Romaani kertoo Janne-nimisestä miehestä, joka hylkää epäonnistuneen avioliittonsa ja palaa kotitaloonsa talvisen myrskyn keskellä. Teos seuraa miehen elämää ja pyrkimyksiä korven raivaajana maaseudun karuissa olosuhteissa. Kerronta tavoittaa hämäläisen mielenmaiseman ja luonnonläheisen elämäntavan haasteet.
Urho Karhumäen 'Korpiherra' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1690. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
KORPIHERRA
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
I.
Honkapuinen pystyvalkea räiskähteli iloisesti avaraperäisessä ja hyvävetoisessa takassa. Ulkona vallitsi pimeys ja täysi koiranilma, pyrytti ja satoi.
Ihmiset olivat asettuneet mukavan kotoisesti iltaa viettämään, mikä minnekin. Muori silmäili messinkisankaiset lasit nenällään suurta virsikirjaansa ja tapaili suu mutruillen puoliääneen tutun virren sanoja. Emäntä katsasteli viikkolehteä toisessa takan pielessä. Tytöillä oli pöydän latvalla tikkupeli käynnissä, mutta pojat heittivät lattialla kurikkakeilaa äänekkäästi uhoillen. Verevä isäntämies makasi selällään alasängyssä silmät rakosillaan. Kissa kehräsi ja nosteli tassujaan hänen liivinsä rintapielillä silmät aivan umpiviivoina. Koira makasi jalkapuolessa makkarakiemurana, väräytti korviaan, milloin poikain keilanuija kolahti seinähirteen.
Kukaan ei osannut tällaisena talvi-iltana vierasta odotella. Hän kaivautui yllättäen pyryttävästä pimeydestä kuin mylläri tai joulutonttu. Koira hypähti haukkuen permannolle, keilamiesten koliseva peli keskeytyi, muorikin heitti välinpitämättömän silmäyksen messinkisankojensa ylitse.
Tulija mainitsi hyvän illan, roiskasi lumen lakistaan ja hartioistaan, mutta ei ryhtynyt kädestä ottaen tervehtimään, niinkuin tapa olisi vaatinut, vaan alkoi marssia lyhyin jässähtelevin askelin ovensuusta peränurkkaan ja päinvastoin. Katselijasta tuntui kuin miehen taival pöppyräisellä talvitiellä olisi jäänyt kesken, jonka vuoksi loppupää täytyi keriä vyyhdelle.
Jotakin tavatonta on Jannelle tapahtunut, arveli isäntä vyyhteemistä koiransilmällä seuraillessaan. Hän ei kiirehtinyt hätyyttelemään, enempää kuin emäntä tai muorikaan. Eipä hänestä hätyyttämällä olisi mitään irti lähtenyt, muistettiin se entisiltä ajoilta.
Mies sai vyyhtensä valmiiksi, oikaisi pystyvalkean luo ja löi märät rukkaset takkakiveen, että poro ja läheisimmät hiilet tuiskahtivat.
– Tässä minä nyt olen, enkä Oksalaan enää mene!
Muori aikoi sanoa vastalauseen, mutta katsoi kai asian joutavaksi, hymähti kerran ja alkoi mutruilla kirjansa puolituttuja sanoja, jotka saattoivat sopia hyvinkin osaavasti tähän tapaukseen.
Janne korjasi rukkasensa takkakiveltä, ripusti märän takkinsa orrenpäähän ja alkoi uudelleen poikamiesaikaisen marssinsa nurkasta nurkkaan. Velimies ei malttanut enää sängyssä lojua, hänkin nousi marssimaan. Poikain keilailu keskeytyi, mutta veljesten juttu alkoi luistaa.
Kukaan ei enää ollut muistavinaan Jannen onnistumatonta naimiskauppaa. Hän oli paennut akkansa luota; mitäpä siihen enempää selittelyä tarvittiin.
Janne jäi kotitaloonsa töihin. Sattuikin mitä sopivin työmaa. Talossa oli edellisenä kesänä raivattu laajahko uudispelto, jonka karun ruskomullan parantamiseksi ajeltiin parhaillaan niittynotkosta muhevaa suomultaa. Juurikka-Nehe, joka suoritti taloon kahden viikon talvitaksvärkkiään, oli tosin jo ehtinyt kaivamistyön aloittaa, mutta hän oli yleensä sekä periaatteessa että käytännössä sitä mieltä, ettei työ ollut herkkua. Jos se herkkua olisi ollut, niin herrat sen olisivat aikapäiviä korjanneet. Hän nousi sen vuoksi multahaudasta kuin vapautettu sielu ja vaihtoi törkeän kaivamisen varsin mielellään havunkarsintaan ja muihin puhtaampiin käpsehtimistöihin.
Janne painui tilalle halusta ja sydämen riemusta. Olosuhteiden pakosta ja erittäinkin sen naimisvöyhötyksensä takia oli hän viime vuosina joutunut kekkaloimaan liian paljon hevosmiehenä. Nyt hän pääsi mielityöhönsä.
Taavetti veli, kotitalon isäntämies, oli liikkuvampi tavoiltaan ja luonnonlaadultaan. Hän porhalsi mielellään, melkeinpä ylpeillen uusia uria ja avaamattomia teitä. Näillä poluilla hän kernaasti löi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tosin hän, asioita tarkemmin harkitsematta, usein saattoi hötäistä vikaan, ei tullut mitään, naurua vain kuului ympäriltä. Mutta Taavetti ei kuulastellut, mitä kaiku vastaili. Sopivan kärpäsparin havaittuaan hän lätkäisi uudestaan.
Mullanajo tapahtui myös kaksinaisen hyödyn merkeissä. Kaivettiin pitkänomaista kuoppaa, josta tulisi samalla kuivatusviemäri hakaniityn lävitse. Janne oli ollut usein Taavetin uudistusintoilua vastaan, mutta tämä oli hänen mielestään järkevä ajatus. Keksintöä oli vain paranneltava sikäli, että aloitettaisiin niityn puronpuoleisesta laidasta, jolloin vesi pääsisi liikehtimään luonnonlakien mukaisesti ja kokoontumaan erinäisiin paikkoihin, niinkuin jo ammoisina luomisen päivinä oli määrätty. Taavetti myönsi Jannen huomion oikeaksi. Keräiltiin työkalut Juurikka-Nehen törsälereunaisen haudan pohjalta, jossa oli seisovaa vettä jo puolisääreen, ja siirryttiin parisataa syltä alemmaksi linjaten samalla ojan suuntaa.
Janne heitti takkinsa pajupehkon latvaan, otti lumilapion ja sylkäisi kouriinsa. Veli olisi jäänyt aluksi auttamaan, mutta Janne antoi tietää, ettei se ollut tarpeellista, jos oli muita töitä. Oli Taavetilla töitä ja kärpäsiä pörisi päässä sekä kesällä että talvella. Kirkolla oli kuntakokous ja naapuripitäjän kirkolla tiekokous ja sen takaa kangasteli ja survoi jo kaupan ja liikenteen siipimuurahaisia.
Janne huomasi olevansa yksin ja sylkäisi uudelleen kouriinsa.
Lunta oli sinä talvena tavallista runsaammin, mutta se oli keveätä tavaraa ja lapio oli leveä ja hyvin eteensäottava. Hän pisti ja heitti. Veri alkoi kiertää. Jo tuli esiin mättäitä, suopursun varpuja ja muuraimen varsia. Hän nykäisi vihertävän varvun suuhunsa ja pureskeli lapioidessaan. Voi ihme, miten oli keveätuntuinen olo!
Minäkö takaisin Oksalaan? Ei kysymykseenkään, eikä edes unissa mieleen! Ne langat olivat jo poikki ja liian lyhyet solmittaviksi, het'kerrassa!
Tietysti Maijastiina sieltä pian sanojaan ja määräyksiään postittelee. Tohinaa tulee ehkä paljonkin, mutta mahtuupa maailmaan ääntä. Tai ei tiedä, jos hän ottaa sen kauppurin vakinaiseksi miehekseen? Sittenpä olisi rimpsua ja hetaletta! Ei muuta kuin solmeilisi ja peilailisi satulissa päivät päästään! Entä työt! Herrasen Jussi tekisi työt! Oikein nauratti, kun ajatteli Jussia kiviä vääntämässä, riihtä puimassa, ojaa kaivamassa. Taitaisi Jussi hyvin pian koota reppunsa liepeet ja painaa oven hiljaa kiinni, kuten hän, edelläkävijä. Mistä Maijastiina sitten neljännen miehen saisi? Oli kai maailmassa vielä neljäskin tyhmä kärpänen, kun oli niin korea ja mehuisa kukka!
Mutta miksikä hän ei voinut olla ajattelematta yhtä Oksalan akkaa? Jo piti olla ihme ja kumma! Miksi ei voinut sanoa ajatuksilleen, että tuonne menette tai tuonne ette mene, niinkuin lapiolla saattoi pistää lumiviipaleen mistä ja miten tahtoi?
Joka tapauksessa hän päätti unohtaa ja jättää valtoihinsa kaikki entiset: Potifarin vaimot ja Herrasen Jussit, suokukat ja tyhmät kärpäset. Hän tahtoi olla vapaa mies, tai vaikkapa kärpänenkin, mutta vapaa kärpänen Luojan suuren ja kirkkaan taivaan alla.
Hänellä oli avattuna jo kolmen sylen mittainen ja puolentoista levyinen lumikanava. Sula puro lorahteli alapuolella, yläpuolella näkyi puoliavoin niitty lumisine tattarimäntyineen. Sivuilta ei näkynyt muuta kuin lapioitua lunta, mutta päällä kaartui kuulakka talvinen taivas hitaasti himmenevine tähtineen ja kuunpuolikkaineen.
Janne vaihtoi lapion piiluun ja alkoi lyödä kamaraa. Routaa ei ollut sanottavasti. Tavallisesti jo toisella lyönnillä hutkahteli sulaan saakka. Tuntui kuin hartioissa kiertelevä veren paine olisi pakottanut korottamaan lyönnin voimaa. Aivan oikein, läpäisi yhdellä, kun mukavan joustavasti osasi hetkauttaa.
Hän pääsi toista sivua piiluten lapioidun reunaan ja palasi takaisin toista laitaa. Sitten oli hauska viivailla kapeita sarkoja, vain vajaan kyynärän levyisiä. Sarat hän hutkautteli neliskulmaisiin ruutukappaleisiin.
Hän kahmaisi ensimmäisen turveruudun nurin ja vetäisi keuhkonsa täyteen turvepohjan väkevätuntuista hajua. Turve oli kuin kellarin luukku ja aukko höyrysi! Aivan varmaan se höyrysi! Voimaa ja lämpöä oli siellä suuressa mustassa kellarissa, jonne ei talvi eikä pakkanen päässyt!
Ruskean ruunan valkoinen läsipää keikkui jo niityllä. Luokki pylkähteli korvien takaa. Pikkuinen Musta kiipersi perässä, painui väliin niin hankeen, ettei näkynyt edes luokkia.
Janne paloitteli ja käänteli avatun pintakamaran loppuun saakka. Ensimmäiset kuormat tehtiin kokonaan turpeista. Ne heiluivat ja soutelivat kuin aallokossa. Haudasta katsoen näytti niinkuin hevoset olisivat urakalla polkeneet lumikaukalon pohjaa, varsinkin pikku Musta näytti olevan hanakkaa poikaa. Kolmansilla kuormilla reen jalakset löysivät hellumattoman pohjan. Kuormat olivat jo mustaa höyryävää suomultaa.
Työ alkoi käydä. Mustapää ja läsipää vuorottelivat, Matti ja Ville samoin. Suo oli mustaa ja suopamaista, lapiopistot heittäessä hauskasti lopsahtelivat. Muutamia vahvempia kannonjuuria täytyi hakata kirveellä, vähäisemmät läpäisi lapion kärki. Sylen syvyiseksi ja puolentoista levyiseksi Janne viemärihautansa suunnittelu Ensimmäisen päivän iltaan joutuessa oli jo kaunis alku, ja Ville kehahteli: – On se toisennäköinen kuin Juurikka-Nehen rypysija!
Mutta monta kuormaa lähtisi ja monta päivää vierähtäisi ennen kuin se rypysija tuli vastaan. Janne ei ajatellut sitä pahoitellen, vaan mielihyvällä. Kunpa lähtisi! Jospa riittäisi! Suota, työtä, hyvää keliä ja talvea!
Iltapuhteet hän astuskeli tuvan notkahtelevia permantopalkkeja, nurkasta nurkkaan, koska niin tuli pitempi taival ja reitti oli ylen tuttu. Askeleet olivat jässähtäviä ja kantaiskuisia, peukalohaarukassa pyörähteli puoliksi jyrsitty reikäleipä. Sananparret pulppuilivat vuolaina virtoina ja vertaukset kulkivat jouhevan leveinä kautta rantain kaartaen.
Eipä Janne suurin välittänyt, kuunteliko niitä joku. Hän puhui etupäässä omaksi huvikseen ja mielensä kevennykseksi. Päivän aikana patoutui paljon ja monenlaista. Hän esitelmöi maasta ja taivaasta, kuusta ja auringostakin, vaikka se oli niin kirkas, ettei sitä voinut silmästä silmään katsoa. Kasvit ja elukat, kesyt ja kesyttämättömät, olivat ihmeellisiä luontokappaleita. Niistä riitti porinaa, vaikka kynttilänpäivästä jouluun. Entä ihminen? Se vasta merkillinen luomakunnan kappale oli! Viisas kuin kettu, väkevä kuin karhu ja äreä kuin metsäampiainen! Ja jos sattui parhainta maata, niin jopa osasi olla pahuudessaankin etevä, niin mies kuin nainen, varsinkin nainen. Ensimmäiset Luojan kadotukseen syöksemät pimeyden enkelit olivat talvijäniksiä hänen rinnallaan.
Kun veli Taavetti sattui olemaan kotosalla ja muuten sillä tuulella, otti hän osaa sekä marssiin että esitelmiin. Ristiin rastiin veljekset seilailivat, törmäsivät väliin keskilattialla yhteen ja kumpikin oli yhtä aikaa äänessä ja vastaili omiin kysymyksiinsä. Jos Taavetti isäntä viran puolesta korotti ääntään, niin Jannekin korotti. Hän oli vanhempi mies ja valmis oikean asian puolesta vaikka milloin valalle, het'kerrassa!
Joskus kiihtyi sanailu niin korkeihin äänikertoihin, että emännän täytyi kiirehtiä ohjailemaan ja rauhoittelemaan.
– Taas turhista riitelemään, aikuiset miehet ja veljekset!
– Mekö riitelemään?
– Mitä riitelemisen syytä meillä olisi?
Veljekset aivan hölmistyivät. Pian toki selviydyttiin äskeisille laduille. Palkit tömähtivät ja äänet korottuivat.
Mutta viemärihaudalla oli Jannella aikaa yksinään mietiskellä luonnon iloja ja ihmeitä. Uusi kevätkärpänenkin oli yksinäisen miehen suohautaan eräänä kirkkaana maaliskuun päivänä pörähtänyt, sävähti vain ilman aikojaan hevosta odotellessa, niinkuin mettipörriäinen keväisen ilman kuulakasta avaruudesta sävähtää.
Jannella oli tässä suhteessa toisenlainen luonnonlaatu kuin Taavetilla. Häntä ei usein pörriäinen ampunut, mutta kun ampui, niin lasketti vasten taulua, että tuntui. Niinpä myös tämä, surrasi koko poutaisen maaliskuun ja hankien aikaisen huhtikuun, niin kauan kuin viemärityötä kesti. Se varmaan oli pesäänsä ryhtynyt rakentelemaan leveän pääkopan sisään naavoista ja urpuleppien haituvista.
Olipa hyvä, että tuli uutta pään täytettä. Ruokoton äksyilevä ämmä Herrasen Jusseineen ja muine ärsytyksineen oli jo häipynyt näkymättömiin.
Hän tähtäili ja veisteli yhä pitemmäksi venyvän viemäriojan laitoja, puristeli paljain kourin mustaa suota ja kehitteli mietteitään päivästä toiseen.
Mikä älli ihmisen oli ajanut kaskineen ja peltoineen kuvapohjaisiin mäkirinteisiin, joissa luonnon antamana ei ollut muuta kuin kevättulvien ja rankkasateiden huuhtelemaa somerikkoa? Pelkäsi kai varpaittensa kastuvan! Vai pitikö saada katsella päätä korkeammalta kuin muu luomakunta?
Tänne soille ja alaville maille olivat painuneet hiutale hiutaleen jälkeen kovan maan mehevimmät mullanmurut tuulien, sateiden, keväisten jäiden ja lumihölsyjen kuljettamina. Ja tätä oli tapahtunut luomisen alkupäivistä lähtien, tuhannen vuotta, kymmenentuhatta vuotta, ehkäpä satakin tuhatta vuotta! Kuka oli mitannut ja arssineerannut luojan ajastajat ja luomispäivien pituudet?
Hän tarkasteli ja sormillaan rapsiskeli sylensyvyisen ojansa laitoja.
Ei se muutamissa päivissä keräänny ja kasva tuommoinen törky! Eikä tässä vielä pohjasomerikko vastannut. Ja oli niitä vielä paljon vahvempimultaisia soita. Kuului tässäkin pitäjässä olevan semmoisia nevalämpäreitä, joihin sai painaa viisisylisen riu'un päätämenoon, eikä vielä sittenkään pohja vastannut.
Hän tarkasteli mädäntynyttä nevakasvillisuutta.
Siinä oli sammalta, kortetta, levää ja pilliä, ammoin kuolleiden kasvien ja eläinten jätettä sen seitseminäkin viivoina ja viiruina. Kuolleen jätteistä elävä oli noussut, kunnes aikansa elettyihin ja ahmittuaan sai itse olla eväspussina uuden elämän jatkajille. Alinomaista nousemista ja laskemista, elämistä ja kuolemista näytti vuosituhantinen elämä suon sisässäkin olleen.
Mutta minkä takia pintakasvillisuus, suon viimeiset eläjät olivat käkkäröityneet noin perin vaivaisesti elämään? Multaa oli ja jätettä monenmoista, mädäntynyttä ja mädäntymätöntä. Selvisi sekin seikka, kun hän puiden ja kantojen juuria tarkasteli ja tarkastelujaan mietiskeli.
Vetinen ja kylmä maaperä. Kovalla maalla ja kivikarukoissa puun juuri tunkeutui alaspäin, sitä sisukkaammin, mitä kuivempi oli maaperä. Suolla se sen sijaan käpristeli pintasammalen turvissa, niinkuin varpailleen kylmältä suojaa hakien. Halla ja seisova vesi. Siinä oli näivettymisen ja käpristelemisen oikea syy.
Entä kun olisi vetää tämmöisiä puolentoista sylen suorakanttisia ojia sopiviin kohtiin? Jopa lähti, varmasti lähti, tuokin vaivainen männynkuvatus sekä ylöspäin että alaspäin!
Miksi ihmiset kiersivät ja kirosivat maakiviä? Miksi ei kukaan kaivanut ja kuokkinut suota ja suo-ojia?
Hän oli jo monien kokemuksien ja monien pettymyksien mies. Hän ei ollut valmis oikopäätä sanomaan, että siksi, kun älliä puuttui. Mutta sen hän sanoi ja tunnossaan kypsenteli, että voisi olla niinkin hullu mies, joka tosissaan alkaisi koettaa, kaivaisi ojia, kääntäisi turvetta, juuriskelisi tukevia tervaskantoja, joiden juuret pakenivat liikkumattomina märkiviä pohjavesiä.
Sen miehen ei tarvitsisi kiroilla maakiviä, eikä noituilla peltonsa ohutmultaisuutta. Syli mustaa multaa, het'kerrassa! Sammalta, kortetta, ruokopilliä ja sammakon sääriä! Vuosituhansien tulvantuoma törky viiruina mustassa haisevassa mujussa!
Hulluksi kai maailma sellaista miestä huutaisi, mutta mitäpä siitä. Hullun kirjoissa kulkevat tekevät usein viisauden töitä.
Hän haisteli taas märkää ruoppaa.
Ihan selvästi siinä oli mätänevän heinän haju. Varmaan tuo sopivasti kuivattuna kasvaisi kauraa ja ruista ja vaikka mitä! Hallako nousisi? Miten se nousisi, kun kaivaisi niin syvät ja jyrkkäreunaiset ojat, etteivät näpit pystyisi. Ja myöhäiset hallat nousivat ja taivaalliset pakkaset laskeutuivat mäkipelloillekin; tuli se, kun oli tullakseen, kitukasvuiseen toukoon hyvinkin korkeilla paikoilla.
Näin hän hautansa pohjalla hempeästi hekottelevina kevätpäivinä järkeili ja mietiskeli ja väittelikin toisen minänsä kanssa, niinkuin monelta taholta asioita perusteleva tapansa oli.
Oli näitä kysymyksiä pohdiskeltu myös iltapuhteen esitelmissä, mutta Taavetilla oli päivän tekstinä uusi suoraan kaupunkiin suunnittelemansa maantie. Asiat eivät joutuneet sivuamaan juuri toisiaan, vaikka tosin tiekin silloin tällöin suuntautui suurille nevoille, suoraan, suoraan, olipa vastassa neva tai mäki. Se oli Taavetin viimeisin keksintö.
Päivät pitenivät ja oja piteni. Juurikka-Nehen törsälereunainen haudanpurtilo läheni. Olikin jo aika, sillä tie oli mustalla murolla ja teeret pelehtivät aamuisin kuusikon laidassa.
Joutui päivä, jolloin Nehen kaivoksen vedet holahtivat Jannen suoraviivaiseen viemäriin. Jannen täytyi oikoilla ja veistellä haudan laidoista monta kuormaa. Hän ei käsittänyt, miten aikuinen mies teräaseella saattoi ja osasi tehdä noin repaleista jälkeä. No, ehkä pakkanen oli lisää repaloinut, mutta siivottoman näköinen se joka tapauksessa alkuaankin oli ollut.
Pojat olivat lähteneet viimeisille kuormilleen. Rautakanki, tikkakuokka, piilu ja lumilapio oli heitetty Villen kuormalle. Janne jäi jälkeenpäin, oikoili ja veisteli vielä kurkkupaikkaa viemärin ja haudan yhtymäkohdassa. Sai jo olla!
Hän pani lapionsa poikkiteloin viemärin pohjalle ja katseli lähes kaksikuukautista työmaata, jota laskeva kevätpäivän aurinko keltaisilla nauhoillaan mitteli. Näytti, niinkuin kumpainenkin olisi ollut tyytyväinen, kaivumies työhönsä, mittamies näkemäänsä.
Hän sihtaili leveästi hymyillen ja käsillään suuntaillen viemärin pohjaa pitkin. Väreilevä vesi juosta lipitteli hiljalleen. Mihin saakka mahtoi juosta?
Hän oli eläessään tehnyt jo monta ja monenmoista työtä, peltoja raivannut, metsiä kaatanut, rakennuksia hakkaillut ja naputellut, mutta eipä päätös ennen ollut sattunut sellaiseen aikaan, että noin mukavasti olisi väräytellyt ja mielessä värinöinyt.
Monena päivänä jo viikkokausia hautunut mielle oli ollut päätökseksi pulpahtamaisillaan. Aina tuli jotakin estettä, milloin pojat hevosineen, milloin varislääppä: Vaa! Vaa!
Nyt ei tullut ketään, aurinko vain työmaata mittaili ja värikäs vesi lipitteli.
Minä olen se hullu mies!
Hän jäi pitkäksi aikaa odottelemaan, että vastaväittelijä olisi heittänyt jonkin koukkupolven. Ei kuulunut muuta kuin veden hiljaista pulinaa.
Kolmenkymmenen tynnyrinalainen korpisuo!
Taas kuunneltiin ja odoteltiin.
Ei mitään rahkaa, vaan väkeväpohjaista ruoppamultaa kamaran alla!
Hän ei odotellut enää kauan, koska vastaväittelijä oli hätäytynyt sanattomaksi.
Savipohjainen suo! Ei ole näillä mailla eikä näissä pitäjissä, mutta onpa muilla mailla ja muissa pitäjissä. Kävellään ja etsiskellään pari kolme päivää, ehkä viikkokausi?
Suon ja torpanmaan saa hallintaansa, vaikka keisarinpitäjästä, kun vain ensin löytää! Ei kukaan mene suolle! Kuka hullu menisi suolle asumaan!
Entinen Oksalan Janne menee, meneepä hassu mies! Rakentelee talonsa ja pesänsäkin suon laitaan, koska siinä tavallisesti kasvaa muutamia koivuja ja pulpahtelee maanpintaan kaivautuva vesisuoni! Ei tarvitse kaivaa kaivoa, sopii kaivella suo-ojaa sekin päivä.
Hän nousi, vilkaisi vielä kerran päättynyttä työmaata, heitti lapion olalleen ja alkoi astella mustapohjaista tietä taloon päin.
Toiset miehet tulivat saunatiellä vastaan. Janne oli kova kylpijä, se oli nähty ja koettu tämän talon saunassa aikaisemmin monta kertaa. Koettiinpa taas tälläkin kertaa. Poikien oli painuttava alas. Isännän oli lähdettävä, viimeisenä kompuroi vaari ähkien ja noituen.
Janne nauroi ja leventeli, ropsi vastalla eteen ja taakse ja vakuutteli, ettei täällä vielä edes löylyä ole, vain tavallinen makuulämmin.
– Se ajaa Oksalan aikaisia takkujaan! – arveli joku.
– Ei akattomalle akanmiehelle kukaan löylyssä kestä! – lisäsi toinen.
– Suosyyhy sitä ajaa! – sihahti vaari ja pujahti äkeänä ulos.
He kaikki olivat oikeassa, vaari enimmän.
II.
Jannelle oli tullut lähtötuuma kuin keväiselle muuttolinnulle. Eipä siinä silloin auttanut veljen yli- eikä alipuhumiset, ei emännän lupaukset eikä antamiset.
Hän uhkaili lähtevänsä etsimään uutta Kaanaanmaata, helluntaipyhät sopivat hyvin, sillä oli aikainen kevät ja tiet jo hyvässä käymäkunnossa.
Janne viiletteli pöydän kulmalla tuoretta voita ja rieskaa lähtöateriakseen. Palan painimeksi oli kuorimatonta maitoa, joka hänen mielestään oli makeampaa kuin viini Kaanaan häissä. Hän itse arveli niin, ehkä se miete ja vertaus johtui uuden Kaanaanmaan etsimissuunnitelmista tai oli tarkoitettu kiitokseksi hyvälle emännälle ja hänen rasvamaitoisille lehmilleen.
Emäntä täytteli voivakkasia, maitopulloa ja leveäsuista konttia, evästelipä vielä lisäksi hyvillä neuvoilla matkalle lähtevää kälyveljeään.
Janne myhähteli ja veisteli vastaan, lupasi tulla kymmenen vuoden kuluttua katsomaan, tai työtä etsimään, jos jonkun Maijastiinan pyydykseen sattuisi nuljahtamaan, vahingossa, vahingossa, ei tahallaan.
Hän nousi ja pisteli kädestä hyvästit emännälle ja isännälle, joka loikoili sängyssä. Nuoret vetelivät vielä makoisia unia. Janne ei antanut heitä herätellä turhanaikaisen asian vuoksi.
Hiekka rapsahteli hauskasti hänen anturoittensa alla.
Kontissa oli viikkokauden muona, räsypussissa oikean jalan sukankantapäähän neulottuna kahden kuukauden palkkarahat; kolme kahdenkymmenen markan rahaa. Viisikymmentäkaksi markkaa viisikymmentä penniä se sovitun päivärahan mukaan olisi ollut, mutta velimies oli hotaissut täydet kympit väittäen, että ne muka oli hyvin ansaittu. Tämä oli Taavetin tapaista, antoi, kun sattui olemaan, ei pitänyt lukua pienistä rahoista ja oli sen vuoksi usein ilman sekä pieniä että suuria.
Ensi kerran kotoa lähtiessä oli Jannella ollut suuret rahat, yli kaksituhatta markkaa, mutta niillä rahoilla ei ollut siunausta. Mahtoiko olla näillä pienillä rahoilla ja näillä uusilla suunnitelmilla, jotka niin hullusti huumasivat?
Rutapohjainen suo oli näkynyt unikuvissa jo monta kertaa. Se oli jossakin korpien kätköissä, kun hän vain sen löytäisi! Joka etsii, se löytää ja kolkuttavalle avataan! Hän toivoi niin.
Maijastiina oli lähetellyt sanoja ja postituksia kaikenlaisten kupparien ja kipparien mukana. Piti palata takaisin ja aloittaa yhdyselämä kaikessa sovussa ja rauhassa. Vai niin, vai sovussa ja rauhassa!
Hän oli sanonut niille kuppariposteljooneille, että se oli poikki, poikki kuin linnun kinttu! Lopuksi Maijastiina oli jo uhkaillut. haastaa muka käräjiin, eikä anna eroa. Kukapa tässä eroja oli pyytänyt. Ero kuin ero, ilman pyytelemisiä. Ja kenellekä se ero mahtoi olla tarpeellisempi? Hän, Janne, tulisi erossa toimeen, mutta tuliko Maijastiina, se oli arveluttavampi asia.
Maantie oli jo suurimmaksi osaksi kuivalla hiekalla, päivärinteiset mäet pölisivät. Vesi solisi ojissa, rastas rupatteli kuusikossa ja muut pienemmät ja pieniäänisemmät talitintit ja tilitantit hilkuttelivat siellä ja täällä. Tiellä ei ollut kulkijoita tuntikausiin, vain ruskea kesäorava pötkähti raiteen ylitse pihkaiseen kuuseen.
Ojassa kiven takana pulpahteli lähde kolmella kiehumasilmäkkeellä. Valkoinen pohjasanta kohoili ja poreili. Janne heitti konttinsa ja kuokkansa tiepuoleen ja istahti kotvaksi aikaa tarkkailemaan lähdettä.
Se oli yksi luojan ihme. Mistä asti ja kuinka monen hiekkaseulan läpi oli mahtanut siilautua sen kylmän kirkkaana poreileva vesi?
Hän irroitti läheisestä koivusta pienen tuohenpalan ja teki siitä vähäisen lusikkalipin. Huomaamattaan hän tuli lipitelleeksi vettä niin paljon, että hänelle tuli aivan nälkä.
Hän avasi kontin, leikkasi tuppipuukollaan rieskasta kannikan ja ruskeaksi paistuneesta silavaköntistä viipaleen särpimeksi.
Varmasti minunkin suoni laidassa on tuommoinen kolmella silmällä poreileva lähde! Reunoista hiukan kaivelen ja männyn halaspuolikkaista veistelen neliskulmaisen arkun. Juoksu pitää avata selväksi, ettei rupea kasvattamaan limaskaa eikä vesisammalta.
Hän otti kuokkansa tieltä ja availi sillä lähdejuoksun tukkeutuneita paikkoja. Kun arkun pistää, niin sillä hyvä!
Mutta uudelleen istahtaessaan hän huomasi, ettei siinä mitään suota ollut, vain se lähde ojassa kuusikon laidassa. Hän naurahti leveästi myhähtäen ja alkoi astua rapsutella sannoitettua sarkaa pitkin.
Tien varrella oli taloja ja torppia. Tutut ihmiset tekivät keväisiä töitään.
Kovasinmäen äijä halkoili aidasvitsaksia. Harmaa pilkkumitukka kaartui pyörtäen mustan lippalakin alta.
– Onko kieroja näreitä? – tiedusti Janne hyvänpäivän mainittuaan.
Äijä katsoa muljautti, sylkäisi ja ilmoitti:
– Eihän nämä pahoin kieroja! Ei ehdi kuin kerran kyynärällä ympäri!
Se oli oikea vastaus turhaan kysymykseen. Olisi pitänyt huomata näkemällä, koska kiersi kuin kirjokeppiä.
Putkimäen miehet kalkuttelivat uuden riihensä nurkalla. Janne ei käsittänyt, minkävuoksi riihi piti rakentaa peltojen sivuun maantien varteen. Aikoivatko he pyydystää maantienkulkijoista riihimiehiä? Hänen teki mielensä kysäistä, mutta olisivat saattaneet mäläyttää yhtä viisaasti kuin Kovasinmäen äijä. Kuka kenenkään järjenjuoksun ja riitingit mittaili ja aavisteli! Ja itselleenpä jokainen teki, mitä teki! Hän tervehti ja jatkoi matkaa.
Kylän takaisella metsätaipaleella se asia hänelle kirkastui ja sitten kävi yhä selvemmäksi, kun tuli seuraavia mäkitaloja ja torppia.
Rakentelemisissa ohjaili ihmisiä vanha tottumus ja tapa. Polvesta polveen oli rakennukset siroteltu sinne ja tänne raunioille ja mäen töyrämille. Ehkä tuntui komealta, kun oli kymmeniä rakennuksia ja koppeleita? Tai ehkä ei naisväellä ollut talvisin tarpeeksi työtä, täytyi varaamalla varata piirijuoksua ladolta ladolle? Saattoi myös tulipalon pelko asiallisena syynä olla?
Mutta suon laitaan rakennettavassa talossa ei juosta turhaa piirileikkiä! Kukapa siellä kerkiäisi juoksentelemaan, kun ei ollut muuta kuin yksinäinen äijänkänttyrä. Ladon ja riihen väli tulee olemaan hyvin lyhyt, jos on ollenkaan. Ja tulee siinä olemaan monta muuta yhdistelyä, mitä ei ole tavallisten järki-ihmisten taloissa.
Ensimmäisen yönsä hän nukkui erään avomäelle rakennetun koppelitorpan uunin kiukaalla. Kokoon kääräisty takki oli päänaluisena, kissa kehräsi kupeella ja uuninkivi oli lämmin. Torpan väki tiedusteli matkan tarkoituksia ja muita kulkijan asioita. Janne jutteli pitkästi ja leveästi. Tunnontarkasti ottaen ja miehen asiat tuntien olisi hänen juttujaan voinut valeiksikin sanoa, tai ainakin jonkin verran liioitelluiksi.
Vaikka mikä tietää? Ehkä hän olisi koville otettaessa puheistaan hyvinkin selviytynyt. Kuokkuri hän oli ja uutta työmaata etsi. Ja että akka ei perään itkenyt, ei itkenyt, varma se oli, haukkui vain ja pärsmänttäsi. Ja että tuhlaajapoika ei palaisi samaa tietä isäinsä maalle. Mikä pakko siihen olisi? Ehkä löytyisi muita teitä, jos palaamaan joutuisi.
Aamuvarhaisella hän taas lähti. Jalka iski tepevästi tiehen, ajatukset ailahtelivat koirana edellä.
Turhaa se oli, tuommoinen maalaileminen ja leventeleminen ajan kuluksi ja huvinkin vuoksi. Miksi ihminen ei osannut pitää leukojaan kiinni?
Valhe ja totuus! Vääryys ja oikeus! Oliko niissä linjat aina selvinä ja kulmapyykit paikoillaan? Tuossa rikas mies lain ja oikeuden nimessä velkakirjojansa ja pakkokorkojansa välikappaleinaan käyttäen ryösti köyhän miehen ainoan lehmän tai kotikonnun, röyhisti rintaansa ja vakuutteli jakavansa oikeutta maailmaan. Entä jos tuo köyhä mies lastensa hengenpitimiksi kaivoi vaikka vain kapan perunoita ryövätyn kotinsa pelloilta? Mitä siitä sanoi laki ja oikeus? Pahantekijä, voro, yhteiskunnan turvallisuudelle vaarallinen mies! Hilut kinttuihin, tukka pois ja puoleksi vuodeksi linnaan! Mahtoivatko taivaallisen Isän oikeuden rajat ja vanhurskauden linjapyykit juosta juuri samoja aukeamia?
Tien ohessa oli lampi. Hän istahti vesikivelle, huuhtaisi silmänsä ja unohti järkeilevät ajatuksensa.
Lammen rannat olivat sulina. Vedenpinta pirisi aitajohteen molemmin puolin. Nähtävästi siellä liikuskeli kutupaikkaa etsiskeleviä hauenpuikaleita. Keskilammen jäällä keikkui teeriparvi niskahöyhenet pörröisinä. Ne puhuivat paljon ja kovalla äänellä. Se oli varmaan ryssää, koska kuuntelija ei mitään ymmärtänyt. Pari harmaata varista lentää lääpötti teeriparven ylitse matalalta viistäen.
Kisapaikan kohdalle päästyään ne rääkäisivät muutamia haukkumasanoja kumpikin, oikaisivat sitten peräkanaa mökilleen männikkömäkeen. Taisipa olla myös harmaamekoilla kutjaleen meiningit, vaikka eivät avopaikoilla päästäneet salaisimpia tunteitansa julki.
Kun oli niin hauska ja lämpimän leppoisa rinne, avasi hän konttinsa ja suurusteli siinä. Joku tiputtajalintu tilkutti ja nalkutti kuusikossa. Siihen yhtyi pian muita. Kuuntelija ei päässyt selville, oliko siellä monenlaisia lintuja, vai oliko saman talon akkaväen kesken tavallista aamutoraa vai haukkuivatko he kaikki yhteisvoimin outoa kulkijaa.
Haukattuaan ja haukutettuaan itsensä kylläiseksi hän nousi jatkamaan matkaa.
Piirtopää musta hevonen päristeli takana, myllykuormaa veteli. Mies pyysi jalankulkijaa rinnalleen kuormalle. Janne heitti kuokkansa ja konttinsa kärryille ja könti itse perässä. Edessäpäin näytti olevan tasaisen jouhevia alamaita, painonlisäys ei rasittanut hevosta.
Poristiin kevään tulosta, aikaisesta myllyyn menosta, ruunan setolkkavaljaista ja yleensä kaikesta, mihin silmä tarttui ja ajatus osui. Hevosmies lasketteli vanhoja valeita, jotka silmät rakosellaan säkkien päällä loikoessa saattoivat käydä täydestä todesta. Tietysti kyydinnauttijan velvollisuus oli vastata ja väljästi se tapahtui, kun hänelle oli siunattu hyvät luonnonväärät leuat. Lienee unohtunut jo päätös leukojen kiinnipitämisestä ja turhanpuhumisen välttämisestä. Muun porinan lomassa Janne tiedusteli, oliko lähitienoilla suurempia suomaita?
– Oli kai niitä suomaita, mutta ne tapasivat olla veteliä näin keväisin.
– Miksi ette laske vesiä kuiviin?
– Jaa vesiäkö kuiviin?
– Niin!
– Jaa soiltako?
– Soilta niin! Sillä tavalla Luoja ennenmuinoin teki! Kokosi vedet yksityisiin paikkoihin, että kuiva näkyi!
Myllymies kopisti piippunsa kopan tyhjäksi ja katsoi Jannea pitkään. Oliko tuo äijä tullut hulluksi vai oliko syntymästään portinlyömä? Aikoiko se tuolla leveäteräisellä kuokallaan ruveta kuivailemaan soita? Kaikkia sitä tuli pyydetyksi kuormalleen kyytiin!
Tuli suurempi vastamaa ja Janne vapautti miesparan turhasta pelosta.
– Ei taida lähitienoilla olla suurempia ruoppasoita? – peräsi Janne vielä aloittamaansa asiaa.
– Ei ole! Ei koko pitäjässä!
Jannen piti kysäistä, mihin ne niin äkisti hävisivät, kun äsken vielä oli, mutta myllymies räppäisi hevostaan lautaselle ja alkoi lasketella aika luikua.
Seuraavan yön hän makaili omine lupineen tien oheisessa saunassa. Talon sauna se lienee ollut, koska oli niin tilava ja ylempänä mäellä oli kivinavetta ja aitan päädyssä ruokakello. Saunassa oli edellisenä iltana kylvetty, lavoilla oli sopiva makuulämmin.
Hän avasi pienen lakeisikkunan ja silmäili ulos. Lammaslauma söi ja makaili aholla. Suuri kippurasarvinen pässi kääntyili ja irvisteli, kiistatoveria kai vainuskeli.
Alempana rinteen alla oli järvi ja niitty tulvaveden varassa. Kalamies meloskeli järveltä niitylle, pujahti veräjästä kuin reen takapankolla ajaen. Rysäseiväs oli veneen laidan ulkopuolella ja tarttui veräjän pieleen. Mies nousi puolittain seisomaan ja auttoi sen melallaan irti.
Oli hupaisa katsella pienestä ja mustakarstaisesta lakeisakkunasta, josta pää ei olisi ulos mahtunut.
Kalamies viritteli kolme rysäänsä niitylle! Veneen kokkapaino keventyi ja se liukui entistä pystymmässä niityltä järvelle. Jos ylimmäinen veräjäpuu olisi ollut paikoillaan, niin kokka olisi tarttunut kiinni. Vesi levisi kuin auran siiven edessä. Koholla kulkevasta kokkapuusta tipahteli välähteleviä pisaroita peilin pintaan, jonka veneen perä halkaisi.
Olipa tulvillaan se järvi, kun koko niitty oli veden alla! Mahtoivatko ladot pysyä paikoillaan? Jos rukiin orasta oli alla, niin se oli mennyttä kalua. Eipä taidettu tulvaniityille kylvää. Mutta heinää tuommoinen vesijättö kasvoi vuosikymmenestä toiseen.
Hän heittäytyi pitkälleen lavapenkille, unohti pässin ja niittyjärven pystykokkaisena liukuvine veneineen ja kalamiehineen. Ruumis oli väsynyt, henki ei. Etumatkaa ottaen se etsiskeli, etsiskeli rutapohjaista suota, jonka reunassa kasvoi vihertävä koivikko ja koivikon alla pulpahteli monella poreella kiehuva lähdesilmä.
Kolmannen matkapäivän aamupuolella hän joutui suureen ja vauraaseen kirkonkylään. Ihmiset katselivat hieman kummastellen outoa kulkuriäijää, jonka selässä keikkui valtava tuohikontti ja kävelykeppinä oli leveäteräinen kuokka.
Hän poikkesi erääseen kauppapuotiin ja osti sokeria, suolaa ja tulitikkuja. Puotilainen luuli saavansa kaupaksi myös neljänneksen nuuskaa tai nipun Venäjän lehtiä, jompi kumpi niistä tavallisesti kuului tuollaisen äijän muonitukseen. Ei kuulunut tällä kertaa, ihme ja kumma. Ehkä kasvatteli itse nurkantakaisensa? Hän sai setelistä lukea takaisin joukon kirkasta hopeaa ja muutamia viiden ja kymmenen pennin lantteja.
Kirkonkylästä erkaantui teitä kaikkiin ilmansuuntiin. Olisi tarvinnut kysäistä! Mitä kysäistä? Että oliko pitäjässä soita! Mitäpä turhilla ihmisiä säikyttelemään. Hän tarkkaili hetken aikaa osoittimia ja painautui keskimmäiselle.
Kyläaukeaman laidassa avautui taas kolme tietä. Niiden osoittimiin hän ei viitsinyt edes vilkaista, paineli vain keskimmäistä. Sitten ei enää ollut arveluttavampia haarautumia, ei ollut varaa, sillä toisella puolella kierteli suuri joki ja toisella puolella joentapainen järvenlahti.
Tieltä rantoihin viettävät peltosarat olivat muhevamultaisia ja vihertävä rukiinlaiho ruokaisan näköinen. Varmaan niitä sarkoja oli kynnetty jo kymmenen miespolvea.
Kyntäminen kyntämisenä, mutta oliko kapenevassa nuotanperässä vielä soita ja kuokkimattomia korpimaita? Se kysymys sukelsi esiin usein ja monella tavalla.
Erään talon rantatietä nousi vanhahko vaari kolmea haukea raksissa roikottaen. Janne hiljensi hieman. He joutuivat veräjällä samaan matkaan. Äijä näytti yrmeäluontoiselta, tuskin hyvään päivään vastasi, syljeskeli vain mustia tupakkasylkiä tielle, haukien hännät hetkahtelivat.
Puheen alkajaisiksi Janne yritteli kehuskella saalista, mutta äijä murahteli, että pitihän tähän aikaan kalaa saada! Tusina olisi pitänyt nousta joka kokemalla! Vahvikkeeksi hän roiskautti tupakkasyljen kuin sisiliskon ja hetkautti tahallaan raksia, niinkuin heikko saalis olisi ollut satimeen joutuneiden haukiparkojen syy.
He kävellä tokkaroivat kumpikin omaa raidettaan, Janne laveammin kysellen ja selitellen, vaari äreämmin töksäytellen ja mustia sisiliskojaan kuivalle sannalle mittaillen.
– Mahtaako tätä tietä pitkälle riittää tännepäin? – tiedusteli Janne.
– Mahtaa! – tökkäsi vaari yhdellä sanalla ja ruittaisi syljen.
– Eikö täällä isompia vesiä tule vastaan? Minä luulin, että tämä on semmoinen tupentapainen niemimaa.
– Tupentapainen! – Vaari jämäsi venyttäen. – Kun päivän kävelet tupenlapetta, niin iltapuolella alat kipertyä kärkeen päin!
Se oli ylettömän pitkä lause siltä vaarilta, mutta pitkä oli myös peräheitto, kuin puolikesäinen kyykäärme, joka oikoili raiteella häntäänsä.
– Vai on niin pitkä, – ihmetteli Janne ja ärsytti edelleen: – Ei suinkaan sinne ole mahtunut yhtään soita eikä korpimaita?
– Onpa ja vielä pirunmoisia sittenkin!
– Vai on soita ja korpimaita! – ihasteli Janne kuin hyvänkin uutisen olisi kuullut ja tarjosi vaarille kahtakymmentäviittäpenniä yhdestä hauesta. Toinen katsoi kaupan hyväksi, irroitteli raksistaan päällimmäisen hauen, sai hinnan ja erosi kujatielle piennarruohikkoa pikkusisiliskoillaan vihoitellen.
Janne vuolaisi raksipannan, pisti puukonkärjellä haukea niskasuoneen ja alkoi kamppeensa kokoiltuaan astella taas eteenpäin.
Vaarin puheista päätellen se oli pitkä niemimaa. Siellä oli korpia ja soita, mutta tuskinpa kovin hallaisia soita, koska suuri Päijännejärvi sivusi kolmea puolta.
Entäpä olivat savipohjaisia ruoppasoita? Kaikki alavat maat kai täällä olivat vanhoja vesijättömaita? Mistä tänne olisi tullut laihoja rahkaturvesoita?
Tie jatkui ja kiemurteli rinneviettoista rantaviivaa. Eräässä jyrkemmässä mäenrinteessä valui saven ja mullansekaista lietettä kuin sulattua tinaa aina tielle saakka. Kaiteelle joutuessaan se oli kovettunut jalan kannattavaksi. Merkillistä, miten maakin noin vellinä liikkui ja tasaiselle jouduttuaan tinaksi kovettui.
Taloja sukeltautui esiin vihertävien peltojen ja metsäniemekkeiden takaa. Mutta tie kierteli ja jatkui navettapihojen, riihien ja kaplasaittojen editse yhä eteenpäin.
Suuri järvi kuin merenselkä välkähteli vasemmalta silloin tällöin.
Janne siteli haukensa ympäri katajanoksia, minkä jälkeen se muistutti enemmän uuniluutaa kuin raksikalaa. Vastaan tuli aidanpanosta palaavia renkipoikia ja päiväläisiä. Tulivat ja menivät ja vilkuilivat taakseen. Kummallinen äijä! Kirves kontissa, kuokka kourassa ja katajaluuta toisessa! Mitä se silläkin aikoi tehdä? Kuka Huuhan korvessa tähän vuoden aikaan turpeita kuokitutti? Menköönpä vain, jos kontissa oli leipää! Pojat nauraa virnahtelivat. Päivätyöläisten piikkohousujen nokiset takamustat laiskanpuoleisesti lepsahtelivat.
Järvi etääntyi näkymättömiin. Peltovainiot soukkenivat. Tie kääntyi metsään, eikä enää aukeille palautunut. Se mutkitteli mielivaltaisesti kangasharjuja ja ahojen laiteita. Se ei ollut enää sannotettua tietä, ankaralla mittapuulla ottaen sitä tuskin olisi voinut nimittää enää tieksi. Mutta rattailla sitä oli kuljettu ja reen anturaraudat olivat viilanneet maakivien noukat nokinenäisiksi ja pyöreäpäisiksi.
Tuli lehtimetsiä ja lehteviä kuusikoita. Niiden välimailla oli pieniä suoputamia. Janne nykäisi turvetta kuokallaan. Suo oli mustaruoppaista ja väkevältä haisevaa. Hän haisteli ja murenteli maata sormiensa välissä. Se oli oikeaa maata!
Eikä varmaan enää ollut kaukana se unien ja kuvitelmien korpi, se oikea "Kaanaan maa!" Hän tunsi sen puista, tuulesta, suomättään hajusta, omasta oudosti aavistelevasta olemuksestaan.
Tie nousi notkomäiltä kivikkomäkeen. Kivet olivat mustankiiltäviä, rattaan raide hyppeli lyöttymästä lyöttymään. Mäelle näkyi talo, etäämpänä oli toinen, torppien savuju kohoili siellä ja täällä.
Hän ei mennyt taloon asti, vaan pyörsi oikealle alhaisille notkomäille vetävälle kinttupolulle. Missään tapauksessa ei suo eikä mutakorpi ollut korkealla mäellä, vaikka kaukana se ei voinut enää olla.
Etsitty löytyi äkimmin kuin hän oli osannut odottaa. Katajia kasvavan mäenkaarteen takaa tuoksahti korpinevan tuntu. Parinkymmenen askeleen päässä mustavetinen puro pulpahteli pyöriviä häränsilmiä kiehitellen.
Hän irroitti konttinsa viilekkeet ja istahti tuuheaturkkiselle karhunsammalmättäälle. Minkätakia hän konttinsa oli irroittanut? Ei tarvinnut enää edemmäksi kantaa! Selvä merkki!
Edessä oikealla oli hiirenkorvalla vihertäviä lehtipuita kasvava töyräs, vasemmalla kosteatuntuinen koskematon korpi, joka puron pulahtelevissa häränsilmissä lähetteli ensimmäisiä terveisiään.
Siinä se oli! Hänellä ei ollut aavistusta siitä, kenenkä maata se oli, valtion, kunnan tai yksityisen, ja mikäpä maanostaja hän olisi ollut vajaalla kuudellakymmenellä markallaan, mutta hänen loppuikäinen työmaansa, hänen Kaanaanmaansa se oli! Hän tunsi sen siinä katsellessaan, niinkuin elävä ihminen muutamat sydäntään lähellä olevat asiat tuntee, ne, joita ei aina tietämällä tiedä, eikä tajuamalla ymmärrä.
Ajatukset tulivat ja menivät toinen toistaan työntäen niinkuin edessäolevan korpipuron vaahtokuplaiset häränsilmät. Mistä alkaisi? Mihin rakentaisi? Kulkiko tuo puro korven halki? Oliko noin hyvä lasku pitkin matkaa?
Hän nousi. Ei tarvinnut arvuutella enää asioilla, joista tiedon sai! Hän rapsaisi kirveellään läheisen kuusen oksaan naulan, ripusti siihen konttinsa ja haukensa ja lähti juoksujalkaa nousemaan puronvartta ylöspäin.
Se oli oikeata maata! Sen näki mustasta purovedestä, pursunvarsista ja puiden kasvusta! Hän vakuutteli sitä itselleen näillä silminnähtävillä merkeillä. Varmimmin olisi voinut vakuuttautua kuokalla turvetta raapaisemalla. Tiesi sen rääpäisemättäkin. Se oli ruoppamaata! Se ei voi olla muuta kuin mustaa ruoppamaata!
Korpi tiheni ja virta hiljeni. Hieman ylempänä puro teki lähes viisikymmensylisen mutkan. Olipa vedellä aikaa kiertää, eikä se silmälasia mutkaista kulkiessaankaan tarvinnut, mutta voisi tuollaisen kannakkeen helposti aukaistakin.
Hän löi kuokan maahan ja tempaisi turpeen. Se oli epähuomioinen vahinkolyönti, lyöty kuin lyöty. Maa oli mustan muhevaa ruoppaa!
Hän ei keksinyt, mitä olisi tehnyt. Hän heitti kuokan, kirveen ja takinkin yltään, hyräili lauluja, veisteli kantoja, paiskeli kiviä puroon, hypähteli sinne ja tänne. Jos myllymies olisi nähnyt, olisi hän varmaan toisen kerran räpännyt piirtopäätä selkään.
Hän oli noussut jo puronvartta puolen virstan verran. Korpi kohoutui kivikkoiseksi louhumaaksi. Hän kääntyi ja alkoi kulkea auringon laskua kohti.
Maaperä kävi upottavammaksi, puut kitukasvuisemmiksi. Kuusi loppui kokonaan ja tilalle tuli räkämäntyjä ja varpukoivuja. Sitten tuli aukeita laajalla alalla hyllyviä mättäikköpäitä. Ikuinen vedenvaiva!
Helluvimmalta mättäikköaukealta lähti suuri harmaa kurjen vonkale kuin siivitetty lammas, levitti lentimensä ja oikaisi pitkät pillisäärensä. Siipilampaalla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, kurkkaili taakseen, niinkuin olisi muistellut jotakin unohtuneen. Parinkymmenen sylen päässä äännähti ja kohahti toinen. Sitäpä se edelläkävijä odotteli.
– Vai hännittelyä minun nevallani! Pois semmoinen peli, het'kerrassa!
Kurkipari huikkaisi haikeasti vastaan. Taisi olla leikinymmärtävää herrasväkeä.
Hän harppoi kuivempia mätäspäitä koivikkomäkeä kohti. Kotimäeksi hän sitä alkoi nimitellä. Se vietti loivasti etelään ja itään. Muutamia kivenjärkäleitä näkyi olevan, niin niitä aina kovilla mailla oli.
Mutta mikä oli tuossa pehmeän ja kovan maan rajassa, riippaoksaisen kuusen alla? Hän arvasi ja aavisteli, mikä siinä oli. Sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että se kiehuisi viidellä silmäkkeellä!
Hän heittäytyi kämmentensä varassa vatsalleen ja joi pitkin siemauksin. Vesi oli kirkasta ja kylmää. Hän hörppäili, peilaili ja taas hörppäili, vaikka ei janottanut enää ensinkään. Valkoinen santa poreili viidessä silmäkkeessä. Kuudessa, seitsemässä se kiehui! Eikö ihmeessä! Koko valkoinen pohja kumpuili ja kiehuskeli!
Hän nousi vihdoin ja oikaisi puron varteen konttiaan ja kalaansa hakemaan. Kalan kimpussa hääräili ruskeanaan muurahaisia. Hän aikoi huljauttaa purossa, mutta tuli sääli tirriäisiä. Hän purki katajaviuhkan kalan ympäriltä ja tikulla rapsiskeli. Sisukkaimmat eivät tahtoneet irtautua edes kaapimalla.
Lähteen lähettyvillä oli suurehko tervaskanto, hyvä tulenpesä yökaudeksi. Hän veisteli pilkkeitä ja viritteli tulen. Hetken kuluttua kirisi voilla ja suoloilla höystetty kala tulen loimussa.
Hän huomasi metsän takaa pari torpan savua, mutta minkätakia hän olisi lähtenyt vieraista paikoista yösijaa pyytelemään, kun itsellä loimotteli siinä omintakeinen tuli ja savu? Hän karsi muutamia sylyyksellisiä havunlehviä kannon viereen ja pani kontin päänalaisekseen.
Hän loikoili havuvuoteellaan pitkät ajat puoliavoimin silmin. Tuli loimusi ja lämmitti, mutta vain toista kylkeä. Suolta uhosi jo yökylmää. Täytyi ajoittain kääntää kylkeä. Kylmän ja lämpimän välinen kamppailu väristi ruumista. Lämmin pitäisi puolensa, kun hän vain tarpeeksi usein muisti kääntää kylkeä.
Jotakin samanlaista kylmän ja lämpimän välistä sylipainia heitehän myös rinnassa. Toisella puolella oli sellaisia tekijöitä kuin usko, toivo ja miehuuden sisu. Kylmän puolella kurkisteli pelko, vanhuus ja epätoivo.
Hän tirkisteli puolirakoisin silmin suolla kajastelevaa iltaruskoa vasten, miten ne kamppailivat.
Vanha hullu mies! Lähdet tappamaan itsesi suolle! Suohuurut nousevat! Halla nousee! Tänne nykistyt kuin kärpänen pyttyyn!
Älä raaku, kun ei ole raatoja lähettyvillä! Luuletko sinä, että meillä säikytään yhtä ja kahta hallavuotta! Koeta valtimoa! Sykkiikö vanhuksen rinnassa näin väkevä verenpesä?
Verenpesä! Pesitty ne on jo sen miehen pesimiset, joka akkansa edellä korpeen pakenee! Eihän sinulla ole rahaakaan kuin vaivaisen lehmäkappuran hinta!
Suu poikki akasta! Mätä mies ei olisi pystynyt erkautumaan siitä akasta! Ja mitä sinä puhut rahasta! Rahako tässä maailmassa on viljelyksiä raivannut ja valtakuntia vahvistanut!
Mutta ei kukaan järki-ihminen ole asettunut asumaan suolle!
Ei, siinä sanoit oikein! Viisas ihminen työntää aina hullua edellään, myöskin suolle!
Yritä vain, sittenpä näet! Kesken jää! Jalat edellä lähdet tuntemattomaan hautausmaahan!
Sanohan mies, keneltä tämä maailma ei keskeneräiseksi jää, tai joku, joka itse arkkunsa hautausmaalle kantaa!
Näin ne pojat väittelivät. Jannen silmät kävivät yhä rakoisemmalleen, mutta paininheitto yltyi vain.
Hän käänsi kylkeään ja nosti päätään. Roihu paloi iloisesti. Kylmä kylki lämpeni ja lämmin kylki kylmeni, säteet sivusivat hauskasti toisiaan.
Taivaalla pilkahteli jo tähtiä. Korven puolelta kuului puron yhtämittainen porina.
Mutta avosuon komea kurkipari kuherteli taas pesintäpaikoillaan keskinevan helluvassa mättäikössä.
III.
Janne heräsi aamun sarasteessa. Tuuli oli yöllä kääntynyt ja painoi hänen silmiinsä tervaista savua. Suolta nousi hyytävää sumua. Kylmä oli, että hampaat halaavat. Kaikinpuolin tihruinen olo.
Hänen oli unesta herätessään vaikea päästä todellisuustajuntaan. Nyt vyyhti tuntui aivan sekaiselta. Langanpäitä oli, mutta yksikään ei tahtonut juosta. Hän otti lähimmän ja alkoi vatvoa.
Alla oli maata ja havunoksia, päänalaisena oli kontti. Jostakin painui sumua ja jostakin nousi tervaista savua. Tuo musta kannonkara sitä työnsi! Kuka sen oli pannut kytemään? Kukapa muu kuin joku äijä, jolla sattui olemaan tulitikkuja taskussa. Jaa'a! Eilen illalla tässä hääräili eräs äijä! Kalan perkasi, paistoi ja söi! Vettä lipitteli kiehuvasta lähteestä! Puronvartta harppoi! Auhtonevaa tarpoi! Mättäitä kuokiskeli! Kurkia hätyytteli! Kuka oli se äijä? Kukapa se muu olisi ollut kuin tämä Janne, Oksalan hullu puuska, tämä hassu äijä, joka oli lähtenyt hakemaan uutta Kaanaanmaata.
Ja löytänyt sen!
Hän ponnahti jaloilleen ja hieroskeli hytiseviä jäseniään. Puita piisiin rikkaiden viisiin! Pian hän oli kirveineen toisen kannon kimpussa, hakkasi rivakasti ja lohkoi pilskeitä pienen sylyyllisen. Tuli räiskähti loimuksi ja kohotti kytevän savun korkeuksia kohti. Tuulen henki lakkasi ja suonkin usvat alkoivat kohoutua.
Syödessään hän mietiskeli, mistä ja miten alkaisi. Alusta, alustapa tietenkin! Alusta Luojakin oli aloittanut! Mikä ihmisen oli aloittaessa, kun oli vallittavana jo valmis maa! Sylen syvyinen mustamujuinen maa! Lähteet porisivat! Purot lorisivat! Koivu työnsi pihkaista lehteä! Kurki luikkasi: Kurluu!
Tahtoen tai tahtomattaan hän nostatteli näillä tempovilla mietteillä alakuloista mieltään, niinkuin kananlihalla oleva iho värisemällä karkoitti kylmää. Suoraan sanoen häntä siinä ensimmäisen sumuisen aamun sarasteessa värisytti muukin kuin ulkoinen kylmän tuntu. Piirustukset olivat hämäriä, mikäli niitä oli ollenkaan. Suo oli kovin sumuinen ja pimeä.
Hän koppasi kuokkansa ja käveli muutaman askeleen korven laitaan päin. Edessä oli suurenpuoleinen katajanpehko. Kuivuneet juurivesat sähisivät pistävän keltaisilla neulaisillaan kuin äkäinen kissa.
Vai pistelemään ja sähisemään! Hän kävi vihaisesti kimppuun. Pelko hävisi. Kaikki keskittyi siihen katajapensaaseen, jonka hän näki ja johon saattoi voimansa puskea. Se oli vasta aikamoinen pehko! Kuokan terä jutkahteli juuriston läpi, mutta imeytyi kiinni, niinkuin kolme miestä rautapihdeillä olisi pitänyt. Toisella puolella oli salakannon juuria. Ja sitten taas tuli niputtain sen katajapahuuksen juuria, sitkeitä kuin mänttinauhoja. Hän tuli läpikotaisin lämpimäksi, ennenkuin pääsi ympäri. Jäljellä oli turpeenkääntäjän mieluisin työ, nurin vetäiseminen. Hän käänsi lievettä, löi kuokan syvälle mättään alle ja alkoi junnaten vetää. Ritisi ja räsähteli, irroitetut reunat lovahtelivat, äkkirytkäys ja irti rätkähti koko paksuturkkinen vuota! Hän käänsi sen nurin ja hyppäsi saappaineen päälle. Katajapehko vaipui nöyrästi alle.
Käännetyn turpeen alla oli muhevaa, sysimustaa suomultaa. Lähes lapiopiston syvyydeltä alkoi vaalea hienorakeinen santamaa. Katajapehko oli kasvanut kuin merkkipyykiksi siihen suon ja kovan maan laitaan.
Hän istui turpeen niskalle, haisteli ja puristeli murevia multapaakkuja. Kataja yhä kiikutteli ja liikutteli. Turve oli suuri, mutta viljelyksen alku kovin pieni. Kumminkin se oli alku. Pienestä kaikki kasvavainen maailmassa oli alkunsa ottanut ja edelleen otti. Suuri mänty aloitti kärpäsen siiven kokoisesta siemenestä, eläin vieläpä ihminenkin jostakin kirpun kokoisesta kutusilmäkkeestä. Mutta kun kasvoi, niin vahvistui, rakenteli pellot ja niityt, hirsitalot, kivilinnat! Roomin valtakunnat ja Jerusalemin kaupungit! Kaupungitkin, hyväkäs, tiiliskivistä! Yhdestä alkoi!
Tämän kutusilmäkkeestä aloittavan korpeen painuneen äijän elämästä oli kulunut viitisenkymmentä ajastaikaa. Oli juossut ja juossut kuin hiekka tiimalasista, näkyväistä ei ollut paljoa jättänyt. Niin no, pientä siellä, pientä täällä, veto-oja veljen talossa, navetta, asuinrakennus, muutamia latoköppänöitä Egyptin orjuudessa, Potifarin vaimon talossa.
Ne eivät olleet näkyväisiä enää ruumiillisille silmille ja kuolleita jo enimmäkseen sielunkin näköpiirissä. Mutta tuo tuossa, mustapohjainen sammakon kutusilmä! Siitä alkoi uusi näkyväinen! Uusi sakramentti tämän äijän vähässä katkismuksessa!
Turve keinui ja keinui. Ei hän siitä heti malttanut lähteä.
Aurinko nousi ja sumu hälveni. Näytti tulevan hyvin lämmin päivä.
Hän vuolaisi viidakosta muutamia valkopäisiä linjaseipäitä ja viitoitti ensimmäisen saran reunan suoraan auringonnousua kohti.
Viidakkoa oli rapsittava linjan kohdalta, toissilmässä sihtailtava, mättäikössä juostava ja keppejä muuteltava. Suopursun vartta oli juostessa käteen ja nenän alle riipaistava.
Kivien pelosta hän aluksi kuokiskeli varovasti ja pintaviistoon lyöden. Maassa ei tuntunut kiviä. Parikymmentä turvetta oli jo kellellään, eikä kuokan terässä ollut vielä yhtään osumaa. Juuria oli, mutta lyömäaseen terä oli Niemis-sepän karkaisemaa terästä. Hän alkoi hutkia hartiavoimin. Jytkähteli lävitse kertalyönneillä. Jos sattui heikompi vastus, niin terä upposi varteen saakka.
Päivä helotti niskaan. Rastas tervehti kummastellen uutta naapuria ja käkikin kysäisi, kuka-käkä? Hän myhähteli, heitti sanallakin takaisin, kun mukava välipää sattui.
Toinenkin valkoseipäinen ojalinja oli ajettu suolle päin. Siinä oli työpiirustusta jo muutamaksi päiväksi, eipä muuta kuin antoi huhkia. Turpeet kääntyivät, kataja- ja pajupehkotkin pyllähtelivät. Jos isompi sattui, täytyi kiikuskella niskan päällä, kunnes voitettu myönsi venkoilematta häviönsä. Urakoita oli hauska asetella ja täyttää; kymmenen turvetta tai viisitoista tuohon pehkoon tai ojalinjaan saakka. Kuokoksessa alkoi olla jo saran tuntua.
Sattui muitakin vastuksia kuin sitkeäjuurisia pehkopensaita. Tuossa oli melkein näkymätön kannonnipa, mutta juuret olivat kuin hyvälläkin tekijällä. Kanki täytyi tehdä ja kirveellä pahimpia karoja katkoa. Kun hän sai pelailluksi sen kellelleen, niin sitten ei ollut enää vastusta. Se ei keinunut niinkuin pehkomätäs. Katkotut juuret vain irvistelivät.
Tai tuli kuokan terän eteen pitkä tervaksinen makuulieko, heti kamaran alla, ei tarpeeksi pinnalla eikä kyllin syvällä. Se repi turpeen räpäleiksi ja tulisi tekemään sen ainakin viiden sylen alalla. Hänen ei auttanut muu kuin kirveellä kimppuun.
Nälkä niissä tuli. Ehkäpä oli jo aika suurustaa, koska aurinko oli niin ylhäinen ja lämmin. Kuokkurin naama punoitti ja hartiat höyrysivät.
Hän kouraisi mättäälle karkean hurstipaitansa ja pyyhkieli kämmenselällä hikeään. Saattoi hän pelehtiä jo paidattakin, kun päivä oli niin hemaisevan lämmin.
Eilisiltana palamaan sytytetystä kannosta oli jäljellä enää mustana kituva tynkä. Mutta mäenrinteessä oli kuivia risuja. Tihuuttava kanto peittyi savuineen päivineen komean risukokon alle. Jokohan sammui ja tukehtui siihen paikkaan?
Mitä vielä! Pussahti ja pössähti ja kohta leimahti korkeuksiin iloisesti nuoleskeleva lieska. Se haukkasi ja nielaisi savunkin mennessään.
Janne lämmitteli käsiään ja hikisiä hartioitaan, kekisti niskaansa ja killisteli aurinkoon.
Oli siellä lämmintä, mutta oli myös täällä, vähän omasta varaa, sinä suloinen taivaankynttilä! Pientä, pientä pihinää ja sammuvaista tulitikun sähinää tämä kai on sinun mahtavan kaikkeutesi rinnalla! Onpa omaa! Onpa kumminkin! Hartioissa lämmitti! Verenpesää mukavasti hytkäytteli!
Illalliseksi paistetusta hauesta oli vielä hyvä puolikas jäljellä. Hän kaivoi kontista leivät ja särpimet ja istahti tulen lähelle aterioimaan. Risutuli tosin pian raukeni, mutta kannon piikki kituutti yhä, eikä aurinko pitänyt vihoja äskeisistä ylpistyksistä, hekotteli, lekotteli ja kuokkurin leveä leipämylly jauhoi.
Syötyään hän käväisi purolla ja mennessään silmillään punnitsi ja mittaili, oliko tarpeeksi laskua suoraan itään päin. Ehkä oli, mutta ei liikoja, suupuolesta ojaa syventämällä oli kenties autettava.
Paluumatka kävi kuusikon kautta kaartaen. Siellä ei pahoin vaivannut pohjavesi, koska pitkiä kuusen karilaita oli kasvanut. Niistä kelpaisi vetää rakennuksen seinää, kun vain kirveen terä kestäisi oksissa, jotka varmaan olivat äreitä kuin rässinauloja. Mutta hirret tulevat suoria ja tasapaksuja.
Kuusikko harveni ja puiden välistä vilkutteli sinertävä kituhaiku, valkopäiset linjaseipäät ja mustapohjaisia kääntöturpeita.
Pieni oli rupeaman työ korven laidasta katsottuna. Rupeama rupeaman selkään, niinkuin turve turpeen selkään, kymmeniä, satoja, tuhansia! Käännellään pois! Ehkäpä jää kesken näin vanhalta kääntäjältä? Onpa käännetty, mikä on käännelty!
Iltarupeama oli pitkä ja sitkeä sen liekohyväkkään takia, joka antoi arvaamattomasti työtä. Viluisena aamutuimaan herätessään hän oli päätellyt, ettei toiseksi yöksi enää kekistyisi kannon viereen kostean suon reunaan. Hän oli suunnitellut kesämajakseen jonkinlaista havumörskää. Kuokkimisen touhussa ja kantojen ja liekopuun kanssa ähkiessä oli unohtunut koko maja.
Ehti kai iltakatveella vielä semmoisen rakentaa? Mutta suokannon toveruudesta hän oli jo ensimmäisenä yönä saanut tarpeekseen, vaikka se kannonkara yhä vielä pihuutteli tervaista savuaan. Ylemmäksi mäkeen oli noustava. Suo suona päivällä, mäki oli sentään poikaa öiseen aikaan.
Hän kierteli ja kaarteli mäenlapetta kirves käsivarren mutkassa, kunnes korkeimmalta paikalta löysi sopivan ja hyvinkin mieleisensä paikan. Siinä oli neliskulmainen maakivenjärkäle, kapein lape pohjakalliota vastaan. Etäämpää katsellen se oli kuin malkakattoinen niittylato, jonka katonlappeilla jo jäkäläsammal kukoisti.
Jos olisi ollut ovenreikä ja kupuraa sisäpuolella, niin siinä olisi ollut huone, asumista vailla. Ei käynyt laatuun, sillä se oli jähmettynyttä tinaa täynnä. Mutta viereen sopi hyvin rakentaa.
Hän jätti kiven pohjoisen suojaksi. Idän puolella oli riippaoksainen kuusi, semmoinen, jonka juurelle muurahaiset tavallisesti rakentelevat pesänsä. Eivät onneksi tätä olleet keksineet.
Kämppätalon piirustukset olivat hänelle hyvin pian selvät. Varsikoivikosta muutamia kankipuita nurkkatolpiksi ja katonkannakkeiksi. Toiset päät sopi asettaa kiven ja kuusen oksien varaan, toiset väännetyillä koivuvitsoilla yhteen nitoen.
Pian oli kehikko valmis. Sitten vielä havunoksia seiniksi ja katoksi. Niitä olisi riittänyt vaikkapa permannoksi, mutta ei tarvinnut käyttää, sillä käden ulottuvilla oli parempaa permantoainesta; kuivaa sananjalkavarvikkoa, karhunsammalta ja kuusennaavaa.
Hän nyhti ja raastoi innoissaan, köntysi polvillaan pehkoissa ja mättäiköissä. Pian oli kasassa sylyyksellinen kuivaa kontua. Sylyys sylyyksen jälkeen sitä upposi kuoppiin ja kivenkoloihin. Eipä kesken loppuisi. Hän raastoi ja kantoi.
Oli hyvin hämärää, ennenkuin hän malttoi lopettaa. Varmaan oli jo puoliyön aika?
Maja oli ulkoapäin hauskan näköinen ja sisältä lämmin ja pehmoinen kuin naaraskarhun pesä. Hän tosin ei ollut käynyt karhun pesässä, mutta sen voi helposti kuvitella, jotenkin tämäntapainen se varmaan oli, koska se mesiturpa kuului olevan viisas möhnyri puuhissaan ja rakenteluissaan.
Makuutilan pääpuoli tuli kuusen alle. Kun olisi ollut vielä pari vanhaa lakananroittia, niin olisi ollut vuode kuin herroilla.
Hän heittäytyi makuulleen ja veti sanajaloista peiton ylleen. Se oli keveä, ilmava ja ehkä tarpeeksi lämmin. Hartioissa vain tuntui vilunväreitä.
Kiven alta, aivan vasemman korvan juuresta kuului pientä vitinää. Metsähiiripari kai kesäpesäänsä rakenteli? Hiiri makasi selällään hengitystään pidätellen. Ei pesänrakennuspuuhissa olevia saanut säikytellä.
Ihme, kun ei lakannut viluttamasta. Oli tullut ryykäistyksi avohikeen sen viimeisen kannon kanssa ja hiki oli kuivunut hartioihin. Kun hiirien vitinä loppui, painautui hän syvemmälle pehkuihin ja sammaliin.
Mutta hänen hartioissaan hangerteli enemmän kuin se iltapäiväinen hiki. Siellä kiertelivät levottomina myös viimeöiset kylmän ja lämmön säteet tyydyttävää levähdyspaikkaa löytämättä; missä pysähtyivät sanailemaan, siihen muodostui pesäke, kylmän tai lämpimän pesäke, mikä joutavan tavalla häiritsi ja ärsytti verenpesän säännöllistä toimintaa ja liikettä.
Lääkärit olisivat sanoneet, että oli kyseessä kylmettyminen ja mahdollisena seurauksena lievempi tai vaikeampi kuumetila.
Janne ei näistä tietänyt, tuskinpa olisi välittänyt valveillakaan, saatikka unimielin. Hän vain veteli peittoa korviinsa, kummallista peittoa, joka ei paremmin lämmittänyt.
Mutta suolla kävi monenmoista vilskettä.
Puro ei ollut enää häränsilmissä puliseva puro, vaan tuhatjalkainen elukka, jonka pääpuolessa vain oli niitä puljahtelevia silmiä. Merkillinen elukka, kun se osasi puhuakin!
– Onpa sinulla tuota ruotoa! – ihmetteli Janne.
– Ei se vielä tässä kaikki näy! – leventeli elukka. – Näet sen tuostakin, kun minun on täytynyt heittäytyä näin moneen mutkaan ja kiemuraan tässä korvessa.
– Jaaha! Sitä vartenko olet tehnyt tuon viidenkymmenen sylen keskimutkankin! Minä ajattelin aukaista sen!
– Älä hyvä mies rupea katkomaan minun selkääni!
– Enhän minä, jos asia niin on! Ajattelin vain vaivojasi säästääkseni.
– Mitä? Et suinkaan sinä ole se eilinen kurkilammas?
– Ojaa! Kurluu!
– Mitä sinä noin pitkillä säärillä ja nokalla teet? Noillahan noppaa oravanpesän kuusen latvasta!
– Täällä suolla liikuskellessa tarvitsee! On niin syviä ja veteliä paikkoja, ettei aina pohjaa näilläkään. Viisi syltä pitkät koivet täällä tarvitsisi olla!
– Mitä menet niin vetelille paikoille?
– Jaa mitä! Tottakai minun täytyy tutkia kaikki syvimmät putamat ja kaivella sieltä syödäkseni satatuhatta vuotta mädäntyneitä sammakon sääriä!
– Jo olet aika pihtikinttu!
– Olen minä! Mutta eikö sinun sääriäsi palele, kun ovat aivan paljaina? Vedä ne peiton alle!
Kurki luikkasi, oikaisi säärensä ja lähti lentämään.
Kuokos liikahteli. Aivan varmasti se liikahteli. Oliko turpeiden alla suuria maamyyriä tai rottia? Miten myyrä saisi heilumaan tuommoisenkin, kuin tuo ensimmäinen katajapehkoturve oli?
– Vai niin, vai luulet sinä, että minä olen jokin myyrä? Luulit kai hyvinkin tappaneesi, kun juureni katkoit ja mukaisine saappainesi niskallani hyppelit? Ei meillä vain niin kuolla! Loiskis!
Katajapehko loikkasi ilmassa komean häränpyllyn ja putosi jaloilleen häntä pystyssä ja kaikki piikit harittaen kuin kissa koiran eteen.
Ja kun yksi oli onnistunut, niin toiset tulivat perässä. Loiskis! Loiskis! Vain joku keikahti syrjälleen, mutta nousi heti jaloilleen. Kannot aivan jässähtelivät kuoppiinsa putoillessaan.
– Siinä kuulet ja näet! Mitä jätit meidät yksin! Sinun olisi koko yö pitänyt pitää vahtia ja hypellä mättäältä mättäälle, – nurisivat valkopäiset linjaseipäät jälkiviisaina.
Suon laidassa kasvoi pahalta haiseva punainen kukka, suuri kuin kartanopihlaja. Punainen kupu helotti houkuttelevana ja mehevänä. Laitalehdet retkottivat levällään kuin päivänkakkaran kukkasiipinä. Ettei vain jokin kärpäsparka erehtyisi istumaan?
Mitä? Eikö tuolla lentää pörrännyt suuri lihava ja tyhmännäköinen kärpänen. Kukan terä heloitti, reunalehdet heiluivat ja kohoutuivat.
Älä hullu kärpänen lähene! hänen piti huutaa, mutta ääni hukkui tuuleen, ja tyhmä kärpänen hupsahti pyydykseen. Sitä, mitä sitten tapahtui, ei hän kehdannut edes katsella.
Mutta siellähän kiersi ja kaakerteli jo toinen kärpänen! Mitä onnetonta! Ei suinkaan se mahtanut olla niin järjetön, että toisen perässä?
Pakene! Mene pois! Mene pois!
No niin! Paistu ja pala! Myöhäistä on pirinä kuoleman jälkeen!
Minä en tuonut sitä! Kuka sen toi! Kuka onneton istutti Potifarin porton visvapalsamin minun suoni laitaan!
– Kukkuu! Kukkuu! Kuka-käkä!
Hirvittävän suuri pitkäpyrstöinen lintu istui kuusen latvassa.
– Kuka on uskaltanut rakentaa minun laulupuuni alle makuupaikkansa! Kuka-käkä!
Hiiri rapisi korvaan.
– Älä puhu mitään, älä henkäise edes! Jos se huomaa meidät, niin se vieräyttää tuon kiven meidän päällemme.
Jättiläiskäki noitui ja tentui edelleen ja huuteli majan rakentajaa esiin. Hiiri oli mennyt kiven kulman alle, nojasi takatassuillaan kallioon ja hartioillaan kiven pohjaan.
– Jos se huomaakin sinut, niin älä pelkää! Minä pönkitän kiveä! Kun sinä annoit minun rauhassa kuhertaa, niin...
Janne heräsi pehkukasaan hautautuneena.
– Kukkuu! Kukkuu! helkähteli railakkaasti kuusen latvassa. Edempänä toinen käki tiedusteli: Kuka-käkä!
Hänellä oli raukea olo, hienoinen kivistys päässä ja katkomista ruumiissa, mutta sittenkin se hiiren kiven kannatteleminen nauratti.
IV.
Kylmäämiset ja kuumaamiset tasautuivat toisen päivän kuokoksella. Ei yksikään pehko eikä kannon jässi ollut heittänyt häränpyllyä eikä pudonnut kantapäilleen. Eikä tulisi hyppäämään vastakaan, sillä varoituksesta viisastuneena Janne itse hypähti heti niskaan, milloin vähänkin ilmeni epäilyttävää pongottelemista ja kyntysilleen varautumista.
Kuokos eteni tyydyttävällä vauhdilla, mutta etenikö se laillisessa järjestyksessä, sitä Janne ei kolmena ensimmäisenä päivänä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tuskinpa hän olisi muistanut sitä neljäntenä eikä viidentenäkään, ellei lähin naapuri Haikulan Jussi kylille toikkaroidessaan olisi sattunut kuulemaan ryskettä ja poikennut katsomaan, kuka Huuhan korvessa tähän aikaan kantoja rytyytteli.
Avopäinen, leveäharteinen äijä mättäikössä hutkautteli ja oli kai hutkautellut jo useampana päivänä, koska oli pyllyllään jo noin paljon mätästä ja kantoa.
Jussi istui kannolle ja kaivoi tupakkavehkeensä. Janne istui toiselle kannolle, ilman aikojaan, koska oli huilaamarupeaman aika. Esiteltiin ja tutusteltiin, eipä turhan pitkästi eikä joutavan koreilevasti. Toinen ilmaisi nimekseen Haikulan Jussi, puolen virstan päässä tästä oli mökki. Toinen sanoi olevansa joku Janne kolmannesta tai neljännestäkin pitäjästä tästä pohjoiseen päin. Jannen kotipitäjäkysymyksen laita oli vähän niin ja näin, saattoi olla se kolmas, kirjat kai olivat neljännessä?
– Vai peltomeininkejä! – Jussi topotti piippuaan, joka oli pahoin ummessa.
– Meininkejäpä meininkejä, – myönteli Janne ja sihtaili ojalinjaa, jota olisi voinut parilla kepillä jo jatkaa.
– Kovin notkoperäisessä ja hallaisessa paikassa rupesit puskemaan!
Jussi irroitti pesän, koska letku ei avautunut imemällä eikä puhaltamalla.
– Vai on hallainen!
Janne katsoi edelleen pyssymiehen silmällä linjaansa, jossa paria seivästä olisi tarvinnut hiukan siirtää tai edes kallistaa.
– On, hallainen on paikka! Keskikorvessa on jumalattomia lähteitä!
Siinä Jannen olisi tehnyt mieli panna kampoihin. Lähdettä ei voinut sanoa jumalattomaksi, vaikka se olisi ollut kuinka hallaisen nevan keskellä. Hän ei tullut ääneen sanoneeksi, mitäpä naapurin kanssa heti turhista väittelemään.
– Ilmankos keittelee öisin niin sakeata huurua! – ihmetteli hän vain.
– Keittelee se, – myönteli toinen, ruuvasi varren pesään ja kehitteli mietteitään.
– Et tästä ruista leikkaa, se on ihan vissi asia!
– Oho! – pääsi Jannelta. – Mistä sen niin ihan vissiin tiedät?
– Siellä on jumalattomia salalähteitä! Tuolla keskemmällä! – Hän viittasi piippunsa hammasluulla.
Janne sormieli kuokkansa terää, jonka kärkipuolella oli pahanpuoleinen kasautuma. Olipa löytynyt yksi kivenjuupeli ja hyvin oli sattunut! Hän ajatteli tahkoomista, mutta Jussi ajatteli keskisuon lähteitä ja tuiki mahdotonta pellon paikkaa. Olivatkohan kaikki ruuvit paikoillaan tuolla miehellä, kun mokomaan paikkaan rupesi peltoaan kuokkimaan?
– Onko sinulla tahkoa, kun ma kolhasin kuokkani kiveen eilen illalla?
– On toki tahko ja Matti saa tulla vääntämään.
Vasta nyt Jussi tuli silmänneeksi, minkälaisia sonninvuotia nevan laidassa kellotteli lihapuoli päälläpäin.
– Taidat sinä olla aika poika! – kehaisi hän.
– Eipä tässä enää juuri mikään poika! Ehkä eräänlainen vanhapoika! naurahteli Janne ja potkiskeli lähimmästä turpeesta multaa.
– Tavallisen musta mura siellä alla on! – Jussikin pöyhäisi ruoppaa.
– On se! – Janne kouraisi käteensä, niin kuin usein ennen, puhalteli ja haisteli, näytti kuin olisi hän ollut halukas myymään sitä kilokaupalla.
– Taitaisi siinä jyvä itää?
– Jaa itää! Koetahan haistaa!
Jussilla ei ollut erikoisempaa halua ja tiesi kai hän nuustamattakin, miltä suomulta haisee. Hän nousi lähteäkseen, mutta mennessään vielä kysäisi:
– Et suinkaan päivää viikossa ruvennut maksamaan, rämeestä ja hallanpesästä?
– Ei, tuota – enhän minä...
– Ole tullut vielä ajatelleeksi ollenkaan sitä asiaa! piti Jannen sanoa, mutta Jussi oli ehtinyt jo mennä, ja kun meni, niin menköön! Mitäpä se asia tunnustelemisista olisi parantunut, pahentunut ehkä.
Hän istui uudelleen ja unohtui istumaan. Unohtui kuokkimiset ja tahkoomiset ja keskinevan salalähteet! Se tärkein, aluksi unohtunut asia oli nyt edessä kuin pisteaita, jossa ei näkynyt porttia eikä veräjää.
Siinä hänellä oli jo puoli sarkaa kuokittuna! Kenenkä maalla? Ties häntä, vaikka Jumalan maalla! Ei Jumalalla ollut kapanalaa maata! Maa kuului kaikki Jumalan kuvalle! Tällainen korpimaa ja hallainen nevakin! Kaikki nevatkin! Jollet usko, niin mene ja kysy tuomarilta tai läheisimmältä vallesmannilta!
No, mutta Jumalan kuva kai tämä minäkin olen, vaikka hiukan tökerötekoinen? Et sinä ole semmoinen kuva, joka saat kuokkia ja omistaa maata missä vain!
Mäellä möykkykiven vieressä oli se karhunpesä. Ja mielteissä ja mielikuvissa oli jo asuskellut vaikka minkänäköisiä möykkyjä ja karhunpesiä: Rakennuksia mäen rinteessä, viemäriojia, sarkaojia, kaurakökkösiä, ruiskuhilaita, niin pitkälle, että perimmäiset pystyyn tököttyinä kylpyvastoina vilkuttelivat. Ja nytkö ne kaikki täytyisi pyyhkiä menemään?
Hyvin hän sen tiesi ja muisti, ettei nykyisen maailman aikaan enää sopinut metsiä kaataa ja peltoja kuokkia, missä vain mieleisensä paikan sattui näkemään. Vaikka käräjiin ja linnaan toimittaisivat! Eiköhän vain tämmöisistä syistä monta miestä jo oltu toimitettukin? Hän muisteli niin kuulleensa.
Ei toki sentään! Liika on liikaa! Mitä pahaa minä siinä olen tehnyt, jos muutaman päivän asumattomassa korvessa olen turvetta kääntänyt ja jonkin kuivettuvan katajapehkon tahi mätänevän kannon roikaleen ketaroiltaan pyllistänyt? Sopii hyvää tehdä ja härkää kaivosta auttaa, vaikka sapattina! Niinpähän opetti ja julisti kerran maan ja taivaan Herra!
Niin hän julisti, mutta eipä se julistaminen ollut ihmisten mieliin. Eikä tässä ollut kenenkään härkä kaivossa, ei edes korpi lähteessä. Jos sattui paha mies, niin käräjiin vei, sakot lyötti ja omansa otti!
Omansa otti! Ottiko pois korven, puron, suon ja kivikämpän? Vaikka olisi viettänyt käräjiin! Vaikka lyöttänyt sakon, linnareissunkin? Ei se mitään sen rinnalla, jos vei suon, jonka jo niin monella tavalla oli omakseen omistanut ja kuvitellut?
Hänelle tuli aivan sisäinen hätä. Siihen asiaan oli saatava valaistusta ennen auringonlaskua, oli saatava vaikka pitäjän toiseen laitaan olisi juostava!
Hän nousi, pesi kätensä ja huuhtoi silmänsä. Mistä päin sitä lähti tiedustelemaan, kun ei tullut edes Jussilta kysäisseeksi?
Jussilta? Mökin äijä hänkin oli! Puolen virstan päässä oli hänen mökkinsä. Varmaan nämä olivat sen mäellä olevan talon maita. Se näytti suurehkolta talolta, eikä täällä mahtanut olla taloja ylen taajassa? Ellei ole sen talon maata, niin ainakin tietävät siellä neuvoa omistajan luokse.
Hän kapitteli kinttupolkua kiirehtivin askelin.
Peltohuuhan isäntä oli tuvassa, kuten tavallisesti arkipäivinä, milloin ei ollut kirkolla kokouksia. Hän ei tehnyt itse töitä, niinkuin monet muut suurempienkin talojen isännät. Tähän oli hänellä pätevä syy: noidannuoli eli reumatismin issiassuoni, niin taudin toinen, tohtorien ristimä nimi kuului.
Koko niemikunta sen tiesi, olipa siitä monta kertaa kuntakokouksissakin ollut puhetta. Juttu johtui helposti siihen, sillä Peltohuuha käveli aina hiukan kumarassa, "känkkäpässillään", kuten hän itse sanoi ja hivutteli ristiluitaan hiljalleen alaspäin. Jos joku tuntematon kysäisi, tai vaikka katsoikin osaaottaen, kiiruhti Peltohuuha selittelemään:
– Ä-hä-hä – kun vetää taas känkkäpässilleen! Se noidannuoli, se issiaksen ja reumatismin suoni, pakana!
Kun kylän pojat keskenään ja toisilleen aikuisia matkivat, niinkuin he tavallisesti tekivät, oli Peltohuuhan isäntä aina suurikitaisimman irvileuan hampaissa: "Ä-hä-hä, kun vetää känkkäpässilleen se noidannuoli!" Loppusäkeistön kertaamiseen saattoi ottaa jo koko kuoro osaa: "Se issiaksen ja reumatismin suoni, pakana!"
Tavanmukaisesti Peltohuuha kävellä känkkyröi akkunasta akkunaan ja siveli ristiluitaan. Janne tölmäsi tupaan hikisenä ja täynnä henkeä.
Oikein hän oli arvannut. Korpi ja suo oli tämän talon, Peltohuuhan maata, ja isäntä näytti olevan varsin laatuun käypä mies, niinkuin suurinpiirtein katsoen olikin.
Mutta siitä huolimatta Janne teki pahan erehdyksen, kun hän luontonsa mukaisesti leveään maalaillen ja laajasti perustellen alkoi isännälle selvitellä suunnitelmiaan, aikomuksiaan ja unennäköjään. Olisi saanut laajastikin perustella, isännällä oli halua ja aikaa kuunnella, mutta Jannen omalta kannalta katsoen olisi ollut järkevämpää, jos hän olisi esitelmöinyt niissä merkeissä kuin Jussi suolla; kitukuusista, hallaisesta suosta, jumalattomista salalähteistä.
Niistä Janne ei hoksannut puhua ensinkään. Päinvastoin hän koko ajan paasasi, niinkuin suo olisi ollut hyväkin paratiisin vesijättömaa, isäntä ostaja ja hän itse myyjä.
Eipä sen vuoksi, että Peltohuuhan isäntä näitä levennyksiä olisi uskonut, ei alkuunkaan. Mutta hänellä oli hyvää aikaa, mielihyvin hän kuunteli toisen ropinoita, eikä hän muutenkaan ollut niitä miehiä, jotka pahastuvat kuullessaan omaansa kiitettävän vaikka valehtelemallakin.
Peltohuuha itse tiesi hyvin, mikä Mustapuron korpi oli, mutta mikä tarkoitus tuolla oudolla ja nähtävästi päästään hiukan hepsahtaneella äijällä oli suota kehuessaan leuhkia ummet ja lammet? Olikohan se hullu vai rikkiviisas? Hyvä hän joka tapauksessa oli leuoistaan, oikein lysti kuunnella. Näin hän hymähteli, kävellä käpsiskeli ja kyhnytteli ristiluitaan.
Tarpeeksi nevaa kehuttuaan alkoi Janne jutella, että hän oli mäen alla jo kolme päivää kuokkinut peltoa ja mäen päälle suuren kiven viereen rakentanut itselleen jo kesämajankin. Tästä uutisesta Peltohuuha virkistyi niin kovasti, että unohti hetkeksi noidannuolensa ja issiassuonensa. Oli onni, että oli vain tullut kuunnelluksi ja myönnellyksi, eikä turhanvuoksi vastaan väitellyksi. Sen taidon Peltohuuha oli oppinut pitäjäkokouksissa ja oli omissa kaupoissaan ja asioimisissaan jo ennenkin talonsa ja huonekuntansa eduksi osannut käyttää. "Viisas mies tienaa enemmän järjellään kuin kirveellään ja kuokallaan", oli hän usein hätäisen touhukkaalle emännälleen vakuutellut, kun tämä häntä töihin patisteli. Niinkuin sitä tuolla ulkona taksvärkkärien kanssa sateissa ja helteissä huhkiessa olisi laitatavalla voinut ajatella ja järkeillä.
– Vai niin, vai että oikein kuokkimaan ja majojakin rakentelemaan ilman lupia minun mailleni.
Hän puhui rauhallisesti ja paasaamatta, vieläpä hyvin laupiaalla äänellä, niinkuin pumpulitukkoa puutikulla työntäen, mutta Janne hätääntyi silminnähtävästi.
– Minä en ole paha mies, vaikka olen ehkä roskaisen näköinen. Olin niin mielissäni, kun ma pitkän hakemisen jälkeen löysin niin hyvän suon, että en ollenkaan tullut ajatelleeksi asian tätä laitaa!
– Vai ei tullut ajatelleeksi.
Isäntä katseli kuin katolta, lempeästi tosin, tirskautteli pieniä sylkitippoja ja hivutteli ristiluitaan.
– Ja aina minä olen oikeiden ihmisten kanssa asioista sopinut! Sovitaan me tästäkin, niin minä luulen!
– Enhän minä, mutta laki. Se menee pykälien mukaan, kun teko on tapahtunut.
Ihme, että laupiaat sanat osasivat niin kipeästi pistää. Jannesta alkoi siinä leveällä tuvanpenkillä istuessaan tuntua, niinkuin hän olisi ollut hyvin suuri pahantekijä, joka välkkyvällä miekalla karkoitetaan paratiisin niityiltä. Niinkuin puro olisi muuttunut siksi unessa nähdyksi elukaksi, joka kiireen vilkkaa pakeni vieraille maille ja vei matkassaan kuokokset, kuhilaat, majan möykkykivineen, koko suon kaikkine toiveineen.
Peltohuuha luuli, että hän pelkää käräjiin ja linnaan joutumista. Kovinpa oli hiirennahkainen mies! Mihin käräjiin tässä mokoman hyvänahkaisen äijän kanssa? Päivätöitä ropsaistaan, sillä hyvä! Kaikkipa nykyisen maailman aikaan jo kelpasi, kun Mustasuon korpikin!
– Eihän tässä mihin käräjiin, jos muuten sovitaan. Kukapa turhista riidoista koskaan on kostunut, tuomarit ja lakimiehet!
Janne huokasi kuuluvasti.
– No sitä mieltä minäkin het'kerrassa! Enkä minä ole kälmi mies enkä käenpoika, sen isäntä tulee näkemään! Kun te otatte minut torppariksi purokorpeen, niin minä ajan hiiteen hallat ja pakkaset sieltä!
Peltohuuha katseli akkunasta, eikä vastannut pitkään aikaan mitään. Jos olisi sanonut, että otan, niin heti olisi alkanut tinkiminen veropäivistä. Luvatta aloitetuista töistä olisi voinut kiristää, jos olisi viitsinyt. Mutta eihän siinä oikeastaan mitään pahaa ollut tapahtunut. Ei joutavasta kehdannut. Kun olisi keksinyt pätevämpiä syitä. Kovasti sen mieli tekee sinne jäämään, minkä takia? Sitä ei järjellä jaksanut käsittää.
Hän kääntyi ja käväisi kamarissa, niinkuin olisi ollut asiaa. Sieltä se löytyi, mitä hän haki. Kotvan kuluttua hän palasi ja syljeskeli.
– Jaa että torppariksiko Mustapuron korpeen? Mitäpä tuon väliä olisi, mutta kun olen ehtinyt luvata sen jo muille!
– Luvatako muille?
Suuri pettymyksen haikeus pulpahti esille kahdella sanalla.
– Niin tuota, tässä on virstan päässä laivareitti, – aloitti isäntä kuin anteeksi pyydellen tai niinkuin tuntien, että tarpeeton hätävalhe olisi anteeksi pyydettävä. – Tukkilaiset tarvitsevat kitukasvuisia näreitä puomirenkaikseen.
– Puomirenkaikseen? – ihmetteli Janne silmät renkaina.
– Niin, ei kuulu löytyvän muualta niin sitkeitä.
Janne oli keksinyt ratkaisun, silmät kirkastuivat.
– Antaa niille näreet! Viekööt kaikki! Lähden kaatamaan, vaikka vääntämäänkin, jos niillä miehistä on puute!
– Ä-hä-hä! Vetää känkkäpässilleen, tuo noidannuoli, pakana! – Peltohuuha känkkyröi kamariin päin, mutta pyörsi ovella.
– Niinpä kyllä! Mutta ei passaa ruveta ojittelemaan semmoista suota, jossa jatkuvasti aiotaan kasvatella puominäreitä. Ne pitää kasvattaa vesipohjaisessa korvessa ja hyvin kituen.
Jannen aurinkoa alkoi vetää pilveen uudelleen. Olisi luullut nyt näilläkin mailla löytyvän vielä puominpantanäreitä ilman erikoiskasvattelemisia ja kiduttelemisia. Hän katseli sillanrakoja ja raaputteli harvahaivenista leukaansa. Isäntä käveli, hieroskeli lonkkaansa ja mietiskeli sopivaa jatkoa.
– Jos sinun kovin mielesi tekee, niin voidaan kai se tukkiherrojen kanssa järjestellä.
Janne myönsi riemastuen ja nousi hänkin lattialle pasteerailemaan, niinkuin kotona velimiehen kanssa pitkinä iltapuhteina innostuksen kärpästen pöristessä.
Se oli häneltä tyhmä teko jo se, että niin halukkaasti mielihalunsa ilmitoi ja vielä enemmän se, että hän, mökkiläisen kauppoja hieroskeleva äijänkuvatus, alkoi niin leveästi ja väistelemättä isännän valtaväyliä pasteerailla.
Joissakin kirkonkylän mahtitaloissa se olisi herättänyt hyvin pahaa verta, mutta Peltohuuha oli tunnetusti säyseä mies, väisteli syrjäisemmille palkeille ja mietiskeli, kuinka monta päivää tuolta määräisi. Päivän viikossa teki Haikulan Jussi ja Rintamäen Tuomas, Soukkion Kalle puolitoista. Jos vaatisi kaksi? Kai se tuossa innossaan siihen suostuisi?
– Mitä tuumaisit, jos kaksi veropäivää viikossa?
He pysähtyivät vastakkain.
Kolmas osa koko arkipäiväisestä työajasta, mietiskeli Janne. Hän ei ollut niin innoissaan, ettei olisi huomannut, mitä semmoinen työpäivien menetys jatkuvasti merkitsisi. Peltohuuha myös huomasi pykältäneensä liian kaukaa.
– Se on täällä rantamaissa päin taksa paremmista torpan paikoista, – tasoitteli hän. – Ja jos niin sovitaan, niin saat sinä periä maksut puulaakilta niistä pantanäreistä! Saat siihen kauppaan koko Mustapuron korven hallintaasi!
Hän tunsi luvanneensa paljon ja oikein lämpeni hyväntekeväisyytensä ylenpalttisuudesta. Autuaampi on antaa kuin ottaa, muistui raamatunlause mieleen, mutta kun heti sen jälkeen muistui, ettei pantanäreitä kukaan ostanut eikä aikonutkaan ostaa, tuli harmillinen mieli. Väljähtynyttä autuutta sitä ihminen täällä sai hyvänkin antamisen jälkeen.
Jannea ei innostanut pantanäreiden myynti, korven koko hallinta kyllä. Mutta millä ajalla hän sen raivaisi ja hallitsisi, jos kaksi päivää viikossa taloon tekisi? Ei, jokin sopivampi välitysehdotus oli löydettävä ja se varmasti löytyi, kun saisi rauhassa mietiskellä eikä isäntä suuttuisi ja keskeyttäisi neuvotteluja. Säyseä mies hän tuntui olevan, kovin laatuun käypä mies.
Hän käveli ja käveli, ajatukset kehräsivät. Hän tunsi, että oikea ratkaisu kierteli aivan lähellä. Se oli varmaan jo käden ulottuvilla, kun vain saisi kopatuksi päästä kiinni.
Pantanäreet ja kolmas työpäivä? Kolmannes työstä ja pantanäreiden hinta? Joka kolmas näre? Eipähän kuin panta? Kolmas oja? Kolmas turve?
Hän käveli hyvin tärkeätuntuisena nurkasta nurkkaan. Isäntä oli siirtynyt tien puoleisen akkunan ääreen.
Mitä talo tekisi turpeilla? Eikä ojia voisi edes siirtää, ei kolmatta eikä ensimmäistä? Entä ruiskuhilas ja kaurakökkönen? Herran pojat, kaurakökkönen!
Siinä tuli ja siinä se oli! Hänen teki heti mieli hihkaista se isännälle, mutta malttoi hiukan ja mietiskeli valmiiksi.
Jos kerran kolmas osa on vaatimus, niin pannaan joka kolmas ruiskuhilas ja joka kolmas kaurakökkönen! Kun tulee minulle, niin tulee isännälle! Milloin ei tule minulle, niin ei liioin tarvitse tulla isännälle! Se on oikein ja kohtuullista! Ja tämän mukaan minä saan pysyä kaiket päivät omassa työssä, suolla!
Hän käveli akkunan luo ja esitti isännälle tämän Salomonin ratkaisunsa. Isäntä ei halunnut tai ei osannut sanoa siihen heti oikopäätä mitään. Tarjous tuntui ensi kuulemalta hyvinkin lupaavalta, mutta kun pitemmälle ajatteli, niin vuoti kuiviin kuin vesi kopasta.
Kolmannes saaliista? Mistä saaliista? Suomuuraimista vaiko kurjen munista? Niitäkin vain oli kaksi, mikäli hän poikavuosiltaan näitä asioita muisti. Mitenkä niistä kolmannen antoi, kun kolmatta ei ollut? Sama se oli muun suosaaliin kanssa. Toista oli, jos tuommoisen vahvaniskaisen vaarin saisi riihtä puimaan, havutukin ääreen tai kuokan varteen! Jos hän päivän viikossa olisi heti ehdottanut, niin olisi mennyt lukkoon? Miten sitä nyt enää perui ja vähenteli?
Janne ajatteli kuhilaitaan ja kolmanneksiaan, ja niinkuin tavallisesti, maalautui niistä hänen silmiensä eteen taulu, josta hän ei vähään aikaan katsettaan irti saanut.
Kaikki päivät suolla, se oli oikeus ja kohtuus! Entä jos isäntä ei ensimmäisinä vuosina saa mitään veroa? Mitäs veroa hän tähän saakka on saanut suolta? Juu no, ne pantanäreet! Tokko lienee vielä rahoja nostanut! Saapa joskus, saapa hyvinkin vielä! Kun suo alkaa viljaa työntää, saa kökkösiä ja kuhilaita kuormakaupalla joka vuosi!
Mutta kelpaa hyvällä mielellä antaa, kun itsekin saa, hän yhden, minä kaksi. Merkkailee kuhilaat ja kökköset heti leikatessa, niin on selvä peli.
Se oli mielialoille paljon mukavampi veronmaksumuoto. Taksvärkkäri! Janne oli nähnyt Juurikka-Nehen ja hänen työnsä jäljet ja monta muuta taksvärkkäriä! Sitä värkkiä kantava mies oli kuin härkä ies kaulassa, meni ja ei mennyt, vilkuili sivuille ja katsoi taakse. Kunhan tuppi heilahteli, niinkuin sen laiskan härän tupsupäinen häntä! Mitä työntekoa se semmoinen oli?
Mutta isännän mielestä taksvärkki oli aivan toista kuin Mustapuron nevan kolmannekset nyt ja milloinkaan. Hän ilmoitti epäilevänsä, tokko lakikaan hyväksyi Jannen ehdotuksen tapaista veromuotoa, se kuului enemmän kirkolliselle säädylle. Muuten, kun sattui tekemisiin noinkin kunnon miehen kanssa, oli hän suostuvainen vähentämään alkuperäisistä vaatimuksistaan.
Jannesta tuntui kovin vaikealta kaiken äsken kuvittelemansa jälkeen enää peräytyä taksvärkkärin saappaisiin. Oli ehtinyt tulla mieleen jo sekin, kuinka pitkä aika kahden päivän taksvärkistä yhteen laskettuna tulisi, jos kolmekymmentäkin vuotta vielä elonpäiviä riittäisi. Kymmenen vuotta! Sinä aikana ehtisi suolla tehdä jo ihmeitä! Ja se kaikki tulisi oman suon hyväksi, eikä jonkun vieraan ja kivikkokaruisen mäen hyväksi. Tähän näkemykseen päästyään hän oli valmis vaikka lisäämään niihin kolmanneksiin joka vuosi muutamia kuhilaita ja kökkösiä, sitten, kun niitä alkoi suosaroille ilmaantua, mutta ennenkuin hän ehti ehdottaa, muisti hän onneksi ne pantanäreet.
– Riitaraha kahtia! Myykää te vain ne pantanäreet, kun jo olette herrojen kanssa kaupoista ja hinnoista sopinut!
Peltohuuha koukistui kumarampaan ja hieroi kaksin käsin ristiluitaan.
Helkatin pantanäreet! Sanottiin, että valheella oli lyhyet jäljet! Kovinpa olikin lyhyet! Mutta hän ei olisi ollut Peltohuuha, ellei hän olisi selviytynyt olemattomista pantanäreistä.
– En minä huoli, kun ma olen kerran kaikkineen luvannut! Minä puran herrojen kanssa kaupat tai annan ottaa Kivinevan korvesta. Sinä saat myydä itse näreesi, jos tässä kerran kaupoista sovitaan!
– Sovitaan pois! Minä käyn teillä muuten työssä ja auttamassa, milloin kerkiän ja tarvitaan, vaikka joka riihellä!
Joka riihellä!
Isäntä hönkäisi sen niin hätäisesti, että itse ihan säikähti jälkeenpäin. Toinen oli omissa mietteissään ja innoissaan, ettei mitään huomannut.
– Niin, se on leipätyötä, eikä taksvärkkiä! Minä tykkään riihen puimisesta!
Jos hän olisi tietänyt, että Peltohuuhalla oli niemikulman suurin riihi, jonka sotketusta savesta tehty lattia pölisi kuiviltaan vallan hirveästi, ei hän olisi sanonut viimeistä lausetta, vaikka olikin hyvä sanomaan ja ajattelemattomia hönkäisemään.
Isännän mielestä se sattui varsin somasti. Hän kun ei ollenkaan pitänyt riihityöstä, ei noidannuolen, ei pölisevän savilattian eikä muunkaan puolesta. Kumminkin, kun se onneton riihi oli niin suuri, taksvärkkäreitä ei ollut tarpeeksi, eikä emäntä kärsinyt päiväpalkkalaisia, oli hänen siellä näihin saakka aina ollut mukana känkkäröitävä, varstan varressa, pelumyllyn kämpissä, viskuria vääntämässäkin, vaikka issiaksen vietävä veteli sivuja kuin lihapuukolla.
Enää ei tarvitsisi, tai jos osan päivästä mukana olikin, niin ei tarvinnut kajota ainakaan raskaimpiin vääntämisiin. Olipa tuo vasta merkillinen äijä, kun tykkäsi riihityöstä! Joulutonttu hän varmaan oli! Siitä ei olisi kannattanut luopua enää pienestä maksusta! Mitähän salaista hyvää hän oli tehnyt, kun joulutonttu näin aikaisin kulki?
Sopimus tuli, ei puuttunut enää muuta kuin kirjojen tekoa. Isäntä arveli, että kontrahti voitaisiin myöhemminkin laatia, mutta Janne oli siinä veressä ja hengessä, että asia piti saada kirkkaaseen päätökseen ennen auringonlaskua.
Seutukunnan kirjojen tekijä, Pynttärin Jooseppi, asui kahden ja puolen virstan päässä kirkkotien varrella. Mikä tämä oli, kaksi ja puoli virstaa!
Janne lähti pyyhältämään niistä jalkainsa sijoista ja oli porstuan ovessa emännän kaataa. – "Oho!" heitti hän vain anteeksipyyntönä takakäteen ja hemppaisi jo alamäkeä pää kolmantena jalkana.
Peltohuuhan emäntä oli pieni, mutta pippurinen. Jos hänen kädessään olevassa ämpärissä olisi sattunut olemaan sianruokaa tai vasikan sintua, olisi Janne saanut lyhyestä anteeksipyynnöstään mitä tuoreimmat kiitokset. Jannen onneksi, tai onnettomuudeksiko ehkä, ämpäri oli tyhjä. Emäntä astahti tupaan täydessä höyryssä.
– Täälläkö se taas nivusiaan vatvoo? Antaisi edes auringon hautoa!
Emäntä romautti ämpärin nurkkaan ja kiirehti samaa menoa sänkyjä peittelemään. Isäntä ei sanonut mitään. Hän vain hieroskeli ja järkeili. Siinä oli hänen Simpsonin voimansa myös tässä ikuisessa jokapäiväistaistelussa, jonka alkamispäivä oli merkitty papinkirjoihin, mutta loppumisesta ei ollut vähäistäkään merkkiä.
Sänkyrivin puolella pölisivät tyynyt ja peitot. Saappaiden mukana kulkeutuneet pienet kivet napsahtelivat seiniin. Emännän luonnonlaatu oli sellainen, että se vähintään kerran päivässä vaati salamoita ja jyrinää. Myrsky sattui usein juuri näin aamupäivällä tyynyjen ja peittojen penkomisen aikaan, ehkäpä senkin vuoksi, että se tähän työhön soveltui niin hyvin, eikä tuvassa tavallisesti näihin aikoihin ollut vierasta väkeä. He kumpikin olivat arkoja ulkonaisesta maineesta, ainoa asia, missä he olivat täysin yksimielisiä.
Emännällä oli syytä jatkuvaan katkeruuteen, vaikka isäntä tietysti ei sitä huomannut. Emäntä oli suuren talon tytär jokivarrelta, kirkonkellon kuulumilta. Hänen olisi pitänyt päästä parempiin paikkoihin, kartanoihin, tai edes vauraimpiin keskipitäjän taloihin. Äitikin oli ollut sitä mieltä, mutta nuoret miehet eivät olleet, tyttö oli muka liian pieni ja pippurikas! Vuodet kuluivat, kahteenkymmeneenviiteen, kahdeksaankin, jossa viivähti kauemman aikaa ja vihdoin yli kolmenkymmenen! Ihan toivottomalta näytti jo se mätäkuinen taivas, mutta toki vielä ajeli tämä korpikylän peltohuuhkain, leveäsuinen, pitkäsäärinen, selkävaivainen känkkäpässi. Hän otti sen, koska ei uskaltanut enää päästää ohitse.
Hän oli aikonut ottaa ohjat ja näyttää kirkonkylän ja jokivarren mahtaville, miten Heiskalan pieni pippuri kierii ja ajelee, mutta eipä ne niin vain olleetkaan otettavissa siltä selkävaivaiselta ja känkkäpässiltä. Se taipui kyllä kovan tullen, vaikka sakarat yhteen, mutta kun irti pääsi, niin potkaisi ennalleen kuin vesipajuinen luokki. Lisäksi hän oli armottoman laiska, emäntä taas liiankin virkku.
Eikä tullut lapsia muuta kuin yksi poika. Enemmän vara varmaan olisi ollut. Jotakin jäi, jonnekin jäi, kierteli ja vaivasi, yltyi ja säkenöi ja synnytti alinomaista ukonilmaa.
Ken siis pohjimmaltaan olisi tuntenut ja tuumiskellut Peltohuuhan emännän naimisen synnyt ja syvyydet, ei ollenkaan olisi ihmetellyt tätä iankaikkista sotaa. Ei Peltohuuhan isäntä itsekään ihmetellyt. Hän oli siihen jo niin perin tottunut. Pahimpien kuurojen aikana hän vain katseli, sanoi sanan, jos sanoi, monta kertaa jäi kokonaan sanomatta. Jos joku tulija kolisteli portaissa, katkesi myös emännältä kuin kananlaulu, purkautuakseen taas vielä saman päivän illalla tai seuraavan aamupuolella.
Tällä kertaa ei ketään sattunut tulemaan. Rapinata jatkui.
– Ja kuka se hullu ja umpisokea ukonpökkeli oli?
– Meidän uusi torppari, – vastasi isäntä, koska kysyttiin.
– Et ota, etkä hyyssäile meidän maalle tuommoisia hulluja kutjaleita! Et ota, sanon minä!
– Minä otin jo! – ilmoitti isäntä rauhallisesti.
Siitä tietysti olisi seurannut tulta ja tulikiveä, ehkäpä lopuksi roimanpuoleinen vesikuurokin, ellei navettapiika olisi ehtinyt sekä toivotuksi että toivomattomaksi ukkosenjohdattimeksi. Emäntä tempaisi valjasnaulakossa roikkuvat turkit, niinkuin ne sillä hetkellä olisi ollut vietävä koin syötävistä kesäkorjuun, mahdollisesti olivatkin, sillä kulumassa oli juuri se vuodenaika. Säkenöivät salamansa hän kätki isännän ja uuden torpparin niskan nujertamiseksi vastaisen varalle.
Päivällisen jälkeen miehet tulivat. Pynttäri tervehti kädestä ja iski merkitsevästi ja tutunomaisesti isännälle silmää. Tämä oli heidän viides justeerauksensa, vai oliko jo peräti kuudes? Aina löytyi Hämeen maasta pitkätukkaisia, tämä oli kai jostakin etäisemmistä maakunnista, mutta hyvä oli tukankasvu. Pynttäri oli tullut siihen käsitykseen jo matkalla, kun Janne leveästi perusteli suunnitelmiaan.
Mentiin vieraskamarin puolelle. Ne emännän sieppaamat turkit olivat vielä sängyn peiton päällä ja hyvin ne sopivat siinä olemaan. Pynttäri istui pöydän taakse ja kaivoi taskustaan paperikäärön ja kirjoitusneuvot. Janne istui jakkaratuolille uunin luo. Isäntä pasteeraili, syljeskeli ja hieroskeli, joskus vain istahti niinkuin lähtövauhtia ottaakseen.
Pynttäri kirjoitti jo, että kynä pärskyL Hän oli niemikulman asianajaja, perunkirjoitustenpitäjä, avisjooni-meklari ja protokollasihteeri, aina valmis palveluksiin niin isännille kuin emännille. Hän muisti ulkoa, mitä tämmöisiin kontrahteihin aluksi ja lopuksi oli prykättävä ja riipustettava, melkeinpä hän olisi arvannut keskipaikankin asiat, jos kaupantekijänä olisi ollut tavallinen hämäläinen taulapää eikä näin peräti eriskummallinen toisen maakunnan pollaripölkky. Janne oli matkalla kerinnyt puhelemaan jo kolmannesosaverotuksestakin.
– Mikä teidän nimenne taas olikaan? – tiedusti Pynttäri, koska se tarvittiin tokumentteihin.
– Janne! – ilmoitti puhuteltu.
– Niinpä niin, mutta liikanimi kanssa! – Janne mietiskeli hartaasti sitä asiaa. Ei se ollut veljen talon nimi, vaikka se oli syntymäkoti. Oksala? Eikö hiivatissa! Se sai pysyä sillä oksalla, mihin oli jäänyt ja jäähtynyt. Mustakorpi! Se se olisi saanut olla, mutta hän ymmärsi, ettei se vielä Mustakorpikaan voinut olla.
– Pannaan Janne Taavetinpoika! – ratkaisi hän.
Pynttäri naurahti ja vilkaisi isäntään. Isäntä nikkasi silmää. Jos miehellä ei ollut liikanimeä, niin mitäpä se asia heitä liikutti, ei ainakaan vahingoittanut. Pantiin siis Janne Taavetinpoika. Kynä rapisi ja pärskähteli edelleen.
– Kolmeksikymmeneksi vuodeksi oli kai tarkoitus? Niin on täälläpäin tapana ja kirjoitinkin jo tänne.
Hän riipusteli edelleen pää kallellaan ja kieli toisessa suupielessä.
Janne oli aikonut ehdottaa viidenkymmenen vuoden kauppaa, mutta kun se ehti jo kirjoittaa, ja jos yleensä oli sellainen tapa? Ja toisekseen, pitkä aika se oli jo kolmekymmentäkin vuotta. Mies olisi jo yli kahdeksankymmenen! Ei nykymaailman aikaan enää sen vanhemmaksi eletty. Siihen mennessä ehtisi vääntää jo satoja kantoja ja kylvää monta sarkaa viljan kasvuun?
Hän katseli taas niitä huippenevia sarkoja ja etäisiä kuhilaita ja kökkösiä, jotka olivat kuin kylpyvastoja. Hän olisi katsellut kai kauemminkin, ellei Pynttäri olisi herätellyt uusilla kysymyksillä nykyhetken asioihin.
– Vakinaisia taksvärkkipäiviä ei siis tule ollenkaan?
– Ei tule! – ehätti isäntä ensiksi vastaamaan.
Janne katsoi olevansa velvollinen hyvittämään ja heitti heti perään:
– Mutta kolmannes kaikesta maan tulosta, mitä ikinä se sitten lieneekin, ja riihipäivät kaupantekijäisiksi, niin on isännän kanssa sovittu.
– Kolmannes kaikesta maantuotosta, mitä ikinä se lieneekin, – kertasi Pynttäri pää yhä enemmän kallellaan. – Ja riihipäivät, omin ruokinsa? Niin täälläpäin on tapa ja niin kaiketi oli tarkoitus?
Isännän vuoro olisi ollut nyt sanoa. Mitäpä Janne siihen olisi voinut sanoa. Mutta isäntä katseli ulos, niinkuin ei olisi kuullut sitä kysymystä. Tietysti hän kuuli sen, mutta ajatteli, että tulkoon kirjoihin omin ruokineen. Saattoi siitä huolimatta hänelle ruuan ja kahvin antaa, niinkuin varmasti annetaan, ei suinkaan yhtä ilman jätetä, sillä toiset torpparit olivat talonruokaisia. Pynttäri lasketteli usein omiaan ja toisinaan hiukan liikaa. Saattoi tulla kontrahtiin. Aina oli helpompi löysentää kuin kiristää, se oli jo monessa asiassa nähty ja koettu.
Janne ajatteli hieman katkerana, että isäntä olisi saanut kuulla ja huomauttaa, kun kaupantekijäisiksi saikin ne päivät. Ja raamatussakin sanoi, ettei sinun pidä sitoman riihtä tappavan härjän suuta.
Katkeruus ei kestänyt kauan, sillä hänen hyvinpäin selittelevä mielensä löysi ulospääsyreiän tästäkin pykälästä. Eipä siinä mainittukaan mitään härjän suun sitomisesta. Voi muutamana syksyisenä päivänä päivällisekseen kuivia jyviä tai herneitä pureskella! Saattoipa olla hyvin terveellistä välipaloiksl paastoaminen ja herneiden pureskeleminen.
Seuraavassa pykälässä mainittiin puista ja polttopuista, Isäntä ilmoitti, että torppari saa hallintaansa kaikki korvessa kasvavat ja suosta nousevat puut.
– Saa vapaasti hallintaansa kaikki Mustakorvessa kasvavat ja maasta nousevat puut, – kertasi ja rapisutti Pynttäri heti tuoreeltaan.
Janne olisi unohtanut tärkeän asian, isäntä muisti sen ja oli oikeudenmukainen.
– Et suinkaan sinä tönöäsi suolle rakenna? – tiedusteli hän.
Janne muisti ensimmäisen yönsä kituuttavan kannon äärellä ja kiiruhti hanakasti myöntelemään kovan maan ja mäenkin tarpeellisuuden rakennelmiaan varten. Sielläpä havukämppä jo oli suuren kiven juurella.
Merkittiin kirjoihin.
– Torppari saa täyteen hallintaansa myös mäenlaiteen Haikulan tiehen saakka.
Emäntä toi kahvia, tökkäsi Pynttärille hyvänpäivän, mutta Janne jäi ilman. Se oli kai jonkinlaiseksi mielenosoitukseksi tarkoitettu, mutta eihän Janne semmoisia sanomatta huomannut. Saman talon väkeä tässä jo oltiin, mitäpä turhanaikainen käden tökkiminen enää oli tarpeellista? Että emäntä olisi saattanut olla vielä yhteentörmäyksestä vihoissaan ja sen vuoksi jättänyt hänet tervehtimättä, se ajatus ei juolahtanut hänen yksinkertaisen vilpittömään mieleensä.
Hän ei ottanut kahvia, vain sokerinpalan. Emäntä luuli sitä kiusaksi tai vastavedoksi ja päätteli mielessään, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun sitä hänelle tarjottiin. Huomaamattomuudessa sattunut yhteentörmäys, kiistelyhäviö oman miehensä kanssa, niin pienistä seikoista saattaa näränpesäke syntyä ja vuosien kuluessa jatkuvasti ruokittuna kasvaa kaiken hävittäväksi syövänpahkulaksi. Syyttä suotta, harmiksi itselleen ja vahingoksi toisille oli Peltohuuhan emäntä saanut sieluunsa taas joutavan närän siemenen. Olisi ollut ehkä onnellisempaa, jos ämpärillinen olisi ollut puolillaan vasikansintua.
Kahvin juonnin jälkeen viimeisteltiin ja allekirjoitettiin vuokrakirjat. Janne kirjoitti itse nimensä Pynttärin ja isännän suureksi ihmeeksi. Piiat kutsuttiin todistamaan ja asia alkoi olla valmista.
Tavan mukaan Pynttäri lukaisi vielä kirjat ääneen. Niin oli, niinkuin oli puhuttu, paitsi viimeinen pykälä, josta kirjantekijä ei ollut mitään edes kysynyt.
Janne sai toisen kappaleen, taittoi taskuunsa ja lähti tallustelemaan korpeen, Pynttäri jäi vielä taloon. Isännän kanssa he katselivat akkunasta Jannen menoa.
– Aika epeli miehekseen, – naureskeli kirjantekijä.
– Epeli epelinä, mutta omasta päästäsikö sinä tekaisit viimeisen pykälän?
– Onko vikaa, vai mitä?
– Tiedä hänen vioistaan, ihme vain, kun ei se siitä mitään huomauttanut.
– Yksinkertainen vaari! Mahtoiko huomata ollenkaan?
– Minä luulen, että tämä vaari huomaa monia asioita, joita miehet eivät huomaakaan! Eipä sillä, että minä rupeaisin hänen viljelmiään itselleni ahnehtimaan, vaikka kontrahtiin niin merkitsit. Peltohuuha lieventeli viimeistä pykälää Pynttärille ja omalletunnolleen.
– Eipä tuolla taida olla perillisiäkään? Eikä noin iällinen mies kolmeakymmentä vuotta eläkään?
Löytyi selityksiä ja selityksien poikasia, kun niitä vartavasten haeskeltiin ja kaiveltiin. Sitäpaitsi löysentämiseen oli aina varaa. Kiristäminen oli paljon vaikeampaa.
Mutta varmasti se oli kova riihimies, ja sanoi vielä tykkäävänsä riihityöstä. Kummallinen mies!
Pynttäri sai palkkansa ja lähti. Isäntäkin lähti ulos, sillä ketään vieraita ihmisiä ei ollut enää tuvan eikä kamarien puolella.
Janne asteli mietteliäänä kivikkopolkua korpeen päin. Hänen rinnassaan ourahteli sekaisia tunteita.
Pahantekijä hän ei ollut. Kukaan ei tulisi eikä voisi tulla uhkailemaan käräjöimisellä eikä linnanreisuilla. Suo ja mäenrinne oli täydessä hallinnassa, kaikki kasvavat ja kaatuneet puut, pantanäreetkin! Ja muheva suomulta aina viiden ja kuuden sylen syvyyksiin saakka!
Kolmekymmentä vuotta! Mikä määrä se oli, kolmekymmentä vuotta? Tapana tällä paikkakunnalla! Kuka mokoman tavan tälle paikkakunnalle oli juurruttanut? Miksi ei yhtä hyvin viisikymmentä vuotta?
Hänen sovitteleva puolensa haeskeli valoaukkoja päivän puolelta.
Mikäpä siinä, vaikka vain kolmekinkymmentä vuotta! Pitkä aika se oli, kolmekymmentä vuotta! Melkein puoli ihmisikää! Paljon siinä tekevä mies jo tekemään ehti. Enkä suinkaan minä elä ainakaan enempää kuin kolmekymmentä vuotta! Meidän ikämme on seitsemänkymmentä, korkeintaan kahdeksankymmentä vuotta!
Kun raamatunlauseen alkupuoli oli mieleen tullut, lankesi luonnostaan myös sen loppupuoli.
Milloin se paras on ollut, niin se tuska ja vaiva on ollut! Mitäpä muuta se minullakaan mahtaisi tulla olemaan kuin tuska ja vaiva?
Mutta jospa sattuisi elämään vielä kolmekymmentäviisi vuotta! Sitten vasta tulisi tuska ja vaiva! Erittäin niinä viimeisinä vuosina, kun muutenkin jo olisi vanhuudenvaiva!
Senkin Pynttärin hynttäri! Mistä hän keksi sen viimeisen pykälänsä, vaikkei kukaan sitä hänelle virkkanut eikä viisannut!
Hän istui tien viereen kivelle ja kaivoi vuokrasopimuksen esiin.
"Vuokrakauden päättyessä palautuu vuokrattu alue tiluksineen ynnä mäenrinne siihen pykättyine rakennuksineen lunastuksetta taloon."
Rakennuksineen, senkin pystynokkainen pykmestari! Kerkisitpä ja osasitpa siihen mestaroimaan!
Ja minkätakia ihminen ei saa sanaa suustaan, vaikka selvillä korvilla kuulee asian! Olisin ilmoittanut jyrkästi, ettei semmoisia pykäliä panna, se on laitonta peliä, het'kerrassa! Ei isäntäkään mahtanut tätä tarkoittaa! Eikä mahtanut olla tämmöinen tapa tällä niemikulmalla ja pitäjässä, kun ei muuallakaan! Itsestään keksi ja pani, senkin häspyntäri!
No ehkä ei aivan itsestäänkään? Jospa olivat puhuneet ja sopineet keskenään? Milloinka sopineet? Eiväthän ne olleet kahden kesken hetkeäkään! Mutta tämä Pynttäri se tietysti oli tehnyt kaikkien toistenkin kontrahdit? Jospa oli sovittu jo vuosia sitten? Kaikkiin vain lopuksi merkittiin: Lunastuksetta taloon, ja puumerkit alle! Olivatkohan toisetkin kirjoittaneet näin tyhmästi kuin hän?
Tämä ei voinut olla isännän tarkoitus? Mikä pakko hänen olisi ollut ottaa mainintaa kovasta maasta ja mäenrinteestä! Suora ja rehellinen mies hän oli ja tahtoi kaiken kirjoihinkin merkittäväksi, niinkuin asia on.
Niinkuin senkin, että omin ruokinsa riihipäiville? Kaiketi hän kuuli sen? Mitä erinomaista siellä pihalla olisi ollut, joka hänen korvansa olisi lumeuttanut? Ja eipä suutaan avannut tämän viimeisenkään pykälän jälkeen? Tottapahan hänkin halusi niin! Lunastuksetta taloon!
Tällaista pallopeliä vastakkaiset mielijohteet hänen rinnassaan nakkelivat, mutta sitten tuli ulkoinen tapahtuma, joka hetkeksi kiinnitti hänen huomionsa muuanne.
Polkua nousi täyttä neliä liinakkohevonen, jonka selässä pomppi noin rippikouluikäinen poika. Hurjapäinen poika se oli, koska hevonen sai ohjaksen peristä lautasilleen, vaikka laukkasi häntä suorana. Jannen piti pysäyttää ja varoitella, että älä hyvä mies taita niskojasi ja tapa hyvää hevosta, mutta ei siinä mitään ehtinyt, hätinä jaloista tiepuoleen. Menivät jo ohi, että kivet sinkoilivat. Yksi peukalonpään kokoinen sätkähti Jannen säärivarteen, aivan mustelman löi ja kimoili pitkän aikaa.
Poika karautti taloon päin. Olikohan hän talon poika?
Hän taittoi kontrahdin jälleen taskuunsa ja lähti tallustelemaan eteenpäin sekavin ajatuksin.
Kivellä täällä näytti saavan säärivarteensa, jo pojalta. Eikä se juuri erikoisen hempeältä se emännänpuolikaan näyttänyt. Sehän sävähteli ja killisteli kuin kukko! Eiköpä hänellä liene ollut useampia jalkaparejakin hameen alla?
Tuli pitkä purolle johtava alamaa ja aurinko sihtaili polkuaukkoa pitkin suoraan silmiin.
Mikä rakki minä tässä olen haukuskelemaan oman talon väkeä suotta aikojaan! Jos paha isäntä olisi ollut, niin linnaan olisi toimittanut! Entä toimekas emäntä? Sehän on talon päärly ja koko aluskunnan kaunistus! Ja poika? Kerranko mustalaispojan kokoinen poika niin ravistaa, että kivet sinkoilevat? Ellei ravistaisi, niin eipä hän poika olisikaan!
Ja minäkö tässä olen hyväkin maailman napa! Niinkuin ei kolmekymmentä vuotta riittäisi ja siinäkin olisi jo kolmas osa liikaa! Niin, niin, kaksi kolmannesta minulle vain kontrahdin mukaan kuuluu! Jos niin käy, etten sitäkään läpäise, niin kiitos kaikesta! Monen on täytynyt tyytyä paljon vähempään!
Hän joutui purolle ja istui tutulle kivelle.
Joopa joo! Muutamankymmenen ajastajan jälkeen me olemme tulleet jälleen maaksi. Uudet sukupolvet kyntävät näitä maita, jos niissä kyntämistä lienee, ja me muodostelemme joissakin maan kerrostumissa uusia elämisenmehuja, ruokiskelemme kukkasia ja mettiäisiä.
Puro pölisi iloiseen väsymättömään tapaansa, mutta se kolmekymmentä vuotta tahtoi vain siitä ja monista pätevistä vastaväitteistä huolimatta puljahdella esiin kuohupäisinä häränsilminä, uiskentelevina puupalikkoina, taivaallakin pilvenhattaroina.
Hän lohdutteli ja vannotteli puoliääneen apeutunutta mieltään.
Jos paljon saa, niin enempi ottaisi! Semmoinen on tämä ihminen, hyväkäs! Tänä aamuna menit tästä kieli vyön alla, muistanpa vielä hyvin, minkälaisen hätäpalikan kanssa! Nyt on kaikki selvänä, kolmekymmentä vuotta!! Kylvä kauraa tai ruista! Istuta perunaa tai sylje naurista! Lypsä lehmää tai keritse pässiä!
Vielä tämä nurisee! Vaikka kyllä ne tiedetään tämän nurinan ja narinan pohjimmaiset syyt! Mitä lienee keväisen kollin kutkotoksia!
Etkö ole saanut jo tarpeeksesi kutuhommista! Poikki kuin linnun kinttu, het'kerrassa!
Uskomalla ja uskottamalla saa aikoihin ihmeitä, ja vanha valehtelija uskoo muutaman kertomuksensa jälkeen itse valheensa.
Kun Janne tähän tapaan vielä vähän aikaa itsekseen tentui ja vakuutteli, niin hän uskoi täydesti, että kolmekymmentä vuotta ja "lunastuksetta taloon" jääminen olivat tarpeellisia pelastusrenkaita hänen ehtoopuolen elämässään ja edesottamuksissaan.
V.
Jannen uudiskuokoksen kolme sarkaa ja neljä sarkaojaa etenivät suoraviivaisesti, joskin hitaanpuoleisesti linjojen osoittamaan suuntaan keskinevalle päin. Oli tullut eteen kynnys, jonka yli ei voinut hypätä, kiertää ei kehdannut.
Päällä oli mätästä ja marjanvarpua, niinkuin alkukuokoksella, mutta heti pintakamaran alla oli kantoa ja tervasliekoa toinen toisensa kyljessä, päällekkäinkin, niinkuin vanhan moneen kertaan uusitun tallin permantoa olisi alkanut purkaa. Mikä selkälinja tai herranilma siitä aikoinaan oli mahtanut kulkea, kun kaikki metsä niin kannoilleen oli kaatunut?
Polttopuuta siitä nousi. Keskisaroilta tuli yhtämittaista korkeata roviota. Mutta kuokos eteni hitaasti, ylen hitaasti. Valkopäiset linjakepit vilkuttivat: Tule, tule, hyvä mies! Kesä loppuu alkuunsa!
Mitenkäpä tuli, kun anturat olivat piessä kiinni. Yötä olisi voinut lyhentää, jos päivää olisi jaksanut pidentää. Kaikella oli rajansa. Täytyi tarsia, tarsia vain ja purkaa sitä kolminkertaista tallinpermantoa. Hän ei halunnut edes ajatuksiinsa päästää, että olisi jättänyt kesken tai aloittanut uusilla saroilla. Monia vastuksia kai ulompanakin vastassa oli? Jos olisi lähtenyt kiertämään, niin olisi saanut kiertää ehkä pois koko suolta? Ho, hoi, pojat! Ei tästä vain niin lähdetty kuin jänis kuivalta haavalta!
Hän osti Haikulan emännältä tukevaa muonaa; leipää, voita, viiliä ja talkkunaa ja pureutui puiseen kamaraan sisulla ja voimalla.
Se oli kuin olikin selkälinja, viiden kuuden sylen päässä loppui ja loppui niin tarkkaan, että hän jonkin aikaa aivan kaipasi liekopuuta ja kantoa.
Hän vetäisi tai paremminkin nosti pitkiä päivätöitä tehden kaikki kolme sarkaansa sen visaisen kynnyksen yli. Sitten alkoi taas luistaa ja huhkia. Rastailla, linjaseipäillä ja muilla enemmän tai vähemmän osaaottavilla harrastajilla ei ollut enää moitteen sanaa. Heinäaikaan jouduttaessa olivat kuokos ja ojat joutuneet viisikymmensylisten linjojen pääteseipäisiin. Siinä oli piste tällä kertaa.
Omien heinätöittensä vuoksi hän olisi hyvällä tunnolla voinut edelleen jatkaa, mutta heinänteon makuun oli toki päästävä, vaikka toisenkin niityillä ja raudoilla.
Haikulan Jussi sai muutamia lisäpäiviä, mökkiläinenkin kerran. Jussi patikoi aluksi vastaan, kuten tapansa oli, mutta auttoiko se itsepäisen miehen kanssa. Niitettiin niityt ja pientareet, puronvarret ja lammen rantakortteikot, vahingossa yhdeltä hauen luikulaltakin pää poikki, oli tuikutellut liian matalalle rantakortteikkoon.
Hauki paistettiin ja syötiin, koska se oli maailmassa voittajan tapa. Tietysti Heta-emäntä keitteli ja paisteli sen ohella monta muuta makoisaa ja hapatteli hyvää viilipiimää. Ruokasijoilla Janne vuoleskeli hänelle palkinnoksi uuden haravan.
Niitokset niitettiin aamukasteen aikaan, paitsi lammenranta. Siellä oli sitä hauskempi mulia, mitä kuumemmin päivä paistoi. Iltaisin kanniskeltiin kuivat heinät latoon. Matti oli latomiehenä ja katseli, miten suuret heinätaakat lähestyivät latoa. Kantajista, isästä ja setä-Jannesta ei näkynyt muuta kuin vaaksan verran säärentynkiä.
Haikulan heinänteko kaikkineen ei kestänyt täyttä kahta viikkoa, vaikka ylimääräisenä korjattiin lammen korteikko. Jussi kiiruhti taloon veropäivilleen, ja Janne painui korpeen. Hänellä oli aikomuksena saada rukiin kasvuun ne kolme kuokittua sarkaansa.
Työ suolla oli nyt vaihtelevampaa ja keveämpää käpsehtimistä. Hän rovioi puita, keräili ja poltteli risuja, tasoitteli turpeita alemmaksi ja irroitteli niistä multaa.
Se oli keveää työtä, jota saattoi väsymättä tehdä melkeinpä miten kauan tahansa. Tuli roihusi saroilla aamuvarhaisesta iltamyöhään. Oli öitä, jolloin kivikämpän permantohiiret saivat kuherrella täydessä rauhassa.
Jannesta ja Haikulan Matti-pojasta oli kevään ja kesän kuluessa tullut hyvät toverukset. Matti oli tukevahko, valkotukkainen poika. Mikonpäivänä hän sanoi täyttävänsä kymmenen vuotta. Se oli Matin omasta mielestä pitkä aika nuoren miehen elämässä.
Tahkoa pyöritellessään hän kertoili elämänsä tapahtumista. Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä ja toimiskella, vaikka ensimmäiset vuodet olivat kuluneet niin ja näin. Alkuvuosilta hän muisti selvästi vain pari tapahtumaa, mutta ne näkyivät kirkkaina kuin kuvainen lähteestä. Matti oli ollut silloin vasta kolmen tai neljän vuoden paikoilla.
Toinen oli saunanpalo. Isä oli kopannut tuvan lattialta vesisaavin, koppina vain, korvista kiinnipitäen. Mattia nauratti vielä kertoessaankin, kun hän muisteli sitä. Äiti oli siepannut ämpärin ja varsiluudan ja Moppekin oli tormannut ulos. Matti oli istunut rappukivellä ja katsellut, miten isä heitteli kipolla vettä saunan seinään. Äiti hosui luudallaan, mutta Moppe kiipesi kivelle ja ulvoi. Vaikka isä valeli vedellä, äiti hosui luudalla ja Moppe ulvoi häntä suorana, niin sauna roihusi vain, eikä sinä iltana menty ollenkaan kylpemään.
Toisen tapauksen Matti muisti melkeinpä vielä selvemmin.
Oli talvi ja satoi lunta. Sitä tuli suurina leijailevina haituvina niinkuin koko taivas olisi ollut päästä ratkaistu höyhentyyny. Hän oli katsellut nenä littoisena akkunassa. Silloin kuhahti pihakoivuun suuria mustia lintuja. Ei hän huomannut, mistä ne tulivat, kohaus vain kuului ja siinä ne sitten istuivat ja kiipersivät varpaillaan oksiin. Ne olivat mustia, mutta niiden silmien päällä oli punaiset viirut ja kupeessa valkoinen pilkka. Ne olivat teeriä, vasta jälkeenpäin Matti sen oli tullut tietämään. Niitä oli ollut seitsemän tai kahdeksan kappaletta. Hän ei tarkasti osannut silloin vielä lukea kuin viiteen, mutta kun hän jälkeenpäin oli muistellut ja lueskellut niitä oksia, joilla ne kiikkuivat, oli hän tullut siihen tulokseen, että niitä oli kahdeksan. Koskaan jälkeenpäin ei teeriä pihakoivussa ollut käynyt, ei ainakaan kukaan ollut nähnyt.
Näitä hän Jannelle tahkoa kieritellessään kertoili. Janne kuunteli, myönteli ja ihmettelikin. Tahko pyöri ja sihisi. Vesi nousi palkona teräpaltteen ylitse. Kun lakkasi nousemasta ja kävi saven väriseksi, lisättiin ämpäristä. Kaukalo oli poudalla ravistunut ja sen vuoksi täytyi monta kertaa lisätä.
Tahkoomispalkaksi oli sovittu viisi penniä kerralta. Isä ja äiti olivat sanoneet, ettei poika mitään tarvitse, ja niin Matti itsekin oli sanonut, mutta Janne-setä oli kovapäinen ja antoi vain. Joskus hän antoi kymmenpennisen. Seuraavalla kerralla hän ei antanut mitään, eikä Matti olisi ottanutkaan.
Matti säilytteli rahojaan isän ostamassa pienessä kukkarossa, jossa oli vain yksi keskilokero ja lukko oli kuin kaksi muurahaista suut vastakkain, tai oikeastaan ne olivat kyljittäin silloin, kun lukko oli kiinni. Hänellä oli jo entisestään markka kaksikymmentäkuusi penniä ja nyt pirahteli lisää usein. Oli hauskaa, kun Janne-setä oli tullut asumaan Mustasuon korpeen.
Keskikesällä sitten vasta oikein hauskaa tuli. Matti pääsi koko päiväksi sedän luo kuokokselle ja sai majailla vielä seuraavan yönkin hänen kämpässään ison latokiven ja kuusen juurella.
Äiti pani evääksi kokonaisen rieskan ja voita pieniin vakkasiin. Maitohinkkiin pantiin piimää ja sitten vielä suuri tuokkosellinen talkkunoita. Eihän niitä yhtenä päivänä niin paljoa, mutta äiti laittoi vain, loput saisi jättää Janne-sedälle. Matin pyynnöstä äiti nosti vielä yhden kukkukauhallisen, Matti lupasi varoa, ettei kaatuisi.
Heillä oli hauska päivä.
Aamupuolen he tekivät kovasti töitä keräillen risuja ja kantoja suuriksi rovioiksi. Väliin Janne huikkaisi: – Matti, tulepa tänne!
Matti pomppi mättäikköä pitkin. Jannella oli aina jotakin näytettävää tai metkaa tehtävääkin. Väännettiin ylös kuusen kantoja, että häntäkarat rytisivät. Matti pääsi kiikkumaan suuren vipukangen latvaan, Janne kiilasi tukea alle. Sitten painettiin ja luikattiin: hei-hei-hep! Rytisi ja rutisi ja pesästä nousi aikamoinen sarvijaakko! Se ei inahtanut, kun Matti sylin koetti vääntää. Mistä se voima vipukankeen tuli? Janne selitteli ja perusteli. Tultiin yksimielisiksi siitä, että ihminen oli melkoisen järkevä luontokappale, milloin vain osasi oikein järkeään käyttää.
Päivällisen aikana pantiin suurin risukasa palamaan. Siitä lähti kova kuumuus ja paljon savua! Kolme kertaa täytyi heidän muuttaa istumapaikkaa ja vielä viimeinen oli niin lämmin, että naamaa poltti ja silmistä vesi sirisi.
Oli tyyni. Savu ja tulenlieskat nousivat kohtisuorasi korkeuteen, savu pakeni edellä ja tulenliekki kiersi ruuvia. Sinertävään korkeuteen häipyi savu ja tuli.
Kuokokselle jäi vain tuhka ja muutamia kipinöiviä kekäleitä.
Iltapäivällä he työskentelivät vielä vähän aikaa kuokoksella, mutta sitten Janne sanoi: – Nyt riittää! Lähdetäänpä vähän reissailemaan!
He menivät kuokoksen poikki syvälle korpeen. Puolikypsiä keltaisia muuraimia vilkkui siellä täällä. Janne pyyhälsi sopivan kokoisesta korpikoivusta pari suurehkoa tuohikiivua. Istuttiin väkevästi haisevalle pursumättäälle ja muovailtiin tuohiset. Paarmat pörisivät ja suohyttyset inisivät. Suuri sudenkorento jäi etäämpää katselemaan siipikalvot välkkyen ja siristen.
Niistä tuli komeat tuohiset. Matti arveli kapan vetoisiksi, Janne puolentoista. Tuohinen vetää aina enemmän kuin sivusta katsoen luulisi.
He jättivät ihmettelevän sudenkorennon ja inisevät hyttyset. Syvemmällä korven takana oli avonaisia nevaläikkämiä, joissa keväällä oli ollut valkoisenaan muuraimen kukkia. He tarsivat, tarsivat ja hyppelivät mättäältä mättäälle.
Jo, jo alkoi punertaa ja kellertää! Täytyi ihan pysähtyä ihmettelemään ja henkeen vetäisemään, niin hyvältä hajusi! Se kiersi nenän kautta suuhun, kurkkuun ja vatsaan ja palasi takaisin sylkiveden kanssa. Teki mieli repiä ja pureksia muuraimen kantoja. Mitäpä se oli tarpeellista, koska meheviä muuraimia oli yllin kyllin.
Aukeaman keskellä oli vetelä hettoputama. He kiersivät kumpikin puoltaan ja poimivat äänettömässä kilvassa. Matti kurkkaisi tämän tästä hettopaikan yli nähdäkseen kuinka paljon Jannella jo oli. Hän ei oikein erottanut, mutta harvemmin Janne nopsi ja pudotteli muuraimen kantoja. Matti näppäili, yhä kiihkeämmin.
Hänen astiansa tuli ensiksi täyteen. Yhdessä täyteltiin Jannen astia. Molemmat tuohiset kellottelivat keltaisina ja kukkupäinä mättäällä. Miehet täyttelivät omia laukkujaan, Ei ollut vaikea arvata, kumpaiseen enemmän mahtui, enempää kuin sitä, kumpi täyteläisemmäksi tuli. Lieneekö Jannen ollut vielä edes puolillaan, kun Matin oli jo suuta myöten täysi.
He kävelivät suon yli Jannen majalle.
Matti oli jo aikaisemmilla käynneillään tutustunut kämppään, mutta sitä hän ei olisi sanomalla ja näkemällä uskonut, miten hauska siellä karhunsammalien ja kahisevien sanajalkojen keskellä oli kelliskellä. Unta odotellessa keskusteltiin monista mieleen johtuvista kysymyksistä ja arvailtiin näkyväisiä ja näkymättömiä asioita.
Matti tiedusteli, osasiko Janne sanoa, miten vanha vieressä kasvava kuusi jo oli? Janne arveli sen osapuilleen satavuotiseksi, mikäli oksista ja kasvupaikasta saattoi näkemällä päätellä. Jos olisi sahalla kaataa, niin saisi tietää melkeinpä vuodelleen. Lukisi vain neulalla tai naskalin kärjellä vuosirenkaat sydänmustuaisesta kuorikaarnaan saakka.
Olipa se jo vanha vaari! Mutta ei kuusen ikä ollut vielä mitään kivenjärkäleen ikään verrattuna. Sitä ei uskaltanut ryhtyä edes arvailemaan, olisi saattanut haksahtaa satoja, ehkä tuhansia vuosia. Mikähän sen oli niin sievästi siihen kalliokannalle asettanut, niinkuin räätäli napin takin rintapieleen? Sitä arvailtiin, Matti ensimmäiseksi. Hän katseli kiveä ylhäältä ja alhaalta ja mietiskeli pitkän aikaa.
Tässä maassa oli varmaan entisaikoihin elänyt suuria jättiläisiä, jotka saattoivat peukalollaan ja pikkulillillään noppia tuommoisia järkäleitä kuin tavallinen ihminen saunan kiukaan löylykiviä. Oli saattanut joltakin unohtua kiukaitaan rakennellessa. Mitenkä se muuten olisi jäänyt tuohon kalliokupuraan noin kannallaan seisomaan?
Jannen mielestä se oli järkevästi arveltu. Hän omasta puolestaan oli hiukan toista mielipidettä, oli kuullut puhuttavan ja joistakin kirjoista tai aviiseista lukenut, vaikka ei niihin kaikissa ollut uskomista.
Maailma ei aina ole ollut tämännäköinen kuin se nyt oli. Se on saattanut kiehua ja kuohua ja halkeilla ja käpristellä niinkuin vanha tuokkonen tuliroviossa. Suuret kalliot ja hiekkaharjut ovat heiluneet kuin vakomulta perunasahran edessä ja järvet ja joet ovat kuohuneet yli äyräittensä. Rakennuksen kokoiset kalliot ovat pyörineet kuin perunat sen voimanjylläyksen edessä. Noin ne ovat jääneet sitten mikä mihinkin kuoppaan ja kukkulan kärkeen kannalleen ja kyljelleen. Näin Janne sen asian tietojensa ja arvailujensa perusteella järkeili.
Siirryttiin niistä alkuaikojen jylläyksistä myöhäisempiin vuosiin ja helpommin käsiteltäviin asioihin. Matti ymmärsi ja tiesi jo aikatavalla maanviljelemisestä ja karjanhoitamisesta. Hän oli karhinnut risukarhilla, ajanut lantaa, hakannut havuja ja tehnyt monta muuta isän ja äidin työtä kesällä ja talvella.
Janne tiedusteli, mitä hän arveli suon kuokkimisesta ja pelloksi raivaamisesta ja luuliko, että siinä voisi ruveta ruista ja kauraa kasvattelemaan?
Matti mietiskeli taas, rypisteli otsanahkaansa ja hieroskeli ohimoitaan, niinkuin olisi ollut ratkaisevasti vastattava hyvin tärkeään kysymykseen. Janne odotteli huvitettuna.
– Mikäpä siinä! Kasvoivathan männyt ja kuuset ja muuraimetkin. Oli kai suossa multaa niinkuin ahossa ja pellossa?
– Enemmän, paljon enemmän, hyvä mies! – Janne ilostui, kun löysi yhdenkin, joka ymmärsi eikä puistellut päätään.
Hän kertoili, miten hänen käsityksensä mukaan suot olivat syntyneet ja miten hänen tuli aivan sääli, kun niin hyvä musta multa makasi ja happani purisevissa hetteissä seisovan veden vaivaamana.
Hän puhui Matille kuin aikamiehelle ja innostui laajaperäisesti selvittelemään suoviljelyssuunnitelmiaan. Matti puolestaan unohti olevansa pieni mies ja koetti miehuullisesti pysyä mukana. Vähän vaikeata se oli ja illan hämärtyessä melkein hirvitti suurten korpikuusien kaataminen ja sylen levyisten viemäriojien ylitse hyppeleminen. Mutta ei auttanut enää peräytyä. Koko korpi kahlattiin, kuokittiin ja ojiteltiin kiskotun korpikoivun luokse ja muurainhetteisiin saakka. Siinä oli jo ojaa ja peltoa!
Ei se vielä tosin peltona ollut! Janne huomasi ja naurahti. Mutta katsotaanpa kolmenkymmenen vuoden perästä!
Oli jo nukkumisen aika. Niinkuin iltasaduksi Janne vielä kertoili Matille ensimmäisen yön unensa siitä suuresta käestä, joka kukkuili ja käkätteli kuusen latvassa, ja pienestä hiirestä, mikä kantoi kalliokiven järkälettä hartioillaan.
Se oli tavallinen käki! Mutta eipä ollut hiirikään eilisen emon poikia!
VI.
Peltohuuhan riihi, niinkuin pääasiallisesti kaikki muutkin talon rakennukset ja rakennelmat, oli entisen isäntävainajan perintöä ja käsialaa. Hän oli ollut puuhakas mies, ei vaivannut issias eikä noidannuoli muulloin kuin markkinamatkoilla, mutta niilläpä se iski toisinaan niin ankarasti, että leikki oli pois. Putkan pahnoilla täytyi kolmen neljän poliisimiehen voimilla hieroskella ja raastuvassa pormestarin ja muiden lakiherrojen myötämielisellä avulla seuraavana päivänä sepiä ja parannella. Arvaa sen, kuinka siinä voidetta ja rasvoja hupeni. Kahdeksan leiviskän pytyllinen kesävoita ja pari sianreittä saattoi sulautua olemattomiin.
Mutta sittenpä mies olikin taas puoli vuotta hyvässä kunnossa, levitteli peltoja, rakenteli komeakaarisia portteja ja kivinavetoita ja erään hyvänpuoleisen parannuskuurin jälkeen sen riihenkin, joka oli kuin pohjolan tupa ennen muinoin, permantoa vain puuttui.
Näistä äijän hätäpäissä ehkä häkäpäissäkin hökäisemistä rakennuksista ja muista hökötyksistä oli jälkipolven miehellä iänikuinen harmi ja vaiva; navetassa, jonka vesikatto oli kuin vanhan tamman selkä ilman valjaita ja joka lisäksi oli armottoman kylmä, liian leveistä kaariporteista, joiden saranaraudat eivät kestäneet, ja siitä vietävänmoisesta riihestä, jonka pölisevästä savilattiasta koko pitäjän raittihampparit sepittelivät rekiveisuja.
Näiden harmillisten asioiden parantamiseksi outo olisi voinut ajatella, ehkäpä ehdotellakin sitä keinoa, että Peltohuuhan nykyinen isäntä olisi isävainajansa erehdyksiä korjaillut ja rakennuksia kohennellut, hänhän oli viisas ja hyvissä varoissa oleva mies, ei kuluttanut noidannuolensa voitelemiseen kuin ruokalusikallisen voita, silloinkaan, kun joku muija sitä hieroi. Mutta toisen tekemien erehdysten korjaaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Miten vanhoihin portteihin uusia saranoita asetteli? Se olisi maksanut rahaa. Ja kuinka liian suurta kivinavettaa kavensi tai lyhensi? Sula mahdottomuus! Jos seinärakoutumia kittaili, niin seuraavan talven routa riuhtoi uusia, kahta kauheampia. Kattoa täytyi tukea, koska koko rakennus uhkasi rysähtää sisään.
Mutta riihen permanto ei rysähtänyt, joskin pölysi. Oli sillä ukkovainajalla kotkotukset, kun savesta teki riihen permannon! Joka syksy tätä torpparien ja renkien kanssa oli ihmetelty, isäntä itse enimmän.
Rukiita riihittäessä ei puinnin aikana savihelvettiin onneksi tarvinnut mennä muuta kuin yhden miehen, sen joka rapasi lyhteet. Puinti tapahtui riihen parsien tasolla olevassa luuvavälikössä, minkä takana oli korkea olkisuoja ja pelulato. Ensimmäiselle riihelle mennessä vedettiin heinillä arpaa, kenestä tulisi se Joonas, joka ensinnä sai sukeltaa valaskalan vatsaan. Isäntäkin olisi ottanut osaa, ellei hänellä olisi ollut sitä issiaksen pakanaa.
Niin vuoroteltiin mies mieheltä jopa toiseenkin kertaan, jos Luoja hyvän viljavuoden antoi.
Tänä vuonna oli pitkästä aikaa mukana taas uusi mies, Janne, Mustakorven uusi torppari, joka oli ilmoittanut tykkäävänsä riihityöstä.
– Janne kai meneekin riiheen rapaamaan! – ehdotteli renki-Ville, liukaskielinen, laiskanpulska rengin vesseli.
Haikulan Jussi aikoi jotakin sanoa, mutta ei saanut piippua tarpeeksi ajoissa leuoistaan. Janne itse ehti ennen.
– Mitäpä tuon väliä, rapaamisesta minä tykkäänkin!
Sillä asia tällä kertaa oli ratkaistu ilman arpomisia.
Ville supatteli toisille, että annetaan sen ravata kaikki toisetkin riihet, koska se rapaamisesta tykkää. Jussin teki mieli antaa leuoille mokomaa pojanvääkälettä, mutta oliko se kärppä enää käsin tavoiteltavissa, ja sitten jouduttiin jo riiheen.
Riihi pölisi tunnettuun tapaansa, ehkäpä hiukan enemmän kuin ennen, sillä lyhteiden latvat tässähtelivät seinään tavallista navakammin. Alkoi tuima puimisen kierto. Ville ei joutanut enää ilkamoimaan eikä kukaan turhia ihmettelemään.
Kahvitunti tuli. Se pidettiin pahnoilla puimahuoneen sillalla. Janne könti lyhdeluukun kautta helvetistään kuin vanha piru. Parta, tukka ja silmäripset olivat hienosta savenpölystä harmaina niinkuin varmaan asiaan kuuluu sen kuuman kellarihuoneen isäntämiehelle.
Pojat pyrskähtivät nauruun. Isäntä haukuskeli: – Pölisee se vietävä! Kaikkia kotkotuksia ukko-vainaalla, kun riihen permannon teki savesta!
Mutta vastoin odotuksia ja tavanmukaisia sadatuksia Janne naureskeli, että leveät hampaat välkähtelivät ja valkoiset silmämunat muljahtelivat.
– Mitä tämä, kuiva savenpöly! Terveellistä se vain! Maasta sinä olet ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman!
Kaikki nauroivat, paitsi emäntä. Hän ei väen kuullen milloinkaan nauranut. Ville, joka oli ollut muutamia kertoja hautaustoimituksissa mukana, muisti papin sanoja enemmänkin ja kuiskaisi tytöille hautausluvun toisen säkeen luontonsa mukaisesti muovaillen. Tytöt hihittivät, ettei loppua tahtonut tulla. Emäntä heitti tuikean silmäyksen, ja kun nauru ei heti sittenkään lakannut, säväytti:
– Onpa tässä hyvätkin kikatettavat, hassujen puheille!
Tarkoittiko hän sillä vain Villeä vai Villeä ja Jannea, se jäi selvittämättä, koska tämmöisillä heittosanoilla usein yhtä tarkoitetaan, vaikka monelle sanotaan, tai päinvastoinkin yhdelle sanotaan, vaikka useammalle tarkoitetaan. Missään tapauksessa hän ei tarkoittanut sanojen varsinaisia käyttäjiä, sillä hän oli kirkonkellon kuuluvissa kasvanut ja tunnetusti jumalinen ihminen.
Seurasi hetkeksi kiusallinen hiljaisuus. Isäntä mietiskeli sopivaa tasoitusta. Emäntä sojotteli kahvia hyvin korkealta. Ville ihmetteli, miten osui kuppiin niin korkealta. Syyn hän kyllä tiesi, tai oli kai jo aikaisemmin keksinyt. Kuohuvaa kahvia kului vähemmän.
Kuppikierto joutui loppuun.
– Pian ottamaan, ennenkuin jäähtyy!
– Ja että töihinkin taas joudutte! – lisäsi Ville puoliääneen. Hänellä oli synnynnäinen taipumus tämmöiseen nikarteluun ja jatkamiseen, vaikka hänen usein täytyi hyvät pillerinsä nieleskellä omaksi terveydekseen.
Isäntä oli mielestään löytänyt sopivan tasoituksen emännän säväykseen. Hän kehoitteli puolestaan:
– Niin, Janne ensiksi! Riihimies sen ansaitsee!
Emäntä ehätti väliin.
– En minä tietänyt varata kuppeja! Sinähän sanoit, että se on omaruokainen!
Outo hiljaisuus tuli jälleen, kiusallisempi kuin äskeinen. Isäntä oli yleensä maltillinen mies ja talon ulkoinen maine oli hänelle kallis asia. Kuitenkin kuohahti tällä kertaa oikea isäukon aikainen perintänoidannuoli, harmitti jo se kontrahdin pykäläkin, saivarten salvaminen turhissa asioissa.
– Riihimiehelle kuuluu kahvikuppi, pitäisi emännän sen verran tietää!
Emäntä ei puhunut enää mitään, mutta hänen katsantonsa synkkeni pahaa ilmaa ennustavaksi. Janne mahtoi olla rauhallisin mies koko olkipermannolla. Hänpä sen vuoksi ensiksi selvisi sanoihin, ei ollut hänen syynsä, vaikka vyyhti siitä huolimatta hämääntyi yhä sekaisemmaksi.
– Ei emäntä mitään ole unohtanut! Hän muistaa, etten minä välitä hänen kahvistaan!
Piiat, jotka parhaiten emäntänsä tunsivat, aivan hätkähtivät. Ville ihasteli hengessään niinkuin taitava heittäjä vielä taitavamman täysosumaa, ja isäntä, jonka syntyperäinen noidannuoli oli vain salamaläväys, peräti harvinainen sellaiseksikin, mietiskeli, miten parhaiten selvittelisi tämän sotkun.
Janne ei näitä ajatusjuonteita edes aavistanut. Hän tietysti oli tarkoittanut, ettei yleensä välittänyt kahvista. Mitäpä syytä hänellä olisi ollut halveksia oman emännän keittämää kahvia. Kuitenkin hän huomasi, että outo kylmä henki liikuskeli puimahuoneen äsken iloisessa ilmapiirissä emännän ja isännänkin välillä ja että hän oli sen tahtomattaan aiheuttanut. Se oli murheellinen toteamus Jannelle, joka pelkäsi riitaa ja vihamielistä katsantoa kuin kyyselkäistä käärmettä. Kun kukaan ei vastannut, tempaisi hän itse jatkoa leikiksi kääntäen:
– Mutta tämä se on toista! Tämä on väärentämätöntä jumalanviljaa, tukkii kurkun ja kidukset savenpölyiltä!
Hän koppasi sokerinpalan askista ja nakkasi sen suuhunsa.
Jo olet hyvä leuoistasi, ajatteli Ville, mutta emännän myrkky sai lisää kiehumisen höyryä, eikä isäntä keksinyt häkäluukun salpaa, ei vaikka miten olisi mietiskellyt.
Janne painui jalat edellä lyhdeaukosta tuonelaansa ja jäähtynyt kahvi juotiin sanattomasti näkymättömien kyiden kähistessä pahnoissa ja pölyisessä ilmassa.
Emännän mentyä kuppeineen painostus vähitellen karkkoontui ja isäntä sai luontonsa takaisin, järkeilipä mielestään sopivan ratkaisunkin, ennenkuin ruokakello soi.
Riihen seinä tässähteli ja puintijuonne kiersi tuttua piiriään. Puinninkolke onnahteli, toinen varstanlupu lienee ollut raskaampi vai oliko toisen puijan lyönti jäsevämpi. Olkikuvot jässähtelivät säännöllisin määräajoin. Lato oli rinteen alla ja ensimmäinen riihi menossa.
Pim-pom-pim-pom, soi ruokakello. Ville sen ensinnä kuuli, koska hänellä yleensä oli tarkka kuulo, milloin oli halu sitä käyttää. Nyt oli. Kolke lakkasi, viimeinen kupo jässähti ja riihiväki alkoi lutia kartanolle päin.
Isäntä lähti viimeisenä alas ja poikkesi riiheen.
– Puurolle, puurolle, riihimies! – hoputteli hän Jannelle, joka siirteli kasaan tyhjentyneitä parsia.
– Joko isäntä taas kontrahdin pykälät unohti? – virkahti Janne työnsä pysäyttäen.
– Mitä me pykälöistä! Ei minulla ollut alunperinkään semmoinen tarkoitus!
– Minulla ja emännällä oli!
Siinä ei ollut näräntuntua, mutta se kimahti kuin liikkumattomasta maakivestä. Isäntä aavisti, että asia oli käsitelty kahdessa istunnossa loppuun.
– Omaruokainen riihimies on talonkin häpeä, – yritti hän vielä toiselta reunalta.
– Ei se talon häpeä ole, mutta se olisi, jos loppuisi puuro. Minä olen kova syömään, eikä emäntä ole varannut paikkaa. Siinä hän on tehnyt aivan oikein!
– Janne saa uskoa, etten minä tätä kontrahtia tehdessä tarkoittanut.
– Enhän minä ole sitä koskaan epäillyt.
Janne istahti ruiskasan viereen, kahmaisi jyviä kouraansa ja alkoi kovasti puhallella. Sitä jatkui vielä sittenkin, vaikka puolet jyvistä oli lattialle sinkoutunut. Isäntä huomasi hävinneensä väkevämmälleen, käänsi jalkansa kynnyksen yli ja häipyi nikotellen.
Ukonilmojen aika oli ollut ja mennyt, mutta Peltohuuhan tuvassa leimahtelivat salamat tai kalevantulet riihikohtauksen vuoksi pitkän aikaa. Janne oli joutunut vakinaiseksi väkikapulaksi kahden kamppailevan kiistapuolen väliin. Oli tavallaan oikein mukava aloittaa, kun ei syytä tarvinnut etsiä nurkista eikä sängynpeittojen alta.
He kaksi miestä olisivat toki yhden naisen voittaneet, jos Janne-paha olisi itse vähän osannut tai halunnut pitää puoliaan. Osasi hän pitää, vastustajansa puolta. Oikein isännän vihaksi pisteli, kun tuvan akkunasta toiseen pasteeraillessa näitä muisteli ja mietiskeli.
Hän oli vielä toisenakin riihipäivänä koettanut suostutella. Turha vaiva. Ja aina se meni sinne pölyiseen riiheenkin! Toiset eivät enää vihjanneetkaan menostaan, kun Janne mielellään meni. Mutta permanto tehdään ensi syksyksi. Sen kiusan minä kumminkin niille teen!
Kolmannen riihipäivän iltana hän oli tyrkännyt Jannen selkään lähes puolen tynnyrin pussillisen rukiita. Äijä oli kovin mielissään. Janne oli aikonut juuri tulla pyytämään, koska suo oli siementämistä vailla.
Rukiit vastasivat kymmentä tai viittätoista riihipäivän ruokaa. Menipä vipuun, ihasteli isäntä itsekseen, mutta ihasteli kesken aikojaan. Seuraavana päivänä kiikutti Janne maksun ja kun isäntä ei sattunut olemaan kotona, niin antoi emännälle ja selitteli omalla tavallaan kuojaillen ja vääkistellen. Emäntä sai uutta yltyä ja keitti sellaisen vesivellin, ettei paremmasta väliä. Mikä tämä tämmöinen isäntä, joka salaa hävitti talon ja perillisten yhteistä omaisuutta puolihassujen mökkiläistensä kanssa! Hän sanoi perillisten, vaikka niitä oli vain yksi eikä varmaan siinä polvessa tullut olemaankaan muuta kuin se yksi. Sanailua jatkui, taisi viinankeitostakin olla mainintaa.
Janne oli tavoittanut mielenrauhansa, jota leimaukset Peltohuuhan mäellä eivät sanottavasti alkuunkaan järkyttäneet.
Oikeassa emäntä oli. Siinä virsta, missä tolppa. Mitä se isäntä peräänpäin kutvoili? Olisi sanonut kirjoja tehdessä, jos kerran ajatteli.
Enkä minä heidän perunapuuroistaan ja tappajaiskeitoistaan. Mahakipuja vain saa, kun äkkipäätä outoja ruokia pistelee.
Ja minäkö ilmaiseksi hänen rukiltaan ottamaan? Lainkiertämistä, selvää kontrahdin rikkomista, mitä muuta se olisi joutava kutvoileminen?
Mutta sitä Janne ei jaksanut käsittää, minkä takia emäntä aina hänelle keihästeli. Sanoipa sille totta tai leikkiä, niin aina oli kuin kissa vieraan koiran edessä. Senhän luulisi ottavan jo omiin jäseniinkin!
Niinkuin tässä siemenrukiiden jutussakin. – Me isännän kanssa siellä pimeän päin vähän kähmittiin, – oli hän naureskellen esittänyt. – Vai sillä tavalla! Vai pimeissä nurkissa ja salakaupoissa! – oli emäntä tiuskannut. Tuskin raha kelpasi.
Eihän toki järki-ihminen voinut olla niin yksinkertainen, ettei tuon verran leikkiä olisi ymmärtänyt. Mikäpä siinä auttoi muu kuin painella pois. Ilkeältä oli tuntunut jälkeenpäin.
Eipä niitä enempää joutanut tuntemaan eikä tunnustelemaan, kun oli parhaimmillaan mieluisat rukiinkylvöhommat. Puolta tynnyriä ja kolmea saranpäätä ei olisi kauan kylvänyt ja siemennellyt, jos kylvömaa olisi ollut vanhaa kunnostettua peltoa. Uudissaroilla oli tasailemisen jälkeenkin yhä tasailemista, kuokkimista ja kuokkailemista.
Hän oli saanut Haikulan Jussilta kolmeksi päiväksi hevosen ja niveläkeen. Kevyt se oli, pomppieli kuin haavoitettu sammakko heinikossa, mutta raskaampi tuskin olisi käynyt laatuun. Turpeet olivat hanakoita kääntymään alkuperäisille asemilleen, varsinkin ne, joiden alla sisutteli vielä kuoliintumaton katajapehko tai pajupensas.
Kumminkin raapiintui irti multaa, kun ei hätäillyt. Ja sepä oli vasta multaa! Hevonen tökkäsi turvallaan ja mies koppasi kourallaan. Se oli kuin nuuskaa!
Kuokalla oli autettava niistä paikoista, joihin karhisammakko ei päässyt edes nimeksi rääpäisemään. Semmoisia olivat roviokasojen vierustat, joiden harittavien karahkoiden luokse hevonen ei mielellään mennyt, samoin ojakulmaukset ja vetelähköt lähdesilmäkkeet, joita oli keskimmäisellä saralla.
Vaivantakaista ja kärsivällisyyttä kysyvää hipertelyä se oli, mutta tulihan lopulta oikein auttavaan ja näköisään kuntoon.
Hevonen jyrsi ruohoa mäenrinteessä, Janne kantoi säkin keskisaralle ja kahmaloi jyviä suureen muuraintuohiseen.
Oli nihkeän hikevä iltapäivä. Aamupäivällä oli vähän sataa ripistellyt. Aurinko paistoi lämpimästi ja palokärki tillasi.
Tuohinen oli jo täynnä jyviä. Hän tasoitteli sitä ja tasoitteli säkkiä. Hänen jäseniinsä hervahti oudon juhlallinen raukeus, niinkuin ehtoollispöytään olisi pitänyt astua.
Oliko tähän oikein valmistauduttu? Oliko Luojan tahdon mukaista kylvää selvää jumalanviljaa mustamujuiseen suohon? Kortetta, kaislaa, vesiheinää, sammakonsääriäkin oli hän löytänyt suomullan tuhatvuotisista kerrostumista, ruista ei eikä viljankortta. Minäkö tässä olen mies viitoittelemaan uusia uria luonnon kasveille ja kasvupaikoille? Miksi ei kukaan tätä ennen ollut roiskinut rukiita soihin, ei ainakaan näihin soihin eikä näillä paikkakunnilla? Kumminkin on täällä kauan asunut viisaita miehiä, paljon viisaampia kuin minä.
Sillä hetkellä hänestä tuntui, niinkuin ei olisi uskaltanut ryhtyä suohon kylvämään poutakesän täyteläistä viljaa. Hän huomasi jotakin vilahtavan ojassa.
Se oli vain pienehkö harmaa lintu, kovin arka lintu. Hän oli nähnyt sen pitkänokan ennen, joskin harvoin, nimeä ei muistanut, tokko lienee koskaan sattunut kuulemaankaan.
Mielijohtumana hänen ajatuksissaan välähti, että siinä on Luojan merkki. Jos se nousee saralle ja rohkenee lähteä kävelemään, niin minäkin lähden. Lähtenyt kai hän olisi, vaikka lintu ei olisi noussutkaan, mutta kun se ajatus oli mieleen juolahtanut, niin kovin se alkoi jännittää. Hän hiljentyi hievahtamattomaksi polvilleen säkin ääreen.
Lintu hipsahti ojassa muutaman hypyn ja käänteli pitkänokkaista päätään, kuin olisi hyvin tarkasti kuunnellut. Sitten se kipitti hyvän matkaa ojanpohjaa pitkin. Menee, menee, karkuun menee! ajatteli Janne itsekseen.
Mutta yhtäkkiä lintu kääntyi poikittain ojassa ja hypähti keskisaralle, tokkasi multaa ja alkoi rohkeasti painella sarkaa eteenpäin.
Janne heitti lakkinsa maahan, nousi ja lähti arvelematta jälkeen. Jyvät pirskahtelivat iloisesti sormien välitse. Sitkainta ei tarvinnut pistää, sillä jyvät olivat kuulakkaan valkeita ja multa pikimustaa.
VII.
Syys- ja lokakuu olivat sateisia, niinkuin kuivien kesien jälkeen usein sattuu.
Jannen uudismaa oli hyvin orastanut ja pensonut, mutta jatkuvien sateiden kyllästämät ojat eivät enää vetäneet sisäänpäin, kuten keskikesällä, eivätkä eteenpäinkään, kun päässä ei ollut vetoa. Päinvastoin alkoi laskun puolella oleva neva työntää omiakin vesiään vielä nevanpinnan alapuolella oleviin kaivantoihin. Janne käsitti, että tätä menoa jatkuen vesi jäätymäpakkasten joutuessa olisi nevan tasalla ja lähteiden jatkuvasti lisää itkettäessä koko hänen hyvin toivein aloittanut orasmaansa luistinkenttänä. Ja sitten hän ei tarvitsisi riihtä eikä myllyä.
Viemärioja puroon! Muuta pelastuksen keinoa ei ollut. Mutta se oli asia, joka oli helpommin huomattu ja sanottu kuin tehty, paljonkin helpommin. Puroon oli nevan laitimmaisen saran kulmasta rohkeasti kaksi ja puolisataa syltä. Siinä taipaleella sai tarpeekseen tyhjiltään käydessä ja kamaran alla oli varmaan lukematon joukko kantoja, liekoja ja muita kynnyspuita.
Mutta yhtä varmaa olisi oraiden menetys, ellei vesi hävinnyt saroilta ennen pakkasien tuloa, ja se ei hävinnyt ilman viemäriojaa. Janne kävi toimeen.
Hän linjasi pitkillä valkoisiksi kuoraistuilla seipäillä viemärin suunnan. Joka viides seiväs oli tavallista pitempi, ja latvassa oli tuohimerkki. Lähtökulmaan ja päätekohtaan puron rannalle hän pystytti kolmisyliset riu'ut säleistä veistettyine vinoristimerkkeineen, niinkuin rajalinjan kävijöillä oli tapana kulma- ja merkkipaikkoihin asettaa. Pikkuseipäiden väli oli kymmenen syltä. Tuohimerkkisiä seipäitä oli neljä, mutta viimeiselle välille tuli kuusi pikkuseivästä. Matka oli siis kaikenkaikkiaan lähes kaksisataa seitsemänkymmentä syltä. Paljon oli askeleilla mitaten vetänyt vikaan. Mättäikkö petti ja antoi perään astuessa.
Erikoisesti tarkoittamatta oli linja osautunut puron alajuoksun suurimpaan avolampareeseen, jonka leveys oli noin neljä syltä. Siitä tulisi kuin astia kattorännin suuhun. Muutama asia osui aivan sattumalta naulan päähän.
Mutta varmasti siinä osuisi vielä monta kertaa ohi ja kiveen ja kantoonkin, ennenkuin sylen syvyinen viemärioja leikkaisi sarkaojien kulmaukseen, siitä saattoi jo taipaleelle lähtiessään olla varma.
Onneksi puron äyräs alajuoksun puolella oli melkoisen jyrkkä, hänen ei tarvinnut jättää sulkukynnystä, joka kiusallisesti olisi padonnut sivuilta tihkuvat vedet kaivuuaikana vastuksiksi.
Nevan viettävyys oli arveluttavan vähäinen, koko matkalla tuskin kahta kyynärää, linjaseipäillään ja tikkuvatupasseillaan Janne sen suunnilleen tähän määrään arvioi. Kaiken varalta päätti hän alkupuolen kaivaa puolentoista sylen syvyyteen.
Puron äyräs oli kuivahkoa ja ryynirakeista. Jospa ei olisi puita! Mutta tietysti niitä sellaisessa paikassa oli. Puro oli pitänyt äyrämän kuivana satoja, kenties tuhansia vuosia ja muhevaa multapenkkaa valloittamaan oli läheinen korpi, männikkökangas ja koivumäki lähettänyt parhaimmat tekijänsä. Heti ensimmäisenä, melkeinpä puroveteen tervasyisillä juurenponkamillaan tavoittaen, oli sylentäyteinen petäjänkanto, joka antoi työtä puoleksi päivää ja pani miehen väliin ajattelemaan jo sellaisiakin, ettei taitanut kaikkein parhain onnenpotku olla se linjan puroputamaan osuminen. Mutta olisi kai niitä vastuksia löytänyt mistä tahansa puron äyräällä? Jos kiertelemään lähti, niin sai kiertää pois koko nevalta! Ho, hoi, pojat! Toki kirves pystyi hyvin tervaksiseen puuhun! Onneksi ei tämmöisessä maassa ollut kiviä!
Alinomaisen satamisen vuoksi työ oli vetistä ja törkeää eikä juuri lämmintäkään, sillä syysmyöhäinen vesisade piti jalat ja hartiat jatkuvasti märkinä. Mistä riitti viikkokausia kestävä sade ja pilvienpimennys? Sitä saattoi jo ihmetellä.
Rätkiviin niskatippoihin kyllästyneenä hän asetteli ojatekeleensä ylitse karsimattomista seiväsnäreistä suojuksentapaista. Se auttoi vähän aikaa, mutta kun alkoi pettää, vuoti kuin seula, silloinkin, kun taivas piti lomaa. Sitäpaitsi risut pimensivät näköalaa, rapsivat silmille ja olivat tiellä multaa heitellessä. Kaikista konsteista ei ollut käytäntöön, vaikka ajatellen tuntuivat hyviltäkin keksinnöiltä.
Parhaiten selviytyi, kun puski vain. Vettä se oli, ainoastaan vettä, joka ripsi ja rapsi, kasteli niskan, liotti saappaat, mutta ei sen enempää. Joskus hiljemmin tehdessä tai istahtaessa värähti hartioissa kylmäntunne. Kuokka tai lapio nopeammin heilumaan, sillä parhaiten selviytyi. Värähteli taas lämpimästi sisällä päin, hartiat höyrähtelivät.
Hän oli uusinut tuoreilla havuilla kämpän katon. Sammaleet ja sanajalat pysyivät kuivina. Usein iltaisin hän teki tervaspilkkeistä tulen majan ulkopuolelle. Sitä ei uskaltanut tehdä niin lähelle, että loimu olisi maatessa lämmittänyt, mutta illallista valmistellessa se kuivasi paidan ja housut ja sanajalkojen alla uneen rauetessa se vielä kirkasteli tajussa kierteleviä ajatuksia ja mielikuvia.
Tervaspilke oli ihmeellinen puu! Näytti kuin sadepisarat olisivat vain piristäneet sen liekkiä. Tervaista palamisen ainetta ja voimaa pirisi sisältäpäin. Siinäpä selvästi silmissä näkyi, ettei ulkoinen pisaroiminen ja rapsiminen mahtanut mitään, jos sisällä päin oli palamisen ainetta ja liekehtimisen voimaa.
Raskas työ ja pitkät päivät kuluttivat kovasti polttoainetta. Reikäleivästä ei illastaessa jäänyt muuta kuin se reikä. Haikulan Heta sai leipoa ojurille taikinan toisensa jälkeen. Jauhojen hinnasta ja leipomisen työnarvosta oli alinomaista tinkimistä, toisinpäin kuin tavallisesti. Janne väitteli, että ruis oli parhainta metsän roskista ja leipominen hantvärkkärityötä, ei kuka tahansa piianlätkä – eikä vakituisen emännän kirjoissakaan kulkeva – tehnyt kunnollista leipää. Hetan leipä oli kaiken kiitoksen yläpuolella, het'kerrassa! Sitä söi niin paljon kuin käsiinsä sattui löytämään.
Jussi oli tietysti toista mielipidettä. Leivättä ihminen saattoi hyvin elää viikkokauden, ehkä kauemminkin, kun totutteli, mutta jos tupakatta olisi pitänyt päivä olla, niin tuskasta olisi koipensa viimeisen kerran oikaissut.
Heta kannatteli Jannen käsitystapaa, niinkuin naisväki yleensä näissä asioissa, mutta leipomistyön arvon ja vaivannäön Janne oli turhanpäin kohottanut niin korkealle orrelle, että ihan hävetti katsella ja kuunnella. Eihän siinä mitään vaivaa, muun askareen ohessa se kävi, kun muutenkin jo näin syksyllä täytyi tupaa lämmittää.
– Älä puhukaan! Et sinä ymmärrä näitä asioita! Jäävi olet mitään sanomaan!
Janne lueskeli leipiään ja tasoitteli vartaitaan. Kontissa oli taas kuusi kappaletta, vakkaset täynnä voita ja putinassa piimää.
Kontin täysi ei paljon maksanut, mutta aika kulutti. Viimeinen seteli oli vaihtunut hopeaksi ja hopea aina häviää käsistä, muukin kuin elohopea. Jo työn keskivaiheilla hän totesi, että loppu tulee, tulee leivästä ja tulee viemäristä, ellei tässä uusia näköaloja kirkastu. Mutta sarkaojat olivat tulvillaan ja lokakuu jo puolivälissä. Marraskuussa tulevat pakkaset! Mistä tähän aikaan mitään ansiotöitä saisi? Ja jos jostakin olisi saanut, niin oja olisi jäänyt kesken. Ilkeältä tuntui pyytäminen. Jos olisi ottanut riihipäivien päivällisarmoista isännältä siemenrukiit, olisi niukuin naukuin läpäissyt. Ottanut! Miten semmoista otti, joka ei oikeuden mukaan kuulunut? Ennemmin velkaa saattoi ottaa, vaikka se olikin ensimmäinen kerta viidenkymmenen vuoden kuluessa, kun hän joutuisi mahastaan kiinni. Kaiketi hän äitivainajassa aikoinaan oli ollut, mutta niitä ei tavallisesti oteta laskuun.
Hän käveli Haikulaan ja puhui molemmille, koska sattuivat samanaikaisesti tuvassa olemaan.
– Kuule, hyvä veli ja hyvä emäntä! Kävisikö se laatuun? Nyt on niin hullusti, että kantapää on auki! Minä en millään jättäisi työtäni kesken, eikä sovi jättää, jos mielii ensi kesänä viljaa leikata. Antaisitteko lainaksi parin kolmen viikon leivän ja särpimen puolen? Siinä ajassa minä ojan puhkaisen ja talven päälle makselen pois. Jos satun kellistymään ennen aikojaan, niin leikatkaa ruis. Työkaluista saatte muutaman markan!
Tavalliseen sanailutapaan piti Jussin heittää, ettei suolla kasvavasta rukiista edes yhteen puuroon jauhoja lähde, mutta hän ei ollut pohjimmaltaan ilkeä mies, ei ollenkaan, ja huomasi ajoissa panna puuta veräjäänsä.
Heiltä riitti Jannen tarpeiksi leipää ja lehmällisen puolta, eikä mokoman lainan takia työkalujaan ja kasvavia toukojaan tarvinnut ruveta panttailemaan. Ei Jannekaan ollut tarkoittanut kirjan päälle, saattoi miehen sanaan muutenkin luottaa. Emäntä ehdotteli, että Janne voisi käydä heillä päivällisellä ja vaikka aamiaisellakin. Janne arveli kuluvan siinä liian paljon aikaa ja hän oli jo muka niin tottunut kivikämppäänsä, joka kesällä oli ollut liian kuuma, nyt sitävastoin alkoi olla parhaantuntuiset makuulämpimät.
Ei Jannen kanssa leuanlevittelyssä kukaan omilleen päässyt, ei Jussi, jolla piippu oli vastuksina, eikä Heta, joka oli nainen ja luonnostaan hiljainen. Janne ropisi aikansa, siteli täyteläisen kontin selkäänsä ja paineli syysillan pimeässä kämpälleen.
Leipäkysymys oli selvänä, mutta se pimeys! Vaikka hän miten tarkoin napisteli aamuhämäristä iltapimeään, loppui päivä aina kesken. Ja lyheni yhä vain! Täysipilvisinä päivinä ei ollut oikeata päivänvalkeutta ollenkaan, vain jatkuvaa pimeyttä, hiukan hämärää välissä.
Mutta marraskuussa tulisi jäätöpakkaset ja saattaisi tehdä levottomat.
Linjaseiväsväli oli alkuaikoina ollut puolen viikon urakka. Enää hän ei läpäissyt, pyrki hämääntymään neljä, jopa viisikin päivää vain sen viheliäisen pimeyden takia! Jumala ei turhanpäin kutsunut valkeutta avukseen ensimmäisenä luomispäivänä.
Kämppätulen loimussa pitkää iltaa valvoessaan ja ahkaillessaan juolahti Jannen mieleen uusi ajatus. Tervasloimussa näkisi ehkä kuokkia ja lapiolla pistellä? Tehtiin paljon tarkempaakin työtä valkean valossa, rekiä, astioita, kirvesvarsia ja verkonsilmiä! Entä tuulastusmiehet! Tervaloimussa tuikkailivat kaloja järven pohjasta!
Huomisiltana hän yrittäisi! Se oli päätetty asia! Mutta vielä oli vähän järkeilemistä, miten ja millätavoin valkean asettaisi, että se aina tarvittavaan paikkaan näyttäisi, ei uuvuttaisi silmille eikä tiputtelisi kekäleitä tukan ja parran menoksi.
Hän ajatteli tavallista pärepihtiä ja tervaspihtiä. Sitä olisi tämän tästä niistettävä ja tuuli tai sade sen varmaan sammuttaisi. Nuotioroviosta ei myös ollut, sillä se oli liian kuuma tai liian etäinen ja työläs siirtää. Mutta tuulasmiehen tervaskoura. Sehän palaa loimotteli tuntikaudet, kun pilkettä turpeen mukaan lisäili. Helppo se olisi kiinnittää seipääseen, koska kerran veneen kokkaankin? Ja seivästä saattoi siirrellä tarpeen mukaan ja tuulen mukaan kumpaan laitaan kulloinkin.
Ajatus askarrutteli pitkät ajat hänen mieltään. Hän pilkkoi jo kantamuksen pilkkeitä sitä varten. Havukatos ei onnistunut, mutta tämän täytyi onnistua! Mikäpä siinä voisi olla, ettei se onnistuisi?
Haikolan Jussin romukopassa oli ruostunut ahraimen kärki ja koura. Janne otti vain sen kouran.
– Mitä helkkaria sinä teet tervaskouralla, jollet ahrainta ota? – ihmetteli Jussi.
Janne sanoi lyövänsä kirveellä, jos sattui lyömisen arvoinen hauki vastaan. Tai voihan sitä hätätilassa kalalta pään pätkäistä vaikka lapiolla. Olihan kesällä säväytetty viikatteella, eikö naapuri enää niin pitkälle muistanut?
Ei se tuulaalle mene, joitakin muita kotkotuksia sen mielessä oli! Jussia vaivasi niin paljon uteliaisuus, ettei hän malttanut olla peräilemättä asiaa eräänä iltana.
Kämppä oli pimeä, mutta suolla loimotteli maanalainen tuli kuin aarnivalkea. Hän käveli alas ja pysähtyi valopiirin ulkopuolelle tarkkailemaan. Äijän punainen naama loisti loimottavan tervatulen valossa sylen syvyisen viemäriojan pohjalta. Hän hakkasi kirveellä suurta vesiliekkoa, että lastut nevalle sinkoilivat. Oikein kaamealta tuntui syysyön pimeydessä mokoma näky. Pienemmistä varmaan joku arka kulkija oli piruja ja menninkäisiä tekaissut.
Jussi astui valopiiriin. Menninkäinen itse säikähti ja jäi kirves koholla odottelemaan.
– Suohaukiako sinä pirulainen täällä rapaojassa tuulastelet!
– Haikulan Jussi! Kun ma luulin paremmaksikin!
Janne oli tehnyt puhdetöitä jo kolmena iltana. Se kävi erinomaisesti. Paljon hupaisampaa kuului olevan kuin päivällä, josta ei tietänyt oliko se pimitetty päivä vai valkaistu yö.
Jussi tupakoi ja katseli sitä julman näköistä työmaata. Mustat vettä pirisevät seinät, pohja niinkuin vesihaudan pohja syyspimeällä on. Roihusta tipahteli veteen kekäleen pätkiä, jotka sammuivat ilkeästi sähähtäen. Mies liassa ja ravassa ja yltä ja alta varmaan vesimärkänä. Saappaat lässähtelivät kuin parkkitiinusta nostettuina. Hupaisa mies ja hupaisaa työtä, tottatosiaan!
– Kapua lemmessä kuivemmille maille, ennenkuin saat kuolemantaudin! – koveni Jussi.
– Mikä tauti tänne osaisi tuulilta suojattuun kuoppaan! – naureskeli Janne ja löi jäsevästi muutamia lastuja. Kirves puhkaisi puun rätkäyttäen hänen silmilleen rapaa.
Hän oli viimeisenä kolmena päivänä reilusti ylittänyt alkuperäisen seiväsväliurakan ja oli sen vuoksi leveällä tuulella. Jäljellä ei ollut kuin kahden viikon työ. Jos puuttomia paikkoja sattui, niin tuskin sitäkään.
Hän siirsi roihua sylen verran ja kaapaisi ravan poskestaan. Jussi laskeutui seipään varassa alas ja tutkiskeli lähemmin naapurin työmaata. Jalkaa upotti, mihin astuikin. Vesi pirisi ja lorisi, mihin katsoikin. Ja kun satoi vielä taivaasta, niinkuin monta viikkoa oli satanut! Eihän täällä saisi piippuaan palamaan keinolla millään!
– Kyllä se on sillä tavalla, että ennen minä olisin viikon alimmaisena aidanvitsaksena, ennenkuin elävältä hamppuliossa! – päätteli hän hartaasti tutkimuksensa tuloksena.
– Minä en olisi! – arveli Janne. Toisinaan hän osasi lyhyesti sanoa, vaikka yleensä laajasti perusteli.
Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, jos miehellä on hupaisa työ. Ilmat kylmenivät hieman, mutta eivät seestyneet. Veden asemesta alkoi sataa loskaista räntää.
Parempi tuokin kuin pakkanen, käänsi Janne pahan hyväksi ja antoi tervaksen roihuta. Mutta moskaiseksi se työ kävi ja toivo nevan puuttomaksi käymisestä osoittautui turhaksi.
Hätäkö suota olisi ollut pistellessä räntääkin rätkiessä, ellei jatkuvasti ja enimmäkseen vielä pohjakerroksista olisi noussut limaisia liekoja ja tukevaperäisiä kannonroikaleita. Ojan pohjalla ei voinut pelata edes vivuilla eikä muilla voimaa siirtävillä konsteilla, niinkuin kuokoksella saattoi tehdä. Ei ollut muuta keinoa kuin lapiolla rokostella rapaisia juuria ja juuren aluksia ja kirveellä nirskutella kappale kappaleelta. Kun kaikki karat olivat poikki, niin sylin kiinni! Törkeätä se oli, mutta ei auttanut. Ja mitenkäpä rapainen mies olisi enää sen rapaisemmaksi käynyt? Se oli laihanpuoleinen lohdutus, mutta parempaa oli niissä oloissa vaikea keksiä, sillä ympärillä vallitsi Egyptin pimeys ja räntää rätkähteli kuin mätiä sammakonsääriä saastaisille liekopuille, työaseen varteen ja niskaankin.
Eipä toki ollut jäljellä enää kuin viittaväli, kolmen päivän työmaa, neljän korkeintaan. Jonakin heikkona hetkenä oli tehnyt mieli jättää jo kesken. Jussin sanat kertautuivat toistuen mieleen. Ja monia muita! Aina tuisku lunta löysi, jos ovi rakoselleen sattui unohtumaan.
Ehtiihän sen ensi kevännä, mitä turhanpäin soskaamaan? Ja ehkäpä vielä tänäkin syksynä! Eihän vettä ja lumimoskaa iänkaiken riitä! Ja sarkaojien vesi voi painua itsekseenkin? Mihinkäpä pääsee, kun uutta ei enää sada!
Peräytyviin mietteisiin herätessä tuntui kuin olisi pahanteosta tavattu. Ihan kouriin täytyi sylkäistä, vaikka ne muutenkin olivat likomärät, ja roimaista sylipainia jonkin karajuurillaan kukkoilevan kannonroikaleen kanssa. Kun sen sitten pitkän kiertämisen, ähkämisen ja rytkämisen jälkeen sai körmylleen, tuntui kuin olisi pienen paholaisen voittanut.
Ei kesken enää! Ei vaikka pahoja ämmiä sataisi, kunhan ei... No, se oli sentään vähän liian rotevanpuoleinen vertaus sanottavaksi ja ajateltavaksi, vaikka mies olikin rapainen ja ärtyinen. Uhoilematta se siitä jo läpäisee! Kolme päivää, neljä korkeintaan!
Mutta kämpän katto oli alkanut vuotaa. Tervakset olivat lopussa ja metsässä pilkkoinen pimeys. Olisi polttopuuta luultavasti löytynyt, ellei mies olisi ollut niin läpimärkä ja väsynyt, ärtyinenkin. Hän ei tahtonut sitä myöntää, vaan kömpi tulta tekemättä vuotavan kämppänsä makuunurkkaan ja kaivautui pehkuihin.
Hän nukkui ja näki unia, joskaan ei kaikkien kauneimpia, sillä karkea ja rapainen vaatekerta tarttui märkään ihoon ja sammalet hangersivat niskassa ja povessa.
Hän heräsi varhain ja kaivoi päätään niin paljon esiin, että sai hengitysreikää. Lumiloskaa kuului tipahtelevan puiden oksilta, katosta tipahteli vettä juuri osaavasti vasten naamataulua.
Köntien jaloilleen hän sanoi hyvästit suloiselle kämpälleen. Kontissa oli kolmen päivän muona, suolla oli kolmen päivän työ. Mikseipä sitä yhtä hyvin voinut ojahaudan pohjalla torkahtaa ja hautua, jos kerran se niin tuiki välttämätöntä oli joka vuorokauden numerolla. Karhunsammalista hän oli saanut tällä kertaa tarpeekseen.
Ensimmäinen vuorokausi meni miten meni. Hänestä tuntui kuin puolikas leipää olisi vastannut kehnonpuoleista yötä, ainakaan hän ei edelliseen yöhön olisi leivänpuolikasta vaihtanut.
Oli lakannut toki räntää rätkimästä. Taivas ohentui, ja jokin tähti himmeästi pilkahteli. Pitkä ojan pääteriuku oli varsin lähellä. Se näkyi jo loimun valossa ja latvapään vinoristiä hän sai katsella niska kekassa.
Kumminkin siinä oli kynnyspuuta lopuksi yöksi ja seuraavaksi päiväksi, hyvällä onnella. Jos kiusapään otti, niin... Mutta mitäpä asiaa aina tarvitsi ajatella kahdelta puolelta, eikä se enää tarvinnut järkeillä ollenkaan. Oja oli läpäistävä ja sillä hyvä!
Sujakasti työ taas kävi. Lapion varsi pysyi kuivana, pistosala jo pintakerrostumasta lähtien oli puutonta ja lohkeili kauniisti.
Aurinko ei ollut sammunut eikä unohtanut maata. Tuli kirkas, melkeinpä lämpöinen päivä. Ellei olisi näkynyt lumilaikkuja suomättäikössä ja väriläikkiä metsän rinteillä, tuskinpa olisi lokakuun viimeiseksi päiväksi jaksanut uskoa.
Hän tunsi mielensä riemullisen keveäksi, sen saattoi moniviikkoisen pimeyden ja vesikurjuuden jälkeen aivan sanallisesti käsittää ja tarkoittaa. Auringon heijastaessa oja oli kerrassa komea nähtävyys. Miehestä ei voinut sanoa juuri samaa. Ehkäpä hänkin olisi vivahtanut ihmisen näköön, jos saukkona olisi uinut ojaa pitkin puropartamalle saakka ja joku koko matkan ajan olisi ämpärillä nakellut vettä selkään.
Puolen päivän aikoihin hän nousi äyräälle ja söi tonttinsa tyhjäksi. Hän heilautti sitä viilekkeistä ja nakkasi menemään. Hänen tarkoituksensa oli heittää kontti ruislaiholle saakka, mutta ehkä matka oli liian pitkä tai heitto liian heikko. Kontti mässähti vesitäyteiseen sarkaojaan.
Tämä ei ollut tarkoitus ja hiukan se harmittikin, niinkuin joutava asia joskus harmittaa. Hän meni ja pelasti tyhjän leipälaukkunsa. Sitä tarvittiin vielä, vaikka ei ehkä enää tähän toviin, eikä tällä työmaalla.
Konttia ojasta onkiessaan hän tuli silmänneeksi ojanreunoihin. Minkä takia siinä oli noin paljon ja kirkkaita kirveen jälkiä? Puita, puita!
Viimeisen saran päästä oli kulkenut vinottain liekopuualue, se kolminkertainen tallinpermanto, ja kulki varmasti edelleen muurainsuota kohti. Eipä ennemmin tullut tuota muistaneeksi? Ja minkä takia se kontti sinne vesiojaan mässähti?
Tunnustähtiä ja ennusmerkkejä! Saattoipa olla, ehkä hyvinkin selviä! Mutta öitä ei maata eikä leipää murreta, ennen kuin sarkaojat lotisevat, ennusta, mitä ennustat, mässähtele, mitä mässähtelet!
Hän sylkäisi kouriinsa ja mittasi askeleillaan kaivamattoman matkan. Se oli vajaa viisi syltä.
Lokakuun viimeisen päivän aurinko oli laskenut, tervastuli roihusi ja mies iski suoliekoa vihaisena menninkäisenä.
Sarkaojia kaivaessa oli puukerrostumia ollut vain pari kolme. Viemäri oli lähes sylen syvyinen. Liekokerrostumia oli neljä, paikoin viisi.
Hän oli hakannut ja riuhtonut koko iltapäivän kuin hullu urakkamies. Edellisen yön uni oli rästissä ja melkeinpä senkin edellisen. Nälän turtumus ja väsymyksen raukeus iski koko elimistöön toistuvina laineina yhä lyhyemmin väliajoin.
Tämä oli peräti hassua! Miksei hän olisi voinut jättää sitä pätkää ja huomenna palata jatkamaan, vaikka päivän, vaikka kaksi olisi tehnyt. Mutta hän oli saanut sen miellepiintymän. Sen oli läpäistävä tällä syönnillä ja tällä lepäämällä. Se oli kuin nielaistu hiili, jonka olisi vielä voinut kakistaa ulos, mutta sisu ei myöntänyt. Sen täytyi mennä alas, vaikka mustaa kartta olisi jälkeensä jättänyt.
Niinkuin koko suoviljelyksen vastainen onni tai onnettomuus olisi jollakin tavoin riippunut siitä, läpäisikö hän vai ei. Hän oli lopen väsynyt ja nälkäinen ja kiukkuinenkin odottamattomasta viivytyksestä. Olipa hänen pitänyt saada se joutava piintymä, jolla tietysti ei ollut muuta merkitystä kuin kuvitellun voiton tai tappion tuottama mielihyvän tai -pahan tunne.
Hän oli kuorinut jo kamaran kokonaan. Oja oli vinosti kynnystetty. Päältä rääpäisten olisi muutaman minuutin kaivulla jo voinut ruveta sarkaojien vettä laskettelemaan.
Mutta hän hakkasi ja möyrästeli pohjia myöten, kiskoi liekoja ja koverteli puista suota puolilapiopistoin.
Vai rääpäisemään? Eikö tässä jo toista kuukautta oltu räävitty ja rääpäisty! Eihän tuossa enää ollut kuin vajaan sylen vaivainen kynnys! Vaikka olisi tinasavea, selvää seinää tai rapakiveä!
Se oli sitä, ehkä osaa niistä kustakin. Ehkäpä se oli vain tavallista puisempaa suota, mutta pitkäaikaisen väsymyksen turtumus oli iskenyt hänen jäseniinsä ja nälkä oli kavalan hyökkääjän liittolainen. Jospa olisikin ollut leivänneljännes ja pari suolaista silakkaa!
Vesi holahti suuhun, vatsasta asti nouseva, kuuma ja kirpelevän suolainen. Hän lojui puolinojallaan lapion varteen tukien. Yöpakkanen oli nousemassa, kahisteli vaatteita, varisti hartioita. Hänen samea katseensa liukui suota pitkin. Siellä näytti tanssiskelevan kaikennäköisiä harsoenkeleitä, mutta mitä roikaleita nuo vääräkyntiset irvistelevät äijäntarriaiset olivat?
Ääs! Räkämäntyjähän ne olivat, oksat kai jo vähän hallan huurteessa!
Hän oikaisi lysähtäneen vartensa ja sylkäisi pitkään. Jäljellä ei ollut enää kuin vaivainen yltä ja alta kaluttu kynnyspuu!
Tervaksia olisi tarvinnut lisätä loimuun, mutta se ei suoranaisesti edistänyt työn valmistumista. Ja kuukin nousi mäen takaa, loistavana kuin tulipalon loimotus.
Hän pisteli ja pisteli, tuskin enää oli suurempia liekopuita, kantoja ei ainakaan? Vettä alkoi tiristä erottavan multaseinämän lävitse. Oli laskeuduttava kynnystettyyn pohjapuoleen.
Silloin hänet yllätti taas väsymyksen kohtaus. Se syöksähti yli ruumiin kuumana läväyksenä kuin äskeinen mahavesi suuhun. Teki mieli, armottomasti mieli lysähtää ojan pohjalle pitkälleen, hetkeksi vain, mutta siitä olisi ollut vaikea nousta, ja samassa välähti hänen mieleensä toinen, järkevämpi ajatus: jospa kontissa oli jotakin suolaista?
Hän nousi lapioonsa tukien porrastumia myöten suolle ja haki konttinsa. Tyhjä kuin tyhjä, ei sentään aivan, vakkasen uurteissa oli vähän suolaista voita.
Ihme, miten se virkisti! Niinkuin hän ei olisi ollutkaan enää se äskeinen räsyäijä!
Sitä tuskin riittäisi muuta kuin kuurojen välinen aika. Mutta siinä oli tarpeeksi.
Hän laskeutui ojaan ja pisteli reippaasti. Pohjalla oli liekopuu, joka suuntautui sarkaojaan päin. Hän heitti suolle lapion, kuokan ja kirveen.
Sitten sylin liekoon samoin kuin satoja kertoja ennen. Hetken aikaa kokeilevaa hetkutusta ja repäisevä nosto.
Täyteläinen sarkaojan vesi holahti kaatumalla alempana olevaan viemäriojaan. Kuu oli joutunut parahiksi kurkkaamaan, kun vapautunut vesi laukkasi kahden ja puolensadan sylen komeaa väylää kuin iloinen liinaharjahevonen.
Väsymyksen puuska ei enää tullut eikä olisi ollut väliä, vaikka olisi tullutkin. Janne katsoi ojien risteyksessä, kunnes sarkaoja oli kurahtanut kuiviin ja tietysti myös toiset sarkaojat, sillä ne olivat jalka- ja niskaojalla yhdistetyt nevanpuoleiseen pitkään ojaan.
Hän kokosi työaseensa, vilkaisi voitonriemuisesti nevalle päin ja lähti astelemaan Haikulaan johtavaa polkua kohti.
– Janne makaa saunassa jo kolmatta vuorokautta!
– Anna miehen maata!
– Mutta onkohan tämä enää oikeata unta?
– Mitäs se olisi! Sehän mätäni nevassa toista kuukautta!
Jussi sytytti välillä piippunsa takasta koppaamallaan hiilellä ja jatkoi ensimmäisten rintasavujen jälkeen.
– Viikkokausi hamppujakin kuivataan kuukauden liottamisen jälkeeni
Tämä keskustelu tapahtui Haikulan tuvassa kolmannen päivän iltana sarkaojien holahtamisen jälkeen.
VIII.
Janne jäi Haikulaan talvikestiksi. Itse hän kernaasti olisi majoittunut saunaan, koska kuivumisvuorokausinaan sanoi sen lämpimiin jo tottuneensa. Emäntä esteli, Matti haeskeli syitä, mutta isäntä-Jussi toppasi kerrassaan. Vai saunaan! Kuivat, ettei loukuttamallakaan tule kalua! Ja tarvitaan meidän sauna parempaankin!
Hän teki ruokapalkoilla isännän ja emännän töitä; hakkasi puita, naputteli havuja, kanniskeli rehuja navettaan ja havutteli lehmien alusia. Saipa hän monen puheen ja vaivan jälkeen Jussin höynäytetyksi suotakin harjupellolleen ajamaan.
Että suotako pellolle? Kuinka sitä, märkää suota pellolle? Kevättuulilla kuivaa hyvinkin mureaksi! Jaa, mutta jos kuivattaa koko pellon! Mitenkä se pellon kuivattaisi, lisää vettähän siinä kulkeutuu, saavillinen kuormassaan, ja kuiva suomulta imee sadevettä kuin taulakääpä.
Niin, niin, mutta luuletko, että ohra ja peruna tykkää semmoisesta kääpäjauhosta? Tykkää! Tykkääthän sinäkin, kun vedetään voita rieskallesi ja talkkunajauhoja viilikehloosi! Se on eri asia! Ei mikään eri asia! Vaihtelua ja suurustamista tarvitsee kasvi ruuassaan niinkuin elukka ja ihminen ja jokainen luontokappale!
Siihen tapaan he väittelivät, ja vihdoin Jussi mureni niin paljon, että harjupellolle alettiin ajella suomultaa. Satakunta kuormaa vain, myönteli hän. Mutta Janne oli suonottopaikkaa tutkiskellessaan hoksannut, että niityn ja niskasuon välille olisi vedettävä oja. Se olisi ollut tarpeen vaatima jo vuosisatoja aikaisemmin. Siitä nousisi kolmesataa kuormaa, ja ei kaiketi niitä kahtasataa kuormaa metsään ajettu, eihän isännällä semmoinen tarkoitus mahtanut olla? Mitäpä sitä metsäänkään valmiiksi luotuja kuormia! Sillä asia oli ratkaistu.
Oli tekaistu Matti-pojalle kaatopukki. Sen jälkeen isäntää ei tarvittu koko työmaalla, saattoi mennä taksvärkkiin, havumetsään tai mihin tahansa, halkometsään ei, sillä suonvetäjät tarvitsivat hevosen, koska niitty oli mäen alla.
Pitkät illat ja aamupuhteet kaperreltiin käsitöitä. Jussilla tosin oli paljon ylimääräistä käsityötä piipun ja tulisten hiilien vuoksi, mutta aina siinä pitkien pimeiden aikana muuhunkin kerkisi, sillä Haikulan ojaa ei kaivettu tuulastulella, kuten Janne oli ojaansa kaivanut.
Janne makaili yöt uunilla. Siellä majaili myös muita lämmintä rakastavia luontokappaleita, mutta eipä niistä ollut miehelle harmia eikä haittaa. Kun hän taitavasti painautui päreille pitkälleen ja varovasti kääntyili, ehtivät luontokappaleet ajoissa väistää, eikä tapaturmaisia kuolemantapauksia sattunut kovin usein. Mitäpä se haittasi, vaikka ne kävellä hipsittelivät käsiä, jalkoja ja kaulaakin pitkin, silmät tavattiin pitää nukkuessa kiinni, samoin suu, koska hänellä oli tilavanpuoleiset nenäröörit, ja ilman liikehtiminen tapahtui etupäässä niitä teitä.
Hän ei nukkunut enempää kuin nukutti. Aamuisin hän saattoi valvoa ja mietiskellä tuntikausia, ennenkuin peltirissa narahti ja emännän sytykepäreet ripsahtelivat ilmoittaen aamupuhteen alkaneeksi.
Hän mietiskeli entisiä ja tulevaisia. Hänellä oli sellainen luonnonlaatu, ettei hän kovin usein eikä kauan halunnut kurkkia taakseen, vaikka se uuden ladun suuntaamiseksi olisi ehkä tarpeellista ollut. Niskajänteet taisivat olla liian lyhyet? Mutta varmaan tässä maailmassa moni pitkäkaulainenkin katsella päkitteli turhan vuoksi taakseen. Mennyt kuin mennyt, mitä se päkittelemisestä ja mököttelemisestä parani. Paitsi jos olisi voinut peräytyä ja aloittaa alusta. Sitä ei voinut tehdä, ei puolta päivää, eikä kukon askelta. Eteenpäin täytyi luovia niin kauan, kun nikamat liikkuivat ja valkeni Luojan päiviä.
Ruislaihonsa ja uuden viemärinsä lähettyvillä hän usein ajatuksissaan hiihteli ja hiiviskeli. Viemäri oli kuin valtakuntien raja, hyvän ja pahan valtakunnan. Tällä puolella solisi vesi ja pulpahteli kirkasvetinen hietasilmäkelähde, juurtui ja kasvoi vihanta ruis, metsänroskista parhain. Ja sarkaa pitkin sipsutteli sirkeäsilmäinen laiholintu kuin herran helluntaikyyhkynen. Sen jäljille saattoi haikailematta lähteä siementä heittämään.
Mutta viemäriojan takana asui häijyjä voimia, tiedä mitä pirulaisen henkiä asuikaan! Kuusenkarat olivat kuivia ja oksat kuin rässinauloja! Ja petäjäntarrikat? Niiden sarvet olivat kippurassa ja kynnet kappurassa, aina tarttumassa jonkin karitsaisen niskavilloihin kiinni!
Entä suon sisus? Siellä pimeyden pesässä ne vasta pahuuden henget melskasivat! Mikä oli hettopäällyksinen suolähde? Mätäturpeiden alle piilotettu haiseva helvetti! Syvyyskin kolme syltä, tai neljä tai viisi, miten mittariukua sattui riittämään! Ja suon sisälmyksissä haisevassa vedessä mätäni likainen lieju ja tuhatvuotiset rupisammakon sääret! Hyi, saastansiivo kumminkin!
Joskus hän kuvitteli, että kuokos oli kahden keskenään sodassa olevan valtakunnan välinen taistelualue. Toisella puolella taistelivat ne suonpäälliset ja suon alaiset häijyt pirulaiset. Niitä vastassa oli valkeudenhenkien auringon valossa kasvateltu armeija; kaurankorret, rukiin varret ja viljan keskessä äännähtelevät helluntaikyyhkyset. Valkeuden armeija oli viimeisten taitojen mukaan koulattu ja hyökkäili suorassa ruoturintamassa. Vihollisen armeija piileskeli päivät salakähmäisenä mättäikköjen pimennoissa ja suolähteissä, pimeän aikoina vasta nousi ja vaaniskeli, ja kun pääsi kinttuun kiinni, niin puri kuin myrkkykäärme.
Se oli pimeyden voimien taistelu valkeuden voimia vastaan, sitä se oli! Mutta mikä tekijä hän itse tässä iankaikkisessa taistelussa oli? Varmaan jonkinlainen valkeuden herran inspehtoori, kolmenkymmenen vuoden kontrahdilla! Järjesteli ruoturintamia, äkseeraili nahkapoikien kanssa ja kaiveskeli vallihautoja. Niinpä juu! Hautoja ja ojia oikealla sotakentälläkin kuuluttiin kaivettavan. Niihin pääsi piiloon, kun kanuunat paukkuivat. Eikä vihollisen ollut kovinkaan helppo kiivetä vesihaudan seinää, jos puolustaja oli valveilla ja näppäili teräaseella kynsille.
Tällaisia hän mietiskeli puoliunessa ja silmät rakosillaan. Mutta talven pitkinä öinä oli aikoja, jolloin järki vuoleskeli kuin hiottu pärepuukko ja silmä oli niin kirkas, että russakan liikunnan uunin kyljessä erotti.
Näinä virkeinä hetkinä hän rakenteli taloa.
Sen kivijalka, seinähirret, niskasvasat ja katonvuoliaiset oli tosin kesä- ja syysöinä kämpässä veistelty moneen kertaan, mutta sopi niitä edelleen ja yhä uudelleen nostella ja käännellä, aina saattoi pälhäistä mutkaa ja sipaista kaarnaa sieltä ja täältä.
Jo Egyptin maalla Oksalan orjuudessa navettoja ja latokoppeleita kalkutellessaan oli hänelle hämärästi selviytynyt hajarakentelun hölmöläisyys. Tulomatkalla monia mäkikylien koppelitaloja ja torppia katsellessa ja vastakohtaisesti vauraan jokivarsiasutuksen koottuja karjakartanorakennelmia tarkkaillessa hämärä oli kirkastunut selväksi päiväksi. Hyvään ja mielihaluiseen alkuun päästyään hän jatkoi vielä pitemmälle kuin vauraan jokivarren isännät. Jos kerran lehmä, lammas ja hevonen menestyivät saman katon alla, niin miksei ihminen, varsinkin tämmöinen elähtänyt ja ränstynyt kaksijalkainen luontokappale? Ja sauna ja riihikin mahtuivat saman katon alle? Lämmintä ne levittivät ympäristöönsä. Talvella tuskin koskaan oli huoneissa asustavilla luontokappaleilla liian lämmin, paitsi näin kiukaalla leipomispäivän jälkeen, mutta niitähän sattui harvoin.
Näissä puitteissa rakennus ja sen eri tarkoituksiin varattavat huoneet alkoivat ryhmittyä yhden katon alle mahtuvaksi kokonaisuudeksi. Olisipa mukavaa, kun ei olisi muuta erillistä rakennelmaa kuin lähde, mikäli maanalaista arkkua ollenkaan saattoi rakennelmaksi nimittää.
Hän piirusteli sormillaan muurin kylkeen, mitteli päretikuillakin, russakat väistelivät syrjäkaria kiikertäen. Pituus tuli olemaan kolmekymmentä seitsemän kyynärää! Tulipa mittaa yhden mökin seinäksi! Mutta liikaa ei tullut, ei puolta kyynärää, hän oli sen niin moneen kertaan laskenut.
Leveydeksi tuli neljätoista kyynärää. Huoneasettelu oli seuraava: Ulkoa pohjoisen puolelta johtavasta päätyovesta tultiin rehulatoon, jonka seinämitat olivat kaksitoista ja neljätoista kyynärää, toisinpäin siis koko rakennuksen leveys. Rehuladosta päästiin keskiseinässä olevan oven kautta puimalatoon, jonka leveys oli vain neljä kyynärää, pituus kahdeksan kyynärää rakennuksen poikkisuuntaan. Seuraava huone oli tietysti riihi, jonka seinämitoiksi tuli yhdeksän ja kahdeksan kyynärää.
Riihestä jouduttiin edelleen keskiseinään sijoitettavan oven kautta tupaan, jonka ainoana asuin- ja työskentelyhuoneena täytyi olla tilava, kahdeksan kyynärää leveä ja kymmenen pitkä. Tuvan rinnalle jäi tilava aitta neljän ja kymmenen kyynärän seinäpituuksineen. Sauna löysi pitkän hakemisen jälkeen paikkansa tuvan sisältä muurin loukosta ja navetaksi sopeutui puintilato, koska lehmä tarvitsi navettaansa vain talvisin ja riihi puimapermantoa vain syksyisin.
Mutta riihen ja puimaladon kohdalle jäi rakennuksen toiselle puolelle neljän kyynärän levyinen ja kolmentoista kyynärän pituinen vapaa ala. Piirustelujen ja mietiskelyjen jälkeen selveni, että se pidettäisiinkin vapaana, jopa niin vapaana, että taivaan raikkaat tuuletkin pääsisivät siinä vapaasti pelehtimään. Sitä varten tuli ulkoseinä siltä kohtaa hakattavaksi kokonaan pois, väljäksi ja hauskannäköiseksi porttikaareksi, jossa ei tarvittaisi porttia eikä saranoita. Siihen rehuladon ja aitan väliin itäpuolisen kattolappeen alle tuli halkoliiteri. Puut saattaisi lipitellä riihen ikkunasta sisään.
Tällaiseksi Janne pitkinä öinä Haikulan kiukaalla makaillessaan muovasi talonsa yksinkertaisen pohjapiirroksen ja semmoiseksi hän sen myöhemmin tarkalleen veisteli ja rakenteli.
Rakennuksen eri huoneissa ja niiden yksityiskohdissa riitti mieluisaa ja yhä uutta ajatuksen askaretta viikkokausiksi.
Lato oli tilava ja vesikattoon ulottuen ilmava ja korkea. Niin sen pitikin olla. Sinne täytyi mahtua paljon tavaraa! Saattoipa joskus siitä huolimatta käydä vielä niinkin hyvin, että joutui rakentelemaan uusia latoja ja suojamakasiineja. Kunhan suo alkoi työntää törkyä!
Ainoa varsinainen ulko-ovi sai olla melkoisen leveä ja väljätuntuinen. Ei olisi näyttänyt miltään kaksitoistakyynäräisessä päätyseinässä joutavan pieni rako! Reilusti piti taakkoineen sisälle mahtua, vaikka hevosella ja pulkkareellä ajaen!
Puimavälikön permanto! Navetan permanto? Kuinka jumalanvilja ja lehmänvilja mälläsivät yhteen? Siinä oli mietiskelemistä pitkäksi aikaa, vaikka se olikin vain nelikyynäräinen permanto.
Jos keväisin oikein suovalla ja varpuluudalla hankaisi ja peseskeleisi? Ei, ei tullut laitakalua, vaikka höyläisi, lehmänjäte oli semmoista vernissaa! Mutta suuriko työ oli tuommoisen sillan purkaminen ja uudelleen rakenteleminen syksyisin ja keväisin? Äly hoi, äläpä jätä!
Riihenpermanto sai sitävastoin olla paikoillaan. Savesta vaiko puusta? Puusta, puustapa tietenkin! Ei mökkiläisen kannattanut tehdä savesta riihen permantoa!
Riihen muuri oli visainen pahka. Eipä mikään, jos olisi suunnitellut ja tehnyt tavalliseen tapaan sisäänlämpiäväksi, makaavaksi kissaksi, mutta siitä olisi tällaisessa rakennusrykelmässä monta harmia ja haittaa. Savut se painaisi tupaan? Millä väliseinän ja oven niin vannottaisi, ettei savu rakosista tunkeutuisi? Entä alinomainen valkeanvaara!
Mitähän, jos tekisi kiuasmuurin tuvan ja riihen väliseinän kohdalle? Oikein uloslämpiävän reilukokoisen kiuasmuurin kivenjärkäleistä? Muurailisi riihenpuoleisen pyllypaukaman leveäperäiseksi ja monilla kiertelevillä rööreillä! Uuninpuolen laittaisi tuvanpuolelle, oikein suuren ja leveän! Siellä olisi tuli aina silmien edessä, vaikka sängyssä makailisi ja tillistelisi! Palomuurin kun varailisi, ettei jäisi rakoutumia, niin an'huilata! Vaikka kokonaisia suokantoja ryökäleitä heittelisi ja polttelisi takassa, het'kerrassa!
Suurisuisessa ja leveäperäisessä kiuasuunissa oli hänellä kauan aikaa huvia ja pään vaivaa. Unissakin se pissahteli ja pössähteli savua ja kuivauslämmintä monista rööreistään ja suo-ojalla hevosta odotellessaan hän hankeen ja suomultaan piirusteli ja muuraili sen seitsemiäkin myyrän pesiä ja kiertoröörejä.
Suomullan ajo loppui. Janne oli kaperrellut jo kuukauden päivät astioita ja pärekoppia. Jussi sai hevosella lähteä niitä jokivarren taloihin kaupitsemaan. Rahaa niistä tuli sekä helisevää, että kahisevaa. Syksyiset syönnökset tulivat maksuun ja kuokat ja muut suokamppeet taas laillisella tavalla asianomaisen omistajan hallintaan. Parikymmentä markkaa jäikin vielä Jannen taskuun. Se ei ollut paljon, ottaen huomioon, että lähiohjelmissa oli suurenpuoleinen rakennushomma.
Sen ilmaisen työn jälkeen, mitä Janne oli kuluvan talven ja osittain jo edellisen kesän aikana heille tehnyt, eivät haikulaiset olisi ottaneet syksysyönnöksistä yhtään penniä, mutta minkä jässikälle mahtoi. Se seisoi kannallaan kuin maakivi. En minä ole lapamato enkä jänänkääpä! Ellen minä leipääni ansaitse, niin ei minun tarvitse leipää nauttiakaan!
Täytyi ottaa vain rahat ja jäädä odottelemaan vastavuoroisuustilaisuuksia.
Janne oli päättänyt hakata rakennuksensa hirret kevätpuolella ja siirtää ne mäenlaitaan heti ensimmäisten kevätkohvien aikaan.
Hänen rakennuspuumetsänsä oli hettosuon takana, nevan toisella laiteella. Jo kesällä hän oli puita tarkastellut, osittain pilkkoillutkin.
Kaataminen ei ollut ihmeasia. Mutta miten ne sai hilatuksi suon ylitse? Oli huono routatalvi ja suo oli pelottavan hettopohjainen.
Hän ei epäillyt, etteikö Haikulan Jussi olisi antanut hevostaan, vieläpä tarjonnut, jos hän muutamalla sanalla olisi siihen suuntaan viittaillut. Hän oli varonut ne viittailut, eipä edes rakennussuunnitelmistaan mitään maininnut, vaikka ajatukset niissä niin usein askartelivat.
Mitenkä minä toisen ainoaa hevosta semmoisiin vaaranpaikkoihin? Taittaisi jalkansa, puhkaisisi mahansa tai hupsahtaisi koko hevonen ikihuppeluksiin? Mitenkä sitten suu pantaisiin, niin täällä kuin siellä?
Ei, muita keinoja oli keksittävä. Ja niitä keinoja hän siinä pärekoppia kokoillessaan ja astioita näperrellessään hartaasti mietiskeli.
Keli kuorman veti, ei hevonen! Eikä huonolla hevosella ollut paljonkaan enempää voimaa kuin rotevalla miehellä? Ei hän tätä tosin halveksien tahtonut sanoa eikä kiistellä, etteikö Jussin kopukalla olisi ollut enemmän vetovoimia kuin hänellä itsellään. Mutta ei kovin paljon enempää, jos sen sanoi kaunistelematta ja halki partaan!
Ja kuinka usein monen mökin äijän pienellä ja huonovoimaisella kopukalla oli sopimattomat valjaat ja tökerötekoisen raskaat reet? Niissä hevosparalla huonolla kelillä oli niskaan asti kuormaa, varsinkin, jos turkkeihin könnystetty äijä rötkötti takapankolla piippu hampaissa?
Mitähän, jos tehdä sipaisisi oikein sujakat reet? Vetokelkoiksi niitä kai voisi nimitellä? Ei raudoittaisi ollenkaan, vaan vetäisi ja paahtaisi tervalla jalakset, niinkuin paahdetaan suksenpohjia! Jalastahan voisi jättää tavallista leveämmäksi. Tuskinpa se ollenkaan uppoaisi hangen alle, ei ainakaan yhden puolikuivan kuusihirren painosta? Eihän suksikaan uppoa? Ei hirsi mahtane painaa kuin kahden miehen painon ja kahdetpa siihen tulisi jalakset, etureki ja takareki!
Ja mikä estäisi kovettamasta latuja? Seisottavien suojaisten hankien aikana hiihtelisi ja jäähdyttelisi, vaikka pahimmista paikoista vedellä jäädyttäisi?
Siitä tuli hänelle ajatusaskaretta pitkiksi ajoiksi, jopa niin väkeväkäyntistä, että rakennus peittyi kuusikon taakse. Metsästä päin se järjen ja järjestyksen nimessä muutenkin oli aloitettava, ellei olisi hirsiä, niin ei rakennuksesta tulisi mitään.
Koppapäreet olivat lopullaan, eikä Janne enää uusia pilkkeitä kiskonut. Hän alkoi niistä ja muista sopiviksi katsomistaan havu- ja lehtipuun palhoista veistellä miehen tukkirekiä tai rekikelkkoja, tai miksi niitä olisi voinut parhaiten nimitellä.
Matti käpsäili lähettyvillä, Jussi seuraili sivusta ja taisipa emäntäkin ohimennessään silmitellä.
Jussi hoksasi ensinnä miehen tarkoitukset.
– Pane pois nuo kotkotukset, sanon minä!
– Mitkä kotkotukset?
– Luuletko, ettei minulla ole silmiä! Meidän kopukka joutaa aisoihin niin usein kuin sinulla on vedättämisiä, hirren vetämisiä ja muita!
Janne hörähti nauruun.
Mutta kävi niinkuin leipäkaupoissa ja monissa muissa. Minkä jäärälle mahtoi, kun se päänsä kekisti.
Janne osasi lisäksi selitellä ja mehustella sen hirrenvetonsa hankiaamuina tasaisella nevalla niin makoisen hupaiseksi, että ruunankopukkakin olisi varmaan hörähtänyt, jos olisi joutunut kuuntelemaan. Emäntä naurahteli, Matti oli innoissaan ja etukäteen tingiskeli mukaan päästäkseen.
Päiväkausiksi niissä oli veistelemistä ja naputtelemista, täytyi hiilellä piirrellä ja jos milläkin tavoin mittailla ja mietiskellä, purkaa ja uudestaan rakennella, muutamista paikoista kun ei tahtonut tulla sellaiseksi, miten mielessään oli kuvitellut. Takareki oli jo helpompi, mutta nokka oli jätettävä melkein olemattomaksi, sillä pankot oli asetettava matalalle. Saattoihan oksankyhmyt karsia niin tarkoin, etteivät raapisi hankea. Jos korkearakenteisen olisi tehnyt, niin raiteen upottaessa huippaisi keveiden kelkkojen ketarat päällimmäisiksi.
Tervaaminen oli jo peräti hauskaa työtä. Paahdettiin joka puolelta, jalaksen pohjat moneen kertaan ihan pikikiiltäviksi.
Sitten oli korjailtava ja paahdettava vielä sukset. Tallin ylisillä oli vanhoja hankilautoja. Yhtenä iltapuhteena tuli kuntoon kaksi paria: Jannelle ja Matille. Hyväpä oli korjailla, kun pystytuli loimotteli takassa. Ja pytty oli lähes puolillaan ruskeata hautatervaa.
Tuli Maijanpäivä ja hankiaiset.
Janne oli hiihdellyt takametsässään jo parin viikon päivät, olipa muutamana iltana ja aamuna vedellyt jo rekiäänkin. Lastina oli toistaiseksi käytetty elävää painoa, Mattia ja pikku Jussia. Matti makaili vatsallaan etureen pankolla, makasi hiljaa kuin kyttäävä ahven, jos jalakset liukuivat tasaisesti, mutta heilahti heti, milloin toinen tai toinen raide alkoi antaa peräksi. Jussi, matalahousuinen nelivuotias miehen alku, nökötteli totisena takareen pankolla. Hän tuskin olisi osannut oikealla tavalla "palansseerata", mutta eipä ollut tarviskaan.
Pitkävartisia karakuusia mötkötteli jo ensimmäisessä metsäsaarekkeessa kuin kaskipuita, toisessa yhä enempi ja kolmannessa ehkä parikymmentä liikaa. Parempi jäämään kuin uupumaan, ainakin tässä tapauksessa, sillä tuskinpa olisi löytynyt miestä, joka kesäkelissä olisi puolen virstan levyisen hettonevan ylitse hirsiä kuskaillut, vaikka olisi ollut käytettävänä vielä paremmat patenttireet ja vehkeet kuin Jannella olikaan.
Hän oli kaataessaan suunnitellut "tiet" ja ulospääsyt, niinkuin järkevän kaaturin velvollisuus aina on. Tällä kertaa se velvollisuus oli sitäkin tähdellisempi, kun kaatomies, hevosmies ja mieshevonen olivat sama luontokappale.
Tuli mainio hankiaisaamu. Pojat saivat istahtaa kumpikin pankolleen. Edellisen päivän huovetus oli ollut hyvä ja yöpakkanen aika naseva. Ei upottanut, vaikka Matti makasi kokonaan toisen tallan kohdalla ja rytkäytteli koko painollaan. Jussi-poika istui taitavasti keskellä, nyökkyi ja nökötteli. Mutta kylläpä oli keli! Muutamalla kymmenellä töytäisyllä liu'uttiin suon ylitse, hevoset, miehet ja suksimiehet!
Olipa jonkin verran jännittävää se ensimmäisen kuorman tekeminen, väliköyden näpelöiminen ja hirren asetteleminen, mokomalle tukkipankolle! Se kesti, ja tottapa takareen pankko latvapään painon kesti!
Hankiaisaamun kirkkaus valaisi sielun peilejä, hankien helisevä raikkaus iskeytyi ruumiiseen. Janne kiskaisi köydet kiinni, löi kirveen hirren tyveen ja nakkasi pojat kaaressa heittäen kuormalle istumaan! Sukset jalkaan, vetohihna kaulaan! Mentiin lasiutunutta raidetta pitkin, että metsä paukkui ja hanki rapisi. Hevonen hirnaisi, ajomies hihkaisi ja nököttelevän, oksantyngästä kiinnipitelevän vapaamatkustajan suuta veti naurun kureeseen.
Monissa etulaskelmissa Janne oli elämänsä varrella erehtynyt ja erehtyi hän tässäkin, vaikka hupaisesti yllättyen. Kuorma ei painanut mitään. Kun hiukan nykäisi, niin vetohihna kulki pitkät matkat löysänä, hän sai kinttujaan varoen edellä kiirehtiä.
Mutta kotimäessä tuntui tai ehkä tahtoi muistuttaa, ettei hevosenvirka aina parhainta herkkua ollut. Matti hyppäsi auttamaan ja nökömieskin lyhyillä jaloillaan juosta piipertämään. Hevonen sai silti nykäistä kieli pitkällään. Siinä oli melkoinen kinkama. Päälle noustiin, muistiinpa kumminkin.
Seuraavia kuormia ja hirsiä varten oli tehtävä eräitä varusteluja. Pankot olivat liukkaita, hirsi oli heilahdellut raisunpuoleisessa tulossa. Lyötiin pari kolme hevosnaulan kynää hampaiksi kummankin reen pankkoon.
Mäelle noustessa oli otettava jo saroilta lähtien juoksuvauhti. Sukset tietysti oli jätettävä hyvissä ajoin. Rinne kannatteli jalkamiestä seuraavina aamuina yhä paremmin.
Hirsien vetäminen oli työtä, joka ei kärsinyt puolipäiväauringon lämmittävää kirkkautta. Eikä ollut takeita siitäkään, kuinka kauan ne kapisevat hanget riittivät.
Kaiken varalta Janne nousi seuraavina aamuina kolmelta, jopa kahdeltakin. Sattui kuun viimeinen neljännes ja olisi kevätöinä ehkä ilman soihtutulia muutenkin hevostyötä nähnyt tehdä.
Hirsikasat lisääntyivät aamu aamulta. Viimeiseksi hän keikkui pärepuut. Niitä saattoi parhaimman kelin aikana panna pankoille pari, jopa kolme. Kiire jo oli. Suolla ja laihosaroilla näkyi läikkäpäitä ja koro nukutteli korvessa taajaan. Viikon kuluttua saattoi leyhkiä leppoinen merituuli. Vedet solahtelivat nytkin jo ojissa puolipäivisin. Keskisarkojen läikkäpäiden oras oli kauniin vihertävää!
IX.
Kalke kuului Mustakorven mäeltä pitkin kevättä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Sen kuuli varovainen varisvaari, joka ensimmäisten päivien ilmaantuessa uskaltautui tavanomaiselle tutkimusmatkalleen niemikulman korpimaille. Sitä heristäytyi kuuntelemaan pörröniskainen metsokukko, joka aamuvarhaisessa kalkuttelijassa uumoili kilpailijaansa ja sen vuoksi kuunteli verestävillä silmillään killistellen. Eteläisten tuulien mukana purjehtivat kurjet luikkaisivat lämpimien maiden terveisensä, tai ehkä ne tiedustelivat, oliko Mustapuron suo heidän ylhäiselle seurueelleen sopiva ja arvonmukaisesti katettu aamiaispöytä. Kauimmin kuunteli ja enimmän ihmetteli kottarainen, musta lintu. Se oli majoittunut suuren koivun oksahaaran laho-onteloon. Kun siellä oli makuuvaatteetkin valmiiksi varattuna, ei sillä ollut mitään rakentelu- eikä kalustamishuolta, mutta varhainen se siitä huolimatta oli. Heti herättyään se sivahti pesäkoivunsa korkeimmalle oksalle ja lauloi viisisäkeisen valitusvirren, jota seurasi pitkiä, surunvoittoisia voivotteluvihellyksiä. Kun ei niistäkään ollut apua, sateli hyvin valittuja haukkumasanoja, joita olisi jatkunut ties miten kauan, ellei muija olisi tullut tukistelemaan, minkä jälkeen painuttiin vikkelästi ja äänettömästi könttäisten toukkaparkojen ja kohmetuksissa sirisevien kärpästen kimppuun.
Koko huhtikuu ja toukokuun alkupuoli meni Jannelta hirsien, parrujen ja kattoruoteiden veistelemiseen ja kaputtelemiseen. Entisistä kokemuksistaan hän tiesi, että karakuusessa oli rässinauloja, mutta hän luotti Niemis-sepän terästämään kirveeseensä. Kuitenkin murtuili teränsuu monta kertaa, vaikka ei ollut sattunut kiveen, ei suinkaan, sillä hirsi oli puolen kyynärän korkeudella maasta. Tuli matka Haikulaan, täytyi sen verran selkäänsäkin oikaista, ja muonan hankkiminen sopi samaan matkaan.
Mutta Haikulan Jussin piilunterä ei lohkeillut, koska siinä terän varasuojana oli lähes puolentoista tuuman paksuinen palho. Piilulla parruja ja pitkiä hirsiä muutenkin oli paras veistellä, vain joskus vaihteeksi pälhäistiin kirveellä kaarnapuolen suurempi lastuus, leveä kuin puolikashalko.
Makuupaikakseen Janne "vaatetti" kämpän tuoreilla havuilla, sammalilla ja sanajaloilla uuteen kesäkuntoon. Se oli taas niin leppoisan hupaisa lepäyspaikka, että kadutti viimesyksyinen karkaaminen. Kämppä ei viime kesänä tosin ollutkaan vielä näin hyvin pehmustettu, eikä kattokaan ollut noin ehjässä suomuksessa. Enää eivät lipsahtelisi märät sammakon sääret vasten silmiä.
Tämä oli toinen ja olisi myös viimeinen kämppäkesä, jos piirustukset paikkansa pitäisivät. Vaikka saattoipa tänne tulla kesäöitä makailemaan vastakin. Ei akka odottanut eikä tukkatupsusta tukistanut, niinkuin kottaraisella. Merkillistä, miten helposti ihminen unohti entiset, kipeätkin haavansa ja längenlyöttymänsä.
Oksala ja Maijastiina olivat jo etääntyneet kuin tuulen edellä ajautuva pöhöryöppyinen pilvenrääpäle. Nauratti, kun muisteli ämmän tärkeätuntuisia toskennuksia. Lakastunut oli kihotervainen suokukka, lakastunut ja kynsilleen räpsähtänyt.
Oma hulluus enemmän kismoi ja harmitti. Jos olisi osautunut tänne viisitoista vuotta aikaisemmin, kun ruumiin mehut ja voiman mahlat olivat vielä parhaissa liikunnoissa? Jos olisi ollut upottaa se viisitoistavuotinen työ, ne Egyptin orjuuden vuodet ja kiviraunioiden rapuamiset Mustakorven suohon? Jopa jotakin näkyisi! Entä rahat? Hyvän joukon kolmattatuhatta markkaa! Jos niillä olisi kaivattanut ojaa työttömyys- ja nälkävuosina! Voi herranpojat! Koko suo olisi ojitettu ja puukotettu kurkikurujen viimeisiä mätäpohjukoita myöten!
Katkeroituen hän ajatteli sitäkin, miksi hänen piti näin raueten maatua ja hävitä kuin mätä hampaantynkä tai suohon vaipuva kannontohlo.
Kaksin olivat ja elivät kaikki muut luontokappaleet, kottaraispari koivuissa, siipilampaat suolla, hampaaton haljakkasilmäinen variskin, mokoma rääppähousu. Vaah-raah-vaah! siellä vain männyn latvassa risukopassa piti kakistella ja kekistellä ehkä hyvinkin hehkoisen hepsankeikan tai kenoveevan kanssa!
Ja niille tuli poikia! Suurisuisia, ruikkukinttuisia! Mutta omia poikia kumminkin, vaah-raah! Ja ne vaatettivat männyn latvassa olevan risukopan yhä uudelleen kevät kevään jälkeen ja kakistelivat ja kekistelivät uusien hepsankeikkojensa kanssa sittenkin, kun vanhasta raappahoususta ei ollut jäljellä enää muuta kuin lahonneet leukaluut ahokatajan juurella. Variksensuku jatkui vuodesta vuoteen niin kauan kuin pelloilla koukisteli matotoukkia ja talvisilla liikepaikkojen tanhuvilla näkyi kauranrippeitä ja hevosenpullia.
Niin. Variksensuku, kottaraisen suku, suo-ojassa kurnuttavan sammakonkin suku! Mutta ihmisen suku, tämän kaksijalkaisen raappahousun ja luonnonherran suku raukeni monta kertaa kuin mätä hampaantynkä tai tokkeloinen nevakanto! Herralle ei riittänyt risukoppaa, ei hepsankeikkaa eikä kenoveevaa, vaikka palvelusväelle riitti! Olipa ihme ja kumma!
Kateuden ja sisäisen harmin suolaansa karvasvesi kierteli ja kirpeli keväisen kaipauksen hersyttämissä nivelonteloissa, haukotti ja venytti, oudosti raukaisikin.
Mutta hän nousi ravakasti jaloilleen, tempaisi veistopiilun ja heilui puolituntisen hirren kupeella. Jopa oli toiset olot ja toiset tuumat, vaikka tahallaan ajatteli niitä äskeisiäkin asioita, niin värityn oli kokonaan toinen.
Ei herra ollut herra, ellei sillä parhaimpina hetkinään ollut toiset tuumat ja riitingit kuin palkollisella. Keväinen kuteminen ja risukopassa kekisteleminenkö oli tämän elämän ainoa autuaaksi tekevä sakramentti! Ho, hoi, pojat ja vaarivaris!
Eikä se aina ollut juuri kaikkein varmin miehuudenkaan merkki. Huonompikin sammakko kutemaan kykeni, nepä se vasta purki kutua, niinkuin esimerkiksi nappula-Taavetti entisessä kotipitäjässä. Mies ei kirvesvartta pystynyt vuolaisemaan, tuskin nenäänsä pakkasella niistämään, mutta vikisevää perikuntaa oli kuin peltohiiren pesässä! Ja uutta tuli, kerta vuodessa niinkuin variksilla risupesässä, niinkauan kuin riitti kunnanjauhoja ja mahlaisia keväitä.
Mikä hänet tiesi, Luojan aivoitukset ja tarkoitusperät? Jospa vartavasten oli asettanut toisen kutemaan, toisen veistämään? Enemmän ja parempaa jälkeä taisi tulla, kun kukin teki omaa työtään?
Ja olipa tuota yritelty jo sitäkin sen verran, että makuun oli päästy. Oliko se Luojan syy, että piti mennä toisen pohjaanpalaneita puuronloppuja rääppäilemään ja lääppäilemään? Mutta niinpä erehtyi Vienan mieskin, laukkuri ja harjuryssä! Kaksinkertaisesti erehtyi. Joka erehdyksensä tunnustaa, sille tapahtuu armo ja laupeus! Eikö ollut tapahtunut: Olipa kuin olikin! Niin tapahtukoon myös Herrasen Jussille, laukkurille ja Vienan miehelle!
Hän käänsi hirttä ja muutti veistonarua. Iloinen pälske ja hilpoisan lastun ritinä kuului kottaraisten lahokomeroon saakka. Tuoksahti myös korpikuusen juovuttava pihka. Kottaraisparalla tuskin oli haistimia tai haistelemisen haluja, Niiden pesäkomerosta kuului nyt sentapainen vitinä.
Janne suuntasi rakennuksensa pitkät seinät etelästä pohjoiseen. Nurkkakiviksi osui kallionnystyrä ja pari tukevaperäistä maakiveä. Hän asetteli ja rakenteli sopiviksi katsomiinsa paikkoihin seitsemän kivitolppaa. Yläpäässä vastasi useassa kohdassa kallio. Alimmaisen nurkan perusta piti kaivaa parin kyynärän syvyydelle varmaan routarajaan saakka. Se oli sentuntuista maata, että saattoi puolentoista kyynärää pakkastalvina jäädyttää. Heiluvasta nurkkakivestä ei ollut mihinkään, ei yhtään mihinkään, oli se jo niin monta kertaa nähty, viimeiseksi Peltohuuhan kivinavetan rakoutuvissa seinissä.
Hupaisalta tuntui, kun ensimmäinen hirsikerta monen sihtaamisen ja pälhimisen jälkeen oli paikoillaan. Hän käveli ympäri kiertäen kuin tukkimies ja seisahteli nurkkaliitoksissa. Olisi ollut vielä vara muutella ja jenkkailla, mutta naju ei keksinyt sopivampaa järjestelyä. Lato oli tarpeeksi suuri, puimavälikkö tarpeeksi pieni. Tuvassa tuli keski- ja iltapäiväauringon puoleisille seinille akkuna ja väliseinän kohdalle muurinrotjale, maamyyränpesä. Aitan muoto sopi hyvin olemaan pitkulainen, samoin kuin halkoliiteri, jonka ulkoseinään tuli lähes kolmen sylen pituinen liiterin ovi.
Hän antoi kirveen kalkkua ja nurkkanuijan paukkua, pitkiä ja yhä pitenevämpiä keväisiä päiviä puhdetöillä jatkaen. Mitäpä siitä, jos kottarainen vihelteli ja haukkui, se kuului sen joka-aamuiseen virkaan. Kirvestä ja nurkkanuijaa heilutteleva mies heitti huvikseen pahimmat haukkumasanat takaisin. Kottarainen suuttui ja vaikeni pitkäksi aikaa.
Levähtäessä sopi hilppaista lähteellä ja orasmaalla. Lähdearkkua ei ollut tullut vielä nurkatuksi, ehtipä sen, ja rakennustyömaalta varmaan jäisi tarpeeksi sopivankokoisia kuusipöllejä. Kerran lähdekivellä istahtaessaan hän naputteli pajupuusta lähes kyynärän mittaisen imupillin. Sillä kelpasi vedellä, melkeinpä selkä kenossa, jos alimmalle kivelle istahti. Hän oli kuullut, että jotkut pakanat ja mahomettilaiset vetelivät tällaista vesipiippua. Ne olivat viisaita miehiä, pakanan viisaita!
Orasmaalla hän käväisi riemukseen, pari kertaa päivässä. Ruis oli talvehtinut hyvin ja pensoittui päivä päivältä taajemmaksi. Siihen ei sanottavasti koskenut edes toukokuun lopulla pohotteleva pohjatuuli, joka varmasti mäkipeltojen ruismailla oli nuolaissut mullat näkyviin. Pohotteli se sama pohjatuuli myös Mustakorven kuokoksella, mutta ampui yli.
Sarkojensa reunuksia kävellessään ja orasmaansa aukko- ja turkkipaikkoja tarkkaillessaan huomioi Janne yhtä ja toista vastaisen varalle mieleen painettavaa.
Paras orasturkki ei ollut siinä, missä sen oikeastaan olisi luullut olevan, keskisarkojen kupuraisimmilla multapakoilla. Ojanreunuksilla viherteli hyväkäs ja aivan saran keskuksissa. Mikä siihen mahtoi olla syynä?
Hän tutkiskeli ja tunnusteli maata, hypähti keskisaroillekin katsastelemaan, vaikka touko hieman lakoontui.
Ojan vierustoilla oli savensekaista rapaa, ja kovanmaan laidassa, missä savirapaa enemmän oli ojan pohjalta noussut, oli kaikkein paras touon alku. Entä ne läikkäpäät keskisaroilla? Risurovioiden sijoja, selvästi! Tuossapa juuri Matti-pojan kanssa oli istuskeltu ja katseltu taivaan sineen kohoutuvia lieskankielekkeitä!
Suomulta kaipasi siis myös talkkunajauhoa ja sokerisannan ripsettä, niin mustanpuhuvaa ja väkevätuntuista kuin olikin. Mielessä välähteli uusia tehtäviä, sokeroimisia ja talkkunoimisia, mutta tällä kertaa oli jo taas nurkalle kiire.
Kesäkuun alussa oli rakennussalvos jo siinä vaiheessa, että tellinkejä täytyi ryhtyä asettelemaan. Sitä seurasi kohta toinen ylimääräinen vaiva ja vahti, hirsien vinnaaminen. Hän haki Haikulan Jussilta köysiä ja varppeja. Hirret nousivat, kun oli nousemaan pantu. Miehellä tosin oli enemmän vaivaa ja pelaamista, jälkeenkin käyvää pukamista, mutta sitä varten kaiketi miehelle oli järki annettu, että sen avulla tarpeen tullen sopi pulailla ja pelailla.
Milloin Jussin töihin ja matkoihin sopi, kävi hän Jannen salvoksella tupakoimassa ja niskavillojaan raaviskelemassa. Jo häntä peliin on mies pantu, jo on!
– Ja eikö sinulle nyt pienempi iisakinkirkko olisi riittänyt? Vai aiotko kerätä tänne puolitusinaa akkoja, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana? No, sopii tänne! Tuohon panet yhden pesuuden ja tuohon toisen ja tuohon latoon mahtuu parmas olkia ja sata kerppua lehtiä kutakin akan päätä kohti!
Näin hän posmitti ja hoiteli käryävää piippuaan tunnettuun tapaansa.
Janne ei joutanut pitkästi vastailemaan, sillä hänen täytyi häärätä hirsikasoilla. Juhta oli satuloitava silloin, kun sattui sen saamaan korvista kiinni. Köydensilmukkaa hirren päähän ja kiireesti!
– Vedä köyden päästä, äläkä messua!
Mikäpä Jussin muu auttoi, kun vetää pois, vielä toinen ja kolmas hirsi, puoli tusinaa, kun hyvin sattui. Eipä tuo ollut niin ihmetyötä. Siinä sivussa hän ehti hyvin haukuskella ja venkotella, mikäli ei piippu esteenä ollut.
He kävivät myös yhdessä alhaalla orasmaalla.
– Heikonpuoleista se on, mutta eihän suolta passaa täyttä vaatia.
– Älä pirulle! Parempaa touon alkua minä en ole nähnyt koko niemikulmalla!
– Mutta sinähän sanoit, ettei suolla mitään kasva!
– Niin minä sanoin ja sanon minä sen vieläkin! Jotakin pahan kotkotuksia tässä on takana! Mikä maahinen lienee ollut se äijä, joka viime syksyn pimeinä aarnitulilla tuota hautaa rääviskeli?
Jussi lähti painelemaan suoraan mökilleen.
– Tule tänä iltana konttisi täyttämään! Akalla on uunijuustoa ja vesirieskaa!
Janne lupasi käväistä.
Heinänteon alkaessa oli hänen kehikkonsa tasakerrassa. Kolmisen kuukautta hän oli paukutellut pitkiä tuimia päiviä ja yöt olivat olleet kuin silmien ohi vilahtelevia ketunhäntiä. Mieli kaipasi virkistystä ja ruumis vaihtelun lepoa, vaikkapa vain toisinpäin koukistelemista ja keikistelemistä. Hän muisti, että viikatteenvarressa ja takkavitsan tyvessä sitä saisi.
Ja oikeastaan hänellä oli jo viimekesäinen tilaus ja pesti.
– Tulitpa, ryökäle! – tervehti Jussi.
– Tulinpa kiusallasikin! – myönteli Janne.
Alkukesästä oli sadellut kunnollisesti. Tuli parempi heinävuosi kuin edellinen. Niityn niska oli työntänyt vallan lakopäänä. Ojalla oli siinä nähtävästi vahva osuus, vaikka ei Jussi väittelemättä sitä myöntänyt. Menninkäisen meininkejä, sen samaisen viimetalvisen suoparan! Varokoon vain niemikulma navetoitaan ja lammaskettojaan!
Varoa saisi, sillä suopara halusi lähivuosina vielä kehikolla olevaan navettaansa lehmämullin. Haikulan kellokas irvisteli aidan takaa.
– Tuolta sen saat, ettei paremmasta väliä!
Jätettiin viikatteet nevalle ja mentiin oikein läheltä ottaen tarkastelemaan.
Se oli pienehkö vaaleanpunainen nutipää lehmä. Janne ei perusteellisemmin tuntenut lehmiä eikä lehmän tunnusmerkkejä, mutta outokin sen huomasi, että siinä oli lypsylehmä. Hyvällä vastaskoivulla, hyvällä lehmällä ja hyvällä emännällä taisi olla jotakin yhteistä jo yksin ulkoiselta näöltä, tuommoinen vähäinen, mutta väljän ja antoisan repsakka olemus. Ei se pyrkinyt kukkuloille eikä valtapaikoille, vaikka kellokkaaksikin oli pantu. Ei pitänyt suurta ääntä, eikä ahminut toisen edestä makupaloja, mutta meheviä kylpyvastoja lähti kantamus, maitoa ämpärin täysi, lapsia ja työtä.
– On se varmaan hyvä lypsylehmä! – myönteli Janne.
– Mistä sinä sen tiedät, kun et koettanut edes maitosuonia, – ihmetteli Jussi.
– Mitäpä tässä suonia koettelemaan! Näkeehän sen koettelemattakin!
Heluna, se oli lehmän nimi, sai tuoreen heinätukon eteensä. Miehet hioivat viikatteensa ja keskustelivat järkeviä pitkän aikaa.
Koska Hetallakaan ei ollut mitään sitä vastaan sovittiin, että Janne saisi Helunan ensimmäisen lehmäisen vasikan. Ensi maaliskuussa se tapahtuisi, jos Heluna entiset tapansa pitäisi, tähänastisissa kuudessa vasikassa oli vain yksi poikamainen poikkeus. Niinpä Helunan antoisaa sukua tepasteli Haikulan laitumilla kolme kappaletta ja Lehtolassa ja Pajumäellä neljäs ja viides.
Haikulan heinästä päästyään Janne imeytyi taas rakennuksensa salvosnurkille. Päätytyö oli joutuisaa ja keveämpää. Mutta vuoliaishirsiä ei nostettu korkeuksiin yhden miehen voimilla eikä järjen pulailuilla. Jussi ja Lehtolan pojat tulivat avuksi. Silloin ei tarvinnut käyttää edes järkeä, suoraa vetoa ja neljän miehen voimaa vain.
Jannen mielessä oli pitkät ajat askarrellut tosin vähäinen, mutta lähiaikoina hyvinkin tähdellinen asia: kattopäreiden valmistaminen.
Jos olisi tahtonut oikein kestävän katon, niin se olisi pitänyt valmistaa kiskontapäreistä. Siihen olisi pitänyt varautua jo aikaa ottaen. Yli kolmikymmenkyynäräisen rakennuksen kattopäreet eivät olleet niin vain kiskaistut, sai siinä höylälläkin nirskutella muutaman päivän. Mutta lähitienoilla ei ollut pärehöylää. Kaikki olivat teettäneet talvisaikaan päreensä Laitalan myllyllä, jossa oli vesivoimainen höylä. Sinne oli Mustakorven uudisrakennukselta kolme virstaa, suden virstoja ehkä, miehellä ei ollut rahaa eikä hevosta. Se oli melkein samaa, kuin että pärepuut olisivat olleet nevan takana.
Nyt ne olivat pihlajan alla valmiiksi pätkittyinä ja pinottuina. Oliko pärehöylä niin erinomainen ihmekapine?
Hän muisti hyvin sen tappiniekan hahmot, terän leveyden ja pärepäivien metelin. Siinä oli väkeä kuin ison talon riihellä, yksi syötti, toinen juotti ja tapeista vetämässä piti olla kaikki piiat ja ruotuvaivaisetkin.
Minkä takia sen terän piti olla niin paksupalhoinen ja leveä? Entä höylälankku tai tukki? Kuin mikäkin emätalon permantopalkki! Oliko hauskaa ehkä mokoman raskaan lankun edestakainen liikutteleminen? No, miksikä ei pehtorille, jos vetämässä oli tarpeeksi piikoja ja ruotuvaivaisia; hei, juu! Juupa, juu!
Entä, kun ei ollut? Ei ollut höylää eikä ollut piikoja? Oliko valmiiksi hakattu rakennus jätettävä kattamista vaille syksyn sateiden piiskattavaksi ja talven lumien lahotettavaksi? Mitä vielä! Eikö yksi mies jaksanut päreitä tehdä, kun jaksoi hirsiä vetää ja rakennusrantteille nostella? Jaksoi!
Näillä kysymyksillä ja vastauksilla, joita toinen Janne asetteli ja toinen selvitteli, oli itse asiassa taas vain jonkinlainen luonnonnostamisen tarkoitus. Kun pääsi uskalluksen vireeseen, niin sitten nousi pahimmistakin paikoista, vaikka paljain kynsin kuin taikina siloista pytyn seinää.
Hän päätti tehdä yhden miehen pärehöylän, niinkuin oli tehnyt hirsireet kevättalvella.
Mutta pärehöylä oli milteipä konstikkaampi tehtävä kuin ne parireet olivat olleet. Osoittautui, että höylätukin lankun paino oli tarpeellinen eikä turhanpäinen "juupa, juu" keksintö. Terän palho oli myös tarpeellinen, jos mieli tehdä päreitä eikä halkoja, Monta mutkaa ja koukeroa siinä esiin nousi, mutta yhdestä toisensa jälkeen selviytyi, kun väsymättömästi sinnitteli.
Tukki tuli vahvempi kuin hän aluksi oli suunnitellut. Hän teki sen palhotusta haapapuun puolikkaasta. Teräksi pääsi monen tahkomisen, kuumentamisen ja karkaisemisen jälkeen Haikulan Jussin vanha havurauta.
Se tuli valmiiksi ja se oli pärehöylä, yhden miehen pärehöylä. Vaikea sitä juuri muuksi kapineeksi oli nimittää. Minkälainen se olisi pärehöyläksi, sen tulisi käytäntö osoittamaan toteen.
Penkin tekeminen oli helpompi tehtävä, mutta puuhaa siinäkin oli. Se ei saanut olla liian korkea eikä liian matala. Kiinnipitohakasten sovituksessa oli pitkäksi aikaa kokeilemista. Pölkky puljahteli, muljahteli, niinkuin olisi aavistellut, ettei siinä penkissä perin hauskat oltavat tule olemaan.
Hän kiinnitteli höylätukin toisen pään kairatapilla penkkiin. Pölkky oli hakojen välissä paikoillaan. Hänellä oli melkein samanlainen tunne kuin ensimmäistä hirttä vetokelkkaan asetellessa.
Hei juu, juupa juu! Pintalastu sihahti. Päre kuin päre! Toinen ja kolmas! Vähän liian ohkaisia ne olivat, mutta kattopäreitä ne olivat!
Hän asetteli terää, korjaili kiilan asentoa ja uudestaan, hei, juu!
Lankun rakosesta alkoi pursua päreitä. Oikeita päreitä ne olivat! Hän käänsi pölkyn toisen kyljen ja nirskutti rohkeammin, hei, juu! Kolmas kylki vielä ja jäljellä oli pölkystä enää vain tavanmukainen kolmikulmainen sydänpala. Hän kokoili päreet, tarkasteli niitä vieraan lautamiehen ilmeellä, taivutteli ja silitteli tikkusuomusta myötä- ja vastakarvaan.
Laitalan vesihöylästä eikä isojen talojen piikahöyläämöistä ei ikimaailmassa ollut lähtenyt sen parempia päreitä, hei, juu!
Pärehöyläsähinän aikana oli ruis kellastunut. Päreiden höylääminen ei olisi sietänyt enää viivytystä. Valmiin rukiin leikkaaminen vieläkin vähemmän.
Hän ei surrut näiden paljojen edesottamistensa vuoksi. Hän riemuitsi niinkuin kalamies raskasta nuotanperää nostaessaan. Hänen oli ollut pakko jo pitkän aikaa syödä leikkaamattomia rukiitaan. Varisemisen varaa niissä ei ollut kapan vertaa.
Haikulassa ei ollut senmuotoista sirppiä, jolla Janne oli tottunut leikkaamaan, Lehtolassa oli, vaikka monivuotisen käyttämättömyyden jälkeen ruosteesta ruskeana. Hän teroitti sen ja kiiruhti juoksujalkaa rukiiseensa.
Oli vaikea uskoa sitä omaksi ruisvainiokseen. Juuri tässä paikallahan oli ensimmäinen mätäs, se kähisevä katajakissa, siinä sen turve keinuskeli vieläkin. Ja nyt vajaan puolentoista vuoden kuluttua siitä sai leikata jumalanviljaa, omaa viljaa, ruista, parhainta metsän roskista!
Totta se oli, koska hän itse leikkasi. Tuossa oli oma kaivama sarkaoja ja tuolla mustan multapakan takana viime syksyn räntäsateilla kaivettu viemäri. Mäen rinnassa komeili talo, tosin vielä kehikkona, mutta pärepuita oli pihlajan alla pino ja höylä leikkasi kuin hyväkin höylä.
Tuleentunut olki ritisi korvia kutkuttaen ja korret nuokkuivat täyteläisten tähkiensä painosta.
Sadosta meni taloon joka kolmas lyhde. Osasikohan isäntä odottaa näin pikaista kolmannessaalista? Kaksi tynnyriä jo, kolmekin, jos hyvin sattui! Rukiita kuin suolan rakeita! Itselle tulisi neljä, ehkä kuusi tynnyriä! Viisi, kuusi kertaa varmaan saisi täyttää riihen?
Mahtanevatko lyhteet tulla samankokoisia? Jos yksi tulee suurempi, niin toinen tasoittaa! Kolme kahmalollista lyhteeseen, siitä tulee sopivan kokoinen. Kun kuhilaat ovat pystyssä, niin sitten merkitsee kolmeen osaan. Ottakoon isäntä, mitkä haluaa, mutta mitä alkaa ottamaan, niin perille asti ottakoon! Selvä peli alusta loppuun!
Näin hän leikatessaan jo ennen ajateltuja mietiskeli. Tuleentunut olki ritisi. Ruis kierteli hauskassa lakomykkyrässä tähkäpäittensä painon alla. Sarkojen laiteilla, joita höysti ojapohjien vaalea rapa, oli olki kuin pilli, pää oli pitkä ja täyteläinen, mutta se ei jaksanut painaa maaperään asti vahvapolvista jäykkää kortta.
Hän leikkasi ja siteli kuusi viidentoista lyhteen kuhilasta tuskin hät'hätää selkäänsä oikaisten. Kuhiloiminen sai jäädä iltaan. Paremmin kuivivat avokarheella.
Pitkän kyyryisen työn jälkeen kivisteli päätä. Hän puraisi olkipillin ja käveli lähteelle juomaan.
Mitähän olisi, jos huilatessaan ja päätään selvitellessään höyläisi päreitä? Hän juoksi kokeilemaan. Pään kipu lakkasi. Kun höylääminen alkoi koskea käsivarsiin ja selkään, juoksi hän vaihteeksi leikkaamaan.
Näin hän vaihteli ja huilasi. Ruis väheni, pärepino eneni, mutta lähde, josta hän ohi pyyhältäessään olkipillillä siemaisi raikkaita kulauksia, pysyi toki ennallaan.
Päreiden höyläys osoittautui käytännössä paljon sitkeämmäksi työksi kuin rukiin leikkaus, jopa visaisemmaksi kuin keväinen hirsien vetäminen, joka oli parhaina hankiaisaamuina ollut huviajelua.
Hauskaa päretyökin oli, ainakin hän koetti sen siksi kuvitella, hei, juu! Elleivät pölkyt olisi olleet niin vietävän sitkeäsyisiä! Ja ellei niissä olisi ollut oksia, rässinaulantynkiä! Huolellisemmin olisi pitänyt pärepuut valita, oksattomia ja siloisia kuivan maan puita, olisi niitä toki muutama kymmen löytynyt!
Mutta perästäpäin peluu oli myöhäistä. Enää ei auttanut muu kuin hiiskun, hiiskun ja hei, juu! Jos kovin lylyinen tai oksainen pahkula sattui, niin sen hän heitti menemään, panipa jonkin kurikkapöllin kirveelläkin kappaleiksi ikäänkuin osoittaen, ettei kannata ylpeillä, herra se on aina herrallakin.
Ruisvainio oli jo kuhilaalla, mutta pärepöllejä oli pihlajan alla vielä armoton kasa, eiköhän peräti puolet, jos olisi ruvennut mittailemaan ja laskeskelemaan. Vielä näitä laskeskelemaan! Kohta alkaisi talossa riihenpuinti, sarat olisi muokattava ja kylvettävä uuteen kasvuun, ja syyskuussa oli jo pimeät illat ja syyssateet!
Hän jätti mielestään kaikki huvittelemiset, huilaamiset ja muut hurvittelemiset ja rupesi tositeolla höyläämään.
Niinkuin pöllit olisivat myös sen huomanneet. Vai olivatko valiutuneet pinon pohjapuolelle kaikkein vaikeimmat, janhuisimmat ja lylyisimmät junkkarit? Höylänterä, se Haikulan Jussin vanha havuraudan terä, pihkaantui ja nahkiintui eikä välittänyt, jos sitä löi taikka lykkäsi. Tästäkö? Tästäkö? se kyseli vain ja kun vilkaisi pärettä, niin ei näkynyt mitään pärettä, vain jotakin pihkan poroa tai lastun purua.
Hänen vanha aataminsa alkoi nousta.
Vallanko ne tässä pilkkanaan aikoivat pitää miestä, vanha havuraudan kulu ja pihkainen korpikuusen pölli? Hän sylkäisi kouriinsa, sylkäisi terään ja kolmannen kerran sen janhuisen pöllin pihkaiseen kylkihaavaan. Hän puristi höyläpalkin sisukkaasti pölkyn kylkeen, painoi ja vetäisi. Tä-tä-tää, tästäkö, tästäkö? vastasi terä siihen miehuulliseen yritykseen. Ja alla oli pihkaa tai lastunpurua, ei tarvinnut katsoakaan.
Hän löi kiinnekiilat irti ja sen vanhan ylipalvelleen Haiku-Jussin havuraudankin.
Jaaha! Vai meinaat sinä, että riittää jo! Vai niin sinä olet sen asian tunnossasi justeerannut ja arenteerannut! Hauska tietää, varsin hupaisa! Sinun mielestäsi Jannen pytingin passaa jäädä puolikattoon! Että taivaan sateet ja taivaan tuulet ja taivaan vuohetkin pääsisivät turmelemaan Jannen syönnökset ja makuukset! Vai niin sinä vanha pukinsarvi olet sen tunnossasi tuumannut! Mutta kuulehan! Se vasta oikein nauraa, joka viimeksi nauraa! Mitä vanhempi pukki, sen kovempi sarvi! Minä kysyn sinulta, Haiku-Jussin vanha havurauta, tästäkö, tästäkö?
Hän karnutteli puukon hamaralla pihkat pois, pyyhkäisi kovasimella terän suun kierteet umpeen ja löi terät ja tukikiilat paikoilleen.
Taas sihahti ja suhahti, hei, juu! Ja heulan alla oli niin komeita päreitä, että Laitalan myllyn seinustan pitkistä pinoista ei kukaan olisi parempia löytänyt.
Talosta tuli ensimmäinen riihiposti. Renki-Ville vempele sitä illan hämärissä juoksutteli. Pojalla oli hyvää aikaa, hän istuskeli päretukilla ja ampui pilkkaan leveähäntäisillä nuolilla, jotka vanha tekijä höylätukin heiluessa otti sulin kourin kiinni, palauttipa takaisinkin, jos sattui teräväpäinen olemaan.
Onko Janne kuullut, kun Ala-Niemelään on Saksan maalta tuotu assyrialainen sianporsas? Vai ei vielä ole kuullut? Sitä on käynyt jo koko niemikulma katsomassa ja ihmettelemässä!
– Olet kai sinäkin jo käynyt?
– No totta hiidessä! Sillä on vähän velho nokkavärkki! Ihan niinkuin haulikon piippu olisi käännetty mutkalleen.
– Jaa alaspäin?
– Eipä, kun ylöspäin! Juuri niin! Mitä se ilman olisi ollutkaan! Kun se syö kaukalollaan, niin sadevesi putoo suoraan reikiin, se on niin kiverä!
– Jopa peräti! Mitenkä sitten, jos sattuu tökkäisemään niin syvälle, että menee ruokaa niihin reikiin?
Ville mietti vähän aikaa.
– Piika istuu kaiket päivät pahnan nurkassa lypsypallilla ja kutoo sukkaa. Kun assyyrialainen yskäisee, niin piian on kiireesti tartuttava takasääriin kiinni, ja puisteltava piiput puhtaaksi.
– Onpa koko peijooni siaksi, mutta vielä veikeämmän minä näin Helsingissä, Korkeasaaren eläintarhassa.
– No?
Janne muutti pölkkyä. Poika tuli lähemmäksi istumaan, sillä hän oli halukas kuuntelemaan. Janne ei kiirehtinyt, kiristeli tappeja ja alkoi vedellä päreitä. Poika nousi ja kävi vetämään mukana. Sitten Jannekin pääsi alkamaan.
– Se oli tuotu sieltä positiivarien saarelta ja Vesuviinuksen vuorelta, jossa tulikukkakiveä kasvaa, olet kai sinä siitä kuullut?
– Olen kuullut, myönteli poika, joka mieluummin halusi kuulla tällä kertaa Helsingin Korkeasaaren porsaasta, joka oli vielä ihmeellisempi kuin Ali-Niemelän kaksipiippuinen.
– Se oli niin vilunarka, että tavallisessa saunanlämpimässä alkoi kylmästä jäykistyä. Kun se tuotiin Helsinkiin laivassa, niin se oli läpi jäässä, ihan niinkuin tapetun sian kinkku neljänkymmenen pykälän pakkasessa.
– Mitenkä se siellä Korkeasaaressa sitten ollenkaan tarkeni ja eli?
– Malta, kun käännetään pölkkyä! – Käännettiin pölkkyä ja vedeltiin muutamia kertoja hujakkaasti.
– Eihän se olisi tarennut eikä sulanutkaan, mutta sille tehtiin vartavasten rautapätsi, jossa paloi aina koivuhaloista tehty tuli.
– Oliko sika siinä samassa uunissa?
– Oli kuin vietävä! Mitä kuumempi tuli ja porotus oli pesässä, sitä iloisemmaksi porsas tuli. Kaikkein punaisimpia hiiliä se poika pesän pohjalta kaiveli ja nassutteli niinkuin tavallinen porsas kesäisiä perunoita!
– Jo oli helvetinmoinen porsas!
– Oli se! Oikein minäkin ihmettelin!
Käännettiin pölkkyä ja vedeltiin taas.
– Kerran minä hain selkäkopallisen kivihiiliä, olethan sinä niistä kuullut?
– Olen, olen, – myönteli poika, sillä se Vesuviinuksen porsas ei antanut hänelle vieläkään rauhaa. Janne epäili, tokko Villellä oli oikeata tietoa kivihiilen kuumuudesta ja voimasta ja puhalteli sen vuoksi kivihiilet ensin hehkumaan.
– Ne ovat kivenjärkäleistä poltettuja hiiliä. Kuumuus siinä täytyy olla, ennenkuin kivi hiileksi palaa, sen arvaat! – Ville myönsi kiistelemättä ja Janne jatkoi: – Mutta sittenpä niistä nouseekin niin kova kuumuuden ökä, että pois tieltä! Kivihiilen tuli on tuhannen kertaa kuumempaa kuin tavallisen sysihiilen!
Uusi pölkky oli taas muutettava pukkiin, ennenkuin Janne pääsi jatkamaan.
– Niitä poltetaan suurten valtamerilaivojen höyrypannuissa, koska niissä usein syöksee suolaista merivettä pesään eikä tavallinen hiili palaisi ollenkaan, mutta eipä tämä kivihiilihyväkäs siitä mitään, äityy vain, niinkuin öljyä nakattaisi niskaan!
Jolloinkin toisen kerran Ville olisi mielellään kuunnellut juttuja valtamerilaivoista ja merivedellä kasteltavista kivihiilistä ja vaikka mistä, mutta nyt häntä vaivasi se rautapätsissä värjöttelevä Korkeasaaren porsas. Se raukka aivan paleltui, ennenkuin tuo äijänvietävä ehti sen luokse kivihiilikoppansa kanssa. Hän muistutti asiasta jo kolmannen vai oliko se jo neljännen kerran?
Kun uusi pölkky oli muutettu, ohjaantui Janne lopulta kylmässä uunissa värjöttelevän Vesuviinuksen luokse.
– Niin tuota, kerran minä hain selkäkopallisen niitä kivihiiliä ja tuumasin itsekseni, että etköhän paholaisen paisti saa yhden kerran tarpeeksi lämmintä! Minä kopistin ne hiilet pesään ja hain tallinparvelta kätevän käsipalkeen ja aloin pohotella. Näin se kävi: Hoi, jaa! hei, juu! heipä, juu! Otetaanpa vähän äkäisemmin, kun sattui tuommoinen lylyinen puu. Hoi, jaa! Hei, juu! Heipä, juu! Kas niin, juuri näin se kävi!
Arvaat sen, mikä liekki ja kuumuus siinä nousi. Koko rautauuni punoitti ulkopuoleltakin kuin helvetin kattilahuoneen perimmäinen seinä! Jokohan kärähti paistiksi, säikähdin minä ja juoksin akkunaovesta katsomaan.
Mutta nyt pannaan tuo suuri oksainen pölli. Ei se mitään tunnu meidän kahden poikamiehen voimille! Muutama kerta pyyhkäistään, hei, juu!
Senkin visainen jahnapölli! Villeä harmitti se jähnääminen ja jahnaaminen ja säälitti porsas, joka varmaan kippuroi ja pippurin kivihiilipätsin tuhatkertaisessa kuumuudessa. Mokomia värkkejä elukoita varten rakennetaankin ja tuommoiset hullut äijät pannaan porsasparkoja käristelemään.
Oksainen, Jannen monta kertaa sivuun syrjäyttämä pölli oli paikoillaan ja päästiin höyläämään ja kiertämään rautauunin taakse akkunaoven puolelle.
– Siellä ei ollut enää akkunaa ollenkaan! Ei niin merkkiä! Kaikki oli sulanut, rautaiset pokatkin!
– Mutta sitten porsas oli luikkinut matkoihinsa!
– Äläpä poika! Se vaari makaili häntä kippurassa kuumimman liekin päällä ja imeskeli kivihiiltä, joka säkenöi kuin juotettava raudanpala teräsepän ahjossa.
– Jo oli aika sika!
– Porsas, porsas se vain oli, Vesuviinuksen vuorelta, jossa tulikivikukkaa kasvaa.
Ville veteli vihaisesti ja hartiavoimalla. Valetta, valetta! Oikein hiivatinmoista pajuköyttä! Mutta osasi se syöttää! Ali-Niemelän kaksipiippuinen oli joutavanpäiväinen vaarin aikainen ruostunut piilukkorämä! Jos olisi tuon arvannut, niin ei olisi kehdannut esiin kaivellakaan. Mistä Janne tuommoisia juttuja tiesi ja sepitteli! – Ettehän te ole Helsingin Korkeasaaressa käynytkään!
– Jaa minäkö? Minähän olin siellä kolmatta vuotta värkmestarina!
Poika häkeltyi kapinallisista ajatuksistaan ja innostui kyselemään Korkeasaaren muista ulkomaan elukoista.
Janne maalaili pitkästi ja leveästi Afriikan valtakunnan lohikäärmeestä, jolla oli kuusi päätä ja seitsemäskin olisi ollut ja kasvanut, ellei joka päivä olisi pätkäisty kirveellä poikki, Kamashatkan saaren haivalaista, jonka leukojen väliin hampaita putsatessa työnnettiin kiilaksi tavallinen kahden hevosen vedettävä lumireki, ja Röönlantin niemikulman jääkarhusta, jolle kylmä lähdevesi täytyi kolmasti jäähdyttää, ennenkuin kelpasi juomavedeksi.
Valehtele vain, valehtele oikein, ihmettelenpä kiusallasikin, ajatteli ja kiukutteli Ville, söi Jannen pajuköyttä kuin kissa tupakkia ja veti äkäpäissään höylää. Jannen ei tarvinnut vetää juuri ollenkaan, ei muuta kuin myötäili ja muisteli uusia juttuja värkmesturiajoiltaan.
Mutta päreitä oli tullut hänen mielestänsä jo tarpeeksi tämän päivän numerolle, hämärääkin jo oli, ettei tahtonut nähdä asetella pölkkyjä penkkiin. Juttu kyllä olisi pimeässäkin luistanut, melkeinpä paremmin kuin päivällä. Ville myös oli saanut tarpeekseen, käsivarsia jomotteli ja selkää pakotti niin vietävästi. Mutta sisukunnassa kimoi häviön tunne. Ennen lähtöään hän yritti vielä vastavetoa.
– Ette ole käynyt meillä pitkiin aikoihin. Meillepä kuuluu uusia.
– No?
– Emäntä on pikkuisiin päin ja isännän noidannuoli ja reumatismin suoni on karannut huut'hiiteen!
– Ei se mikään ihme, ihan luonnollinen asia! Mutta ei poikamiehen ole tarpeellista tämmöisistä puhua, varsinkaan näin iltaisin, näkee vain levottomia unia. Ja akat näistä asioista yleensä tapaavat rätinkiä pitää. Lähde nukkumaan nyt, poikariepu, että jaksat aamulla taas riihelle!
Ville puri huuleensa, mutta muisti onneksi vielä yhden asian.
– Vedetäänpä pitkää tikkua, kumpi meistä menee aamulla riiheen!
– Mitä siitä vedettäisiin? Minähän sinne ennenkin olen mennyt.
– Niin niin, mutta ajattelin, ettei vanhan miehen aina tarvitsisi mennä savenporoja nielemään.
– Älä sitä sure! Minä tykkään niistä, niinkuin riihestäkin. Lähde kotiisi, ennenkuin pimeä tulee!
Poika lähti väkinäisesti, eipä siinä enää muutakaan osannut tehdä.
– Äläkä viitsi kovin paljon valehdella nuorella iälläsi, ei näin mätäkuun jälkeenkään! Kun tottuu liiaksi valehtelemaan, niin sitten tuskin osaa totta puhuakaan!
Villeä harmitti, että suolainen vesi silmissä ja kurkussa närästeli. Väsytti ja selkää pakotti.
Että se vietävän tupsuleuka olikin saanut narratuksi lohikäärmeillään ja Vesuviinuksen porsaillaan hänet viideksi tunniksi pärehöylän tappiin, eikä edes haksahtanut vetämään arpaa riiheen menosta.
Ville potkiskeli kantoja ja kiviä, rouhaisi aidanseipäitäkin, puhisi ja pihisi, niinkuin kaksikesäinen sonnimulli puhisee äkäpäissä kotiin jurpotellessaan, kun selkää kivistää ja otsaluussa kimoo naapurin kolmivuotiaan möykärin visanuijan muksut.
Janne pinosi mielihyväisenä päreitään. Jäljellä ei ollut enää kuin päivän urakka.
Peltohuuhan riiheen oli heinäkuussa tehty puusta uusi permanto.
X.
Jannen arvio ruissadostaan oli osunut osapuilleen oikein, se rohkeampi arvio. Talo oli saanut kaksi tynnyriä kaksikymmentä kappaa ja ne olivat jyviä ne! Poikanen ei kantanut näitä rukiita tynnyrin säkkiä riihen kynnykseltä aittaan. Raskaita kai ne olivat kaikki hyvän vuoden rukiit, mutta Jannesta tuntui, niinkuin nämä olisivat olleet sekä raskaampia että rakkaampia.
Hänen omat rukiinsa olivat aumassa ja tulisivat jonkin aikaa olemaankin, mitenkäpä pui, kun ei vielä ollut riihessä parsia, uunia, eipä edes vesikattoa.
Mutta päreet olivat pinossa rakennuksen seinustalla ja kaunis kana niitä oli. Niiden suomus oli samoin päin. Oli siinä hilskiessä ja pakottavaa selkää hieroskellessa ollut aika koetella ja käännellä. Kattoa tehdessä ei tarvitsisi kokeilla eikä katkoskella.
Katon naulaamiseen olisi hänellä ollut jo suuri halu, mutta ei ollut vielä aikaa, sänki oli muokkaamatta, ruis kylvämättä, ja joka kolmas arkipäivä hupeni talon riihellä. Ihan levottomasti pani liikehtimään, kun kaikkia lähiviikkojen töitä, hankkimisia, hyppäämisiä ja muita edesottamisia rupesi erittelemään ja ajattelemaan.
Jussi tuli sahroineen suolle, mutta eipä Jannen sänkipellon kyntämisestä mitään tullut. Jos sylen ajoi, niin taas tuli pysähdys, suuri mätänemätön mätäs syrjällään tai seipään soikkari ruunan mahaan pistämässä. Ja kaikenlaisissa pelloissa sitä piti kasvatella jumalanviljaa! Hyvin oli kasvanut, sepä siinä asiassa olikin Jussin mielestä ikuinen ihme.
– Mitä me sitä raapimaan, koska ei se sitä salli, – ratkaisi Janne. Pantiin risusammakko hyppimään. Hyppelihän se, lakosi sänkeä ja repi multaakin sieltä ja täältä. Janne poltteli rutikuivia juurakko- ja risukasoja, mikäli niitä vielä viime kesän jäljeltä oli, kahmi ja kokoili nevan ja kuivan maan puoleltakin kuivuneita katajia, hääräsi tuohuksineen kuin suntio jouluaamuna. Savut ja tulet tuikahtelivat kymmenissä paikoissa.
Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että heinäkuussa oli satanut hyvin vähän ja elokuussa ei ollenkaan, mitähän jokin tilapäinen ukkoskuuro, niin hän tuskin olisi sytyttänyt risukasojaan yhtä aikaa kovin monesta paikasta.
Pari kolme tuntia sytyttelemisen jälkeen näytti koko suopelto olevan ilmitulessa, eikä ainoastaan näyttänyt, se oli tulessa. Juurakkokasat paloivat valtavina kokkoroihuina ja Jannen rutikuiva vilja-auma keskisaralla odotteli vain sopivaa kipinän tulkkausta kohotakseen herralle suosiollisena uhritulena taivaan korkeuksiin.
Jannella oli totinen hätä, joka oli tarttunut jo Haiku-Jussiinkin sikäli, että hän oli unohtanut piippunsa johonkin suitsuavalle mättäälle eikä paholainenkaan olisi mennyt hakemaan sitä sieltä liekkien keskeltä. Tupakkatulesta ei olisi ollut puutetta, mikäli sieltä olisi kärsinyt hiiltä näppäillä karvojaan polttamatta.
Janne oli sukaissut kirveellään pari tuuheaa koivun latvaa ja sitaissut ne luutasutiksi. Onneksi ojissa oli vähän veden kuraa. He pyörittelivät sutejaan siinä ja pieksivät rapaisilla luudillaan keltaista jumalanviljaa. Täytyi hosua ja piestä väliin myös kytösarkaa, sillä tuli nuoleskeli ahkerasti sitä ja uhkasi joka hetki sulkea mustiksi piruiksi muuttuneet sutimiehet tulisen meren saareen, ja herraties, miten siinä sitten olisi käynyt, olisiko Kainin uhri enää riittänyt vai olisiko Aapelikin saanut käräyttää laumastaan pari esikoista. Ahtaimmillaan ollessa Jussi jo ehdotteli, että olisi lyötävä lossiksi ja painuttava kuusikkoon, kun vielä pääsi, mutta siihen Janne vain murahti. Hyvä kai sitä oli painua vaikka kuusikkoonkin, kun ei ollut oma lehmä ojassa eikä oma leipä tulessa.
Jussi oli arvonsa tunteva mies, eikä juuri vähänkään. Ei hänkään kesäjäniksen poika ollut, eipä sitten likikään! Jos toisella oli sisua käristää partakarvansa, niin oli kai sitä hänelläkin!
Hosuttiin taas kumpikin puolellaan kuin puoli vihassa. Ei Janne vihainen ollut, mutta hänellä oli muuten niin totiset paikat.
Savu ja tulenroihu oli kajastellut Haikulaan, Laitalaan, Pajumäkeen ja Peltohuuhalle, mutta joka paikassa oli arveltu, että äijä polttaa risukasojaan. Kun polttaa, niin polttaa, mitäpä siinä kellään oli sanomista ja tekemistä. Tuskinpa tuosta niin suurta vahinkoa tulisi, vaikka polttaisi koko Mustapuron korven ja suon puroineen päivineen.
Mutta kun savu iltapäivällä vain sakeni ja näkyväiset lieskat jo iltahämärissä metsän yli alkoivat loimotella, tuli Peltohuuhan isäntä levottomaksi. Eipä tiedä, vaikka tämmöisten ahavoiden jälkeen karkaisi suon takaiseen isoon metsään ja tekisi vattumaita koko niemen kärkipuolesta. Hän käski renkipojat ja Kallen katsomaan. Hän itsekin olisi lähtenyt peräilemään, mutta kun oli se pakanan noidannuoli. Villen puhe päretalkoissa oli tietysti ollut selvää luikuria, mikäli se koski emäntää ja koska emäntä ei ollut mihinkään pikkuisiin päin, ei myös isännän noidannuoli ollut matkustanut huuthiiteen, niinkuin Janne varsin oikein sen asian oli arvannut.
Pojat lähtivät, Kalle kylläkään ei viitsinyt lähteä nevalle, sillä hänellä oli asioita vähän muuanne päin, vaikka olikin vasta toissa kevännä rippikoulusta päässyt, mutta kunhan jonnekin päin menivät.
Tupa tyhjeni siis liiasta väestä, sillä piiatkin olivat painuneet jo aittoihinsa, tai mihin lienevät painuneet. Sen päiväinen ukkoskuuro oli vielä osittain purkautumatta, nytpä siihen taas oli hyvä tilaisuus.
– Sanoinhan minä, että se hullu polttaa vielä koko niemikulman! Kaikkia sitä pitää ruveta vielä järki-ihmisen kirjoissa kulkevan mailleen hyyssäilemään!
– Tuo nyt on jo niin mätä muikku, että haisee! Kerranko sitä suopaloja on poutakesinä!
– Niin, mutta sen hassun äijän mukana tälle paikkakunnalle kulkeutuvat tulipalot ja jumalanilmat ja ruttotaudit ja kaikki!
Mitä siihen kaikkeen kuului, se jäi sillä kertaa erittelemättä, mutta hyvää se missään tapauksessa ei ollut.
Isäntä muisti kahden tynnyrin ja kahdenkymmenen kapan ruistullia ja Jannen monia häntä itseäänkin monella tavalla helpottaneita riihipäiviä, ja hänen sisimmässään välähti taas isäukon aikainen issias, hän laukaisi vuorostaan hänkin.
– Jumalanilmat ja ruttotaudit! Jumalako maailmaan jonkun Jannen olemisen tai olemattomuuden takia ajaa ilmansa ja ruttotautinsa! Se mies on tuonut meille jo lähes kolme tynnyriä rukiita ja monta monituista riihipäivää omin ruokineen. Häpeisit vähän!
Mutta entinen kirkonkellon kuuluvissa ylöskasvanut Heiskalan pieni pippuri ei ollut niitä Eevan tyttäriä, jotka häpeävät miehen edessä, paremmankaan, kuin oli tuollainen korpikulman Peltohuuhan känkkäpässi. Kalevantiet alkoivat leimuta niin taajaan, että sivujaan hieroskeleva laukaisija vallan hämääntyi akkunan ääressä.
– Vai häpeä! Kuka tässä saisi hävetä, jos totuus lausutaan! Kuka on häpäissyt vaimonsa roskaisen riihiväen edessä, mokoman kontuvaarin takia! Tulinko minä tänne metsähuuhkainten raakuttavaksi, minä oikeissa paikoissa ylöskasvatettu, oikeiden ihmisten lapsi, jolla olisi ollut vientiä viiteen pitäjään!
Jassoo, vai niin! ehti isäntä ajatella, mutta ei enempää, sillä salamat sävähtelivät edelleen ylen taajaan.
– Kaksi tynnyriä rukiita! Jos olisit mies, niin laittaisit suosi kasvamaan ja keräisit aittaasi kaksikymmentä tynnyriä rukiita! Tuommoisten törkyäijien likaisia antimia kokoilemaan, en mä kehtaa sanoakaan!
Saat nähdä, että siitä tulee vielä koko talolle suuret häpeät! Sillähän kuuluu olevan vihitty akka ja kuinka monta leipäsutta lieneekään entisillä asuinpaikoillaan! Siitä tulee meille semmoiset häpeät ja jumalanvihat, ettet vielä osaa arvatakaan!
Isäntä ehti hengessään huokaista taas:
Vai että akkaansa karussa! Sitä minä en ollenkaan ihmettele!
Ääneen hän ei viitsinyt enää vastailla. Hän oli siksi viisas ja laiskakin mies, ettei hän koskaan kauempaa aikaa viitsinyt harjoittaa hyödytöntä toimintaa, eipä järjen eikä puhe-elimienkään toimintaa. Ilta hämärtyi ja ulkona leimahteli elotulia. Kunhan eivät vain löisi vastakkain nämä sisäiset ja ulkoiset tulet?
Mutta suolle oli kiiruhtanut ihmisiä monelta taholta enemmän uteliaisuudesta kuin auttamisen halusta. Kukapa hullu varta vasten olisi vaivautunut suopaloa sammuttelemaan?
Mustilla ja lopen väsyneillä auman vartijoilla oli jo hikiset paikat, eikä apu tullut heille ensinkään liian aikaisin.
Tekaistiin äkisti lisää luutia ja tuohisia, astioitakin joku juoksi Haikulasta hakemaan. Viemäri tukottiin ja alettiin juoksuttaa oikeaa vettä. Tuli saatiin vaivoin karkoitetuksi vielä säilyneen, vaikka muurahaiskeoksi mustuneen ja tahriutuneen vilja-auman ympäriltä.
Eräät apusammuttajat alkoivat tulla jo vähitellen leikillisiksi, Peltohuuhan renki-Ville ensinnä ja ylinnä. Hänellä oli kalavelkaa eikä varsin kaukaistakaan, mustanaamaiselle ja hikeään pyyhiskelevälle päämestarille.
– Jaa'a! Mitenkähän Vesuviinuksen tuliporsas mahtaisi röhkiä, kun olisi näissä paistajaisissa?
Janne oli loppuun väsynyt ja pisteli vihaksi monikin asia, piti jo heittää muutama äreä sana tuolle ainaiselle koirankuonolaiselle ja pojanvietävälle, mutta hän muisti höyläysillan ja sen, ettei Villekään ollut suuttunut, ei ainakaan näyttänyt. Huono mies se on, joka leikistä suuttuu.
– Voi veliseni! Jos minulla olisi ollut täällä Vesuviinuksen tuliporsas ja Röönlantin jääkarhu, ei meidän olisi tarvinnut sutia veteen kastaa?
– Kuinka niin?
– Niin no, kun toinen olisi ollut luontoperäisesti jäämöhkäle ja toinenkin olisi jähmettynyt tässä kylmyydessä!
Toiset tietysti eivät ymmärtäneet yhtään sanaa tästä rikkiviisaiden tai pähkähullujen kaverusten keskustelusta, mutta siihen oli jo totuttu. Ville pelkäsi ja kunnioitti mestariaan siksi paljon, ettei jatkanut pitemmälle, koska sen terä oli tässä ahjossa säilynyt noin meltoutumatta, vaikka varsi oli nokinen ja rähjäisen näköinen.
Haikulan Jussi noitui piippunsa menetystä, tupakan tuskakin alkoi jo tulla. Onneksi oli siellä Pajumäen Kustaa, jolta saattoi lainata äkkiväärää pahimpaan hätään.
Roviotulet alkoivat yön tullen raueta ja riutua, mutta kytö roihusi kauttaaltaan yhtenä hiilloksena. Tuskinpa mikään maailman mahti olisi kyennyt sitä pienessä ajassa sammuttamaan. Janne pelkäsi ja aavisteli, että kaiketi se nyt hyvään alkuun päästyään palaa ojan pohjiin saakka.
Kytevät kipenet alkoivat taas hiiviskellä mustaa viljakekoa kohti. Nähtiin viisaimmaksi kantaa pois koko aarre, niinkuin muurahaisetkin kulopalon uhatessa tekevät tai ainakin yrittelevät tehdä.
Siitä ei ollut pitkä matka ojaa pitkin lähteen reunalle ja kuivalle maalle, mikä ei ollut ollenkaan yhtä hanakkaa palamaan kuin tämä märkä maa. Kukin mies vei puolen tusinaa lyhteitä kerrallaan. Vain auman päällä oli nokista viljaa, alla oli hyvinkin hehkeän valkoista. Se näytti kai valkoisemmalta kuin olikaan tulen loimussa mustalla pohjalla.
Janne itse kierteli ja rakenteli aumaa, tuskin kerkisi pinnalla pysytellä, niin taajaan lyhteitä joka puolelta sateli.
Työn loputtua istuskeltiin mäen laiteessa ja ryypiskeltiin hyvää lähdevettä. Tuuli oli tyyntynyt, mutta kytöpelto näytti hyvin palavan ilman puhalteluja, yhtenä savumerenä oli koko ojien ympäröimä alue. Roviot lieskuivat tummaa taivasta vasten sarkojen suuntaa viittoillen. Monenlaista viisautta kivillä istuskellessa ja katsellessa julkituotiin.
– Eikö teillä ole enää päreentekoa? – tiedusti Ville.
– Ojaa! Onpa hyvinkin, – virkistyi Janne. Koko sakki kiipesi kehikkohakkaukselle. Ihmeteltiin miehissä yhden miehen pärehöylää. Tietysti sitä koeteltiin myös. Sopi kahden ja kolmenkin vetää, vaikka viiden ja kuudenkin niinkuin ökätaloissa, hei, juu!
Järjestettiin kaksi tuuria ja vetäistiin yks' kaks' ne jäljelläolevat lylyiset pölkyt. Höylänterä varmaan oli pihkassa ja piessä, mutta olipa voimaa.
Vapaana oleva tuuri käyskenteli Jannen opastuksella kehikkoon tutustumassa. Päreroihu tehtiin, ei siellä muutoin olisi enää nähnyt.
– Älkää vain tähän yhteen menoon polttako sitä Salomonin temppeliä! – varoitteli Ville, joka ensimmäisen opintojoukon muodostuessa sattui olemaan työtuurissa.
Janne näytteli ja selosteli halkisanaisesti, mitä mistäkin tuli tai ainakin piti tulla, mitäpä hän niistä salailemaan.
Järkevää meininkiä, oli oikein, ellei sattunut roihua, mutta eihän tulen edessä mikään kestäisi. Paloihan se ennenmuinoin Salomonin seetripuinen temppeli ja koko Jerusalemin kaupunki. Ja parhaillaan vesipohjainen suo, että kahina kuului. Mutta navetta ja puimalato ei kaikkien mielestä sopinut oikein yhteen, ei sittenkään, vaikka Janne selitteli, että hän aikoo pistää permannon talveksi kasaan.
Kun pärepuut olivat loppuun höylätyt ja toinenkin joukko kierrokseltaan palannut, kokosi Pajumäen Kustaa miehet salavihkaa nurkan taakse ja esitteli jotakin, joka sai kaikkien yksimielisen hyväksymisen.
– No tuota samaa minäkin olen itsekseni tuumannut, – holautti Haikulan Jussi, mutta toiset kiirehtivät hämäilemään, kun äijä itse siihen jo palokatselmukseltaan kerkisi.
– Kiitoksia vain, hyvät naapurit ja kylänmiehet! Niin muurahaisen munista kuin päreistä, mitäpä minulla muutakaan tässä teille on tarjottavana! – hyvästeli Janne lähteviä.
– Eipä tämmöisiin tarjoomisen takia. – Joku sen sanoi ja joku heitti siihen hämäriin hävitessään yhtä ja toista, puolella ja toisella.
Mutta Janne teki suuren luudan kolmesta koivun latvasta ja painui palolle. Kytö hehkui vielä helvetin peltona. Siellä ja täällä yrittivät kytevät pahantekijät ryöstäytyä ojien yli. Janne kastoi luutaa rutaliejuun ja peittosi kuin käärmettä.
Minkähän äjäyksen mahtoi antaa? Ja kuinkahan syvälle mahtoi kyteä? Kuka uskoisi, että suo, märkäpohjainen suo noin riehakkaasti palaisi? Ihan niinkuin kuiva jänänkääpätaula!
Jos kasvaisi semmoisen korsirukiin kuin viimekesäiset rovion sijat, niin hätäkö oli lannoitellessa ja viljellessä tätä Eedenin paratiisia!
Hengessään Janne epäili, tokko ikinä mahtoi olla hyväksi pellolle tämmöinen lieska ja turvemullan kyntäminen. Mutta tuhka oli osoittautunut hyväksi. Se oli kuin sokeria tai suolaa puuroon. Entä, jos roppaisi puuroon kupillisen suolaa tai vaikka sokeriakin? Syömättä jäi het'kerrassa! Ei tuhkapöntössä jumalanvilja kasva! Tokkohan vain kasvaakaan! Tuoreuden voimaa, maanhajua kaiketi kasvavassa maassa pitänee olla? Mitä minusta jäisi, jos minut tulella poltettaisiin? Ei, hajua, tuoreutta ja liikuntaa kaikki kasvava tarvitsee! Mahtaako vain olla hyväksi tämä kytemisen lieska? Jos painelee vielä ojanpohjiin asti? Miksei painelisi, kun kerran pääsi hyvään alkuun!
Tällaisia epäilyksiä ja mietteitä hänen mielessään kierteli hänen itsensä sitä palavaa tuonelan peltoa kierrellessään. Mutta milloin hän huomasi kytevän käärmeen ojan ulkopuolella tai ojien sisäreunoissakin, silloin hän äsähti ja märkä koivusuti heilahteli äkäisesti.
Palo kesti maanantaista lauantai-iltaan saakka ja olisi kestänyt ehkä vielä toisenkin viikon, ellei lauantain iltapuoleksi olisi kehkeytynyt niillä paikkakunnilla ennen kuulumattoman roima ukkossade. Kovin oli myöhäinen ukkonen, ja veden tulolla ei tuntunut olevan määrää eikä rajaa.
Janne makaili kämpässä ja kuunteli tyytyväisenä. Kämpän katto alkoi vuotaa, mutta sittenkin hän oli kiitollinen ja tyytyväinen. Kun hän käsitti, ettei ainakaan lähipäivinä olisi mitään valkean vaaraa, painautui hän sammalien alle, nukkui yön ja seuraavan sunnuntaipäivän. Tuskinpa vielä sittenkään kaikki rästit tulivat kiinni, sillä kämppä oli ollut tyhjänä yhteen menoon viisi yötä.
XI.
Sunnuntain iltapuolella alkoi miehiä kokoontua Mustakorven mäelle. Tupakoitiin ja istuskeltiin pölkyillä ja kivillä ja ihmeteltiin, missä isäntä mahtoi piileskellä. Joku oli käynyt turhaan jo suoltakin etsiskelemässä ja huhuilemassa. Mitä se enää suolla viimeöisen sateen jälkeen? Jos on mennyt kirkkoon? Kirkkoonko? Kaikkia vielä! Tulitko katsoneeksi siihen suureen suo-ojaan? Jaa meinaatko, että jos sade olisi pyyhkäissyt?
Näin odotellessa ja isäntää haikaillessa kiveltä kivelle ja pölkyltä pölkylle nakeltiin.
– Onko kukaan käynyt tuota karhunpesää söyrimässä? – muisti Ville maakiven vieressä olevaa kämppää tarkoittaen.
Kukapa siellä olisi käynyt. Ja eikä suinkaan se siellä! Tottapa jo tähän meteliin olisi herännyt!
Mutta kun muualta ei keksitty enää senkään veroista piilopaikkaa, komennettiin Ville pesään.
– Enkä mene! Pekka pesään menköön, niinpähän ennen Hölmölässäkin, – epäsi Ville.
Seurasi iloinen ja moniääninen naurunhöräkkä. Joukossa oli Pekka, Pajumäen renkipoika, eikä Pekalla ollut muuta pelastumisen keinoa kuin köntiä pesään. Joku huomautti, että sidotaan naru sääreen, Haikulan Jussilla oli ohjasvarppia, mutta kun muistettiin, että tämä karhu ei ollut mikään äreä marraskarhu, vaan hyvinkin säyseä valakkaeläin, kopisteltiin Pekka pesään ilman varauksia.
Pekka mölähti ja karhu nousi, aivan niinkuin Hölmölässä ennen, naru vain puuttui Pekan jalasta ja hän sai pitää päänsä, koska sattui niin säyseäluontoisen valakkakarhun pesään.
Kaikilla oli niin hupaisaa, että enemmästä ei väliä. Huuhan Ville, Haikulan Matti ja pari muuta nuorempaa vallan peppuroivat lastukolla.
Nalle penkoi pehkua silmistään ja korvistaan. Sanoi nukahtaneensa, niinkuin sitä ei ilman mainintoja olis nähty.
Mutta mitä kansa meinasi, kun oli niin ilahuttavan runsaslukuisesti kokoontunut sananselitykseen? Oliko suo ryhtynyt uudelleen kytemään, vai oliko uusi vedenpaisumus tullut ja vienyt auman lähdeäyrälltä?
– Joo, se palaa kuin kivihiili valtamerilaivan pannussa! Kas se on sadevesi puimattomalle lyhteelle samaa kuin merivesi kivihiilelle, – selventeli Ville ennen saamiaan opetuksia.
– Ei se ole ihan samaa, merivesi on suolaista näes! Mutta mistäpä sinä sen tiedät, kun et ole ollut maistamassa!
Ville huomasi tästä, että värkmestari oli yhä entisessä terässä, vaikka olikin suomullan ruosteessa ja sammalen porossa. Hän oli siksi viisas oppilas, että ei pyrkinyt innostelemaan lukkaria lisäkuulusteluihin koko kinkerituvan kuullen.
Janne käveli ja katsasteli miehestä mieheen. Vasaran varsi taskussa, toisen taskussa ja vielä kolmannenkin taskussa! Hän oli jo niin monta kertaa pesästä noussut ja sammalen poroja silmistään kaivanut, että enemmittä selittelyittä ymmärsi miesten juonet ja salakavalat tarkoitukset. Päreitä oli, ruoteita oli! Olisipa ollut vielä nauloja!
– No, mitä isäntä tuumii? Lähdetäänkö kynnölle vai niitolle? – tiedusteli Haikulan Jussi koira leukapielessä ja piipun luu toisessa.
– Mitäpä me niitä kyteviä poroja vielä kyntelemään! Ja eiköhän ne niittelemisetkin ole jo tältä suvelta niitelty, mutta kun olisi leiviskä kolmen tuuman rässinauloja ja pari kirstullista tikkunauloja, niin tietäisin minä poika, mihin teidät laittaisin, hei, juu!
– Vai niin, vai niitä tässä vain puuttuu! – Jussi ravautti lastukolle naulalaatikot, joiden päällä oli istunut. – Häntäs nyt! Mitenkä nyt suu pannaan?
– Katolle joka sorkka, paitsi Jussi, joka ei osaa lyödä naulan kantaan muulla kuin paistinpannulla' Hän jääköön antelemaan ranteita ja kasailemaan pärenippuja!
Täysipainoinen naurunhöräkkä kierteli pitkin mäkiä ja tanhuvia ja kaiku vastaili kajeana ihana kolmelta neljältä taholta. Tehtiin kilvassa, mitä topakka ruosterapainen isäntä määräsi.
Haikolan Jussi jäi ruoteiden antelijaksi ja pärenippujen lähettelijäksi mielellään. Siinä jäi aikaa pistellä piippuun ja heitellä poikasille viisaita vanhan miehen neuvoja. Vanhempia ei joukossa liene ollut muita kuin isäntämies, mutta häntä ei Jussi ottanut huomioon.
Aloitettiin räystäältä, koska se oli ikimuistoinen katonnaulaajien tapa. Jos harjalta olisi aloittanut, niin mihinkäpä viimeisiä päreitä naulatessaan olisi astunut?
Ensimmäinen lapekerta taitettiin päreterän mittaiseksi, toinen puoli päreestä. Toistakymmentä vasaraa alkoi kilvan vilkkaa naputella. Paistinpannumiehiä ei ylhäällä ollut ollenkaan. Tosin Matin, Pekan ja Villenkin vasara saattoi joskus vinskahtaa ja tikkunaula mutkalleen vääkistyä, mutta ehkä se johtui tuulesta. Ylhäällä mahtoi tuntua pienikin tuulen väre?
Pian Jussi huomasi, ettei ruoteiden koukkiminen ja sirottaminen niinkään helppoa työtä ollut, puhumattakaan päreiden niputtamisesta, jota tehdessään sai koukkuilla ja nyppäillä kuin perunankaivussa. Hänen täytyi vielä auttaa nippuja alkunousuun, ettei isäntä, joka itse toimi nostajana, olisi killahtanut alas kiipperiltä telinelankuiltaan.
Jäi Jussille toki sen verran aikaa, että ehti etäämpää killistellen piippuaan sytytellä ja hyviä neuvoja suoralta kädeltä nakella, ilman köysiä ja surmansilmukoita.
– Kuule, Pekka kierosilmä! Jos lyöt siihen, mihin katsot, niin sormestasi tulee puolukkahilloa! Vaikka Pekka-poikapa siellä taitaa määräillä koko sakin linjoja ja vasaran liikunnoita, koska alkaa vetää noin Seppolaan päin vituralleen!
Aina joutilaalla jorotuksia riittää.
Mutta vastalauseita sateli. Katolta oli hyvä heitellä, ja siellä oli poikia, joilla oli heittämisen halut. Isäntä itse iskosteli mukavan muhevia ohukaisia, mutta Ville nakkeli täysillä rakeilla. Olihan oppipojan taitoaan näytettävä, ja milloinkapa siihen olisi varautunut parempi tilaisuus.
– Mitä se haikuäijä puhuu Seppolasta! Lieneekö Seppolassa käynytkään kuin yhden ainoan kerran, silloin kun kastettiin, ympärileikattiin ja ripille laskettiin! Anna päreitä, äläkä toljota! Vai pitäisikö tuommoisessakin työssä muijan olla mukana mutkimassa ja nokkosilla paljaille pakaroille hutkimassa!
Ville olisi nähtävästi voinut jatkaa runoiluaan vaikka Seppolan kankaille asti, ellei keskeytys olisi tullut aivan odottamattomalta taholta. Koivikosta ilmestyi naisihminen kuppinyytteineen ja pannuineen ja pienempää hilstööpeliä kantavine perikuntineen. Haikulan Heta järjesti kahvikestityksen. Kaikki siis olivat samassa koiranjuonessa.
Ei puuttunut enää muuta kuin kuivista nokkosista tehty kylvetysvitsa, mutta haikuäijä oli hätäytynyt hyvissä ajoissa ja lähetti jo niin suurta pärekimppua yläilmoihin, että isännällä oli enemmän kuin tarpeeksi ähkämistä, kiikkumista ja pullistelemista, ennenkuin sai pelastetuksi sen tilapäisesti hökäistylle laiturilleen.
Haikulan Heta, kätevä naisihminen, ei semmoisessa päistärikössä kauan kahviaan keitellyt. Sade ei ollut ehtinyt vesittelemään kaikkia kuivia lastuja isännän veistoksilla enempää kuin salassa kyteviä tulenpesiä korpikuokoksella. Perikunta kaiveli lastukkoa, Jussi tökkäsi tulta ja Heta kanniskeli vettä lähteestä.
Kahvipöytä katettiin vartavasten tasoitetun pärepinon päälle ja proomunlastaaja möykähteli: – Tulkaa alas sieltä hyviä päreitä tärvelemästä! Tulkaahan, muikunpojat, ettei minun tarvitse ruveta heittelemään täältä surmansilmukoita kaulaanne!
Mitä mokoman vaarin heittelemisistä olisi välitetty, mutta muorin kahvi, se oli poikaa työmiehille! Siitä armosta sai vaari itsekin kupposen, koska oli kahvimuorin kellokas ja kyöhikki. – Annetaan myös isännälle kuppi kouraan, armosta, vaikka ei sille meillä riihipäivinä ruukata antaa, – heitti Ville taas kakkulakepillä. Oli vaikea arvata, piikittikö hän sillä Jannea vaiko Peltohuuhan emäntää tai ehkä molempia. Semmoisen vuohenpojan mökötyksiä ei viitsitty sen tarkemmin ruveta peräilemään.
Ne olivat oikeat talkookahvit, paksun kerman, kahden sokeripalan ja vastaleivottujen tukevanpuoleisten vehnäskämpäleiden kanssa.
– Kun haaskaa itsensä kapiköyhäksi ja rutivaivaiseksi turhan takia, – päivitteli Janne.
Se oli yhtä kaksimielinen ja tulkintamahdollinen möläys kuin oppipojan vähäistä aikaisemmin. Tarkoittiko isäntä, että naapurien apu ja työ oli turhanaikainen tai että hän itse oli joutavanpäiväinen mies, jonka vuoksi kenenkään ei olisi kannattanut pullakahviaan ja sunnuntaisia iltapäiviään haaskata? Viimeistä vaihtoehtoa Janne tarkoitti, mutta jos joku totinen ihminen, vaikka esimerkiksi Peltohuuhan pippuriemäntä olisi sen kuullut, niin hän olisi voinut vaikka valallaan vahvistaa, että ensimmäistä Janne tarkoitti, hyvänhyvyyttään auttamaan saapuneiden naapureiden halveeraamista se hävytön mies tarkoitti.
Iloinen talkooväki ei joutanut eikä viitsinyt sitä kauan aprikoida, ei puoleen eikä toiseen. Sen täytyi sekoitella sokeria, kastaa pullaa ja hörppiä kahvia kupista, lautaselta, lusikastakin nuolaisten, miten kunkin maku, hätäisyys ja nokkatuulen puhaltelut sen asian ohjailivat ja määräilivät.
Kahdet kupit oli juotu, eräille hätköimille oli tirautettu kolmannetkin. Jussi jo komenteli: – Töihin, töihin, pojat, ennenkuin pahemmin rupeaa tuulemaan! Alettiin kulkea perättäin kuin hölmöläiset kaivoon, erotus oli vain siinä, että jonotettiin ylöspäin arveluttavasti horisevia portaita pitkin, kun taas ne entiset kaverit juontuivat alaspäin, tokko lienee ollut porrasaskelmia käpälän alla senkään vertaa.
Heta kokoili kuppinsa ja perikuntansa ja painui takaisin koivikkoon. Jussi heitti haikean silmäyksen kuppikuntansa perään, Ville sanoi niin huomanneensa ja heitteli alas joitakin lohdutuksen sanoja, joilla oli tehoisa vaikutus päättäen siitä, että sanoja itse oli vähällä saada nyrkinkokoisella multakokkareella naamaansa. Hän osasi hyvissä ajoin kekistää päätään, liukas mies.
Jussin varoitukseen oli sittenkin ollut asiallista aihetta. Kattolappeen pohjoisen puoleinen pää alkoi arveluttavasti suuntautua Seppolaan päin. Pekan syytä se ei kylläkään ollut, sillä hän kaputteli pikku vasarallaan melkein eteläisen päädyn kärjessä.
Jussi näki ja kuuli ne mittelemiset, hoijaamiset ja päänraaputtamiset ja sai pitkäksi aikaa nalkuttamisen askaretta, niinkuin karvassaan oleva talvinäätä olisi ollut haukuttavana.
– Senkin honstoopelit! Kaikkien käteen sitä pitää vasara antaakin ja päästää heidät ihmisten katoille! Missä on ollut miesten silmät! Luulisi tuon verran tuntevan jo käpälissään, sivuissaan ja olkavarsissaanko.
Hän oli vähällä tuntea jotakin olkavarressaan, sillä ylhäältä putosi vahingossa laudanpätkä alas. Tuskinpa Ville vielä muuten olisi suunvuoroa saanut, mutta kun näin sattumalta sai, niin antoi koko Seppolan pään puoleisen sakin edestä. Pitkä valikoitu epistola päättyi sanoihin: Niin että älä sinä haikuäijä enää tämän koommin rupea pulisemaan timpermanneille eikä värkmestareille!
Vinoiluvirhe korjaantui sopivasti ja vähitellen terä terältä, niinkuin oli tullutkin. Kurkihirteen päästessä oltiin kummassakin päässä ja keskelläkin aivan tasoissa, vaikka alhaalla killistelevä lastiäijä tuumastukilla olisi tullut mittelemään. Sai pysyä pois ja anniskella päreitä. Olisi tietysti hoksannut ja ehtinyt taitella toisen räystään teräpäreet, jollei olisi ollut niin tyhmä ja rutilaiska. Nyt siinä sai ähriä taas koko sakki ja kului hukkaan kallis viisiminuuttinen.
Mutta naulaajat olivat tottuneet jo vasaroihinsa ja lape alkoi nousta kuin pilvi tuulen edellä. Lastiäijälle alhaalla tuli kiire, koska hänen täytyi pitemmän matkan kantaa sekä ruoteita että päreitä. Kun tämä huomattiin, niin naulaajille tuli vasta kipoinen kiire! Ville varsinkaan ei joutanut sanaa heittämään, eikä nokkaansa edes pyyhkäisemään, ennenkuin Jussi saatiin "hännästä kantoon".
Sitten taas sateli äskeisen vaitiolonkin korvikkeeksi. On siinä Haikulan akan miestä! Aika jähniäinen, kun ei edes valmiita päreitä saa tarpeeksi köyden päähän!
Janne tasaili ja palansseeraili tasapainoa niin lankullaan kuin puheissaan. Se kuuluu kirjoittamattomana lakina jokaisessa talkoossa isännän tehtäviin.
– No, so, so, Ville! Äläpä kokonaan revi niitä ainoita leukojasi! Mitä me, Jussi, karvattomien puheista! Kiirekö? No, mihin tässä niin tulenpolttavan hoppu ja hätä?
Ei Jumala ole kiirettä luonut, muuten vain on käskenyt joutumaan! Mihinkä ehtivätkään nuo nuoret miehet, jos elävät ja päänsä saavat pitää!
Niin hän rauhoitteli, tasoitteli ja sesetteli, mutta omalta kohdaltaan piti tarkkaa vaaria siitä, että ruoteet eivät uupuneet, eivätkä pärepinkat olemattomiin huventuneet, yksi aina kahdella, mukavasti siinä vuoliaisen keskivaiheella ja kädenulottuvilla.
Tuli hämärä ja muuttui yhä pimeämmäksi. Eiköhän olisi lopetettava jo työ? Ei muuten, ellei olisi tullut pimeä! Siitä aina selvitään, ellei muuta ole!
Janne käpsähti alas ja pyyhälsi hakemassa kätköpaikoistaan valkeita tervaspäreitä, eikä aikaakaan, kun vuoliaisten rakosissa roihusi viisi loimua, kukin pariskunta sai pitää huolta palopäreestään ja sen niistelemisestä, isäntä lupasi huolehtia vain, että oli riittävästi myös pitkänsuikulaisia ja kiskomalla tehtyjä tervaspäreitä.
– Tuulastulella hän suo-ojaakin viime syksynä kaivoi, tai mikähän menninkäinen lienee kaivanut? – todisteli Jussi alhaalta käsin ja killisteli ylöspäin kuin kadotuksen kammarista.
– Ole sinä vaiti, vanha sammakko! Mutta minkä takia tuo isäntä kulta ei näitä soihtujaan kaivanut esiin viime maanantai-iltana, kun pimeän päissä kytöpalolla hääräiltiin? – tiedusteli taas Seppolan puolelta tuttu ääni.
– Enhän minä tietänyt, ettet sinä ulkoa isämeitääsi osaisi lukea, – hämmästeli isäntä, eikä siitäkään asiasta puhuttu taas sen enempää.
Mutta työ kävi ja katonlape nousi nopeammin kuin päivänvalossa oli noussutkaan, ainakin tekijöistä tuntui siltä ja sitä kai todisti sekin, kun Jussi ei tahtonut ehtiä tarpeeksi lastailemaan pärenippuja.
Kuu nousi metsän takaa, lieneekö pitänyt päresoihtuilemista virkansa häpäisemisenä, Sammuteltava ne siinä kohta muutenkin olivat, koska vuoliaisen raot loppuivat. Keinotellen vielä lyötiin muutama pärekerta, roihut sammuteltiin ja noustiin köntyilemään katolle.
– Katsokaa vain, ettette pudota ettekä kadota joitakin niistä vähäisemmistä, – varoitteli Jussi räystään ylitse. Omaansa hän kaiketi tarkoitteli. Parempi varoa kuin katua, mutta turhaa se kyllä tällä kertaa oli. Matilla oli terävämmät varpaan kynnet kuin yhdelläkään toisella ja hän yleensä oli tällaisissa tarkka ja varovainen poika. Johan tuohon tällä kertaa miehuuskin velvoitti. Kuka kaksitoistavuotias poika ennen oli päässyt talkoissa naulaamaan tikkukattoa?
Kuu valaisi kirkkaasti, mutta kuitenkin jätettiin harjapäreiden taitteleminen isännän itsensä tehtäväksi. Lipitettiin ja lapiteltiin ulkopuolelle siirrettyjä tikapuupahaisia alas, nyt juuri niinpäin kuin Hölmölän kansa puuron maistamiseen. Pekka sai mennä ensimmäisenä, koska todennäköisesti kaikkein varmimmin oli kuuluisan edeltäjä- ja heimokansan sukua.
Isäntä pahoitteli, kun hänellä ei ollut mitään tarjottavaa, ei muuta kuin rukiita ja nekin olivat vielä aumassa lähteen reunalla. Eikä ollut edes permantoa missään möksässä, että olisi voitu tanssia.
Eikä hameväkeäkään ollut muita kuin Jussin akka, mutta sekin pääsi karkaamaan kesken aikojaan. Eipä kellään ollut mitään soittopeliä, eikä Villen kitapelin mukaan kukaan osannut polkata.
Vaikea ei ollut arvata, ketkä lähtiessään näin hämmästelivät. Se oli lähtöhetken leppoisaa ja harmitonta sanailua. Isännän ei tarvinnut tasapainoilla kumpaankaan puoleen.
Hän lausui vain hartaat kiitokset toistamiseen näille ylenpalttisen hyville ja auttavaisille naapureille ja kylänmiehille, jotka sapatinpäivänä olivat tulleet nostamaan vanhan miehen rapaista härkämullia arkuttomasta kaivosta.
Talkoomiehet olivat hajautuneet poluilleen, myöhäinen oli, mutta Jannea ei nukuttanut. Kuu paistoi leveän lämpöisellä naamalla ja uusi tikkukatto välkähteli tuliteränä.
Tässä oli tapahtunut viikon aikana paljon asioita, ihan ihmeitä kuin vanhan testamentin päivien aikaan. Hän pureskeli heinänkortta ja istahti pölkyntyvelle oikein vartavasten mietiskelemään.
Joo, niin oli tapahtunut! Eikö hän kaksi viikkoa sitten tässä samalla paikalla istunut ja huokaillut. Pärehöylän terä oli pihkainen ja janhuiset pöllinvietävät irvistelivät tuossa pihlajan alla tervaisilla rakohalkeamillaan. Minä nirskutan, narskutan, luen pöllejä, luen päreitä, huokailen ja haikailen kuin hebrealainen orja egyptiläisen saviraanan ääressä. Milloin tulee loppu, tuleeko milloinkaan?
Annas olla, eikö silloin tule talon Ville, tämä luikuri ja visukinttu! Onko ennen tapahtunut, että kettu repolainen on alkanut kiertää saviraanan hirttä tai vetää pärehöylän tukkia muuta kuin paksulla pakolla, eikä aina silläkään? Mutta Ville poika, tämä luikuri ja visukinttu ja hyvin hyötänyt ammattivalehtelijan pentu alkaa vetää väsyneen miehen höylää. No, oli kai siinä vähän Vesuviinuksen tuliporsaan, Kamashatkan haivalaan ja Afriikan valtakunnan kuusipäisen lohikäärmeen ansiota, mutta ei suinkaan Luoja tämmöisiä vähäisiä mätäkuun hätävalheita vanhalle miehelle niin suureksi synniksi lue?
Entä suopellon kylvökuntoon muokkaaminen? Me Jussin kanssa kitkuttelemme ritkuttelemme laiskalla ruunalla ja risukarhilla, joka rääpäisee, jos rääpäisee, jollei rääpäise, niin minkä teet. Niin olisi saatu kiikutella kolme päivää ja pelto olisi ollut melkein samannäköinen kuin alkaessa. Entä, kun tuikattiin tuli viiteen, kuuteen kohtaan, vahingossa vain ja ilman tämmöisiä laajaperäisempiä penkomistarkoituksia? Tämä tulenpoika, tämä Vesuviinuksen kippurahäntäinen porsas painaakin kärsänsä pohjamutiin saakka.
No, eipä tiedä sanoa, minkä äjäkän semmoinen tulikärsän painaminen jälkeenpäin antaa? Mutta painettu se nyt vain on! Perästä kuuluu, painoiko liian syvään! Pahoin minä pelkään, pelkäänpä peijoonia! Mitä minusta jäisi, jos minut, minun nesteeni ja luuni tuhkaksi käräytettäisiin? Perästä kuuluu, perästä kuuluu!
Ja sitten tämä katon vetäiseminen! Niinkuin akat paitakankaan keväiselle hangelle, het'kerrassa! Kuinka kauan minä olisinkaan saanut nikutella ja nakutella, noppia päreitä ja ravata rappuja? Syyssateetkin tuossa paikassa! Voi noita vempeleitä, mitä tulivat ja tekivät! Kenenkä keksinnöitä lienee? Eikö vain Haiku-Jussin tai Pajumäen Kustaan? Kustaa se usein tämmöisiä kutee, salassa vain ja risujen alla kuin syvänveden ahven tokeessa.
Hän nousi ja käveli polkua lähteelle ja suolle. Kovin oli ihana kuutamo. Suolta painoi vielä hiukan palaneen käryä. Savua nousi parista paikasta, saattoi suon sumettakin jo olla.
Hän poikkesi aumalleen ja rapsautteli jyviä tähkäpäistä kouraansa ja suuhunsa.
Mitähän minä nyt vielä toivoisin tapahtuvaksi? Voisi kai jokin tuulispää pyöräyttää nuo lyhteet tuosta latoon tai riiheen, helistää rukiit säkkiin ja nipistää oljet kupoihin. Sitten minun ei tarvisisi tehdä riihen kiuasta eikä tuvan uuniakaan. Kaivaisin itseni jyväsäkin kanssa vain sinne olkirintuuksen sisään ja laulelisin, että hei, juu!
No, liika on liikaa sian makkarassakin! Mutta ymmärrät kai sinä Luoja leikkiä näin hupaisien sattumien aikoina? Minä uskon, ettet ole kuunnellut kuin toisella korvallasi näitä sapatti-illan kalkutuksia ja näitä turhuuden sanoja. Kirjoihisi et ole merkkuuttanut mitään, minä uskon niin. Sinä olet Herra, jolle ei jumalaton meno kelpaa. Mutta sinä et ole turhan nuuka, et saivarten penkoja etkä synnyntätotinen mies! Minä uskon niin.
Hän haki konttinsa, haukkasi roiman iltaisen, väliin olkipillillä vettä lähteestä siemaisten.
Kämppään kähmiessään yritti hän kompsahtaa pari kertaa nenälleen. Kuutamo oli mitä kirkkain, mutta hänen täytyi tiirottaa niin tarkasti välkehtivää tikkukattoa.
XII.
Hän kylvi Haikulan riihessä puitua siementä peltoonsa, joka pölisi, vaikka vettä putosi taivaan täydeltä. Sinne ne hävisivät ja sinne katosivat valkoiset jyvät pölähtelevään tuhkalaatikkoon. Tuskin olisi tarvinnut äestää ollenkaan. Risukarhisammakko painui kuin olisi saanut sulatettua tinaa risaisiin niveliinsä. Saipa nähdä, minkä äjäkän tuo antoi? Tokko ikimaailmassa hyvää kukkui tuommoinen sateella pöliseminen ja sokerisuolaaminen? Perästäpä kuului ja aikoinaan tapansa sanoi!
Kylvöltä päästyään hän kaperteli taas rakennuksellaan, milloin ei ollut talossa riihellä. Riihivero ei ollut vähäinen päivien menetys. Kolmannekset riipoi elo-, syys- vieläpä lokakuunkin numeroilta. Mutta kirjoihin merkitty pykälä, mitäpä siitä nikottelemaan, ja oli kai noita päiviä vielä jäämään, oli usein riihipäivässäkin häntää jäljellä, kun soihtua käytteli ja osavasti järjesteli.
Päreitä oli jäänyt roimasti, lähes puolet. Aivan turhaan oli tullut katkotuksi lohikäärmeeltä päitä ja paistelluksi Vesuviuksen porsasta tuhatkertaisen kuumassa kivihiilipätsissä. Mutta se oli asia, jota oli vaikea etukäteen arvata niin tarkasti kuin seinähirren mittaa ja lukua. Parempi jäämään kuin uupumaan. Höyläpäreet säilyivät katon alla vaikka kolmekymmentä vuotta, ja saattoi kai niillä kumminkin tulta viritellä.
Hän keräili vaivoin kiskotut päreensä pinoon ladon nurkkaan ja hirrenpöllit, ruoteenpätkät ja polttokelpoiset lastutkin liiteriheulan alle.
Sisähuoneissa oli paljon tehtäviä, mutta ulkoisia ei malttanut olla roikkaisematta, milloin ohitse sattui kulkemaan.
Tuvan kunnostamisella ei ollut kovin kiirettä, mutta riihen uunilla ja permannolla oli, eipä silläkään enää kipoisempaa, kun siemenrukiit oli kumminkin täytynyt naapurin tulilla kuivailla. Yhden miehen syömiset irroitteli vaikka käsipelillä.
Niinpä hän hätäilemättä ja rauhassa kanniskeli laaka- ja pulterikiviä laajoilta aloilta, tarkasteli kallioiden halkeamia ja kerrosrakoutumia. Missä epäilyttävää laattaa näkyi, vaikka sammalenkin alla, siinä alkoi söyriminen ja pöyhiminen. Hän laskeskeli, että suuri kiuas tulisi paljon nielemään ainetta, varsinkin pohjapuiden myyränpesä monine rööreineen, joiden suunnasta ja kiertelemisestäkään hän ei vielä ollut selvillä. Kiviä ei voisi tosin polttaa, niinkuin ylimääräisiä kattopäreitä, kivihiiliksi ehkä, mutta eihän täällä tarvittu tuhatkertaista kuumuutta, kun ei ollut tulenkestäviä porsaitakaan.
Mutta kiviä ei kesken liikoja tulisi, siitä saattoi olla aivan murheetta. Varmempaa oli, että niitä joutuisi lisää hankkimaan vielä marraskuussa roudan alta.
Hän ei ollut tehnyt eläessään muuta kuin riihen uunin makaavan kissan muotoiseksi, saunan kiukaan ja karjakeittiön patamuurin savutorvineen ja kattopiippuineen. Tämän laajaperäisen ja moniin tarkoituksiin sovellettavan tuvantakka-riihenuuni-saunankiuas-yhdistelmän rakentaminen askarrutti kovasti hänen mieltään, jopa niin, että kaikki muut huolet ja elämänmurheet saivat siirtyä sen tieltä myöhäisempiin aikoihin.
Toisin ajoin, kun se myyränpesä ei ollenkaan alkanut ajatelmissa kirkastua, tuntui siltä, niinkuin olisi pitänyt mennä puhuttelemaan jotakin mestaria, kuului tälläkin niemikulmalla sellainen olevan. Mutta luonto löi heti vastaan. Ei se sitten olisi enää oma talo, oma tupa eikä oma muuri, jos sen joku mestari kylmästi kyhäisi ja muistitietoineen värkkäilisi. Ja tuskinpa mikään mestari ollenkaan rupeaisi järkeään vaivaamaan kolmiyhteisellä maamyyrän pesällä? Ne muuraisivat vain vanhasta tottumuksesta kiukaan uunin ja saunanpesän. Siinäpä se oli, ne eivät edes haluaisi käyttää järkeään minkään uuden keksimiseen! Se olisi muka hulluutta, järjetöntä vöyhötystä!
Ei, itse hän tekee muurinsa, niinkuin kaiken muunkin, kattoa lukuunottamatta, mutta sehän tuli silloin ihmeviikolla taivaan ja hyvien kylänmiesten lahjana.
Hän ei saanut ajatuksissaan selville muurin pohjarakennetta eikä röörien asettelua, vaikka hän valvoi ja piirusteli sannalla, sotketulla savella ja päretikuilla päretulen loimottaessa yökausia. Piti olla ihmeellinen paikka! Ennen oli järjellä saanut selville ihmeellisempiäkin asioita. Jos takan röörit sai onnistumaan, niin riihen puoli jäi ropposelleen ja päinvastoin, tai ainakin saunankiuas oli ihan soveltumaton. Se oli kuin pahka pihakoivun kyljessä.
Hän tuskastui lopulta siihen turhan tuhraamiseen ja savensormeilemiseen, josta kuitenkaan ei tullut sen valmiimpaa, ja päätti ryhtyä vain muuraamaan. Tottapahan tehdessä selvenee, mihinkä se siitä pääsee, kun tekee vain röörejä, pesiä ja ilmakanavia, panee kiertämään ja kaartamaan ja lopuksi katosta pihalle, hei vain!
Oikein arvattu, alttari alkoi nousta, eikä turhan pieni ollutkaan, mutta veisikö se savut taivaan korkeuksiin kuin Aapelin alttari vai painaisi maan uumeniin Kainin kiukaan tapaan, se oli ja pysyi hämäränä kysymyksenä vielä silloinkin, kun tuvanpuoleinen muurin seinä pyrki jo välikaton kannattimia tapailemaan.
Tuvan puolelle avautuva uuni oli kieltämättä komea. Sinne olisi lähes keskilattialta voinut heittää aikuisen lampaan, suokannon tai minkä tahansa, mitä yleensä jaksoi niin kaukaa heittää ja liikutella, mutta jos se pakana syöksi kaikki pahansa sisään! Oikein sydänalassa alkoi mongerrella, kun sitä lähemmin ajatteli ja tervassavua keuhkoihinsa nieleskeli.
Mutta eihän pitänyt järkeillä, muurata vain. Hän ei voinut enää ajattelematta muurata, täytyi taas, ties kuinka monennen kymmenennen kerran käväistä läpi ne surkean sekaiset röörit.
Hän koetti ajatella jollakin uudella tavalla ja ikäänkuin jotakin salapolkua kiertää sen eksyttävän ryteikkökorven lävitse.
Jos pantaisiin rotta kiertämään?... No, voi sun pyhä älävätti! Miksen minä tuota ennen ole hoksannut! Miksi en minä panisi rottaa kiertämään röörejä pitkin! Tai vaikka kissaa, se on rohkeampi ja näkee pimeässä! Voihan kaiken varalta sitoa narun sääreen! Jos tulee kivi tai muu kova paikka eteen, niin vetää narusta, että kivet kynsissä rapisevat!
Mutta eihän hänellä ollut kissaa eikä edes rottaakaan, jonka jalkaan olisi sitonut narun ja jonka olisi heittänyt röörejä kiertelemään.
Ajatus oli, eikä päässyt enää karkaamaan. Eikä siinä mitään näkyväistä kissaa tai rottaa tarvittu. Yhtä hyvin saattoi panna sen ajatuskissan tai ajatusrotan röörejä ravaamaan ja saattoi sitten tukkopaikan vastaantullessa nykäistä takaisin tuvan permannolle, että kynnet rapisivat.
Hän sitoi narunsa kissan jalkaan, koska se oli rohkeampi ja näki pimeässä paremmin.
Roiskis! Siellä se oli jo uunin perästä alkavassa mustassa röörissä ja alkoi etääntyä selkä kyyryssä silmät kuin kaksi pyöreätä tulipalloa.
Niin, niin, hyvinhän se läpäisi, ann' huilotella vain! Naruko ei luista? Luistaa, ihan löysällään uunin pohjalla! Oikealle, oikealle, hyvä kissimirri, rohkea mirri! Eteenpäin vain, anna mennä vain! Eivät kivet putoa, ne ovat pulterikiviä ja sotkettua savea on välissä!
No, mikä nyt, kun niin häntä pystyssä! Mars, mars vain! Älä yhtään epäile! Seinäkö vastassa? Se on vale!
Mutta olipa siinä seinä onneton! Kuule, se viimeinen meno oikeaan oli vikapisto ja erehdys! Kis-kis-kis, tulehan takaisin tähän tienhaaraan saakka! Taikka seiso vain, minä vedän pari kyynärää! Älä turhanpäin kynsiäsi rahnaa!
Siitä vasempaan, ann' huilata!
Hän sulki silmänsä ja sepi käsiään niinkuin nuoraa tarpeen mukaan laskien. Kissa meni ja meni, jalat mataloina, silmät tulipalloina kiiluen!
Vasempaan!... Vasempaan!... Oikeaan!... Vasempaan!... Suoraan eteenpäin! No, no! Mikä nyt! Joko taas häntä pystyssä! Savukanavaan johtava rööri oli korttelin vahvuisen kiven takana. Puske läpi, jos oikea elukka olet!
Millä kissaparka kiven läpi puski. Turha semmoisia oli komentaa.
Hän avasi silmänsä. Päre savutti pitkällä karrella. Saviastia ja muurauskauha olivat hänen edessään. Mitenkä se kissaparka siellä suljetun röörin päässä?
Mikä kissa ja missä röörissä! Olinko minä hassuksi tulossa?
Hän nauraa hörähti pitkästi ääneen.
Sehän olikin vain ajatusnuora ajatuskissan ajatusjalassa. Niin sen pitikin olla! Kivi pois viimeisen röörin ja savukanavan väliltä, hei juu!
Oli niin keveä olo, että hän lystikseen veteli sen ajatuskissan takaperin uunin pohjalle. Kynnet rapisivat kiviin ja kädet repivät nuoraa. Kivensirut kai kengänpohjissa rapisivat? Mitä sen väliä, kunhan vain jossakin rapisi.
Muurin purkamiseen meni kolme päivää, täytyi vähän harkiten särkeä. Välikiven poistaminen ei vienyt pitkää aikaa, mutta uudelleen muuraamiseen meni viisi pitkää päivää ja yhden riihipäivän soihturupeama. Olipa näitä lokakuisia päiviä. Toista tämä oli kuin viime vuotinen tuulasojan kaivuu.
Hän ei voinut muurata yhteen mittaan, sillä riihipäiviä yhä riitti ja täytyi riihittää auman huippua omaksi muurausmuonakseen.
Jussi kävi hakemassa ruunallaan ja reellään viljan riiheensä ja poikkesi ihmettelemässä Jannen Paapelin tornia. – Saat nähdä, että sulle käy samallatavalla kuin sen ensimmäisen tornin muurmestareille! Ihan samalla tavalla!
– Jollei nyt aivan samalla tavalla. Eihän minua voida hajoittaa kaikkiin maailman ääriin, – väitteli Janne vastaan.
– No eipä juuri maailmanääriin, mutta suolle se voi sinut nakata, tuommoinen hökötys! Kunhan panet tulta pesään!
Janne epäili, tokkopa se sentään kykenisi suollekaan saakka nakkaamaan. Hän tunsi jo niin tarkoin röörinsä, että olisi saattanut panna kissan nuohoomaan milloin tahansa, elävänkin kissan ja ilman kinttunarua.
Niinkuin Janne oli arvannut, eivät hänen ennen muurausta keräilemänsä kivikasat vielä mihinkään riittäneet. Kolminaisuus nieli laakakiveä ja pulteria armottomasti. Oli tullut pidetyksi liian paljon maamyyrää esikuvana ja perustelluksi pohjaröörit ja västingit tarpeettoman laajaperäisiksi. Kapenemassa se tosin ylöspäin noustessa oli, kapenemassa ja ohenemassa kuin auma tai vihalaispesä, mutta ennenkuin pääsi sen ensimmäisiin kavennuksiin asti, sai kerustella paljaiksi kaikki lähitienoiden mäet ja louhikot.
Olisi kiviä luullut riittävän. Vastuksina ja mieliharmina ne hänellä näihin saakka olivat olleet, niinkuin Oksalassa pelloilla, voi, voi! Suuriin vartavasten kaivettuihin ojiin ja kaivoksiin oli pitänyt upottaa lukematon joukko mitä parhaimpia kiilakiviä, laakoja ja pultereita. Olisipa ollut yksikin niistä kaivoksista nyt tuossa pihamaalla edessä avoinna ja valittavana! Hänellä oli aivan jano ja nälkä niitä Oksalan peltojen pultereita ja kiilakiviä. Synnillistä se ehkä oli niin ajatella, mutta hän ei Oksalan elämyksistä ja olemuksista ajatellut mitään muuta niin suurella kaiholla ja kaipauksella kuin niitä rinnepeltojen haudattuja ja vielä hautaamattomia pulterikiviä.
Tietysti tämä kaikki pohjimmaltaan johtui siitä, kun hän Mustakorven mäestä ei tonkimalla eikä kaivelemallakaan tahtonut löytää kiviä niin paljon kuin laajaperäinen Paapelintorni ja hitaasti kehkeytyvä Moolokin alttari olisivat vaatineet.
Pajumäen Kustaalta oli hän kivien pälhimistä varten saanut oivallisen aseen. Se oli yhdistetty kivileka ja hakku, jonkin verran epäonnistunut, niinkuin semmoiset yhdistelmät yleensä, liian paljon rautaa ja varrenreikä turhan pieni, mikä ehkä oli johtunut pyrkimyksestä saada tähän kaksipäiseen ja -käyttöiseen väkivasaraan mahdollisimman paljon painoa.
Se oli saanut Pajumäen kaluvajan rojuissa vuosikausia maata ja ruostua, ja olisi ehkä jäänyt ja unohtunut sinne tuomiopäivän aamuun asti, ellei Janne muuraus- ja kivikaluja naapurien rojunurkista etsiskellessään olisi sattunut sitä sieltä hoksaamaan. Tämäpä vasta kalu! Vallan verraton ase! Hän ihasteli käännellen ja silmäillen ruostunutta reikämöhkälettä. – Lainaat sinä kai tämän minulle?
Kustaa lainasi tarvittaessa hyvälle naapurille parempiakin värkkejä. Rojunurkasta saisi lainata pyytelemättä mitä ikinä löysi, ja lekan, sen kaikkein viheliäisimmän läpimöhkäleen, saisi lainata iankaikkisesta iankaikkiseen ja lainattuaan nakata Mustakorven syvimpään lähteeseen.
Kustaa ei sanonut näin, hän vain ilmoitti, että saa ottaa. Mutta jos hän olisi ollut Janne, Peltohuuhan renki-Ville tai vaikka Haikulan Jussi, niin hän olisi puhunut jotenkin tähän tapaan, niin paljon harmia se kaksipäinen lekahyväkäs neulansilmineen oli hänelle jo tuottanut, ennenkuin oli joutunut romunurkan unholaan. Ettei toinen kovin pahoin pettyisi ja mahdollisesti otsaluutaan sen kanssa murskaisi, hän kaiken varalta ilmoitti, että kyllähän sillä väkevä mies jotakin murskailisi, jos saisi varren kestämään, mutta kun se ei kestänyt, ei pihlajainen, ei katajainen, ei visakoivuinenkaan, viittä lyöntiä enempää eikä aina sitäkään. Kustaa ajatteli näin, mutta sanoi sen lyhyemmin.
Janne penkoili nurkkaa ja löysi sieltä pari suurta ruuvimutteria ja puolentoista kyynärän pituisen putkenpätkän.
– Lainaat kai sinä vielä nämä ja jenkapihtiäsi vähäksi aikaa?
Kustaan piti kysäistä, että mitä niillä tekisit, mutta ei heti tullut kysäisseeksi ja sitten ei enää tarvinnutkaan kysäistä. Janne sovitteli putken päätä lekavasaran neulansilmään ja mitteli sormillaan mutteriaukkojen halkaisijan leveyttä. Kustaan silmissä välähteli edellisvuosien elämyksiä. Kuinka monta kymmentä pihlajakeppiä siihen oli haaskattu. Ja miten monta kirosanaakin oli sanoa täräytetty tuon vietävän neulansilmälekan takia. Ja nyt Janne, tuo mies, jota ihmiset sanovat puolihassuksi, ottaa putkenpalan ja kaksi mutteria ja tekaisee yks' kaks' semmoisen varren, joka kestää miespolven ja parikymmentä vuotta vielä sen jälkeen. Ja sitten saa heittää koko moukarin Mustakorven syvimpään lähteeseen siitä varresta, joka yhä kestää.
Mitä tässä maailmassa on hulluus ja mitä on viisaus? Jospa suurin viisaus onkin hulluutta ja hulluus suurta viisautta? Ja mitä ovat ne ihmiset, jotka eivät ole hulluja eivätkä viisaita, mutta jotka siitä huolimatta vitiviisaina erottelevat ja valikoivat kanssaihmistensä joukosta sekä hulluja että viisaita?
Näin ajatteli kaluvajan ovella Pajumäen Kustaa, hiljainen mies, ei sanonut mitään, koska hänellä oli luonnonlaatu sellainen, että hän yleensä ajatteli enemmän kuin sanoi.
Vähän tyssättyinä ja uudelleen jengattuina mutterit sopivat putken päähän kuin tehtynä. Putken palasesta tuli mitä parhain varsi ja kaksipäisestä lekahakkurista Jannelle mainio ase. Oli onnenpotkaus, että silmäreikä oli niin pieni kuin se oli.
Janne kuljetteli aina asetta mukanaan riihipäivinä Peltohuuhalla, maitomatkoilla Haikulassa, vaaniskeli polkujen varsia ja katajapehkoja kuin kivikauden alkuihminen. Kiven möykyt ja pulterit piiloutuivat lehtikonnun ja sammalien varjoon, mutta raskas rautanuija paukahteli kaikkien epäilyttävien kohoutumamöykkyjen kylkeen. Jos tussahti, niin nuijamies myös tussahti ja jatkoi matkaansa, kun jämähti, niin heti perään jymähti ja sitten kävi kuoputus ja kaaputus. Sammalessa piileskellyt kiviparka joutui semmoisen muokkauksen alaiseksi, että tiesi joutuneensa rautakauden miehen käsiteltäväksi.
Pultereista sentään jotenkuten selviytyi, mutta laakakivistä alkoi tulla huutava puute. Hän himoitsi ja metsästeli niitä pitkien matkojen, jopa virstojen takaa, teiltä, karjanpoluilta, jopa pimeän hämärissä naapureiden peltoraunioilta ja kuoppaharjuista. Erään yön tietämissä katosi Peltohuuhan latuskainen saunan kynnyskivi, tilalle oli ilmestynyt uusi, paukalesivuinen. Kaikkia niillä pojankurikoilla pimeinä syysöinä teetettiin! Ville sai syyttä suotta pauhuja, sitä äreämpiä, kun kehtasi mökötellä vielä vastaan. Jos emäntä olisi tietänyt oikean syyllisen! Mutta kenenkä järki-ihmisen päähän edes kuumetaudin houreessa olisi mokoma päähänpisto juolahtanut!
Marraskuun alussa pääsi Janne katolle. Se oli kuin leikkiä ja oli koko pitkän palomuurin rakenteluajan jo ollut. Olipa oikeasta päästä ja oikealla tavalla tullut aloitetuksi se rakenteleminen ja kaventeleminen. Annappa, jos piipun olisi muurannut ensiksi ja tänne katolle vasta sen leveän sokkeloisen ja moniröörisen peräpuolen? Siinä häntä olisi ihminen tietänyt ruvenneensa muurimestariksi!
Kun hän sen kuvatuksen takia oli kohta jo lähes pari kuukautta ähmästellyt ja niinkin paljon vaivaa ja järkeä haaskannut, muurasi hän vielä kattopiipunkin korkeammaksi kuin se käytännön ja näönkään puolesta olisi ollut ehkä tarpeellista. Oli mukavaa huilotella, kun työ satosi niin hyvin. Eikä piipun pituus vähentänyt vetoa, mieluummin päin vastoin. Oli hänessä jo sen verran muurmestaria, että tällaiset asiat tunsi ja tiesi.
Kolmannen kerran tellinkejä korotettuaan hän uskoi ja lopetti. Kiviä jäi kymmenkunta, savea puoli ämpärillistä. Hän heitteli kivet alas ja ämpärinkin, joka oli niin vahvassa sisä- ja ulkotoppauksessa, ettei ollut särkymisen vaaraa.
Kiire oli tupaan, hyvin kiire! Monia vaivoja ja vaiheita nähneet portaat hetkuivat arveluttavasti alas tullessa. Hän kohmaisi nurkalta pärepuun sydämiä, ladosta kattopäreitä, riihestä veistolastuja, nurkanpöllejä, mitä kuivahkoa puunpuolta vain hätäpäissään ehti syliinsä kaappaamaan.
Tulitikkuja ei ollut laatikossa kuin kaksi, eikä mahtanut olla koko talossa. Hän asetteli puut suuren uunipesän pohjalle hyvin huolellisesti ja tulipesän päreen pilkkeistä ja lastunhöytyvistä vielä huolellisemmin, tarkasteli ja tunnusteli hetken aikaa, purki ja rakenteli uudestaan vielä huolellisemmin, tervaspäreestä kuivia höytyviä kaapien ja vuoleskellen.
Sen täytyi tokata tuleen näillä kahdella tikulla!
Mutta jospahan olivatkin päät kostuneita, niinkuin vajaan laatikon tikkujen päät usein kostuivat? Syksyllä! Savirapaisen miehen kosteassa housuntaskussa!
Hänelle tuli kuin hengenhätä. Hän koetti nauraa hassuudelleen. Jos ei syttyisi, niin ei syttyisi. Mikä tämä oli juosta uusia tikkuja Haikulasta, Pajumäestä tai vaikka Niemelän puodistakin! Hätäkö oli valmiissa maailmassa, jossa oli valmiita tulitikkuja vaikka hevoskuorman olisi ostanut! Ja olisi kai tuota aikuinen mies tulen irroittanut, vaikka vanhasta jänänkäävästä, tervaspilkkeistä, vaikka lekalla pulterikivistä kipinöitä iskenyt, kun oli jo pesä, mihin tallensi ja viritteli?
Mutta järkeenkäyvät todistelut eivät mahtuneet tänään järkeen. Joutava pelko jännitti ja vaivasi, niinkuin koko elämä olisi riippunut siitä, syttyikö tuli pesään niillä kahdella kosteapäisellä tikulla vai eikö syttynyt.
Hän avasi laatikon ja otti esiin ne onnen tai onnettomuuden arpatikut. Laatikko oli nihketuntuinen käteen, mutta kummankin tikun tulipää oli ehjä. Hän otti toisen ja säväytti rohkeasti. Tikku räsähti epäilyttävän pehmeätuntuisesti. Ei mitään tulta, ei edes savun pihausta. Eikä mustaa tuliainetta ollenkaan, mihin lienee rapissut uunin pohjaporoihin.
Hän hätäytyi todella, niinkuin olisi ollut kaikkein vakavimmista asioista kysymys. Pitipä olla omituinen, tuo ihmisen luonto.
Hän kuvitteli, mitä tekisi, jos toinenkin raapaisu epäonnistuisi. Tuli kaikkia ja mahdottomiakin mieleen. Jos kämpän nuotioporoista sattuisi löytämään kytevän hiilen? Se oli hyvin vähän todennäköistä, sillä hän oli edellisen yönsä viettänyt Haikulan kiukaalla ja sen edellisen ladossa olkipahnojen alla, ja sitä paitsi koko eilisen päivän oli satanut märkää lumiräntää. Tai ehkä kytösaroilta löytäisi kesäisiä kipeniä, kun oikein syvälle penkoisi? Sanoivat, että kuivassa suossa tulikipenet säilyivät kuukausimääriä. Olisi ihmeitten ihme, jos sateisen syyskuun ja räntäisen lokakuun olisi säilynyt. Taulaa ja jänänkääpää! Semmoisista sitä ennen muinoin tuli otettiin, mutta mistä saisi tulikipeniä? Miksei lekamoukarilla ukonkivistä? Ne olivat kovin hätäisiä ne kipenet? Tokkopa vain ehtisivät tahneaan ja kuivaamattomaan kääpätaulaan tarttua?
Äähs! Lehmä hän oli ja pässi! Tyhmä kuin elojänis!
Hän otti sen viimeisen tikun hiukan vavahtavin sormin ja päätti, että sähäyttäisi, koko kyljen mitan sähäyttäisi, vaikka uusi tuli olisi sukellettava Mustasuon hettolähteen pohjamudasta!
Tikku sähähti pitkään ja vahvasti savuttaen, niinkuin ennen muinoin rättiäijien tulitikut ja pitskat, joilla saattoi sähäyttää tulen saapaspohjasta, padan kyljestä tai mistä vain. Ei näkynyt liekkiä, mutta hän vakuutteli itselleen, ettei välittäisi, vaikka ei näkynytkään, sähisköön ja sammukoon koko roska! Kuin uhmaten hän käänsi tikun pystyyn, kuten nuorilla tupakkamiehillä on tapana tehdä. Tikun pää savusi yhä.
Hän oli jo vähällä pudottaa sen kädestään, mutta silloin juuri se leimahti.
Äskeiset ylpeät ja uhmailevat mietteet katosivat, niinkuin se kirkas liekki olisi ne siinä silmänräpäyksessä savuksi ja tuhaksi polttanut. Hän käänsi tikun varovaisesti kourakuppiinsa, kuten taitavat ja tarkat vanhat tupakkamiehet vastatuulessa. Eihän vain mahtanut tuulla akkuna- ja oviaukoista eikä vetää uunin korsteenissa?
Ei, ei, tikku paloi, tuli lipoi jo puolivälissä ja mustapää alkoi kääntyä joustavasti karrelleen. Edelleen huolellisesti kourakupissaan suojellen hän lähensi sitä huolitellen valmistamaansa tervaslastusyttiötä kohden. Oli ihme, jos enää sammui, ihan paholaisen ilkityö.
Ei sammunut, ei aikonutkaan. Tervashilseinen vuolulastukko aivan imaisi sen puoleensa. Pientä ritinää, isompaa rätinää. Hetkinen vielä ja koko hilpeä tervas- ja pärelastukko oli ylt'yleensä tulessa. Ruskeat tulenlieskapoikaset ja siniset savunhäntätyttöset lähtivät kilvan vilkkaa peräilemään, oliko nuorajalkainen kissanpoika kulkenut oikeaan, oikeaan, vasempaan, oikeaan, suoraan piippuun ja taivaan korkeuksiin. Nuorajalkainen ajatuskissa ei kylläkään ollut mennyt niin kauas, mitenkäpä meni, kun oli se väärinmuurattu laattakivi edessä, mutta tulipoikaset ja savutyttöset menivät kilvassa kirmaten, humisten ja hurraten.
Hän katseli suu auki ja silmät rakosellaan. Se syttyi, syttyipä kumminkin! Kainin tuli ja Aapelin alttari! Se savutteli ja nuoleskeli jo kaikissa myyränpesän salakomeroissa ja riihenpuolen leveäperäisissä rööreissä. Eivätköhän vain jo ensimmäiset sinihäntäiset vilahdelleet savupiipun suoravetoisessa korsteenissa? Meni kuin meni! Noin vain kelpasi korkeuden jumalalle törkeän miehen tökerötekoinen myyränpesä ja kivialttari!
Ohkaiset päreet ja lastunpilsteet hipuivat pian hiillokselle. Hän haeskeli nurkista pöllejä ja lohkoili niistä kirveellä halaspuolikkaita ja neljänneksiä. Tuli riemastui uuteen eloon, räiskähteli ja humahteli. Hän kokoili yhä suurempia pöllejä ja alkoi heitellä niitä kokonaisina tuleen.
Ja sitten muistui mieleen sekin aikaisempi kuvitelma riihen lämmittämisestä. Puolilattialta niitä piti heitellä, pöllejä ja kannonjuurakoita ja peräsängyssä vatsallaan loikoen silmät rakosellaan killistellä, kuinka kolmen huoneen pesäuuni roihusi ja paloi. Katseltava sitä oli kauan vielä puoliunessakin.
Hän tuskin huomasi, kun kirveskyökkä kainalossa oli jo matkalla nevalle päin. Mihin hän meni, illan pimetessäkö nevalle: Kantoja hakkaamaan ja hakemaan, tottakai! Kuinka niitä muuten olisi voinut keskilattialta uunin pesään heitellä? Hän naurahti lapsellisuudelleen, mutta meni kumminkin, lähteelläkin oli käytävä vettä hörppäisemässä, ja siinäpä niitä melkein käden ulottuvilla oli kantojakin, jotka palolta olivat säästyneet.
Hän hajoitteli roviokasaa, naksautteli kirveellään juuria ja kyhmyjä poikki, valikoitsi niinkuin hyvääkin tarvetta varten. Kuinka niitä sylissään montakaan? Jos oikein takkavitsan tekisi! Kaksi vai kolme? Menee kaiketi aikuisen miehen selkätakkana neljä, viisikin tuommoista ylivuoden kuivahtanutta kannonkapiaista!
Raskas hänen kantamuksensa oli, mutta eipä ollut pitkä matka. Hän meni kantamuksineen päivineen suuresta lato-oven aukosta ja pienemmistä aukoista syrjittäin keinotellen. Siinä oli tuvan keskilattialla puita aikamoinen roiskaus. Ja yhteen menoon, niinkuin sekin olisi ollut edeltäkäsin määrätty, hän haki ladosta kuvollisen olkia ja vei sen tuvannurkkaan, maalattialle, siihen, missä riihtä lämmittävän vaarin sänky tulisi olemaan.
Loppu kävi kuin itsestään. Tarkasti siinä sai sihtailla ja huojutella, ennenkuin keskilattian paikoilta uuniaukkoon humahti. Mutta kun keveämmillä suorasivuisilla pölkyillä harjoitteli, niin jopa meni myös vääräkoipinen kannonpuolikas, että häntäkara roiskahti.
Hän makaili puoliksi aukirevähtäneellä olkikuvolla vatsallaan. Pesässä loimusi komeakaarteinen täyteläinen tuli.
Mutta liukkaat tulipoikaset ja sinihäntäiset savutyttöset sukelsivat pesäpohjan oikeanpuoleisesta kulma-aukosta rööreihin, oikealle, oikealle, vasempaan, oikealle. Tulipoikanen ajoi savutyttöstä kuin kiilusilmäinen kissa vikkelää hiirtä, eipä, vaan niinkuin kiilusilmäinen nuori kettu tuuheatupsuista toista nuorta kettua kapisevan heleinä hankiaamuina, tiedä, mihin ajoikaan hiekkanummen houkuttelevan lämpöisiin rööreihin.
Tuli loimusi, joskus lipaisi ulkopuolen pieliä ja liepeitä, kuten tyytyväinen lehmävasikka juodessaan tapaa lipaista.
Janne katseli sitä auki revähtäneellä olkikuvolla vatsallaan maaten, silmät rakosillaan.
XIII.
Jos Janne olisi tehnyt tikusta asiaa niemikulman muurarimestarin luokse tai minkä muun muurarimestarin luokse hyvänsä ja siinä kuin sivumennen valittanut, että osaisiko mestari sanoa, mikä siihen on syynä, kun minun muurini polttaa puita niin tuhottomasti, mutta ei lämmitä, ei tarpeeksi asti, ei vaikka polttaisi viikon yhteen menoon, niin mestari ei olisi sanonut mitään. Ja kun Janne olisi edelleen selitellyt ja vaikka sormillaan piirrellytkin, että näin ja näin minä sen tein ja näin minä röörit asettelin menemään ja tuosta minä puhkaisin ulosmenon, niin mestari tuskin vielä sittenkään olisi sanonut mitään, ei ainakaan mitään, mikä olisi valaissut sitä muuriasiaa. Vasta kun Janne olisi sanonut, että minä tein koko hökötyksen oman järkeni mukaan ja että samalla muurilla oli tarkoitus lämmittää kolmea huonetta, tupaa, saunaa ja riihtä, olisi mestari saattanut murahtaa: Jaa'a! Siinä se taas näkyy, että kolmen markan suutari pilaa viiden markan saapasnahat!
Janne ei mennyt kuuntelemaan näitä viisauksia. Hän kärsi erehdyksensä ja vahinkonsa kaikessa hiljaisuudessa omissa oloissaan ja nahoissaan. Niin se vain kävi, ettei riiheen tullut läheskään tarpeeksi lämmintä eikä saunan kivistä lähtenyt kuin hupsulöylyä. Yksi kivi oli nähtävästi pahalta paikalta pois, mutta kun ei se nuorajalkainen kissa päässyt enää eteenpäin.
Tuvan uuni ja takka toimivat mainiosti, niin että olisi se asia saattanut vieläkin veikeämmin vialle vinskahtaa. Eikä se mikään Moolokin alttari ollut. Oli hullumpiakin kivikasoja kautta maailman sivun rakenneltu ja kuninkaitten valtafaaraoitten kunnia-aumoiksi pystytetty.
Mutta kipeä paikka tämä muuriasia Jannelle pitkän aikaa oli. Hän oli niin paljon sitä mietiskellyt, vaivaa nähnyt ja toivoskellut. Harmitti naapurienkin vuoksi. Oli turhanpäin tullut vähän etukäteen levennellyksi tupaisesta saunasta ja tuvan uuninlämpimillä kuivuvasta riihestä. Näinkö se nyt kuivui kokoon kuin yöksi uuniin unohtunut rieska. Hän koteloitui pitkiksi ajoiksi kuin lampisimpukka. Mitäpä tuota syksyiseen aikaan olikaan niin paljon kylille asioita.
Haikulan Jussin hampaisiin hän kumminkin joutui, kun täytyi käydä Haikolasta maitoa hakemassa.
– Et kaiketi sinä enää tuokaan meidän savumörskään rukiitasi, kun sait uloslämpiävän riihen?
– Vielä minä kerran kolistan, kun ei ole permantoa, väisteli Janne.
– Kolista vaikka kahdesti, en minä sen puolesta, mutta kun näkyy nousevan savut jo piipustasi kuin Koskenpään paperivapriikista.
– Joo, kyllä siellä savut hyvin nousevat.
Hyvinhän ne nousivat. Ei Janne siinä liikoja sanonut, mutta hyvin ymmärrettävistä syistä hän halusi ja pystyi kääntämään keskustelun muihin asioihin. Ja asiaa oli. Tuvan välilaipiossa, permannossa, akkunan ja oven karmeissa oli rakentelemista ja rapistelemista yhden syksytalvisen kuukauden lyhyiksi päiviksi ja pitkiksi puhteiksi.
Hän oli ottanut urakakseen tuvan kunnostamisen jouluksi. Tulihan se jotenkuten, vaikka jääkohmeisesta mullasta muovattavissa "muuripenkeissä", kirveellä palhottavissa permantopalkeissa ja lankkusahalla nirskutettavissa laipiolaudoissa oli paljon enemmän työtä kuin hän sivusta ja ennakolta katsoen oli luullut. Eipä totisesti siihen joutanut riihen permannoita eikä parsia vielä ajattelemaan, ja sen vuoksi hän kolkkasi vielä jouluviljansakin Haikulan Jussin mustaotsaisessa, mutta hyvin kuivattavassa riihipahaisessa.
Ennen joulua ei sinä vuonna sattunut vielä ankarampia pakkasia. Lumisateilta ja tuulilta suojaisessa tuvassa kantotulen uunissa loimotellessa oli viihtyisä veistellä ja kalkutella. Makuukset olivat kylmänpuoleiset, vaikka pari kolmekin kupoa seinän viereen kantoi, mutta kukapa pakotti vuorokausikaupalla makailemaan. Ja saattoi hän uunin loimun kylkeä lämmittäessä höyläpenkkinsä tai sahapukkinsa varassa tunnin pari torkahtaa.
Ikkunalasit, liitu, kittiin tarvittava vernissaöljy ja laipionaulat olivat rahanarvoista tavaraa. Olipa sirkeilemistä ja järkeilemistä, mistä mihinkään rahan otti. Viime talven tekoja oli jäljellä pari hyvää saavia. Niihin kumpaankin pantiin pari pussillista rukiita. Jussi, joka ennenkin oli jo Jannen puolesta käynyt Seppolassa kauppamatkoilla, lupasi niillä hankkia tarvittavat tavarat ja vielä hopeata kaupantekijäisiksi. Sanansa Jussi sellaisissa piti. Hyvät saavit ovat aina kelvanneet samoin kuin poutakesän vilja. Jokivarren kauppaporvari, joka kauppalankojensa mahdollisuudet tuntevana liukkaana liikemiehenä harjoitti laajasuuntaista vaihtokauppaa, ymmärsi ja myönsi hänkin, että ruis on parhaimpia metsänroskista.
Ja sitten Janne edelleen höyläili, naulaili, leikkasi lasia ja väänsi liitujauhopöperöä, mittaili ja kittaili. Yhä kotoisemmalta alkoi eläminen ja oleminen hänestä tuntua, kun taivaan tuulet eivät kohta päässeet sisään muualta kuin röörien kautta. Mutta sitä tietä oli hyvin pitkä ja mutkainen matka, lisäksi melkein aina liekkipoikaset ja savutyttöset toisinpäin menossa. Eipä tuuliparka leikissä useinkaan voinut muuta kuin mukaan lähteä, täytyi lähteä.
Hän oli aattopäiviksi saanut lasinsa kittiin ja ovensa saranoilleen, olipa välitöinään hökäissyt laudan jätteistä pöydän, tuolin ja sängyntapaisenkin.
Haikulan Heta oli viittaillut, että Janne voisi tulla heille jouluksi, niinkuin viime talvena. Siinä oli vain yksi paha este. Mustalainenkin pyrki jouluksi olemattomaan kotiinsa, Jannella oli jo koti.
Aattona ja aatonaattona hän aamuvarhaisesta jo liikehteli ja käpsähteli pyhäisissä hommissa. Lattiaa ei tarvinnut pestä, koska se oli lastun jäljeltä, mutta olkia oli leviteltävä lattialle vahvaksi karheeksi. Polttopuuta oli varattava nurkkaan; hirrenpölliä, tervaspilkkeitä, suokantojakin venkosäärineen ja karajuurineen. Kuusen etsiskelemiseen kului häneltä pitkä aika, sillä ei ollut helppo löytää sellaista kuusta kuin hän etsi, välkeälatvaista, tukevaoksaista, jokaisessa oksassa ruskeita käpyjä. Suon takaisesta korvesta hän vihdoin sen löysi, ei maaperästä, vaan korkean korpikuusen latvasta. Vähäinen asia alasvetäiseminen oli, kun ensin tuli sen löytäneeksi ja joka puolelta tillistellen hyväksyneeksi. Hyvä se oli ja siinä oli tarpeeksi käpyjä vielä jäämäänkin, vaikka kaatuessa osa roiskahti hangolle. Hän ei kuuseensa ripustellut muita rimsun ramsuja, eikä hänellä olisi niitä ollutkaan, paitsi höylänlastuja, mutta ne sopivat hänen mielestään paljon paremmin tulenvirittelytarkoituksiin.
Kynttilöitä ei vielä ollut. Niiden vastineeksi hän siteli ja sommitteli kymmenestä keveästä päreestä säteettäisen kynttiläsikermän. Varmasti ne palaisivat, tosin ei kauan, mutta kukapa oli määrännyt, kuinka kauan joulukuusenkynttilöiden oli määrä palaa, kaksi tuntia vai viisi minuuttia. Ja kaksi tuntia oli monta kertaa lyhyempi kuin viisi minuuttia ja päinvastoin. Miksi en voisi olla polttavinani kuuseni kynttilöitä kaksi tuntia, vaikka päretikku ei jaksaisi palaa kuin viisi minuuttia?
Keskilattialla tukevilla halaspuolikasjaloillaan seisten, rypälekäppösiään riiputellen ja pärekynttiläsikermällään viittilöiden kuusi oli oikein hauskan näköinen Jannen mielestä; muiden mieliteot eivät tulleet tässä tapauksessa kuuloon.
Aattoaamuna jo hämärissä hän kävi ruoanhakumatkalla Haikulassa. Ohraista rieskaa, kilo voita, kappale paistettua siankinkkua ja perunoita, siinä oli herkkua ja muonaa. Kovaa leipää ja ruisjauhoja oli omissa varastoissa jo arkisilta ajoilta. Kun vielä tuli puuron kastikkeeksi puoli kannullista maitoa, ei jäänyt mitään toivomuksia. Hetan mielestä olisi miehen vaatetus- ja pyykkiasioissa ollut toivomisen varaa, mutta hän ei ehtinyt lausua niistä mielipidettään, sillä Janne oli jo menossa. Hän oli toisinaan kuin käskystä asialla. Nyt sattui olemaan sellainen kerta, vaikka oli jouluaatto, tai ehkä juuri siksi.
Sauna oli toistaiseksi vain tilapäisesti eristetty tuvasta ja sen kiuaspahkakylkiäinen oli uunia lämmittäessä pysytellyt arveluttavan kylmänä ja välinpitämättömänä, vaikka isäntä järjesteli peltejä parhaimman taitonsa mukaan. Savutyttöset ja tulipoikaset eivät jostakin käsittämättömästä syystä halunneet kulkea kiuaspahkan kautta. Minkäpä Janne niille mahtoi. Niillä ei ollut narua sääressä, että olisi vetänyt takaisin ja vaatinut menemään toisia teitä, sillä ei se umpipahkula ollut, varmasti siellä oli röörejä ja kissankuljettavia käytäviä.
Mutta nyt oli joulu ja oli oma sauna, kylvettävä oli! Hän lämmittää poruutteli uunia aamusta alkaen ja järjesteli peltejä. Silloin tällöin päivän kuluessa koetellessaan löylykiviä hänestä tuntui, kuin ne olisivat alkaneet haalistua ja niinkuin sylkikin olisi jo pihahtanut. Joka tapauksessa hän illan hämärissä kylpisi, vaikka itse täytyisi sähistä ja pihistä.
Suurempiin ruokavalmisteluihin hän ei ryhtynyt, eikä aineksissa ollut sanottavampia mahdollisuuksia, rieska oli valmista syötävää, samoin voi ja sianliha. Perunoista olisi voinut tehdä sosetta ja silppulaatikkoa, jos olisi ollut läkkilaatikoita, mutta hänellä ei ollut muita astioita kuin maitohinkki, jossa oli maitoa, ja kahden kannun pata, jossa piti keittää puuroa. Hyvissä ajoin hän keittikin koko padallisen ruispuuroa. Perunoita sopisi paistaa tuhassa pitkin iltaa ja varsinaisen juhla-aterian aikanakin.
Lyhyt talvinen aattopäivä alkoi hämärtyä illaksi, tuli saunaanlähdön aika.
Hänellä oli hienoinen epäily yrityksen onnistumisesta, ja senvuoksi hän hitaasti riisuutuessaan varautui kaikilla mahdollisilla kaunistuksilla ja asian hyvinpäinselvityksillä, koska luonto, se vanha aatami eli Janne oli kuin pahankurinen lapsi, joka aina olisi tahtonut täyden antamatta itse mitään.
Hupaisaa oli jo riisuutuminenkin, tämmöisessä sisäsaunassa. Ei kahlailemisia lumessa, ei pyryssä eikä pakkasessa! Suoraan tuvasta saunaan ja saunasta sänkyyn tai perunoita paistamaan hehkeän iltaraasun ääreen!
Hän riisuutui ja rapisteli hyvin laiskasti. Mikä oli rapsiessa. Ei ollut kiukkuinen akka kiirehtimässä, ei piika-Iida eikä Herrasen Jussi!
Hän oli aina pitänyt tämmöisestä hiljaisesta käpsehtimisestä ennen löylyn ottoa. Saattoi vetäistä saappaan puolitiehen ja jättää hetkeksi siihen, kyhnäistä säärivartta ja jatkaa taas saappaan valuttelemista. Oho! Olivatpa varpaat litistyksissä! Kuin silakat täysinäisen nelikkokannen alla! Niitä täytyi puristella ja levitellä ja varpaan kynsiäkin puukolla leikellä ja longoitella. Ja sitten toisen jalan varpaille samat temput. Kaikki se kuului joulusaunaan! Mitä oli ollut tähän saakka valittelemista, häh! Aatami-janne ei osannut sanoa mitään.
Hän sai lopulta kokonaan riisuutuneeksi, ei vieläkään kiirehtinyt lavoille, vaan lämmitteli vatsaansa ja selkäpuoltaan uunin loimussa.
Kuivaa lämmintä alle, se oli poikaa! Ehtii sitä vielä lavoilla hikoilla. Jospa ei ole lämmintä? No, onpa tätä jo pitkän vuoden mittaan ehtinyt tarpeeksi hikoilla nahka niinkuin sisävärkit! Hän kohensi puita ja käänsi kylkeä, hipsutteli ja rapsutteli ihoa sieltä ja täältä.
Jänteet olivat vielä kuin valjasmänttiä ja lihakset kiinteän täyteläisiä palkoja, mutta hartioihin alkoi kasvattaa konttia, sen huomasi jo selvästi olkansa ylitse puolelta ja toiselta kurkkaillessaan. Mikä lempo sitä sinne kasaili? Ei siitä olisi työssä eikä muussakaan olemisessa mitään apua, selällään makaillessa ehkä sen verran, ettei tarvitse kahta tyynyä. Mutta ei sen vuoksi kannattaisi loppua ikäänsä konttiselkäisenä kulkea. Hän nykäisi kumpaakin olkavarttaan taaksepäin ja veteli muutamia kertoja käsillään kuin suutari pitkillä pikilangoilla. Ä-hä-hä, miten kutvoi mukavasti niskajänteitä ja hartialihaksia.
Ei, mutta nyt viimein on lähdettävä saunaan, etteivät löylykivet ehdi pahoin jäähtyä! Ei tiedä, vaikka jo olisivatkin jäähtyneet. Hän otti vastansa ja meni saunantapaiseen. Hän oli puolipäivän aikaan pistänyt tuvan uuniin viisi pulterikiveä saunaveden lämmittämistä varten ja siinä pökötellessään oli vähällä unohtaa koko kivet.
Hän otti toisen vesiämpärin, meni uudelleen tupaan ja kaiveli kohennusseipäällä hehkuvaa hiillokkoa. Kivet olivat punaisia. Päretikkujen varassa hän nosti ensimmäisen kiven. Vesi sähähti ja koko ämpäri porahti, niinkuin pohja olisi mennyt sen tien. Eipä mitään! Uurteiden kanssa tavattiin tehdä hyvien ämpärien pohjat! Kahdella kivellä tuli pesuvesi lämpimäksi. Hän heitti päreet ja kiikutteli lämminvesiämpärin saunaan, kasteli vastan ja nosti sen löylykiville hautumaan eikä ollut huomaavinaan, vaikka kivet eivät pihisseet, niinkuin löylykivet tavallisesti märän vastan alla.
Hän otti vettä kippoon ja oli juuri heittämäisillään kiville, kun hänen mieleensä juolahti jotakin ja käsi oikeni takaisin. Hän meni takaisin tupaan ja kaiveli uunin hiilloksesta esille käyttämättä jääneet vesikivet ja kantoi tukevilla päretikuilla ne saunan kiukaalle.
Vaikka kiuaskivissä olisi ollutkin tarpeeksi ökää, niin ei lisä pahoittanut, näin aattoillan saunassa! Hän asetteli kivet eri puolille kiuasta, otti kipon ja ripsi rivakasti kolmeen kohtaan. Kas noin! Ja noin! Ja vielä noinkin! Kolme kiveä sähisi ja porahteli. Näin meillä jouluksi sauna lämmitetään! Tasaiset porinat, heitti mihinkä kulmaan vain!
Hän sieppasi kylpyvastansa, kiiruhti lavantekeleelle ja alkoi ropsia sääriään. Kiuas kihuutteli kolmesta kohdasta harmaata huurua kuin hallansavua. Vanha Janne-aatami yritti ilmikapinaa, mutta sai märällä vastalla kuonoonsa.
Jaa, etteikö löylyä! Mitä tämä muuta oli kuin löylyä! Kolmesta piipusta pihisee! Ä-hä-hä-hää, kun tekeekin nivusille mukavaa! Jos enemmän lähtisi, niin olisi liikaa! Ihan terveydelle vaarallista, het'kerrassa!
Niin hän lointeli ja kehuskeli, heitti toiset ja vielä kolmannetkin löylyt kolmelle taholle ripsien ja ropsien. Aatami puhisi vastan tavoittamattomissa ja oli kaikkea muuta kuin jouluaaton saunatunnelmassa. Janne kastoi vastaansa lämpimään vesiämpäriin, hieroskeli, rapsiskeli ja patisteli puoliääneen:
– Vai ettei löylyä! Jo häntä pitää olla paljokas ja vähään tyytymätön! Kolmet oikein kunnon löylyt! Tohtorit kuuluvat sanovan, että liiallinen löylynottaminen on terveydelle vahingollista, veri kuuluu sakenevan ja kaikenlaiset muutkin sulatus- ja kasvatusnesteet! Mutta vesi on poikaa! Tämä se vasta on poikaa!
Hän tasaili ja sekoitteli kylmät ja lämpimät vedet, holvaili, peseskeli, vastallakin ripsiskeli sadepisaroita pirskoitellen. Kun ihan niinkuin kesällä! Niinkuin kesäisen räystään alla ihminen kääntyilisi!
Hän käänsi ämpärit ja kipon nurin ja astuskeli vastoineen tupaan. Hartioissa väreili hiukan kylmän tuntua, mutta niin kai aina talvella saunasta tullessa tuntui. Eipä tarvinnut astua jalallaan lumihankeen, ei pakkanen puraissut, ei viima vihmaissut! Sisäsaunalle ei vetänyt mikään vertoja!
Ja missä olisi ollut parempi kuivailla kinttujaan kuin tuvan hiillostan lämpimässä! Kun kääntelehti, hieroskeli ja puristeli, niin saunamatkan kylmäntuntu vaihtui mielihyväiseksi lämpimän väreilyksi. Siinä tulen loimussa hipsiskellessä ja käpsiskellessä juolahti hänen mieleensä, että hän juhlan kunniaksi olisi voinut muuttaa paidan, ehkä alushousutkin vaihtaa.
Olipa juolahtanut toive, jota ei voinutkaan toteuttaa. Aatami kipsahti lattialle ja alkoi tanssia, niinkuin hyvänkin voiton olisi saavuttanut. Mutta sepä vasta oikein nauraa, joka viimeksi nauraa. Hän otti olkikarheelta harmaan mustankirjavajuomuisen paitansa ja alushousunsa, joiden värejä ja juomuja valkean loimussa oli vaikea määritellä. Puunurkasta löytyi sopivankokoinen pyöreä kuusenpölkky ja kyynärän mittainen laudanpätkä. Ne olivat kuin tehdyt kaulauspulkaksi ja laudaksi, samoin kuin leveä valkoinen permantopalkki kaulauspenkiksi, ainoa muistuttamisen aihe olisi voinut olla, että se oli liian valkoinen käsiteltävien vaatekappaleiden tummahkot värisävyt huomioonottaen.
Hän kaulaili kauan ja perusteellisesti. Kun penkki oli niin matala eikä kaulauslaudassa ollut kädensijaa, astui hän päälle ja jyräili permantopalkkia kuin keväistä kaurapeltoa.
Oli varmaan jo aattoillallisen aika, sillä ulkona oli aivan pimeä. Valmistukset eivät pitkiä aikoja vieneet, koska kaikki oli ennakolta valmista, puurokin jo keitetty. Tuskinpa oli enää muuta kuin perunoiden paistaminen ja juomaveden hakeminen lähteestä.
Hän muisteli, että kotona ennen, Haikulassa viime jouluna ja Oksalassakin oli aina aattopöydässä ollut valkoinen liina. Se kuului ehkä asiaan, mutta hänellä ei ollut valkoista liinaa, ei minkään valtakunnan liinaa, eipä edes kaulaliinaa. Mistä ihmeestä hän tähän hätään nyt saisi valkean liinan pöydälleen? Pitikö olla liina? Piti kaiketi, koska ennen aina oli ollut.
Hän keksaisi päreet uunin nurkassa, koppaisi hyvän nipun ja kutoi niistä nopeasti kuin kopan pohjaa. Kun päät taitteli alaspäin, niin näyttipä kuin hetaleliina olisi levitetty. Pellavainen liina ei varmaan olisi ollut sen kauniimpi, tukevampi ei kumminkaan.
Hän lateli päreliinalleen rieskat, voivakkasen, lihamurikan ja puurovadin. Pöytä oli katettu, perunatkin jo odottelivat möyheinä hiillosporossa. Hän noppi niitä tuohisen puolilleen, peitti loput huolellisesti tuhkaan ja asettui aterialle. Alkajaisiksi hän veisasi ulkomuistista jouluvirren. Hänellä oli tosin huononpuoleinen ääni, ankarammin asian ottaen hänellä ei ollut niin sanottua laulunääntä juuri ollenkaan, mutta ei suinkaan ääni ollut jouluvirressä pääasia? Eivätköhän sanat ja asian harrastus? Niin hän sen omalta kohdaltaan ratkaisi ja veteli virren alusta loppuun, hartaasti värsystä värsyyn kuin seipäästä seipääseen suo-ojaa kaivaen.
Näistä asiaankuuluvista alkuvalmisteluista päästyään hän söi hyvällä ruokahalulla rieskaa, voita, paistikkaita, puuroa maidolla särvittäen ja jälkiruuaksi taas paistikkaita, koska niitä oli vielä tuohisessa ja hiillosporoissa.
Ruoka ja pöytä saivat jäädä silleen, koska se oli joulutapa. Sopi jatkaa siitä, mihin oli lopettanut, kun halut jälleen palasivat.
Hän otti vesiämpärin ja käveli lähteelle. Sää oli miltei suojainen, puolinuoskaista lunta tipahteli hiljalleen. Kelpasi joulupukkien kuljeskella ja muiden tonttujen ja ihmisten ajella aamupuhteella kirkkoon. Sopisi hänenkin jo täytellä kirkkorekensä heinillä, asetella aisat paikoilleen ja remmit aisoihin. Hän jätti täysinäisen vesiämpärinsä tielle ja käveli ladonnurkalle päin. Ei näkynyt rekeä eikä aisoja, ei luokkiakaan. Mihinkä ne olivat joutuneet: No, ehtii sellaiset pienet työt vielä aamulla. Hän naurahti ja meni ämpäreineen tupaan.
Uuni oli riutunut hiilille, ei vielä niin paljon, että peltejä olisi saanut kiinni. Hänen mielestään hiiliä olisi saattanut olla enemmän, koska oli ensimmäinen joulu. Hän valikoi pari sopivaa juurakkoa ja tilkkeiksi pyöreitä rakennuspölkkyjä. Nuo kun polttelee, niin eiköpä mahtane olla hiiliä.
Hän oli tottunut jo heittelemään kauempaa. Pölkynpää ei sattunut otsakiveen, ja jos vahingossa sattui, niin eipä haittaa. Pölkylle siinä törmäyksessä aina huonoimmin kävi.
Juurakot olivat hiukan nahkeita ja pitivät puoliaan. Musta savuverho imeytyi puurykelmän ympärille, niinkuin se kokonaisuudessaan olisi ollut sisukas ihminen tai eläin, joka oli päättänyt näyttää, miten kauan saattoi olla hengittämättä. Yhä tummempi savu kierteli ja nuoleskeli niitä. Jo laukee! Eikö vielä? Jopa jaksaa sinnitellä! Lopulta laukesi ja iloinen tuli roihusi uunin täyteisenä.
Hän kiiruhti sytyttämään kuusen päresikermäkynttilät, että valkeus olisi täyteen loistoon leimahtanut. Päreet loimusivat mustaa kartta vääntäen, ja savukierukat nousivat kilvassa ylöspäin sinisiä ruuvikiehkuroita kiertäen. Janne itse kierteli ja kaarteli kuusta. Merkillistä, miten kaikkien piti tänä loimun ja leimun lyhyenä juhlahetkenä ruuvia kiertää, mikä ylöspäin, mikä alaspäin, mikä sivukierteittäin vääntäen.
Karret tipahtelivat, loimut sammuivat, savukierukat yhtyivät lähellä lakea haihtuvaksi hattarapilveksi. Janne makaili pahnoilla ja imaisi silloin tällöin olkipillillä ämpäristä vettä.
Nyt oli joulu, valon ja rauhan juhla. Hänen joulumerkkinsä, kuusikynttiläin valo, oli tosin jo sammunut, vain pienen hetken leimunnut, savua ja kartta kiertäen. Mutta muisto oli jäljellä ja tämä rauha, joulun rauha.
Noin pienen hetken täällä ihminenkin loimotti, kaarsi kartta, kiersi savukiehkuraa ylöspäin, kunnes sammui, ja sitten jäi jäljelle vain muisto ja rauha.
Jostakin sisäisistä lähteistä pulpahtaen hänelle tuli sanomattoman kaihoisa valon ja elämänloimun kaipaus. Se tuntui valahtavan henkeen, ruumiiseen, koko olemukseen, niinkuin hiki väsähtäneen ihmisen ihoon valahtaa.
Hän itsekin oli vain yksinäinen hetken loimu suuressa talvisessa pimeydessä, kartta kaarsi, satua kiersi, kunnes kohta sammui ja savukin hävisi, oli niin vähäistä, yhden sammuvan päreen satu.
Toisilla oli elosikermänsä. Ne loimottivat yhdessä, kiersivät piiriä, kuusten ympärillä parast'aikaa kävi pienten jalkojen tepinä, helein äänin he laulelivat, silmät kuin niistetyn kynttilän teräliekit.
Hän katseli siristävin silmin uunitulta, joka sekin oli jo rauhaiseksi rauennut kyeten hädin tuskin enää lieskakielekettä hiilikolta kohottamaan.
Hänen silmissään välkähteli lämpimin värein ihana kuva; nuori äiti elonhedelmää hersyvin rinnoin, lapsi, syttyvä liekki elon kynttiläsikermässä, sinistä rengasta ylöspäin kiertäen, karttakin jo kaartaen. Jalkaterähän se siellä niin hupaisesti äidin helmuksia kapersi ja kaarsi.
Palamisen kaihoisa kaipaus välähti toisen kerran hiukaisevana ikävänä. Hän imaisi pillillä pitkän siemauksen raikasta vettä. Loimua seurasi hiljainen rauha.
XIV.
Monena talvena oli Janne sivuansiokseen valmistellut pärekoppia. Suopaloa seuranneen täydellisen katokesän jälkeisenä talvena tämän elinkeinon harjoittaminen oli alkanut. Hän itse tarvitsi leipää ja Haikulan Helunan mullikka hienoja heinänhelpeitä. Kopista lähti markkoja, joilla saattoi ostaa jauhoja ja heiniä, elämisen keinot jatkuivat, tosin ehkä tarpeettomasti kiertäen, mutta jatkuivat kumminkin.
Niemikylän, jopa jokivarrenkin emännät olivat jo tottuneet hänen puolitusinaisiin koppapakkauksiinsa, joissa ei ollut valittamisen varaa, ei hinnan eikä laadun puolesta. Jannen puolitusinaiset tulivat valmiiksi korvitettuina ja sangoitettuina tupaan saakka. Se ei ollut pieni asia, sillä kunnolliset pärepuut alkoivat rintamailla olla melkein yhtä harvinaisia kuin niiden oksilla nokkaansa kirskuttelevat ukkometsot, muistoja vain. Ja vaikka takamailtaan olisi vielä jonkinlaisen pärepuun löytänytkin, niin oli monta vaivaa ja vahtaamista, ennenkuin se tuvan lattialla koppana kepsahteli. Eipä olisi taitanut jokainen isäntä, enempää kuin renkimies, enää kunnon koppaa hyppysistään löytääkään, ei ainakaan emännän valkovaatteisiin kelpoitettava kierrekudontaista kaksikorvakoppaa, oli siinä vielä sekin kysymys, kuka sen asian rehellisesti myönsi.
Janne oli kauppamatkoillaan hauska mies. Oikein puhuttamalla piti häntä puhutella ja pidättämällä pidätellä. Hänen sanannapsauksensa olivat niin sattuvia ja vertauksensa, vaikkakin usein kautta rantain kaartuvia, niin mehuisia ja olkaanosuvia, että niitä viikkokausia jälkeenpäin muisteltiin ja naureskeltiin.
Hänelle ei kelvannut kahvi, koska siinä muka oli myrkkyä. Sokeripalan hän sitävastoin nappasi mielellään, samoin pullanpalan, rieskanlämpimäisen, ja talkkunavelliä, piimään tai kaljaan sekautettua, pimisi helposti pari kivikupillista. Eikä siinä tarvittu lusikoita eikä kauhoja, hän koppasi kupin laidoista kiinni ja nosti huulilleen vähitellen kallistaen ja keikistäen, kunnes pohja alkoi kumottaa.
– Tämä se on poikaa, het'kerrassa!
Näin Janne talvisin eleli ja askarteli, ruokki ja lypseskeli lehmää, kaperteli kätevästi pärekoppia ja kopitteli niemikulman talot ja osan vaurasta jokikuntaa. Kesät hän kaivoi ja möyrästeli suolla, poltteli risukasojaan, hyvin varovaisesti, ja leikkasi ruista, parhainta metsänroskista, rehellisesti kolmannekset taloon luovuttaen niin hyvinä kuin heikkoina vuosina.
Eräänä päivänä Janne oli tavanmukaisesti aamuvarhaisesta häärinyt salkojensa ja päreittensä parissa. Pölkkylohkoista alkaen hän läpäisi tavallisesti sarjan puoliin päiviin, mutta tänään osasi olla äpeltämistä. Kaikki oli alusta alkaen hakannut vastaan. Tupa oli kylmähkö ja puut vielä aamulla jäässä. Ja kun tulen ääressä sai ne vaivoin ja vaivaisesti sulatelluksi, pälskähtelivät säleet miten sattuivat, muutamia meni uunipuiksi kerrassaan, jopa parhaimmilta näyttäviä pintakappaleita. Kiskoessa kiersi ja venkoili, lylyä varmaan oli joukossa, vaikka oli tiheäsyistä ja kasvupaikkana kangas, kuten pärepuulla piti olla. Mutta hän oli huomispäivänä päättänyt käydä puodissa ja samantien viedä Ylä-Haaviston emännälle puoli tusinaa koppia. Hän oli luvannut ne viime käynnillään. – Kyllä minä jokivarteen huomisaamuna menen kuusi koppaa selässäni, vaikka päre olisi sahalla irroitettava!
Kiskomisen ipeltämisessä ja päreiden vastahankaisessa vuoleskelemisessa oli päivä kulunut puoleen, ennenkuin hän pääsi lattialle ensimmäisen kopan pohjaneliötä rakentelemaan. Se toki oli satoisaa ja näkyväistä työtä. Hupaisaa oli myös päreiden taivutteleminen ison halkaisupuukon hamaraa vasten: ripsis, ropsis! Muutama päre taipui kuin nauha, toinen räsähti ja repäisi pahaa irtosälöä. Sitä oli päreessä, niinkuin ihmisolemuksessakin, monta laatua, ripsahtelevaa ja räpsähtelevää, harva taipui säröä riipaisematta.
Tapansa mukaan hän itsekseen puheli ja ropisteli, ähmästeli ja pyllisteli pohjatekeleensä päällä vuoroin puukko hampaissa, vuoroin taas pitkä kahta puolta kaartaen roikotteleva päre.
Janne ei touhuissaan ollenkaan huomannut, että ovi avautui ja sisälle syöksähti avopäinen ja hajatukkainen, kasvoiltaan hätäytynyt nuori nainen. Hän pysähtyi neuvottomana oven eteen, niinkuin ei olisi ollut rohkeutta liikahtaa eteen eikä taakse. Kumminkin hän astui arkana pari askelta, pysähtyi taas, puristeli käsiään ja odotteli, että Janne olisi kääntynyt ja huomannut.
Mutta kopantekijä oli kovasti touhuissaan. Hän suolti ensimmäistä reunapärettä, josta tavallaan riippui koko kopan onnistuminen ja muoto. Päre sipristeli ja kipristeli ja yritti parhaimpansa mukaan kaikkea muuta kuin sitä, mitä kehoiteltiin. Mestarin täytyi aivan puukkoaan käytellä, mutta väliajoilla se törrötti suupielessä kuin vanhan karjun torahammas.
Ellei tulija olisi tuntenut miestä ja ellei hänellä olisi ollut niin suuri ruumiin tuska ja musertava sielunahdistus, ei hän olisi rohjennut ottaa enää seuraavia askeleitaan. Kopantekijä ei huomannut vielä sittenkään.
– Janne! Janne! Kuulkaa! – pääsi tulijalta melkein voihkaisten.
– Häh! – mörähti Janne, käänsi puukkohampaista suutaan ja oli julmemman näköinen kuin todellisuudessa oli.
– Älkää ajako minua ulos! Ette saa ajaa minua pois!
Sanat olivat vaativia, mutta niiden sävy oli nöyrä.
Nainen lyyhistyi käsiään väännellen ensin polvilleen ja sitten makuurähmälleen pärekasalle.
Peltohuuhan piika-Maria! Mitä se tuolla tavoin köntyilee, päreetkin tärvelee? Minäkö häntä ajamaan ja mihin ajamaan? Enhän ole kutsunutkaan! Mitä hän näin keskellä talvista päivää kylille juoksemaan ja pärekasalle rossahtelemaan, nuori särvitekoinen tyttöihminen? Oliko se ollenkaan Peltohuuhan piika-Maria? Hänen piti kääntää päätään katsoakseen, mutta samassa pärepakana taas kipristeli. Hän vuolaisi kapinallisesta paikasta pari lastua ja pisti torahampaan leukojensa väliin, vaihteeksi toiseen suupieleen.
– Te ette saa olla minulle vihainen, ettekä ajaa pakkaseen... vaikka... vaikka... vaikka minulle kävi näin!
Siinä tuli Jannen mielessä vaikkoja enemmän kuin tarvittiin, mutta kun päre antoi hänelle tarpeeksi työtä, ei hän heti hoksannut edes ajatella, mistä ei olisi saanut olla vihainen ja miten Marialle oli käynyt.
Päreen taivuttaminen ja paikoilleen kiinnittäminen oli tällä hetkellä etutilalla oleva asia, joka kiinnitti kaiken huomion ja tarkkaavaisuuden. Vasta kun hän oli saanut ensimmäisen päreen tukevasti paikoilleen ja pystypäreiden suunnat selviksi, käännähti hän ja silmäili tarkemmin pärekasalle lössähtänyttä ihmisen kuvatusta.
Oli se Peltohuuhan piika-Maria! Tai ainakin oli ollut joskus, eikä niin kauankaan sitten. Kuinka hän nyt oli tuommoinen rieskataikinan lösäys, niinkuin neljännespaketti hiivaa olisi ajettu sisään puoli vuorokautta sitten. Tyttöhän oli ennen sirkeäsilmäinen ja varreltaankin särvitekoinen, kuin puhkeamassa olevan valkoulpukan kukka ja varsi! Jopa on pahoin repsahtanut!
Hänen mieleensä välähti eräitä viimekesäisten riihipäivien näkemyksiä. Asian alkujuonet ja piirrokset alkoivat kirkastua. Joopa joo! Niinpä niin! Silloin ei ollut hiivataikinasta vielä mitään tietoa, tai jos itsellä jotakin oli, niin ei kumminkaan sivuisen silmälle näytelty! Hyvä oli jalannousu! Eikä varsi repsahdellut! Ei ropsahdeltu mahallaan makailemaan eikä taiteltu vanhojen miesten koppapäreitä!
Hän tuhahti nenäänsä ja kääntyi rapistelemaan kopantekelettään, niinkuin sillä olisi ollut hyvin kiire, ehkäpä olikin, koska se oli vasta ensimmäisen kopan pohja.
Mutta tyttö tuntui olevan itsepäinen, ja tuskinpa hän olisi kyennyt pärekasalta enää omin avuin nousemaan. Hän hinautui päreitä pitkin kuin takajaloistaan halvautunut eläin ja tarttui Jannea käteen.
– Minä en uskalla mennä kotiin! Eikä minulla ole täällä muutakaan paikkaa! Te ette saa ajaa minua pois!
Janne muisti viimesyksyiset riihitienäkynsä selvemmin kuin oli nähnyt ne. Häntä oli kaiken ikänsä ja varsinkin loppuikänsä harmittanut, suorastaan suututtanut sellainen joutavanpäiväinen kikatus ja kakatus. Ihminenkö oli mokoma peltonärhi ja kevätmänniköiden risukopissa kekistelevä ja kikistelevä variksenhupsu: Jaah-jaah-kä-käkä-kä-jaah! Eikö hänenkään elämisensä ja olemisensa päämääränä ollut muuta kuin se yksi ja ainoa, lihan kutka ja himon hekkuma!
Paitsi vuoden kuluttua, jo yhdeksän kuukaudenkin! Silloin oli tavaraa hiilloskivellä happanevassa taikinapytyssä. Lösönään vain putoili pytyn reunoille, tuolille, pärekuvollekin tuvanlattialla!
Hänellä oli suu täynnä teräviä sanoja kuin maalarilla nupia seinäpahvia kiinnittämään lähtiessään.
Mutta juuri kun hän aikoi ryhtyä naputtelemaan, tunsi hän pistosta rinnassaan ja niskassaan. Hän tuli katsahtaneeksi pärekasalla jo ruumiillisenkin tuskantunnoissa kiemurtelevaan ihmisolemukseen, joka vielä viime elokuun riihipäivinä oli ollut virkeä ja sirkkusilmäinen tytönsukkua, jumalanluonnin puolesta kaunis ja puhtoinen kuin nupultaan avautuva lumpeenkukka.
Hän nielaisi sen suun täyden nupia, vahingossa tai tahallaan, kurkussa ne joka tapauksessa mennä karnastelivat, ja mitä kauemman hän sivullaan värähtelevää onnetonta tyttöä katseli, sitä alemmaksi nupit painuivat, hieroivat ja raaviskelivat mennessään.
– Ethän sinä siinä pärekasan päällä! Nouse hyvä lapsi ja käy tuonne minun sänkyyni!
Hän heitti koppatekeleensä ja puukkonsa lattialle ja pöyhötteli sänkynsä heiniä ja harmaanlikaisia raitiryysyjä. Eipä hänen sänkynsä ollut juuri parhaimpia synnytysvuoteita, mutta mistäpä tässä hädässä paremmankaan otti. Ja tallin seimeen aasin pahnoille jumalan äitikin oli esikoisensa ja maailman vapahtajan synnyttänyt, neitsyt-Maria Jesus-lapsen. Herra Jumala! Tämähän oli myös yksi neitsyt-Maria! Samanlainen hentovartinen kultatukkainen rantaulpukka!
Marian synnytyspoltot olivat jo alkaneet, eikä hänessä ollut enää ihmistä edes nousijaksi eikä muutaman askelen ottajaksi. Janne kokosi hänet syliinsä ja kantoi sänkyyn hellävaroen puristaen, melkein varpaisillaan hiipotellen, kantaessaan lohduttelevasti puhella ropistellen.
– Voi lintuseni, kun ihan vapisee! Mitä tuosta noin pelkäämään! Eihän se mikään ulkomaan konsti! Kerranko täällä maailmassa synnytään ja kuollaankin! Luonto näissä työn tekee! Anna sinä sen rauhassa pullistella!
Luonto teki sitä jo kehoittelematta enemmän kuin ulpukanvarsi näytti kestävän. Poltot kävivät yhä tuimemmiksi, kirkaisut yhä kipeämmiksi. Janne näki ja tunsi, että tyttöpahalla oli totiset paikat. Hän yritti valmistella koppaansa, mutta kutomisesta ei tullut mitään. Hän heitti ja jätti, istui ja käveli, kierteli itsekin kuin poltoissa ja pistoksissa. Kivulla synnytät lapsia! Tarvitsiko ensimmäisen ihmisen syntien takia kaikkien noin kivun tuskalla syntyä ja synnyttää!
Hän istahteli sängyn reunalle, silitteli ja lohdutteli parhaimman taitonsa mukaan. Ontolta joutava sananrapina kuului omiinkin korviin. Tuskanpippuroissa kiemurteleva tyttö tuskin niitä kuuli ollenkaan. Hän haparoi seiniä, sängynlaitoja, Jannen kättäkin, niin että sormien kynnet ihonahkaan painuivat.
Surkean koville otti täällä ihmiselämän esiintulo! Vaikka tuskantuiverruksella se lähti eläimiltäkin. Hän muisti pajurina poikineen mullikkansa. Niinpä sekin tuskissansa vapisi ja mölisi, ihan vaahdossa hikoili pikku piikaisparka!
Poltot yltyivät ja tyttö puristi Jannea peukalosta kuin veden hädässä.
– Purista, tyttöseni! Pure hampaillasi, jos siitä lähtee helpotuksen apua!
Tukeva Jannen peukalosta oli puristaa. Mutta se oli pitkälle mustakyntinen, liassa ja pihkassa... Suuhun pantavaksi siitä ei olisi ollut, ja tuskinpa siitä olisi lähtenyt Marialle mitään helpotuksen apua.
Toimituksesta ei näyttänyt tulevan valmista, mutta tuskat yltyivät yhä. Tyttö valitteli ummessasilmin, taisi hetkiä olla tajuttomuuden tilassa. Janne seuraili hätäisenä ja neuvottomana. Mitäpä hän ukonpöhlö osasi tehdä tämmöisessä tapauksessa. Joku nainen olisi pitänyt olla apuna!
– Ja miksi en minä osaa lähteä hakemaan apua, senkin vanha pässi! Kuinka kauan tästä naisen hakee, kun panee käpälää ketoon! Olisi hakenut jo, ellei olisi ollut tämmöinen mätänevä jänänkääpä!
Hän hypähti seisomaan, törmäsi samaa tietä ulos ja pihan poikki Peltohuuhalle päin. Kuinka hän juuri sinne tuli suuntautuneeksi, sitä hän ei osannut silloin eikä jälkeenpäinkään itselleen selvittää.
Oli kireänpuoleinen iltapakkanen. Hän oli unohtanut lakkinsa ja käsineensä. Korvia ja käsiä alkoi nipistellä ja kipenöidä.
Kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia! Kivullapa hyvinkin ja tuskan ahdistuksella! Niin aikuisten ja väljälantioisten vaimojenkin, mitäpä sitten tällaisten ulpukoiden ja pajurimullikoiden! Ja kun ei ole edes kotia, mihin rääpistyisi! Ketuillakin on luolat ja taivaanlinnuilla pesänsä, tökeröimmilläkin jonkinlainen risukoppa, mutta ihminen, jumalankuva, hänelle saattaa käydä niin, että ei ole, mihin hädän ja lankeemisen hetkellä päänsä kallistaisi! Pakkanen nipisteli hänen korvalehtiään yhä kirpeämmin. Synti, synti, sanovat ihmiset! Synti, huora ja äpärä! Niin veisaavat kaikki vanhurskaat ihmiset, joilla on kolmet patjat ja kaksinkertaiset peitteet! Taidatpa Luoja itsekin niin arvella, koska tällaiset tulenpoltot ja mullistukset olet vähäisimmille rääpisköillesi järjestänyt! Synti, synti, huora ja häpeä! Kuka antoi heille helmantyveen tulenpalon ja synnin siemenen! Häh, minä vain kysyn! Eikö tämä hentoinen ulpukan kukka, tämä piskuinen pajurimullikka ja kapealanteinen ihmisen taimi joudu maksamaan liian kallista hintaa siitä pienestä synnistään? Minä muutoin vain kysyn!
Ja minkä takia tämän vähäisen ja heikomman yksinään täytyy leikata tämä ohdakenisu, yhdessäpä se kynnettiin, kylvettiin ja vielä äesteltiinkin? Eiköhän vain pällistele tämänkin tyttöparan viime kesäinen kylvökumppani jossakin sängynpahnoilla, niinkuin ei mitään olisi tapahtumassa! Ja onpa siinä mulla emäntääkin! Ajaa pikkupiikansa ja ainoan poikansa pilaukset talvipakkaseen rämpimään ja poikimaan, niinkuin ei Peltohuuhalla olisi ollut sänkyjä ja pahnoja vaikka kolmen piian poikimavuoteiksi!
Suuri katkeruuden purkaus röyhähti hänen rinnastaan ja levitti kylmää jäätä koko hänen olemukseensa.
Tuska ja vaiva! Syntymisen tuska! Elämisen vaiva! Orjantappuroita ja ohdakkeita maa sinulle kasvaa! Kivulla on sinun synnytettävä lapsia! Minkätakia ikuisen Jumalan piti luoda tähän maailmaansa niin paljon tuskaa ja vaivaa! Oliko siitä Luojalle itselleen jotakin nautintoa ja hengenhuvitusta? Ja jos olikin, niin oliko tarpeellista asettaa se raskain kuorma kaikkein heikoimman ja heiveröisimmän kannettavaksi? Ohdakkeet, orjantappurat, pulterikivet ja karaperäiset kannonpirkuleet köyhän miehen peltotilkkuun? Synnytyksen vaivat ja ruumiin repelöitymisentuskat pienille pajurimullikoille ja soukkaperäisille ihmislapsensukkuloille!
Eipä kasva ohdake eikä orjantappura enää valtajokivarrella isontalon isännän pellossa, ei karahda kivi karhiin eikä jässähdä kanto auran kärkeen! Hätäkö hänen on lapsia siittäessä enempää kuin leveälanteisen emäntänsä synnyttäessä! Mikä, kysyn minä! Muuten vain kysyn, ei siihen vastata tarvitse!
Kenties hän olisi piirustellut ja maalaillut tämän kapinallisen taulunsa hyvinkin laajaksi ja värikkääksi, ellei Luoja olisi halunnut vastata ja samalla muistuttaa, että Jannen niinkuin muidenkin ihmiskärpästen vähäisessä maailmassa oli paras murehtia ennenkaikkea omista asioistaan. Janne oli sen unohtanut ja sillävälin iltapakkanen oli iskenyt jäiset näpistimensä hänen korvalehtiinsä ja nipisti, että tuntui. Toinen korva oli jäässä kuin naatti ja toinenkin jo melkein kypsänä.
Hän kahmaisi lunta kouriinsa ja hieroi niitä molempia. Veri alkoi jälleen kiertää, mutta nipistykset tuntuivat varpaissa asti. Hän muisti tyttöparkaa ja jatkoi juosten matkaa.
Peltohuuhan tuvassa roihusi pystyvalkea parhaimmillaan. Renkipojat kapistelivat keskilattialla rekeä pajuttaen, emäntä ja pari piikaa kehräsivät uunin kupeella. Isäntä seisoi ulompana tulen loimussa ja siveli ristiluitaan.
Jannen korvalehtiä nipisteli edelleen tuimasti. Isännän lekottelu harmitti, renkipoikien virnailu vielä enemmän. Emäntä kehräsi, niinkuin ei olisi huomannut ollenkaan, yläsängyn pahnoilta kiilsi Kalle-pojan täysikuinen naama.
Kelpaa siinä lämmitellä, kelpaa rekiä pajutella, rukkia kietritellä ja yläsängyn pahnoilla pöljötellä! Senkin syöttiläs ja tallipässi! Ja toinen, yksi Herran heikoimmista, teidän takianne pullistuu ja repelöityy kuin laho jyväsäkki!
Hänen teki mielensä huutaa se jokaiselle erikseen ja vasten silmiä, mutta oivalsi tarpeeksi ajoissa, ettei se sopinut, ei ensinkään. Pääasia olisi nyt saada tyttörievulle pikaista apua. Asia oli selvä ja kovin kiireellinen, mutta hän ei tahtonut päästä alkuun, haukkoi vain ilmaa ja hieroskeli korvanlehtiään.
– Oletkohan lakkisi pudottanut? – tiedusteli isäntä.
– Jaa lakkini? – pääsi Jannelta, niinkuin vasta itse olisi huomannut. Renkipojat virnahtivat, yläsängystä kuului pitempi ja äänekkäämpi höräys.
Höriset siellä vielä! Toisen henki tikun varassa, sinun söhrimänäsi, hölöturpa! Äskeistä karvaisempi närästys nousi Jannen kurkkuun. Takan valopiiri sameni sapenkarvaiseksi hänen silmissään, niinkuin kaikki olisivat nauraneet hänelle ja onnettoman tytön kohtalolle; rengit, piiat, tervattu reenpaju, emännän vinhasti pyörivä rukinhiulu ja ylinnä muita yläsängyssä hörähtelevä joutilas poika.
– Siellä on tytön henki tikun varassa! Ei se ole mikään naurun asia!
Työt pysähtyivät, tupa hiljeni ukkostuntuiseksi. Janne seisoi valopiirin rajalla reen takana. Isäntä vaistoili täräyksiä ja kiiruhti varailemaan johdatinta.
– Vai että henki, tuota mennäänpä vaikka tänne hellakamarin puolelle! Antakaa päretikulla tulta! On kai siellä kynttilän pätkää tai kitupiikkiä pöydällä!
Hän sai päretikun ja käveli väliovelle päin, mutta Janne ei liikahtanut paikoiltaan.
– Oli perin väärin teiltä, emäntä, työntää viimeisillään oleva tyttö talvipakkaseen! Se on nyt meillä, että sen tiedätte!
Ne olivat tällä hetkellä aivan sopimattomia sanoja. Hän huomasi sen heti itse, mutta eivät ne tulleet takaisin, kun kerran oli sanottu. Eikä ollut enää aikaa edes tasoitteluihin, ei Jannella eikä isännällä.
– Vai niin! Vai rupesit sinä korvenpeikko koko paikkakunnan häpeiksi sitä poikivaa porttoa hyysäilemään!
Janne aikoi siihen jotakin sanoa, ehkä isäntä myös jotakin aikoi, mutta koska heidän kummankin täytyi aina ajatella, ennenkuin osasivat mitään sanoa, ehti ruutitynnyri räjähtää vielä toisen kerran.
– Ja kehtaa tulla avosuussa meille ja minulle näitä lointelemaan! Taidat itse olla paras huorpukki ja syntiseppä! Semmoista se maailma huutaa!
Emännän rukki alkoi pyöriä ja hyrrätä, ettei puolia erottanut. Isäntä ryki ja sorvaili sanoja. Janne oli saanut ilmaa keuhkoihinsa, hengitteli syvään ja tasaisesti taas.
– Vai niin se maailma huutaa! Kun huutaa, niin huutaa! Pukki minä lienen, Herran edessä, minäkin! Mutta kyllä se pukki, jonka jälkiä nämä rötäskät ovat, makailee tuolla yläsängyssä!
Sängystä kuului pari karkeanpuoleista kirosanaa. Emäntä kehoitteli renkejä ja piikoja painamaan sanotut sanat muistiinsa, isännän päretikku sammui, niinkuin sanat jo aikaisemmin. Janne tunsi, ettei hänellä ollut enää tässä talossa mitään tehtävää, tai mikäli oli, niin se oli vain riihikartanon puolella. Hän lähti, niinkuin oli tullut. Tuska heitteelle jääneen avuttoman tyttöparan puolesta nousi ja yltyi kannustaen häntä yhtämittaiseen juoksunhölkkään lähes virstan mittaisella pöppyräisellä tiellä.
Mitä lieneekään jo tänä aikana ehtinyt tapahtua! Ehkä uusi elämä on tullut, ehkä mennytkin jo! Vaikka avun puutteessa olisivat tukehtuneet ja kuolleet kumpikin jo? Mikä tallukanlesti, syntiseppä ja vanha pukki hän todentotta oli kumminkin! Miksi ei hän lähtenyt Haikulaan tai Pajumäkeen, joissa asui hyviä ihmisiä! Niistä kummastakin olisi lähtenyt varmasti oikeaa naisellista apua. Raskas ja usvainen yöilma puri keuhkoihin ja pöppyräinen lumi nuljui anturoiden alla. Mikä pöllö hän oli mieheksi ja ihmiseksi, kun jättää hengenhädässä olevan avuttoman lapsen! Lapsen? Lapsen niin, minkä muun kuin lapsen? Ulpukan myrskyn käsiin, pajurimullikan ukkosilmaan, ihmistaimen kuoleman kouriin! Ihmistaimen, jonka Jumala ja jumalanäiti on nähnyt kelvolliseksi rakentamaan maailmaan uuden ihmislapsen!
Mutta ei suinkaan Jumala koskaan varomattomasti katkaise kallista elämänlankaa? Lienee hän siksi taitava kerimään kun kerran osaa kehrätäkin niin hienoa lankaa? Se vakuutteluista varmistuva toivo rohkaisi ja virkisti häntä. Hengitys kävi väljemmäksi. Tuntui kuin saappaan anturat eivät olisi enää niin pahoin lipsuneet lumisella tiellä. Kotia lähestyessään oli hänelle siitä huolimatta tärkeitä elämänratkaisuja riipova tuomionodotus.
Hän pysähtyi ladon ovella hetkeksi henkäisemään ja painautui sitten varovasti navetan ja riihen kautta tupaan. Lehmä ammahti pitkään, ruokaa ehkä pyysi, vai olisiko sekin uumoillut jotakin tapahtuneeksi?
Takkavalkea oli kokonaan riutunut, mutta akkunasta kajasteli talvisen puolikuutamon kellertävää valoa. Hän veti oven hiljaa perässään kiinni ja koetti katseellaan leikata hämäryyden läpi sänkynurkkaan saakka. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Omituinen pelon turtumus alkoi herpaista hänen jäseniään. Vain muutama askel enää olisi ollut täydellisen varmuuden hankkimiseen. Hän ei tahtonut uskaltaa ottaa niitä.
Kuin veitsellä leikaten kirpaisi yht'äkkiä kimeä läpitunkeva lapsen ääni, uuden elämän ääni. Tapahtuneen tosiasian varmisteeksi seurasi toinen ääni, vielä tuskainen, mutta samalla jo vapautuksen riemuinen, lapsen äidin ääni.
– Voi ulpukkaisia kumminkin! Huutakaa vielä toisen kerran! – Janne käveli sängyn luo aikoen huomaamattaan kopeloida, kun ei nähnyt, mutta peräytyi sitten äkisti keskilattialle päin muutamia askeleita, niinkuin olisi muistanut, ettei hänellä ollut tarpeeksi puhtaat kädet. Lapsi kirkaisi toisen kerran. Äiti nyyhkytteli hiljalleen. Siinä ei kuulunut enää tuskaa. Se oli kuin hiljaista jälkisadetta.
Janne alkoi kävellä lattialla ristiin rastiin, kopsahteli pärekasaan ja kopan tekeleeseensä. Hän hypisteli paksuiksi turvonneita korvanlehtiänsä ja ihmetteli itsekseen, mikä mies hän oli ja mitä hän haki? Oliko häneltä jotakin tärkeää kadonnut? Tulta, tulta hän tietysti haki! Hän meni ja kopeloi uuninreunaa. Mikä laatikon oli pimittänyt?
Valoa täytyi saada vaikka mistä! Hän tunnusteli uunin kolosta päreitä, pöyhi hiillosta ja puhaltaa pohotteli.
Päre leimahti liekkiin. Hän pani kaksi yhteen ja käveli kuin soihtua kantaen sänkyä kohti.
Maria istui puoliksi nojallaan ja suojaili lasta vaaleanpunaiseen vaatteeseen, joka aikaisemmin oli saanut toimitella alushameen virkaa.
Päreet paloivat kahta hienompaa ja vahvempaa savupilliä ylöspäin puhaltaen ja kiertyvää kartta muodostaen. Janne muisti ensimmäisen joulun sikermäkynttilät käpykuusessaan. Kaksi pärettä, kaksi soihtua. Hän erotti ne eri loimuina palamaan ja tunsi olevansa kuin suntio joulukirkon alttarikynttilöitä sytyttelemässä.
Lapsen silmät märässä pienessä päässä rävähtelivät outoa valoilmestystä ihmetellen. Maria ei koskaan ennen ollut nähnyt niin vähäistä ihmiselämän alkua, eipä Jannekaan ollut nähnyt. Äiti tunsi, että se avuton värähtelevä pikku elämä oli kallein osa hänen omaa elämäänsä. Janne käsitti kaksi äsken yhdessä ollutta kuin iankaikkisen Jumalan ihmeen kautta eronnutta elämänloimua parhaiten, kun yhdisteli ja levitteli loimottavia ja sinistä savua suitsuttavia alttaripäreitään. Iloisesti pirisevät savupillit nousivat edelleen lakea kohti isompana ja pienempänä uhrisavuna.
Irtonainen elävän Jumalan henkäys eli ja liikehti siinä yhtenä ja kahtena. Ei se yhtynyt enää. Kahtena se jäi elämään, jos jäi. Saattoivat erkautumisen hetkellä helposti sammua varomattomalla henkäyksellä.
Hänelle tuli taas hätä. Ei hän koskaan ollut tämmöisissä ollut eikä tietänyt, miten oli meneteltävä. Eivätkö ne olleet vallan kiinni vielä toisissaan? Olipa ihminen saamaton epeli, kun puolessa päivässä ei saa naisellista apua! Kuka hänet käski Peltohuuhalle väittelemään ja kiistelemään! Sekö tässä oli pääasia!
Hän käpsäisi juoksujalkaa päreen uunilta ja ovinaulalta karkean loimen lisäpeitoksi. Tosin ei se mikään ihmisen peitto ollut, tuommoisten ihmisten kaikkein vähimmän, mutta oli kai siitä jotakin lämpimän apua?
– Heitä makuulle, lapseni! – kehoitteli ja rauhoitteli hän ja paineli peittoa hellävaroen sängynlaitoja vasten. Maria katseli kirkkain kiitollisin silmin.
Janne teki tulen takkaan ja löi kirveellä juurakkohalkojen lisäksi tervaisia pärepuun säleitä, jotka iloisesti räiskähdellen alkoivat palaa. Sitten hän käveli taas sängyn luo, istahti laidalle, silitteli peittoa ja puheli kuin kahdelle lapselle.
– Käväisen Haikulassa! Ei se ole kuin puolen tiiman asia, eikä teillä täällä ole mitään hätää! Pysykää peiton alla, kaikessa rauhassa vain maata kellottelette! Mikä hätä teillä siellä, kahdella oravanpoikasella! Tulikin takassa niin hauskasti loimottelee! Minä menen nyt ja juoksen kuin kengitetty valakka!
Hän meni ovelle, mutta palautui vielä varoittelemaan.
– Älä lähde vain liikuskelemaan! Äläkä välitä, vaikka se vähän parkuisi! Keuhkot siitä vain kasvavat!
Sitten hän lähti uudelleen ja painoi varovasti oven kiinni. Lehmä ammahti taas pitkään, varmaan sillä oli jo nälkä. Hän kiskaisi häthätää ladosta heinätukon ja puheli, että oli sattunut jotakin, mitä ei satu kaikissa torpissa eikä kaikissa taloissakaan. Ei hän pitkiin puheisiin joutanut, vaan juosta hynttäisi jo Haikulaan päin kuin kengitetty valakka. Semmoisella pöppyräisellä kelillä ei valakalla liene suurta iloa kengistään, eikä ollut liioin Jannelta, mutta hän meni vain. Hengästytti ja hiostutti, niinkuin rinta olisi ollut liian pieni tai keuhkot liian suuret.
Tuommoista pitää ihmisen eteen sattua! Että hirviävätkin lähettää viimeisillään olevan tyttöparan pyryyn ja pakkaseen! Paikkakunnan häpeä! On se paikkakunnankin häpeä! Siinä sanoit emäntäkulta aivan oikein!
Aika nalliainen, kuin kesäoravan poika! Kun hylkivät, niin menettivät! Tulkoonpa hakemaan pois poikaansa, senkin pölliäinen! Kannonkarahkan tai kuusenpölkyn työnnän kainaloon!
Tuolla jo Haikulan niityn aita kuvasteleekin! Olipa miestä, kun ei heti tännepäin! Heta tämmöiset reilaa, kun itsekin on kokenut jo monta kertaa! Ettei tyttö vain lähtisi siellä liikuskelemaan eikä tulta korjailemaan! Mikäpä hänet takaa, hätäinen ja lapsellinen! Ehkä vielä puolipöpperössäkin!
Häntä hengästytti, mutta hän kiiruhti eteenpäin.
Maria tunsi olonsa ihmeellisen keveäksi ja vapautuneeksi. Lapsi värähteli ja kammerteli hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän löysenteli peittoa, ettei se vain tukehtuisi. Hän olisi mielellään nostanut sitä hiukan ylemmäksi, mutta tunsi itsensä kummallisen voimattomaksi, ja tuntui kuin joku olisi vetänyt lasta alaspäin. Hän tyyntyi ja hieroskeli hiljalleen sen pientä niljaista lämpimästi värähtelevää ruumista. Hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta takassa loimahteleva tuli alkoi liikkua ja elää. Mitä lujemmin hän ne sulki, sitä kirkkaammin ja selvemmin tulipallot säkenöivät. Niinkuin kuvia olisi liikuskellut. Kuviapa ne olivatkin, pieniä, mutta niin tuttuja ja selviä kuvia, vielä kirkkaampia kuin valkoiset pilvet tyynen metsälähteen peilissä.
Pieni harmaa mökki oli korkean kupukallion juurella. Suurelta selältä vyöryi valkopäitä laineita. Ne syöksyivät kuin lukematon joukko liinaharjoja hevosia. Ei kellään maailmassa ollut niin paljon hevosia. Tuvan päätyakkunan alla kasvava pihlaja taipui kuin hentovarpuinen luuta. Tuuli kohahti vuoreen, ja kalliorinteen käkkyräoksaiset männytkin taipuivat, eivät tosin niin paljon kuin pihlaja. Ne kiipersivät kivenkoloihin mustin harittavin kynsin.
Järven selkä kuvasteli suurena peilinä. Vihreitä riippakoivuja oli kahden puolen, mutta etäämpänä peili hukkui taivaan ja veden välillä sinertävään sumuun. Rannan ja kallion välisessä vattuvarsikossa oli paljon punaisia meheviä vattuja. Mutta muutamissa oli pieniä valkoisia matoja. Mikko söi varmaan monta matoa, hän ei koskaan katsonut muuta kuin ahmi vain. Vatukkoon ei saanut mennä paljain jaloin, koska kahisevassa ruohokossa saattoi kiemurrella kirjavaselkäisiä käärmeitä. Äiti oli nähnyt ja isä oli tappanutkin sellaisen ja Salmelan Kallea oli purrut jalkaan, että Kalle kuoli ja vietiin mustassa arkussa suuren selän taakse kirkonhautaan. Eikä Kalle sitten enää milloinkaan palannut takaisin eikä naputellut pienellä visapääpuukollaan pajupillejä eikä kirjokeppejä.
Mutta piharinteen alla melkein rannassa oli pieni navetta ja tarha ja Mansikki ja lehmisavu. Sinne ei tullut käärme, ei Mutkalan kilipukki eikä Punamäen vihainen koirakaan. Äiti lypsi Mansikkia. Sips-rips-sips, sipisi maito rainnan laitoihin. Mutta kärpäset oli ripsittävä Mansikin kintuista ja kaulasta ja sarvien välistä. Utareissa ja takajalkojen välissä oli ruskeita kiiliäisiä, jotka kulkivat aina kylki edellä eivätkä ripsumallakaan lähteneet lentämään.
Sitten tuli viluinen kuva, ihan kylmä tuli jo katsellessa. Lunta satoi ja tuiskusi. Niinkuin koko maailman ja suurten selkien lumi olisi tahtonut kasautua tuvan ja navetan väliin. Navetta ja Mansikki aivan hautautuivat hankeen. Tupa oli kylmä. Mikko ja Hilja yskivät, ja äiti yski, että tahtoi nikahtua siihen paikkaan.
Joulu joutui. Isä tuli kotiin ja toi sokeria, riisiryynejä ja rinkeleitä. Hakipa hän lumisesta metsästä kuusenkin, johon ripusteltiin paperisuikaleista leikeltyjä koristeita ja viisi kynttilää, yksi jokaiselle. Mutta äiti yski ja itkeskeli, ja isäkin oli totinen, vaikka oli joulu. Lapset kyselivät toisiltaan, minkä takia äiti itki ja minkätakia isä oli totinen, olihan kuusessa kynttilöitä ja rinkeleitä ja paperikoristeita.
Kevät tuli. Aurinko paistoi ja lumi juoksi kalliolta ja pihamaalta puroja pitkin järveen ja sulatti jään. He olivat kaiket päivät ulkona, mutta äiti ei noussut enää sängystä eikä lähtenyt ulos. Kilpaa he kertoivat, mitä kaikkea hauskaa kevät oli tuonut mukanaan. Äiti katseli vain hyvin kirkkain silmin ja puheli kummallisia häistä ja häävaatteista ja Jumalan ihmeellisestä kesästä, joka ei koskaan loppunut.
Hän ei olisi tahtonut nähdä sitä kuvaa, jonka hän tiesi seuraavan, mutta se tuli vain, niinkuin musta pilvi tulee auringon eteen, vaikka viluttaa ja haluaisi auringon paistavan.
Isä toi arkun veneellä. Se oli pitkä laatikko ja musta niinkuin noki. Isä ja Salmelan miehet nostivat äidin siihen, vaikka he itkivät ja pyysivät, ettei äitiä saa panna mustaan laatikkoon eikä viedä pois. Isä ja Salmelan miehet heittivät lakit päästään ja lauloivat. Sitten he nostivat arkun veneeseen ja lähtivät soutamaan. Lapset jäivät rantakiville katselemaan. Järvi oli tyyni, mutta aurinko väreili vedenpintaan, niinkuin olisi lainehtinut. Mustan arkun päässä oli hopearahan värinen risti. Se välkähteli järveltä pitkän aikaa. Mikko sanoi, että se on äidin silmä, mutta Hilja väitti, että äidin silmät olivat olleet arkun toisessa päässä. Kaikin he kumminkin sopivat, että se oli äidin silmä, koska se oli niin kirkas. He juoksivat niemen kärkeen ja katselivat niin kauan kuin silmä välkkyi. Pian vene kääntyi etäisen niemen taakse, eivätkä he voineet edemmäksi juosta.
Hän raotti silmiään. Tulenkielekkeet alkoivat välkähdellä. Hänestä tuntui, niinkuin äidin silmä olisi taas välkehtinyt ristinä ja ympyränä ja soikulaisenakin.
Aa-aa-lullaa! Siellä heijasi ja lauloi Koivulan lapsenlikka. Tyttö lauloi, kärpänen lauloi, ja lapsi itsekin lauloi. Pienellä lapsentytöllä ei ollut nälkä eikä ollut vilu, mutta ikävä riipoi rintaa, ihan hiukaisevasti riipoi, kun muisti Mansikkia ja pihlajaa ja vatukkoa. Ja kun muisti Hiljaa ja Mikkoa ja isää ja äitiä, varsinkin äitiä, niin tuli niin haikea olo, ettei osannut enää laulaa aa-aa-takaan. Lapsi avasi silmänsä ja alkoi itkeä.
Ei hän itse tahtonut uuteen paikkaan vesien taakse toiseen pitäjään, ihan kuin toiseen maailmaan, mutta isä tahtoi, koska hän oli iso tyttö, jo rippikoulun käynyt ja saattoi ansaita rahapalkkaa.
Hän ei enää olisi tahtonut nähdä niitä kuviakaan, mutta ne näkyivät vain, sitä selvemmin, mitä enemmän hän luomiaan kiristi.
He makasivat Peltohuuhan hämärässä aitassa. Toiset tytöt, Katri ja Miina supattelivat ja tirskuivat hirveitä asioita. Varmaan sellainen oli kauheaa syntiäkin, niin pastori oli rippikoulussa sanonut, ja niin äiti ja isäkin olisivat sanoneet. Mutta hän kuuli tyttöjen puheita, vaikka painoi päänsä tyynyynkin, ja punastui niin kovin, että olisi luullut Miinan ja Katrinkin sen huomaavan.
Kalle ei välittänyt tytöistä, mutta he toivoivat ja riitelivätkin jo hänestä. Hän ei riidellyt. Hän toivoi, että Kalle olisi ajatellut tyttöjä, jompaa kumpaa tai kumpaakin. Mutta Kalle ajeli vain häntä. Hän pelkäsi ja pakeni. Ei hän niin pelännyt eikä paennut, niinkuin pelätään härkää tai ukkosta tai pimeässä mörköjä. Kuinka nuorta nauravaa ihmistä niin olisi voinut pelätä? Mutta sydäntä ja henkeä riipaisi, kun Kalle hämärissä aittaväliköissä tavoitteli ja usein saikin kiinni.
Ei hän silloinkaan mitään tahtonut eikä semmoisia ajatellut, mistä Miina ja Katri aitassa tirskuivat ja supattelivat. Hän juoksi kuin henkensä edestä, navettaan, karjapihaan, olkilatoon. Kalle ei tavoittanut pihassa eikä ovessa. Hän ei olisi tavoittanut ladossakaan, ellei olkikasa olisi kierinyt ja vierinyt. Ja sitten tuntui kuin suuri peloittava laine olisi hänet nielaissut. Olkikuvot kierivät, vierivät. Hän painui, läkähtyi, tukehtui. Eikä kuitenkaan kuollut eikä tukehtunut. Koko ruumista oudosti välisti ja päätä kummallisesti huimasi.
Hän heräsi.
Eihän ovella ollut ketään? Ei kukaan nauranut mennessään, ei painellut rintaa eikä suudellut suuta? Eikä hän maannut kahden olkikuvon välissä? Vain tuli hiljalleen takassa loimotteli. Lattialla oli keskentekoinen koppa ja vieressä hajanainen pärekupo. Eikö joku aivan äsken maannut pärekuvolla? Eikö joku vanha mies pölkyllä istuen rapistellut koppaa ja pitänyt suurta puukkoa hampaissaan? Aivan varmaan piti ja muutti sitten toiseen suupieleensä!
Mustakorven Jannehan se oli! Jannen tuvassako hän oli? Olipa se onni, että ei kumminkaan Peltohuuhan navettaladossa eikä olkikupojen välissä! Ei kukaan painellut rintoja eikä yrittänyt tukehuttaa! Ihan vapaasti saattoi hengittää, miten syvään vain!
Hän veti sisään ja puhalsi ulos. Vapaasti kulki.
Tuntui niin vapauttavalta kuin pahan unen jälkeen herätessään ja huomatessaan, ettei näky ollutkaan totta!
Kuin kaikki epäilyksen häiveetkin poistaen hän varmisteli itseään ulkoisesti havaittavilla tosiasioilla.
Tuli paloi takassa. Olkiladossa ei ole takkaa eikä siellä muutenkaan voi tulta polttaa. Varmasti tämä oli Jannen tupa, hän oli täällä jo ennenkin käynyt. Tuommoinen suuri takka ja suuri uuni. Sanoivat, että se on riihen ja saunankin uuni. Hyvin se ei kuulunut lämmittävän riihtä eikä saunaakaan. Ihmiset sanoivat, että Jannella on semmoisia hassuja päähänpistoja. Olisi rakentanut tuvan erikseen ja riihen erikseen ja saunankin erikseen, niin olisi täytynyt rakentaa kaikki muurit ja kiukaatkin erikseen! Tupa olisi lämminnyt ja vilja olisi kuivanut ja saunankiukaasta olisi lähtenyt löylyä! Niin ihmiset olivat monta kertaa sanoneet ja päivitelleet, ihan sillä äänellä kuin Jannen tuvanuuni olisi vienyt heidänkin riihistään lämpimän ja saunankiukaista löylyt.
Peltohuuhan emäntä oli puhunut Jannesta niin pahaa, että aivan itketti. Ei Janne ollut hullu eikä paha mies. Hän ei ollut tehnyt kenellekään pahaa, vaikka hän oli riihipäivinä niin musta ja pärekoppaa tehdessään piti isoa puukkoa hampaissaan. Maria päätteli sitä hänen silmistään, puheistaan ja hauskan pyöreistä leukaperistään, jotka olivat kuin kissalla.
Ja nyt hän makasi Jannen tuvassa ja Jannen sängyssä. Varma se oli, hän muisti jo selvästi, miten Janne oli nostanut hänet pärekuvolta kuin pienen lapsen tai kissanpojan. Mutta minkätakia Janne häntä niin nosteli ja kanniskeli, suurta tyttöä? Kun hän ei itse jaksanut nousta, selvä asiahan se oli! Minkätakia ei jaksanut nousta? Eipä se niinkään selvä ollut! Peltohuuhan karjapiha ja olkilato ja vierivät olkikuvot alkoivat lähestyä peloittavaa vauhtia, vaikka hän rimpuili vastaan ja valkeakin Jannen tuvan takassa palaa loimotteli.
Kun ei jaksanut nousta, niin ei jaksanut nousta! Kerranko ihminen on niin väsyksissä, ettei jaksa ylös nousta! Rähmällään pärekuvolla, että ei kantamatta jaksa sänkyyn nousta? Jaksanpa minä nousta! Näytän, että jaksan nousta. Hyppään tasakäpälää tuommoisten koppien ja pärekupojen ylitse!
Hän aikoi ponnahtaa lattialle, mutta jalat olivat kuin halvautuneet ja lantiossa vihlaisi kirpaiseva tuska. Vatsanpohjissa lepäävä lapsi kirkaisi. Hän ei tarvinnut enää lisää tunnusmerkkejä herätäkseen täyteen tajuntaan ja havaitakseen, ettei hän maannut Peltohuuhan navettaladossa, mutta aikaisemmin oli maannut.
Hän liikahti, kipeä ja kirpelevä kipu tuntui lanteissa ja rinnassa. Hänellä, pienellä avuttomalla orpolapsella oli lapsi... orpolapsi...
Haikulan Heta ei suuttunut, vaikka Janne hätisteli hänet makuulta. Eikä Jannen asia ollut hänestä eikä Jussista niin ihmeellinen, kuin Janne hengästyksissään ja hätäpäissään levitteli. Kerranko täällä lapsia syntyi, joka talossa ja joka mökissä, jospa nyt kerran yksinäisen kuokkurinkin mökissä. Ja minkä tyttöparka sille enää mahtoi. Kun aivasti kerran, niin aivasti toisen, turha sitä enää oli vastaan nikotella. Ikävää se vähän oli, kun papinkirjoihin ei tullut isää, mutta sellaisia ikäviä ihmeitä sattui tässäkin pitäjässä parisenkymmentä vuodessa, eikä maa sen vuoksi hajonnut eikä taivas kertaakaan ollut revennyt.
Näin Jussi Hetan vaatemyttyjä sidellessä ropisteli. Janne oli vähäpuheinen, ehkä äskeinen juoksu hengästytti vielä. Hän sai vaatemytyn käteensä ja lähti paluumatkalle Hetaa hienoisella juoksunhölkällä vetäen. Ei saanut juuri jäämään, sillä Heta oli parhaimmillaan oleva naisihminen ja hänen jaloissaan oli tallukkaat.
Mitään hätää ei ollut tuvassa, ei takassa eikä peittojen alla. Heta alkoi rapistella sängyn puolessa, Janne kääntyi selin ja alkoi kapistella sitkeäkasvuista pärekoppaansa. Hääräiltiin puuhakkaasti. Janne heitteli jo takakäteen yhtä ja toista; sananlaskua, pientä leikkipuhettakin. Kun ahdistuksen jälkeen tulee keveä olo, niin se onkin vasta keveä olo. Tyttöparka sen asian paremmin oli kokenut, tosin hänelle sen jälkeen oli tullut toinen ja kolmaskin ahdistus.
Janne sai vihdoinkin vastahakoisen koppansa valmiiksi ja leikkeli taittopäreiden latvoja. Sängyn puolella oli myös tullut jotakin valmiiksi. Heta oli pessyt ja kapaloinut lapsen, käveli keskilattialle ja asetti Jannen koppaan. Kääröstä pisti esiin kirkkaat silmäterät ja kaksi punakkaa nyrkkiä. Janne katseli tulokasta, katseli ja katseli ja väliin käpsäisi korvalehteään, joka punoitti kuin keväisen kukon heltta.
– No voi elävä eine!
Heta helähti nauramaan. Kuului aivan oudolta, kun sitä niin harvoin kuuli.
– Mieskö tämä on olevinaan, tämmöinen älävästi!
– Mies kuin mies! Tuli vain isäänsä tervehtimään!
– Isäänsä! Vieläpä tässä mokomaakin isäänsä!
Janne tunsi närästystä kurkussaan. Taisi äskeistä rinnanahdistusta vielä olla.
Mokomainen mies, isäänsä katsomaan! Sormet kuin tulitikut, aivan! Mutta elämä vain oli, elämänloimu, joka äsken vielä tuikki toisessa päreessä, toiseen loimuun kytkettynä, millä hiuksenhienoilla pintapäreen säikeillä lienee ollutkaan kytkettynä? Semmoisilla säikeillä varustettu oli Luojan pärepuu!
Isä, voi, voi! Tuolle tyttörääsylle hän olisi kelvannut jo vaariksi! Ajatuksen häivettä ei hänellä ollut pojan isyyteen, mutta kumminkin sydänkarsinoissa ennenkokemattoman oudosti porahteli. Kuka sinne löylykiviään pudotteli? Heittelikö tämä luomisen pärepuu hiuksenhienoja säikeitään tässä syyttömienkin ihmisten silmille?
Hän puristi poikaa leuasta. Se oli lämmin ja pehmeä kuin silkkisametin nukka. Vesiä silmäkulmaan kihotteli, taisi vielä sen äskeisen juoksun jälkeen? Lehmä ammahti navetassa. Helmikki hyväkäs! Lypsämättä ja ruokkimatta vielä koko lehmä! Hän lähti kiireesti navetan puolelle.
Heta availi nyyttejään ja Jannenkin komeroita, tarjosi Marialle ruokaa ja vahviketta. Toisesta nyytistä löytyi pari puhdasta lakanaa ja pikkumiehelle välttämätöntä vaatekertaa.
Niin he myöhäisenä iltana hääräilivät, isäntä ja naapurimökin emäntä. Sängyssä pieni hampaaton suu imi ja nokosteli tyytyväisenä ensimmäistä ateriaansa. Repelöity, väsynyt orpotyttö tunsi rinnassaan pistävän ihanaa kipua. Onneton ja onnellinen tyttö.
Äiti ja poika nukkuivat. Janne istui yhä pölkyllä ja kapisteli neljättä koppaansa. Häntä ei nukuttanut. Hän lisäsi vielä kerran puita tuleen päättäen tehdä koppasarjansa täyteen, pieniäkin ne jo olivat, viimeiset kopat. Ei niitä kapistellessa eikä rapistellessa tarvinnut nukkuvia herätellä. Hän vuoleskeli päreistä pitkiä kiemuraksi kiertyviä lastunsuikaleita ja ajatteli menneitä ja tulevaisia.
Hän oli nyt sitten akanmies! Perheenisä ja päämies het'kerrassa! Kaikkia sitä piti ihmiselle sattua yhtenä talvisena iltapäivänä! Hänet, koko maailmalta ja liiatenkin kaikilta akkamaisilta ajatuksilta piiloutunut mies, kaivetaan esiin, hätäytetään omasta mörskästään, kapistetaan omasta sängystäänkin! Pyöräytetään uusia miehiä maailmaan hänen ryysyisessä sängyssään! Jo on ihme ja kumma, jopa kerrassaan! Oliko tämä jokin erinomainen erehdys, jokin sattuman sokeus vai Luojan tahallinen tarkoitus? Ehkäpä hänen pitää jättää korpensa ja mörskänsä, sänkynsä ja ryysynsä niiden hallittaviksi ja vallittaviksi.
Hän työnsi pitkää kipertyvää lastunsuikaletta päreenreunaa pitkin etusormellaan ohjaten. Se juoksi kuin nauha. Ihme, miten olikin hienosyistä ja sulavaa.
Tänne kai täällä jokaiselta kaikki aikoinaan jäi? Eikä tuhottomia aikoja kulunutkaan kun jäi. Meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta, korkeintaan kahdeksankymmentä... Ja silloinkin, kun se paras on ollut, niin se tuska ja vaiva on ollut. Niinpä oli tyttörievullakin tänään, poltteiden tuska, hajoomisen ankara vaiva.
Poikahan oli kaiken tämän jälkeen melkein niinkuin oma lapsi. Mistä hänelle muutoin koskaan tulisi lasta? Mikä, jottei tämä voisi olla hänen poikansa? Oma poika? Oliko hän tullut pähkähulluksi yhtenä talvisena iltapäivänä? Mutta niinpä siitä Haikulan Heta sanoi ja omakin tunto sen sanoi. Oliko tämä ulpukan kukka ja hänen pikkuinen nappisilmänsä niillä tulitikkusormillaan jo ehtinyt vuoleskella ja punoskella joitakin hienosyisiä isyyden lastuja hänen väit'väkisten ryövätystä sängystään?
Hän vuoleskeli koko pärekasan, koska oli niin sulava luisto. Kierteisiä lastunsuikaleita tuli polvenkorkuinen kasa. Niitä tuli edelleen näkymättömästi myös sängystä käsin, hienoja, mutta sitkeitä. Kahdella puukollako niitä peräti vuoleskeltiin?
Mistä hyvästä killisilmäistä kollia tai leveäturpaista sonnia olisi pitänyt kunnioittaa isän nimellä? Isän rakkausko niitä ajoi juoksentelemaan nuorten penikoiden ja pajurimullikoiden hännissä? Eiköpä mahtanut olla raiskaamisen himo ja törsäämisen halu. Himo ajoi heillä kuin kiiliäispaarma varsahevosella. Ei siinä karusellissa katsottu, miten kävi ulpukoille ja pajurimullikoille!
Isä, isä, mokoma sun isä, niinkuin tämä Peltohuuhan syöttiläskin! Tämä lökäpöksy, joka maata vötköttelee yläsängyssä mahallaan kuin vanha rasvoittunut katti! Tänäkin iltana, jolloin tärvelemänsä ihmisentaimi vatvoo kuolemanhaituvia kovan talven ja pakkasen kourissa! Tämäkö se nyt on isä ja Iisakin siunausten perillinen, tämä karvahäntä Eesaus, joka kihokiihkostansa päästäkseen on valmis poika tuhoomaan Luojan kauneimman ulpukan taimen!
Näitä mietiskellessään hän vihastui hengessään ja vuolaisi epähuomiossa poikki hyvän päreen.
– Äläpä nuolaise, poika! Ei sitä sentään niin vähällä oikeaksi isäksi tulla! Täytyy edes ensin osata nokkansa niistää ja kirveeseensä varsi vuolaista! Ja akkansa ja perikuntansa elättää! Semmoinen se näissä asioissa on kautta maailman sivun ollut tapa! Niin että ellet näihin pysty, niin pällistele vain yläsängyssäsi äläkä pyri näille atimille niin pienten velkomustesi kanssa!
Hän innostui niin, että pilasi vielä toisenkin päreen.
Mutta oliko se pyrkinyt atimille? Eivätkö he vihalla ja väellä ja käräjöinnin uhkauksilla pyrkineet täyteen eroon niin poika kuin emäntä ja kaiketi isäntäkin, vaikka ei ehtinyt sanoa? Mitä vastaan hän hullu mies tässä huhtoi? Tuulta ja hävinneitä variksenpesiä! Eipä koko maailmasta taitanut löytyä sitä ristinsielua, joka olisi pyrkinyt häneltä näitä isyyden viimeisiä atimia napsimaan, tuskinpa ensimmäisiäkään, jos hän tosissaan olisi tahtonut ne omikseen tunnustaa. Huoletta hän saattoi isän virkaa jatkaa, mikäli halusi. Sen asian puolesta voi levollisena mennä nukkumaan.
Hän otti pohjapäreet ja asettui köntysilleen lattialle. Hiillos lämmitti selkää ja sisästäpäinkin huokui lämmintuntuinen olo. Pärekudoksesta tuli huomaamatta soikulainen. Mitenkä sellainen koppa mahtui neliskulmaisten sisään?
Mutta minkätakia soikulaisen kopan tarvitsi mahtua jonkin neliskulmaisen pelukopan sisään? Kun hän sen väitteen oli saanut puoliääneen lausahtaneeksi, muovautui soikulainen kopanpohja hänen silmissään kaksikorvaiseksi matalaksi tarvekaluksi, joita hän silloin tällöin oli nähnyt kiikuteltavan tuvan orressa, koivun oksassa ja elokuhilaan vieressä. Niissä ei säilytetty peluja ei perunoita eikä kissanpoikia, ei sinnepäinkään! Jaa no, ehkä vähän sinnepäin.
Kitinää ja vitinää niistä usein kuului ja vieressä lauleskeltiin: aa-aa, lullaa!
Hän lisäsi tervassalkoja takkaan ja taitteli pohjapäreet hyvin huolitellen. Niinkuin päreet olisivat tunteneet tärkeytensä, ei yksikään taittunut pälskähtäen. Hän mitteli vaaksallaan, käänteli, sihtaili, oikoili ja taivutteli joistakin paikoin ja myhähteli tyytyväisenä. Niin kaunista ja tasasilmäistä koppaa hän tuskin koskaan oli hyppysistään saanut. Se kannatti huolitella loppuun saakka.
Tietysti sellainen koppa oli päärmättävä pellavapunoksella. Hän käpsähti hakemaan nurkkakaapistaan rohtimia, naskalin ja suuren kudontaäimän, laski housut polviinsa ja kiersi paljasta reittään vasten kuiduista tasapaksua punontanuoraa.
Koppa oli valmis. Kehaisematta hän saattoi sanoa, että se oli valmis. Siinä nukkuisi nikottelematta itse kuninkaan poika!
Jannea sitävastoin ei tänä yönä ollenkaan nukuttanut. Tavallista pelukoppaa ei hän tämän jälkeen enää viitsinyt ruveta tekemään, mutta pojan kopassa oli vielä paljon tekemistä, kun hän mietiskeli.
Hän otti päreeseen tulen ja käveli varpaillaan sängyn luokse. Tytön kasvot olivat kalpeat ja huulet verettömät, mutta poika punoitti kuin mansikka. Kapalosta ei juuri muuta näkynytkään kuin se punoittava mansikka.
Kätkytvasun asettelemisen olisi voinut aamuun jättää, mutta saattoi hän sen helposti ja nukkuvia herättämättä hetikin tehdä, kun ei hätäillyt.
Hän käväisi ulkoa hakemassa pari sujakkaa koivunvitsaa ja samantien ladosta sopivanmittaisen ohjasköyden pätkän. Hän sulatteli vitsat uunissa, kierteli pannat ja hiilikepin avulla pujotteli köyden orsien ylitse. Tyttö käännähti ja puheli jotakin unimielissään. Janne odotti pitkät ajat ja jatkoi sitten entistä varovaisemmin asettelujaan ja käpistelyjään.
Siinä se nyt oli vähän sängynlaidan yläpuolella käden ulottuvilla, pääpuoli hiukan korkeammalla. Hän istui sängynlaidalle ja kiikutteli vasua hiljalleen. Herkkä se oli, ei natissut eikä kitissyt. Koppa oli kaunis ja tuore päre tuoksahteli pihkalle.
Hän oli eläessään tehnyt sadoittain koppia, monta muuta isompaa ja pienempää työtä ja kapinetta. Tämä kai oli niitä kaikkein pienimpiä. Mutta minkätähden ei tahtonut malttaa sitä silmistään jättää? Joko vanha mies tuli lapseksi uudestaan? Oli niin myöhäinen, tai ehkä jo aamuvarhainen? Pitkän päivän kuluessa oli ollut monenmoista touhua.
Hän nousi, katsoi vielä kerran tyttöä ja poikaa ja valkopäreistä pihkalle tuoksuvaa kätkytvasua. Oli hyvä, kun tuli tehdyksi. Ei sen nyt tarvitse kysellä olemisestaan eikä makaumisestaan. Tästä jo huomaa. Tarkka tyttö se onkin huomaamaan.
Hän kopisteli ja sammutteli loput kekäleet, sulki varovasti pellin, nutistaen tuliko lämpimän mukana häkätuntua. Kaiken yökuntoon saatuaan hän nousi uunille, kääräisi takin päänalaiseksi ja levitteli tuoretuntuiset päreet alleen. Peittoa ei ollut eikä hän sitä tarvinnut.
Sängyn puolesta kehräytyi lakkaamatta hienosyisiä näkymättömiä lastunkiehkuroita, vielä sittenkin, kun Janne nukahti. Niitä karttui jalkapuoliin, pääpuoliin, peitoksikin polvenkorkuinen kasa.
Mutta ihmeen keveitä ne olivat.
XV.
Maria toipui tavalliseen vaimoihmisten tapaan ja jäi poikineen Jannen luokse asumaan. Mihinkäpä hän olisi hankien keskellä mennyt? Eikä Janne olisi ollut halukas häntä ja poikaa enää kaikkien kulkijoiden kelkkaan laskemaankaan.
He sopivat kolmisin elelemään ja asustelemaan tuvassa varsin hyvin. Janne makaili kiukaalla. Siellä oli lämmin, ja tuntui kuin ajatukset olisivat luistaneet irtonaisemmin, lieneekö se ollut perintöjä Haikulan kiuas- ja russakka-ajoilta. Täällä ei niitä eläväisiä vielä ollut, mutta varmasti niitäkin ilmestyisi, kunhan mörskä ja kiuas vanhentuivat.
Maria oli jo osautunut olemaan kuin emäntä kotonaan, ei komentamisen, vaan tekemisen puolesta – ketäpä siellä olisi komentanut, vaikka vähin halujakin olisi ollut. Jannen oli oikein hupaisaa iltaisin palata kotiin työmailtaan. Ei ollut roskia lattialla, ei perunanhituja pöydällä ja ruoka oli kuin herroissa, ihme, mitä kaikkea se perunoista keksikään ja miten makoisaa puuroa se ruisjauhoista osasi keittää! Entä lauantai-ilta ja sunnuntaipäivä! Piti huomata, että oli pyhän aatto; havunoksia ulkorappusen edessä, männynoksia pöydällä pullossa ja pesty ja kaulattu paita sängyn pääpuolessa. Kun Jannen ei tarvinnut huolehtia lehmästä eikä ruuanlaitosta, oli hänellä aikaa tehdä enemmän puhdetöitä. Vahingossa sisälle rapsahtaneen emännän olemus alkoi siten tuntua Jannen mörskän ulkoisessa ja sisäisessä järjestyksessä.
Entä se kätkyessä makaileva älävästi ja nallihaukka ja vaikka mikä! Pari kertaa päivässä täytyi lähteä suolta vartavasten härnäilemään ja ärsyttelemään. Janne oli pannut merkille ruoka-ajat ja sovitti matkansa osavasti, toisinaan hän haksahti, kelloton mies, mutta mitäpä siitä. Poika pällisteli jo terävin silmin ja ihon väri oli käynyt ihmismäiseksi.
Kahden kuukauden ikäisenä käyttivät haikulaiset poikaa ristillä, Maria ehdotteli nimeksi Janne Eemiliä. Se nimen antaa kenen lapsi, mitäpä siinä sanomista, taikka oikeastaan sanomista vähän oli, mutta kummit eivät tuntuneet ottavan huomioon.
Pienenpuoleiset ristiäiset ne olivat, mutta olivatpa kumminkin. Pitovieraina olivat molemmat kummit, äiti, isänsijainen ja asianomistaja itse, joka vällyistä ja ylimääräisistä köytöksistä vapauduttuaan tillisteli hyvin tärkeätuntuisena. Maria oli leiponut pienen vehnätaikinan ja keittänyt tuliaiskahvin. Kuppeja oli vain kaksi paria, toinen niistäkin korvaton, mutta kun emännän kuppi pienissä paikoissa tavallisesti aina on korvaton, tultiin hyvin aikoihin.
Jussi kertoili matkan tapahtumia. Vierulan iljanteella oli kaaduttu komeasti, emokummi ja pikkumies olivat kumahtaneet hangelle asti. Eipä heillä ollut mitään hätää pehmeässä lumessa, eivät nimet edes olleet unohtuneet.
Kirkkoherra oli kotiterveisiä lähettänyt, mutta ne Jussi kertoi Jannelle vasta ulkona kahden kesken; Heta oli esittänyt niin, ja olisi hän ehkä itsekin sen huomannut, vaikka yleensä oli valmis uutisensa höhläisemään. Kirkkoherra oli määrännyt tytön kirkoteltavaksi, kirkkolain mukaan olisi kuulemma jo aikaisemmin pitänyt käydä tämmöisessä tapauksessa. Kirkkoherra oli näissä asioissa ankara lain mies. Parasta oli viedä tyttö kappalaisen luo. Hän oli evankeliumin mies ja muutenkin hyväsydäminen.
Haikulaiset lähtivät, Janne jäi mietteissään pihamaalle. Vai että kirkoteltavaksi! Niin, no, olisi se terveisittä pitänyt hoksata! Lapsi oli synnissä siinnyt ja syntynyt! Ja se syntinen vaimonpuoli majaili hänen kattonsa alla! Kas, kun hän, vanha pöllö, ei sen vertaa ollut tullut huomanneeksi!
Mutta hänen suoraan katsova, vaikkakin kiertoteitä kulkeva kapinallinen luontonsa ei antautunut ilman napinaa.
Minkä takia toisen piti maksaa tästä pienestä saaliista kaksinkertainen hinta ja toinen pääsi ihan ilmaiseksi? Eikö tämä soukkalanteinen tyttö, tämä hentovartinen lampiulpukan kukka ollut maksanut jo veriuhria, jonka Moolokillekin olisi pitänyt riittää? Pitikö hänen vielä tämän lisäksi mennä miehisen ja ankaran miehen ripitettäväksi sen pikkuruikkuisen synninpirauksensa takia?
Entä tämä toinen, tämä kollimulli? Hänen syntiään siinä oli toinen puoli, isompi puoli, arenteeraisin minä. Kutsuttiinko häntäkin ripiteltäväksi ja tukisteltavaksi? Eikö mitä! Hän sai tuskatta ja vaivatta makailla yläsängyn pahnoilla, kun toinen vatvoi kuolemantutkaimia. Niin se poika teki, katsasteli martopiikojen liikehtimisiä ja mietiskeli uusia pirujaan.
Mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä vahvemmin hänen luontonsa löi vastaan, aivan uusia tuuminkeja se kiehitteli. Ei hän itsekään ollut vielä koskaan ollut kirkoteltavana, ja kumminkin hän oli tätäkin syntiä tehnyt ajatuksin, sanoin ehkä töinkin kymmenen kertaa enemmän kuin tuo tyttöriepu. Ei tule mitään! Jos jonkun tästä mörskästä on mentävä kirkoteltavaksi, niin kylläpähän se olen minä, vaivainen vuohipukki! Niin hän asian ratkaisi ja teki myös.
Kirkkoherra ei ollut kotona, harmin paikka. Kun hän ei toistakaan matkaa aikonut asian vuoksi tehdä, meni hän evankeliumin julistajan puheille. Kappalainen oli vanhahko mies, paljaspäinen ja hampaatonkin. Sen vuoksi hänen sanansa olivat pyöreäperäisiä, eikä niillä suuren kirkon saarnastuolista lausuttuna ollut tarpeellista kantavuutta, lisäksi oli niissä liiallinen evankeliumin tuntu. Sen vuoksi mies oli nykertynyt ikuiseksi kappalaiseksi ilman ylenemisen toivoja. Mutta monet seurakuntalaiset pitivät hänestä, sillä oli ihmisiä, joiden mielestä evankeliumin harpun ääni oli suloista kuulla, varsinkin, kun nuorehko kirkkoherra jyrisytti ankarasti tuomiopasuunaa. Kirkkoherra hienokseltaan halveksi heikkoveristä apulaistaan, joka ei koskaan edes yrittänyt vaaliin ja oli köyhäkin kuin sakariston rotta.
Tapansa mukaan ahersi kappalainen suurien kirjojensa takana. Hän silmäsi lasiensa ylitse ja nähtyään vieraan ovesta astuvan tuli kädestä pitäen tervehtimään.
– Vai että sieltä Huuhan korvesta asti! Eipä taideta entuudestaan tunteakaan! Ette ole taitanut viime aikoina käydä kirkossa eikä kinkereillä, kun ei näkö ole jäänyt mieleeni.
Janne myönteli, etteipä ole sieltä korpikulmalta tullut monesti käydyksi kirkossa, eikä kinkereillä ensinkään, kun on luonnonlaatu vähän semmoinen juhlapaikkoja kaihteleva ja ulkonaiset riitineetkin vähän sitä ja tätä.
– Nyt minä arvaan! Tepä varmaan olette se Peltohuuhan maalla asuva korpikarhu, josta kylillä on ollut jo paljonkin puhetta, – hoksasi pappi naurahtaen.
Janne myönsi arvauksen oikeaksi, myös naurahtaen. Heistä molemmista alkoi tuntua, niinkuin heillä olisi ollut jotakin sukulaisuutta keskenään. Ensi sanoista ja otteista se aina tuntuu, kenellä tuntuu.
Puheltiin yhä tuttavallisemmin monista asioista. Janne kertoili kaivamisistaan ja elämyksistään suolla, pappi kuunteli osanottoisena ja kertoili vaihteeksi omista aherruksistaan. Hänkin oli virkapuustellin tiluksillaan yritellyt vähän suoviljelystä. Parhaillaan oli tilkku ruista, ja jo monena kesänä oli ollut naurista. Vai että koko viljelmä suolla! Ja saveaminenkin kelkkapelissä vetämällä! Jopa hän olikin aika suokarhu! Eivät ihmiset suotta puhuneet! Ihan sietäisi käydä katsomassa! Janne toivotteli tervetulleeksi.
Johduttiin siitä vähitellen asiaankin, mikäpä sellaisen tutustelun jälkeen oli johtuessa. Janne ilmoitti tulleensa kirkoteltavaksi sen Peltohuuhan piika-Marian puolesta, joka pahan päivänsä sattuessa oli hänen mörskäänsä lentää räpsähtänyt ja jonka lasta Haikulan mökin väki viime sunnuntaina oli käyttänyt täällä ristittävänä.
Pappi purskahti nauramaan, vahingossa kaiketi, mutta ihminen se pappikin oli, varsinkin tämä kappalainen, evankeliumin harppu, ja Janne oli esittänyt sen asian niin vakavan hullunkurisesti, ettei naurulleen mahtanut mitään.
– Kuinka te luulette tämmöisen asian käyvän laatuun? – tiedusteli hän, kun sanoihin selviytyi.
– No, miksikä ei? Toimitetaan kai tässä maailmassa suurempiakin asioita välimiehen kautta?
– Niin maailmassa ja maallisia asioita! Tässäpä onkin toisista kysymys!
– Taivaallisiakin asioita on toimitettu, suurempiakin syntejä välimiehen kautta soviteltu, – innostui Janne esittämään.
– Niin on, mutta niitä ei tässä tapauksessa voi ottaa esimerkiksi ja vertausten lähtöpohjaksi, – johdatteli pappi.
– Ei voi, ymmärrän minä sen, enkä tahdo ihmisen edesottamuksia Luojan aivoituksiin vertailla, mutta minkätakia te teette synniksi sen, mikä Jumalan käskyjen mukaan ei syntiä ole? Lisääntykää ja täyttäkää maa! Niin hän sanoo! Minkävuoksi pitäisi rangaista niitä, jotka täyttävät hänen käskynsä?
– Ihminen on synnissä siinnyt ja syntynyt, niin opetetaan meitä sanassa ja sen vuoksi tarvitsemme puhdistuksen pesoa!
– Tarvitsemme! Siinä pastori sanoi aivan oikein. Mutta ne Herran heikommatko sitä pesoa ennen muita tarvitsevat? Eipä kukaan mies, ettekä te itsekään, lähde kirkoteltavaksi, vaikka siitätte synnissä, ehkä haureudessakin.
– Se on toinen asia!
– Ei mikään toinen asia! Vähemmällä vaivalla siittäjä aina pääsee. Ja minun mielestäni synnyttäjällä, varsinkin tämmöisellä piskuisella ensikertalaisella kuin tämä tyttöriepu, on jo synnytyksen vaivoissa pesoa aivan tarpeeksi asti.
– Avioliitto on Jumalan asetus. Sen ajatuksen pohjana ei ole synnillinen tyydyttämisen himo!
– Vai ei ole! Kuinka pastori luulee ilman sen kaiken käyvän laatuun?
Pastori naurahti taas, nousi ja sulki välioven.
– Jos sattuu naisväki kuulemaan. – Hän hiljensi ääntään. – Kuulkaahan nyt! Tästä asiasta meillä voisi riittää keskustelua miten kauan tahansa, enkä minä mene vakuuttamaan, kumpi meistä lopultakaan voitolle pääsisi. Ehkä te, koska minä väittelen vain viran puolesta. Katsokaa, ihmisten tekemät lait ovat aina karkeampitekoisia kuin Jumalan tarkoitukset. Ne rankaisevat asianosaisille itselleen ojennukseksi ja toisille varoitukseksi kaikki ilmitulleet rikokset.
– Mutta luikkari pääsee ipoiltikseen! Semmoinen se on yleensä ihmisen tekemä laki!
– No, no, Jumalan sanelemia ne useissa tapauksissa ja pääpiirteissään ovat ihmistenkin tekemät lait.
– Niin kai, mutta lain tulkinnoissa oppipoika on mestaria viisaampi. Kun minä ajattelen tätä tyttöriepua, niin sisikunnassani kiehuu ja mieltäni kipenöitsee. Minä näin omin silmin, miten tätä lapsiparkaa repaloitiin. Vaikka hän olisi tehnyt suuremmankin synnin, niin rangaistuksen pitäisi jo riittää!
– Tässä on vielä toinenkin asia. Jumalan ja ihmisten lain mukaan on rikos siittää ja synnyttää ihmiselämää avioliiton ulkopuolella.
– Minä tiedän sen, mutta määrääkö Jumalan käsky lyötyä lyömään? Jos turvaton ja kaikesta tietämätön tyttö vain yhdenkin kerran hairahtuu, tulee ehkä väkisinkin maatuksi, synnyttää kivulla uuden ihmisen ja kansalaisen ja on koko ikänsä merkattu ihminen, joutuu hän kirkoteltavaksi. Entä se kolli, joka hänet vietteli? Mitä se muuta kuin lipoo sieraimiaan ja etsii uutta ulpukaista nielläkseen. Ja entä, mitä pastori sanoo niistä avioliitossa olevista Paalian portoista ja Potifarin vaimoista, jotka palavat syvimpiä syvyyksiänsä myöten kuin kuiva suo, yhtä mittaa helluntain pyhistä pyhäinmiesten päivään saakka!
– Oi, joi, joi! Mitäpä minä niistä muuta sanon, kuin että ne kytevät synnissänsä!
– Kytevät ne, se oli oikea sana! Mutta ettepä te niitä kirkottele!
– Koska emme tunne heitä!
– Ja koska he itse kahisevassa silkissä käyvät rippipöytään ja Herran pyhälle ehtoolliselle!
– Saattavatpa he niinkin tehdä, – myönteli pastori.
– Tekevät ne! Ja niin käy siis tässäkin asiassa, että nappivaras kopataan kiinni ja hirtetään, mutta hevosvaras ajelee ruispellon ojaa, että liepeet heiluvat!
– Mikä teillä oli tarkoituksena, kun te sen tyttöraasun otitte hoiviinne, – johdatti pastori tyynemmille vesille.
– En minä häntä ottanut. Hän juoksi, niinkuin hätäytynyt karitsa juoksee metsäkoiran edellä. En suinkaan minä voinut häätää häntä pakkaseen paleltumaan!
– Ette tietenkään! Teitte siinä aivan oikein ja kristillisesti. Ja semmoinen karitsainen ja pikkuinen lapsi on nyt vaihteeksi hyvin mukava yksinäisen miehen kodissa.
– No het'kerrassa!
Janne kertoili viime kuukausien vaiherikkaista tapahtumista ja siitä, miten se pieni nalliainen kehittyi päivä päivältä yhä veikeämmäksi, niin että työmaalta täytyi vartavasten lähteä silmittelemään ja heijailemaan. Entä tyttö! Vaatteet pesee, ruuat laittaa, nurkat ruokkoaa! Niinkuin kesä olisi tullut koko mörskään ja pihkalehtiä riputeltu lattialle.
– Ai, jai-jai! Miten käyneekään siinä loppujen lopuksi pikiintyneen vanhanpojan?
– En minä ole vanhapoika!
– Leski tai vanhapoika!
– En minä ole leski, – tuli edelleen yksikantaan.
– Jopa ihme, – ihmetteli pastori.
– Mikä ihme se on! Yhtä paljon tässä maailmassa lienee akanmiehiä kuin leskiä ja poikamiehiä! Ellei pastori usko, niin sopii katsoa kirjoista!
– Ette suinkaan te vaimostanne erossa asu?
– Asunpa varmastikin!
– No sitten te olette sopiva mies kirkoteltavaksi!
– Sitä varten minä tulin! Vaikka en minä sitä varten tullut, mitä pastori nyt meinaa! Jos pastorilla olisi sellainen akka kuin minulla oli, ette asuisi samoissa vällynlämpimissä kahta kuukautta!
– Vai on niin turskiluontoinen! – Pastorin täytyi taas naurahtaa.
– On se!
Janne ei näyttänyt haluavan kertoa niistä asioista sen enempää, eikä pastori udellut. Siirryttiin sopivasti pihkalehdiltä tuoksuvaan tupaan, nalliaiseen ja muihin keveihin asioihin, jotka kirkastivat kummankin miehen näköaloja. Pastori kertoili, ettei mikään ole nuorelle miehelle eikä vanhemmallekaan niin viihdykästä kuin pienen lapsen kehityksen tarkkaileminen. Hän itse oli jo kuudesti läpäissyt sen ja yhä uudestaan teki mieli.
– Niin se käy, kun joutuu himon orjaksi!
– Niin se käy, – myönteli pastori.
Pastori sanoi kaikesta huomaavansa, että Janne tulisi olemaan hyvänä tukena nuorena haavoittuneelle tyttöraukalle ja hänen lapselleen. Hänen sopi hoivailla ja hoidella vain samaan tapaan edelleen kumpaakin. Mitä te teette yhdelle ja kahdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle! Niin kuului Kristuksen evankeliumin käsky.
Joku uusi asiakas tuli ovesta. Pastori nousi ja tarjosi kättään hyvästiksi.
– Entä se kirkotteleminen?
– Sitä minun tietääkseni tämä on ollut kaiken aikaa!
– No sitten minä saatan tulla teille toisenkin kerran! Ja voin minä tuoda tytönkin tullessani! Eikä tarvitse pastorin minun takiani murehtia. Minä koetan muistaa Kristuksen käskyä.
Hän pyörähti paluumatkalla kauppapuodissa. Asiat eivät olleet suuren suuret: tulitikkuja, suolaa, mannaryynejä ja vähän sokeria. Niin – ja pieni rengaspäinen kumitutti.
– Kaikkea vielä, lapsentuttiako, tuommoinen äijä? – kummasteli puotipoika.
Janne heräsi ja haukotteli. Aamu oli varhainen, koska auringonrusko vasta hämärästi akkunasta kajasteli. Sunnuntaiaamu oli, kesäpäivän seisaukseen enää parisen viikkoa. Tyttö oli pessyt illalla lattian ja pistellyt vielä pihkalehdessä olevia koivunoksia ovenpieliin ja seinänrakosiin. Valkonuppuisia tuomen oksia oli pullossa keskipöydällä.
Tämmöistä kevättä ei Jannen päiväkirjassa entisestään ollut, vaikka hän olisi muistanut ja muistellut ne kuusikymmentä kaksi järkijärkiään.
Varjele, minkä pelmeen ja mylläkän tytönsimppu kerkisi pitämään! Väliin oikein vihaksi pisteli, mutta raaskiko sille ulpukanvarrelle edes suuttua. Raidit ja tyynynpäälliset hän pesi ja kaulaili, ja sukat ja paita oli muutettava joka viikko, alushousutkin joka toinen viikko! Kaikkiin hullutuksiin piti vielä vanhoillaan tottua!
Mutta mukavalta vähitellen alkoi tuntua puhdas palttinanhajukin, oikein sitä lystikseen sieraimiinsa veteli. Tytön toivomuksesta oli hänen pitänyt toinen sänkykin rakentaa, niinkuin ei hän uunilla olisi keppuroinut, vanha mies. Ei antanut vain peräksi. Itse uhkasi lehmän viereen lähteä. Mikäpä siinä sitten auttoi. Mikä hänen kanssaan yleensä auttoi? Tyttö oli kuin kutumade, vaikka miten olisi niskasta pusertanut, niin irti se luisui.
Mikäpä tässä hätänä, mukava oli letkotella, kun oli oikein matrassi, tyyny ja raiti. Hän oikoi raidin reunaa ja haisteli taas sitä. Mukavaa on sieraimiin tuo puhtaan pellavan haju. Mutta pulaamista siinä on ja veden kanssa kurnuttamista. Ja suopaakin kuluu. Eipä ollut toki tuhon kallista, kun Haikulan Hetalta sai ostaa, markalla lähes ämpärillisen. Se riittänee yhden vuoden.
Hän venytteli käsiään ja oikaisi polvensa. Raukaisi vielä, mutta ei enää nukuttanut. Eikä enää olisi raaskinutkaan nukkua, kun kerran heräsi. Tyttö kuului nukkuvan, samoin pojannalliainen. Sillä vaarilla oli jo ikää kohta kolmannes vuotta. Entä kun epeneellä oli jo koirankuria ja vehtaamisen eleitä. Naureskeli hyväkäs ja tarjosi sormikoukkua. Ja jos jätti heijaamatta vaikka kuinka vähitellen hiljentäen ja hengähtämättä seisauttaen, niin heräsi, ja sitten piti laulaa aa-lul-laa! Ja tutinpää heilui kuin kaarnakoho hyvällä ahvenensyönnillä!
Hän muisteli kaikkia sen pieniä metkuja ja pelehtimistä niin, että tuli aivan uneton ja virkeä olo. Rusko punersi jo värikkäämmin muurinkylkeä. Pihkalehtiset koivunoksat tuoksahtelivat. Tyttö oli pistellyt niitä sängyn yläpuolella oleviin rakosiin, ne lemahtelivat kuin minttuheinän latvat. Hän veti henkeä syvälle sisään ja pidätteli uloslaskiessaan.
Mitenkä pastori sanoikaan, että peräti puolitusinaa? Ja uutta himoitsi. Olipa se himokas mies, vaikka oli pappi. Kristuksen evankeliumin käsky! Ei suinkaan Kristus mahtanut tarkoittaa tämmöisiä tekoja? Kovin olisi löysää evankeliumia! Omiksi huvikseen kai jokainen tällaista palvelusta herran vähäisemmille teki? Eipä kaikki, ei tehnyt Peltohuuhan emäntä eikä poika. Juoruja kuuluivat keittävän ja levittelevän, Kalle omasta vaimostaan ja pojastaan, emäntä pojanpojastaan. Vaimostaan? Vaimostaan niin! Mitäpä tämä tyttö muuta oli Jumalan kirjoissa? Heti siellä tällaiset asiat ylös merkattiin.
Oikeastaan hänen, Jannen, oli ollut mielihyväinen kuunnella niitä tuulen mukana korviin kantautuvia juorujuttuja. Työnnelkööt vain ja hätistelkööt pois vaimoansa ja poikaansa. Meille kelpasi, hyvä tavara aina kelpasi! Toista olisi ollut, jos Kalle olisi tullut pois vaatimaan. Annettava olisi ollut, mikäpä olisi auttanut. Löytötavara kuin löytötavara, mutta surku ja ikävä olisi tullut.
Auringon punerrus oli noussut jo uunin heulareunukseen saakka. Patapuukko, suolasalkkari ja tulitikkulaatikko punoittivat kuin tulessa. Pilviä varmaan oli jo lännen taivaalla, kun noin heleän valon voimalla nousi. Hän nousi istumaan ja heitti jalkansa sängynlaidan yli, vetäisi puukon lähellä roikkuvasta tuppivyöstä ja alkoi perkailla varpaittensa kynsiä. Leveät lättänät ne karhuntassut! Ukkovarpaissa oli paukamat ja pikkuvarpaat olivat kipparassa nimettömäin selkään.
Eivät ihminen jäsenet luonnostaan ja syntyperältään olleet tuommoisia koppuroita eikä kippuroita. Miten oli nalliaisella? Niin suorat ja pehmoisen solkevat, että pois tieltä! Mutta jalkaterä kääntyi nilkasta lähtien sisäänpäin. Mikähän niissä oli? Vaikka arvasipa tuon: luonto veti käppyrään vielä sen ensimmäisen pakkauksen mutkailujen mukaan. Kunhan pääsee käpälilleen, jopa oikeni! Sillä oli semmoinen jalannousu, että varmasti siinä nilkka oikeni. Hän oli pannut sen merkille kapaloriepuja muuteltaessa.
Mutta niitä käpäliä ja tassuja ei puristella kaikenlaisiin kippuroihin ja kappuroihin, ensimmäinen pakkaus sai riittää! Niinkuin kuolleen nahkaa ei riittäisi niin paljon, kuin elävä pitää! Ja ellei riitä, niin tekaistaan tallukkaa, kurpposta ja tuohikenkää, sitä varmasti riittää! Puikelokenkään ei puristeta! Joka tarjookaan, niin pellolle painukoon, het'kerrassa!
Hän tökkäsi puukkonsa tuppeen, oikaisi säärensä sänkyyn ja kääntyi makailemaan syrjittäin niin, että sai silmiinsä tytön sängyn ja pärevasun. Aurinko heitti jo valoaan täydellä pyörällä. Koko muurin nurkkaus kylpi ruskeassa loisteessa. Sänky ja vasu olivat varjossa. Hän korjasi tyynyä korkeammalle paremmin nähdäkseen.
Poika ei ollut pärevasussa, koska peitto roikkui puolittain laidan ylitse. Hän nähtävästi oli ruokailumatkalla ja oli kepertynyt isossa sängyssä ruokaperäisiään pitämään. Janne ummisti toisen silmänsä ja kuvitteli mielessään, miten siellä oli käynyt.
Ensin kävi sähinä kuin hyvissä leikkuutalkoissa. Siinä varvas heilui, siinä nyrkki keikkui ja silmä oli kuin silanrengas. Mutta tokenemaan äijä vähitellen rupesi, tokenemaan kerrassaan, mesimättäästä nousi naamaan sellaista mannapuljonkia. Ensin rakoutuu toinen silmä, sitten jo toinenkin silmä, niinkuin kissan silmä puolipäivän paisteessa. Huulipari vielä nutustaa, nutustaa ja natustaa. Kunnes pysähtyy ja rakoutuu sekin. Nisän pää lipsahtaa karkuun ikenien välistä. Äijä raottelee silmiään, oikeinpa hiukan niinkuin suuttuisi ja kiukuttelisi, puskee päällään, nutustaa, haroo kourallaankin karkulaista mesimättäiden välistä. Ramaisee, raukaisee, ei viitsi kauempaa, kun meni niin menköön. Silmä rakoilee taas, vain harittava koura kopristelee, puristelee, on täällä voimaa ja niin hyvää voimaa. Varvaskin ripsaisee, rapsaisee. Luistaa ja riveää, kun ei ole hokkikengässä, paitsi jos sattuu keskijäätiköllä puljuilevaan napakairan reikään, mutta sekin on niin pieni ja liukasseinäinen ja pohjaltaankin jo umpeen kuroutunut.
Hän vaihtoi silmää.
Entä se toinen? Valvoa piti, valvoa ja katsastella mukamas ja sitten nostaa vasuun, nostaa ja peitellä. Sitä varten jäi se peittokin siihen reunalle puoliroikuksiin. Eipä tulekaan mitään, ei nostelemisista eikä peittelemisistä. Raukaisee, nukuttaa, käsi hervahtaa, vähemmälläkin kuppaamisella. Mutta hän tuntee vielä sen nutustamisen, retustamisen ja varpailla raapimisen. Se tuntuu sisällä ja se tuntuu pinnalla, niinkuin mukavan hehkoisasti kutkuteltaisiin ja sisältäpäin untuvahöyhenellä ja voisulalla sipsiteltäisiin. Huoli on kumminkin emopahalla. Käsi ei pysy sängynlaidalla, vaan hapoo, hapoo ja viimein löytää sen matikan siloisen selän ja pullanpehmeän pakaran.
Hänelle itselleen tuli näitä mietiskellessään niin hehkoinen olo, että vesi kihahti suuhun. Hän hervahti selälleen ja toinenkin silmä painui kiinni. Mutta näkemys ei siitä hämääntynyt, päinvastoin hän näki kaiken äsken kuvittelemansa kuin valkealle kankaalle maalattuna, ja hänestä tuntui, niinkuin häntä itseäänkin olisi mukavan hemaisevasti kutkuteltu ja höyhenellä ja sulalla sisältäpäin sipsitelty. Pitkähkön suloisen hetken katseltuaan hän nousi, niinkuin kutkutus ja sipsitys olisi käynyt liiankin makoisaksi. Hän käveli varpaillaan hiipien uunin luo, aurinkoa katsomaan akkunan luo ja sitten suoraapäätä vasun ja sängyn luokse.
Hän oli oikein arvannut ja nähnyt kaiken sen. Siinä se äskeinen kuva oli lihana ja verenä, viivojen kaartuvina ja värien hehkeytenä valkealla raitiliinalla. Se oli yllättävän kaunis kuva, veriin ottava ja olemusta herpaiseva. Hän jäi jalkainsa tiloille seisomaan. Silmät seisoivat päässä.
Peitto oli pudonnut sängyn solaan. Tyttö lepäsi selällään. Hänen toinen rintansa ja pyöreä olkapäänsä pistäytyivät paidan aukosta ulos. Poika makasi punakkana, pyöreä pää painautuneena tytön kainalokuoppaan, oikea käsi oli tavoitellessaan hervahtanut tytön rinnalle, pienet sormet takaisin kohoutuvia ruusausmerkkejä painellen.
Janne huokaisi pitkään ja pidätellen.
Siinä lepäsi neitsyt Maria ja lapsi, totisesti! Yksi elämä ja henki! Luojan ihanin valmiste kesäisenä aamuhetkenä pellavaisella raidilla.
Ajatukset ja mielikuvat hyppelehtivät eteen ja taakse, aina siihen talviseen päivään, jolloin tuvan lattialla oli pärekupo ja kopantekele. Hän ei millään tahtonut osata uskoa eikä käsittää, että tuo raidin päällys oli samaa ainetta kuin se onneton räsykasa pärekuvolla. Ei käsittänyt vanha mies eikä syntinen ihminen. Enempää kuin muitakaan Luojan ihmeitä ja ihmetöitä. Niinpä se oli maa ja taivaskin; aamulla aurinkoisen kirkas, vain vaaleita untuvahattaroita äärettömyyksien sinisellä pohjakankaalla, keskipäivällä mustien pilvien tummentama, veitsinä välkkyvien salamoiden ja ukonvasojen repaloima, illalla taas hehkeän kuulakka, päälaella seitsenvärinen luokkikampa.
Tyttö oli jo kasvoiltaan värikäs ja huulet olivat saaneet punaa. Vaaleankellertävä tukka oli otsamartiossa jakautunut ja kiersi somasti hiukan kihartavina suortuvina ohimoiden ympäri. Hän hengitteli nenän kautta, keveästi ja vaivattomasti. Kuulakas nenäkalvo värähteli herkästi kuin kuvastelevalla nuorella hevosella tai metsäneläimellä. Täyteläinen rinta, jota pojan sormet hyväilivät ja hypelöivät, kohoili joustavasti kumpuillen, toinenkin kohoili varmaan, vaikka sitä ei havainnut aivinaisen palttinan alta.
Hän seisoi ja katsoi ihaillen kuin ihmettä. Varisti oudosti jäseniä. Mitä kauemmin katsoi, sitä enemmän varisti. Ammoisina poikavuosina hän tällaista oli tuntenut. Niin, silloinpa se oli, kun piti raikkaana iltana kesäisen ukkossateen jälkeen juosten lähteä niityntakaista taivaan kampaa tavoittelemaan.
Tyttö käännähti hieman ja veti unimielissään poikaa lähemmäksi poveaan. Herkullinen nisänpää hipoi ja sipoi pojan poskea. Pää käännähti äkisti ja huulet tarttuivat hanakasti kuin ärsyttävään salakkasyöttiin. Ähä! Poika nutusti ja herutteli vähän aikaa ja alkoi vetää hartaasti. Tytön nenäkalvo värähteli näkyvämmin, kaiketi voisulka taas sisällä sipsahteli isommillakin aloilla, koska posket ja otsakin mielihyväisesti värähtelivät. Varmaan koko lämmin ihon pinta värähteli. Hänelle tuli yhtäkkiä mielihalu koettaa kädellään, värähtelikö esimerkiksi vielä polven paikoilla, mutta säikähtäisi ehkä, ja arvasi hän sen koettamattakin. Ihmeellisellä tavalla emon elämä siirtyi pojan elämään, hienon hienoja putkia ja pillejä pitkin. Ei se rinnoista yksin lähtenyt? Eikö mahtanut kohoutua sydämestä, painautua päästä, aina nilkoista ja varpaista asti? Niinhän se kasvissa ja kukassakin nousi kauneimman lehtisikermän latvaan koko kasvin mehuisin henki ja neste. Eikä se parhaintaan antaessaan kitsastellut, ei kukka eikä äiti, mielihyvästä kumpuili, antamisen ilosta värähteli.
Poika raukeni taas, huulet löystyivät ja punainen hiiripoikanen livahti karkuun. Eipä äijä enää ollut välittävinään, ei ollenkaan, kopristeli sormillaan, töykkäili nyrkillään. Hätäytynyt hiiri hyppeli ja pompahteli. Pieni valkoinen pisara pulpahti näkymättömästä reiästä esiin ja jäi pullopisaraksi punaisen näpykän päähän.
Janne astui pari askelta ja istahti sängynlaidalle katselemaan.
Poika tökkäili vielä hiljaisemmaksi jo raueten, kupla kumpuili ja keikkui, mutta ei pirskahtanut rikki. Ihmeellinen kupla! Hän katseli ja katseli. Ihmeellinen kupla!
Niinkuin se olisi ollut jokin salaisen ja väkevän maanalaisen lähdesuonen pohjavesistä pinnalle porahtanut kupla! Ja sängyn laidalla istuja kaksihaarainen kaivonkatsojan pajuvarpa. Hän taipui, taipui, kaarta kaartaen vähitellen, vähitellen. Hän jämitti vastaan, mutta taipui, taipui vain.
Ja niin alas piti painua, että hänen vanhan miehen piti nuolaista se valkoinen kupla nuoren naisen punaisen nännin päästä.
Pieni tekonen se oli eikä tippa maistunut minkään makuiselta, mutta se riipaisi luokiksi kaartuneen miehen olemusta kahteen suuntaan. Vanhan miehen järkevä puoli kammahti mokomaa hupsutusta, ruumiin ja sielun pohjaolemuksissa vielä asusteleva nuorimies, väkevä alkueläin, oli saanut kuin pisaran huumaavaa viiniä, hyvin väkevää viiniä. Kannatteleva käsi herpautui, ruumis ja henki herpautuivat. Vanhan miehen varoitushuudot tuntuivat hävinneen taivaan tuuliin. Nalliainen liikahti, niinkuin olisi tuntenut jotakin joutavaa liian lähellä, ja enempää arvelematta noppasi alkuapinaa nyrkillään kuonoon.
Apina nousi ja vanhan miehen ääni kuului taas, kuuluipa hyvinkin selvästi. Jassoo! Vai niin! Tässäkö oli se vanha ja vakainen mies, jonka haltuun ja kaitselmukseen Luoja ja pastori olivat uskoneet kaksi vähäisimmistään? Vai tämännäköinen se oli? Eikö vain mahtanut olla vanha haaleapartainen pukki, joka vahingossa oli pistetty kaalimaan vartijaksi? Vastaa minua, sinä Janne Oksala, sinä Mustakorven patriarkka ja vääräleukainen mies, joka papinkin luona olet käynyt leukojasi repimässä ja omahyväistä farisealaisvanhurskauttasi kirkottelemassa!
Vääräleukainen mies ei pystynyt vastaamaan mitään, eikä haaleasilmäinen vuohipukkikaan ryhtynyt vastaan mököttelemään. Oli Luojan onni, ettei tyttöparka herännyt. Miten hirveästi se olisi säikähtänyt ja mitä sille olisi osannut sanoa, kun ei itselleenkään osannut sanoa? Mitenkä olisi silmiään kehdannut näyttää sen erän perään?
Hän nousi varovasti, etääntyi kätkyen taakse ja siitä edelleen takaperoisin sängylleen ja sänkyyn selälleen kädet pään alle.
Olipa tosiaan Luojan onni, että kaikki meni näin. Ei hievausta, ei hengen aavistusta, että kukaan on lähellä käynytkään. Kaikki on ennallaan, ihan kaikki, niinkuin äsken lähtiessä.
Eipä vain ollut! Vaikka hän kuinka olisi silmiään siristänyt, niin ei mikään näyttänyt samalta kuin äsken. Muuriheulan esineet eivät kauniisti rusottaneet, vaan punersivat veren värisinä, niinkuin lahtiesineet. Muuri itse oli musta ja möykkyreunainen, niinkuin pitkällisten poutien jälkeen kokoutunut ukkospilvi. Ja pihkakoivun lehdet oven raossa? Eivät ne mitään pihkakoivun lehtiä olleet, mitä lienevät olleet läätistyneitä kylpyvastan lehtiä, tiedä, vaikka Maijastiinan tai Herrasen Jussin kylpyvastojen niljaisia lehtiä? Sängyn, vasun ja valkoisen raidin puoleen ei rohjennut edes katsoa. Niinpä oli ja meni, Äsken kuin kultaa, nyt jotakin tahrautunutta katinkultaa.
Hän ähkäisi ääneen, nousi ja veti jalkaansa housut.
Rapaiset savihousutko, vaikka oli pyhä? Tuommoisen töhryisen vuohipukin pyhä! Ne olivat liiankin puhtaat housut, ja saappaiden suuvuorikin olisi saanut olla savessa! Hän vetäisi ne saviset saappaat jalkaansa ja painautui ulos. Heitettyään lehmälle heiniä ja pässille lehtikerpun, hän toikkaroi mäkeä alas ja lähteen ohitse suolle. Oli kuin kaikki olisi mennyt ohi ja tullut taas parempi olo. Hän istahti kantokasan reunalle.
Mitä tämä oli? Kaikesta aikuisen miehen pitääkin ruveta liisterivelliä keittämään? Ei yhtään mitään, ei niin hipoisen hiukkaa, kun ei edes herännyt! Ja vaikka olisi herännytkin! Olisin sanonut, että älä yhtään huoli! Tulin vain katselemaan ja poikaa peittelemään! Ja sipaisin tuossa maitotipankin nännisi päästä, ettei happane! Niin olisin sanonut kuin ei mitään! Mitäpä tyttö siihen? Tokko olisi mitään huomannutkaan? Korkeintaan olisi korvannipukka hiukan ruskottanut. Kerranko minä ennen olen käynyt niitä peittelemässä ja heijailemassa.
Niin hän kantokasalla sunnuntaiaamuna perusteelliseen tapaansa maalaillen omaatuntoaan heijaili. Varis lähti saralta, lentää laaputti kaukaa kaartaen ja raakkuili äänekkäästi, niinkuin olisi ilmoittanut heimokunnalleen läheisestä vaarasta.
Et suinkaan minua pelkää, vanha lääppäsiipi! Eipä tiedä, vaikka hyvinkin pelkäisi! – Onko sinuun enää milloinkaan ja missään asioissa vara täydelleen luottaa? Mitä sinä teet yhdelle ja kahdelle näistä pienimmistä, niin... Jaah-jaah-jaah!
– Jaah-jaah! Senkin vanha lääppähousu! Sanoppa, missä itse olet jo kaiken aamua ollut kikistelemässä ja kakistelemassa! Sinä et ole oikea mies minusta pitkin taivaantanhuvia raakkumaan. Sinun pöksyissäsi ei ole siihen varaa!
– Minäkö kekistelemässä ja kikistelemässä? Niin minä olenkin, enkä sitä kiellä, risukopassa ison männikön laidassa. Ja nuori ja kaunis minulla onkin siellä kenoveeva, semmoinen hepsankeikka, että paremmasta ei väliä, jaah-jaah! Mutta sinä itse olet olevinasi muuta kuin olet, senkin haaleasilmäinen vuohipukki ja fariseus!
– Minkä takia sinä kara-Jaakko sotket ja sepäät selviä asioita? Mitä tällä asialla on tekemistä sinun kenoveevojesi ja ilonpitojesi kanssa? Ellet etene hyvän sään aikana silmin näkemättömiin ja korvin kuulumattomiin, niin teen lepästä lingon ja lähetän mukulakiven kylkeesi!
– Jaah-jaah! lähetä vain, fariseus Taavetti, ja mene sitten katolle kiskottelemaan ja makailemaan ja ihailemaan Uurian vaimoa. Sinä et enää muista omia puheitasi, kuinkapa niitä omiaan muistaisi. Etkö sen seitsemän kertaa ole ajatuksissasi jahnaillut ja pastorillekin paasaillut mulleista ja vietävän kolleista, joilla ei ole muuta näkemystä eikä päämäärää kuin himojen huiske. Itse sinä olet huiskinut, vanha laimeasilmäinen ja valkopartainen vuohipukki!
– Minä en ole siittänyt tytöille lapsia, enkä vaimoillekaan! Ulpukat ovat saaneet nuokkua peräti rauhassa!
– Vai ovat saaneet nuokkua! Jaah-jaah! Sepä tässä vielä puuttuisi, että olisit hankkinut tytöille lapsia! Mutta muistat kai sinä kuudennen käskyn, koska olet kirjanoppinut ja fariseus? Muisteleppa virkistykseksesi, kun on kesäinen ja puhdas sunnuntaiaamu! Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, että olemme puhtaat ja siveät ajatuksissa, sanoissa ja töissä! Huomasitko: ajatuksissa!
– Luuletko sinä vanha publikaani, että minä ajatuksissani olen tehnyt jo huorin?
– Ei, en minä mitään luule! Ja tiedän minä sen luuloittakin, ettei paatunut pakana milloinkaan tunnusta. Juolahti vain mieleeni se väläys, joka sävähti veressäsi tänä aamuna ja kai voi ja etoi apinan aikaisten elinjuuriesi pohjamutia.
Janne poukahti kantokasalta, niinkuin talviunesta heräytynyt ampiainen olisi takamuksiin pistänyt. Kuokoksen laidan kuusikossa kukahteleva käki säikähti, kysäisi kuka-käkää ja lensi matkoihinsa.
– Vuohipukki! Kilipukki! Huoripukki! Että sen tiedät! Mene ja käkätä se koko maailmalle!
Hän juoksi kuokossarkaa metsään päin, jonne varis ja käki olivat kadonneet, raastoi katajia, halaili täyteisiä tervaskantoja ja hyppeli mutasilmäkkeihin, että rapa kasvoille roiskahteli. Puoliväsyksiin asti rehkittyään hän pysähtyi raivaamattomaan korpikuusikkoon ja istahti kostealle mättäälle. Märkyys imeytyi mutaisiin housuihin kuin sieneen, mutta hän ei viitsinyt nousta eikä muuttaa istuinpaikkaa. Hänen repaleinen kaksoisminänsä alkoi pitää pientä vuoropuhelua Jumalan kanssa, jota ei näkynyt, mutta joka varmaan oli äänen kuulumissa, kuusten latvoissa tai niiden takana.
– Minkätähden sinä lähetit sen neitsyt-Marian verolle kirjoitettavaksi minun saastaiseen mörskääni? Olisit yhtä hyvin voinut lähettää vanhan ja ruman akkalompsanan, jos tahtosi oli, että minun vielä vanhoilla päivilläni täytyi ruveta naiseläväistä hyyssäilemään!
Jumalan vastaus humahti kuusten latvassa ja Janne väitteli edelleen:
– Enkö minä mielestäsi jo ollut tarpeeksi heläyttänyt kirvestäni kiveen näissä asioissa? Enkä minä enää hakemalla hakenut näitä tuomenmarjoja, sitä et pääse sanomaan!
Vuoropuhelija oli hyvin lyhytsanainen, johtuiko ehkä siitä, että Janne ei huomannut varata hänelle tarpeeksi aikaa.
– Ja mihinkä syntinen ihminen yleensä pääsee piirustuksistaan ja verenhyrinöistään? Sydänsyvyyksistä ne nousevat ja kumpuilevat niin siittäjien kuin synnyttäjien mielihalut ja verensyöksyt, kolmansista ja neljänsistä polvista, aatamien ja eevojen takaisista pohjalähteistä asti.
Kuusikko ei vastannut. Jossakin kauempana kukahteli vain käki kaikuvin heläyksin. Hän jatkoi, melkeinpä syyttävässä äänensävyssä.
– Ja minkätakia sinä, koska olet kaikkitietävä ja kaikkivoipa, olet lyönyt tämän ihmiskopukan niin tylsähokkiseen kenkään? Onko hyvinkin hupaisaa nähdäksesi, että hän kompsahtelee, aina kompsahtelee, lyö polvensa paukamiin ja mätäjuuriset hampaansa verikelille?
– Kukkuu! Kukkuu! helkähteli kuusikon takaa helakasti.
– Ja miksi asettelet kaikennäköisiä käkiä kukkumaan ja käkättelemään, silmissä sirisemään ja puhtailla raideilla kellettelemään? Tarvitsiko tehdä ulpukan kukka niin huikaisevan valkoiseksi ja neitsyen kasvojen kauneus ja rintaetumusten ja mesimättäiden pulpahtelu niin hemaisevan herkulliseksi, että jo sivusta katsellessa tämmöisenkin vanhan kapiaisen sielu voimattomaksi raukeaa?
Käki oli löytänyt hyvän oksan ja helskytteli oman rintansa ja muun luomakunnan iloksi, että korpi kajahteli. Janne huomasi syytelleensä Luojaa olemattomista. Ihan alkoi jo hirvittää. Heitti toisinpäin, niinkuin huikea mäki aina heittää.
– Mitä minä tässä puhunkaan ja tyhmällä järjelläni vätystelen? Olisipa Luojalla työmaata, jos kaikkeen kajoaisi! Olisipa jo! Käen kukuttamiset, ulpukan kukittamiset, nuorten mullikoiden poijittamiset, vanhojen kopukoiden kengittämiset! Eikö se riitä, kun kerran teki ja niin hyvin teki? Kun antaa päivänsä paistaa ja säteensä sataa niin hyvien kuin pahojen ylitse, pahojenkin ylitse! Ja antaa maan kasvaa, suon kasvaa, pikku nalliaisen kasvaa ja parrankin kasvaa vanhan vuohipukin leukaan!
Kuusikkoon oli lennähtänyt toinenkin käki. Ne kukkuivat kilpaa. Kuk-kuk-kuk-kukkuu! kuului toisinaan kovempana yliheittona.
– Kukkukaa te vain, kun teillä on noin heleä ääni ja väljä hengenkulku. Minä madonruoka kuuntelen, kuuntelenpa kun kuuntelenkin teitä ja muita Jumalan pillipiipareita. Ehdin minä tästä myöhemminkin papin luo kirkoteltavaksi.
Hän heittäytyi suuren kuusen juurikainaloon selkäkenoon kätensä niskaan taivuttaen. Kuusikkoon tuli vielä kolmaskin käki, ja sitten syntyi ihan ilmirähäkkä. Janne kuunteli silmät rakosellaan. Eipä se kaikki mahtanut olla ihan Luojan ylistystä. Taisi siinä hyristä jo monenlaisia haluja.
– Mutta mitäpä ne nekään muuta olivat kuin Luojan luomia ja viittailemia haluja, uudet munat ja uudet pojat. Ja uutena kesänä taas uudet kukuttamiset ja käkättämiset, uudet munat ja uudet pojat! Ja niin edelleen uusi elämä jatkui vuodesta vuoteen, pelloilla kikattaen, metsissä käkättäen, niin kiersi kuin jäniksen polkua. Entäpä ei olisi kiertänyt? Ei kukkunut? Ei käkättänyt? Kaiken loppu! Elukoiden loppu! Ihmisen loppu! Maailmanloppu! Ja loppujen lopuksi varmaan Jumalankin loppu!
Hän raotti silmiään, niinkuin olisi tarkkaillut, sattuiko hän kuulemaan, josta tuli taas liikoja sanoneeksi.
Älä pahastu! Tiedäthän sinä, mikä vanha tuohivirsu ja löppönen minä olen! Tuskinpa sinä minua olet omien kirkkokenkämittojesi mukaan kikkaillut ja kaavaillut? Eikö liene joku koiranleuka taksvärkkäri päässyt tallukkalestinsä kanssa nahkakopallesi?
Käet olivat riitautuneet ja menneet menojaan. Janne makaili ja siirotteli kesäusmaista ilmaa. Mutta sitten alkoi kuusen latvasta kuulua kuin hopeatiu'un klikkauksia: Tiltal-til-til! Kun Janne sulki silmänsä, niin kirkkaammin ja selvemmin se kuului. Niinkuin elohopeatippoja olisi putoillut korkealla kuusen latvassa killuvasta hopeatiu'usta, silmille, käsille ja suoraan sydämeenkin. Hän kuunteli äänettömästi hengittäen niin kauan kuin tynnyrilintu niitä viitsi tiputella.
Kun tiputus loppui, nousi hän rivakasti kuin nuori mies.
– Enpä menekään tänään kirkolle, mitä vielä! En minä ole rikkonut kirkkoa enkä pastoria vastaan! Jos minun jonkun edessä vielä olisi itseäni kirkoteltava, niin se olisi valkean raidin vieressä, neitsyt Marian ja lapsen kuvan edessä, jospahan sitten siinäkään?
Tiputtaja tiputteli toisessa kuusessa, montakin tiputtelijaa. Kiuru helisi taivaan sinessä. Rentukka reunusteli ojia ja aitovarsia keltaisina vöinä. Valkoinen suovilla oli tiputeltu paremmin hajalle, niinkuin kylväjä olisi kylvänyt tyynellä säällä valkoisia pumpulihahtuvia.
Hän hyppeli saralta saralle ja ojalta ojalle, päästeli vesiä, potkiskeli turpeita ja sieppasi väkevän, vielä umpukukkaisen suopursun sieltä ja täältä.
– Siinä sinulle puketti! – Hän tarjosi Marialle melkoisen suuren sekulivihkon.
– Voi, miten paljon erilaisia kukkia, ja suopursukin jo kukkii! – Maria katseli kirkkain silmin ja tunnusteli tuoksuja kuulakkain värähtelevin sieraimin.
– Pursukin jo kukkii, – kertasi Janne hänen viimeisiä sanojaan.
– Muuttakaa päällenne, nythän on sunnuntai!
– Niin tosiaan, nythän on sunnuntai!
Hän meni sängylleen ja muutteli pyhävaatteet ylleen.
Maria laittoi ruuan: rieskaa, perunoita, suolamaitoa, piimää ja voita! Keskelle pöytää hän asetti sen monivärisen ja väkevästi tuoksahtelevan sekulivihon.
He istuivat syömään, Janne pöydän päähän, tyttö rahin tyvelle. Janne risti kätensä ja lausui ääneen:
– Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille anteeksi meidän syntimme!
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän katsoi tyttöä silmiin. Tyttö ihmetteli, miksi hän niin katsoi. Eikä hän ennen ääneen ollut aamiaispöydässä siunannut.
Janne leikkasi leivästä kaksi palaa. Poika loruili kätkyessä omaa virttään. Hän oli syönyt jo aamiaisensa.
XVI.
He kävivät kolmisin lehtikerpoja tekemässä suon laiteella koivikossa. Janne kaateli koivut ja karsi oksat, tyttö kassaroi pienellä viikatteen kärkipalasta tehdyllä vesoimella, ja poika maata päkitteli vasussaan, joka kiinnitettiin milloin mihinkin oksaan. Se oli kaunis ja lämmin kesä heille kaikille.
Jannella oli hyvää aikaa. Hän siteli, kuivaili ja sovitteli haasialle tytön kassaroimat lehtikervut. Kun vielä sittenkin jäi aikaa, veisteli ja vuoleskeli hän hierimiä, lusikkapuita, tuohisia ja mitä milloinkin sattui mieleensä muistumaan.
Ja usein tietysti täytyi käydä katsomassa ja härnäämässä vasussa makaavaa nalliaista. Nuoraa oli lyhennettävä tai pidennettävä, kärpästä ja paarmaa hätisteltävä ja siinä sivussa pojalle jutusteltava.
– Hih, nalliainen, tynnyrilintu ja variksenpoika! Kelpaa siellä killistellä ja pällistellä! Entä jos pannaan kassara käteen ja lehdeskasa viereen! Miten sitten suu pannaan, häh?
Nalliainen ja tynnyrilintu ja variksenpoika puhua pärsmänttäsi vastaan, että kuola suusta tippui, ja hosui kummallakin kädellään, minkä enimpänsä ennätti. Jos sormen sai näppiinsä, niin puristi, että pää tärisi.
Hyvä hänen siellä oli nukkua ja killistellä. Pitkät ruokavälit hujahtelivat yhteen menoon. Silloin ei auttanut haukuskella kuin puoliääneen, sudenkorentoja ja paarmoja hätistellen, lehväisistä koivun oksista katosta punoskellen. Onpa tässä perintöruhtinas, onpa jo! Ja mistä sitä untakin vuorokausikaupalla riittää, mistä jo! (Sudenkorennolle:) Senkin seiväshäntä! Rakkosiipi! Pallikuono! Painu siitä jo hyvän sään aikana het'kerrassa! (Pojalle:) Kyllä vain minäkin makailisin, kun ei tarvitsisi edes kärpäsiä silmiltäni häpsiä! No niin! Jumpsun, jumpsun! Hyvä näkyy olevan syönti! Ehkä eväsmassi jo pitäisi huutaa!
Usein hän vuoleskellesaaan katsasteli, kun mies söi. Silmä killisteli terävänä, toinen oli pimennossa eväsrepun alla ja huulet jumpsuttelivat harvalleen ja hartaasti.
Janne oli tehnyt suurehkon kymmenriukuisen haasian, johon hän arveli mahtuvan viisi- tai kuusisataa lehtikerppua. Siinä yksillä paikoin oli tämän vuoksi pitempiaikainen työmaa, ja ruhtinasmajan perustukset olivat tätä silmälläpitäen huolellisemmin tehdyt, lehvikatos kurkihirrellä ja kaksipuoleisella lappeella. Tyttö hävisi imetyskäynneillään sinne kuin mihinkä todistuksenmajaan.
Sadekuuron sattuessa nykäistiin mies koppineen päivineen haasian alle, jossa oli vedenpitävä katos, vaikka vain toispuoleinen, oikeastaan seinä vain. Lyhyitä ukkossateita ne tämänaikaiset sateet olivat, kohahtaen tulivat, kohahtaen menivät. Avaruudessa välähteli kirkkaita salamoita, jyhkeästi jymähteli, mäkien takana kajahteli ja vettä pudotteli kuin putkipillejä, kerppuseinä selän takana hauskasti rapsahteli.
Maria istui kahisevaan lehtiseinään nojaten ja syötteli poikaa. Janne istui samaan seinään nojaten, istui muuten vain.
Komeasti jumalanilma jyrähteli, leimahteli ja jyrähteli. Vuoret tärähtelivät ja kaiku heitteli jylisevää ääntä kuin kimmoisaa pulloa seinistä toiseen. Ei kukkunut käki eikä liikutellut tynnyrilintu, mutta muurahaisten polulla kävi kipoinen kiire, yhteen suuntaan.
Pikku mies nutusteli, niinkuin luonnon leimuaminen ja jyriseminen ei olisi liikuttanut häntä vähääkään. Hän oli varmaan rauhallisin muurahainen luonnon äkeänä mylläävien voimien alla.
Mikäpä hänenkään muurahaisvoimiensa pohjaväkevyydet tuli ja tiesi? Jospa olisi kerran maailmassa vielä sellainen muurahainen, että kantaisi kokoisensa palasen lyijyä suureen puuhun? Tämän kokoinen oli Mooses, kun pantiin kaisla-arkussa Niilin virtaan, kuningas David, Ranskanmaan Napoleon ja monet muut!
Ja tämmöinenhän se oli Jumalan oma poika, neitsyt-Marian poika, kun äitinsä polvella murhamiesten edellä ratsasteli Egyptiin!
Tuuli oli heikentynyt ja vesipillit alkoivat tipahdella suorempaan. He painautuivat syvemmälle lehtihaasian suojaavan seinän alle. Maria poikineen oli siinä siirtymisessä joutunut lähemmäksi. Hänen paljas nilkkansa oli Jannen käden ulottuvilla. Se oli kauniskaarteinen kuin parhain lusikkapuu, jonka mäihäinen alus on ruskeaksi kuivahtanut.
Tuuli tyyntyi kokonaan, mutta vettä pudotteli täyttä voimaa melkein kohtisuoraan. Muutama tippa pirahti pojan poskelle. Hän keskeytti syöntinsä ja alkoi räpistellä silmiään. Vesitippa oli suurempi tapahtuma hänen elämässään kuin taivasta halkovat leimaukset, jyrinät ja jyrinöiden jyrinät. Sadesuojan pitäjien täytyi painautua yhä syvemmälle kerppujen alle. Pieni lintukin pyrähti siihen varpujen suojaan; keltasirkku, västäräkki vai mikä tinttiäinen lienee ollut.
Maria lopetti ruokkimisen ja suojaili poikaa rintaansa vastaan. Poika syljeskeli ja rummutti, niinkuin liikaa olisi saanut, katseli äitiään, Jannea ja pikku lintuakin, joka nallitteli vastaan sylen ulottumissa kerpovarvun tyvellä. Äiti loruili pojalle ja katseli suurin sinisin silmin. Jannesta näytti, niinkuin hänen silmiensä kalvot olisivat olleet kosteat. Mitä enemmän hän poikaansa katseli, sitä kosteampi kiilto silmiin tuli. Eivät ne taitaneet enää ihmisen silmät ollakaan, ehkä ne olivat kaksi vesipisaraa, jonkin haasian viereltä sateen vaikutuksesta putkahtaneen kukan latvassa. Ainoastaan äidin silmissä lastaan katsellessa saattoi olla tuollainen mesikukan kaste.
Jannen mieleen tuli taas lapsen, Marian ja Joosefin matka Egyptiin. Hän siristi silmiään ja oli näkevinään, miten kaikki tapahtui.
Joosef talutteli aasia, neitsyt-Maria istui aasin selässä ja poika istui neitsyt-Marian sylissä, niinkuin poika neitsyt-äidin sylissä istuu. Heidän oli kuljeskeltava monenlaisia maita, vuorenlaitoja kaputellen, kankaita kipitellen, mahtoi nevasiltojakin olla, ja väliin tiepahainen sukelsi lehtimetsän pimentoon kuin uuniin. Aasi oli kuin vuoden vanha varsa, mutta tukevatekoinen ja lyhytselkäinen, eihän se muuten olisi jaksanut neitsyt-Mariaa ja poikaa kantaa. Pitkäkorvainen ja kovakorvainen elukka se usein oli.
Mentiin kaputeltiin taaskin eräänä kuumana päivänä. – Ukkosta on ilmassa, ajatteli Joosef, mutta ei sano neitsyt-Marialle, koska tietää, että tämä pelkäisi. Mutta kun selän takana pimenee ja neitsyt-Maria hätäisenä katselee, rauhoittelee Joosef: – Taitaa siitä pian rapista vähän vettä! Maria rauhoittuu, mutta Joosef pelkää. Hän tuntee niskassaan kovan ilman nousun ja paineen. Kun löytäisi latopahaisen! Ei ukkosilmalla uskalla kuusen suojaan mennä! Lehtopolku yhä pimenee ja pimenee, ja etäisesti jo jyrähtelee. Kas vain, siinä on ukkostakin, lohduttelee Joosef rauhallisesti, kuin ei olisi mitään hätiä eikä vaaran tietoa. Hän koettaa hoputtaa aasia, mutta tapansa mukaan se hyväkäs jämistää vastaan. Joosefin tekisi mieli ihan pienellä risulla mennä kintuille räpsäisemään, mutta aasi ehkä kääntyisi poikkiteloin. Eikä neitsyt-Maria siitä pitäisi, että aasia vitsalla kintuille räpsitään, eikä poikakaan pitäisi. Ne ovat luonnoltaan sellaisia, no eipä Joosefkaan ole pahimpia, mutta kun se aasin junkkari niskoittelee useinkin silloin, kun oikein pitäisi kiirehtiä, ihan kuin ilkeyksissään.
Mennään, mennään nauhaillaan riimunvarsi kireällä pimeää uunipolkua. Jyrähtelee jo aivan takana, salamat välkähtelevät taajaan, mutta sitä pimeämmältä näyttää väliajoilla uunipolku. Nouseva pilvi lähenee paljon nopeammin kuin riimunvarresta kiskottava aasi etenee. Tuuli kohahtelee. Jo heittelee lehtotielle saakka muutamia raskaita pisaroita. Maria vetäisee liinansa lapsen kasvojen suojaksi. Otsalla kaareutuvan hiusjakautuman alta katselee kaksi hätäytynyttä silmää kuin kaksi suurta pisaraa keväisen kukan lehdillä.
Kun löytäisi jotakin turvallista suojaa! hätäilee Joosef itsekseen ja kiskoo aasia, että riimunvarsi kitisee. Vettä tipahtelee jo taajempaan, mutta lehdikko käy välkeämmäksi ja valoisammaksi. Tulee koivikkoinen mäenrinne, polun varrella makaa tämänkesäisiä lehtikoivuja huiskin haiskin. – Jo, jo, jopa jotakin tulee, iloitsee Joosef ja harppii pitkin askelin. Kun ei tuo aasinvietävä olisi tuollainen risukarhi!
Oikealla puolella tien varressa on lehtihaasia. – Arvasinhan sen, ajattelee Joosef taakseen vilkaisten. Neitsyt-Maria on nostanut lapsensa puolipystyyn. Näkyy neljä kirkasta pisaraa, kaksi pienempää ja kaksi suurempaa. – Aina isä meille suojat keksii, hymyy neitsyt-Maria niiden suurempien pisaroiden takaa. Joosefista tuntuu, kuin hän olisi jonkin suuren kuninkaallisen aarteen kuljettaja. Niinkuin hän onkin, itse kuninkaan kuljettaja.
He poikkeavat tiepuoleen. Aasi tekee vielä siinäkin tenää, mutta Joosef melkein työntää sen korkean lehtihaasian viereen, tuulen puolelle. Kiireesti hän nostaa äidin ja lapsen alas ja rientää kaivamaan suojaisaa kuoppaa tuulen alapuolelle haasian alle.
Vettä sataa jo, että ropisee, mutta antaapa sataa. He ovat suojassa. Lapsi syö ja väliin kuuntelee ja katselee mahtavaa jumalanilmaa, Joosef myös katselee ja neitsyt-Mariakin katselee sinisillä silmillään, jotka ovat kuin mesihelmet suuren kasvin kukkalatvassa.
Siihen tulee lintukin, keltasirkku vai mikähän piippiäinen lienee, ja sekin katselee kirkkailla silmillään, jotka ovat vain kuin kaksi vesipisaraa kasteaamuna heinän latvassa.
Janne heräytyi mietteistään. Vettä yhä sataa ropisteli. Keltasirkku, vai mikähän lienee ollut tinttiäinen, istui sylen etäisyydessä lehtikervun varvulla ja katseli pienillä vesipisarasilmillään. Poika katseli kirkkaasti ja neitsyt-Maria katseli kastehelmillään.
Jannesta alkoi tuntua vuoren varmalta, että pyhä perhe oli kuin olikin nyt matkalla Egyptiin. Ei voinut muutoin olla, koska tässä oli kaikki: neitsyt-Maria, poika, Joosef ja lintu. Ja aasi tietysti rapiskeli tuulen puolella lehtihaasian takana. Mitä? Sieltä kuului kahinaa! Mikä siellä muu olisi voinut kahista kuin se aasi, laiskuri! Ole nyt siellä sateessa, kun et kerran polullakaan sateesta välittänyt!
Mutta vaikka hän kuinka todisteli, että se oli aasi ja ettei se voinut olla mikään muu kuin aasi, kalvoi hänen mieltään sittenkin hienoinen epäily. Hän päätti varmistua asiasta ja kaivautui lehtihaasian alle. Totta totisesti! Sieltä näkyi aasin sorkat! Joosefin aasin sorkat, aivan selvästi!
Kumminkin hän alkoi epäillä, oliko aasilla edes sorkat, ehkä oli käpälät tai kaviot? Hän muisteli näkemiään aasin kuvia, mutta ei niistä päässyt selvyyteen, ei ainakaan muistelemalla, ja tokkopa missään kuvissa niin tarkoin se seikka mahtoi näkyäkään. Mutta miksei hän voinut kaivautua lehtihaasian alle niin syvälle, että varmasti näkyisi. Hän kaivoi ja möyri, sillä ensimmäinen kerppukerros oli maaperässä. Hän ei tahtonut päästä niin pitkälle, että olisi voinut enemmän nähdä. Hän ähki ja kallisteli. Sadetta pitämään asettautunut mullikka säikähti niin suurta maamyyrää ja hypähti ulomma. Jannen pää putkahti lehtikirvun alta esiin.
– Sinäkö hyväkäs täällä petät ja kapistelet!
Mullikka palasi takaisin, kun tunsi maamyyrän isännäkseen. Helmikki seisoi ulompana selkä vettä valuen, mutta mullikka tuli lähemmäksi kuin puskusille tarjoutuen. Janne pökkäsi kerran kädellään sitä otsaan ja palasi takaperin haasian suojaisemmalle puolelle, ehkä jonkin verran pettyneenä.
– Kun ma luulin aasin haasian takana kapistelevan! – perusteli hän Marialle outoa möyriskelemistään.
– Aasin? – kertasi Maria kummastellen ja poikakin näytti katselevan ihmettelevin silmin.
– Miksei se olisi voinut aasikin olla, – puolusteli Janne edelleen, mutta Maria ajatteli itsekseen, että eiköhän se ollut harvinainen elukka näillä seuduilla?
Sade lakkasi yhtä äkisti kuin oli tullut. Lehdekset olivat kastuneet, eikä kerpujen teko enää käynyt laatuun. Iltakin jo oli ja aurinko laskussaan. He lähtivät kotiin. Janne otti hoitoonsa kopan miehineen päivineen, nuorat niskan taakse kietaistuina. Maria käveli hänen perässään ja aasi Marian perässä ja aasin tamma aasin perässä. Viimeisen tulijan kello kalkahteli, aasi kiiruhti askeleitaan enemmän kuin oikealle aasille olisi ollut kohtuullista. Mutta tämäpä olikin vain valeaasi ja sen piti ehtiä karkealla kielellä lipaisemaan tytön paljaana vilkahtelevaa polvitaivetta.
Jannen mielikuvat eivät päässeet vieläkään irti Egyptin pakomatkasta, lapsesta, neitsyt-Mariasta eikä Joosefista. Tämmöinen varmaan se oli Joosef, vanha ukonrähjä, konttia niskaansa kasvatteleva puuseppä. Ja neitsyt-Maria oli puhdas! Ja lapsi oli kaunis! Eipä tuskin kauniimpi kuin tämä; Mitenkä ihmeessä lapsi voi kauniimpi olla? Ja neitsyt kuin neitsyt, niinpä hänkin kuin tämä? Kumpikin synnytti, kumpikin imetti. Samat tuskat ja samat riemut! Kuitenkin ilman syntiä, minä myönnän sen. Eipä suuren suuri mahtanut olla tämänkään neitsyen synti? Neitsyt kuin neitsyt ja poika kuin poika? Vaikkakin Jumalan äiti ja Jumalan poika? Suo anteeksi Luoja, että minä ajattelen näin suorakanttisesti. Mutta kuinka minä voisin ajatella muutoin, kuin miten sinä olet pannut minut ajattelemaan?
Eikä Joosefilla ollut poikaan ei osaa eikä arpaa enempää kuin tälläkään Joosefilla. Kanniskeli poikaa, talutteli laiskaa aasia. Voi äijäpaha, mihin vahtiin rupesit! Kuitenkin sinä olit Nasareetin ja koko maailman onnellisin nikkari!
Hän kantoi taitavasti kuin kylvömies kalliilla siemenviljalla täytettyä kylvövakkaa. Poika syljeskeli ja kylvi kahdella kädellä. Marian keveät virsut rapsahtelivat polun kiviin. Aasin varsa nuoleskeli ja aasin tamman kello kalkahteli.
Helteisiä ilmoja jatkui yhä. Oli harvinaisen lämmin keskikesä ja ukkosilmoja joka päivä.
Janne istui tuvassa ja vuoleskeli haravan piikkejä. Maria oli ruokkinut pojan nukkumaan ja mennyt ilta-askareille.
Poika marahteli. Oli niin tukahduttavan kuuma ja kärpäset olivat vihaisia. Jannella oli hiki ja tuskainen olo ja sellainen tunne, että jotakin tärkeää oli unohtunut tekemättä. Mitä se mahtoi olla? Hän koetti piikkejä vuoleskellessaan muistella, mutta ei saanut tyydyttävää ratkaisua. Lehtihaasiako peittämättä? Eihän kumminkaan. Tuohet tulivat katoksi ja koivunranka painoksi kummallekin puolelle. Olivatko kuokka ja lapio jääneet ojalle? Kuokka ja lapio! Ojalle kai ne jäivät joka päivä ja joka kesä, ei suinkaan kukaan ole niin kuokan ja lapion puutteessa, että lähtisi toisen työaseita kähmimään ja raahaamaan, eikä suon kautta käynyt edes kenenkään kulkumiehen tie, tokko lienevät kulkeneet sieltä muut kuin jänikset ja taivaan linnut? Olisiko tuuli repäissyt kattopäreitä savupiipun vierestä? Olisikohan ahava käpristänyt tuohenkiivut, että juoksettaa vettä piipun kylkeä pitkin? Käpristää ja juoksettaa! Tottakai irtonainen tuohenpää aina käpristelee ja vesi juoksentelee! Mitäpähän kivelle mahtaa, vaikka kylkeä pitkin juoksee! Poudalla ei juokse ja talvipakkasella ei kumminkaan!
Äähs! Jonnin joutavaa jahnaamista turhista asioista! Haasiatuohet! Kattopäreet! Kuokat ja kärpäset! Nepä vasta iiliäisiä osasivat olla tänä iltana! Tuokin yksi, mokoma ampiainen! Kiertää ja kiertää! Pörrää ja pörrää! Silmästä korvaan ja korvasta silmään! Ihan teki mieli läväyttää, että siihen paikkaan olisi kellistynyt.
Onpa miestä, kun kärpäselle ärhentelee! Se, se pikku kiiliäinen! Pörrää pois, pörrää ja pirraa! Mahdut kai sinä silmään ja korvaan, vaikka sieraimeenkin!
Leikkipuheesta ei ollut apua. Painoi ja painosti vain, hiki, kärpäset, haravan lavan vielä tyhjinä tuikkivat mustat piikin reiätkin. Ukkosta ilmassa, sitä se vain oli! Mutta sitä oli ollut joka päivä monta viikkoa? Tämä ei ollut tavallista jokapäiväistä ukkosta. Sitä oli varmaan enemmän tai oli se lähempänä? Suppupaarmat surrasivat ja lehmät mölähtelivät. Kuollut hiiri oli polulla ja pääskyset pakenivat pesiinsä. Kas, kun lännen puolellakin alkoi vetää jo mustaan pilveen!
Tupa pimeni ja pimeni. Hän vuoleskeli pihlajaisia piikkejä pieniin mustiin reikiin ja painui synkkenevän pilven lähetessä nukkuviin unimietteisiin.
Eipä se mikään pilvi ollut, vaan musta suuri hiirennakki! Mikä hiirennakki tuommoinen, joka taivaan reunasta toiseen ulottuu? Onpahan vain semmoinen Mustakorven hiirten, koko niemikulman hiirten, vaikka koko maailman hiirten laatikkonakki. Älä hölpötä! Semmoista hiirennakkia ei ole! No, mutta katso itse! Mikä muu taivaan olisi pimittänyt? Ja nyt se onkin jo täydessä virityksessä, laukaisutikkukin jo paikoillaan. Jos hiiri varpaallaan näppää, niin silloin lupsahtaa. Polkua pitkin juoksi hätäisesti vilkuillen pieni hiiri. Älä, hiirikulta, mene niin lähelle sitä tikkua! Se on niin olemattoman herkkä. Älä mene, usko kerrassa! Laukee ja sitten...
Itsepäinen kärpänen puri kiukkuisesti.
Äähs, hiiret ja kärpäset! Kovin oli vetänyt mustaan pilveen! Veti kun veti, minkäpä jumalanilmalle mahtoi. Eikä se näin alhaisilla paikoilla alas lyö, liekö milloinkaan lyönyt, koska ei näkynyt kuusissa naarmuja. Ei tarhakuusessakaan, vaikka se oli siinä muita korkeammalla. Oliko se muita korkeammalla?
Hän ei muistanut oikein sitä. Ihan teki mieli lähteä katsomaan. Hän päättikin lähteä sitä ja ilman nousua katsomaan, kun saisi haravan lapaan vielä kaksi puuttuvaa piikkiä.
Kuiva pihlajankappale loppui. Kylläpä pahimmoilleen, kun ei enää olisi tarvinnut muuta kuin nuo kaksi piikkiä. Hän lähti etsiskelemään uuninloukosta. Siellä oli pimeätä kuin iltahämärissä ja tiellä oli lautoja ja koivunpöllejä. Mahtoiko pihlajaa enää edes ollakaan? Löytyi lopulta ranteenvahvuinen pätkäle, mutta hiki vuoti virtoinaan kuin hyvääkin työtä tehdessä. Hän sahasi sopivan mittaisen kappaleen, kaputteli puukollaan ja vuoleskeli.
Joko lehmät lienevät joutuneet tarhaan, kunpa eivät olisi eksyneet kuusikoihin! Kun Peltohuuhan sonni ei olisi sekautunut joukkoon? Se usein yksinään kuljeskeli ja jullitteli. Tärvelee vielä mullikan, niinkuin Helmikin aikoinaan tärveli? Ei olisi vielä aika puoleen vuoteen.
Voivat hyvinkin olla jo tarhassa! Sielläpä näen, kun menen ilmaa kuulastelemaan ja kuusta katselemaan. Sen täyteisiäkö minä kuusesta menen katsomaan? Jaa, no niin, että onko korkeammalla kuin toiset puut! Olisi hetikin voinut lähteä, mutta kun ei ollut enää kuin yksi musta reikä ja yksi ainoa piikki. Ei noin vähäistä työtä kesken. Niinkuin kumminkin olisi pitänyt jättää kesken! Merkillistä, miten ukonilman edellä noin repi ja raastoi, ajatuksiakin!
Reikään soviteltava piikki kitisi ja vitisi. Nyt se oli valmis, melkein valmis, vielä muutama vuolaisu latvapäästä! No niin, siinä se on! Ja nyt minä lähden ulos!
Hän ehti nousta, mutta ei ehtinyt lähteä. Koko tupa leimahti kuin ilmituleen ja kohta välittömästi seurasi maan perustuksia repivä räsähtelevä täräys. Janne hervahti uudelleen istumaan, lapsi parahti itkemään.
Tuota tiesi se käkeäminen, kuollut hiiri, nakki ja kuusi! Hän nousi lyötynä ja väristen. Outo sisäinen sähkö naputteli rinnassa. Hän kiiruhti ulos.
Tuulispää syöksähti ladon ovella vastaan. Se vetäisi pihamaalta lastut ja roskat torvena ilmaan. Pari tuohista ovelta, lakaisuluuta ja pihlajan oksille kuivumaan ripustettu pyykki lähti kahahtaen mukaan.
Uutta salamaa ja iskua ei kuulunut, niinkuin yhdessä olisi riittänyt tarpeeksi sille paikkakunnalle. Vesipisarat alkoivat putoilla suurina rakeen raskaina molleina. Tavattomia vesitippoja! Miten ne ilmassakaan näin kauan olivat pysyneet! Niinkuin itkeviä silmiä olisi alas moksahdellut, särkyillyt kiviin ja puiden oksiin.
Poika parahti, että ladon ovelle kuului. Itkeviä silmiä! Hänen piti palautua hoivailemaan, mutta rinnassa naputtelu aavistus suuremmista suruista ja särkyvistä silmistä.
Tyttö, herrantähden! Siinäpä se vasta laukesi! Missä tyttö oli! Missä hän oli äsken, kun salama löi! Missä hän oli!
Hän juoksi tarhaan. Tuuli pörrötteli hänen tukkaansa ja raskaat vesitipat pieksivät kasvoihin näköä sokaisten. Kädellään varjostaen hän katsasteli ympärilleen ja huuteli nimeltä. Ei kuulunut muuta kuin etenevän rajuilman ankaraa kohinaa. Vihdoin hän huomasi mullikan, joka seisoi metsän laidassa säikähtyneenä. Niinkuin mullikka olisi neuvonut häntä pöllimystyneillä silmillään. Kuusen alla maassa virui lehmä ja lypsäjä. Kiulu oli vierähtänyt etemmäksi, melkein polulle saakka, kuin olisi pyrkinyt pakoon, mutta väsähtänyt kesken.
Outo näky ei Jannea yllättänyt. Hän oli tuntenut kaiken tuon, ihan niinkuin olisi osittain nähnytkin hämärinä väläyksinä ja nyt vain uudelleen yksityiskohdittain, kauemmin ja kirkkaammassa valaistuksessa. Hänen toimintatarmonsa palasi.
Salama oli iskenyt kuuseen ja kuusenrunkoa pitkin lypsäjään ja lehmään. Syvä valkoinen raapama näkyi kuusessa. Se ei ollut alkuunkaan kaunis kuusi ja nyt vielä vähemmän; toispuoleinen, osittain kuivalatva ja rupinen maha kuin puukolla auki piirretty. Hänen oli pitänyt kaataa se jo monta kertaa. Eipä ollut tullut kaadetuksi. Toisinaan ei tullut tehdyksi, toisinaan tuli pienetkin asiat, niinkuin sen haravan viimeinen piikki.
Lehmän silmät mollittivat avonaisina ja niissä asui jo kuoleman jäinen kiilto. Janne heittäytyi polvilleen Marian viereen, riipaisi puseron auki ja tunnusteli rintaa, otsaa ja käsivarsia. Sydän sykähteli.
Hän nosti hänet syliinsä kuin pienen lapsen ja kantoi juoksujalkaa tuvan sänkyyn. Niin kauan oli toivoa, kun oli henkeä. Ehkä ei ollut muuta kuin iskusta taintunut? Hän oli kerran nähnyt, miten veteen hukkunutta Tiihalan renkipoikaa viroteltiin. Valtimo ei enää lyönyt eikä hengitys tuntunut, mutta poika virkosi vain parituntisen kärsivällisen puuhailun ja pulailun jälkeen. Taintunut kuin taintunut ja Marian hengitys kävi ja valtimo löi, ehkä liiankin taajaan.
Hän väljenteli vaatteita, nosti kädet rinnoille ja pisti tyynyn hartioiden alle. Tytön täytyy herätä! Hän ei päästänyt edes mieleensä muuta ajatusta. Oli niin monta syytä ja seikkaa, minkä takia hänen oli aivan välttämätöntä herätä. Tuon elämä ei saanut tuolla tavalla raueta! Ja oliko tässä edes yksi elämä? Tuossa vieressä narisi toinen elämä, vähäinen kuin tuli päretikussa. Mitä siitä tulisi, jos tämä tähän sammuisi ja nukahtaisi? Räätistyisi ja näivettyisi! Ei tule kysymykseenkään!
Hän hätisteli hiiviskeleviä turmanajatuksia kuin pahantekijäeläimiä viljelysmailta, nosti käsiä ja paineli rintoja, niinkuin oli nähnyt sen kulkurimiehen tekevän Tiihalan renkipojalle.
Mitä Tiihalan renkipoika oli tämän rinnalla? Yksi räkänenäinen pojantorvelo! Kymmenen semmoista poikaa ei vastaa yhtä tämmöistä tyttöä, tämmöistä neitsyt-Mariaa! Tämän täytyy herätä, kun kerran se poikakin!
Että salaman pitikin juuri siihen kuuseen iskeä! Olihan metsässä satoja ja tuhansia parempia kuusia kuin mokoma karrioksa! Kuivalatva! Rupimaha! Vaikka Luojankin voima olisi, niin ei noin sentään pitäisi hosua! Sopisi vähän katsoa, missä ja mihin täräyttelee! Jos tuohon meni nuori ihminen, niin synti se on ja vääryys, vaikka vahingonlaaki olisi ollut.
Hän huomasi, ettei Luojalle voinut vahingoista ja niiden aiheuttamisesta puhua kuin tolkuttomalle ihmiselle. Jospa suuttuu ja vie päätökseen saakka! Hän perusteli ja tasoitteli ajatuslausumiaan, joiden takana ei ollut paha tarkoitus.
Älä pahastu, minä vain pienellä järjelläni näin ajattelen, sinun antamallasi järjellä, ehkä se onkin tyhmä. Kaikki valta ja voimahan sinulle on annettu. Miksikä et sinä saanut iskeä siihenkin pihakuuseen, jonka alla sadetta piteli minun ainoa tyhmä lehmäni ja tämä tyttö, eipä tämäkään liian viisas, koska ukkosilmalla rupeaa kuusen alla lypsämään. Niin, miksikä et sinä saanut iskeä siihen rupiseen ja rumaan kuuseen ja tyhmään lehmään ja tähän ajattelemattomaan tyttöriepuunkin?
No niin, isketty kun isketty. Kaikki valta ja voima sinulla on taivaassa ja maan päällä ja taivaan ja maan välillä. Mutta mitä pahaa tämä tyttö oli tänä kesänä tehnyt, että hänet näin piti kaataa? Ja mitä pahaa se minun lehmänikään oli tehnyt, että sen nyt tarvitsee maata aholla silmät lasikuppeina ja maha pongollaan? Oliko tämä heidän tyhmyytensä niin suuresti rangaistava synti? Vai tälläkö tavoin sinun piti rangaista heidän kummankin aikaisemmat syntinsä? Minä vain kysyn tyhmällä järjelläni. Älä pahastu, vaikka minä kysyn ja vaikka minun järkeni onkin tyhmä! Ei se ole minulle synniksi eikä erheeksi luettava!
Mitä enemmän hän kyseli ja ajatteli sitä asiaa, sitä sotkuisemmaksi se kävi niinkuin hämääntynyt vyyhti taitamattoman kerijän käsissä. Hän ei mitenkään olisi tahtonut soimata Luojaa, mutta ajatukset veivät siihen kuin mäen rinteiltä juoksevat vedet laakson pohjalla olevaan puroon.
Hän koetti olla ajattelematta, liikutteli vain yhä tainnuksissa pysyvän tytön käsivarsia. Mietteet ja ajatukset palailivat, puhkesivat puoliääneenkin, ettei hän edes huomannut sitä.
Sinun viisautesi leikkaa yli minun ymmärrykseni. Valkaise järkeäni kirkkautesi salamoilla, että näkisin, mitä minun pitää tehdä tässä paikassa! Mistä minä saan maitoa näille, kun sen lehmänkin tuhosit? Nuoren parhaimmassa maidossa olevan lehmän! Ja lehmä lehmänä, mutta entä jos tuo tyttöriepu tuohon riutuu ja sammuu!
Hän siveli mietteliäänä partahaiveniaan ja välillä tukkaa.
Kuule Luoja ja hyvä Jumala! Se oli vahingonlaaki! Sovitaan niin ja sepitään yhdessä tämä sekainen vyyhti!
Maria heräytyi äkisti ja katseli suurin ihmettelevin silmin. Janne ilostui, unohti vyyhdet ja kerimiset.
– Kas niin, arvasin minä sen! Herää eikä itke yhtään!
Maria katseli etäisyyksiin tuijotellen kuin jotakin muistellen. Janne otti vasusta pojan, hän oli herännyt ja huitoili ylös päästäkseen.
– Eipä tämäkään itke, mitä me turhista!
Hän nosti pojan hänen käsivarrelleen. Maria tapaili oikealla kädellään poveaan, enemmän vaistomaisesti kuin tajuissaan ollen ja poika löysi, mitä kaipasi.
Maria ei sanaa sanonut, katseli vain. Silmien terät olivat pyöreät ja hyvin kuulakkaat. Hän siveli pojan paljaita jalkoja ja katsasteli yhä etäisiä asioita, niinkuin Jannen äskeinen vyyhti olisi tuulenpyörteessä viskautunut taivaan kerinpuihin ja olisi ollut hänen täältä etäältä hoidellen selvitettävä.
Janne vaistoili, ettei hänestä olisi siinä muuta kuin vastusta ja haittaa. Pahemmaksipa oli äskenkin vain sotkeutunut, vaikka oli ollut käsin käänneltävissä. Jos tuohon menisi tökeröälyinen sivullinen paksuine sormineen sörkkimään, niin varmasti katkaisisi hienon langan pahalta paikalta. Hän siis vain istui ja katseli ja koetti arvailla, miten kaukaisia kaarroksia tytön valtoimena liikuskeleva taju kaarteli.
Poika söi syötävänsä ja alkoi tapansa mukaan loruilla ja huitoilla. Marian sormet sivelivät paljaita pikku jalkoja, luomet jonkin kerran rävähtivät, niinkuin hänelle olisi ollut häiriöksi kaikki läheinen.
Janne nosti pojan vasuun, peitteli ja alkoi hiljalleen heijailla. Maria käännähti päätään ja tarkasteli häntä kiinteästi tutkien, ehkä lievästi nuhdellen selvän vyyhden sotkemisesta. Sitten hän nosti kätensä ja katseli sormiaan edestakaisin moneen kertaan peukalosta pikkusormeen ja päinvastoin, niinkuin ei olisi muistanut niiden lukua ja yhä uudelleen olisi ollut otettava selville, oliko niitä kolme, neljä vai viisi? Tai ehkä hän sormiensa avulla lueskeli vielä taivaan kerinpuissa välkähtelevän vyyhtensä kaartoja ja pasmoja, kolme, neljä vai vieläkö viisi?
Taivas oli seestynyt ja seestyi yhä enemmän laskevan auringon joutuessa loistavimpaan hehkuunsa. Aurinko leikkasi sängyn jalkapuoleen suoraviivaisen valojuovan, joka vinottain ja vähitellen siirtyi, kuin joku olisi kääntänyt kultaisen veitsen terää.
Janne otti tuolinsa ja siirtyi sängyn pääpuoleen hieroskellen hiljalleen hänen sormiaan ja käsivarttaan, jossa valtimon liikunta oli enää tuskin tunnettava. Niin kului aika hetkestä hetkeen. Maria katseli, Janne hieroskeli, ja auringon kultainen veitsiterä etääntyi huomaamatta, mutta varmasti, polville, vyötäisiin, vinosti rintoja lävistäen kaulaan asti.
Jannen sormien alla värähteli enää vaivoin valtimonlyönti. Hän ei ollut ratkaisusta vähääkään epätietoinen, eipä edes katkera eikä kapinallinen. Hänen mieltään askarrutti vain kysymys, ehtisikö elämänkellon linjasuora kultaviisari kulkea vielä otsan ja silmien ylitse. Eipä hän voinut olla mielessään asettamatta arvuutustakin siitä, ehtisikö vai eikö ehtisi.
Valtimo heikkeni, viisari eteni. Valopiirissä oli jo toinen silmä, niinkuin pohjantähti tai enkelin silmä. Jo kirkastui otsa ja tukka vaalean kihartavine suortuvineen, kuin kultainen nauhanippu, vähän sekautunut, mutta kuitenkin selvä. Pian pääsi valopiirin sisään ohutkalvoinen värähtelevä nenäkin, väliseinä kuin tulessa kirkastettua kultaa.
Hän ei tuntenut valtimon lyöntiä enää kuin silloin tällöin, mutta kasvot kokonaisuudessaan olivat joutuneet jo kultaiseen kehään. Janne huokaisi vapautuneesti.
Maria katseli loistavin silmin hyvin kaukaisiin etäisyyksiin. Vyyhti oli jo täysin selvä, viimeiset lankakierrot juoksivat, neljä, kolme, kaksi, yksi... Kultainen langanpää vilahti vyyhdinpuun lappeella. Tyhjät kerinpuut hilppasivat keveästi ja etääntyivät pois.
Janne seuraili Marian etäisyyksiin tuijottavan katseen suuntaa, mutta hän ei haaleilla silmillään jaksanut nähdä niitä, mitä toinen näki. Sen verran hänkin näki, että alkoi myöntäen aavistella asioita, joita vielä äsken ei ollenkaan jaksanut ymmärtää: Jumalan viisautta, joka tyhmälle ihmiselle oli läpinäkymätön, ulpukan nuokahtamista loistavimman ilta-auringon laskuun, Luojan vahingoniskujakin. Niiden tarkoituksenmukaisuutta ja vanhurskautta ei ihmisluonto aina jaksanut käsittää.
Marian katse palautui vielä kerran läheisiä asioita tarkkaavaksi. He silmäilivät yhdessä yksinkertaisen huoneen vähäisiä näköaloja kuin yhteistä vaikeasti tavoitettavaa kiinnekohtaa etsien, nuoret mesipisaran kirkkaat silmät, jotka arpa oli määrännyt tämän päivän auringon laskussa sammumaan, vanhahkot hallavat silmät, joiden osana oli jäädä katselemaan uusia auringonnousuja ja laskuja, kunnes arpa niiden kohdalle sattui.
Tyttö näytti etsimänsä löytäneen, koska katse pysähtyi vasuun. Janne ymmärsi ja nosti pojan hänen kainaloonsa ja taivutti hervottomana lepäävän käden pienelle vatsankumpuralle. Sormissa elehti jotakin hyväilemisen aietta, mutta enempään ei ollut enää voimaa. Silmissä karehti onnellisen löytäjän hymy. Rinta vielä heikosti nousi ja laski ja pojan vatsalle levähtäneet sormet kohoilivat tämän hengityksen mukaan.
Keuhkojen paine heikkeni olemattomaksi, vain sormet nousivat ja laskivat. Katse oli lipunut loistavaa auringonsiltaa pitkin arvaamattomiin etäisyyksiin.
Auringon valo sammui. Hengitys lakkasi ja silmienkin loiste sammui. Hervahtaneet sormet kohoilivat pojan keveän hengityksen mukaan.
Siinä he valkealla raitiliinalla nukkuivat, neitsyt-Maria ja poika. Janne ei pitkiin aikoihin hennonut erottaa heitä, ei edes silmiensä katsetta siirtää.
XVII.
Pojan hoitaminen kävi häneltä kuin napin neulominen jäisillä rukkasilla.
Kuinka paksuilla peukaloilla ja töpösormilla olisi menestyksellisesti voinut hoidella niin turhan pieniä paikkoja ja keveitä vaatehepellyksiä. Mutta poika oli terve ja Janne oli kärsivällinen. Pulailtiin ja törsäiltiin parhaimman taidon mukaan, ja niin mentiin päivästä yöhön ja yöstä päivään, opittiin tuttipullolla syömiset ja syöttämiset, räsyjen muutot ja muuttamattajättämiset. Pyykkiä huljauteltiin kuin ei mitään. Keltainen räsy muuttui vaaleaksi ja päinvastoin.
Haikulan Heta ja Jussi olivat ehdotelleet hoitajaksi jotakin akkaa. Kaiketi tulijoita olisi löytynyt semmoiseenkin mörskään. Mutta Jannen luonto ei neitsyt-Marian jälkeen kelpuuttanut siihen silmissä katseltavaksi ketä tahansa akkaa, enemmän kuin ketään nuorempaa lätkää tai humakkaa. Hän oli kauniin kesän ja kaikkien siihen liittyvien tapausten nyt jo etäisemmässä heijasteessa saanut mieleensä sen ehkä osittain harhauttavankin kuvan, että neitsyt-Mariat olivat ainoita laatuaan. Kuvaa olisi ollut hyvin vaikea kenenkään häneltä riistää, sitä vaikeampi, mitä enemmän välimatkaa lähtöpäivästä kului. Pienimmätkin rypyt siliytyivät matkan lisääntyessä. Maria leijaili auringon siltaa pitkin kuin enkeli, jonka siivet korkeammalle kohotessa yhä kirkkaammin hohtivat.
Hänen täytyi illoin aamuin juosta Haikulasta hakemassa maitoa, sillä aamumaito olisi vanhaa yöksi ja iltamaito päiväksi. Hän sovitti matkansa niiksi ajoiksi, jolloin poika nukkui. Hänellä olisi ollut säästörahoja uuden lehmän ostamiseen. Mutta sen ottaminen Helmikin jälkeen tuntui melkein yhtä vastenmieliseltä kuin jonkun akan ottaminen tuvan puolelle Marian jälkeen. Kaiketi niitä olisi saanut kippuroita ja kappuroita, mutta ei Helmikin veroista. Siitäkin oli jäänyt neitsyt-Marian muistoa ja hohdetta. Ja sitäpaitsi Helmikin vasikka olisi vuoden kuluttua aikuinen lehmä.
Jannen ja pojan elämä alkoi kulkea jotenkuten, vaikka kaipaus aluksi oli suuri.
Kaksissa miehin he kävivät työmailla, heinäniityllä, kuokoksella ja leikkuusaroilla. Mullikka seuraili mukana, koska sekin äitinsä menetettyään tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Maitopullo keikahteli eväskontissa, väli- ja makuuajoiksi se pistettiin lähteeseen tai kylmään suosilmäkkeeseen, mikä lähinnä työmaan lähettyvillä sattui olemaan. Matkat kuljettiin kuin kylvömiehet. Janne kantoi vakkaa ja poika heitteli siementä, sylki nauriin siementäkin, vaikka ei ollut nauriin kylvöaika.
Matkoilla ja päiväpaisteessa kelliskellessään poika oli päivettynyt ketunruskeaksi. Hän ei malttanut pitää jalkojaan riepujen eikä peittojen alla. Janne ei raaskinut kietoa pikkumiestä kapaloihin eikä kahleisiin. Jo Marian eläessä hän oli ollut mokomaa puristelemista vastaan. Eihän kukaan kapaloinut jäniksien eikä oravan poikien sääriä, tuskin niissä oli pahoja tekovikoja? Jäniksellä tosin oli vemmelsääret, mutta hyvin se niillä matkaa leikkasi eikä niiden viikatevarren muoto varmaankaan johtunut kapaloimattomuudesta.
Poika sai siis vapaasti potkiskella kärpäsiä ja sudenkorentoja. Hän tunki suuhunsa vuoroin varvasta, vuoroin kantapäätä. Aurinko heloitti nivusiin, jotka vahvistuivat ja ruskettuivat. Terävä hammasrivi oli kohoutunut jo ikenistä. Hoitaja tuskin olisi huomannut sitä, ellei tutti olisi alkanut vuotaa. Kirkolla kävijöiden matkassa täytyi uutta puuhata ja sillä välin syöttää mestaria lusikalla lutkotellen.
Jannen kuokosmaalla oli avattuna jo puoliväliin toistakymmentä sarkaa ja savettuna viisi. Poltettuja ei ollut muuta kuin ne kolme laitimmaista. Hän oli saanut siitä lystistä ensi kokemalla tarpeekseen. Mutta savi oli poikaa! Ja helposti se mäenrinteestä rekikelkalla saroille liukui, kun huolellisesti jäädytteli ja hoiteli raiteet. Touko palkitsi vaivat, milloin sattui hallaton vuosi. Keskinevan syväsilmäiset lähteet ja heiluvat hetteet olivat viimevuosina olleet kovin levottomia. Syksyin keväin ja väliin keskikesällä ne olivat työntäneet pirulaisensa ylös turmanpoluille. Ja ne olivat sellaista joukkoa, ettei riittänyt veroksi kolmannes niinkuin taloon, meni kaksi kolmannesta tai kaikki kerrassaan!
Mutta tänä vuonna oli ollut ihmeellinen rauha, aivan kuin ensimmäisenä toukokesänä. Vilja säilyi putkella, säilyi maitojyvällä, nyt jo kellersi ja haritti taittojyvällä. Lämpiminä kesinä leimusi ja jylisi vain taivaantuli ja ukkonen. Eipä aina kaunista jälkeä jättänyt sekään!
He tekivät pitkiä päiviä. Hätäkö pojan oli kopassa kelliskellessä, pulloa keikuttaen, kärpäsiä potkiskellen. Raskas tähkäpää painoi, tuleentunut olki risahteli. Selkää oikaistessaan hän kävi syöttelemässä poikaa. Se oli hupaisaa välityötä, paljon hupaisampaa kuin kattopäreiden höylääminen ensimmäisenä elokesänä ja vähemmän rasittavaa. Puheltiin ja ropistiin kovasti.
– Kelpaa siellä joutilaana kelliskellä ja päin aurinkoa pyllistellä! Ettet häpeä vähän! No purehan sitä tuttia! Koetahan! Jos vain naskaloit siihen läpiä, niin kolmatta en ota! Olkipillin pistän ikeniisi ja toisen pään nevalähteeseen!
Mitäpä poika näistä muuta kuin intoutui yhä innokkaammin puremaan, viuhtomaan, rummuttamaan ja paukuttelemaankin vasten täydellä naamalla nauravaa aurinkoa.
Janne veteli koppaa kuhilaalta kuhilaalle. Entiseen tapaan hän pystytteli ne suoriin riveihin keskisaralle ja merkitsi verokolmanneksia varten pajunvarvuilla ja juuren kappaleilla, kolmannet jäivät ilman merkkiä, ja nepä talo aina tavallisesti otti. Hänen puolestaan oli yhdentekevää, mitkä otti, kunhan samanmerkkiset loppuun asti otti.
Riihiveropäivinään hän kiikutti pojan Haikulan Hetan hoiviin. Kun oli niin aamuvarhainen, ei poika heräytynyt edes kylvämään eikä naurista syljeskelemään. Jannen teki mieli varoitella Hetaa ruokkimisesta, riepujen muuttamisesta ja monista muista asioista, joita pitkän päivän kuluessa pienelle miehelle saattoi sattua, mutta muisti ajoissa, että useamman lapsen Heta oli kasvattanut, ja tokkopa olisi tämäkään tässä, ellei hän olisi ollut irroittelemassa ja elämän alulle hoivailemassa.
Mutta Peltohuuhan syksyisten riihipäivien taivaalla leijaili pahaenteisiä ukkospilviä, vaikka täysipainoista viljaa nousi pellolta ja suolta. Emäntä, jolla alunperin oli ollut suuri vastenmielisyys korpiäijää kohtaan, oli talvellisen tapauksen johdosta kärmeentynyt yhä enemmän ja närän kera hänen rinnassaan kasvoi vaivaavaksi syöpäpaiseeksi. Siitä saivat myrkkyruisketta isäntä ja poika, piiat, rengit ja taksvärkkärit, enimmän olisi saanut korpiäijä, ellei olisi ollut niin paksunahkainen, ei siihen mikään pystynyt. Kun emäntä sattui olemaan yksin kotona, soimasi hän itseäänkin.
Minä onneton, kun ajoissa en osannut karkoittaa sitä hutsua! Että sen porton aika piti olla niin lähellä ja että sen piti lääpistyä siihen äijän pesälle poikimaan! Jos olisi ehtinyt kotipuolelleen vesien ja selkien taakse, niin sinne olisi hävinnyt ja häkeltynyt. Nyt siitä sai joka päivä ja joka tavalla kuulla. Palkolliset eivät tosin uskaltaneet edessä eikä suoraan, mutta takana päin kävi supina ja sipinä. Minkä takia Jumalan oli pitänyt lähettää taloon vielä tuommoinenkin onnettomuus!
Aluksi hän oli toimella koettanut ohjata juttua siihen suuntaan, että äijä itse olisi kaiken alku ja isä. Olihan heidät viime kesänä niin monta kertaa tavattu yksissä riihipäivinä ja jo aikaisemmin. Mitä hän tyttöä olisi ryhtynyt hyyssäilemään, ellei heidän välillään jotakin salakähmäistä olisi sattunut! Kuuluipa sillä olevan kotipitäjässäänkin vihitty akka ja kuinka monta leipäsutta lienee ollutkaan!
Selitykset olivat hyviä ja uskottavia. Harmillisinta oli, kun kaikki niin helposti uskoivat niihin. Piiat nauraa tyrskähtelivät. Taksvärkkärit olivat totisia, mutta myöntelivät. Joo, joo! Saattoi hyvinkin tulla vanhalle riihipirulle semmoinen erehdys! Ville hyväkäs, joka jo oli aikuinen mies, mutta aina samanlainen venkoleuka, irvaili: – Ei mikään ihme! Tuli vanhalle Aabrahamillekin, Ismael ja Iisakki, vaikka emäntä ei suvainnut vanhinta perinnönjaolle, koska se oli piian poika.
Tytön kuolema ei selventänyt asiaa vähääkään. Nyt tuli lisäksi sääli. Ilmaiseksi muka hoitelee ja vaaliskelee toisen lasta, miesparka! Mokoma tässä parka! Kunniallisten ihmisten elämää raapaistiin kuin patapuukolla! Tulee tekijäänsä! Komea nenäkin niinkuin isällä! Kallella komea nenä oli, äijällä pahanpäiväinen tallukanlesti. Kallea tietysti kaikki tarkoittivat. Surkeinta oli, kun poika itse ei kieltänyt, ylpisteli, milloin paha pää sattui. Mikähän hurjapää siitäkin tuli? Monet itkut emäntä hänen takiaan oli saanut jo itkeä. Piikalunttujen kanssa lapsia! Ja kun ei miestä edes sen vertaa, että kieltäisi! Isän perintöä se oli ja vaarin. Toinen nahjus, toinen markkinahummeri.
Rippikirjoituksissa pastorin kansliassa hän oli koettanut asiaa silitellä ja selitellä. Miten onnetonta ja koko paikkakunnalle häpeällistä oli, kun se korpiäijä jumalatonta elämää eleli pahatapaisen naikkosen kanssa, vanha mies, jolla itsellään kuului olevan vihitty vaimo. – Kuinka emäntä naapurista asti lähtee syntejä haeskelemaan? Eikö omassa huonekunnassa niitä ole? Ellei ollut, niin sopi mennä rohkealla mielellä herran pöytään! Niin tuo hampaaton palkkapaimen leksotteli. Ei emäntä siinä paikassa voinut mitään sanoa, mutta edessä oli pitkä kanto kaskessa evankeliuminarpulla! Odottakoon paistettuja lampaanlapoja ja uunijuustoa ja muikunmätiä!
Isännällä oli riihipäivinä vaikea olo. Hänen mielestään oli aivan vääryys sillä tavoin kohdella kunnon miestä ja kovaa työmiestä. Rukiitakin toi nevalta enemmän kuin oli odotettu. Eipä sentään pölissyt enää riihenpermanto! Sitä ei päässyt Janne eikä kukaan sanomaan. Janne sitä ei koskaan ollutkaan sanonut. Onneton tapaus oli se tytön ja pojan sattuma. Mutta turha sitä oli jälkeenpäin ruveta pöyhöttelemään, tahallaan haisevaa kasaa pöyhöttelemään! Salavihkaa olisi pitänyt peitellä ja ohimennen talkilla! Olisi ollut hyvää pataa Jannen kanssa, niin ehkä olisi mielellään pitänyt sekä tytön että lapsen. Taisi näinkin pitää?
Hän kävi usein riihen kynnyksellä ja puheli ääntään alentaen: – Mitä akkojen kanssa riitelemään, ei niiden kanssa omilleen tule vanha pirukaan! – Olenko minä pyrkinyt riitelemään? – saattoi Janne myhähtää jyviä puhaltaen. – Eipä niin, eipä kylläkään, mutta Jannen olisi talvella pitänyt hiukan malttaa! Jos me olisimme päässeet hellakamariin rauhassa juttuamaan, niin ei mitään jälkipuheita olisi tullut. Toinen myönteli, että niin kaiketi se olisi parasta ollut, sovinto on aina parempi kuin riita, silloin sattui olemaan vain niin tärkit paikat.
– Niinpä aina, mutta jos minä kontrahtia tehdessäni olisin tietänyt, miten itsepäinen mies Janne on, niin ei joutavia omaruokaisuuspykäliä olisi ollenkaan kirjoihin merkattu.
Isäntä lähti aamiaiselle ja hieroskeli noidannuolta, pakanaa. Janne jäi pureskelemaan rukiita ja muistelemaan Haikulan Hetan sängyssä pelehtivää poikaansa.
Mahtaneeko nukkua vai veteleekö lehmällistä silmät rakosellaan, niin että pullon perä keikkuu? Tai on pakarat paljaana ja hokit taivasta kohti! Taitaa Heta jo niitä riepuloihin vänätä! Se on akkaväellä semmoinen tapa! Niiden täytyy aina kehrätä miehelle paulaa kaulaan ja koipeen! Mutta ei sen pojan kimparoita enää kaikkiin riepuihin ja riekaleihin vangita, on se semmoinen ori het'kerrassa!
Pojasta hän puhui kaikille riihimiehille, jotka ruoka-aikoina ja kahvitunnilla pistäytyivät alas riiheen hänen luokseen tarinoimaan. Äijän jutut pojan temppuiluista huvittivat kovasti piikoja ja päivätyöläisiä. Eipä siksi, ettei niitä apinan temppuja joka päivä olisi nähty omilla ja toisten kakaroilla, mutta kun äijä leventeli ja maalaili ne, että oli het'kerrassa valmista.
Emäntä tuli siihen käsitykseen, että Janne tahallaan ja ilkeyksissään aina veisteli sitä samaa pölliä. Hän oli niin vihainen, ettei viitsinyt itse enää tuoda kahvia riiheen, ei olisi antanut piiankaan viedä mokomille mustakuonoille, ellei talon maine olisi sitä vaatinut ja ellei siitä sittenkin ehkä olisi ollut pientä kiusaa sille riihipirulle. Mutta sikuria hän lohkaisi pannuun tavallista enemmän ja kahvia vastaavasti vähemmän.
Iltaisin ei Janne liikoja viivytellyt, tuskin kerkisi yhdet löylyt ottamaan ja nokista naamaansa vähän suopavedellä sukaisemaan. Kotiin oli kiire ja yhtä painoa Haikulaan, että kivet saappaiden alla rapisivat. Kun hän sai pojan polvelleen, ei ollut enää kiirettä. Saatettiin leperrellä tuntikausia, kunnes kuu nousi metsän takaa.
Sitten kapiteltiin suota ja kotia kohti. Päivän kuluessa rästiin jäänyttä kahdenkeskistä puheltavaa oli paljon. Kantaja puheli, kannettava rummutteli ja syljeskeli ja jos sai kätensä kiskotuksi peittoliinan alta, niin vatvoi ja löi tahtia, että kantaja sai päätään varoa.
Täyteltiin pullot yötä varten, tehtiin muut asiaankuuluvat ilta-askareet ja oikaistiin sänkyyn ja sängyn vieressä liikahtelevaan pärevasuun. Alkoi yksitoikkoinen unilaulu, jota kesti, kunnes toinen tai toinen tai molemmat yhtä aikaa nukahtivat:
Aa-aa-pikkusta lastaan
kissa tuli tiellä vastaan!
Onkohan se emokatti?
Haikulass' on poika Matti!
Mitä sull' on sissisäsi
punaisessa tississäsi?
Aa-aa ammun häppää
isä pullon suuhun näppää!
Sitten seuraa univirsi
pitkä meill' on seinähirsi!
Poika: Aa-aa-aaaa!
Janne: Nuku pois jo!
Aa-aa pikkuista lasta
aamulla me noustaan vasta!
Hiiri pöydän alla ripsii
jänis pellon ojaa hipsii!
Poika: Aa-aa-aaaa...
Janne: Etkö veitikka saa silmiäsi kiinni!
Nuku pois jo pieni räivä
huomenna on kova päivä!
Poika: Aa-aa-aaa...
Janne matkien:
Aa-aaa talitintti
kitisee kuin kaivon vintti!
Kuukin tuolla nauraa meille
kultaa huiskii kujateille!
Poika unimielissään naristen: Aa-aa-aaaaa...
Janne samoin: Aa-aa-aaaaa...
Molemmat: Aa-aa-aaaaa...Mitä useampia viikkoja ja kuukausia kului, sitä eläväisemmäksi Jannen nopeasti kehittyvä hoidokki kävi. Hän säesteli mukana pitkät univirret ja valveilla ollessaan pyrki yhä laajemmille tutkimusmatkoille. Hän oppi kävelemisen jalon taidon, mutta kiireellisimmissä tapauksissa otettiin etukäpälät avuksi ja silloin vasta matka joutui. Vesiämpäri oli mielenkiintoa herättävä kappale, varsinkin milloin siinä oli vettä. Jannen puunhakumatkalta tai muilta pikku askareilta tupaan kiirehtiessä saattoi permannon pesu olla täydessä käynnissä, itsetoimiva pesuhuosiainkin oli lätäkön keskellä valmiina, tuskin olisi tarvittu muuta kuin neljä tai viisi ämpärillistä lisää vettä ja sekin toimitus olisi tullut tehdyksi, mutta eihän Jannesta ollut sellaisissa apua, pelkäsi kaiketi permannon liiaksi kuluvan. Kerran löytyi poika uunista, hätäytynyt hoitaja tuli sinnekin vilkaisseeksi, kun miestä ei missään näkynyt. Siellä tämä Vesuviinuksen porsas popsiskeli kaikessa rauhassa hiiliä. Ne tosin eivät olleet tuhatkertaisesti kuumennettuja kivihiiliä, vaan mustia kantohiiliä, mikä selvästi näkyi possun naamataulusta. Jos olisi konttinut vaikka rööreihin! Ei ollut narua jalassa, eikä mestari olisi tässä tapauksessa taitanut edes luottaa rööreihinsä. Rotan tai kissan saattoi ajatuksissaan vetää narusta takaisin tai vaikka hännästä, että kynnet rapisivat, mutta mitä tämän hiiliporsasliekiön kanssa tuli ja teki?
Haikulan Jussi neuvoskeli yhä uudelleen, että ota joku akka tai edes tytönlätkä, ja Janne itsekin jo myönteli, että sen paimeneksi olisi joku otettava, mutta luonto etoi vastaan, ja niin kului aika edelleen ilman päättämisiä ja ottamisia. Koppien valmistus kävi hyvin laatuun. Nelinkontin apuna puuhaileva kisälli taitteli päreitä avuksi ja lauloi uuden virren jokaisessa uudessa kopassa. Puolen tusinan ryhmiä oli tuvan nurkka puolillaan. Myyntimatkoille olisi pitänyt päästä, rantakyliin ja jokivarteen saakka, mutta mihin laittoi laulumestarin siksi aikaa? Poikaa ei kehdannut aina Haikulan Hetan vastuksiksi kuljettaa, ja pitkä muutenkin oli pöpyräistä talvitietä illoin aamuin juoksettaa. Oli kaiketi pojan paimeneksi joku tytönlätkä tai akanlompsa otettava?
Kovin vastenmielistä se hänelle oli ja sen vuoksi oli hän siirtänyt asiaa päivistä viikkoihin, siirtäen kylämatkojaankin monenlaisilla verukkeilla. Hänen mielikuvapeileissään näkyi vain neljänlaisia naiskuvia ja jokaisen ajatus tai maininta herätti aikaisemmin elettyihin tapahtumiin rinnastuvia mielikuvayhtymiä, jotka vetivät toinen toisensa esiin kuin parireet tai kaurasitoimen puolikkaat. Nainen merkitsi samaa kuin velimiehen vaimo, entisen kotitalon emäntä, aina toimelias, puhtautta harrastava, tarvitsevalle apua ja hyviä neuvoja antava, taloutensa moninaiset sotkuisetkin vyyhdet taitavasti ja kärsivällisesti selvittelevä mestarikerijä. Sellainen oli oikean naisen kuva hänen kirjoissaan. Tyttö merkitsi hänelle nyt samaa kuin neitsyt-Maria, kesäisen hohtoinen kuva valkoisella pellavaraidilla, siihen ei mahtunut lisää muuta kuin syöntitouhuinen poika.
Lätkä ja akka olivat arkisempia maalauksia, ne olivat varmaan sukua keskenään pallukkapohkeineen, joutavine kakatuksineen ja haukkumisen nalkutteluineen aivan kuin tyttö ja nainen siroimpine ääriviivoineen ja hienoimpine olemuksineen. Lätkä toi aina hänen mieleensä Peltohuuhan Kaisa-nimisen piian humakan naurunkumatuksineen ja irvokkaasti helluvine etu- ja takamuksineen, siitä varmaan tulisi oikea akka, kun joku hullu hänet korjaisi. Akka, Oksalassa oli akka, jonka joku hullu korjasi ja vielä toinenkin hullu korjasi!
Eikö hän voinut ottaa poikansa kaitsijaksi ja mörskänsä lakaisijaksi pyhäisempää vaimon puolta, tyttöä tai naista? Tuskinpa vain, koska ei mahtanut löytyä tulijoita. Naisilla oli omat oltavansa ja tytöistä saattoi ainoastaan siipirikko raukka eksyä tällaiseen metsävariksen pesään, neitsyt-Maria ei enää milloinkaan. Mahdollinen apu oli siis valittava joko lätkistä tai akoista, ja siinä valaistuksessa asia ei näyttänyt varsin lohdulliselta.
Hän päätti olla ainakin toistaiseksi ilman, ja kun hän siihen päätökseen pääsi, alkoi taju kiehitellä keinoja asian edelleen järjestämiseksi. Sepä ihme, ellei vaurastuvan lapsen kanssa aikoihin tulisi, kun oli tullut rintavieruna ja pahaisena? Mutta kun ei häntä voi jättää yksin kotiin.
Mikä pakko oli jättää kotiin? Mustalainen kuljetteli koko peipoonsa ja poikueensa kylästä kylään ja läänistä lääniin, väliin oli kaksoset muijan helmuksissa, taisi kolmosetkin olla? Miksi ei valkolainen tai tällainen puolimustalainen voisi yhtä mukulaa kuljettaa? Minä otan pojan mukaani koppamatkoille ja kauppamatkoille ja savenajoon! Eipä hän silloin mene uuninrööreihin eikä rupea lattiaa pesemään keskellä viikkoa!
Iltapuhteella pojan jo nukkuessa se ajatus hänen mieleensä juolahti ja hän alkoi tutkiskellen asiaa valmistella.
Hän oli kuullut, että muutkin kuin mustalaiset kuljettivat lapsia mukanaan, oli kai nähnyt kuviakin röönlantilaisista ja lappalaisista. Ei suinkaan hän unissaan vain ollut nähnyt jonkun pienen nalliaisen killistelevän nahkatupessa? Jos vaikka niinkin, sellaista sopi ainakin koettaa. Hänellä oli aitassa pari vuovattua pässinnahkaa. Hän kopeloi ne heti kätköistään, sovitteli ja neuloskeli laidoista yhteen. Jollei tuommoisessa uunissa tarkene, niin ihme ja kumma! Tarkenivathan oravanpojat ja jänisjussitkin, vaikka täytyi hipsotella hankia pitkin eikä kukaan neulonut pässinnahkatuppia ympärille.
Ennen hän oli vienyt koppaniput taloihin kantamalla, puolitusinaisen kerrallaan. Mitähän järkeä siinäkin oli? Miksi hän ei niitä voinut kelkkaan latoa, kolme jopa neljäkin rykelmää kerrallaan ja nahkatuppinalliainen meni vielä kaupantekijäisinä. Hän oli jo varma keksintönsä onnistumisesta, niinkuin aikaisemmin hirrenvedosta tai päreiden höyläämisestä. Eihän tässä voinut mitään estettä olla! Tuommoinen vahva poika, mitäpä hän ulkoilmasta olisi pahentunut, vahveni vain ja vahvistui.
Pojalla ei ollut hyvää asiaa vastaan sananväärää, ja seuraavana päivänä, joka sattui olemaan laskiaistiistai, lasketeltiin rantakyliin ja jokivarteen johtavia teitä ja huikattiin pitkiä pellavia. Poika istui tupessa ja kopassa, vain silmät ja komea nenä näkyivät, mutta hevosen korviin kuului kieltämistä ja käskemistä. Pitkän jouhevissa alamaissa hyppäsi hevonen kannoille, ja hihkaisi kilpaa pyrräävän ja rummaavan ajurin kanssa.
Pahinta oli, kun ei tahdottu päästä nauravista ja ihmettelevistä emäntäihmisistä eroon. Vai tuollainen tuppiorava jo oli se Jannen poika! Olipa hauska nähdä! Paljon oli kuultu! Ai-jai, miten vahva ja kaunis poika! Ja Janneko yksin oli nelikuukautisesta ilman naisapua hänet hoidellut ja kasvatellut?
Katsasteltiin salavihkaa ja tutkivasti miesten näön yhtäläisyyttä, koska oli kulkeutunut juorujuttuja, että se olisi Jannen poika. Olihan niillä paljonkin yhtäläistä, korvat kohdallaan ja suu poikkipuolin nenän alla. Näitä ei sanottu ääneen, mutta naureskeltiin, että paikat hyllyivät. Ajuri sai maitoa enemmän kuin jaksoi juoda, kaatoi loput maahan ja muutakin, mitä huomasi kaatamisen arvoiseksi. Hiiliä hän ei päässyt maistelemaan, sillä talojen takat ja uuninsuut, jotka olivat mestaritekoa, olivat yleensä paljon korkeammalla kuin kotimörskän matala omatekoinen uunin suu.
Kaupat tehtiin, eväspullatkin mukaan kääräistiin ja tuppimiehen riemuisa matkanteko jatkui toisiin taloihin ja uusiin iloihin. Jokaisessa uudessa paikassa helähti sama remakka. Olipa se Janne vasta laskiaisilot keksinyt! Tuollaista miestä olisi jo aikaisemmin kelvannut näyttää! Paitsi eväspullia, saivat he myös vaatetusapua, Janne tosin molempien puolesta koetti vakuutella, ettei tässä riikillä retkeilty. Mutta emännillä oli sopivia Vilhojen ja Vihtorien villatakkeja ja pöksyjä ja villapaitoja, ja koska itsellä ei enää ollut tarvista, niin... Niin, no, jos asiat kerran olivat jo siinä tellissä, ettei tarvittu, niin hyvä tavara aina kelpasi! Pannaan vaikka koppien hintaa pienemmäksi. Emännät eivät siihen suostuneet, kopat olivat hyviä ja oli laskiainen. Ja mitä lapsenantia se olisi ollut, josta maksua olisi peritty!
Kotimatkalla Jannen kuorma oli keveä ja mieli samoin. Poika nukkui punaisin poskin nuttujensa ja laskiaispakettiensa keskellä kuin joulutonttu. Kelkka kitkotteli liukasta raidetta ilman aikojaan.
Näin he voivat kuljeskella joka paikassa, keväthangilla oli vielä paljon keveämpää ja hupaisempaa! Mikäpä oli savikuormiakaan alamäkeen liukutellessa! Olkitukko tupen alle ja hellerei! Eipä tarvinnut ottaa akkaa eikä lätkää! Jos neitsyt-Maria olisi nähnyt, niin varmaan olisi ollut hyvillään. Ehkäpä hän näki? Ehkä tuon kirkkaan tähtisirkilän takaa katsasteli?
Yhä useampia tähtiä ja tähtisikermiä alkoi taivaankannella vilkutella. Mullikalla oli varmaan jo nälkä. Mutta siinäpä oli jo Peltohuuhan veräjältä korpeen viettävä pitkä alamaa. Janne hypähti kannaksille ja antoi liukua. Hauskempaa laskiaista ei kukaan ollut viettänyt.
Siitä lähtien he liikuskelivat erottamattomina kuin hirvi ja sen vasikka. Tuskin oli semmoista työtä, missä Janne ei olisi poikaa saattanut mukanaan kuljettaa. Kolmantena kesänä ei kannettu enää koppaa suolle eikä lehdesmaille. Poika ratsasteli Jannen niskassa ja ohjaili korvista. Janne piteli kaikeksi varmuudeksi pienistä ruskettuneista sääristä, jotka keikkuivat arveluttavasti sinne ja tänne.
Pojalla oli oma pieni lapionsa, vieläpä kuokkansakin. Niillä hän möhrysteli suoturpeita ja kaiveli koukeroisia ojia, kantoipa usein irtisaamiaan liuskaleita Jannen isoon ojaan, niinkuin siinä ei muutoin tarpeeksi olisi täytettä riittänyt. Hän oli oppinut matkimaan jo useiden lintujen ääniä. Käki, kä-kä-käkä, sai ensimmäisenä miehisen vastaväittelijän, varis oli toinen ja palokärki kolmas. Käki erehtyi monta kertaa ja punalakkinen palokärki, tarkka lintu, eksyi muutaman kerran saralle. Mutta varis huomasi heti petoksen, jaah-jaah, se sanoi ja lentää laaposteli mielenosoituksellisesti puulapioineen tentuvan pikkumiehen ylitse.
Kovin mustia he olivat kumpainenkin mies, sitä mustempia, mitä lämpöisemmin aurinko paistoi ja mitä pölisevämmäksi kytömulta poutien jatkuessa kuivettui. Jos mustalaisjoukkue olisi sattunut ohitse ajelemaan, niin varmaan muija olisi lukenut muskulansa ja luettuaankin epäillyt, eikö nevalle mahtanut jäädä yksi.
Päivisin oli Jannen tapana käydä viemärin suuaukon luona olevalla puroputamalla uimassa. Poika ratsasteli mukana ja rohkeni pian pulikoida vedessäkin. Hauta oli loivareunainen ja kovapohjainen, vain keskikohdalla oli padan tapainen syvennys, jossa pikkumiehen jalka ei olisi pohjannut.
Vesi oli lämmintä, sillä kesäkuivalla ei purossa sanottavampaa veden liikuntaa ollut. Poika polski ja ilakoi kuin vesieläin. Keskipäivän kuumimpana aikana livahti heiltä puroputamalla tuntikausin aikaa, mutta olipa heillä aikaa, oma työ ja oma ruoka. Pulikoimisensa välillä he kaksi alastonta aatamia eli Jannea kippasivat ojanvartta kilpaa. Pehmeään suomultaan muodostui joustavan kimmoisa polku, jonka pohja tuli moneen kertaan ruusatuksi pienillä ja suurilla varpaan päillä.
He keksivät levähtäessään hyvin mukavan makuupaikankin viemärin pohjalla, puroputaman ja viemärin yhtymäkohdassa. Se oli niin leveä, että kaksi miestä, iso ja pieni, parahiksi mahtuivat vatsallaan makaamaan, kahdelle isolle miehelle se olisi ollut liian ahdas ja kahdelle pienelle miehelle liian väljä. Kyynärpäihinsä nojaillen he siinä makailivat ja katselivat ojaa pitkin ylöspäin. Se oli heidän mielestään hirmuisen suuri ja pitkä joki. Toista päätä tuskin erotti, ja jos siristi silmiään, niin ei nähnyt muuta kuin vilisevää ja välisevää vettä. Silmät siirollaan he tavallisesti katselivat. Heidän allaan lirisevä lämmin vesi kutkutteli vatsaa, polvia ja varpaita. He saattoivat panna joen tukkoon panemalla käsivartensa yhteen. Silloin vesi pysähtyi ja jäi ihmettelemään. Pian kumminkin se nousi varpailleen, nousi ja nousi kunnes pääsi tarpeeksi korkealle ja hulahti ylitse. Kun portit vedettiin auki, niin vesi aivan holahti rinnoille. Se oli niin hauskaa leikkiä, että heidän piti uusia se lukemattomia kertoja.
Toisinaan he makasivat pitkät hetket aivan äänettöminä. Ei kuulunut muuta kuin hienon hiljaista vedenlirinää. Joku lentävä pörriäinen vain ammahti ylitse, sudenkorento, ampiainen tai paarma se saattoi olla? Lentäjä ei huomannut heitä, yli vain ampaisi touhuissaan. Mutta aurinko huomasi, katsoi ylhäältä ja katsoi herttaisesti ja siveli selkiä suloisen lämmittävillä säteillään.
Joskus he kuvittelivat, että tämä oli varmaan uusi Jordanin virta, koska aurinko niin lämpimästi paistoi ja vesi noin monivärisenä väreili. Neljäntenä talvenaan poika oli oppinut kuuntelemaan ja ymmärtämään satuja, joita Janne koppia kapistellessaan hänelle kertoili. Ne tulivat hänelle kuin jokapäiväiseksi leiväksi, iltamaidon olisi saattanut unohtaa, mutta unisatua ei milloinkaan. Ilmaista tavaraa se Jannelle oli ja ihmeesti niitä riitti, kun kerran pääsi hyvään kertomisen alkuun. Jänisjussit, ketturepolaiset, varisvaarit ja oravannalliaiset, kaikki ne olivat jo peräti tuttua väkeä niin kesä- kuin talvitamineissaan. Enimmän poika piti niistä saduista, joissa oli mukana joku pieni tyttö tai poika, vaikkapa vain oravanpoika tai jänistyttö, mutta sillä piti olla henkselihousut tai kirjava esiliina. Kauanko niitä pieniä vaatekappaleita oravapojille ja jänistytöille tekaistiin.
Kerran taas kuumana keskipäivänä heidän ojanpohjalla kelliessään Janne tuli sanoneeksi, että tämä olikin varmaan Niilin virta, koska vesi noin kullalta ja hopealta välkehti ja aurinko niin ylen lämpimästi selkää siveli. Poika muisti Niilinvirran ja sadun samana mielikuvana ja koppasi asian kuin kärpäsen. Jannen piti heti kertoa satu Niilin pojasta, joka pietyllä pärekopalla lasketteli vesimäkeä alaspäin. Janne aivan hätkähti. Kas, kun se satu ei jo aikaisemmin mieleen johtunut, olihan tässä ihanassa Niilin suistomaassa jo kymmeniä päiviä selkää paistateltu. Painuttiin silmät siirottaen alemmaksi kyynärvaraan, ja Janne kertoili:
– Kaukana suuren Niilin virran rannoilla eli kerran pikkuinen poika, jonka nimi oli Mooses. Maassa hallitsi paha kuningas, joka etsi poikaa tappaakseen hänet, mutta äiti piilotteli visusti lastaan, sillä tämä oli kaunis poika ja äidilleen ylen rakas. Väliin hän piilotti pojan lehmän soimeen heinien alle, väliin olkilatoon kupojen väliin ja kerran uuniinkin, kun uuni oli kylmä. Äiti sitoi pojan jalkaan narun ja poika ryömi vähän matkaa pitkin rööriä, joka oli niin pieni, että poika juuri ja juuri mahtui köntimään. Kun kuningas oli mennyt ulos, veti äiti pojan lattialle. Poika oli musta kuin kekäle.
Kuunteleva poika värisi pelosta sen toisen pojan puolesta ja tiedusti, miten sitten kävi.
– Kuningas vainuili, että poikaa säilytettiin talossa, eikä äiti voinut häntä enää salata. Hän kutoi hyvistä päreistä kaksikorvaisen kopan ja tukki reiät tappuroilla. Sitten hän tervasi kopan yltä ja alta ja pisti pojan kopassa virtaan kelluskelemaan. Pojan sisar käveli polkua pitkin nähdäkseen, miten pojalle kävisi. Poika makaili aluksi selällään ja imeskeli varpaitaan. Hätäkö hänen siinä oli pehmeillä heinillä kelliskellessä. Mutta sitten kuului virran rannalta outoa mököttämistä. Talon kippurasarvinen pässi kepuli makasi virran äyräällä ja katseli alaspäin. Jos poika olisi näyttänyt kämmentään ja sanonut: pä-ä-äää! olisi pässi varmaan hypännyt koppaan. Mutta poika ei puhunut mitään, katseli vain ja kepuli jäi märehtimään, että sarvet heiluivat.
Kuuntelija siristi silmänsä niin pienelleen, että melkein erotti jo kopan laidat. Kertomus jatkui ja koppa läheni.
– Poika oli noussut istumaan, koppa ei onneksi kaatunut. Hän meloskeli käsillään vettä, kunnes keksi ojapakassa törröttävän seipään. Sen hän kiskaisi käteensä ja tyrkkäili sillä koppaansa eteenpäin. Virtakin kävi suupuolessa vinhemmin ja koppa liukui kuin kaarnalaiva. Ja niin poika pian joutui puroputamalle saakka.
Kuuntelijapoika käännähti ja vilkaisi taakseen, missä välissä se siitä oli ohi livahtanut? Mutta hän ei joutanut kauan vilkuilemaan, sillä kertomus jatkui ja puroputamalla tapahtui ihmeellisiä asioita.
– Kuninkaan tytär oli tullut uimaan ja huomasi kopan ja pojan ja pojan sisarenkin, joka polkua pitkin oli hipsitellyt perässä putamalle saakka. Pian selveni, kenenkä poika Mooses oli. Kun se oli niin kaunissilmäinen poika, niin kuninkaantytär päätti ottaa hänet omaksi pojakseen. Tytär itsekin oli kaunis, silmät kuin kukkahelmet ja nenä kuin läpikuultavaa kultaa. Poika pääsi takaisin äitinsä kotiin ja pahan kuninkaan täytyi luvata tyttärelleen ja pojan oikealle äidille, ettei hän enää koskaan tekisi pojalle eikä toisillekaan pikkupojille pahaa. Mutta pojan täytyi myös luvata, ettei hän ryömisi uuninrööreihin eikä söisi hiiliä eikä kurkkailisi lähteeseen, sillä hänen piti olla oikein hyväntapainen ja kiltti poika, koska hän oli suuresta vaarasta pelastunut ja oli taas äidin poika ja kauniin kuninkaan tyttären ja neitsyt-Marian poika.
– Lupasikohan se poika? – Lupasipa tietenkin!
Oli selvä ja tinkimätön asia, että ojan pohjalla maattiin kymmeninä päivinä ja kertoiltiin kymmeniä satuja, siitä kiltistä Mooses pojasta, jolla oli kolme äitiä ja joka ei senjälkeen enää ryöminyt uuninrööreihin eikä kurkkinut lähteeseen, oravanpojista, jotka laskettelivat kaarnalaivoilla, jänisjusseista, jotka katselivat mollisilmillään Haikulan tädin pesusoikosta. Kaikki ne tulivat Niilin virtaa pitkin onnellisesti putamaan saakka, joskin heille matkan varrella sattui monia kommelluksia. Jänisjusseja ja oravanpoikia ei tosin kuninkaantytär ollut vastaanottamassa eikä ottopojakseen omistelemassa, mutta heille riitti toki vähempikin.
Poika ei tahtonut viihtyä enää missään muualla kuin puroputamalla, ja hauskapa siellä oli Jannenkin hänen kanssaan molikoida ja ojanpohjalla satuja kertoen kelliskellä, mutta hänen täytyi rajoittaa ne määrättyihin tunteihin, muutoin ei kuokoksella olisi tullut mitään valmista. Poika kipitteli kimmoisaa ojanpiennarpolkua yksin ja varkainkin. Jannen täytyi lähteä monta kertaa kesken työnsä haikailemaan. Putamalta karkulainen toki aina löytyi, laiteita lapioimasta, vettä polskimasta. Toisinaan hän istui mietteliäänä vesirajassa, niinkuin olisi odottanut kuninkaan tytärtä uimaan tulevaksi. Janne alkoi aivan pelätä. Jospa se hyvinkin nousisi ja noutaisi? Ei suinkaan faaraon tytär ollut ainoa, joka kaipasi muotopuhdasta ja kaunista poikaa? Kaiketi sellaisia kuninkaantyttäriä oli vieläkin mailla ja vesillä, taivaan etäisillä äärillä ja sateenkaaren sakaroiden takana, ainakin yksi neitsyt-Mariainen oli, joka varmaan kaipaili. Ja putamassa oli syvä kohta kuin padan pohja. Sitä muistaessaan hän aina juoksujalkaa kiiruhti heiluvaa polkua puron rantaan päin.
Kun hän ei keksinyt keinoa pojan kuokoksella pidättämiseksi, mietiskeli hän ainakin sellaisia esteitä, ettei kuka tahansa metsän tai vedenkuninkaan tytär pääsisi Moosesta pyörteihinsä koppaisemaan. Monta juolahteli mieleen, mutta paras pantiin käytäntöön. Kuokoksen laidassa oli keväällä kiskottujen pajun parkkien jäännöksiä, jotka ahava oli kuivattanut korkin keveiksi. Kapealla virsutuohella hän siteli niistä sopivan kokoisen nipun, joka viilekkeillä sitaistiin miehen hartioihin. Kun viilekkeet vain kestivät, pysyi mies pinnalla, vaikka pari vähäisempää kuninkaantytärtä olisi varpaista kiskonut. Poika räpisteli putaman ylitse mistä vain ja miten tahansa. Se oli niin riemullinen lisäke, ettei hän hennonut siitä luopua edes kuokoksella juoksennellessaan. Vedessä ja auringossa vaihdellen kuorinipun päät kaartuivat taakse- ja ylöspäin. Kun poika juoksi mättäikössä, heiluivat ja vilkahtelivat käyristyneet irtopäät kuin enkelin siivet.
Enkelinkö siivet? Hän oli varma siitä, että mitään muuta vaaran paikkaa ei siellä päin ollut kuin puroputaman syvennys. Siihen poika siivet hartioillaan ei olisi uponnut, vaikka olisi halunnut. Silti ei hän saanut rauhaa, ennenkuin tavoitti pojan putamassa pulikoimassa. Enkeli uimassa! Olikohan kukaan ennen sitä ihmettä nähnyt? Hän tahtoi karkoittaa joutavan mielijohtuman, mutta eipä se ollut niin helposti karkoitettavissa, kuin oli ollut tavoitettavissa. Enkeli mättäikössä! Enkeli uimassa! Enkeli ojanpohjallakin satuja kuuntelemassa! Ja enkeli taivaaseen kohoutumassa, auringon siltaa pitkin haikean hehkoisena iltapäivänä?
Hänen teki mieli kiskaista ne ruskeat ylöspäin käpertyneet siivet ja murskata ne jalkojensa alla tuusan nuuskaksi, mutta siitäkö se enää olisi parantunut? Enkeli kuin enkeli, kauniimpi siivellisenä kuin siivettömänä. Tottakai oli parempi, että pääsi nousemaan, jos kerran nousemaan oli määrätty.
Mutta siitä lähtien hän tarkkaili pojan eleitä entistä huolellisemmin kuin vaaraa vainuava emokana. Putaman patamaisen pohjakuopan hän täytti kivillä ja savella, teki lankunpätkistä lähdekaivolle raskaan kansiluukun ja irroitteli tikapuista kolme alimmaista puolapuuta. Enkelin siipiä hän ei raaskinut hävittää, vaikka hän niitä katsellessaan aina joutui surullisiin mietteisiin. Mikä enkeli olisi ilman siipiä, jos kerran oikea enkeli oli?
Hän kuokiskeli ja myyrästeli työmaillaan yöllä ja pojan nukkuessa. Siten jäi päivisin enemmän aikaa yhdessä putamalla mulskimiseen ja ojan pohjalla loikoilemiseen. Ja mihinkäpä suosaroilla oli kiire! Suo pysyisi aloillaan, mutta enkelipoika ei pysyisi. Ei mikään lapsi ollut enää seitsen-, kahdeksanvuotisena sama, mikä hän oli neli-, viisivuotiaana. Eikä kulunut päivä enää koskaan palannut. Talvella olisi aika muistella kesäisiä lämpimän päiviä. Näin hän pojankaipaustaan järkiminälleen pintaa sivellen maalaili. Mutta sydämen komeroissa asusti oudon uumoileva ikävä ja silmissä näkyi enkelisiipien ruskeat sulkakäpertymät, joita ei raaskinut jauhaa nuuskaksi, vaikka mieli teki.
Ojan pohjalla poika viihtyi melkein miten kauan tahansa, kun Jannella vain riitti satuja. Siellä he makailivat vielä syyskuun keskipäivilläkin kuin saukko ja saukon poika.
Se oli ihmeellinen oja, Niilinvirta ja valtameri. Sen vesi salisi kullassa ja hopeassa ja juoksi ja välkehti kuin elohopea. Siellä oli aina tulijoita mitä kummallisimmilla laivoilla ja aluksilla, veikeänaamaiset karhunpojat suuremmilla, oravapoikaset ja jänisjussit keskikokoisilla, kärpästintit ja muurahaisnalliaiset pienillä kuin kahvilusikan terä. Kaikki he monien ihmeellisten seikkailujen jälkeen pääsivät puroputamalle saakka, vilahtivat ohi, ettei huomattu. Eikä niitä sitten enää saattanut nähdä, kun pääsivät ohitse vilahtamaan.
Syyskuun puolivälissä tuli yöhalloja ja vesi kylmeni, saattoi kohta jäätyä, ja he olisivat voineet jäätyä vatsastaan kiinni. He siirtyivät tuvan uunin loimuun nauriita jälttelemään, paistelemaan ja maistelemaan. Hupaisaa sekin oli, mutta kesäiset päivät olivat menneet, eivätkä enää sellaisina koskaan palautuneet.
Onneksi kesäiset muistot olivat jääneet. Oma lehmä lypsi maitoa, rukiita oli vuoden vara, nauriita kuopallinen ja perunoita muutama nelikko. Jo edellisenä kesänä oli Janne kuokkinut tuvan eteläseinustalle, kovalle maalle, puolen kapanalaisen perunatilkun. Olisi siinä ollut enemmällekin varaa, mutta eihän suoviljelijän sopinut suuntautua liiaksi mäkeen, koska suolla oli avaamattomia aloja kontrahdin mukaan kolmeksi vuosikymmeneksi, todennäköisesti jäisi muutama nurkka kokonaan avaamatta.
Niinpä he sitten talveansa elelivät, terveinä ja tyytyväisinä, kaksi poikamiestä, nelivuotias pikku poika ja kuusikymmenvuotias iso poika, ikäeroa oli vain kuusikymmentä vuotta, painoeroa kiloissa sama määrä tai hiukan enemmän. Muuta sanottavaa eroa ei heidän välillään juuri ollutkaan.
Päivisin he vetelivät savea, vanha poika veti, nuori poika ajoi. Ei tarvittu enää pässinnahkatuppea, missä lienee aitan orrella riippunut koko tuppi. Puukko miehen ase oli ja kuokka ja lapio.
Talven alkupuoli oli tuiskuinen. Tien tekeminen kuopparinteestä savettaville nevasaroille antoi heille pitkäksi aikaa puuhailua. Edellisten kokemuksien opettamana päätti Janne heti alkutalvesta tehdä savitien, johon ei pystyisi pyry eikä pakkanen, oikein "valtion" tien. Sen askaroimiseen hupeni puoli kuukautta joulukuisia päiviä, mutta jäipä toinen puoli, ja sen jälkeen tulivat tammikuu ja helmikuu ja maaliskuu, aivan koskematonta talvea.
Pikku poika ei ollut nähnyt ihmeellistä valtion tietä ja iso poika sai selitellä selittämästä päästyään. Se kävi mainiosti tietä tehdessä.
Valtion tie juoksi korkealla penkereellä, jota nimitettiin paanaksi. – Tiekö juoksi? Mitenkä tie juoksi? – Juoksipa niinkin! Kaksi rautaista jalkaa juoksi ja niin pitkiä ne olivat, että toiseen päähän katsoen näytti niinkuin yksi jalka vain olisi juossut, ties miten pitkälle se mahtoi juostakaan maailman ääriin saakka! Se oli ihmeellinen tie ja kummallinen jalka! Pikkupoika tuskin osasi siitä enää edes kyselläkään.
Mutta paana, se pohja ja permanto, jota pitkin rautaiset jalat juoksivat maailman ääriin, oli helpommin käsitettävä, koska sitä tehtiin ja käsiteltiin parastaikaa. Kas, ei rautainen jalka voinut juosta missä tahansa lumihangessa ja maan uumenissa. Eikä se taipunut kaikkien mäkien ja mättäikköjen pohjissa juoksemaan kuin mikä tahansa reen tai vesikelkan jalas. Tasaista ja suoraa sen edessä piti olla, mäet alas ja notkomaat ylös! Laaksoihin ja kuoppapaikkoihin rossautellaan satoja ja tuhansia hevoskuormia multaa ja pulterikiviä. Tähän meidän tielle pannaan vain kuusenhavuja, lepänrisuja ja katajanoksia, tästä kun tulee vain leikkipaana. Kas noin! Ja vielä tuohonkin tuolla tavalla! Mutta samaan tapaan kävi valtion tien rakentaminen. Samoin olisi voinut täyttää isompia aloja, vuorien ja mäkien välisiä niittyjä kokonaan tasaiseksi, enempi vain olisi rossauteltu tavaraa. Sen asian pikkumies hyvin käsitti.
Kun oli kaadettu tarpeeksi katajia ja varpuja, alkoivat he lapioida lunta, joka vastasi valtion paanalle ajettavia satoja ja tuhansia hiekkakuormia. Niitä ajelemassa oli satoja hevosmiehiä neljästä maaherran läänistä. Mutta kaksi poikamiestä saattoi lapioida ihan samalla tavalla. Puuttuvan määrän he täyttivät silmiään siristelemällä.
Niin he valtion paanasta juttelivat ja omaa tietä rakentelivat. Se nousi ja jatkui kuokossaralta toiselle, muutamien ojienkin poikki ja viimein niskaojan ylitse ja lähteen ohitse kuoppamäkeen. Jäljellä ei ollut muuta kuin raiteiden teko, ne vastasivat valtion paanan rautajalkoja. Kelpasi alamaaviettoiseen lapiolla valmiiksi tasoiteltuun lumipengermään raidetta tehdä, reellä vain ylhäältä päin lasketeltiin, suuntailtiin ja pakkailtiin ja lapiolla auttaen tasoiteltiin. Laahattiin useampaan kertaan ylös ja alas, kunnes kumpikin raide väljeni, oikeni ja kannatteli tasaisesti.
Tämä tapahtui lauhkeana, melkein suojaisena päivänä. Lumi ei kokoutunut palloksi, vaan oli sillä rajalla. Yöksi tuli pieni pakkanen. Seuraavana aamuna lumi kahisi ja reki huristeli vähäisillä potkuilla kohvaista raidetta. Se olisi kannattanut jo varmasti kuormia, mutta kun oli lauantaipäivä, ei viitsitty savitöihin ryhtyä. Sensijaan voitaisiin kastella raiteita, se ei olisi kuin puolenpäivän työ pakkasen auliisti auttaessa, ja senjälkeen raiteet olisivat vielä enemmän valtion paanan rautajalkojen tapaisia. Pikkupoika hyväksyi ehdotuksen riemusta hihkaisten. He ottivat rekeen kaksi saavia, ämpärin ja saunakipon, muita työkaluja ei tarvittu. Vettä nostettiin suo-ojasta ja ylemmäksi mäkeen päästäessä lähteestä.
Tietä kastellessa pikkupoika vasta käsitti, miten valtion rautajalka paanaa pitkin juoksi. Miksei rautajalka juossut, koska vesijalkakin juoksi! Sitä iloisemmin se juoksi, mitä ylemmäksi mäkeen jouduttiin. Tai olisiko lähdevedestä tehty jalka ollut nopeampi juoksija kuin suo-ojan musta jalka? Saattoi olla, mutta oli sillä sekin etu, että se sai juosta jyrkempää alamaata, sitä oli helpompi ja nopeampi juosta.
Kun he illan suussa pääsivät haudalle saakka, oli heidän tiellään kaksi kirkasta suolle juoksevaa vesijalkaa. Heistä näytti siltä, niinkuin ne olisivat suosaralla juosseet lähemmäksi toisiaan. Jos tie olisi jatkunut suon ylitse, niin ne varmaan olisivat juosseet aivan yhteen ja sitten olisi mäen päältä katseltuna näyttänyt, niinkuin siellä olisi juossut vain yksi vesijalka, maailman ääriin saakka, niinkuin valtion paanan rautajalka, jota pikkupoika ei ollut nähnyt. Lasketeltiin pari kertaa reellä. Molemmat miehet makasivat vatsallaan liisteillä, niinkuin kesällä ojassa puroputaman suulla, mutta niin nopeasti matka sujahti, että ei ehditty satuja kertoa eikä kuunnella, silmät pyöreinä he katselivat ja ihmettelivät vain. Jospa vesijalat olisivat riittäneet maailman ääriin asti!
Iltaisin nauriita paistellessa tai myöhemmin sängyssä hiillostan vielä loimottaessa oli heillä aikaa kertoilla ja kuunnella satuja ja tosisatuja. Valtion rautaiseen paanahevoseen jouduttiin tieasioista aivan itsestään ja siitä riitti juttua ja ihmettelemistä pitkiksi, pitkiksi ajoiksi. Pikkupoika ei tahtonut käsittää, miten kokonaiset huoneet saattoivat rautajalaksia pitkin liukua, eikä ainoastaan yksi ja kaksi huonetta, vaan kymmeniä huoneita, niinkuin heidän talonsa, Haikulan rakennukset ja talon rakennukset, kivinavettakin, olisi rakseilla sidottu toinen toiseensa ja pantu niitä rautajalaksia pitkin liukumaan mäen päältä maailman ääriin! Ison pojan täytyi mustalla hiilellä piirtää koko komeus seinähirteen, sitten vasta pikkupoika alkoi aavistella ja ymmärtää. Jos joku totinen täti olisi nähnyt sen kuvan, niin varmasti hän olisi torunut. Semmoisia miehiä, jotka hiilellä tahrivat kaikki seinätkin! Mutta pojille itselleen oli kuvasta vain iloa ja hauskuutta. Tulen loimussa se näkyi sänkyyn saakka. Junaveturin piipusta nousi oikeata savua ja sen silmät loistivat kuin kolme tähteä, sitä enemmän loistivat, mitä tummemmaksi hiillos riutui ja nukkumisaika läheni. Hetkistä myöhemmin, kun rakoutuvat silmät olivat kokonaan painuneet kiinni, he itse olivat matkalla tulihevosen huonerattailla rautaisia jalaksia pitkin kotimäeltä maailman ääriin.
Savenajoa riitti heillä koko talveksi. Hankea korkeampi raidetie pysyi avoimena vaikka helmikuussa sattui monipäiväisiä tuiskukausia. He veivät hevosen kuormia, ja se oli Haikulan Jussin mielestä ihme, tosin ei se sitten enää erinomaista ollut, kun niiden kaikista konsteista perille pääsi. Mutta mikä miesten päähän ajoi mokomia kotkotuksia, jääraiteita ja haudanäyräälle kyhäistyjä pelistukkeja? Järki ja hevosettomuus! Janne saattoi kahdella sanalla selvittää enemmän asioita kuin kirkkopostilla viidellä sivulla, mutta toisin ajoin oli hänessä postillaa pitkäänkin saarnaan. Oli sekin ihme jo monta kertaa kuultu ja nähty.
Välivaihteeksi he kävivät kauppamatkoilla, tuvassa ei muutoin kevätpuolella olisi mahtunut nuttua ylleen heittämään. Riemuvieraina heidät tutuissa paikoissa vastaanotettiin, vehnäspullilla kestittiin ja myötäjäisten ja kapioiden kera kotimatkalle palautettiin. – Kun kävi niin pieneksi jo tuo takki Vilholle tai Vihtorille! Eikä meillä ole enää pikkuisista toivoa!
Päivät pitenivät, mutta riemut enenivät. Helisevinä hankiaisaamuina unohtuivat vesijalakset, valtion paanat ja rautaiset rattaat. Reellä tai kelkalla saatettiin oijustaa ilman paanoja ja raiteita mistä vain ja mihinkä vain, vaikka kotimäeltä maailman ääriin. Mäkirinteen, suon, ehkä koko maanpiirin yli oli levitetty hohtavan valkoinen hopea- ja kultapisaroilla koristeltu pöytäliina eli hankiliina eli liukumisliina, sitä sopi nimitellä monella tavalla. Kun siitä olisi voinut leikata hyvän kappaleen paita- ja alushousukankaaksi! Ei voinut, tuskinpa olisi edes raaskinut ryhtyä sitä keritsimillä repaloimaan. Kaikki aamuvarhaiset liikuskelijat olivat niin hullun iloisia, varpuset tirskuivat kuin kolme päätä olisi ollut kullakin, harakka kikatti ja kakatti. Entä teeret suonlaitakuusikossa! Kun häikäisevän hohtoisaa auringon nousua vasten katseltiin, niin selvästi näkyi, miten ilolintujen äänet, kirkkaat pu-lupu-lu-kulkuset nousivat taivaan korkeuksia kohti.
Heillä ei ollut mitään erikoisia haettavia hankien takaa. Sitä hupaisempaa oli retkeily. Noustiin kukkuloille, katseltiin ja kuunneltiin pitkät hetket. Raapaistiin kelkkaan muutama koivunpahka tai katajankoukku, kotiin vietäväksi muka, ja sitten lasketeltiin hopealiina niitylle. Sydänalassa riipoi ja tuhannet tähdet silmissä sirisivät. Kuusikosta oli taas kopattava jotakin; pantavitsaa, leipävarrasta tai ammoin kuoraistun koivun kupeesta kylkijäispalaa haravan lappeeksi. Hiljaisessa kuusikossa he saattoivat auringon jo hehkoisasti lämmittäessä viivähtää kauemminkin hierimiä tai leipävartaita vuoleskellen. Metsä oli jo hiljentynyt, mutta sitä herkemmin he kuulivat kuusikon asujanten askarteluja. Tikka naputteli pökkelöpuuta, kop-kop-kop! Käpylintu pudotteli kuusenkäpyjä, jotka rapsahtelivat oksalta oksalle, ja orava vikitteli korkealla suuren kuusen oksasikermässä pienenä harmaana pallona, silmät kuin naskalin terät. Pitkät hetket he äänettöminä kelkassaan istuen kuuntelivat metsänväen ripinöitä ja kopinoita, kunnes oli aika kotiin lähteä, ennenkuin hanki pahemmin alkoi vajottaa. Päiväisemmillä rinteillä taisi huovettaa jo?
Mutta keväinen aurinko paistoi ja heloitti ja teki päivässä paljon pahaa jälkeä, pahaa ja hyvää, mitenpäin sen asian vain halusi ottaa. Jos oli kysymys kulta- ja hopeakoristeisen lumiliinan repaloimisesta, niin siinä aurinkopoikanen pitkän pitkine keritsimineen oli liian raisupäinen. Pariviikkoisten hankiaisaamujen jälkeen ei liinasta ollut jäljellä muuta kuin vähäisiä repaleita siellä ja täällä, ja kirkkaat koristehelmet olivat hävinneet, ties minne. Mutta purot ja ojat solisivat täyteläisinä, ja lintujen äänet helisivät vielä.
He asettivat myllyn lähdeojan jyrkimpään juoksuun. Kaksikin myllyä oli odotellut näitä päiviä jo tammikuun puhteista alkaen. Toisen myllyn akselirattaaseen pantiin seppä kalkutelemaan, toiseen vain tavalliset jauhinkivet, joita ei saatu pyörimään. Mutta seppä sensijaan takoi, että kartanolle saakka kalke kuului, takoi yötä ja päivää! Toista niin virkkua seppää tuskin löytyi!
Poika oleili pitkät ajat yksinään purolla paja- ja myllymiehenä, johdatteli vesiä ja yhdisteli ojia lapioillaan ja lautasoiroillaan samoin kuin isompi poika suo-ojillaan ja viljelyssaroillaan. Ahkeraan he kävivät tarkastelemassa toinen toisensa töitä, juoksivatpa usein viemärin kimmoisaa rantapolkua puroputamalle saakka. Putama oli iloisemmin kuin hankiaisaamuina, tai ehkä laulajia oli enempi.
ääriään myöten tulvillaan kuin lampi tai pieni järvi. Poika ei ollut nähnyt pientä järveä tai lampea, vain sen suuren järven, joka oli talvella jäässä. Nyt hän näki, minkälainen oli pieni järvi, se oli niinkuin putama keväällä.
Mutta viemäri oli mahtava joki. Jos entinen Niilin joki olisi noin kovasti tulvinut, niin Mooses-poika olisi ollut suuressa vaarassa. Tuskinpa kaksikorvainen tervattu koppa olisi pystyssä pysynyt eikä pässi olisi uskaltanut päkätellä rantaäyräällä, sillä se pelkäsi virtailevaa vettä. He eivät voineet vielä mennä viemärin pohjalle kelliskelemään, sillä vesi oli kylmää. Ja mahtoiko viemärissä enää pohjaa ollakaan? Mitattiin seipäällä. Tuntui se siellä lähes sylen syvyydessä olevan.
Toukokuisena sunnuntaipäivänä he kävivät katsomassa Haikulan niityn laidassa olevaa pientä järveä, joka sentään oli monta kertaa suurempi kuin putamajärvi. He soutelivatkin järvellä Haikulan veneellä ja kokivat viisi rysää, koska talonmies, Haikulan Matti, oli mukana. Hän oli jo melkein aikuinen mies, partaa ei vielä näkynyt. Ensimmäisessä ja toisessa rysässä ei ollut muuta kuin vettä, eikä sekään pysynyt sisällä, kun rysää nostettiin vedestä. Kolmannessa oli kala, jota Matti nimitti haueksi, neljännessä oli kaksi haukea ja viidennessä hauki ja kaksi ahventa. Ne poika tunsi jo viime kesäisiltä muistoiltaan.
He soutelivat kauan aikaa tyynellä järvellä, Matti souteli ja Janne meloskeli, poika olisi mielellään tehnyt kumpaakin, mutta lohduteltiin, että kerkiääpä hän vielä myöhemmin, eikä vesillä oltaessa saanut veneessä liikuskella.
He saivat kotituliaisikseen kaksi haukea, Matti olisi mielellään antanut heille kaikki kalat, sillä he kokivat rysät illalla uudestaan. Kylämiehet olivat sitä mieltä, että kahdessa oli tarpeeksi, kala kummallekin, sekin oli ylimääräistä, sillä järveä he oikeastaan vain olivat lähteneet katsomaan.
Järven rannasta suoraan kotitielle oijustaessaan he löysivät katajapensaan alta suuren harmaan linnun pesän. Eivät kaiketi he sitä olisi huomanneet, ellei lintu itse olisi sitä ilmaissut säikähtyessään siipiräpäkkää lentämään ja kotkottelemaan. Lintu oli koppelo eli metson emäntä. Isäntää ei näkynyt mailla halmeilla, lieneekö ollut peräti leskiemäntä? Pesässä oli ruskeatäpläisiä munia kahdeksan kappaletta. Poika olisi halunnut leikitellä niillä, mutta Janne ehti hätiin. Hautovan linnun muniin ei saanut käsin koskea. Lintu jättäisi koko pesänsä ja sitten ei siitä enää olisi iloa sille eikä meille.
Koppelon pesästä oli heille paljon huvia, ja monena kevään ja kevätkesän poutaisena iltana he kävivät sitä katsomassa ja lintua ruokkimassa. Jo tieltä lähtien oli hiivittävä varovasti. Ei saanut risua rapsauttaa, ei kiveä napsauttaa, ei rykäistä ei edes syvään henkäistä. Näin päästiin sopivan matkan päähän toisen katajapensaan taakse, minkä suojasta varovaisesti kurkisteltiin. He toivat ruokaa linnulle: rukiita, herneitä, leivänmurenia ja piimää. Heidän katsellessaan ei lintu koskaan tullut syömään, mutta väliaikoina olivat tiputukset kadonneet polulta. Kukapa muu ne olisi nokkinut? Muurahaiset eivät jyviä syöneet, vaikka niiden munat olivat kuin ohraryynejä.
Erään kerran heidän pesälle tullessaan ei siellä ollut enää lintua eikä munia, vain rikkoutuneita munankuoria, mutta hetken kuluttua he tapasivat päivänpuoleisella ahonlaiteella koko poikueen. Emo räpsähteli heidän edellään kotkotellen ja siipeä viistäen, niinkuin se olisi ollut poikki. Poikaset pinkasivat kiireen vilkkaa pakoon ja piiloon katajapehkoihin ja mättäisiin. Emo oli ehtinyt jo opettaa niitä. Olisi sen tosin pitänyt tuntea ruokkijansa, mutta toisaalta ei lintuemon liiallinen varovaisuus mahtanut olla haitaksi. Metsässä oli monta hiiviskelijää: ketturepolainen, kanahaukkatilliäinen ja Haikulan kissi-Mirri. Kaikkia niitä sai koppeloemo täydellä syyllä varoa. Janne ja poika olisivat mielellään tehneet jotakin linnun ja sen pikku poikasten hyväksi. Mitäpä he voivat, korkeintaan herneitä ripsiskellä katajapehkojen juurille.
Kesä tuli heloittavine päivineen, perhoineen ja kukkasineen. Lähdepuro ehtyi ja seppä lakkasi takomasta. Eipä enää olisi joudettu kuuntelemaankaan sepän kalkutuksia, sillä putamajärvi oli muuttunut jälleen putamaksi ja viemäri Niilin joeksi, jonka pohjalla liritteli lämmintä vettä.
He makailivat taas rinnakkain kyynärpäihinsä nojaillen, vesisulkuja rakennellen ja silmät sikkarallaan juttuja kertoillen. Vesi välkähteli kultaisia ja hopeisia renkaita kiehitellen niinkuin edellisenä kesänä. Uusia renkaita ne tietysti olivat.
He saattoivat jutustaa jo järkeviä asioita niinkuin aikuiset miehet; auringon laskusta ja nousemisesta, salamoista ja ukkosen jylinästä, sadepisaroista ja purojen lirinästä, noista alati uusiutuvista Luojan luomisen töistä, joita ihminen näki, mutta ei koskaan täysin ymmärtänyt.
Mikä heidän oli jutellessa, kaksi vakaista poikamiestä, yhteisikä lähenteli jo seitsemääkymmentä vuotta. Väliin he pulahtivat puroputamaan uimaan. Poika ui jo ilman varauksia koiraa, syyskesällä ehkä paremmin kuin huono koira. Mihin virta lienee viimekesäiset ruskeat enkelinsiivet vienyt?
Heillä oli neljä kotieläintä: lehmä, vasikka, pässi ja kukko. Niiden ruokkiminen ja vaaliminen antoi heille talvisin mieluisaa väliaskaretta. Kolme ensiksi mainittua asuskeli navetassa, kukko oli tupaeläin ja toimitteli samalla kellon virkaa.
Eläimiä ei puhuteltu tavallisilla jokapäiväisillä nimillä, eipä edes tavallisilla eläinten nimillä. Niillä jokaisella oli oma erikoinen sukunimensä, sillä ne olivat tovereita ja läheisimpiä kylänmiehiä, joiden puhuttelu piti muodostua sen mukaiseksi.
Lehmä oli Kansalainen. Johdonmukaisesti käsittäen se tietysti olisi pitänyt olla kansatar, mutta pääte lienee ollut herraskainen; tai ehkä heidän kirjoissaan ei sonnille merkitty täysiä kansalaisoikeuksia siitä huolimatta, vaikka sitä herraa kerran tai pari kertaa vuodessa jouduttiin leipäuhrilla suostuttelemaan. Joka tapauksessa se öykkäri oli väkivaltainen tyranni, nuorten ja kokemattomien lehmäkansalaisten raiskaaja, niinkuin... Janne ei sanonut loppuun, eipä olisi tahtonut edes ajatella, mutta meni se jo, kun näin pitkälle pääsi.
Vasikan nimi oli Nuorukainen. Miksi ei neitsykäinen? Luultavasti siksi, että neitsykäisiä ei menneessä eikä nykyisessä maailmassa ollut muuta kuin yksi, joka tosin oli syntynyt ja syntyi edelleen yhä uudelleen ja uudelleen Euroopan mantereella, Afrikan valtakunnassa, pienessä Suomenmaassa, ehkäpä etäisellä niemikulmallakin. Erotukseksi ihmisneitsyestä täytyi piikaista lehmäkansalaista nimittää tällä tavalla.
Pässiä sanottiin Kepulikansalaiseksi. Ylimääräisen ja vähemmän mairittelevan nimilisäkkeen antamiseen oli oma ja hyvinkin pätevä syynsä. Janne ja poika olivat eräänä pimenevänä syysiltana tehneet puseropyykkiä savihaudan äyräällä. Janne huljutteli vaatteita ja poika huljutteli jalkojaan. Pässi, joka silloin kulki vielä kunnianmiehen kirjoissa, katseli ulompana. Kun pyykkärin leveä, mutta rapainen takapeili keikkui ja keikkui, johtui tämän joutilaan katselijan mieleen kepulituuma. Eiköpä nuo pyykkärin pöksyt myös sietäisi pyykkäröimistä? Taulu keikkui ja keikkui, pässin pääkin jo ylös ja alas keikkui. Pahahenki tai pässikansalaisen ikuinen kepulihenki kuiskasi ilkeyden pässin korvaan. Se otti huolellisesti valmistautuen neljä tai viisi hyvää vauhtiaskeletta ja pukkasi. Tietysti pyykkäri mulskahti ja hänen housunsa tulivat huuhtaistuiksi. Erilaisia mainesanoja sateli urotyöntekijälle pitkän aikaa. Janne ei sen enempää osannut sille siitä vihastua, ei raippoja rapsia eikä sotaoikeuteen haastaa, mutta liikanimeensä pässi sai ikuisen lisäkkeen, joka periytyi seuraaville kepuleille, niinkuin isäin hyvät ja pahat aina periytyvät. Kepulikansalainen se oli siitä illasta lähtien.
Kukko oli ruskea, suuri ja komeahelttainen. Sitä kutsuttiin nimillä Napoleon Rooman Keisari. Se oli sotaherra ja se oli valtaherra. Nimet sopivat erinomaisesti. Kesäiset ajat se keikisteli ja melskasi miesten ja navettakansalaisten kanssa työmailla, talvet killisteli ja pölisteli tuvan lattialla, pöydällä ja uunin pesäporoissa, ei toki pistänyt uljasta päätään rööriin, olipa niin viisas, no, ei se ilman Napoleon olisi ollutkaan. Se nukkui leipävartaan akkunanpuoleisessa päässä. Keisarille olisi tietysti voitu parempikin vuode valmistaa, mutta se ei maannut muualla. Sen täytyi nukkuessaan kopristaa kynsillään orteen kiinni, lintukansalaisilla, keisareillakin oli tällainen nukkumatapa.
Keisari kuopsahti illan hämärtyessä orrelleen. Miehistä se oli liian varhaista keskitalven aikaan. Mutta varhain myös kuului ensimmäinen herätyshuuto, aivan liian varhain. Jos myöhempään oli valvoskeltu ja sängyssä vielä jutusteltu, ei tahdottu ensimmäisiä herätyksiä edes kuulla. Mutta keisari ei hellittänyt, ennenkuin tuli räiski takassa. Otettiin käytäntöön keisarillinen komento. Mitäpä väliä oli, milloin keisari ja hänen miehensä nukkuivat. Satujen kertoileminen ja koppien kapisteleminen kävi yhtä hyvin aamupuhteella kuin illalla, paremminkin ehkä.
Janne kaperteli edelleen emännille koppia, ehkä enemmän vanhasta tottumuksesta ja emäntien pyynnöstä kuin rahanahneudesta. Sitä syntiä hänellä ei ollut hipenen vertaa, vaikka outo ehkä olisi niin luullut. Hän oli eräiden rahalla ostettavien tavaroiden käyttämisessä tulenottavan tarkka mies. Polttoöljyä, joka paloi pienestä pullosta tehdyssä kitupiikkilampussa, kului talven mittaan puoli halstuopin pulloa. Tulitikkulaatikko kesti niin kauan, että ehti molemmin puolin ketunruskeaksi päivettyä. Suolaa kului sangen vähän, puurosta se unohtui useimmiten kokonaan. Liharuokaa he eivät käyttäneet.
Hän perusteli pojalle näitä yksinkertaisia elämäntapoja, joita muutamat ihmiset pitivät hänen lamppuunsa verrattavana kitupiikkinuukuutena:
– Minkä vuoksi me suolaa ylenmäärin käyttäisimme, koska meidän ruumiinnesteemme eivät kaipaa sitä, eipä Kansalainenkaan kaipaa, eikä metsäeläimen veri!
Poika ymmärsi ja myönsi käsityksen oikeaksi.
– Ja minkä vuoksi me tulitikkuja turhan takia raapisimme? Hiilestä me saamme yhtä kirkkaan tulen! Etteikö meillä olisi aikaa? Miksi ei meillä olisi aikaa? Mihinkä meillä olisi niin tulenpalava kiire?
Poika myönsi tämänkin toteemuksen, vaikka tulitikkujen raapiminen oli hänestä kovin hauskaa. Mutta hän sai raapaista, milloin raapaistiin, ja kun harvoin sai, niin oli vielä hauskempaa, aivan kuin pieni juhlahetki.
– Ja mitäpä me tuota kitupiikkiäkään turhan vuoksi käryyttäisimme? Pahalle se katkuaa! Suopuut ovat aivan ilmaisia ja niiden antama valo on toista kuin tuikun piiputus, joka ei näytä eikä lämmitä!
Siinäkin asiassa he olivat täysin yhtä mieltä.
Milloin heillä ei ollut erikoisempia töitä, makailivat he pimeässä sängyssä, johon Janne oli tehnyt puutyynyn. Se ei nuhrautunut niinkuin kangas ja antoi hyvää tukea takaraivolle. Keisari torkkui orrella ja kansalaiset ja kepulikansalaiset märehtivät navetassa. Hämärä ja pimeys olivat sielun kirkkaimpia kesäpäiviä, hiillostan loimu ja kuun akkunakurkkailut sen ilta- ja aamuruskotuksia.
Tavallisesti he joivat maidon heti siltä lämpöiseltä kuin Kansalainen sen heille antoi. Nuorukainen ja Keisari tulivat myös osajaolle. Nuorukaiselle se oikeastaan perintölain mukaan kuului ja se olisi ensinnä saanutkin, ellei olisi ollut niin hätkö. Milloin se pääsi omin nokkineen maitokiululle, niin toiset saivat lipoa huuliaan. Ei auttanut, vaikka Janne paasasi ja varoitteli: No, no, kuka nyt noin hätkö on! Jätä osa miehille! Miehille, miehille! Ja Napoleonille, Rooman Keisarillekin! Ei mitään jättänyt! Kovinpa olit perso!
Heidän täytyi menetellä niinkuin ahneiden ja ähmyrien kanssa menetellään. Janne jakoi maidon kolmeen osaan, Napoleoni sai hänen osuudestaan. Sitten sai kukin tehdä maidolleen, mitä tahtoi, söi tai säästi. Maahan ei sentään saanut kaataa, sillä se oli rieskaa ja juoksevaa jumalanviljaa.
Jyvät ja niistä valmistettu ravinto olivat kiinteätä jumalanviljaa, ruis parhainta niistä, kaikkein parhainta metsänroskista. Siitä saatavalle puurolle, vellille ja hapanleivälle ei mikään vetänyt vertoja, ei ainakaan lihakeitto, jota Janne itse ei ollut keittänyt koko korpivaelluksen aikana eikä enää olisi huolinut edes ilmaiseksi tarjottaessa. Rasvanpuolta ruumis kaipasi, sen hän myönsi ja kehitteli senvuoksi heidän jokapäiväisravinnokseen eräänlaisen rasvaleipäseoksen, jonka alkuaineksina olivat ruisjauhot, vesi ja lampaantali tai voirasva. Janne vakuutteli, että se oli terveellistä ja maukasta. Poika ei ollut syönyt sen makeampaa leipää, kylämuruja lukuunottamatta. Hänellekin kelposi terveellinen rasvaleipä. Maito tosin oli yhä hänen pääravintonsa, ilman kermomisia ja muita kurnuttelemisia.
Paha ja tuskallinen vuotuistehtävä Jannelle oli nuorukaisten myynti tai muu hävittäminen. Se täytyi tehdä, koska niitä ilmestyi yksi vuodessa. Alkuaikoina hän oli myynyt vasikkansa kenelle vain, tosin omantunnonvaivoja tuntien, jos ostajaksi sattui niemikulmalla ja jokivarrellakin hyvin tunnettu punakka ja turpeanaamainen mies. Myöhemmin hän ei myynyt enää teurastajalle juottovasikoitaan, ennemmin hän antoi ne ilmaiseksi ihmisille, jotka lupasivat ne aikuisiksi kasvatella.
Hän alkoi aivan kammoksua sitä Herodeksen sotamiestä ja jo pihamaalla kopisteli häntä menemään matkoihinsa. Mitä täällä teet himoitsemassa Nuorukaisen henkeä ja elämää! Eipä turpeanaamainen, luonnoltaan hyvänlaatuinen mies sitten enää käynytkään, koska ei haluttu. Mutta käsittämätöntä, vallan hassua hänen mielestään oli äijän järjenjuoksu. Kun minä kymmenen markkaa olisin lukenut kouraan joko setelissä taikka hopeassa! Olisi siitä vain kannattanutkin maksaa! Muhkea täysimaidolla juotettu vasikka! Pari markkaa sittenkin olisi hyötynyt! Aivan sääli oli jättää.
Onneksi mietiskeli Herodeksen sotilas näitä paluumatkalla itsekseen. Jos hän olisi Jannelle ilmaissut sydämensä pohjimmaiset aivoitukset, olisi Janne nimittänyt häntä suoraan itse murha-Herodekseksi ja hämärissä pojalle kertonut Judas Iskariotista, joka kolmestakymmenestä hopeapenningistä möi herransa.
Seuraavan kesän kuumina päivinä he alkoivat roikotella työmaillaan ilki alastomina. Poika sen tempun keksi. Uimamatkojen jälkeen hän ei viitsinyt vetää paitaa eikä housuja ylleen, eikä sitten enää ollenkaan, kun tottui alastomana hääräilemään. Janne ajatteli, että lasten ja imeväisten kautta ennenkin maailmassa on suuria viisauksia aikuisille kirkastunut ja että ellette tule niinkuin lapsi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Monella tavalla hän pitkinä kesäpäivinä ojillaan ehti mietiskellä asiaa ja päätyi lopulta samaan tulokseen kuin poika. Mekko ja rapaiset housut unohtuivat häneltä mättäille päiväkausiksi.
He keikkuivat ja hääräilivät nevalla kuin kaksi aatamia. Jos joku senaattorin leski olisi marjamatkoillaan sattunut sivuamaan heidän työmaataan, olisi hän siunannut ja ristinyt silmiään. Gorilla ja gorillan penikkako suomalaismetsissä! Aika oli sellainen ja vuosikymmenen vielä jälkeenkin päin. Mutta senaattorien leskien eikä rouvien eipä edes mampselien polut eivät osautuneet Mustasuon korpeen. Gorilla ja poika saivat pelehtiä aivan niinkuin heidän luontoperäinen turmeluksensa veti. He tarttuivat alastomina sylin kantoihin, kourin mättäisiin. Mustia ja rapaisia roikaleita he olivat, mutta tyytyväisiä ja onnellisia niinkuin olisivat keksineet hyvänkin autuuden. Heidän selkänsä välkähteli mustan ruskeana, ellei ollut rapainen ja aivan musta. Nukkumaan mennessä ei toki ollut, sillä kotiin lähtiessään he kävivät vielä kerran uimassa ja hankasivat toisiaan sammaltukoilla.
Rapa- ja aurinkokylpyjä ottaessaan eivät he unohtaneet viemäriojan makailupaikkaa. Koko kesäisen sunnuntain aamurieskasta iltarieskaan he saattoivat loikoilla rakkaan Niilinsä suistoliejussa ja herkutella lämpöisillä ja värikkäillä mielikuvillaan. Heidän ajatuksensa kulkivat väljästi ja leveissä kaarteissa, niinkuin vilisevä vesi olisi uusia näkemyksiä tuonut ja aurinko niitä kuviksi kehitellyt.
Parhaimpina väläyshetkinään he näkivät suonkin lävitse, pitkittäin, syvällepäin ja miten vain, niinkuin joku ihmeellinen taikuri olisi heidän silmiensä eteen veitsellä uusia akkunaruutuja leikkaillut.
Ne olivat lyhyitä ja kirkkaita kuvia kuin salamaväläyksiä, silmät täytyi ummistaa niitä katsellessa, mutta jälkeenpäin he niitä pitkät ajat muistelivat ja monella tavalla peilailivat. Kertomuksillaan Janne valmisteli poikaa siihen ikuiseen kuhinaan ja kihinään ja elämäntaisteluun, jota maailmassa käytiin kaikkialla, yksinpä suon syvyyksien mätäliejuissa kuolleitten ja elävien välillä. Ojat veivät pelastusta niille, mutta kauempaa nevalta nousivat huokausten huurut. Apua tuodaan, tuodaan, kun joudutaan! Hän, Janne ei enää kovin monta vuotta jaksaisi, mutta poika lupasi jatkaa. Ja hänen jälkeensä jatkaisi joku uusi poika. Ihmisikä oli lyhyt, suo oli vanha kuin tämä maailma.
Pitkän kesäpäivän kuluessa he ehtivät puhua monista asioista ja heidän lapsellisen herkät pikavalotusnäkemyksensä peilailivat laajoilla alueilla: vihertävillä niityillä, metsien pimennoissa, järvienkin syvyyksissä. Poika sai tietää, että kaikkialla kävi taistelu elämäkullan puolesta. Toukka kalvoi kasvin juurta, maamyyrä pisti poskeensa toukkia siihen saakka, kunnes tuli jokin suurempi myyrä, joka nitisti toukkia kaivelevan pikkumyyrän aamiaispalakseen. Sama taistelu kävi niityn äyrään alla joessa ja järvessä. Naulanmittainen ahvenmuikku nielaisi sammakon nuijapään, sormenmittainen kinakiiski ahvenen pojan, vanha homekorva ahven sen räkäisen kiiskin ja halonmittainen hauki silmää räpäyttämättä sen vanhan ahvenen.
Metsässä eivät asiat olleet sen paremmin. Toukka tuhosi mäntyä, tikka tokkasi toukan, taivaan äärillä tillistelevä haukka koppasi tikan, mutta jos sattui koppaamaan niin maaperässä, että Mikko Repolainen ulottui käpälällään raapaisemaan, niin parempiin suihin katosi myös nallihaukka.
Poika sai tietää, että ihminen, tämä luonnonherra, oli itse kaikkein halukkain koppaamaan alaisiaan luonnonkansalaisia, mitä vain. Jos hän sattui seipäineen hätiin niitylle, jossa myyrä pöllytteli toista myyrää, niin nirri pois molemmilta, het'kerrassa! Metsässä hän samoili reikärautoineen ja huiski sillä murhan ryynejä ja kuoleman rakeita metsän kansalaisiin: lintuihin, jäniksiin ja mieleviin Mikko Repolaisiin. Hän vyyhtesi järvestä halkohauenkin väkäkoukuillaan ja riimuverkoillaan, kaiken hän keräsi ja tuhosi maasta ja vedestä, kaiken, mitä väkivallalla ja viisaudellaan pystyi kukistamaan. Ho, hoi, vai semmoisena ylimmäispapillisena petona Luoja oli tämän herran asettanut maata ja vettä hallitsemaan ja vallitsemaan?
Pojalle kaskuillessaan Janne vasta itsekin tuli syvällisemmin sitä asiaa ajatelleeksi. Ihminenkö tosiaan tässä tuhatvuotisessa taistelussa hääräili suurimpana petona? Olikohan se Luojan alkuperäinen tarkoitus? Jospahan ei ollutkaan? Jospa hänellä ei ollutkaan ylimmäispapillista tuhoojan oikeutta? Ja vaikka olisi ollutkin, eihän Luoja mahtanut kehoitella hänen sitä oikeuttaan tarpeettomasti käyttämään? Voisi kaiketi ihminen auttaa Herran heikoimpia heidän elämän taistelussaan? Ei suinkaan mahtaisi suuri synti tulla, vaikka tekisi pientä kiusaa ja estettä niille öykkäreille, jotka kovin hatevasti ja joka paikassa tahtoivat herruuttaan osoittaa, niinkuin koko maailma ja olevainen elämä olisi varattu heidän herkkupöydäkseen ja temmellyskentäkseen?
Hän alkoi sisäisellä mielihalulla ruokiskella näitä luonnonherruusjärjestelmää vastaan kapinoivia mietteitään, alkoipa esitellä niitä pojallekin. Poika oli siinä vireessä, että ymmärsi hyvin ja auttoi kysellen ja johdatellen omalla tavallaan. He pääsivät mietiskellen ja keskustellen siinä asiassa niin pitkälle, että omakohtaisesti päättivät olla vast'edes tuhoamatta mitään Luojan rakentamaa elämää, mikäli se ei ollut jalomman ja arvokkaamman elämän kohentamiseksi välttämättömän tarpeellista. Tästä he helposti johtuivat vielä pitemmälle. He päättivät vointinsa mukaan suorastaan auttaa heikkovoimaisia veden, suon ja metsän kansalaisia, joita vahvemmat vainosivat.
Niitä ei ollut vaikea löytää, varsinkaan sellaisilla silmillä ja näkemyksillä varustettujen miesten kuin he kumpainenkin olivat. Niitä vilahteli viemäriojan maidonlämpöisessä vedessä: sammakon nuijapäitä, kirkaskupeisia kiiliäisiä ja vesikiitäjiä, jotka vaaksan mittaisilla lankasäärillään vyyhtesivät veden pintaa kuin teräsjäätä.
Tien varrella, kotimäessä ja läheisessä metsässä he helposti huomasivat yhä uusia holhottavia. Äkäisen katajankarilaan juurella tai mätänevän liekopuun varjossa kyyrötteli kalpeavärinen pieni lehti- tai havupuun taimi. Sitä oli autettava, ja helposti se heiltä kävi. Janne nosti liekopuun kivenvaraan tai koppasi kirveellään ärräpäisen katajan nurin, poika ojenteli heikkoa vesaa ja ruopsutteli pienillä sormillaan sen juuresta jäkälää tai sammalta.
Väliin pöllähti pensaikosta jänis. Se oli yksi metsän vainotuita, vaikka oli lähes Kepulikansalaisen kokoinen. Jänistä vainosivat kaikki: ihminen, koira, kettu, kanahaukka ja yöpöllö, saduissa se jo oli kuultu ja kuvailtu. Jussiparka oli jokaisen makupala. Säälintunnossaan he eivät tulleet johtaneeksi asiaa niin pitkälle, että olisivat huomanneet, miten kärkäs Jussi itse oli herkuille ja makupaloille. Mitä pilskettä se vuosien kuluessa oli pitänyt Jannen laihoilla! Ehkä Janne ei sitä muistanut tai ehkä hän ei ollut muistavinaan. Poika piti kovasti jäniksistä, ja täytyihän heidän löytää tällainen suurempi, melkeinpä kepulilta näyttävä holhokki, jonka puolesta sopi oikein näkyväisesti ryhtyä pulailemaan.
Metsäkepuleilla ei ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin. Ne napertelivat ja tepastelivat ylen mieluisasti heidän laihoissaan ja nurkissaan, talvituiskuilla avo-ovisessa olkiladossakin. Jannen täytyi ruveta peräilemään entisiä sanojaan ja arvelujaan jäniksen tyhmyydestä. Joka päivä kesällä ja talvella he saivat nähdä tekosia, joista tyhmyys oli kaukana, ehkä jänis oli vähän hullu, mutta hulluus ja tyhmyys eivät olleet veljeksiä. Hulluus oli paremminkin sukua viisaudelle. He alkoivat yhä enemmän suosia ja hoivailla vemppusäärisiä metsäkansalaisia, joista monesta pian kesyyntyi aivan pelkäämättömiä pihamaakansalaisia.
He seurailivat jänisten elintoimintoja suurella mielenkiinnolla ja perehtyivät niiden elintapoihin yöllä ja päivällä. He tunsivat hanki-, sänki- ja kesäjänikset. Janne tiesi niiden juoksuyöt ja poikimisen ajat. Hän toruskeli lihanhimoissa temmeltäviä ja lohdutteli kipujen kouristuksissa peppuroivia, tosin viimeksimainittuja ei päässyt näkemään, mutta sen arvasi. Ilon ja tuskan välinen ajastaika oli jussiparalla niin lyhyt, ehkä luontokin tahtoi tätä makupalaa lihankivuilla kurmottaa. He oppivat tuntemaan tyttö- ja poikajussit, äitijänikset ja kepulikansalaiset. Niitä oli jussienkin kansakunnassa. Jäljistä ja jäljille jääneistä papanoista Janne tunnusteli näitä asioita.
Talvisina sunnuntaiaamuina he seurailivat tuntikausia pihajänisten makuujälkiä. Viisaita ne veitikat olivat. Mutta siihen tulokseen he tutkimusretkillä tulivat, että jussien viisaus oli melkein samanlaista kaikilla, varmaan siis jonkinlaista synnyntäviisautta. Kun he kerran pääsivät yhden jussin makuupaikanpimittämisen oikeille jäljille, oli se asia melkein kuin ratkaistu. Heidän oli hauska todeta, miten pieniä eroavaisuuksia jäniksillä siinä oli, jokin pitempi syrjähyppy oikeaan tai vasempaan, mutta muut linjat ja suuntaukset olivat kaikilla yleensä samat.
Poika hiihteli pienillä suksillaan, Janne huippaili jalkaisin kirvesnysä kainalossa. Parhaimpina aamuina lumisateisen yön jälkeen he löysivät pari kolme, jopa viisikin kuusenkäppyrän tai katajapensaan suojassa torkuskelevaa jussikansalaista. He kyyristyivät toisen pensaan juurelle ja kuiskailivat toisilleen puoliääneen.
Kas tätä! Vai siitä sinä löysit polsterisi! Nuokkuu ja nuokkuu niinkuin hyvässäkin turvassa olisi nuokkuvinaan! Luulee kai, ettei meidän päässämme silmiä ole! Mitenkä kävisi, jos me olisimme pahoja miehiä ja meillä olisi kädessämme mustilla murharyyneillä lastattu reikärauta! Koipesi oikaisisit ja henki mättäällä het'kerrassa! Jänis luimisti pelokkaasti, niinkuin olisi käsittänyt ja hengessään säikähtynytkin sitä kauheata hengenlähtöä.
He etääntyivät hieman ulomma ja rauhoittelivat.
Ei mitään hätää, ei ensinkään! Ei tässä liikuskele niitä herroja! Makaa pois, pikku piikanen! Tutu rauhassa puoliin päiviin, vaikka iltahämäriin! Me napsautamme tuosta haavanräipän illalliseksesi! Älä huoli, vaikka lunta hiukan roiskaisi! Puhdasta se on eikä turmele sinun valkoista turkkiasi!
Mutta syksyisin kävi sota ja meteli. Se tuli jo aikaisemmin kuin suuri maailmansota ja häiritsi Jannen, pojan ja jussikansalaisten rauhaa enemmän kuin myöhemmin tullut kaikkien kansojen sota syrjäisen niemikulman rauhaa. Kaupungin herrat olivat keksineet, että niemimaa ja erittäinkin Mustakorven puoleinen kärkiseutu oli hedelmällinen ja jänisrikas Gooseninmaa. He tulivat laivoilla tohlopäisine pyssyineen ja loppakorvaisine helvetinkoirineen. Kun he heleinä syysaamuina soittelivat tuomiopasuunoitaan, uikuttivat ja ulisivat kuin kadotetut sielut ja huiskivat julmalla paukkunalla reikäraudoistaan kuolemanryynejä ja verirakeita päin metsäkansalaisten pöllämystyneitä naamatauluja, itkeä kollottelivat Janne ja poika pihamaallaan ääneen. Janne paasasi, niinkuin hän osasi, milloin sattui hyvä tilaisuus.
Pitääpä maailmassa olla verenjanoisia luontokappaleita!... Nelijalkaisia!... Kaksijalkaisia! Kun ihan lystikseen... ihan ilki-ilokseen tappavat metsän syyttömiä kansalaisia!
Kansalaiset saivat samalla sapiskaa.
Senkin tyhmeliinit! Juostapa suoraa päätä surmansuuhun! Piiriä kiertäen, senkin järjettömät kepulit! Että tämä herranrellukka saa istuskella kannon nokassa odottelemassa ja moksauttaa siitä murhaherneillä päin taulua! Painelisitte suoraan, senkin hassut! Semmoisilla vemputtimilla kuin teillä on, jättäisitte nappiliiviset helvetinkoirat kuin häkää vain! Hyppäisitte vesiojaan ja sitten taas painelisitte suoraan eteenpäin! Tai tulisitte pasuunain soidessa tänne meidän latoon, vaikka koko lauma, het'kerrassa! Minä kävisin halko kourassa ovelle, ei ainakaan nelijalkainen pistäisi kuonoaan sisälle!
Ne olivat kuin sadussa kerrottujen hiirikansalaisten suunnitelmia kissan kellokkaaksi asettamisesta. Tuomiopasuunat soivat, kadotetut sielut uikuttelivat ja murharakeet rapisivat. Herroilla oli hyvin hauskaa. Jos he jotakin katuvat, niin oli se ainoastaan sitä, että eivät jo aikaisempina syksyinä näille erinomaisille jahtimaille osautuneet.
Jannen ja pojan ei myös olisi tarvinnut ottaa sitä asiaa niin sydämenmurheeksi kuin he alkuaikoina sen ottivat.
Jussien kansakunta oli ylen sikiäväistä. Miten lopulta olisi mahtanut käydä Jannen laihojen, elleivät herrat syksyisin olisi tarpeellista apuharvennusta toimittaneet? Sitäpaitsi käsittelivät kettu, pöllö ja kanahaukka alkuperäisillä aseilla varustettuina, ehkä luonnoltaankin julmempina, tuhottavaksi määrättyä metsänkansalaista paljon julmemmin kuin syksyinen ihmisteurastaja. Onneksi eivät Janne ja poika koskaan päässeet tätä luonnon äänetöntä taistelua silmin näkemään eikä korvin kuulemaan. Varmaan he kauan jälkeenpäin olisivat yhdessä sitä itkeä kollotelleet.
Peltohuuhan emäntä oli sanonut, että Janne kasvatti pojasta pakanaa. Tämä pieni ankan tai variksen poikanen oli saanut siivet kupeisiinsa ja Villen hyväkkään sopivilla eväillä suurustamana lähtenyt matkaan. Se kulkeutui jokivarteen saakka ja vastavirtaan yhä eteenpäin, niinkuin pienet hyvin ruokitut linnunpoikaset usein kulkevat. Pakana ja pakanankasvattaja eivät itse tietäneet asiasta tämän taivaallista, vaan suuntautuivat suruttomuudessaan yhä syvemmälle luontoperäisen turmeluksensa villiin rämeikköön. Ehkä he olisivat sinne kokonaan eksyneet, ellei tuo linnunpoika, nyt jo aikuiseksi kamelikurjeksi kasvaneena, olisi tullut siipiräpäkkää juosten Jannen vastaan.
Hän oli lähtenyt tavanmukaiselle koppamatkalleen, tällä kertaa yksinään. Pakanan alku oli jo niin suuri, että sai jäädä kotimieheksi tai kipaista Haikulaan, mikäli halutti. Janne ulotti matkansa tällä kertaa aina Isoon-Haavistoon, jonka tukeva leskiemäntä oli tunnetusti suorasanainen. Ehkäpä hän oli saanut odotella koppasarjaansa liian kauan, ehkä turhaan sanojakin lähetellyt. Oli miten oli, joka tapauksessa Janne sai odottamattoman lämpimän vastaanoton.
– No niin, nytkö se Väinämöinen sieltä vasta tulee! – tervehti emäntä.
– Tuleepa kun tuleekin! Toivon, että kukoistettaisiin, eikä lakastuttaisi! – toivotteli Janne tavallisen tervehdystapansa mukaisesti huomaamatta ensinkään, että puhuteltu jo kukoisti kymmenleiviskäisenä, minkä määrän kaiken järjen nimessä olisi pitänyt riittää tavalliselle ihmiselle ja Iso-Haaviston leskiemännällekin.
– Mihinkä se pakanantekele nyt on matkasta jäänyt? – tiedusti emäntä tutkivan terävästi tarkoittamatta kysymyksellään enempää pahaa kuin Janne tervehdystoivomuksellaan.
– Häh! – hölmistyi Janne varsin lyhytsanaiseen vastaukseen.
– Meinaan vain, että eikö Janne enää uskalla kuljettaakaan poikaa matkoillaan mukana, – terästi emäntä uudelleen ja selvitteli sitten edelleen suorasukaiseen tapaansa, mitä maailma hölisi ja huusi Jannen kasvatusmenetelmistä. Oliko totta, että poika alastomana roikotteli kaiket päivät, ja sekin, että mustalaispojan kokoinen miehenalku ei osannut vielä Herranrukousta eikä tuntenut aata, vaikka se keppi kädessä olisi tiellä vastaan tullut?
Yhdessä suunavautumassa oli tullut niin paljon kysymyksiä, suoranaisia syytöksiäkin, että Jannea aivan hirvitti, mutta sen jälkeen tuli pitkä tauko, emäntä huokaisi ja henkäisi perusteellisesti. Janne tutkiskeli asiaa tunnossaan ja mietiskeli vastausta. Tavallisesti hän osasi ottaa asian mistä näkökulmasta milloinkin tarvittiin, ja olipa hän jo aikaisemmin perehtynyt Iso-Haaviston emännän suorasukaiseen puhetapaan, mutta asian aihe oli kovin läheinen ja arka. Hänen herkkää mieltään haavoitti se tapa, millä ihmiset olivat ryhtyneet heille kuulumatonta asiaa peukaloimaan. Niinkuin hän ei olisi tehnyt rakkaan poikansa hyväksi, kasvatuksen ja opastuksenkin hyväksi parhainta, mitä oli osannut tehdä.
Eikä kuitenkaan ollut tehnyt, ei ainakaan sitä, mitä ihmisten yleinen tapa vaati tekemään. Poika oli jo lähes kymmenvuotias, tunsi metsän lentäväiset ja juoksevaiset, erotti ja eritteli tyttö- ja poikajäniksetkin jälkien ja papanoiden perusteella, oli tuhottoman väkeväkin ikäisekseen, mutta aata ja iitä hän ei olisi tuntenut, vaikka ne kättä kaulaa laulaen olisivat kujatiellä hänen vastaansa tulleet.
Se asia oli kokonaan heiltä unohtunut joihinkin salaisiin komeroihin, niinkuin hänen ainoat kirjansa, virsikirja ja "Taavetin huoneen Herra", nurkkahyllylle muun rojun taakse.
Ja miten oli siunauksien, miten Herransiunauksen laita? Hänen täytyi myöntää, ettei hän itsekään sitä aivan varmasti osannut, ei milloinkaan ollut osannut, aina tuli joitakin yliheittoja tai sanan unohtumisia. Jos pappi olisi lukusilla kysynyt tai Iso-Haaviston emäntä tällä hetkellä tiedustanut, niin seinä olisi ollut edessä, het'kerrassa!
He olivat puhuneet Jumalasta, Jumalan pojasta, vieläpä apostoleista ja muista raamatun henkilöistä joka päivä, mutta rukoukset ja siunaukset olivat useimmiten unohtuneet. Heillä oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, heidän ei tarvinnut Jumalalta mitään pyytää. Kiittää tietysti olisi tarvinnut kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala pyytämättä oli heille antanut, mutta sekin puoli oli unohtunut semmoiseksi ja tämmöiseksi, kaskujen kertomiseksi, omahuviseksi muistelemiseksi. Jumalaahan täytyi rukoilla hengessä ja totuudessa, kiittääkin hikihelmet otsalla ja juuri niillä sanoilla, jotka hän itse tarkoitusta varten oli sepittänyt?
Ja nyt Iso-Haaviston emäntä, tuo naispuolinen ja suurikokoinen jumalankuva, vaatimalla vaati häntä tilille niistä monista kiittämättömyyden ja laiminlyönnin synneistä. Väläyksinä nämä kuvat olivat Jannen lävitse lyöneet, mutta emäntä oli kuitenkin niiden kuluessa ehtinyt henkäistä ja odotteli vastausta. Kun sitä ei ruvennut kuulumaan, niin hän päätti ruotia tuon perkaamattoman sillin kappale kappaleelta.
– Onko totta, että poika roikottelee alastomana kaiket kesät?
– Totta se on, roikkii se, – täytyi Jannen myöntää. Hän ei uskaltanut lisätä, että hän itsekin alastomana roikotteli. Eipä emäntä sitä kysynytkään, eikä tässä ollut terveellistä huudella löylyä, kun sitä jo muuten oli tarpeeksi asti.
– Se on pakanallista! Ristitty ihminen ei saa näytellä saastaista ruumistaan!
Ei pojan ruumis ollut saastainen, eikä hän ollut sitä kenellekään näytellyt.
Jos kysymys ei olisi ollut Jannelle niin läheinen ja arkaluontoinen, olisi hänen mieleensä emännän vastauksen johdosta juolahtanut hyvinkin hauskoja vastaheittoja, mutta hän oli nyt tuomiolla, eikä silloin sopinut ruveta viisastelemaan.
– Onko totta, ettei poika tunne vielä puustaimia?
– On, tottahan se on sekin, – täytyi Jannen partahaiveniaan vedellen myönnytellä, mutta lievitykseksi hän kiiruhti selittelemään, että poika taitaa sensijaan paljon muuta, tuntee maan ja metsän eläimiä, jopa taivaankin tähtiä.
– Pakanakin sellaisia asioita tuntee! – keskeytti emäntä terävästi.
Siihen Janne ei osannut sanoa mitään. Tosiasia se oli. Ehkä moni pakana tunsikin niitä asioita paremmin kuin parhain kristitty?
– Ja ettei poika osaa edes Herransiunausta, niinkin maailma hölisee, – ruotaisi emäntä viimeisen kappaleen.
– Vai hölisee! Ei ole aina täytenä totena uskomista kaikkeen, mitä maailma hölisee. Eikä se niin kovin helppoa ole Herransiunauksen ulkoa muistaminen, eikä muidenkaan pitkien rukousten ja ruokalukujen oppiminen, kiirehti Janne levittelemään, ettei emäntä innostuisi heti paikalla kinkerilukusia pitämään.
Eipä emäntä toki sen enempää pakanoimisesta soimaillut eikä jo sanotullakaan pahaa tarkoittanut. Hänellä vain oli tapana sanoa pahemmin kuin ajatteli. Koppakaupoissa sovittiin erittäin hyvin, kahvikysymyksessä sitä vastoin oltiin eri mieltä. Pullankämpäleen Janne pisti taskuunsa pakanalapselle tuliaispalaksi.
Mutta kipinän hän sen tervetuliaiskahakan johdosta oli sydämeensä saanut. Puustavissa ja tavaamisissa oli tapahtunut valitettava laiminlyönti. Mitenkä he niin peräti olivat sen asian unohtaneet? Lukematon ihminen oli nykymaailmassa pakana tai ainakin sinä pidettäisiin, vaikka hän tuntisi kaikki suon vaapsiaiset ja taivaantähdet. Hän oli kiitollinen Iso-Haaviston emännälle niistä sanoista, jotka tämä olisi saanut lausua jo pari vuotta aikaisemmin.
Hän käveli Jokivarren kauppapuodin kautta ja osti aapisen. Sen kannessa oli punainen kukko vitsavarpuineen ja makeistötteröineen. Lukumiehen kukkolahjoiksi hän otti nauhallisen vesirinkeleitä ja kahdenkymmenenviidenpennin tötteröllisen rusinoita, etelämaan kokoon kuivettuneita vattuhedelmiä.
Muualla hän ei enää poikkeillut, vaan paineli hyvää kyytiä kotiin päin. Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt vielä nopeammin joutua, niinkuin olisi ollut tavoitettava jo käsistä livahtaneita tärkeitä tehtäviä. Tällaiselta oli tuntunut eräänä kesänä, kun kylvöaika ojatyön vuoksi oli siirtynyt kaksi viikkoa ohitse tavallisista määristä. Seuraavana kesänä ei kunnon viljaa korjattu!
No, tämä oli toinen asia. Poika ehtisi vielä oppia hyväksikin lukijaksi. Hän kuvitteli, miten hauskaa lukemishomma heille molemmille olisi, kun uusi Napoleonikin tulisi uudeksi tekijäksi rinkelireksuineen ja rusinatötteröineen. Leikin tekoa puustavien oppiminen pojalle varmaan tulisi olemaan. Mitäpä parikymmentä merkkiä sille naskalille, joka jänikset jo erotteli ja varpusen ja talitiaisetkin hankijäljistä tunsi.
Hän unohti sillä hetkellä, että tämäntapaiset opiskelut yleensä oli suoritettava tuskalla ja vaivalla ja että Herraa oli kiitettävä hikihelmet otsalla.
Poika otti kukkoaapisen vastaan ilolla ja ihastuksella. He alkoivat yhdessä tutkia sen salaisuuksia, perusteellisesti ja palavalla halulla. Parikymmentä puustavin merkkiä eivät monta päivää kestäneet pureksia ja parin viikon kuluttua poika lasketteli niitä silmät ummessa ja takaperinkin. Kukko, tämä uusi Napoleoni, muni rusinoita ja rinkeliä, yhden rinkelin ja kolme rusinaa, se oli tavallinen taksa. Parhaina päivinä saattoi rusinoita olla viisi.
Janne touhusi ylen tärkeänä. Poikaa nauratti, melkeinpä hävetti. Hän oli ymmärtäväinen poika ja monella tavalla jo ehkä aikuisempi kuin Janne itse. Jos aapiskukko olisi aloittanut munimisensa pari kolme vuotta aikaisemmin, niinkuin sen todellisuudessa olisi pitänyt aloittaa, olisi juttu käynyt aivan täydestä. Nyt hän tunsi jo Napoleonien yö- ja päivätavat ja oli nähnyt rinkelireksun ja rusinatötterön aitan hyllyllä. Hän oli kiltti poika eikä epäilyksistään kiistellyt. Uusi Napoleon sai rauhassa munia rinkeleitä ja rusinoita. Poika edistyi ripeästi, kuittasi tavaamiset kuin yliheittäen, muutamassa päivässä, ja kuukauden uutteran harjoittelun jälkeen lukea paukutteli suoraan, myös Taavetin huoneen Herraa, joka vaihteeksi oli rojun alta esiin kaivettu. Janne kuunteli sängyssään loikoillen vanhaa tuttua tarinaa. Vedet kihosivat hänen lauhkeisiin silmiinsä. Tapahtuiko se leiskuvan tulen, asian vai lukijan vuoksi? Ehkä etupäässä lukijan vuoksi.
Hänenkö se oli tuo poika? Tuo pieni pakana, noin nopeasti kristityksi kansalaiseksi muuttumassa!
XVIII.
Se ampui kuin paarma, mutta pureutui kiinni puutiaisena.
Jokin ulkoapäin pompahtanut rutto tai noidannuoli se varmaan oli, sillä poika oli terve ja vahva eikä koko elämänsä aikana ollut sairastanut kirpun kipeätä. Mikä taudin aika nyt enää oli? Talvikin oli taittumassa kevään kimmeltäviksi hankiaisiksi. Ja kahden kuukauden kuluttua tulisi kevät ja kesä lämpimine päivineen, välkkyvine vesineen! Ja enkelinsiipineen!
Kuinka monennen kerran tämä pojan ensimmäisen uintikesän näkemyskuva jo hänen mieleensä juolahti? Parkkikuoresta sitaistut siivet olivat vuosikausia sitten hävinneet. Mikä unikakkinen ne nyt tänä muutenkin murheellisena yönä oli esiin kaivanut ja näköisälle kopistellut!
Janne ei ollut nukkunut kolmeen yöhön. Kuinkapa uni olisi silmään tullut, kun poika taisteli sellaisessa poltteessa! Hänellä ei ollut mittalaseja, tuskinpa hän edes tiesi sellaisista tutkimusvälineistä. Kädellään koettaen hän tunsi, että porotus ja veren kuumentumisen tuska oli korkea. Poika kesti miehuullisesti, koettipa usein raukeasti naureskellen vakuutella, ettei muka ollut kovin kuuma. Vai ei ollut kuuma! Jannelle kihahti taas vedet silmiin sen syyttömän kärsimyksen, sen suuren miehuullisuuden vuoksi.
Hän asetteli kylmään veteen kastelemiaan vaaterasuja pojan otsalle ja pisteli lusikalla maitoa hänen suuhunsa. Mutta poika ei voinut enää niellä, sillä veripuutiainen oli iskeytynyt hänen kurkkuunsa, juuri ahtaimpaan paikkaan. Hän painoi pojan kieltä lusikan terällä ja tarkasteli päretikun valossa. Kieli ja suulaki olivat maidonvalkoiset, kurkussa näkyi mustanpunainen möhkäle, se viatonta verta imevä iilimato, armoton peto, joka imi ja kurnitsi paisuviin kidusonteloihinsa lapsiparan elinnesteitä! Jospa hän olisi voinut sen lusikalla kopata, irroittaa kuin madon lehden lappeelta! Hartaalla halulla hän olisi sen lattialle tempaissut ja verimäskäksi polkea roiskauttanut! Mutta niin kipeä se oli, että ei sietänyt edes lusikan kärjellä koskettaa.
Pojan oli jo vaikea puhua. Ehkäpä hän ei enää ollut täydessä tajussaan. Janne ymmärsi hänen kuiskailuistaan ja suunsa liikkeistä, että hän muisteli kesää ja että hän olisi halunnut makailemaan viemäriojan pohjalle, ja isän olisi pitänyt lähteä mukaan ja kertoa satu. Hän oli tehnyt sen pyynnön kesäisten vuosien kuluessa niin monta kertaa, että Janne ymmärsi pyynnön heikoimmistakin esityksen eleistä.
Vai vielä kerran yhdessä ojan pohjalle maata! Janne näki silmissään hopealta ja kullalta välkehtivän veden värinän, näki ne monien tähden alla mädäntyneet enkelinsiivet ehjinä ja ruskean kuperaisina. Hänelle tuli hiukaisevan ikävä olo, suu valahti auki ja kasvot vääristyivät leveihin uurroksiin. Voisinko minä olla täyttämättä hänen pyyntöään, vaikka talvikin vielä on?
Sitä päätöstä seurannut teko oli murheista öitä valvoneen omituisen miehen hassu päähänpisto. Mutta pienen miehen ankaraotteinen kurkkumätä oli jo siinä vaiheessa, etteivät ulkoiset toimenpiteet vaikuttaneet enää ratkaisuun. Tauti olisi joka tapauksessa päättynyt niinkuin päättyi, vaikka kolme lääkäriä olisi kuumelasit kourassa hääräillyt sängyn ympärillä.
Hän teki nopeasti kuivista puista pystytulen takkaan, siirsi sängyn pitkittäin loimun ääreen ja peitti oljet lähdekylmään veteen kastetulla pellavaisella raidilla.
He kumpikin makasivat alastomina märällä pellavakankaalla ja täydessä palossa räiskivä loimu lämmitti heidän paljaita selkiään. Korkeakuumeinen lapsi tunsi äsken kaipaamansa kesäkuvitelmat suloiseksi todeksi, eipä paljoa puuttunut, ettei Janne tuntenut samalla tavalla. Hän peitteli pojan toisen kupeen huolellisesti, painautui kylki kyljessä hänen viereensä ja aloitti:
– Oli kerran pieni orpo poika, joka eli vanhan ukkorahjuksen kanssa hopeavetisen Niilin virran suupuolen kytömailla. Se poika sanoi ukkoa isäkseen, niin tuo kultainen lapsi häntä nimitteli...
Satu keskeytyi alkuunsa, sillä kertojan täytyi mutristella suutaan siihen muotoon, että sanat osasivat ulos. Hän silitteli karkealla kädellään kuumeisena värähtelevää selkää, joka oli ruskea ja täyteläinen, ja jatkoi, kun selvisi:
– Ukolla oli jonkinlainen talomörskä kytömaan laidassa. Pojalla oli laiva, hopeinen laiva sillä nälkäisellä oli. Laivassa oli kultaiset mastot ja keväisestä hankiaiskankaasta tehdyt purjeet, jotka välkähtelivät auringossa kuin rupiinit ja sahviirit. Semmoista laivaa ei ole monella kuninkaan pojalla, ei Egyptin Mooseksellakaan ollut!
Poika tuijotteli ulos. Iltainen kuutamo peilaili valkoista hankea. Janne siveli mielihyväisesti värähtelevää selkää ja jatkoi satua:
– Hänellä oli oma laivaväki kuin hyvälläkin kapteenilla. Perämiehenä oli Jussi, jäniksenpoika. Se sopi hyvin tähän toimeen, koska sillä on niin suuret silmät, että toisella näkee tarpeeksi, toisella voi nukkua tai katsella muuta. Mastopoikana hänellä oli Nikke Oravainen. Se oli aika poika kiipeilemään, yks-kaks se rävähti kultamastoon ja selvitteli purppuraiset köydet. Tähystyskopissa työskenteli Kisu-Misu, koska se näkee pimeässä. Kun poika purjehti pimeässä, niin Kisu-Misun silmät loistivat kuin kaksi pohjantähteä. Hau-Hau toimiskeli poliisikonstaapelina. Kukaan ei osannut haukkua niin hyvin kuin Hau-Hau, eikä kukaan uskaltanut sanoa hänelle vastaan. Kaikilla laivamiehillä oli valkoiset housut ja siniset takit ja niissä suuret messinkiset napit. Mutta jaksatko sinä vielä lisää kuunnella?
Poika puristi Jannea sormesta, siitä Janne arvasi, että satua oli jatkettava. Helppo sitä oli jatkaa, koska laivan kulkemisesta ei oltu puhuttu vielä yhtä sanaa.
Hän kertoili ja supatteli hiljaa pojan korvaan, miten laiva kulki myötävirtaa hiljalleen alaspäin, hopealle ja kullalle välkehtivää Niilin virtaa. Kaikki laivamiehet olivat tarkkoja poikia. Jussi Jussinpoika käänteli peräsintä, että korvatupsut heiluivat ja silmät muljahtelivat. Nikke Oravainen ravahteli mastossa ja pudotteli salavihkaa Hau-Haun niskaan käppösiä. Hau-Hau haukkui ylös ja ulos ja joka puolelle, Pässi-Kepuliakin, joka mökötteli rantamättäikössä. Mutta kun suuri musta käärme nousi keulan takaa kannelle, pötki Hau-Hau karkuun. Onneksi huomasi Kisu-Misu sen tähystyskopistaan. Se hyppäsi alas kannelle, koppasi kähisevää petoa niskasta kiinni ja heitti sen mereen. Sitä tehdessä Kisu-Misu itsekin sähisi ja silmät paloivat, vaikka oli kirkas päivä.
Poika oli rauennut suloiseen horrokseen. Hän ei tuntenut enää kuumeen eikä tukehtumisen tuskia. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hän kuuli kuin etäisenä tuulensoittona Jannen jokaisen sanan ja näki selvästi Jussi Jussinpojan, Nikke Oravaisen, Kisu-Misun ja Hau-Haun, jotka viilettelivät hopealaivalla heitä kohti täysin purjein.
Janne tunsi kylkeensä kaiken tämän ja oli epätietoinen siitä, olisiko hänen vielä pitänyt satua jatkaa. Hän kuiskasi kysymyksen pojan korvaan. Poika värähti ja puristi heikosti häntä sormesta. Janne ymmärsi ja käänsi päänsä niin, että saattoi puhua korvaan.
Hän tiputti sadun viimeiset sanat selvästi, niinkuin tynnyrilintu keväällä kuusen latvasta laulua tiputtaa. Poika kuuli ja omisti vielä jokaisen sanan.
Sitten virta loppui. Kuninkaan tytär, se neitsyt-Maria, oli tullut putamalle uimaan. Kuka sieltä laskettelee hopealaivalla, kultamastoin ja hankikankaisin purjein? Pojuko sieltä! Äidin oma poju! Poika nousi kapteenin sillalle. Jussi Jussinpoika, Nikke Oravainen, Kisu-Misu ja Hau-Hau seisoivat kahden puolen rivissä. Näin on tapana, kun kapteeni astuu maihin. Messinkiset napit kiilsivät ja kaikkien silmät kiilsivät. Mutta kaikkein kirkkaimmin kiilsivät kuninkaan tyttären silmät, sen neitsyt-Marian. Ne loistivat kuin kaksi mesihelmeä kukkasen latvassa. Hänen tukkansa oli kuin kahdeksi vispiläksi hajautunut auringonsädevyyhti ja hänen nenäkalvonsa kiilsi kuin parhain tulessa kirkastettu kulta. Poika ojensi kätensä. Äiti avasi sylinsä. Sinä poikaseni arvaat, mitä sitten tapahtui!
Pojan ei tarvinnut arvailla. Se oli tapahtunut jo.
Janne tunsi, miten pojan ruumis jäykistyi ja kylmeni: kädet, jalat, niska jopa selkäkin.
Hän tunsi sen alastomaan kupeeseensa, mutta ei osannut vielä tajuta sitä, mikä tapahtunut oli, eipä voinut silmiensä katsetta irroittaa siitä näystä, joka oli vain kuun kultaa kevätiltaisella hangella.
Poika oli löytänyt siipensä. Ne eivät olleet aikaisemman kesän kapisevat parkkisiivet, paljon sirommat ja loistavammat ne olivat. Poika räpytteli hohtoisia siipiään ja vilkutteli kädellään hänelle ja laivamiehilleen. Neitsyt-Maria katsahti kastehelmiäissilmillään. Hänkin vilkutti kädellään. Mitä? Kenelle hän vilkutti?
Hänen katseensa hämääntyi kotvaksi aikaa. Kun hän uudelleen alkoi nähdä, ei näkynyt enää kuin kuutamohelmiäisiä valkoisella hangella.
Allaan hän tunsi kostean kankaan ja kupeessaan ruumiin, josta henki oli paennut. Vähitellen jäätävän kolkko todellisuus hänelle selveni, hiillos riutui, ruumis kylmeni. Hän muisti näkemysväläyksinä monet kauniit hetket, jotka yhdessä oli eletty, ja ne kuvitelmat, jotka vasta oli aiottu elettäviksi. Ne tulivat ja menivät ja tukahuttava orpouden tunne raateli hänen rintaansa, niinkuin kurkusta väkipakolla olisi työnnetty alas kamala vieteripyydys, josta alinomaa laukeili koukkuja, piikkejä ja myrkkyväkäsiä.
Hän nieleskeli pisteleviä okaita, tunsi ennen kokematonta tuskaa ja kapinoi monella tavalla.
Oliko hän eläessään tehnyt sellaista pahaa, jonka rangaistukseksi Luojan piti häneltä riistää sydämen ilo ja silmien valkeus? Oliko poika ehtinyt tehdä jo sellaista syntiä, että veripuutiaisella, saastaisella roskaeläimellä oli oikeus imeä visvaiset ikenensä turvattomaan kurkkuun? Eikö tässä maailmassa ollut tarpeeksi saastaisia kurkkuja saastaisten elukoiden tuhottaviksi: varkaiden, porttojen, murhamiestenkin moneen kertaan mustattua verta?
Hän siveli ruskean pehmoista, jo aivan kylmää kaunista selkää, joka vielä tunti sitten oli tuskaa ja iloa värähdellyt, mutta nyt oli madonruokaa. Yhä uusia koukkuväkäsiä poksahteli esiin hänen rintaansa raatelevasta vieteristä. Hän teki uusia kysymyksiä, vaikka entiset olivat jääneet vastausta vaille.
Minkävuoksi sinä Luoja annoit hänet salaisesti siittyä ja neitseestä suurella kivulla syntyä? Raatomadoille ruuaksiko? Eikö näille eläville olisi ollut löydettävissä halvempiarvoista mahantäytettä? Minä vain kysyn! Ja minkä puolesta tämä sinun matouhrisi on oikeudenmukaisempi ja ihmisjärjelle käsittämättömälle vanhurskaudellesi otollisempi kuin Baalin Moolokin tai muiden Assyyrian pakanajumalien lammas- ja lapsiuhrit? Tyhmällä järjelläni minä en näe niissä kuin hituisen verran eroa, sinun pyhän vanhurskautesi vahingoksi. Suo anteeksi, jos nämä minun aivoitukseni loukkaavat sinun mieltäsi, mutta minä en tällä tuskanhetkellä osaa sinun antamallasi järjellä aivoitella tätä asiaa sen kirkkaammaksi itselleni.
Hän vetäisi pojan ruumiin vielä lähemmäksi kainaloonsa ja posken poskeaan vasten.
Jos asian hyväksi katsot ja haluat, niin siirrä poikani murhaajat, iilimadot ja veripuutiaiset vielä tänä yönä minun kurkkuuni. Siinä tapahtuisi pienempi vääryys tai suurempi oikeus!
Ruumis oli kankea ja kylmä, märkä vaatekin oli kylmä. Hänen alaston ruumiinsa pojan kylmän ruumiin rinnalla värähteli viluisesta tuskasta. Hän nieleskeli yhä vain pisteleviä piikkejä ja vatsasta röyhäyttelevää mahavettä.
Minun sieluni on väsähtänyt ja ruumiini vielä tarpeeksi hyvä madonruoka! Luoja, lähetä puutiaiset luokseni! Minä en luovuta poikaani, vaikka maa repeäisi ja kukkulat lankeaisivat meidän päällemme!
Hän risti epätoivoisen päättävästi kätensä rakkaan vainajansa ympäri. Hän ei voinut siitä luopua, sillä se oli ollut hänelle rakas, sielun valo ja silmien kirkkaus.
Hän teki itse pojalle arkkua. Kaikkea muuta hän oli pitkähkön elämänsä aikana jo ehtinyt tehdä, paitsi ei ruumisarkkua. Mieluummin hän nytkin olisi tehnyt mitä muuta työtä tahansa kuin sitä arkkua.
Hänellä ei ollut tarkoitukseen sopivia lautoja, ei talttoja, eipä edes kunnon höylää. Huonoin asein huonoista aineista hän sumuisina päivinä jyysti hitaasti valmistuvaa arkkua. Helposti hän olisi voinut tilata sen Häkkiseltä, paikkakunnan puusepältä, tai ostaa valmiiksi maalattuna ja vaatetettuna Seppolan arkkuliikkeestä.
Eipä voinut, ja kun ei voinut, niin ei voinut. Itsensä hänen täytyi jyystää sitä sopimattomista aineista huonoilla työaseillaan. Päretikulla täytyi mittaakin käydä ottamassa monta kertaa.
Hän oli kuin hebrealainen vaimo faaraon lapsivainojen aikaan. Hän oli salannut Moosestansa jo lähes kuukauden päivät. Sen vuoksi hän itse niin hitaasti arkkua rakenteli ja hautauksen jatkuvaa siirtymistä järjelleen todisteli. Ei vielä voinut, kun arkku ei ollut valmis! Täytyy liimavedellä ja kimröökillä maalatakin! Niin ja ensin pihkalla polttaa kaikki oksanreiät tukkoon! Eipä mahtaisi olla pahikkeeksi, vaikka sisältä tervaisikin! Niinpähän teki hebrealainen vaimokin kaisla-arkulleen!
Niin ja niin! Joutavaa pölinää! Hyvin hän sen ymmärsi ja myönsi. Mutta hänen kaipauksensa polte oli edelleen niin suuri ja hänen sydämensä niin ylen ympäri verille repelöity, että hän tahtoi kuin uhalla viimeiseen asti odottaen tunnustella, voisiko rintaan upotetussa vieterikojeessa vielä jokin myrkytetty väkänen auki poksahtaa ja uudenmakuista kivuntunnetta aiheuttaa. Rintaontelo tuntui olevan täynnä kuollutta verta. Ehkäpä sinne vielä pari lusikallista olisi mahtunut, koska suuhun ei vielä työntynyt kuin mahavettä.
Hän oli moneen kertaan käynyt lävitse eletyn elämänsä koettaen etsiä järjellistä syytä tähän Jumalan ankaraan tuomioon. Hän ei löytänyt tyydyttävää syytä. Oliko hän itse niin sokean tyhmä tai itsevanhurskas hupsu, vai oliko Jumalan vanhurskaus koristeellinen sananparsi, yhtä ja samaa kuin Baalin Moolokin ja muiden Assyyrian tulijumalien vanhurskaus? Tai ehkä maailmassa ei hallinnut mikään jumalallinen vanhurskaus? Jospa sokea sattuma ohjasi kaikkea? Ja verenhimo ajoi iilimatoja ja puutiaisia viattomiin lastenkurkkuihin!
Minkä muun tähden nämä Luojan roskaeläimet olisivat riistäneet pojan hengen, hänen sielunsa ilon ja silmiensä valkeuden? Siihen aukeamaan hän aina lopuksi päätyi, niinkuin metsän pimennoissa harhaileva ihminen eksyntäalueensa lähtöpaikoille.
Hän koetti karkoittaa tuskaista todentuntua muistelemalla pojan kanssa eläimensä vuosien riemukkaita onnenpäiviä: kuokoksella, viemärin pohjamudassa, metsissä ja kukkuloilla säteilevinä hankiaisaamuina. Muistot lämmittivät hetken, niinkuin keinotekoinen aurinko lämmittää. Kun ei jaksanut enempää kuvitella, kun näki, mitä teki, muisti, mitä aitan penkillä oli, sukelsi ikäväinen raadeltu sielu entistä synkempiin syvyyksiin.
Mutta sitten hän hehkaantui kuvittelemaan, että tapahtuisi luojanihme. Miksei Luoja voisi yhtä ihmettä hänenkin kohdallaan tehdä, tämän ainoan kerran? Kuolleita hän oli ennenkin herättänyt! Nainin lesken pojan, haudassa haisevan Latsaruksenkin! Mikäpä tämmöinen pieni herätystyö olisi Luojalle, joka tuhansia ja miljoonia luomaan pystyi! Ja tuskinpa tässä edes suuria ihmetekoja tarvittiinkaan? Poika nukkui vain. Ehkäpä hän ei ollutkaan kuollut, nukkunut vain satua kuunnellessaan ja siihen jähmettynyt? Niinpä heräytyivät sisiliskot, sammakot ja kärpäsetkin, pitkät kylmät talvet nukkuivat ja lämpimän kevään tullessa taas heräsivät kurnuttelemaan ja pörisemään. Tottapa ihminen Luojalle oli suurempiarvoinen kuin sisilisko, sammakko tai muu joutava itikka ja hyttynen? Tämäkin, viisas ja puhdasmuotoinen poika, jonka taitavampikin tekijä ilomielin saattoi kuvansa kaltaiseksi tunnustaa.
Hän ei tietenkään tarkoittanut, etteikö Luoja ollut luomakunnan taitavin tekijä, sitä hän juuri tarkoitti. Eipä tämmöinen työ hänelle olisi muuta kuin vasemman käden peukalon heilaus, mutta yksinäiselle äijäparalle se merkitsi uutta onnea ja uutuutta. Sitten elämä taas elämälle tuntuu ja riemu riemulle maistuu!
Mitä enemmän hän näin mietiskeli, sitä selvemmäksi asia hänelle kirkastui. Luoja tietysti oli kutsunut pojan hengen pikku hetkeksi äitiään tervehtimään. Ikävä hänellä siellä väliin mahtoi poikaansa olla, vaikka taivaan pasuunat ympärillä soivat. Kun poika sieltä palaa ja ensi kesänä ojan pohjalla näkemyksiään kertoilee, niin jopa vanhan miehen kelpasi valmista kuunnella, het'kerrassa!
Hän hurmioitui kuvitelmissaan niin pitkälle, että piti pojan heräämistä kuin päätettynä asiana, nykäystä enää vain puuttui, mutta se oli vähäinen työ, hänkin sen saattoi tehdä, jos Luojalla oli kiireellisempiä.
Luojalla lienee ollut niitä, koska ei tullut nykäisemään, eikä Jannen nykäisyistä eikä hartaista pyynnöistä ollut toivottua tulosta. Poika oli kuollut, kuollut ja kuoppaamaton madonruoka! Ja kohta luonto heräsi! Kyykäärmeet ja sisiliskot kiemurtelivat kivien koloista, rupipäät sammakot nevalähteiden pohjamudista, luomakuntaa kiusaavat hyttyset lantakasoista, mutta poika, tämä sielun silmä ja ihanainen jumalankuva soskaksi mätänee rapaisten multien alla! Voi Herra Jumala! Aabrahamin ja Iisakin Jumala! Baalin ja Moolokin Jumala!
Näin kapinallisia hän lohduttomassa sydänsurussaan ajatteli, rehellisesti ajatteli niillä aivoilla, joilla Luoja oli hänet luonut ajattelemaan. Raatelevan vieterikojeen viimeiset väkäset poksahtelivat, sielun pohjaton ikävä piinasi kuin sammuttamaton jano.
Hän sai arkun vihdoin valmiiksi ja tervasi sen sisältä ja kiilaili oksanreikien pehmeään pihkaan lasinsiruja ja rautanaulankärkiä. Hän teki sen raatomatojen ja multanilviäisten takia.
Kirkolle hän lähti varhaisella aamukuutamolla, ei hevosella, eipä edes kelkalla, vaan olkapäällään poikaa arkkuineen kantaen. Viikkokausia melkein syömättömänä lopulta ja puolihöperöisenä köllötellessään hän oli saanut tämän päähänpiintymän. Hänen piti kantaa poika kirkolle, niinkuin Kristus oli kantanut ristinsä Golgatalle, tosin Kyreeneläisen avustamana. Mutta ehkäpä jokivarren tielläkin aamuhämärissä joku Kyreeneläinen kulkisi, jos hänelle urakassaan lopullinen väsähtäminen sattuisi. Monen vuoden kuluessa hän oli ehtinyt kantaa retuutella poikaa jos milläkin tavalla. Näin hankalamuotoisena ja raskaana hän ei ennen ollut kantanut, eipä näin pitkää matkaakaan.
Mutta matkan varteen osuvien talojen riihikatoksissa puolinäännyksissä levähtäessään hän ei ajatellut loppumatkaksi hevosta, eipä edes kelkkaakaan, vaan sitä, että hän kaivaa itse vielä haudankin. Oli hän niin monta joutavampaakin hautaa turhan elämänsä aikana kaivanut.
Niin hän ajatteli. Mitä armottomammin selkää kivisti ja raukaiseva väsymys hartioissa jomotteli, sitä varmemmaksi se päätös vakiintui. Vai hän päästäisi kaikkia nokinaamoja söhrimään! Eihän sellainen kuolemankuvatus edes kykene kunnollista hautaa kaivamaan! Kaivakoon itselleen kuopan, siinä on tarpeeksi semmoiselle miehelle kuin tämän pitäjän haudankaivaja oli! Ei hänellä haudankaivajaa vastaan mitään ollut eikä hän taitanut olla sen vanhempi mies kuin hän itse oli? Hän nosti vain edessäolevan työn kuvittelulla ja pienellä haukkumisen posmittelulla retkahtanutta olemustaan, joka ei tahtonut jaksaa kannatella häntä ja poikaa kirkolle asti.
Päiväkin jo joutui. Ihmetteleviä ihmisiä tuli vilkasliikkeisellä tiellä vastaan. Ruumisarkkuako tuo mies kantoi? Olikohan se tyhjä vai täysi? Taisi täysi olla, kun noin väsyneesti retkotti? Olikohan mies tullut hulluksi? Jo näkyi hautausmaan koivikko, sitten jo pian kiviaita ja ristikattoinen ruumishuone. Viimeisen pienen mäen töyrämän alla tuli pysähdys. Vieterikojeessa tuntui vielä poksahtelevan muutamia ruosteisia koukkuja ja väkäsiä: kiviaita, ristihuone! Moni on mennyt, kukaan ei palannut!
Entä, jos ei mennä! Eipä vielä olla kiviaidan takana!
Hän toppasi jalkansa tiehen, niinkuin ehkä oli topannut se Joosefin aasi, joka kantoi neitsyttä ja poikaa Egyptiin.
Mutta se kantoi heidät kaukaiseen Egyptiin, vaikka oli vain aasi. Olipa sinnikäs eläin. Minäkö en kantaisi poikaa perille, koska kannettava oli?
Hän muutti arkun toiselle olkapäälleen ja alkoi lyhyin askelin nousta viimeistä mäkeä. Ruumishuoneen musta risti liikahteli ja keikkui hänen silmissään. Miten se niin keikkui? Tottakai se keikkui, kun aasi käveli ja kantoi neitsyttä ja neitsyt kantoi ristiä ja poika riippui ristillä käsistään ja jaloistaan viiden tuuman rässinauloilla naulattuna. Elävä poikako rässinauloilla heiluvassa ristissä? Niin, niin, ja kuinka neitsyt-Maria olisi voinut sitä heiluttamatta kantaa, kun aasi väsyneenä nousi mäkeä ja...
Hän kohotti katseensa ruumishuoneen ristiin, joka oli jo aivan lähellä.
Tyhjä risti siinä vain oli! Eikä se liikkunut! Eikä siellä alla mitään aasia ollut, oli vain hirsistä salvottu nelisnurkkainen huone.
Mutta poika oli ollut kerran ristillä, elävä poika raatelevin rässinauloin raasittuna. Hän oli kuollut ja hän oli haudattu. Niin myös oli haudattava tämä neitsyt-Marian poika, koska hän oli kuollut ja armoton veripuutiainen hänen elinmehunsa kuiviin imenyt.
Haudankaivajalla ei ollut mitään Jannen ehdotusta vastaan, ei ensinkään, koska mies siitä huolimatta etukäteen maksoi taksan mukaisen kaivuurahan. Itse halusi kaivaa haudan routaiseen maahan! Hassua oli tässä maailmassa jos jotakin sorttia! Auliisti hän lähti neuvomaan paikkaa ja luovuttelemaan työvälineitä: kihveliä, rautakankea ja tikkurikuokkaa.
Janne oli haukannut voileivän ja saanut muutenkin voimiaan takaisin. Moneen kertaan teperretty tanner oli syvään routautunut, helppo tehtävä ei yksityishaudan avaaminen ollut. Viran vakinainen hoitaja oli päässyt kuin koira veräjästä ja saanut vielä lisäksi täyden maksun. Semmoista onnenpotkausta ei varmaan satu haudankaivajalle monta kertaa elämässä.
Iltahämäriin mennessä Janne sai haudan valmiiksi. Se oli tarpeeksi pitkä ja leveä ja kolme kyynärää syvä. Marian risti ja hauta oli oikealla. Pohjasyvyyteen päästyään hän kaverteli oikean puolen seinämästä juoksusantaa hiljalleen. Aluksi hän aikoi vain vähän kavertaa, mutta huomaamattaan hän kiihtyi ja jatkoi työtä, niinkuin olisi tullut määräys, että siihen oikeanpuoleiseen seinämään piti uusi hauta kaivaa, jonkinlainen tunneli tai uuni. Kuinka poika läpi pääsisi, jos vahva seinä jäisi? Eipä kissanpoikakaan päässyt rööriseinän läpi, vaikka se ei ollut kuin korttelin vahvuinen.
Hän olisi kaivanut rohkeammin ja vielä syvemmäksi, mutta raukeemisen pelko esti. Ei tuommoisessa juoksuhiekassa ollut paljon takeita, saattoi lovahtaa millä hetkellä tahansa. Se pelko alkoi vaivata häntä kuin painajainen. Hän tasaili ja viimeisteli henkeä pidätellen. No, nyt ei yhtään enempää, kiireesti pappilaan!
Hän nousi varovasti vasemman puoleisen reunan kautta ja alkoi kiivaasti kävellä pastorin pappilaan. Raukeekohan vai eikö raukee? Saattoi hieno hiekkaseinä kestää kauankin, jos kestämään rupesi? Mutta jos isompi kokkare tai kivennokare irtautui, niin alkoi juosta, juoksi kuin tiimalasi. Hän itse alkoi juosta, ensin tasaisesti kuin tiimalasin hiekka, mutta sitten yhä kiihtyen ja kiihtyen kuin rautajalaksia eteenpäin kiiruhtava valtion tulihevonen. Tuntui kuin koko elämä ja tulevaiset ylösnousemukset olisivat riippuneet siitä, raukeniko hautasyvennyksen hietakatto vai pysyikö kohdallaan.
Pastorin kansliaan joutuessaan hän puuskutteli puoliläkähtyneenä. Pian! Pian! Kirjat kiinni ja hautuumaalle vain! Hädin tuskin hän sai ne sanat ymmärrettävästi esiin. Kun pastori ei tarpeeksi pian selkeytynyt jaloilleen, alkoi Janne kiskoa häntä kädestä. Ei tiimalasi kauan kestänyt juosta, kun kerran oli käännetty juoksemaan!
Jos Janne olisi hairahtanut juoksemaan ison pappilan portista sisään, ei hänen hengentärkeästä toimituksestaan olisi tullut ainakaan sinä iltana mitään. Ei näissä asioissa sillä tavalla hosuta. Eikä hautaustoimituksia edes siitä päästä aloiteta. Kirkonkirjoihin ensin oli merkittävä, hautauspäivä ja aika soviteltava. Ei suinkaan pappi ollut velvollinen juoksemaan milloin tahansa iltahämärissä hautausmaalle, niinkuin henkihieverissä olevan sairaan luokse? Näin tavallinen ihminen ja tavallinen pappi olisi kysellyt. Tämän pitäjän kirkkoherra olisi kysellyt ehkä tiukemmassa äänilajissa. Oliko tämä mies järkensä kadottanut? Tai oliko hänellä jotakin salattavaa mielessä tai rikoksia omallatunnollaan? Jatkuva vuoropuhelu olisi kenties tapahtunut kiihtyvässä äänilajissa ja yhä pahentanut asiaa. Mahdollisesti siitä olisi seurannut toimenpiteitä, ehkä hyvinkin ripeitä toimenpiteitä lääkärin, poliisin ja köyhäinhoitolautakunnan esimiehen välityksellä. Hautaustoimitus olisi joka tapauksessa jäänyt seuraavaan päivään, todennäköisesti seuraavan sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen tapahtuvaksi asiaksi.
Mutta onneksi Janne oli juossut vähäisemmän pappilan vähäisemmästä portista. Evankeliuminharppu tunsi asiakkaansa läheisemmin kuin he kumpikaan edes itse luulivat. He olivat veriveljeksiä ja henkiheimolaisia suoraan alenevassa polvessa.
Pastori sieppaisi eteisen naulasta lakkinsa ja monissa sateissa kauhtuneen päällystakkinsa, ja sitten mentiin, toinen vetäen, toinen pidätellen. Nopeammin, nopeammin! No, no, ei nyt juosten ihmistenkään tähden! Niin, mutta ei tiimalasin hiekka kauankaan aikaa juosta kestä! Kestää... kestää se!... Tunnin se aina kestää!
Tietysti heiltä siinä hötäkässä oli unohtunut lukkari ja haudankaivajakin. Hautausmaan portilla pastori sen muisti, mutta Jannelle tuli semmoinen hätä, ettei pastori raaskinut enempää siitä mainita. Saattoivat he kaiketi tämmöisessä tapauksessa kahdenkin? Vaikka yksinkin minä sen nauhoilla lasken, niin pienen ruumiin!
Niinpä niin, hyvin me kahden laskemme, pienen ruumiin! Ei pappilassa eikä matkalla ollut puhetta ruumiista, ei pienestä eikä suuresta. Mutta pastorilla oli koko ajan ollut tieto, että kysymys oli vain pienestä ruumiista. Mikä merkillinen henki sen hänen korvaansa oli kuiskannut? Hän ei ollut tietoinen siitä valppaasta lähetistä, joka liikuskeli veriheimolaisten välillä ja kuiskaili sukulaissielujen syvimpiä salaisuuksia ja elämänmurheita korvasta korvaan.
Ja itse toimitus jo hämäräisellä hautausmaalla pienen pienine yksityistapahtumineen oli hänelle niin ihmeen tuttu ja ennen eletty, että hän tarkalleen tiesi, mitä milloinkin seuraisi. Sen muistikuvat eivät miltään kohdalta liittyneet niihin satoihin ja moniin satoihin hautaustoimituksiin, joita hän jo lähes kolmikymmenvuotisen toimensa aikana oli joutunut suorittamaan. Hän oli elänyt ja nähnyt juuri tämän toimituksen, nähnyt varmasti.
Oli aivan luonnollista, että Janne kantoi yksin sylissään arkkua lumisohjuista sivukäytävää pitkin. Hänelle ei edes juolahtanut mieleen tarjota apuaan. Hän vain asteli edelläkävijän askelmiin, huolitellen, sillä hänen patiinisaappaittensa pohjat olivat rikki ja kalossit olivat unohtuneet. Kuinka monta vuotta siitä mahtoi olla, kun he näin olivat astuneet? Miten ihminen saattoi muistaa noin kirkkaasti vanhoja asioita? Nämä nauhatkin hänellä oli silloin kädessään, juuri tällä tavoin käärittyinä!
He pääsivät haudalle. Janne asetteli nauhoja äänettömästi ja kiihkeästi. Pastori osasi oikealla hetkellä tarttua, he astuivat muutaman askelen varovasti hiipien ja kumpikin omalta puoleltaan lähestyen. Laskiessa varoi Janne erittäin huolellisesti oikeaa puolta, ja pastori myös varoi. Haudan pohjaa ei näkynyt eikä syvennystä, mutta jokin vaisto sanoi pastorille, että oli varottava, siellä se varmaan oli se ohutseinäinen tiimalasi.
Pohja vastasi. Pastori otti lapionsa, he molemmat heittivät lakkinsa.
– Maasta sinä olet ja maaksi sinä jälleen olet tuleva! Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä, sinut ja äitisi!
– Tytönkin! Neitsyt-Marian! Tytön ja pojan!
Pastorin täytyi keskeyttää, mahdollisesti hän ei halunnutkaan enempää sanoa. Janne laskeutui vasempaa reunaa hautaan, nosteli ja puuhaili kotvan aikaa. Hauta oli melkein pimeä, sillä ilta oli yhä hämärtynyt. Mutta pastori näki päivän selvästi, mitä hän puuhaili. Arkun pääpuoli siirtyi ja sitten jalkapuoli. Se mahtui osavasti kuin vartavasten tehtyyn hyllykomeroon. Hän ymmärsi nyt täydelleen miehen puheet ja hädän ja iloitsi suuresti hänen kanssaan siitä, ettei tiimalasi ollut tyhjiin vuotanut eikä hietakatto sisään pudonnut.
Janne sai tehtävänsä tehdyksi ja hypähti haudanreunalle keveästi, melkeinpä iloisesti käpsähtäen. Jannen hääräillessä haudassa pastori oli miettinyt keskeytyneen hautauspuheensa jatkoa, mutta kun hän näki äsken pelokkaan ja hätäytyneen miehen keveän rauhallisesti lapioineen käpsähtelevän, niin hän unohti jatkamiset ja alkoi hänkin sanan sanomatta lapioida multaa pienellä tasakärkisellä siunauskauhallaan. Arkun kansi ei kopsahdellut eikä ropsahdellut niinkuin tavallisesti. Poika oli hauskasti pujahtanut äitinsä, neitsyt-Marian kainaloon, se temppu, melkeinpä pieni kepponen, piristi sanomattomasti kummankin mieltä.
He saivat tyhjän haudan umpeen ja rakentelivat lapioillaan tasaillen ja toissilmässä sihtaillen irtomullasta vinosärmäisen kummun. Janne koetti hellävaroen oikaista kummun vieressä olevaa tukevatekoista koivuristiä, johon suurehkoilla piirtokirjaimilla oli kaiverrettu: Tässä Lepää Neitsyt-Maria Matin Tytär Rantala.... Maan pintakerrokset olivat vielä vahvassa roudassa. Risti ei ojentunut, eipä se sanottavasti taitanut vinossa ollakaan.
Pastorista tuntui hieman oudolta lähteä haudalta aivan niin vähin puhein. Ei värsyäkään oltu laulettu. Ja varmaan hän silloin edellisellä kerrallakin oli jotakin lähtiessä sanonut. Olipa hän sanonut! Ne sanatkin tulivat mieleen!
– Herra antoi, Herra otti! Herran nimi olkoon kiitetty!
– Olkoon vain, minunkin puolestani!
Pastori ei tuntenut tarvetta enempään sanomiseen, ei edes aamenen heittämiseen. Ei edelliselläkään kerralla tämän jälkeen mitään puhuttu.
Eivätkä he monta sanaa paluumatkallakaan puhuneet. Jos he olisivat puhuneet, niin se olisi häirinnyt vain veljeysaaltojen lämmintä värähtelyä.
Hintelä pastori asteli hiipotellen ja lätäkköpäitä kierrellen. Verevä korven mies pisteli suoraan, melkeinpä roiskautellen. Kuinka veriveljekset saattoivat ulkoisesti olla niin erinäköisiä?
Niin astelivat he hiljaisen puolipimeän kirkkopihan halki ja edelleen kujatietä pikku pappilaan päin, ikuinen kappalainen, jolla virkatoverin silmissä ja tuomiokapitulin lukuseteleissä oli heikkoa osoittavat taitomerkit, ja korven erakko, puoli hassu mies, jonka huonosti salattu hulluus oli rikkiviisaille ihmisille jatkuva ihmettelyn aihe.
XIX.
Lähiviikkoina ei Janne jaksanut tehdä tavallisia arkitöitä, sillä niihin liittyi liian paljon kipeitä muistoja. Hän mietiskeli, mistä hän keksisi itselleen sellaista ulkotyötä, jota ei ollut tehnyt kymmeneen vuoteen. Vaikea sitä oli keksiä, mutta lopulta hän löysi. Hän lähti kaatelemaan keskinevan kuivia karakuusia. Tosin hänellä ei ollut rakennuspuun tarvetta, ja polttopuita oli halkovaja täynnä ja suolla kymmeniä rovioita. Kuitenkin hän lähti hakkailemaan keskinevan karilaita. Eivät ne enää kasvaneet, maata vain turmelivat ja eläviltä kasveilta ilmaa ja aurinkoa riistivät.
Kuivuneiden kuusten pinta oli luukova ja kirveeniskut kimmahtelivat koppina takaisin. Kasvoihin pompahteli teräväreunaisia pykällelastuja, tökkäsivät kuin äkeät sammakot. Hän ei näyttänyt olevan tervetullut vieras kuivien karilaiden joukkoon.
Kolmannen päivän iltapuoli oli jo menossa. Kuivia kuusia valikoidessaan hän oli joutunut suon helluvimpaan rämesaarekkeeseen, jonka syvät hettopesäkkeet eivät jäätyneet edes pahimpina routatalvina. Saarelman suonpuoleisessa laidassa, limaista pohjarääpettä kuohuilevan hettosilmäkkeen vieressä kasvoi suuri karilas. Hän ei erottanut puussa enää yhtään tuoretta oksaa eikä neulasta, enempää kuin tuomitussa viikunapuussa. Kuivuuden ei siinä paikassa ainakaan olisi luullut puuta vaivanneen.
Kuitenkin sillä oli vaivansa ollut: märkyyden ja kylmien vesien vaiva kaiketi.
Hän varaili kuusen juurella olevista mättäistä tukevan seisontapaikan ja alkoi iskeä. Tämäntapaisen ja -kokoisen puun kupeessa saattoi lyöntejä lukematta nakutella pitkän rupeaman, ja sen jälkeen niitä laskemalla vielä saman verran. Hän asetteli viisikymmenlukuja, vaihtoi olkaa, löi ja löi. Viisikymmentä lyöntiä saisi vielä huoletta leipottaa kummallekin puolelle! Hän sylkäisi kouriinsa ja aloitti viimeisen urakan.
Mutta ennenkuin hän sai toisen puolisataisensa täyteen, kohahti äkillinen kevättuulen puuska. Vanha karilas kaatui yllättävän äkisti. Väistäessään nurin hujahtavaa puuta horjahti Janne hettoon. Puu roiskahti hänen päälleen ja hän tunsi huumaavan täräyksen reidessään. Hänen silmänsä sokenivat, ja sitä seurasi hiljainen pimeys.
Harmaa tikka lensi alhaattain ohitse, mutta ei pysähtynyt. Mitäpä tekemistä tikalla olisi ollut kaatuneen korpikuusen ja suosilmäkkeeseen mätkähtäneen miehen kanssa? Nevasaarekkeissa oli yllin kyllin pystyssä seisovia pökkelöltä ja niissä meheviä kaarnatoukkia.
Janne tunsi tajunsa selventyvän, tosin hieman myöhään. Hän oli pudonnut hettosilmäkkeen kautta kymmeniä tuhansia vuosia märkineen hettosuon kammottaviin syvyyksiin. Pintarapa huljahti paikoilleen, niinkuin luukku olisi aukkoon paiskattu.
Hän aavisteli nyt olevansa yksi suon lukemattomista nilviäisistä, jotka märkivät ja mätänevät, mutta eivät lopultakaan mätäne. Hän kai hengitteli tai ainakin yritteli hengittää kiduksilla. Kuinka hän muutoin hetkeäkään olisi elänyt vuosituhansia seisoneessa löyhkäävien raatojen turmelemassa liejussa.
Hän ei tietänyt enää, missä päin suon pinta ja taivas olivat. Umpimähkäisesti hän ui ja räpiköi eteenpäin, ettei olisi vajonnut aivan pääsemättömiin pohjasyvyyksiin. Hänen ohitsensa könti suuria karsaskatseisia rupisammakoita, sylen mittaisia silmäpuolisisiliskoja ja mullikan kokoisia vesinilviäisiä, jotka ohi rähmiessään tunnustelivat häntä märkäistä visvaa vuotavilla räpyläkäpälillään. Menkää helvettiin siitä! hänen piti huutaa niille, mutta muisti onneksi ajoissa, että mätänevän moskan keskellä oli vaarallinen suutansa avata. Hän ei keksinyt seivästä, eipä edes kiveä, jolla olisi motannut tai raapaissut pahimpia tungettelijoita kuonoon. Ja eipä siinä ollut edes aikaa. Vaikka hän ahkerasti räpylöitsi, tunsi hän vajoavansa yhä ellottavampiin liejukerroksiin, joissa mulkoili ja kääntelehti aivan kauheita eläimen kuvatuksia: päättömiä, jalattomia, jokaisesta mahdollisesta rakosestaan saastaista visvaa tirsuvia mätähirviöitä, joiden rinnalla ylempien kerrosten mullikkanilviäiset olivat herran kyyhkyläisiä.
– Minä olen joutunut suoraan helvettiin! – huudahti hän kauhuissaan, muistamatta, miten kavalasti haiseva mätä tunkeutui sisälle pienelläkin suunavauksella.
– Pahempaan kuin helvettiin! – irvahti vieressä hyllyvä mätäinen saatana rivosta suupielestään.
– Tulihelvetti on taivas suohelvetin rinnalla! – tirskautti toinen leveäperäinen piru siitä leveämmästä päästään. Oliko se pääpuoli? Taisi sittenkin olla peräpuoli, koska hänen kasvoilleen sihahti sisälmyksiä ellottava haisunlöyhkä.
– Vai tällainen otus se on, se Mustakorven rääpijä, joka aikoi kuivata suon ja tuhota meidät! Painakaa se miljoonaksi vuodeksi alimmaiseen liisteritiinuun! Minä haluan siitä itselleni aamiaissoosia!
Tämän laski kauhealla mätälöyhkän paineella kytösaran mittainen rönäskän väristä rapaa kuteva mätäkala, varmaan yksi suohelvetin pääpaholaisista. Koko satatuhantinen paholaisjoukko hörähti nauramaan ja liikehtimään. Suo hyllyi virstojen laajuisilla aloilla ja paholaisjoukkioiden mätänevistä aukoista työntyi oikoisenaan ellottavaa saastaa.
Hän painui ja painui, jo itsekin haluten päästä paholaisten läheisyydestä, vaikkapa suurempaankin vaivaan. Hän tunsi elävänsä yhä. Mikä taivaallinen onni olisi ollut, jos olisi voinut edes kuolla, jos olisi saanut jo maanpäällä kuolla, niinkuin muut ihmiset kuolivat, neitsyt-Maria ja poikakin olivat kuolleet!
Hän painui kiihtyvällä vauhdilla ja joutui vähitellen liimuiseen liejuun, joka hänen alemmaksi joutuessaan kävi yhä puuromaisemmaksi.
Liejuun liettyneenä hän tapasi muita ikionnettomia soosiaineksia: kortetta, sammalta ja niittyvillaa. Ne varmaan olivat jo vuosituhansia mätäliejussa mätänemättä ja kuolematta kituneet. Hän huomasi ja kuuli, mitä tukehtumisen tuskia heinäkin saattoi kärsiä! Ilmaa, ilmaa! Kun saisi ilmaa, kuivahtaisi, raukeisi, katoisi kokonaan olemattomuuden onneen!
Ennen hän ei ollut aavistanut, että mätä sammal ja liiskaksi litistynyt korte saattoivat tuskansa noin ihmisen tajuttavasi huokailla ja puhua. Niin valittelivat kaikki muutkin ikuisessa mätäliisterissä märkivät tuhatvuotiset kasvit. Mätä sakeni ja kävi yhä liimaisemmaksi. Hän kaivautui alaspäin kuin myyrä. Hänen vastaansa kiertyi nukahdellen linnunvarpaita, kalansilmiä, sammakon päitä, kokonaisia vaaleiksi liettyneitä sammakkoparkojakin väkevän mätäliisterin syövyttämin jäsenin.
– Ettekö te onnettomat raukat saa edes mädäntyä? – tiedusteli hän. – Voi, miesparka, miten vähän vielä tiedät! Kuinka suohelvettiin vajoutunut voisi olemattomaksi mädäntyä, kun ei hän saa ilmaa!
– Miksi ette lähetä tietoa eläville ihmisille, että he ojittaisivat soita? Sitä tietä te voisitte saada ilmaa kuivahtaaksenne ja mädätäksenne uutta elämää kasvattavaksi mullaksi?
– Mekö emme olisi antaneet teille tietoa? Voi, mitä puhelet, sieluparka! Me huokailemme ja huudamme illoin ja aamuin, soiden ja notkojen avaruudet täyteen mätänemättömien ruumiittemme tuskanhikeä! Mutta te tunnottomat ihmiset nukutte majoissanne ettekä lähde edes katselemaan suohelvetin uhrien iankaikkista vaivanhikoilua! Nyt näet ja kuulet, vieläpä haistatkin, mutta se on jo myöhäistä!
Hän painui, vaikka ei olisi enää tahtonutkaan, aivan pohjimmaiseen liisteripikeen. Linnunkintut, kalansilmät ja sammakkoparkojen päät muljahtelivat korkealla hänen päänsä päällä.
Iankaikkista tuskanhikoilua! Minunko sitä piti joutua tänne miljoonaksi vuodeksi näkemään, kuulemaan, haistelemaankin, minun, yhden niistä harvoista, jotka jotakin tekevät suohon hautautuneiden vapahtamiseksi. Nytkö se on jo myöhäistä? Miljoonaksi vuodeksi tuomittu! Iankaikkisesti kadotettu! Niinkö ne sanoivat?
Jospa pääsisi vielä viideksi minuutiksi maan pinnalle! Saisi hengittää keuhkoilla ilmaa! Näkisi taivaan lakeuden ja auringon kirkkauden! Saisi silmät rakosellaan katsella viemärin välkehtivää vedenjuoksua! Kaikkea tätä saisi, kun pääsisi suohelvetin ellottavan mätämoskan lävitse ja saatanallisten mätäelukkain ohitse!
Mutta kun hän muisteli, mitä kaikkia teitä hän oli kulkenut, miten vaikea oli alaskin päin päästä ja miten mieltä pöyristyttäviä hirviöitä vaaniskeli mittaamattomissa liejukerroksissa, raukeni toivo.
Mitä suurta pahaa hän oli tehnyt, että Luojan täytyi hänet elävänä upottaa suohelvetin liejupikeen miljoonaksi vuodeksi mätänemättömänä nääntymään? Oliko petollisen vaimon jättäminen niin suuri synti? Tai katsoiko Luoja niin suuren rangaistuksen ansaitsevaksi erheeksi sen, etten aikoinaan muistanut opettaa pojalle Herranrukousta eikä puustavin tavuumerkkejä?
Et voi lukea näitä niin suureksi synniksi? Et voi, jos olet vanhurskas Jumala! Et voisi, vaikka olisit Baal, Moolokki tai joku muu kauhea tulijumala! Ja siksi en minäkään pysy mätätiinussa miljoonaa vuotta! En mätäne! Olkoon sanottuna kahdella sanalla, het'kerrassa!
Niinkuin palautuva itseluottamus olisi jo jaloissa saakka tuntunut. Peräänantamaton kiviravipohja karahteli, aivan varmasti karahteli! Hän tunsi, että sitä saattoi kävellä, oikein kahdella jalalla, niinkuin ihminen kävelee, ei myyränä eikä sammakkona räpiköiden.
Hänelle tuli sisäisesti niin voimakas ilman, auringon ja elämänkaipuu, että hän olisi puskenut ylöspäin, vaikka esteenä olisi ollut virsta rakoilematonta kalliota.
Hän potkaisi kaikin voimin pohjakarikosta ja alkoi tarpoa väkevästi käsillään ja jaloillaan. Hän tunsi nousevansa ja näki sivuillaan vilahtelevan silmiä, sääriä, linnunkinttuja ja sammakonpäitä.
Hän oli tarponut jo kauan, mutta voimat eivät loppuneet, ne tuntuivat vain lisääntyvän. Hän veti ja potki yhä kiihkeämmin, sukelsi kuin vimmastunut hauki. Se sattui aivan oikeaan aikaan, sillä hän oli joutunut jo satatuhantisen saatanajoukon asuinkerrokseen. Hän tunsi, miten niitä possahteli ja mässähteli halki kuin mätämakkaroita. Teräväpäisenä tukkina hän sukelsi kytösaran mittaisen pyrstöään vimmatusti pieksevän pääperkeleenkin lävitse.
Hän oli jo tukehtumaisillaan, mutta lannistumatta hän veti ja veti. Hänen täytyi päästä riipaisemaan menehtyviin keuhkoihinsa ilmaa!
Jo välähteli kupeilla karsaskatseisia jättiläissammakoita, yksisilmäsisiliskoja ja muita vinttikerrosten vähäisempiä kyyhkyläisiä. Oli jo aikakin, sillä hän oli tuskasta ja väsymyksestä menehtymäisillään. Hän jännitti sielunsa ja ruumiinsa voimanrippeet viimeiseen ankaraan ponnistukseen.
Lieju keveni vedeksi, keveni ja valkeni! Hänellä oli jo keuhkot, varmasti oli, koska ne tuntuivat olevan juuri halkeamaisillaan. Lopussa hän oli, aivan hengettömänä, vain väkevä tahtomisen kynttilä lekutti enää viimeisillä talipisaroillaan.
– Ylös helvetistä!
Hän kiljaisi sen ääneen ja vetäisi väkevästi ilmaa kauan hapettomina nääntyneihin keuhkoihinsa.
– Tuo on miehen puhetta!
Viimeiset sanat lausui Jannen vieressä seisova valkoiseen mekkoon pukeutunut herraskaiselta näyttävä mies. Toisella puolella seisoi valkopukuinen naisihminen, muutoin enkelinnäköinen, siipiä vain puuttui. Jannen mieleen juolahti ajatus, että ehkä sillä oli ruuveilla kiinnitettävät siivet, jotka näin kotioloissa saattoi irroittaa ja ripustaa naulaan.
Hän naurahti joutavalle mielijohtumalleen. Kovinpa muutenkin oli keveätuntuinen olo! Taivaassa hän kaiketi oli? Muutoin ei elämä olisi voinut vaihtua näin kesäaamuisen keveäksi.
Mutta kun hän kauemmin ympärillään olevaista tarkkailtuaan huomasi sänkynsä jalkapuolessa monissa tuulissa ja paja-ahjon tulissa karkeutuneen Pajumäen Kustaan näköisen naamataulun, vieläpä Vihtoripojankin puikeat kasvonpiirteet, alkoi hän hieman epäillä ensi olettamusta olinpaikastaan. Ei mahtanut olla tapana kolmen miehen ryhmissä taivaaseen nousta, ei ainakaan saman kylän pienestä perukasta? Ei tavattu edes kuolla niin ryhmissä, ja jos sattumalta olisi kuoltukin, niin kaiketi aina joku joukosta tipahteli toisenkin ruhtinaan valtakuntaan, johon oli laveampi tie ja kaksipuoleinen portti?
– Onko jo parempi ollaksesi? – tiedusteli se Kustaan näköinen mies Kustaan äänellä. Se pani Jannen yhä enemmän epäilemään.
– On, hyvä tässä on ollakseni ja maatakseni, mutta sano sinä Pajumäen Kustaan näköinen mies, missä minä olen, minä ja sinä ja tuo Vihtorivainaa, tuo herran näköinen mies ja tuokin siivetön enkeli?
Kaikki purskahtivat nauruun, Vihtorivainaakin, vaikka yleensä oli totinen nuori mies. Tynkäenkeli kikatteli, että hampaat suussa helisivät.
– Missä sinä luulit meidän olevan? – vastasi Kustaa kysymyksellä kysymykseen, suu yhä leveässä naurun kaarteessa.
– Taivaassa, het'kerrassa!
Seurasi toinen nauruvärsy. Janne ei muistanut niin iloista väkeä tavanneensa pitkiin aikoihin. Kun isoimmista iloista selviydyttiin, kirkasteltiin miehelle miljoonaksi vuodeksi tarkoitettu aikakausi, jonka palvelusaika häneltä oli jäänyt kesken. Tarkemmin Janne olisi osannut sen selvittää, mutta hän antoi toisten kertoa ja kuunteli vain. Hänet oli löydetty karakuusen ruhjomana Mustasuon hettolähteestä. Sinne sortumisen hän itsekin hämärästi muisti ja tajusi. Kaatunut puu oli katkaissut hänen oikean reisiluunsa, sitä hän ei enää muistanut, mutta uskoi yhdellä sanomalla, kun yritteli nostaa jalkaansa. Pajumäen miehet olivat olleet nevantakaisessa metsässä heinäseipäitä tekemässä. Sen Janne tiesi, koska muisti kuulleensa pitkin päivää hakkaamisen kalketta. Samaa olivat kuulleet myös Pajumäen miehet suolta, hyvinkin kiivasta kalkutusta, mutta sitten se oli yht'äkkiä lakannut kuulumasta. Ja koska Jannen kalkutus ei tavallisesti ennen iltapimeää lakannut kuulumasta, olivat he aavistelleet jotakin tapahtuneen, varsinkin, kun hujakka tuulispää oli niihin aikoihin sattunut suolle päin suuntautumaan. Ja niinkuin he olivat arvelleet, niin oli tapahtunut, tapahtunut paljon enemmänkin. Heidän paikalle saapuessaan rotjotti suuri kuusi kärsimättömänä heton yli, mutta miehestä ei näkynyt kuin toisen käden sormet ja vähän saappaiden kärkiä. He olivat kaivaneet hänet esiin rutakosta ja hakeneet hät'hätää metsästä hevosen. Sitten oli ajeltu täyttä laukkaa kirkolle, koska näytti siltä, että mies sekä parhaimmassa että pahimmassa tapauksessa oli sinne kuskattava.
– Liinakolla vissiin! Jos tapoitte hyvän hevosen joutavan takia?
Tynkäenkelin ja muidenkin nauru helisi ja kalisi taas.
Sitten oli tehty kahta työtä yhtä aikaa: lastoiteltu jalkaa ja pumpattu ilmaa palkeisiin. Lääkäri oli arvellut, että menee yksin häpein ilman jälkinukuttelemisia.
– Jos olisitte hassanneet lastat turhaan! – keskeytti Janne taas.
– No, olisipahan ollut tukevampi nostaa arkkuun, – rauhoitteli Kustaa.
Lääkäri ehdotteli, että hän jäisi muutamiksi viikoiksi sairaalaan. Parantuminen veisi ainakin kaksi kuukautta.
– Mutta minun lehmäni ja pässini kuolevat siinä ajassa nälkään! – epäsi Janne.
– Ette te kumminkaan voi niitä itse ruokkia, – väitteli lääkäri.
– Voinpahan hollailla ja möykkiä vastaan. Ja eikö luu yhtä hyvin hitsaannu kiinni siellä minun omassa mörskässäni ja sängyssäni kuin tuon enkelin katsannon alla? Vaikka hyvä kai tässä olisi kellotella ja hupaisa sen nauravia hampaita katsella, ei senpuolesta, – tasoitteli Janne kuin hyväkin ylkämies.
Mitäpä näiden vääjäämättömien ja terveiden periaatteiden rinnalla lääkärin ja tynkäenkelin vastaväitteet painoivat. Janne pääsi lähtemään Pajumäen miesten kanssa samassa hevosessa sillä nimenomaisella ehdolla, että neljä viikkoa piti maata liikahtamatta ja kahdeksan viikon kuluttua tulla näyttämään, jolloin parhaimmassa tapauksessa lastat ja siteet voitaisiin irroittaa.
Kahdeksan viikon kuluttua hän lupasi tulla näyttämään joka tapauksessa. Se olisi helluntaiviikko.
Janne makaili ja mietiskeli moninaisia asioita. Haikulan Heta, läheisimpänä asuva naisihminen, kävi ruokkimassa ja ruokkoamassa lehmää ja pässiä ja tietysti siinä ohella myös Jannea, joka oli niin rapakunnossa, ettei kyennyt edes pökköä pesään heittämään. Heittämään ehkä hätäisesti olisi kyennyt, jos sänky olisi ollut lähempänä uunin suuta ja jos joku olisi virittänyt valkean pohjan ja kantanut pökköjä syliin! Minkätähden ihmisen piti viikkokausia maata yhden jalan takia? Jos pässiltä olisi katkennut takajalka, niin se olisi varmasti liikkua köpötellyt karsinassaan, muurahainen olisi kantanut kortta pesäänsä niinkuin ei mitään, ja suohelvetin nilviäinen olisi tuskin huomannut, vaikka viisi visvaista käpälää olisi säväytetty teräaseella poikki. Mutta ihminen, tämä luomakunnan herra ja valtias voivotteli yhden mädän hampaan takia, ja jos yksi reisiluu murtui, niin makasi käsin käännettävänä kaksi kuukautta.
Niissä riitti joutilaalle miehelle päiväkausiksi vatvomista.
Pikakäynti suohelvetissä oli kirkastanut hänen sisäistä olemustaan, jonka luontoperäinen taipumus oli poutaisen taivaan näköaloihin päin. Rapaan tukehtuvan miehen houreitahan ne olivat. Tiesi hän, ettei suon sisässä ollut eläviä mätäsaatanoita, ei sylenmittaisia silmäpuolisisiliskoja eikä voivottelevia sammakonpäitä. Olisiko sellaisia edes ikuiselle pahalle varatussa helvetissä voinut olla? Eipä tässä ihminen sentään ollut alimmalla portaalla, ei lähes tulkoonkaan, keskipalkoilla tai ehkä hieman ylempänä, ja kun oli vielä vara yritellä ylöspäin, niin, no, miksipä ei liukua myös alaspäin, vapaa valta ahvenella. Ihmeelliset Jaakopin portaat, joilla kiipeili ja keikkui ihmiskunta, ehkä koko luomakunta.
Pojan kuoleman aiheuttama, alkuaan kapinoiva ikävän ja tyhjyyden tuska oli etäytynyt lämmittäväksi kaihoksi muistelmiksi. Ne saivat tulla, kirkkaina yksinäiskuvina tai toisiinsa liittyvinä sarjakuvina, vaikka alusta loppuun. Olikohan lääkäri nukkuessa tehnyt vielä kolmannenkin tempun, irroitellut ja kurkun kautta ulosvetäissyt sen moniväkäisen pyydyksen? Jos senkin pystyi tekemään, niin jopa oli aika mestari! Missään tapauksessa ei mitään ruostunutta väkäkojetta sydänkarsinoissa ollut, vain umpeutuvia arpia, joita muistelmien suloinen voideöljy vähän kirpaisi, paljon paransi.
Hän tunsi eron hetkellä ajatelleensa niin kuin hemmoiteltu ja pahankurinen kakara ajattelee. Minun ikäväni! Minun kaihoni! Minun mörskäni ilottomuus ja talviöitten yksinäisyys! Oliko hän ajatellut tällätavoin, kun tyttö lähti, tosin yhtä kauniisti kuin poika, mutta vieläkin väkivaltaisemmin! Kaiho oli tosin ollut silloinkin, mutta se oli tällainen hiljainen kohtalotyytyväinen kaiho. Oli jäänyt poika! Minulle oli jäänyt poika! Minä saisin sen ruokkia, hoitaa ja kasvatella ihan niinkuin oman poikani! Minun poikani se jo olikin, sillä eipä suinkaan kuolleella ollut eläviin enää omistusta eikä osaa!
Mikä oikeus hänellä oli ollut ajatella niinkuin hemmoiteltu kakara? Mikä mies hän oli sanomaan, ettei äidillä ollut omaan poikaansa arpaa eikä osaa? Kuolleella äidilläkö? Kuka sen oli sanonut, että neitsyt-Maria oli kuollut äiti? Kuori vain oli rauennut, se ulpukan varsi. Ehkä henki, se puhtain ja parhain pala neitsyt-Mariaa, leijaili päiväpaisteessa hohtoisin siivin niinkuin kotelostaan vapautunut perhonen? Etteikö tällä Marialla olisi ollut osaa ja arpaa kipujen tuskalla synnyttämäänsä poikaan? Ho, hoi, mietteitäsi ja mielitekojasi, vaari parka!
Samaan pisteeseen hän joutui kehän toista reunaa kiertäen. Voiko hän tai kukaan ihminen mennä vannomaan, että pojan kuolema oli ansaitsematon rangaistus tai joku voi-voi-huudoilla valitettava onnettomuus? Hän oli elänyt yhdeksän kaunista ja huoletonta kesää. Hän oli nähnyt ja kokenutkin jo kaikkea kaunista, mitä ihminen yleensä tässä katoavassa elämässään näkee. Ehkä hän auringonvaloa vasten siristävillä silmillään näki kaiken kauniimpanakin kuin tavallinen arki-ihminen sameilla silmillään näkee. Jos hän aikuiseksi jouduttuaan olisi astunut vaikkapa valtion tulihevoseen, niin ei häntä olisi kuskattu helisevin soitoin kuin kuninkaan tai keisarin poikaa, aina hamaan maailmanääriin. Vielä mitä! Ensimmäisellä väliasemalla olisi potkaistu takamuksiin ja sanottu, että mene hiiteen, äläkä silleen palaa! Niin olisi tapahtunut tässä ja monessa muussa asiassa. Maailman ja valtion paanojen rautajalakset olivat paljon rosoisempia läheltä kuin etäämmältä katsoen, eikä monikaan liukunut niitä pitkin pystyssä pysyen perille asti, eipä edes sinne asti, jossa jalakset yhdeksi yhtyivät.
Kaikista kovista kompastuksista oli poika pelastunut ja samantien vielä niistäkin vipusimista, joita liha, veri ja elämän katinkultakoreus itse kunkin poluille aikoinaan maailman hämärillä poluilla asetteli. Niin oli päässyt kuin koira veräjästä. Olikohan kurkkuiilimato ja veripuutiainen ollut sittenkin ase Luojan kädessä? Inhoittava otus sentään! Yhä hän olisi sen lattiaan roiskaissut ja verimäskäksi polkaissut. Ja rohkenipa hän edelleen olla sitäkin mielipidettä, että taivaan ja maan Herra olisi voinut käyttää vähän siivomman näköistä välikappaletta, häneltä ei missään asioissaan olisi keinoja puuttunut.
Mutta tehty, miten tehty, kauniisti poika nukkui, ja yhäti edelleen nukkuu neitsyt-Marian kainalokupurassa puhdasrakeisen hietakaton alla. Ei pudonnut kivi, ei juossut tiimalasin hiekka kuiviin. Heidän väsymykseen rauenneet ruumiinsa siellä vain nukkuivat. Sielut kisailivat hopeahelmiäisinä kevään hehkoisen kirkkailla hankiliinoilla ja päiväperhoina kissankelloja nuokkuvilla kukkaniityillä. Kuka se puhuikaan näiden sielujen kuoleman onnettomuudesta?
Mikä tietää, jospa helmiäisvirinöissään ja perhoissirinöissään eksyisivät jonkin kerran entisille asuintiloilleen äijän luokse korpeen? Eipä tiedä, vaikka eksyisivät, ja kun kerran eksyisivät, niin ehkä sitten useamminkin poikkeaisivat? Mikä minä olisin vastaanottamaan niin ylhäältä päin leijailevia vieraita? Lattia roskainen ja raiditkin likapilkkuihinsa pinttyneitä. Enkä pääsisi edes kädestä tervehtimään, kun kahteen kuukauteen en saa ylös nousta. Olisipa hiukan harmillinen juttu, jos parantumisaikana sattuisivat tulemaan.
Pian hän kumminkin muisti, etteivät niin ylhäiset vieraat koskaan tule kädestä tervehtimään, ei lattialla kävelemään eikä raideilla lepäilemään. Puhtoiset heillä oli lattiansa ja hohtoisen valkoiset raitiliinansa, kulta- ja hopeahelmiäisillä somistetut. Ja Maria oli hienoluonteinen tyttö, kaino kuin vedenkala. Eipä hän eläessäänkään koskaan mistään sanonut, ei savisista saappaista, ei törkeistä käsistä eikä takkuisista partakarvoista. Äänettömänä vain lakaisi, asetteli pesuvesiä ja tarjosi pääkampaansa. Niistä oli velvollisuus huomata. Ehkä hän nytkin katsoisi ja päällään nyökkäilisi. Siitä olisi velvollisuuteni huomata. Saapa taas enemmän ruokkoillakin, kun tämä kahden kuukauden makaaminen loppuu.
Hopeahelmiäisinä ja kelloperhosina kisaileva kaksossielu kävi kuin kävi eräänä yönä häntä katsomassa. Se oli niin todellisuustuntuista, ettei hän pitkään aikaan jaksanut uskoa sitä uneksi. Hän ei nukuksissa liene ollutkaan, ehkä koiranuneen torkahtamassa vain. Hän ei huomannut edes, mistä he olivat tulleet: ovesta, akkunasta vaiko savupiipun kautta. Puu ei risahtanut, kivi ei rasahtanut, niin hiljaa he olivat sisään päässeet.
Tytöllä oli perhospilkkuinen pumpulimekkonsa, pilkut välkehtivät niinkuin Yli-Kiipulan nuoren emännän sormuksen kantakivi, mitä kallisarvoisia rupiineja ja sahviireja lienevät olleet. Pojalla oli samat loistosulkaiset siivet kuin hopealaivalta lähtiessään. Kätevästi poika niillä liikehti tuskin varpaittensa kärjillä permantoa sipsitellen.
Nukkuvan koiran silmällä hän tarkkaili heidän eleitänsä. Tyttö huomasi roskia lattialla ja sipaisi ne pois. Mistä hän kädenkäänteessä niin notkeavarpuisen luudankin sai? Sitten hän muutteli toiseen sänkyyn uudet raidit ja tyynyliinat. Tähän sänkyyn ei vaihda, kun olen nukkuvinani, ajatteli hän, mutta ennenkuin hän kerkisi ajatuksensa loppuun, niin raiti ja tyynyliina olivat hänenkin sängyssään muutetut ja tyynyliinalla oli puhdas paita ja alushousut. Hän tunsi nenässään raikasta pellavan hajua.
Mutta tyttö ripusteli jo seinille pihlajanoksia ja pisteli hirrenrakoihin valkokukkaisia tuomenvarpuja. Poika pelmuutteli lattialla haavanlehtiä. Olikohan jo juhannusaatto, koska heillä oli kukkivat tuomenoksat ja täysikasvuiset haavanlehdet?
Hän ei ehtinyt sitä kummaa kauan aikaa ihmettelemään, sillä he sipsittelivät hänen sänkyään kohden, kumpikin omaa seinämäänsä. Hän painoi luomensa kiinni, koska vanhan miehen silmien sameus olisi kenties pysäyttänyt helmiäissielujen untuvankeveän liikehtimisen. He joutuivat sängyn kohdalla yhteen ja sipisivät hiljaa toistensa korviin.
– Hän nukkuu!
– Älä herätä!
– Minä vain vähän tuomenkukalla kutkutan hänen huuliaan!
– Tekeekö sinun noin kovasti mielesi? Kutkuta vähän, mutta oikein keveästi.
Poika kuului varovasti hipsivän muutamia askeleita. Jannen sielua riipoi, niinkuin suloisen, pelätyn mutta toivotun kutkuamisen odotuksessa riipoo. Ei kuulunut enää ripsettä. Nyt se laski hienohelpeistä kukkaterttua alaspäin. Haju alkoi tuntua. Nyt, nyt! Jo sipaisi keveä mesikukan kosketus pitkittäin huulirakoa. Suloinen vihlaus läväytti yli ruumiin.
Hän ei voinut enää itseänsä pidättää. Hän kahmaisi oikealla kädellään, avasi silmänsä ja heräsi.
Ei näkynyt poikaa eikä näkynyt tyttöä. Hän katsasteli joka puolelle, uuninsolaan ja kattoonkin. Mihinkähän ne niin pian pyrähtivät? Eivätkö he olleetkaan käyneet tuvassa? Varmasti olivat! Tiesi sen siitäkin, kun haavanlehtiä oli lattialla ja kukkivia tuomenoksia seinänrakosissa ja uudet raidit ja tyynyliinat sängyissä...
Hän tarkasteli ja haisteli varmuudeksi raitiliinaansa. Eipä se ollut uusi, vaan pinttynyt ja musta ja haisi kaikelle muulle kuin puhtaalle pellavalle. Eikä seinänrakosissa näkynyt valkohelpeisiä tuomenkukkia. Eikä lattialla tietysti ollut haavanlehtiä, vaan muita kahisevia lehtiä ja roskia, sen hän arvasi katsomatta.
Ne toteemukset tehtyään hän hieman pettyi, mutta sai hyvän mielensä pian takaisin ja alkoi muistella kauniin elämyksensä herkkiä yksityiskohtia, jotka olivat valottuneet lähtemättömän kirkkaiksi hänen sielunsa seinille.
Tuntikaudet hän niitä yhä uudelleen muisteli ja salaisesti toivoi, että vierailukäynnit uudistuisivat.
Kuulivatko helmiäissielut Jannen hartaan toivomuksen vai heijasteliko hänen herkkä peilinsä vanhoista levyistä uusia kuvia, joka tapauksessa hän sai monta kertaa iltojensa iloksi nämä rupiinivaatteiset juhannusvieraansa. He tulivat lopulta jo keskipäivälläkin, melkeinpä milloin vain, kun hän kotvan aikaa rakosilmissä siirotteli ja ajatuksissaan heidät tuleviksi toivotteli.
Tämä hänen sielupeilinsä heijastelun herkkyys ja sulonäkemystensä kesäinen kirkkaus lyhensi pitkää toipumiskautta ja rikastutti suuresti hänen myöhäisemmän elämänsä ulkoisesti pimeneviä päiviä.
Haikulan Heta kävi edelleen askareilla illoin aamuin, lapset juoksivat päivisin pässille ja lehmälle välipalaa heittämässä. Napoleoni piti itse murhetta itsestään ja hoiti virkansa nuhteettomasti.
Mitä useampana päivänä Janne laiskan miehen silmällä seuraili Hetan askareita ja liikehtimisiä ja muisteli Haikulan tuvassa ja tuvan uunilla viettämänsä talven näkemyksiä, sitä selvemmäksi hänelle paljastui aikaisemman kuvitelmansa erheellisyys neljästä karsinasta, joihin muka saattoi ajaa ja sovitella kaikki maailman naiseläjät. Jos karsinoita tätä varten ryhtyisi rakentelemaan, olisi niitä tehtävä vähintään neljäkymmentä, eikä sittenkään riittäisi kaikille laaduille, ei lähestulkoonkaan. Ehkä kaikilla ihmisillä oli oma sisäinen rakenteensa niinkuin ulkoinenkin, pääpiirteet ja piirustukset olivat vain samat. Eipä löytänyt kahta samannäköistä, vaikka tuhansia olisi rinnakkain asetellut ja vertaillut.
Heta oli yksi omalaatuisensa, hiljainen, sitkeän työteliäs naisihminen. Kiirettä ei hänellä ollut, mutta ehtipä hän silti kaiken tehdä ja toimia. Eikä suinkaan ollut vähäistä se vuodesta vuoteen jatkuva jokapäiväinen työ, joka katosi kuin vesi seulasiivilästä. Kasvatapa puoli tusinaa lapsia, pienestä kutusilmästä alkaen, noin vain kuin sivumennen ja muun työn ohessa. Laiskanpulska äijä piippua tuhraillessaan ei mahtanut huomata siinä mitään lisätyötä edes olevankaan. Jussi pääsi niissä hyvin vähällä vaivalla. Piipussaan hänellä enemmän oli työtä ja rassailemista. Laatuun käypä mies Jussi oli, eipä sillä, ja oli kaiketi hänellä omat työnsä ja vaivansa hänelläkin.
Mutta joka toden näki ja tunnusti, niin siihen tulokseen tuli, että Haikulan huushollissa nainen teki kaksin kolmin kerroin, mitä mies, ehkä ei sitä kotona huomattu, ei kylillä kerrottu eikä aviiseissa mainittu. Eräissä muissa huusholleissa saattoi asia olla toisinpäin, mutta Haikulassa, kuten ehkä monessa muussa tämän pitäjän töllissä ja isoisemmassakin paikassa se oli näinpäin.
Ja nyt se laupias sielu vielä ylitöiden ylitöikseen ruokkosi hänet ja hänen elukkansa, juosta hiipersi puolen virstan metsätaipaleen illoin aamuin edestakaisin ja vielä sukkakudin keikkui hyppysissä.
Heta oli pitkähkö, hiukan etukumarainen, rinnat ja vatsanpuoli silmin näkyväisesti lompsahtaneet, niinkuin kovia kokeneella keski-iän vaimoihmisellä tavallisesti. Tyttönä hän oli saattanut olla solakka ja kaunis. Jopa toki näissä sateissa ja tuulissa kastui ja rähjääntyi, hentoluinen kananpoikanen. Kun niin monet raskaat taakat ylimääräisenä painona kantoi, synnytteli, imetti ja ihmiseksi kasvatteli, ei ihmeen sanaa olisi vara lausua, vaikka tyttökauden kaarroksista ja nuoren naisen veistoksista ei olisi enää kuin repeytyneet piirustukset jäljellä.
Nyt se taas jo lakaisi hänen mörskänsä lattiaa! Minun takiani, joka kompuroin miten kompuroin ja kaatuilen kaatuvien puiden alle hettopäihin kuin mikäkin vanha ruuna. Jannelle nousi häpeän ja oman avuttomuutensa tunnossa aivan tuskan hiki. Heikkona lohdutuksena oli toki se seikka, että jalomielisesti uurastelevan naisen hyvät työt saattoi sopivalla vaikkapa salaisella tavalla palkita ja kostaa.
Työnsä lomassa istahti Heta pikku hetkiksi Jannen sängyn viereen sukkaa kutomaan, pöyhäisi tyynyä ja vetäisi raidin laitaa. Kuin ohi mennen hän tiedusteli vointiakin kääntäen häneen päin somannäköiset kasvonsa, joissa jo selvästi näkyi monien kärsimysvuosien juonteet. Parikymmentä vuotta sitten ne varmaan olivat olleet kauniit kasvot, ehkäpä liiankin pyhäiset Haikulan kodassa savustettaviksi.
Jannen teki niitä katsellessaan mieli ottaa omistajaa kädestä kiinni ja kiittää jostakin ja joidenkin puolesta, ennenkaikkea itsensä, ehkäpä samalla Jussinkin puolesta. Hänellä oli semmoinen tunto, niinkuin se itsessään pieni ja vähäpätöinen asia olisi Jussilta unohtunut tekemättä, koska hänellä oli niin paljon puuhaa piippunsa kanssa. Mietelmäksi se Janneltakin sillä kertaa jäi. Vanha, aikuinen mies ei osannut eikä kehdannut sellaisia.
Hetakin olisi ehkä turhan vuoksi hämmästynyt ja hävennyt.
Kerran Hetan kudonnan puikutusta seuraillessaan Jannen mieleen juolahti, että mikseipä hänkin voisi kutoa sukkaa tai lapasta. Molemmat kädet olivat terveet ja toimettomuus aivan syhyi sormenpäissä. Hän esitti toivomuksen Hetalle. Sukkalankaa hänellä oli itsellään, pässi oli kotieläimenä jo seitsemättä vuotta, ei tosin tämä sama pässi, mutta pässi kuin pässi. Lainatavarana hän ei siis tarvitsisi muuta kuin puikot, ja taidon. Heta naurahti ääneen. Jannesta oli hupainen kuulla niinkin harvinaisen linnun ääntä. Koulutunti otettiin heti. Mutta eipä siitä ensimmäisenä päivänä vielä tolkkua tullut. Toisena oli vara harjoitella kauemmin, ja työ alkoi sujua eikä pahoin roikkuvia juoksusilmiä enää tullut.
Oppilas iloitsi kuin lapsi ja opettaja myötäili mukana. Tuskinpa hänelle niinkään suurta ulkoisen ilon aihetta oli sattunut useampaan vuoteen. Sydänmaan torpan emännän ulkoistapaukset ovat niin pieniä, sisäisiä ei useinkaan jaksa huomata, koska niiden mausteeksi tavallisesti pusertuu liian suuri annos kärsimyksen suolaa kristallisokerin asemesta. Tähän vanhan oppilaan uuteen käsityöoppituntiin ei pusertunut. Vuosikymmenien takaisten lapsuusaikojen leikkielo välähti kummankin sielupeilissä. Jos tarkkasilmäinen vieras olisi salaa sivusta seuraillut, niin olisi hän melkein voinut väittää, että peilien pinnoilla välkehti kastepisaroita. – Juttua! – olisi Janne sanonut ja Heta olisi lähtenyt korjailemaan tikkuja lattialta. Kun vierasta ei ollut näkemässä, niin mitään ei rikkoutunut ja Janne tarttui kuin tarttuikin tukevasti Hetan käteen ja sanoi: – Kiitos vain! Kiitokset kaikista!
Pian sen jälkeen Heta lähti hipsaisemaan kotiinsa päin, ilman puikkoja ja puikuttelemisia. Takaa katsoen häntä tuskin olisi luullutkaan monia vaivoja kestäneeksi vaimoihmiseksi. Ehkä askelen ja olemisen keveyden tällä kertaa aiheutti joutavanpäiväinen lapsuusajan peilikuva tai karkean työmiehen kouran puristus, ehkä ne molemmat yhdessä. Mutta Janne kutoi sukkaa hartiavoimalla ja hartaasti, kaksikymmentä silmää ja käännös, vinkkelikäännös kuin niittyladon nurkalla.
Jannella oli hyvänahkaisuudestaan huolimatta itsepäinen ja kapinallinenkin luonne. Hän myötäili, myötäili, mutta sopivan ajan tullen pisti vastaan, varsinkin niissä asioissa, jotka jäivät mietinnän ja pitempiaikaisen harkinnan varaan. Aniharvoin hän meni suoraan ja mietiskelemättä sitä linjaa, jonka toinen oli viitoittanut. Jos siinä avartui omille näköaloille mahdollisuuksia, niin hän oikaisi tai teki vaikka mutkankin. Se oli hänen luontoperäinen taipumuksensa tai turmeluksensa, miten vain sitä tahtoi nimitellä.
Lääkärin määräys kahdeksan viikon makaamisesta oli viikko viikolta yhä enemmän alkanut hänen luontoaan kaivella. Ehkä viikkokausien joutava makaaminenkin alkoi puulta maistua, siitä huolimatta, vaikka hän käsitöikseen jo aika vaikeasti osasi puikutella sukkaa. Mutta kesä teki väkevästi tuloaan. Mullikka ja pässi olivat päässeet eräänä päivänä möykkien ja päkätellen mäkeen ja monet ulkoiset luonnonäänet houkuttelivat pitkin päivää aamuvarhaisista lähtien. Lisäksi lastojen alla ja sivuilla kutkutti armottomasti.
Jo neljännellä viikollaan hän alkoi tinkiä kuin Aabraham Sodoman vanhurskaista. Mikä määrä se oli, se kahdeksan viikkoa? Miksei yhtä hyvin kahdeksan ja puoli tai seitsemän ja puoli? Niin juuri, seitsemän ja puoli! Eikä kaikkien ihmisten luuaines ja kiinni kittautuminen mahtanut olla tuumalleen samanlaista, niinkuin ei muukaan ihmisessä, ei ulkomuoto eikä sisäinen olemus! Jos jollakulla tarttui kiinni seitsemässä ja puolessa viikossa, niin toisen ei ehkä tarvinnut kuin seitsemän tai kuusi ja puoli? Pitemmälle hän ei sillä kertaa uskaltanut mennä.
Mutta toisena päivänä livahtivat ajatukset taas reisiluuhun. Eikä se ole sanottu, katkeeko reisiluu aina samalla tavalla? Väliin menee lastuukselle ja väliin niinkuin sahalla poikki? Varmaan lastuukselle sopivasti särähtänyt nihkaantuu nopeammin kiinni! Ja riippuu kaiketi parantuminen ehkä ruuista ja veren laadusta ja mielialoistakin? Olisi hupaisa tietää, eikö joku kuusiviikkoisenakin ole lähtenyt köntyilemään.
Helluntaihinko asti? Mikä tässä helluntaihin asti makailemaan? Nauriskin täytyi jo aikaisemmin sylkeä, eikä sitten enää uskalla edes kytörovioita polttaa, nuolaisee taas pian maan ummeniin.
Kolmantena päivänä, joka sattui olemaan viidennen viikon kolmas päivä, hän ei enää malttanut olla hypistelemättä lastasiteitä. Eihän kumminkaan siitä pahene, jos vähän aukaisee ja raaputtelee? Kuin vahingossa ja muita asioita ajatellen hän aukaisi enemmän ja viimein koko sidonnan. Lastat pilkahtivat eroon. Ai, jai, miten makoisaa teki! Hän raaputteli vapautunutta reittään puolelta ja toiselta. Eräille pienehköille, vaikka pyöreänpuoleisille kotieläimille tuli iloinen lähtö. Ne olivat ehkä kapinoimatta uskoneet tohtorin määräykseen?
Hänen teki mielensä nostaa ja liikutella jalkaa. Olisi ollut somaa nähdä, voisiko käsillä auttamatta nostaa ja liikutella, mutta hän malttoi mielensä, ehkä sen vuoksi, kun hän ei ollut varma, oliko kukaan viisiviikkoisena irroittanut lastoja. Hauskaa hieroskeleminen oli ja täipoloisten hätisteleminen, kovin hauskaa joutilaalle miehelle. Pitkät tovit kyhnyteltyään hän otti vaihteeksi sukkakutimensa eikä ajatellut jalkaa ollenkaan.
Mutta aikaa ottaen juontui ajatus taas niihin asioihin pitkiä kiertoteitä. Herneen varsi kiertyi risukeppiin ja humala kiertyi seipääseen, sitä äreämmin kiertyi, jos töni risukeppiä tai seivästä silloin tällöin. Mahtoiko töniminen ärsyttää äreämmin kiinni käymään? Ehkä se kiihoitti ja ärsytti? Jonkinlaiset vihreät lustot ja verisuonet kaiketi kiertelivät humalan varressakin? Jospa jalkaa vähän liikuttelisi? Paljon vahvemmat lustot ihmisen jalassa kulkivat kuin humalassa tai herneen varressa, ja suonissa kierteli punaista verta.
Näitä ajatellessaan hän jo työnsi loukkaantunutta jalkaansa varovasti sängynpäälautaa vastaan. Ei sattunut, murtuman paikalta vain nyki ja piikitteli, niinkuin joku olisi tunkeutunut ylöspäin ja toinen pyrkinyt alaspäin, joku tai jotkut, saattoi siellä tuhatmäärin olla pyrkijöitä, verirenkaita ja lustopyörylöitä! Että niiden ärsytys ja liikehtiminen ei estäisi luun parantumista, sen hän vaistoili veressään niin varmasti, että olisi ollut valmis väittelemään kolmea lääkäriä ja viittä tynkäenkeliä vastaan. Hän töni ja töni hiljalleen, kääntelikin jo sinne ja tänne, hieroskeli ja puristeli lakkaamatta. Niin kului päiviä. Hetalle ei hän puhunut asiasta mitään, lastatkin olivat vielä peiton alla piilossa.
Ihme, miten nopeasti jalan toipuminen alkoi tapahtua. Surkastuneet lihakset joustuivat ennalleen ja veri tuntui kulkevan jalkaterään ja varpaisiin saakka. Alinomaisesta hieromisesta ja vuovaamisesta ärtyneenä se suuntautui murtuneeseen reiteen kuin uhalla vastusta hakien. Hän saattoi jo nostaa jalkaansa käsillään auttamatta, ensin vähemmän, sitten yhä enemmän ja viimein jalkopohjan laipiota kohti.
Kuusiviikkoisena hän nousi jalkeille, koska oli aivan varma siitä, että joku toinenkin reisiluunsa murtanut ihminen tai apina oli noussut kuusiviikkoisena koikkaroimaan. Koikkaroimista se hänelläkin oli, mutta sitä se vannaan olisi ollut kahdeksankin viikon kuluttua, ja tähänastisista kokemuksistaan johtopäätöksiä tehden hän arveli, että jos kaksi viikkoa joka päivä liikehtelisi, lihaksia ja luunpäitä ärsyttelisi, saattaisi kahdeksanviikkoisena kävellä niinkuin ihminen tai melkein kuin ihminen. Hauska, poikamainen temppu juolahti eräänä päivänä hänen vallattomana pulpahtelevaan mieleensä.
Seitsemännen viikon loppupäivinä hän kepin turvin käyskenteli jo ruislaihojaan katsomassa ja palasi iloisena takaisin. Ne olivat säilyneet verraten hyvin talven alla. Pihapolulla tuli Heta vastaan ja säikähti aikatavalla. Janne puolusteli, ettei hän viitsinyt puikutella enää kolmatta sukkaparia tähän toviin, eikä opettajan tarvinnut enää vaivautua pahankurisen oppilaansa takia, ei ainakaan kahdesti päivään. Lypsäminen tosin taisi olla vielä sitä ja tätä, mutta kaiketi hän yhdestä lehmästä selviytyi. Hän istuisi jakkaralla. Niin kuuluivat isommissa paikoissa jo tervekinttuiset piiatkin tekevän.
Heta herahti hiljaiseen nauruun. Pieni hämmästyksen ja nolouden häive, joka oli väreillyt pihapolulla, katosi yhtä nopeasti kuin oli tullut.
Janne oli arvannut oikein. Kahdeksannen viikkonsa viimeisen päivän aamuna hän huoletta saattoi lähteä näyttämään lastojaan lääkärille, koska määräys oli annettu. Hän käveli hiljalleen hilpoisia kevätteitä, tuskin huomattavasti onnahtaen. Luun takia ei olisi tarvinnut enää ollenkaan ontua, mutta lihaksissa tuntui vielä vähäistä herpautumista. Nopea ja helppo matka ei se ollut, mutta olipa hänellä aikaa levähdellä ja valikoida korkeahkoja kiviä istuinpaikoikseen. Raskaamman matkan hän oli aikaisemmin kirkolle tehnyt.
Lääkäri sattui olemaan tavanmukaisella sairaalakäynnillään, aina parempi, sittenpä hän saattoi näyttää lastat tynkäenkelillekin. Hän asteli sairaalaan, mikä ei ollut kaukana lääkärin asunnosta. Sairaalan vastaanottohuoneessa lääkäri hääräili valkoisessa takissaan.
– Päivää! Toivon, että kukoistaisitte ettekä lakastuisi!
– Päivää, päivää!
– Minä olen se äijä, jonka te lastoititte ja pumppasitte ilmaa täyteen samoilla unilla!
– Tekö? Ei siitä vielä niin kauan ole aikaa kulunut?
– Kauan aikaa siitä on jo kulunut! Näitä minun oli määrä tulla teille näyttämään, kun aika täyttyisi.
Janne kaivoi säkistään lastat. Lääkäri nauroi ja ovelle ilmestynyt tynkäenkeli nauroi, jopa Janne itsekin naurahteli. Keväisenä päivänä heruu ilonrieska helposti, ja tässä talossa ei ollut tapa naurua herutella, mikäli hän entisiä muisti.
Lääkärillä ei ollut enää kiireitä. Hän oli hauska mies juttuamaan, eikä Jannenkaan kieli ollut puurossa palanut, jos puhetoveriksi sattui sopiva mies, vaikkapa laatuisa herrasmieskin. Lääkäri lupaili käydä kesällä Jannea tervehtimässä, kun sattuu sairasmatkoja niemeen päin. Janne toivotteli tervetulleeksi ja lupaili näyttää taitavalle reisiluutimpermannille ja pumppumestarille uudenaikaisen Bedestan lammikon, jonka parannusvoimaa voitaisiin yhdessä koetella, jos mestarin ruumis kärsii nevavettä.
Tohtori kävi, koetteli ja myönteli parannuslammikon terveyttä luovan voiman erinomaiseksi. He makailivat alastomina puroputamassa parisen tuntia ja puhelivat paljon ja viisaita.
Tohtori tarkasteli hänen talonsa, suuret työmaansa ja vielä suuremmat suunnitelmansa. Hän antoi Jannelle liikanimeksi KORPIHERRA. Janne omaksui sen, koska se oli sopiva nimi ja nimenantaja oli varsin taitava ja laatuisa herrasmies.
Korpiherran nimellä Janne lähivuosina tunnettiin yli pitäjän, vieläpä laajemmillakin aloilla.
XX.
Kolmikymmenvuotinen uskonsota Peltohuuhan talossa jatkui. Se kiihtyi murhaavammaksi lähetessään loppuaan niinkuin sodat yleensä ja uskonsodat varsinkin. Siihen oli yhtynyt kolmas, vuosi vuodelta yhä merkitsevämpi voimatekijä, josta kumpikin riitapuoli oli toivonut liittolaista itselleen. Molemmat pettyivät toiveissaan, sillä uusi tulokas alkoi pelata omaan pussiinsa, häikäilemättömästi ja vereksin voimin.
Ihmiset sanoivat, ettei Peltohuuhan Kalle tullut isäänsä eikä äitiinsä. Jos ihmiset olisivat enemmän ajatelleet, ennenkuin olisivat arvostelunsa lausuneet, olisivat he sanoneet, että Kalle tuli sekä isäänsä että äitiinsä. Ensi näkemältä sellainen olettamus olisi ehkä tuntunut peräti oudolta. Voiko remuavaa markkinahummeria, pitojen häpäisijää ja heikkoveristen ihmisten säikyttelijää edes mielijohtumelta verrata säyseään ja peräti siivotapaiseen vanhaan isäntään, jonka suusta ei kukaan ollut kuullut synniksi luettavaa kirosanaa, tai muurahaisen ahkeraan, hyväsukuiseen ja hyvässä kodissa kasvatettuun emäntään, jonka ulkoisessa käytöksessä ei rikettä löydetty?
Suoraan seinälle asettelemalla sukulaisuutta tuskin olisikaan löytänyt, enempää kuin ulkoisnäkemyksessä. Kuka olisi uskonut, että tuo verevän punakka, väkevä ja tavoiltaan väkivaltainen nuori mies olisi ollut selkävaivaisen känkkäpässimiehen ja pienen, talon emännäksi melkeinpä luonnottoman pienen pippurinaisen ainoa poika? Niin vain oli, niin he sanoivat, ja se oli uskottava, sillä tuskinpa he kumpikaan olisivat myöhemmin ainoaksi pojakseen omistaneet tätä humupietaria, jos hän olisi ollut jonkun verevän piian pallukan ja rivosuisen renkimiehen vahingossa livahtanut kielletty hedelmä.
Ihmiset eivät voi-voi-arvosteluja antaessaan tulleet ajatelleeksi, ettei Peltohuuhan isäntä ja emäntä enempää kuin kukaan ihminen täällä syvimmiltä pohjajuuriltaan ole juuri se sama, miltä hän ja hänen tekonsa sivustakatsoen silmään näytti. Ehkä he kaikki eivät edes tietäneetkään sitä, että yksilö on vain solu tai rengas pitkässä välittömästi jatkuvassa ketjussa. Tässä tai tuossa yksityisessä renkaassa saattaa lyhytnäköisesti tuijottaessa huomata jotakin, mitä ei näe viereisessä, mutta silmäillessä useamman renkaan taivutuksia ja juotospaikkoja alkaa sukulaisuus näkyä ja tuntua.
Peltohuuhan isännän puoleisessa ketjussa ei olisi tarvinnut hypätä kuin yhden renkaan yli. Mikä Kallen vaari muu oli ollut kuin humupietari, pikku pitojenkin hirmu, milloin se pää sattui. Ehkä hän ei vetänyt vertoja pojan pojalle, joka ei hummausmatkojensa jälkeen tuntenut kaariporteiksi ja kivinavetoiksi puhkeavaa synnintuntoa, mutta aina ja kaikissa asioissa kehitys johtaa ennätyksien lyömiseen niin teoissa kuin turtumuksen tunnoissa.
Emännän puoleisen rengasketjun sukulaisuutta ei niin helposti saattanut huomata, vaikka se oli vielä läheisempi. Tarkkanäköisen tutkiskelijan ei olisi tarvinnut hypätä edes yhden renkaan ylitse. Entisen Heiskalan pippurityttären ja nykyisen Peltohuuhan markkinamiehen kaartumat ja juotokset olivat samat. Yhtä hillittömän kiukkuinen, käärmeenpureva ja tietoisesti tai tietämättään haavoittamaan valmis oli emännän luonto kaksikymmenviisivuotiaana ollut. Tietysti oli se oleellinen eroavaisuus, että pojan hillittömyys pääsi loimahtamaan paremmin näkyviin. Tämäntapaisten luonteenominaisuuksien julkinen esittäminen ei sopinut naimaikäiselle tytölle, mutta parhaimmassa iässä olevalle suuren metsätalon pojalle se lankesi luonnostaan, muutamien raikulipoikien mielestä se vaatetti häntä kuin komeavärinen markkinakaulaliina.
Ensimmäisten humumarkkinoiden jälkeen, kun Kalle korskuvin hevosin, samein silmin ja naarmutetuin kasvoin palasi kotipihalle, tapahtui ensimmäinen vakavampi yhteenotto. Jos emäntä ennakolta olisi aavistanut, miten kahakka tulee päättymään, ei hän piikojensa kuullen olisi ukkosta loihtinut.
– Suu poikki ja yhteen sanaan!
Niin tuo onneton käenpoika vieraitten ihmisten kuullen kehtasi tämäyttää ja nousi sanat nakattuaan vinttikamariin laakereillaan lepäilemään. Isäntä lähti ulos, olkilatoon, tai mihin lienee mennyt. Hänen laakerinsa olivat viime aikoina hyvin pahoin ravistuneet ja voiteluöljy oli vuotanut kuiviin.
Taistelu jatkui voitosta voittoon tai tappiosta tappioon riippuen siitä, kummasta kulmasta asiaa katseli. Poika hummasi, vanha isäntä känkkääntyi ja ravistui ylitalvista variksenpelättiä muistuttavaksi. Emäntä yksin hoiti taloutta sisukkailla muurahaisvoimillaan. Näin mentiin kevätmarkkinoista syysmarkkinoihin. Ne olivat eräänlaisia rajapyykkejä, jolloin aina jotakin tapahtui, kunnes eräiden syysmarkkinoiden jälkeisenä päivänä tapahtui enemmän: vanha isäntä kuoli.
Selvitykseksi on heti mainittava, ettei lähtö tapahtunut väkivaltaisesti. Rauhallisesti hän raukeni, kuten ylivuotinen pellonpelätti raukee, milloin maamyyrän tönkkäisystä, milloin tuulen tohauksesta. Taistelu ei tämän vähäisen tapauksen johdosta tauonnut. Vanha isäntä oli tähän nähden pitkiä aikoja ollut vain peloittamaton pelätin.
Kallesta tuli isäntä. Emännän mielestä se ei ollut oikein, mutta minkäpä hän mahtoi. Kalle oli laillisessa iässä oleva ainoa perijä, laki ei erotellut mammanpoikia raikulipojista eikä isännäksi kelvottomia miehiä markkinamiehistä, se tunsi ja tunnusti vain Kallen parituhattynnyrialaisen Peltohuuhan talon isännäksi.
Emäntä ja tapahtumia tarkkailevat kyläläiset luulivat lopun alkaneen. Kuinka kauan hänen käsissään yksi talo kestäisi! Se oli väärin arvattu. Kalle ei ollut tyhmeliini, jota kuka tahansa talonvälittäjä tai atvokaatti pesi ja puljutteli. He saivat pitää varansa, että eivät tulleet itse puljutetuiksi, ehkäpä lopuksi puljautetuiksi sillalta jokeen tai laivalaiturilta järveen, jos liian suuresti leukojaan levittelivät. Kallella oli pikainen, toimeenpaneva luonne ja voimia enemmän kuin kolmella tavallisella atvokaatilla yhteensä. Eipä häntä juuri pikkukahinoista lain miekalla ahdistettu. Se täytyi olla rumanpuoleinen asia, josta Peltohuuhan Kalle haastettiin käräjiin. Neitsyt-Marioiden sydänten murskaamiset ja heidän vitipuhtoisten neitsytkammioittensa mööpelien pirstaamiset eivät ainakaan olleet niitä asioita.
Hän oli tuomarien, tukkukauppiaitten, kaupungin viskaalinkin tuttu. Äitipaha ei näistä suurista tuttavuuksista tietänyt, ennenkuin herrakuorma pöllähti pihamaalle sutena hohluavine koirineen, pyssyineen ja pulloineen. Jos Kalle olisi taitavasti ja ihmismäisellä tavalla etukäteen valmistellut heidän tuloaan, olisi äiti vanha saattanut ilostuakin vieraista. Hänellä oli syntyperäinen kaipaus herrastuttavuuksiin, vaikka se pitkän korpivaelluksen aikana oli tavoittamattomaksi sateenkaarensakaraksi etäytynyt. Kallen olisi pitänyt paria päivää aikaisemmin äidilleen ilmoittaa, että herroja tulee jahtiin: tukkukauppias Nyholmi, herrassöötinki Stenmanni ja viskaali Petterssonni. Niin hänen olisi pitänyt puhella ja piiat olisivat ruvenneet heilumaan kuin lukusten edellä. Mutta Kalle ei tätä tehnyt, koska he olivat vihoissa ja läheisesti samaa ylpeätä sukua kuin Heiskalan entinen pippuritytär, ja sitäpaitsi Kalle oli nuori mies ja itse isäntä. Herrat valtasivat salin pyssyineen ja koirineen. Kalle komensi pötyä pöytään ja pöydän alle, herroille ja koirille. Herrat eivät päässeet edes tietämään, kuka oli piika, kuka emäntä. Eivätpä he muutenkaan raikuliluonteisen poikamiehen talossa emäntää osanneet kaivata, piikoja mahtoivat olla kaikki, tuokin vanha muksutteleva mustapukuinen tirriäinen? Emäntä sai kiukkuisena lentää ja passata, niinkuin toisetkin piiat. Piiat! Herrat eivät näissä oloissa olleet liiallisella tapojen hienoudella tärveltyjä, koirat sitäkin vähemmän. Alkuperäisluonteen purkautumisviettien tyydyttämistä varten koko vaivalloinen matka oli järjestelty, niin koirien kuin herrojen, mitäpä turhia kainostelemaan, varsinkaan kun isäntä itse näytti hyvää esimerkkiä. Humu kävi ja merkit näkyivät matoilla, sänkytolpissa ja seinilläkin. Jos joku herroista yritti itse omia tai koirien jälkiä korjailla, keskeytti Kalle rempseästi: – Anna olla! Mitä luulet meidän talossa piijoilla tehtävän!
Pahimmat korjaukset kuitenkin joutui tekemään vanha emäntä, tämä piikojen piika, sydän myrkkyä vuodattaen. Hänessä oli vielä vanhana ja sydänveriin katkeroitettunakin niin paljon parempien ihmisten heimoylpeyttä, että hän häpesi piikojaan ja heidän nauruaan tällaisissa asioissa.
Näissä ja monissa muissa Kallen edesottamuksissa oli Peltohuuhan vanhan emännän osa hyvin vähän kadehdittava, eräät nykyaikaiskirjanoppineet olisivat sanoneet, että se oli suorastaan traagillinen, niinkuin ehkä koko hänen kuusikymmenvuotinen elämäntaipaleensa.
Oliko se hänen vikansa, että hän alkuaankin oli ollut pieni ja musta? Isän ja äidin vika se oli. Jos ainekset olivat niin vähissä, niin olisi pitänyt jättää kaapiaiset tekemättä. Heiskalan perinnöt olisi voinut jakaa kuudelle helpommin kuin seitsemälle. Ja minkä vuoksi hänen ei pitänyt päästä aikoinaan ja parempiin naimisiin, niinkuin toisten parempien paikkojen tyttäret pääsivät? Ja sitten kun vihdoin lähes kyöpelin portille raahautuneena pelastui, piti saada mokoma metsähuuhkain miehekseen! Kuolleesta ei saanut pahaa ajatella eikä puhua, mutta ei kaiketi se pahaa ollut, jos totuuden sanoi? Hän oli aina tuntenut ja vanhuudessaan yhä selvemmin sen tunsi, ettei naimisesta ollut koskaan hänelle ollut muuta iloa kuin aluksi se tyydytyksen tuntemus, että oli kumminkin saanut miehen tapaisen ja päässyt jonkinlaisiin naimisiin. Se ei ollut paljon ja vielä vähemmältä se tuntui, kun vuosia kului.
Niin oli asia. Ja eikö hän ollut raatanut, kohta kolmekymmentä vuotta, talon tavaran ja kunniankin puolesta kuin pahin palkkapiika! Kuka piika olisi pystynyt niihin rahkeisiin! Tosiasiallisesti oli hänen hartioillaan maannut koko ajan talon isännyys ja emännyys sekä saamaton mies, sen lisäksi alkuaikoina kelvoton vaari ja viimeisinä vuosina raaka ja kiittämätön poika.
Kieltämättä nämä olivat painavia syitä vanhan emännän luonteen perinpohjaiseen katkeroitumiseen. Sitten oli vielä eräs tärkeä syy, jota hän ei itse pystynyt näkökuvastimessaan esiin vetämään, tuskinpa pitäjän senaikainen – muissa ammattialansa asioissa hyvinkin tarkka – tohtori edes olisi sitä huomannut. Silloin ei vielä harrastettu sielututkimusta eikä ollut röntgenkoneita. Heiskalan perikuntaa oli ollut seitsemän kappaletta, edellisissä polvissa oli ollut kuusi tai seitsemän, ehkä kahdeksan ja niin edelleen miten pitkälle tahansa. Rengasketjun jatkuvaisuuslain mukaan olisi Peltohuuhan emännällä myös pitänyt olla kuusi tai seitsemän, mahdollisesti kahdeksan. Luonto, sattuma tai paha onni oli melkeinpä väkivaltaisesti järjestänyt niin, että oli vain yksi, yksi ja paha. Isäntää ei tästä voitane syyttää, paitsi ehkä siitä, että liian myöhään ajeli Heiskalan pihamaalle kosiomielessä. Eräät niiden kuuden tai seitsemän syntymättömän pienet, mutta tärkeät alkutekijäsolut olivat ehtineet koteloitua eikä isäntäparka vilpittömästä ahkeroimisesta huolimatta kyennyt vielä avoimina olevistakaan herättelemään henkiin muuta kuin sen yhden, yhden ja pahan. Mutta Heiskalan suvun eloa jatkavat solut eivät koteloituneina kuolleet, vaan alkoivat valmistaa myrkkyä monen näihin asioihin täysin syyttömän ihmisen juomakalkkien katkeroittamiseksi. Näin mahdollisesti olisi asian selittänyt nykyaikainen Korpiherran henkisukua oleva lääkäri tai psykologi. Miten täydelleen selitys olisi pitänyt Peltohuuhan emäntään nähden paikkansa, se on toinen ja toisarvoinenkin kysymys.
Joka tapauksessa edellä viitatut tosiasiallisetkin syyt riittävät perustaksi Peltohuuhan vanhan emännän yhä enenevään luonteen katkeroitumiseen, ottaen huomioon vielä sen seikan, että hän oli sisukasta ja elinvoimaista sukua. Toivottavasti sitä myrkyn vuodatusta, mitä hän jo vuosikymmeniä oli harjoittanut ja edelleen kuolemaansa asti harjoitti, ei lueta hänelle tahalliseksi synniksi viimeistä tiliä tehtäessä.
On varsin ymmärrettävää, että Janne, leveäleukainen "korpiherra" tai "korpipiru" joutui ennen muita myrkkykalkkien nauttijaksi. Hän oli ensimmäisestä päivästä lähtien tietämättään antanut siihen monella tavalla aihetta. Sitä paitsi emännällä vanhan isännän kuoleman jälkeen oli suoranainen puute myrkytettävistä. Piioille ja renkipojille ei kannattanut parhaimpiaan haaskata. Kallelle ei ollut varaa mennä juuri mitään sanomaan, kiukkupäissään hän olisi saattanut heläyttää hampaat irti vanhoista leuoista.
Korpiherralle uskalsi sanoa. Hyvätuulisena hän veisteli ja leukaili, laukaisipa hänelle vasten naamaa miten sakeaa tahansa. Sen vuoksi vanha emäntä vuosi vuodelta alkoi yhä enemmän häntä vihata, aivan kuin halontekijä puolimätää koivupölkkyä, josta hakemalla hakien ei löydä sellaista paikkaa, että kirveenterä tapaisi vastusta ja pölkky saisi halkeaman alun. Itse kovin pienistä ärtyvä pippuriemäntä ei jaksanut käsittää mokomaa ihmistä, jota ei edes sohimalla saanut suuttumaan. Isäntävainaja oli tunnetusti hyväluonteinen, mutta pääsi hänen nurean puolensa sentään näkemään, korpiäijästä ei ollut päässyt yhtä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen. Koetti olla kuin hyväkin profeetta, tuo törkeä leveäleukainen apinavaari! Antikristus ja ilmestyskirjan peto hän oli! Sepä hän varmasti olikin!
Monella tavalla katkeroituneen, mutta edelleen pirteissä voimissa pysyvän vanhan emännän kuvitelmat alkoivat suuntautua vaarallisille poluille.
Vuosien varrella oli sattunut tapahtumia, jotka rieskamaidolla ruokkivat hämärissä karsinoissa kasvavia kyynpoikasia. Piika-Marian äpärä, Kallen häpeä! Olisiko siitä milloinkaan kehittynyt talolle tätä ikuista häpeänvyyhteä, ellei korpiäijä olisi ollut kerinpuita kierittelemässä? Siitä syystä taisi alkaa Kallen muukin rensautuminen? Entä ne jokavuotiset verokolmannekset? Ihmisillä riitti niistä jatkuvaa puheenaihetta, niinkuin heidän hampain olisi täytynyt jauhaa ne muutamat jyväkapat! Ryöstävät, ryöstävät, kylmään korpeen kontunsa rakentanutta vanhaa miestä ryöstävät! Mokomaa herran karitsaista tässä keritsevät ja ryöstävät! Jos emännällä olisi ollut täysi valta, niin yhtä lyhdettä ei olisi otettu äijän viljelyksiltä, niinkuin alkuaan ei koko otusta olisi korpeen huolittu, ei olisi huolittu, vaikka se tuomiopäivään asti olisi kasvanut suopursua ja vaivaiskoivunvarpua!
Tälle törkyiselle kontuäijälle ei kelpaa edes oikeiden ihmisten ruuat eikä juomat. Emäntää harmitti vielä vanhoilla päivillään ensimmäinen epäonnistunut nolausyrityksensä riihiluuvan lattialla. "Emäntä tietää, etten minä välitä hänen kahvistaan." Kuka haaskan suuhun mokomia sanoja valmisteli? Kuka! Arvaapa sen, kuka Antikristuksen suuhun sanoja valmisteli!
Ja herrat tätä karvaista apinaa käyvät oppimassa! Hänen rakennushökötelmiään ihmettelemässä ja suohaudoissa hänen kanssaan ilkialastomana makailemassa! Tämmöisen otuksen pesässä! Vaimostaan eronneen huorpukin! Eipähän ihmisasumuksiin ole aikaa poiketa, ei pastorilla eikä tohtorilla! Enpä välitäkään mokomista herroista, ei sen puolesta!
Vuosien kuluessa jatkuva vihanpito myrkytti ja katkeroitti vanhan emännän oman elämän kokonaan. Hänen täytyi yökaudet valvoa ja pohtia vähäisempienkin vahinkosattumien ja vastoinkäymisten alkusyitä. Milloin selvästi todettavaa syyllistä ei löytynyt, johtuivat pasmat Mustasuon korpeen, lopulta ne johtuivat sinne joka tapauksessa. Kun lehmä vajosi suohon, niin oli se Jannen syy, suo ja Janne, molemmat olivat kotoisin pahasta. Yhdenkin vuoden mittaan sattui talossa monta muuta vahinkoa ja mieliharmia, josta saattoi jotakin tilille vetää: viljanoet, perunarutot, porsaskadot ja piikojen äpärät. Eräisiin niistä saattoi löytää kanssarikollisia, mutta pääsyyllinen oli korpi ja piru eli sattuvammin sanottuna Antikristus eli korpipiru.
Peltohuuhan vanha emäntä vihasi luuloteltua elämänsä katkeroittajaa väkevätahtoisen muurahaisnaisen sammuttamattomalla vihalla. Jos hänen käytettävissään olisi ollut maan ja taivaan ankarin laki ja Jannen tukehtumistuskissaan näkemysväläyksinä kuvautunut suohelvetti, olisi hän vähääkään empimättä työntänyt Antikristuksensa niskasta sinne, niin kuin monta kertaa oli tuvan perunakellariin tyrkännyt hätkön kissan tai piian parkuvan äpärän.
Niin hän olisi tehnyt, vaikka Korpiherra ei ollut ainakaan tarkoituksellisesti saattanut hänelle eikä hänen talolleen viiden pennin pahaa. Kukapa olisi silti mies vannomaan, että vanhan emännän sydämen pohjimmaiset aivoitukset olivat pahasta? Hän oli paljon kärsinyt, eikä ollut hänen syytään, että elinvoimaisen sukuketjun erään renkaan elämänsolut olivat myrkkyrauhasiksi muovautuneet.
Suuri maailma, pieni Suomenniemi ja vielä vähäisempi järvenniemi elivät hiottavaa ukonilmaa ennustavan raskaan paineen alla.
Ennen kuulumattoman ankara rajuilma puhkesi eräänä vuotena mätäkuun puolivälissä, tosin etäisenä, mutta kaukaiselle niemikulmallekin selvästi kantautuvana jyrinänä. Komeat lieskat leimahtelivat etelän taivaalla ja jyrinöiden kaiku kieri maanäärestä toiseen.
Läheistä vaaran pelkoa ei tapahtumapaikoilta etäisessä maanpaikassa toistaiseksi ollut, mutta kovan ilman painallukset tuntuivat sentään monella tavalla. Ryssät kaivattivat viemäreitä kallioihin ja sorakumpuihin, muutamissa pitäjissä myös hautausmaihin ja kirkonkylän talojen puutarhoihin, mutkitellen ja koukerrellen, niinkuin järki olisi seisahtunut joka viiden sylen päässä. Olisivat kaivaneet edes soille, vaikkapa mutkitellenkin! Jopahan pistivät päätään märille maille! Siellä saappaat olisivat kastuneet ja sata miestä olisi saanut päivässä jotakin näkyväistä aikaan! Ja ihmisten ryytimaat ja kirkkopuistot olisivat jääneet ehkä reukaloimatta, oli kaiketi siinä vielä sekin tärkeä näkökohta huomioonotettavana!
Kaupunkilaiset juoksivat etsiskelemässä sydänmaan taloista ja torpista voita, leipää, herneitä, mitä vain. Korpiherrankin omatekoinen pyttyvoi teki kauppansa, ennen se oli kelvannut ainoastaan hieromavoiteeksi ja kärrynrasvaksi.
Huhuiltiin suuresta torpparivapautuksesta. Torpparien vapautuksestako? Tuhannet suureläjät höristivät korviaan ja kymmenet tuhannet pieneläjät hieroskelivat unikakkiaista silmistään.
Peltohuuhan huikeapäinen nuori isäntä ajeli ahkerasti kaupungissa. Matkat joutuivat nopeasti, sillä hän oli ostanut moottoripyörän. Jo kilometrien päästä kuului pauke ja rytinä. Korpiherra sitä kuullessaan väisteli kivien tai tervaskantojen suojaan, katsasteli ja kummasteli isännän hurjaa menoa.
Noin se rikas pyörii ja paukuttelee! Haiseva katku jää vain köyhän roikaleen nokkaan!
Korpiherra oli jo vanha mies, vanha ja vaivojakin nähnyt. Vahvasta luontaisvoimasta ja terveellisistä elintavoista huolimatta hänen sisäinen ja ulkonainen olemuksensa alkoi silminnähtävästi ravistua, varsinkin niiden ihmisten mielestä, jotka loppuun asti jaksavat hyvin hallita vähäiset leiviskänsä. Hänen latauskoneistonsa oli edelleen väkevä ja väsymätön, mutta luonnonlain pakosta rakoileva ulkokuori ei kaikista liitoksistaan enää jaksanut pidättää höyrynpainetta, eräitä ylimääräisiä varoventtiilejä oli hänellä kaiketi parhaimpina elinpäivinäänkin ollut. Kattila työskenteli täydellä voimalla, pihisi ja pohisi, mutta vauhti vain hiljentyi.
Päätehtävä, suonkuivattaminen ja viljelyskuntoon saattaminen, edistyi miehen vanhetessa yhä hitaammin. Kolmikymmenvuotisurakasta näytti tulevan "retkumikko". Se asia oli kyllä edelleen hänellä elämänkeskeinen, mutta mitenkäpä hän enemmän teki kuin jaksoi. Sitäpaitsi hänen laajentuva maailmankatsomuksensa, luonnonelämä-, luontokappale- ja koko maailman rakkautensa löysi äärettömän paljon tuikitärkeitä lisätehtäviä siitäkin suppeasta pikkumaailmasta, jonka keskinavassa olevan patakuvun alla hän toimi ja hääräili. Hän ei olisi tahtonut niihin hajautua, mutta ne vetivät vastustamattomalla voimalla, kuten ulkomaailma ravistuneen astian kaasuja vetää.
Hänellä oli asiaa kauppapuotiin, mutta kun oli kiire suolle, päätti hän käydä pian, juoksuhölkkää pyyhkäisten. Niin hän pihamaaltaan lähtee, käsi viuhtoo, jalka tepistää. Moni mies saisi katsoa, pysyisikö kahdeksankymmenvuotiaan matkassa. Mutta metsätiellä saattaa aivan joutava asia kiinnittää hänen huomionsa. Tavallinen terveillä järkileivisköillä varustettu ihminen ei sellaisia edes vahingossa huomaisi. Sen ei tarvitse olla kummempi kuin maassa makaavan puolilahoisen puupökkelön tielle näkyvä pää. Hän hypähtää sitä potkiskelemaan ja päästä nostelemaan.
Pökkelön alta ja sivuilta kurkkailee vaivaisia ja kitukasvuisia puuntaimia. Jannen tulee sääli niitä. Ne ovat heikkoja ja kärsiviä metsänkansalaisia, joilla olisi elämä edessään, mutta tuo mätänevä pökkelö, haiseva haaska ja kuollut kuha riistää niiltä tilan, valon ja kaikki elämisen mahdollisuudet. Jannessa herää väkevä auttamisen halu. Muut asiat ja tehtävät unohtuvat kokonaan. Hän sylkäisee kouriinsa ja pökkelöön syliksi käyden ääneen uhoaa:
– Nouse pois sinäkin siitä maata turmelemasta!
Pökkelö nousee puuta tai kantoa vasten. Mutta se ei ole metsämäen ainoa kuollut kuha. Niitä vilkkuu ja ärsyttelee toiselta toiselle. Korpiherra on jo siinä hiivassa ja hengennousussa, ettei hän näe enää mitään muuta kuin niitä turmionpökkelöitä, jotka raiskaavat metsän jalattomilta nuorukaisilta elämän ja hengen. Hän luisuu pökkelöltä pökkelölle yhä syvemmälle metsään lausuen ääneen samat tai samansisältöiset ylösnousemussanat jokaiselle turmion tuottajalle.
Sisäiset patterit lataavat kiihkeästi toimintavoimaa, joka avorakosien kautta hajoaa uusiin huomioihin, metsään ja taivaan tuuliin.
Avonaisella paikalla, mehevässä maaperässä rehentelee suuri katajanturilas, metsän rikkaruoho ja Jannen ainainen vihapito. Kukapa metsän vähäisemmistä kansalaisista mokoman karilaan läheisyyteen uskaltaisi majoittua, ja jos joku uskaltaa, niin kituen kuolee. Korpiherra uskaltaa. Hänellä on puukko ja hän on tällä hetkellä raaka mies, katajan näkökulmasta katsoen. Mutta seurauksena on sama juttu kuin pökkelöissä. Metsässä riittää katajia ja pökkelöltä.
Saattaapa hän siinä mäenrinteessä katajalta katajalle harppiessaan joutua vesiperäiseen lähdejuoksuun, jonka oja tai purouoma on sammalta työntäen umpeen kasvanut. Uusi ajatus välähtää hänen mieleensä. Kylmä lähdevesi maata turmelemassa! Kylmien maavesien pitää juosta valtoimenaan!
Katajat unohtuvat ja mies käy märkien vesimättäiden kimppuun paljain käsin raastaen, ääneen uhoten ja ähkien. Työ on vaikeata, märkää ja hidastakin. Voi, kun olisi kuokka tai lapio! Missä oli kuokka ja lapio? Ne ovat omalla suolla, jossa sielläkin tätä pelastustyötä olisi tehtävä paljon enemmän kuin vanha mies elinpäivinään ehtii. Hän muistaa matkansa tarkoituksen ja hieman nolostuu. Päiväkin on livahtanut jo iltaan, koska aurinko on alhaalla ja kotiutuvien karjojen kellot kalkahtelevat.
Kauppapuotiin hän ei enää sinä päivänä kerkiä, sillä lehmä ja ilta-askareet kiiruhtavat kotiin palaamaan. Hän kääntyy paluumatkalle väsähtäneenä, hienoista katumusta tuntien. Suo hänen työmaansa oli ja suon kansalaiset pelastettaviaan. Onpa tässä äijäpahaa, kun haksahtaa kaiken maailman pökkelöltä kanniskelemaan, katajoita kaatelemaan ja lähdejuoksuja rääpimään!
Mutta hänen sisäinen olemuksensa on jo siinä vireessä, ettei paha mieli kestä kauan, tuskinpa edes kotiaukeamalle saakka. Hänen tuntonsa ei syyttävästi soimaa. Jotakin hyvää kumminkin tuli tänä päivänä tehdyksi, pienempi asia se on, missä ja minkälaatuista. Kumminkin hän puhelee tästä hairahduksestaan illalla Jumalalle, tytölle ja pojalle ja ahkeroitsee seuraavina päivinä ojalla entistä uutterammin.
Suoranaisia laiminlyöntejä ja moitittavia erehdyksiäkin hänelle sattui kylvämisissään, siementämisissään ja yleensä vakiintuneiksi tavoiksi muovautuneissa viljelysasioissa. Eräät ihmiset moitiskelevat ja naureskelevat takanapäin, kärkkäimmin oman talon itsetietoinen nuori isäntä, johon asia aineellisestikin koskee heikohkon verotuloksen muodossa. Vöyhkä ja höperö! Haaskaa valmista viljelysmaata! Tarvitsisi ajaa matkoihinsa koko mies!
Kalle ei muista, että Korpiherra on jo vanha mies, noin kolme kertaa vanhempi kuin hän itse, eipä juolahda hänen mieleensä edes sekään, että Janne on raivannut viljelmänsä kylmään korpeen. Valitettavasti Kalle on nyt siinä iässä ja elämänvireessä, ettei hän monta kertaa muista paljon läheisempiäkään asioita. Hän on varmaan unohtanut jo senkin, miten hän viikko sitten hotellissa herrain kanssa korttia pelatessa pani yhdellä panoksella menemään enemmän kuin Jannen kolmivuotiset viljankasvut, tosin kolmesta poikkikin, mutta kauan peli ei missään tapauksessa kestänyt. Ehkä Kalle tämän muisti, vaikka ei katuen muistellut. Hänen nykyisissä peilauksissaan se oli aivan luonnollinen asia. Kortti toi ja kortti vei, mutta maanviljelyksen menestyminen riippui taidosta ja onnesta.
Puolueettomallakin silmällä arvostellen oli Korpiherran maanviljelyksen tuottopuoli viimeisinä vuosina huomattavasti taannehtinut. Hänellä oli puolivalmiina kymmenittäin kuokittuja sarkoja, jotka vähäisellä työllä olisi voinut saattaa viljan tai heinän kasvuun. Hän ei saanut sitä toimeksi, ja kuivahtanut kuokos alkoi nopeasti työntää mäntyä ja koivu varvikkoa. Olipa häneltä jäänyt hajoittamatta valmiiksi vedettyjä savikuormiakin. Jotakin ylimääräistä työtä mahtoi taas keväällä hajoituksen aikoihin olla: jäniksien ruokkimista, pökkelöiden nostelemista tai ventovieraiden lähdejuoksujen aukoilemista.
Eikä hän enää jaksanut tehdä niin pitkiä työpäiviäkään kuin miehuuden vuosinaan. Jaksanut hän ehkä vielä olisi, mutta pitkien päivien jälkeen väsymys iltaisin yllätti ylen herpaisevana, eikä hän sellaisten päivien jälkeen voinut keskustella tytön eikä pojan, eipä Jumalankaan kanssa. Kun hän kohtuullisesti ja voimiaan rasittamatta teki työtä, saattoi hän illoin aamuin seurustella rakkaiden sukulaistensa kanssa tuntikausia. Ne olivat hauskoja hetkiä, kuin juhlajumalanpalvelusta joulukirkossa, het'kerrassa!
Tämän viattoman nautinnon vuoksi hän töissä antoi jo vähän peräksi, joskus aivan laiskotteli, kun sen rehellisesti tunnusti. Ei kaiketi Luojan kirjanpitäjä viitsinyt merkitä kirjoihinsa näin pikkusyntejä! Tokko lienee poikapaha huomannutkaan! Ja hän oli eräinä päivinä elämänsä varrella tehnyt enemmän kuin kohtuuden vaatimuksen mukaan oli tarpeellista. Eiköpä mahtane pojan kirjoissa olla myös ne ylitunnit, jos kerran niin tarkka oli, että pienet laiskottelut huomasi ja merkkaili.
Ja minkä vuoksi hänen olisi pitänyt viljellä ja kasvattaa jumalanviljaa enemmän kuin tarvitsi ja yleensä koota maallista mammonaa enemmän kuin kohtuullisesti käyttäen ehtisi nauttimaan? Hänen aitassaan oli monen vuotisia rukiita. Yksi Kansalainen antoi rieskamaitoa hänelle, Nuorukaiselle, vieläpä Napoleoninkin punaiseen partaan. Kirkonkylän kivipankissa oli yli kaksituhatta markkaa tallessa koppa-, vilja-, parkki- ja kärrynvoidepennosista muodostunutta rahasäästöä, jonka korot ja inträstit puolivuosittain nostettiin pyytämättä pääomaan. Mistä hyvästä ensin säilytettiin ja sitten vielä koroiteltiin ja huiputeltiin, sitä seikkaa ei kukaan ollut kyennyt hänelle kirkastamaan.
Ennen aikoihin hänellä oli ollut lähes kolmetuhatta markkaa rahaa, mutta sillä ei ollut siunausta matkassaan. Minkä vuoksi hän olisi tarpeettomasti ahnehtinut itselleen tätä kuollutta mammonaa kahta lehmää pitämällä, uusia sarkoja viljankasvuun valmistamalla ja yökaudet pärekoppia kapertelemalla? Olisiko hänen kannattanut vaihtaa öiset juhlahetkensä kuolleeseen katoavaan kamaan?
Tähän tulokseen hän pitkien mietiskelyjen jälkeen tytön ja Jumalankin kanssa keskustellen tuli. Hän päätti viljellä suota vain niin paljon kuin elämiseensä tarvitsi, avata uusia ojia niin paljon kuin uupumatta jaksoi. Avaamatta niitä jokatapauksessa jäisi, niinkuin maailma muutenkin keskeneräiseksi häneltä jäisi.
Entiseen tapaan hänen kaksoisminänsä esitteli tietysti tähän lorvailuohjelmaan monia vastalauseita. Jätätkö suon tuhatvuosia kituneet henget pelastamatta nääntymään? Jätätkö valmiiksi kuokitut ja ojitetut saratkin männyntaimia ja koivuvarvikkoa kasvamaan?
Suon hengetkö nääntymään? Silläkö ne pelastuisivat, että minä vanha mies hosuisin itseni heidän seurakseen keskenaikojaan? Eiköpä ruostunut kattilanromu mahtane kauemmaksi päästä, kun painelee hätäilemättä eteenpäin? Ja miksi ei valmis ojitettu kuokos saisi kaunista männyntainta ottaa ja koivunvarpaakin, viehkeän pihkatuntuista, notkeata kuin nuoren tytön selkäviiva? Eivätkö mänty ja koivu ole Luojan puita ja kasvukansalaisia samoin kuin ruis, kaura tai kytönauris? Yhtä ja samaa jumalanviljaa!
Samaa mielipidettä olivat tyttö ja poika, ehkäpä Jumalakin. Tai ehkä hän luuli vain niin? Taisi olla jo niin myöhäinen ja Janne jo puoliunessa. Edellisenä päivänä hän tuskin oli laiskotellut, koska niin armottomasti ramasi.
XXII.
Tukkukauppias Nyholmin nuori herra oli tullut Peltohuuhan maille metsästelemään. Hän ei harrastanut jänisjahtia niinkuin tukkukauppias itse, vaan teerien ampumista kuvilta. Eipä hän harrastellut isänsä ammattiakaan, kauppaa ja teollisuutta, vaan tietopuolista maataloutta Helsingin yliopistossa.
Oliko seutukunnalla teeriä? Niitä tähän vuoden aikaan hulisi ja pulisi kaikissa metsiköissä, Peltohuuhan laajoilta mailta tuskin olisi löytänytkään nevasaareketta, mistä aamuisin ei kukertamista olisi kuulunut. Enimmän niitä varmaan oli Korpiherran valtakunnassa, suuren Mustasuon laitamilla ja metsäsaarekkeissa.
Kalle innostui myöskin asiaan. Illalla tehtiin ampumakoju ja varailtiin kuvariut sopiville paikoille. Läheisestä metsiköstä kuului hyväenteistä kotkotusta ja lyhyitä lennonryöpsäyksiä.
Aamuhämärissä he kävelivät suolle ja pystyttelivät kuvariut paikoilleen. Agraari, joka varta vasten oli matkaan lähtenyt, jäi tietysti kojuun. Isäntä itse lähti kiertelemään ja kopistelemaan lintukarjaa sopiviin puihin.
Korpiherra, jonka suojeluksenalaiseen väestöryhmään tämän suoalueen lentäväiset siipikansalaiset kuuluivat, oli tapansa mukaisesti aamuvarhainen. Hän oli eilisiltana kuullut epäilyttävää liikehtimistä suosaarekkeista päin ja teki sen vuoksi hänkin hämärissä asiaa nevalle. Hän huomasi teerenkuvat mäntyjen latvoissa ja kuuli välisaarekkeesta kutsuvaa suhahtelua, jonka hänen kaikille luonnonäänille herkistynyt korvansa heti tunsi petossuhinaksi, ehkä hän myös oli kuullut kertomuksia tämäntapaisesta teerten surmille narraamisesta. Jospa teeret olisivat olleet yhtä tarkkavaistoisia kuin hän! Vaikka olisi se linnunkin järjellä pitänyt huomata, ettei teeri tähän vuoden aikaan noin niska kekassa ja viluisen näköisenä puussa istu, eikä tuolla tavoin suhista, niinkuin kuuma peruna olisi suussa pyörinyt!
Mikä teertä meni takaamaan? Niillä oli soinnin aika parhaimmillaan, eikä soipa näe eikä naipa kuule enempää ihminen kuin metsänkansalainen. Hän katsasteli ja kuulasteli nevansa laidassa herkin aistein.
Jo, jo kukertelivat nevan molemmin puolin! Eiköhän vain jokin tyhmeliini lentää sukaise noiden mätänemättömien kenokaulojen viereen! Eikö vain kuin käskystä, nousun ropsaus, lennon kuhaus, muutama kauhea hiljainen sekuntti ja sitten tämähti: Pam! Pom! Männynoksat kuuluivat rapisevan ja jäljelle jäi enää vain ne hirttämättömät kenokaulat. Suon ääriltä kuului hetkistä myöhemmin uudestaan kukerruksen pulinaa ja kiihkeitä tosisuihkaisuja. Murhia tapahtui hänen valtakunnassaan! Niitä saattoi tuota menoa jatkuen tänä kauniina syysaamuna tapahtua kymmenittäin! Jotakin oli tehtävä ja nopeasti!
Enempää asiaa aprikoimatta hän teki sitä, mitä ensinnä mieleensä juolahti, alkoi astua ruiskutella kohvoista suota pitkin ja kovalla äänellä veisata rojotella muorivainajansa mielivirttä, jonka ammoisina lapsuuden päivinään monta kertaa oli kuullut ja vanhasta virsikirjasta lukenut:
Ah, mik ombi eloin tääll!
Tusca vaiva tuscan pääll,
Työ ja meno levoton
Silloin cosc se parhain on!Kukertelu lähisaarekkeissa lakkasi, mutta Korpiherra karisti kurkkuaan ja veteli väkevästi:
Mik' on aicam lyhyinen?
Sota alinomainen
Yksi toistans vaivalla
Vihaa pahall tavalla!Seuraukset näkyivät, pianpa kuuluivatkin. Mies hypähti risukokosta aukeamalle ja alkoi kiivaasti viittoilla. Suon laitaan ilmestyi toinen mies, joka nopeasti lähenikin. Korpiherra ei ollut huomaavinaan heitä, vaan roiskotteli edelleen suota eteenpäin ja veisata rojotteli nuotittomalla ja rosoisella äänellään:
Mik' on riista tavara?
Lika mulda catova.
Rikas niitä ahnehtii,
köyhä, kurja kadehtii!Kalle ehti luokse, melkeinpä olkapäästä nykäisemään.
– Etkö osaa pitää kitaasi pienemmällään, senkin vanha huuhkain!
– Häh! – tiedusti Korpiherra, niinkuin ei olisi oikein kuullut.
– Suutasi kiinni, kun tahallasi pilaat hyvän jahtiaamun!
– Minäkö tahallani hyvän jahtiaamun!
Todennäköisesti hän tahallaan ja tarpeettoman suurella äänellä kertasi ne sanat. Lieneekö hän pitkänä elinaikanaan toisen sanomaa niin paljoa lainannut. Sillä oli tarkoitettu vaikutus. Isäntä alkoi käyttää vielä kovempiäänisiä sanoja, niin kovia, että metsän siivekkäät koko suuren suon laiteilla huomasivat toden olevan kysymyksessä, tulivat järkiinsä ja karkkoutuivat lähitienoilta. Korpiherra huokasi helpotuksesta. Nyt hän oli altis nöyrästi kuuntelemaan kovempiakin sanoja, jopa myönteli tohlomaisuutensakin, sen, että hän näin aamukohveen aikana oli lähtenyt suon takaa vannepuita hakemaan ja turhanpäin routaisessa nevassa saappaansa kupeita turmelemaan.
Kalle oli tarkka mies ja tunsi siksi hyvin Korpiherran metkut, että osasi ymmärtää ne puheet aivan oikein. Hän vannoi mielessään kostoa ja sanoikin sen, ehkä selvemmin kuin kuulakkaan kauniina syysaamuna näin vähäisen asian vuoksi olisi tarvinnut. Viisi hän teeristä välitti! Mutta kun sen vääräleuan aina ja joka paikassa piti kiertyä hänen tarkoituksiensa tielle! Milloinka Korpiherra ennen oli kiertänyt hänen tielleen, eipä edes metsätiellä? Väisteli hän aina, ehkä liiankin pitkälle. Kallen käsitys johtui kaiketi siitä, kun heidän katsantokantansa ja elämisenohjelmansa aina ja kaikessa kiertyivät toistensa tielle.
Se todellinen herra, nuori agraari Nyholm harppoi suota kuin pienissä pistoksissa. Hän oli luonnepohjaltaan hieno mies, eikä kuvastusmatkoillaan ennen ollut tottunut tällaisiin välikohtauksiin. Isännän ei olisi pitänyt turhan vuoksi kiivastua vanhalle miehelle, joka tyhmyydessään pilasi heiltä loistavasti alkaneen jahtiaamun. Olipahan saatu kaksi teertä ja perättäisillä kaksoislaukauksilla. Se oli yleensä harvinaista. Hän rauhoitteli ja lienteli leikiksi koko asiaa.
He ottivat kuvansa alas ja lähtivät taloon päin. Korpiherra rompsotteli myös eteenpäin, täytyihän hänen mennä suon takaa tai ainakin suosaarekkeen takaa hakemaan niitä vannenäreitä, joita hän sattumalta tällä hetkellä ei ensinkään tarvinnut.
Herra Nyholmin huomio kiintyi tuleviin ammattiasioihin. Tämä oli hänen nähdäkseen verraton viljelyssuo. Tuo vanha mieskö tätä oli yrittänyt viljellä? Kalle vielä äskeisistä tuohtuneena ilmoitti verraten suorasukaisesti, että sepä se, se haiseva korpipiru sitä yritti rääpöstellä, mutta niinkuin näkyi, ei siitä lähtenyt juuri jyviä eikä ruumenia. Herra Nyholm innostui tutkimaan saannoksia ja tulevaisia mahdollisuuksia ammattimiehen katsannolla.
Ojitus oli verraten mukiinmenevä, joskin primitiivinen. Kuivatussysteemi oli nähtävästi väärä. Ehkä miehellä ei ollut mitään systeemiä?
– Jaa systeemiä? Hänellä on niitä vaikka sinullekin lainata, – letkautti Kalle, joka herraseuroissa oli monta kertaa sydänjuuriaan myöten närkästynyt niihin tiiveihin ja teeveihin, joilla lahakaulaiset atvokattiruipelot alleviivasivat herraskaista syntyperäänsä ja korkeaa oppineisuuttaan hänen oppimattoman talonpojan rinnalla. He kävelivät edelleen multakokkareita potkiskellen ja joutuivat Korpiherran viljelyssaroille.
– Ruistako hän on viljellyt suolla?
– Yritellyt viljellä. Vaikka en minä ymmärrä, mitä järkeä karpalonevojen viljelemisessä on, – jorautti Kalle vastahankaa vetäen.
Mutta nuori agraari oli päässyt mieliaiheeseensa. Ruoppapohjaisissa soissa ovat tulevan Suomen parhaat viljelysmaat! Niissä makasi käyttämättömänä ehtymättömät typpivarastot. Viljelijän ei tarvitse muuta kuin ojittaa ja saveta, intensiivisesti kalkita, kun ensin oli tehty happamuusanalyysi ja vuosittain systemaattisesti lannoittaa kali- ja fosforipitoisilla väkilannotteilla ja suo kasvaisi niin paljon kuin pinnasta ulos mahtuu!
– Oho, – epäili Kalle.
– Aivan varmasti! – Nyholm oli niin lukenut ja valtion mallitiloilla oli se kokeilla osoitettu. Mutta eihän tuollainen primitiivinen kansanmies voinut edes unissaan aavistaa, mikä bakteerielämän rikkaus asui näissä näennäisesti köyhissä soissa! Kuinka hän lukemattomana ja kokemattomana voisi näitä asioita ymmärtää?
– Yleensä mitään asioita ymmärtää, – oikaisi Kalle taas välihuomautuksella. Aikaisemmin hänen oli pitänyt jo rivauttaa koko joukon intensiivisimmillä suoloilla, mutta lientyi viimeisiin lauseihin sisältyneen mietelmän johdosta.
Jos tuleva agraari olisi edes suunnilleen aavistellut, mitä Korpiherra, tämä primitiivinen kansanmies tiesi ja aavisteli suon salaisuuksista, olisi hän pelkästä kunnioituksesta paljastanut tietoviisaan päänsä. Mistäpä hän sen tiesi, ja sen vuoksi keskustelu jatkui hänen sanontatapaansa käyttäen suorastaan kyynillisessä sävyssä.
– Valmiiksi ajetut savikuormatkin häneltä on jäänyt hajoittamatta! Ajattele sitä saamattomuutta! – Hän silmäili ja potkiskeli heinittyneitä savipaakkuja. – Ja noin pieniä kuormia! On aivan sääli, että hevospäiviä turhaan kulutetaan tuommoisten kuormien vedättämisessä! – Siihen Kalle taas väitteli, ettei äijä näissä savirääppijäisissään hevospäiviä turhaan kuluttanut. Hän jätti selittämättä, ettei hänellä hevosta ollenkaan ollut.
He joutuivat jo metsätielle, herra Nyholm kehitteli edelleen suolla heräytyneitä reformejaan ja viljelysideoitaan.
– Noin vanhoille miehille pitäisi järjestää rauhaisa soppi ja jotakin hyvän vaatimatonta työtä!
– Vaivaistalon nurkka ja havupölkky karjapihan puolella.
– Aivan niin, – myönteli Nyholm, vaikka hän oli suuri idealisti. – Inhimillisyys nykyaikana yhteiskuntaa jo siihen velvoittaa! Heidät täytyy pelastaa, suorastaan nostaa edes viimeisinä elinvuosinaan ulkoisesta ja henkisestä pimeydestä valoisampaan elämään! Ehkä heidän elämäntyönsä on turhaan kulunut, mutta eihän järjenlahjojen vähäisyys ole heidän oma syynsä!
Aivan niin Korpiherra itsekin olisi sanonut. Mahtoiko vanhalla Korpiherralla ja nuorella agraariherralla olla jotakin veriveljeyttä keskenään?
He kaputtelivat kivikkoista kangastietä taloon päin kumpikin omissa mietteissään. Nyholm rakenteli pilvilinnoja suurista suoviljelyksistä ja kulttuurikansan arvon mukaisesta vanhojen kansanihmisten systemaattisesta ansarikypsyttämisestä. Kalle mietiskeli Mustasuon valtaamissuunnitelmia. Hän oli viime vuosina odotellut, että äijä itsekseen kuolla kupsahtaisi. Mikäpä hänen kupsahtaneensa meni takailemaan? Vahva äijänkarilas se vielä oli ja kovalla äänellä veisata kajotteli. Kontrahtia oli jäljellä yli kolme vuotta. Torpparivapautuksesta törisivät jo kaikki nurkkakirjurit ja nämä äijäntarriaiset jo itsekin!
Mutta kolmessa vuodessa ehtinee tapahtua yhtä ja toista. Sodan kumu kuului jo lähempää. Kallesta tuntui usein, niinkuin ilmassa olisi liikuskellut joitakin vielä näkymättömiä tulenlieskoja. Hän ei pelännyt, vaan odotteli avoleimauksia. Hänellä oli sellainen luonnonlaatu. Tuli mitä tuli, missään tapauksessa Korpiherra ei kolmen vuoden kuluttua porskuttele enää suolla! Kalle ratkaisi sen mielessään niin varmasti, niinkuin Korpiherran henki olisi ollut hänen vallassaan.
Nyholm ampui hakamaan aholla jäniksen, joka pallikoppina tuli heitä vastaan. Hän oli erittäin tyytyväinen ihanaan aamuun.
XXIII.
Peltohuuhalle ei huolittu seuraavana syksynä Korpiherran kolmanneksia. Se pahoitti hänen mieltänsä sanomattomasti. Eivätkö hänen rukiinsa olleet yhtä täyteläisiä kuin ennen, poutakesän rukiita, väärentämätöntä ja täysipainoista jumalanviljaa? Tai oliko hän isännän kirjoissa jo itse niin vanha ruotivaivainen, joka ei saanut edes kontrahtikirjoihin ja pykälöihin merkittyjä velvollisuuksiaan taloon täyttää?
Riihillä hän kulki, ei sanoja lähetelty, mutta ei poiskaan ajettu. Isäntä ei käynytkään enää riihillä, isäntärenki oli mukavantapainen mies. Mutta uusia määräyksiä hänkin varmaan ylhäältä päin oli saanut, koska oli, niinkuin ei olisi ollut huomaavinaan: muiden kanssa puheli ja muista asioista, ei koskaan tullut Korpiherralle puhumaan eikä esittelemään, että seuraava riihi on silloin ja silloin, viideltä mennään ja kapistellaan taas tyhjiksi puoliin päiviin ja täydeksi päivällisiin. Vielä viime kesänä oli niitä hupaisesti riihen kynnyksellä jutusteltu. Korpiherra huomasi, että isäntärengin teki itsensä mieli, aivan huomaamatta ohjaantui monta kertaa riiheen päin, mutta sitten kääntyi ja säpsähti, niinkuin olisi tavattu pahantekoon hiipimässä. Mikäpä tietää, vaikka joku olisi pantu salaa vakoilemaan. Leipäkysymys saattoi olla Nestori paralle.
Mutta Janne piti itse vaaria päivistä ja oli paikoillaan siksi ajoissa, että kukaan ei varmaan ollut ehtinyt mihinkään työntapaiseen kajota. Eipä toki tultu ajamaan pois! Niin kauan kuin ei ajettu pois, hän teki veronsa, päättipä hän jättää kolmannekset kuhilaistaankin lumiin asti pellolle. Ehkä olivat unohtaneet, ehkä myöhemmin hyvinkin korjaisivat? Kun hän tarkemmin asiaa aprikoi, niin hän tuli siihen päätökseen, ettei hänellä ollut oikeuttakaan koskea toisten viljoihin, ei ainakaan ennen kuin käsky tuli. Mitä tekemistä hänellä siinä asiassa oli, vaikka isäntä olisi omansa syötellyt taivaan linnuilla. Luojalle otollisempaa se olisi mahtanut olla, kuin rapistella hyvää jumalanviljaa rapaisille markkinakujille. Niin hän asian harkitsi ja toimi sen mukaan. Kuhilaat kulottuivat ja itivät syyssateissa. Taivaan linnut korjailivat, mikäli tarvitsivat ja kerkisivät, niillä kun yleensä ei ollut tapana panna varastoon eikä koota riiheen.
Talon yllä lepäsi synkkä ukkosilmatuntuinen olotila. Naurunhelinää ja kokkapuheiden kopinaa ei kuulunut. Emäntä ei puhunut Korpiherran kuullen enää mitään. Ei isäntäkään puhunut, sen harvan kerran, milloin sattui riihipäivinä kotosalla olemaan, tai jos hän jotakin puhui, oli se tavallisesti niin suolaista, että oli veteen sekoitettuna nautittava.
Janne ei vuosikausiin ollut käynyt pihakartanolla, mitäpä hän sieltä olisi hakenut. Hän ei tietänyt edes sitäkään, että taloon oli tuotu uusi emäntä ja että hänellä oli jo pieni lapsukainenkin, tosin kypsynyt ja valmistunut ihailtavaksi yhtä nopeasti kuin nelitahkoinen ohra poutakesänä, mutta Kallella oli ammattitottumusta tällä alalla, ehkä Punamäen kainokatseinen Hilja-tytär olikin ensikertalainen. Kalle itse ei sanottavasti olisi välittänyt siitä uudistou'osta eikä hengenottavasti itse toukopellostakaan, mutta kun se nyt kerran oli maailman tapa, että akkakin piti miehellä olla, niin joutipa olla Punamäen tytär yhtä hyvin kuin joku muu. Sieltä lähti parikymmentä tuhatlappusta, kun äijän pää kallistui, ja siksi toiseksi, mikäpä häntä maailmalla esti liikkumasta poikamiehenä, vaikka Peltohuuhan korvessa silloin tällöin esiintyi akanmiehenä. Tämä katsantokanta ei kaiketi edustanut kaikkein korkeinta siveellistä maailmankatsomusta eikä moraalia, mutta se ei ollut suuresti ristiriidassa Kallen muihin edesottamuksiin, vaikka se Korpiherran mielestä ehkä olisi saattanut olla karvainen kauhistus. Niin erilaisilla katsomuksilla ne miehet maailmaa asuivat ja elelivät.
Miten ollakaan, ensimmäinen kaurariihipäivä oli nuljahtanut Jannen muistialmanakasta. Syys- ja suvitoukojen puinnin välillä oli ollut välimaata, eikä hän ollut selvillä, oliko riihi huomenna vai ylihuomenna. Kun ei hän päässyt asiasta muutoin varmuuteen, lähti hän vartavasten tiedustelemaan. Hän tunsi, ettei hän ollut toivottu vieras, ei sinnepäinkään, mutta vanhanakaan hän ei ollut niin arka mies, niinkuin hänen ulkoisista esiintymisistään usein harhauttavasti olisi voinut päätellä. Hän siis kävellä kepsutteli iltapuolella Peltohuuhalle johtavaa jo melkoisesti kulunutta polkua ja nosti ohimennessään muutamia silmäänsä pistäviä liekopuun roikaleita "pois maata turmelemasta".
Peltohuuhan tuvassa ei ollut ensi näkemältä ketään. Mutta kun hän kotvan aikaa odotteli ja silmitteli, alkoi uunintakaisesta sänkynurkasta kuulua pehmeätä ja vesiärräistä jokeltelua. Se oli niin tuttua, etäisiä, mutta yhä lämpimän läheisiä muistoja ja mielikuvia herättävää, että hän hätkähtäen jäi uutta kuuntelemaan. Pojan ääni se oli, selvästi!
Hän kiiruhti juoksujalkaa sänkynurkkaan. Häntä ei olisi pidättänyt mikään, ei vanha emäntä, eikä Kalle, ei vesihaudat, eikä tulikielekkeet.
Poika se oli. Hän tunsi sen sekä sisäisistä että ulkoisista tunnusmerkeistä. Se makasi kätkyessä ketarat kattoa kohti ja vuorotteli kantapäitä suuhunsa.
– Voi elävä eine! Täälläkö minä sinut tapasin! – pääsi Jannelta. Hän polvistui kätkyen ääreen ja siveli karkeilla, ehkä rapaisillakin kourillaan hentoisia lapsen jäseniä, rapsutteli pienillä varpailla lumivalkeata tukkaansa ja antoi harvan vuohipartansa hiljaa hyväillä lepposia nivusia.
Hellakamariin johtava ovi aukeni äänettömästi, ja ulohtaammalle pysähtyi nuori tyttömäiseltä näyttävä nainen. Hänen suurissa pyöreissä silmissään oli aluksi hätäinen, melkeinpä säikähtynyt ilme, mutta nopeasti ja herkästi hän vaistosi, ettei lapsella ollut vähintäkään vaaraa. Hän katseli pitkän aikaa, kuunteli silmät kostuen poikansa jokeltelua ja vanhan miehen käsittämättömiä leperryksiä jäniksistä ja oravan pojista, Niilin virran hopealaivoista ja purppuraisista purjeista. Muistatko vielä sitä ja sitä? Lapsi jokelteli vastaan, niinkuin hyvin olisi muistanut.
Nuori emäntä ei hennonut heitä häiritä. Vasta pitkän ajan kuluttua Janne itse huomasi äidin läheisyyden. Hän ei ollenkaan hämmästynyt.
– No niin, arvasinhan minä, että sinäkin tulisit! – Hän katseli pitkän aikaa tutkivasti, kasvot, kaulan, koko vartalon kuin kunkin yksityiskohdan erikseen tunnustellen. – Eikö sinun nimesikin ole Maria?
– Hilja minä olen, – ilmoitti puhuteltu hieman punehtuen.
– Hilja tahi Maria, neitsyt olet joka tapauksessa! – ratkaisi Janne nuoren emännän mielestä melko yllättävästi. Janne katseli myhäillen vuoroin häntä, vuoroin poikaa ja esitti sitten pyynnön, joka saattoi nuoren emännän punastumaan hiusmartoa myöten ja Jannen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli tavannut oikean neitsyen. Hän lausui toivomuksenaan, että neitsyt syöttäisi poikaansa tavalliseen tapaan ja että hän saisi katsella vieressä sitä toimitusta.
Seurasi pitkä äänettömyys. Äiti katseli lasta, lapsi vanhusta ja vanhus äitiä sekä lasta. Kaino nuori äiti, joka sisäisolemukseltaan oli neitsytsukua, avasi puseronsa hakaset ja nosti verevän kätkytlapsen neitseellisille rinnoilleen.
Vanhus istahti tuolille ja katseli, kallisteli päätään, muisteli ja katseli. Valkohaiveniset, suurissa rypyissä kaartuvat kasvot poimuuntuivat väkivaltaisesti yhä suurempiin ryppyihin ja kaarroksiin.
Hän ei voinut enää kauempaa liikutustaan pidättää, vaan kääntyi poispäin, mölähti avoitkuun ja kiiruhti juoksujalkaa ulos.
XXIV.
Maailmanlopun julistaja Jeremias Väärämäki oli majoittunut Peltohuuhalle asumaan ja teki sieltä lähetysmatkojaan jokivarren taloihin saakka. Jos profeetta parikymmentä vuotta aikaisemmin olisi poikennut tähän taloon ja esittänyt sielujen pelastusta tarkoittavan elämänkutsumuksensa, olisi emäntä osoittanut hänet pellolle, ennenkuin isäntävainaja olisi ehtinyt ristiluitaan sivellä. Niin muuttuvat käsitykset ihmisen vanhetessa. Vanhan emännän ennen niin peloittavan terveen älyn laita oli jo vähän niin ja näin. Kalle oli matkoilla ja yleensä muutenkin niin turkasen vähän välitti siitä, missä mokomat parta-Jeremiakset valitusvirsiään veisailivat.
Niinpä rasvanaamainen ja kiiluvasilmäinen sananjulistaja jäi viikkokausiksi taloon. Vanha emäntä itse käristeli hänelle sianlihakimpaleita ja paisteli rasvaisia pannukakkuja. Jeremias pisteli poskeensa hyvällä ruokahalulla. Hänen silmänsä kiilsivät entistä enemmän, mustakyntiset sormet ja ruskea parta tirisi rasvaisena. Emäntä inhosi sitä sikaa, sen syöntiä ja muutakin porsastelua, mutta kun hänellä ei ollut enää voimaa karkoittaa otusta luotaan, kaivautui se yhä lähemmäksi. Emäntä paistoi suurempia läskiviipaleita ja inhon sekä mielihyvän kiihkohumalassa katseli, kun Jeremias oikein söi ja törsäili.
Jeremias kutsui seurat Peltohuuhalle, koska hän tahtoi pelastaa muitakin kuin vanhan emännän, joka oli ruokkinut ja hoivaillut häntä, herran lähettiä.
Sanankuulijoita kokoontui parikymmentä henkeä, etupäässä naisväkeä, elähtäneitä rokonarpisia piikaihmisiä, muonamiesten muijia ja muikeanaamaisia leskeksi jääneitä tai piakkoin jääviä eläkemuoreja. Miehistä sukupuolta ei ilmestynyt muita kuin Peltohuuhan keskenkasvuiset renkipojat sekä Tiusalan Ville, entinen renki-Ville, joka yhä sopivan tilaisuuden sattuessa oli varpaillaan. Todellinen sielunhätä ja pelastumisen tarve häntä tuskin lienee tähänkään tilaisuuteen vetänyt, vaan luultavammin se vanha nikkari, joka Villen tapaisia velikultia joka paikkaan nykii ja johdattelee. Ainoana todellisena miehenpuolena seuroissa hääräili siis vain profeetta itse. Parin viikon ajan vanhan emännän rasvaisia paistoksia hyvällä halulla nautittuaan hän olikin niin henkeä ja voimaa täynnä, ettei pienessä lammashuoneessa muuta uroksen puolta ollenkaan olisi tarvittu. Renkinulikat ja entinen renkinulikka olivat näin ollen joutavanpäiväiseksi häiriöksi, mutta eihän profeetta heiltä armon ovea voinut sulkea, koska pelastus kuului kaikille.
Kun aika oli täytetty ja oli todennäköistä, ettei uusia sieluja enää ilmestyisi, julisti profeetta, että aluksi veisattaisiin virsi: Jeremias näki Jumalan. Kukaan sanankuulijoista ei osannut tätä virttä eikä sitä löydetty edes kirjoista. Jeremias huilotteli yksinään ulkomuistista sen. Virren veisattuaan profeetta vaipui pöydän laitaa vastaan, nousi seisomaan ja aloitti voimallisesti.
Jeremias näki Jumalan ja Herran ääni jylisi kuin pitkäisen ääni! Viimeinen päivä on tullut! Herran Seepaotin ilmestymisen hetki on tullut! Jokainen Herran morsian nouskoon siis ylös ja rientäköön tuohukset ja tulipäreet hampaissa ylkäänsä vastaanottamaan!
Profeetta vetäisi syvään henkeään ja osa sanankuulijoista huokaili ääneen. Varsinainen teksti alkoi.
– Ja katso, Jumala tuli Aabrahamin luokse Mamren tammistoon ja sanoi hänelle: Lähde maaltasi ja isäisi huoneesta ja ota mukaasi vaimosi Saara, jota intohimoisesti rakastat, ja matkusta Egyptin kuninkaan huoneeseen, jonka minä sinulle osoittava olen! Ja Aabraham totteli, koska hän oli herraapelkääväinen mies, ja hän kokosi kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja vaimonsa ja hänen tavaransa ja taisteli midjaanilaisten maassa kuin susi tai karhu, sillä hän oli ylön väkevä mies ja Saara oli rempsevä lihoiltaan ja punainen ja valkoinen ja ylöttömän kaunis, niin että midjaanilaiset luulivat häntä koskemattomaksi neitseeksi.
Profeetan täytyi henkäistä taas. Kuulijakunta huokaisi mukana.
– Ja niin Aabraham vihdoin saapui Egyptin kuninkaan huoneeseen, jota faaraoksi kutsuttiin, ja kuningas ihastui ylöttömän kovin Aabrahamiin ja hänen tavaroihinsa ja myös Saaraan ja hänen tavaroihinsa, ja kuningas sanoi Aabrahamille: Anna sinä korea vaimosi minulle, että minä huvitteleisin hänen kanssaan! Ja Aabraham sanoi: Herra, katso, hän seisoo edessäsi, tee hänen kanssansa, mitä haluat! Sillä Aabraham oli herraapelkääväinen mies, ja kuningas antoi hänelle kultaa ja hopeaa ja mirhamia ja nardusöljyä. Ja sitten Aabraham katseli salaa oven raosta, kun he nautitsivat hyvän ja pahantiedon puun hedelmiä kuninkaan suuressa vuoteessa palmupuun alla.
Profeetta henkäisi taas pitkään ja sanankuulijatkin haukkoivat ilmaa. Sitten jatkui julistus vuolaasti ryöppyillen pysähtyen vain näinä pakollisina hengähdys- ja huokailuhetkinä. Parituntisessa saarnassaan hän ehti käsitellä lähes kaikki vanhan testamentin herraapelkiäväiset patriarkat, tuomarit ja kuninkaat, jotka Jumalan käskystä tappoivat vihollisensa ja ottivat heidän kauneimmat vaimonsa ja neitseensä tykönsä asumaan ja hyvän ja pahantiedon puun suloisia hedelmiä nautiskelemaan.
Kuulijakunta haltioitui väkevästä sananjulistuksesta ja julistajan katselemisesta. Hän oli Herran lähetti ja tuomiopäivän sanansaattaja, sillä näin voimallisesti ei kukaan tätä ennen ollut sanaa julistanut. Se koski sydämiin ja sydänalusiin, niinkuin ruumis ja sielu olisi tulisella poltinoralla lävistetty. Kun profeetta lopuksi melkeinpä karjahtaen kiljaisi: Rakas sielu ja yljän morsian! Vielä tänäpäivänä on tuomiolle tulevan Herran miekka sinun sielusi lävistävä! lysähti moni sanankuulija tuolilta permannolle ja itki ääneen.
Eteistuvan ovi avautui hiljalleen ja aukkoon ilmestyi Korpiherran ruskea naama valkoisine vuohenkarvoineen. Hän oli kuunnellut ja katsellut oven raosta jo siitä lähtien kun Saara nautitsi paratiisin hedelmiä Egyptin kuninkaan vuoteessa, mutta hän oli vanha mies eikä rohjennut häiritä enempää kuin Aabraham ennen muinoin. Nyt hän astui sisälle, mutta niin hiljaa, etteivät muut huomanneet kuin profeetta, joka katseli oveen päin, ja Ville veijari, jonka sielu oli niin kivikovaksi paatunut, ettei voimallinenkaan sana kyennyt hänen munaskuitaan lävistämään. Profeetta ei välittänyt vähääkään niistä syntisäkeistä, jotka toimituksen loputtua temppeliin tulevat. Hän laukaisi loppupanoksensa voimallisesti:
– Minä kysyn teiltä te Kristuksen morsiamet! Kuka teistä tällä siunatulla hetkellä on valmis alastomana ja syntisenä nousemaan taivaallisen yljän häävuoteeseen!
Nyyhkytyksiä ja huokauksia kuului, mutta ei suoranaisia tarjoomuksia. Kotvan aikaa turhaan odoteltuaan profeetta uudelleen tiedusti, melkeinpä jeremiaallisella valitusvirsiäänellä tunnusteli: Eikö teidän joukossanne, rakkaat sanankuulijat, ole yhtään sielua, joka haluaisi suuren yljän ikuiseksi morsioksi?
– Minä haluan! – ilmaisi Haapalan suutarin romuluinen leski kimeällä äänellä. Koko lammashuone havahtui. – Ja minä! Minä myös! Toivomuksia sateli huoneen joka puolelta, niinkuin kaikki olisivat käsittäneet sen asian niin maallisesti, ettei taivaallisen yljän häähuoneeseen mahtuisi muita kuin yksi morsian ja että tässä tuli nyt kilvoittelu siitä, kuka onnellinen tulisi valituksi. Muutamat tarjokkaat tunsivat jo aivan kateutta toisiaan kohtaan ja varsinkin suutarin romuluista leskeä kohtaan, koska se juorukello ensinnä oli ehtinyt suunsa avaamaan ja palavan mielihalunsa ilmaisemaan.
Korpiherra katsasteli ja hieman ihmetteli tätä erinomaista herranpalvelusta. Tosin apostolin oikea olemus pitkän saarnan kestäessä oli hänelle jo kirkastunut, mutta hän ei olisi uskonut sanankuulijoiden sisäisten viettien hiilloshehkua noin voimalliseksi. Uskoa täytyi, kun sen näki ja kuuli, tuntuikin se jo herkkiin sieraimiin pienehkön huoneen nihkeässä ilmassa, väkevänä naaraspuolisen ihmiseläimen kiimanhajuna.
Luotolan toistasatakiloinen leskimuori oli hikoillut kovasti. Saarnan loputtua hän oli jo niin kypsä, ettei vähiin aikoihin päässyt selville, mistä oli kysymys. Toisten esimerkistä hänenkin tajunsa vähitellen heräytyi. Hän hypähti permannolle, että vahvat palkit notkahtelivat ja huudahti hurmioituneena:
– Minäkin olen Ristuksen morsian!
Se oli profeetasta ja tarjokkaista tietysti asiaan kuuluvaa, oli kaiketi Luotolan muorilla oikeus muiden mukana tarjoutua vaaliin. Mutta Korpiherraa oli pistänyt niin mukavaan paikkaan, ettei hänkään voinut enää itseään pidättää:
– No siinä häntä onkin morsianta kerrakseen!
– Egyptin kuninkaankin häävuoteeseen! – täydensi Ville koiranleuka kuin kaikuna vanhoilta Vesuviinuksen tuliporsaan ajoilta, ja nykyiset renkinulkit, jotka jo pitemmän aikaa olivat kuulastaneet Tuomaan korvalla, päästivät äänekkään naurunhöräyksen.
Sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, ei myös vanhan ja viisaan Korpiherran venkoilla vakavista asioista, eikä Villen, ikämies jo hänkin, kaikuheittona vastailla venkoiluihin. Ihmiset ovat tällaisina hetkinä kovin arkoja Jumalan kunnian puolesta ja sitäpaitsi jokaisella on oikeus tulla uskollaan autuaaksi, niin Haapalan suutarin romuluisella leskellä kuin Luotolan satakiloisella muorilla. Korpiherra huomasi tämän liian myöhään. Siitä nousi hirmuinen metakka. Sanankuulijat huusivat ja profeetan sanat jylisivät kuin pitkäisen ääni:
– Ulos, ikuiseen pimeyteen, te Herraa pilkkaavat saatanat!
Sanankuulijat olivat jo toimintavalmiita. Jos Korpiherran suohelvetti olisi ollut lähellä ja kansiluukun ripa käden ulottuvissa, niin...
Huone tyhjeni pian sekä susista että pennuista, myös lampaista, sillä isäntä ajoi pihaan uudella oriillaan, joka paukkui ja kärysi. Profeetta painui vanhan emännän suojeluksessa olevaan kammioonsa. Korpiherra aikoi lähteä köpittelemään mörskälleen, mutta isäntä ehti pihamaalla pidättämään, tervehti kädestä ja kutsui kamariinsa.
Tätä ei nuoren isännän käskystä ja toimesta ollut tapahtunut milloinkaan ennen. Se oli liian lämmittävää ollakseen totta. Janne aivan hätkähti, kun isäntä ystävällisellä äänellä kehoitteli vielä istumaankin.
– Minä olen päättänyt ryhtyä myös soita viljelemään, – aloitti Kalle melkeinpä kehräävän pehmoisella äänenpainolla.
– Se ilahduttaa minun vanhaa sydäntäni, – myönsi Janne jotakin sanoakseen. Hän katui kohta sitä, kuten aina ajattelemattomia sanojaan. Aavistaen hän tunsi, ettei Kallen ilmoitus ollenkaan ilahduttanut hänen sydäntään. Kuin kiirehtien johdattamaan koiraa uusille jäljille hän jatkoi:
– Niittyrannan suurta suota vissiinkin! Siinä kelpaa nuoren miehen ja suuren talon voimilla ryhtyä jylläämään! – Hän jäi jännittyneenä odottamaan.
Valitettavasti Kalle ei ajatellut Niittyrannan kokonaan asumatonta, vaan Mustakorven jo puoliksi asuttua suota. Ja valitettavasti hänen luonteessaan oli jotakin kissalta lainattua julmuusperintöä. Häntä aivan huvitti lähestyvä hiirileikki. Hän ei ollenkaan kiirehtinyt vastaamaan, sekin oli sukuperinnäistä tässä talossa. Hän sytytteli savukkeensa ja käveli edestakaisin pienen huoneen lattialla. Mitä kauemmin vastaus viipyi, sitä suuremmaksi Jannen mielenjännitys kohosi. Jos Kalle olisi ollut enkeli Gabriel ja hänen vastauksestaan olisi tarkalleen riippunut Jannen kuolinpäivä ja hetki, ei hän olisi sen jännittyneempänä vastausta odotellut.
Kalle oli kohtalaisen järkevä mies, sillä hetkellä hän oli tyhmä. Hän menetti turhan vuoksi kalliita hetkiä. Korpiherran varusteet olivat olleet hetken selkosen selällään, mutta otollisen ajan ohi mentyä ne sulkeutuivat ja sulkeutuivat tiiviisti.
– En minä Niittyrannan suota aio ryhtyä viljelemään, Mustapuron korpeen minä tulen! – lasketti Kalle mahtavasti myöhästyneen panoksensa.
– Kuinka sinä sinne tulet, koska minä jo siellä olen! – lähetti Janne hetkeäkään arvelematta vastineeksi.
Kalle tyrmistyi. Hän ei todellakaan osannut Korpiherralta odottaa tuollaista vastaiskua. Hän aivan vihastui tuosta yllättävän kapinallisesta röyhkeydestä muistamatta tai tietämättä, että kun mies kiivastuu, menettää hän pelin.
– Hassu äijä! Etkö ole tietävinäsi, että se on minun maatani.
– Kuinka se sinun maatasi olisi, koska isäsi on luovuttanut sen minun hallintaani kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
– Mutta se aika on kohta lopussa, sanon minä!
– Kohta on samaa kuin melkein, eli vasta kolmen vuoden perästä!
– Kolmessa vuodessa ehtii vanha huuhkain kuolla kolmeen kertaan!
– Niinkuin myös huuhkaimen poika!
Janne sanoi sen tavalliseen tapaansa leveän rauhallisesti, eikä hän edes tarkoittanut Kallea, niinkuin Kalle tarkoitti Jannea. Kalle oli juonut ja pelannut yhteen menoon kaksi vuorokautta, tosin menestyksellisesti pelannut ja tuhansia voittanut, mutta se seikka ei estänyt häntä tällä hetkellä äärimmilleen kiihtymästä. Hän tosin kykeni sen vielä näennäisesti peittämään.
– Oli miten oli! Sinä et viljele Mustasuon torppaa enää kolmen vuoden perästä!
Kalle koetti tavoitella Jannen rauhallista sävyä, kuitenkaan siinä onnistumatta. Jannen mieleen häivähti ajatus, jota hän koskaan ennen ei ollut vakavalta kannalta ottanut, niin paljon ja monessa tönössä kuin sitä asiaa viime aikoina olikin vatvottu.
– Enpä taida viljellä! Minä aion lunastaa torppani taloksi heti kun vapautuslaki astuu voimaan!
Se oli toinen paukaus, jota Kalle ei osannut aavistaa. Hänen silmänsä aivan sokenivat ja hänellä oli väkevä halu vastata paukauksella paukaukseen. Hänen pöytälaatikossaan käden ulottuvilla oli pikkuinen musta kapine, johon hänen sormensa vastustamattomalla voimalla syhyivät. Sähisevät kyyt kiertelivät hänen sisäkunnassaan, ne kiertelivät jo koko maan ja niemikulmankin sumu-usvaisessa ilmapiirissä ja etsiskelivät ampujaansa, aika oli kypsynyt jo sille asteelle. Jannen tapaisen miehen tajulla ei osattu edes väläysnäkemyksenä aavistaa, miten vaaranpaikoilla jo silläkin hetkellä liikuskeltiin. Huuhkaimen pojalla ne vaaranpaikat olivat. Mikäpä vanhaa huuhkainta ja hänen jäkälöitynyttä rauhaansa olisi voinut uhata.
Onneksi Kallen kiehuvassa veressä oli pisara isävainajansa valeriaanaa. Pahin kuohaus häipyi ohitse ja sitten ei ollut enää hätää.
– Mitä sinä luulet kolmen vuoden kuluttua talolla tekeväsi? – tiedusti hän pilkallisesti.
– Mitäpä minä itse enää talolla tekisin, mutta onpahan jotakin perintöä ainoalle pojalleni!
Pimeä pilkku pyrki Kallen verestävään silmään taas, mutta se lipui jo nopeasti ohitse.
– Vai on Johannes-Kastajalla poika! Minä olen luullut häntä pyhemmäksi mieheksi! No onneksi olkoon sekä pojat että talot! Kun minä huomaan, että sinä olet aikoinasi pystynyt tällaisiin ja muutenkin olet miehevämpi mies kuin minä koskaan olisin uskonut, niin minä ehdotan, että me teemme roimakaupat niinkuin syntiset ihmiset usein keskenään tapaavat tehdä.
Kalle sytytti uuden tupakan ja jatkoi lauhtuneena:
– Ei ostajan pitäisi koskaan suoraan mielitekojaan ilmaista, mutta minä sanon, kun molemmat olemme niin suoria miehiä. Minun on viimeaikoina kovasti alkanut mieleni hyristä sinun suollesi päin ja haluaisin minä saada senkin varmuuden, ettei kaupungista saakka jahtiin vaivautuvien tuttavieni syysaamuina tarvitsisi kuunnella psalmeja eikä katumusvirsiä. Ota tuhannen markkaa ja rahat kohta lämpimään kouraan!
– Tuhannen markkaa! En huoli!
– Kaksi tuhatta markkaa!
– Enkä huoli!
Äskeiset mainingit kuohahtelivat Kallen rinnassa ja hänen oli vaikea hillitä enää kiukkuaan.
– No olkoon kolme tuhatta, jos todella olet niin täysi hullu ja villitty viisas kuin maailma huutaa! Ja sen viisautesi palkinnoksi minä korotan vielä tuhannen markkaa!
Neljä tuhatta markkaa! Tuossa lapa, eikä lotise! Minä tahdon Mustasuon haltuuni!
Janne oli jo taistellut enemmän kuin hänen laatuisensa vanhan miehen voimille oli kohtuullista. Hän tunsi pelkoa, väsymystä ja näköhuimaustakin päässään, mutta Kallen jahtiaamuhuomautuksen johdosta hän muisti keskeneräiset työnsä suolla, sen ja lähimetsikön turvattomat siipi- ja käpäläkansalaiset. Hän aivan silmillään näki niiden säikähtyneet silmäykset viidakkopoluilla ja nevapuiden latvoissa. Hänen voimansa palasivat ja rakoutumat sulkeutuivat.
– Lopeta, hyvä mies! Luuletko sinä, että minä himoitsen sinun syntisiä rahojasi!
Mistäpä Janne sen tiesi, että Kallen hänelle tarjoomat rahat olivat pelirahoja. Hänellä ei koskaan ollut tahallista loukkaamisen tarkoitusta. Sattuma ja paha onni oli taas tuonut hänen suuhunsa joutavan sanalisäyksen kuin riihiladon permannolla ennen muinoin kahvia juotaessa. Kalle kiihtyneenä ollen huomasi ja käsitti sanallisesti. Ne olivat synninrahoja, köyhien konttoristien uhkapelissä menettämiä rahoja. Tunnontuskia hän ei niistä kärsinyt, mutta kuitenkin Jannen sanat kirpaisivat kipeästi.
– Vai ei pyhälle Johannekselle kelpaa minun syntiset rahani! Kun ei niin ei! Toista kertaa ei tarjota! Mutta ennenkuin kolme vuotta on umpeen kulunut, leikkaavat minun viisisatasyliset kaurasarkani sinun tökeröjen tekeleittesi paitse Mustapuron korpeen! Minä vannon sen!
– Älä turhaan vanno, sillä minä olen Herra!
Kalle tyrmistyi kolmannen kerran, sillä ne sanat putosivat kuin itse Herra olisi ne lausunut. Herra ne olikin lausunut, tosin vain Korpiherra.
XXV.
Eräät ihmiset sanoivat, että Korpiherra oli tullut lopullisesti ja auttamattomasti hassuksi. Hän oli jättänyt varsinaisen viljelysmaansa ja sen jatkona olevan kuokoksen ja siirtynyt puronvarteen aivan uuteen paikkaan kytösarkaa kuokkimaan. Puolialastomana, jopa aivan aatamina hän pitkät kesäiset päivät kuokki ja raatoi kuin parhaimmillaan oleva nuori mies. Mitenkä hän jaksoikin, yli kahdeksankymmenvuotias mies! Siinä oli kyläläisille jatkuvaa ihmetyksen aihetta. Luontaisterveyden apostolit olisivat voineet viitata häneen loistavana esimerkkinä. Niemikulmalla ei taitanut niitä silloin vielä olla.
Kun Janne lähes kolmekymmentä vuotta sitten vielä parhaimmissa miehuuden voimissa ollessaan oli Mustasuon korpeen tullut, olivat hänen sarkansa uninäkyinä syöksyneet korven syvyyksiin niin pitkälle, että kuhilaat ja kaurakökköset näyttivät latvapuolellaan seisovilta kylpyvastoilta. Kallen uhkamieliset sanat olivat herättäneet Korpiherran suureen alkuperäistehtäväänsä. Ne yhdessä heräytyneiden muistojen kanssa vaikuttivat kuin koneenkäyttäjän käden otteet uudenaikaisen tulilaivan höyryvoimaa säätäviin nappuloihin. Varoventtiilit ja rakoutumat olivat tiivistyneet ja vanha kattilaromu kehitti eteenpäin syöksyttävää voimaa kuin parhaimpina päivinään.
Hän ei ollut aivan varma, riittikö purontakainen suoalue viisisatasyliseksi saraksi. Sen vuoksi hän aloitti metsän reunasta osittain kovaa maatakin kuokokseensa nipistäen. Maa puroäyräässä oli kuivaa ja muhevamultaista, ja kuokkiminen tuntui hänestä helpommalta kuin viime aikoina yleensä, aamuisin aivan ihmeteltävän kevyeltä. Hänen puseronsa ja housunsa kuivuivat aurinkoisina päivinä rupeamakaupalla tervaskannon tai pajupehkon latvassa. Pienet vaatekansalaiset saivat ottaa mielin määrin aurinko- ja ilmakylpyjä. Hän tunsi olevansa väljä, voimakas ja vapaa kuin entisaikoina, monessa suhteessa vapaampi ja väljempi. Tuskin hän olisi vanha mies muistanut olevansakaan, ellei vesi hänen uimassa ja juomassa käydessään olisi peilannut pellavan valkeita tukka- ja partakarvoja näkyviin. Mahdollisesti hän oli jo nuorempi kuin tavallinen nuori mies? Kertoivat hänellä lapsena olleen pellavan valkoisen tukan. Ehkäpä hän olikin jo taas viisi-kuusivuotias poika? Hän nauraa hihitteli mielijohtumalleen ja peilikuvalleen ja pirskoitteli vettä sen valkeille hiuksille.
Sitä mukaa kuin kuokos edistyi, hän kaivoi myös metsän puolelle ojaa. Toista ojaa oli turha kaivaa, sillä puro siinä ojana kulki ja vaikutteli. Uudiskuokoksesta ei tästä syystä tullut niin tasaisen kaunista sarkaa kuin hän ennen oli tottunut valmistamaan. Puronpuoleiselle reunalle tuli nyppyjä ja näppyjä ja metsänpuoleinen ojakin tuli suurin piirtein katsoen samaa muotoa kuin kirkko- ja puutarhoissa koukertelevat ryssien juoksuhaudat. Minkäpä hän sille mahtoi. Puroa ei voinut ryhtyä oikomaan. Siihen olisi tarvittu valtion varat ja voimat. Polvekeniemekkeitä ei taas voinut jättää kuokkimatta, sillä niissä oli paras ja muhein viljelysmaa. Metsänpuoleisen ojan hän olisi voinut linjata ja kaivaa suoraksi, mutta kuokoksesta ei näin tehden olisi saanut sarkaa. Siitä olisi tullut vain joko saaria tai pellonpaloja. Selvänä päämääränä hänellä kumminkin oli viisisatasylinen sarka. Ihme, miten kirkkaaksi, kaikki sivuseikat ja nykäisemiset unohtavaksi päämääräksi se pitkän saran kuokkiminen hänelle tänä kesänä oli muodostunut! Hän ei muistanut maan turmelijoita, ei metsän kansalaisia, ei suosilmäkkeissä mätänemättömiä sammakon sääriä eikä korteheinää. Olipa hän tällä uudella työmaalla hääräillessään unohtanut nauriin kylvämisenkin kokonaan.
Hänen huvinaan matkoilla ja työmaalla kulki kaksi vähäistä metsän kansalaista. Ne olivat nimeltänsä Ki-Ka ja Ka-Ka, keväinen harakan ja variksen poika tai tyttö. Jannen kirjoissa Ki-Ka oli tyttö ja Ka-Ka oli poika. Ehkä oli niin tai päinvastoin, tarkemmin hän sitä asiaa ei ollut tullut tutkineeksi. Sattumalta hän viikon väliajoin oli keväällä löytänyt ne kaksi sairasta roskalinnun poikaa, jotka nopeasti kesyyntyivät, söivät ja kasvoivat toistensa kiusalla. Ki-Ka tietysti oli saanut nimensä kikattavasta naurustaan, Ka-Ka siitä syystä, kun sen vaalean harmaat seviottihousut olivat usein kakassa. Jannea usein harmitti Ka-Kan silmin havaittava roisimaisuus, ehkä sen vuoksi, kun hänellä itsellään viimeisinä vuosina oli liian löysä vatsa. Omat viat ja erheet aina enimmän harmittavat, jos niitä havaitsee lapsissaan ja holhoteissaan. Monta rippisaarnaa Ka-Ka oli holtittomuudestaan kuullut. Mitäpä se niistä välitti, muljautti silmää ja raakaisi vastaan.
Ki-Kalla ei ollut tämäntapaisia erheitä, vaan sen sijaan paljon muita yhtä moitittavia. Se räpätäti ehti joka paikkaan, sanalla sanoen joka paikkaan, het'kerrassa! Jos Jannelta unohtui voipytty tuvan penkille siunaaman ajaksi, niin eikö sen hyväkkään pitänyt olla jo puikkarikuonollaan rasvakokeita tekemässä! Lypsyaikoina se säikytti Kansalaisen, että kiulut pyörivät ripin ja rapin ja rieskamaito lorahteli maan uumeniin. Napoleonin kanssa se riiteli ja härskäsi joka päivä, väliin kaahitettiin siipiräpäkkää pitkin hyllyjä, että maitokehlojen päällykset olivat poroa mustanaan. Siinä piirijuoksussa oli Ka-Ka-poikakin mukana.
Ei niistä kummastakaan eikä kolmestakaan taloustoimissa ollut Jannelle muuta kuin vaivaista vastusta. Jos hän sulki ne sisään tai ulos, niin ne löysivät jonkin avonaisen reiän, niinkuin savu tai sumu, ja olivat aina siinä paikassa, missä niitä kaikkein vähimmin olisi tarvittu.
Aamuisin Jannen työmaalleen käydessä ne keikkuivat hänen olkapäillään. Ki-Ka kikatteli ki-ka-ka-kaansa ja Ka-Ka huuteli jaah-jaah-Jaakko! Se huomautteli kaiketi herralle, että Jaakko olisi ollut sopivampi miehen nimeksi, ei ainakaan Ki-Ka olisi osannut lausua sitä. Matka kului hyvin niin kauan kuin kyydinottajat malttoivat pysyä olkapäällä, vaikkakin rähisten ja härskäten. Mutta eräänä aamuna Ki-Ka keksaisi, että pään päällä oli juhlallisempi istuinpaikka, tietysti Ka-Kakin sen silloin heti kohta huomasi. Valtaistuimen valtaamisesta kävi tämän jälkeen alinomainen meteli ja härske, kaksi ei mahtunut olemaan, yksi ei saanut olla. vuorottelemisesta ei ollut puhettakaan. He raapivat riidellessään herransa korvatkin verinaarmuille. Herran täytyi aivan harmistua ja heittää kumpikin räpylöilleen, het'kerrassa!
Kuokoksella ei niistä toki ollut sanottavampaa haittaa, ellei ota lukuun turhan pieniä, paljaiden hartioiden tökkimistä ja työaseiden kakaamista. Keskenään niillä tietysti oli sielläkin alinomaista kahinaa. Monta kertaa Jannen täytyi keskeyttää työnsä ja pysähtyi ihmettelemään sitä sisukultaa, mikä lentävällä luontokappaleellakin osasi olla.
Työ jatkui uudella kuokoksella joukeimpine ojanvarsimutkineen ja jyrkempine puronvarsipampuloineen. Jannea ei saran omituinen muotojen mutkittelu enää pahoin vaivannut. Menetteli kaiketi viljelysmaalla yksi tuommoinenkin sarka? Noinpa se mutkaili ja koukkuili Lassenkin elämänjuoksu, ei päivää, tuskin viittaväliä oikoisena kulkenut. Yksitoikkoiselta olisi taitanut ruveta tuntumaan, jos olisi niin kulkenut.
Kuumina päivinä väsymyksen yllättäessä hän pulpahteli puroputamissa virkistymässä. Umpisukkeluksissa hetken molailtuaan nousi hän kuokokselle taas virkistyneenä miehenä. Muutamia viikkoja ahkeroituaan joutui hän siihen puroniemekkeeseen, joka ensi näkemältä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se oli lähes viisikymmentä syltä pitkä, mutta niin kapea, että sarka juuri ja juuri mahtui edestakaisin, juoksemaan. Ojan olisi voinut jättää kaivamatta tai kuitata yhdellä vedolla, mutta hänestä tuntui niinkuin sarka olisi sopimattomasti rähmääntynyt sillätavoin menetellen. Sen vuoksi hän kaivoi niemeenkin kaksi ojaa. Niiden väliin jäi parin sylen levyinen niemimaa, josta hän poikkiojan avulla tekasi saaren. Hän ajatteli, että siitä saa myöhemmin kuivaa multaa tunkiopohjalle, hän tai joku muu.
Sunnuntaipäivät hän totutun tapansa mukaisesti makaili viemäriojan pohjalla ja seurusteli läheisesti henkiystäviensä kanssa. Hän oli saanut ne jo niin kesyiksi ja tottelevaisiksi, että ne tulivat hänen luokseen milloin hän vain halusi, keskipäivällä ja kirkkaalla auringonpaisteellakin. Poika kätki kätevästi siipensä ja tuli hänen viereensä makailemaan, tyttö istahti ojan reunalle ja huljutteli paljaita jalkojaan juoksevassa vedessä. Hän ei vielä ollut uskaltanut sivellä pojan kauniin täyteläistä selkää, mutta jonakin sunnuntaipäivänä hän sen tekisi, ehkä jo tänä kesänä syksypuolella.
Hän kertoili seikkaperäisesti heille iloistaan ja suruistaan, Kansalaisen maidonannista, Kepulin keritsemisestä vieläpä Ki-Kankin monista kolttosista ja Ka-Kan roisimaisuudesta. Uudiskuokosmaasta heillä oli pitkät keskustelut. Tyttö kummasteli, ehkäpä silmäyksillään vähän moitiskeli tätä Jannen yllättävää loiskausta. Hänen täytyi alusta alkaen selittää tulevan purosaran historia. Hän oli aikoinaan jo ensimmäisinä öinään Mustapuron korpeen majoittuessaan nähnyt pitkän saran pienenevät kökköset ja kuhilaat. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että Kalle olisi saran jollakin vieraalla palkkaäijällä kuokituttanut.
Tyttö ymmärsi ja myöntyi. Poika oli ollut heti valmis. Eikä heidän yhtään tarvinnut epäillä sitä, etteikö hän vielä yhtä sarkaa jaksaisi kuokkia ja ojittaa, vaikka se pitkäkin tulisi. Huomasivat he kaiketi, että hän oli nuortunut vähintään kymmenen vuotta. Hiukset ja partahaivenet olivat tosin yhä vaalentuneet, mutta mitä karvoista. Ei niissä voimaa ollut muilla kuin Simpsonilla, eikä hänelläkään sen jälkeen kun filistealainen viettelijä hänet keritsi. Tätä menoa joutuen sarka ehtisi valmiiksi ennen leikkuuaikaa, aivan huolettomia he sen vuoksi saisivat olla. Voisipa hän vauhtia hiljentääkin ja sittenkin se joutuisi.
Hänen seuranaan viemäriojalla kävi muitakin tuttavia, hyvinkin kaukaisia henkiystäviä. Huomattavin niistä oli David, Israelin kuningas, entiseltä ammatiltaan paimenpoika. Paimenpoikana hän Jannenkin luona kulki, paljain jaloin linkokiviä etsiskellen. Sitä sotaista Davidia, joka filistealaisia tuhatmäärin tappoi ja Uurian ainoan karitsaisen ryösti, Janne tuskin olisi tuntenutkaan. Mutta paimenpojan kanssa heillä oli pitkät jutut, Janne etupäässä jutteli ja poika linkoili kiviä. Ettei vain olisi paukauttanut Kansalaista tai Kepulia otsaluuhun. Suopaholaista saisi heläyttää, mikäli se sattuisi hettosilmäkkeestä visvaista päätään nostamaan.
Vesi hieroi kupeita, aurinko lämmitti selkää. Kun hän siristi silmiään kotvan aikaa, niin suloinen soitanto alkoi korvissa humista. Taivas ja maa lähestyivät toisiaan ja niiden lukemattomat elävät ja ammoin eläneet henget keinuivat ja leikittelivät sateenkaaren värisillä pilvi- ja usvamatoilla. Hän näki paljon uusia neitsyt-Marioita ja poikia, Natsareetin neitsyenkin poikineen ja puuseppineen. Pojan tunsi helposti ohimoilla välkähtelevästä rupiinikruunusta. Mutta omansa hän tunsi aina niiden tuhansien ja miljoonienkin joukosta, ja he tunsivat hänet ja tulivat alas, kun hän toivoi tai silmää nikkasi. Ihmeellistä, miten he niiden seitsenväristen mattojen lävitse niin nopeasti sujahtivatkin.
Näin taivas ja maa puroputamalla makaillessa hänen mielikuvissaan sekaantuivat. Eipä hän enää pystyssä ja täysin valveilla ollessaankaan osannut vetää niiden välille seipäästä seipääseen juoksevaa selkälinjaa. Osasiko ihminen leikata erehtymättömästi ojaa edes hyvän ja pahan välille? Eikö hyvässä ollut aina jotakin pahaa ja pahassa paljonkin hyvää? Ja luonto ja syntyperintö ratkaisi monessa tapauksessa. Minkä katajantarriainen sille mahtoi, että sen kuivat neulaset pistelivät ja ettei sen piikkien alla muu pienempi metsän kasvikansalainen elänyt eikä viihtynyt? Enempää kuin tukkukauppiaan loppakorva koiranpirulainen, jonka kuonon pään hän kerran oli tervannut?
Se varmaan luuli tekevänsä jaloa työtä jahdatessaan metsän viattomia kansalaisia ja himoitessaan heidän vertaan ja sisälmyksiään. Ihmisten hyvyyden ja pahuuden laita saattoi olla sama. Kuka rohkeni suoralla kädellä mennä osoittelemaan yhtä jäniskoiraksi, toista kepulikolliksi ja kolmatta martojänikseksi.
Hänestä oli aivan luonnollista, että Peltohuuhan vanha emäntä ja Kalle häntä inhosivat, jopa suorastaan vihasivat.
Heidän luontopohjansa mahtoi periytyä enemmän katajaan kuin vastakoivuun. Minkä he sille mahtoivat, että heidän kuivat piikkinsä alaspäin putoilivat. Ja eikä sitä heille suureksi synniksi voinut lukea, vaikka tahallaankin olisivat pudotelleet, likaisen rotan niskaan, joka omine lupineen oli pesiytynyt heidän syönnösmailleen.
Emäntä oli paljon taistellut ja kärsinyt, ja Kallella oli hurja luonto ja hurjuuden aika, jolloin monet himon kiiliäiset ajavat nuorta ihmistä kuin veripaarmat mullikkaa.
Ja mullikkapaha hyppelee risukoissa kylkensä verille, jopa veteliin hettopäihinkin se poloinen monien pikkupaholaisten hätyyttämänä syöksähtelee! Jos se siinä menossa töyttäisee lahoisia koivunpökkelöitä nurin, niin onko se hänen vikansa?
Tässä uudessa iltavalaistuksessa asioita, ihmisiä ja tapahtumia tarkastellessaan hän huomasi elämänsä varrella paljon syntiä tehneensä. Hän oli monta kertaa karsinoinut ihmisiä, niinkuin karjapiika vuohia ja lampaita karsinoitsee. Peltohuuhan emännästä ja Kallesta hän oli pahaa ajatellut, ehkä Haikulassa tai Pajumäessä puhunutkin, omasta emännästään ja nuoresta isännästään. Hän pyyteli mielessään näitä erheitään anteeksi.
Lähestyvän ukonilman kumu kuului jo selvästi. Kirkkaat salamat halkoivat pimenevää iltataivasta. Taivaanranta valkeni ja mustui, yhä tummemmaksi mustui.
Peltohuuhan vanhan emännän silmät olivat käyneet verestäviksi ja kipeiksi. Jeremias, maailmanlopun profeetta, majaili edelleen hänen käenpoikanaan. Virkeimpinä aamuhetkinään vanha emäntä inhosi häntä, inhosi itseäänkin. Mutta pimeinä sadeiltoina he istuivat emännän pienessä nurkkakamarissa. Sameasti lekuttava talikynttilä paloi pöydän kulmalla.
Profeetan silmissä sen sijaan loimusi kirkas ja julma valo. Hän kuvaili vanhalle emännälle vanhan testamentin tapahtumia voimallisesti. Herran tuli oli tuhonnut paatuneita pakanoita tuhansittain, jopa kansakunnittain. Niinkuin kerrankin ne kolmesataa väärän jumalan profeettaa Kidronin ojan tykönä! Muistiko emäntä sitä pyhää paikkaa? Ymmärsikö hän Herran selviä viittauksia ja tunnusmerkkejä?
Emännän silmät lakkasivat vuotamasta. Niidenkin laajentuvissa terissä leimahti kiihkoisa tuli.
Musta kärpänen lensi kynttilän liekkiin, poltti siipensä ja putosi tulikuumaan talisulaan piristen ja käristen.
Pihamaalla Kallen moottori paukahteli ja työnsi haisevaa katkua. Hänellä oli kiire, sillä hän pelaili suurenevin panoksin.
XXVI.
Vähäisistä heinätöistä päästyään kiiruhti Janne kuokosmaalleen. Kuivan maan reuna, hänen vuokramaansa äärimmäinen laita, ei ollut silmänäkemältä enää kaukana, mutta puro kaarteli laajasti ja saran mitta venyi. Hän oli keveämmästä heinätyövaihtelusta virkistynyt ja paineli pitkiä päiviä tiiviillä höyryllä. Hän ei viitsinyt edes arviosilmällä katsastella eikä askeleilla mittailla. Kuusikko ja kiviravi tulisivat aikoinaan vastaan ilmankin.
Elokuun neljännen päivän aamuna hän aivan yllättäen totesi jäljellä olevaksi vain viisi tai kuusi syltä, enempää ei kumminkaan. Kun siitä oli kiistakysymys tullut, niin täytyi mitata, ei ollut kumpikaan vain siltä väliltä. Marianpäivä ja päivän urakka! Miten ne eri asiat niin yhtä aikaa hänen mieleensä välähtivät?
Hän takertui vatvomaan sitä jälkimmäistä. Mitäpä tuo viitisen syltä olisi, vanhallekaan miehelle? Eikä kaiketi hän vielä niin ikäloppu ollut! Oletpahan vanha, läpiruostunut romu! Et urakoita kumminkaan ole enää mies kuokkimaan etkä itsellesi asettelemaan! Ettäkö ei asettelemaankaan? Jopa leikkasit lihalle! Vaarallista on asetella! Jos tulee retkumikko, niin harmittelet lopun ikäsi! Jaa retkumikko? Mikko kuin mikko tai Janne? Ehdit tänne vielä huomenna tai ylihuomenna! Mitä Marian päivällä on tekemistä työsi päättymisen kanssa? Eipä tiedä, vaikka hyvinkin olisi! Miksi en minä tätä voisi hänelle ojentaa pienenä Marian-päivälahjana, viisisatasylistä kuokossarkaa! No niin, tuota se asia vielä puuttui! Et urakoi, muista se! Synti tuolla iällä on sellaisia edes ajatuksiinsa päästää!
Näin kiistäessään hän jo huomaamattaan urakoitsi. Hiki valui virtoinaan tummanruskeata selkäkourua pitkin. Hän ei malttanut pulahtaa edes purossa, kuten muina päivinä. Ajatuksissaan hän perusteli laiminlyöntiä sillä, että hän muina päivinä oli käynyt tarpeettoman usein ja täällä metsän laidassa pitkät kuusetkin varjostivat päivää. Eikä hänellä ollut niin kuuma, kuin sivustakatsoen ehkä olisi näyttänyt. Ulkoinen ja sisäinen kuumuus olivat kaksi eri asiaa. Verenpesä oli mitä parhaimmassa kunnossa eikä sydänkarsinoissa ollut ensinkään liian lämmin.
Urakka, jota vastaan hän hengessään kiisteli, mutta josta selviytyäkseen hän tosiasiallisesti kaikki voimansa jännitteli, alkoi joutua voittopuolelle. Hänen voimansa herpaantuivat samassa suhteessa, sillä kiihtymyksellä oli niiden kuluttamisessa merkitsevä osuus. Viime aikoina oli tämä mielentila enää harvoin päässyt häntä yllättämään. Hän kaivoi reunaojaa kuokoksen rinnalla koettaen siten vuorotyöllä virkistää mieltään ja säilytellä raukeevia voimiaan. Se auttoi hetken, mutta ei kauan. Kuokka ja lapio alkoivat painaa armottomasti, pistot ja lyönnit luiskahtelivat tökerön vinosti, niinkuin silmiin kaivautuneet hikipisarat olisivat olleet myrkkytippoja, jotka sokaisivat näköä ja huumasivat ymmärryksen tajua.
Hän antautui jo puoliksi. Mikä pakko hänen oli väsyneenä ruveta hosumaan ja huhtomaan? Hän löi lapion ojan laitaan, päätti käväistä purossa ja mennä pihalatoon maata. Mutta purovesi virkisti yllättävästi. Sisu heräytyi ja muistutteli, ettei hän suinkaan ollut vielä niin huono mies, että noin pienellä jättäisi Marian-päiväurakkansa kesken? Eihän se mikään urakka ollut! Olipahan se urakka! Ellet tee loppuun, niin se oli retkumikon urakka!
Kaikesta huolimatta hän sittenkin olisi antanut sisulle korvapuustin, ellei hän todella olisi tuntenut itseään kuin uudeksi mieheksi, ja kun hän vielä haukkasi tukevan iltapäivällisen ja jälkiruuakseen joi tuohisellisen talkkunavelliä, ei äskeisestä raukeudesta ollut jäljellä kuin hiukan merkkiä jossakin polvitaipeen ja kantapään välillä siinä jalassa, jonka reisiluu oli kerran katkennut.
Entisistä kokemuksistaan hän muisti, että väsymyksen painajainen oli helposti uudelleen nousemassa, ja aloitti keveästi pettäen kuin ilman aikojaan huiskutellen kuokiskella jäljelläolevaa kulmaketta. Hän vaimenteli uhkamielisiä urakkamietelmiään. Jos menee niin hyvä on, jos ei, niin ei. Kumminkin niillä mietemailla oli vaarallista liikuskella. Hän koetti käännellä heijastuspeilinsä kokonaan uusille, hilpoisemmille laitumille.
Aurinko aleni ja kuusikon varjot pitenivät. Varkain yllättäen heitti väsymyspainajainen suolaisen röyhäyksen hänen suuhunsa ja nihkeän läpilyöntihien hänen hartioihinsa. Toinen kerta se tosin vasta oli, mutta toinenkin kerta oli vanhalle miehelle kova paikka. Hän heittäytyi pitkälleen mättäälle ja hengitteli syvään. Koettipa hän taas todistella itselleen sitäkin, että nyt jo jättäisi ja levähdettyään astelisi kotia. Lypsynkin vuoksi oli pian lähdettävä.
Mätäs oli hauskan kumpurainen. Siinä olisi ollut hyvä heittää vaikka takaperäinen häränpylly. Mistä sellainen nulikkakauden mieliteko nyt oli hänen mieleensä lipsahtanut? Mutta nulikka hän kaiketi jo taas olikin. Pellavatukkaansa peilaili ja sateenkaaria tavoitteli. Mitähän, jos oikein takaperoisesti heittäisikin sen häränpyllyn?
Mätäs vietti puroon päin. Hän heitti sen ja vatsallaan maaten nauraa hihitteli kepposelleen. Jos Ki-Ka ja Ka-Ka olisivat sattuneet huomaamaan, niin varmaan nekin olisivat nauraneet.
Mutta ihmeitten ihme! Väsymys oli taas tipotiessään. Hän nousi ja kuokkaisi sen jäljellä olevan tuskin enää Kepulin karsinan kokoisen kulmakkeen. Pääteoja oli vielä kaivamatta. Suuri urakka se ei enää ollut? Urakka! Ei se mikään urakka ollut! Hän tunsi, että toisen väsymyksen jälkeinen painajainen ei kuperkeikkasäikäytyksestä ollut paennut edes polvitaipeisiin saakka.
Pääteojaa kaivaessaan hän koetti keveästi hipsitellen voittaa työtä ja aikaa. Mikä pakko hänen oli täysin lapiopistoin nakella, saattoi hyvin puolipistoin, neljänneksinkin lipitellä. Mihin hänellä oli kiire: Ilta ei vielä kovin myöhäinen ollut, eikä Kansalaisella kuusikuukautisen lypsykauden jälkeen mahtanut pahaa painetta rieskarepuissaan olla. Nuorukaisella oli mehevä ruoho pureksittavana ja osasi se veitikka janoonsa jo vettäkin lipitellä, kirkasta poreilevaa lähdevettä, mikä sen terveellisempää oli! Monella tavalla hän todisteli, ettei hänellä ollut kiirettä kotiin, ei tuntikausiin. Kaikki oli aivan toisin kuin äsken.
Kolmas väsymyspainajainen yllätti myös toisin kuin edelliset. Se työntyi ylöspäin hiljaa kaivaen, kostealla kärsällään tunnustellen ja nassutellen ja läpikäväisemänsä turraksi puuduttaen. Reisiluumurtuman kohdalla oli porttipaikka. Janne tunsi pitkin aikaa ilkeätä nipistelyä. Kun tungettelija lopuksi läpäisi siitä päineen ja sorkkineen, hervahti koko jalka voimattomaksi. Hän ei saanut saappaanpohjaa enää lapioterän olkapäälle. Hän vaihtoi jalkaa, mutta tuntui siltä, niinkuin toinenkaan jalka ei olisi enää monta kertaa kyennyt nousemaan ja kuin se solmureisi olisi ollut jo niin valmiiksi asuttu, ettei kauan enää olisi kyennyt edes pönkkänä toimimaan. Ja hän onneton oli ehtinyt rääpäistä puolitiehen niskaojan turvekerroksen! Hyvin ilkeä tunne riipaisi hänen sisuksiaan, hänen suuhunsa valahti suolainen mahavesi, huimaus lävisti koko ruumiin ja hän kupsahti keskentekoiseen ojaansa.
Maan ja taivaan, suon syvyyksienkin pahat ja hyvät henget kiiruhtivat paikalle. Heidän välillään alkoi kiihkeä taistelu miehestä. Toisella puolella oli pieniä ja suuria, jopa hyvinkin julmannäköisiä voimatekijöitä keikkuvine lanteineen, kiihkosta kiiluvine silmineen, mätävisvaa vuotavine suupielineen. Toisella puolella hääräili kuulakkakatseisia neitsyt-Mariatyttösiä hankiaiskankaasta valmistettuine vaatetuksineen ja pieniä näppäriä siipipoikasia, toisten päässä rupiinivanteet, toisilla vain pellavaiset hiukset kultalankoina tuulessa leiskuen.
Häntä vedettiin alas ja nostettiin ylös. Suo heilui ja hyllyi, maa ja taivas liikahteli. Nostajat voittivat, sumu hälveni, maa ja taivas kirkastui!
Hän heräytyi taintumuksestaan. Taivaalla liikkui keveitä pilvenhattaroita, suonissa souteli lämpö ja autuus.
Hän nousi ja kaiveli ojan hiljalleen loppuun. Puron ja ojan yhtymäkohdassa oli kanto, jonka juuret hän puhdisteli ja rokosteli huolitellen suomullasta, melkeinpä hyväillen niitä. Katkottava ne lapionterillä oli, sillä muutoin ei kanto irtautunut. Hän kävi sylin kiinni. Karajuuri ritisi ja rutisi, vielä kolme tai neljä isompaa kierrosta. Heijuu!
Se oli hänen viimeinen kantonsa, hän aavisti sen, ja siksi hän ei tahtonut hennoa sitä sylistään pudottaa. Sopivan mättään löydettyään hän laski kannon siihen ja puheli: Kas, siinä on hyvä maataksesi! Toista kuin märkäpohjaisessa ojassa!
Puhdistettuaan huolellisesti ojan lopun hän sukaisi housut ja paidan ylleen, karsi kirveellään sylikepin läheisestä männynräipästä ja alkoi tärkeätuntuisena mittauksen ojan vartta pitkin, niinkuin ei enää olisi ollut kaakkuri, vaan palkkaa maksava isäntä.
Hän luki sadat sylet sormillaan peukaloa merkkinä pitäen. Kolmannen täyttyessä hän ei ollut aivan varma siitä, oliko se toinen vai kolmas. Varmuuden vuoksi hän käväisi alkupään uudestaan, se ei ollut suuri eikä rasittava tehtävä. Kolmas sata se oli, kuten hän oli arvellut. Neljäs ja erittäinkin viides sata jännitti kovasti hänen mieltään, riittäisikö kuokos vai eikö riittäisi. Metsänreuna tuntui lähestyvän liian pian. Hän harppoi ja vaaksotti kepillä ja luki kiihkoisasti täyttyviä kymmeniä.
Riitti kuin riitti! Kahdeksan sylimittaa jäi ylitse! Vanha kattilanromu syöksähti kuokoksen viereiselle käymäpolulle, oikeinpa mylvähti mielihyvissään. Satama oli ehkä lähellä.
XXVII.
Hän lypsi lehmän, juotti vasikan ja joi itse hyvän sieppauksen lämmintä rieskamaitoa ja kaatoi lopun pihamaalla olevaan Napoleonin kuppiin. Väsymystä hän ei tuntenut enää juuri nimeksikään. Se johtui kaiketi päivällisistä makauksista, muustakin se ehkä johtui. Hänen sisäiset peilauksensa olivat kuokokselta noustessa ja vähäisiä ilta-askareita tehdessä väläytelleet sellaisia näkemyksiä, jotka veivät unenrääppeet silmistä kokonaan.
Ilta-askareista päästyään hän asteli lähteelle ja istahti arkun kannelle.
Pitkä sarka oli hänen viimeinen urakkansa suolla. Piti se havaita jo tunnusmerkeistä. Vuosikymmeneen hän ei ollut tehnyt siellä enää urakkatöitä, eikä näin merkillisellä tavalla ja oudoilla näkemyksillä katkottua urakkaa milloinkaan. No, eipä hän kymmenen vuotta taaksepäin ja sitä aikaisemmin ollutkaan vielä tämmöinen vanteeton kaivokappa. Silloin oli paras lopettaa, kun näinkin hyvissä voimissa vielä voi lopettaa. Missään tapauksessa ei pakollinen lopettaminenkaan ollut enää kaukana. Kalle oli turhaan sen vuoksi vannonut. Janne tunsi sen jo reisiluusolmussaan, natisevissa nivelissään ja kaikissa ravistuneissa liitoksissaan. Olipa kumminkin tullut viisisatasylinen sarka puron varrella valmiiksi!
Kuitenkin hän punnitsi sitä asiaa vielä tarkoin, väitteli puolesta ja vastaan lähdekaivon arkun kannella katsellessaan yhä tummemmaksi hiipuvaa taivaan ruskotusta.
Torpan kontrahti ei kestäisi enää kuin kaksi ja puoli vuotta. Mahdollisesti tulee torpparivapautuslaki ennen sitä, mutta Korpiherran oma vapautuslaki astuu voimaan todennäköisesti aikaisemmin. Hänellä oli siitä jo ennakkoaavistus.
Työt jäävät rääpälleen ja keskeneräisiksi. Joka tapauksessa ne jäisivät kesken. Hän oli jo pitkän aikaa mielessään vaistoillut, että joku nuorempi mies tulee keskinevan hetesilmäkkeet kuivailemaan kymmenen, viidenkymmenen tai ehkä vasta sadan vuoden kuluttua. Lyhyitä ajastaikoja ne kaikki olivat suosyvänteissä asuvien elämänhistoriassa.
Joo, toinen poika tulee Mustasuon kaivaustyöt lopettelemaan! Poika! Pojalleen hän juuri oli luvannut torpan lunastaa vapautuslain voimaan astuessa! Kenelle pojalle? Tietysti neitsyt-Marian pojalle, joka vielä rummutteli ja kellisteli ketarat pystyssä ja nautitsi neitsyt-Marian ihanaisten rintakumpujen rieskaa ja hunajaa! Se puoli asiasta oli pian selvänä.
Mutta oli niin paljon muita, jopa lähes kolmikymmenvuotisia juurioksia ja niteitä, joita hän sai ratkoa ratkomasta päästyään. Kipeää teki, mutta hänen täytyi iskeä vain. Monet turvattomat metsäkansalaiset katselivat kysyvin silmin pensaikoista, männynlatvoista, katajanturilaiden ja pökkelöpölkkyjenkin alta. Näinkö sinä Korpiherra meidät jätät tänne verikoirien jahdattavaksi, kenokaulojen narrattavaksi ja kuolemanrakeiden piiskattavaksi?
Enhän minä ole teitä tähänkään asti kuolemalta voinut varjella! Turvautukaa Luojan antamaan turkkiinne, kuperiin siipiinne, kiperiin käpäliinne!
Niin hän metsäkansalaisensa hyvästeli, herkkä sydämensä näkyviä ja näkymättömiä kyyneleitä vuodattaen.
Kun hän ajatteli ihmisiä, niin ratkaisun myönteisyys kävi selvää selvemmäksi. Talon haltijaväki ei voinut häntä sietää. Vanhan emännän silmät olivat käyneet kipeiksi ja Kallen uusi ori paukkui ja päästeli haisevaa katkua. Pajumäen Kustaa oli pariin otteeseen kehoitellut hänen olemaan varuillaan. Profeetta kuului edelleen majailevan vanhan emännän suojeluksessa ja veisailevan kauheita virsiään. Janne ei ketään heistä pelännyt, mutta jos maltittomuudessaan tekevät itselleen iankaikkisia menetyksiä yhden kuolevan suomyyrän takia. Parempi varoa kuin katua. Huomispäivänä hän päätti lähteä.
Lopulliseen päätökseen päästyään hän tunsi olonsa vapautuneen keveäksi. Toimeenpanon suunnittelu oli aivan leikintekoa.
Lehmän ja pässin hän päätti lahjoittaa Haikulan Hetalle, vasikan ja Napoleonin Pajumäkeen. Hän tunsi olevansa kumpaiseenkin paikkaan suuressa kiitollisuuden velassa. Talo saisi korjata viljat, jos tahtoi, ellei, niin taivaanlinnut korjasivat, mikäli tarvitsivat. Kirkonkylän ohitse mennessään hän päätti poiketa pankissa, pastorin luona ja hautausmaalla. Rahaa oli kaiketi jo täysi kolmisentuhatta, kun kesäkuun inträstit oli laskettu ja kukkuraksi huiputettu. Kirja oli samassa pankin rautakaapissa, missä rahoja säilytettiin.
Pastorin hän pyytäisi tekemään testamenttikirjan. Peltohuuhan nuoren emännän pojan nimeen pannaan viljelys, rakennus ja kaikki muu tänne jäävä olevainen omistus. Kirveen hän vain ottaa käsimutkaansa, että matkan varrella saa kopsautella, milloin sattuu haaskakataja silmään osumaan.
Hän oli aivan varma siitä, että kolmetuhatta markkaa riittäisi hänen lopuiksi elinpäivikseen veljen luona ehkäpä vieraassa paikassakin asuen.
Mutta mikä sen Peltohuuhan Marian pojan nimi mahtoi olla? Hän muisteli saamatta mieleensä, lieneekö hän koskaan edes kuullut sitä. Pastorin kirjoistahan se näkyy, huomasi hän lopulta kauan turhaan muistelmaan.
Kaikki oli selvänä. Hän heitti koko asian selkänsä taakse kuin valmiin kopan tai tuohiropeen ja siirsi katseensa suon usvaisiin etäisyyksiin.
Marian poika oli aikuinen mies ja oli ojittanut ja ottanut viljelykseensä keskinevan viimeisetkin heiluvat hetteet. Hänen uudet sarkansa kulkivat hauskasti kaartaen puron rantaa kohti. Ojien paikat tietysti oli merkkailtu mittarien kolmijaloilla, irtosilmillä ja muilla kommervärkeillä. Eipä poika ollut oikein mitannut sarkojensa leveyttä, koska toisesta päästä näyttivät paljon kapeammilta. Ai, se olikin vain näköhäiriö. Sarat olivat pitkiä. Noin valtion paanan rautajalaksetkin yhtyivät etäytyessään näköpiirin rajoille saakka.
Olipa pojalla kuhilaita ja kökkösiä, etäisemmät näyttivät turhan pieniltä kylpyvastoilta, koska sarat olivat viisisatasylisiä! Nauris oli pitkänaattista, eipä ollut unohtunut keväällä kylvämättä, mutta poika olikin nuori mies, eikä hänellä ollut enää uusien sarkojen kuokkimista. Varmaan hän talven oli vetänyt ahkerasti savea ja kevään poltellut risukasoja, koska kaikki hänen toukonsa olivat noin hyvin hyötäneet.
Hänen kaivamansa viemäri oli vielä paikoillaan ja vesi pulisi puroon päin kullan ja hopeanhohtoisena. Eivätpä siihen pystyneet herrain kolmijalat eivätkä tekosilmät, tai ehkä poika antoi olla sen Korpiherran muistoina, ehkä makaili putaman suupuolessa kesäpäivinä? Mitähän toukoa paukalesarka kasvoi, kun syksyllä vielä noin väkevästi vihersi? Ehkäpä se oli vain tavallista parempaa odelmaheinää?
Hän heräsi ja naurahti. Mokoma mies, kun istuessaan unia näkee.
Rusko oli lopulleen sammunut. Maa ja taivas olivat täysin sekautuneet toisiinsa. Samoin oli tapahtunut Korpiherran heijastuspeileissä ja ajatusmaailmoissa. Hän ei ollenkaan olisi voinut erottaa enää hyvää pahasta. Jos Maijastiina olisi ilmestynyt siihen polulle hänen eteensä kipakkana ja silmät leimuten niinkuin ennen, olisi hän noussut kädestä pitäen tervehtimään ja vointia tiedustelemaan: Mitenkä sinä poloinen olet tullut aikoihin Oksalan kivimäessä, heikko nainen miehettömässä talossa? Minä tein huonosti, kun lähdin niin salaa ja jätin sinut yksinäsi.
Tai jos Peltohuuhan Kalle olisi paukkuvalla ja katkua ruiskivalla oriillaan porhaltanut mäkeä alas, olisi hän saattanut sanoa: Kovin sinä paukut ja pahalta sinä haisetkin, mutta Luoja varmaan on määrännyt sinut noin paukkumaan ja haisemaan. Uroot täällä rykivät ja oriit paukkuvat! Jalopeurat kiljuvat ja väkevät sonnit uusia sukupolvia siittävät! Haaleasilmäisestä suomyyrästä ei ole semmoisiin! Paukuttele rohkeasti eteenpäin, minä väistän sinun tieltäsi!
Hän otti lähteen arkun alta putkipillin ja kumartui imeskelemään vettä. Hän imi ja imi, tuli kylläiseksi, mutta siitä huolimatta imi.
Hänen allaan uhkui neitsyt-Maan elämänrieskaa pulppuileva povi. Hän unohti kaiken olevaisen ja hurmioitui katselemaan ja peilailemaan pimeän lähteen kalvosilmästä neitsyt-Maan taivaallisen ihania kumpuja ja väriloistoja.
Oli ihme, ettei hän tuntikauden horrosunessa lähdeaukon yli kumartuneena ollut pudonnut lähteeseen. Hänen itsensä mielestä se ei mikään ihme ollut, tämä oli vasta ensimmäinen heräys. Hän kohoutui kankeille jaloilleen ja outo juhlallisuus rinnassaan alkoi verkalleen nousta tuhansia kertoja astelemaansa lähdepolkua.
Hän jäi nukkumaan heinälatoon, jossa hän kesäisin tavallisesti makaili. Siellä ei ollut kärpäsiä ja heinien tuoksu oli suloinen.
Lähteellä alkanut soitanto ei lakannut ladossa, päinvastoin se lisääntyi ja täydellistyi kuin kirkon urut juhlapyhinä Hilariuksen kiitosvirttä veisatessa. Mahtavat soinnut lumpeuttivat hänen korvansa, auringonväkevät ja sateenkaaren kaikilla väreillä somistetut kuvat sokaisivat hänen silmänsä.
Kun hän heikkona ja herpautuneena heräsi tästä tajuttomuudesta, oli jo varmaan aamupuoli. Hänellä oli erittäin hyvä ja vaivaton olo ja aivan selvässä järjentajussa hän oli, mutta hän ei tuntenut nukkuvansa enää heinillä, vaan heinien yllä noin vain keveästi kuin höyhen, helmat ehkä vähän hipsivät heinähelpeisiin. Ja senkin hän tunsi, että hän illalla oli suunnitellut monia sellaisia asioita, jotka jäisivät toisten tehtäviksi: eläinten lahjoittamiset, testamentin tekemiset ja rahojen nostamiset. Kun hän uudelleen tällä nykyisellä kirkkaan keveällä höyhentajullaan niitä asioita ajatteli, niin hän tuli siihen tulokseen, että ne saivatkin jäädä muiden tehtäväksi. Järkevät ihmiset tulisivat hoitamaan hänen vähäiset asiansa paljon paremmin kuin hän itse koskaan olisi pystynyt.
Hänellä oli edessänsä enää vain yksi asia, lähtö, viimeinen lähtö. Hän tunsi sen rehellisesti ja vavahtaen, niinkuin rohkea ja kaikkeen valmistautunutkin ihminen kuoleman majesteetin leijailevan läheisyyden tuntee.
Oliko hän valmistautunut viimeisen lähdön varalta? Hän vavahti toisen kerran ja koetti muistella, miten hän oli varautunut tätä hetkeä varten.
Hänen näkemyspeilinsä entisistä asioista oli erittäin kirkas ja kuvasarjat pitkän elämän taipaleelta juoksivat nappinauhoina. Lankeemuksia, rikoksia, laiminlyöntejä välähteli jokaisessa kuvassa, ehkä senkin vuoksi, kun hänen heijastelunsa sillä hetkellä oli niin herkkää. Saamaton ja törkeä hän oli ollut. Monia yritellyt, valmista saanut tuiki vähän. Monet ihmiset vihasivat häntä. Eivät suinkaan he olisi vihanneet, ellei hänessä olisi ollut vihattavia vikoja?
Oliko hän muistanut Luojaakaan muuta kuin omahyväisenä väittelijänä Luojan erheitä etsiskellen? Hän päätti lukea Herransiunauksen. Hän ei muistanut sitä. Mihin hänen muistinsa tässä hetkessä oli hävinnyt? Siitä oli ehkä pitkä aika, kun hän viimeksi oli sen lukenut?
– Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä... Hän ei jaksanut muistaa, mitä sitten seurasi, kääntäköön kasvonsa tai valistakoon kasvonsa. Hän huomasi hätääntyen, ettei hän koskaan ollut sitä muistanut. Turha sitä viime hetkellä enää oli muistutella. Hänen sydämestään pusertui rukouksen asemesta lyhyt huokaus:
– Koko elämäni ajan olen minä ollut törkeä ja kaikessa vajavainen ihminen!
Ne sanat toivat hänen sieluunsa rauhan. Hän uskoi itsensä Luojan huomaan sellaisena kuin hän oli. Salaisesti hän toivoi, että Herra sielun ja ruumiin erkautuessa löytäisi hänen törkeytensä keskeltä kipenen henkensä häviämätöntä kultaa ja vetäisi sen luoksensa taivasten korkeuteen. Muu häviäisi ja saisi hävitä niinkuin hänen yllään oleva likainen puseroriepu. Olisi hän voinut sen päivällä purossa edes pestä huljauttaa, mutta eipä johtunut mieleen.
Hän oli mielessään varma siitä, ettei enää heräisi eikä aamua näkisi. Hän aivan toivoi sitä. Se olisi onni ja suuri Jumalan lahja, ei päivän sairautta eikä edes päänkipua! Terveiltä juurilta hän saisi kaatua kuin puu kuokkamiehen edessä.
Hän pani kätensä ristiin, huokasi kiitoksen pitkästä elämästänsä ja nukahti kuin uneen.
XXVIII
Korpiherra erehtyi arvailuissaan. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka niin helposti ja jälkeä jättämättä kuolevat ja häviävät. Oletetulla lähtöhetkellään hän unohti henkiystävänsä, mutta he eivät unohtaneet häntä. Kun Janne ei kutsunut heitä, tulivat he kutsumatta.
Näin se tapahtui.
Janne tunsi unimielissään aamun sarastaessa lievää pahoinvointia, niinkuin savunkatkua olisi tunkeutunut hänen sieraimiinsa. Mistäpä sinne savua? Hän ei ollut käsitellyt tulta moneen päivään. Mitä lienee ollut eilispäiväistä väsymyksensumua. Hän koetti nukahtaa uudelleen, mutta savuntuntu vain lisääntyi ja outo kuvotus sydänalassa jatkui. Hän kierittäytyi jotenkuten itäseinän puoleiselle pienelle ikkunaluukulle ja tempaisi sen auki. Sieltä tulvahti raitista ilmaa, ja hänelle tuli taas kevyt ja vapaatuntuinen olo, oikein kevyt. Hetkistä myöhemmin tapahtui suoranainen ihme.
Taivaanranta avautui kullanloistoisaksi ja taivaan ja maan äärelle ilmestyi komea paanatie, jonka rautaiset jalakset lähenivät huimaavaa vauhtia. Rautaisetko jalakset? Kultaiset jalakset ne olivat! Suon takalaidassa paana hetkeksi pysähtyi, niinkuin olisi kesken loppunut, mutta silloin tapahtui toinen ihme. Hänen uusi purontakainen kuokossarkansa siirtyi puron varresta ylemmäksi ja kääntyi paanatien jatkoksi. Paukaleet ojentuivat ja koko sarka venähti linjasuoraksi. Kultajalakaet alkoivat uudelleen juosta suoraan rakennusta kohden tähtäytyen. Sarkaa riitti enemmän kuin tarvittiin. Jäännös, arviosta noin kahdeksan tai yhdeksän syltä pyllähti hauskasti tunkiokasaksi navetan seinän viereen.
Olipa iloinen ihme, kun vielä tuon tunkionkin rippeistä tekaisi! Jannen piti tarkemmin kurkata, mitenkä se siihen seinän viereen niin somasti oli keikahtanut, mutta hän ei ehtinyt, sillä hänen huomionsa kiintyi taas paanatielle. Kultaraiteilta kuului etäistä hyrinää. Se oli paljon pehmeämpää ja vienompiäänistä kuin valtion tulihevosen jyrinä, Kallen katkuoriin pauketta ei voinut siihen edes verratakaan. Aivan suloiselta soitannolta se Jannen korviin kuului.
Jotakin näkyi tulevan! Välkkyviä jalaksia pitkin lasketteli keväisen tuulen vauhtia loistavat rattaat, hevoseton kärry! Niitä oli jo maailmassa. Viimeksi kirkonkylässä käydessään Janne oli nähnyt sellaisen maantietä pitkin pyyhkäisevän. Mutta tämä ei ollut tavallinen maantiellä pyyhkäisevä kärykärry! Ei noussut pölyä eikä jäänyt savua!
Suuria herroja mahtanee olla liikkeellä, ajatteli Janne ja varjosti kädellä silmiään, kun lähestyvän vaunun välke niin kovin häikäisi.
Vaunu läheni ja läheni, se oli jo lähteen luona. Hän tunsi tulijat. Hänen verensä aivan seisahtui. Neitsyt-Maria ja poika! Tuommoisella mahdillako he tulevat minun luokseni vieraisiin! Tupakin on peräti roskaisessa kunnossa! Enkä minä ole edes tuvassa, enkä taida tästä mihinkään päästä liikahtamaankaan. Hän päätti pysytellä hiljaa paikallaan ja vain salaa katsella. Kääntyvät varmaan heti takaisin, kun eivät tuvasta häntä löydä.
He pääsivät pihaan. Poika käänsi loisteliaan ajopelinsä kätevästi ympäri. Mutta he eivät menneet tupaan niin kuin tavallisesti, vaan tulivat suoraan latoa kohti, puoliksi lentäen sipsittelivät. Olivatko sittenkin huomanneet hänet? Voi onneton paikka!
Hänet nykäistiin siitä pienestä harakan lentoluukusta kedolle, ei olkapää edes pieleen rapsahtanut ja sitten yhtä menoa kärryyn istumaan. – Tässä on jo vähän kiire! puheli poika. Soiton hyrinä humisi taas hänen korvissaan, edessä näkyvä paanatie loisti ja välkehti kuin parhain keväinen hanki.
Janne istui tytön vieressä pehmeällä peräpenkillä. Häntä hävetti kovin, kun tytöllä oli niin rupiinin valkoiset vaatteet ja hänellä itsellään pinttyneen rapaiset suoryysyt.
– Väistä ulommaksi, ettet likaa vaatteitasi, varoitti hän tyttöä.
Maria väistyi, mutta väistyi lähemmäksi, siveli kädellään Jannen hiuksia, käsivartta ja reisiä. Likainen vaate muuttui sähisten helmisilmäiseksi hankiaiskankaaksi, suloinen sisäinen säväys välähti Jannen koko olemuksen lävitse. Se ei vienyt voimia, niin kuin eiliset läpilyönnit kuokosmaalla, päin vastoin se toi voimia, sielua ja ruumista nuorentavia voimia. Hän tunsi olevansa jälleen nuorukainen ja mies, keväisten päivien väkevimmässä kukoistuksessa.
Paanatietä ei enää näkynyt. Mihin se oli hävinnyt? Hän tiedusti asiaa etuistuimella keikkuvalta pojalta. Poika naurahti ja viittasi alaspäin.
Ihan ilmassako he keinuivat! Voi onneton paikka! Jos suohon putoaisivat tai kallioon, niin ei jäisi muuta kuin märkä tippa!
Tyttö ja poika nauroivat makeasti. Janne ymmärsi siitä, ettei tällaisesta vaunusta voinut koskaan pudota suohon eikä kallioon. Hän rauhoittui, kurkisti laidan ylitse ja huomioi maisemia.
– Mikä tuo kirjava luokki tuolla alhaalla on?
– Se on sateenkaari, ilmoitti tyttö, ja hänen puhtaissa silmissään välkähteli sateenkaariluokin värejä.
– Entä tuo vähäinen pikipallo, hiukan alempana?
– Se on maailma! vastasi poika vuorostaan. Ja tuo pikkuinen neulannuppi on tietysti kuu ja tuo loisteliaampi tulipallo on aurinko, arvaili Janne jo itse asioita. Matkan määränpäänkin hän jo kysymättä aavisteli. Hän ei kuitenkaan voinut olla huomauttamatta tytölle ja pojalle tästä heidän hänelle valmistamastaan pikku kepposesta.
– Parhaan otuksen te kumminkin nyt kärryynne kiskaisitte!
– Parhaan! heläytti tyttö.
– Het'kerrassa! paukautti poika.
He olivat leijailleet jo suuren valkeuden valtakuntiin. Ihana soitanto alkoi kantautua korviin. Ihmeelliset värit ja soinnut liitelivät ja humisivat heidän vaununsa ympärillä.
Pojan tukka leiskui kultavanteena. Tytön nenäkalvo värähteli kuulakkaana kuin tulessa kirkastettu kulta.
Ki-Ka ja Ka-Ka olivat nukahtaneet myöhempään kuin ensimmäistä kesää ihmisen holhotteina oleville siipikansalaisille olisi luvallista. Aurinko oli lähes sylen korkeudella, kun he vihdoin kikattaen ja kakattaen räpsähtivät kämppäkuusikosta pihamaalle.
Heidän naurunsa loppui sillä kertaa lyhyeen. Missä oli talo? Missä oli herra ja missä oli Napoleon? Minkä vuoksi uunin piipun reunakiville ei kärsinyt istahtaa? Minkä vuoksi alhaalta nousi sinistä yskittävää savua?
Vain Korpiherra olisi voinut kaikkiin näihin kysymyksiin vastata. Missä oli Korpiherra?
Heillä oli nälkä. Kurkkaillessaan he huomasivat pihamaalla Napoleonin koskemattoman maitokupin. He eivät kauempaa aikaa vaivautuneet etsimään vastausta tähän aamuiseen kuva-arvoitukseen, vaan lensivät maitokupille ja alkoivat kilvassa nokkia ja keikistellä.