi viimein aidan yli, astui sillan poikki ja alkoi maleksia tietä pitkin. Hän eli edelleenkin kuin unessa. Hän ei nähnyt jalkojaan eikä tiennyt, minnepäin ne häntä veivät. Tuolloin tällöin hän kompastui pölyn täyttämiin pyöränjälkiin.

Mailin verran tallusteltuaan hän tuli tienristeykseen. Siinä riippui kapakan kyltti. Hän pysähtyi koneellisesti ja tuijotti kylttiin ja nuoleskeli kuivia huuliaan. Hän kourasi taskuaan ja hypisteli ainokaista kolikkoaan. "Hyvä Jumala!" hän mutisi. "Hyvä Jumala!" Sitten alkoivat vastahakoiset, laahustavat jalat kuljettaa häntä taas tietä eteenpäin.

Vastaan tuli iso maatalo. Hän tiesi, että sen täytyi olla iso, koska pirttirakennus oli valtavan suuri ja sen ympärillä oli paljon aittoja ja vajoja. Kuistilla istui isäntä itse paitahihasillaan ja sikaria poltellen, keski-ikäinen ja teräväsilmäinen mies.

"Saisiko talosta työtä?" kysyi Ross Shanklin.

Terävät silmät tuskin vilkaisivatkaan häneen.

"Dollari päivässä ja talon ruoka", kuului vastaus.

Ross Shanklin nielaisi arkuutensa ja työnkammonsa olemattomiin.

"Minusta on rypäleiden korjaajaksi ja mihin urakkaan vain tarvitaan. Mutta eikö isännällä ole pitempiaikaista työtä? Teillä on tässä iso talo. Minä tunnen hevoset. Olen syntynyt sellaisen selässä. Minä osaan ajaa kuormia, ratsastaa, kyntää, karhita ja mitä vain on hevosilla tapana tehdä."

Toinen mies mittaili häntä arvostelevin, vähäuskoisin katsein.

"Ette sellaiselta juuri näytä."

"En näytäkään, sen kyllä tiedän. Mutta antakaa minun koettaa. Siinä kaikki. Minä näytän mihin pystyn."

Isäntä mietti hetkisen, katsahtaen sitten tummanharmaalle pilvikeolle, jonka taa aurinko tuonaan oli painunut.

"Ajomiestä kyllä tarvitsen, niin että annan teidän näyttää mitä osaatte. Käykää sisälle syömään illallista muun väen kanssa."

Ross Shanklinin ääni oli hyvin käheä ja hänen oli vaikea saada sanoja suustaan.

"Hyva on. Minä lupaan tehdä parastani. Mutta mistä saisin vettä juodakseni ja peseytyäkseni?"

PAKANA.

Hirmumyrskyssä minä vasta häneen tutustuin. Vaikka olimme läpäisseet hirmumyrskyn saman kuunarin kannella, tulin ensi kerran hänet huomanneeksi vasta sitten, kun kuunari oli särkynyt säpäleiksi. Epäilemättä olin nähnyt hänet jo aikaisemmin muun kanakkimiehistön joukossa, mutta tietääkseni en ollut pannut häntä erikoisesti merkille, sillä aluksemme Petite Jeanne oli täpötäynnä väkeä. Lukuunottamatta kahdeksaa tai kymmentä kanakkimatruusia, valkoista kapteenia, perämiestä ja lastinhoitajaa sekä kuutta hyttimatkustajaa, oli Rangiroasta liittynyt matkaan suunnilleen viisiyhdeksättä kansimatkustajaa – sekä Papeeten että Tahitin saarelaista, miestä, naista ja lasta, itsekullakin mukanaan matkakorinsa, makuumattonsa ja vaatekäärönsä.

Paumotun saarilla oli helmenkalastuskausi päättynyt ja kaikki aputyöläiset palasivat nyt Tahitiin. Me kuusi hyttimatkustajaa olimme kaikki helmenostajia. Kaksi oli amerikkalaista, yksi nimeltään Ah Choon – muuten valkoisin kiinalainen mitä koskaan olen nähnyt –, yksi saksalainen, yksi puolanjuutalainen; – minä täytin puolitusinan.

Meitä oli onnestanut erittäin hyvin. Kellään meistä ei ollut aihetta ureksia saalista; ei myöskään viidelläyhdeksättä kansimatkustajalla. Kaikki olimme tyytyväisiä osaamme ja odottelimme hyvillä mielin nautintorikasta levähdyskautta Papeeten paratiisissa.

Ilmeistä oli, että Petite Jeanne kulki liiassa lastissa. Sen kantavuus oli ainoastaan seitsemänkymmentä tonnia, eikä se olisi ollut oikeutettu ottamaan kymmenettä osaakaan tämänkertaisesta matkustajamäärästään. Sen lastiruuma oli kattoa myöten täynnä simpukankuorta ja kopraa. Skanssikin oli ahdettu täyteen helmiäistä. Kansilla ei päässyt liikkumaan pitkin eikä poikin. Oli oikein ihmettä, että matruusit kykenivät ollenkaan hoitamaan purjehdustehtäviään. He laskivat luikua portaita ja käsipuita pitkin.

Yön aikaan heidän oli pakko tallata kannella nukkuvain värillisten ruumiita, joita virui kahdessa kerroksessa päällekkäin, sen vannon. Hoo – ja sitten oli kannella vielä kaikenlaista muutakin rojua, porsaita ja kanoja häkeissään, kokonaisia röykkiöitä jamssi- ja tarojuurisäkkejä, ja minne vain nuoran voi virittää, riippui kookospähkinöitä ja banaanikimppuja pitkinä kiehkuroina. Niitä heilui laidoillakin taljalta taljalle, ainakin viisikymmentä kimppua partaallaan siksi matalalla, että etumaston puomi juuri pääsi vapaasti liikkumaan.

Ei ihmettä, että matkasta uhkasi tulla tukala, vaikka ennättäisimmekin tehdä sen luvatuissa parissa kolmessa päivässä – mikä taas riippui siitä, pysyikö alussa puhallellut lounatuuli tasaisen navakkana. Mutta sitäpä se junkkari ei tehnytkään. Jo ensimmäisten viiden tunnin tunnin kuluessa se rupesi läähättämään ja haukkomaan henkeään yhä pitemmin puhdevälein ja sammui viimein tykkänään. Tyventä jatkui koko yön ja seuraavan päivän, – ja se oli tuollaista etelämeren hiuduttavaa tyventä, jolloin jo pelkkä ajatus silmien raoittamisesta antaa ankaran päänsäryn.

Toisena päivänä kuoli yksi matkustajista – muuan Pääsiäissaaren mies, joka oli ollut äskeisen pyyntikauden paraita sukeltajia. Isorokko, siinä kuolemansyy – vaikka emme voineet ymmärtää, kuinka isoarokkoa oli voinut tulla laivaan, koska Rangiroassa ei matkaan lähtiessämme oltu tiedetty sellaisesta mitään. Mutta mukaamme se vain oli hiipinyt, siitä ei päästy yli eikä ympäri – yksi mies vainajana ja koime muuta kannella selällään loppuaan tekemässä,

Emmekä me voineet sille yhtään mitään. Meillä ei ollut tilaa eristää sairaita eikä hoidellakaan niitä. Olimme kiinni toisissamme niinkuin sillit tynnyrissä. Saimme mädätä tai kuolla, muuta ei ollut neuvoa, – jos muuten mitään neuvoa enää tultaisiin tarvitsemaankaan ensimmäisen kuoleman-yön perästä. Saman yön turvissa kähvelsivät perämies, lastinhoitaja, puolanjuutalainen ja neljä kanakkisukeltajaa suurveneen ja soutivat tiehensä. Sen perästä ei heistä kuultu mitään. Huomenissa kapteeni varusti muut veneet vankoilla lukoilla.

Samana päivänä kuoli lisää kaksi miestä, seuraavana päivänä kolme, ylihuomenissa kohosi vainajien luku kahdeksaan. Oli somaa nähdä, kuinka kukin jäljellejääneistä suhtautui kohtaloonsa. Värilliset mykistyivät jäätävän pelon valtaan. Kapteeni – hän oli ranskalainen ja nimeltään Oudouse – sai hermokohtauksia. Hän oli vähintään sadan kilon läskimöhkäle ja hytisi pelkonsa vallassa kuin maalle ajautunut limakalaröykkiö.

Me muut, saksalainen, molemmat amerikkalaiset ja minun vähäpätöisyyteni, ostimme kaiken laivasta löytyvän skotlantilaisen whiskyn ja olimme humalassa aamusta iltaan. Teoriassa se ei ollutkaan hullumpi keino: me täytimme ruumiimme joka solun väkevällä alkoholilla, jotta isonrokon basillit meitä lähestyessään korventuisivat kohta hengiltä. Ja tottavie keino auttoikin; tosin minun täytyy tunnustaa, että myöskin kapteeni Oudouse ja Ah Choon välttivät tartunnan, vaikka edellinen ei maistanutkaan väkeviä ja kiinalainen tyytyi yhteen ainoaan ryyppyyn päivässä.

Me olimme kuin hiiret satimessa. Aurinko hellitti kohtisuoraan päälaellemme, tuulta ei käynyt nimeksikään, paitsi tavantakaa lyhyitä äkäisiä sadekuuroja, jotka puskivat viidestä minuutista puoleen tuntiin kerrallaan ja kastelivat meidät likomäriksi. Ja aina sellaisen puuskan jälkeen paistoi aurinko kahta kertaa sietämättömämmin ja pani märät kansilankut höyryämään.

Tuo höyry se vasta inhoittavaa oli. Se oli oikeata kalmankatkua ja kätki sisäänsä miljoonittaan ruttobasilleja. Me otimme aina uudet hätäryypyt, kun näimme sen nousevan kuolleitten ja kuolevain kohdalta, ja tavallisesti otimme heti perään lisää pari kolme ylimääräisen vahvaa. Samaa varokeinoon turvauduimme joka kerta, kun näimme ruumiita heitettävän laidan yli ympärillä kihertäville haikalaparville.

Tällaista menoa jatkui viikon päivät, mutta sitten loppui whisky. No, hyväksihän sekin itse asiassa oli, – muuten en istuisikaan nyt tätä kertomusta kirjoittamassa. Tarvittiin selvää miestä kestämään kunnialla kaiken sen, mikä nyt seurasi, sen voitte ehkä ymmärtää, kun mainitsen, että ainoastaan kaksi miestä läpäisi sen hengissä. Toinen meistä oli Pakana – ainakin sillä nimellä olin kuullut kapteeni Oudousen häntä kunnioittavan siinä tuokiossa, kun ensi kerran tulin miehen huomanneeksi. Mutta häneen palaan kohta lähemmin.

Ensimmäinen matkaviikko teki loppuaan, whiskyankkureista paistoi pohja ja me helmenostajat näimme pakostakin ensimmäisen raittiin päivän, kun tulin vilkaisseeksi ilmapuntariin, joka riippui hyttikäytävän seinällä. Sen normaalipaine oli Paumotussa ollut 759.5, ja matkan varrella olimme saaneet nähdä sen heilahtelevan 758:n ja 762:n välillä, jopa kerran näyttävän 763:akin; mutta kun näki elohopeapatsaan laskevan aina 752:een, kuten minä nyt näin, niin riitti se selventämään kaikkein kohmeloisimmankin helmenostajan, joka oli koettanut hukuttaa isonrokon itiöitä skotlantilaiseen whiskyyn.

Minä huusin kapteeni Oudouseakin katsomaan ilmapuntaria, mutta hän sanoi seuranneensa sen laskemista jo moniaan tunnin. Paljon ei tässä voitu tehdä, mutta olosuhteisiin katsoen hän teki senkin vähän hyvin. Hän otatti alas latvapurjeet, antoi kääriä kokoon myrskypurjeen ja kiinnitytti kannelle pelastusnuorat, joista jokainen ken kykeni sai pidellä kiinni myrskyn tullessa. Siihen asti oli siis kaikki oikein – vasta myrskyn tultua hän erehtyi. Hän näet luovi alihankaan, mikä kyllä oli oikein oltaessa päiväntasaajan eteläpuolella, jollei – ja siinäpä se erehdys olikin – jollei alus ollut ihan hirmumyrskyn suunnassa.

Mutta me satuimme olemaan suoraan sen suunnassa. Minä voin sen selvästi huomata tuulen tasaisesta kiihtymisestä ja ilmapuntarin yhtä tasaisesta laskemisesta. Minä vaadin häntä kääntämään laivaa ja luovimaan paapuurin halsseilla niin kauan kuin ilmapuntarin painetta kesti ja sitten kääntymään entiseen suuntaan. Me väittelimme niin kauan että hän sai taas hermokohtauksen, mutta taipua se jukuripää ei vaan tahtonut. Pahinta oli, etten saanut toisia helmenostajia puolelleni. Mikä minä olin miehiäni muka tuntemaan merta ja purjehdusta paremmin kuin opinkäynyt kippari, se oli heidän ajatuksensa minusta.

Luonnollisesti pani tuuli meren käymään hirvittävästi, enkä koskaan unhota kolmea ensimmäistä hirmu-aallokkoa, joiden läpi Petite Jeanne sai ratsastaa. Se oli langennut laitatuuleen, niinkuin laivoille käy aallokossa, ja jo ensimmäinen ärjyaalto teki kannella selvää jälkeä. Pelastusnuorista oli apua vain terveille ja väkeville, eikä oikeastaan paljon heillekään; kun taas vaimot ja lapset, banaanit ja kookospähkinät, porsaat, kanahäkit ja matkalaukut, sairaat ja kuolevat huuhtoutuivat pitkin kantta edestakaisin yhtenä ainoana tiiviinä, uikuttavana, parkuvana ja tempoilevana möhkäleenä.

Toinen ärjyaalto täytti Petite Jeannen kannen partaita myöten, ja kun perä painui syvälle ja kokka kohosi taivasta kohti, purkautui koko säälittävä kansilasti elollista ja elotonta olentoa perään päin. Se oli oikea Infernoonsyöksy. Ihmisparat viskautuivat pää edellä, jalat edellä, kylki edellä, vierien, kiemurrellen ja kuukkelehtien edestakaisin, yhtenä sekavana massana. Siellä täällä tapaili käsi touvia ja tangonpäätä, mutta takaapäin lykkäävä paino oli niin suuri, että ote heti heltisi.

Erään miehen näin pudota läiskähtävän pää edellä skanssin katolta kannelle. Hänen kallonsa särkyi särähtäen kuin munankuori. Nyt tiesin, mitä oli tulossa, kapusin hytin katolle ja siitä suoraa tietä ylös suurpurjeen raa'alie. Ah Choon ja toinen amerikkalaisista yritti seurata perästäni ja tarrautui kiinni jalkoihini, mutta minä olin mittani verran edellä heitä. Amerikkalainen vierähti laidan yli sille tielleen. Ah Choon sai kiinni ruotelin tapista ja keikahdutti itsensä rattaan taakse. Mutta muuan kamalan ruumiikas Raratonga-nainen – hänen täytyi painaa vähintään sata ja viisikolmatta kiloa – törmäsi häntä vastaan ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Hän puolestaan tarrautui toisella kädellään kanakki-peränpitäjään; ja juuri samassa tuokiossa kuunari keikahti ylihangan puolelle.

Ihmisruumiiden ja tavaralaatikkojen ja hyökyaaltojen sekamelska, joka juuri oli tulossa alihangan puolelta, seisahtui äkkiä ja alkoi purkautua takaisin päin. Sen mukana katosivat silmistäni paksu murjaanimuija, Ah Choon ja peränpitäjä.

Purjeemme olivat luonnollisesti jo kauan sitten menneet menojaan. Mutta Petite Jeannen kapteenilla oli laite, jollaista en koskaan ennen ollut nähnyt Etelämeren kuunarissa – myrskyankkuri. Se oli kartionmuotoinen purjekangaspussi, jonka suuta sulki leveä rautavanne. Myrskyankkuri kellui tukevaan touviin kiinnitettynä laivan vanassa vähän samaan tapaan kuin ilmaleija kohoo nyöriensä ohjaamana ilmaan, mutta se erotuksena, että se kulki aivan pinnan alla vaakasuorassa asennossa. Tästä oli se hyöty, että Petite Jeanne pakostakin puski suoraan aallokkoa vastaan.

Tilanteemme ei tosiaankaan olisi ollut hullumpi, jollei alus olisi sattunut suoraan tornadon suuntaan, aivan sen eteenpäin kiitävän myrskykeskuksen kohdalle. Tämä se teki meistä lopun. Tuuli oli pieksänyt minut jo turroksi, kuuroksi ja sokeaksi, ja arvaanpa olleeni juuri heittämäisilläni raakapuusta irti, kun myrskykeskus kohahti ylitsemme. Sen vaikutus oli hirvittävä. Tuuli lakkasi siinä tuokiossa, mutta samassa loppui ilmakin, jota olin hengittänyt.

Muistakaahan, että olimme tuntikausia olleet hirvittävässä lihasjännityksessä, pitäen puoltamme minkä kykenimme ääretöntä ilmanpainetta vastaan. Ja sitten, aivan kuin leikaten, tuo ulkopuolinen paine taukosi. Minulla oli se vaikutelma, että olin räjähtämäisilläni kappaleiksi ruumiini sisäpuolella olevan ilman puserruksesta. Joka atoomi ruumiissani törmäsi toista atoomia vastaan ja kaikki pyrkivät keskipakoisvoiman puserruksesta purkautumaan ulospäin avaruuteen. Mutta tätä kesti vain lyhyen siunaaman. Lopullinen tuho oli tulossa.

Tuulen ja ilmanpaineen tauotessa meri nousi. Se hyppelehti, loikkasi, viskautui kohona suoraan taivasta kohti. Muistakaa, että tuo hellittämätön tuuli puhalsi jokaisen kompassiruusun viirun suunnalta päin tyventä myrskykeskusta. Seurauksena oli, että aallot vyöryivät kompassin kaikilta suunnilta keskusta vastaan, jossa kurja laivamme ja kurjat me olimme. Keskuksessa ei ollut tuulta, joka olisi painanut niitä takaisin päin. Ne hyppelivät koholle, niinkuin korkit ponnahtavat vesiämpärin pohjasta ylös pintaan. Niissä ei ollut ollenkaan aaltoilun tavallista tasaista vyöryntää, – ne olivat onttoja, oikukkaita, järjettömästi kirmailevia vesihevosia. Ne hyppelivät kolmisenkymmentä metriä korkealle. Oikeastaan ne eivät olleetkaan enää aaltoja, vaan vesivuoria.

Kuinkas sitten Petite Jeannen tässä mylläkässä kävi? Sitä en tiedä. Pakana sanoi minulle jälkeenpäin, ettei hänkään tiedä. Arvaan, että laiva yksinkertaisesti lakkasi olemasta laivana, – muuttui tuhannen tuhansiksi pieniksi tulitikuiksi. Kun tulin jälleen tajuihini, olin vedessä ja uiskentelin koneellisesti, vaikka olin jokseenkin täynnä vettä. Kuinka olin veteen joutunut, sitä en voi muistaa. Onneksi ei meressä ollut haikaloja. Myrsky oli karkoittanut näiden hautaustoimitsijain parven, jotka olivat siihen saakka lihottaneet itseään laivamme vainajilla.

Laivamme tuho oli tapahtunut puolenpäivän aikaan, ja pari tuntia myöhemmin minä yhdytin erään sen sulkuporteista. Tällöin oli myrsky jo asettunut ja tiheä sadekuuro tasoitti merenpintaa; pelkkä onnensattuma saattoi minut ja sulkuportin yhteen. Sen kädensijaan oli kiinnitetty nuoranpätkä, jolla voin köyttää ruumiini vakavasti lautalleni; nyt tiesin olevani ainakin tämän päivän osalta turvassa, jolleivät hait ottaneet palatakseen. Kolme tuntia myöhemmin, kun makailin lautallani silmät ummessa ja koetin keskittää koko sieluntoimintani siihen vaikeaan urakkaan, että saisin ilmaa kylläksi keuhkoihini nielaisematta samalla vastaavaa määrää vettä, oli kuulevinani läheltä ääniä. Sade oli tauonnut, ja tuuli ja meri alkoivat asettua vallan ihmeellisesti. Moniaan metrin päässä minusta uiskenteli toinen sulkuportti, josta piteli kiinni sekä kapteeni Oudouse että Pakana. He näkyivät tappelevan lautan isännyydestä – tai oikeastaan vain kapteeni se yksin tappeli.

"Senkin musta pakana!" kuulin hänen karjaisevan, ja samalla näin hänen potkaisevan kanakkia.

Kapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa, raskaita naulapohjaisia kenkiään lukuunottamatta. Potku oli epäinhimillisen julma, sillä se kohtasi pakanaa suuhun ja leukaan ja pani hänet puolittain pökerryksiin. Minä odotin hänen antavan takaisin, mutta hän tyytyi hellittämään otteensa ja uiskentelemaan turvallisen välimatkan päässä. Kun aallokko toi hänet taas lähemmäksi lauttaa, niin ranskalainen, joka piteli molemmin käsin kiinni, potkaisi tällä kertaa molemmilla kantapäillään häntä rintaan. Ja joka potkun välillä hän nimitti kanakkia mustaksi pakanaksi.

"Kahdesta sentistä minun tekisi mieli tulla pitelemään päätäsi veden alla, mokoma valkoinen sika!" sain karjutuksi kapteenille.

Niin olisin kaiketi tehnytkin, jollen olisi ollut ruti väsyksissä. Pelkkä ajatuskin uimasille lähdöstä pyörrytti päätäni. Käskin vain kanakkia uimaan minua kohti ja jaoin lauttani hänen kanssaan. Otoo oli hänen nimensä (lausutaan: O-to-o); hän sanoi olevansa kotoisin Bora-Borasta, joka on Ystävyydensaarten läntisin uloke. Perästäpäin sain kuulla, että hän ensimmäisenä oli tavoittanut sulkuportin ja kohdattuaan myöhemmin kapteeni Oudousen kutsunut tämänkin turvaan, saaden sitten potkut palkakseen.

Tällä tapaa Otoo ja minä ensi kerran yhdyimme. Hänen koko olemuksensa huokui hellyyttä ja lempeyttä, vaikka hän oli kuusi jalkaa pitkä ja lihaksiltaan kuin roomalainen gladiaattori. Hän ei ollut tappelija, mutta ei myöskään pelkuri. Hänellä oli leijonan sydän; seuraavina vuosina näin hänen antautuvan vaaroihin, joita minä omasta kohdastani visusti kavahdin. Hän ei etsinyt riitaa, päinvastoin vältti sitä; mutta jos hän tahtomattaan sekautui sellaiseen, otteli hän leikin vakaasti loppuun asti. En koskaan unohda, mitä hän teki Bill Kingille. Tapaus sattui Saksan Samoassa. Bill Kingiä hurrattiin Yhdysvaltain laivaston raskaan sarjan mestarina. Hän oli julman iso rumilus, oikea gorilla mieheksi, jonka kovat nyrkit iskivät hyvin ja säälittä. Hän se riidan aloitti ja iski Otooa kahdesti, ennenkuin Otoo katsoi tarpeelliseksi käydä vastaamaan. En luule ottelun kestäneen neljää minuuttia kauempaa, ja kun se oli lopussa, tiesi poloinen Bill King omistavansa neljä mäsäksi lyötyä kylkiluuta, poikkimenneen kyynärluun ja nyrjähtyneen solisluun. Otoo ei tuntenut nyrkkitaistelun tieteellisiä lakeja. Hän osasi vain "käsitellä" miehiä, ja Bill King tarvitsi kolme kuukautta kostuakseen tuosta kohtalokkaasta käsittelystä, jonka uhriksi hän oli aavistamattaan joutunut Apian palmurannalla.

Mutta nytpä olen jo kiirehtinyt kertomukseni edelle. Me jaoimme sulkuportin suoman turvan keskenämme siten, että vuoron perään toinen makasi litteänä sen lankuilla, toisen uiskennellessa kaulaa myöten vieressä ja pidellessä kiinni reunasta. Kaksi päivää ja kaksi yötä kesti tätä kellumista meren ulapalla. Enimmän ajan lienen potenut raivohulluutta, ja muistelenpa Otoonkin hourailleen ja puhuneen pehmeitä kotisaarensa kielellä.

Otoo se sitten lopulta pelasti minun henkeni, sillä kun tietoisuuteni palasi, näin makaavani hiekkarannalla kymmenisen metriä vedenrajasta, pari palmunlehteä kasvoillani auringon suojana. Kukaan muu kuin Otoo ei olisi voinut kiskoa minua ylös vedestä ja levittää lehviä suojakseni. Hän virui itse vierelläni. Minä torkahdin uudelleen, ja kun jälleen havahdin, oli viileä ja tähtikirkas yö ja Otoo pusersi kookospähkinästä maitonestettä suuhuni.

Me olimme ainoat henkiinjääneet Petite Jeannen haaksirikosta. Kapteeni Oudouse lienee menehtynyt vaivoihinsa, sillä muutamia päiviä myöhemmin ajautui hänen lauttansa tyhjänä rantaan. Otoo ja minä elimme koralliriutan alkuasukkaiden luona viikonpäivät; sitten meidät pelasti muuan ranskalainen risteilijä Tahitiin. Sitä ennen olimme ennättäneet suorittaa veriveljeysmenot, mikä Etelämeren saarilla tapahtuu nimiä vaihtamalla. Esitys lähti minun taholtani, ja Otoo tuli siitä aivan hurmioon.

"Se on oikein", hän sanoi. "Sillä me olemme olleet kahtena päivänä tovereita kuoleman kidassa."

"Mutta kuolema sylkäisi meidät huuliltaan", totesin hymyillen.

"Sinä teit silloin niin kelpo teon, isäntä", hän vastasi, "että kuolemakin kunnioitti sinua."

"Mitä sinä minua 'isäntelet'?" minä kivahdin, ollen olevinani loukkaantunut. "Mehän olemme vaihtaneet nimiä. Sinulle minä olen Otoo. Sinä olet minulle Charley. Ja kahden kesken ollessamme olet sinä nyt ja aina ja iankaikkisesti Charley ja minä olen Otoo. Niinhän tapa vaatii. Ja kun me kuolemme ja meitä onnestaa päästä jälleen yhteen jossakin tuolla taivaankannen ja tähtitarhain välimailla, niin olet sinä yhä edelleen minulle Charley ja minä sinulle Otoo."

"Juuri niin, isäntä", hän vastasi kirkastunein silmin ja leppein hymyin.

"Joko taas!"

"Mitäpä merkitystä onkaan huulteni höpinällä", hän puolustihe. "Huulenihan ne vain puhuvat. Mutta sielussani minä aina ajattelen: 'Otoo'. Milloin ikänä ajattelen itseäni, silloin ajattelen sinua. Missä hyvänsä ihmiset lausuvat nimeäni, muistan sinut. Ja taivaan alla ja tähtien yläpuolella, aina ja iankaikkisesti olet sinä oleva Otoo minulle. Onko nyt oikein, isäntä?"

Minä nielaisin hymyni ja sanoin olevan.

Me erosimme toisistamme Papeetessa. Minä jäin maihin toipilaaksi, hän palasi erään kutterin myötä kotisaarelleen Bora-Boraan. Kuuden viikon päästä hän ilmestyi jälleen luokseni. Minä ällistyin, sillä lähtiessään hän oli kertonut vaimostaan, jonka takia hän aikoi kokonaan jättää kaukopurjehdukset.

"Minne aiot täältä lähteä, isäntä?" hän kysyi ensi tervehdysten jälkeen.

Minä kohautin hartioitani. Siihen oli vaikea vastata.

"Kaikkeen maailmaan – kaikille merille, ja mitä vain merissä on saaria."

"Minä seuraan sinua", sanoi hän yksinkertaisesti. "Vaimoni on kuollut."

Minulla ei ole ollut ainoatakaan veljeä, mutta mitä olen nähnyt toisten miesten veljistä, niin epäilen, onko kellään ihmisellä ollut niin läheistä veljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli minulle yhdellä haavaa veli, isä ja äiti. Ja tämän minä tiedän: minusta tuli parempi ja rehellisempi mies Otoon takia. Minä välitin vähät muiden miesten arvosteluista, mutta Otoon silmien edessä minun oli pakko elää puhdasta elämää. Hänen tähtensä en rohjennut tahrata itseäni. Hän oli tehnyt minusta ihanteensa, valaen minun muotoiseeni hahmoon oman rakkautensa ja palvontansa yltäkylläisyyttä. Oli hetkiä, jolloin seisoin Hadeksen kynnyksellä valmiina hyppäämään alas, jollei Otoon muisto olisi pidättänyt minua. Hänen ylpeilynsä minusta muuttui minulle laiksi, niin etten lopulta voinut tahallani tehdä mitään, joka olisi vähentänyt tätä hänen ylpeyttään.

Tietystikään en heti tullut havaitsemaan hänen tunteittensa laatua. Hän ei koskaan arvostellut, ojentanut eikä ylistellyt minua. Vasta vähitellen selvisi asianlaita minulle, vähitellen tulin tajuamaan, kuinka syvästi loukkaisin häntä, jollen aina tekisi parastani.

Seitsemäntoista vuotta me olimme yksissä; seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli minua lähinnä, valvoen minua nukkuessani, hoidellen minua kuumeessa ja haavoittuneena ollessani ja, ah! ottaen itse haavoja taistellessaan minun puolestani kuin leijona. Hän otti pestin samoihin laivoihin kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyyntä valtamerta Hawaiista Sydneyhin ja Torresin salmesta Galapagos-saarille saakka. Yhdessä me teimme kauppoja ja säästimme joka dollarin, mitä saimme irti helmistä ja helmiäisestä, koprasta, merenvahasta, kilpikonnanluusta ja haaksirikkohylyistä.

Ja Otoo se minusta teki miehen. Ilman häntä ei minusta olisi tullut enempää kuin lastimies, kanakkivärväri tai ehkä vain tyhjä muisto, – hän se yllytti ja kannusti minua.

"Sinä kulutat rahasi", sanoi hän minulle, "sitten lähdet työhön ansaitsemaan lisää. Mutta kun tulet vanhaksi, niin ovat rahasi kuluneet etkä kykene enää lisää ansaitsemaan. Minä tunnen tämän asian, isäntä. Olen panut merkille valkoisten miesten tavat. Näillä rannikoilla on monta vanhaa miestä, jotka kerran olivat nuoria ja kykenivät hankkimaan rahaa niinkuin sinä. Nyt he ovat vanhoja eikä heillä ole mitään, ja he odottelevat vain, että rantaan tulee sinunlaisiasi nuoria miehiä, jotka maksaisivat heidän ryyppynsä.

"Musta mies on orjana istutusmailla. Hänellä on palkkaa kaksikymmentä dollaria vuodessa. Hän saa ahertaa kovasti. Päällysmiehellä on helpompi olo. Hän istuu hevosen selässä ja valvoo mustain miesten työtä. Hän saa kaksitoistasataa dollaria vuodessa. Minä olen kuunarin matruusi. Siitä saan viisitoista dollaria kuussa. En saisi niin paljoa, ellen olisi hyvä merimies. Ja minulla on kova työ. Kapteenilla on kahden miehen muona ja hän juo olutta pitkäkaulaisista pulloista. Hänen en ole nähnyt koskaan prässäävän purjetta tai liikuttavan airoa. Hän saa kuitenkin sata viisikymmentä dollaria kuussa. Minä olen matruusi. Hän on purjehduspäällikkö. Kuulehan, isäntä, minusta pitäisi sinun opetella purjehdustaitoa."

Otooa saan tästäkin kiittää. Hän se minusta kipparin teki. Hän purjehti toisena perämiehenä minun ensimmäisellä kuunarillani ja ylpeili enemmän minun komentovallastani kuin minä itse. Mutta sitten alkoi taas uusi laulu.

"Kapteeni saa hyvää palkkaa, isäntä, mutta laiva on vain hänen hoidettavanaan, eikä hän ole koskaan vapaa. Toista on omistajan – hän ansaitsee paljon enemmän ja istuu maissa omassa talossaan, paljon palvelijoita ympärillään ja laskee rahojaan."

"Totta kyllä, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria – tällainenkin vanha kaukalo kuin tämä", minä huomautin. "Minulla olisi pää harmaana, ennenkuin saisin viisituhatta dollaria säästöön."

"Valkoisilla miehillä on helpompiakin keinoja ansaita rahoja", hän penäsi, viitaten kädellään kookospalmuja kasvavaan rantaan.

Me olimme silloin Salomoninsaarilla ja kokosimme lastiksi norsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanar-joen vartta.

"Tämän joen suusta lähivirran suuhun on matkaa kaksi mailia", hän jatkoi. "Rannikosta jatkuu lakeata maata jos kuinka pitkälle. Sillä ei nyt ole vähintäkään arvoa. Ensi vuonna, kuka tietää – tahi seuraavana – tästä maasta maksetaan ehkä paljonkin rahaa. Ankkuroimispaikka on mainio. Isotkin laivat pääsevät aivan liki rantaa. Sinä voit ostaa koko rannikon neljän mailin syvyydeltä vanhalta päälliköltä kymmenellätuhannella savukkeella, kymmenellä pullolla tulijuomaa ja yhdellä Snider-kiväärillä, jotka eivät maksa sinulle sataa dollaria enempää. Sitten sinä lyöt kauppakirjan komissaarin nenän eteen ja ensi vuonna – tai seuraavana – myyt koko roskan ja ostat laivan."

Minä noudatin hänen neuvoaan, ja eikös vain käynytkin niinkuin hän ennusti – vaikka aikaa menikin kolme vuotta eikä kaksi. Minä lunastin hallitukselta vuokraoikeuden kahteenkymmeneen tuhanteen eekkeriin Guadalcanarin suistoa 999 vuodeksi – vuotuinen vuokrasumma ei eekkeriä kohden merkinnyt housunnappia enempää. Minä pidin ruhtinuuttani täsmälleen 90 päivää, sitten möin sen eräälle laivayhtiölle kelpo summasta. Otoo oli aina minulle luotsina, hänen tarkka silmänsä keksi yhä uusia mahdollisuuksia. Hän oli vastuussa Doncasterin hylyn korjaamisesta. Sen me ostimme huutokaupassa sadasta dollarista ja hyödyimme lastista ja hylystä kolmetuhatta puhdasta voittoa. Hän johdatti minut myöskin koettamaan onneani Savaiin istutusmailla ja kopran kokoamisessa Ugrolun rannikolta.

Sitten me emme enää purjehtineetkaan niin paljon kuin aikaisempina vuosina. Minä totuin hyvinvointiin. Menin naimisiin ja asetuin maihin; mutta Otoo pysyi yhä vanhana Otoona, liikkuen yhtä kotoisesti talossani kuin konttorissani, halpa piippunysä suussa, halpa paita hartioilla ja kansallinen lava-lava-riepu lanteillaan. Minä en saanut millään mahdilla häntä kuluttamaan rahaa elämän koreuteen ja mukavuuteen. Hänelle ei voinut maksaa muulla kuin rakkaudella, ja Jumala tietää, että sitä hän sai täysin määrin meiltä kaikilta. Lapsemme jumaloivat häntä, ja jos hän olisi taipunut hemmotteluun, olisi vaimoni varmasti hemmotellut hänet piloille.

Lapset! Hän oli heidän hoitajansa ja suojelusenkelinsä, hän se itse asiassa johti heidän jalkansa käytännöllisen elämän poluille. Hän opetti heitä kävelemään, valvoi heidän luonaan, kun he suorittivat välttämättömäin lastentautien oppikurssin, ja hän vei heidät pieninä paitaressuina ranta-altaaseen ja opetti heitä uimaan ja sukeltamaan kuin kalat. Hän opetti heille enemmänkin – minä en tiennyt paljon mitään kalanpyynnistä enkä metsästyksestä. Seitsenvuotiaana oli Tomilla enemmän metsäonnea kuin minä voin omasta kohdastani uneksiakaan. Kuuden vuoden iässä Mary hyppäsi silmää värähdyttämättä korkean rantakallion harjalta mereen, ja minä olen nähnyt vankkojen miesten säpsähtävän sitä nähdessään. Ja kun Frank kääntyi kuudennelle, nouti hän sukeltamalla hopeakolikon kolmen sylen syvyydestä.

Kesti kauan, ennenkuin sain hänet taipumaan lainmukaiseen yhtiötoveruuteen, – kuunarimme kulkivat kaikki minun nimissäni.

"Mehän olemme olleet tovereita siitä asti kun Petite Jeanne meni pohjaan", sanoi hän viimein. "Mutta jos niin on sydämesi halu, niin voimmehan ruveta tovereiksi lain edessäkin. Minulla ei ole nyt mitään tekemistä, ja kuitenkin kulutan paljon. Minä syön ja juon ja tupakoin kovasti – ja se maksaa rahaa, sen tiedän. Biljaardin pelaamisesta minun ei tarvitse maksaa, koska pelaan sinun pöydässäsi, mutta rahoja menee sittenkin. Kalastus pitkälläsiimalla on vain rikkaan miehen huvia. On ihan synnillistä, miten paljon koukut ja pumpulilanka maksavat. Aivan niin; muu ei nyt autakaan, kuin että rupeamme yhtiötovereiksi lain edessä. Minä tarvitsen totisesti rahaa. Minun pitää saada niitä konttorisi kamreerilta."

Me laitoimme tarpeelliset paperit kuntoon ja toiminimemme kaupparekisteriin. Mutta vuoden päästä sain jo valittamisen aihetta.

"Charley", minä sanoin, "sinä olet inhoittava saituri ja kitupiikki – minua ihan hävettää seurustella sellaisen miehen kanssa. Osuutesi yhtiössämme tuottaa sinulle tuhansia dollareja vuodessa, mutta katsopas tätä tiliotetta, jonka sain juuri kamreeriltamme. Siitä näkyy vastaansanomattomasti, että koko vuoden aikana olet ottanut kassasta rahaa täsmälleen kahdeksankymmentä seitsemän dollaria ja kaksikymmentä senttiä."

"Onko minulla sitten vielä saatavana jotakin?" hän kysyi hätäisesti.

"Sanoinhan, että tuhansia ja taasen tuhansia."

Hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin sanomattoman helpotuksen tunteesta.

"Hyvä on", hän sanoi. "Käske sitten kamreeria pitämään hyvää huolta minun rahoistani. Kun tarvitsen niitä, niin niitä pitääkin olla saatavissa eikä senttiäkään saa olla kadoksissa.

"Sillä jos jotakin puuttuu", lisäsi hän uhkaavaan sävyyn, "niin hänen pitää maksaa se omasta palkastaan."

Ja koko ajan, kuten sain jälkeenpäin tietää, makasi hänen lakimiehellä kirjoituttamansa testamentti Amerikan konsulin kassakaapissa. Siinä hän määräsi minut ainoaksi perillisekseen.

Mutta loppu tuli, niinkuin kaikkien inhimillisten siteiden täytyy kerran loppua. Se sattui Salomoninsaarilla, missä nuorina ja hurjina päivinämme olimme tehneet rohkeimmat tekomme. Tällä kertaa olimme siellä kuitenkin pikemminkin huvimatkalla, – nimellisesti tarkastamassa palmuistutuksiamme ja helmenpyyntimahdollisuuksia. Kuunarimme oli ankkurissa Savon lahdelmassa.

Savo on pahassa maineessa haikaloistaan. Niitä ihan vilisee vedessä – eikä niitä suinkaan peloita saarelaisten tapa haudata kuolleensa mereen. Onnettomuus sattui, kun palasin laivaan pienen pikkuruisessa saarelaiskanootissa. Se oli liiassa lastissa ja kellahti tietysti kumoon. Soutajat – neljä villapäätä – ja minä roikuimme meressä, pidellen laidoista kiinni. Kuunari oli satakunnan metrin päässä. Sain juuri huudetuksi venettä apuun, kun villapäistä eräs rupesi kovasti parkumaan. Hän riippui kanootin perässä, ja sekä perä että hän painuivat useaan kertaan veden alle. Sitten hän hellitti otteensa ja katosi kokonaan. Hai oli saanut ensimmäisen veronsa.

Silloin toiset kolme rupesivat kapuamaan kumollaan olevan kanootin kölille. Minä karjuin ja iskin lähintä heistä nyrkilläni, mutta siitä ei ollut apua; he olivat aivan villeinä pelosta. Kanootti olisi kannattanut yhden ainoan heistä, mutta kolmen alla se keikkuili ja painui sivuittain, viskaten heidät kaikki järjestään takaisin mereen.

Minä päästin irti kanootista ja aloin uida kuunaria kohti, toivoen puolimatkassa pääseväni sieltä lähetettävään veneeseen. Yksi villapäistä lähti mukaani, ja me uimme hiljaa vieri vieressä, silloin tällöin pistäen päämme veteen kurkistaaksemme, näkyikö haikaloja kohdallamme. Toisen kanootin turviin jääneen miehen parunta ilmoitti hänenkin kohtalonsa. Juuri kun taas kurkistin veteen, näin ison hain sujahtavan aivan alitseni. Se oli runsaasti viiden metrin mittainen rumilus. Ja sitten tapahtui ilkeä näytelmä. Peto sieppasi vieressäni uivan miehen keskeltä ja ui hänen kanssaan tiehensä, – ja koko ajan tempoilivat miesparan pää, hartiat, käsivarret ja jalat näkyvissä ulkona vedestä ja hänen surkea rää'yntänsä vihloi korviani. Sitä menoa jatkui parisensataa metriä, kunnes hänkin hävisi pinnan alle.

Minä uin hammasta purren eteenpäin, toivoen että tuo oli ainoa hai, jolla oli ollut aikaa poistua kanootin luota. Mutta olipas sillä hyväkkäällä toverikin. En voinut enää uida yhtä kivakasti kuin ennen, sillä minun täytyi pitää koko ajan silmällä tätä uutta seuralaistani. Onneksi voin pitää varani, kun se teki ensi hyökkäyksensä. Sain molemmilla käsilläni painetuksi sen kuonon alaspäin, niin että se sujahti alitseni; ja vaikka olin törmäyksestä painua pohjaan, pääsin siitä erilleni. Se mennä huipotti nuolena ohitseni ja alkoi sitten kierrellä taas ympärilläni. Toisenkin hyökkäyksen sain torjutuksi samalla tapaa. Kolmannella kerralla ammuimme kumpikin ohi. Se liukahti syrjään juuri kun käteni tavoittivat sen kuonoa, mutta sen karhea nahka raastoi kyynärvarteni verille.

Nyt olin jo aivan uuvuksissa ja luovuin liioista elämisen toiveista. Kuunariin oli vielä noin seitsemänkymmenen metrin matka. Pitelin jälleen kasvojani pinnan alla ja näin viholliseni varustautuvan uuteen yritykseen; mutta silloin vilahti ruskea ruumis meidän välillemme. Se oli Otoo.

"Ui sinä vain kuunariin, isäntä!" hän huusi. Ja tuo ihmeellinen mies laski leikkiäkin, aivan kuin olisi kysymyksessä ollut hauska pila. "Minä tunnen haikalan. Se on minun veljeni."

Minä tottelin ja uin, niinkuin väsyneenä kykenin; Otoo kierteli koko ajan minun ympärilläni, pysytellen minun ja haikalan välissä ja sekoittaen nopeilla liikkeillään ja molskinallaan sen viisaat laskelmat.

"Venetaljat on poikki, mutta ne päästelevät alas laskuportaita", selitti hän paria minuuttia myöhemmin ja sukelsi sitten pää edellä torjuakseen uutta hyökkäystä.

Kun olin päässyt kymmenkunnan metrin päähän kuunarista, tunsin etten enää jaksanut. Tuskin kykenin enää liikuttelemaan jäseniäni. Partailta viskattiin pelastusnuoria meitä kohti, mutta ne putosivat aina liian lähelle laivaa. Huomatessaan, ettei sitä itseään uhannut minkäänlainen vaara, intoutui vainoojamme entistä rohkeammaksi. Moneen kertaan se oli saavuttamaisillaan minut, mutta joka kerran joutui Otoo hätään aivan viime tingassa. Hän olisi tietysti voinut pelastautua milloin vain. Mutta hän pysyi minun suojelijanani.

"Hyvästi nyt, Charley! En jaksa enää!" sain läähätetyksi suurella vaivalla.

Minä tiesin, että nyt oli loppuni tullut, että seuraavassa silmänräpäyksessä heittäisin käteni ylös ilmaan ja painuisin pohjaan.

Mutta Otoo nauroi minulle vasten naamaa ja hihkaisi:

"Nyt minä näytän sinulle uuden leikin. Minä teen tuon haikalan hyvin kipeäksi!"

Hän livahti taakseni, sillä sieltä päin hai nyt juuri varustautui kimppuuni.

"Vähän enemmän vasempaan!" kuulin hänen äänensä takaani. "Sinne ovat juuri viskanneet köydenpään. Vasempaan, isäntä – vasempaan!"

Minä tottelin koneellisesti – ajattelemaan en enää kyennyt. Kun käteni tarrautuivat köyteen, kuulin laivanpartaalta moniäänisen älähdyksen. Käännyin katsomaan taakseni. Otooa ei näkynyt eikä kuulunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän polskahti taas pintaan. Hänen molemmat kätensä olivat poissa, ranteita myöten, ja tyngistä pursusi veri korkealle.

"Otoo!" hän huusi lempeästi. Ja hänen värisevistä kasvoistaan voin lukea koko hänen pohjattoman rakkautensa.

Silloin, ja ainoastaan silloin, ensi kerran viimeisenä hetkenämme, hän kutsui minua veriveljeyden nimellä.

"Hyvästi, Otoo!" hän suihkasi.

Sitten hän painui pinnan alle; ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin kapteenin syliin.

Niin meni maailmasta tämä miesten mies, joka pelasti henkeni kymmenet kerrat, joka teki minustakin miehen ja varjeli minua elämänsä viimeisellä hetkelläkin. Hän yhtyi minuun hirmumyrskyn huulilla ja erosi minusta meripedon kitaan – ja näitten elämysten välillä meitä yhdisti toisiimme seitsemäntoista vuoden ystävyys, jollaista ei koskaan ole vallinnut ruskean ja valkoisen miehen kesken. Jos kerran Kaikkivaltias korkeudessaan pitää huolen siitä, ettei ilman varpunenkaan Hänen tahtomattaan pääse putoamaan, niin kutsui Hän varmastikin valtakuntaansa Otoon, Bora-Boran kristityn saaren ainoan pakanan.