[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNxnGqfpwDqHb3RP1hlBxKuAWKj54vO_aesW8xQ03zUw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1688,"Kultakuilu","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1688-london-jack-kultakuilu","1688__London_Jack__Kultakuilu",null,"novelli",[],[],"fi",1920,1927,35094,230319,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää Jack Londonin seikkailutarinoita, jotka sijoittuvat usein villiin luontoon ja erämaahan. Kertomukset käsittelevät selviytymistä, ihmisluonnon eri puolia sekä eläinten ja ihmisten välistä suhdetta. Valikoimaan kuuluu kymmenen tarinaa, kuten nimikertomus Kultakuilu, Ruskea Susi ja Tarina Keeshistä.","Jack Londonin 'Kultakuilu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1688.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAKUILU YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nO. A. Joutsen\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nKultakuilu.\nTarina Keeshistä.\nLuottamustoimi.\nRuskea Susi.\nKeltaliina.\nTotuutta vierova Nam-Bok.\nKokka kohti länttä.\nMörkö ja Keiju.\nPakana.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nPojat ihailevat aina sellaisia miehiä, jotka ovat eläneet suuria\nseikkailuita, ja oikein \"seitsemännessä taivaassa\" he ovat, kun moisia\nseikkailuita tarjotaan heille jännittävän tarinan muodossa. Sellainen\n\"poikain mies\" oli Jack London, jonka koko elämä oli katkeamatonta\nseikkailua maalla ja merellä. Hän oli nerokas kertoja ja kirjoitti\nmiltei lukemattomia kirjoja. Jotkut niistä, kuten \"Erämaan kutsu\",\n\"Aavoilla ulapoilla\", \"Merisusi\" ja \"Valkohammas\", ovat jo saaneetkin\ntunnustusta oivallisina poikain kirjoina. Niiden lisäksi on monissa\nhänen kertomuskokoelmissaan paljon lyhyempiä tarinoita, jotka samasta\nsyystä ovat erinomaisia poikain luettaviksi.\n\nTämän valikoiman julkaisija on suurella huolella kokoonpannut näistä\nlyhyemmistä kertomuksista tarinakirjan, jota poikain kannattaa\n\"pureskella ja sulattaa\", kuten Bacon Verulamilainen sanoo, -- \"kirjan,\njonka kannattaa lukea alusta loppuun ja moneen kertaan ja aina\ntarkkaavaisesti.\" Minun vakaumukseni on, että pojat lukevat aivan liian\nvähän tällaisia kirjoja. Tahi ehkä pitäisi pikemminkin sanoa, että\nheillä on liian vähän tilaisuutta lukea sellaisia kirjoja, koska meiltä\ntäyskasvuisilta niin usein jää tajuamatta, kuinka terävästi ja\nsukkelasti heidän ymmärryksensä lukiessa pystyy tekemään oikeat\njohtopäätökset tilanteista, joista me itse surkeasti erehdymme.\n\nToivomukseni on, että tämä valikoima päässe karkaisemaan poikien sekä\nsydäntä että ymmärrystä; että he näkemällä ja tajuamalla elämää ja\nluontoa Jack Londonin tavalla -- parhaimmat ja kehnoimmat puolet\nihmisluonnosta, jotka niin läheltä ja erottamattomasti hipovat\niankaikkisuutta ja äärettömyyttä --, kehittävät sielunkykyjään, avaavat\nuusia akkunoita mielikuvitukselleen ja lisäävät uusia piirteitä ja\nvärejä elämänihanteihinsa.\n\n                                    Franklin K. Mathiews,\n                                Amerikan Partiopoikain Liiton\n                                    pääkirjastonhoitaja.\n\n\n\n\nKULTAKUILU.\n\n\nKuilun viheriässä sydämessä kallioseinät väistyivät kauemma karusta\nlaaksonpohjasta ja pehmensivät ääriviivojensa jylhyyttä luomalla\nkeskelleen vähäisen varjoisan komeron ja täyttämällä sen ääriään myöten\nkaikella mahdollisella suloisuudella ja pyöreydellä ja pehmeydellä.\nSiellä vietti luonto ainaista lepoa. Yksinpä vallaton vuoripurokin\nkatkaisi kuohuvan kulkunsa ja tyytyi muodostamaan tyynen lammikon.\nPolviaan myöten vedessä, pää nuokuksissa ja silmät puoleksi kiinni,\nkahlasi siinä punaturkkinen, haarasarvinen härkäpeura.\n\nLammikon toisella laidalla lähti suoraan vedenrajasta pienoinen niitty,\nviileä, ikivihreä nurmikko, joka ulottui ryppyotsaiseen kallioseinään\nkiinni. Vastakkaisella rannalla maa kohosi loivasti ylöspäin yhtyäkseen\nvastapäiseen seinämään. Hieno nurmi kattoi tuota rinnettäkin,\nkirjavanaan kukkia, helottavia punakelta- ja purppura- ja kultaläikkiä.\nAlapäästään kuilu oli ummessa. Sen perältä ei silmä erottanut\nvilahdustakaan laakson jatkosta. Kallioseinät nojautuivat toisiinsa\njyrkästi, ja laakso päättyi jylhään kalliolouhikkoon, mikä\nsammalpeitteisenä piiloutui villiviinin köynnösten ja käppyräisten\npuunvesojen peittoon. Kanjoonin yläpäässä kohosi korkeutta kohti\nkallioita ja huippuja kantaen etäisellä laellaan mäntymetsää. Ja\nkaukana niiden takana ja yläpuolella kohosivat kuin taivaanrantaa\npiirtävinä pilviröykkiöinä Sierran ylväät huiput, joilla ikuinen lumi\nkimalteli väkevästi keskipäivän auringon tuimassa tulessa.\n\nKanjoonissa ei ollut pölyn hiukkastakaan. Lehdet ja kukat olivat\nneitseellisen puhtaat. Nurmikko oli ikinuorta samettimattoa. Lammikon\nyli nuokkuvat pumpulipuut lähettivät lumenvalkeita haituviaan\nleijailemaan tyveneen ilmaan. Rinteillä huokuivat manzanita-puiden\nkukat ilman ihan sakeaksi viininmakeista kevättuoksuistaan, ja niiden\nkokemuksesta viisastuneet lehdet alkoivat jo asettua kohtisuorasti\nlähestyvän suven palavuutta vastaan. Rinteen aukeilla kohdilla,\nmanzanita-lehvikön luoman siimeksen reunoilla, huojui mariposa-liljojen\nhuikaiseva kirkkaus kuni jalokivien välkkein hohteleva perhosparvi,\njoka yhtäkkiä on jähmettynyt kesken iloisinta lentoaan ja värisee aivan\nkuin jälleen lentoon pyrähtääkseen. Tuolla täällä metsän ilvehtijä,\nkirjava madrone-puu, jonka varsi vaihteli herneenvihreästä\nmataranpunaan, levitti suloista lemua suurista vahakellotertuistaan.\nKermanvalkeita olivat nuo kellomaiset kukat, muodoltaan kuin suuria\nkielonkukkia, tuoksuen kevätajan koko hurmaavaa ihanuutta.\n\nEi käynyt tuulenvärettäkään. Ilma oli tuoksujen juovuttama. Tuo lemujen\nmakeus olisi ollut ellottava, jos ilma olisi ollut raskas ja kostea.\nMutta ilma oli ohutta ja terävän kuivaa. Se oli aivan kuin ilmakehäksi\nmuunnettua tähden valoa, jota päivä puhkoi ja lämmitti ja\nkukkientuoksut kyllästyttivät.\n\nSilloin tällöin välähti yksinäinen perhonen edestakaisin valon ja\nvarjon välillä. Ja kaikkialta kuului vuorimettisten matalaa ja\nuneliasta surinaa -- noiden juhlakemuja pitäväin herkuttelijain, jotka\nlykkivät hyvänsuovasti toisiaan alas kukan laidalta, joutumatta sen\nlujempaan käsirysyyn. Ja niin vienosti liplatteli ja tiukkuili pieni\npuro uomassaan laakson pohjassa, että se vain silloin tällöin sai\nsolinansa kuuluviin. Veden ääni oli kuin uneliasta kuiskailua, milloin\nkatketen hiiskumattomaan mietiskelyyn, milloin taas heräten ja\njokeltaen jotakin.\n\nKaikki oli kuitenkin liikkeellä tuolla kanjoonin sydämessä.\nAuringonsäteet ja perhoset leijailivat edestakaisin puitten välillä.\nMettisten hyrinä ja puron solina oli äänen liikettä. Ja kaikki nuo\näänen ja värien liikkeet tuntuivat kutoutuvan yhteen ihmeelliseksi,\nväräjäväksi kudelmaksi, tuon paikan ominaishengeksi. Se oli rauhan\nhenkeä, mutta ei kuolemaa huokuvaa, vaan tyynesti sykkivää elämää, se\nkertoi hiljaisuudesta, joka ei ollut äänettömyyttä, liikunnasta, joka\nei ollut toimintaa, levosta, joka värisi olemassaoloa, missä ei ollut\nväkivaltaista taistelua ja vaivaa.\n\nPunaturkkinen, haarasarvinen härkäpeura tajusi paikan ylevän\nrauhallisuuden lekotellessaan liikumattomana polvia myöten viileässä,\nvarjoisessa lammessa. Ei ollut paarmoja eikä sääskiä sitä\nahdistelemassa, ja se oli tämän syvän rauhan raukaisema. Joskus sen\nkorvat liikahtelivat, kun puron ääni heräsi kuiskailemaan; mutta se oli\nlaiskaa liikettä, sillä peura tajusi, että vesi äänteli vain taas\nkielaammin huomatessaan nukahtaneensa.\n\nMutta äkkiäpä peuran korvat ensin luimistuivat ja sitten heristyivät\nkiihkeinä uutta ääntä kuuntelemaan. Sen pää kääntyi kanjoonin\nalarinnettä kohti. Sen herkästi väräjävät sieraimet nuuskivat ilmaa.\nSen silmät eivät kyenneet puhkaisemaan vihantaa lehväverhoa, jonka\nkätköön puro katosi, mutta sen korvat erottivat ihmisäänen. Se kuulosti\nyhtämittaiselta, yksitoikkoiselta laululta. Kerranpa peura kuuli\nmetalliesineenkin kalskahtavan kovaan kallioon. Pärskäisten se hypähti\npystyyn ja ponnahti ilman halki vedestä samettivihreälle nuorelle\nnurmelle, missä se sitten taas heristi korviaan ja nuuski ilmaa. Sen\njälkeen se hiipi pienen niityn poikki, pysähtyen tavantakaa\nkuulostamaan, ja hävisi viimein ihan huomaamattomasti kanjoonista,\nkevytjalkaisena ja äänettömästi kuin henkiolento.\n\nTeräskavioidcn helskettä kallioperää vasten alkoi sitten kuulua\nselvästi, ja miehen laulava ääni kajahteli yhä kovempaa. Se kohoili ja\nlaski tasaisesti virren tapaan, ja vihdoin alkoivat erottua sanatkin:\n\n    \"Vaikk' halkeis maa, vaikk' meri\n    sun allas kuohuisi,\n    ja punaisna kuin veri\n    taivaskin palaisi,\n    ei Herra sua heitä\n    vaaroihin hukkumaan;\n    sua vie hän myrskyn teitä,\n    vaan suojaa voimallaan.\n\n    Hän antaa aamun koittaa,\n    yön pimeän hälvetä,\n    valonsa armaan voittaa,\n    auringon yletä;\n    Hän, Isä valkeuden,\n    kointähden edestuo,\n    osoittaa laupeuden,\n    taas uuden päivän suo.\"\n\nVierivien kivien kolina säesti laulua, ja hiljaisuuden henki kaikkosi\nlaaksosta suinpäin pakenevan punaturkkisen peuran kintereillä. Vihreä\nlehvikköseinä jakaantui kahtia, ja aukosta kurkisteli miehennaama\nnurmikkoa ja lammenpintaa ja vastapäistä notkonrinnettä. Tulija näytti\nolevan hyvin vikkelätuumainen mies. Yksi ainoa pitkä, kaikkea\ntarkkaileva katse tuntui antavan hänelle nopean yleiskäsityksen\nlaaksosta, sitten hän siirtyi katselemaan sen yksityispiirteitä. Ja\nvasta sen jälkeen avautui hänen suunsakin hihkaisemaan hyvin vilkkaan\nja juhlallisen arvostelun:\n\n\"Kattos vietävää ja kurkista tarkoin! Ootkos ennen mokomata nähnyt?\nPuita ja vettä ja ruohikkoa ja pehmoinen rinne. Onpa siinä oikea\nkullankaivajan kaalimaa ja eränkävijän ilonpito! Katvetta väsyneelle\nmiehelle ja rebevätä laidunta nälkäiselle juhdalle! Kelpaapas tässä!\"\n\nHän oli ahavanpolttama mies, jonka rattoisaa huumoria kuvastavilta\nkasvoilta saattoi lukea hänen aivojensa askartelun yhtä helposti kuin\ntuulen kareet äsken vielä tyyneltä vedenpinnalta. Ajattelu näkyi\nhänelle olevan aivan näkyväistä toimintaa. Kasvojen ilme vaihteli\nalituisesti uusien ajatuskuvien vaikutuksesta. Harva ja takkuinen tukka\noli samaa epämääräistä ahavan karvaa kuin kasvotkin. Miehen koko\nelonväri tuntui keskittyneen hänen silmiinsä, jotka olivat\nsäpsähdyttävän siniset. Ja samalla päilyi noissa silmissä ikuinen nauru\nja ilonvälke; ensi katsannolta niistä kuvastui lapsen huoletonta\nhilpeyttä ja naiivia ihmettelyä, mutta tuon hilpeyden takaa saattoi\nhavaita tyyntä itseluottamusta ja voimakasta määrätietoisuutta, jota\nvain elämä ja kokemus ja maailmantuntemus voivat ihmiselle antaa.\n\nVilliviinin ja köynnöskasvien aukeamasta hän lennätti edeltäkäsin\nnurmikolle kullankaivajan kuokan ja lapion ja huuhtelupannun. Sitten\nhän ryömi itsekin esiin. Hänellä oli yllään virttyneet liivihousut ja\nmusta pumpulipaita, jaloissa järeästi nauloitetut saappaat ja päässä\nkehno hatturisa, jonka kupuun ja lieriin monet myrskyt ja sateet ja\nhelteet ja nuotiosavut olivat painaneet lähtemättömät merkkinsä. Hän\nseisoi suorana, katsellen silmät selällään edessään aukeavaa\npikkuparatiisia ja hengittäen väräjävin sieraimin sen lämmintä, makeaa\ntuoksua. Hänen silmänsä siristyivät nauraviksi siniviivoiksi, kasvot\nkurtistuivat sataisiin ryppyihin pelkästä rajattomasta ilosta, ja\nhuulet värähtelivät hymyillen, kun hän uudelleen hihkaisi kovaa:\n\n\"Sulivei-sumfirallaa, mutta tätäkös kelpaa haistella! Puhukaa te muut\nhajuvesitehtaista -- ei niistä mitään tämän rinnalla!\"\n\nHänellä tuntui olevan itsepuhelun sekä lahja että tarve. Hänen vilkkaat\nkasvonsa pystyivät kyllä ilmaisemaan jokaisen aivoissa kulloinkin\nailehtivan ajatuksen, mutta hänen kerkeä kielensä ei jäänyt paljoakaan\njälkeen kilpajuoksussa.\n\nMies paiskautui pitkäkseen lammikon reunalle, hautasi kasvonsa viileään\nveteen ja joi pitkään ja nautitsevasti. \"Sekös maistui!\" hän huokasi,\nkohotti päätään ja tuijotti lammen poikki vastakkaiselle rinteelle,\npyyhkäisten suutaan kädenselällä. Tuo mäenrinne tuntui kovin\nkiinnittävän hänen huomiotaan. Maaten yhä vatsallaan hän tutki kauan ja\nhuolellisesti harjun muodostusta. Asiantuntevasti ja harjautuneesti\nvaelsivat hänen silmänsä rinnettä ylöspäin kanjoonin rosoiseen seinään\nja siitä samaa tietä takaisin lammikon reunaan. Hän kompuroi pystyyn ja\nalisti mäerinteen uuden arvostelevan tarkastelun alaiseksi.\n\n\"Eipä näytä hullummalta\", kuului lopputuomio, ja hän kokosi\nkullankaivajantarpeensa nurmikolta.\n\nHän kulki puron yli lammikon laskun kohdalta, hypellen ketterästi\nkiveltä kivelle. Toiselle puolelle tultuaan hän irroitti vesirajasta\nlapiollisen märkää rantaliejua ja heitti sen huuhtelupannuun. Hän\nkyyristyi kyykkysilleen ja pidellen sangasta molemmin käsin upotti\npannun muutaman kerran virtaavaan veteen. Sitten hän alkoi huljutella\npannua käsissään, niin että lieju tuli pyörivään liikkeeseen ja vesi\nalkoi nousta pinnalle. Sen mukana seurasi raskaampia pohjarakeita,\njotka hän taitavasti pannua käsittelemällä ja tuon tuostakin veteen\nhuuhtaisemalla sai vyörymään reunan yli. Pariin otteeseen hän lakkasi\nhuljuttamasta ja noukki sormin isoimmat kivennokareet pois.\n\nPannun sisällys väheni siten vähenemistään, kunnes pohjaan jäi ohuelti\nvetelää liejua ja hienointa hiekkaa. Sitä hän rupesi käsittelemään\noikein harkitun huolellisesti. Vihdoin ei pannuun näyttänyt jääneen\nmuuta kuin silkkaa vettä; mutta kun hän näppärällä pyörittävällä\nliikkeellä ruiskautti veden ulos, oli pohjalla hienon hieno kerros\nmustaa pohjamujua. Sitä hän kumartui tarkasti katselemaan. Keskellä\nkimalteli pienoinen kullanvärinen hiutale. Hän kallisti pannunreunaa\npuroon, niin että se ryyppäsi vähän vettä, huljautti sitten jälleen\npannua, niin että vesi pani pohjasakan sekaiseksi, ja jäi taas\nodottamaan selkenemistä. Toinen pienen pieni kultahitunen palkitsi\nhänen vaivansa.\n\nHuuhtelu oli tällöin käynyt harkitun hienoksi ja huolelliseksi --\npaljoa huolellisemmaksi kuin tavallisessa tunnustelevassa\n\"prospäkkäri\"-huuhdonnassa oli tapana. Hän huuhteli mustasta\npohjasakasta pienen erän kerrallaan pannun reunalle. Jokaista erää hän\ntutki mitä perinpohjaisimmin, niin että hänen silmänsä tarkasti\njok'ikisen pienoisen hiekkarakeen, ennenkuin hän salli sen vierähtää\nreunan yli puroon. Arkaillen ja aivan kuin kademielin hän päästi aina\nuuden sirusen näkyvistään, kunnes reunalle ilmestyi nuppineulannupin\nkokoinen kultarae, jonka hän sukkelasti pyörähdytti takaisin pohjalle.\nSamalla tapaa hän sai taas uuden kultanokareen näkyviin ja sitten vielä\nyhä uusia. Aivan äidillistä huolta hän piti tuosta kultaisesta\npienoiskarjastaan, paimennellen nokareita niin tarkoin, ettei ainutkaan\npäässyt livahtamaan huuhteluveden mukana reunan yli. Vihdoin ei pannun\npohjalla ollut enää muuta kuin kultarakeet. Hän laski ne, ja sitten hän\nkaiken työnsä ja uurastuksensa päätökseksi lennätti ne lopun veden\nmukana kauas puroon.\n\nMutta hänen sinisistä silmistään paistoi tyydytyksen ja ahneuden välke,\nkun hän raskaasti oikaisi kuoleutuneet polvensa ja kohosi pystyyn.\n\"Seitsemän yhdessä pannullisessa\", hän mutisi ääneen, lausuen siten\nlopputuloksen uuraasta työstään, jonka hedelmät hän oli niin\nhuolettomasti heittänyt menemään. \"Seitsemän, jop!\" hän toisti, aivan\nkuin tahtoen painaa tuon luvun lähtemättömästi muistiinsa.\n\nHän seisoi liikkumattomana pitkän aikaa, tähystellen tarkoin edessään\nolevaa veteen viettävää rinnettä. Hänen silmissään paloi vasta\nvirinneen uteliaisuuden hehku. Niiden silmien tuikeassa siristyksessä\nja tuhahtelevain sierainten värähtelyssä oli samaa vainuavaa tarkkuutta\nkuin riistaa ajavassa metsänpedossa, joka on odottamatta osunut aivan\ntuoreille jäljille.\n\nHän seurasi puron juoksua muutamia askeleita alemmaksi ja pysähtyi\nkoppaamaan pannuunsa uuden lapiollisen pohjamutaa.\n\nJälleen alkoi uusi huolellinen huuhdonta, uusi ahnas kultarakeiden\nkokoilu, ja taaskin hän lopulta lennätti saadun jäännöksen takaisin\nveteen. Tällä kertaa oli saalista ollut vähemmän. \"Kolme, neljä --\nviisi\", hän mutisi ja toisti jälleen painavasti: \"Viisi!\"\n\nHän ei taaskaan malttanut olla arvostelevasti vilkaisematta\nmäenrinteeseen, ennenkuin uudestaan täytti pannunsa liejulla. Yhä\nväheni hänen kultainen saaliinsa. \"Neljä -- kolme -- kaksi -- kaksi --\nyksi\", kuuluivat hänen painokkaasti lausumansa lopputulokset, mikäli\nhän eteni puronvartta alaspäin. Mutta kun lopulta yksi ainoa pienoinen\nrae nousi näkyviin hänen uurastustensa palkaksi, pysähtyi hän ja\nrakensi pienen nuotion kuivista risuista. Siihen hän työnsi\nhuuhtelupannunsa ja kuumensi sitä tulella, kunnes pohja paistoi\nravunsinisenä. Silloin hän kohotti pannun aivan nenänsä tasalle ja\ntutki sisällystä mitä tarkimmin, nyökäyttäen lopuksi tyytyväisenä\npäätänsä. Senväriseltä pohjalta ei hienoisinkaan kultahitunen olisi\njäänyt häneltä huomaamatta.\n\nYhä puronvartta kulkien hän huuhteli uudelleen. Taaskin oli tuloksena\nyksi ainoa kultahiukka. Kolmannessa pannullisessa ei ollut kultaa\nollenkaan. Mutta siihenkään tyytymättä hän huuhteli vielä kolme\npannullista, kulkien joka kerran vain jalan verran matkaa eteenpäin.\nKaikki kolme pannullista olivat tyhjiä, mutta tuo tulos ei näyttänyt\nhäntä lainkaan masentavan, vaan päinvastoin ilahduttavan. Lennätettyään\nviimeiset sakat pannustaan hän kohosi pystyyn, löi kämmenellään\npolveensa ja hihkaisi riemuiten:\n\n\"Jollei täm' oo totisinta totta, niin pommittakoon ukko Ylijumala mun\npäätäni märänneillä omenilla!\"\n\nPalaten siihen kohtaan, mistä oli aloittanun huuhtomisensa, hän rupesi\ntyöskentelemään vedenvartta ylöspäin. Aluksi hänen saaliinsa eneni --\neneni kerrassaan suunnattomasti. \"Neljätoista -- kahdeksantoista --\nyksikolmatta -- kuusikolmatta\", kuluivat hänen päähänpänttäyksensä.\nAivan lammikon yläpäässä hän tapasi kaikkein runsaimman pannullisensa\n-- viisineljättä nokaretta.\n\n\"Olisipa melkein kannattanut korjata säilöön\", tuumaili hän vähän kuin\nkaduskellen, kun oli laskettanut tuonkin saaliinsa menemään veden\nmukana.\n\nAurinko kiipesi kiipeemistään keskitaivaalle. Mies ahersi väsymättä.\nPannullisen toisensa jälkeen hän huuhteli virran yläjuoksua pitkin, ja\nkerta kerralta kutistui hänen saaliinsa yhä pienemmäksi.\n\n\"Onpa tämä melkein liiankin koreata totta ollakseen -- onpa tottavie jo\nmelkein liiankin koreata\", hän hihkaisi, kun liejusta ei noussut\nnäkyviin enempää kuin yksi ainokainen kultarae.\n\nJa kun seuraavat pannulliset eivät tuoneet edes senkään vertaa esiin,\noikaisi hän jälleen selkänsä ja arvosteli ylen tyytyväisin katsein\nmäenrinnettä.\n\n\"Ah-haa, herra Kultarako!\" hän huusi aivan kuin jollekin näkymättömälle\nkuulijalle, joka piileskeli jossakin mannun alla rinteen puolella.\n\"Ah-haa, hyvä herra Kultarako! Minä pääsen kiinni sinuun, heh, minä\npääsen kiinni sinuun, pääsen varmastikin kiinni sinuun vietävää!\nKuuletko, mitä mä sanon, herra Kultarako? Minä kaivan sinut ilmoille\nyhtä varmasti kuin tämä mun pääni ei ole mikään kaalinpää!\"\n\nHän kääntyi ympäri ja mittasi katseellaan, missä asemassa aurinko oli\npilvettömällä, syvänsinisellä taivaalla. Sitten hän kulki kanjoonin\npohjaa pitkin, noudattaen koko ajan vedenrajassa kulkevia lapionsa\njälkiä. Hän meni lammikon alapäässä puron yli ja katosi vihreän\nlehvikön pimentoon. Mutta perin vähän tuntui olevan toiveita siitä,\nettä laakson henki olisi päässyt uudelleen asettumaan ikirauhaansa ja\nuuvuttavaan hiljaisuuteensa, sillä miehen ääni, hänen vuoroon\nvirrenvärssyä, vuoroon jotakin laulunrenkutusta vedellessään, kumahteli\nedelleen pitkin kanjoonin uomaa, merkiten sen hänen valtapiiriinsä\nkuuluvaksi.\n\nKotvan kuluttua hän palasi, ja hänen tuloaan säesti kova rautakenkäin\nhelinä, kun ne iskivät solan kallioperään. Vihreä lehvikkö, joka kuin\nmikäkin esirippu sulki solan suun, joutui ankaraan liikkeeseen. Se\nhuojui edestakaisin kuin sen takana olisi ollut käymässä temmellys, ja\nkuului metallin kalsketta ja vierivien kivien kuminaa. Miehen ääni\nkajahti kimakkana ja terävänä. Iso ruumis tuntui läähättäen ja ähkien\ntyöntyvän viidakon läpi. Kuului kahinaa ja ryskettä, ja putoilevien\nlehtien sateessa törmähti hevonen näkösälle. Sillä oli selässään\nkuorma, josta viipotti alas villiviinin varsia ja piikkikasvien\nkatkenneita oksia. Juhta tuijotti ällistynein silmin edessään leviävää\nihanaa näyttämöä, jolle se niin väkivaltaisesti oli työnnetty; sitten\nse notkisti päänsä ja rupesi tyytyväisenä pureksimaan nuorta pehmeää\nnurmea. Toinenkin hevonen tuli kumahdellen ja ryskien esiin. Sen kaviot\nlipesivät sammaleisella kalliolla, ja se hiihti hirnuen ja korvat\nluimussa alaspäin, kunnes kaviot kävivät nurmikon kimmoiseen pintaan.\nSillä ei ollut taakkaa selässään, vaan koreanuppinen meksikolaissatula,\njonka naarmuiset ja virttyneet sivut osoittivat pitkäaikaista\nkäyttämistä.\n\nMies kömpi esiin viimeisenä. Valiten nopein katsein itselleen\nleiripaikan hän irroitti kuorman ja satulan juhtiensa selästä ja päästi\nnämä vapaasti liekaan. Sitten hän purki kuormasta esiin ruokaa ja\nkeittokasarin ja kahvipannun, keräsi sylillisen kuivia risuja, kokosi\nmuutamia kiviä liesipaikaksi ja rupesi tekemään tulta.\n\n\"Kas vain, mikä nälkä minulla onkin\", puheli hän itsekseen. \"Pureksisin\nvaikka rautasaranoita ja hevosenkengännauloja, ja 'kiitos kaunis, hyvä\nrouva, uudesta annoksesta'!\"\n\nHän oikaisihe pystyyn ja tapaili tulitikkuja liivihousujensa taskusta,\nsilmät koko ajan tähdättyinä lammikon toisella puolella olevalle\nrinteelle. Sormet olivat jo tavoittaneet tulitikkulaatikon, mutta\nliukuivat tyhjinä takaisin. Miehen kasvoista saattoi hyvin lukea hänen\nepäröintinsä. Hän silmäsi vuoroin keittohommaansa, vuoroin\nhoukuttelevalle mäenrinteelle.\n\n\"Käynpähän vielä kerran kurkistamassa tuolle puolelle\", päätteli hän,\nollessaan jo puolitiessä puron polkukivillä.\n\n\"Eihän tässä juuri paljoakaan järkeä ole\", lisäsi hän puolustelevasti,\n\"mutta eipähän ruokakaan pilaannu, vaikka se saa vähän odottaakin.\"\n\nVähän matkan päässä ensimmäisestä huuhtelulinjastaan hän aloitti uuden\nlinjan. Aurinko painui läntisen taivaanrannan taa, varjot pitenivät,\nmutta mies aherteli yhä huuhdellen pitkin uutta linjaansa. Sitten hän\naloitti yhä uusia uria. Hän työskenteli mäenrinnettä vinosti ylöspäin.\nJokaisen linjan keskipalkoilta hän sai runsaimman saaliin\nhuuhtelupannuun, kun taas linjojen päissä ei näkynyt keltaisen kullan\nmerkkiäkään. Ja mitä pitemmälle hän rinnettä nousi, sitä lyhyemmiksi\nkävivät linjat. Kun pani merkille, kuinka säännöllisesti linjojen\npituus lyheni, niin saattoi päätellä, että jossakin kohtaa mäen\nrinnettä viimeinen linja tulisi niin lyhyeksi, ettei sen pituudesta\njuuri voisi puhuakaan ja että sen takana huuhtelu pysähtyisi vain\nyhteen pisteeseen. Täten, tuli huuhtelun jälki muodostamaan\nnurinkäännetyn V-kuvion. \"V\":n kyljet merkitsivät kultapitoisen\nsora-alueen ulkoreunoja.\n\n\"V\":n kärki oli ilmeisesti se päämäärä, johon mies kaikella tällä\ntouhullaan pyrki. Usein kulki hänen katseensa pitkin kuvion sivuja ja\nsitten kummun huippua koettaen keksiä pinnalta päin, missä tuo\nsalaperäinen kärkipaikka mahtaisi sijaita ja missä siis kultapitoinen\nsora loppuisi. Siinä salatussa kohdassa asusti se salaperäinen\n\"kukkaro\", jota mies etsi aherruksensa päämaalina ja jolle hän\ntavantakaa maltittomana huusi:\n\n\"Joudupas jo esiin sieltä, herra Kukkaro! Olepa niin vietävän kiltti,\nettä paljastat itsesi minulle.\"\n\n\"No hyvä\", saattoi hän sitten malttuneemmin lisätä. \"No hyvä,\nKukkaro-herraseni! Minunhan asiani on tulla sinun luoksesi ja kiskoa\nsinut päivänvaloon. -- Ja sen minä teenkin! Niin, totta totisesti sen\nvielä teenkin!\" kuului sitten jälleen äänensävy uhkaavampana.\n\nJokaisen sorapannullisen hän vei alas purolle huuhdottavaksi,\nja mitä korkeammalle hän pääsi rinnettä ylös, sitä runsaammaksi kävi\npannun sisällys, kunnes hän alkoi kerätä kultarakeita tyhjään\nvehnäjauhopussiin, jota hän kantoi huolimattomasti rintataskussaan.\nNiin ahkerasti hän uurasti, ettei joutunut huomaamaan edes iltahämärän\ntuloa. Vasta sitten kun ei voinut enää erottaa kultakiillettä pannun\npohjalta, hän äkkäsi, että oli jo myöhäinen. Silloin oikaisi hän\nrutosti selkänsä. Lapsellisen ihmetyksen ja miltei taikauskoisen\nhartauden ilme näkyi hänen naamallaan, kun hän huudahti:\n\n\"Herra siunatkoon mun sieluani, kun olin ihan unohtaa päivällishommat!\"\n\nHän hoippuroi yöpimeässä puron poikki ja sytytti ettonetulen.\nOhukaiset, käristetty silava ja eilisestä jääneet pavut maistuivat\nmainioilta. Sitten hän poltti iltapiipullisensa hiiltyvien kekäleiden\nääressä, kuunnellen yön hiljaisia ääniä ja katsellen kuutamon kultaa,\njota laaksoon virtasi solan perältä. Sitten hän valmisti vuoteensa\npehmeään nurmeen, kiskoi raskaat saappaat jalastaan ja veti makuuhuovat\naina leukaan asti. Hänen kasvonsa paistoivat aivan valkoisilta\nkuunvalossa -- melkein kuin ruumiin kasvot. Mutta tuo elottomalta\nnäyttävä ruumis tiesi ihanan ylösnousemuksen odottavan, sillä äkkiä\nmies kavahti toiselle kyynärpäälleen ja silmäsi puron yli vastapäiselle\nrinteelle.\n\n\"Hyv'yötä, herra Kukkaro\", murahti hän uneliaasti. \"Hyv'yötä\nsinullekin!\"\n\nHän nukkui sikeästi yli harmajan aamuhämärän, kunnes auringon suoraan\ntulevat säteet paistoivat hänen suljettuihin silmäluomiinsa, jolloin\nhän heräsi hätkähtäen ja tuijotteli kuin pökertyneenä ympärilleen,\nkunnes todellisuudentajunta vähitellen palasi hänen mieleensä ja hän\nsaattoi ajatuksissaan yhdistää tämänaamuisen olemassaolonsa eilispäivän\nelämyksiin.\n\nPukeutumishommiin ei kuulunut sen enempää kuin saappaitten vetäminen\njalkaan. Sitten hän katseli vuoroon tyhjään nuotiosijaan, vuoroon\neiliselle työmaalleen, epäröi siunaaman ajan, mutta voitti sitten\nkiusauksen ja rupesi tekemään tulta.\n\n\"Pysy housuissasi, Bill; pysy siivosti housuissasi\", tyynnytteli hän\nitseään puolittain häveten äskeistä epäröimistään. \"Mitäpäs tässä\nränttää liika hoppukaan? Ei kannata liikoja reistailla ja rimpuilla.\nKyllä se herra Kukkaro siellä säilyy, niin ettei tarvitse suotta\nhätäillä. Ei se tiehensä juokse, sillä aikaa kun haukkaat aamiaispalaa.\nJa eipähän taitaisi olla pahitteeksi, vaikka kävisit katsomassa vähän\ntuorettakin einepalaa itsellesi. Niin että alapa nyt vain lähteä\ntästä!\"\n\nHän leikkasi vedenrajasta lyhyen vavan ja kaivoi taskustaan esiin palan\nsiimaa ja rähjäytyneen onkivehkeen, joka parempina aikoinaan oli\ntoimittanut lohiperhosen virkaa.\n\n\"Jokohan nuo maistaisivat näin aamutuimaan?\" hän mutisi epäröivästi\nitsekseen, heittäessään siimansa ensimmäisen kerran lammikkoon. Ja\ntovin perästä kuului hänen riemullinen huutonsa: \"Enkös mä tuota jo\narvellutkin, jop!\"\n\nTuhlaamatta niukkaa aikaansa kalan väsyttämiseen hän heilautti\nsukkelalla ja voimakkaalla tempauksella vedenkalvosta salamana\nleimahtavan kymmentuumaisen lohenmullon. Nostamalla yhtäperää vielä\nkolme samanlaista oli mies hankkinut itselleen mainion maittavan\naamiaisen. Kun hän sitten murkinoituaan asteli polkukiviä puron poikki\ntyömaalleen, pysähdytti hänet keskelle tietä äkillinen mielenjohde.\n\n\"Eiköpähän mun pitäisi käväistä vähän katsastamassa puron alajuoksun\nvartta?\" hän tuumiskeli. \"Eihän tiedä, mitä rehvanoita saattaa täällä\npäin hiipiä nuuskimassa jälkiäni.\"\n\nMutta sitten hän kuitenkin jatkoi matkaansa, ja muristen katuvaisesti:\n\"Olisipahan minun sittenkin pitänyt käydä katsastamassa\", unohti hän\nkoko ajatuksen ja uppoutui työhönsä.\n\nVasta hämärän tultua hän jälleen lopetti ahertamisen ja oikaisi\nruhoaan. Ristiluita särki kovin kokopäiväinen kumarassaolo, ja hieroen\nkapinallisia lihaksiaan älähti mies kummeksivasti:\n\n\"No, ei mun päiviäni! Jopahan taasen unohdin koko päivällishomman!\nJollen pidä varaani, tulee minusta kuin mikäkin nälkäkurki.\"\n\n\"Kultakukkarot ovat lemmon houkuttelevia kapineita, niin että ihminen\nniiden vuoksi voi mitämaks unohtaa kaiken muun\", päivitteli hän\niltayöstä, pujahtaessaan makuuhuopiinsa. Eikä hän taaskaan unohtanut\nhihkaista vastapäiselle mäenrinteelle: \"Hyv'yötä, herra Kukkaro! Nuku\nmakeasti!\"\n\nNoustuaan tällä kertaa kilpaa auringon kanssa ja hotkaistuaan\nnopeasti niukan aamiaisen kävi mies toimekkaasti työhön. Hänet näytti\nvallanneen jonkinlainen kuume, jota huuhtelupannullisten yhä enenevä\nkultapitoisuus ei suinkaan vaimentanut. Hänen poskillaan oli muutakin\npunoitusta kuin auringon ja ahavan antama, ja ajan ja vaivan ja\njäsentensäryn hän tuntui hurmioissaan kokonaan unohtavan. Täytettyään\npannunsa soralla hän riensi juoksujalkaa purolle huuhtelemaan sitä eikä\nmalttanut olla juoksematta takaisin palatessaankin, vaikka keuhkot\nylämäessä kävivät ja huohottivat kuin palkeet.\n\nHän oli siten päässyt satasen metrin päähän vedenrajasta, ja\nylösalaisin käännetty \"V\" näytti saavan lopullisen hahmonsa. Sen\nsivujen välinen kultapitoinen sora-alue kapeni kapenemistaan, ja mies\npunnitsi mielessään, missä kohden mäenrinteessä kärki olisi.\n\n\"Justiinsa pari metriä tuon manzanita-pensaan yläpuolella ja metrin\nverran siitä oikealle\", kuului hänen lopullinen päätelmänsä.\n\nSitten valtasi hänet ylivoimainen kiusaus. \"Ihan nokkasi kärjessähän se\ntuossa istuu!\" purskahti hän hätäisesti puhumaan, jättäessään\nvaivalloisen urankaivamisensa ja karatessaan päättelemäänsä kärkeä\nkohti. Hän täytti pannunsa pintasoralla ja juoksi purolle sitä\nhuuhtomaan. Ei ainuttakaan kultamunia noussut näkyviin. Hän kaivoi\nsyvemmälti, kaivoi ja huuhteli kymmenisen pannua, saamatta vaivansa\npalkkioksi rahtustakaan keltaista kiiltoa. Häntä harmitti hätäilynsä,\nja hän syyti raivoisia solvauksia itselleen. Sitten hän alistuvasti\npalasi keskirinteelle ja aloitti jälleen urankaivun.\n\n\"Hitaasti hyvää tulee, Bill, hitaasti hyvää tulee, etkös sitä vielä\ntiedä!\" morkkasi hän edelleen katuvaisesti itseään. \"Et sinä ole\nennenkään onnenpotkauksia liikaa saanut, pitäisihän sinun se jo olla\noppinut. Jo on aika viisastua, hyvä mies. Hitaasti ja vakaasti jotakin\nsyntyy, siihen sinun tulee tyytyä. Niin että panekin se tästä lähtien\nmieleesi!\"\n\nSitä mukaa kuin \"V\":n kyljet lähestyivät toisiaan otaksuttua kärkeä\nkohti, kasvoi kultauran syvyys. Kultaa kuljettava suoni painui yhä\nalemma mäkirinteeseen. Vasta kolmen neljäsosan metrin syvyydeltä tapasi\nmies pannuunsa kultapitoista soraa. \"V\":n latvoilla hän oli löytänyt\nhienoja kultahiukkasia vedenrajasta nurmenjuurista. Mitä korkeammalle\nhänen uransa nousi rinnettä ylös, sitä kauemma painui kulta pinnan\nalle. Mutta kolmea jalkaa syvän uran kaivaminen koesoran saamiseksi\npannuun alkoi jo olla miehelle aika urakka -- varsinkin kun otti\nhuomioon, että kuvion kärkeen noustessa täytyi kaivaa samanlaisia\nkuoppia lukemattomia. \"Sammakko sen ties, kuinka syvälle se oikein\nsukeltaakaan\", ähkäisi hän hetken levätessään ja hieroskellessaan\nsormin kirveleviä kupeitaan.\n\nKultakuumeen hiuduttamana, särkevin selkärangoin ja jäykistyvin jäsenin\nmies käytteli kuokkaa ja lapiota itsepäisen sitkeästi. Hänen edessään\noli siloinen nurmenrinta, jolla tuhannet väkevätuoksuiset kukat\nheloittivat ja huojuivat. Hänen takanaan oli hävityksen kauhistus.\nMäenrinne näytti kuin tulivuorenpurkauksen repimältä. Hänen hidas\ntonkimisensa oli kuin jonkin taruhirviön kamalata jälkeä.\n\nVaikka kultasuonen painuminen hidastuttikin miehen aherrusta, palkitsi\npannujen yhä kasvava kultapitoisuus runsaasti hänen vaivansa. \"20\nsenttiä -- 30 senttiä -- 50 senttiä -- 60 senttiä\", arvioi hän\nlohdullisin mielin sorapannullisten sisältöä, ja kun hän iltapimeässä\nhuuhteli viimeisen pannullisensa, tuotti se hänelle kokonaisen dollarin\narvosta kultahietaa.\n\n\"Ettei vain nyt joku roikale satu minun miekkosen jäljille\", murahti\nhän unisena peittäen päänsä huppuun makuuhuopiin.\n\nÄkkiä hän kavahti istualleen. \"Bill\", huusi hän tuimasti itselleen.\n\"Kuule nyt tarkkaan, Bill, mitä sinulle sanon! Huomenaamulla sinun\npitää olla kerkeä jaloiltasi; heti aamuvarahin, ymmärrätkö, on sinun\nkatseltava tarkoin ympärillesi tässä hornan paratiisissa. Huomenna\nvarahin, ettäs muistat!\"\n\nHän haukotteli ja silmäsi vielä kerran näkemättömin silmin\nvastapäiselle rinteelle. \"Hyv'yötä, Kukkaro herranen!\" hän murahti.\n\nAamulla hän oli kerinnyt murkinoida jo ennen auringonnousua ja lähtenyt\nvakoiluretkelleen sen ensimmäisten säteiden seurassa. Rivakasti hän\nponnisteli ylöspäin kanjoonin rapautunutta rinnettä, joka antoi\nalinomaa myöten jalkain alla. Rinteen laelta avautui jylhä yksinäisyys\njoka puolelle hänen ympärilleen. Niin pitkälti kuin silmä jaksoi nähdä,\nhiihti mäki- ja vuorijonoja toinen toisensa takana loppumattomiin\nsaakka. Idässä hänen katseensa kantoi etäiseen, lumiharjaiseen Sierraan\nsaakka -- tuohon valtavaan emävuoreen, jonka selkärangasta\nvuorihaaranteet urkenivat pohjoista ja etelää kohti säännöllisin\nvälimatkoin kuin jättiläiskäärmeen kylkiluut. Vastakkaisella puolella,\nlännen mailla, ylänteet madaltuivat pyöreiksi, pehmeiksi maakummuiksi,\nja ne vuorostaan painuivat taivaanrantaa piirtäväksi laaksolakeudeksi,\njonka ulommainen pää peittyi sinervään utuharsoon.\n\nJa koko tuolla äärettömällä alalla ei miehen silmä voinut keksiä\njälkeäkään ihmisestä eikä ihmistöistä -- lukuunottamatta hänen oman\nraatelunsa uhriksi joutunutta mäenrinnettä. Mies katseli kauan ja\ntarkkaan. Kerran hän oli etäällä oman kanjooninsa alajuoksun varrella\nhuomaavinaan hienoisen savuhattaran. Hän jännitti katsettaan ja tähysti\nvieläkin tarkempaan ja päätteli sitten nähneensä vain kanjoonin\npurppurankarvaisen seinän värikuvastuksen.\n\n\"Hei, kuuletkos, herra Kukkaro!\" hihkaisi hän alas paratiisilaaksoon.\n\"Nousetkos jo viimeinkin nukkumasta, viikon unta ottamasta! Minä tulen\nherättelemään sinua, kuuletkos, minä tulen herättelemään sinua!\"\n\nHänen ensimmäinen pannullisensa antoi sinä aamuna runsaasti kahden\ndollarin arvosta puhdasta kultaa. Se oli otettu \"V\":n keskiuomasta. Sen\nmolemmilla puolilla pannujen kultapitoisuus nopeasti väheni. \"V\":n\nkyljet lähenivät toisiaan hyvin nopeasti. Kärjen saattoi päätellä\nolevan vain muutaman metrin päässä. Mutta kultasuoni painui yhä\nsyvemmälle maaperään, ja uraaminen kävi entistä työläämmäksi. Varahin\niltapäivällä hän sai kaivaa koekuoppansa aina puolentoista metrin\nsyvyyteen, ennenkuin tapasi pannuunsa kultapitoista soraa.\n\nSillä tapaa kultaurasta oli vähitellen tullut enemmänkin kuin vain\npelkkä ura; siitä oli kasvanut oikea prospäkkärinkaivos. Mutta\npannullisten yhä lisääntyvä kultarikkaus rupesi ihmeellistä kyllä\npahoin huolestuttamaan kaivajaa. Myöhään illalla kohosi maaperästä jo\nkolmen tai neljän dollarin pannullisia. Mies kynsi ällistyneenä\nkorvallistaan ja silmäili epäröiden sitä muutaman askeleen päässä\nolevaa manzanita-pensasta, jonka taakse hänen laskelmansa oli\nsijoittanut \"V\":n oletetun kärjen. Viimein hän nyökäytteli harvakseen\npäätään ja virkahti ennustavaisesti:\n\n\"Niin on, Bill -- joko sitten niin tahi näin on laita. Joko on herra\nKukkaro tyhjentänyt kaiken kultansa tähän mäkirintaan tai on siinä\nsellainen kulta-aarre, ettet sinä jaksa kantaa mukanasi siitä edes\npuoliakaan. Ja se olisi sinulle suureksi häpeäksi, Bill, eiköstä\nolisikin?\" Ja hän nauraa kiherteli kuvitellessaan mahdolliseksi\nsellaista pulmaa.\n\nYöhämärä tavoitti hänet puron reunalla, kun hän kirvelevin silmin\ntarkkaili viiden dollarin pannullista.\n\n\"Kunpa täällä olisi sähkölamput, joiden valossa voisi työskennellä\",\npääsi häneltä malttamattoman-ikävä huokaisu.\n\nSinä yönä hänen oli vaikeata saada unta. Monta kertaa hän peittäytyi\nhuppuun huopiinsa ja sulki silmänsä uneen päästäkseen; mutta\nkultakiihko kuohutti hänen vertansa, ja vähän päästä hän avasi silmänsä\nja toivotteli ikävissään: \"Kunpa aurinko jo nousisi.\"\n\nVihdoin viimein uni sentään tulikin, mutta hänen silmänsä olivat auki\njo tähtien kelmeän valon sammuessa, ja harmaja aamuhämärä tapasi hänet\nsyöneenä miehenä kipuamassa mäenrintaa ylöspäin Kukkaro-herran\nsalaisille tyyssijoille.\n\nKultauoma oli jo käynyt niin kapeaksi, että sen poikkileikkaukseen\nmahtui vain kolme koekuoppaa, -- niin lähellä hän oli maanalaisen\nkultavirran lähdepaikkaa, jota hän oli neljän viime päivän aikana\najanut takaa.\n\n\"Älä hätiköi, Bill; älä suotta hätiköi\", tyynnytteli hän itseään\nmurtaessaan kuokallaan maanpintaa siltä kohtaa, missä \"V\":n kyljet\nvihdoin viimein sattuivat yhteen.\n\n\"Nyt minulla on hyppyset sinun kauluksessasi, Kukkaro-herra, etkä pääse\nenää livistämään minun käsistäni\", puheli hän moneen kertaan,\nkaivaessaan kuoppaa yhä syvemmäksi.\n\nMetrin -- puolitoista -- kaksi metriä mies tunkeutui maan uumeniin.\nKaivaminen alkoi käydä raskaaksi urakaksi. Kuokan terä kolahti pehmeään\nkallioon. Hän kyyristyi tarkastamaan. \"Rapautunutta kvartsia\", kuului\nhänen päätelmänsä, kun hän lapiolla raivasi kuopan pohjaa puhtaaksi\nirtaimesta sorasta. Sitten hän kävi kuokalla murskaamaan kallionpintaa,\nlohkaisten siitä irti isoja kimpaleita joka iskulla.\n\nHän työnsi jälleen lapionsa kvartsimuraan. Hänen silmänsä keksi siitä\nkeltaista välkettä. Hän pudotti lapion kädestään ja kuukahti äkkiä\nkyyrysilleen. Samoin kuin maanviljelijä tunnustelevasti hieroo käsiensä\nvälissä tahmaisen mullan vastakaivetuista perunoista, niin hieroskeli\nhänkin liejuista kvartsikappaletta molempien kämmentensä välissä.\n\n\"Autuas Metu-usalem!\" hän parkaisi. \"Saalista oikein roppakaupalla!\nKuulitkos, Bill -- saalista tarjona oikein roppakaupalla!\"\n\nVain puolet kivipalasta oli kvartsia. Toinen puoli oli puhdasta kultaa.\nHän pudotti sen pannuunsa ja tarkasteli toista isoa palasta. Vain vähän\nvälkkyi siinä keltaista, mutta hänen jäntevät sormensa murensivat\nrapeaa kiveä, kunnes hänen molemmissa käsissään kiilteli himmeää\nkultarouhetta. Palasen toisensa jälkeen hän hankasi puhtaaksi ja\nmurensi hienoksi ja viskasi kuhasaaliin huuhtelupannuunsa. Hän oli\nosunut oikeaan aarrehautaan! Siinä määrässä oli rapautunutta kvartsia\nkulkeutunut pohjaveden mukana, että jäljelle oli jäänyt kultaa enemmän\nkuin kvartsia. Tuon tuostakin hän tapasi palasen, jossa ei ollut kiveä\nollenkaan -- joka oli pelkkää kultaa. Eräskin lapionjälki, jossa\nkultasuoni oli aivan paljastunut, kimalteli silmiin kuin kourallinen\nkeltaisia hohtokiviä, kun hän kumartui sitä tarkastamaan ja käänteli\nhitaasti päätänsä eri tahoille nähdäkseen valonkimmellyksen joka\npuolelta.\n\n\"Puhukaa te toiset runsaskultaisista kaivannoista\", hörähti hän sitten\nhalveksivasti. \"Hoh, sellaiset ovat tämän rinnalla vaan niinkuin\nvaivainen vaskilantti. Tämä se on ilmetty kultakaivanto! Ja tässä sitä\nnyt ollaan ja tässä sitä vain herrastellaan, ja nyt minä ristin koko\nkanjoonin Puhtaankullan kuiluksi, totta totisesti.\"\n\nYhä kyykistyneenä hän tutki kvartsipalasia ja murenteli niitä pannuun.\nYht'äkkiä hän vaistosi vaaraa. Hänestä tuntui, kuin olisi varjo\nlangennut hänen ylitseen. Mutta mitään varjoa ei näkynyt. Hänen\nsydämensä oli hypähtänyt kurkkuun ja oli tukahduttaa hänet. Sitten\nhänen verensä alkoi hitaasti viilentyä, ja hän tunsi kylmän hien\nkohoavan iholleen.\n\nHän ei kavahtanut pystyyn eikä katsahtanut ympärilleen. Hän ei edes\nliikahtanutkaan. Hänen ajatuksensa askartelivat äsken saadussa vaaran\naistimuksessa, koettaen pohtia, mistä salaperäisestä lähteestä se oli\nperäisin, ja saada selvää käskevästä ja näkymättömästä uhkasta, joka\nvaani jossakin aivan hänen lähellään. Vihamielisten voimien läsnäolon\ntunnemme yliluonnollisen säteilyn välityksellä, jota tavalliset\naistimemme eivät kykene tuntemaan; ja tuota säteilyä hän nyt tunsi,\nvoimatta selvittää itselleen, millä tavalla hän sen tunsi. Hänellä oli\nsama aistimus kuin pilven kulkiessa auringon ohi. Hänen ja elämän\nvälille tuntui kulkeutuneen jotakin mustaa ja salajulmaa ja uhkaavaa:\ntumma pimento, jonka tarkoituksena oli hävittää elämää ja tuoda\nkuolemaa -- kuolemaa juuri hänelle.\n\nHänen jokainen jänteensä pyrki ponnahduttamaan hänet pystyyn ja pakotti\nhäntä astumaan avosilmin näkymätöntä vaaraa vastaan; mutta hänen\nsielunlujuutensa voitti kauhun tunteen, ja hän jäi yhä kyyrysilleen\nsormielemaan kvartsipalasia. Hän ei uskaltanut katsahtaa ympärilleen,\nmutta jostakin syystä hän tiesi, että hänen takanaan ja yläpuolellaan\noli jotakin. Hän tahtoi uskotella tuolle näkymättömälle, että hänen\nmielenkiintonsa oli edelleenkin kohdistunut yksinomaan kultarakeisiin.\nHän tutki niitä tarkkaan, käänteli kvartsipalasia käsissään ja pyyhki\nniistä sormillaan pohjaliejua. Ja koko ajan hänellä oli se tunne, että\ntuo joku katseli hänen olkansa ylitse hänen käsissään olevia\nkultarakeita.\n\nYhä teeskennellen kiintyneensä kvartsipalasiin hän kuunteli höröllä\nkorvin ja erotti tuon \"jonkun\" hengityksen takanaan. Hänen silmänsä\nhapuilivat varkain jotakin asetta kuopan pohjalta, mutta eivät nähneet\nmuuta kuin hyödyttömiä kultarakeita. Hänen vieressään oli kyllä kuokka,\nmainio ase paikallaan, mutta tuollaisessa tilanteessa mahdoton. Mies\ntajusi yht'äkkiä täydellisen avuttomuutensa. Hän oli kyykyssä kolmatta\nmetriä syvän kuopan pohjalla. Totisesti satimessa!\n\nHän jäi yhä kyyrysilleen. Hänen aivonsa pysyivät koko ajan kylminä ja\npunnitsevina; mutta tarkasti harkiten jok'ikisen seikan ne saattoivat\nvain todeta hänen täydellisen avuttomuutensa. Hän hieroskeli edelleen\nkoneellisesti märkää liejua irti kvartsipalasista ja murenteli niitä\npannuun. Mitäpä muuta hän olisi voinut tehdäkään? Mutta hän tiesi, että\nennemmin tai myöhemmin hänen oli kohottava pystyyn ja katsottava\nsilmästä silmään vaaraa, joka hengitti hänen niskaansa. Minuutti kului\ntoisensa perästä, ja jokaisen minuutin kuluessa hän tajusi yhä\nselvemmin, että kohta -- tuossa paikassa -- jo seuraavana hetkenä hänen\ntäytyi pakostakin kohota pystyyn tai muuten -- ja hänen sitä\najatellessaan tuntui hikinen paita iholla jäätävän kylmältä -- kuolema\niskisi häneen, kun hän oli kyyristyneenä aarteensa yli.\n\nYhä hän oli kyyrysillään, hieroen liejua kultanokareista ja aprikoiden\nankarasti, millä tapaa hänen tuli kohota ylös. Entäpä jos hän\npyrähtäisi pyrynä pystyyn ja singahtaisi kivenä kuopasta kohdatakseen\nvihollisen tasavoimaisessa ottelussa kovalla maaperällä. Tai jos hän\nnousisi verkalleen ja huolettomasti seisomaan ja sitten aivan kuin\nsattumoisin hoksaisi tuon niskaan hengittäjän. Hänen alkeellinen\nvaistonsa ja jäsentensä jännitys vaativat äkkiryntäystä. Hänen järkensä\nja kokemuksensa neuvoivat käymään varovasti näkymätöntä vihollista\nvastaan. Mutta hänen vielä tuskallisesti punnitessaan kumpaakin\nvaihtoehtoa räiskähti hänen korvansa juuressa hirvittävä, huumaava\npamaus. Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi vasemmassa hartiassaan\ntempaisevan iskun ja sitten polttavan tulenliekin kulkevan lihansa\nläpi.\n\nHän hypähti kohona ilmaan, mutta pystyynnousun puolitiessä antoivat\nhänen jalkansa myöten, ruumis raukesi kokoon niinkuin tulessa\nkärventyvä puunlehti ja hän retkahti hervottomana kuopan pohjalle,\nkasvot painuneina päin liejuista rapakalliöta ja sääret surkeasti\nkoukussa kuopan ahtauden takia. Hänen ruumiinsa värisi kuin\nborkkataudin puistattaessa, jä jäsenet nytkivät muutamaan kertaan.\nSitten tyhjenivät keuhkot hitaasti, hyvin hitaasti ja pitkään\nhuokaisten, ja ruumis painui aivan litteäksi ja hengettömäksi.\n\nYlhäältä kuopan reunalta kurkisti alas mies, jolla oli savuava\nrevolveri kädessään. Hän katsoi pitkään ja tutkivasti alhaalla viruvan\nmöhkäleen hervottomuutta. Hetken perästä hän istahti kuopan reunalle\nmukavammin katsellakseen ja laski revolverin syliinsä. Työntäen toisen\nkätensä taskuun hän veti esiin suikaleen ruskeata paperia. Siihen hän\nripotti toisesta taskusta muutaman hyppysellisen tupakkaa ja kääri\npaperin sormiensa välissä savukkeeksi, litistäen paperin päistä\nsisäänpäin. Hän ei hetkeksikään irroittanut silmiänsä kuopan pohjalla\nviruvasta ruumiista. Sitten hän sytytti tupakan ja veti siitä savuja\nhenkeensä hyväilevin, herkuttelevin imaisuin. Hän poltteli hyvin\nhitaasti. Kerran savuke sammui, ja hän sytytti sen uudelleen. Ja koko\najan hän tarkkaili kuopassa makaavaa ruumista.\n\nViimein hän viskaisi savukkeenpätkän menemään, nojautui molemmin käsin\nkuopan vastakkaisiin reunoihin -- revolveri koko ajan oikeassa kädessä\n-- ja heilahdutti säärensä alas, kannatellen itseään käsivarsiensa\nvarassa. Sitten hän antoi ruumiinsa laskeutua, kunnes jalat olivat\nmetrin päässä kuopan pohjasta, jolloin hän hellitti otteensa ja\npudottautui alas.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin hänen jalkansa tapasivat pohjaan, näki\nhän kullankaivajan käsivarren lennähtävän pystyyn ja kiertyvän\nnopealla, nykäisevällä liikkeellä hänen sääriensä ympäri, niin että hän\nkohoutui ilmaan. Putoamisen vuoksi oli hänen oikea, revolveria pitelevä\nkätensä vielä ylhäällä pään päällä. Tuntiessaan sääriinsä tartuttavan\nhän pudotti silmänräpäyksessä kätensä alas. Hän oli vielä ilmassa,\nuudestaan putoamassa, kun revolveria pitelevä käsi nykäisi liipasinta.\nAhtaassa kuopassa löi laukaus korvat lukkoon. Savu täytti haudan, niin\nettei hän nähnyt ollenkaan eteensä. Hän tunsi selkänsä kolahtavan\npohjaan, ja vikkelästi kuin kissa oli kullankaivaja kiepsahtanut hänen\npäälleen. Samassa kuin tämän ruumis kiertyi hänen ympärilleen, koukisti\nhän oikean kätensä ampuakseen uhriaan, mutta tämä tyrkkäsi nopealla\nkyynärpäänsä liikkeellä hänen rannettaan. Revolverinpiippu kääntyi\nsivulle päin, ja luoti lensi kuopan multaseinään.\n\nSeuraavassa tuokiossa vieras mies tunsi kullankaivajan kouran tarraavan\nhänen ranteeseensa. Alkoi taistelu revolverista. Kumpainenkin koetti\nkääntää sen suuta vastustajansa ruumista kohti. Savu alkoi hälvetä\nkuopasta, niin että selällään makaava mies alkoi hämärästi erottaa\nesineitä. Mutta äkkiä hänen silmänsä jälleen sokaistuivat -- vastustaja\noli viskannut kourallisen soraa hänen kasvoilleen. Kivusta ja raivosta\nhämmentyneenä hän hellitti hiukan otettaan revolverinperästä.\nSeuraavana hetkenä hän tunsi huumaavan iskun kohtaavan otsaansa ja\ntajusi läkähdyttävän pimeyden tunkeutuvan aivoihinsa.\n\nMutta kullankaivaja lasketti laskettamistaan luoteja hänen\nruumiiseensa, kunnes revolverin panossäiliö tyhjentyi. Sitten hän\nnakkasi aseen luotaan ja istahti puuskuttavin rinnoin kuolleen miehen\nsäärille.\n\nKullankaivaja nyyhkytti raivosta ja haukkoi henkeä. \"Senkin saamarin\nhaisueläin!\" sai hän läähätettyä; \"ottaa ja hiipii minun jäljilläni ja\nantaa minun tehdä yksin koko työn ja ampuu sitten minua selkään!\"\n\nHäntä ihan itketti kiukusta ja uupumuksesta. Hän kumartui kurkistamaan\nkuolleen miehen kasvoja. Ne olivat liejun ja veren tahraamat, niin\nettei piirteitä juuri saattanut erottaa.\n\n\"En häntä oo mokomata koskaan nähnyt\", jatkoi kullankaivaja ääneen\ntutkisteluaan. \"Tavallinen kurja varas mikä lie koko mies, ja annapa\nsellaisen tulla ampumaan minua! Ampui minua selkään, senkin\nkorpinruoka!\"\n\nHän avasi paitansa ja tunnusteli rintaansa, olkapäätään ja vasenta\nkylkeään.\n\n\"Luoti kävi kauniisti lävitse, tekemättä sen pahempaa jälkeä!\" hän\nhuudahti riemuissaan. \"Panen vaikka vetoa, että se lurjus tähtäsi aivan\noikein, mutta liipasinta vetäessään heilahdutti pistoolin suuta --\nmokomakin poropeukalo!\"\n\nHänen sormensa tunnustelivat hellävaroen kyljessä olevaa luodinreikää,\nja pahantuulen irve kohosi hänen kasvoilleen. \"Olkapäätä rupeaa kohta\najamaan ja jäykistämään niin turkasesti\", ärähti hän happamesti. \"Minun\non saatava ruumiini paikatuksi ja korjattava luuni pois koko paikasta.\"\n\nHän kapusi vaivalloisesti ylös kultakuopasta ja hoipperoi notkahtelevin\npolvin rinnettä alas leiripaikalleen. Puolituntisen perästä hän palasi\ntaluttaen kuormahevosta perässään. Paidan avoimesta kaulantiestä\nnäkyivät kömpelöt kääreet, joilla hän oli sitonut haavansa. Hänen\nliikkeensäkin olivat arkailevia ja kömpelöitä, mutta hänen vammansa ei\nkuitenkaan estänyt häntä käyttämästä käsivarttaan.\n\nKierrettyään köyden kuolleen miehen hartiain ympärille hänen onnistui\nhinata ruumis ulos kuopasta. Sitten hän kävi kokoamaan kuhasaalistansa.\nSe työ kesti useita tunteja, ja tavantakaa hänen täytyi levähtää\njäykistyvän olkapäänsä vuoksi ja äyskähtää kiukkuisesti:\n\n\"Tuo lemmon haisunäätä kun ampui minua selkään. Ottaa ja ampuu toista\ntakaapäin -- senkin elukka!\"\n\nSaatuaan aarteensa selvitetyksi ja huolellisesti sälytetyksi\nhuopapeitteiden sisään hän kävi ajatuksissaan arvioimaan sen\nraha-arvoa.\n\n\"Neljäsataa naulaa huoletikin, tai saatte sanoa minua hottentotiksi\",\nhän päätteli. \"Pannaanpa siitä kvartsin ja roskan osalle kaksisataa\nnaulaa, niin jää puhdasta kultaa toiset kaksisataa naulaa. Kuuletkos,\nBill -- heräjä, ukkoseni! Kaksisataa naulaa kultaa! Ja se tietää\nneljääkymmentätuhatta dollaria! Ja kaikki se on sinun -- ihkasen\nomaasi!\"\n\nHän kävi mielissään raapimaan korvallistaan, jonka vierellä sormet\ntapasivat oudon kuopan päänahassa. Rosvon toinen luoti oli kyntänyt\nsiihen uran hänen siitä mitään tietämättä.\n\nHän astella paarusti tuimin askelin ruumiin luo.\n\n\"He -- päänahkaanikos tavoitit, jukuri! Vai kalloni sinä tahdoit\nlävistää! Noh, siinä nyt makaat kuin märkä rääsy, ja minä toimitan\nsinut kristillisesti hautaankin. Sen vertaa et maar olisi minulle\ntehnyt, jos nyt makaisin tuossa sinun sijastasi.\"\n\nHän raastoi ruumiin kuopan reunalle ja pudotti sen alas pohjaan. Eloton\nmöhkäle putosi raskaasti jymähtäen kyljelleen, mutta kasvot\nkuroittuivat ylös valoa kohti. Kullankaivaja katsella tiirotti\nkyyhkysillään alas.\n\n\"Sinä ammuit minua selkään!\" toisti hän vielä kerran moittivasti.\n\nKuokalla ja lapiolla hän täytti haudan reunoja myöten. Sitten hän\nsovitti kultakuorman hevosen selkään. Taakka oli liian raskas yhden\njuhdan kannettavaksi, jonka vuoksi hän leirille tultuaan muutti siitä\nosan ratsunsa selkään. Sittenkin täytyi hänen jättää jäljelle joukko\ntyökalujaan -- kuokka ja lapio ja huuhtelupannu, keittoastioita ja\neväitä.\n\nAurinko helotti suoraan keskitaivaalta, kun mies ajoi hevosiaan ylös\nsolansuuta villiviinipensaikkoon. Rosoista rinnettä ylöspäin kapuaminen\noli aika tukalata raskaasti kuormitetuille juhdille; kerran\nratsuhevonen lyyhistyi polvilleen, ja miehen täytyi purkaa kuormaa\nsaadakseen sen jälleen jaloilleen. Pienen karavaanin vihdoin päästyä\nvesaikon rintaan kurkisti mies vielä kerran taaksensa puron takaista\nmäenrinnettä kohti.\n\n\"Senkin haisueläin!\" kuului hänen viimeinen tervehdyksensä.\n\nViidakosta alkoi kuulua ryskettä ja katkeavien oksien ratinaa. Latvat\nheilahtelivat vihaisesti edestakaisin, merkiten läpi tunkeutuvien\njuhtien työlästä kulkua. Sitten alkoivat raudoitetut kaviot paukkua\nkallioperään ja silloin tällöin kuului äkeä luikkaus. Vihdoin kohosi\nmiehen ääni vetelemään samaa virttä, mitä hän oli veisannut muutamia\npäiviä sitten, kun kanjoonin hiljainen henki oli säikkyneenä ottanut\näkkilähdön pakenevan punapeuran kintereillä.\n\n    \"Vaikk' halkeis maa, vaikk' meri\n    sun allas kuohuisi,\n    ja punaisna kuin veri\n    taivaskin palaisi,\n    ei Herra sua heitä\n    vaaroihin hukkumaan;\n    sua vie hän myrskyn teitä,\n    vaan suojaa voimallaan.\n\n    Hän antaa aamun koittaa,\n    yön pimeen hälvetä,\n    valonsa armaan voittaa,\n    auringon yletä;\n    Hän, Isä valkeuden,\n    kointähden edestuo,\n    osoittaa laupeuden,\n    taas uuden päivän suo.\"\n\nLaulun nousevat ja laskevat säveleet kajahtelivat etäytyen ja yhä\nheikompina, ja niiden tyyten kuoltua hiipi laakson henki hiljaisuuden\nhalki vanhoille valtasijoilleen. Taasen väsähtyi puron solina\nuneliaaksi kuiskailuksi ja hiiskumattomaksi mietiskelyksi, ja\nvuorimettisten hyminä kohosi vallitsevaksi ääneksi. Tuoksujen\njuovuttaman ilman läpi tanssi pumpulipuiden lumenvalkeita haituvia.\nPerhoset ja sudenkorennot askartelivat kiireisesti puiden välillä, ja\nkaiken yllä hellitti ja paahtoi uuvuttava iltapäivän aurinko. Vain\nkavioiden nuoreen nurmikkoon jättämät jäljet ja rikkiraastettu\nmäenrinne kertoivat elämäntaistelun käväisseen laaksossa raiskaamassa\nluonnon iäistä, rikkomatonta rauhaa.\n\n\n\n\nTARINA KEESHISTÄ, ESKIMOKUNINKAASTA.\n\n\nKeesh eleli ammoin sitten Pohjoisen Jäämeren partailla, hallitsi\nheimoansa monen onnenvuoden ajan ja kuoli sitten kaikkien\nkunnioittamana ja urosten muistellessa hänen mainettaan. Siitä kaikesta\non jo kulunut aikaa niin pitkälti, että vain ylen vanhat äijät\nmuistavat hänen suurtekojensa tarinan, jonka he ovat kuulleet heidän\nedellään eläneiltä vanhuksilta ja jota uudet vanhuspolvet tulevat yhäti\ntoistamaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen aina aikojen loppuun saakka.\nJa pimeinä talvi-iltoina, kun pohjoiset vihurit pyyhkivät jäätelejä\npitkin ja ilma on täynnä lenteleviä lumihiutaleita eikä kukaan uskalla\npistää nokkaansa lumimajan ovesta ulos, on sopivin hetki kertoilla\ntarinaa Keeshistä, joka kylän kurjimmasta _iglusta_ nousten kohosi\nvallan ja kunnian kukkuloille.\n\nHän oli vilkas ja älykäs poikanen, niin alkaa tarina, terve, väkevä ja\nnähnyt kolmetoista aurinkoa, niinkuin eskimoilla vuosia lasketaan.\nSillä joka talveksi jättää aurinko maan pimeään, mutta seuraavana\nvuonna nousee uusi aurinko valaisemaan, niin että he ulkonakin voivat\nnähdä toisensa kasvoista kasvoihin. Keeshin isä oli ollut kylän\nkuuluisimpia pyyntimiehiä, mutta oli saanut surmansa eräänä\nnälkäkautena yrittäessään väkensä hengenpitimiksi surmata ison\njääkarhun. Innoissaan hän antautui käsirysyyn karhun kanssa, joka\nmahtavassa syleilyssään murskasi hänen luunsa; mutta petokin sai\nkamppauksessa loppunsa ja pelasti rasvoillaan kyläläiset\nnälkäkuolemasta. Keesh oli hänen ainoa poikansa ja eleli isän kuoleman\njälkeen yksin äitinsä kanssa. Mutta ihmiset ovat nopeita unohtamaan, ja\nniinpä isänkin uroteko pian unohdettiin. Ja kun Keesh oli vielä\npoikanen ja hänen äitinsä vain naiseläjä, niin joutuivat hekin pian\nunhoon ja elelemään kylän kehnoimmassa lumiinajassa.\n\nEräänä iltana oli sitten neuvottelu kylän päällikön, Klosh-Kwanin\nisossa _iglussa_; ja silloin näytti Keesh kaikkien läsnäolijain\nihmetykseksi, mikä jalo veri virtasi hänen suonissaan. Äijän\narvokkuudella hän nousi miesjoukossa puhumaan, odoteltuaan, että äänten\nhälinä asettuisi. Ja hänellä oli rohkeita valituksia esitettävänä.\n\n\"On totta, että lihaa annostellaan minullekin ja minun väelleni\",\nhuomautti hän. \"Mutta useimmiten se liha on vanhaa ja sitkeätä ja ylen\nkummallisesti täynnä pelkkiä luita.\"\n\nTuo puhe löi hämmästyksellä kaikki metsästäjät, niin harmaapäät ja\ntutisevat kuin nuoretkin ja vikkelät. Ennen kuulumatontahan oli, että\ntuollainen nulikka rohkeni nousta puhumaan partasuun miehen tavalla --\nja syytää vielä moisia sanoja heille vasten naamaa!\n\nMutta hämmentymättä ja vakaasti jatkoi Keesh: \"Koska tiedän, että\nisäni, Bok, oli suuri metsästäjä, rohkenen puhua tällä tapaa. On\nsanottu, että Bok toi kotiin aina enemmän lihaa kuin kaksi muuta\nparasta metsästäjää yhteensä, että hän omin käsin jakoi saaliinsa ja\npiti omin silmin huolta siitä, että vanhinkin kylän ukoista ja eukoista\nsai aina kohtuullisen annoksensa.\"\n\n\"Heh, heh, kuulkaapas tuota!\" huusivat miehet. \"Viskatkaa se nulikka\nulos!\" -- \"Viekää vauva nukkumaan!\" -- \"Onkos ennen kuultu, että\npiimäsuu nousee puhumaan miesten ja harmaapartojen joukossa!\"\n\nKeesh odotteli tyynesti, kunnes melu oli tauonnut.\n\n\"Sinulla on eukko, Ugh-Gluk\", hän sanoi, \"ja hänen puolestaan sinulla\non oikeus puhua. Ja niin on sinullakin, Massuk, ja vanha äiti lisäksi,\nja heidän puoltansa on sinun sallittu pitää. Minun äidilläni ei ole\nmuita puoltajia kuin minä; ja sen vuoksi saan minäkin nyt puhua. Kuten\nsanoin, on oikein ja kohtuullista, että minä, joka olen Bokin poika --\nhänen, joka menetti henkensä kylälle lihaa hankkiessaan --, ja Ikeega,\njoka on minun äitini ja hänen leskensä, saamme osamme lihoista niin\nkauan kuin heimolla on lihaa syötävänä. Minä, Keesh, Bokin poika, olen\npuhunut.\"\n\nHän istahti alas ja kuunteli kerkein korvin sitä vastalauseiden ja\nsuuttumuksen virtaa, joka seurasi hänen sanojaan.\n\n\"Että meidän pitääkin kuulla pojanvekaran puhuvan neuvoskunnassa\",\nmurisi vanha Ugh-Gluk.\n\n\"Saavatkos sylivauvat nousta opettamaan, mitä meidän tulee tehdä?\"\nhaastoi Massuk kovin harmistuneena. \"Pitääkö miesten ottaa neuvoja\nnälissään parkuvan kakaran suusta?\"\n\nYleinen närkästys kohosi kiehumapisteeseen. Keesh komennettiin kotiinsa\nnukkumaan, häneltä uhattiin lopettaa lihansaanti kokonaan, jopa\nluvattiin peitota hänen selkänahkansakin moisen röyhkeyden vuoksi.\nKeeshin silmät alkoivat välkkyä ja tummat veret kohota hänen ihonsa\nalle. Keskellä toisten huutoa hän hypähti uudestaan pystyyn.\n\n\"Kuulkaa minun sanojani, oi miehet!\" hän huusi. \"Koskaan älköön minun\nääntäni enää kuultako neuvostossa, ennenkuin miehet itse saapuvat\nluokseni sanomaan: 'Hyvin teit puhuessasi, Keesh; meidän toivomuksemme\non, että jälleen nouset puhumaan meille!' Kuulkaa siis nyt, oi miehet,\nminun viimeinen sanani. Bok, minun isäni, oli suuri metsästäjä. Minä,\nhänen poikansa, lähden myös itse pyytämään sitä lihaa, minkä syön. Ja\nolkoon kaikkien tietona, että se liha, jonka minä kaadan, on tuleva\noikeudenmukaisesti jaetuksi. Älköön yksikään leski ja heikko lapsi ja\nikäkulu ukko saako aihetta itkeä iltaisin ruoan puutteesta, samalla\nkuin väkevät miehet voihkivat ylensyömisen takia. Ja täst'edes\nlangetkoon häpeä niiden väkevien miesten ylle, jotka syövät liiaksi.\nMinä, Keesh, Bokin poika, olen tämän sanonut!\"\n\nPilkkanaurua ja hoilotuksia kuului hänen jälkeensä, kun hän asteli\n_igluansa_ kohti, mutta hän puri hampaansa yhteen eikä vilkunut\noikealle eikä vasemmalle kulkiessaan.\n\nHuomenissa hän lähti kulkemaan sitä rajaviivaa pitkin, jossa jää ja\nmeri yhtyvät. Ne, jotka näkivät hänen menonsa, huomasivat, että hänellä\noli aseinaan jousi ja aimo joukko luukärkisiä nuolia, ja olallaan hän\nkantoi isävainajansa isoa metsästyskeihästä. Ja kylässä syntyi sen\njohdosta suuri riemu ja ilonpito. Sillä eihän oltu vielä koskaan\nkuultu eikä nähty, että hänen iässään poikaset olisivat lähteneet\nmetsästämään, ja päälle päätteeksi aivan yksin. Vanhukset pudistelivat\nharmaita päitään ja murahtelivat pahoja ennustuksia partaansa, ja\nkaikki naiset säälittelivät Ikeegaa, joka istui murheellisena ja\nkalpeakasvoisena ruumistaan huojutellen lumimajansa ovella.\n\n\"Kyllä hän vielä ennen iltaa palaa\", lohduttelivat he äitiä.\n\n\"Antaa hänen mennä; se on hyväksi opiksi\", sanoivat metsästäjät. \"Kyllä\nhän kohta palaa ja oppii olemaan kauniisti ja paremmin hillitsemään\nsiivottoman suunsa.\"\n\nMutta kului päivä ja toinenkin, ja kolmantena nousi kova pohjoispuhuri,\nmutta Keeshiä ei vain kuulunut kotiin. Ikeega repi hiuksiansa ja\nmustasi hylkeenrasvan noella kasvonsa murheensa merkiksi; ja kaikki\nnaiset alkoivat katkerasti moitiskella miehiä siitä, että nämä olivat\nkovuudellaan ajaneet poikaparan varmaan kuolemaan; ja miehet\nkuuntelivat äkäpäissään ja tuppisuina, varustautuen lähtemään ruumista\netsimään kohta myrskyn tauottua.\n\nVarahin seuraavana aamuna Keesh kuitenkin taarusteli omin jaloin\nkotikylään. Mutta hän ei tullut salaa eikä häveten. Hänen selässään\nriippui runsas kantamus vastapyydetyn saaliin tuoretta lihaa. Hänen\njalannousunsa oli arvokasta ja hänen puheessaan oli mahtipontisuutta.\n\n\"Lähtekää, oi miehet, koirien ja rekien kera ja seuratkaa jälkiäni\npäivämatkan päähän\", hän sanoi. \"Perillä tapaatte paljon lihaa jäällä\n-- emokarhun ja kaksi puolikasvuista penikkaa.\"\n\nIkeega oli ilon hurmioissa poikansa palaamisesta, mutta tämä torjui\nmiehen arvokkuudella hänen hyväilynsä sanoen: \"Laita ruokaa, Ikeega,\njotta saamme syödä. Ja sitten minä käyn makuulle, sillä olen väsynyt.\"\n\nJa hän kävi sisään _igluun_ ja söi lujasti ja nukkui sitten yhtä päätä\nvuorokauden umpeensa.\n\nPaljon syntyi kylässä epäilyjä ja arveluja pojan puheen johdosta.\nJääkarhun kimppuun on aina vaarallista käydä, mutta kolmin verroin\nvaarallista on ahdistaa pentujansa puolustavaa emokarhua. Miehet eivät\nvoineet uskoa, että tuo nulikka Keesh olisi, aivan omin apuinsa,\nsuorittanut niin ihmeellisen suurteon. Mutta naiset puhua pajattivat\nsiitä paljosta tuoreesta lihasta, minkä poika oli selässään kantanut\nkotiin, ja se oli kylliksi pätevä todistuskappale kumoamaan miesten\nepäilykset. Niinpä nämä viimein lähtivät matkaan muristen happamesti\npartaansa, että jos nulikka todellakin oli kaatanut karhut, niin oli\nhän ainakin varmasti jättänyt lihat paloittelematta. Sillä pohjan\nperillä se on oitis toimitettava kohta saaliin kaatamisen jälkeen. Jos\nsen unohtaa, niin elukanruho jäätyy jääkimpaleeksi, johon terävinkään\npuukko ei pysty, ja kolmisatanaulaista jäätynyttä karhunruhoa ei ole\nniinkään leikin asia saada rekeen nostetuksi ja kotiin kiskotuksi.\nMutta perille tullessaan he eivät ainoastaan nähneet, että saalis\ntodellakin oli saatu, vaan että Keesh oli kokeneen metsästäjän tavoin\nleikannut ruhot neljäksi kappaleeksi ja irroittanut sisälmykset.\n\nSiten alkoi Keeshin salaperäinen sankariura, joka kävi sitä\nmerkillisemmäksi, mitä enemmän päiviä kului. Jo seuraavalla\npyyntiretkellään hän tappoi melkein täysikasvuisen nuoren karhun, ja\nsitä seuraavalla ison vanhan uroskarhun ja tämän naaraan. Hän viipyi\ntavallisesti pyyntiretkellään kolme tai neljä päivää, vaikka usein hän\nsaattoi olla matkallaan viikonkin verran. Aina hän kieltäytyi ottamasta\nketään mukaansa, ja siitäkös varsinkin ihmiset saivat ihmettelyn\naihetta. \"Kuinka hän oikein saakaan tuon toimeen?\" udeltiin\ninnokkaasti. \"Hänellähän ei koskaan ole edes koiraakaan muassa, ja\nkoirista on sentään aina suuri apu.\"\n\n\"Minkä vuoksi sinä pyydät ainoastaan karhuja?\" rohkeni Klosh-Kwan\nkerran kysyä.\n\nMutta Keesh antoi osuvan vastauksen. \"On tunnettu asia, että karhuista\nsaa eniten lihaa\", hän sanoi.\n\nKylällä alettiin höpistä noituudesta. \"Hän käyttää varmaankin pahoja\nhenkiä apunaan\", arvailivat moniaat, \"ja siksipä hän saakin aina niin\nrunsaan saaliin. Sillä kuinkas tämä kaikki muuten olisi mahdollista,\nilman pahojen henkien myötävaikutusta?\"\n\n\"Ehkäpä ne henget eivät olekaan pahoja, vaan hyviä henkiä\", sanoivat\ntoiset. \"Tiedetäänhän, että hänen isävainajansa oli suuri metsästäjä.\nKukaties isän henki pyytelee nyt riistaa pojan apuna ja opettaa hänelle\nkaikki mainiot taitonsa ja keinonsa. Kuka tietää?\"\n\nKaikesta huolimatta Keeshin hyvää riistaonnea jatkui, ja\nhuonompionnisilla metsästäjillä oli usein aika urakka, kun he kiskoivat\nhänen kaatamaansa saalista kotiin. Ja saaliinjaossa hän aina oli\noikeudenmukainen. Samoin kuin ennen isänsä piti hänkin tarkoin huolta\nsiitä, että kaikkein vaivaisimmatkin vanhat ukot ja eukot saivat\nrunsaan osansa, ja itselleen hän ei himoinnut sen enempää kuin ruumiin\ntarvis vaati. Ja tämän hänen oikeudenmukaisuutensa ja hänen\nmainion pyyntionnensa perusteella alkoi koko heimo kohdella häntä\nkunnioittavasti; ja alkoi jo kuulua puheita, että hänestä tehtäisiin\nvanhan Klosh-Kwanin jälkeen kuningas. Kaikki odottivat ikävöiden nuorta\nsankaria saapuvaksi heimon neuvottelukokouksiin, mutta hän ei koskaan\ntullut, ja miehiä hävetti pyytääkään häntä.\n\n\"Minulla on mielessä rakentaa uusi _iglu_\", sanoi hän eräänä päivänä\nKlosh-Kwanille ja toisille vanhemmille miehille. \"Siitä pitää tulla iso\n_iglu_, jossa Ikeegan ja minun on mukava asua.\"\n\n\"Vai niin\", myönsivät toiset ja nyökkäsivät arvokkaasti.\n\n\"Mutta siihen ei minulla ole aikaa. Minun virkanani on metsästäminen,\nja se vie minulta kaikki päivät. Siispä on oikein ja kohtuullista, että\nkaikki ne kylän miehet ja vaimonpuolet, jotka syövät minun hankkimaani\nlihaa, rakentavat minulle _iglun_.\"\n\nNiin sitten tehtiinkin, ja _iglusta_ syntyi niin avara ja uljas, että\nse voitti itse Klosh-Kwanin asumuksen. Keesh muutti siihen äiteineen,\nja ensi kerran miehensä kuoltua Ikeega nyt vasta pääsi paremmille\noloille. Eikä hänellä ainoastaan ollut yllin kyllin ruoanpuolta aina\nmajassaan, vaan hänen poikansa kunniahohteesta osui säteitä häneenkin;\nja häntä ruvettiin kunnioittamaan kylän arvokkaimpana naisena, ja\nkaikki muut vaimot juoksivat hänen luonaan neuvoa kysymässä ja hänen\nviisauteensa turvaten, kun väittelyä syntyi heidän keskuudessaan tai\nnaisten ja miesten välillä.\n\nMutta tuo Keeshin salaperäinen pyyntionnipa ei enää antanut toisille\nmiehille siunaamankaan rauhaa. Eräänä päivänä Ugh-Gluk syytti häntä\njulkisesti ja vasten silmiä noituudesta.\n\n\"Kylällä puhutaan\", sanoi hän kateellisesti, \"että sinä metsästät\npahojen henkien avulla, minkä vuoksi sinulla aina onkin hyvä onni\nmatkassasi.\"\n\n\"Eikös hankkimani liha sitten kelpaa?\" kuului Keeshin vastaus. \"Onko\nkylässä kukaan vielä sairastunut sen syömisestä? Mistä sinä tiedät sen\nnoituudella saaduksi? Vai arveletko vain salaa sen muka syyksi, siksi\nettä kadehdit minun onneani?\"\n\nJa se tukkesi Ugh-Glukilta suun, ja hän marssi nolona matkoihinsa,\nnaisten nauraessa hänelle. Mutta illalla pidettiin neuvostossa puhetta\npitkälti, ja päätökseksi tuli, että Keeshin kintereille pantaisiin\nvakoojia ottamaan selvää hänen pyyntitavastaan. Kun hän siis\nseuraavalla kerralla lähti taas matkaan, painoi kaksi nuorta virkeää\nmetsästäjää, Bim ja Bawn, hänen jäljestään pitäen tarkoin huolta siitä,\nettei hän hoksaisi heitä. Viiden päivän perästä he palasivat, silmät\nvielä ihan pullollaan päässä ja kielet väpättävinä kaikesta näkemästään\nja kokemastaan. Miesten neuvosto kutsuttiin nopeasti koolle\nKlosh-Kwanin majaan, ja Bim aloitti kertomuksensa.\n\n\"Ah, hyvät veljet! Kuten meitä käskitte, lähdimme me samoamaan Keeshin\njäljestä pitäen tarkkaa huolta siitä, ettei hän meitä keksisi. Jo\nensimmäisen matkapäivän puolimaissa hän pääsi ison koiraskarhun\njäljille. Se oli hyvin iso karhu!\"\n\n\"Sen isompaa ei ole koskaan nähtykään\", otti Bawn puheenvuoron. \"Mutta\nkarhullapa ei ollutkaan halua tapella, sillä se pyörähti vain ympäri ja\nalkoi hitaasti hölkytellä jäätä pitkin. Tämän me näimme rantapaasien\ntakaa, ja karhu tuli meitä kohti, ja Keesh tuli sen perässä, ja hyvin\npelkäämätön hän oli. Hän karjui äkäisesti karhulle ja heilutteli\nkäsivarsiaan ja piti kovaa melua. Silloin karhukin viimein suuttui,\nnousi takajaloilleen ja ärjyi. Mutta Keesh asteli suoraan karhua\nkohti.\"\n\n\"Niin oikein\", ehätti Bim väliin. \"Suoraa päätä karhua kohti Keesh\nastui. Ja karhu rupesi häntä tavoittamaan, ja silloin Keesh lähti\nkäpälämäkeen. Ja juostessaan hän pudotti pienen pyöreän pallon jäälle.\nJa karhu pysähtyi sitä haistelemaan ja sitten nielaisi sen. Ja Keesh\njuoksi yhtämittaa ja pudotteli juostessaan pieniä pyöreitä palloja, ja\nkarhu nielaisi ne kaikki samaan menoon.\"\n\nKuului ihmetyksen ja epäilyn huutoja, ja Ugh-Gluk lausui julki\nepäuskonsa.\n\n\"Mutta mepäs näimme sen omin silmin\", vakuutti Bim.\n\nJa Bawn yhtyi häneen: -- \"Niin, omin silmin me näimme sen. Ja tätä\nmenoa jatkui, kunnes karhu yht'äkkiä nousi pystyyn takajaloilleen ja\nkarjui tuskasta ja pieksi etukäpälillään hurjasti ilmaa. Ja Keesh kulki\nsen edellä jäällä turvallisen välimatkan päässä. Mutta karhupa ei\nhänestä enää välittänytkään, vaan valitteli vain kipuaan, minkä nuo\npienet pyöreät pallot olivat antaneet sille.\"\n\n\"Ah niin, kovatpa kivut sillä oli\", keskeytti Bim. \"Sillä se rupesi\nkynsimään vatsaansa ja hyppeli jäällä hullunkurisesti kuin pieni\nkoiranpenikka, mutta sen kovasta ärjynnästä ja valittamisesta näki\nselvään, ettei tuo suinkaan ollut leikkiä. Sellaista näkyä en ole\nkoskaan nähnyt.\"\n\n\"Niin, ei ikinä ole nähty sellaista näkyä!\" kävi Bawn jälleen\nvuorostaan kiinni jutun juoneen. \"Ja ajatelkaapas, että se oli niin iso\nkarhu.\"\n\n\"Noituutta\", murahti Ugh-Gluk.\n\n\"Enpä tiedä\", sanoi Bawn. \"Minä kerron teille vain, mitä näin omin\nsilmin. Ja hetken perästä alkoi karhu väsyä ja heiketä, sillä se oli\nhyvin iso ja raskas ja oli jo tanssinut koholla hurjasti kauan aikaa,\nja sitten se lähti jolkuttelemaan pitkin jäänreunaa, heilutellen\npäätänsä raskaasti puolelta toiselle ja istahtaen vähän päästä\nvaikeroimaan ja karjumaan. Ja Keesh seurasi koko ajan karhua, ja me\nseurasimme Keeshiä, ja sen päivän ja vielä kolme päivää me seurasimme\nhäntä. Karhu heikkeni yhä eikä lakannut hetkeksikään parkumasta\nkipuaan.\"\n\n\"Mutta noituuttahan sen täytyi olla!\" huudahti Ugh-Gluk. \"Varmasti se\noli noituutta!\"\n\n\"Saattoi olla.\"\n\nJa sitten Bim vuorostaan ryhtyi kertomaan. \"Karhu kulki koko ajan,\nmilloin sinne, milloin tänne, edes ja takaisin tai piirtäen omia\njälkiään kehässä, niin että lopulta se joutui aivan lähelle sitä\nkohtaa, missä Keesh oli ensiksi sen kohdannut. Silloin oli karhu jo\naivan näännyksissä eikä jaksanut enää sen kauemmaksi, niin että Keesh\nsaattoi tulla aivan sen luo ja keihästää sen kuoliaaksi.\"\n\n\"Entäs sitten?\" kysyi Klosh-Kwan.\n\n\"Sitten me jätimme Keeshin nylkemään karhua ja kiiruhdimme tänne\nkertomaan uutista karhun kaatamisesta.\"\n\nJa sinä iltapäivänä sai naisväki lähteä kiskomaan karhunlihoja kotiin,\nsillä miehet jäivät kokoon neuvoa pitämään. Kun Keesh saapui kotiin,\ntuli lähettiläs kutsumaan häntä neuvoston eteen. Mutta hän lähetti\nsanan, että hän oli nälissään ja väsyksissä -- ja että hänen _iglunsa_\noli iso ja sinne mahtui monta henkeä.\n\nJa uteliaisuus oli miehissä niin suuri, että koko neuvosto, Klosh-Kwan\netunenässä, lähti Keeshin _igluun_. Hän oli syömässä, mutta nousi ja\notti vieraat arvokkaasti vastaan ja istutti heidät tulisijan ympärille\narvon mukaisessa järjestyksessä. Ikeega oli samalla ylpeä ja hämillään\ntästä kunniasta, mutta Keesh oli aivan levollinen.\n\nKlosh-Kwan toisti, mitä miehet olivat Bimiltä ja Bawnilta kuulleet, ja\nkysyi lopuksi ankaralla äänellä: \"Tämän johdosta vaadimme sinulta\nselitystä metsästystavastasi, oi Keesh. Käytätkö sinä noituutta\napunasi?\"\n\nKeesh katsahti ylös ja hymyili: \"Noituuttako -- ah, ei, oi Klosh-Kwan.\nPoikien ei ole lupa ottaa oppia noidilta, enkä minä noitia tunne. Minä\nolen vain keksinyt keinon, jolla jääkarhun saa helposti tapetuksi,\nsiinä kaikki. Älykeino se saattaa olla, ei noitakeino.\"\n\n\"Entä voikos kuka hyvänsä sitä käyttää?\"\n\n\"Kuka hyvänsä.\"\n\nSeurasi pitkä, hiiskumaton hiljaisuus. Miehet vilkuilivat toisiaan\nsilmiin, ja Keesh jatkoi syöntiään.\n\n\"Ja... ja... tahdotko sinä kertoa meille sen, oi Keesh?\" kysyi\nKlos-Kwan vihdoin värisevällä äänellä.\n\n\"Mikäpäs kertoessa.\" Keesh lakkasi imemästä lapaluuta ja nousi ylös.\n\"Se on aivan yksinkertainen juttu. Katsokaas.\"\n\nHän otti nurkasta pitkän, ohuen valaanhetulan suikaleen ja näytti sitä\nheille. Sen molemmat päät olivat terävät kuin neulankärjet. Hän kääri\nsuikaleen sievästi kerälle, kunnes se peittyi hänen suljettuun\nkouraansa. Sitten hän äkkiä aukaisi kämmenensä, ja suikale ponnahti\njälleen suoraksi. Sen jälkeen hän otti palasen jäätynyttä valaanrasvaa.\n\n\"Kas näin\", hän sanoi, \"minä otan palasen valaanrasvaa ja kaivan sen\nontoksi. Sitten kierrän valaanhetulasuikaleen keräksi ja työnnän sen\nonteloon ja lopuksi panen toisen rasvakimpaleen kanneksi. Ulkoilmassa\nse jäätyy pieneksi pyöreäksi palloksi. Karhu nielaisee pienen pyöreän\npallon, rasva sulaa sen vatsassa, valaanhetula kimmahtaa auki kerältä,\nja sen terävät päät työntyvät karhun vatsan seiniin, karhu käy siitä\nhyvin kipeäksi, ja kun karhu on hyvin kipeä, silloin on helppoa surmata\nse keihäällä. Se on varsin yksinkertaista.\"\n\nJa Ugh-Gluk sanoi \"Uh!\" ja Klosh-Kwan sanoi \"Ah!\" Ja kaikki muutkin\nsanoivat jotakin omalla tavallaan, ja kaikki ymmärsivät asian.\n\nJa tällainen oli tarina Keeshistä, joka ammoin sitten eli Pohjoisen\nJäämeren kaltailla. Koska hän käytti älykeinoja eikä noitakeinoja,\nkohosi hän kurjimman _iglun_ asujainesta heimonsa päämieheksi, ja koko\nhänen elämänsä aikana -- niin kerrotaan -- oli kaikilla hyvät päivät,\neikä heikkojen eika vanhojen tarvinnut iltaisin valittaa ruoan\npuutetta.\n\n\n\n\nLUOTTAMUSTOIMI.\n\n\nKiinnitysköydet olivat irroitetut ja _Seattle N:o 4_ höyrysi verkalleen\nlaiturin kupeelta reitille. Sen kannella oli rahti- ja matkatavaraa\nkorkeina röykkiöinä, joiden lomitse kihersi kuin muurahaista\nintiaaneja, koiria ja koiranajajia, kauppiaita, prospäkkäreitä ja\nkotiinsa palaavia kullankaivajia. Hyvä osa Dawsonin kaupunkia oli\nlappanut laiturille hyvästelemään lähtijöitä. Kun siltalauta vedettiin\nsisään ja höyrylaiva käänsi kokkansa virralle päin, kohosi\nhyvästijättöjen melu korvia huumaavaksi myrskyksi. Vasta nyt\nyhdennellätoista hetkellä rupesi yksi ja toinen muistamaan, että olihan\nsitä oikeastaan asioitakin uskottavana lähtijäin tai jäljellejäävien\ntoimitettavaksi, ja innostui karjumaan sanomiaan yhä levenevän\nvälimatkan poikki. Louis Bondell, joka tähän saakka oli toisella\nkädellään hyväillyt kellertäviä viiksiään ja toisella laiskasti\nhuiskuttanut laituriyleisölle, sai äkkiä päähänsä jotakin tärkeätä ja\nhypähti partaan luo.\n\n\"Halloo, Fred!\" hän mylvi. \"Fred, halloo!\"\n\n\"Fred\" puski mahtavalla hartiaparilla edessään seisovaa tiheää\nihmiskihermää vastaan ja koetti päästä eturiviin kuullakseen Louis\nBondellin viestiä. Jälkimmäinen kävi turhasta ponnistuksesta ihan\npunaiseksi -- ja yhä leveni välimatka veden poikki.\n\n\"Hei, kapteeni Scott, kuulkaahan!\" huusi hän komentosillalle päin.\n\"Pysäyttäkää laiva!\"\n\nKonetelegrafi helisi ja iso potkuri kävi pyörimään vimmatusti\nvastakkaiseen suuntaan, pysähtyen sitten äkisti. Tätä suotuisaa\ntilaisuutta käytti sitten koko muu kansi- ja laituriyleisö hyväkseen\nkiljuakseen vielä kerran viimeiset, lopulliset ja kaikkein kimakimmat\njäähyväisensä. Entistä toivottomampia olivat Louis Bondellin\nponnistelut saada äänensä kuuluviin. _Seattle N:o 4_ pyörähti ilman\npotkurinsa apua virran vietäväksi, niin että kapteeni Scottin täytyi\npanettaa jälleen höyryä koneisiin. Sitten hänen päänsä hävisi\nkarttahuoneen akkunasta, mutta ilmestyi hetken kuluttua uudelleen\nnäköpiiriin iso tömyri huulillaan.\n\nKapteeni Scottilla oli muutenkin mainio ääni, ja hänen nyt\nlennättämänsä mylvähdyksen \"Suu poikki!\" olisi luullut kuuluvan aina\nHirvenpäävuoren huipulle ja Klondike Cityyn saakka. Ei ihmettä, että\näänten tohina äkkiä vaikeni.\n\n\"No, mitä vietävää sinulla oli asiata?\" kysyi kapteeni Louis\nBondellilta.\n\n\"Huutakaa Fred Churchillille -- hän seisoo tuolla rantapenkereellä --\nettä hän menisi Macdonaldin luo. Tämän kassakaapissa on pieni\nkäsilaukku -- se kuuluu minulle. Käskekää hänen ottaa se mukaansa,\njotta perin sen häneltä Seattlessa.\"\n\nJuhlallisen hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott lennätti tömyristä\nrannalle seuraavan virallisen tiedonannon:\n\n\"Hei, Fred Churchill -- sinun pitää mennä Macdonaldin luo -- hänellä on\nkassakaapissaan -- pieni käsilaukku -- hyvin tärkeä -- kuuluu Louis\nBondellille! Ota se mukaasi tullessasi! Käsititkö?\"\n\nChurchill huiskutti kättään merkiksi, että hän oli käsittänyt. Ja,\ntotta puhuen, jos kauppias Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä\nolevan puotinsa akkunan, olisi hänenkin täytynyt käsittää se.\nHyvästelykohina alkoi uudelleen, telegrafi helisi ja _Seattle N:o 4_\nkääntyi alaspäin Yukon-virran kuljetettavaksi. Bondell ja Churchill\nviuhtoivat vimmatusti hyvästiä viimeiseen saakka.\n\nTämä sattui juhannusaikaan. Saman vuoden syksyllä kääntyi _W.H. Willis_\nvuorostaan samaa reittiä alaspäin, kannellaan kaksisataa kotiin\npyrkivää toivioretkeläistä. Niiden joukossa oli Fred Churchill. Hänen\nhytissään, valtavan vaatenyytin keskelle kätkettynä, oli Louis\nBondellin käsilaukku. Se oli pieni vankka nahkakapine, jonka raskas\npaino hermostutti Churchillia joka kerta kun hänen täytyi etääntyä\nsiitä. Viereisessä hytissä majailevalla naapurilla oli aivan\nsamanlaisessa vaatenyytissä viidentoista kilon painoinen\nkultahiekkapussi, ja molemmat miehet vuorottelivat vartiota\naarteittensa lähettyvillä. Kun toinen meni ruokasaliin syömään, istui\ntoinen telttatuolilla hyttikäytävässä, vuoroon vilkuillen molempiin\nvierekkäisiin oviin, vuoroon lueskellen neljän kuukauden vanhoja\nsanomalehtiä. Sama juttu uudistui, kun jommankumman teki mieli käydä\nvirkistämässä sieluansa pelipöydässä.\n\nTaivaanmerkit tiesivät aikaista talvea, ja siksipä olikin kiihkeimpänä\nkysymyksenä, jota pohdittiin aamuhämärästä iltahämärään ja\niltahämärästä aamuhämärään, selvittäisiinkö matkasta kunnialla ennen\nvirran jäätymistä vai tulisiko pakko jättää höyrylaiva oman onnensa\nnojaan ja tarpoa jalkaisin jäätä pitkin. Mielialaa eivät suinkaan\nkohottaneet ikävät viivytykset. Kahdesti vanhat kattilarämät särkyivät\nja korjattiin omin avuin, ja kummallakin kerralla putoili taivaalta\nvaroittavia lumihaituvia. Yhdeksään kertaan sai _W.H. Willis_ yrittää\nkelvottomilla koneillaan Viidensormen-koskista alas, ja kun kymmenes\nkerta viimein onnistui, oli aika jätättänyt neljä päivää. Sitten\naskarrutti mieliä varsin kuumeinen kysymys: tavattaisiinko\n_Flora_-laiva odottelemassa matkustajia Laatikkokanjoonin suulla.\nVesimatka Laatikkokanjoonin suulta Valkoisenhevosen-koskien niskaan oli\nmahdoton höyrylaivoille, jonkavuoksi matkustajain täytyi edellisen\nkohdalle tultua nousta laivasta ja patikoida jalan jälkimmäiseen\nkohtaan. Koko maassa ei vielä ollut puhelinta, joten odottelevalle\n_Floralle_ ei voitu tiedoittaa, että _Willis_ oli tulossa, vaikka neljä\npäivää myöhästyneenä.\n\nKun _W.H. Willis_ viimein puski Valkoiseenhevoseen, saatiin kuulla\n_Floran_ odotelleen kolme vuorokautta yli määräajan ja sitten lähteneen\nvasta neljä vaivaista tuntia takaperin. Samoin ilmoitettiin, että\n_Flora_ viipyisi Tagish Postissa sunnuntai-aamuun kello yhdeksään\nsaakka. _Willisin_ laivakello näytti tällöin neljää lauantain\niltapäivällä. Toivioretkeläiset rummutettiin yleiseen kokoukseen.\nKansilastissa oli uusi poliisikanootti Bennettjärven kärjessä olevan\nvartion tarpeeksi. Se päätettiin hätälain voimalla ottaa käytettäväksi\nja perille vietäväksi. Sitten tarvittiin kaksi vapaaehtoista yrittämään\nkanootilla kilpajuoksua _Floran_ kanssa. Tarjokkaita ilmoittautui\nkaksikymmentä, niiden joukossa aina innokas Fred Churchill. Vasta\nperästäpäin hän tuli muistaneeksi Bondellin käsilaukun ja katui\nhätäisyyttään, toivoen, ettei hän tulisikaan valituksi. Mutta kun mies\non tullut kuuluksi korkeakoulunsa jalkapalloseuran kapteenina ja\natleettiklubin puheenjohtajana, etevänä koiranajajana ja innokkaana,\nvaikkeikään onnekkaana kullankaivajana -- ja ennen kaikkea seurueen\nleveimmän hartiaparin omistajana, niin oli hänen mahdotonta välttää\nsellaista kunniaa. Yksimielisesti kokous valitsi hänet ja erään\njättimäisen saksalaisen, Nick Antonsenin.\n\nKun retkeläisten pääosa lähti, kanootti etumaisten olkapäillä,\nmarssimaan siltalautaa pitkin maihin, juoksi Churchill hyttiinsä. Hän\npurki vaatenyyttinsä lattialle ja etsi käsiinsä Louis Bondellin\nkallisarvoisen käsilaukun, aikoen uskoa sen naapurihytin asukkaan\nperille toimitettavaksi. Mutta sitten iski häneen ajatus, ettei laukku\nollutkaan hänen omaisuuttaan ja että hänellä ei ollut oikeutta\nluovuttaa sitä hallustaan. Sitten talsi hänkin kiireen joutua maihin;\nhän viipotti laukkua vapaassa kädessään ja ihmetteli usein, eikö se\ntosiaankaan ollut viittätoista kiloa raskaampi.\n\nPuoli viiden ajoissa iltapäivällä molemmat valitut sanansaattajat\nlähtivät matkaan. Kolmenkymmenenmailin kivalossa kävi siksi vuolas\nvirta, että he vain harvoin pääsivät melomaan venettä. Matkanteko\nkävi enimmäkseen siten, että molemmat miehet kiskoivat venettä\nhinausköydestä rantaa pitkin, kompastellen kivikossa, puskien tiheän\nrantapensaikon läpi ja usein kahlaten polvia tai vyötäisiä myöten\njääkylmässä vedessä. Kun tällä tapaa oli pahimmista portaista selvitty,\noli kiireen vilkkaa hypättävä jälleen veneeseen, tartuttava melaan ja\nsauvottava tai melottava viistoon raivoisan virran poikki toiseen\nrantaan, jossa alkoi taas sama peli. Se oli uuvuttavaa urakkaa.\nAntonsen ahersi jättiläisen voimin, itsepäisesti ja nurkumatta,\ntotellen toverinsa johtajaluonnetta. Koskaan he eivät pysähtyneet\nlepäämään. Eteenpäin, eteenpäin vain hellittämättä. Kirpeä tuuli\npuhalteli virran yli, pannen heidän kätensä palelemaan ja pakottaen\ntuolloin tällöin puremalla palauttamaan veren turtoihin sormiin.\n\nYöllä heidän täytyi luottaa kokonaan onneensa. Tuontuostakin livetti\njalka limaisessa rantalouhikossa ja vaatteet repeytyivät viidakossa,\njonka läpi heidän oli näkemättömin silmin puskettava. Ainakin kymmenen\nkertaa vene virran poikki pyrittäessä istui ajotukkeihin ja kellahti\nkumolleen. Ensimmäisellä kerralla sai Churchill sukeltaa puolentoista\nmetrin syvyyteen haratakseen käsilaukkua pohjasta. Siihen kului\nkallisarvoinen puolituntinen, ja vahingosta viisastuneena hän köytti\nsen varmasti veneen tuhdon alle. Niin kauan kuin kanootti kantoi, oli\naarre turvassa. Antonsen irvisteli laukulle ja rupesi aamupuolesta\ntekemään pilkkaa siitä, mutta Churchill ei alentunut selittelyihin.\n\nHeidän viivytyksistään ja onnettomuuksistaan ei tahtonut tulla\nloppuakaan. Muutamassa rajussa mutkassa, oikeassa koskipaikassa, he\nsaivat yrittää ylitse ainakin kaksikymmentä kertaa ja kahdesti kaataen\nveneen; se maksoi heille taas kaksi kallista tuntia. Tällä kohtaa\nrantakalliot kohosivat kuohuista äkkijyrkkinä melkoisen korkealle,\nsiinä he eivät voineet sauvoa eikä hinata ja meloista ei ollut juuri\nollenkaan apua väkevää virtaa vastaan. Joka yrityksellä he tempoivat\nniin, että sydämensä olivat haljeta, ja joka kerta kun mela nousi\nvedestä, painoi virta saman matkan takaisin. Pahimmassa ärjypaikassa he\nkuitenkin pelastuivat suoranaisen onnettomuuden avulla. Churchillin\nsauvoin livetti pohjassa ja vene heilahti hervottomasti rantapensaikkoa\nvastaan. Churchill hypähti itsekin sokeasti pensaikkoon, jossa hänen\njalkansa sai tukea kallionraosta. Tähän sopivaan ankkuripaikkaan\ntarrautuen hän piteli kiinni koskessa hyppelevästä kanootista, niin\nettä Antonsenkin pääsi maihin. Pidellen toisella kädellään kiinni\nalasriippuvista oksista he toisella kiskoivat kanootin ohi kinahmon,\nkunnes pääsivät tasaisemmalle rannalle aloittamaan jälleen väsyttävää\nhinaustyötä.\n\nAamun sarastaessa he olivat vielä kaukana Tagish Postista. Kello\nyhdeksän korvissa sunnuntai-aamuna he voivat kuulla _Floran_\nlähtövihellyksen. Ja kun he kymmenen aikaan sanomattoman uupuneina ja\nrähjäytyneinä raahautuivat kauppalan rantaan, saivat he nähdä vain\nsavupilven mutkan taakse häviävästä laivasta. Ratsupoliisin päällikkö\notti molemmat surkeat olennot hoiviinsa ja voi perästäpäin kerskua\nsyöttäneensä sinä sunnuntaina maailman kahta nälkäisintä kurjimusta.\nPöydästä noustuaan he kaatuivat märissä vaatteissaan uunin kupeelle ja\nnukahtivat heti sikeästi. Mutta kaksi tuntia myöhemmin Churchill nousi\nylös, tarttui Bondellin aarrelaukkuun, joka oli hänellä ollut\npäänalusena, potkaisi Antonseninkin hereille, ryntäsi alas rantaan\nkanootille ja alkoi painaa _Floran_ perään.\n\n\"Ei tiedä, mitä kaikkea sille voisi sattuakaan -- kattilanräjähdys tai\npotkurin murtuminen\", vastasi hän kapteeni Jonesin pidättelyihin. \"Minä\naion tavoittaa tuon proomun ja lähettää sen noutamaan jäljellejääneitä\npoikia.\"\n\nTagish-järvi kävi valkeina kuohuina, ja tavantakaa vene ryyppäsi koko\nlaidallaan vettä, niin että toinen mies sai ammentaa sitä toisen\nmeloessa. Selkäreittiä pitkin ei ollut ajattelemistakaan. Heidän täytyi\ntaasen turvautua rantaan, toinen kiskoen venettä olan yli käyvästä\nhinausköydestä, toinen sauvoen perästä. He kamppailivat myrskyä\nvastaan, joka paiskoi jäähyhmäistä vettä heidän vyötäisiinsä, usein\nleukaansa asti, usein korkealle pään ylikin. Tässä jäyhän ilottomassa,\nhenkeäsalpaavassa kamppailussa ei ollut siunaamankaan lepoa.\n\nIllan hämärtyessä he sitten tavoittivat _Floran_. Antonsen miltei\nkuorsasi seisaallaan. Churchill näytti peloittavalta hurjimukselta.\nJäätyneet vaatteenriekaleet löivät hänen paljasta ruumistaan vastaan.\nHänen kasvonsa olivat veristyneet ja turvoksissa neljänkolmatta tunnin\nhellittämättömästä ponnistuksesta, ja hänen kätensä olivat niin\nkohmettuneet, ettei hän saanut sormiaan taipumaan. Kirvelevillä\njaloillaan hän tuskin kykeni enää seisomaan.\n\n\"Te käännytte nyt paikalla takaisin Valkoiseenhevoseen!\" kähisi hän\n_Floran_ kapteenille. Kapteeni vannoi tekevänsä kaikkea muuta kuin\nsitä. Churchill oli itsepäinen, kapteeni jäykkäniskainen. Hän huomautti\nviimein, ettei palaamisesta ollut vähintäkään hyötyä, sillä ainoa\nDyeaan poikkeava valtamerihöyry, _Athenian_, lähtisi sieltä\ntiistai-aamuna, ja jos hän nyt pyörtäisi takaisin Valkoiseenhevoseen\nnoutamaan retkeläisiä, niin hän ei mitenkään enää tavoittaisi Dyeasta\nlähtevää laivaa.\n\n\"Mihinkä aikaan _Athenian_ lähtee?\" kysyi Churchill.\n\n\"Kello seitsemän tiistai-aamuna.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Churchill, suunnaten potkun kumarassa kuorsaavan\nAntonsenin kylkiluihin. \"Te palaatte siekailematta Valkoiseenhevoseen.\nMe kahden oikaisemme tästä Dyeaan pidättämään _Atheniania_.\"\n\nYhä torkkuva Antonsen vieritettiin takaisin kanoottiin, tietämättä edes\nmistä oli kysymys, ennenkuin jäinen ryöppy kääri hänet syleilykseensä\nja hän kuuli sysipimeästä Churchillin ärjäisyn:\n\n\"Mela käteen, mies! Vai haluatko mennä pohjaan?\"\n\nAamunsarastus tapasi heidät Villipeuran risteyksessä; myrsky oli\nalkanut asettua, mutta Antonsenista ei enää juuri ollut melojaksi.\nChurchill meloi veneen tyyneen rantaan, missä he nukahtivat.\nHerätyskellon asemesta hän kiersi käsivartensa päänaluksenaan\nkäyttämänsä laukun ympärille. Joka viides minuutti herätti hänet\nestyneen verenkierron synnyttämä polte käsivarressa; silloin hän\nvilkaisi kelloonsa ja kiersi jälleen toisen käsivartensa\nherätysasentoon. Kahden tunnin levon jälkeen hän kamppaili\nneljännestunnin Antonsenin turran ruumiin kanssa saadakseen sen\nhereille. Sitten taas jatkamaan matkaa. Bennett-järvi, kolmisenkymmenen\nmailin pituinen, oli tyyni kuin lokalätäkkö, mutta keskelle selkää\ntultuaan he saivat etelästä vastaansa lumituiskun, joka pieksi\nvedenpinnan valkoiseksi vaahdoksi. Tunnin toisensa jälkeen kesti samaa\nkamppailua kuin eilen Tagish-järvellä: rantoja kierrellen, sauvoen ja\nhinaten, jäiset kuohut aina korvissaan, kunnes hyväluontoinen\njättiläinen viimein tunnusti olevansa \"kuitti\". Churchill piiskasi\nhäntä työhön kuin orjavouti uhriaan; mutta kun toinen horjui veneen\nlaidalle ja uhkasi hukuttaa itsensä metrin syvyiseen veteen, paiskasi\ntoveri hänet pitkäkseen veneen pohjalle. Sen jälkeen sai Churchill\nraataa yksin ja päätyi järven toisessa päässä olevalle poliisiasemalle\nvaloisalla iltapäivällä. Hän yritti kiskoa Antonsenia ulos veneestä,\nmutta ei jaksanut. Hän kuunteli ruti uupuneen miehen raskasta\nhengitystä ja kadehti häntä ajatellessaan, mitä ponnistuksia hänellä\nitsellään oli vielä edessään. Antonsen sai jäädä tähän nukkumaan, mutta\nhänen täytyi kavuta pilviäpiirtävän Chilcoot-solan yli ja sieltä alas\nmerenrantaan. Nyt vasta hänelle todellinen työ alkoikin.\n\nChurchill kiskoi kanootin kuorsaavine lasteineen rantaa ylös, sieppasi\nBondellin laukun käteensä ja alkoi sitten hölkyttää ontuvaa\nkoiranlaukkaa poliisiasemalle päin.\n\n\"Rannalla on se teidän tilaamanne poliisipursi\", hän huusi\npäivystäjälle, joka tuli vastaamaan koputukseen. \"Ja sen sisällä tekee\nmies loppuaan. Ei se kuolemaksi ole, -- vähän väsymystä vain. Pitäkää\nhuolta hänestä. Min'en jouda viipymään. Hyvästi! Minun täytyy tavoittaa\n_Athenian_.\n\nMailin levyinen kannas erotti Bennett-järven Linderman-järvestä, ja jo\nalkaessaan sitä tarpoa viskasi väsymätön kulkija viime sanat olkansa\nyli. Se oli sangen surkeata matkantekoa, mutta hän puri hampaansa\nyhteen ja polki ja polki eteenpäin, ja unohti enimmän vaivansa\nkiroillessaan hankalaa kannettavaansa. Siitä oli sitten vastusta\nmelkein enemmän kuin voi sietää! Hän heilutti laukkua vuoroon toisessa\nkädessään, vuoroon toisessa. Hän koetti pidellä sitä kainalossaan. Hän\nheitti sitä kannattelevan käden toisen olan yli, mutta juostessa se\nkirottu kapine iski ja paukutti kipeästi selkään. Hän tuskin jaksoi\nsitä enää pidelläkään turvonneilla ja kirvelevillä sormillaan, ja\nmonesti se putosi maahan. Kerran hänen siirtäessään sitä levähtäneeseen\nkäteen se pahus putosi hänen kipeille varpailleen, niin että hän lensi\nälähtäen nenälleen.\n\nKannaksen toiselle puolelle tultuaan hän osti sikäläiseltä kauppiaalta\nvanhat selkärepun hihnat ja kääräisi Bondellin laukun selkäänsä. Sieltä\nhän myöskin otti venekyydin kuuden mailin matkalle Linderman-järven\ntoiseen päähän, jonne hän saapui kello neljä iltapäivällä. _Athenianin_\noli määrä lähteä Dyeasta kello seitsemän seuraavana aamuna. Dyeaan oli\nmatkaa kahdeksankolmatta mailia, ja keskivälillä kohosi korkea\nChilcoot-sola. Vasta tämän valtavan vuorenkeilan eteen tultuaan hän\nensi kerran tajusi olevansa väsyksissä. Hän ryömi ja kapusi kuin krapu\näkkijyrkkää rinnettä ylöspäin. Jokainen käden ja jalan siirto vaati\nhirvittävää ja piinallista tahdonponnistusta. Hän kuvitteli olevansa\nkahlittu lyijykenkiin niinkuin merenpohjaan lähtevä sukeltaja, ja\nhänellä oli täysi työ pidättyessään riisumasta nuo kuvitellut\nlyijykimpaleet jaloistaan. Mahdottomalta myöskin tuntui, että Bondellin\nlaukku painaisi vain viisitoista vaivaista kiloa. Edellisenä vuonna hän\noli kiivennyt saman solan yli kuudenkymmenen kilon taakka selässään, ja\nsilloinen matkanteko oli ollut kuin lastenleikkiä tähän verraten.\nLaukun täytyi painaa ainakin viisitoista leiviskää.\n\nSolan harjalla hänet yllätti sysipimeä ja ulvova tuuli ja lumituisku,\nmutta onnekseen hän kompastui hyljättyyn telttapahaseen, jonka sisälle\nhän ryömi suojaan. Siellä hän tapasi muutamia käpertyneitä, ammoin\nsitten keitettyjä perunoita ja puolen tusinaa raakoja munia, jotka hän\nhotki sellaisinaan suuhunsa.\n\nTuulen ja tuiskun tauottua alkoi vielä vaikeampi alaskapuaminen. Polkua\nei ollut nimeksikään, ja usein hän kompuroidessaan valtavien\nkivipaasien lomitse yllätti itsensä viime hetkessä jyrkänteen reunalta,\njonka alla ammottavaa syvännettä oli pimeässä mahdoton arvailla. Kerran\njalka livettikin ja hän laski hervotonta luikua kolmisenkymmentä metriä\nsyvään rotkoon. Ympäriltä nouseva kauhea löyhkä tiesi kertoa hänen\njoutuneen kuolleitten kuormahevosten hautausmaahan. Rotko oli sopivassa\nkohdassa kullankaivajain karavaanitien varrella, ja matkaajat olivat\nhuomanneet mukavimmaksi tavaksi päästä eroon jäsenrikoista ja\nkuolevista juhdistaan työntämällä ne kuilun reunalta tänne alas.\nInhotuksesta melkein pökertyneenä hän reuhtoi itsensä ulos rotkosta;\nmutta puolen tunnin kuluttua hän kaipasi Bondellin laukkua, joka\nilmeisesti oli pudotessa irtautunut kantohihnasta. Muuta ei neuvoksi\nkuin ryömiä takaisin raatojen luo hakemaan laukkua. Perästäpäin\nmuistellessaan seikkailuista ja vaivannäöistä jokseenkin rikasta\nelämäänsä hän arvioi tämän teon todella sankarilliseksi -- niin\nsankarilliseksi, että hän oli ollut monesti pyörtyä inhosta, ennenkuin\npääsi pois rotkosta.\n\nKaksi selkeää ajatusta pyöri tästä lähtien hänen aivoissaan: Bondellin\nlaukku ja höyrylaivan lähtö. Jos hän myöhästyisi, olisi syy yksinomaan\nkirotun laukun. Nämä kaksi ajatusta kutoutuivat jollakin tapaa\ntärkeäksi vuosisataistehtäväksi, jonka edestä hän oli ponnistellut\nmonen ihmisiän mitan. Kaikki muu -- matkanteko tuhansine vaivoineen,\noli kuin sekavaa unennäköä. Osana tästä unesta oli saapuminen\nLampurileiriin. Hän muisti hämärästi hoippuneensa sisälle ravintolaan,\nkiskaisseensa laukun kannatinhihnat hartioiltaan ja pudottaneensa sen\npaleltuneista käsistään lattiaan. Raskas jymähdys palautti ovelle pari\nravintolavierasta, jotka olivat aikeissa poistua. Churchill lysähti\ntuolille, vaati tarjoojalta lasin raakaa whiskyä, tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella, pyysi tarjoojan herättämään hänet kymmenen minuutin\nkuluttua ja vaipui sitten pää polvilla ja laukku jalkojen välissä\nsikeään uneen.\n\nNiin jäykistyneet olivat hänen rääkkäytyneet jäsenensä, että ne\nvaativat uuden kymmenen minuutin unen ja toisen whiskyryypyn, ennenkuin\nhän kykeni jatkamaan matkaansa.\n\n\"Hei, nyt te menette väärään suuntaan!\" hihkaisi tarjooja syöksyen\nhänen peräänsä ja neuvoi hänelle pimeässä tien Canyon Cityä kohti.\nEräänlainen sielullinen alitietoisuus sanoi Churchillille, että\nensimmäinen suunta oli sittenkin oikea, mutta siitä huolimatta hän\nunenpöpperössä valitsi kanjoonitien. Hän ei osannut sanoa, mikä häntä\nsitten varoitti, mutta maleksittuaan muistonsa mukaan muutamia satoja\nvuosia umpimähkään hän äkkiä haistoi vaaraa ja veti esiin revolverinsa.\nYhä kuin unennäössä hän erotti edessään kaksi mustaa hahmoa, jotka\nhuusivat hänelle \"Seis!\" Hänen revolverinsa pamahti neljä kertaa, hän\nnäki tulenvälähdykset ja kuuli toisia pamahduksia heti perään. Hän\ntunsi lonkassaan pistävää kipua ja näki toisen miehistä lysähtävän\nmaahan. Kun toinen siitä huolimatta eteni uhkaavasti, viskasi hän\nraskaan aseen täydestä voimastaan kohti tulijan kasvoja, käännähti\nsitten sivulle, päin ja alkoi juosta minkä pääsi. Jollain tapaa hän oli\nosannut jälleen oikealle tielle. Hänen ensimmäinen tietoinen\najatuksensa tapaili käsilaukkua. Se oli edelleen selässä, mutta\nrevolveri oli poissa. Hän koetteli kuvettaan ja sai kätensä täyteen\nverta. Se oli vain lihahaava, mutta varsin kiusallinen näin kiireisellä\nkululla.\n\nCanyon Cityssä hän etsi käsiinsä miehen, jolla oli rahtivankkurit ja\nparivaljakko. Hän kiskoi miehen vuoteesta valjastamaan hevoset\nvankkurien eteen ja kyyditsemään hänet Dyeaan kahdestakymmenestä\ndollarista. Churchill ryömi vankkurien pohjalle ja nukkui melkein koko\nmatkan.\n\nPerille tultua kyytimies ravisti hänet hereille ja karjui hänen\nkorvaansa, että _Athenian_ oli mennyt menojaan. Churchill tuijotti\ntyhmistyneenä tyhjään satamaan.\n\n\"Mutta Skaguaysta päin näkyy savua\", lisäsi mies.\n\nChurchillin silmät olivat niin turvoksissa, ettei hän kyennyt näkemään\nniin pitkälle, mutta hän sanoi: \"Se on sama laiva. Hankkikaa minulle\nvene.\"\n\nHyväluontoinen kyyditsijä auttoi häntä löytämään ruuhen ja saamaan sen\nomistajan soutajaksi kymmenen dollarin ennakkomaksusta. Churchill\nmaksoi rahat, mutta oli liiaksi voimaton kömpimään veneeseen; hänet oli\nnostettava perätuhdolle. Skaguayhin oli matkaa kuusi mailia ja venemies\noli taitamaton, niin että Churchillin täytyi käydä itse melomaan. Hän\nei muistanut koskaan soutaneensa niin pitkää ja väsyttävää kuuden\nmailin matkaa. Iloinen pieni vastavihuri nousi salmen suussa ja\nhidastutti veneen kulkua. Hän tunsi ellottavaa kipua sydänalassaan, ja\nhäntä alkoi pyörryttää. Venemies sai ottaa äyskärin ja valella\nsuolaista vettä hänen kasvoilleen.\n\n_Athenianin_ ankkuri riippui jo partaan tasalla, kun vene saapui sen\nsivulle. Ja aikapa olikin, sillä Churchill tunsi viimeisenkin\nvoimanrahtusen menneen.\n\n\"Seis, pysäyttäkää!\" huusi hän käheällä äänellä. \"Minä tuon tärkeitä\nsanomia! Pysäyttäkää Herran nimessä!\"\n\nSitten hänen leukansa painui rinnalle ja hän nukahti. Kun puolisen\ntusinaa laivamiehiä reuhtoi häntä siltalautaa myöten laivaan, heräsi\nhän hetkeksi, tunnusteli käsilaukkua ja tarrautui siihen niinkuin\nhukkuva oljenkorteen.\n\nKannella hänestä tuli yleisen kauhun ja uteliaisuuden polttopiste.\nHänen ihonsa oli yhtä resuinen kuin hänen vaatteensa. Hän oli ollut\nmatkalla viisikymmentä viisi tuntia, nukkunut sen kestäessä enintään\nkuusi tuntia ja laihtunut kokonaista kahdeksan kiloa. Hän yritti nousta\njaloilleen, mutta kaatui kannelle, pureutui kiinni käsilaukkuun ja\nselitti sanomansa kapteenille.\n\n\"Sitten ei muuta kuin saattakaa minut sänkyyn\", lopetti hän. \"Syödä\nsaan kun herään.\"\n\nHänet kannettiin riemusaatossa rääsyissään ja käsilaukkuineen laivan\nloistohyttiin, joka muuten varattiin vain häämatkalla oleville nuorille\npareille. Hän nukkui kellon kahdesti ympäri; ja hän oli ennättänyt\npeseytyä ja ajaa partaansa ja istahtaa sikari suussa partaan viereen,\nkun Valkoisenhevosen kaksisataa nälkäistä toivioretkeläistä nousi\nlaivaan.\n\nKun _Athenian_ saapui Seattleen, oli Churchill vironnut jälleen\nentiselleen ja astui mahtavan tyytyväisenä maihin, välttämätön\nkäsilaukku kainalossa. Tuo laukkupahanen merkitsi hänelle sanomattoman\npaljon. \"Olen kunnialla suorittanut minulle uskotun luottamustoimen\" --\ntällainen julistus paistoi selvästi luettavana hänen otsaltaan. Ilta\noli vielä valoisa, kun hän marssi rannasta suoraan Bondelin taloon.\nLouis Bondel oli iloinen tavatessaan vanhan ystävänsä, pudisti hänen\nkättään molemmin käsin ja veti hänet sisälle.\n\n\"Kas vain, suuret kiitokset, ukkoseni; siitä taisi olla sinulla vähän\nvaivaakin\", hän sanoi saadessaan laukkunsa tuojan kädestä.\n\nHän nakkasi laukun huolimattomasti sohvalle, ja Churchill totesi\narvostelevin katsein, kuinka syvään sohvan vieterit vastasivat sen\npainon alla. Bondel oli hukuttaa hänet turhanpäiväisiin kysymyksiin.\n\n\"Millainen sinulla oli matka? Kuinka pojat jaksavat? Mitä Bill\nSmithersistä kuuluu? Vieläkö Del Biskop hommailee Piercen töissä? Saiko\nhän myydyksi minun koirani? Mutta sinäpä olet ennättänyt ahavoitua!\nMillä laivalla tulitkaan?\"\n\nKaikkeen tähän sai Churchill vastailla, ja kokonainen puolituntinen\nennätti kulua, ennenkuin kysymysten ryöppy alkoi asettua.\n\n\"Eiköhän sinun olisi syytä katsastaa laukkusi sisälle?\" hän sai viimein\nsanotuksi, nyökäten sohvaan päin.\n\n\"Oh, ehjäpä näkyy olevan\", vastasi Bondel välinpitämättömästi. \"Aikoiko\nMitchell saada kaivauksestaan niin paljon kuin hän odotteli?\"\n\n\"Etköhän kuitenkin vilkaisisi laukkuusi?\" penäsi Churchill. \"Kun minä\notan jonkin asian toimittaakseni, niin tahdon tietää, että olen sen\nkunnollisesti vienyt perille. Voihan hyvinkin sattua, että joku\nsyrjäinen on päässyt siihen kurkistamaan minun nukkuessani.\"\n\n\"Mutta eihän siinä ole mitään tärkeätä, vanha veikko\", vastasi Bondel\nnauraen.\n\n\"Eikö mitään tärkeätä?\" totesi Churchill hiljaisella äänellä. Sitten\nhän sanoi hyvin päättäväisesti: \"Sano nyt tosi, Louis. Mitä sinulla on\ntuossa laukussa? Minä tahdon tietää sen.\"\n\nToveri katsoi häneen uteliaasti, poistui sitten toiseen huoneeseen\nja palasi avainkimppu kädessään. Hän avasi laukun ja otti siitä\nesiin järeän Colt-revolverin. Sitä seurasi moniaita kimppuja\nrevolverinpanoksia sekä useita kimppuja kiväärinpanoksia.\n\nChurchill otti laukun hänen kädestään ja kurkisti sen pohjaan. Sitten\nhän käänsi sen ympäri ja pudisteli sitä varovaisesti pohja ylöspäin.\n\n\"Pahastipa näkyy revolveri olevan ruosteessa\", huomautti Bondel.\n\"Taisit saada sadetta matkalla?\"\n\n\"Ky-yllä\", sai Churchill sanotuksi. \"Paha oli, että pääsi kastumaan.\nMinun olisi pitänyt varoa sitä paremmin.\"\n\nHän kääntyi ympäri ja lähti ulos. Kymmenen minuutin perästä meni Louis\nBondel vierastaan katsomaan ja löysi hänet istumasta portailla,\nkvynäspäät polvilla ja leuka käsien varassa, tuijottaen ankarasti\nhiipivään hämärään.\n\n\n\n\nRUSKEA SUSI.\n\n\nNuori rouva oli viipynyt sisällä pannakseen päällyskengät jalkoihinsa,\nsillä maa oli vielä märkä kasteesta. Portaille tullessaan hän näki\nmiehensä syventyneen ihailemaan mantelipuun puhkeavaa nuppua. Nuoren\nrouvan silmät vilkuivat etsivästi pitkin pihanurmikkoa ja\nhedelmäpuitten lomiin.\n\n\"Missä Susi on?\" hän kysyi.\n\n\"Tässä se vast'ikään oli.\" Walt Irvine irroitti vastahakoisesti\nkatseensa mantelipuun runollis-kasvitieteellisestä ihmeestä\ntarkastellakseen kotoista pihamaisemaa. \"Se hätyytti kania, kun sen\nviimeksi näin.\"\n\n\"Susi! Susi! Tule tänne!\" huhuili nuori rouva, kun he lähtivät astumaan\npolkua, joka vei vahakukkaisen manzanita-viidakon halki alas\nmaantielle.\n\nIrvine pani kaksi sormea suuhunsa ja avusti kimakalla vihellyksellä\nvaimonsa huutelua.\n\nNuori rouva vei kädet korvilleen ja irvisti happamesti.\n\n\"Sinäpä vasta osaat päästellä kauheita ääniä, vaikka olet runoilija,\njonka sielun pitäisi olla viritetty tuulikannel ja muuta senkaltaista.\nOlit ihan särkeä rumppukalvoni. Kiljut kuin...\n\n\"Orfeus.\"\n\n\"Pikemminkin kuin katukaupustelija\", oikaisi hänen vaimonsa\nvakavissaan.\n\n\"Runous ei saa estää olemasta käytännöllinen -- ainakaan ei se _minua_\nestä. Minun nerouteni ei ole sitä arkamaista lajia, joka ei pysty\nviskaamaan runouden päärlyjä viikkolehtien ahmittavaksi.\"\n\nIrvine nosti nokkansa pystyyn ja jatkoi samaan mahtailevaan nuottiin:\n\n\"Minä en olekaan mikään tyhjänpäiväinen vinttikamarihaaveilija enkä\ntanssisalien ilahduttaja. Ja miksi en? Kas siksi, että _olen_\nkäytännöllinen mies. Minun runottareni ei rakasta joutavaa lepertelyä;\nse kykenee lyömään kokoon rahaa, jolla me saamme kukkapensasten\npiirittämän kesähuvilan, vehmaan vuoristorinteen naapuriksi,\nneljäseitsemättä tervettä omenapuuta käsittävän hedelmäpuiston, pitkän\nsaran vadelmapensaita ja kaksi lyhyttä sarkaa mansikkapenkereitä ---\npuhumattakaan neljännesmailista porisevan puron vartta.\"\n\n\"Hoo -- kunpa kaikki laulusi olisivatkin yhtä hedelmällisiä!\" nauroi\nhänen vaimonsa.\n\n\"Nimitähän yksikin, joka ei olisi.\"\n\n\"No, entä ne kaksi sonettia, jotka sinä muutit kaikkein kurjimmaksi\nlypsylehmäksi, mitä näillä seuduilla mainitaan.\"\n\n\"Olihan sillä kaunis karva...\" puolustihe mies.\n\n\"Mutta se ei antanut pisaraakaan maitoa\", keskeytti Magde.\n\n\"Mutta _olipas_ se kauniin näköinen, eikös ollutkin?\" intti Irvine.\n\n\"Siinä kehumisesi runottaresi käytännöllisyydestä kirposi honkaan\",\nkuului pisteliäs vastaus. -- \"Ja tuollahan on Susikin!\"\n\nVuorenrinteellä kasvavasta ryteiköstä kuului rasahdus, sitten ilmestyi\nkorkealta heidän yläpuolelleen kohoavalta kallionkielekkeeltä näkyviin\nsusimainen pää ja hartiat. Otuksen etukäpälät irroittivat kallioperästä\nkivensirusen, jonka putoamista pää seurasi silmät ja korvat herillä,_\nkunnes kivi putosi isäntäväen jalkoihin. Sitten se käänsi katseensa ja\nnauravan suunsa heitä kohti.\n\n\"Voi sinä Susi!\" ja \"sinä siunattu Susi!\" kajahti kaksiääninen\ntervehdys korkeutta kohti.\n\nIhmisäänen kuullessaan otuksen korvalehdet lattenivat taapäin ja sen\npää kyyristyi matalaksi ikäänkuin näkymättömän käden hyväilystä.\n\nMies ja vaimo katselivat, kuinka otus peräytyi takaisin tiheikön\nsuojaan, ja jatkoivat sitten matkaansa. Moniaita minuutteja myöhemmin\n-- tien kiertäessä matalampaa jyrkännettä -- koira jo tulla huristi\ntäyttä lentoa heitä kohti, soran ja irtainten pikkukivien paukkuessa\njäljiltä. Pääntaputus miehen taholta ja hellempi naisellinen silitys\npitkin selkäpiitä tyydytti eläimen hyväilyntarpeen, ja sitten se kiiti\nedeltä vatsa matalana vaivatonta liu'untaa suden tapaan.\n\nRuumiinrakenteeltaan ja karvan karkeudelta oli otus aito metsäsusi,\nmutta väri ilmaisi sen koiraksi. Senväristä sutta ei ainakaan missään\nmuualla saanut nähdä. Se oli ruskea, kiiltävän, punertavan ruskea, --\noikea ruskeuden riemuvoitto. Selkä ja hartiat olivat lämpimän ja\nrusottavan ruskeat, mutta kupeilta ja vatsan alta turkki kellertyi\nlikaisen hallavaksi. Sama likainen ruskotus kuulsi kurkun ja käpäläin\nja silmäin päällä olevain otsatyynyjen pohjalta, mutta itse silmät\nhelottivat kullanruskeina kuin topaasinapit.\n\nNuori pari rakasti suuresti koiraansa, -- ehkäpä sitä enemmän, kun sen\nvastarakkautta oli ollut niin työläs voittaa. Ah noita ensimmäisiä\nvaikeita päiviä, jolloin Susi oli tulla tupsahtanut kuin autiosta\ntyhjyydestä heidän pieneen vuoristomajaansa. Nälänkuoliaana ja käpälät\nverille kuluneina oli se ensi työkseen tappanut kanin heidän akkunansa\nalta, sitten ryöminyt luimistellen tiehensä ja nukkunut ensimmäisen\nyönsä puron varrella vadelmapensaikossa. Kun Walt Irvine oli käynyt\nkatsomassa kutsumatonta vierasta, sai hän vain julman irvistyksen\nvaivastaan, ja saman palkan oli Magdekin perinnyt viedessään sille\nsovinnon hierojaisiksi suuren kupillisen maitoa ja leivänpurua.\n\nMikä luihu ja arka kulkukoira se oli ensi aikoina ollutkaan, torjunut\nynseästi kaikki heidän lähentelynsä, kavahtaen hyväilevää kättä, uhaten\ntungeksijoita irvistävin ikenin ja kohotetuin niskakarvoin. Siitä\nhuolimatta se oli jäänyt puron varrelle valitsemaansa turvapaikkaan,\nsyönyt ahnaasti eteen kannettua ruokaa, kunhan he vain laskivat astian\nturvallisen matkan päähän ja poistuivat itse näkösältä. Suuri\nruumiillinen heikkous selitti sen viipymisen; kun se aikansa haavojaan\nnuoleksittuaan tunsi itsensä jälleen terveeksi, katosi se jäljettömiin.\n\nJa siihenpä olisi laulu loppunutkin lyhyeen, jollei Irvine olisi\nsamoihin aikoihin saanut kutsun lähteä luentomatkalle valtion\npohjoisosiin. Ajaessaan Kaliforniasta Oregoniin hän sattui katselemaan\njunan akkunasta ulos -- ja kenenkäpä hän näkikään hölkkäsevän vaunun\nrinnalla oikeata suden liukumatahtia, jollei heidän äskeisen\nepäseurallisen vieraansa! Väsyneenä mutta silti väsymättä, ruskea karva\npölyssä ja liassa kahdensadan mailin taukoamattomasta taivalluksesta.\n\nWalt Irvine oli runoilija, -- siis äkillisien mielennouteiden mies. Hän\nnousi seuraavalla asemalla junasta, osti palasen lihaa teurastajan\npuodista ja tavoitti karkulaisen kaupungin ulkolaidalta. Paluumatka\ntehtiin yhdessä, tavaravaunun nurkassa, -- ja sillä tapaa saapui Susi\ntoisen kerran vieraaksi vuoristomajaan. Se oli vitjoissa viikon päivät\nja sai koettaa sulattaa isäntäväkensä kosiskelua. Mutta sangen\nmerkillistä suostuttelua se oli. Arkana ja vierovana, kuten olisi\npudota tipahtanut jostakin toisesta taivaankappaleesta, se murahteli\nkumeasti heidän lempeille kutsuäänilleen. Mutta koskaan se ei\nhaukkunut. Koko tuttavuuden ajan ei ihmispari voinut muistaa kuulleensa\nsen haukahtaneen kertaakaan.\n\nSuden suosion saavuttaminen kävi kerrassaan ongelmalliseksi. Mutta\nIrvine rakasti ratkaista ongelmia -- mitä vaikeampia, sen parempi. Hän\nteetti metallilaatan, johon oli kaiverrettu omistussanat: \"_Palauttakaa\ntämä koira takaisin Walt Irvinelle, os. Glen Ellen, Sonoman piirikunta,\nKalifornia_.\" Laatta kiinnitettiin Suden kaulanauhaan. Sitten se\nlaskettiin irti ja pimisi luonnollisesti tietymättömiin. Seuraavana\npäivänä tuli sähkösanoma Mendocinon piirikunnasta. Vajaassa\nvuorokaudessa oli otus tehnyt matkaa toistasataa mailia pohjoista\nkohti.\n\nSe tuotiin kotiin postirattailla, pantiin vitjoihin kolmeksi päivää --\nja hävisi uudelleen neljännen aamuna. Tällä kertaa kiinniotettaessa sen\nkuono keikkui Etelä-Oregonin puolella. Joka kerta kun se vapautui\nvitjoistaan, se otti lipetin pohjoista kohti. Näytti siltä kuin olisi\npohjoinen ottanut sen lumoihinsa. \"Vaistomainen koti-ikävä\", sanoi\nIrvine, kun hän sai pulittaa sonettiparista nostamansa rahat koiran\nkotiin saattajalle.\n\nVihdoin viimein se kuitenkin -- vuosikauden kestäneen karkailun ja\nkiinnijoutumisen väsyttämänä -- tuntui alistuvan kohtaloonsa ja\nvalitsevan vakinaiseksi olosijakseen nuoren parin vuoristomajan. Mutta\nkesti vielä kotvan, ennenkuin mies ja vaimo saivat taputella sitä. Tämä\nolikin jo suuri riemuvoitto, sillä ainoastaan heidän kahden oli\nsallittu laskea kätensä sen selälle. Hukka peri vieraan, joka rohkeni\ntekeytyä yhtä tuttavalliseksi. Ensi lähentelyä seurasi matala murina;\nja jollei tämä riittänyt karkoittamaan tungeksijaa, paljastuivat ikenet\nja murina kohosi oktaavia korkeammaksi, -- niin pahaenteiseksi ja\nhirvittäväksi, että se otti luonnon rohkeimmastakin; puhumattakaan\nkylänrakeista, jotka kyllä tunsivat koiramaisen murahtelun, mutta eivät\nolleet koskaan kuulleet suden huhuilua.\n\nSuden entisyydestä ja esi-isistä ei uudella isäntäväellä ollut\naavistusta. Sen elämäntarina oikeastaan alkoikin vasta Waltin ja Magden\nseurassa. Se oli tullut jostakin etelän puolelta, mutta koskaan ei\nkuulunut hiiskahdusta entisestä omistajasta, jonka luota se ilmeisesti\noli karannut. Mrs. Johnson, heidän lähinaapurinsa, vakuutti sen olevan\nKlondiken rotua. Hänellä oli näet veli turkispyytäjänä noilla\npohjoisilla seuduilla, ja tämän perusteella hän piti itseään\nasiantuntijana kaikissa koira-asioissa.\n\nEikä hänen kanssaan väiteltykään. Olihan Suden korvissa pakkasen\npuremia, jotka eivät ottaneet koskaan täysin parantuakseen. Ja olihan\nAlaskan koirista nähty kuvia jos kuinka paljon. Voi hyvin arvata\npohjoisen kiehtovan Suden sydäntä, sillä yön aikaan kuuli sen toisinaan\npanevan ikäänkuin hiljaista itkua, ja kun tuuli kääntyi pohjoiseksi ja\nilmassa oli pakkasen tuntua, saattoi se kokottaa kuononsa korkeutta\nkohti ja puhjeta pitkään, valittavaan ulinaan, joka totta tosiaan oli\nilmeistä suden huhuilua. Mutta haukkua sen kurkusta ei koskaan tullut,\nei millään houkutuksella.\n\nMonesti he arvailivat Suden entisyyttä ja pitivät pitkiä keskusteluja\nsiitä, kummalle heistä se oikeastaan kuului. Molemmat väittivät koiraa\nomakseen ja mahtailivat siitä, kumpi heistä oli päässyt läheisempään\nsuosioon. Mutta aviomiehellä oli alusta lähtien parempi puoli, koska\nhän oli mies. Ihan ilmeistä oli, että Sudella ei elämänsä varrella\nollut kokemusta naisista. Magdan hameita se ei koskaan suvainnut\nkernaasti lähelleen. Niiden kahina täytti sen sydämen karmealla\nepäluulolla, ja tuulisina päivinä, hameitten lepattaessa, ei Magden\nkannattanut tulla lähettyvillekään.\n\nMutta toiselta puolen tuli kaikki hyvä ruoka Magden kädestä. Hän se\nyksinvaltiaana hallitsi keittiön puolella, hänen suosiostaan riippui,\nsallittiinko koiran tulla tuohon pyhään ja armoitettuun valtapiiriin.\nMakupalojen kiihoittava tuoksu painoi jälleen alas suosion vaakakupin,\njonka hameitten kahina oli nostanut korkealle ilmaan. Mutta eipä ollut\nmieskään neuvoton. Kirjoittaessaan oli hänen tapana pitää Sutta\nlattialla jalkainsa välissä, ja kesken työtänsä hän uhrasi paljon\nkallista aikaa sen korvallisten raappimiseen.\n\n\"Onpa siitä jo aikaa, kun lähetin nuo viime runoni matkaan\", sanoi\nWalt, -- heidän tallattuaan äänettöminä viitisen minuuttia alaspäin\npainuvaa polkua. \"Olen varma, että postissa jo odottaa kaunis\nrahalähetys, ja sen me muutamme säkilliseksi ihania tattarijauhoja ja\nankkurilliseksi vaahtoavaa vaahterasiirappia ja uudeksi kalossipariksi\nsinulle.\"\n\n\"Ennen kaikkea tuoksahtavaksi maitotingiksi Mrs. Johnsonin runollisesta\nlehmästä\", säesti Magde. \"Muistapas, että huomenna on kuun ensimmäinen\npäivä.\"\n\nWalt tohahdutti kapinallisesti nokkaansa. Sitten hänen katseensa\nkirkastui ja käsi taputti hyväillen povitaskua.\n\n\"Siit'ei surua, kultaseni. Tääll'on minulla lompakossa uusi ihana\nlehmä, paras lypsäjä, minkä Kaliforniasta rahalla saa.\"\n\n\"Milloin sinä sen kirjoitit?\" -- kiihkeästi. -- Sitten, toruvasti: \"Ja\nminulle et taaskaan ole sitä näyttänytkään!\"\n\n\"Säästin lukeakseni sen sinulle postimatkalla, -- ja tässähän onkin\njuhlasali ja nojatuoli, joita parempia ei kaipaakaan.\" Hän viittasi\nvaimoaan käymään kuivalle puunkannolle istumaan.\n\nIloinen puro porhalsi esiin korkeitten sananjalkojen alta, hyppeli\nsammaltuneiden, kivien yli ja putosi polun toisella puolen alas\nsyvyyteen. Laaksosta kuului peltoleivosen hellyttävää liverrystä, ja\nheidän ympärillään liehui, päivänpaisteesta varjoon kadoten, isoja\nkeltaisia Apolloperhosia.\n\nAlhaalta rinteeltä kuului toinenkin ääni, joka katkaisi Waltin\nlukemisen: -- ylöspäin kapuavain jaikain raskasta tahtia, joka tuolloin\ntällöin pani kiviä vierimään kilisten ja kolisten alas. Walt lopetti\nrunonsa ja kerjäsi katseellaan Magden suosiollista hyväksymistä.\nSilloin ilmestyi polun mutkasta esiin miehenhahmo. Hän oli paljain päin\nja hikoili kovasti. Kädessään olevalla nenäliinalla hän löi\ntuontuostakin kasvojaan; toisessa kädessä hän kantoi uutta olkihattua\nja kovaksi silitettyä, kaulusta, jonka oli irroittanut niskastaan. Hän\noli roteva, keski-ikäinen mies, jonka jykevät jäsenet näyttivät panevan\nhänen yllään olevan kiusallisen uuden, nähtävästi valmiina ostetun\npuvun miltei ratkeamaan.\n\n\"Helteinen päivä\", tervehti Walt tulijaa. Walt oli näet maalla\nollessaan täysiverinen demokraatti.\n\nMies pysähtyi ja nyökkäsi.\n\n\"Tämä on minulle vähän kuin uutta\", sanoi hän, ikäänkuin\nanteeksipyydellen kauluksettomuuttaan. \"Jäätymäasteilla viihdyn\nparemminkin.\"\n\n\"Mutta niitä ette näillä main tapaakaan\", sanoi Walt nauraen.\n\n\"Eipä siltä näytä\", myönsi mies. \"Enkä minä niitä muuten etsikään.\nYritän tässä löytää sisareni. Ehkäpä herra voisi sanoakin, missä päin\nhän täällä asustaa. Hänen nimensä on Johnson, Mrs. Johnson.\"\n\n\"Ettehän vain ole hänen Klondiken-veljensä?\" huudahti Magde kirkastuvin\nsilmin. \"Sitten olemmekin kuulleet teistä paljon.\"\n\n\"Sama mies, hyvä rouva\", sanoi toinen vähän kainostelien. \"Skiff Miller\non nimeni. Ajattelin tehdä sisarelleni pienen yllätyksen.\"\n\n\"Sitten olette aivan oikealla tiellä.\" Magde nousi pystyyn ja viittasi\nneljännesmailin päässä olevaa kanjoonia kohti. \"Näettekö tuon\nkuivettuneen punapetäjän tuolla kaukana? Sen juurelta poikkeaa polku\noikeaan, ja siitä on lyhyt matka hänen taloonsa. Ette voi\nvahingossakaan mennä sen ohi.\"\n\n\"Enpä luulisi. Kiitoksia vain, rouva.\"\n\nMies liikutteli jalkojaan ja aikoi lähteä, mutta jäi kuin loihdittuna\npaikalleen. Hän tuijotti nuoreen naiseen niin ilmeisellä ja samalla\nitsetiedottomalla ihailulla, että Magden sydän heltyi.\n\n\"Me tahtoisimme mielellämme kuulla teidän kertovan enemmänkin\nKlondikesta\", hän sanoi. \"Emmekö saa tulla teitä tervehtimään sisarenne\nluo? Tai vielä parempi on, jos voisitte tulla meille joskus\npäivälliselle.\"\n\n\"Ky-yllä, kiitoksia vain\", mutisi mies koneellisesti. Sitten hän\nikäänkuin havahtui ja sanoi päättäväisemmin: \"Minulla ei ole aikaa\nviipyä kauan. Palaan jo iltajunassa takaisin pohjoiseen.\nPostinkuljetusta, näettekös.\"\n\nTähän Magde sanoi, että se oli kovin ikävää, ja mies yritti uudelleen\nlähteä. Mutta hän ei saanut katsettaan irti Magden kasvoista. Hän\nunohti sisarelleen aikomansa yllätyksenkin ja kivettyi palvovaan\nihailuun. Nyt oli Magden vuoro tulla hämille.\n\nWalt yritti vapauttaa vaimonsa tukalasta tilanteesta sanomalla jotakin\nsukkelaa; mutta pelastajaksi tuoksahtikin Susi, joka nokka maassa\nkiinni tuli liukuvaa kulkuaan viidakon läpi.\n\nSkiff Millerin sielunhätä loppui kuin leikaten. Hänen edessään seisova\nkaunis nuori nainen hajosi kuin sumuna ilmaan. Hän näki vain koiran, ja\nsuuri ihmetys kuvastui hänen kasvoiltaan.\n\n\"Hittoja kanss'!\" hän lausahti hitaasti ja juhlallisesti.\n\nHän istahti ähkäisten kannolle, antaen Magden jäädä seisomaan.\nKuullessaan hänen äänensä Susi painoi korvansa litteiksi, -- sitten se\navasi suunsa aivan kuin nauruun. Se tulla luimisteli vieraan luo,\nhaisteli hänen käsiään ja nuoleskeli niitä sitten hyväillen.\n\nSkiff Miller taputti koiran päätä ja toisti uudelleen, hitaasti ja\njuhlallisesti: \"Hittoja kanss'!\"\n\n\"Pyydän anteeksi, hyvä rouva\", korjasi hän sitten anteeksipyytävästi;\n\"jouduin tässä vähän ymmälle, siinä kaikki.\"\n\n\"Ymmälle mekin jouduimme\", vastasi Magde keveästi. \"Emme ole koskaan\nennen nähneet Suden suostuvan niin sukkelasti vieraaseen.\"\n\n\"Sudeksiko te sitä nimitätte?\" kysyi mies.\n\nMagde nyökkäsi. \"Mutta kuinka ihmeessä onkaan selitettävissä sen\nystävällisyys teitä kohtaan, -- jollei ehkä siitä syystä, että tekin\nolette kotoisin Klondikesta. Susi, nähkääs, on Klondiken rotua.\"\n\n\"Hm -- niin sen pitäisi\", myhähti Miller hajamielisesti. Hän nosti\nSuden toista etujalkaa ja tarkasteli sen käpäliä, puristellen ja\npainellen niitä peukalonsa kynnellä. \"Heltyneetpä ovat\", hän huomautti.\n\"Eivät ole polkeneet hankea pitkään aikaan, näen mä.\"\n\n\"Mutta merkillistä on\", puuttui Walt puheeseen, \"kuinka suopeasti se\nantaa teidän kosketella itseään.\"\n\nSkiff Miller nousi pystyyn. Hänen arkaileva kömpelyytensä oli kadonnut,\nkun hän kysyi terävään, ammattimaiseen sävyyn:\n\n\"Kuinka kauan se on ollut teidän hoteissanne?\"\n\nMutta silloin koira, kyhnien ja hivutellen ruumistaan vieraan pohkeita\nvastaan, avasi suunsa ja haukahti. Se oli lyhyt ilon ulvahdus, -- se\nkajahti tuimana kuin piiskansivallus, mutta oikeata koiranhaukkua se\noli.\n\n\"Tuopa oli minulle uutta\", sanoi Skiff Miller.\n\nWalt ja Magde tuijottivat silmät suurina toisiinsa. Ihme oli totisesti\ntapahtunut. Susi oli haukkunut.\n\n\"Ensi kerran kuulimme sen haukkuvan\", Magde hihkaisi.\n\n\"Ensi kerran minäkin sen kuulin\", tunnusti Miller.\n\nMagde katsoi häneen hymyillen. Mies laski ilmeisesti leikkiä.\n\n\"Sen kyllä uskon\", hän sanoi, \"koska tuttavuutenne on kestänyt vasta\nviisi minuuttia.\"\n\nSkiff Miller katsoi häneen terävästi, etsien hänen kasvoiltaan\nselitystä käsittämättömään puheeseen.\n\n\"Luulin teidän ymmärtäneen\", virkkoi hän verkalleen. \"Luulin teidän\npäässeen asiasta perille nähdessänne sen hyväilevän minua. Se on minun\nkoirani. Eikä sen nimi ole Susi, vaan Halli.\"\n\n\"Ah, Walt!\" Magde kääntyi hätääntyneenä etsimään apua mieheltään.\n\nWalt asettui heti puolustuskannalle.\n\n\"Kuinka tiedätte, että Susi on teidän koiranne?\" hän kysyi.\n\n\"Siksi, että se on\", kuului vastaus.\n\n\"Pelkkää arvelua\", sanoi Walt torjuvasti.\n\nSkiff Miller tuijotti häneen ensin vähän ihmeissään, sitten hän\nnyökäytti päätään Magdea kohti ja kysäisi:\n\n\"Kuinka te sitten tiedätte, että hän on teidän vaimonne? Te sanotte\nsiihen vain: 'Siksi, että hän on', ja minä vastaan: 'Pelkkää arvelua.'\nEi, -- koira on minun. Minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen, ja\nluulenpa että minun pitäisi asia tietää. Odottakaapas! Minä todistan\nsen teille.\"\n\nHän kääntyi koiraa kohti. \"Halli!\" Hänen äänensä kajahti käskevänä, ja\nkoiran korvat painuivat alas ikäänkuin hyväilyä odotellen. \"Hei!\" Koira\nkäännähti sukkelasti oikeaan päin. \"Ann' mennä!\" Koira ammahti\neteenpäin niinkuin luoti pyssyn suusta ja pysähtyi sitten uutta käskyä\nodottaen.\n\n\"Minä voin ohjata sitä pelkällä vihellyksellänikin\", virkkoi Skiff\nMiller ylpeästi. \"Se oli minun johtajakoirani.\"\n\n\"Mutta ettehän te vie sitä pois täältä?\" kysyi Magde väräjävin äänin.\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Mitä -- takaisinko sinne hirveään Klondikeen ja kaikkiin sen\nkärsimyksiin?\"\n\nMiller nyökkäsi uudelleen ja lisäsi: \"Oh, ei siellä elämä ole niin\nkovinkaan hirveää. Katselkaapas minua! Jokseenkin kelpo loistonäyte,\neikö totta?\"\n\n\"Mutta koirille se on toista! Sydäntäsärkevää aherrusta, nälkää ja\npakkasta! Ah, minä olen lukenut siitä niin paljon ja tiedän niin\nhyvin.\"\n\n\"Olin kerran syömäisilläni tuon koiran suuhuni\", myhäili Skiff Miller\njämeästi. \"Jollen olisi samana päivänä tavoittanut hirveä, olisi\nkoirasta tullut äkkiloppu.\"\n\n\"Oh, minä olisin ennemmin kuollut itse!\" huudahti Magde hirmustuneena.\n\n\"Hm -- täällä päin on elämä toisenlaista\", selitti Miller. \"Teille ei\ntule koskaan pakkoa syödä koiria. Ja kun elätte toisenlaisissa oloissa,\nniin ette tiedä meikäläisten elämästä yhtään mitään.\"\n\n\"Kas sitähän minä juuri tarkoitinkin\", jatkoi Magde innokkaasti.\n\"Täällä Kaliforniassa ei kenenkään tarvitse syödä koiria. Miksi ette\njättäisi sitä tänne? Täällä se on onnellinen. Sen ei tarvitse koskaan\nolla nälissään eikä viluissaan eikä raataa itseään vaivaiseksi. Elämä\non täällä niin helppoa ja mukavaa. Koskaan se ei saisi kuulla\npiiskanläjähtelyä korvissaan. Ja mitä ilmaan tulee -- täällähän ei\nkoskaan sada lunta.\"\n\n\"Mutta kesällä polttaa päivä ihon karrelle\", naurahti Miller.\n\n\"Mutta te ette vastannut kysymykseeni\", jatkoi Magde\npuolustuspuhettaan. \"Mitä hyvää teillä onkaan sille tarjottavana siellä\npakkasen perukoilla?\"\n\n\"Ruokaa, silloin kun on itselläni, ja enimmäkseen sitä onkin.\"\n\n\"Mutta entä kun ruoka loppuu?\"\n\n\"Nälkää sitten.\"\n\n\"Ja työtä paljon!\"\n\n\"Paljon ja kovaa\", puuskahti Miller kärsimättömästi. \"Loputonta\nraatamista, nälkää ja vilua, kipua ja kurjuutta -- sitä kaikkea se saa\nriittämiin asti lähtiessään minun kanssani. Mutta vähätpä siitä --\nsellaisesta elukka pitää. Se on tottunut siihen. Se tuntee tämänlaisen\nelämän. Siihen se on syntynyt ja kasvatettu. Mutta te ette tiedä siitä\npienen pippurinkaan vertaa. Te ette tunne asioita, joista puhutte. Kas\nsinne tuo koira kuuluu, ja siellä se tuntee olonsa onnellisimmaksi.\"\n\n\"Mutta siitä lähdöstä ei tule mitään\", virkkoi Walt päättäväisesti.\n\"Siispä ei asiasta kannata enää puhuakaan.\"\n\n\"Mitä nyt?\" tiuskaisi Skiff Miller, otsa rypyssä ja kuuma punerrus\nposkipäillään.\n\n\"Sanoin, että siitä lähdöstä ei tule mitään, ja sillä hyvä. En ota\nuskoakseni, että se on teidän koiranne. Te olette kenties jolloinkin\nnähnyt sen. Tai ehkä olette ajanutkin sillä sen entisen isännän\npuolesta. Mutta se seikka, että koira tottelee tavallisia Alaskassa\nkäytettyjä komennussanoja, ei riitä todistamaan, että se kuuluu teille.\nMikä hyvänsä Alaskan koira tottelisi samanlaista käskyä. Ja toisekseen\non se kallisarvoinen koira, Alaskan hintoihin katsoen, ja tämä seikka\nriittää selittämään, miksi te niin innokkaasti haluatte sitä mukaanne.\nJoka tapauksessa teidän täytyy todistaa omistusoikeutenne.\"\n\nSkiff Miller silmäsi halveksivasti paljon heiveröisempään\nvastustajaansa, ikäänkuin ottaen mittaa hänen lihaksistaan. Sitten hän\nsanoi verkalleen: \"Enpä tiedä, mikä minua estäisi ottamasta koiraa heti\npaikalla mukaani.\"\n\nWaltin kasvoille nousi vuorostaan nyt punerrus, ja hän tunsi\niskulihastensa jäykistyvän. Mutta hänen vaimonsa kiiruhti hätäillen\nväliin.\n\n\"Ehkä Mr. Miller on sittenkin oikeassa\", hän sanoi. \"Pelkään hänen\ntodella olevan. Susi näyttää tuntevan hänet, ja varmastikin se totteli\nkuullessaan nimen 'Halli'. Se rupesi oitis vstäväksi hänen kanssaan, ja\nsitä se ei ole tehnyt kellekään muulle vieraalle. Ja muistapas, Walt,\nkuinka se haukahti, -- sehän oli ihan ratketa ilosta. Mistä syystä se\nniin iloitsi? Epäilemättä löytäessään jälleen Mr. Millerin.\"\n\nWaltin iskulihakset höllenivät jälleen ja hänen hartiansa lysähtivät\ntoivottomasti kokoon.\n\n\"Taidat olla oikeassa, Magde\", hän sanoi. \"Susi ei olekaan Susi, vaan\nHalli, ja sen täytyy olla Mr. Millerin omaisuutta.\"\n\n\"Mutta ehkä Mr. Miller tahtoo myydä sen\", ehätti Magde ehdottamaan. \"Me\nostamme sen häneltä.\"\n\nSkiff Miller pudisti päätään. Hän ei ollut enää äkäinen, -- vetoomus\nhänen jalomielisyyteensä sulatti hänen sydämensä.\n\n\"Minulla oli viisi koiraa\", aloitti hän empivästi, pukeakseen\nestelynsä perusteelliseen selittelyyn. \"Halli oli joukon johtaja. Ja se\noli Alaskan paras koiravaljakko. Toisista ei ollut edes sen\nkintereillekään. Vuonna 1898 minulle tarjottiin viisituhatta dollaria\nkoko roskasta, mutta minä kieltäysin myymästä. -- Koirat olivat silloin\nkovin tarpeen, mutta sekään ei selitä tuota korkeata hintaa. Kas, tämä\noli vallan erikoinen valjakko, ja Halli oli siitä joukosta kaikkein\nparas. Samana talvena yksistään siitä tarjottiin kaksitoistasataa\ndollaria; -- minä sanoin 'Ei!' Min' en tahtonut silloin myydä sitä,\nenkä tahdo nytkään. Minä, nähkääs, pidän kovin paljon tuosta koirasta.\nOlen etsiskellyt sitä kokonaista kolme vuotta. Kävin ihan kipeäksi, kun\nkeksin sen varastetuksi, -- en suinkaan vain pelkän rahallisen tappion\nvuoksi, vaan koiran itsensä takia. Äsken en ollut uskoa silmiäni sen\nnähdessäni. Luulin näkeväni unta. Juttu tuntui minusta liian hyvältä\nollakseen tosi. Kuulkaapas, minä olin sille lapsenpiika, kun se oli\npieni pentu. Peittelin sen rääsyihin nukkumaan jok'ainoa ilta. Sen emo\nkuoli yht'äkkiä, ja minä hankin sille kondensoitua maitoa kahteen\ndollariin pullolta, kun omaan kahviini ei kannattanut maitoa panna. Se\nei tuntenut muuta emoa kuin minut. Se ynisi ja imeskeli minun likaista\netusormeani, se siunattu vekara -- juuri tätä sormea!\"\n\nJa liikutuksen voittamana Skiff Miller kohotti juhlallisesti\npuheenaolevaa ulotinta kuulijainsa nähtäväksi.\n\n\"Katsokaahan -- se on sama sormi\", toisti hän hitaasti, aivan kuin\ntodistaisi mainittu ruumiinosa hänen omistusoikeutensa koiraan.\n\nHän katseli yhä heristettyä sormeaan, kun Magde puhkesi puhumaan.\n\n\"Mutta entä koira itse?\" hän kysyi. \"Te ette ole katsellut asiaa koiran\nedun kannalta.\"\n\nSkiff Miller näytti kysymysmerkiltä.\n\n\"Oletteko ajatellut koiran parasta? toisti Magde.\n\n\"En oikein älyä, mitä te tarkoitatte.\"\n\n\"Onhan koirallakin jotakin sanottavaa tässä asiassa\", jatkoi nuori\nrouva. \"Sillä saattaa olla omat halunsa ja toivomuksensa. Te ette tahdo\nantaa sille valinnan vapautta. Eikö teidän mieleenne ole tullut ajatus,\nettä se ehkä mieluimmin jäisikin Kaliforniaan. Te puhutte vain omalta\nnäkökannaltanne. Te käsittelette sen kohtaloa aivan kuin olisi kysymys\nvain perunasäkistä tai heinäpaalista.\"\n\nTämä oli todellakin uusi näkökulma ja pani Skiff Millerin ankarasti\npohtimaan asiaa. Magde käytti hyväkseen hänen epäröimistään.\n\n\"Jos te todellakin rakastatte koiraa, niin pitäisi sen onnellisuuden\nkäydä teidän tarpeittenne edellä\", hän penäsi.\n\n\"Mitäs _te_ siitä ajattelette?\" kysäisi Klondiken mies viimein.\n\nNyt oli Magden vuoro tulla ymmälle. \"Mitäkö tarkoitan -- mistä sitten?\"\nhän kysyi.\n\n\"Luuletteko sen mieluummin tahtovan jäädä Kaliforniaan?\"\n\n\"Siitä olen vallan varma\", kuului varma vastaus.\n\nSkiff Miller pohti uudelleen kysymystä omassa päässään, vaikka tällä\nkertaa ääneen, katsellen samalla Salomonin tuomion alaista eläintä\narvostelevin silmin.\n\n\"Se oli kova työntekijä. Minulle oli siitä suurta hyötyä. Se ei koskaan\nkarkaillut, ja se muovaili uudesta tottumattomasta valjakosta\nkelpoisan. Sillä on ihan ihmisen aivot pääkopassaan. Se osaa kaikkea\nmuuta, mutta ei puhua. Se ymmärtää mitä sille sanotaan. Katselkaapas\nvain sitä. Se tietää, että me nyt puhelemme siitä itsestään.\"\n\nKoira makasi Skiff Millerin jaloissa, pää litteänä käpälien varassa,\nkorvat pystyyn heristettyinä se seurasi silmillään molempain puhujain\nkasvoja.\n\n\"Ja sillä on vielä työkykyä moniksi vuosiksi. Minulla olisi siitä\nhyötyä enemmän kuin osaan sanoakaan. Ja minä pidän siitä.\"\n\nSkiff Miller vaikeni, aukoen muutamaan kertaan suutaan kuin lisätäkseen\njotakin. Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi:\n\n\"Kuulkaahan nyt -- minä sanon, mitä me teemme. Se, mitä te äsken\nsanoitte, hyvä rouva, saattaa jossakin määrin ehkä pitää paikkansa.\nKoira teki minun luonani ollessaan kovaa työtä, ja ehkä se nyt on\nansainnut helpomman olon ja oikeuden itse ratkaista. Joka tapauksessa\nannan sen valita. Mitä ikänä se nyt päättää, niin tapahtukoon. Te\nmolemmat jäätte tähän istumaan. Minä sanon teille hyvästit ja lähden\nhiljalleen jatkamaan matkaani. Jos se tahtoo jäädä tänne, niin jääköön.\nJos se haluaa lähteä minun kanssani, niin antakaa sen lähteä. Minä en\nkutsu sitä mukaani ettekä te huuda sitä takaisin.\"\n\nHän katsahti äkkiä epäluuloisesti Magdeen ja lisäsi: \"Mutta teidän\ntäytyy pelata reilua peliä. Ei yhtään houkuttelua eikä suostuttelua\nminun selkäni takana!\"\n\n\"Me lupaamme reilun pelin\", aloitti Magde, mutta Skiff Miller katkaisi\nhänen vakuuttelunsa.\n\n\"Minä tiedän naisten tavat\", hän sanoi. \"Heidän sydämensä ovat herkkiä\nsulamaan. Kun he antavat mielensä kiintyä johonkin asiaan, niin he\nsotkevat kortit kädessään, kurkistavat pohjimmaiseen lehteen ja\nvalehtelevat kuin riivatut... anteeksi, hyvä rouva. Minä puhun nyt vain\nnaisista ylimalkaan.\"\n\n\"En tiedä kuinka teitä kiittäisin\", sanoi Magde väräjävin äänin --\nharmistuneena, huvitettuna tai liikutettuna, kukapa sen voi sanoa.\n\n\"En ymmärrä, mistä hyvästä te minua kiittelisittekään\", vastasi mies.\n\"Halli ei ainakaan ole vielä sanonut sanaansa. Ei kai teillä ole mitään\nvastaan, jos astuskelen hiljalleen? Minusta se on reilua peliä, koska\nhäviän näkyvistä jo satasen metrin päässä.\"\n\nMagde suostui mielellään ja lisäsi: \"Ja minä lupaan pyhästi, ettemme\nkoeta millään tavoin vaikuttaa siihen.\"\n\n\"No niin, sitten voinen lähteä patikoimaan\", sanoi Miller hyvästelevän\nmiehen sävyyn.\n\nKuullessaan tämän äänenpainon kohotti Susi nopeasti päätänsä ja nousi\nvielä vikkelämmin pystyyn, kun mies ja nainen puristivat toistensa\nkäsiä. Se kohosi takajaloilleen, nojaten etukäpälänsä Magden lanteille\nja nuoleskellen samalla Skiff Millerin kättä. Kun jälkimmäinen kääntyi\nWaltin puoleen, toisti Susi saman tempun, nojaten koko painollaan\nWaltia vasten ja nuollen molempain miesten käsiä.\n\n\"Ei tämä juuri hauskaltakaan tunnu, sen voin sanoa\", kuului Klondiken\nmiehen viimeinen tervehdys, kun hän käänsi toisille selkänsä ja alkoi\nverkalleen painaa polkua pitkin.\n\nSusi seurasi häntä silmillään kymmenkunnan askeleen päähän, väristen\nodotuksesta, että mies katsoisi olkansa yli jäljelleen ja kutsuisi sitä\nmukaansa. Sitten se syöksähti hiljaa vinkaisten poistuvan miehen\nperään, saavutti hänet, otti hänen kätensä hellästi hampaittensa väliin\nja koetti vetää häntä takaisin.\n\nMutta kun tämä ei onnistunut, pyörsi se takaisin Walt Irvinen luo, iski\nhampaillaan kiinni hänen takinhelmaansa ja koetti turhaan kiskoa häntä\nmenijää kohti.\n\nSusi kävi aivan ymmälle. Se olisi tahtonut olla kahtaalla\nyhdenaikaisesti, vanhan ja uuden isäntänsä tykönä, -- ja yhtämittaa\nsuureni näiden välimatka. Se juoksenteli kiireisesti edestakaisin\nmolempien välillä, lyhyin hermostunein harppauksin, aivan kuin\nhengenhädässä, -- kärsien omasta päättämättömyydestään ja toivoen\nihmisiltä apua; se päästeli pieniä vihaisia kiljahduksia, vingahteli\nsurkeasti ja rupesi pian läähättämään.\n\nViimein se istahti keskelle tietä, kohotti kuononsa ilmaan ja alkoi\nluskuttaa suutansa auki ja kiinni, joka kerralla yhä enemmän auki ja\nyhä vihaisemmin kiinni. Samalla alkoi sen kurkunpää liikahdella ja\nkutistua, ja sitten kuului kurkusta ensin hiljaa ja väristen, sitten\nsyvänä ja matalana ihmeellinen urkuääni, matalin minkä ihmiskorva voi\nerottaa. Kaikki tämä oli alkavan ulvonnan hermostunutta valmistelua.\n\nMutta juuri kun ulvahdus oli kohoamaisillaan täydellä voimallaan sen\nrinnasta, loksahti avoin kita kiinni, ruumiin kuumeellinen nytkähtely\ntaukosi ja koira katseli pitkään ja kiinteästi poistuvan miehen\njälkeen. Sitten se äkkiä käänsi päätään ja katseli yhtä kiinteästi Walt\nIrvineen. Mutta tähänkään vetoomukseen ei tullut vastausta. Koira ei\nsaanut sanaa eikä viittausta, miten sen nyt olisi pitänyt menetellä.\n\nVielä kerran se vilkaisi entisen isäntänsä perään: tämä oli jo lähellä\ntienmutkaa. Se kavahti neljälle jalalleen ja vingahti jälleen; ja\nsitten se sai uuden ajatuksen ja juosta köpitti Magden tykö. Tähän\nsaakka se oli ollut piittaamatta naisesta, mutta kun molemmat isännät\nnäyttivät unohtaneen sen, jäi emäntä sen viimeiseksi turvaksi. Se laski\npäänsä naisen syliin, puskien hiljaa kuonollaan hänen käsivarttaan --\nse oli sen vanha tapa kerjätä hyväilyjä. Sitten se vetäytyi irti\nhänestä ja rupesi pää ja eturuumis kumarassa tepastelemaan kuin\nleikitellen hänen edessään edestakaisin, koukeroiden ja mutkistellen,\nkaapien etukäpälillään soraa ja heiluen ja huojuen koko ruumiillaan --\nlatteiksi lasketuista korvista aina rajusti viuhtovaan hännänpäähän\nasti, ilmaistakseen siten sydämensä huolta, jota sen ei ollut sallittu\nsanoin tulkita.\n\nMutta siihenkään ei tullut vastausta. Koiraa oudoksutti ja kammotti\nkaikkien noiden ihmisten tylyys, jotka eivät koskaan ennen olleet sille\nkylmiä olleet. Ei yhtään apua, ei hiiskahdustakaan saanut se niiltä. Ne\nnäyttivät olevan aivan piittaamattomia. Ne olivat kuin kuolleita.\n\nSe kääntyi vielä kerran tielle päin. Skiff Miller kiersi juuri mutkaa.\nSeuraavassa tuokiossa hän olisi kadonnut näkyvistä. Mutta sittenkään\nhän ei katsonut taaksensa, vaan polki eteenpäin verkalleen ja\ntunteettomasti, yhtään välittämättä siitä mitä hänen takanaan tapahtui.\n\nJa sitten häntä ei ollut enää. Susi odotti hänen tulevan uudelleen\nesiin puitten takaa. Se odotti minuutin -- jännityksestä melkein\nkivettyneenä. Se haukahti taas kerran ja kuunteli. Sitten se lysähti\nkokoon, pudisteli hiljaa turkkiaan ja köpitti väsyneesti takaisin Walt\nIrvinen luo, nuuski hänen kättään ja pudota töksähti raukeasti hänen\njalkojensa juureen, katsellen eteensä tyhjälle tielle.\n\nSammaltuneiden kivien yli pulpahtelevan puron lirinä tuntui äkkiä\npaisuvan voimassa kosken kohinaksi. Koko muu luonto oli aivan\nhiiskumatta. Isot keltasiipiset perhoset lepattelivat hiljaa valosta\nvarjoon ja takaisin valoon. Magde katsahti riemun ja voiton kiilto\nsilmissä mieheensä.\n\nKului monias minuutti. Sitten Susi nousi vielä kerran pystyyn. Varma\npäätös näytti määräävän sen liikkeitä. Se ei vilkaissutkaan mieheen\neikä naiseen. Sen katse oli tiukasti suunnattu etenevälle polulle. Se\ntiesi nyt, mitä sen tuli tehdä. Toisetkin tiesivät sen.\n\nSen raajat alkoivat tehdä tasaista ravia, ja silloin Magden huulet\npuristuivat päästämään hyväilevän kutsun. Mutta tuo kutsu jäi\npäästämättä. Hänen oli pakko vilkaista mieheensä, ja hän näki tämän\nkatseen ankarana ja kieltävänä. Silloin hänen supussa olevat huulensa\nlaukesivat ja hän huoahti syvään ja alistuvasti.\n\nSuden ravi muuttui pian laukaksi. Yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kävivät\nsen hypyt. Se ei katsellut kertaakaan taakseen. Susimainen harja sen\nselässä viipotti pystyssä. Se pyörähti kuin lennossa polun mutkasta ja\noli sitten poissa silmistä.\n\n\n\n\nKELTALIINA.\n\n\n\"En tahdo komennella sinua, poikaseni\", sanoi Charley, \"mutta minun\nei ole ollenkaan mieleeni, että tahdot vielä tehdä viimeisen\nkaappausretkesi. Sinä olet selviytynyt onnellisesti pahoista\npälkähistä, raaoista miehistä, ja olisipa synti ja häpeä, jos sinulle\nsattuisi jotakin tapahtumaan nyt aivan lomanpitosi lopulla.\"\n\n\"Mutta kuinka minä voisinkaan välttyä tekemästä kaikkein viimeistä\nretkeä?\" intin vastaan poikamaisen itsepäisenä. \"Ainahan jonkin kerran\ntäytyy olla viimeinen.\"\n\nCharley pani säärensä ristiin, nojautui taapäin ja rupesi pohtimaan\npulmaa. \"Totta kyllä. Mutta miksi emme pitäisi Demetrios Contoksen\nkiinniottamista kaikkein viimeisenä? Siitä sinä selvisit kunnialla ja\nistut tässä nyt terveenä ja ehjin jäsenin, ja -- ja...\" Hänen äänensä\nsortui, niin ettei hän kyennyt kotvaan puhumaan mitään. \"Enkä minä\nantaisi ikinä itselleni anteeksi, jos sinulle nyt ihan viime tingassa\njotakin sattuisi.\"\n\nMinä nauroin Charleyn pelkäämisiä, mutta tunnustin kiitollisena hänen\nhellän huolenpitonsa ja suostuin pitämään viime retkeämme viho\nviimeisenä. Olimme olleet yksissä vuoden ajan, ja nyt minun piti erota\nYhdysvaltain kalastusvartiosta palatakseni päättämään koulunkäyntini.\nOlin ansainnut ja säästänyt tarpeeksi rahoja kyetäkseni suorittamaan\nylimmän kolmivuotiskurssin kollegissa, ja vaikka lukukausi oli alkanut\njo kauan sitten, arvelin, että ahkerasti kotona opiskellen pystyisin\nhyvinkin läpäisemään sisäänpääsytutkinnosta.\n\nKimssuni ja kamssuni olivat jo ahdetut merimiesarkkuun, ja aioin juuri\nlähteä ostamaan rautatielippua matkustaakseni junalia Oaklandiin, kun\nNeil Partington tulla tupsahti Beniciaan. _Peura_-jahdin piti\nhetipaikalla lähteä jonnekin Alalahdelle, ja Neil sanoi lähtevänsä sen\nmyötä suoraan Oaklandiin. Koska siellä oli hänen kotinsa, jossa minä\ntulisin kouluaikanani asumaan, niin Neil arveli, ettei mikään estänyt\nminua tuomasta arkkuani laivaän ja lähtemästä mukaan.\n\nArkku meni laivaan, ja iltapäivän puolimaissa me kohotimme _Peuran_\nison mesaanipurjeen ja irroitimme kiinnitysköydet. Oli kiusallinen\nlaskusää. Koko kesän tasaisesti puhallellut merituuli oli mennyt\nmenojaan ja sen sijalle tullut äkkinäisiä puuskatuulia ja synkästi\njumottavia pilvenmöykkyjä, joihin luottaen ei osannut laskea\nsaapumisaikaa täsmällisen tarkasti. Me lähdimme matkaan kohta luoteen\nalettua, ja _Peuran_ pujahtaessa Carquinez-salmeen loin pitkäksi aikaa\nviimeisen katseen Beniciaan ja Turnerin laivatokan lahteen, missä me\ntuonaan olimme kaapanneet _Lancashiren kuningattaren_ ja vanginneet\nison Alecin, pahamaineisen kreikkalaispomon. Ja salmen suussa minä\nkatselin mielenkiinnoin sitä kohtaa, missä vasta muutama päivä\ntakaperin olisin auttamattomasti hukkunut, jollei Demetrios Contoksen\nluonteen jalompi puoli olisi minua pelastanut.\n\nKorkea usvamuuri purjehti San Pablo-lahden rantaa pitkin meitä vastaan,\nja ennen pitkää sai _Peura_ puskea sokeasti eteenpäin usvapimeyden\nsisässä. Perää pitävällä Charleylla tuntui olevan luontainen vaisto,\nmillä hän selviytyi tällaisistakin tilanteista. Itsekään hän ei osannut\nselittää kuinka se kävi; mutta hän kykeni kuin kykenikin kerrassaan\nihmeellisesti tekemään laskelmiaan tuulista, merivirroista,\netäisyyksistä, ajasta, ajautumisesta ja purjehtimisnopeudesta.\n\n\"Minusta tuntuu kuin usva rupeisi vähän hajaantumaan\", sanoi Neil\nPartington, kun olimme parisen tuntia purjehtineet sumussa. \"Missä\nluulette meidän olevan, Charley?\"\n\nCharley katsoi kelloansa. \"Nyt on kello kuusi, ja luodetta kestää vielä\nkolmisen tuntia\", hän huomautti kuin sattumoilta.\n\n\"Mutta missä sitten luulette meidän olevan?\" kyseli Neil\nitsepintaisesti.\n\nCharley mietti hetkisen ja vastasi sitten: \"Vuorovesi on vienyt meidät\nhiukan sivuun oikeasta suunnastamme, mutta jos sumu nyt alkaa tosiaan\nkohota niinkuin se tuntuu rupeavan tekemään, niin arvaanpa, ettemme ole\ntuhatta mailia kauempana Mc Nearin valkamasta.\"\n\n\"Minusta ainakin voisi määritellä etäisyyden paria mailia tarkemmin\",\nurahti Neil hiukan yrmeissään.\n\n\"Olkoon menneeksi\", virkkoi Charley myötämielisesti, \"eroa ei ole\nenempää kuin puoli mailia eikä vähempää kuin neljännesmaili.\"\n\nTuuli vähän tiukkeni, kun sai mereltä pari puuskausta avuksi, ja usva\nalkoi aivan silmissä hajaantua.\n\n\"Mc Nearin valkama on tuolla oikealla\", sanoi Charley ja viittasi\nsuoraan sumumuuriin päin.\n\nKaikki kolme me tirkistimme tuohon suuntaan, kun _Peura_ törmähti\njohonkin kiinteään esineeseen ja seisahtui paikalla kuin naulattu.\nJuoksimme kokkaan ja näimme halkaisijapuomin takertuneen jonkin lyhyen\nmastorähjän päästä roikkuvaan köysistöön. Toisin sanoen se oli\ntörmännyt suinpäin ankkurissa lepäävää kiinalaista dshonkkia vastaan.\n\nSamassa kuin me ennätimme kokkaan, hoipperehti viisi unisilmäistä\nkiinalaista kuin mehiläiset pienestä mehiläiskekoa muistuttavasta\nvälikansihytistä.\n\nHeitä johti iso, roteva mies, jonka oitis tunsimme hänen rokonarpisista\nkasvoistaan ja pään ympäri kiedotusta keltaisesta silkkisestä\nnenäliinasta. Se oli Keltaliina -- sama kiinalainen, jonka me\nedellisenä vuonna olimme yllättäneet ja vanginneet laittomasta\nalamittaisten kalojen pyytämisestä, ja joka silloin oli ollut vähällä\nupottaa _Peuran_ aivan niinkuin tälläkin kertaa ankkuroidessaan vastoin\npurjehdussääntöjä keskelle väylää.\n\n\"Mitä lempoa te tuumitte, sen keltanaamainen pakana, viruessanne tässä\nkeskellä väylää ja antamatta lainkaan varoitusmerkkejä?\" karjaisi\nCharley julmistuneena.\n\n\"Mitäkö hän tuumii?\" virkkoi Neil levollisesti. \"Katselkaas tuonne,\nniin näette, mikä niillä on mielessä.\"\n\nKatseemme seurasivat Neilin sormen suuntaa, ja näimme dshonkin\nkeskikannen puolillaan vastapyydettyjä alamittaisia kaloja, missä oli\nmiljoonittain vain puolen sentin mittaista kalantoukkaa. Keltaliina oli\nlaskenut pyyntiverkkonsa vuoksen ajaksi ja jäänyt usvan turvin\nodottamaan uutta luodetta nostaakseen ne jälleen täynnä saalista.\n\n\"No kautta silmäni\", murahteli Neil, \"eipä ole saalista vielä koskaan\nsiepattu näin helposti kiinni, vaikka olenkin kalastusvartiossa nähnyt\nja kokenut jos jonkinlaista. Sanokaas, Charley, mitä me noille\npeijakkaille oikein teemme?\"\n\n\"Hinaamme tietysti lotjan San Rafaeliin\", kuului vastaus. Sitten\nCharley kääntyi minun puoleeni. \"Käy sinä, poikaseni, alas dshonkkiin,\nminä heitän sinulle hinausköyden. Jollei tuuli meitä petä, niin\npääsemme virransuuhun ennen luoteentuloa, nukumme sitten San Rafaelissa\nja joudumme Oaklandiin huomenna puolelta päivin.\"\n\nNäin sanoen Charley ja Neil palasivat _Peuran_ kannelle ja lähtivät\nmatkaan, hinaten dshonkkia perässään. Minä menin valtaamamme aluksen\nperään ja ohjasin sitä vanhanaikaisella peräsimellä, mihin oli\nlävistelty isoja ruudunmuotoisia reikiä, joista vesi välähteli\nedestakaisin.\n\nSumu oli silloin jo vähitellen kokonaan hälvennyt, ja Charleyn\npaikanmäärittely osoittautui paikkansapitäväksi, sillä Mc Nearin\nvalkaman voi erottaa vajaan puolen mailin päästä. Pitkin läntistä\nrannikkoa me kiersimme Pedro-niemen kiinalaisine salakalastajakylineen,\njoissa nousi aikamoinen hälinä, kun nähtiin tutun vartiojahdin hinaavan\nperässään erästä sikäläistä dshonkkia.\n\nTuuli oli kääntynyt maanpuoleiseksi ja puhalteli lyhyin, epävarmoin\npuuskin. Se olisi kuitenkin ollut meille edullisempi, jos sen voima\nolisi ollut tiukempi: San Rafael-virta, mihin meidän oli määrä laskea\nvoidaksemme jättää vankimme kaupungin viranomaisten huostaan, juoksi\navarien nevamaiden halki, jonka vuoksi virralle oli vaikea päästä\nvuoksenkin aikana ja aivan mahdotonta luoteella. Meidän täytyi sen\nvuoksi pitää aika hoppua, koska oli jo puoliluode. Mutta menoamme\nhaittasi pahasti hinausköydessä kuin mikäkin myrskyankkuri kiikkuva\ndshonkki.\n\n\"Käske niiden kulipahusten nostaa purje\", huusi Charley minulle\nvihdoin. \"Emme halua lekotella loppuyötä noilla mutamatalikoilla.\"\n\nMinä toistin käskyn Keltaliinalie; joka mutisi sen omille miehilleen.\nHän oli pahasti vilustunut, niin että hänen silmänsä olivat raskaat ja\nverestyneet ja ruumiinsa käpertyi kokoon vinkuvain yskänkohtausten\npuhjetessa. Se teki hänet vielä ilkeämmän näköiseksi, ja sen\nhuomatessani minua puistatti, sillä muistin, kuinka lähellä olin ollut\nkuolemaa, kun hänet edellisellä kerralla vangitsimme.\n\nMiehistö kävi nyrpeästi kiinni köysiin, ja oudonnäköinen latinalainen\npurje, joka oli värjätty lämpimän ruskeaksi, kohosi verkalleen mastoon.\nPurjehdimme myötätuuleen, ja Keltaliinan kyykistyessä rykien kannelle\npitkäkseen alkoi dshonkki puskea eteenpäin, ja hinausköysi löystyi.\nVaikka _Peura_ oli hyvä purjehtija, pyrki dshonkki puskemaan sen\nperään. Yhteentörmäystä välttääkseni ohjasin lotjan vähän ylähankaan;\nmutta siitäkään ei ollut paljon apua, sillä parin minuutin perästä\nolimme jo _Peuran_ rinnalla. Hinausköysi oli molempain alusten välillä\nkireänä kuin jousen jänne, ja koko tilanne -- vartijan ja vangin asema\ntoisiinsa nähden -- jonkin verran naurettava.\n\n\"Heittäkää irti!\" minä huusin.\n\nCharley epäröi.\n\n\"Ei hätää\", lisäsin. \"Mitäpäs tässä sattuisikaan? Me painamme lotjalla\nyhtä menoa virralle, ja te olette koko matkan perässämme San Rafaeliin\nsaakka.\"\n\nSilloin Charley irroitti köyden ja Keltaliina lähetti yhden miehistään\nhinaamaan sitä dshonkkiin. Pimeys kävi yhä sakeammaksi, niin että töin\ntuskin sain San Rafael-virran suun näkyviini, ja kun me vihdoin\nlasketimme virralle, kykenin vain vaivoin erottamaan sen rannat.\n_Peura_ oli hyvän matkaa perässämme, ja me jätätimme sitä yhä\ntunkeutuessamme suiston kapeita luikertelevia kanavia eteenpäin. Kun\nCharley oli takanani, ei minun tarvinnut pelätä mitään viiden vangin\ntaholta; mutta yltyvässä pimeässä en enää voinut pitää heitä tarkasti\nsilmällä, ja sen vuoksi siirsin revolverin housuntaskusta takintaskuun,\nmistä se oli nopeammin saatavissa.\n\nKeltaliina oli ainoa, jota pelkäsin; ja kipeästi tulin pian kokemaan,\nettä hän sen tiesi ja käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutaman\naskeleen päässä minusta tuulenpuolella. Minun oli vaikea enää erottaa\nhänen hahmoaan, mutta minusta tuntui, kuin olisi hän liikahdellut\nhiljaa -- hyvin hiljaa -- yhä lähemmäksi minua. Pidin häntä tiukasti\nsilmällä. Ohjaten peräsintä vasemmalla kädellä työnsin oikean käteni\ntaskuun ja tartuin lujasti revolveriin.\n\nNäin hänen liikahtavan vielä puolen kämmenen leveydeltä eteenpäin ja\naioin juuri komentaa hänet peräytymään -- sanat jo aivan pyörivät\nkielelläni --, kun tunsin tuiman tärähdyksen ja näin tumman hahmon\nhurjalla hyppäyksellä ponnahtavan tyvenen puolelta raskaasti ylitseni.\nSe oli muuan laivamies. Hän takertui oikeaan käsivarteeni, niin etten\nkyennyt vetämään sitä taskusta, ja vasemmalla kädellään hän tukki\nsuuni. Minä olisin tietysti voinut ruveta kamppailemaan hänen kanssaan\nja saada käteni vapaaksi tai suuni auki huutaakseni apua, mutta samassa\noli jo Keltaliina kimpussani.\n\nMinä potkin ja reuhdoin puolihervottomana dshonkin kannella, mutta pian\nköytettiin sääreni ja käsivarteni tiukasti yhteen ja suuni tukittiin\nhaisevalla vaateräsyllä, jonka perästäpäin huomasin pumpulipaidaksi.\nSitten minut jätettiin virumaan kannelle. Keltaliina kävi peräsimeen ja\njakeli kuiskaten käskyjään; silloisesta asemastamme sekä purjeen\nsiirtymisestä arvasin dshonkin olevan matkalla kohti puron suuta, joka\npurkautui San Rafaelin suistoon.\n\nMuutamia minuutteja me liu'uimme hiljalleen rantapenkereen sivua\npitkin, ja sitten purjetta laskettiin äänettömästi alemmaksi.\nKeltaliina istui kannella vieressäni, ja minä huomasin, kuinka hän\nkoetti väkipakolla tukahduttaa repivää, kytevää yskäänsä. Noin\nseitsemän tai kahdeksan minuuttia myöhemmin kuulin Charleyn äänen, kun\nPeura liukui puron suun ohi.\n\n\"Etpäs arvaakaan, mikä kuorma vierähti hartioiltani\", kuulin aivan\nselvästi hänen sanovan Neilille, \"kun poika sentään sai päättää\nvartiokautensa ilman mitään tapaturmaa.\"\n\nSiihen Neil vastasi jotakin, jota en erottanut, ja sitten Charleyn ääni\njatkoi:\n\n\"Pojan tekee tietysti mieli merille, ja jos hän koulusta päästyään\nsuorittaa merimieskurssin ja lähtee valtamerelle, niin enpä luule, että\nmikään estää häntä lopulta kohoamasta vaikkapa kaikkein uljaimmankin\nlaivan kapteeniksi.\"\n\nTuo oli kyllä varsin imartelevaa kuultavaa, mutta maatessani avuttomana\nomain vankieni sitomana ja äänten heikontuessa sitä mukaa kuin _Peura_\npimeässä puski San Rafaelia kohti, täytyy minun tunnustaa, etten\nvilpittömästi pystynyt iloitsemaan lupaavasta tulevaisuudesta. _Peuran_\nmukana meni viimeinenkin toivoni. Mitä lähinnä tulisi tapahtumaan,\nsiitä ei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta, sillä kiinalaiset\nolivat toista rotua kuin me; ja siitä saatoin ainakin olla varma, ettei\nminua aivan hellävaroen kohdeltaisi.\n\nOdoteltuaan vielä muutamia minuutteja miehet kohottivat jälleen\nlatinalaispurjeen, ja Keltaliina ohjasi purtta San Rafaelin suuta\nkohti. Luodeaika alkoi, ja hänellä oli aika työ koettaessaan välttää\nmutasärkkiä. Toivoin kaikesta sydämestäni, että alus olisi juuttunut\nkiinni niihin, mutta hänen onnistui kuin onnistuikin jotenkuten\npuikkelehtia eteenpäin.\n\nPian alkoi kannella hälisevä väittely, jonka tiesin koskevan omaa\nkohtaloani. Keltaliina oli kiukkuinen, mutta toiset neljä olivat yhtä\nsuutuksissaan hänelle. Saatoin hyvin arvata hänen vaativan, että\nminusta oli suoriuduttava kaikkein lyhyimmin keinoin, ja toisten\npelkäävän sellaisen menettelyn seurauksia. Siksi hyvin tunsin\nkiinalaisten luonteen, että tiesin yksinomaan pelon omasta kohtalostaan\nvoivan pidättää heitä ryhtymästä mihin hyvänsä. Mutta mitä miehillä oli\nehdotettavana Keltaliinan suunnitelman sijaan, sitä en saattanut\narvata.\n\nEi ole vaikeata käsittää mitä tunsin, kun kohtaloni täten heilui\nvaa'alla. Kiista kasvoi kiukkuiseksi toraksi, ja kesken kaikkea\nKeltaliina heitti irti peräsimen ja hypähti minua kohti. Mutta hänen\ntoverinsa heittäytyivät väliin, ja syntyi kömpelö temmellys. Lopulta\nKeltaliina joutui häviölle ja palasi äkäisenä perään, toisten\nkovaäänisesti sättiessä häntä äkkipikaisuudesta.\n\nPian sen jälkeen purje laskettiin ja dshonkkia kuljetettiin melomalla\nhitaasti eteenpäin. Minä tunsin sen tarttuvan pehmeästi liejupohjaan.\nKolme kiinalaista -- pitkävartiset merisaappaat jalassa -- laskeutui\nveteen, ja muut kaksi nostivat minut heille partaan yli. Keltaliina\ntarttui sääriini ja hänen molemmat toverinsa hartioihini, ja he\nlähtivät kantamaan taakkaansa molskien raskaasti mudassa. Jonkun ajan\nkuluttua heidän jalkansa tapasivat kovempaa pohjaa, ja arvasin heidän\nkantavan minua rantaan. Paikasta ei voinut erehtyä. Se ei voinut olla\nmuu kuin jokin pienistä Marin-saarista, eräs niitä vähäisiä\nkallioluotoja, jotka sijaitsevat Marin Countyn rannikolla.\n\nPäästyään kovalle hiekalle, joka on vuoksen rajana, he pudottivat minut\nmaahan eivätkä suinkaan hellävaroen. Keltaliina potkaisi minua kylkeen,\nja sitten kolmikko lähti kahlaamaan mudan halki takaisin alukseensa.\nHetkistä myöhemmin kuulin purjetta hinattavan ylös ja sen lepattavan\ntuulessa. Sitten oli kaikki hiljaista, ja minä jäin yksin oman onneni\nnojaan.\n\nMuistin nähneeni ennen sirkusvehkeilijäin keinottelevan itsensä\nvapaiksi köysistä ja siteistä, mutta vaikka kuinka kiemurtelin ja\nreuhdoin, eivät nuorat hellittäneet vähäistäkään. Rimpuillessani\nvierähdin kuitenkin osterinkuorikasalle -- nähtävästi jonkin\nhuvimatkailijaparven aamiaisen jäännöksille. Niistä johtui mieleeni\npelastava ajatus. Käteni olivat köytetyt selkäni taakse, joten saatoin\ntarttua niillä yhteen raakunkuoreen; sitten rupesin vierittelemään\nitseäni luodon laelle, jossa arvasin olevan kivilouhikkoa.\n\nPyörien ja piehtaroiden sinne tänne keksin kallioperustassa kapean\nhalkeaman, johon sovitin raakunkuoreni. Sen reuna oli terävä, ja sitä\nvastaan minun viimein vaivoin onnistui päästä sahaamaan ranteitani\nkiinnittävää nuoraa. Mutta reuna oli yhtä hauras kuin terävä, ja se\nlohkesi pian liian ankarasta tempomisesta. Silloin minun oli jälleen\nkieriteltävä itseäni kuorikasalle ja palattava takaisin kummulle,\nkäsissäni niin monta raakunkuorta kuin niihin mahtui. Monta kuorta\nmurtui, ja minä leikkelin käsiini pahoja haavoja, ja epämukava asentoni\nja ponnistukseni synnyttivät suonenvetoa sääriini.\n\nSuonenvedon parhaillaan ahdistellessa, kun en edes päässyt jäseniäni\nvapaasti ojentelemalla karkoittamaan sitä, kuulin tutun äänen\nhuutelevan selältä päin. Charley se siellä etsiskeli minua. Mutta\nsuussani oleva tukko esti minua vastaamasta, niin että sain vain\navuttomana, köytettynä myttynä maata ja harmitella ja kuunnella, kuinka\nhän souti saaren ohi ja kuinka hänen äänensä hälveni etäisyyteen.\n\nRupesin jälleen sahaamaan köysiäni, ja puolituntisen kuluttua minun\nonnistui saada ne poikki. Sitten kävi kaikki muu helposti. Kun kädet\nolivat vapaina, irroitin jalkanikin nuorista ja vaatetukon suustani.\nJuoksin saaren ympäri nähdäkseni, oliko se tosiaankin saari eikä\nmantereesta pistävä niemi. Saari se _oli_, eräs Marin-ryhmän luotoja;\nrantamalla kulki hiekkareunus, ja ympärillä oli liejumeri. Muuta neuvoa\nei ollut kuin jäädä odottelemaan päivännousua ja pysytellä lämpimänä,\nsillä ilma oli kovin kolakka, niin Kalifornian yö kuin olikin, ja\ntuulen henki puhalsi juuri sen verran, että ihoa kirpelöi.\n\nVerenkiertoa verryttääkseni rupesin jälleen ravaamaan saaren ympäri\nkymmenkuntaan kertaan ja kiipesin yhtä monta kertaa sen louhikkoisen\nlaen poikki -- mistä tuli, kuten perästäpäin sain kokea, olemaan\nmuutenkin hyötyä kuin vain verenkierrolleni. Kesken kaikkea tulin\najatelleeksi, että olikohan hiekassa pyöriessäni jotakin pudonnut\ntaskuistani. Etsiessäni huomasin revolverini ja linkkuveitseni olevan\npoissa. Edellisen oli Keltaliina ottanut haltuunsa, mutta puukko oli\npudonnut hiekkaan.\n\nSitä haeskellessani kuulin mereltä airojen kolahtelevan hankoja vasten.\nEnsin tietysti luulin Charleyn palaavan; mutta tarkemmin ajatellessani\nymmärsin, että Charley soutaessaan myöskin huutelisi minua. Äkillinen\nvaarantajunta pani ihoni kananlihalle. Marin-saaret ovat aivan autioita\nja yksinäisiä; öiseen aikaan sinne tuskin saattoi odottaa satunnaisia\nvieraita. Entäpä jos Keltaliina palaisikin? Airojen kopina alkoi kuulua\nyhä selvemmin. Painauduin hiekkaperään ja kuuntelin korviani heristäen.\nVene, jonka päättelin airojen kopinan nopeasta tahdista olevan pienen\nlaivavenon, laski mutasärkälle puolensadan metrin päähän rannasta.\nKuulin repivän, hinkuvan yskähdyksen -- ja silloin karkasi sydän\nkurkkuuni. Tulija oli Keltaliina! Kun varovaisemmat toverit olivat\nriistäneet häneltä voitonhedelmän, oli hän varkain hiipinyt kylästä ja\ntullut yksinään minua tervehtimään.\n\nAjatukseni toimivat aika vauhtia. Olin aseettomana ja avuttomana\npienellä saaripahasella, ja keltainen raakimus, jota minun oli syytä\npahasti pelätä, oli muutamien kymmenien metrien päässä. Mikä muu paikka\nhyvänsä oli minusta turvallisempi kuin tämä paljas luoto; ja sen vuoksi\nkäännyin vaistomaisesti etsimään turvaa vedestä tahi oikeammin mudasta.\nSamassa kuin vainoojani alkoi kahlata rantaa kohti liejun halki, lähdin\nminä kahlaamaan liejuun, pyrkien samaan suuntaan, mistä kiinalaiset\nolivat tulleet kantaessaan minua rantaan ja sitten palatessaan takaisin\ndshonkkiinsa.\n\nKeltaliina, joka luuli minun yhä vielä viruvan köytettynä, ei ollut\nerikoisesti varovainen, vaan kulki rantaan molskien. Se oli minulle\nhyödyksi, sillä tuon äänen turvissa minun onnistui päästä parikymmentä\nmetriä mutaan, ennenkuin hän ennätti rantaan. Samassa kuin hän astui\nrantahietikolle, paiskauduin minä pitkäkseni liejuun. Se oli kylmää ja\ntahmeata, ja vilu puistatti heti minua, mutta mieluummin olisin\nkestänyt vielä suuremman kidutuksen kuin olisin paljastanut ruumiini\nKeltaliinan terävälle katseelle alttiiksi.\n\nHän käveli rantaa pitkin siihen kohtaan, johon olin jäänyt makaamaan;\nja minua harmitti, kun en ollut näkemässä, miten hän lienee ällistynyt\nhuomatessaan paikan tyhjäksi. Mutta tuo harmi haihtui pian, kun\nhampaani alkoivat kalista vilusta.\n\nHänen seuraavia liikkeitään saatoin päätellä vain tosiasiain\nperusteella, sillä himmeässä tähtien valossa oli silmän häntä vaikeata\nerottaa. Mutta siitä olin varma, että hän ensi työkseen lähti\nkiertämään rantaa nähdäkseen, oliko joku vene käynyt saarella. Sen hän\nkohta huomaisi tahmeaan mutaan painuneista jäljistä.\n\nTultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan ollut käynyt saarella, rupesi\nhän etsimään mihin kummaan minä sitten olin joutunut. Aloittaen\nraakunkuorikasasta hän lähti tulitikkuja raaviskellen seuraamaan\nhiekassa olevia jälkiäni. Joka kerran, kun hän veti tikulla tulta,\nsaatoin selvästi erottaa hänen ilkeät kasvonsa; ja kun rikinhaju\närsytti hänen keuhkojaan, kuului tuo repivä, hinkuva rykiminen, joka\nentistä pahemmin värisytti minua liejuvuoteessani.\n\nJaianjälkieni runsaus tuntui ihmetyttävän häntä. Sitten hän lienee\ntullut ajatelleeksi, että minä kukaties olinkin liejussa, sillä hän\nkahlasi muutamia askeleita minua kohti ja pysähtyi tähystämään tummaa\nliejupintaa pitkään ja huolellisesti. Hän oli tuskin viittä metriä\nkauempana minusta, ja jos hän silloin olisi raapaissut tulta, olisi hän\nvarmastikin keksinyt minut.\n\nSitten hän palasi rantaan ja kiipesi louhikkolaelle etsien minua\njälleen tulitikkujen valossa. Äskeinen äkkipelastumiseni yllytti minua\nyrittämään uutta pakomatkaa. Uskaltamatta kahlata pystyssä ja peläten\nloiskinaa jäin pitkäkseni liejuun ja ryömin sammakon tapaan käsilläni\nharoen sen pintaa pitkin. Yhä pysytellen kiinalaisten vanhoissa\njäljissä ponnistelin siten eteenpäin, kunnes pääsin selkeään veteen.\nSiinä kahlasin varovaisesti siksi, kunnes tulin metrin syvyyteen ja\nkäännyin jatkamaan matkaa rantaviivan suuntaisesti.\n\nSitten juolahti mieleeni ajatus mennä Keltaliinan venolle ja paeta\nsillä, mutta samassa hänkin jo palasi rantaan ja aivan kuin arvaten\najatukseni lähti tarpomaan liejua katsoakseen, että vene oli\npaikoillaan. Se sai minut oitis pyörtämään vastakkaiseen suuntaan.\nPuoleksi uiden, puoleksi kahlaten, pää aivan pinnassa ja välttäen\nloiskuttamista. onnistui minun päästä kolmisenkymmenen metrin päähän\npaikasta, mistä kiinalaiset olivat lähteneet kahlaamaan dshonkista\nmaihin. Sitten viskauduin jälleen liejuun ja jäin korvat hörössä\nkuuntelemaan.\n\nKeltaliina kääntyi uudestaan rantaan ja lähti kiertelemään saarta, ja\nsitten hän jälleen palasi raakunkuorikasalle. Minä tiesin yhtä hyvin\nkuin hän itsekin, mikä hänen mielessään tällöin pyöri. Kukaan ei ollut\nvoinut saapua saarelle eikä lähteä pois painamatta jälkiään liejuun.\nAinoat näkyvät jäljet olivat veneestä saareen tulevat sekä ne, jotka\nveivät dshonkin taannoiseen odottelupaikkaan. Saarella minä en ollut.\nMinun oli täytynyt siis lähteä rantaan jompiakumpia jälkiä myöten. Hän\noli juuri käynyt veneelle johtavilla ja oli varma siitä, etten minä\nollut niitä myöten poistunut. Siispä olin saattanut lähteä saarelta\nvain dshonkille vieviä jälkiä myöten. Siitä hän päätti saada varmuuden\nkahlaamalla itse niitä pitkin ja valaisemalla tietään tulitikuilla.\n\nHänen tultuaan paikalle, missä olin ensiksi maannut, arvasin hänen\nraapimistaan monista tulitikuista ja hänen pitkästä viipymisestään,\nettä hän oli keksinyt ruumiini tekemät ryömimisjäljet. Niitä hän\nseurasi vedenrajaan ja siitä eteenpäin, mutta metrin syvyydellä hän ei\nenää voinut erottaa niitä pohjasta. Toiselta puolen hän saattoi luoteen\nyhä taantuessa helposti nähdä dshonkin keulan tekemän uurroksen, ja\nhänen oli helppoa todeta, ettei mikään muu vene ollut laskenut samaan\nkohtaan. Minä arvasin hänen silloin ehdottomasti tietävän, että minä\npiileskelin jossakin liejussa.\n\nMutta poikapahasen takaa-ajaminen pimeänä yönä ja liejumeressä oli\nsamaa kuin neulan etsiminen heinäsuovasta, ja siihen urakkaan hän ei\nruvennut. Sen sijaan bän meni jälleen rantaan ja nuuski siellä aikansa.\nToivoin mitä hartaimmin, että hän olisi mennyt menojaan, sillä tunsin\nolevani jo pahasti kangistunut vilusta. Vihdoin viimein hän kahlasikin\nvenolleen ja souti matkoihinsa. Mutta ehkä koko lähtö olikin vain\njuoni? Entäpä jos hän siten tahtoi vain houkutella minut rantaan?\n\nMitä enemmän tuota ajattelin, sitä varmemmalta minusta tuntui, että hän\noli airoillaan loiskutellut hiukan liian äänekkäästi pois soutaessaan.\nSiksipä jäin makaamaan mutavuoteeseeni ja hytisemään kylmästä. Minua\npalelti ylt'yleensä, niin että yksin kantapäälihaksenikin värähtelivät\nkuin katketakseen, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkiset voimani\njaksaakseni pysyä tuossa surkeassa asennossa.\n\nJa hyväpä olikin että niin tein, sillä noin tuntikauden kuluttua luulin\nkuulevani jonkinlaista liikehtimistä rannalta. Teroitin kuuloani\näärimmilleen, ja se maksoi vaivan -- tuo tuttu, repivä, hinkuva\nrykiminen kuului taas. Keltaliina oli hiipinyt takaisin, laskenut\nveneensä saaren toiselle puolelle ja hiiviskeli varovasti pitkin\nrantoja yllättääkseen minut, jos olisin palannut.\n\nVaikka sen jälkeen kului tuntikausia eikä hänestä kuulunut eikä näkynyt\nmitään, peloitti minua palata saarelle. Toiselta puolen pelkäsin\nmelkein yhtä paljon, että jähmettyisin viluun ja kuolisin\nkärsimyksistäni. En ollut koskaan osannut uneksiakaan, että ihminen voi\nkärsiä niin hirvittävästi. Ruumiini kävi lopulta niin kohmettuneeksi ja\nturraksi, että viluntunto taukosi. Mutta sen sijaan rupesi lihaksiani\nja luitani särkemään kuin olisi niitä korvennettu tulessa. Vuoksen aika\noli tullut jo kauan sitten, ja kohoava vesi rupesi vetämään minua askel\naskelelta rantaan päin. Kello kolme minä hinauduin rantaan enemmän\nkuolleena kuin elävänä ja niin avutonna, etten olisi jaksanut kohottaa\nsormeanikaan vastaan, jos Keltaliina olisi jostakin väijyksestä\nkarannut kimppuuni.\n\nMutta Keltaliinaa ei enää kuulunut. Hän oli jättänyt minut omiin\noloihini ja palannut Pedro-niemeen. Siitä huolimatta oli tilani surkea.\nEn kyennyt edes seisomaan jaloillani, sen vähemmän olemaan liikkeellä.\nLiejuiset, tahmaiset vaatteeni roikkuivat ylläni kankeina kuin\njääkappaleet. Minusta tuntui, kuin en olisi millään mahdilla jaksanut\nkiskoa niitä päältäni. Niin heikot ja elottomat olivat sormeni, että\ntuntui kestävän tuntikauden, ennenkuin sain kengät jaloistani. Taoin\ntavantakaa rystysiäni kovaan kallioon saadakseni niihin edes\njonkinlaista elämän tuntoa. Välistä oli minusta, kuin kuolema ei enää\nolisi voinut olla kaukana.\n\nMutta lopultakin -- monta monituista vuosisataa siihen tuntui kuluvan\n-- sain viimeisetkin ryysyt yltäni. Vesi oli jo lähellä, ja minä ryömin\nsiihen ja pesin alastoman ruumiini puhtaaksi inhoittavasta liejusta.\nMutta sittenkään en kyennyt pysymään jalkeilla, ja minua peloitti\nmaata yhdessä kohdin alallani. Muuta neuvoa ei ollut kuin ryömiä ja\nmadella vaivalloisesti etanan tapaan edestakaisin rantahiekalla,\nyhtämittaisesta jäsentenkolotuksesta huolimatta, Tätä keinoa koetin\nniin kauan kuin mahdollista; mutta kun idässä viimein alkoi sarastaa,\nloppuivat voimani kokonaan. Taivas kävi vähitellen koko laeltaan\nruusunkarvaiseksi, ja auringon ensimmäinen kultainen viiru näki aution\nkallioluodon rannalla raakkutunkiolle menehtyneen heikon, avuttoman,\nliikkumattoman poikaparan.\n\nSitten aivan kuin unessa näin _Peuran_ tutun mesaanipurjeen pujahtavan\naamun keveän tuulosen täyttämänä näkyviin San Rafaelin suistosta. Tuota\nunennäköäni jatkui edelleen, mutta perin katkonaisena. Siihen jäi\naukkopaikkoja, joita en perästäpäinkään pystynyt täyttämään. Kolme\nasiaa muistan kuitenkin oikein hyvin: ensiksikin _Peuran_ mesaanimaston\nensi vilahduksen; sitten näen aluksen itsensä ankkuroivan parinsadan\nmetrin päähän rannasta ja pienen laivavenon lähtevän sen kupeelta; ja\nvihdoin muistan kajuutan kamiinin räiskyvän tulipunaisena ja itseni\nankarasti hikoilevana Charleyn hieroessa ja vatvoessa armottomasti\nrintaani ja hartioitani, samalla kuin nieluani ja kurkkuani kirveli\nkuuma kahvi, jota Neil Partington kaatoi suuhuni kupilla.\n\nMutta kirvelipä tai ei, hyvältä se tuntui ja hyvää se teki. Oaklandiin\nsaapuessamme minä olin aivan entisessä kunnossani -- vaikka Charley ja\nNeil Partington pelkäsivät minun kuitenkin loppujen lopuksi saavan\nkeuhkokuumeen, ja rouva Partington piti vielä minua puolen vuoden ajan\ntuskallisen tarkasti silmällä keksiäkseen minussa taudin ensimmäisiä\noireita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika vierii. Minusta tuntui vielä eilispäivänä, kuin olisin ollut\nkalastusvartiomatkalla oleva kuusitoistavuotias poikanen. Mutta tiedän\nkuin tiedänkin, että vasta tänä siunattuna aamunahan kotiuduin Kiinasta\nparkkilaiva _Harvesterin_ kapteenina, suoritettuani mainion ja nopean\npaluumatkan, joka on minulle suureksi ansioksi. Ja minä tiedän, että\nhuomisaamuna lähden aika hopulla Oaklandiin tervehtimään Neil\nPartingtonia ja hänen vaimoansa ja omaisiaan ja sitten Beniciaan\ntapaamaan Charley Le Grantia ja haastelemaan hänen kanssaan menneistä\najoista. Ei, eipä sittenkään; malttakaas -- enhän lähdekään Beniciaan,\nsillä minulla on tärkeä osa esitettävänä kohdakkoin eräissä häissä.\nMorsiamen nimi on Alice Partington, ja koska Charley on luvannut olla\nsulhaspoikanani, niin onkin hänen tultava Oaklandiin.\n\n\n\n\nTOTUUTTA VIEROVA NAM-BOK.\n\n\n\"Bidarka, eikö olekin? Katsos! bidarka, ja mies, joka vetelee\nkömpelösti melalla!\" Vanha Bask-Wah-Wan kohottautui polvilleen vavisten\nraihnaudesta ja kiihkosta ja tuijotti merelle.\n\n\"Nam-Bok oli aina kömpelö melomaan\", mutisi hän muistelevasti,\nvarjostaen silmiään auringolta ja yhä tirkistäen yli hopeanhohtavan\npinnan. \"Nam-Bok oli aina kömpelö. Minä muistan...\"\n\nMutta vaimot ja lapset nauraa hohottivat, ja heidän naurussaan oli\nlievä pilkan sävy, ja vanhuksen ääni sammui, kunnes huulet vain\nhöpöttivät sanan kuulumatta.\n\nKoogah nosti harmaan päänsä luunriipustustyöstään ja seurasi silmillään\nhänen katseensa suuntaa. Bidarka piti kurssia rantaan päin, milloin\neivät pahat heilahtelut sitä kääntäneet. Tulija meloi enemmän voimaa\nkuin taitoa käyttäen ja läheni mahdollisimman paljon ponnistelua\nkysyvää mutkaviivaa pitkin. Koogahin pää painui taas työn puoleen, ja\nhän alkoi raaputtaa polviensa välissä olevaan mursunluuhun sellaisen\nkalan selkäeviä, jonkalainen ei koskaan ollut meriä uinut.\n\n\"Se on varmasti naapurikylän ukko\", virkkoi hän lopuksi. \"Tulee\nkysymään minulta neuvoja luunmerkitsemisessä. Ja se on vätys se. Ei se\nkoskaan siitä tule kummemmaksi.\"\n\n\"Se on Nam-Bok\", toisti vanha Bask-Wah-Wan. \"Enkö minä tuntisi omaa\npoikaani?\" hän kysyi kimeällä äänellä. \"Minä sanon, sanon kuin\nsanonkin, että se on Nam-Bok.\"\n\n\"Ja niin sinä olet sanonut jok'ikinen suvi\", nuhteli eräs vaimoista\nlempeästi. \"Niin pian kuin jää on lähtenyt merestä, olet sinä istunut\nkatsomassa merelle päivät pitkät vakuuttaen jokaisesta näkyviin\ntulleesta kanootista: 'Se on Nam-Bok.' Nam-Bok on kuollut, oi\nBask-Wah-Wan, eivätkä kuolleet palaa takaisin. Kuolleet eivät voi tulla\ntakaisin.\"\n\n\"Nam-Bok!\" kiljaisi vanha vaimo niin kovalla ja kirkkaalla äänellä,\nettä koko kylän väki hämmästyi ja kääntyi katsomaan häneen.\n\nHän kompuroi jaloilleen ja hoippuili pitkin hiekkaa rantaan päin. Hän\nkompastui auringossa viruvaan pikkulapseen, jonka äiti alkoi hyssytellä\nparkuvaista ja lennätti karkeita haukkumasanoja vanhuksen jälkeen tämän\nniitä lainkaan huomaamatta. Lapset kipittivät rantaan hänen edellään,\nja bidarkassa tulevan miehen päästessä lähemmä ja ollessa samalla\nvähällä kiepsauttaa kumoon kanoottinsa väärillä melanvedoillaan, tulla\nköpitti vanha vaimokin rantaan. Koogah päästi kädestään mursun\ntorahampaan ja alkoi vääntäytyä rantaan hänkin raskaasti sauvaansa\nnojaten, ja hänen jäljestään tulivat nuhjaillen miehet kaksi tai kolme\nkerrallaan.\n\nBidarka kääntyi sivuittain, ja rantahyrskyjen hyö'yt olisivat kaataneet\nsen kumoon, ellei alaston poika olisi juossut veteen ja kiskaissut\nalusta maalle. Mies nousi kanootista ja silmäsi kysyvästi kylänmiesten\njoukkoa. Monikirjava, likainen ja kulunut paita riipotti hänen leveillä\nhartioillaan, ja punainen pumpuliliina oli solmittu merimiestapaan\nhänen kaulaansa. Kalastajan öljylakki suojasi lyhyeksi kerittyä päätä,\nja roimahousut ja raskaat paksuanturaiset kengät tekivät asun\ntäydelliseksi.\n\nMutta kaikesta huolimatta hän oli perin tenhoava ilmestys tuon suuren\nYukonin suiston yksinkertaisen kalastajakansan keskuudessa. Elinikänään\nihmiset olivat nähneet vain kaksi valkoista miestä -- hallituksen\nväenlaskijan ja harhautuneen jesuiittapapin. He olivat köyhää väkeä, ei\nollut heillä kultaa maassa eikä kallisarvoisia turkiksia, niin että\nvalkoihoiset olivat jättäneet heidät rauhaan. Myöskin oli Yukon\ntuhansien vuosien vieriessä syytänyt tuohon meren osaan Alaskan kiviä,\nkunnes alukset karien karkoittamina häipyivät kauas maan näkyvistä ja\njättiläismäisen muta-arkipelagin seutuvilta, eivätkä kalastajat\ntienneet niistä tuon taivaallista.\n\nKoogah, luunriipustaja, peräytyi takaisin kiivaasti, kompastuen\nkeppiinsä ja kaatuen. \"Nam-Bok!\" huusi hän kompuroidessaan rajusti\npystyyn. \"Nam-Bok, jonka tuuli vei aavalle merelle, on tullut\ntakaisin!\" Miehet ja naiset vetäytyivät kauemma ja lapset hiipivät\nheidän jalkoihinsa. Vain Opee-Kwan oli rohkea niinkuin kylän päämiehen\ntuli. Hän harppasi eteenpäin ja katseli pitkään ja vakavasti uutta\ntulokasta.\n\n\"Se _on_ Nam-Bok\", hän sanoi lopuksi, ja hänen äänensä tuomio sai\nnaiset pelosta ulisemaan ja vetäytymään vielä etäämmälle.\n\nVieraan huulet liikkuivat epätietoisesti ja hänen ruskea kurkkunsa\nvääntyi ja nytkähteli yrittäessään saada sanoja kuuluviin.\n\n\"Ha ha, se on Nam-Bok\", raakkui Bask-Wah-Wan tirkistäen häntä\nkasvoihin. \"Ainahan minä sanoin, että Nam-Bok tulee takaisin.\"\n\n\"Niin, tämä on takaisin-tullut-Nam-Bok.\" Tällä kertaa puhkesi sanoihin\nitse Nam-Bok nostaen jalkansa bidarkan laidalle ja seisten siten toinen\njalka vedessä, toinen maalla. Taaskin hänen kurkkunsa mongersi ja\nnytkähteli hänen tavoitellessaan unohtuneita sanoja. Ja kun sanat\nvihdoin puhkesivat esiin, ne olivat outosointuisia, ja kurkkuääniä\nseurasi huulten epämääräinen hapuiiu. \"Terveisiä, oi veljet\", hän\nvirkkoi, \"entisten aikojen veljet, ennenkuin merelle käyvä tuuli\npuhalsi minut kauas pois.\"\n\nHän astui molemmin jaloin hiekalle, ja Opee-Kwan teki torjuvan\nliikkeen.\n\n\"Sinä olet kuollut, Nam-Bok\", hän sanoi.\n\nNam-Bok naurahti. \"Minä olen lihava.\"\n\n\"Kuolleet miehet eivät ole lihavia\", tunnusti Opee-Kwan. \"Sinä olet\nkostunut hyvin, mutta se on ihmeellistä. Kukaan ei voi jäädä merelle\nvievän tuulen valtaan, ja tulla takaisin ajastaikojen jälkeen.\"\n\n\"Minä olen tullut takaisin\", vastasi Nam-Bok yksikantaan.\n\n\"Kenties sinä sitten olet varjo, ohimenevä kerran-olleen-Nam-Bokin\nvarjo. Varjot tulevat takaisin.\"\n\n\"Minä olen nälkäinen. Varjot eivät syö.\"\n\nMutta Opee-Kwan epäröi ja hieroi kulmakarvojaan pahasti ymmällään.\nNam-Bok oli yhtä hämmästynyt, ja katsahtaessaan edestakaisin pitkin\nihmisjonoa ei hän huomannut tervetulleeksi toivottavaa välähdystä\nainoankaan kalastajan silmässä. Miehet ja vaimot kuiskailivat\nkeskenään. Lapset tungeksivat arkoina vanhempien jaloissa, ja koirat\nryömivät selkäkarvat pystyssä ja epäluuloisesti nuuskien hänen\nluokseen.\n\n\"Minä synnytin sinut, Nam-Bok, ja ruokin sinua rinnoillani, kun olit\npieni\", uikutti Bask-Wah-Wan, vetäytyen likemmä, \"ja olitpa varjo tai\net, niin ruokaa minä sinulle nyt annan.\"\n\nNam-Bok yritti astua häntä kohden, mutta pelon uhkaava murina varoitti\nhäntä liikkumasta. Hän murahti kiukkuisesti jotakin vieraalla kielellä\nja lisäsi: \"Minä en ole mikään varjo, ihminen minä olen.\"\n\n\"Kuka tietää salaiset asiat?\" kysyi Opee-Kwan puoleksi itseltään,\npuoleksi heimolaisiltaan. \"Me olemme olemassa, ja sitten vain\nhengähdys, ja meitä ei enää ole. Jos ihminen voi muuttua varjoksi, niin\neikö varjo voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli kerran olemassa, mutta\nnyt häntä ei enää ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä\nNam-Bok vaiko Nam-Bokin varjo.\"\n\nNam-Bok kakisti kurkkuaan ja ryhtyi vastaamaan. \"Muinaisina aikoina\nkauan sitten sinun isäsi isä, Opee-Kwan, meni pois ja tuli takaisin\nvuosien vierittyä. Eikä häneltä kielletty sijaa tulen ääressä.\nKerrotaan...\" Hän vaikeni merkitsevästi, ja he odottivat hartaasti\njatkoa. \"Kerrotaan\", hän toisti iskien harkitusti iskunsa, \"että\nSipsip, hänen _kloochinsa_, synnytti hänelle kaksi poikaa hänen\npaluunsa jälkeen.\"\n\n\"Mutta hänellä ei ollut mitään tekemistä merelle puhaltavan tuulen\nkanssa\", vastasi Opee-Kwan terävästi. \"Hän meni sydänmaita kohti, ja\nasiain luonto on, että miehen on mentävä yhä pitemmälle ja pitemmälle\nsisämaahan.\"\n\n\"Ja niin on myös meren laita. Mutta saman tekevää. Sanotaan...\nSanotaan, että sinun isäsi isä kertoi ihmeellisiä juttuja niistä\nasioista, joita hän näki.\"\n\n\"Ah, ihmeellisiä juttuja hän kertoi.\"\n\n\"Minullakin on ihmeellisiä juttuja kerrottavana\", selitti Nam-Bok\nsalakavalasti. Ja kun he epäröivät, lisäsi hän: \"Ja lahjoja sitä\npaitsi.\"\n\nHän veti bidarkasta villahuivin, kudonnaltaan ja väriltään ihmeen\nkauniin, ja kietaisi sen äitinsä hartioille. Naisilta pääsi yhteinen\nihmetyksen huudahdus, ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli räikeänväristä\nkangasta ja silitteli sitä ja vikisi ilosta kuin lapsi.\n\n\"Hänellä on juttuja kerrottavana\", murahti Koogah. \"Ja lahjoja\", säesti\njoku vaimoista.\n\nJa Opee-Kwan tiesi väkensä uteliaaksi, ja sitä paitsi häntä poltti\nitseäänkin vastustamaton halu saada kuulla noita kertomattomia juttuja.\n\"Kalastus on menestynyt hyvin\", sanoi hän harkitsevasti, \"ja meillä on\nöljyä runsaasti. Niinpä tule, Nam-Bok, ja juhlikaamme.\"\n\nKaksi miestä kohotti bidarkan hartioilleen kantaen sen tulen luo.\nNam-Bok asteli Opee-Kwanin rinnalla, ja kyläläiset seurasivat jäljessä,\npaitsi ne vaimot, jotka vitkastelivat hetkisen hyväilläkseen sormin\näidin lahjaa.\n\nEi puhuttu paljon juhlan aikana, vaikka monta kummastunutta katsetta\nluotiin syrjäkarein Bask-Wah-Wanin poikaan. Se saattoi hänet hämilleen\n-- ei sen vuoksi, että hän olisi ollut ujoluontoinen, vaan sen vuoksi,\nettä hylkeenrasvan löyhkä oli kokonaan pilanuut hänen ruokahalunsa ja\nettä hän kaikin mokomin tahtoi salata moiset tunteensa.\n\n\"Syö; sinä olet nälkäinen\", Opee-Kwan käski, ja Nam-Bok sulki molemmat\nsilmänsä ja tyrkkäsi kouransa mätänevää kalaa sisältävään suureen\nruukkuun.\n\n\"Ha ha, äläs turhia ujostele. Hylkeitä oli paljon tänä vuonna, ja\nvoimakkaat miehet ovat aina nälkäisiä.\"\n\nJa Bask-Wah-Wan kastoi erikoisen ilkeän näköisen lohenkappaleen öljyyn\nja ojensi sen auliisti ja rasvaa tippuvana pojalleen.\n\nEpätoivoissaan, pahaenteisten oireiden ilmoittaessa, ettei hänen\nvatsansa enää ollut niin kestävä kuin entispäivinä, täytti hän\npiippunsa ja alkoi pöllyttää savuja. Väki aterioitsi äänekkäästi ja\nkatseli hänen hommiaan. Ani harva saattoi kerskua tutustuneensa\nlähemmin tupakkaan, vaikkakin silloin tällöin pohjoisempana asuvilta\neskimoilta vaihtokaupassa saatiinkin pikku määriä jotakin sydäntä\nellottavaa lajia. Koogah, joka istui hänen vieressään, antoi hänen\ntietää, ettei hän olisi haluton vetäisemään piipusta, ja kahden\nsuupalan välillä, huulet paksulti öljyssä, hän imaisi merenvahaisesta\nsuukappaleesta. Ja sitten Nam-Bok piteli vatsaansa vapisevalla kädellä\nja kieltäytyi ottamasta takaisin piippua. Koogah sai pitää sen, hän\nsanoi, sillä hän oli alunpitäen aikonut lahjoittaa sen hänelle. Ja\nläsnäolijat nuolivat sormiaan ja osoittivat hyväksymistään tuon\nanteliaisuuden johdosta.\n\nOpee-Kwan nousi seisomaan: \"Ja nyt, oi Nam-Bok, ovat kemut päättyneet,\nja me tahtoisimme kuulla sinun kertovan niistä kummista seikoista,\njoita olet nähnyt.\"\n\nKalastajaväki räpytteli käsiään hyväksymisen merkiksi, ja ottaen\nkäsille työnsä kaikki valmistuivat kuuntelemaan. Miehet askaroivat\ntuulaimia teroittaen ja mursunluuta riipustellen, kun taas naiset\nraapivat rasvaa hylkeenvuodista ja pehmittivät niitä tai ompelivat\nmuklukkeja jännelangoilla. Nam-Bokin katse harhaili yli läsnäolijain\njoukon, mutta hetkessä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa\noli hänelle luvannut. Vaelluksensa vuosina hän oli odottanut juuri\ntuota näkyä ja tilaisuutta, ja nyt, kun se oli tullut, hän oli\npettynyt. Tämä oli niukkaa ja puutteenalaista elämää, hän tuumi, eikä\nsitä voitu verrata siihen, mihin hän oli tottunut. Mutta joka\ntapauksessa hän aukaisisi hieman heidän silmiään, ja hänen omat\nsilmänsä välkähtivät tuon ajatuksen häntä sytyttäessä.\n\n\"Veljet\", hän aloitti teeskennellyn kohteliaasti kuin ainakin mies,\njoka käy kertomaan suuria suorituksiaan, \"oli myöhäissuvi monta suvea\ntakaperin, ja oli paljon sellaista säätä kuin nyt tuntuu olevan, kun\nmenin pois. Te muistatte kaikki päivän, jolloin lokit lensivät\nmatalalta ja tuuli puhalsi voimakkaasti maalta päin enkä minä saanut\nhalliiuksi bidarkaani siltä. Minä kiersin bidarkan peitteen\nympärilleni, niin ettei vettä päässyt tunkeutumaan sisään, ja koko yön\nkamppailin myrskyä vastaan ja aamulla ei enää näkynyt maata -- vain\nmerta -- ja ulapalle puhaltava tuuli piti minua lujasti vallassaan ja\nkuljetti minua pois. Kolme sellaista yötä valkeni aamuksi, eikä mitään\nmaata näkynyt, eikä maatuuli vain päästänyt minua.\n\n\"Ja kun neljäs päivä koitti, olin kuin järjiltäni. Minä en jaksanut\nruoan puutteessa melaani liikuttaa; ja janon tuskasta oli pääni aivan\nsekaisin. Mutta meri ei enää käynyt korkeana, ja leppeä etelätuuli\npuhalsi, ja katsellessani ympärilleni näin näyn, joka saattoi minut\nluulemaan, että olin menettänyt järkeni.\"\n\nNam-Bok pysähtyi ja koukki suustaan hampaiden väliin takertunutta\nlohenluuta, ja miehet ja vaimot kädet ja pää tyhjinä kumartuivat\neteenpäin odotuksen vallassa.\n\n\"Siinä oli kanootti -- suuri kanootti. Jos kaikki kanootit, mitkä olen\nnähnyt, pantaisiin yhteen yhdeksi kanootiksi, niin siitä ei tulisi niin\nsuurta.\"\n\nKuului epäilyksen huudahduksia, ja Koogah, jolla oli paljon ikävuosia,\npudisti päätään.\n\n\"Jos jokainen bidarka olisi kuin hiekkajyvänen\", jatkoi Nam-Bok\nuhmailevasti, \"ja jos olisi niin monta bidarkaa kuin tällä rannalla on\nhiekkajyviä, niin ei niistäkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se,\njonka näin tuona neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin suuri kanootti,\nja sitä sanottiin _kuunariksi_. Minä näin tuon ihmealuksen, tuon suuren\nkuunarin tulevan perässäni, ja siinä näin miehiä...\"\n\n\"Maltas, oi Nam-Bok!\" puuttui Opee-Kwan puheeseen. \"Minkälaisia miehiä\nne olivat? -- suuriako?\"\n\n\"Ei, sellaisia vain kuin sinä ja minä.\"\n\n\"Kulkiko se suuri kanootti nopeasti?\"\n\n\"Kulki.\"\n\n\"Sivut olivat korkeita, miehet lyhyitä.\" Opee-Kwan esitti perusteensa\nvakaumuksellisesti. \"Ja meloivatko nuo miehet pitkilläkin airoilla?\"\n\nNam-Bok irvisti. \"Ei heillä ollut airoja ollenkaan\", virkkoi hän.\n\nSuut jäivät selkosen selälleen, ja pitkä hiljaisuus laskeutui\nläsnäolijain joukkoon. Opee-Kwan lainasi Koogahin piipun muutamia\nsyvämietteisiä imaisuja varten. Eräs nuoremmista vaimoista tirskahti\nhermostuneesti ja sai osakseen vihaisia katseita.\n\n\"Eikö ollut mitään meloja?\" kysyi Opee-Kwan leppeästi, antaen piipun\ntakaisin.\n\n\"Etelätuuli puhalsi takaa\", selitti Nam-Bok.\n\n\"Mutta tuulessa ajelehtii alus hitaasti.\"\n\n\"Kuunarilla oli siivet -- tähän tapaan.\" Hän piirsi mastoja ja purjeita\nhiekkaan, ja miehet keräytyivät ympärille sitä tarkastamaan. Tuuli\npuhalsi navakasti, ja asian vielä paremmaksi havainnollistuttamiseksi\nhän tarttui äitinsä huivin nurkkiin ja levitti sen tuuleen, kunnes se\npullistui kuin purje. Bask-Wah-Wan torui ja rimpuili vastaan, mutta\ntuuli lennätti häntä parikymmentä askelta, niin että hän päätyi\nhengästyneenä ajopuuröykkiöön. Miehet urahtivat ymmärtäväisesti, mutta\nKoogah nykäisi äkkiä pystyyn harmaan päänsä.\n\n\"Hoh, hoh\", nauroi hän -- \"kummallinen vehje, tuo suuri kanootti! Aika\nkumma vehje. Tuulen leikkikalu! Mihin tahansa tuuli käy, on senkin\nmentävä. Ei kukaan, joka sellaisella kulkee, tiedä mihin rantaan hän\nlaskee, sillä hän menee aina tuulen myötä, ja tuuli käy minne se\ntahtoo, mutta ei kukaan tiedä mihin.\"\n\n\"Niin se on\", lisäsi Opee-Kwan vakavasti. \"Tuulen myötä kulkeminen on\nhelppoa, mutta vasten tuulta miehen on paha ponnistella; ja koska\nheillä ei ollut meloja, noilla suuren kanootin miehillä, niin he eivät\nvoineet ponnistella lainkaan.\"\n\n\"Vähänpä siinä oli ponnistelemista\", ärähti Nam-Bok suuttuneena.\n\"Kuunari meni samalla tavoin vastatuuleen.\"\n\n\"Ja minkäs sinä sanoit kuljettaneen kuu-kuu-kuunaria?\" kysyi Koogah\nkompastellen ovelasti oudossa sanassa.\n\n\"Tuulen\", kuului kärsimätön vastaus.\n\n\"Sitten tuuli pani kuu-kuu-kuunarin kulkemaan vasten tuulta.\" Vanha\nKoogah iski silmää Opee-Kwanille ja jatkoi naurun kajahdellessa\nympäriltä: \"Tuuli puhaltaa etelästä ja panee kuunarin kulkemaan\netelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa suuntaan ja\ntoiseen samalla kertaa. Se on varsin yksinkertaista. Me ymmärrämme,\nNam-Bok. Me ymmärrämme sen perin hyvin.\"\n\n\"Sinä olet hupsu!\"\n\n\"Totuus valuu huuliltasi\", vastasi Koogah nöyrästi. \"Minä ymmärsin sen\njo kauan sitten, ja asia oli yksinkertainen.\"\n\nMutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät, ja hän syyti pikaisia sanoja,\njoita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Ympärillä olijat\nryhtyivät taas luunriipusteluun ja vuodanraavintaan, mutta Nam-Bok\npuristi tiukkaan huulensa kielen eteen, jonka puhetta ei uskottu.\n\n\"Se kuu-kuu-kuunari\", kysyi Koogah hämmentymättä, \"se oli tehty\nsuuresta puusta vai kuinka?\"\n\n\"Se oli tehty monista puista\", kivahti Nam-Bok lyhyesti. \"Se oli hyvin\nsuuri.\"\n\nHän sukelsi taas äreään äänettömyyteensä, ja Opee-Kwan nyhkäisi\nKoogahia, joka pudisti verkkaan ja kummastellen päätään mutisten: \"Se\non perin ihmeellistä.\"\n\nNam-Bok tarttui syöttiin. \"Se ei ole vielä mitään\", virkahti hän\nvilkkaasti, \"näkisittepä _höyrylaivan_. Niinkuin hiekkajyvä on\nbidarkaan verrattuna, niinkuin bidarka on kuunariin verrattuna, niin on\nkuunari höyrylaivan rinnalla. Ja muuten on höyrylaiva tehty raudasta.\nSe on kokonaan raudasta.\"\n\n\"Ai, ai, Nam-Bok\", huudahti päämies; \"kuinkas se voi olla raudasta?\nRauta painuu aina pohjaan. Kas, minä sain kaupanteossa rautaisen\nveitsen naapurikylän päämieheltä, ja eilen kun tuo rautainen veitsi\nluiskahti kädestäni, se upposi syvälle, syvälle meren pohjaan. Kaikilla\non oma lakinsa. Koskaan ei ole ollut mitään, mikä olisi lain\nulkopuolella. Sen me tiedämme. Ja sitä paitsi me tiedämme, että\nmäärätynlaisilla esineillä on oma lakinsa, ja että kaikella raudalla on\noma lakinsa: Niin että peruuta sanasi, Nam-Bok, jotta me voisimme vielä\nkunnioittaa sinua.\"\n\n\"Niin on asia\", väitti Nam-Bok. \"Höyrylaiva on kokonaan raudasta eikä\nuppoa.\"\n\n\"Oi, oi; se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Omin silmin näin sen.\"\n\n\"Se ei ole esineiden luonnon mukaista.\"\n\n\"Mutta sanopas, Nam-Bok\", keskeytti Koogah peläten, ettei juttua enää\njatkuisi, \"kerros, kuinka nuo miehet löysivät tiensä meren poikki, kun\nei ollut maata minkä mukaan olisivat ohjanneet.\"\n\n\"Aurinko osoittaa tien.\"\n\n\"Mutta kuinka?\"\n\n\"Keskipäivällä ottaa kuunarin päämies kapineen, jonka kautta hänen\nsilmänsä katsoo aurinkoa, ja sitten hän panee auringon kiipeämään alas\ntaivaalta maan ääreen.\"\n\n\"Se on noituutta!\" huusi Opee-Kwan pelästyneenä pyhyydenloukkauksesta.\nMiehet kohottivat kauhuissaan kätensä ilmaan ja naiset voihkivat. \"Se\non noituutta. Ei ole hyvä käännyttää suurta aurinkoa, joka karkoittaa\nyön ja antaa meille hylkeet, lohet ja lämpöisen sään.\"\n\n\"Mitä siitä, vaikka onkin noituutta?\" penäsi Nam-Bok julmana. \"Minäkin\nolen katsonut tuon kapineen läpi ja pannut auringon laskeutumaan\ntaivaalta.\"\n\nLähinnä olevat vetäytyivät äkkiä hänestä eroon, ja muudan vaimo peitti\nrintalapsensa kasvot, niin ettei hänen katseensa osuisi siihen.\n\n\"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok\", pitkitti Koogah, \"entä\nneljännen päivän aamuna, kun kuu-kuu-kuunari tuli perästäsi?\"\n\n\"Minulla ei ollut paljon voimia jäljellä, enkä voinut päästä pakoon.\nNiinpä minut nostettiin kannelle ja vettä kaadettiin kurkkuuni ja\nminulle annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette nähneet\nvalkoisen miehen. Nuo miehet olivat kaikki valkoisia, ja niin monta oli\nheitä kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun huomasin, että he\nolivat hyvyyttä täynnään, niin rohkaisin mieleni ja päätin kerran\npalattuani tuoda tiedon kaikesta, mitä näin. Ja he opettivat minua\ntekemään töitään ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja paikan, missä voin\nnukkua.\n\n\"Ja päivän toisensa jälkeen me kuljimme merta, ja joka päivä päämies\notti auringon alas taivaalta ja pani sen sanomaan, missä olimme. Ja kun\naallot olivat rauhallisia, pyydystimme me hylkeitä, ja minä ihmettelin\nkovin, kun he aina heittivät lihan ja rasvan pois ja ottivat vain\nnahan.\"\n\nOpee-Kwanin suupieliä nyki pahasti, ja hän oli juuri ilmaisemaisillaan\nmielipiteensä sellaisesta tuhlauksesta, kun Koogah tyrkkäsi häntä.\n\n\"Pitkän ajan kuluttua, kun aurinko oli mennyt menojaan ja pakkasen\npuraisu tuntui ilmassa, käänsi päämies kuunarin nokan etelään päin.\nEtelään ja itään me kuljimme päivän toisensa jälkeen näkemättä missään\nmaata, ja me olimme lähellä kylää, josta miehet olivat kotoisin...\"\n\n\"Mitenkä he tiesivät olevansa sitä lähellä?\" kysäisi Opee-Kwan,\nvoimatta pidättää itseään kauempaa. \"Eihän ollut mitään maata\nnäkyvissä.\"\n\nNam-Bok katsahti häneen kiukkuisesti. \"Enkö sanonut, että päämies otti\nauringon taivaalta?\"\n\nKoogah keskeytti kinan, ja Nam-Bok jatkoi:\n\n\"Kuten sanoin, kun olimme lähellä sitä kylää, tuli ankara myrsky, ja\nyössä olimme avuttomia tietämättä, missä olimme...\"\n\n\"Sinähän sanoit juuri, että päämies tiesi...\"\n\n\"Ole hiljaa, Opee-Kwan. Sinä olet hupsu etkä ymmärrä. Kuten sanoin,\nolimme avuttomina keskellä yötä, kun kuulin myrskyn pauhun läpi\nrantatyrskyjen kohinan. Ja siihen me syöksyimme ryskyen, ja minä\njouduin veden varaan uimaan. Rannikko oli kallioinen mailimääriä, ja\noli säädetty, että kaivaisin käteni hiekkaan ja vetäisin itseni\ntyrskyistä. Toiset miehet lienevät murskautuneet kallioita vasten,\nsillä muita ei tullut rantaan kuin päämies, ja hänet tunsin vain\nsormessa olevasta sormuksesta.\n\n\"Päivän koittaessa, kun ei kuunarista ollut mitään jäljellä, käännyin\nmaihin päin ja aloin kulkea sisämaahan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni\nihmisiä. Ja kun tulin erääseen taloon, minut päästettiin sisään ja sain\nruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä, ja valkoiset ovat aina\nhyviä. Ja se talo oli suurempi kaikkia meidän ja meidän isiemme\nrakentamia taloja yhteensä.\"\n\n\"Sepäs oli mahtava talo\", sanoi Koogah kätkien uskomattomuutensa\nihmettelyn taa.\n\n\"Ja paljon meni puita semmoisen rakentamiseen\", lisäsi Opee-Kwan ottaen\nhuomioon vihjauksen.\n\n\"Se ei vielä ollut mitään\", Nam-Bok kohautti halveksivasti hartioitaan.\n\"Niinkuin talomme ovat verrattuina siihen taloon, niin oli se talo\nverrattuna niihin taloihin, joita vielä sain nähdä.\"\n\n\"Eivätkä ne olleet suuria miehiä?\"\n\n\"Eivät, vain sellaisia kuin sinä ja minä\", vastasi Nam-Bok. \"Ja eräänä\npäivänä näin maassa rautatangon, niin paksun kuin käsivarteni, ja\npitkän askelen päässä oli toinen rautatanko...\"\n\n\"Silloinhan sinä olit rikas mies\", vakuutti Opee-Kwan. \"Sillä rauta on\nkalliimpaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi tullut monta\nveistä.\"\n\n\"Ei, se ei ollut minun.\"\n\n\"Se oli löytö ja löytö on laillinen.\"\n\n\"Ei niin; valkoinen mies oli asettanut sen siihen. Ja muuten olivat nuo\ntangot niin pitkät, ettei mikään mies olisi kyennyt viemään niitä\nmukanaan -- niin pitkät, etten voinut nähdä päätä, vaikka kuinka\nkatselin.\"\n\n\"Nam-Bok, siinä oli hyvin paljon rautaa\", varoitti Opee-Kwan.\n\n\"Oh, se oli vaikeata uskoa, vaikka itse näin; mutta en voinut olla\nuskomatta omia silmiäni. Ja katsoessani kuulin...\" Hän kääntyi yhtäkkiä\npäämiehen puoleen. \"Opee-Kwan, sinä olet kuullut merileijonan mylvivän\nvihoissaan. Kuvittele niin monta merileijonaa kuin meressä on aaltoja,\nja kuvittele, että kaikista noista merileijonista tehtäisiin yksi\nmerileijona, ja niinkuin se yksi merileijona mylvisi, niin mylvi se,\nminkä kuulin.\"\n\nKalastajaväki kirkaisi hämmästyksestä, ja Opee-Kwaniu leuka venähti\nalaspäin ja pysyi siinä asennossa.\n\n\"Ja kaukana näin hirviön, joka oli kuin tuhatta valaskalaa. Se oli\ntoissilmäinen ja oksensi sauhua, ja se puhisi ylen kovaa. Minä pelkäsin\nja juoksin vapisevin jaloin pitkin tietä tankojen välissä. Mutta se\ntuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin yli rautatankojen\nsen kuuman hengityksen tuntuessa kasvoillani...\"\n\nOpee-Kwan pääsi taas leukansa herraksi. \"Entä, entä sitten,\noi Nam-Bok?\"\n\n\"Sitten se meni pitkin tankoja ohitseni, eikä se tehnyt minulle mitään.\nJa kun taas pysyin jaloillani, oli se hävinnyt näkyvistäni. Ja se on\nhyvin tavallinen näky siinä maassa. Eivät edes naiset eivätkä lapset\npelkää sitä. Ihmiset panevat nuo hirviöt tekemään työtä.\"\n\n\"Niinkuin me panemme koirat vetämään?\" kysyi Koogah epäilevästi silmää\nvilkuttaen.\n\n\"Niin, niinkuin me panemme koirat vetämään.\"\n\n\"Entä kuinka ne syntyvät, nuo eläimet?\" kysyi Opee-Kwan.\n\n\"Ne eivät synny ollenkaan. Miehet tekevät ne taidokkaasti raudasta ja\nruokkivat niitä kivillä ja antavat niille vettä juotavaksi. Kivi\nmuuttuu tuleksi, ja vesi muuttuu höyryksi, ja veden höyry on niiden\nsieraimien hengitys, ja...\"\n\n\"Äläpäs, äläpäs, oi Nam-Bok\", keskeytti Opee-Kwan. \"Kerro meille muita\nihmeitä. Me väsymme tähän, mitä emme ymmärrä.\"\n\n\"Emme ymmärrä, emme ymmärrä\", toistivat miehet ja naiset. \"Emme voi\nymmärtää.\"\n\nNam-Bok ajatteli niittokonetta ja sellaisia koneita, missä näkyi se,\nmitä elävät ihmiset näkevät, ja koneita, joista kuului ihmisääni, ja\nhän tunsi samalla, ettei hänen kansansa koskaan niitä ymmärtäisi.\n\n\"Ja sitten minä ratsastin hirviöllä, kunnes tulin suureen kylään, joka\noli meren poukaman rannalla. Ja talojen katot ulottuivat tähtien\nkeskelle, ja pilvet ajelehtivat niiden keskellä ja kaikkialla oli\npaljon savua. Ja kylän melu oli kuin meren kohina myrskyssä, ja ihmisiä\noli niin paljon, että heitin pois riimusauvani enkä enää muistanut sen\npykäliä.\"\n\n\"Olisit tehnyt pieniä pykäliä\", moitti Koogah, \"niin olisit voinut\ntuoda tiedon niistä.\"\n\nNam-Bok käännähti suuttuneena häneen päin. \"Olisit tehnyt pieniä\npykäliä --! Kuules, Koogah, sinä luunriipustaja. Vaikka olisin tehnyt\npieniä pykäliä, niin ei sauva, ei kaksikymmentä sauvaa olisi riittänyt,\nei kaikki ne ajopuut, mitkä on tämän ja naapurikylän välillä. Ja jos\nkaikki te, vaimot ja lapset vielä lisäksi, olisitte kaksikymmentä\nkertaa lukuisammat ja jos jokaisella olisi kaksikymentä kättä ja joka\nkädessä sauva ja veitsi, niin ette sittenkään voisi leikata niihin\npykäliä jokaiselta ihmiseltä, jonka näin, niin monta niitä oli ja niin\nnopeasti ne tulivat ja menivät.\"\n\n\"Koko maailmassa ei voi olla niin paljon ihmisiä\", väitti Opee-Kwan\nvastaan, sillä hän oli huumautunut eikä hänen järkensä voinut käsittää\nsellaista lukujen määrää.\n\n\"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja siitä, kuinka suuri se on?\" kysyi\nNam-Bok.\n\n\"Mutta yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon ihmisiä.\"\n\n\"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai mitä ei voi olla?\"\n\n\"Järki sanoo, ettei voi olla niin monta ihmistä yhdessä paikassa.\nHeidän kanoottinsa täyttäisivät meren, niin ettei siinä olisi enää\ntilaa. Ja he tyhjentäisivät meren joka päivä kaloista, eikä heille\nriittäisi kaikille ruokaa.\"\n\n\"Siltä se tuntuu\", Nam-Bok vastasi lopettaen, \"mutta niin se oli\nkuitenkin. Omilla silmilläni sen näin ja heitin sauvani pois.\" Hän\nhaukotteli pitkään ja nousi. \"Olen melonut pitkän matkan. Päivä on\nkestänyt kauan, ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon levätä, ja huomenna\npuhumme enemmän näkemistäni.\"\n\nBask-Wah-Wan, hoippuillen pahasti, mutta kuitenkin ylpeänä ja\nihmeellisen poikansa lumoissa johdatti hänet _igluunsa_ ja ahtoi hänet\nrasvaisten, pahaltahaisevien vuotien väliin. Mutta miehet maleksivat\nnuotion vaiheilla, ja sitten pidettiin neuvottelu, jossa oli paljon\nkuiskailua ja matalaäänistä väittelyä.\n\nTunti vierähti ja toinenkin, ja Nam-Bok nukkui; ja neuvottelua riitti.\nIlta-aurinko alkoi painua luodetta kohti ja yhdentoista aikaan oli\nmelkein pohjoisessa. Silloin tapahtui, että päämies ja luunriipustaja\npoistuivat kokouksesta ja herättivät Nam-Bokin. Hän tirkisti heidän\nkasvoihinsa ja käänsi kylkeä nukkuakseen uudelleen. Opee-Kwan tarttui\nhäntä käsivarteen ja ravisti ystävällisesti, mutta päättävästi hänet\ntaas tuntoihinsa.\n\n\"Tule, Nam-Bok, nouse!\" hän käski. \"On aika.\"\n\n\"Taasko juhlimaan?\" urahti Nam-Bok. \"Eihän toki, ei minulla ole nälkä.\nSyökää te vain ja antakaa minun nukkua.\"\n\n\"On aika lähteä!\" jymisti Koogah.\n\nMutta Opee-Kwan puheli lempeämmin. \"Sinä olit minun bidarkakumppanini,\nkun olimme poikia\", virkkoi hän. \"Yhdessä me ensi kertoja ajoimme\nhylkeitä ja koimme lohia pyydyksistä. Ja sinä kiskoit minut takaisin\nelämään, Nam-Bok, kun meri sulkeutui päälleni ja mustat kalliot imivät\nminua puoleensa. Yhdessä me näimme nälkää ja kärsimme kylmyyttä ja\nryömimme saman nahan alle ja nukuimme kylki kyljessä. Ja noiden asiain\nvuoksi ja vanhan ystävyyden takia minua kovasti surettaa, että sinä\nolet palannut niin suurena valehtelijana. Me emme voi ymmärtää, ja\nmeidän päätämme huimaavat asiat, joista olet puhunut. Se ei ole\nhyväksi, ja neuvostossa on puhuttu paljon. Ja sen takia lähetämme sinut\npois, jotta meidän päämme pysyisivät selkeinä ja lujina eivätkä niitä\nsekoittaisi mahdottomat asiat.\"\n\n\"Sen, mitä puhuit varjoista\", puuttui Koogah puheeseen, \"varjojen\nmaasta olet tuonut sen mukanasi, ja varjojen maahan sinun täytyy viedä\nse takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina, ja heimo odottaa. He eivät\nvoi nukkua, ennenkuin sinä olet mennyt.\"\n\nNam-Bok oli kummastunut, mutta kuunteli päämiehen sanoja.\n\n\"Jos sinä olet Nam-Bok\", virkahti Opee-Kwan, \"niin sinä olet\nkauhistuttava ja ylen ihmeellinen valehtelija; jos sinä olet Nam-Bokin\nvarjo, niin sinä puhut varjoista, joita ei elävän ihmisen ole hyvä\ntietää. Sitä suurta kylää, josta olet puhunut, me pidämme varjojen\nkylänä. Siellä liihoittelevat kuolleitten sielut; sillä kuolleita on\npaljon, mutta vähän on elävien ilmoilla. Kuolleet eivät palaa. Koskaan\nei kuollut ole tullut takaisin -- paitsi sinä ihmejuttuinesi. Ei ole\nsopivaa, että kuolleet tulevat takaisin, ja jos sallisimme sen\ntapahtua, niin saisimme paljon murhetta.\"\n\nNam-Bok tunsi hyvin väkensä ja tiesi, että neuvoston päätös oli\nratkaiseva. Niinpä hän antoi viedä itsensä rantaan, missä hänet\ntyönnettiin bidarkaan ja annettiin mela hänelle käteen. Harhautunut\nvillilintu räpytteli merelle päin, ja hyrskyt särkyivät pehmeästi ja\nkumeasti hiekkarantaan. Valju sarastus viipyi maan ja meren vaiheilla,\nja pohjoisessa kyti aurinko epämääräisenä ja sameana veripunaisen sumun\npaartamana. Lokit lensivät matalalta. Tuuli puhalsi merelle päin\npurevana ja kylmänä, ja mustat pilviröykkiöt ennustivat pahaa säätä.\n\n\"Mereltä kaukaa sinä tulit\", jorotti Opee-Kwan oraakkelimaisesti, \"ja\ntakaisin merelle sinä menet. Niin on päästy tasapainoon ja kaikki asiat\nsaatu noudattamaan lakia.\"\n\nBask-Wah-Wan ontui vaahtorajaan saakka ja huusi: \"Minä siunaan sinua,\nNam-Bok, siitä, että muistit minua.\"\n\nMutta Koogah työntäen venettä rannasta eroon tempaisi huivin hänen\nhartioiltaan ja heitti sen bidarkaan.\n\n\"On niin kylmä pitkinä öinä\", vaimo vaikeroitsi, \"ja pakkanen kylmää\nvanhoja luita.\"\n\n\"Varjon lahja\", vastasi luunriipustaja; \"eivät varjot voi pitää sinua\nlämpöisenä.\"\n\nNam-Bok kohoutui seisomaan, niin että hänen äänensä kuuluisi: \"Oi\nBask-Wah-Wan, kallis kantajani!\" huusi hän. \"Kuule, mitä Nam-Bok,\npoikasi, sanoo. Hänen bidarkassaan on kahdelle tilaa, ja hän tahtoisi,\nettä sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä nyt käy matka sinne, missä on\nkalaa ja öljyä tarpeeksi. Siellä ei ole pakkasta, ja elämä on helppoa,\nja rautaiset oliot tekevät ihmisten työt. Tahdotko tulla, oi\nBask-Wah-Wan?\"\n\nVaimo epäröi hetken bidarkan ajelehtiessa nopeasti hänen luotaan,\nsitten kuului vapiseva rääkynä: \"Olen vanha, Nam-Bok, ja pian menen\nvarjojen joukkoon. Mutta minulla ei ole halua lähteä ennen aikojani.\nMinä olen vanha, Nam-Bok, ja minä pelkään.\"\n\nValosäilä välkähti yli himmeän meren ja kietoi venheen ja miehen\npunaiseen ja kultaiseen loisteeseen. Silloin vaikeni kalastajaväki\näänettömäksi, ja kuului vain maaltapäin puhaltavan tuulen valitus ja\nmatalalla lentävien lokkien kirkuna.\n\n\n\n\nKOKKA KOHTI LÄNTTÄ.\n\n\n    Mitäs teetkin, niin pidä kokka kohti länttä!\n    Pidä kokka kohti länttä!\n\n         _Vanha purjehdusohje Kap Hornia kierrettäessä_.\n\n\nI.\n\nSeitsemän viikkoa oli _Mary Rogers_ purjehtinut Atlantin ia Tyynenmeren\nväliä 50:nnellä leveysasteella, mikä tiesi sitä, että parkki parka\nyritteli kiertää Kap Hornin myrskyistä nokkaa. Yhtä vaille seitsemän\nviikkoa se oli puskenut joko täydessä myrskyssä tai ainakin likipitäen\nsellaisessa, ja tuona poikkeusviikkona se oli ratsastanut\nylenmääräisessä myrskyssä, jonka pahimmat puuskat se oli saanut kestää\nhirvittävän Tulimaanrannikon turvissa, ja kerran se oli ollut\nällistyksestä kuukahtaa nokalleen louhikkorantaan, kun odottamaton\näkkityven oli tulla tupsahtanut. Seitsemän viikkoa se oli pitänyt\nkäsirysyä Kap Hornin hallapartaisten ärjyaaltojen kanssa ja saanut\nkupeensa ja purjeensa pahoin raadelluiksi siinä rytäkässä. Se oli\npuulaiva, ja katkeamattomassa kamppailussa olivat sen liitokset\nrakoilleet, niin että kahdesti päivässä sai kansivahti polkea pumppuja.\n\n_Mary Rogers_ oli näännyksissä, sen miehistö oli näännyksissä, ja\nnäännyksissä oli myöskin iso Dan Cullen, sen kippari. Ehkäpä Dan oli\nkaikkein enimmän näännyksissä, sillä hänen niskoillaanhan lepäsi\nvastuunalaisuus siitä, kuinka tuosta urakasta lopulta selvittäisiin.\nHän nukkui enimmän aikansa vaatteissaan -- sen vähän, minkä\nkykeni nukkumaan. Hän kummitteli enimmäkseen kannella yön ajat,\nisona, takkuisena, kiukkuisena aaveena, iho mustanpuhuvana\nkolmikymmenvuotisesta meriahavasta ja karvaisena kuin gorilla. Hänellä\nvuorostaan oli oma kummituksensa -- yksi ainoa kiusallinen ajatus oli\ntakertunut kiinni hänen uupuneisiin aivoihinsa ja hallitsi niitä\nhirmuvaltaisesti. Se oli tuo vanha purjehdusohje, kun Kap Hornia\nkierrettiin: _Mitäs teetkin, niin pidä kokka kohti länttä! Pidä kokka\nkohti länttä!_ Se oli oikein vietävää! Hän ei saanut ajatelleeksi\nmitään muuta, paitsi milloin siihen kyllästyneenä kiroili kaitselmusta\nmoisen kiukuttavan sään johdosta.\n\n_Kokka kohti länttä!_ Hän antoi palttua koko ohjeelle ja luovi senkin\nseitsemät kerrat kymmeniä maileja yhtäpäätä kohti koillista tai\npohjoiskoillista. Ja joka kerran käännytti länsiporotus hänet takaisin\nja työnsi hänet väkisin itää kohti. Hän kesti puhurin toisensa jälkeen\nja painui alas etelään aina 64°:lle saakka, antarktisten ajojäiden\nkeskelle, ja lupasi pyhittää kuolemattoman sielunsa pimeyden voimille,\njos nämä antaisivat hänelle edes pienen pikkaraisen itätuulen\npuhalluksen, jotta hän pääsisi jälleen oikealle ladulleen. Mutta\nlännestä vain tohisi taukoamatta ja kuljetti häntä itäänpäin.\nEpätoivoissaan hän oli yrittänyt pujahtaa Le Mairen matalikkosalmen\nkautta. Mutta puolitiessä oli tuuli pyörähtänyt suoraan luoteeseen,\nilmapuntari oli laskeutunut aina 733:een, ja silloin hän oli kääntynyt\nja ratsastanut oikeata hornan himphamppua hirmumyrskyn edellä, välttäen\nhiuskarvan poikkeuksin pystyttämästä parkkia mustahampaisiin luotoihin.\nKahdesti hän oli koettanut oikaista länttä kohti Diego Ramirez-louhikon\nohi, ja toisella kerralla pelastunut ajautumasta sille nähdessään\nkahden lunta kuljettavan tuuliaispään lomasta vajaan neljänsadan metrin\npäässä edessään vilahduksen tuosta laivojen ainaisesta hautausmaasta.\n\nEntä tuo tuuli sitten? Kapteeni Dan Cullen tutki läpikotaisin\nkolmikymmenvuotisen merimieskokemuksensa havaitakseen, ettei vielä\nikimaailmassa ollut tuullut näin mahdottomasti. _Mary Rogers_ seisoi\nmiltei pystyssä perällään sillä kertaa kun hän lausui julki tuon\nvakaumuksensa, ja hänen sanojensa vahvistukseksi se jo seuraavassa\ntuokiossa yritti seistä nokallaan. Sen melkein uusi isolatvapurje ja\naivan uusi jaakari olivat menneet tuulen myötä menojaan väpättäen kuin\npaperipalaset, ja sen muut viisi purjetta, jotka olivat olleet\nseissatut kaksinkertaisilla prässeillä, olivat revenneet irti raaoista.\nJa ennen aamunkoittoa kuukkerehti _Mary Rogers_ jälleen vuoroon perä,\nvuoroon kokka taivasta kohti ojennettuna, ja sen partaisiin täytyi\nhakata uusia vesiportteja, jotta päästiin eroon kannella läikkyvästä\naallokosta, mikä uhkasi upottaa aluksen.\n\nKeskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen sai nähdä kalpeita\npilkahduksia auringosta. Kerran se paistoi kokonaista kymmenen\nminuuttia yhtä mittaa keskipäivällä, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin\ntuli uusi ärjypuhuri, molemmat vahdit saivat käydä henkensä edestä\npienentämään purjeita ja _Mary Rogers_ hautautui hurjan lumivihurin\nturvalliseen syleilyyn. Kerran sai kapteeni Dan Cullen olla kahden\nviikon ajan vailla meridiaani- ja kronometrimittauksia, kun ei\ntähtitieteellisiä sijoituksia voitu tehdä taukoamattoman mustan\npimeyden takia. Harvoin hänellä oli tietoa laivan asemasta, paitsi\njoskus maan näkyessä; sillä aurinko ja tähdet pysyivät lumipilvien\ntakana ja ilma oli niin surullisen synkkä, ettei horisontista voinut\nparhaimpinakaan hetkinä tehdä tarkkoja peilauksia. Harmaja hämärä\npiiritti koko näkyvän maailman. Pilvet olivat harmaita; isot\najelehtivat hyökyaallot olivat lyijynkarvaiset; yksinpä silloin tällöin\nnähdyt albatrossitkin häämöttivät harmaina lumipilvien tympeätä\nsavunväriä vasten.\n\nJa elämä _Mary Rogersissa_ oli myöskin harmaata -- harmaata ja\nlyijynraskasta. Merimiesten naamat sinersivät tunkkautuneen veren\nkarvaisina, täynnä raa'an tuulen ja kylmän suolaveden leikkaamia\nhaavoja, joita kipeästi kirveli. He olivat vain kuin ihmisvarjoja.\nSeitsemän viikkoa skanssissa tai kannella vietettyään he eivät enää\ntienneet, minkälaista kuiva ruumis ja kuivat vaatteet olivat. He olivat\nunohtaneet, millaiselta mahtoi tuntua vahtivuorojen välillä nukkuminen,\nsillä vahtivuoro oli katkeamatta yksi ja sama ja iankaikkinen; joka\nsiunaama kajahti käsky; \"Joka mies kannelle!\" He varastivat itselleen\nkurjan unen surkeita rippeitä, nukkuen seisoalieen kankeat öljyvaatteet\nyllään vahtia pitäessään. He olivat niin näännyksissä, että molemmat\nvahdit saivat yhdessä hädin tehdyksi yhden vahdin työn. Senpä vuoksi\nmolempien vahtien miehiä näkyikin kannella miltei yht'aikaa, miltei\ntaukoamatta. Eikä vahtivuorosta voinutkaan miestä vapahtaa sen vähempi\nvamma kuin katkennut sääriluu; ja olipa ärjyaalto saanut mukiloiduksi\nja ruhjotuksi kaksi miestä sellaisiksikin.\n\nMiehen pelkkä varjo oli ennen kaikkea myös eräs George Dorety niminen,\njoka oli laivan ainoa matkustaja. Hän oli aluksen omistajain tuttava ja\noli heikon terveytensä vuoksi valinnut tämän reitin parannusmatkakseen.\nMutta seitsenviikkoinen Kap Hornin luoviminen ei ollut omiaan\nparantamaan hänen terveyttään. Hän läähätti ja haukkoi henkeä ahtaassa\nhytissään kaikki nuo pitkät, laivaa viskovat yöt; ja kannelle\nkiivettyään hänellä oli kylmän vuoksi sellaiset vaatekääreet\nympärillään, että hän muistutti kahden jalan kulkevaa narinkkapuotia.\nPäivällispöydässä kajuutassa, jolloin pimeän takia täytyi polttaa\nheiluvia laivalamppuja jok'ikinen päivä, hän värjötti yhtä viluisen\nsiniharmaana kuin kaikkein kurjin kansimatruusi. Eikä vastapäätä\nistuvan kapteeni Dan Culleninkaan näkeminen ollut omiaan kohentamaan\nhänen masentunutta mielialaansa. Kapteeni Cullen mutustaa pureskeli,\nnoitui, syljeskeli ja muuten istua kyyrötti vaitonaisena. Noituminen\noli tarkoitettu ilmojen isälle, ja joka suupala, jota hän märehti, toi\nhänen mieleensä ainoan hänen aivojaan askarruttavan ajatuksen -- _pidä\nkokka kohti länttä!_ Hän oli iso, karvainen rumilus, jonka katseleminen\nei suinkaan kiihoittanut vieraan ruokahalua. Hän epäili tätä ruuhensa\nJoonaaksi ja lausuikin sen hänelle suoraan vasten silmiä kerran joka\nsuupalan välissä, jakaen kiukkuisen kiroilunsa hyvin tasapuolisesti\ntaivaan ja ainoan matkustajansa kesken.\n\nEi ollut myöskään perämiehen näkemisestä apua vieraan ruokahalulle.\nOllen nimeltään Joshua Higgins, ammatiltaan merimies, mutta\nluonteeltaan surkea jänishousu, oli tämä sydämetön, itsekäs ja pelkuri\nraukka vailla sielua ja kunniantuntoa, alati hän henkensä pelosta\nnöyristeli kapteeninsa edessä, mutta näytteli orjavoutia matruuseille,\njotka tiesivät perämiehen heiveröisen selän takana piilevän itsensä Dan\nCullenin, lainsäätäjän ja pyövelin, kahdentoista kurjan matruusiparan\njärkähtämättömän ja julman kohtalon. Etelän ärjyilmoilla oli Joshua\nHiggins huomannut peseytymisen olevan joutavata ajanhukkaa. Hänen\nlikainen naamapeilinsä tavallisesti vei George Doretyltä senkin vähän\nruokahalun, jota ateriain väliaikoina oli kerinnyt kertyä.\nSäännöllisissä oloissa ei moinen puhtauden puute olisi välttänyt\nkapteeni Cullenin huomiota ja ilmaisurikasta sanavarastoa, mutta tätä\nnykyä hänen mielensä oli niin täynnä kokan pitämistä länttä kohti, että\nmitkään muut syrjäseikat eivät päässeet sinne tunkeutumaan. Perämiehen\nnaaman suurempi tai vähempi likaisuus ei vaikuttanut rahdunkaan vertaa\nkurssin muuttumiseen. Myöhemmin, kun kerran oltaisiin jouduttu\nTyynenmeren puolelle, saisi Joshua Higgins varmasti äkkilähdön\npesukaukalolle. Siihen mennessä sai George Dorety istua puolipimeän\nkajuutan pöydän ääressä noiden kahden välissä, joista toinen oli\ntiikeri ja toinen hyeena, ja ihmetellä mielessään, minkä vuoksi Jumala\noli luonut sellaisiakin olentoja. Toinen perämies, Matthew Turner, oli\nkelpo mies ja merikarhu, mutta George Doretyn ei ollut sallittu saada\nlohdutusta hänen seurastaan, sillä Turner söi yksin toisten noustua\npöydästä.\n\nLauantai-aamuna, heinäkuun 24:ntenä, George Dorety havahtui\nuuden-uutukaiseen elämän ja vireyden tuntuun. Kannelle kavuttuaan hän\nnäki _Mary Rogersin_ kiitävän vinhaa vauhtia mylvivän kaakkoispuhurin\npainaessa. Vaikka sillä oli ylhäällä ainoastaan liivari ja\nalamärssypurjeet, sillä enempää ei moisessa myrskyssä voitu pitää,\nlasketti se kuitenkin neljäntoista solmun nopeudella, kuten Turner\nkarjaisi hänen korvaansa. Ja kokka oli suunnattu tiukasti länttä kohti.\nVihdoinkin päästäisiin siis irti Kap Hornista... jos vain tätä säätä\njatkui. Turner näytti iloiselta. Kovan kamppailun loppu näytti olevan\ntiedossa. Mutta kapteeni Cullen ei vain näyttänyt iloiselta. Hän noitua\nmurahteli Doretylle tämän ohi mennessään. Kapteeni Cullen ei tahtonut\nantaa Jumalan eikä kenenkään muunkaan aavistaa, että hän oli mielissään\ntuulen kääntymisestä. Hän oli varma taivaan pahoista aikomuksista hänen\nsuhteensa ja harkitsi sydämensä sisimmässä, että jos ilmojen isä ja\npilvien pitäjä olisi arvannut hänen toivoneen juuri tällaista tuulta,\nniin singahduttaisi mainittu mahtaja tuulen aivan äkkiä jälleen\nlännestä päin tulemaan. Siksipä hän hiipiä tassuttelikin varovaisesti\nvarpaisillaan Jumalansa edessä ja tukahdutti ilonsa murinaan ja\nsadatuksiin, toivoen siten vetävänsä taivasta nenästä, sillä taivaan\nvaltias oli ainoa olento koko maailmassa, jota Dan Cullenin kaltainen\nmies pelkäsi.\n\n\nII.\n\nKoko lauantaipäivän ja sitä seuraavan yön _Mary Rogers_ lasketti länttä\nkohti. Tiukan itsepintaisesti se piti neljäntoista solmuvälin\nvauhtiaan, niin että sunnuntaiaamuun mennessä oli matkaa tehty puolen\nneljättäsataa mailia. Jos kaakkoistuuli ei hellittäisi, niin\npäästäisiin viimeinkin kiertämään Kap Hornin kiusanpaikka. Mutta jos\ntuuli kääntyisi puhaltamaan mistä muusta suunnasta tahansa, niin se\npainaisi aluksen takaisin samoille vesille, joilla tämä oli kamppaillut\njo seitsemän viikkoa yhtä päätä. Ja sunnuntai-aamuna tuuli alkoi\nhellittää. Mahtavat vesivuoret rupesivat tasaantumaan silopäisiksi\nmainingeiksi. Molemmat vahdit olivat jälleen yht'aikaa kannella lappaen\nmastoihin purjetta niin pitkälle kuin ikinä riitti. Ja kapteeni Cullen\nsaapasteli mahtaillen Jumalansa edessä, sauhutellen isoa sikaria ja\nirvistellen voitonriemuisesti, aivan kuin olisi tuulen petollisuus\nollut hänelle mieleen, mutta sydämessään hän puuskutti raivoa ja\nkiukkua taivasta vastaan, joka oli ottanut hengen koko siunatulta\nvihuripäältä. _Kokka kohti länttä!_ Kyllä hän tekisi niin, tuhat\nturkasen tulimmaista, jos vain ilmojen isä jättäisi hänet rauhaan ja\nantaisi hänen yksin toimia. Salakättä hän lupasi sielunsa pimeyden\nvoimille, jos ne auttaisivat häntä pitämään alusta länttä kohti. Hänen\nolikin helppoa tehdä moisia lupauksia, koska hän ei uskonut pimeyden\nvoimien olemassaoloon. Todellisuudessa hän uskoi vain Jumalaan, vaikka\nei itse sitä tiennyt. Ja takaperoisessa jumaluusopissaan hän palvoi\nylimpänä olentona pahuuden ruhtinasta. Kapteeni Dan Cullen oli itse\nasiassa paholaisen palvelija, mutta hän nimitti tätä herraa vain\ntoisella nimellä, siinä koko juttu.\n\nPuolenpäivän aikaan komensi kapteeni Cullen kohottamaan\nyläprammipurjeet. Miehet kiipesivät mastoihin sukkelammin kuin\nviikkokausiin. Sillä ei vain tuulenmuutos ollut pehmittänyt heidän\nmieliään, vaan paistoipa taas kerran pitkistä ajoista siunattu päiväkin\nsulattaen heidän jäykistyneitä jäseniään. George Dorety seisoi\nperäkannella lähellä kapteeni Cullenia tavallista vähempiin vaatteisiin\nkääriytyneenä ja imi henkeensä suloista lämpöä. Aivan äkisti sattui\nsilloin onnettomuus. Keulapramminraa'alta kuului huuto: \"Mies meni\nmereen!\" Joku nakkasi pelastusrenkaan partaan yli, ja samassa tuokiossa\nhelähti toisen perämiehen ääni kovana ja käskevänä kokan puolelta:\n\n\"Ruori tiukasti alas!\"\n\nPeräsinratasta hoiteleva mies ei liikahduttanut puolaakaan. Hän piti\nvaransa, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi aivan hänen vieressään. Hän\nhalusi painaa puolaa, painaa koko rattaan tulista kieppiä alaspäin,\nkuten perämies oli käskenyt, sillä hän näki toverinsa hengenhädässä.\nHän vilkaisi kapteeni Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullen ei\nantanut merkkiäkään.\n\n\"Ruori alas! Tiukasti alas\", karjui toinen perämies juosten perän\npuolelle.\n\nMutta hän taukosi juoksemasta ja huutamasta ja pysähtyi kuin naulattu,\nkun näki Dan Cullenin seisovan peräsinrattaan vierellä. Ja iso Dan\nCullen tuprutteli sikariaan eikä virkkanut mitään. Perän takana näkyi\nmereen pudonnut matruusi. Hän oli saanut kiinni pelastusrenkaasta ja\ntarrautunut siihen henkensä kaupalla. Ei kukaan liikahtanut. Mastoon\nkiivenneet miehet makasivat vatsallaan pramiraa'alla ja tuijottivat\nalas kasvot kauhusta jäykistyneinä. Ja _Mary Rogers_ teki kiirettä\nmenoa, kokka yhä kohti länttä kääntyneenä. Pitkä, hiiskumaton hetkinen\nkului.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi kapteeni Cullen.\n\n\"Mops, kapteeni\", vastasi peränpitäjä kiihkeän odottavasti.\n\nMops kiikkui perän takana korkean laineen harjalla ja katosi\nsäännöllisin väliajoin sen laaksoon. Se oli kylläkin iso laine, mutta\nei mikään vaahtoparta. Pienen veneen olisi voinut helposti laskea\nvesille sellaisella ilmalla, ja sellaisella ilmalla olisi aluksenkin\nvoinut helposti pyörtää ympäri. Mutta se ei voinut pyörtää ympäri ja\npitää kokkaa länttä kohti yhdenaikaisesti. Siinä juttu.\n\nEnsi kerran eläessään sai George Dorety katsella todellista\nkohtalodraamaa -- surullista pientä elämän ja kuoleman\ntasapainokamppailun näytelmää, jonka toisessa vaakakupissa oli\ntuntemattoman Mops nimisen merimiehen henki ja toisessa mitättömän\npieni peräytyminen samaa leveysastetta taaksepäin. Aluksi hän oli\ntarkannut laivan vanavedessä kamppailevaa miesparkaa, mutta pian hän\nkatseli vain isoa Dan Cullenia, joka karvaisena ja mustanpuhuvana\nsikaria tuprutellen edusti elämästä ja kuolemasta ratkaisevaa kohtaloa.\n\nKapteeni Dan Cullen tuprutteli sikariaan vaitonaisena vielä toisenkin\npitkän minuutin. Sitten hän otti sikarin suustaan ja vilkaisi ensin\nylös _Mary Rogersin_ mastoihin ja sitten partaan yli aallokkoon.\n\n\"Prammipurjeet kokoon ja joutuun!\" hän huusi.\n\nNeljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuutassa katetun ruokapöydän\nääressä. George Doretyn toisella puolella istui Dan Cullen, tiikeri, ja\ntoisella puolella Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut\nsanaakaan. Kannella pantiin latvapurjeita kiinni. George Dorety saattoi\nkuulla matruusien huutelevan toisilleen, mutta koko ajan hänen\nsilmiensä edessä itsepäisesti kummitteli Mops nimisen miehen kuva, kun\ntämä pelastusrenkaaseen takertuneena keijuili jossakin mailien päässä\ntakanapäin yksinäisellä merenulapalla. Hän vilkaisi kapteeni Culleniin\nja oli miltei antaa ylen nähdessään, kuinka tuo hirtehinen söi\nruokaansa virkeällä ruokahalulla, miltei suden tavoin ahmien.\n\n\"Kapteeni Cullen\", sanoi Dorety, \"te kuljetatte tätä laivaa, eikä minun\nsovi huomauttaa teille velvollisuuksistanne. Mutta yhden asian haluan\nsanoa teille. Tämän elämän jälkeen seuraa iankaikkisuus, missä teillä\ntulee olemaan sangen kuuma.\"\n\nKapteeni Cullen ei rypistänyt edes kulmiaankaan. Hänen äänessään\nsoinnahti vilpitön pahoittelu, kun hän sanoi:\n\n\"Kävi liiaksi ujakka vihuri. Miestä oli mahdoton pelastaa.\"\n\n\"Hän putosi yläprammiraa'alta\", kivahti Dorety tulisesti. \"Te panetitte\nsilloin juuri prammipurjeita ylös. \"Viittätoista minuuttia myöhemmin\nvedätitte pilvipurjeet mastoihin.\"\n\n\"Kävi liian ujakka vihuri, eikös käynyt, herra Higgins?\" toisti\nkapteeni Cullen vedoten perämieheen.\n\n\"Jos olisitte pyörtänyt tämän purkin takaisin, niin olisi mastoista ja\nraaoista tullut tikkuja\", totesi perämies nokkelasti. \"Te teitte juuri\nniinkuin pitikin, kapteeni Cullen. Miesparalla ei ollut pelastuksen\nmahdollisuuttakaan.\"\n\nGeorge Dorety ei vastannut, ja ateria syötiin äänettömästi. Tämän\njälkeen Dorety söi aina yksin omassa hytissään. Kapteeni Cullen ei\nrypistellyt hänelle enää kulmiaan, vaikka he eivät puhuneet sanaakaan\ntoisilleen. Kaiken aikaa viiletti _Mary Rogers_ virkeätä menoa\npohjoista kohti lämpimämmille leveysasteille. Viikon lopulla pyörsi Dan\nCullen kannella Doretyn eteen.\n\n\"Mitä te aiotte tehdä San Fransiskoon tultuamme?\" hän kysyi tylsästi.\n\n\"Aion hankkia teidän varallenne vangitsemismääryksen\", vastasi Dorety\nrauhallisesti. \"Aion todistaa teidät syypääksi tahalliseen murhaan ja\naion nähdä teidät siitä hyvästä hirressä.\"\n\n\"Tunnutte olevan kovin varma itsestänne\", virkkoi kapteeni Cullen\nirvistäen ja käänsi selkänsä.\n\nToinenkin viikko meni menojaan, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi\nkannella peräkajuutan portaiden vieressä ja veti ensimmäisiä raittiita\naamuhenkäyksiä keuhkoihinsa. _Mary Rogers_ viiletti tiukan vihurin\nkiidättämänä pullistuvin purjein. Kapteeni Cullen kävellä taapperoi\nkantta pitkin perään päin, näköjään huolettomana ja vilkaisten\nsyrjäsilmällä epämieluiseen matkustajaansa. Dorety sattui silloin\nkatselemaan merelle päin, ja hänen päänsä ja hartiansa olivat\nporrasaukou portin tasalla. Nopealla silmäyksellä kapteeni Cullen\nmittasi välimatkan hänen takaraivonsa ja tiukalle jännitetyn\nisonpurjeen puomin välillä. Sitten hän vilkaisi ympärilleen ja\ntaaksensa. Kukaan ei katsellut peräänpäin. Joshua Higgins tosin käveli\nedestakaisin takakannella, mutta hän oli juuri kääntänyt selkänsä.\nKapteeni Cullen kumartui äkisti ja irroitti isonpurjeen kuutin sen\nvaarnasta. Raskas puomi ponnahti ilman halki ja murskasi Doretyn\ntakaraivon niinkuin munankuoren ja viippui sitten edestakaisin purjeen\npaukkuessa valloillaan tuulessa. Joshua Higgins pyörähti juoksujalkaa\nperään katsomaan, mikä oli hätänä, ja sai kapteeni Cullenin suusta\nvastaanottaa mitä väkevimmän latauksen vanhurskasta pahantuulisuutta.\n\n\"Mutta minähän olin itse kiinnittänyt kuutin kaiken varmuuden varalta\noikein kaksinkertaiseen kierteeseen\", sammalsi perämies hädissään, kun\nvihdoin oli saanut suunvuoron. \"Minä muistan sen aivan varmasti!\"\n\n\"Kiinnittänyt -- kissanhännän!\" ärjyi kapteeni vihapäissään vastaan,\nvahtimiehistölle suureksi iloksi, kun se rimpuili puomin kimpussa,\njotta vihuri ei pääsisi pieksämään isoapurjetta riekaleiksi. \"Teistä ei\nole edes isoäitinne niskapatukan palmikoitsijaksi, mokomasta\nporopeukalosta. Jos kerta olisitte kiinnittänyt kuutin kaksinkertaiseen\nkierteeseen, niin miksi se ei sitten olisi pitänyt? Sen minä tahtoisin\ntietää, enkä joutavia jaarituksia! Miksi se sitten ei olisi pitänyt,\nkysyn mä?\"\n\nPerämies vikisi tuskissaan jotakin käsittämätöntä. \"Häh -- suu poikki,\nja sillä hyvä!\" kuului kapteeni Cullenin loppuarvostelu.\n\nPuolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä ihmeissään kuin kaikki toisetkin,\nkun George Doretyn hengetön ruumis löydettiin kajuutan käytävän\nlattialta. Iltapäivällä hän istui yksin kajuutassa parantelemassa\nlokikirjansa muistiinpanoja.\n\n    \"Kansimatruusi Karl Brun, lisänimeltä Mops\", hän kirjoitti,\n    \"putosi etuprammiraa'alta äkkivihurin yllättämänä. Kävi\n    parahiksi kova aallokko, emmekä aluksen turvallisuuden vuoksi\n    rohjenneet kääntyä takaisin. Muuten ei sellaisessa aallokossa\n    olisi voitu laskea venettäkään vesille.\"\n\nEräälle myöhemmälle sivulle hän kirjoitti:\n\n    \"Olin usein varoittanut Mr. Doretyä siitä, miten perin\n    varomattomasti hän oleskeli kannella. Kerran ennustin, että\n    jollei hän pitänyt varaansa, niin saisi hän kallonsa murskaksi\n    puomien liikehtiessä. Huolimattomasti kiinnitetty isonpurjeen\n    kuutti oli aiheena surulliseen tapaturmaan, jota me syvästi\n    valitamme, varsinkin kun Mr. Dorety oli meidän kaikkien\n    suuresti suosima.\"\n\nKapteeni Cullen luki vielä kerran läpi kirjallisen ponnistuksensa\ntuloksen, huokasi tyytyväisenä, kuivasi musteen ja sulki lokikirjan.\nHän sytytti sikarin ja tuijotti eteensä. Hän tunsi _Mary Rogersin_\nkeinuvan vakavassa matkatahdissa ja laskettavan ainakin yhdeksän\nsolmuvälin nopeudella. Tyytyväinen irvistys levisi verkalleen hänen\nmustanpuhuville karvaisille kasvoilleen. Hyvä! -- turhasta lännen\npuskemisesta oli turvallisesti päästy ja ilmojen haltijaa viimeinkin\nvedetty nenästä.\n\n\n\n\nMÖRKÖ JA KEIJU.\n\n\nMies makasi selällään. Niin sikeä oli hänen unensa, etteivät joen yli\nvievältä sillalta kuuluvat ajajien huudot ja hevoskavioitten kopina\nhäntä herättäneet. Vaunut vaunujen perästä, rypäleillä raskaasti\nlastattuina, vierivät sillan yli laaksosta viininpusertimoon, ja uusien\nvaunujen tulo tiesi aina uutta räjähdystä ja pauketta suvipäivän\ntyvenessä.\n\nMutta mies ei tiennyt mistään. Hänen päänsä oli vierähtänyt aluseksi\nlevitetyltä sanomalehdeltä, ja sakea pörröinen tukka oli sotkeutunut\nkatinliekoon ja kuiviin heinänkorsiin. Mies ei juuri kaunistanut\nmaisemaa. Hänen suunsa oli ammollaan, paljastaen kidan ylemmässä\nhammasrivissä paistavan aukon, jonka synty oli väkivaltaista laatua.\nHän kuorsasi mahtavasti, väliin uikahtaen ja mörähtäen kohmelonsa\nporotuksesta. Eikä hänen unensa muutenkaan ollut rauhallista; tuon\ntuostakin hänen käsivartensa tekivät hermostuneita, hätisteleviä\nliikkeitä ja pää nytkähteli mättäikössä puolelta toiselle. Tämä\nrauhattomuus oli osalta sisällistä, osalta myöskin suoraan\nkasvoihin hellittävässä auringonpaisteessa kihertehevien kärpästen\nsyytä. Ne peijakkaat tunkivat väenväkisin nenään ja korviin ja\nsilmäkuoppiin, sillä muuannekaan ne eivät päässeet, muu naama kun\noli likaisenharmahtavan ja takkuisen parran peitossa.\n\nVeristyneet poskipäät juorusivat aamullisesta ryypiskelystä, jonka\nseurauksia mies nyt koetti nukkumalla parannella. Hän oli\njykevätekoinen äijänkäriläs, paksuniskainen ja leveäharteinen, suonet\nranteissa koholla kuin ohjasnuorat ja sormet työn ja kipujen\nvääristämät. Mutta työ ei ilmeisestikään ollut eilispäivän työtä, sillä\ntoinen ylöspäin levitetty käsi oli kämmenestään vähemmän likainen kuin\nrystyseltään. Tuolloin tällöin sama käsi puristui nyrkiksi, raskaaksi\nkuin nuija ja hyvin ilkeännäköiseksi.\n\nMies makasi kuivaksi palaneessa rantanotkossa, joka noudatti joenvartta\nkiertävän metsätörmän reunaa. Notkon kummallakin puolella kulki\nvanhanaikainen salkoaita, jota näkyi vain vähäsen villivatukan ja\nnuoren viidakon sisästä. Nurmikon perällä oli siisti säleaita, josta\nveräjä vei matalaan, lyyhysilleen vajonneeseen huvilaan. Se oli\nrakennettu Kalifornian vanhaan espanjalaistyyliin ja soveltui niin\nsoman luontevasti ympäröivään maisemaan kuin olisi se ollut erottamaton\nosa tästä. Se oli hauskan kodikas, mukavuutta ja tyyntä viihtymystä\ntarjoava metsämaja, -- voi selvästi aavistaa, että sen rakentaja oli\netsinyt ja löytänyt rauhan.\n\nVeräjästä puikahti ulos notkopolulle tyttönen, niin herttainen ja\nkuvankaunis kuin olisi hänet juuri leikattu jostakin perhelehdestä.\nKahdeksan vuotta näytti pikkusella ikää olevan, ehkä vähän enemmän tai\nvähemmän. Hento vyötäinen ja mustiin sukkiin verhotut ohuet pohkeet\nantoivat liikuttavan vaikutelman heiveröisyydestä. Mutta mitään\nsairaalloista heiveröisyyttä se ei ollut; vähäverisyyttä ei suinkaan\ntiennyt ihon terve kukkeus eikä ketterästi sipsuttava käynti. Hänen\nhiuksensa olivat kuin kehrättyä kultalankaa ja pitkien silmäripsien\npuolittain peittämät suuret silmät taivaansiniset. Kasvojen ilme oli\nonnellinen, niinkuin tällaisen majan asukkaalla pitikin olla.\n\nHän kantoi kädessään pikkuruista päivänvarjoa, jota hän huolellisesti\nvaroi repeytymästä piikkisiin pensaihin, poimiessaan villiunikoita\naidan viereltä. Unikot olivat myöhäissyksyn satoa, tämän kesän kolmatta\nkukkapolvea, jonka lämmin lokakuinen aurinko oli houkutellut terälle\npuhkeamaan.\n\nEtsittyään toisen aitovieren hän riensi notkon yli toiselle.\nKeskimatkassa hän yhdytti nukkuvan miehen. Hän seisoi kumartuneena ja\nkatseli pitkään ja uteliaasti edessään rötköttävää kuvatusta ja aikoi\njuuri kääntää sille selkänsä, kun nukkuja taas liikahti levottomasti ja\nharasi kädellään nurmea. Tyttönen pani merkille, että päivä paistoi\narmottomasti peittämättömään naamaan, jonka ympärillä kärpäset\npörisivät; hänen omille kasvoilleen tuli huolestunut ilme, ja hetken\nhän näytti vakavasti pohtivan tilannetta. Sitten hän sipsutti miehen\nluo, levitti päivänvarjonsa suojaamaan kasvoja ja hätisteli kätösellään\npois kärpäsiä. Hetkisen perästä hän huomasi työnsä vaativan häntä\nistumaan nurmelle nukkujan vierelle.\n\nSillä tapaa kului tuntikausi; päivänvarjo vain siirtyi tuolloin tällöin\nväsyneestä kädestä toiseen levänneeseen. Ensin oli nukkuja ollut\nrauhaton, mutta auringosta ja kärpäsistä turvassa ollen hän alkoi\nhengittää tyynemmin ja maata hiljaa alallaan. Joskus hän kuitenkin ihan\ntäydellä todella säikähdytti pientä hoitajaansa. Pahinta oli ensi\nkerralla, kun mies aivan äkisti ja ennakolta varoittamatta murahti\nkeskellä jotakin painajaisunta: \"Herra Jeesus! Kuinka syvää, kuinka\nsyvää!\" Päivänvarjo liikahti pelästyneesti; mutta sitten hillitsi\nlapsonen arkuutensa ja jatkoi vapaaehtoista hoitajanvirkaansa.\n\nToisen kerran häntä taas hätkähdytti äkillinen hammasten kiristys. Niin\nhirveän äkäisesti ja aivan kuin polttavan kivun ärryttäminä loksahtivat\nja purivat leuat yhteen, että melkein luuli hampaiden murskautuvan\njauhoksi. Vähän myöhemmin miehen ruumis äkkiä jäykistyi ihan silmissä.\nKädet puristuivat nyrkkiin ja kasvoille nousi hurja, päättäväinen ilme.\nSilmäluomet värähtelivät. kuin auetakseen, mutta puristuivat jälleen\nkiinni. Sen sijaan huulet liikahtivat mutisten:\n\n\"Ei, ei! Ja vielä kerran ei! Min'en ole varas!\" Huulet tiukkenivat\nyhteen, mutta mutisivat sitten uudelleen: \"Saatte huoleti köyttää minut\ntähän paikkaan ja silpoa vaikka kappaleiksi. Lyökää verille saakka --\nmuuta ette minusta irti saakaan, senkin paholaiset.\"\n\nTämän purkauksen jälkeen mies nukkui siivosti, ja pikku tyttö piteli\nedelleen päivänvarjoa hänen päällään ja katseli ihmeissään mokomata\ntakkuista, törkyistä mörköä, koettaen vähäisestä kokemuksestaan\narvailla, mihin ihmislajiin tämä oikein kuului. Hänen korviinsa\nkajahteli ajomiesten huutoja, kavioiden pauketta siltalankuilta ja\nraskaasti lastattujen kuormarattaiden jyrinää. Oli uuvuttava\npoutapäivä, Kalifornian aito intiaanikesä. Keveitä hattaroita ajelehti\nsyvänsinisellä taivaalla, mutta lännestäpäin uhkasivat raskaat\npilviröykkiöt sadetta. Kimalainen piti laiskaa surinaa mättäiden yllä.\nKauempaa tiheiköstä kuului turkinpyyn viheltelyä ja vainioilta\npeltoleivosten suloista liverrystä. Mutta kaikesta tästä tiedotonna\njatkoi Ross Shanklin kuorsaamistaan -- Ross Shanklin, kiertolainen ja\nihmishylky, aikaisemmin vankilan hoidokki n:o 4379, katkera\nihmisvihaaja, jonka luontoa eivät kovakätiset vanginvartijat ja vielä\ntylymmät irtolaistoverit olleet koskaan kyenneet lannistamaan.\n\nVanhaa Texasin uudisasukasrotua, sitkeätä ja uhmailevaa, mutta\nonnettoman tähden alla syntynyt. Seitsentoistavuotiaana ansiosta\ntuomittu hevosvarkaudesta ja aivan ansiotta kuudesta muusta\nsamanlaisesta, yhteenlaskien neljäntoista vuoden vankeusrangaistukseen.\nTämä oli kovaa missä olosuhteissa hyvänsä, mutta erikoisen kovaa Ross\nShankliniin nähden, sillä häntä ei ollut koskaan aikaisemmin rangaistu.\nNiiden mielestä, jotka uskoivat hänet syylliseksi, olisi kaksi vuotta\nhyvin riittänyt veitikalle, mutta piirituomari, joka kantoi palkkaa\njokaisesta hankkimastaan tuomiosta, oli koonnut seitsemän eri syytöstä\nhäntä vastaan ja ansainnut siten seitsenkertaisen palkkion. Mikä\ntodistaa, että piirituomarin mielestä kaksitoista vuotta Ross\nShanklinin elämästä merkitsi vähemmän kuin muutama dollari.\n\nNuori Ross Shanklin oli kärsinyt hirvittävästi vankilassa; hän oli\nkarannut useammin kuin yhden kerran, saatu kiinni ja lähetetty\n\"istumaan\" toisiin vankiloihin. Häntä oli ruoskittu ja kolhittu siksi\nkunnes hän pyörtyi ja valettu vedellä ja virvoitettu henkiin, ja sitten\njälleen pieksetty. Hän oli istunut pimeässä kopissa kerrankin\nyhdeksänkymmentä vuorokautta yhtäpäätä. Hän oli kokenut pakkopaidan\nkovuutta ja maistanut solmuruoskan makeutta. Hänen työkykyään oli\nvuokrattu yksityisille urakoitsijoille. Häntä oli ajettu verikoirien\nkanssa nevojen ja ryteikköjen halki. Kahdesti oli häntä ammuttu. Kuusi\nvuotta yhtä mittaa hän oli vankisiirtolassa hakannut halkoja\npuolitoista syltä päivässä. Olipa hän terve tai sairas, niin\npuolitoista syltä oli päivän taksa, muuten paukkui ruoska hänen\nselässään.\n\nEikä moinen kohtelu ollut kuitenkaan pehmittänyt Ross Shanklinin sisua.\nHän oli irvistänyt vastaan, antanut lyönnin lyönnistä, pitänyt\npuolensa. Hän oli nähnyt toisia vankeja pääsevän pieksäjain käsistä\niäkseen raajarikkoina, jopa sekapäisinä päiviensä loppuun asti. Hän oli\nnähnyt vankien, yksinpä koppitoverinsa, surmaavan kiusaajansa ja\nmenevän hirteen herjaus huulilla. Hän oli ottanut osaa pakoyritykseen,\njossa yksitoista hänen toveriaan oli ammuttu hengiltä. Hän oli ollut\nmukana vankilakapinassa, jolloin kolmesataa vankilaveikkoa oli asetettu\nkonekiväärien eteen ja rotevat vankinihdit olivat rautalapioilla\nrusikoineet jok'ainoan henkihieveriin.\n\nHän oli kokenut joka lajia inhimillistä julmuutta, läpikäynyt kurjuuden\njoka asteen, silti koskaan murtumatta. Hän oli kamppaillut vastaan\nloppuun asti, sydänjuuriaan myöten katkeroituneena eikä eläintä paljon\nparempana, kunnes vapautuksen hetki oli viimein lyönyt. Viisi taalaa\nluettiin hänelle käteen palkaksi vuosikausien raadannasta ja\nmenetetystä miesiästä. Sitä seuranneina vuosina hän oli inhonnut\ntyöntekoa. Hän eleli kiertolaisena, kerjäläisenä ja varkaana, valehteli\nja uhkaili leipää saadakseen ja joi itsensä humalaan milloin\ntilaisuutta oli.\n\nTyttönen katseli häntä suurin silmin, kun hän heräsi. Kuten metsän\nvilli eläin oli hän aivan valveilla heti silmänsä avattuaan.\nEnsimmäinen esine, mikä hänen silmiinsä sattui, oli hänen ja auringon\nväliin viritetty päivänvarjo. Hän ei hätkähtänyt, ei edes\nliikahtanutkaan, vaikka hänen ruumiinsa jännittyi kuin ponnahdukseen.\nHänen katseensa seurasi päivänvarjon vartta kädensijaan ja pikku\nkätösestä hentoa kyynärvartta pitkin aina lapsen kasvoihin. Suoraan ja\nrävähdyttämättä hän katseli lasta silmiin, ja vastatessaan tuijotukseen\npienokainen tunsi kylmän ja pelon värinää noiden verestävien, kylmien\nja kiiluvien silmien katseesta, jossa ei näkynyt häiventäkään siitä\nlämmöstä ja hellyydestä, jota hän oli tottunut näkemään kotolaisten\nkatseista. Ne olivat oikeat vankilasilmät, -- sellaisen miehen silmät,\njoka oli oppinut vaikenemaan ja milteipä unohtanut puhumisen tarpeen.\n\n\"Kas vain\", sanoi mies, liikahduttamatta jäsentäkään. \"Mitä leikkiä\ntämä nyt on olevinaan?\"\n\nHänen äänensä oli käheä ja särähtävä, aluksi melkeinpä äreä; mutta\nsitten se pehmeni merkillisesti, koettaen tavoittaa jonkinlaista valjun\nystävällisyyden värettä.\n\n\"Hyvää päivää\", lapsi vastasi. \"Ei tämä ole mitään leikkiä. Aurinko\npaistoi teidän kasvoihinne, ja äiti on aina minua varoittanut\nmakaamasta auringossa.\"\n\nHänen lapsellisen äänensä heleys soi suloisena miehen korviin. Tämä\nihmetteli, kuinka hän ei koskaan ennen ollut kuullut samanlaista\nsointia muiden lasten äänissä. Hän nousi hitaasti istualleen ja\ntuijotti puhuttelijaansa. Hän tunsi olevan välttämätöntä sanoa jotakin,\nmutta hänen oli vaikea keksiä mitään.\n\n\"Toivon, että nukuitte makeasti\", sanoi lapsi vakavasti.\n\n\"Siitä ei pelkoa\", vastasi mies, hellittämättä katsettaan lapsesta.\nTämän hento ja valoisa hahmo viritti hänessä arastelevaa ihmettelyä.\n\"Kuinka kauan olet tässä pidellytkään tuota kapinetta minun ylläni?\"\n\n\"A-ah\", lapsi punnitsi mielessään, \"pitkän, hyvin pitkän ajan. Minusta\nihan tuntui, ettette te koskaan enää heräisikään.\"\n\n\"Ja minusta tuntui, kuin olisin herätessäni nähnyt keijukaisen\nedessäni.\"\n\nHänen sekavat aivonsa ponnistelivat väkevästi keksiäkseen jotakin siroa\nkeskustelun jatkoksi,\n\n\"Ei, en minä mikään keijukainen ole\", hymyili lapsi.\n\nPienten tasaisten hammasrivien hohtava valkoisuus pani miehen yhä\nenemmän ihmeisiinsä.\n\n\"Olin vain laupias samarialainen\", lisäsi tyttönen.\n\n\"En muista koskaan kuulleeni sen nimisestä naapurista.\"\n\n\"Tehän sitten olette soma mies, kun ette tiedä mitään laupiaasta\nsamarialaisesta. Ettekö muista? Eräs mies meni Jerikoon...\"\n\n\"Siellä luulen joskus käyneeni\", mies keskeytti.\n\n\"Arvasinhan minä, että te olette kiertolainen\", huudahti tyttönen ja\ntaputti käsiään. \"Ehkä te näitte siellä juuri sen saman paikankin!\"\n\n\"Minkä paikan?\"\n\n\"No, juuri sen, missä mies joutui ryövärien käsiin ja lyötiin melkein\nhengiltä. Ja sitten laupias samarialainen tuli hänen tykönsä ja pesi\nhänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä -- oliko se\nruokaöljyä vai mitä te luulette?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Kas siinä sinä sait minut kiinni. Ruokaöljyllä italialaiset ja muut\nmustilaiset paistavat ruokaansa. En ole koskaan kuullut, että sillä\nparannettaisiin halkaistuja kalloja.\"\n\nLapsi punnitsi hetkisen tätä tiedonantoa.\n\n\"Hm\", virkkoi hän vihdoin, \"me ainakin käytämme ruokaöljyä keittiössä,\nsiispä meidän täytyy olla mustilaisia. En ole koskaan ennen tiennyt,\nmitä sillä nimityksellä tarkoitetaan. Luulin sitä vain herjaussanaksi.\"\n\n\"Ja se samarialainen kaasi öljyä hänen päähänsä\", mutisi kiertolainen\ntunnustelevasti. \"Totta vie muistelenkin jonkin mustakaavun kerran\npuhelleen samasta äijästä. Ja arvaatkos, että minä olen odotellut\nsellaista miestä kaiken ikäni, mutten ole nähnyt hänestä\nvilahdustakaan. Ei sellaisia samarialaisia enää olekaan.\"\n\n\"Enkös minä ollut juuri äsken sellainen?\" kysyi lapsi sukkelaan.\n\nKiertolainen tuijotti häneen tiukasti, suuren ihmetyksen ja\nuteliasuuden valtaamana. Lapsen korva näytti aurinkoa vasten ihan\nläpinäkyvältä. Häntä ällistytti tyttösen hieno hipiä ja ihmeellinen\nhentous. Hänen päähänsä tuli äkkiä ajatus, että hän voisi rustistaa\nkoko olennon kourassaan kuin kananmunan. Hänen katseensa kulki nopeasti\nhänen omasta sierettyneestä ja karvaisesta käpälästään tuohon pikku\nkätöseen, jonka hienoissa sinisissä suonissa melkein voi nähdä veren\nkiertävän. Hän tiesi omain lihastensa voiman ja tunsi kaikki ne keinot,\njoilla miehet pahoinpitelevät toisia miehiä. Mitään muuta hän ei\noikeastaan tiennytkään koko elämässään, ja hetkeksi kulkeutuivat hänen\najatuksensa niiden vanhassa uomassa. Kuulkaapa, millä tavalla hän\narvioi vieraan lapsosen suloista hentoutta. Ilman vähintäkään\nponnistusta hän voisi kourassaan musertaa nuo hienot sormet mäsäksi.\nHän muisti, millaisia iskuja hän oli antanut vastustajainsa pääkalloon\nja vastaanottanut omaansa, ja hän tiesi, että heikoinkin niistä\nmurskaisi lapsen pään kuin munankuoren. Hän tiirotti puoleksi\nsuljettujen silmäluomiensa välistä heiveröisiä hartioita ja hoikkaa\nvyötäröä ja tunsi, että kahden kämmenensä välissä hän voisi taittaa\npikkuolennon kahtia.\n\n\"Enkös minä ollutkin?\" toisti tyttönen kysymyksensä.\n\nMies säpsähti ja tuli entisekseen -- tai muuttui entisestään, kuinka\nnyt sanottaisiinkaan. Häntä alkoi taas peloittaa, että keskustelu\nkatkeaisi kesken.\n\n\"Mitäh...? Aivan niin, totta maar olitkin laupias samarialainen, vaikka\nsinulta jäikin öljypullo kotiin.\" Sitten äskeiset ajatukset palautuivat\nväkisinkin mieleen ja hän kysyi: \"Mutta etkö sinä yhtään pelkää?\"\n\n\"Tuota... minua?\" lisäsi hän miltei arkaillen.\n\nLapsi nauroi sydämellisesti.\n\n\"Äiti sanoo, ettei koskaan saa pelätä mitään. Hän sanoo, että kun on\nitse hyvä ja ajattelee hyvää muistakin ihmisistä, niin nekin ovat\nsilloin hyviä.\"\n\n\"Ja sinä ajattelit minusta hyvää, kun pitelit tuota kapinetta ylläni?\"\nihmetteli mies ällistyneenä.\n\n\"Mutta ampiaisista ja noista ilkeistä kärpäsistä on vaikea ajatella\nmitään hyvää\", jatkoi lapsi omaa ajatuksenjuoksuaan.\n\n\"Mutta onhan ihmisiäkin, jotka ovat ilkeitä kohdata ja nähdä.\"\n\n\"Eikä olekaan, sanoo äiti. Hän sanoo, että jokaisessa ihmisessä on\njotakin hyvää.\"\n\n\"Minä panen pääni pantiksi, että hän telkeää tarkasti ovet, ennenkuin\nkäy nukkumaan\", väitti mies riemuvoittoisesti.\n\n\"Mutta eipäs telkeä. Äiti ei pelkää mitään. Senvuoksihan hän antaa\nminunkin leikkiä yksinäni ulkona milloin vain tahdon. Kuulkaapas,\nmeillä kävi kerran rosvo. Äiti kävi etsimään ja löysikin hänet. Ja\narvaattekos mitä? Se oli vain köyhä mies, joka oli hyvin nälissään. Ja\näiti antoi hänelle säiliöstä ruokaa niin paljon kuin hän jaksoi syödä,\nja perästäpäin hän hankki hänelle työtäkin.\"\n\nRoss Shanklin oli kuin puulla päähän lyöty. Tuollainen kaunokuvitelma\nihmissuvusta oli hänestä uskomaton. Hänen maailmansa oli ollut täynnä\nepäluuloja ja vihaa, karsautta ja pahoja tekoja. Omasta kokemuksestaan\nhän tiesi, kuinka hänen luimistellessaan maalaiskylän läpi lapset\nparkuen juoksivat äitiensä luo. Hän oli nähnyt ikänaistenkin peläten\nkaartavan sivuun, kun hän kulki ohi.\n\nTaas herätti lapsi hänet näistä muistoista; hän löi iloisesti kätösensä\nyhteen ja huudahti:\n\n\"Nytpä minä tiedän, mikä te olette! Te olette 'ulkoilmahullu'. Sen\nvuoksi te nukuttekin täällä ulkona nurmikolla.\"\n\nMiestä halutti hirveästi nauraa, mutta hän puri huulensa yhteen.\n\n\"Ja sellaisiahan kaikki kiertolaiset ovatkin -- 'ulkoilmahulluja'\",\njatkoi lapsi riemastuneena ajatuksellista keksintöään. \"Minä usein\nihmettelinkin, minkä vuoksi ne tahtovat aina olla ulkona. Äiti uskoo\nraittiiseen ilmaan. Minä nukun yöllä kuistilla. Niin hänkin tekee. Tämä\non meidän maata. Te tulitte varmaan aidan yli. Äiti antaa minunkin\nkiivetä aidan yli, kun minulla on kiipeemäkaatiot jalassa -- sellaiset\nflanelliset, nähkääs. Mutta teidän pitäisi nyt saada tietää eräs asia.\nEihän kukaan itse tiedä, että hän saattaa kuorsata nukkuessaan. Mutta\nte teette pahempaakin. Te kiristelette hampaitanne yhteen. Ja se on\npahaa. Aina kun käytte nukkumaan, niin muistakaa hokea itseksenne:\n'Minä en tahdo kiristellä hampaitani, minä en tahdo kiristellä\nhampaitani', oikein moneen kertaan, ja sitten te vähitellen pääsette\nkoko tavasta.\n\n\"Kaikki pahat asiat ovat tottumuksia. Ja sitä ovat kaikki hyvätkin\nasiat. Ja meistä itsestämme riippuu, minkälaisiin tapoihin me totutamme\nitsemme. Minulla oli ennen pienenä ollessani tapana rypistellä otsaani,\n-- ihan kurttuun, mutta äiti sanoi, että minun täytyy totuttautua irti\nsiitä tavasta. Hän sanoi, että kun otsani oli kurtussa, niin olivat\najatuksenikin otsan sisäpuolella ihan kurtussa, ja ettei se ole\nihmiselle hyväksi. Ja sitten hän silitti otsani kädellään sileäksi ja\nsanoi, että minun täytyy aina ajatella _siloisesti_, -- olla yhtä\nsiloinen sisältä kuin ulkopuoleltakin. Ja tiedättekös, se oli hyvin\nhelppoa. Minä en ole enään pitkään aikaan rypistellyt otsaani. Olen\nkuullut kerrottavan, että hampaitakin paikataan ajattelun avulla. Mutta\nsitä en usko. Eikä usko äitikään,\"\n\nHänen täytyi lopettaa ihan hengästyneenä. Eikä miehenkään tehnyt mieli\npuhua. Tytön sulava lepertely, joka oli käynyt vapaasti kuin veden\njuoksu, oli miltei huumannut hänet. Ja toisekseen hän tunsi janon\npolttavan suutansa, maattuaan kohmeloisena pitkän aikaa suu auki. Mutta\nmieluummin hän tahtoi kärsiä kuivan suun ja nielun polttoa kuin\nkadottaa ainuttakaan näistä kallisarvoisista minuuteista. Hän nuolaisi\nkäpristyneitä huuliaan ja yritti saada puhetta jälleen käyntiin.\n\n\"Mikä sinun nimesi onkaan?\" keksi hän viimein sanoa.\n\n\"Hanna.\"\n\nTytön silmissä loisti niin elävä vastakysymys, ettei sanoja tarvittu.\n\n\"Minun nimeni on Ross Shanklin.\" Ensimmäistä kertaa monista vuosista\nuskalsi mies lausua todellisen nimensä.\n\n\"Te olette kai matkustellut paljon?\"\n\n\"Onhan tuota tullut kuljetuksi, vaikkei niin paljon kuin olisi\ntahtonut.\"\n\n\"Isän teki aina mieli matkustella, mutta hänellä oli liian paljon työtä\nkonttorissa. Hänellä ei koskaan ollut tarpeeksi aikaa. Kerran hän\nkuitenkin kävi Europassa äidin kanssa. Se oli ennen kuin minä synnyin.\nMatkustamiseen tarvitaan paljon rahaa.\"\n\nRoss Shanklin ei voinut tähän mitään vastata omasta kokemuksestaan.\n\n\"Mutta kiertolaisille eivät matkat maksa paljoakaan.\" Tyttö sieppasi\najatuksen hänen suustansa. \"Senkö vuoksi te olette ruvennut\nkiertolaiseksi?\"\n\nMies nyökkäsi ja kostutti taas kuivia huuliaan.\n\n\"Äiti sanoo, että on oikein paha asia, kun ihmisten täytyy kierrellä\ntyötä saadakseen. Mutta nytpä onkin maalla paljon työtä tarjona. Kaikki\ntämän laakson talolliset oikein etsivät miehiä työhönsä. Oletteko tekin\nollut töissä?\"\n\nKulkuri pudisti päätänsä ja tunsi sisäistä äkeyttä senvuoksi, että\nhäntä hävetti tunnustaa asianlaitaa, vaikka hänen villi kulkurijärkensä\nsanoi, että hän teki oikein halveksiessaan työtä. Mutta tämä ajatus toi\nmukanaan toisen. Tuo suloinen pikku olento oli jonkun toisen miehen\nlapsi. Hänet oli annettu sille miehelle palkaksi kunnolla tehdystä\ntyöstä.\n\n\"Kunpa minullakin olisi tuollainen pikku tyttö kuin sinä olet\",\npurkausi hänen huuliltaan äkillisen isyydenkaipuun pakotuksesta. \"Minä\ntekisin työtä käteni verille asti. Minä... tekisin vaikka mitä!\"\n\nLapsi pohti näppärän vakavasti hänen vaikeaa asemataan.\n\n\"Ettekö olekaan naimisissa?\"\n\n\"E-en, kukapa minusta huolisi.\"\n\n\"Kyllä huolittaisiin, jos te vain...\"\n\nLapsi ei kohottanut katsettaan hänen kasvoihinsa, mutta silmäili hänen\nrääsyisiä ja likaisia raajojaan niin ilmeisen paheksuvasti, ettei\narvostelusta voinut erehtyä.\n\n\"Mikset jatka\", mies melkein älähti. \"Anna kuulua vaan. Jos olisin\npessyt itseni puhtaaksi -- jos minulla olisi hyvät vaatteet -- jos\nolisin ihmisen näköinen -- jos minulla olisi työtä ja palkkaa -- jollen\nolisi se mikä olen.\"\n\nJokaiseen esitykseen tyttö nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"No niin, mutta min'en ole sitä maata\", jatkoi mies ärtyneesti. \"Minä\nen ole mikään hyvä ihminen. Minä olen kulkuri. Min'en tahdo orjailla\ntoisten työssä. Ja minä _viihdyn_ näissä rääsyissäni ja liassani.\"\n\nTytön kasvot punoittivat närkästyksestä. \"Sitten te vain narrasitte kun\nsanoitte haluavanne, että teilläkin olisi sellainen pikku tyttö kuin\nminä.\"\n\nTämä vastaus pani miehen sanattomaksi, sillä sielunsa sisimmässä hän\ntajusi vast'ikään heränneen kaipuunsa hurmiossa, että juuri tätä hän\nhalusi enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.\n\nHuomaten hänen hämillisyytensä tyttönen kohta leppyi ja lapsen hienolla\ntahdikkaisuudella vaihtoi puheenaihetta.\n\n\"Mitä te ajattelette Jumalasta?\"\n\n\"Häntä en ole koskaan tielläni tavannut. Mitä _sinä_ hänestä arvelet?\"\n\nHänen vastauksessaan oli kiukkua, ja taaskin lausui lapsi suoraan\npaheksumisensa.\n\n\"Te sitten vasta olette merkillinen ihminen\", hän tiuskahti. \"Te\nsuututte niin helposti. En ole vielä koskaan nähnyt ihmistä, joka\nsuuttuu kuullessaan puhuttavan Jumalasta ja työnteosta ja siisteistä\nvaatteista.\"\n\n\"Hän ei ole koskaan tehnyt mitään minun hyväkseni\", mutisi mies\nnyreästi. Nopeassa ketjussa kulkivat hänen muistissaan pitkät\nvankeusvuodet loppumattomme orjantöineen. \"Eikä työstäkään ole minulle\nkoskaan ollut siunausta,\"\n\nVäkinäinen äänettömyys syntyi.\n\nMies tuijotteli lapseen, mykkänä ja nälkäisenä ja huumautuneena\nisyydenkaipuustaan, pahoillaan äskeisestä töykeydestään ja etsimällä\netsien sanoja, joilla sen vaikutelman hajoittaisi. Tyttönen katseli pää\nkallellaan ylös pilviin, ja mies isosi ja janosi katseellaan häntä. Hän\nojensi arkaillen likaisen kouransa koskettaakseen pikku hamosen helmaa.\nHän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi enkeleitä, mutta jotakin\nsamantapaista hän nyt kuvitteli näkevänsä edessään. Turkinpyy vihelteli\nedelleen jossakin metsänkätkössä ja niittokoneen särinä tuntui\nyht'äkkiä paisuvan korvia huumaavaksi kohinaksi. Suuri masennuksen\ntunne valtasi hänet.\n\n\"Minä olen... Min'en ole mikään hyvä ihminen\", mutisi hän käheästi ja\nkatuvaisesti.\n\nTyttö vilkaisi häneen nopeasti, mutta käänsi jälleen pois katseensa.\nHiljaisuus kävi vieläkin masentavammaksi. Miehestä tuntui, että hän\nolisi voinut luopua koko elämästään saadakseen koskettaa huulillaan\nhameenlievettä, jota hän piteli kädessään. Mutta hän pelkäsi\nsäikyttävänsä lasta. Hän kamppaili kovasti sanoakseen jotakin,\nnuoleskeli kuivia särkyneitä huuliaan ja koetti saada edes jotakin\nääntä kuuluviin.\n\n\"Tämä ei olekaan Sonoma-laakso\", penäsi hän vihdoin juhlallisesti.\n\"Tämä on haltiain maa ja sinä olet pieni keiju. Minä kai vielä nukun ja\nnäenkin unta. En oikein tiedä. Sinä ja minä emme osaa puhella toistemme\nkanssa, koska sinä olet keiju ja tiedät vain pelkkiä hyviä asioita, ja\nminä olen kotoisin pahasta, syntisestä maailmasta.\"\n\nSaatuaan näin paljon itsestään puretuksi hän tunsi itsensä lopen\ntyhjäksi uusista ajatuksista ja haukkoi henkeä niinkuin kuivalle maalle\nvedetty kala.\n\n\"Ja nyt te rupeatte kertomaan minulle siitä pahasta, syntisestä\nmaailmasta, eikö totta?\" huudahti lapsi ja taputti ihastuneena\nkätösiään. \"Siitä minä tahtoisinkin niin mielelläni kuulla.\"\n\nKulkuri tuijotti säikähtyneenä häneen, muistaen minkälaisia kurjia\nnaistuttavuuksia hänelle oli sattunut vastaan elämän alimmissa\nkerroksissa. Tyttönenhän ei ollutkaan mikään keijukainen. Hän oli lihaa\nja verta, ja hänessäkin piili samoja lankeemuksen mahdollisuuksia kuin\nhänessä itsessään oli ollut, maatessaan vielä äitinsä rinnoilla. Ja\nlapsen ilmeinen uteliaisuus koski särähtäen hänen sieluunsa.\n\n\"Eihäpän\", vastasi hän väkinäisen kevyeen sävyyn, \"tämä pahan, syntisen\nmaailman mies ei rupea kertomaan sinulle mitään senkaltaista. Hän\ntahtoo kertoa sinulle elämän hyvistä asioista, -- niistä, mitä hän\ntuntee siitä parasta. Hän kertoo sinulle, kuinka hän jo nulikkaiässä\nrakasti hevosia, ja kuinka hän sai ensi kerran ratsastaa kahdenreisin\nja kuinka hän sai ensimmäisen hevosen omakseen. Kas, hevoset eivät\nolekaan samaa maata kuin ihmiset. Ne ovat parempata rotua. Ne ovat\npuhtaita -- edestä ja takaa ja läpikotaisin. Ja kuulehan, pikku keiju,\nyhden asian minä varsinkin kerron sinulle -- koko maailmassa ei ole\nmitään niin ihmeellistä tunnetta kuin saadessa istua väsyneen hevosen\nselkään pitkän päivän iltana. Sinun tarvitsee suihkata vain sana, ja\ntuo nääntynyt elukka kantaa sinut mieluusti selässään ja panee oikein\nraviksikin. Hevoset! Niitä minä ymmärrän. Juuri niin. Olinhan itse\naikoinani ratsupaimen.\"\n\nTyttönen taputti niin riemastuneena käsiään, että miehen sydäntä ihan\nviilsi ilosta, ja hänen silmänsä tuikkivat kirkkaasti kuin tähdet, kun\nhän huudahti:\n\n\"Texasilainen ratsupaimen! Sellaisenhan minä olenkin aina toivonut\nnäkeväni! Kuulin kerran isän sanovan, että kaikki ratsupaimenet ovat\nlänkäsäärisiä. Oletteko tekin?\"\n\n\"Olinpa varmasti kerran texasilainen ratsupaimen\", nyökkäsi mies.\n\"Mutta siitä on jo pitkä aika. Ja varmasti olen länkäsäärinen.\nKatsopas, kun mies on vielä nuori ja pehmeäjäseninen, niin paljo\nratsastaminen vääristää sääret länkään. Minähän olin vasta kolmivuotias\nkun aloitin. Ja hevoseni oli kolmitalvias sekin, vasta karjasta\nerotettu. Minä talutin sen aidan viereen, kapusin korkeimmalle salolle\nja pudottauduin siitä selkään. Se oli vielä villi varsa ja aika pahus\npotkimaan, mutta minä saatoin tehdä sen kanssa mitä vaan. Arvelen sen\ntietäneen, että minä olin vain pahainen vekara. Jotkut hevoset tietävät\nenemmän kuin monet ihmiset.\"\n\nPuolisen tuntia riitti Ross Shanklinilla jaaritusta hevosasioistaan, --\nja koko ajan häntä autuaasti innoitti tietoisuus siitä, että hän sai\nsormenpäillään koskettaa tyttösen hameenhelmaa. Aurinko painui\nverkalleen pilvimeren taa, pyyn kuherrus kävi yhä kiihkeämmäksi, ja\ntyhjiä rattaita toinen toisensa perästä rämisi siltalankkujen yli.\nSitten kuului naisäänen huhuilua.\n\n\"Hanna! Hanna!\" se kutsui. \"Missä sinä olet, kulta?\"\n\nLapsi vastasi, ja Ross Shanklin näki naisen tulevan metsämajan\nveräjästä ulos. Hän oli hoikka, miellyttävän näköinen nainen, ja\npehmeässä, hulmuavassa puvussaan hän hurmioituneen kulkurin silmissä\nnäytti pikemminkin liihoittelevan polkua pitkin kuin kävelevän\ntavallisen ruumiillisen ihmisen tavoin.\n\n\"Mitä sinä olet tehnytkään koko iltapäivän?\" kysyi nainen tultuaan\ntoisten kohdalle.\n\n\"Tarinoinut, äiti\", vastasi pikku tyttö. \"Ja minulla on ollut hirveän\nhauskaa.\"\n\nRoss Shanklin kompuroi pystyyn ja seisoi hyvin tarkkaavaisena ja\narkana. Pikku tyttö tarttui äitinsä käteen, ja äiti vuorostaan katseli\nvierasta miestä silmiin vapaasti ja hymyillen -- ilmaisten katseellaan\nja hymyllään tunnustavansa _hänen_ ihmisarvonsa, -- mikä oli aivan uusi\nja pyörryttävä elämys poloiselle kulkurille. Hänen mieleensä välähti\najatus: _tuo nainen ei pelkää_. Hänessä ei ollut jälkeäkään siitä\narkuudesta, jota mies oli tottunut näkemään muun naisväen silmissä.\n\n\"Hyvää iltaa\", tervehti nainen rattoisasti ja luonnollisesti.\n\n\"Kiitoksia vaan ja hyvää iltaa itsellenne\", vastasi mies, ja oman\näänensä käheys ja karkeus harmitti häntä.\n\n\"Onko teilläkin ollut hirveän hauskaa?\" kysyi nainen hymyillen.\n\n\"On toki, rouva. Oikein hauskaa. Minä tässä juuri juttelin teidän pikku\ntytöllenne hevosista.\"\n\n\"Tiedätkös, äiti, hän on aikoinaan ollut ratsupaimen\", huudahti lapsi.\n\nÄiti nyökkäsi ja hymyili miehelle ja silmäsi sitten hellästi pikku\ntyttäreensä. Katsellessaan tuota ihmeellistä paria Ross Shanklin tuli\näkkiä ajatelleeksi, mikä hirvittävä rikos tapahtuisikaan taivasta ja\nmaata vastaan, jos jokin konna rohkenisi heihin sormellaankaan koskea.\nTätä ajatusta seurasi kohta intomielinen toivomus, että jokin hirveä\nvaara saisi todella tullakin, jotta hän, Ross Shanklin, saisi taistella\nhenkeen ja vereen asti heitä puolustaakseen, kuten hänellä oli voimia\nja kokemusta.\n\n\"Nyt on sinun aika jo lähteä kotiin, kultaseni\", sanoi äiti. \"Kello on\njo paljon.\" Hän katseli epäröiden kulkuriin. \"Ehkä tekin tahtoisitte\ntulla meille illalliselle?\"\n\n\"Ei, rouva, kiitoksia vaan kutsusta. Minä... tuota... en ole yhtään\nnälissäni.\"\n\n\"Sano sitten hyvää yötä, Hanna\", kehoitti äiti.\n\n\"Hyv'yötä.\" Tyttönen ojensi kätensä ja hänen silmissään oli\nveitikkamainen välke. \"Hyvää yötä, te pahan ja syntisen maailman mies.\"\n\nLapsen käden kosketus kulkurin mielestä kruunasi koko tämäniltaisen\nseikkailun, hänen elämänsä ihmeellisimmän.\n\n\"Hyvää yötä, pikku keiju\", hän mutisi, tuntien ikäänkuin paksun palan\nkurkussaan. \"Ja taitaapa minunkin olla lähdettävä tästä patikoimaan.\"\n\nMutta hän ei lähtenytkään patikoimaan. Hän jäi seisomaan ja katselemaan\nihmenäyn perään siksi kunnes se veräjällä katosi hänen näkyvistään.\nPäivä tuntui yht'äkkiä käyneen armottoman tyhjäksi. Hän katseli\nneuvottomana ympärilleen, kiipesi viimein aidan yli, astui sillan\npoikki ja alkoi maleksia tietä pitkin. Hän eli edelleenkin kuin unessa.\nHän ei nähnyt jalkojaan eikä tiennyt, minnepäin ne häntä veivät.\nTuolloin tällöin hän kompastui pölyn täyttämiin pyöränjälkiin.\n\nMailin verran tallusteltuaan hän tuli tienristeykseen. Siinä riippui\nkapakan kyltti. Hän pysähtyi koneellisesti ja tuijotti kylttiin ja\nnuoleskeli kuivia huuliaan. Hän kourasi taskuaan ja hypisteli\nainokaista kolikkoaan. \"Hyvä Jumala!\" hän mutisi. \"Hyvä Jumala!\" Sitten\nalkoivat vastahakoiset, laahustavat jalat kuljettaa häntä taas tietä\neteenpäin.\n\nVastaan tuli iso maatalo. Hän tiesi, että sen täytyi olla iso, koska\npirttirakennus oli valtavan suuri ja sen ympärillä oli paljon aittoja\nja vajoja. Kuistilla istui isäntä itse paitahihasillaan ja sikaria\npoltellen, keski-ikäinen ja teräväsilmäinen mies.\n\n\"Saisiko talosta työtä?\" kysyi Ross Shanklin.\n\nTerävät silmät tuskin vilkaisivatkaan häneen.\n\n\"Dollari päivässä ja talon ruoka\", kuului vastaus.\n\nRoss Shanklin nielaisi arkuutensa ja työnkammonsa olemattomiin.\n\n\"Minusta on rypäleiden korjaajaksi ja mihin urakkaan vain tarvitaan.\nMutta eikö isännällä ole pitempiaikaista työtä? Teillä on tässä iso\ntalo. Minä tunnen hevoset. Olen syntynyt sellaisen selässä. Minä osaan\najaa kuormia, ratsastaa, kyntää, karhita ja mitä vain on hevosilla\ntapana tehdä.\"\n\nToinen mies mittaili häntä arvostelevin, vähäuskoisin katsein.\n\n\"Ette sellaiselta juuri näytä.\"\n\n\"En näytäkään, sen kyllä tiedän. Mutta antakaa minun koettaa. Siinä\nkaikki. Minä näytän mihin pystyn.\"\n\nIsäntä mietti hetkisen, katsahtaen sitten tummanharmaalle pilvikeolle,\njonka taa aurinko tuonaan oli painunut.\n\n\"Ajomiestä kyllä tarvitsen, niin että annan teidän näyttää mitä\nosaatte. Käykää sisälle syömään illallista muun väen kanssa.\"\n\nRoss Shanklinin ääni oli hyvin käheä ja hänen oli vaikea saada sanoja\nsuustaan.\n\n\"Hyva on. Minä lupaan tehdä parastani. Mutta mistä saisin vettä\njuodakseni ja peseytyäkseni?\"\n\n\n\n\nPAKANA.\n\n\nHirmumyrskyssä minä vasta häneen tutustuin. Vaikka olimme läpäisseet\nhirmumyrskyn saman kuunarin kannella, tulin ensi kerran hänet\nhuomanneeksi vasta sitten, kun kuunari oli särkynyt säpäleiksi.\nEpäilemättä olin nähnyt hänet jo aikaisemmin muun kanakkimiehistön\njoukossa, mutta tietääkseni en ollut pannut häntä erikoisesti merkille,\nsillä aluksemme _Petite Jeanne_ oli täpötäynnä väkeä. Lukuunottamatta\nkahdeksaa tai kymmentä kanakkimatruusia, valkoista kapteenia,\nperämiestä ja lastinhoitajaa sekä kuutta hyttimatkustajaa, oli\nRangiroasta liittynyt matkaan suunnilleen viisiyhdeksättä\nkansimatkustajaa -- sekä Papeeten että Tahitin saarelaista, miestä,\nnaista ja lasta, itsekullakin mukanaan matkakorinsa, makuumattonsa ja\nvaatekäärönsä.\n\nPaumotun saarilla oli helmenkalastuskausi päättynyt ja kaikki\naputyöläiset palasivat nyt Tahitiin. Me kuusi hyttimatkustajaa olimme\nkaikki helmenostajia. Kaksi oli amerikkalaista, yksi nimeltään Ah Choon\n-- muuten valkoisin kiinalainen mitä koskaan olen nähnyt --, yksi\nsaksalainen, yksi puolanjuutalainen; -- minä täytin puolitusinan.\n\nMeitä oli onnestanut erittäin hyvin. Kellään meistä ei ollut aihetta\nureksia saalista; ei myöskään viidelläyhdeksättä kansimatkustajalla.\nKaikki olimme tyytyväisiä osaamme ja odottelimme hyvillä mielin\nnautintorikasta levähdyskautta Papeeten paratiisissa.\n\nIlmeistä oli, että _Petite Jeanne_ kulki liiassa lastissa. Sen\nkantavuus oli ainoastaan seitsemänkymmentä tonnia, eikä se olisi\nollut oikeutettu ottamaan kymmenettä osaakaan tämänkertaisesta\nmatkustajamäärästään. Sen lastiruuma oli kattoa myöten täynnä\nsimpukankuorta ja kopraa. Skanssikin oli ahdettu täyteen helmiäistä.\nKansilla ei päässyt liikkumaan pitkin eikä poikin. Oli oikein ihmettä,\nettä matruusit kykenivät ollenkaan hoitamaan purjehdustehtäviään. He\nlaskivat luikua portaita ja käsipuita pitkin.\n\nYön aikaan heidän oli pakko tallata kannella nukkuvain värillisten\nruumiita, joita virui kahdessa kerroksessa päällekkäin, sen vannon. Hoo\n-- ja sitten oli kannella vielä kaikenlaista muutakin rojua, porsaita\nja kanoja häkeissään, kokonaisia röykkiöitä jamssi- ja\ntarojuurisäkkejä, ja minne vain nuoran voi virittää, riippui\nkookospähkinöitä ja banaanikimppuja pitkinä kiehkuroina. Niitä heilui\nlaidoillakin taljalta taljalle, ainakin viisikymmentä kimppua\npartaallaan siksi matalalla, että etumaston puomi juuri pääsi vapaasti\nliikkumaan.\n\nEi ihmettä, että matkasta uhkasi tulla tukala, vaikka ennättäisimmekin\ntehdä sen luvatuissa parissa kolmessa päivässä -- mikä taas riippui\nsiitä, pysyikö alussa puhallellut lounatuuli tasaisen navakkana. Mutta\nsitäpä se junkkari ei tehnytkään. Jo ensimmäisten viiden tunnin tunnin\nkuluessa se rupesi läähättämään ja haukkomaan henkeään yhä pitemmin\npuhdevälein ja sammui viimein tykkänään. Tyventä jatkui koko yön ja\nseuraavan päivän, -- ja se oli tuollaista etelämeren hiuduttavaa\ntyventä, jolloin jo pelkkä ajatus silmien raoittamisesta antaa ankaran\npäänsäryn.\n\nToisena päivänä kuoli yksi matkustajista -- muuan Pääsiäissaaren mies,\njoka oli ollut äskeisen pyyntikauden paraita sukeltajia. Isorokko,\nsiinä kuolemansyy -- vaikka emme voineet ymmärtää, kuinka isoarokkoa\noli voinut tulla laivaan, koska Rangiroassa ei matkaan lähtiessämme\noltu tiedetty sellaisesta mitään. Mutta mukaamme se vain oli hiipinyt,\nsiitä ei päästy yli eikä ympäri -- yksi mies vainajana ja koime muuta\nkannella selällään loppuaan tekemässä,\n\nEmmekä me voineet sille yhtään mitään. Meillä ei ollut tilaa eristää\nsairaita eikä hoidellakaan niitä. Olimme kiinni toisissamme niinkuin\nsillit tynnyrissä. Saimme mädätä tai kuolla, muuta ei ollut neuvoa, --\njos muuten mitään neuvoa enää tultaisiin tarvitsemaankaan ensimmäisen\nkuoleman-yön perästä. Saman yön turvissa kähvelsivät perämies,\nlastinhoitaja, puolanjuutalainen ja neljä kanakkisukeltajaa suurveneen\nja soutivat tiehensä. Sen perästä ei heistä kuultu mitään. Huomenissa\nkapteeni varusti muut veneet vankoilla lukoilla.\n\nSamana päivänä kuoli lisää kaksi miestä, seuraavana päivänä kolme,\nylihuomenissa kohosi vainajien luku kahdeksaan. Oli somaa nähdä, kuinka\nkukin jäljellejääneistä suhtautui kohtaloonsa. Värilliset mykistyivät\njäätävän pelon valtaan. Kapteeni -- hän oli ranskalainen ja nimeltään\nOudouse -- sai hermokohtauksia. Hän oli vähintään sadan kilon\nläskimöhkäle ja hytisi pelkonsa vallassa kuin maalle ajautunut\nlimakalaröykkiö.\n\nMe muut, saksalainen, molemmat amerikkalaiset ja minun\nvähäpätöisyyteni, ostimme kaiken laivasta löytyvän skotlantilaisen\nwhiskyn ja olimme humalassa aamusta iltaan. Teoriassa se ei ollutkaan\nhullumpi keino: me täytimme ruumiimme joka solun väkevällä alkoholilla,\njotta isonrokon basillit meitä lähestyessään korventuisivat kohta\nhengiltä. Ja tottavie keino auttoikin; tosin minun täytyy tunnustaa,\nettä myöskin kapteeni Oudouse ja Ah Choon välttivät tartunnan, vaikka\nedellinen ei maistanutkaan väkeviä ja kiinalainen tyytyi yhteen ainoaan\nryyppyyn päivässä.\n\nMe olimme kuin hiiret satimessa. Aurinko hellitti kohtisuoraan\npäälaellemme, tuulta ei käynyt nimeksikään, paitsi tavantakaa lyhyitä\näkäisiä sadekuuroja, jotka puskivat viidestä minuutista puoleen tuntiin\nkerrallaan ja kastelivat meidät likomäriksi. Ja aina sellaisen puuskan\njälkeen paistoi aurinko kahta kertaa sietämättömämmin ja pani märät\nkansilankut höyryämään.\n\nTuo höyry se vasta inhoittavaa oli. Se oli oikeata kalmankatkua ja\nkätki sisäänsä miljoonittaan ruttobasilleja. Me otimme aina uudet\nhätäryypyt, kun näimme sen nousevan kuolleitten ja kuolevain kohdalta,\nja tavallisesti otimme heti perään lisää pari kolme ylimääräisen\nvahvaa. Samaa varokeinoon turvauduimme joka kerta, kun näimme ruumiita\nheitettävän laidan yli ympärillä kihertäville haikalaparville.\n\nTällaista menoa jatkui viikon päivät, mutta sitten loppui whisky. No,\nhyväksihän sekin itse asiassa oli, -- muuten en istuisikaan nyt tätä\nkertomusta kirjoittamassa. Tarvittiin selvää miestä kestämään kunnialla\nkaiken sen, mikä nyt seurasi, sen voitte ehkä ymmärtää, kun mainitsen,\nettä ainoastaan kaksi miestä läpäisi sen hengissä. Toinen meistä oli\nPakana -- ainakin sillä nimellä olin kuullut kapteeni Oudousen häntä\nkunnioittavan siinä tuokiossa, kun ensi kerran tulin miehen\nhuomanneeksi. Mutta häneen palaan kohta lähemmin.\n\nEnsimmäinen matkaviikko teki loppuaan, whiskyankkureista paistoi pohja\nja me helmenostajat näimme pakostakin ensimmäisen raittiin päivän, kun\ntulin vilkaisseeksi ilmapuntariin, joka riippui hyttikäytävän seinällä.\nSen normaalipaine oli Paumotussa ollut 759.5, ja matkan varrella olimme\nsaaneet nähdä sen heilahtelevan 758:n ja 762:n välillä, jopa kerran\nnäyttävän 763:akin; mutta kun näki elohopeapatsaan laskevan aina\n752:een, kuten minä nyt näin, niin riitti se selventämään kaikkein\nkohmeloisimmankin helmenostajan, joka oli koettanut hukuttaa isonrokon\nitiöitä skotlantilaiseen whiskyyn.\n\nMinä huusin kapteeni Oudouseakin katsomaan ilmapuntaria, mutta hän\nsanoi seuranneensa sen laskemista jo moniaan tunnin. Paljon ei tässä\nvoitu tehdä, mutta olosuhteisiin katsoen hän teki senkin vähän hyvin.\nHän otatti alas latvapurjeet, antoi kääriä kokoon myrskypurjeen ja\nkiinnitytti kannelle pelastusnuorat, joista jokainen ken kykeni sai\npidellä kiinni myrskyn tullessa. Siihen asti oli siis kaikki oikein --\nvasta myrskyn tultua hän erehtyi. Hän näet luovi alihankaan, mikä kyllä\noli oikein oltaessa päiväntasaajan eteläpuolella, jollei -- ja siinäpä\nse erehdys olikin -- _jollei_ alus ollut ihan hirmumyrskyn suunnassa.\n\nMutta me satuimme olemaan suoraan sen suunnassa. Minä voin sen selvästi\nhuomata tuulen tasaisesta kiihtymisestä ja ilmapuntarin yhtä tasaisesta\nlaskemisesta. Minä vaadin häntä kääntämään laivaa ja luovimaan\npaapuurin halsseilla niin kauan kuin ilmapuntarin painetta kesti ja\nsitten kääntymään entiseen suuntaan. Me väittelimme niin kauan että hän\nsai taas hermokohtauksen, mutta taipua se jukuripää ei vaan tahtonut.\nPahinta oli, etten saanut toisia helmenostajia puolelleni. Mikä minä\nolin miehiäni muka tuntemaan merta ja purjehdusta paremmin kuin\nopinkäynyt kippari, se oli heidän ajatuksensa minusta.\n\nLuonnollisesti pani tuuli meren käymään hirvittävästi, enkä koskaan\nunhota kolmea ensimmäistä hirmu-aallokkoa, joiden läpi _Petite Jeanne_\nsai ratsastaa. Se oli langennut laitatuuleen, niinkuin laivoille käy\naallokossa, ja jo ensimmäinen ärjyaalto teki kannella selvää jälkeä.\nPelastusnuorista oli apua vain terveille ja väkeville, eikä oikeastaan\npaljon heillekään; kun taas vaimot ja lapset, banaanit ja\nkookospähkinät, porsaat, kanahäkit ja matkalaukut, sairaat ja kuolevat\nhuuhtoutuivat pitkin kantta edestakaisin yhtenä ainoana tiiviinä,\nuikuttavana, parkuvana ja tempoilevana möhkäleenä.\n\nToinen ärjyaalto täytti _Petite Jeannen_ kannen partaita myöten, ja kun\nperä painui syvälle ja kokka kohosi taivasta kohti, purkautui koko\nsäälittävä kansilasti elollista ja elotonta olentoa perään päin. Se oli\noikea Infernoonsyöksy. Ihmisparat viskautuivat pää edellä, jalat\nedellä, kylki edellä, vierien, kiemurrellen ja kuukkelehtien\nedestakaisin, yhtenä sekavana massana. Siellä täällä tapaili käsi\ntouvia ja tangonpäätä, mutta takaapäin lykkäävä paino oli niin suuri,\nettä ote heti heltisi.\n\nErään miehen näin pudota läiskähtävän pää edellä skanssin katolta\nkannelle. Hänen kallonsa särkyi särähtäen kuin munankuori. Nyt tiesin,\nmitä oli tulossa, kapusin hytin katolle ja siitä suoraa tietä ylös\nsuurpurjeen raa'alie. Ah Choon ja toinen amerikkalaisista yritti\nseurata perästäni ja tarrautui kiinni jalkoihini, mutta minä olin\nmittani verran edellä heitä. Amerikkalainen vierähti laidan yli sille\ntielleen. Ah Choon sai kiinni ruotelin tapista ja keikahdutti itsensä\nrattaan taakse. Mutta muuan kamalan ruumiikas Raratonga-nainen -- hänen\ntäytyi painaa vähintään sata ja viisikolmatta kiloa -- törmäsi häntä\nvastaan ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Hän puolestaan tarrautui\ntoisella kädellään kanakki-peränpitäjään; ja juuri samassa tuokiossa\nkuunari keikahti ylihangan puolelle.\n\nIhmisruumiiden ja tavaralaatikkojen ja hyökyaaltojen sekamelska, joka\njuuri oli tulossa alihangan puolelta, seisahtui äkkiä ja alkoi\npurkautua takaisin päin. Sen mukana katosivat silmistäni paksu\nmurjaanimuija, Ah Choon ja peränpitäjä.\n\nPurjeemme olivat luonnollisesti jo kauan sitten menneet menojaan. Mutta\n_Petite Jeannen_ kapteenilla oli laite, jollaista en koskaan ennen\nollut nähnyt Etelämeren kuunarissa -- myrskyankkuri. Se oli\nkartionmuotoinen purjekangaspussi, jonka suuta sulki leveä rautavanne.\nMyrskyankkuri kellui tukevaan touviin kiinnitettynä laivan vanassa\nvähän samaan tapaan kuin ilmaleija kohoo nyöriensä ohjaamana ilmaan,\nmutta se erotuksena, että se kulki aivan pinnan alla vaakasuorassa\nasennossa. Tästä oli se hyöty, että _Petite Jeanne_ pakostakin puski\nsuoraan aallokkoa vastaan.\n\nTilanteemme ei tosiaankaan olisi ollut hullumpi, jollei alus olisi\nsattunut suoraan tornadon suuntaan, aivan sen eteenpäin kiitävän\nmyrskykeskuksen kohdalle. Tämä se teki meistä lopun. Tuuli oli\npieksänyt minut jo turroksi, kuuroksi ja sokeaksi, ja arvaanpa olleeni\njuuri heittämäisilläni raakapuusta irti, kun myrskykeskus kohahti\nylitsemme. Sen vaikutus oli hirvittävä. Tuuli lakkasi siinä tuokiossa,\nmutta samassa loppui ilmakin, jota olin hengittänyt.\n\nMuistakaahan, että olimme tuntikausia olleet hirvittävässä\nlihasjännityksessä, pitäen puoltamme minkä kykenimme ääretöntä\nilmanpainetta vastaan. Ja sitten, aivan kuin leikaten, tuo ulkopuolinen\npaine taukosi. Minulla oli se vaikutelma, että olin räjähtämäisilläni\nkappaleiksi ruumiini sisäpuolella olevan ilman puserruksesta. Joka\natoomi ruumiissani törmäsi toista atoomia vastaan ja kaikki pyrkivät\nkeskipakoisvoiman puserruksesta purkautumaan ulospäin avaruuteen. Mutta\ntätä kesti vain lyhyen siunaaman. Lopullinen tuho oli tulossa.\n\nTuulen ja ilmanpaineen tauotessa meri nousi. Se hyppelehti, loikkasi,\nviskautui kohona suoraan taivasta kohti. Muistakaa, että tuo\nhellittämätön tuuli puhalsi jokaisen kompassiruusun viirun suunnalta\npäin tyventä myrskykeskusta. Seurauksena oli, että aallot vyöryivät\nkompassin kaikilta suunnilta keskusta vastaan, jossa kurja laivamme ja\nkurjat me olimme. Keskuksessa ei ollut tuulta, joka olisi painanut\nniitä takaisin päin. Ne hyppelivät koholle, niinkuin korkit ponnahtavat\nvesiämpärin pohjasta ylös pintaan. Niissä ei ollut ollenkaan aaltoilun\ntavallista tasaista vyöryntää, -- ne olivat onttoja, oikukkaita,\njärjettömästi kirmailevia vesihevosia. Ne hyppelivät kolmisenkymmentä\nmetriä korkealle. Oikeastaan ne eivät olleetkaan enää aaltoja, vaan\nvesivuoria.\n\nKuinkas sitten _Petite Jeannen_ tässä mylläkässä kävi? Sitä en tiedä.\nPakana sanoi minulle jälkeenpäin, ettei hänkään tiedä. Arvaan, että\nlaiva yksinkertaisesti lakkasi olemasta laivana, -- muuttui tuhannen\ntuhansiksi pieniksi tulitikuiksi. Kun tulin jälleen tajuihini, olin\nvedessä ja uiskentelin koneellisesti, vaikka olin jokseenkin täynnä\nvettä. Kuinka olin veteen joutunut, sitä en voi muistaa. Onneksi ei\nmeressä ollut haikaloja. Myrsky oli karkoittanut näiden\nhautaustoimitsijain parven, jotka olivat siihen saakka lihottaneet\nitseään laivamme vainajilla.\n\nLaivamme tuho oli tapahtunut puolenpäivän aikaan, ja pari tuntia\nmyöhemmin minä yhdytin erään sen sulkuporteista. Tällöin oli myrsky jo\nasettunut ja tiheä sadekuuro tasoitti merenpintaa; pelkkä onnensattuma\nsaattoi minut ja sulkuportin yhteen. Sen kädensijaan oli kiinnitetty\nnuoranpätkä, jolla voin köyttää ruumiini vakavasti lautalleni; nyt\ntiesin olevani ainakin tämän päivän osalta turvassa, jolleivät hait\nottaneet palatakseen. Kolme tuntia myöhemmin, kun makailin lautallani\nsilmät ummessa ja koetin keskittää koko sieluntoimintani siihen\nvaikeaan urakkaan, että saisin ilmaa kylläksi keuhkoihini nielaisematta\nsamalla vastaavaa määrää vettä, oli kuulevinani läheltä ääniä. Sade oli\ntauonnut, ja tuuli ja meri alkoivat asettua vallan ihmeellisesti.\nMoniaan metrin päässä minusta uiskenteli toinen sulkuportti, josta\npiteli kiinni sekä kapteeni Oudouse että Pakana. He näkyivät tappelevan\nlautan isännyydestä -- tai oikeastaan vain kapteeni se yksin tappeli.\n\n\"Senkin musta pakana!\" kuulin hänen karjaisevan, ja samalla näin hänen\npotkaisevan kanakkia.\n\nKapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa, raskaita\nnaulapohjaisia kenkiään lukuunottamatta. Potku oli epäinhimillisen\njulma, sillä se kohtasi pakanaa suuhun ja leukaan ja pani hänet\npuolittain pökerryksiin. Minä odotin hänen antavan takaisin, mutta hän\ntyytyi hellittämään otteensa ja uiskentelemaan turvallisen välimatkan\npäässä. Kun aallokko toi hänet taas lähemmäksi lauttaa, niin\nranskalainen, joka piteli molemmin käsin kiinni, potkaisi tällä kertaa\nmolemmilla kantapäillään häntä rintaan. Ja joka potkun välillä hän\nnimitti kanakkia mustaksi pakanaksi.\n\n\"Kahdesta sentistä minun tekisi mieli tulla pitelemään päätäsi veden\nalla, mokoma valkoinen sika!\" sain karjutuksi kapteenille.\n\nNiin olisin kaiketi tehnytkin, jollen olisi ollut ruti väsyksissä.\nPelkkä ajatuskin uimasille lähdöstä pyörrytti päätäni. Käskin vain\nkanakkia uimaan minua kohti ja jaoin lauttani hänen kanssaan. Otoo oli\nhänen nimensä (lausutaan: O-to-o); hän sanoi olevansa kotoisin\nBora-Borasta, joka on Ystävyydensaarten läntisin uloke. Perästäpäin\nsain kuulla, että hän ensimmäisenä oli tavoittanut sulkuportin ja\nkohdattuaan myöhemmin kapteeni Oudousen kutsunut tämänkin turvaan,\nsaaden sitten potkut palkakseen.\n\nTällä tapaa Otoo ja minä ensi kerran yhdyimme. Hänen koko olemuksensa\nhuokui hellyyttä ja lempeyttä, vaikka hän oli kuusi jalkaa pitkä ja\nlihaksiltaan kuin roomalainen gladiaattori. Hän ei ollut tappelija,\nmutta ei myöskään pelkuri. Hänellä oli leijonan sydän; seuraavina\nvuosina näin hänen antautuvan vaaroihin, joita minä omasta kohdastani\nvisusti kavahdin. Hän ei etsinyt riitaa, päinvastoin vältti sitä; mutta\njos hän tahtomattaan sekautui sellaiseen, otteli hän leikin vakaasti\nloppuun asti. En koskaan unohda, mitä hän teki Bill Kingille. Tapaus\nsattui Saksan Samoassa. Bill Kingiä hurrattiin Yhdysvaltain laivaston\nraskaan sarjan mestarina. Hän oli julman iso rumilus, oikea gorilla\nmieheksi, jonka kovat nyrkit iskivät hyvin ja säälittä. Hän se riidan\naloitti ja iski Otooa kahdesti, ennenkuin Otoo katsoi tarpeelliseksi\nkäydä vastaamaan. En luule ottelun kestäneen neljää minuuttia kauempaa,\nja kun se oli lopussa, tiesi poloinen Bill King omistavansa neljä\nmäsäksi lyötyä kylkiluuta, poikkimenneen kyynärluun ja nyrjähtyneen\nsolisluun. Otoo ei tuntenut nyrkkitaistelun tieteellisiä lakeja. Hän\nosasi vain \"käsitellä\" miehiä, ja Bill King tarvitsi kolme kuukautta\nkostuakseen tuosta kohtalokkaasta käsittelystä, jonka uhriksi hän oli\naavistamattaan joutunut Apian palmurannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nytpä olen jo kiirehtinyt kertomukseni edelle. Me jaoimme\nsulkuportin suoman turvan keskenämme siten, että vuoron perään toinen\nmakasi litteänä sen lankuilla, toisen uiskennellessa kaulaa myöten\nvieressä ja pidellessä kiinni reunasta. Kaksi päivää ja kaksi yötä\nkesti tätä kellumista meren ulapalla. Enimmän ajan lienen potenut\nraivohulluutta, ja muistelenpa Otoonkin hourailleen ja puhuneen\npehmeitä kotisaarensa kielellä.\n\nOtoo se sitten lopulta pelasti minun henkeni, sillä kun tietoisuuteni\npalasi, näin makaavani hiekkarannalla kymmenisen metriä vedenrajasta,\npari palmunlehteä kasvoillani auringon suojana. Kukaan muu kuin Otoo ei\nolisi voinut kiskoa minua ylös vedestä ja levittää lehviä suojakseni.\nHän virui itse vierelläni. Minä torkahdin uudelleen, ja kun jälleen\nhavahdin, oli viileä ja tähtikirkas yö ja Otoo pusersi kookospähkinästä\nmaitonestettä suuhuni.\n\nMe olimme ainoat henkiinjääneet _Petite Jeannen_ haaksirikosta.\nKapteeni Oudouse lienee menehtynyt vaivoihinsa, sillä muutamia päiviä\nmyöhemmin ajautui hänen lauttansa tyhjänä rantaan. Otoo ja minä elimme\nkoralliriutan alkuasukkaiden luona viikonpäivät; sitten meidät pelasti\nmuuan ranskalainen risteilijä Tahitiin. Sitä ennen olimme ennättäneet\nsuorittaa veriveljeysmenot, mikä Etelämeren saarilla tapahtuu nimiä\nvaihtamalla. Esitys lähti minun taholtani, ja Otoo tuli siitä aivan\nhurmioon.\n\n\"Se on oikein\", hän sanoi. \"Sillä me olemme olleet kahtena päivänä\ntovereita kuoleman kidassa.\"\n\n\"Mutta kuolema sylkäisi meidät huuliltaan\", totesin hymyillen.\n\n\"Sinä teit silloin niin kelpo teon, isäntä\", hän vastasi, \"että\nkuolemakin kunnioitti sinua.\"\n\n\"Mitä sinä minua 'isäntelet'?\" minä kivahdin, ollen olevinani\nloukkaantunut. \"Mehän olemme vaihtaneet nimiä. Sinulle minä olen Otoo.\nSinä olet minulle Charley. Ja kahden kesken ollessamme olet sinä nyt ja\naina ja iankaikkisesti Charley ja minä olen Otoo. Niinhän tapa vaatii.\nJa kun me kuolemme ja meitä onnestaa päästä jälleen yhteen jossakin\ntuolla taivaankannen ja tähtitarhain välimailla, niin olet sinä yhä\nedelleen minulle Charley ja minä sinulle Otoo.\"\n\n\"Juuri niin, isäntä\", hän vastasi kirkastunein silmin ja leppein\nhymyin.\n\n\"Joko taas!\"\n\n\"Mitäpä merkitystä onkaan huulteni höpinällä\", hän puolustihe.\n\"Huulenihan ne vain puhuvat. Mutta sielussani minä aina ajattelen:\n'Otoo'. Milloin ikänä ajattelen itseäni, silloin ajattelen sinua. Missä\nhyvänsä ihmiset lausuvat nimeäni, muistan sinut. Ja taivaan alla ja\ntähtien yläpuolella, aina ja iankaikkisesti olet sinä oleva Otoo\nminulle. Onko nyt oikein, isäntä?\"\n\nMinä nielaisin hymyni ja sanoin olevan.\n\nMe erosimme toisistamme Papeetessa. Minä jäin maihin toipilaaksi, hän\npalasi erään kutterin myötä kotisaarelleen Bora-Boraan. Kuuden viikon\npäästä hän ilmestyi jälleen luokseni. Minä ällistyin, sillä lähtiessään\nhän oli kertonut vaimostaan, jonka takia hän aikoi kokonaan jättää\nkaukopurjehdukset.\n\n\"Minne aiot täältä lähteä, isäntä?\" hän kysyi ensi tervehdysten\njälkeen.\n\nMinä kohautin hartioitani. Siihen oli vaikea vastata.\n\n\"Kaikkeen maailmaan -- kaikille merille, ja mitä vain merissä on\nsaaria.\"\n\n\"Minä seuraan sinua\", sanoi hän yksinkertaisesti. \"Vaimoni on kuollut.\"\n\nMinulla ei ole ollut ainoatakaan veljeä, mutta mitä olen nähnyt toisten\nmiesten veljistä, niin epäilen, onko kellään ihmisellä ollut niin\nläheistä veljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli minulle yhdellä haavaa\nveli, isä ja äiti. Ja tämän minä tiedän: minusta tuli parempi ja\nrehellisempi mies Otoon takia. Minä välitin vähät muiden miesten\narvosteluista, mutta Otoon silmien edessä minun oli pakko elää puhdasta\nelämää. Hänen tähtensä en rohjennut tahrata itseäni. Hän oli tehnyt\nminusta ihanteensa, valaen minun muotoiseeni hahmoon oman rakkautensa\nja palvontansa yltäkylläisyyttä. Oli hetkiä, jolloin seisoin Hadeksen\nkynnyksellä valmiina hyppäämään alas, jollei Otoon muisto olisi\npidättänyt minua. Hänen ylpeilynsä minusta muuttui minulle laiksi, niin\netten lopulta voinut tahallani tehdä mitään, joka olisi vähentänyt tätä\nhänen ylpeyttään.\n\nTietystikään en heti tullut havaitsemaan hänen tunteittensa laatua. Hän\nei koskaan arvostellut, ojentanut eikä ylistellyt minua. Vasta\nvähitellen selvisi asianlaita minulle, vähitellen tulin tajuamaan,\nkuinka syvästi loukkaisin häntä, jollen aina tekisi parastani.\n\nSeitsemäntoista vuotta me olimme yksissä; seitsemäntoista pitkää vuotta\nhän oli minua lähinnä, valvoen minua nukkuessani, hoidellen minua\nkuumeessa ja haavoittuneena ollessani ja, ah! ottaen itse haavoja\ntaistellessaan minun puolestani kuin leijona. Hän otti pestin samoihin\nlaivoihin kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyyntä valtamerta\nHawaiista Sydneyhin ja Torresin salmesta Galapagos-saarille saakka.\nYhdessä me teimme kauppoja ja säästimme joka dollarin, mitä saimme irti\nhelmistä ja helmiäisestä, koprasta, merenvahasta, kilpikonnanluusta ja\nhaaksirikkohylyistä.\n\nJa Otoo se minusta teki miehen. Ilman häntä ei minusta olisi tullut\nenempää kuin lastimies, kanakkivärväri tai ehkä vain tyhjä muisto, --\nhän se yllytti ja kannusti minua.\n\n\"Sinä kulutat rahasi\", sanoi hän minulle, \"sitten lähdet työhön\nansaitsemaan lisää. Mutta kun tulet vanhaksi, niin ovat rahasi kuluneet\netkä kykene enää lisää ansaitsemaan. Minä tunnen tämän asian, isäntä.\nOlen panut merkille valkoisten miesten tavat. Näillä rannikoilla on\nmonta vanhaa miestä, jotka kerran olivat nuoria ja kykenivät hankkimaan\nrahaa niinkuin sinä. Nyt he ovat vanhoja eikä heillä ole mitään, ja he\nodottelevat vain, että rantaan tulee sinunlaisiasi nuoria miehiä, jotka\nmaksaisivat heidän ryyppynsä.\n\n\"Musta mies on orjana istutusmailla. Hänellä on palkkaa kaksikymmentä\ndollaria vuodessa. Hän saa ahertaa kovasti. Päällysmiehellä on helpompi\nolo. Hän istuu hevosen selässä ja valvoo mustain miesten työtä. Hän saa\nkaksitoistasataa dollaria vuodessa. Minä olen kuunarin matruusi. Siitä\nsaan viisitoista dollaria kuussa. En saisi niin paljoa, ellen olisi\nhyvä merimies. Ja minulla on kova työ. Kapteenilla on kahden miehen\nmuona ja hän juo olutta pitkäkaulaisista pulloista. Hänen en ole nähnyt\nkoskaan prässäävän purjetta tai liikuttavan airoa. Hän saa kuitenkin\nsata viisikymmentä dollaria kuussa. Minä olen matruusi. Hän on\npurjehduspäällikkö. Kuulehan, isäntä, minusta pitäisi sinun opetella\npurjehdustaitoa.\"\n\nOtooa saan tästäkin kiittää. Hän se minusta kipparin teki. Hän purjehti\ntoisena perämiehenä minun ensimmäisellä kuunarillani ja ylpeili enemmän\nminun komentovallastani kuin minä itse. Mutta sitten alkoi taas uusi\nlaulu.\n\n\"Kapteeni saa hyvää palkkaa, isäntä, mutta laiva on vain hänen\nhoidettavanaan, eikä hän ole koskaan vapaa. Toista on omistajan -- hän\nansaitsee paljon enemmän ja istuu maissa omassa talossaan, paljon\npalvelijoita ympärillään ja laskee rahojaan.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria --\ntällainenkin vanha kaukalo kuin tämä\", minä huomautin. \"Minulla olisi\npää harmaana, ennenkuin saisin viisituhatta dollaria säästöön.\"\n\n\"Valkoisilla miehillä on helpompiakin keinoja ansaita rahoja\", hän\npenäsi, viitaten kädellään kookospalmuja kasvavaan rantaan.\n\nMe olimme silloin Salomoninsaarilla ja kokosimme lastiksi\nnorsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanar-joen vartta.\n\n\"Tämän joen suusta lähivirran suuhun on matkaa kaksi mailia\", hän\njatkoi. \"Rannikosta jatkuu lakeata maata jos kuinka pitkälle. Sillä ei\nnyt ole vähintäkään arvoa. Ensi vuonna, kuka tietää -- tahi seuraavana\n-- tästä maasta maksetaan ehkä paljonkin rahaa. Ankkuroimispaikka on\nmainio. Isotkin laivat pääsevät aivan liki rantaa. Sinä voit ostaa\nkoko rannikon neljän mailin syvyydeltä vanhalta päälliköltä\nkymmenellätuhannella savukkeella, kymmenellä pullolla tulijuomaa ja\nyhdellä Snider-kiväärillä, jotka eivät maksa sinulle sataa dollaria\nenempää. Sitten sinä lyöt kauppakirjan komissaarin nenän eteen ja ensi\nvuonna -- tai seuraavana -- myyt koko roskan ja ostat laivan.\"\n\nMinä noudatin hänen neuvoaan, ja eikös vain käynytkin niinkuin hän\nennusti -- vaikka aikaa menikin kolme vuotta eikä kaksi. Minä lunastin\nhallitukselta vuokraoikeuden kahteenkymmeneen tuhanteen eekkeriin\nGuadalcanarin suistoa 999 vuodeksi -- vuotuinen vuokrasumma ei eekkeriä\nkohden merkinnyt housunnappia enempää. Minä pidin ruhtinuuttani\ntäsmälleen 90 päivää, sitten möin sen eräälle laivayhtiölle kelpo\nsummasta. Otoo oli aina minulle luotsina, hänen tarkka silmänsä keksi\nyhä uusia mahdollisuuksia. Hän oli vastuussa _Doncasterin_ hylyn\nkorjaamisesta. Sen me ostimme huutokaupassa sadasta dollarista ja\nhyödyimme lastista ja hylystä kolmetuhatta puhdasta voittoa. Hän\njohdatti minut myöskin koettamaan onneani Savaiin istutusmailla ja\nkopran kokoamisessa Ugrolun rannikolta.\n\nSitten me emme enää purjehtineetkaan niin paljon kuin aikaisempina\nvuosina. Minä totuin hyvinvointiin. Menin naimisiin ja asetuin maihin;\nmutta Otoo pysyi yhä vanhana Otoona, liikkuen yhtä kotoisesti talossani\nkuin konttorissani, halpa piippunysä suussa, halpa paita hartioilla ja\nkansallinen lava-lava-riepu lanteillaan. Minä en saanut millään\nmahdilla häntä kuluttamaan rahaa elämän koreuteen ja mukavuuteen.\nHänelle ei voinut maksaa muulla kuin rakkaudella, ja Jumala tietää,\nettä sitä hän sai täysin määrin meiltä kaikilta. Lapsemme jumaloivat\nhäntä, ja jos hän olisi taipunut hemmotteluun, olisi vaimoni varmasti\nhemmotellut hänet piloille.\n\nLapset! Hän oli heidän hoitajansa ja suojelusenkelinsä, hän se itse\nasiassa johti heidän jalkansa käytännöllisen elämän poluille. Hän\nopetti heitä kävelemään, valvoi heidän luonaan, kun he suorittivat\nvälttämättömäin lastentautien oppikurssin, ja hän vei heidät pieninä\npaitaressuina ranta-altaaseen ja opetti heitä uimaan ja sukeltamaan\nkuin kalat. Hän opetti heille enemmänkin -- minä en tiennyt paljon\nmitään kalanpyynnistä enkä metsästyksestä. Seitsenvuotiaana oli Tomilla\nenemmän metsäonnea kuin minä voin omasta kohdastani uneksiakaan. Kuuden\nvuoden iässä Mary hyppäsi silmää värähdyttämättä korkean rantakallion\nharjalta mereen, ja minä olen nähnyt vankkojen miesten säpsähtävän sitä\nnähdessään. Ja kun Frank kääntyi kuudennelle, nouti hän sukeltamalla\nhopeakolikon kolmen sylen syvyydestä.\n\nKesti kauan, ennenkuin sain hänet taipumaan lainmukaiseen\nyhtiötoveruuteen, -- kuunarimme kulkivat kaikki minun nimissäni.\n\n\"Mehän olemme olleet tovereita siitä asti kun _Petite Jeanne_ meni\npohjaan\", sanoi hän viimein. \"Mutta jos niin on sydämesi halu, niin\nvoimmehan ruveta tovereiksi lain edessäkin. Minulla ei ole nyt mitään\ntekemistä, ja kuitenkin kulutan paljon. Minä syön ja juon ja tupakoin\nkovasti -- ja se maksaa rahaa, sen tiedän. Biljaardin pelaamisesta\nminun ei tarvitse maksaa, koska pelaan sinun pöydässäsi, mutta rahoja\nmenee sittenkin. Kalastus pitkälläsiimalla on vain rikkaan miehen\nhuvia. On ihan synnillistä, miten paljon koukut ja pumpulilanka\nmaksavat. Aivan niin; muu ei nyt autakaan, kuin että rupeamme\nyhtiötovereiksi lain edessä. Minä tarvitsen totisesti rahaa. Minun\npitää saada niitä konttorisi kamreerilta.\"\n\nMe laitoimme tarpeelliset paperit kuntoon ja toiminimemme\nkaupparekisteriin. Mutta vuoden päästä sain jo valittamisen aihetta.\n\n\"Charley\", minä sanoin, \"sinä olet inhoittava saituri ja kitupiikki --\nminua ihan hävettää seurustella sellaisen miehen kanssa. Osuutesi\nyhtiössämme tuottaa sinulle tuhansia dollareja vuodessa, mutta katsopas\ntätä tiliotetta, jonka sain juuri kamreeriltamme. Siitä näkyy\nvastaansanomattomasti, että koko vuoden aikana olet ottanut kassasta\nrahaa täsmälleen kahdeksankymmentä seitsemän dollaria ja kaksikymmentä\nsenttiä.\"\n\n\"Onko minulla sitten vielä saatavana jotakin?\" hän kysyi hätäisesti.\n\n\"Sanoinhan, että tuhansia ja taasen tuhansia.\"\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin sanomattoman helpotuksen\ntunteesta.\n\n\"Hyvä on\", hän sanoi. \"Käske sitten kamreeria pitämään hyvää huolta\nminun rahoistani. Kun tarvitsen niitä, niin niitä pitääkin olla\nsaatavissa eikä senttiäkään saa olla kadoksissa.\n\n\"Sillä jos jotakin puuttuu\", lisäsi hän uhkaavaan sävyyn, \"niin hänen\npitää maksaa se omasta palkastaan.\"\n\nJa koko ajan, kuten sain jälkeenpäin tietää, makasi hänen lakimiehellä\nkirjoituttamansa testamentti Amerikan konsulin kassakaapissa. Siinä hän\nmääräsi minut ainoaksi perillisekseen.\n\nMutta loppu tuli, niinkuin kaikkien inhimillisten siteiden täytyy\nkerran loppua. Se sattui Salomoninsaarilla, missä nuorina ja hurjina\npäivinämme olimme tehneet rohkeimmat tekomme. Tällä kertaa olimme\nsiellä kuitenkin pikemminkin huvimatkalla, -- nimellisesti\ntarkastamassa palmuistutuksiamme ja helmenpyyntimahdollisuuksia.\nKuunarimme oli ankkurissa Savon lahdelmassa.\n\nSavo on pahassa maineessa haikaloistaan. Niitä ihan vilisee vedessä --\neikä niitä suinkaan peloita saarelaisten tapa haudata kuolleensa\nmereen. Onnettomuus sattui, kun palasin laivaan pienen pikkuruisessa\nsaarelaiskanootissa. Se oli liiassa lastissa ja kellahti tietysti\nkumoon. Soutajat -- neljä villapäätä -- ja minä roikuimme meressä,\npidellen laidoista kiinni. Kuunari oli satakunnan metrin päässä. Sain\njuuri huudetuksi venettä apuun, kun villapäistä eräs rupesi kovasti\nparkumaan. Hän riippui kanootin perässä, ja sekä perä että hän\npainuivat useaan kertaan veden alle. Sitten hän hellitti otteensa ja\nkatosi kokonaan. Hai oli saanut ensimmäisen veronsa.\n\nSilloin toiset kolme rupesivat kapuamaan kumollaan olevan kanootin\nkölille. Minä karjuin ja iskin lähintä heistä nyrkilläni, mutta siitä\nei ollut apua; he olivat aivan villeinä pelosta. Kanootti olisi\nkannattanut yhden ainoan heistä, mutta kolmen alla se keikkuili ja\npainui sivuittain, viskaten heidät kaikki järjestään takaisin mereen.\n\nMinä päästin irti kanootista ja aloin uida kuunaria kohti, toivoen\npuolimatkassa pääseväni sieltä lähetettävään veneeseen. Yksi\nvillapäistä lähti mukaani, ja me uimme hiljaa vieri vieressä, silloin\ntällöin pistäen päämme veteen kurkistaaksemme, näkyikö haikaloja\nkohdallamme. Toisen kanootin turviin jääneen miehen parunta ilmoitti\nhänenkin kohtalonsa. Juuri kun taas kurkistin veteen, näin ison hain\nsujahtavan aivan alitseni. Se oli runsaasti viiden metrin mittainen\nrumilus. Ja sitten tapahtui ilkeä näytelmä. Peto sieppasi vieressäni\nuivan miehen keskeltä ja ui hänen kanssaan tiehensä, -- ja koko ajan\ntempoilivat miesparan pää, hartiat, käsivarret ja jalat näkyvissä\nulkona vedestä ja hänen surkea rää'yntänsä vihloi korviani. Sitä menoa\njatkui parisensataa metriä, kunnes hänkin hävisi pinnan alle.\n\nMinä uin hammasta purren eteenpäin, toivoen että tuo oli ainoa hai,\njolla oli ollut aikaa poistua kanootin luota. Mutta olipas sillä\nhyväkkäällä toverikin. En voinut enää uida yhtä kivakasti kuin ennen,\nsillä minun täytyi pitää koko ajan silmällä tätä uutta seuralaistani.\nOnneksi voin pitää varani, kun se teki ensi hyökkäyksensä. Sain\nmolemmilla käsilläni painetuksi sen kuonon alaspäin, niin että se\nsujahti alitseni; ja vaikka olin törmäyksestä painua pohjaan, pääsin\nsiitä erilleni. Se mennä huipotti nuolena ohitseni ja alkoi sitten\nkierrellä taas ympärilläni. Toisenkin hyökkäyksen sain torjutuksi\nsamalla tapaa. Kolmannella kerralla ammuimme kumpikin ohi. Se liukahti\nsyrjään juuri kun käteni tavoittivat sen kuonoa, mutta sen karhea nahka\nraastoi kyynärvarteni verille.\n\nNyt olin jo aivan uuvuksissa ja luovuin liioista elämisen toiveista.\nKuunariin oli vielä noin seitsemänkymmenen metrin matka. Pitelin\njälleen kasvojani pinnan alla ja näin viholliseni varustautuvan uuteen\nyritykseen; mutta silloin vilahti ruskea ruumis meidän välillemme. Se\noli Otoo.\n\n\"Ui sinä vain kuunariin, isäntä!\" hän huusi. Ja tuo ihmeellinen mies\nlaski leikkiäkin, aivan kuin olisi kysymyksessä ollut hauska pila.\n\"Minä tunnen haikalan. Se on minun veljeni.\"\n\nMinä tottelin ja uin, niinkuin väsyneenä kykenin; Otoo kierteli koko\najan minun ympärilläni, pysytellen minun ja haikalan välissä ja\nsekoittaen nopeilla liikkeillään ja molskinallaan sen viisaat\nlaskelmat.\n\n\"Venetaljat on poikki, mutta ne päästelevät alas laskuportaita\",\nselitti hän paria minuuttia myöhemmin ja sukelsi sitten pää edellä\ntorjuakseen uutta hyökkäystä.\n\nKun olin päässyt kymmenkunnan metrin päähän kuunarista, tunsin etten\nenää jaksanut. Tuskin kykenin enää liikuttelemaan jäseniäni. Partailta\nviskattiin pelastusnuoria meitä kohti, mutta ne putosivat aina liian\nlähelle laivaa. Huomatessaan, ettei sitä itseään uhannut minkäänlainen\nvaara, intoutui vainoojamme entistä rohkeammaksi. Moneen kertaan se oli\nsaavuttamaisillaan minut, mutta joka kerran joutui Otoo hätään aivan\nviime tingassa. Hän olisi tietysti voinut pelastautua milloin vain.\nMutta hän pysyi minun suojelijanani.\n\n\"Hyvästi nyt, Charley! En jaksa enää!\" sain läähätetyksi suurella\nvaivalla.\n\nMinä tiesin, että nyt oli loppuni tullut, että seuraavassa\nsilmänräpäyksessä heittäisin käteni ylös ilmaan ja painuisin pohjaan.\n\nMutta Otoo nauroi minulle vasten naamaa ja hihkaisi:\n\n\"Nyt minä näytän sinulle uuden leikin. Minä teen tuon haikalan hyvin\nkipeäksi!\"\n\nHän livahti taakseni, sillä sieltä päin hai nyt juuri varustautui\nkimppuuni.\n\n\"Vähän enemmän vasempaan!\" kuulin hänen äänensä takaani. \"Sinne ovat\njuuri viskanneet köydenpään. Vasempaan, isäntä -- _vasempaan_!\"\n\nMinä tottelin koneellisesti -- ajattelemaan en enää kyennyt. Kun käteni\ntarrautuivat köyteen, kuulin laivanpartaalta moniäänisen älähdyksen.\nKäännyin katsomaan taakseni. Otooa ei näkynyt eikä kuulunut.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän polskahti taas pintaan. Hänen\nmolemmat kätensä olivat poissa, ranteita myöten, ja tyngistä pursusi\nveri korkealle.\n\n\"Otoo!\" hän huusi lempeästi. Ja hänen värisevistä kasvoistaan voin\nlukea koko hänen pohjattoman rakkautensa.\n\nSilloin, ja ainoastaan silloin, ensi kerran viimeisenä hetkenämme, hän\nkutsui minua veriveljeyden nimellä.\n\n\"Hyvästi, Otoo!\" hän suihkasi.\n\nSitten hän painui pinnan alle; ja minut kiskottiin kannelle, missä\npyörryin kapteenin syliin.\n\nNiin meni maailmasta tämä miesten mies, joka pelasti henkeni kymmenet\nkerrat, joka teki minustakin miehen ja varjeli minua elämänsä\nviimeisellä hetkelläkin. Hän yhtyi minuun hirmumyrskyn huulilla ja\nerosi minusta meripedon kitaan -- ja näitten elämysten välillä meitä\nyhdisti toisiimme seitsemäntoista vuoden ystävyys, jollaista ei koskaan\nole vallinnut ruskean ja valkoisen miehen kesken. Jos kerran\nKaikkivaltias korkeudessaan pitää huolen siitä, ettei ilman\nvarpunenkaan Hänen tahtomattaan pääse putoamaan, niin kutsui Hän\nvarmastikin valtakuntaansa Otoon, Bora-Boran kristityn saaren ainoan\npakanan.\n\n\n\n"]