[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fohxYotomboKliceB1FKtjlcpqDRK5LpQUBHs-bntgpY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},169,"Lukinverkkoja","Beecher-Stowe, Harriet",1811,1896,"169-beecher-stowe-harriet-lukinverkkoja","169__Beecher-Stowe_Harriet__Lukinverkkoja","eli Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat","muistelmat",[],[],"fi",1868,1880,19148,124777,false,17033,[23],"Women -- Social conditions",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Gender & Sexuality Studies","\"Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat\" by Harriet Beecher Stowe is a reflective essay collection written in the late 19th century. The work discusses various social issues that interrupt domestic happiness, particularly focusing on the roles and challenges women face in the household and society. The author critiques societal norms and expectations surrounding women's roles and highlights the need for a reevaluation of work and personal worth beyond traditional confines.  At the start of the book, the author introduces the concept of \"dust holes,\" metaphorically representing the small yet significant problems in daily life that hinder domestic bliss. A conversation unfolds between the narrator and his wife regarding a young woman in need of assistance, illustrating the various social challenges and the different status of women in society. Through their discussion, Stowe sets the stage for deeper explorations of labor, societal expectations, and the interdependence of individuals within the home, suggesting that the very social constructs meant to protect women may simultaneously limit their potential. (This is an automatically generated summary.)",[],330,"Esseemuotoinen teos tarkastelee kodin onnea ja arkisia epäkohtia, joita tekijä kutsuu lukinverkoiksi ja tomupiiloiksi. Tekstissä pohditaan muun muassa kasvatusta, palkollisten kohtelua ja kodinhoidon moraalisia ulottuvuuksia 1800-luvun näkökulmasta.","Harriet Beecher-Stowen 'Lukinverkkoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 169. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKINVERKKOJA\n\neli\n\nPieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat\n\n\nKirj.\n\nMRS. HARRIET BEECHER STOWE\n\n\n\"The Chimney Corner'in\" mukaan suomentanut N. N.\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1880.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nJokapäiväisessä elämässä sattuu, niinkuin itsekukin tiedämme pieniä\nepäkohtia, jotka haittaavat kotielämän onnellisuutta, sekä toiselta\npuolelta suotuisia pieniä seikkoja, jotka kotielämää sulostuttavat.\nEdelliset ovat käsiteltyinä \"Pieniä Reposia,\" ja jälkimmäiset \"Pieniä\nkodinhaltijoita\" nimisissä kirjoissa; mutta tapahtuuhan usein,\nparhaimmiten järjestetyssä kodissakin että, sittenkun kaikki on\nsiistittyä ja sirkeätä, keksii tarkkaava silmä sentään sieltä, täältä\njonkun hämähäkinkudoksen, joka ensin ei huomioon pistänyt. Niin mekin\nehkä likemmin itsemme tutkimisen jälkeen voisimme havaita kuinka joku\najattelemattomuuden taikka ennakkoluulon lukki jossakin sydämemme\nsopukassa on kutonut verkkoaan, jota emme ole huomanneet \"laastessamme\noman huoneemme edustaa puhtaaksi\", mutta joka meissä sentään on\nsiittänyt pienen hidastuttavan tomun-piilopaikan.\n\nSemmoisia tomun-piilopaikkoja ovat:\n\n1) \"Se ei käy laatuun!\"\n\n2) Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.\n\n3) Huolimattomuus.\n\n4) \"Ei ole hauska!\"\n\n5) Nuorten ilon kadehtiminen.\n\n6) \"Se on muodin mukaista!\"\n\n7) Milloin joku on hyvin puettu?\n\n\n\n\nAlku-johdatus.\n\n\n\"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?\" sanoin minä vaimolleni.\n\nViimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta,\nkalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen\nja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että\nma olin \"The Atlantic monthly\" sanomalehden toimittaja.\n\nSivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle,\nRisto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole\nminulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa \"Ukolle kuussa\", taikka\njollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet\nusein saavat sydämeni pakottamaan -- ne kertoivat maan ihmisistä jotka\ntekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa\nsaada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.\n\nTuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen\nkäsialalla -- siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua\nniiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on\nkoettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi\nkyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa\noppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia\nkirjallisuuden alalla -- niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee!\n-- ja nyt on hän kirjoittanut muutamia \"vähäisiä koetuksia\", joita hän\nlähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme\ntietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me\ntarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä\nhuomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme\nitseltämme: \"Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?\"\n\nTuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena;\nse ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli,\nniinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja\nhaahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti\nsamalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.\n\nTavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa\ntäytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti\nkengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen\ntoimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.\n\nKen mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin\nosanottavaisuus, aika, ajatukset ovat -- sen suhteen että vieritämme\nheidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät\njokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen\ndollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.\n\nVaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut\ntälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat\njotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä\n-- ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin\nkesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko\npäättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle.\nNoin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle\nvoimme osoittaa.\n\nSurullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä\nlaskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta\nhänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän\nviimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa\non, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan\nrahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita\nkasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri\nkuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.\n\n\"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?\" sanoin.\n\n\"En todellakaan sitä tiedä,\" vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.\n\n\"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin\nkoulussa?\"\n\n\"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa.\"\n\n\"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?\"\n\n\"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä\nistua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on\ntohtori kieltänyt häntä siitä.\"\n\n\"Onko hänellä kelvollinen käsiala?\"\n\n\"Vaan keskinkertainen?\n\n\"Muuten,\" ma sanoin, \"olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia\npuhttaaksi-kirjoittamista.\"\n\n\"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole\nsemmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä.\"\n\n\"No,\" lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin\nmielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, \"no, nyt tiedän mitä\nhänen pitää tehdä. Hänen pitää naida.\"\n\n\"Ystäväni,\" sanoi vaimoni, \"toivo elatuksen saamisesta, on\nvaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen.\nNaimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule\nonnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa.\"\n\nJohanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti\nolevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut\nmeillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren\nsievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin\nnähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään\nhyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli\nnimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan\nmenneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut\nJohannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi\nlisää ja samalla rahojen hupeneminen.\n\n\"Ellei Johanna olisi nainut\", lisäsi vaimoni, \"olisi hän nyt ollut\nterve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut\nvanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen\nlastansa vastuksina niskoillani.\"\n\n\"Laske alas ne, lemmittyni\", sanoin minä; \"miksi itsesi uuvutat toisten\nihmisten suruilla ja vastuksilla?\"\n\n\"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?\" vaimoni virkkoi.\nSitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, \"ei tule\ntämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti\nlepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa\novat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin\nvanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja\ntänäpänä koetan hälle työtä hankkia.\"\n\n\"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?\" kysyin\nminä. \"Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin\nsisaresta olet kai jo päässyt erillesi?\"\n\n\"Enpä ole, sitä pahempi,\" vastasi vaimoni kärsivällisesti, \"hän taitaa\nolla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla.\nOlen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon\nväkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada\nkodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt\nitsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi\nminulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja\nettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin.\"\n\n\"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss\nO'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi,\nystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta\nkokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä.\"\n\n\"Täytynee minun se tehdä,\" sanoi vaimoni huokauksella; \"mutta on surkea\nnähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä.\"\n\n\"Mitä sinä, äitini kerrot?\" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten\nhuoneesen.\n\n\"Oh, sitä vanhaa tarinaa,\" vastasin minä. \"Mitä olisi tekeminen\nkanssa-ihmisten auttamiseksi?\"\n\n\"Vai niin,\" sanoi Bob, \"sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään.\nKoska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan\nMariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa\nsivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan\npäässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla\nmukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja\nhoitoa -- kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja\nkuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen\nkuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa\nsänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa,\nja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi\nkattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin -- ei muuta mitään.\nOivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin\nYlijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin\noloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että\niloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä\non huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia\nliiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri\npaljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua;\nlapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita -- ja kaikki tuo\nsaattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan\napua ja lohdutusta.\"\n\n\"Tuosta en ma sanaakaan käsitä,\" sanoin minä.\n\n\"Asianlaita on niin,\" jatkoi Bob, \"että sittenkun keittiön hoitajamme\nmeni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen\nmahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle\nperustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä\nlähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen\npuolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen.\nEilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen\nvedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä\nheitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy\nvakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa\nkaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran\nsattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi\noli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne\nmitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan\noliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen\nsuhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei\ntehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi\nhuolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä\nhäpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden\nkesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja\nkeskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli\nkahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli\nensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia\nniinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä\nsattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan\nselittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen\nkanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa\nkaupungin osassa punarupuli liikkui -- sanalla sanoen paljastivat niin\nkauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja\nsairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee\nmiten Rachelkin -- hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan\nsemmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa\nvain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan\nnoudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo\nmenevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä\ntällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän\nei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita\nkalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella\neikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, --\nkaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla\nole syytä noita hänen sanojaan epäillä.\"\n\n\"Tässä,\" sanoin minä, \"on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki\nhieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä\nvoisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla\ntalouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät\nvielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen,\njoka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa\nruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä\nmolempia auttamasta toisiaan?\"\n\n\"Ethän ainakaan tarkoittane\", vaimoni lausui, \"että holhottimme\nrupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy\nlaatuun.\"\n\n\"Eikö se käy laatuun?\" sanoin minä. \"Miksikä palvelevan työnteko on\nhalvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta\nitselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan\nasunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri\nrahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta\nhuolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin\nmuita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin.\"\n\n\"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin,\" sanoi Bob, \"mutta se ei käy\npäinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada\nluotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat\npolveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka\nottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun.\nTuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin\nmahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille,\npitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja\nsiihen ei äidin holhottu taida suostua.\"\n\n\"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään\nkohtaan,\" sanoi vaimoni.\n\n\"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin\nsitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen\npalvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut\ntiet,\" vastasi Bob.\n\n\"Niin,\" sanoi vaimoni, \"kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä\nettei se käy laatuun.\"\n\n\"Siihen pelkoon minä yhdyn,\" arveli Bob, \"mutta kaikissa tapauksissa\nvoisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa\ntulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman\nhuoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja\nkirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa\nitseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus\npuutarhassa oleskella, milloin vain hän tahtoo. Sivutusten tämän kanssa\nsattuu tietysti joitakuita vastahakoisuuksia, mutta jos hän on kernas\nottamaan vastaan pahaa hyvän kera, niin voisihan hän meillä koettaa\nkatsoa jos se käy päinsä.\"\n\n\"Varmaankin kuulen tuota lausetta kerrottavan kymmenettä kertaa,\"\nsanoin minä, \"ja tuo turmiollinen _ei käy laatuun_, on tiellämme\nkolkkoin loukkauskivi. Kuinka moni hyvä työ on jäänyt tekemättä, kuinka\nmoni ystävällinen sana on jäänyt lausumatta vain siksi, ettei käy\nlaatuun rikkoa tummaa ennakkoluuloa eli tottumusta! Kuinka monta\nhyödyllistä työtä, kuinka monta vakaata yritystä hyödyttämiseen, tuo\nilkeä: ei käy laatuun, on ehkäissyt! Ja kaikkea tätä sekä sen ohessa\npaljon muuta, jonka ei pitäisi olla laatuun käypää, pidetään sekä\ntäydellisenä että tenhoovana. Ei, minun välttämätön velvollisuuteni on\nkirjoittaa artikkeli ihmiskunnan valaisemista ja oikealle tielle\nviemistä varten -- artikkeli tuosta harmillisesta: Ei käy laatuun!\"\n\n\"Tee se, hyväseni,\" sanoi vaimoni, \"sill'aikaa kun minä käyn Mariannen\nluona miettimässä mikä ensin on tehtävänä.\"\n\n\"Minä tulen takaisin huomenna,\" lausui Bob, \"saadakseni kuulla tuota\noivaa artikkelia, jonka hyväkseen-käyttämistä yleisöltä ei kukaan toivo\nsuuremmassa määrässä kuin minä.\"\n\n\n\n\nI.\n\nSe ei käy laatuun.\n\n\nSeuraavana iltana tuli Bob aivan oikein ja toi myötänsä hyviä uutisia.\nMeidän holhottimme oli ottanut koetteille \"kävisikö laatuun\" että hän\nolisi Mariannen lasten hoitajana, ja tämä oli parantumaisillaan\npaljaasta toivosta saada luotettavan apulaisen itselleen.\n\n\"Ja nyt saamme kuulla mitä sanottavaa isällä on tuosta kiusallisesta:\n'se ei käy laatuun'.\"\n\nMe istuimme kaikki piirissä takkatulen ympärillä, niinkuin tapamme aina\noli istua varsinkin iltamilla, jossa piirissä aina on sijaa niille\nystävistämme, joita huvittaa viettää iltaansa meillä. Jenny siirsi\npöydän jolla lamppu oli, likelle tuoliani, ja minä aloitin lukemistani.\n\n\"Hamasta kätkyt-ajastaan alkain kuulee pieni tyttönen puhuttavan siitä,\nettei sovi olla niin tahi vaatetettuna, tehdä tuo tahi tuo työ. Ja\nkaikkein merkillisintä tässä on, että se joka sopii yhden ei sovi\ntoisen tehdä. Johannalla kyllä käy laatuun keittää ja paistaa ja pestä\nlattiata ja vaatteita silitellä, mutta hienon Ellen neidin ei sovi\npienimmälläkään sormellaan kosketella kattilaa eli pataa. Sopii kyllä,\nettä äiti toimittaa kaikenmoisia talontoimia, mutta hänen tyttärellänsä\nei käy laatuun jättää kirjansa, läksynsä, virkkauksensa pannakseen\nvalkeaa takkaan taikka teevettä tulelle. Ja jos tämä tapain-pila vaan\nulottuisi rikkaimpiin kerroksiin ihmiskuntaa, niin ei sentään vaaran\nsuuruus olisi kammottava; mutta siinä juuri on onnettomuus, että\ntyömiehen tytär tekee aivan tehtailian tyttären tavoin, ja kun heidän\nmolempain sitte tulee ansaita leipänsä, niin molemmat siinä seisovat\nyhtä surkean avuttomina. Toinen niinhyvin kuin toinenkin katsoo itsensä\nsivistyksensä takia vapautetuksi kaikesta raskaammasta työstä; kaikki\nhe tahtovat koulunopettajattariksi, tahi rupeavat romanin\nkirjoittamiseen ja kun tuohon eivät ennätä, ei jää mikään muu heille\nneuvoksi kuin ompeleminen. Se on tosi että viime aikoina naisia paljon\nkäytetään kaupan hoitoon ja että monta ennen perkkaamatonta polkua on\nhänelle raivattu. Mutta kuitenkin tuo kaikki on puuttuvaista ja\ntuhansittain hienosti kasvatettuja neitosia, joilta se isä taikka veli,\njoka heidän edestä teki työtä, on kuollut, jäävät leivättömiksi sopivan\ntyön puutteessa. Heidän kasvatuksellaan on tarkoitettu aivojen vaan ei\njänteiden voimistuttamista ja harjoittamista. He eivät edes osaa omaa\ntalouttaan hoitaa -- jos heillä sitä olisi eivätkä taida ajatellakaan\nauttaa toista niissä toimissa ja ruveta palkolliseksi -- semmoinen\nitsensä alentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Kernaammin kerjätä,\nkernaammin nähdä nälkää, kernaammin mennä rahan tähden naimisiin,\nennemmin olla armoleivän syöjänä perheessä, jossa on liikaa väkeä, kuin\nvastaanottaa rauhaisa ja hyvä koti, helppoa, terveellistä työtä ja\nhyvä palkka.\"\n\n\"Ja mikä on syynä kaikkeen tähän?\"\n\n\"Syy on se, ettemme vielä ole saavuttaneet kristillisen kansan-vallan\ntäydellistä voimaan-astumista. Nuo vanhat aristokratilliset\nennakkoluulot johtavat vieläkin meidän yhteiselämäämme. Emme ole vielä\ntäydelleen oppineet käsittämään työn-teon tärkeyden ja varsinkin\ntalouden-toimien harjoittamisen kallisarvoisuutta. Ja minun tulee\nlisätä, että ne ripeät, uskaliaat naiset, jotka meillä ovat naisen\noikeutta puolustaneet ja työtä tehneet mielipiteensä kannattamiseksi,\neivät myöskään ole tuosta samasta erehdyksestä vapaat.\"\n\n\"Älä heitä mainitse, isäni;\" keskeytti Bob äkkiä.\n\n\"Nuo puoli naiset nuo ilmestykset kasvikunnassa, jotka eivät ole kalan\neikä linnun luokkaan luettavat, kokouksineen ja puheineen -- taivas!\nnoita puheita ja noita kimakkaita vaimonääniä! Kukaan ei pidä\nsuuremmassa arvossa oivallista vaimoa kuin minä; oleskeleeko hän\nkeittiössä vai vierashuoneessa, pidän hyvää, todellista naista itseäni\nylhäisempänä. Aina hän voi opettaa minulle jotain, jota mun on tarvis\ntietää. Aina hänessä on jotain jumalallisen hengen lahjaa, mutta sitä\nsäilyttääksensä tulee hänen pysyä naisena. Kun hän tukkansa tasoittaa,\npukeutuupi miesten vaatteisiin ja kiipee ylös puhujalavalle, silloin on\nhän luonnoton olento eikä hiukkaakaan nainen.\"\n\n\"No, no!\" sanoin minä, \"hiljaa alasmäkeä! Meidän, jotka venymme\nkoreissa kankaissa ja asumme kuninkaitten asunnoissa, täytyy sentään\nkunnioittaa niitä, jotka erämaissa elävät ja heinäsirkuilla ja\nhunajalla itsensä ravitsevat. Niitä ovat ne, jotka menevät vääryyden\nsuo-pimeään, urkkivat totuuden sieltä, seulovat sen ja osoittavat sitä\nmailmalle; ja me, joilla ei ole uskallusta jakaa heidän työtänsä,\nolkaamme kuitenkin parjaamatta heidän likaisia vaatteitansa ja\nsulottomia liikkeitänsä. Paljon hulluutta, paljon liioittelemista on\nlöytynyt noitten parantajain leirissä, mutta isoin osa heistä on ollut\nuskollisia ja vilpittömiä, ja heidän joukkoonsa on luettu monta\njaloimmista naisistamme. Heidän kauttansa on karaistu monta lakia, ja\nsiten sanottavasti parannettu naisen asemaa. Heitä saamme siitä\nkiittää, että monta tietä on naiselle avoinna, joilla hän voi tarpeeksi\nansaita elatuksekseen.\"\n\n\"Mutta ainakin voinemme välttää heidän saapumista vaalien-toimituksiin;\"\narveli Bob.\n\n\"Juuri siellä minä haluaisin nähdä heidät,\" vastasin minä tyyneesti.\n\n\"Ah, isä,\" sanoi Jenny ja noissa sanoissa sisältyi koko mailman-mitta\nnuhteita.\n\n\"Etkö luule, ystäväni,\" sanoi vaimoni \"että vaali-oikeus ja\nvaalintoimitus-oikeus vaikuttaisivat vahingollisesti naisiin\nylipäänsä?\"\n\n\"Varmaankin,\" tokasi Bob tuikeasti; \"tuo tekisi heistä poliitillisia,\npuoluehurjia olentoja.\"\n\n\"Luultavasti,\" sanoin minä, \"kävisi niin osittain heidänkin kanssa kuin\non joukottain miestenkin käynyt. Mutta jokaista ei politiikka miellytä;\nvallan vaikea on välistä saada kunnokkaimpiakin teistä osaaottamaan\nvaaliin, ja samaten olisi vaimojen laita.\"\n\n\"Mutta mitä siinä tapauksessa voitettaisiin?\" sanoi Bob. \"Mitä naisen\nvaalisana tulisi olemaan muuta kuin kaiku isän, veljen, eli minkä\nneuvon-antajan tahansa mielipiteestä?\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista useimmissa suhteissa; mutta monessa asiassa\nluulisin naisten äännestävän aivan vastoin miehiä; en usko että moni\nnainen äännestäisi ravintolapaikkojen ja viinankauppojen säästämistä,\njos heidän käsiinsä olisi laskettu lainsäätämismahti, ja todella olisi\nyhteiskunnalle hyödyksi että vaimonpuolet olisivat käyneet siihen\nkäsiksi. Naiset olisivat jo ammon aikoja sitten luutien ja siipien\nkanssa tuulutelleet jokaista isojen kaupunkien tomuista, saastaista\nlikasopukkaa, jos heillä olisi ollut vallanpito. Monta parannusta niin\nterveyden kuin siveydenkin suhteen, saamme odottaa tapahtuvan vasta\nsitten kun nainen on saapunut oikeutetulle sijalleen lainsäätämisessä.\"\n\n\"Mutta,\" sanoi Bob, \"kuinka naiset vaalitiloissa voivat pitää sijansa?\nUsein en itsekään jaksa siellä olla.\"\n\n\"Sinä unhoitat,\" vastasin minä, \"että nuo vaalitilat ovat vain\nsentähden ikävystyttäviä, ettei naisilla ole sisäänpaäso-oikeutta\nniihin. Joka paikassa, missä naisia pidetään poissuljettuina, vallitsee\ntörkeys; mutta hänen kera saapuu sinne hienoutta, kohteliaisuutta,\npuhtautta ja järjestystä. Mene vaan kestitsemispaikkoihin, johon naisia\nei päästetä; kuinka kauheaa ilmaa siellä hengität! Mene samallaiseen\npaikkaan, johon vaimot ja tyttäret saapuvat miestensä eli isiensä\nseurassa, ja katso, eikö siellä vallitse kokonaan eri henki.\"\n\n\"Mutta,\" väitti Bob, \"vaaliin saapuisi kaikki naiset myös alhaisemmasta\nsäädystä, ja...\n\n\"Ja siitä ei olisi mitään haittaa;\" vastasin minä, \"sillä kenenkään\nnaisen mieleen ei juolahtaisikaan mennä semmoisiin tilaisuuksiin\nmuutoin kuin parhaimmissa vaatteissaan; hän kadottaisi silloin,\ntilaisuuden näyttää niitä, ja missä olisi se nainen syntynyt, joka\nolisi mahdollinen semmoiseen uhraukseen?\" (Nuhteleva silmäys Jennyltä.)\n\"Biddyn päivän-varjostin ja hattu punasilla nauhoilla kehoittaa\nPatrikin pukemaan yllensä puhtaan paidan ja pöllyyttämään takkiansa, ja\nvaalitilasta tulee kansanjuhla, jossa pidetään suurimpana kunniana olla\nhyvin puettu ja käyttäytyä siivosti.\"\n\n\"Rupean uskomaan sinun olevan oikeassa, ystäväni,\" sanoi vaimoni.\n\"Näyttääpä siltä, kuin todella kävisi laatuun antaa naisille\npolitillisia oikeuksia.\"\n\n\"Mutta eihän isän kirjoitelma äsken vielä ollut lopussa?\" kysyi Jenny.\n\n\"Ei, ja minä jatkan siitä, mihin lopetin,\" vastasin.\n\n\"Mitä varsinkin on moitittavaa näissä meidän naisreformatoreissa, on\nse, että he kovin yksinomaisesti ovat kiinnittäneet huomionsa uusien\ntyöalojen perkkaamiseen naisille ja ylönkatsoneet tärkeän\ntarpeellisuuden laajentaa ja tasoittaa entistä tietä, sitä, jonka\nJumala itse on heille vaikutusalaksi säätänyt, joka kuitenkin on heille\nomiaan ja kaikkein sopivin -- työala kodista. Minusta on niin, että\nvahingotta voisivat ahkeruudestaan ja innostaan osan käyttää\nkaikenlaisten verkkojen poislakaisemiseen, joita turhien\nennakkoluulojen lukki kutoo, ja kun he ovat mailmalle näyttäneet että\npaljon käy laatuun, joka ei ennen ollut sopivaa niin voisivat mailmalle\nmyöskin näyttää, että käy laatuun huolehtia talousaskareistaan ja\nvieläpä hoitaa ne hyvin, joskin yhtä haavaa taitaa lukea ja\nkirjallisesti käyttää maansa kieltä virheittä. Mutta tässä juuri on se\nsuuri erehdys. Sen sijasta että työntekoa ylentäisivät, alentavat ja\nhalventavat he sitä ja jaarittelevat taloudenhoidon-pidosta\norjallisuutena. Ikäänkuin se olisi jotain orjantyötä, jos pesee,\nkiillottaa ja sileäksi kuumentaa vaatteita; ikäänkuin se olisi\nparannukseksi, jos saipualla vaahteroittaa ja ajaa parran leuasta!\nPosliinien ja hopea-astioitten pyyhkiminen, mattojen pölyttäminen ja\nvuoteitten valmistaminen on orjallista, mutta orjallista ei ole\npäivittäin tehtaassa istua kaksitoista tuntia, tehtaassa jossa koneet\nmyötäänsä surisevat ja jyryävät ja jossa ilma en täynnä koneen-voiteen\nkatkua ja kivihiili-häkää. Se ei käy laatuun että siivoat väleää,\nhupaista lastenkamaria, peset ja puet kolme, neljä lasta; korjaat\nheidän vaatteitansa, kerrot heille satuja, saatat heitä kouluun ja\nmuuta semmoista; mutta se kyllä käy laatuun että istut ommellen koko\npitkän päivän ja osan yöstä, ansaitaksesi riittämätöntä ruokkoasi. Ei\nkäy laatuun olla saapuvilla ruokapöydän luona tarvittaessa ja olla\napuna ystävällisen emäntäsi pukemisessa; mutta seisoa tiskin takana\nvalmiina palvelemaan ketä tahansa, joka sitä vaatii, se käy kyllä\nlaatuun. Eikö tämä ole varsinaista? Eikö tämä ole selvä näyte siitä,\nettä meillä on ihan väärä käsitys siitä mikä on sopivaa, mikä ei?\n\n\"Vielä on tykkönään valheellinen mielipide se, ettei sivistynyt nainen\ntoimita talousaskareitaan paremmin kuin sivistymätön. Mutta edellisellä\nei saa sivistyksen myötä olla se harhaileva turha luulo, että työ joka\nei ole rasittava hänelle olisi halpasta siksi että siihen vaaditaan\npääasiallisesti ruumiinvoimia. Ja hänen kasvatuksensa ei saa olla\nsemmoinen että hengen vaurastumista hoitaessa on kerrassaan unhotettu\nhoitaa ruumiin voiman tarpeita. Ja tämän johdosta halajaisin sanan\nlausua äideille, köyhille ja rikkaille. Varokaat, tahtoisin lausua\nheille, antamasta tyttärenne halveksia mitään mailmassa. Varokaat\nylentämästä mitään, niin että siltä syntyy toisella suunnalla\nalentamista. Kavahtakaat ajoissa, kun annatte tyttärenne päivät\npäästänsä istua kumarruksissa kirjan eli kudoksen ääressä, etteivät\nrupea haluttomiksi kaikkeen muuhun työhön; ja muistakaat että heidän\nterveytensä menee samaa tietä kuin heidän halunsa työhön. Miksi\nei tytär äitiään auttaisi huoneitten siivoamisessa, ruoan\nvalmistamisessa, astioitten pesemisessä? Ei, se ei käy laatuun, sillä\nei kukaan hänen koulukumppaneistaan tee niin halpaa työtä, ja\nsitäpaitsi ei hänen läksynsä myöden anna sitä, että hän äitiään\nkerkeisi auttamaan, ei edes jouda hän pitämään kunnossa omaa koreaa\npukuansa. Kun äiti iltamalla on askareistaan päässyt, istautuu hän\nkenties yökauden ommellakseen jotakin vaatekappaletta, jota tytär\ntarvitsee, jottei hän olisi toisia huonompi. Ja niin niistä\nkasvaa sukukunta, kalvakka ja kivuloinen, suurilla hengen\nvaurastus-näytteillä, mutta mitätön ansaitsemaan oman leipänsä. Kun\nheidän inhimilliset pylväspuut tässä elämässä sitten menevät manalaan,\nalkaa vanhan nuotin veisaaminen -- loppumaton hakeminen työtä,\nloppumaton puute työstä, kurjuutta, tautia, kunnes kuolema päättää\nviheliäisen elämän. Ja kaikki tämä käy näin vain siksi, ettei ole\nsopivaa ottaa yllensä palvelijan muodon, valita toimintaa, jota itse\nKristus osoitti pyhimmäksi!\n\n\"Minä voisin luetella sadottain tuollaisia kohtia, joissa tuo väärä\nkäsitys siitä, mikä on soveliasta, mitä ei kertoupi kääpiön-verkoksi,\njoihin perheellinen koti-onni, vapaus ja vaurastuminen auttamattomasti\nselkkauvat. Mutta minusta on se puoli asiaa, jota olen nyt kosketellut,\ntärkein, kun joka päivä ja joka hetki meitä tuo kysymys tekee\nlevottomiksi: 'Mitä hänen on tekeminen?'\"\n\n\"Isällä on oikein kaikessa tuossa,\" sanoi Jenny, kun olin lopettanut\nlukemiseni, sillä vähäisellä pontevuudella, joka on hänelle omituinen\nja joka tekee melkein saman vaikutuksen kuin jos näkee harjoitetun\nkanarialinnun tekevän kunniatervehdyksen.\n\n\"Minä luulisin olevani oikeassa,\" sanoin minä, \"ja selvin osoite siitä\non, että äitisi ei väitä minua vastaan.\"\n\n\"Sitä todellakaan en saata tehdä,\" vastasi vaimoni, \"enkä tahtoisikaan,\nkun oikeastaan olet minun mielipiteeni ääneen lausunut.\"\n\n\"Niin,\" sanoi Bob, \"kun taloudenhoitaminen muuttuu muodin asiaksi ja\nsitä viljellään tieteenä kouluissa ja professoreiden johdolla, silloin\nmutta ei ennen, voimme toivoa sen Fenis-linnun ilmautumista nais\nolentona, joka todenperään voisi olla miehelle apuna eikä taakkana.\"\n\n\"Tosi,\" sanoin minä, \"mutta juuri miehet itse ovat ne, jotka antamalla\nnaisille ulkonaisen ja turhamaisen kasvatuksen, ovat tehneet heistä\nkuormat kannettavikseen, ja siten itseltään kadottaneet apu-olennon,\njoksi nainen oli aioittu.\"\n\n\n\n\nII.\n\nVäärä käytöstapa palkollisia kohtaan.\n\n\nKotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen\nvihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita\ntuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy\nenemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.\n\nYstävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti\nmelankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä\nomistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi\nkatsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on\nkaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan\ntahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä\nTheodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä\nparhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä\npyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän\nheti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan\nparhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka\nseuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.\n\nMutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan\nsynnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan\nsuruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja,\nnäkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä\nlöytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän,\nmutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.\n\nTietysti Theodor on -- niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee --\ninnokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa\neli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi\nhän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman\nrahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on\nmarttyrin sielu -- hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että\nhänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin\nsen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: \"Menkäämme ylös Jerusalemiin,\nettä mahtaisimme hänen kanssaan kuolla.\" Aina hän olisi altis antamaan\nhenkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin\ntoivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.\n\nKuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku\nsurullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys\nja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein\nmelankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä\nkatsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka\nnauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen\nnimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.\n\nYstävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri\nsentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja\npäivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta.\nHän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on\nmustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson\nkernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani\nosalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen\nvaltakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet\nelon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin,\nparempaa olemusta varten viepiä.\n\nTheodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin\nsyvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on\nsiitä vähän hyötyä.\n\n\"Niin,\" sanoi hän eräänä iltana, \"me käymme turmiotamme kohti. Jenny\nneiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?\"\n\n\"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne\njuoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti,\" sanoi Jenny,\n\"mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä\narvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria\nsekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa -- ei mitään\nmuuta.\"\n\n\"Minä puolestani,\" sanoi vaimoni, \"pidän päinvastoin, etteivät\nkatsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään.\nOrjuus on poistettu -- kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois\npesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on\nkansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi,\nparemmiksi ja onnellisemmiksi.\"\n\n\"Rouva hyvä,\" sanoi Theodor, \"suokaa anteeksi, mutta en voi olla\najattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten\ntodeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä\nrunollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina\nhyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa.\"\n\n\"Minä en näe tässä mitään poesiaa,\" vastasi vaimoni.\n\n\"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu -- sen parhaimmilta\nsuosijoiltakin.\"\n\n\"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan\nolemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään\nomaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei\nhalaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle\nettä työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka\nhe entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja\nsiksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole\nvapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla\ntyötä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään\non loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme\non liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa,\nhurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka\ntekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja\nhalveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.\n\n\"Sanalla sanoen,\" Jenny päätti, \"koko maan häviö on lähellä. Mutta jos\nnyt todella olisi niin säikähdyttävän pahasti, kuin te tahdotte\nluulotella, niin ette suinkaan saisi istua tässä teetämme juomassa, eli\nleikkiä croquet-peliä meidän kanssa koko iltapäivän, sen sijasta tulisi\nteidän pukeutua säkkiin ja tuhkaan, ja kulkea maata alas, maata ylös\nhuutelemassa, vielä neljäkymmentä päivää, ja Ninive on hukassa.\n\n\"Niin tosiaankin,\" sanoi Theodor, joka ei voinut olla hymyilemättä,\n\"mutta tiedättehän, että myöskin sanotaan: 'Syökäämme ja juokaamme,\nsillä huomenna kuolemme.' Päälle päätteeksi olemme vasta tiellä\nturmiotamme kohti ja vielä viipyy vähän aikaa ennenkuin joudumme\nhaaksirikkoon. Tämä kakeluunin ympäristö on kuin rauhaisa ja\nlevon-omaava saari levottomuuden valtameressä, ja teidän tee-leipänne\novat väittämättä ensimäiset laatuaan. Haluaisin vielä maistella niitä,\njos tahtoisitte siirtää minulle leivos-korin.\"\n\n\"Tekisi mieleni olla siirtämättä sitä,\" sanoi Jenny, \"onko tuo täyttä\ntotta? Miten voi tuommoisella uskolla elää? Minä sitä en voisi, sen\ntunnen.\"\n\n\"Tyttöseni,\" sanoin minä, \"ystävämme tekemä kuvaus on totuus, maalattu\nmaan mustilla eikä valoisilla väreillä. Kaikki paha, jonka hän\nmainitsee, löytyy täällä, mutta hyvän, joka sitä vastaa, on hän\njättänyt pois. Esimerkiksi kaupan ja elinkeinojen suhteen, osoittavat\nvuosikertomuksissamme numerot enenevää menestystä ja tiheään kertovat\nsanomalehdet keksintöjä ja parannuksia tehdyn lukuisasti, niin\nlukuisasti kuin on tähtiä taivaalla.\"\n\n\"Voi olla,\" sanoi Theodor epäröiden, \"mutta valtioluettelot tuovat\ntoisenlaisia lukuja näytteille.\n\n\"Se on kyllä uskottavaa,\" sanoin minä, \"sillä vielä löytyy meillä\nylenmäärin raakuutta, jota intelligentti pyrkii perkkaamaan pois.\"\n\n\"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta\nmätänemästä,\" sanoi Theodor.\n\n\"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön\nkaikkialla ja se tarkoittaa -- rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään\nkäyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman\nvastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on\nhienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista\ntaloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita,\njotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta\nheidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat\ntanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset\nneitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi\nelää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin\nliljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa\nkalleudessaan.\"\n\n\"Mutta, hyvä Theodor herraseni,\" sanoi Jenny, \"minä haluaisin tietää\nmiksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten,\nkeskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin\nrahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka\nkotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin\nvoi sen tehdä?\"\n\n\"Armollinen neiti,\" vastasi Theodor, \"se on toteen näytetty seikka,\nettä naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja\nperusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt\nvaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät\naina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin\najattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki\nromanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen\nainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät\nelanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan,\njotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään\nkorkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä\nsiihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain\nniskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään,\nmiettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja\nkärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat\njoka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä\nsiitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen\npäämaaliin?\"\n\n\"Isä kulta,\" sanoi Jenny, \"en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko\nillan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa.\nMiksi et auta minua?\"\n\n\"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein,\"\nvastasin minä, \"ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että\nolen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen\nmahdolliseksi poistaa.\"\n\n\"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?\" kuului nyt moni-äänisesti.\n\n\"Palvelijat,\" vastasin minä yksitoikkoisesti.\n\n\"Mitä\" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka\nvielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta\nollut naimisissa. \"Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa'\npalvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?\"\n\n\"Niin sitä minäkään en ymmärrä,\" sanoi Jenny.\n\n\"Vai niin,\" sanoin minä, \"olenko minä viime aikoina kuullut muuta kuin\nvalituksia ja viheliäisyyttä Mariannelta huolettomista piijoista, joita\nhänen on pakko palveluksessaan pitää? Ja eikö niin ole useamman\ntuttavamme tykönä, vaikka tässä talossa, Jumalan kiitos, vanha Johanna\nvielä elää ja hallitsee. Eikä myöskään ole aikomukseni palkollisia\n'poistaa,' niinkuin sanot, vaan että oikealla kohtelemisella ja oman\nkäytöksen kautta poistaa sitä epäsopua, joka nyt syntyy isäntäväen ja\npalvelijain keskinäisen välin kautta. Tahdotteko kyhäystäni kuulla.\"\n\nKyllä, tietysti kaikki tahtoivat, kun ystävä Theodor oli saanut\nneljännen kupillisen teetä nielläksensä ja Jenny ehtinyt\nsefiirilankojaan selvitellä.\n\n\"Tähän aikaan hyvin tavallinen vaikeroiminen,\" aloin minä, on\npalvelusväen huonoudesta. Se menee niin pitkälle että moni\nperheenemäntä lausuu, että palkolliset katkeroittavat hänen elämänsä,\nettei hänellä olisi minkäänlaista rauhattomuuden ja valituksen aihetta,\njos hän voisi päästä palkollisia pitämästä -- sanalla sanoen, ne ovat\nesteeksi hänelle, vaikka heistä pitäisi olla apua ja hyötyä. Ja voi\nkyllä olla niin kuin hän kuvaa, mutta syy ei ole siinä kuin hän luulee\n-- se on palkollisten _kohtelemisessa_ ja siinä suhteessa ovat\npoistettavat epäkohdat.\n\n\"Että kaiketi löytyy paljo huonoja palkollisia, sitä ei käyne\nkieltäminen. Löytyy vaimonpuolia, jotka eivät tahdo eivätkä taida tehdä\nmitään mailmassa oikein, ja mikä on pahinta, eivät myöskään tahdo oppia\nsiihen. Jos menee tuommoiseen toimitus-konttoriin, jossa\npalvelustyttöjä kulkee itseään ilmoittamassa palvelukseen, saa siellä\nnähdä kymmenen kelvotonta piika-ihmistä, yhden eli kahden saa niistä\nuskoa kelvollisiksi. Edelliset tunnetaan pian ulkonaisista merkeistä.\n\n\"Semmoinen huono palvelia pitää tavallisesti suuria vaatimuksia ja\nsiitä tavasta, jolla hän hiuksensa on laittanut, huomaa heti uudemman\nvaletukan muodin. Hänellä on hatussaan pitsejä ja ruusukukkaisia,\nläninki sametti-reunuksilla tehty, valkea alushame, jonka helma on\nreikä-neulomisella koristettu ja sukkapari, jossa vaan on varret. Hänen\nkapineittensa joukossa ei koskaan keksitä neuloja, lankaa ja saksia;\nhänen rahansa pannaan parempiin kaluihin, uuteen hattuun, uuteen\nauringon-varjostimeen y.m. Jos hän joskus neuloo, näpistää hän siihen\ntarvittavat esineet paremmin varustetun kumppalin kassoista taikka\nemäntänsä laatikoista.\n\n\"Hän tietysti vaatii mitä korkeinta palkkaa, siitä että hän viitsii\npalvelukseen antautua, ja kun hän sen saapi, tekee hän pääpyrinnökseen\ntoimittaa niin vähän kuin suinkin siitä työstä, jota hälle on määrätty,\npukea yllensä koreat vaatteensa ja lähteä ulos. Hänen palvelusaikansa\npituus vaihtelee neljäntoista päivän ja kolmen kuukauden välillä, jonka\najan kuluttua hän kantaa palkkansa, ostaa itselleen muodinmukaisen\nvarjostimen ja menee takaisin 'konttoriin'. Siellä kuulostelee hän niitä\nrouvia, jotka palvelijoita hakevat, katseella, kuin olisi _hän_ tuleva\nemäntä; ja useammasti haastellaan, miten seuraava kanssapuhe mättää:\n\n\"Kuinka monta henkeä herrasväen perheessä on?\"\n\n\"Viisi.\"\n\n\"Se on liiaksi paljon, onko usein vieraankäyntiä?\"\n\n\"Usein kyllä\".\n\n\"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut.\nLienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?\"\n\n\"Niin se on tarkoitus.\"\n\n\"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla\npyykkiäkin pesemässä?\"\n\n\"Tietysti\"\n\n\"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde.\"\n\n\"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata\nkertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä\naskareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä\nmäärässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä\nhäntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi,\nkäy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut,\nlankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja\ntalonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän\nsärkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja\nkun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet\npalkastaan kuluisi sen korvaamiseen.\n\n\"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta\nkuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja\npukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja\npuhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen\ntyömiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan\nsaadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis\nsemmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei\nsemmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?\n\n\"Mutta ... kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös\nemäntää.\n\n\"Luulenpa että ei löydy raamatunlausetta ainoatakaan, jota niin\nheitetään huomiotta ja jota niin pian unhotetaan, kuin se, että vaimo\non annettu 'miehen avuksi.' Ainakin selitetään sitä niin, että yksi osa\nnaisia on luotu _kaikkein_ avuksi sen ohessa kuin toinen osa ei ole\nkenenkään apuna, ei edes omanaan. Palveleva, alempaan kansanluokkaan\nkuuluva, on pakoitettu toimittamaan kaikki tehtävät talossa sillä välin\nkun emäntä ei tee mitään eli ani vähäisen.\n\n\"En väitä näin olevan, mutta varmaan tiedän monessa paikassa sen totta\nolevan, ja että useimpain nuorten tyttöin pääpyrintö on päästä\ntyönteosta vapaaksi ja vain saada huvitelleita.\n\n\"Ennen naiset olivat paljon paremmin ja viisaammin kasvatetut.\nKouluissa saivat oikeastaan vaan siksi opetusta, että heillä heräsi\nhalu enemmän tiedon perään, ja itse sitte saivat kotonaan kehkeyttää\nopintojaan. Mutta he siltä joutivat ottamaan osaa talonaskareisiin,\ntaipumaan järjestykseen ja ahkeruuteen, ja he taisivat jakaa työnsä ja\naikansa että heille aina jäi tietojensa kehittämiseen aikaa. Jos\ntämmöisellä emännällä oli palvelia, piti hän sen apunaan, eikä muuna,\neikä pannut hänen niskoilleen _koko_ talonaskareitten kuormaa,\nkysymättä voiko hän sitä kantaa tahi ei.\n\n\"Mutta tuli sitte toinen aika. Äidit rupesivat pitämään talonaskareita\npahana, josta he missä oli mahdollista, tahtoivat säästää tyttöjään.\nVaimot alkoivat pitää talonaskareista vapauttamista onnellisuuden\npäätarkoituksena.\n\n\"Samaan aikaan tuskin muusta puhuttiin ja kirjoitettiin kuin naisten\nhuolimattomasta kasvatuksesta, ja kaikenmoisia tieteitä, ja\nihannetaiteita pantiin naiskoulujemme opetusaineiksi, silla välin kun\nompeleminen ja kirjailemis-neulonta vähitellen katosivat. Nuorella\ntytöllä oli niin pitkät läksyt ja niin paljo tutkimista ettei hän\njoutanut neulomiseen ja muihin töihin, ja niin parsi ihastunut äiti\nhänen sukkiaan mielihyvällä ja hoiti yksin talontyöt, että tyttönsä\npääsisi korkeammalle asteelle kuin missä hän itse oli elänyt.\n\n\"Näin kasvatettu impi yleni naiseksi, pää täynnänsä tietojen viisauksia\nmutta tarpeellisitta ruumiinvoimitta voidakseen toimittaa helpointa\ntehtävää kodissaan. Hän ei saa yhtä lattiaa lakaistuksia, sillä nousee\nrakkoja hienoihin sormiin; hän ei saata tunnin aikaa seisoa vaatteita\nsilittelemässä, sillä siitä pakottaa hänen selkäänsä; hän ei voi istua\nompelemassa, sillä siitä saa hän rintapistoksia; sanalla sanoen, hän on\nkelvoton kaikkeen työhön joka antaisi hänelle terveyttä ja voimia. Hän\non laiha ja hienoverinen, melkein läpinäkönen, ei koskaan käsivarsiaan\nliikuteta, ei koskaan rintaa ja keuhkoja voimisteluun harjoiteta kun\nhän kirjan ja piirustus-laudan ääressä istuu kyykistellen, ja hän on\nteräväluinen, hoikka ja hento, kun Biddy, tyttönen, joka lakaisee\nvierashuonetta, hopean huuhtoo ja silittelee emäntänsä monituisia\nreunus-liepeitä, on terve, raitis ja punaposkinen pyörevillä\nkäsivarsilla ja rehottavalla ruumiinrakennuksella ja pehmeällä\nvartalolla, jota emäntänsä ompelia saa muodostaa tälle puuvillan\navulla. Luonto, joka harvoin on oikealle sokea, antaa Biddylle, jonka\nkäsivarsia ja keuhkoja myötäinsä liikkeessä pidetään, raittiin\nkauneuden jota se hienolta Edithiltä antaa puuttua, vaikkei tämä muuta\ntee kuin lukee ja yhä lukee.\n\n\"Kun sitte tuo tyttö tulee naimisiin, on hän niin täydellisesti\nriippuva palvelioistaan, kun mikään vanki vanginhoitajastaan. Jos\njossakin varakkaassa talossa maalla sattuisi pistämään Biddyn päähän\njonakuna kauniina aamuna lähteä palveluksestaan pois, niin on koko\ntalous epäjärjestyksessä; ei huonetta saada siivotuksi, ei ruokaa\nvalmistetuksi. Sillä talon koreileva rouva on aivan kykenemätön ja\naivan tottumaton tuommoisiin askareihin. Ja joskin hän taitaisi, ei hän\nalentuisi niitä toimittamaan. Ennen saa hänen kotinsa olla min\nsiivoinen tahansa. Minä puolestani en ymmärrä että kaunis, miellyttävä\nja sivistynyt nainen kävisi vähemmin viehättäväksi ja sivistyneeksi sen\nkautta, että hän omin käsin koettaisi pitää kotoaan siistinä ja\nsievänä. En myöskään ymmärrä että hän miehensä silmissä sen kautta\nmuuttuisi vähemmän suloiseksi. Jos olisin naimisissa itse Venus\njumalattaren kanssa, ja sitten esimerkiksi luuvalo kivuttaisi minua,\ntietenkin katsoisin kernaammin että Venus omin hienoin käsin\nlämmittäisi ja käärisi ympärilleni sen villaisen vaatteen, joka tuskani\nlieventäisi, eli että hänellä olisi kyllin voimia kohoittamaan päätäni\npannakseen tyynyn lisää päänalukseeni kuin että hän seisoisi silkkiin\nhankittuna paikallaan, varoen ihanaa ulkomuotoaan.\n\n\"Mutta minkälainen on nyt tuommoisen emännän ja hänen palvejiansa väli?\nHyvä se mielellään ei voi olla, sillä emäntä vaatii palvelialta mitä\nhän itse ei ole halukas tekemän, ja tämä pitää itsensä yhtä hyvin kun\nemäntänsä velvoitettuna tehtäviään laiminlyömään. Ja luonnollista on,\nettä niin käy: Biddy ja hänen emäntänsä ovat molemmat ihmisiä, joilla\non inhimillisiä tarpeita. Molemmat pyytävät päästä työnteosta ja elää\nhuokealla hinnalla huokeaa elämää. Biddyn pääoma on hänen jäsenissään\nja jäntereissään, ja niitten sijaan pyytää hän niin monta\n'keltakolikkaa' kuin on mahdollista. Rouva tuntee, kun ottaa hänet\npalvelukseensa, ettei Biddy ole hänelle minkään arvonen muussa määrässä\nkuin missä Biddyn työ ja voimat säästävät rouvan voimia ja vaivannäköä.\nKuinka tuota sitte voisikaan pyytää, että palvelia ottaisi huoliakseen\nnoista tuhansista vähistä seikoista kodissa, joita ei voida niin\n'tarkkaan vaatia,' mutta jotka ovat hauskuudelle niin välttämättömät?\nEmännän suurin toivo on päästä vastahakoisuuksista voidakseen elämää\nnauttia. Biddyn suurin halu on saada vähällä työnteolla hyvä palkka --\npääpyrintö, joka on korkeammalla emännän toivomista joka oikeastaan on\nsaada ilman työntekoa suuren palkan. Eivät lapset ja talonkalut ole\nBiddyn; miksi hän hoitaisi kumpaisiakin paremmin kuin perheen-äiti ja\ntalonemäntä tekee?\n\n\"Tästä syntyy paljo pahaa. Biddy pitelee hauskasti kaikkea mitä\nkäsiinsä saapi ja Johanna juottaa pienimmälle unijuomaa, että pienoinen\nnukkuisi ja hän pääsisi seurustelemaan kyläläisten kanssa sillä aikaa\nkuin rouva on omain tuttavainsa luona. Ja niin korkeammat säätyluokat\nkertovat kauheana kummana palkollisten joukossa vallitsevaa pahuutta ja\nuskollisuuden ja hyvien perusmietteitten puutetta heidän seassaan. Se\non kyllä hirmuista ettei löydy niitä ihmisiä, jotka riemulla\nrientäisivät ottamaan vastaan niitä uhraavaisuuksia ja kiusallisuuksia,\njoita muutamat ihmiset luotansa laskevat! Sehän on hirmuista, ettei\nlöydy olentoja jotka oivaltaisivat iloita kuormien kantamisesta, joihin\nei muutamat puututtaisi pienintä sormeaankaan! Alituinen valitus\nhuonoista palkollisista, joka yltymistänsä yltyy, ei merkitse mitään\nmuuta kuin että kaikki ovat työhön väsyneet; kaikki tahtovat vaan\ntaaleen, päällisen elämästä, viitsimättä edes itse sitä kuoria. Nainen\nja mies tätä nykyä enin pelkäävät työntekoa.\n\n\"Jos kuuntelee useitten hienojen naisten kanssapuhetta\nillallispöydässä, kuulee jo heti äänestä, kun he haastelevat\nompelioista, palvelioista ja muista työtätekevistä, että joskin he itse\ntietävät työntekoa kunnioittaa, he kuitenkin pitävät hyvin vähässä\narvossa työtätekevää ihmisluokkaa.\n\n\"Jos tätä pahaa taidettaisiin auttaa, jos työtä ja työntekiää, jos\nkotiaskareita ja niiden hoitajaa pidettäisiin oikeassa arvossaan, niin\nkohta löytyisi vaan hyvää ja kelvollista palvelusväkeä. Kaikki ne,\njotka nyt pitävät itsensä palvelukseen liian hyvinä, silloin mieluummin\nrientäisivät sen hakuun ennen tehdastyön ja ompeluksen etsimistä. Kelpo\npalvelia osaa aina asettaa itselleen päivän pitkään joutohetken. Hän\ntietää useimmasti tehtävänsä ja voi askareensa järjestää niin, että ne\njättävät hänelle vähän väliaikaa. Se on tehtaissa mahdotonta. Jos\npalvelustyttö sairastuu, hoidetaan häntä eikä lähetetä pois\npalveluksestaan, niinkuin tehtaissa ja kaupanhoidossa olevalle\ntehtäisiin. Sitäpaitsi on työnsä terveydelle parempi, kun päivänsä\nkuluu erilaatuisissa töissä, joita toimittaissaan hän voi olla\nliikkeelläkin, kuin jos hän kumarruksissaan istuu koko päivän samassa\ntyössä. Viimeksi palveluksensa kasvattaa hänet kotielämää varten ja on,\njos hän naimisiin menee, soveliaampi hänestä valmistamaan kodin\nhupaisuutta ja iloa valvovaa enemmän kuin tehtaantytöistä ja\nkauppapuodin hoitajista.\n\n\"Mutta siihen, että nämä edut palvelijalle lankeisivat, on\nvälttämätöntä että hänen emäntänsä kohtelee häntä oikeudella,\nviisaudella ja hyvyydellä. Ja tämä ei voi tapahtua, niin kauan kuin hän\nhalveksii palveliaansa, eli on hänen onnestaan eli onnettomuudestaan\nväliäpitämätön. Ensinnäkin tulee emännän itse ottaa toimintoihin osaa,\nhyvyydellä oikaista vaillinaisuudet ja esimerkillään osoittaa kuinka\nvoidaan taloutta hoitaa järjestyksellä ja älyllä. Ja vielä tulee hänen\nsuoda palveliansa nauttia mitä hyvää tälle suinki voisi löytyä --\nkaikki lepohetket, kaikki huvitukset, jotka eivät työtä ehkäise, ja\njoita palvelija tarvitsee yhtä hyvin kun rouvansakin. Minä kyllä tiedän\nettä tämä on monen mielestä ankarasti puhuttu, mutta olen täydellisesti\nvarma siitä, ettei muuta mahdollisuutta löydy palkollisten\nparantamiseksi. Ei ole pelkoa siitä että palveliat rupeaisivat\nlaiskottelemaan siinä talossa, jossa perheen jäsenet ovat oivaa ja\ntyötä rakastavaa väkeä, eli että huonot tavat pääsisivät juurtumaan\npalkollisiin kunniallisessa ja hyvässä talossa. Sitä emäntää, joka\npalvelioilleen osoittaa luottamusta ja kunnioitusta, palvellaan\nvarmaankin paremmasti kuin sitä, joka antaa heidän selvään tuntea että\nhe ovat alhaisia; ja todellakin se palvelia on huono, johon ei totisen,\nkelvollisen ja lempeän emännän esimerkki jossakin määrin vaikuttaisi.\n\n\"Minun selvitykseni arvoitukseen olisi sentähden seuraava:\n\n\"Ensiksi: että naiset panevat omantunnon asiaksi tärkeyden osata itse\ntoimittaa useimmat talonaskareet, eivätkä niinkuin nyt on tapana, enään\npidä sitä häpeänä.\n\n\"Sitten: ettei milloinkaan emäntä unhoita sitä, että palveliansa on\nJumalan edessä hänen vertaisensa.\n\n\"Ja tämän kautta luulen ruman tomun-piilopaikan mahdolliseksi poistaa.\"\n\n\"Tosi kyllä,\" sanoi Jenny, kun olin lopettanut, \"ja oivallinen\nkirjoitus, isä, mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Joo, en voi ymmärtää miksi, isä, aina pauhaat ainoastaan\nvaimonpuolille. Luulisipa että kaikki paha mailmassa on heidän syynsä.\"\n\n\"Ei, tyttöseni, mutta naisten tulee kääntää ja parantaa mailma, ja\njokaisen parantajan tulee aloittaa itsestään. Siitä huolimatta ovat\nnaiset soveliaat poistamaan lukinverkkoja ja kotiamme pelastamaan\nnoista pienistä pölylokeroista.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nHuolimattomuus.\n\n\n\"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi\njohdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?\" kysyi\nJenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen\nistuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.\n\n\"En, en ole sitä tehnyt.\"\n\n\"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut\nmeidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on\nainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa.\nTyöntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei\nminulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu,\naina hyvällä tuulella -- mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan\nvallan vaikeata --- ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän\ntulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot\ntalonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat\nkauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi\naikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin\nliesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni,\nja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni\nalttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle.\"\n\n\"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on\noleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!\"\n\n\"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko,\" sanoi Jenny. \"Minä olen\nihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain\nyli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni\nalas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa\nolisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja\nhohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin\ntähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein\nsilmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani\noikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä.\"\n\n\"Se on oikein,\" lausui Rudolf, \"tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain,\nen tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon\ntodellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja\nrunoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta.\"\n\n\"Silloin,\" lausui Theodor, \"täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla\nhurjan rikas.\"\n\n\"Minä en koskaan nai itselleni rahoja,\" selitti Rudolf, \"minä olen\nvaimoni elättävä, eikä hän minua.\"\n\nRudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa\nkotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta\nritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina\nsellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana.\nJolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä\ntulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja\nsentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten\nvalmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata\npohjaperusteeksi.\n\n\"Hupaista olisi tietää,\" lisäsi Theodor, \"kuinka pitkän ajan nuori\nlakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä,\ntarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän?\nSuurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että\nmaalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa\nkatselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen\nomaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista.\"\n\n\"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka\npelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;\" lausui Theodor, \"sillä se\nsuuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa\nasuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja\nja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle\nkyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön\ntuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä\nlaskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa\nlöydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas\nhuolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on\nniin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään\narvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle\nluonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta\nestää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala\nvoipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman\nkanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin\ntoivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa;\nja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa,\nniin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus\nvapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista,\nkaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja\nhankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso\nvaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen\nolla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta\ntäpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin\naikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta\nja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki,\ntukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä\nahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa\nnauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän\nhiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn\nmahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole\nkenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn\n'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot\nnaisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä\nseurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa\nvalvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta\nfysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä,\njoka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he\nvoisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar\nmonta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja\nhoitamassa.\"\n\n\"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni,\" lausui Jenny.\n\"Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat\nheti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja\nvirheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme\nAftonpost'issa lausuu,\" lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.\n\n\"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei\nmerkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei\nikinä ole työntekoon aiottu -- ei siksi että työnteko on alentavaista,\nmutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade\nkukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää\nlevähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä\nelämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän\ntyöhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden\nharson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää\nkoreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!)\nSentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella\nlämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä\ntyötä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä\nväittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli\npaistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä,\nvastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan.\nTämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla,\ntytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita,\nprosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa\nnaimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun\nkatsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian,\nsamoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On\ntodella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on\nkaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella\nmukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa\nnykyaikaan.\"\n\n\"No, mitäh, isäni, tästä pidät?\" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään\nlukemasta.\n\n\"Minä pidän,\" vastasin minä, \"että kirjoittaja, miten te teitte\nkeskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen\nsekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on\ntotta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole\nsiihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa\nkunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin\nsiinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus\nnaisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä\nhuolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies\nei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se\nmyöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka\nei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti\nvaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin\nkeskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja\nkelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä.\"\n\n\"Ei, nyt isä liioittele,\" lausui Jenny; \"vai miten, äiti?\"\n\n\"Tuskinpa, tyttöseni,\" sanoi vaimoni. \"Ei kauan aikaa sitten kuulin\nrouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en\nymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta\ntyöstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää,\njoskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman\nvastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi\nkuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka\nolisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan\nihan oikeassa, Jenny.\"\n\n\"Aivan niin oikeassa,\" lausuin minä, \"että ensimäinen kirjoitelmani on\ntätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi.\"\n\n\"Juurta ja syntyä?\" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.\n\n\"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus,\" vastasin minä,\n\"haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti\nnousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta.\"\n\n\"Niin,\" sanoi vaimoni, \"varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän\npyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä.\"\n\n\"Naisten,\" sanoi Theodor ivalliseesti, \"ei tule olla tieteellisiä,\nainoastaan moni-oppisia.\"\n\n\"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!\" lausui Jenny.\n\n\"Ja täydellä syyllä,\" arvelin minä, \"sillä tässä taas ovat naiset enin\nsyylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin\nhienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse,\njoille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä,\npannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa.\nJohtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän\ntuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu\njoutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka\non sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä\nkatsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha\nkyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä\nhänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa,\npallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa\nhäntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei\nnoista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän\nepätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta,\npitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu\nhän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen -- _sagopuuroa_.\n\n\"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta,\" väitti\nJenny.\n\n\"Tosi kyllä,\" vastasin minä, \"mutta huolimattamuudessa on\ntaitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta\naina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes,\nsaataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista.\nVaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota\nymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä\noppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei\nhänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee\nvain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan\nilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan\n'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana\npitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen\nsitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja\nluulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole\ntärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa\nmettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan\nsitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee\ntehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se\njärkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita\nleivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia\npalasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä\ntuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja\nmaukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että\nhänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos\nesimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan\nihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on\nihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut\nvoidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi\ntoimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin\nettä hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista\nja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele.\nMutta paha vaan -- semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella\ntytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin\nvastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä\nusein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään\nsäästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä\nja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten,\njouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole\nmiellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu\nhänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet\novat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan\nvanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä\nlohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi,\nhän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja\nmuuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy\nparempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka\nihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta\nhoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen\nföljetongin päähenkilöitten.\"\n\n\"Vaan,\" väitti Jenny, \"vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole\nvikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo\npolitiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme\nolla omaa mieltä.\"\n\n\"No, no,\" vastasin minä, \"en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja\nvaltiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista,\nettä mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko\nminua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin\ntunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien\nlukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta:\nkuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos\npoika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä\nkatselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa.\"\n\n\"Isä,\" lausui Jenny, \"ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille\nherroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi;\nemmekös, ole, Mary?\"\n\n\"Olemme,\" myönsi Mary, \"ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä\nole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin\nasioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole\nhuvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää\nolla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei\nliene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän\nvaimojen toimintoihin.\"\n\n\"Kyllä,\" sanoin minä, \"nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo\ntehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia\nlaiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa\ntapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti.\"\n\n(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)\n\n\"Ensiksikin,\" jatkoin minä, niistä huolimatta, \"ei löydy kymmenen äitin\nseassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa\npitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen\nmukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan\nkyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista:\npunaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille\nvaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja\najatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu\nkoulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta,\nsuurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä\nläksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin\nhermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää\nvaroa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla\nvastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat,\nantavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka\nvaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on\ntottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun,\npaitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja\nväliäpitämättömyys koko mailmaa -- enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja\nsisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista\nnuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan\ntotuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen\nvaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin\nvapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä,\nsillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä\npää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa\nhän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin\nsurkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin,\ntulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.\n\n\"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen\nystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei\nkysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän\nystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin\nitsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne\npienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen\nitsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen!\nMutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä\non esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat.\nSiinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi\nostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta\nloistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman\nnopeudella -- 'se seisoo tässä sanomassa.'\n\n\"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset\novat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee\nklubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja\nmenee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä\nvaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä\niltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän.\"\n\n\"Kiitoksia, isä,\" sanoi Jenny, \"tuo oli kaunis kuva, tuo.\"\n\n\"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta,\" lausui Mary.\n\n\"Ei, paha kyllä,\" vastasin minä; \"mutta kaikki tuo olisi ollut toisin,\njos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin\nvaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja\nahkeraan terveyttä edistävään työhön.\"\n\n\"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi,\" lausui vaimoni.\n\"Vaan,\" lisäsi hän, \"jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat\nmuististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse\nsanomalehteen.\"\n\nJa minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen,\nuseimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja\nminun kesken, hyvä lukiani.\n\n\n\n\nIV.\n\nEi ole hauska.\n\n\n\"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen,\" lausui\nMarianne, \"Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua.\nMe olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän\ntulee myöskin kutsua heitä takaisin.\"\n\n\"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää,\" sanoi Bob. \"Koko talo pannaan\nylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat\nvihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa,\nnuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä\nvastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia\ntavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku\nlapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja\npäivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta\naamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja\ntorkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen\nvirittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa,\nniin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi\npitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen -- niin, kun korkea\nhallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen\nniin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun\npuolelta.\"\n\n\"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia,\"\nvastusti Marianne.\n\n\"Tuttavia!\" lausui Bob. \"Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta\ntutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja\nheidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on\nrahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat,\nahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja\njonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin\nglacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown\nnaapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja\nmiehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella\nvarasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia\nlausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja\nvakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän\nhänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan\npidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla,\nja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, -- ihan selväähän on,\nettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana.\nLuonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain\nrikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin\ntoispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka\nmielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari,\nkolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä\ntiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar\nole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se,\nettä hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen\nluonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on\nlevähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja\nkärsiä.\"\n\n\"Mutta, rakas Bob,\" sanoi Marianne, \"mitä on siis tekeminen? Eivät\nkaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana.\nEllemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme\nkoskaan tavata muutamia.\"\n\n\"Ja mikä hupi meille on heidän siellä tapaaminen? Tunnetko heitä\ntosiaankin lähemmin, siksi että näet heidät komeihin pukuihin puettuina\nja istut muutamia tuntia heidän seassa, vaihtamatta niin sanaakaan\nheidän kanssa muuta kuin että on tukalasti lämmin taikka kauheasti\nkylmä, eli muista yhtä huvittavista asioista.\"\n\n\"Kuitenkin,\" lausui Marianne, \"täytyy mun tunnustaani että pidoista\npidän; minua huvittaa niissä olla. Tunnen itseni ystävällisemmäksi ja\nenemmän mielistyneeksi ihmisiin, kun näen heidät kauniimmissa\nvaatteissaan ja itseensä tyytyväisnä. Itsestään lankeevaa on, ettei\nkeskustella syvämietteisissä aineissa, mutta minä kyselen yhdeltä\nrouvalta mistä hän pitsinsä ostaa, ja hän minulle selittää miten hän\nniitä pesee, ja eräs toinen nainen puhuu pienestä tyttösestään ja lupaa\nminulle uutta mallia kannatin-vaatteelle. Siitä huolimatta on minusta\nmieluista katsoa soreain nuorten neitojen vähän mielistelevän nuorille,\nherttaisille herrasmiehille, ja nuorten herrojen olevan kohteliaat\nihanoille, nuorille tytöille. Viimeksi on minusta sangen hupainen\nvälisti pukeutua paraimpiin vaatteisiini, joskin eivät ole niin peräti\nuuden uutukaiset ja uusimuotiset. Mun tekee hyvää saada välin\nkirkastuttaa itseäni.\"\n\n\"Niinkuin vanhaa hopeata,\" sanoi Bob.\n\n\"Niin, ikään kuin vanhaa hopeata; ja joskin olen uuvuksissa kun\nkoteudun, tekee minun hyvää saada nähdä uusia kasvoja ja vieraita\noloja. Te, miehet, ette tiedä miltä tuntuu kotisalla ja lasten\nkamarissa istua sidottuna ja mikä väsyminen syntyy tuosta\nykstoikkoisuudesta. Minä puolestani pidän noita paneteltuja pitoja\nasetuksena yhteiskunnassa, joka on ylläpitämisen arvoinen, joskin se\ntapahtuu suurella vaivalla\".\n\n\"Jos ne vaan eivät niin kalliiksi kävisi\", lausui Bob. \"Miksi onkin\npakko enemmän ahmata ostroneita, kananpaistia, kasvisruokaa, jäätelöä,\nkahvea ja champagnea kuin jaksaisi, kello yhden- eli kahdentoista\naikaan yöllä, jolla ajalla ei kotosalla kukaan järjellinen ihminen\nvatsaansa rasita semmoisilla? Jos olisi yleinen tapa syödä vankin atria\nkeskiyön aikana en hiiskuisi siitä niin mitään; mutta täytyyhän\nkuitenkin syödä kolme kertaa päivässä. Ja että laskea viiskymmentä,\nsata, kaksisataa, jopa kolmesataa dollaria menemään, jotta ystävillemme\nsaattaisimme vatsatautia yösydän atriasta, on huonosti käyttää\nrahojaan. Vaan jos nyt kerran pidän suuret pidot, pitää meillä olla\nkomeasti kuin muillakin ja seuraus siitä näkyy pitkässä rätingissä,\njonka saa kuitata ainoastaan hullutuksista -- niin, pahemmista kuin\nhullutuksista, sillä ystävämme voivat huonommin tuommoisen atrian\njälkeen\".\n\n\"Mutta kaikella tuolla\", sanoi Rudolf, \"on sentään hyvät puolensakin;\nse on suureksi, erinomaiseksi hyödyksi meille nuorille lääkäreille.\nMitä olisi meillä muuten tekemistä? Ensinnäkin on meillä hoidettavina\nkaikki ne taudinkohtaukset, joita naisille tulee alavain läninkein ja\nlyhyitten hihojen kautta, sitte kaikki se kivuloisuus, joka tulee\nsiitä, että kuumassa huoneessa tanssitaan ahtaissa puvuissa, ja kaikki\nse päänkivistys ja rikotun ruokajärjestyksen seuraus joka syntyy\nhummerin, kolmen, neljän jäätelön, kuuman kahven, leivosten ynnä muun\n-- sekoituksesta, joka kaikki vaan virkaamme edistää semmoisessa\nmäärässä, että sitä kyllä kannattaa huomioon ottaa.\"\n\n\"Mutta\", sanoi vaimoni, \"kysymys on, josko ei löydy muita vähemmän\nkuluttavia, enemmän luonnollisia ja järjellisiä keinoja tuttavuuksien\nja ystävyyksien elähyttämiseen ihmisten välillä, kuin isojen pitojen\ntoimeenpano on\".\n\n\"Niin\", lausui Theodor, \"sillä pitoja ei pidetäkään sillä\ntarkoituksella että tutustuisimme niissä naapurilaisiimme. Usein ovat\n'pidot' selvään myönnetyt vaan velaksi seuraelämää kohtaan, joka kerta\nvuodessa maksetaan, että sitte saadaan rauhassa olla. Rouva Bogus,\nesimerkiksi, elää ainoastaan pitääkseen taloansa kunnossa, kaappinsa\nlukittuina, hopeakalunsa luettuina ja suljettuina rasiaan, jota ei saa\ntirkalla auki, ja posliini astiansa rikkomattomassa rauhassa. Hänen\n'parhaat kapineensa' ovat niin ihmeteltävällä tarkkuudella talletut,\nniin monessa kääryssä ja niin kiinni sidottuina, ettei käy laatuun aina\nvälin ottaa niitä ulos piilopaikoistaan, vaan tulee sen tapahtua\nhuolellisesti ja kunnioittavaisesti kertaansa eli kahdesti vuodessa.\n'Kaikella muotoa,' lausuu rouva Bogus miehelleen, 'käskekäämme nyt\njokainoa ihminen, jotka tunnemme kerrassaan, että sitte heistä\npääsemme'. Älä vaan nyt unhoita ketään, jota sitte täytyy päivällisille\neli teelle kutsua, Sama se, jos tulevat, taikka ei -- kohteliaisuuden\nvelvoitus on täytetty, kun heitä on kutsuttu.\"\n\n\"Noin useimmiten on asianlaita\", sanoi vaimoni. \"Se on kuin sanoisi\nnaapurilleen: teitä kutsutaan kaikkein muitten tuttavaimme kera jossai\nmäärin uskaltamaan henkenne ja terveytenne, mutta ellette tahdo tulla,\nniin älkää sitte parjatkokaan ettemme ole vieraanvaraisuutta teille\ntarjonneet. Tällä pitojen pitämisellä ovat nyt kaikki velkamme\nmaksetut; nyt voimme ovemme sulkea, asettua levollisiksi ja lukon\ntaakse panna hienot posliinimme. Bogus rouva sanoo myötäänsä ettei hän\ntahtois elää miten rouva Munter, jolla ei koskaan ole talo tyhjänä\nvieraista -- kaksi, kolme aamiaisella yhtenä päivänä, puolen tusinaa\ntoisena päivänä päivällisillä, ja kahdesti viikossa pieniä iltaseuroja.\nEihän koskaan voi järjestystä talossa pitää tuolla tapaa, päättää hän,\nmutta kaikessa tapauksessa on enemmän hyötyä ja hupia rouva Munterin\npienissä iltaseuroissa puolen tunnin ajalla, kuin kahdessatoista rouva\nBogusen isoissa pidoissa\".\n\n\"Sentähden\", sanoi Theodor, \"että rouva Munter todellakin nauttii\ntoisten ihmisten seurasta, ja siksi ovat hänen pienet pidon-tapaisensa,\nvaikka hän ei ole rikas ja vaikkei hänellä ole vierailleen\nkallisarvoisia tarjottavia, niin sanoakseni seuraelämän juhlahetkiä,\njossa aika kuluu mieluisammin ja jossa solmitaan ystävyyden liittoja\nenemmän kuin missään muualla. Hän ei kokoa ihmisiä ympärilleen, joilla\nei ole vähintäkään huvitusta toisistaan, vaan hän valitsee pienen\npiirin henkilöitä, jotka todellisesti toistensa seurassa menestyvät,\nniin että kutsumus on ystävyyden osoitus. Hänellä on useimmiten jotakin\nvieraittensa huvitukseksi tarjona, soittoa eli runollisuuden lukemista,\neli lipas kauniita piirroksia tahi kuvia täynnä --- ei suuria, mutta\nkyllin vaihtelevaisuuden ja keskustelu-aineiden synnyttämiseksi; ja kun\nsiellä ei koskaan ole ahdinkoa, kuumuutta, kiirettä ja levottomuutta,\nniin siellä helposti voi syntyä ja jatkaantua yleinen keskustelu, ja\nhänen luotaan tullaan kotia oikein levähtäneenä ja virvoitettuna.\nYksinkertainen iltanen on aina makuisa, ehkei kyllin loistava illan\njuhlahetkeksi. Kupillinen teetä, leivoksia vadillinen ja jäätelö eivät\nehkäise kanssapuhetta eivätkä vatsaa rasita\".\n\n\"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?\" sanoi Jenny nähdessään mun\nlaskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla\npaperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito -- siitä ajasta alkain\nomattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina\n-- että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan\nhälinän ja melskeen kesken.\n\n\"Joo, minä olen siitä kirjoitellut\", sanoin minä, \"josta olemme\npuhelleet\".\n\n\"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus\",\nlisäsi Jenny.\n\n\"Sen nimi on: _Miksi ei ole hauska?_\"\n\n\"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!\" huudettiin nyt joka taholta.\n\nMinä aloitin. \"Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että\nme pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä\nhuvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen,\njoita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn\nyhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä\nhauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki\nseurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se,\nettä pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei\nsuuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista\npitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan _jotakin\nsyödä_, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot\npäivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa\nylöllisesti tarjotaan -- millä muuten vieraitamme huvitamme? -- ja sekä\nisäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain\nmenekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi _itse seurustelemisessa_\nmiellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda\nkenellekään mieleen.\n\n\"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei\nsuuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei\nmyöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan\nselittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen\ntahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan,\ntulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka\non meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille\nystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka\ntekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta\nkahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena\nvierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen\nkanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja\npäämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen\nkantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista\nherroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin\nleivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki\ntämä kaukana siitä että se ehkäisee -- hauskuuden, enentää sen sillä\nsen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja\npurkautaan lystisti puheesen.\n\n\"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan\nmyöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan\nniin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa,\nettä ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla\nmuurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun\nsiimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä,\nhymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis\nosaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin\nkäymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli\nlasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina\nkuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta\nkuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme\nkokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu\nsemmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.\n\n\"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy\nmeidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se\nvoi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat\nseuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua\non, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa\nkuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka\nmoniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten -- siinä kaikki. Siellä ei\nvoi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden\njollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten -- erehtyä. Kerran kyllä,\nse on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat\nsamamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan\nhäiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla\nettä ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa\ntutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On\npaljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa\nvierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin\nettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän\nehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle\nseuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan\njärjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään\nmaksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot\njokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota\nvastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja\nposliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa\nillallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista\nhuolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun\nBogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä\ntekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen\nväkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on\nsaanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen\ntehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta\nminä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä\nvarmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias,\nmoittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja\npienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki\nnaapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti,\noikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei\nole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen\noman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä\ntahansa, niissä ei mene rahat hukkaan\".\n\n\"Mutta\", keskeytti vaimoni, \"ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa\npääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos\nemäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia\nleivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi\njäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin\nistunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä\nyleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin\nrouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja\nsyöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden\nsinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden\nluonnistamis-tapaan\".\n\n\"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia\",\njatkoin minä. \"Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän\nviikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin\ntäynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen,\nvuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo\nvastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin\nperheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka\nohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy\nviehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään\nyhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on\ntehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista\ntaiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta\npitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta\nhuvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia,\nlausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen,\nettä ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena\nesiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti\npaljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita\nillallisia.\n\n\"Minun neuvoni -- sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna --\nolisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita\nvältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin\nsemmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi\nhupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus\nolla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa\npiireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy\nihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin\nepäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän\nnäkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen\nvieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja\nkannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten\ntykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää\npäähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei\nusein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää\nalinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on\nesiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin\njos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua\nkakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi\nvierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi\ntavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut\nhupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että\nheitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää\nvieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille\nolisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos\nrouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä\njoukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei\nole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta\nvastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä\nhuvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden\nkuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee\nkynttilän yli.\n\n\"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan\nvastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona\n-- siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee -- kuinka\ntullaan ja mennään aivan vapaasti -- kuinka vieraat, ihan kuin\nkotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti,\ntoiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat\nschack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin\nterassilla.\n\n\"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan\nyhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin\nvaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti\nrasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus\navaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua\neli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä\ntodellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä\nymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä\ntervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se\nyhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että\nsitte velkani maksan.\n\n\"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen -- todellisesti\nintonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja\nvuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on\nhermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan,\nmahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset --\nmutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja\nhiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu\nhän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan\nselkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään\nympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun\nsattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli\nmuutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen\nja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein\nluonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa\nperästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me\nhäntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.\n\n\"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman\nihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen.\nJos se ei tapahdu -- kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta\nystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä\npuuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja\nvieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin\nonnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että\nheillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on\npäämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen,\njoilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan\nvähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan -- aina on senlaisessa\nseurassa hauska ja miellyttävä olla\".\n\n\n\n\nV.\n\nNuorten ilon kahlehtiminen.\n\n\n\"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä\", lausui\nJenny ja pani sanomalehden luotaan.\n\n\"Ja se ei suinkaan ole paljo\", sanoi Theodor, \"kun ajattelee että\nmarkkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla\npoikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat\".\n\n\"Poika poloiset!\" sanoi vaimoni; \"nyt kaikki kannetaan heidän\nniskoille!\"\n\n\"Kaikessa tapauksessa\", väitti Jenny, \"näkyvät kuitenkin olleet syypäät\ntulipaloon kaupungissa. Muutamat poikaset aikoivat panna toimeen\nleikkitulituksia, kertoo lehti, mutta siitä sattuikin tulemaan\ntulipalo\".\n\n\"Me lääkärit saamme aina paljon tekemistä tuommoisten kansanhupien\njälkeen\", lausui Rudolf, \"aina sattuu silloin ulkonaisia vahingoita,\nvälisti oikein huvittavia luunrikkomia, eli tulee pakko sahata jäseniä\npoikki. Niin on myöskin hautajaisissa ja muissa juhlallisuuksissa,\njoita väki tunkee katsomaan\".\n\n\"Se on käsittämätöntä\", lausui Bob, \"ettemme saata oppia huvitteleimaan\nilman melua, hälinää ja hulinaa. Ranskanmaalla ja Italiassa suuretkin\nkansalliset juhlallisuudet vietetään ilman mitään telmäämistä;\ntappelemisia ei koskaan tapahdu kuin meillä. Meidän poikaset ja nuoret\nmiehet eivät luule muutoin voivansa hauskutella, jos eivät saa käyttää\nnyrkkiään. En ymmärrä mistä se tulee\".\n\n\"Joo\", sanoin minä, \"yhtä vähän kuin oikeastaan osaamme vieraitamme\nhuvitella, yhtä vähän itse osaamme huvitettuina olla. Emmekä myöskään\nlapsiamme huvittele eli hanki heille kotosalla huvitusta. Seuraus siitä\non että poikaset ja nuorukaiset, joilla on halu huvituksiin voimakkain,\nkun kerta pääsevät vapaiksi, ovat miltei kuin irti päässeet\nkahlekoirat, ja melkein muille rauhallisille kansalaisille käyvät\nhengenvaarallisiksi rajun, hillitsemättömän iloisuutensa kautta.\"\n\n\"Ethän tahtone että nuorille poikaisille huvitukseksi pantaisiin\ntoimeen tanssihupia ja seuranäytelmiä!\" sanoi vaimoni naurahtaen.\n\n\"En\", vastasin minä, \"mutta ensimäisenä pitäisin sen tärkeänä ettei\nkotona lapsia ja lasten leikkimisiä katsottaisi vaan vastuksina\noleviksi; minä tahtoisin että äiti uhraisi vähäisen ajastaan\nopettaakseen pienokaisia leikkelemään, piirustelemaan ja maalaamaan\npaperinukkeja, eli muuta semmoista, että isä antaisi heille aselaatikon\nja opettaisi työaseitten käyttämistä heille. Tuhansin heidän aika, joka\nsiihen tuhlausisi, kostuisi heille takaisin. Vielä tahtoisin että joka\nkoulun luona löytyisi leikkikenttä ja että poikain leikit pidettäisiin\nyhtä tärkeinä kuin kielioppi ja maantiede.\n\n\"Minä tahtoisin että opettaja olisi heidän leikeissä osallisina,\nopettasi heitä pallisilla olemaan ja luistelemaan y.m. Kymmenen ja\nkahden kymmenen vuoden välillä on nuorukaisen luonto täynnä\nrauhattomuutta ja riehunta, jonka _täytyy_ päästä ulos uhkumaan.\nPoikasella on tosi tarve huutaa, telmetä, teuhoa ja peuhota, painia,\nlyödä y.m., mutta sopivain ja terveellisten ruumiinharjoitusten kautta\nvähenee hänen hurjuutensa ja ne ovat hänelle kaikissa suhteissa\nsuureksi hyödyksi. Vaan missä oppii hän luistelemaan, pallia lyömään,\nmäkeä laskemaan, noihin kaikkiin, jotka ovat hänelle niin tarpeesen? Ei\nkoulussa suinkaan, ei isältään, jolla ei ole aikaa eikä halua hänelle\nsopivain kumppaleiden hakemiseen noihin harjoituksiin. No, siis hankkii\nhän kumppaleita itse, ja todellakaan ei saata häntä siitä soimia, ettei\naina satu parhaita.\n\n\"Poikanen on saanut kelkan ja hankkinut tuohon hupiin itselleen\nkumppaleita ja nyt lasketaan alas ahkeraan mitä jyrkimmistä törmistä.\nVaan eräänä päivänä pieni kelkkanen sattuu pukkaamaan jonkun totisen\nkansalaisen kumoon, ja tuo totinen kansalainen saa polveensa myöskin\ntotisen mustelman. Mikä siitä on seuraus? Ei lähetetä poikia toiseen\ntörmään, jossa halun mukaan, ketään vahingoittamatta, saavat laskea,\nvaan asetetaan kielto mäenlaskua vastaan koko kaupungissa, ja sen\nkautta saa tuo huvitus vielä viehätyksen kielletyn ilon nauttimisesta.\n\n\"Niin tahtoo poikanen luistella; sitä hän ei saa, sillä se voisi olla\nvaarallinen hupi, ja se kyllä on tosi; mutta miksei pyydetä\npäälleluetettavaa miestä menemään jäälle poikasten myötä katsomaan\netteivät lähde vaarallisille paikoille? Nykyään perustetut n.s.\nluisteluradat ovat kyllä parannuksena tässä, mutta lukuisat tapaturmat\nosoittavat ettei poikasilla ole tarpeellista peräänkatsontaa.\n\n\"Suuresti erehdytään, jos luullaan tarpeelliseksi nuorten huvitushalua\nhillitä. Jos sen sijaan koeteltaisiin valvoa ja johtaa sitä huimuutta\njoka huvituksia etsii, hurjiakin huvituksia, koetettaisiin terveyttä\nedistäviä keinoja hankkia heille niin se olisi koko yhteiskunnan\nhyväksi. Jos yleisiä huoneuksia tuommoisiin huvituksiin\nkustannettaisiin, jos laitettaisiin lastentarhoja, kiikuilla,\npallinheitolla, mäenlaskulla ja muulla semmoisella, niin saataisiin\nkorolla rahat kohta takaisin. Jos kouluissa, samoten kuin niihin\nvoimistelunopettaja hankitaan, olisi asetettu myöskin leikkien\nopettaja, joka opettaisi poikasille terveelliset, hupaiset leikit\nnoiden niskoja taittelevain, usein raakuuksiin ja tappeluihin\nmuuttuvain sijaan, joihin nuoruuden veri kuohuilee, niin semmoiselle\nopettajalle hyvin kannattaisi maksaa hänen palkkansa.\n\n\"Nyt saarnataan ja soditaan noita telmääviä leikkimisiä vastaan, tuota\nhuimuutta koetaan tukehduttaa, joka on sanomattoman väsyttävä, mutta\npoikasille aivan välttämätön. Lasta voipi niin ankarasti kasvattaa,\nettä siitä tulee vasten sen luontoakin hiljainen ja pelkäävä, mutta\nvarmaan voi otaksua että luontonsa purkaa kahleensa toisaalle.\nTupakoida, juoda ja huonoa romania lukea, on paljo pahempaa, kuin\njuosta ympäri soita ja maita, eli lyödä painia, eli tapella. Mutta\nnuorukainen, jota huvituksista on estetty ja kahlehdittu, pääsee kerran\njutkosta vapaaksi, ja silloin hän ahnailee huvituksia, lienevät mitä\nlaatua tahansa. Usein nähdään poikasten, jotka kotona näyttävät\nsiivoilta ja hiljaisilta, kun omin käsin pääsevät ulos, menettelevät\nmuita hurjemmin. Kotona eivät tohdi tuolia liikuttaa eikä lastuakaan\nvuolla; pääsevät sitte kerran ankaruuden alta uskaltavat he kaikkeen\nryhtyä, eikä löytyne pojankuria, niin ilkeää, johon hän ei ehdi\".\n\n\"Tuo kaikki voi olla totta\", sanoi vaimoni, \"mutta millä sitte nuorta\nväkeä kotona huvitettaisiin?\"\n\n\"Sitä meidän juuri tulee oppia. Vanhempain tulee aikansa, mukavuutensa,\nniin rahansakin alttiiksi antaa tähän tarkoitukseen. Heidän tulee\njoutaa valvomaan lasten leikittelemisiä, heidän tulee oppia kärsimään\nlasten pienten jalkain kopinaa ja telmäämistä aamusta iltaan saakka,\nheidän tulee hankkia heille kelkkoja, keinuhevosia, luistimia ja muuta\nsemmoista. Kun lapset kasvavat, nuo uhraukset myöskin kasvavat, mutta\nne tulevatkin palkituiksi. Äiti, joka kutsuu nuorta väkeä luokseen\nlastensa huviksi, antaa heidän kaikessa yksinkertaisuudessa iltahetken\ntanssia, vanteita heitellä, leskistä juosta, croquetilla olla, eli\nsoudella järvellä y.m., ei ole vaivojaan katuva. Isä, joka poikansa\nuimaan opettaa; sekä soutamaan, luistelemaan j.n.e., isä, joka kulkee\npoikansa kanssa kävelemässä ja antaa hänen keiloja heitellä tuttavien\nkanssa (ilman punssin juomista) on kauan oleva poikansa rakkain\nkumppali, ja semmoisilla vanhemmilla ei satu usein että heidän poikansa\neivät kotosalla olostu, eli huonoissa huvituksissa hakevat\najanviettonsa. -- Vaan kun vanhemmat itse eivät kotona olostu, kun isä\nei ainoatakaan iltaa saa kuluneeksi pelittä ja äiti on teaterissa eli\nillallisilla, miten lapset sitten olostuisivat kotona?\"\n\n\"Mutta vanhempia löytyy, joitten täytyy elatuksekseen niin ahkeroida,\netteivät jouda lapsiaan johdattamaan\", väitti Bob, \"ja lapset tulevat\nniin aikaisin oman onnensa nojaan jätetyiksi, ettei heidän\nvaurastumista voi valvoa\".\n\n\"Ja siinä juuri, minun ajatukseni mukaan, valtio olisi toimeen astuva\",\nsanoin minä, \"asettamalla kouluihin leikit oppiaineeksi, niin voin\nsanoa, ja kustantamalla kasvavalle, työtätekevälle nuorisolle\nhuoneuksia, joissa tuo nuoriso voisi säädyllisesti ja vahingotta ja\nmaksotta -- huvitelellaita\".\n\n\"Vaan me naiset\", sanoi Jenny, \"emme ainakaan ole niin huvituksien\ntarpeessa. Työ itsessään on hupi meille\".\n\n\"Niin, se on kyllä helppo niitten sanoa, joilla on hyvä koti, ja joille\ntyö ei pakosta tule rasittavaksi. Mutta aatteles nuoren iloisen tytön\nkoko päivän istuvan tukalassa, tahkea-ilmaisessa huoneessa määrä\ntuntiin saakka ommellen. Ilta tulee, ja hänellä on kolmekertaisesti\nniin suuri halu huvitusta, ja kolmekertaisesti niin suuri tarve\nhuvitusta kuin onnellisempi osaisilla sisarillaan. Mihin hän siis\nmenee? Teateriin ehkä, nuoren miehen seuraamana, yhtä ajattelemattoman\nkuin hän itse on, ja vähemmin siveellisen; ja sieltä juomien myymälään\njuomaan lasillisen viiniä, ja sitten yhden vielä, kunnes hän\nhuumautuneena ja ajattelematta mitä hän tekee -- menee, mihin? Turmiota\nkohti\".\n\n\"Huh! Se oli julmaa!\" lausui Jenny, \"Täytyy tunnustaani että todellakin\nolen ansioksi itselleni lukenut sen, että niin vähän pyrin huvituksiin,\nolostun kotona niin hyvin ja teen niin halusta työtä. Todellakin olen\npitänyt itseni moitteettomana nuorena neitosena, mutta sen johdosta\nmitä isä nyt on lausunut, huomaan selvään että kaikki tulee siitä kun\nkodissani olen niin onnellinen\".\n\n\"Aivan niin, lapseni; se joka on onnellinen ei tarvitse huvituksia.\nLapsi joka kodissaan on onnellinen, ei hae hupia ulkoa. Vaan koska nyt\npoikasen onnenkäsitykseen kuuluu melske ja telmääminen, niin on tärkeää\nettä hän sitä saakin. Mutta nyt on tulennos takassa hiilostunut ja nyt\nlausumme toisillemme hyvää yötä\".\n\n\n\n\nVI.\n\nSe on muodinmukaista.\n\n\nKirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä\nkuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista\nlinnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain\nJennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä\nsilmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka\npilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien\nvesilintujen alta.\n\nNuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen\nkatsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti\npuhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni\nkohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa\n-- heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte -- viehättävät\nminua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet\ntenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä\nhuomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat\nkietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.\n\nJennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä -- hyvissä\nymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia -- he eivät ole\npakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on\nkehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella\nkasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin\nkaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja\nihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet\nparhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat\ntähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet -- niin että se,\njoka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta\npuheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella\nvilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin...\n\nNiin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään\njuttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista\nja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä\nkoulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille\npaljoa rakkaampi ja likeisempi -- johon naisten huomio ikuisesti on\nkiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen\nsikunapuunlehtiseen pukuun.\n\nMinun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat\nminua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny\ntyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli\nmonenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi\nklassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta\ntaiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan\nettä jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen\nkatsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka\nruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä\nja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.\n\nMutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat\nnäyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan\npystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta\njos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: \"Se on muotikasta! Kaikki\npitävät niin hiuksensa, isä\".\n\nMinä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen\ntapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt\nusein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota\ntuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman\nminkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin\nminulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan\ntilaisuuteen ilta-päivällä.\n\nVaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny\nhoukuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta\nseuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen\nsuuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän\nsukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi\nitseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön,\nosaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki\nnuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen\nnousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet\nsisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan.\nSitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti\nhiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama\ntaiteilia oli ne kaikki \"laittanut\".\n\nMinä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla\nkohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin\ntuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta\nnyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan,\njoka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja\nkokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi\nerittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan\nitsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja\neriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu\nsinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni\nolevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän\nkanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten\nihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja\nnuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria\npyhäkouluissa y.m. -- jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen\nsuloisiksi ja järkeviksi.\n\nEn tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken\nyli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat\nhullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun\nvaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia --\nhe sanovat että se on \"kauheaa\" vaan he lausuvat sen hiljaisittain\nhoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on\noikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.\n\nHuvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta,\nja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka\nhöyheniä hatussaan itsekukin kantoi.\n\n\"Minä tunnustan\", sanoi pieni Kolibri, \"että olen ompeluksesta ihan\nväsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa\ntehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen\".\n\n\"Niin, eikö se ole kauheaa!\" lausui Fasanilintu; \"Aatteles vaan mun\nuutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on\nse ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä\nvanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven\najalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista\".\n\n\"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin\", sanoi Kolibri, \"niin\nettä lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy\".\n\n\"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta\", kuhersi Kyyhky. \"En\nehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en\nmuuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin\nlähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin\nvoisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen\nhomma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen\nja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä\nseurata -- se on todellakin mahdotonta sietää!\"\n\n\"Minä\", sanoi Jenny, \"en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en\nmyöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas\nkuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja\nomatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin\npaljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein\nkalvaavan tuskan-aineisen\".\n\n\"Tiedättekös, tytöt\", sanoi Kolibri, \"minä aattelen monta kertaa että\nolisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä\nhuolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää\nettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen\nvyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa -- jos emme olisi\nprotestanttilaista uskoa tietysti\".\n\nKun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä\nselitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän\njatkoi:\n\n\"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän\nkunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja\njos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua\nsäästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja\nkääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan\nei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin\nehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn\nvelvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen -- niin minä tein\nvakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin\nkurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie\nsinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?\"\n\n\"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee\", sanoi Fasani.\n\n\"Täti Beby Titcomb!\" kertoi Kolibri, \"niin hän on oikea pyhimys. Hän\nkaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja\nsairaita tervehtimässä -- mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun\najattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin\nuskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista\npukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?\"\n\n\"Ei\", lausui Jenny, \"tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi\nniin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri\nsillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin\nuskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi\nhän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät\nauttamaan monen hyväntyön edistämiseen.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi\", sanoi Fasani, \"olen jossai lukenut, että yksi\nihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on,\nluulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni\nsillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu;\nminusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi -- kaikki taiteellisuus\nluonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina\nilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille\nerityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.\n\n\"Vaan, rakkahin\", lausui Jenny, \"siihen vaadittaisiin kokonainen\nomaisuus\".\n\n\"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä\nkäytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin\ntäydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä\nsaisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen\naina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä,\ntäältä, miten vaan helpommin voisin saada -- ja nythän on kaikki niin\nkallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään\nmuuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi,\nsen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä\".\n\n\"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?\"\nsanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki\nkyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet\npelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?\"\n\n\"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki\nnuppineulat joutuvat\", lausui Fasani. \"Ajatelkaa vaan niitä tuhansia,\nmiljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan\nniistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain\nlöytyvän nuppineula-kaivoksen.\n\n\"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin\", lausui Jenny.\n\n\"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä\", huusin minä\nkirjoituspöytäni vierestä\".\n\n\"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!\" oli\nensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet\nalkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.\n\n\"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield\", sanoi Kolibri ja lehahti\nkirjoituspöytäni nurkalle.\n\n\"Että kuunnella meidän puhettamme!\" sanoi Fasani.\n\n\"Oikein vakoomassa seisoa!\" lausui Kyyhky.\n\n\"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne\", sanoi Kolibri, \"ja\nnäettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata\nkaikkiin kysymyksiimme.\"\n\n\"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen\npuheliaisuus ulottuu\", sanoin minä.\n\n\"Hyvä\", Kolibri puhui, \"sanokaa nyt meille kaikki -- mistä kaikki\ntulee, mistä muodit tulevat?\"\n\n\"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan\nhallitsevan mailman.\"\n\n\"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?\" sanoi Fasani. \"Kuka siellä määrää\nmuodit?\"\n\n\"Se ei ole helppo päättää\", vastasin minä. \"Yhteen aikaan puhuttiin\nettä ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla\ntotuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään\nmaanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa\nvaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne\nsäätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi\nmuodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten\nmukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta,\nlienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua\nettä muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on\nsangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen\ntulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin'\nkuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: _se on\nmuotikasta_. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit\nneitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan\nvanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan\nkerran asianlaidan tyystisti tutkisivat\".\n\n\"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield\", lausui Kyyhky, \"ja\nkoska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa\nteidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein\nkohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme\npaapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan\nole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja\ntyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä _on_ muotikasta, ja mikä _ei_\nole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä\nviimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on\nhänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin\nja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa\nlasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää\näitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää\näidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme\nhiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on\nunhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä\".\n\n\"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos\nhenkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä\ntekemään pukemistavalle?\" kysyi Fasani.\n\n\"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä\", vastasin minä. \"Kveckarit ovat\nsitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin\nseassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun\nyhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan\nkun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat\nheihin vaikuttamassa -- voimme vaan asettaa eteemme muutamia\nvarmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen\nniitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään\".\n\n\"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri\nkysymys?\"\n\n\"Joo\", sanoin minä, \"katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset\nsiinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että\nrakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan\nväärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?\n\n\"Tietysti\", kuului joka taholta.\n\n\"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa,\nhehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä\nviattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli\niltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan\nkivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja\nmitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee.\nTunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin\neräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin\nmielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja\njärjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja\npuvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein\nsen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa,\nkun ei huoli olla puettuna kuin he\".\n\n\"Te olette todellakin jalomielinen\", lausui Kolibri, \"kun suotte meille\nnoin suurta myöntymistä\".\n\n\"Odottakaat\", sanoin minä, \"nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo\nrakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus\nlöydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin\nkun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka\nuhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen,\njopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen\nalainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken\naikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla\nja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen\nylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan\nhalvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.\n\n\"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte\nliiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin:\nJos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne -- jos enemmän\nsurette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette\nvihan antaneet valloittaa itsenne -- jos läninki, joka ei ole oikein\nsoma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden\nlaiminlyöminen -- jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne\noikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista\nhuhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta -- jos vähemmin\nsurette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa\ntaivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista\nensimäisiin illallispitoihin -- silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne\nliiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa\nvaatia _kaikkea_ kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei\n\n    _Kaikkea_ hänen aikaansa,\n    _Kaikki_ hänen voimansa,\n    _Kaikki_ hänen rahansa.\n\n\"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää,\n-- hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla\".\n\n\"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut\", huudahti Kolibri. \"Minä\npelkään että juuri teen kaiken tuon\"\n\n\"Ja minä myös\", sanoi Fasani, \"ja se kuitenkaan ei ole niin, miten\nhaluaisin ja tahtoisin tehdä\".\n\n\"Mutta miten voimme sitä muuttaa?\" lausui Kyyhky.\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoin minä, \"mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se\npäätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen\nteette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän.\nTehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei\nkaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja\njo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä,\ntuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten\ntanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. _En avant!_\ntyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nMilloin joku on hyvin puettu.\n\n\nKeskustelu, jota olin Jennyn ja hänen paratiisi-lintustensa kanssa\npitänyt, näkyi pystyneen heille mieleen, sillä ei kulunut pitkä aika\nennenkun taasen olivat kirjoitushuoneeseni saapuneet. He olivat\nisoihin pitoihin menossa ja tulivat nyt Jennyä noutamaan sekä minulle\nja vaimolleni itseään näyttämään, niinkuin nyt olivat rynnäkköihin\nvalmiina.\n\nJenny toi huoneeseni kolme ystävätärtään, ja pieni huone ikäänkuin\nmuuttui loistavista olennoista. Lempeät, kodikkaat tyttöseni olivat\nsaaneet ylleen pukuja, jotka tosiaankin olisivat olleet omiaan madame\nPompadourille, eli jollekin toiselle epäarvoiselle naiselle Lutviikki\nXIV eli XV aikakautena. He olivat käherretyt ja puuteroitukin luulen,\nja hiuksissaan kantoivat kukkia, hohtokiviä, liehuvia nauhoja,\nperhosia, kuoriaiseläviä, helmiä ja en tiedä mitä kaikkea, joka\nkimalteli ja välkkyi jokaisesta liikunnosta; mutta siitä huolimatta\nolivat he kauniita, raittiita ja kirkassilmäisiä, ja ei voinut kukaan\nsitä tosiasiaa kieltää, että he olivat ihastuttavia; ja kun ympärilläni\nlehahtelivat ja katsoivat alas minuun sulouksiensa tenhovoimasta\ntietävinä -- oli Jennyn kysymyksessä vähän uhkaa:\n\n\"No, mitä isä nyt meistä pitää?\"\n\n\"Minä olen ihastuksissa\", vastasin minä, heti antautuen.\n\n\"Senhän minä sanoin, tytöt, että kunhan isä vaan kerran näkee teidät\ntanssipuvussa, niin kyllä hänen mielipiteensä muodeista kääntäisimme.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, sydänkäpyni; minä olen teihin ihastunut, enkä\nmuoteihin, siinä on juuri eroitus; mutta kaikessa nöyryydessä tunnustan\nettä vaikka nykyistä muotia niin hyvästi edustetaan kuin nyt, en\nkuitenkaan ole siihen tyytyväinen.\"\n\n\"Oh, mr Crowfield!\"\n\n\"Niin, en voi sitä auttaa että niin on. Mutta minä väitän ettei tässä\nole minua rehellisesti pidetty. Muutamat suloiset tyttöset,\ntuttavistani viehättävimmät, tulevat säihkyvine silmineen ja sievine\nolentoineen tänne vanhan, hyvänluontoisen kirjailian luoksi, ja\nvaativat häntä pitämään muotia kauniina, vaan silti että he itse siinä\novat kauniita -- eikö tuo ole rynnäkön tapaista? Rakkaat tytöt, jos\nteillä olisi sieramissanne siipipari riippumassa ja piikkiäisketaleita\naina kyynäspäihin asti, ja jos hiuksenne 'sotanutturaan' solmeisitte\npäälaelle, kuin Siouxintiaaneilla on, olisitte sittenkin kauniit\nkatsella. Ei ole kysymyskään siitä jos tuossa puvussa olette\nhyvännäköiset -- taikka ei -- sillä niin olette. Kysymys on, etteköhän\nolisi vieläkin kauniimmat puvussa, joka ei olisi niin muotikas, mutta\njossa enempi kauneuden-aistia noudatettaisiin. Kyllä sen minä ainakin\nluulen\".\n\n\"Kuinka olette häijy!\" lausui Kolibri, jonka pientä päätä jonkulainen\npilvi kiharoita, kultakappaleita, solkia ja tähtiä ympäröitsi, ja\njoiden joukossa eräs korea, sininen perhonen oli istutettu juuri hänen\notsansa yli, ja jonka päälaelta kiharoita ja yllämainituita koristeita\nkuin vesiputouksena valui hänen kauniin niskansa yli. \"Ja me teitä niin\nsuuressa arvossa pidämme! me olemme suuresti pahoillamme ettette\nvaateparrestamme pidä!\"\n\n\"No, herttainen prinsessa, kun teistä pidän enempi kuin muodeistanne,\nja en pidä niitä kovin kelvollisina teille -- mikä paha se on?\"\n\n\"Tietysti -- karvaat pillerit kätkette makeisiin. Mutta miksi -- totta\npuhuen --- miksi ette pidä muodista?\"\n\n\"Siksi että se usein ei pysy kauneuden-aistin rajojen sisällä ja että\nse usein rumentaa naisia\", sanoin minä. \"Tuo koreuksien kuormittain\nkantaminen ei sovi hyville, kainoille tyttösille -- se tekee heidät\nnaisten näköisiksi, joita toivon etteivät koskaan tule turhamaisuudessa\nja mailmallisuudessa jäljettelemään -- mutta tässä nyt seisotte\nhoukutellen minua saarnan pitämiseen, joka sitte vain suututtaa teitä.\nEi, menkää nyt, lapset! Varmaankin olette niin soreita, kuin kukaan\nolla voi tuommoisella pään-laitoksella; menkää siis tansseihinne, ja\nhuomenna, jos haluatte, kun olette uteliaita ja väsyneitä, tulkaa\nluokseni virkkauksienne kanssa, niin luen teille ääneen Kristofer\nCrowfieldin ajatukset siitä, kuinka ollaan hyvin puettuina\".\n\n\"Se on kovasti hauska, vähintäänkin voi sen sanoa\", vastasi Kolibri.\n\"Muistakaa vaan esiintuoda tukevat perusteet nykyajan muoteja\nvastaan-vihoittelemiseenne\".\n\nSeuraavana iltana kirjoitushuoneessani oli enemmän sefiirilankoja ja\nsilkkiä kuin paperia, jota siellä ei vähän olekaan, ja kaiken tuon ja\nnuorten ystäväini piirittämänä, minä luin ääneen seuraavaa:\n\n\"_Milloin ollaan hyvin puettuina_?\"\n\n\"Vastauksen ensimäinen kohta kuului näin: kun puku on _sopiva_\nhenkilölle, vuodenajalle ja tilaisuudelle. Värit ja muodot, itsessään\nsomat ja ihanat, käyvät rumiksi ja naurettaviksi, jos niitä käytetään\nsopimattomasti. Ihastuttavin hattu, jonka koskaan muotiompelia keksiä\nvoi, herättää vaan naurua jos se on huolettomasti puetun palvelustytön\npäässä, kun hän vakkanen käsivarrellaan sipsuttelee torille. Kovin\nnarrimaista olisi esimerkiksi loistavaa tanssipukua käyttää\nrautatie-matkustuksella. Ratsuhametta ei sovi salongissa käyttää, eikä\nillallispukua hevosten seljässä. Sanalla sanoen, niin on hyvin helppo\neroittaa milloin miki puku sopii käytettäväksi. Myöskin jokainen\nmyöntänee että tumma villainen puku ei sovi kuumalla kesäilmalla eikä\nvaalea, hieno vaatetus talvipäivänä. Sitten eri henkilöille sopivan\nvaateparren määrääminen on vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin\nluullaan. Mutta tässä tulee huomioon ottaa ikää, yhteiskunnallista\nasemaa ja luonnetta. Tämä on siihen syynä että eri säädyt, eri\nvirkamiehet pitävät erilaisia pukineita. Ei mielellään kukaan katsoisi\npapin koreilevan jockeyn puvussa eikä oppineen miehen metsästysklubin\nvaateparressa, eli kunnioitettavan valtiomiehen nuoren keikarin\ntavalla. Ne kukkaset ja perhoset, jotka nuoren immen iloisuudelle\nsopivat, ovat naurettavat kun ne muutetaan hänen vakaisen äidinsä\npäähän, joka niitä kantelee huolestuneella katseella, vain siksi, että\npuhelias muotienmukailia on vakuuttanut sen olevan muotikasta ja ainoaa\nlaatuaan.\n\n\"Ja tästä johdun ensimäiseen vastaväitteeseeni. Nykyiset muodit ovat\nsuurimmaksi osaksi sopimattomat meidän ilmanalalle, meidän elintavoille\nja sille hengelle, joka meillä yleisesti vallitsee. Me tarvitseisimme\npuntarimiehen, joka tarkastaisi muiden maiden muoteja ja päättäisi mikä\nniistä sopii meidän oloihin, ja mikä mielevästi ja kauniisti edustaisi\nkansallisluonnettamme, ajatustapaamme ja olosuhteitamme. Silloin voisi\nehkä nähdä naisemme kauniisti ja hyvästi puettuina. Sitä eivät nyt ole.\nNe repaleet ja karneeringit, sekä ne hullut hiustornit joita nyt\nkäytetään, vaativat varmaankin että jokaisella nuorella neitosella on\noma kamarineitsyensä, jota ei maassamme pidetä tavallisena. Se nainen,\njoka ei koskaan pane ennen keskiyötä maata, joka ei koskaan itse pue\npäälleen, joka ei koskaan silmäneulaa kädessään käytä, ei koskaan\nkirkossa käy, ei koskaan vapaasti osaa punnita velvollisuuksiaan, on,\nkun hän on pyntätty ja pöyhytelty 'à la pompadour', eli jotenkuten à\nla, kuitenkin siinä kiitettävä, että hän puvussaan osoittaa luonteensa.\nPukunsa lausuu juuri minlainen hän on -- viekas, teeskennelty ja\nluonnoton olento -- ei suunnillenkaan se, joksi hänet Luoja loi.\n\n\"Mutta kun sorea, hyvä tyttönen, jota on totutettu sielunomaisuuksiaan\nkehittämään, aistiaan jalostamaan, terveyttään hoitamaan, hyvänä\ntyttärenä ja sisarena olemaan, kun hän pukeutui tanssipukuun, josta hän\nvähintäänkin on puolialastoin, röyheltää tukkansa puolen kyynärän\nkorkeaksi torniksi, peittää niskansa valetukka-kasoilla, puuteroittaa\nhiuksiinsa kulta-puuteria, silloin on tuossa ilmautunut huono\nkauneuden-tunto sillä siinä esiytyy hänen luonteensa, eikä hänen\nkasvatuksensa, eikä hänen hyveensä, vaan vastasuunta kaikelle tälle.\nHän näyttää toisen luokan näytteliättäreltä, kun hän oikeastaan on\nkodikas, hempeä ja hyväluontoinen tyttö, jonka elämäntarkoitus on\nkerran hauskassa kodissa lämpöä ja lempeyttä levittää.\n\n\"Toinen muistutus, ei muoteja, mutta niiden kantajia kohtaan on se,\nettä tänne tuodut ranskalaiset puvut eivät käytetä miten ja missä niitä\noikeastaan on käytettäviksi aiottu. -- Epätoivon omiksi joutuisivat\nParisin ompeliattaret jos näkisivät missä puvussa naisemme kirkossa\nkäyvät. Ei myöskään Pariisissa olla niin tuhmia, että kävelylle\npukeutaan niin koreasti ja loistavasti kuin meidän naiset tekevät, ja\njosta usein muukalaiset heidän suhteen ilkeästi erehtyvät. Italiassa ja\nEspaniassa kirkkolaki vuosia sitte sääsi ja säätää vieläkin kirkkolaki\nettä yksinkertainen musta puku on aina kannettava kirkossa, ja\npitäisihän yleisesti ymmärtää että sama puku, jota teaterisalongissa\nkäytetään ei sovi kirkkopuvuksi. Jos asettuu jonkun kirkkomme ovelle ja\nkatselee niitä naisia, jotka sieltä tulvailevat ulos, ei voi olla\najattelematta että puvut, joita he pitävät, paremmin sopivat\noperahuoneessa käytettäviksi, ja lienee varmaa että niiden keksijät\neivät olisi millään muotoa tehneet niistä kirkkopukuja. Meillä puuttuu\nsiinä kohden sivistystä; ei oikein ymmärretä eroittaa missä\ntilaisuudessa mikin puku on pidettävä, vaikka tuo ei minusta toki olisi\nvaikeata. Hyvin arvoisat, ja niinkuin toivon, hyvin jumaliset naiset\ntulevat kirkkoon korkeasti ja koreasti kammatuilla päillä, joitten\nhuipuilla sitten pieni, nenäkäs hattu keinuu, höyhenillä ja\nkukkaisvihkoilla varustettu. He kyllä näyttivät hyvin somilta ja jos\naikoisivat croquetille eli kuvauksiin ottamaan osaa, niin olisi se\nsangen sievä, tuo päärakennus. Mutta kun he ovat tunnustamaan tulleet\nolevansa viheliäisiä ja vajavaisia syntisiä, ja huulillaan kantavat\nsuuriarvoisia ja juhlallisia sanoja, niin ovat heidän sanansa niin\nsuuresti heidän teoilleen vastakkaiset, että voisi sille nauraa, ellei\nse pikemmin ansaitseisi itkemistä.\n\n\"Seuraava ehto ollakseen hyvin puettu on, että puku on sopusointuisa.\n'Pieniä haltioita' nimisessä kirjassa moitin erään asunnon huonekalujen\nsijoittamista, jossa löytyi kalliita ja komeita kaluja, mutta josta\npuuttui sopusuhteellisuutta. Matto oli kaunis ja kallisarvoinen,\nseinäpaperit kauniit ja kalliit ja huonekalut samoiten, ja kuitenkin\nhuoneissa vallitsi jonkunmoinen epäjärjestys; kaikki teki mieleen\nvaikeasti levottoman vaikutuksen ja ei mikään ollut erittäin kaunista\nja miellyttävää. Kaikki tämä tuli sopusuhteellisuuden puutteessa,\nkun sitävastoin toisessa talossa, jossa huoneet olivat paljo\nyksinkertaisemmasti varustetut, vallitsi semmoinen viehättävä sopusuhde\nettä kaikki yhtämielisesti pitävät sen mukavampana kuin tuon kalliisti\nvarustetun rakennuksen. Samaten on pukineen kanssa. Sekä aineen että\nvärin suhteen tulee aina noudattaa perusmallia, jonka kanssa sitte\nvähemmät seikat sulaavat yhteen ja jokaisessa puvussa on esiytyvä\nperusmiete, joka on kokonaisuuden yhteenpanemista johtanut.\n\n\"Tätä lausuntoa voin esimerkillä vahvistaa. Yleisesti tunnustetaan että\nnaiset ovat murhepuvuissa kauniimmat kuin muissa, ja se, joka muutoin\non melkein rumannäköinen on mustissa vaatteissa kaunis. Ja miksi? Vain\nsiksi että murhepuku vaatii värissä ja laittamistavassa suurempaa\nyksinkertaisuutta ja välttää noita koristuksia ja värin moninaisuuksia\njoita niin harvat naiset osaavat kauniisti kokoon järjestää, että ne\ntodella näkyvät silmiin somalta kokonaisuudessa.\n\n\"Semmoiseen loppupäätökseen on kveckaripukukin saattanut. Jos käy\nkveckarinaisten kokouksissa, huomaa jälestäpäin mieleen muistuvan monta\nkaunista kuvaa _kasvoista_, monta miellyttävää _naista_, eikä noita\nkasottain käytettyjä monivärisiä vaatteita, tekokukkia ja muita\nkiiltokaluja, jotka tekevät naisista kirjavan kokoelman ja vetävät\nhuomiomme pois kasvoista, joita ne ovat kaunistamassa. Filadelfian\nnaisia on aina pidetty omistavan parhaan kauneudenaistin värien\nvallitsemisessa, ja tämä tulee luultavasti heidän esivanhempain\nkveckareiden käyttämästä vaateparresta, joka vaimoille antoi tavaksi\nvärien ja mallien yksinkertaisesti ja sopusuhtaisesti käyttämisen.\n\n\"Vakainen mies, joka kirkossa eli mualla, jossa naisia on koossa, istuu\nkatsellen niitä hattuja, jotka häntä ympäröivät, ja suokaa hänelle\nanteeksi jos hän sydämessään naurahtelee, kysellen josko nuo pienet\nkapineet ovat aiotut päätä peittämään, varjelemaan eli koristamaan? Ja\njos ne ovat jompaan kumpaan tarkoitukseen aiotut -- miten sitä voisivat\ntäyttää?\n\n\"Minä puolestani, tunnustan ettei mikään minua enemmän kummastuta, kuin\nnuo eriskummaiset kyhäykset, joita naiset pään päällä kantavat siinä\nluulossa, että ne ovat kauniita. Eräänä päivänä istui oikealla\npuolellani sangen kaunis tyttö, jolla oli päässään jotain, joka näytti\nruoho- ja olkitukolle, sekä sotkuiselle pitsikäärylle, jossa istui\nlintu, jonka olisi luullut olleen kissan kynsissä ennenkuin nykyinen\nomistajatar sai sen. Hänen vieressään istui toinen, jonka korkeasti\nkohoavalta päälaenlaitokselta, punasesta ja mustasta sametista tehdystä\nkapineesta helmiä ja hetaleita riippui alas. Eukko, jonka otsa oli jo\nmurheiden piirtämiä täynnä, istui tuossa hatulla, joka oli kypärin\nkaltainen, suuri tummanpunainen ruusukukka kärvettyneesen,\nkampaamattomaan tukkaan pistettynä. Jos hän tahtoi korealta näyttää,\noli hän tarkoituksen voittanut.\n\n\"Ne muodit, jotka sallivat käyttää kaikkea, mitä taivasalla ja maan\npäällä löytyy, vaativat enemmän kauneuden-aistia ja taitavuutta\njärjestämisessä kuin mitä tavallinen vaimonpuoli on saanut osakseen.\nJohdonmukaisesti ne moniväriset kukat, hedelmät, ruohot ja heinät,\ntähkät, perhoset, linnut ja kuoriaiseläimet, liehuvat nauhat, pitsit ja\nharsot, joita nyt käytetään ihmeellisimmissä yhdistyksissä ovat yhtä\nmonta sadinta kehkeymättömälle kauneudentunnolle. Seurauksena tästä\nonkin että harjoitettu silmä huomaa ainoastaan kasottain\njärjestämättömiä ja epäsuhteellisia värienyhdistelyksiä, ja hän, jota\nnuo kaikki ovat aiotut kaunistamaan, joutuu ihan epähuomion alaiseksi.\n\n\"Hyvän pukemistavan välttämätön ehto on myöskin se, että siinä on\ntotuutta ja todellisuutta. Ihannetaiteiden piirissä on yleiseen\ntunnustettu perusmiete, että kaiken tulee näyttäytyä siltä kuin se\ntodella on. Niinkuin marmori-teko marmorin sijasta, eli maali joka\npuun suonittaa muka, on rakennustaiteessa hyljätty viekkaus, niin\nvalhe-kalleukset ja koristeet osoittavat huonoa aistia; sama on\npuuteroittamisen, maalaamisen ja kaikenlaisen valhetukan kanssa. Niin\nuskallan sekä ajatella että ajatukseni lausua, sukupolven kuullen,\njosta ei yksi kahdestakymmenestä omaa tukkaansa kanna, että Rosa\nBonheurin lyhyeksi leikatut suortuvat ovat kauniimmat ja mieluisemmat\nnähdä, kuin nuo taideteokset, joita valmistellaan kiehkuroista,\nvalleista oravanhännistä ja karviais-pensaita eli mitä kaikkea ne\nlaitokset muodoltaan lienevät, jotka meidän päivinä, peruukkimestarin\ntaideahjosta esiintuodaan\".\n\n\"Oi, mr Crowfield! nyt yhdellä iskulla tapaisitte meihin jokaiseen\",\nhuusivat useat äänet.\n\n\"Sen tiedän, tytöt, sen tiedän. Ja samalla väitän ettette ole itseänne\nkohtaan rehellisiä. Lyhyet, omat suortuvanne, joita kymmenessä\nminuutissa selvittäisi ja silittäisi, kaunistaisi teitä paljo enemmän\nkuin nuo korkeat pyramiidit, joita tuntikaudet saa asettaa, jos mieli\nsaada ne pysymään niin etteivät 'paikkailemiset' näy, ja joita\npäälliseksi saatte päänkivistystä kärsiä. Minä sanoin lyhyet\nsuortuvanne -- katsoakseni asiaa huonoimmalta kannalta -- mutta teillä\non usealla pitkät ja kauniit hiukset, joita voisi laittaa monella\nsomalla tavalla, jos ette luulisi itseänne velvoitetuiksi noudattamaan\nmuukalaista mallia\".\n\n\"Ja onko se sitten niin pakollista että jokaisen tulee olla kuin marjat\ntoistensa kaltaiset? Luonnosta on monta aaltoilevaa eli kähertyvää\ntukkaa. Ne noudattakoot siinä luonnon taivutusta. Mutta toisille luonto\non lahjoittanut sileät ja pehmoiset suortuvat ja heillä on kähertäminen\nja kiertäminen vain petosta. Voi olla että se heitä kaunistaa; mutta\neikö löydy kuin yhdenlaatuista kauneutta? Ja eiköhän ihanuutensa\nherättäisi suurempaa mielihyvää kun käyttäisivät tapaa ja muotoa, jonka\nluonto heille alkujaan aikoi?\n\n\"Ehkä voi näyttää siltä, että tässä kovin kauan olen viipynyt hattujen\nja päälaitoksien moittimisessa, mutta, kumma kyllä, muoti raivoaa enin\nitse järjen pesäpaikan, pään kanssa, ja sitäpaitsi on se osa puvusta,\njoka kasvoja, joista sielun mielenilmaukset ilmitulevat, ympäröitsee,\nensimäinen ja tärkein.\n\n\"Mutta ylimalkain koko puvun pitää totuutta ja todellisuutta edustaa.\nVillainen kangas pelunoista ja tummanväristä vaatelajia on siis parempi\nkuin semmoinen, joka silkiltä näyttää, ja jolla siis ei ole todellinen\narvo, ainoastaan kiilloitus. Halpanen valkea läninki hienosta\npatisti-kankaasta tehty, jota saattaa pestä ja joka pesun jälkeen taas\non kuin uusi, on etuisampi ja miellyttävämpi kuin harso- ja\ngazivaatteet, niin kutsutulla kulta- ja hopealankakudoksilla, joka\nkerta päällä pidettyä on nuutuneen näköinen. Koristelematon olkihattu,\nkirkasvärisellä nauhalla soristettu on paljo parempi vaalistuneiden\nhöyhenien ja kukkien peittämää.\n\n\"Viimeksi, hyväseni, että saa pukea itsenne miten sattuu, sillä puku ei\nole vähästä arvosta, se on todella ihannetaide, jota tarkkaan täytyy\ntutkistella. Jokaisella maalla pitää olla omat pukemistapansa, ja\njokaisen naisen tulee ymmärtää sovittaa se ikänsä, yhteisasemansa,\nsäädynsä ja luonteensa mukaan.\n\n\"Niin kosolta näkee inhoon alaisia pukuja, ja ainoa niiden puolustus on\nepämääräisessä halussa tyttösillä, elää muodin mukaan. Jos vaan\nheittäsivät sen syrjäseikaksi ja pyrkisivät puvussaan ylevää ja\npuhdasta aistillisuutta, totuutta ja suoruutta, järjestystä ja\nhienoutta käsittämään, niin jokainen keksisi tavan ja muodon itselleen,\njoka ylentäisi hänen yksityistä ja personallista ihanuuttaan, eikä\nkoskaan katoaisi irstaisuuden ja tavallisuuden pimentolaan.\n\n\"Kehittynyt aisti ja tottunut silmä auttasivat naisen aina päättämään\nmitkä muodit sopivat hänelle, mitkä ei, ja opettaisivat hänen niissä\nkarttamaan kaikkea loukkaavaa ja luonnotonta, ja tulisi hänen muistaa\nettä yksinkertaisuus on koristuksia parempi ja että vähittäin\nkoetteleminen ja onnistuminen on isoja, turhaan menneitä yrityksiä\netuisampi.\n\n\"Ja nyt, tytöt, lopetan sanoilla, jotka vanha Ben Johnson lausui hänen\naikakautensa nuorille neitosille, ja jotka sopivat kirjoitelmani\nloppusoinnuksi:\n\n    \"Kun pukeudut ain vaatteisin\n    Jotk' omiaan on juhlihin\n    Ja hiuksesi käherrät, --\n    Minussa pelvon herätät\n    Ett' sielus syömmes kainoutta\n    Saa kaivata kuin kaonnutta.\n\n    Vaan immen otsaa kirkasta\n    Ja silmää, luontoo vilkasta\n    Ja suortuvain sa liehuntaa\n    Kai sitä voin ma rakastaa --\n    Kun syömest lähtee ihanuus\n    Sill' ompi täysi valtavuus.\"\n\n\n\n"]