[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnWRz8Wkn7WoAY4wHMMqwIG1VWqsHsVHiIOzezcaY4ow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1691,"Rämeissä","Pietilä, Väinö",1888,1917,"1691-pietila-vaino-rameissa","1691__Pietilä_Väinö__Rämeissä","Kuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta","romaani",[],[],"fi",null,27136,160804,false,56188,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Poor -- Fiction",[25],"Novels","\"Rämeissä: Kuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta\" by Väinö Pietilä is a novel written during the early 20th century. The story seems to explore the lives of individuals within a rural Finnish community, delving into their personal struggles, relationships, and societal issues. The narrative likely centers on characters like Eino and Amalia, revealing their complex emotions and interactions against the backdrop of economic hardship and familial ties.  The opening of the novel introduces Eino, a painter who has returned to a familiar rural setting after a year away in Helsinki. He encounters various locals, including Vanhalan's wife, who inquires about his time away and his health, revealing details about his struggles with tuberculosis. As conversations unfold, we learn about the wider community dynamics, including mentions of Heikki, a character who holds significance in Amalia's life. Eino's thoughts reflect his nostalgia and longing for a past relationship with Amalia, while hints of scandal and gossip about their lives start to surface, setting the stage for deeper themes of love, betrayal, and societal pressures that will likely evolve throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],208,"Työläisromaani sijoittuu 1900-luvun alkuun ja kertoo yhteiskunnan pohjakerroksen elämästä. Keuhkotautia sairastava maalari palaa maaseudulle ja kohtaa vanhoja tuttujaan, samalla kun teos tarkastelee köyhyyttä ja osattomuutta realistiseen sävyyn.","Väinö Pietilän 'Rämeissä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1691.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RÄMEISSÄ\n\nKuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ PIETILÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Hyvää päivää.\n\n-- Päivää! Kas, Eino! Päivää, päivää. No, käyhän peremmä! Mitä sitä\nnyt kuuluu ja missä on oltu, kun ei ole näkynyt sitte viime kesän,\nlaverteli Vanhalan pyylevä emäntä juuri tupaan tulleelle maalari\nLöytölälle. -- Istu, siinä on penkkiä!\n\nEino noudatti kehoitusta. Emäntä jatkoi:\n\n-- Siitä on kai täsmälleen vuosi, kun täältä lähdit. Helsingissäkö\nsitä on oltu?\n\n-- Siellähän sitä... Mutta läksin taas näitäkin maita katselemaan.\n\n-- Hm, sanoinhan minä jo, kun Eino lähti, että ei sitä nyt niin\ntarvitse hyvästellä -- vielä tänne toistekin tulet! Onko nyt aikomus\ntänne pitemmäksikin aikaa asettua?\n\n-- Vain muutamiksi viikoiksi.\n\n-- Onko töitä tiedossa?\n\n-- Ei. Enkähän minä tänne töitä varten... Eino yski.\n\n-- Oho, onpa kova yskä, vaikka on kesä.\n\n-- Sehän se on minulla vakinainen vieras, olipa kesä tai talvi. Ja\nsen tähdenhän minä taas oikeastaan tännekin tulin.\n\n-- Kuinka niin? Ettäkö täällä yskä lähtisi?\n\n-- Ei yskä, mutta kun lääkärit sanovat olevan minussa keuhkotaudin\nalkua, niin...\n\n-- Oi oi! Kamalaa! Ja noin nuorella iällä.\n\n-- Minkäpäs sille voi. Sitä kun meikäläinen saa kaikki liat ja tomut\nnuohota.\n\n-- Miks'et ottanut Poutasen Liisaa, hän kun oli niin kärkäs perääsi?\nOlisit päässyt isoon taloon vävyksi. Ei olisi tarvinnut muuta kuin\nkävellä kädet taskussa ja vihellellä.\n\n-- Ei käynyt verilleni...\n\n-- Hittoako tästä käymisestä. Eikähän Liisa ruma tyttö olekaan. Kyllä\nhänen rinnallaan ilkeää vihille astua. Ja ilkesikin toinen poika.\n\n-- Onko hän jo naimisissa?\n\n-- On. Karvosen poika hänet vei, kun ei sinulle kelvannut.\n\n-- Sille hän onkin omiaan. Minä vaadin muutakin enkä vain näköä.\n\n-- Ei luulisi sinunlaisesi voivan paljoa vaatia -- tyhjä mies!\n\n-- Vaikka olisin vieläkin tyhjempi, niin ei sitä vain joka tytön\nkeralla ryysyjä yhteen lyödä.\n\n-- Vielä sinulla on viimekesäinen mieli.\n\n-- Jo paljon vanhempi. Ja sellaisena se tulee pysymäänkin.\n\n-- Enpähän minä mitä. Kukin tietää itse asiansa. Leikillänihän minä\nvain. Tiedäthän minkälainen rupattaja olen. Mutta kuulehan, meidän\nHeikit ovat sinua kovasti kaivanneet.\n\n-- Niin, Heikit. Missäs he nyt ovat?\n\n-- Poika-Heikki on tuolla Laitilassa -- tiedäthän -- tuo tähän näkyvä\nkylä, tuolla järven takana. Meillä on nyt siellä sellainen sivukaupan\ntapainen. Hän on siellä myymässä.\n\n-- Vai on teillä siellä sivukauppa. No entäs ukko-Heikki? Hän kai\nhoitaa tätä kauppaa?\n\n-- Eihän se ukkokaan. Ajelee vain ympäri pitäjää -- liikeasioissa --\nsanoo. Minähän se tässä kotosalla hoidan taloutta ja teen kauppoja.\n\n-- Kuinkas hyvin kauppa käy?\n\n-- No, näin kesän aikaan hyvin, oikein hyvin, mutta talvella vain\nnimeksi, kun ei ole noita vallasväkiä.\n\n-- No, terveinä kai olette olleet?\n\n-- Ka, terveinähän ne muut -- minkä minä noita jalkojani olen vähin\npotenut. Se kihti riivattu kun istuu niissä ja mojottaa.\n\n-- Sairaus ei ole hauskaa, olkoonpa se mitä laatua tahansa.\n\n-- Eipä ei. Tuota noin -- mitä minun pitikään kysyä -- aiotko sinä\ntäällä tänä kesänä töihin tarttua?\n\n-- Eiköhän sitä lie jotain kopisteltava, jos sattuu saamaan.\nLepäämäänhän minä oikeastaan tulin, mutta kun rahavarani eivät ole\nkovin suuret, niin...\n\n-- No, ehkä sitä meilläkin taas jotakin maalattavaa on. Sovit vain\nukon kanssa, kun kotiin tulee. Tulehan katsomaan minkälaisiksi lapset\novat tahrineet sinun viimekesäiset työsi.\n\n-- Niinhän ne lapset, virkahti Eino, nousi, sytytti paperossin ja\nastui emännän jäljessä kamariin. Tämä oli pienehkö, yksinkertaisesti\nkalustettu huone, jonka seiniä koristivat Einon tekemät maalaukset.\n\nOli hetkisen äänettömyys. Sitten Eino virkahti äkisti:\n\n-- Entäs käykö poika-Heikki öisin kotona?\n\n-- Ka, kotonahan se, pääsi emännältä epämääräisesti. -- Kauankos hän\ntätä väliä pyörällä pyyhkäisee.\n\n-- Todellakin, hänhän on mainio pyörämies.\n\n-- On, on se. Tänäkin kesänä on ajanut jo kolme palkintoa. Yhden\nensimmäisen ja kaksi toista. Siihen se on ketterä, vaikk'ei muissa\nliikkeissään olekaan kehuttavan nopsa... Äidin tehtäviin ei tosin\nkuulu poikansa kehuminen, enempää kuin haukkuminenkaan, mutta sanon\nminä sen, että sillä pojalla niitä on mielistelijöitä, jos kellä.\nSinähän tiedät sen Hilman jutun. Väkisin hänkin olisi Heikille\ntuppautunut. Mistä lie hankkinut kakaran ja väitti sitten sitä\nHeikin tekemäksi. Ja väärin minusta on, että hänet tuomittiin\neläkettä maksamaan. Mutta eihän se köyhään sattunut, eikä siitä\nhänen maineensa mennyt. Yhä enemmän näkyvät tytöt häntä silmäilevän.\nVarakkaitakin olisi tarjolla. Mutta eihän Heikillä ole vielä\nnaimaikäkään.\n\n-- Ei, ei suinkaan hänellä vielä naimisiin kiirettä ole. Eikö hän ole\nvasta siinä kahdenkymmenen korvilla?\n\n-- Juuri näinä aikoina sen täyttää, vastasi emäntä hajamielisesti ja\nkääntyi sitten korjaamaan uunin edestä paperipalasia.\n\nKului taas äänetön tuokio. Sitten Eino äkisti kysäisi:\n\n-- Entäs Amalia, missä hän on?\n\n-- Ei hän enää meillä ole, pääsi emännältä kipakasti.\n\nSiten vaihtui puheenaihe, ja emäntä jatkoi:\n\n-- Jo viime syksynä täytyi hänet erottaa. Senkin -- en paremmin sano.\nHm. Noh. Ne nykyajan tytöt. Alkoi näes turvota! Ja tiedätkös, sanoa\nlivauttaa Heikin syyksi. Luuli kai, että minä sanon: \"Älä hätäile,\nminiänihän sinä olet. Ole talossa vain kuten kotonasi.\" Mutta minäpä\nsanoinkin stop! Ja annoin luntulle eropassin.\n\n-- Vai niin, pääsi Einolta hillitysti, jonka jälkeen hän painoi\npäänsä alas.\n\n-- Oletko kummempaa kuullut? virkkoi nyt emäntä, jatkaen äskeistä\najatustaan.\n\nMutta Eino istui yhä edelleen vaiti. Vasta kotvasen kuluttua pääsi\nhäneltä pitkäveteisesti:\n\n-- Jospa asiassa olisi hyvinkin perää.\n\n-- Perääkö! kivahti emäntä. -- Uskotko sinäkin, että Heikki olisi\nviitsinyt häntä...\n\n-- Ei ole takeita, keskeytti Eino silmiään siristäen.\n\nEmäntä loi Einoon julman, kysyvän katseen, jota karttaakseen Einon\ntäytyi taas painaa päänsä alas. Kului tuokio. Emäntä näytti miettivän\njotain, sitten puraisi huultaan, ojentautui ja teeskennelty hymy\nhuulillaan jatkoi:\n\n-- Ihmiset ovat ihan hulluja.\n\nSen sanottuaan hän siirtyi pirtin puolelle. Eino astui akkunan\nääreen. Siinä hajasäärin seisoen katseli ulos. Hän näki järvellä\nvienojen laineiden kimaltelevan auringonpaisteessa ja pienen\ntervalaitaisen veneen verkalleen lipuvan rantaa kohti. Koettaen\ntarkata, tuntisiko soutajan, kurottautui hän yli pöydän ja painoi\nnenänsä melkein kiinni akkunaruutuun, mutta turhaan. Matkaa rantaan\noli runsaasti parisataa metriä, ja huolimatta kuulakasta ilmasta jäi\nhäneltä tulija tuntematta. Mistä tämä uteliaisuus johtui, sitä hän ei\ntiennyt; tahtomattaan hän oli siirtynyt akkunaan ja tahtomattaan taas\nsiitä pois. Nyt hän käveli kiivaasti edestakaisin ikään kuin häkkiin\nsuljettu petoeläin. Tätä kävelyään hän jatkoi, kunnes emäntä virkkoi\nväliovelta:\n\n-- Tulehan tänne pirtin puolelle. Siellä yksin ollessa saattaa tulla\nikävä. Kohta tuo jo joutuu kahvikin.\n\nHiukan vastenmielisesti Eino seurasi emännän kehoitusta, eikä\naikaakaan, niin hän istui pirtin pöydän ääressä pää käsien varassa ja\nkyynärpäällään pöytään nojaten.\n\nEmäntä otti ovipielestä vesisangon ja pujahti ulos.\n\nHuoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta kuului jostakin\nlähettyviltä heinäkoneen siksutus ja tämän tästä miehen huudahdus:\nnoo! Hellassa räiskyivät närehalot palaessaan, ja juuri\nkiehumaisillaan oleva kahvipannu porisi ja työnsi torvestaan\nhöyryä kuin mikäkin varaventtiili. Talon isohko harmaa kissa oli\ntullut Einon jalkojen juureen ja hyrräten hioi kuvettaan Einon\nkengänkärkeen. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.\n\nSiinä vakavissa ajatuksissa istuessaan hän näytti jo iäkkäältä\nmieheltä, vaikka vasta äskettäin oli täyttänyt kuusikolmatta vuotta.\nHänen hartiansa olivat hiukan kumarassa, kasvonsa kalvaat ja älykkäät\nsilmänsä kuoppiin painuneet. Hänellä on leveähkö leuka, jyrkät kulmat\nja tummat, tuuheat kulmakarvat, ja nyt, kun hän oli rypistänyt\nkorkean otsansa, hän näytti melkein julmalta. Yht'äkkiä hän antoi\nnyrkkiin puristetun kätensä pudota raskaasti pöydänlaidalle,\nojentautui ja nousi. Samassa putosi hellasta kekäle; Eino sieppasi\nsen kuin vihoissaan ja heitti takaisin hellaan, jotain murahtaen.\nSiinä samassa saapui emäntä täysi vesiämpäri kädessään ja seurassaan\nkolme keskenkasvuista tyttöä, jotka olivat hänen nuorimpia lapsiaan.\nTytöt hämmästyivät nähdessään Einon ja sitten ujostellen ja toistensa\nkorviin jotain supattaen painautuivat erääseen nurkkaan.\n\n-- No, sanoi emäntä, menkäähän tervehtimään.\n\nVuorotellen tulivat tytöt ja kättä ojentaen niiasivat.\n\n-- Päivää, setä, virkkoi tervehtiessään Lyydia, vanhin tytöistä. --\nOletteko nähnyt Amalia-tätiä? Hän ei enää olekaan meillä. Äiti ajoi\nhänet pois. Ja hänellä on pieni tyttö. -- Oletteko nähnyt sitä? Se\non niin nätti niin että... Tiedättekös, te kun lähditte pois täältä\nsilloin kesällä, niin Amalia-täti itki niin kovasti että... Ja hän\nitki silloinkin, kun äiti ajoi hänet pois. Ja monta kertaa, milloin\nvain olen hänet nähnyt, niin aina hän itkee. Minusta ei ole yhtään\nhauskaa silloin puhella hänen kanssaan, liverteli Lyydia, vilkaisi\nsitten äitiinsä ja jatkoi arastellen:\n\n-- Amalia-täti sanoo, että Heikki-veikko on sen pikku tytön isä.\n\n-- Kitas kiinni! kivahti hellan luona askarteleva emäntä.\n\nLapset vavahtivat. Eino aikoi nähtävästi tähän jotain sanoa, mutta\npuhe keskeytyi, kun sisään astui kookas, keski-ikäinen mies.\nHänen roteva ja voimakkaalta näyttävä olemuksensa ilmaisi hellää\nhyväntahtoisuutta; silmät olivat syvät, sielukkaat ja kasvoilla oli\nhuolestunut, samalla kaihoava ilme. Tervehdittyään ja kynnyksen yli\nastuttuaan vieras virkahti:\n\n-- Kuulin että teillä on useita lehmiä ja läksin sen tähden\ntiedustamaan, myyttekö maitoa.\n\n-- Niin maitoako? Ka, miks'ei. Mutta mistä se on tämä vieras? En ole\nennen teitä näillä mailla nähnyt, tiedusteli emäntä.\n\n-- Tuoltahan minä Helsingistä... Olen nyt vain tuossa järven takana\nkartanossa kivinavettaa rakentamassa... tai meitä on oikeastaan neljä\nmiestä...\n\n-- Tuossako Juslinin kartanossa? uteli emäntä.\n\n-- Niin, siinä. Sieltähän Helsingistä se on se herrasväkikin. Olen\nsielläkin tehnyt saman herran töitä.\n\n-- Niin, sieltähän se kuuluu olevan... jokin liikemies. Jaa, mutta\nsitä maitoa.\n\nEmäntä otti vieraalta maitoastian, jonka tämä jo vaistomaisesti\nojensi emännän häntä lähestyessä.\n\nEino oli tähän asti istunut omissa ajatuksissaan, mutta emännän\npoistuttua hän kiinnitti huomionsa vastatulleeseen.\n\nHeidän hetkisen sanattomina istuttuaan katkaisi Eino äänettömyyden\nvirkkaen:\n\n-- Siellä on kovin kuuma ilma tänään.\n\n-- On, on siellä, oli vastaus. Mutta samassa mies huomasi lapset\nnurkassa ja jatkoi:\n\n-- Kas, siellähän sinä lirkuttelijatyttö olet, sinä, joka käyt harva\nse päivä minun työmaallani. Tule sanomaan sedälle päivää.\n\nVanhin tytöistä, jolle puhe oli tarkoitettu, noudatti kehoitusta. Sen\njälkeen vieras jatkoi Einolle:\n\n-- Minä pidän lapsista. Ja onpa oikein ikävä omianikin, jotka ovat\nkotona Helsingissä. Juuri hänen kokoisensa tyttö on nähkääs minulla.\nPoika on hiukan suurempi.\n\n-- Olette siis naimisissa oleva, pääsi Einolta. Samassa emäntä\npalasi, ja tyttö, jolle vieras puhui, juoksi äitiänsä vastaan\nhuudahtaen:\n\n-- Tässä se nyt on se setä, jota ne toiset kivimiehet sanovat\nJeremiaaksi.\n\n-- Hst, älä huuda, kielteli emäntä. Eino ja Jeremias naurahtivat.\nEmäntä selitti:\n\n-- Niin, tämä Lyydia on jo monena päivänä puhunut teistä. Kehuu teitä\nhyväksi ja herttaiseksi ja sanoo teidän antavan hänelle makeisia.\nMutta sitä hän ihmettelee, miksi ne miehet sanovat teitä Jeremiaaksi!\n\n-- Onhan se sellainen vanhan kansan nimi, myönsi Jeremias.\n\nKaikki hymyilivät.\n\nSeinän takana soi ovikello.\n\nJoku tuli puotiin. Emäntä riensi kaupantekoon ja lapset kamariin.\nVieraiden jäätyä pirttiin kahden sukeusi heidän välillään keskustelu.\n\n-- Vai Helsingistä te, aloitti Eino.\n\n-- Niin, sieltä. Vaikka en tosin syntyisin. Sytytettyään tupakan hän\njatkoi:\n\n-- Keski-Suomesta olen. Mutta naimisiin mentyäni ja perheen\nlisäännyttyä oli minun pakko sieltä siirtyä. Mäkitupalaisen poika\nolen ja palkkatyöläisenä olen hamasta lapsuudestani itseäni\nelätellyt. Kotipuoleltani siirryin työnpuutteen tähden pääkaupunkiin,\nja sieltä saan samasta syystä lähteä vähän väliä maaseudulle.\n\n-- Niin, vähissähän ne sielläkin ovat työt ja huonoa joka alalla.\nSieltä Helsingistähän minäkin. Työnpuutetta ja monta muuta kovaa olen\nsaanut kokea. Sain nyt sen verran kokoon varoja, että pääsin edes\nvähäksi aikaa maalle. Eihän sitä meikäläisen kannattaisi kesälomaa\npitää, mutta kun täytyy taudin vuoksi.\n\nTaas palasi emäntä pirttiin. Jeremias oli jo noussut lähteäkseen,\nsamoin Eino. Emännälle hän sanoi:\n\n-- Käyn hiukan tuolla kävelemässä. Palajan siksi kuin Heikit kotiin\ntulevat.\n\nNo, pistäydyhän samalla Järvenpäässä, Amaliaa tervehtimässä.\nRakastaahan se sinuakin, hahahaa! pisti emäntä pirullisesti.\n\n\n\n\nII\n\n\nMiesten saavuttua järven rantaan lykkäsi Jeremias veneen vesille ja\nhypähti siihen. Eino jäi rannalle seisomaan hajasäärin, ajatellen\näskeistä veneen rantaan tuloa, jota hän oli niin innokkaasti\ntähystellyt.\n\n-- No, heipä hei, virkkoi Jeremias tarttuen airoihin, ja vene alkoi\nhiljalleen liukua vastaista rantaa kohti.\n\nSiinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi\nkonemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä\nkohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään\nja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden\nyli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.\n\nSiinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta\nkaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä\nkatsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet,\nherttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui\nhän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut\nsuloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani\nsiristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa\ntaivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle\nkummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen,\nmutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen\nhelmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian\npehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan.\nMutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet\nunelmistaan.\n\nHän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä\nnäyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin\nväliintulollaan hänen onnensa pirstoi.\n\nMutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt,\nhalusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet\nystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino.\nRikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.\n\nMutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti\nEino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.\n\nTuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli\nsurkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta\nmiehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei\nhän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki\nja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.\n\nMökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta\ntunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen\nnousi Einoa vasten pystyyn.\n\n-- Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama\nääni. -- Päivää!\n\nEinon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:\n\n-- Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn\nvähän askareillani.\n\nSamassa muori pyörähti ulos ja Eino jäi pieneen pimeähköön pirttiin,\njonka matalasta neliruutuisesta akkunasta iltapäivän aurinko loi\nvalojuovan epätasaiselle permannolle.\n\nIlma pirtissä tuntui niin kostealta ja ummehtuneelta, että Einon teki\nmieli aukaista akkuna, mutta akkunassapa ei ollut saranoita.\n\nPirtti oli hataralla lautaseinällä jaettu kahtia. Kamarista kuului\nkiihkeä, itkunsekainen tuutulaulu:\n\n\"Nukkuos, nuku, unehen vaivu, painuvi päivä jo vuorien taa.\"\n\nEino hiipi hiljaa väliovelle. Siitä saattoi nähdä laulajan, jonka hän\ntunsi jo äänestä. Amalia istui selin Einoon ja laulaen liikutteli\nvipua, johon sidotussa pussissa makasi heikosti itkevä lapsi.\n\nEino aikoi äännähtää, mutta pidättäytyi, ja syvä liikutus valtasi\nhänet. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti, ja tahtomattaan hänen\nkätensä pusertuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kehtolaulua laulavaa\nnuorta äitiä. Hän aavisti tuon naisen sielussa riuduttavien tunteiden\nriehuvan; hän tiesi kysymättäkin, ettei Heikki ainakaan käynyt\nhäntä lohduttamassa ja että Heikki vieteltyään oli hyljännyt tuon\nonnettoman äidin, joka tuossa jo selkäpuolelta katsottuna näytti\nkovin surkastuneelta. Hänen pienehkö, melkeinpä hento vartalonsa oli\nnäiden muutamien kuukausien aikana huomattavasti kuihtunut.\n\nEino äänsi tervehdyksen. Amalia käännähti kuin neulalla pistettynä ja\njäi sitten ällistyneenä, suurin, kostein silmin katsomaan Einoa. Hän\nei nähtävästi uskonut silmiään eikä sen tähden osannut vastata, ennen\nkuin vasta kotvasen kuluttua.\n\n-- Kuinka voit? kysyi Eino jo vähän hilpeämmin.\n\n-- Kuten näet, vastasi Amalia tekeytyen iloiseksi. -- Olen rikastunut\npoissaoloajallasi! Katsos!\n\nHän keskeytti kiikuttelunsa ja veti vaatekaistaleen pois lapsen\nkasvoilta.\n\nEino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä.\nSitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä\nlapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat,\nmutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli\notettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten\nkäveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui.\nKeskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:\n\n-- Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia.\nOlisihan minun pitänyt arvata.\n\nHänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen\nrintaansa vasten.\n\nEino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi\nsanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:\n\n-- Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti\nkehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä\nväliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti\nhillitysti:\n\n-- Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö\nhänen omatuntonsa herää.\n\n-- Turha vaiva, ehätti Amalia. -- Etkö häntä jo siksi hyvin tunne,\nettä tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.\n\n-- Taitaa olla niin, pääsi Einolta. -- Kovin kylmä ja kuuro hän\ntuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa\nlainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän\nHilmaakin kohtaan menetteli!\n\nHe vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö\noli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky\nasettunut -- asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta\nuudelleen ja entistä rajummin myllertää.\n\nTämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse\nikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon,\nse muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän\nvirkkoi:\n\n-- Eino, sinä tiedät, etkö tiedäkin, että hän... Muistathan sen yhden\nyön... Sinä näit... Etkö nähnyt? Sano! Minä annan hänelle haasteen!\n-- Olipa hyvä, että satuit tulemaan näille maille.\n\n-- Haasteen! Mutta onko sinulla muita todistajia?\n\n-- On ainakin kaksi.\n\n-- Ketä?\n\n-- Virtasen vanha Eeva ja Monosen tyttö, Elli.\n\n-- Eeva ja Elli, toisti Eino matalasti. -- Luulen, etteivät he\nainakaan kaikkia tietämiään kerro. Pitäisi olla varmempia todistajia.\nMutta pahoin pelkään, ettei sinulla ole.\n\n-- Mutta olethan sinä!\n\n-- Minä. Yksin. Se ei hyödytä, täytyy olla vähintään kaksi.\n\n-- Mutta minä olen puhutellut Eevaa ja Elliä, ja he sanovat puhuvansa\nkaiken minkä tietävät.\n\n-- Mahdollista sekin. Mutta kuitenkin uskallan sitä epäillä.\n\n-- Älä sinä siitä huoli; sano vain: näitkö tai kuulitko sinä jotain,\nsilloin...?\n\n-- Ehkä minä nyt jotain siihen asiaan tietäisin, mutta enhän voi\ntäällä olla niin kauan, kunnes käräjät alkavat, vastusteli Eino.\n\n-- Voit, kyllä sinä voit, väitti Amalia, melkein itku kurkussa.\n\nEino hymähti ja jatkoi:\n\n-- No, sehän nähdään. Ensi viikolla saan tietää, voinko jatkaa\ntäälläoloani vai enkö. Rauhoituhan toki ja kerro, miten hän nyt\nsinuun suhtautuu.\n\n-- Kyllä hän sanoo hyvänpäivän ja juttelee muista asioista, mutta\nkun vain mainitsenkaan lasta, silloin hän lähtee. Nyt viime aikoina\naina ohi kulkiessaan on hymyillyt. En tiedä mitä hän sillä tarkoittaa\n-- tai tarkoittaneeko mitään -- mutta se koskee minuun kuitenkin\nsanomattoman kovasti. Minä kun täällä sisällä lastani nukuttaessani\nitken ja olen pakahtua suruun, naureskelee hän vain ja huoletonna,\nvoipa sanoa, pirullisesti hattunsa laidan alta tirkistelee. Ei\nkukaan voi käsittää tuskaani niinä hetkinä. Ja sitten vielä, kun\näiti alituisesti morisee. En sano, etteikö syytäkin olisi. Olenhan\nminä nyt tässä hänen elätettävänään, mutta enhän sille mitään voi,\nkun en lapsen tähden pääse ansaitsemaan. Ja vaikka tulevaisuudessa\nlupaan hänen vaivansa palkita, niin lakkaamatta hän minua sättii....\nVoi hyvä Eino, et usko, kuinka elämäni on raskasta. Pahoin tein,\nkun käänsin sinulle selkäni... Anna se anteeksi! En ymmärtänyt\nsilloin... Voi, Eino... annathan -- annathan anteeksi...? Olenhan\nsaanut rangaistukseni. Mutta oliko rikokseni niin suuri, että näin\nankaran ansaitsin? Oliko rikokseni niin räikeä jumalaa, ihmisiä\nja luonnonlakeja loukkaava...? Hyvä jumala, miks'et edes vähäisen\nsääli...\n\nHän purskahti äänekkääseen itkuun, kumartui lapsensa yli, peitti\nkasvonsa ja itki -- itki. Hänen koko vartalonsa vapisi, hartiansa\nhytkyivät ja vuolaina virtasivat kyyneleet.\n\n-- Älä nyt suotta... Ei asia itkien parane, puheli Eino. -- Sinulla\nei ole anteeksipyytämistä. Minkä minulle teit, sitä et tehnyt\ntahdostasi. Kaikki on sovitettu. Älä itke! Tyynnyhän jo!\n\nMuori oli tullut pirttiin, seisoi väliovella ja äännähti äreästi:\n\n-- Taasko sinä siinä uliset, ja vielä vieraan aikana. Laittau ylös ja\npane kahvipannu tulelle, minä sillä aikaa liekutan lasta.\n\nNöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä,\nmutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.\n\n-- Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä\näänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.\n\n-- Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, -- ja\nsanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan\nsellainen tiirusilmä että... Ja ainahan minä sitä olen sanonut...\nPitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa:\nkun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika... Vie sun\nviholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei!\nMutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin\nAmalia. Syytä sitä on hänessäkin... Eihän poika väkisin, ellei tyttö\nole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja\nsanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.\n\n-- Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa\npuolustelemaan, mutta muori kivahti:\n\n-- Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet.\nKokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko\nnämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!\n\n-- Älkäähän nyt suotta -- koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:\n\n-- Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin\nemme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt\nkun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee\nsaatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle --\nlähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin.\nJa silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!...\nKunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja\nvoimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute\nja suru, vaikersi muori.\n\n-- Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo\nvainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka\npäivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän\nkohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.\n\n-- Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin\nhuojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: -- Näyttää siltä,\nkuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin.\nKärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie\ntaivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!\n\n-- Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. -- Ne\njohtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä\nitsestään.\n\n-- Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä -- tarkoitatko\nsinä -- tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani\nolisin etsinyt kärsimyksiä -- ettäkö minä en olisikaan Amaliaa\nkieltänyt?\n\nJa...\n\n-- Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan\nkaikista, koko maailmasta.\n\n-- Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta --\nenhän minä... Turhaahan minun on sellaisista, en minä...\n\n-- Sepä se, sanoi Eino matalasti. -- Jos kaikki ihmiset niin\najattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan\ntulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto\neivätkä kärsimykset.\n\nMuori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä\nnytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa\nhäntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.\n\nVallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:\n\n-- Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi?\nVääryydeksikö, vai --? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää\nteidät maaltaan.\n\n-- Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.\n\n-- Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli\nhiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä\nseisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi\nhyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon\nvaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen\nverkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri\ntenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa\nVanhalaa kohti.\n\nEinon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen\ntakanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen\nohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.\n\n-- Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. -- Vastako sinä nyt tulet?\n\n-- Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli\nollut.\n\nMiehet puristivat toistensa kättä.\n\n-- Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.\n\n-- Sinnehän minä... No, kuuluuko mitä erityisiä?\n\n-- Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa\nmukaan. -- Entäs sinulle?\n\nJa kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset\nainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän\nystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPäivä oli pilvinen, mutta hautovan kuuma. Heikkoa jymähtelyä\nkuului tummenevalta taivaalta. Silloin tällöin leimahti salama, ja\npikkulintusten piipitys puutarhassa vaimeni.\n\nMuutoin oli luonnossa hiljaista. Mutta tekeillä olevan\nnavettarakennuksen seinävierustalta kuului Jeremiaan yksitoikkoinen\nhuudahtelu: \"Oup hii, oup hii\". Rautakanget kalahtelivat, miehet\nähkyivät, jäntereet jännittyivät, ja noin kuutiometrin kokoinen\nkivi liikkui verkkaisesti paksua, rosoista lankkua myöten ylöspäin.\nÄänettöminä miehet tekivät työtään ja kuuntelivat tarkkaavaisina\nJeremiaan merkinantohuudahdusta, jonka kuuluttua he jokainen\nyht'aikaa nykäisivät.\n\n\"Oup hii, oup hii\", niin kaikui yhä edelleen verkkaisessa tahdissa,\nja niin jatkui työskentely hien virratessa miesten luisevilla\nkasvoilla.\n\nJo leimahti lähellä, ja melkein samassa jyrähti. Miehet huokasivat\nhelpotuksesta, sillä he toivoivat hartaasti sadetta, joka\nraitistuttaisi ilman: Eikä aikaakaan, niin tuli vettä kuin saavista\nkaataen.\n\nKun noin puolisen tuntia oli satanut, seestyi taivas ja aurinko\npilkisti pilvien lomasta. Tunnin kuluttua oli jo aivan selkeä.\nVaaleansinisenä kaartui taivas, ja leppeä tuuli puhalteli ravistellen\npuutarhapuiden lehviltä vesipisaroita.\n\nIlmassa oli suloinen, virkistävä tuoksu. Puut nuortuivat, ja\nkukat ruohokentän keskellä kohottivat päänsä. Tuntui siltä,\nkuin kaikki olisivat saaneet uutta eloa ja kuin äskeinen raskas\npainostus olisikin ollut vain pahaa unta. Linnut livertelivät kahta\nraikkaammin, ja elämä tuntui kevyeltä iloleikiltä.\n\nTekeillä olevan navettarakennuksen seinävierelle oli kertynyt pieni\nvesilätäkkö. Lätäkön laidalta rautakankea ottaessaan ja kumartuessaan\nJaakko Lampola näki kuvaimensa vedessä.\n\n-- Perkele! pääsi häneltä karkeasti. -- Niinhän minä olen kuin\nkorillan poika. No totta jumal'aut, olenpa minä laihtunut. Ei ole\nkasvoissani enää muuta kuin karvoja ja suuret luut ja nahka.\n\n-- Mitä se Jaska siellä murisee? äännähti eräs toinen Jeremiaan\ntyötovereista -- Jaakkoa he nimittivät Jaskaksi.\n\n-- Näin kuvaimeni tuossa lätäkössä, murahti Jaska järeällä\nbassoäänellään, -- ja totta jumal'auta ihan kauhistuin sitä.\nKattokaas te toisetkin minua oikein tarkasti! Enkö minä ole maailman\nrumin mies?\n\n-- Rumempihan minun isäni oli, sanoi eräs joukosta, eikä häntäkään\nvielä rumuuresta sakotettu!\n\n-- Saattoi olla. Mutta kyllä minäkin totta puhuen olen kuin\nriihenseinästä reväisty perkele. Kun olisi edes partaveitti, että\nsaisi nuo karvat tuosta leuastansa pois, niin tulisihan sitä edes\nvähän ihmisennäköisemmäksi.\n\n-- Ei korppi pesten valkene eikä apina kaunistu karvojen\nnyhtämisestä, suvaitsi Jeremiaskin vitsailla.\n\n-- Kyllä vähin. Ja sitten kun olisi vielä vähän petremmät sapuskat,\nettä edes lihoisi, niin...\n\n-- Ja kannu viinaa joka päivää kohti, pisti taas eräs.\n\n-- Hyvä kun saisi piimääkin joka aika. Vaikk'ei viinakaan pahaa\ntekisi. Mutta jos näin huonoja urakoita aina sattuu, kuin tämä on,\nniin ei elämästä tule mitään. Muistui tässä mieleeni, kun kerran\npuheeksi tuli, että eiköhän meidän sentään kannattaisi lähettää yksi\nmies kaupunkiin. Täytyisihän sitä joskus saada tuonne kurkkuunsa\njotakin karvasta.\n\n-- Keitä katajanmarjavettä!\n\n-- Juo sinä sitä! pääsi Jaskalta hiukan äreästi.\n\n-- Otitko nenääsi? kysyi Jeremias. -- Ja ota jos otat. Mutta ei tässä\nvain nyt ruveta juopottelemaan, ennen kuin työ on valmis. Ellei siitä\nolisi työllemme haittaa, niin en puhuisi mitään. Minä kyllä voin olla\njuomattakin, eikä minun kannata. Toista se on sinun, jolla ei ole\nvaimoa eikä lapsia elätettävänä.\n\n-- Valita papille siitä. Eihän ole minun syyni, että sinulla on akka\nja lapsia.\n\n-- En sitä sinulle valitakaan, sanoin vain vertailun vuoksi.\n\n-- Jaskalla on kai nälkä, koska on niin äreä, pisti taas eräs.\n\n-- Kun on märkä, niin pankoon kuivamaan, lasketteli toinen.\n\nJaska ei ollut kuulevinaankaan, käänsi päänsä pois ja katseli\nkuvaistaan lätäköstä. Hän oli todellakin kurjan ja kauhean näköinen,\nja häntä olisi luullut jo viisikymmenvuotiaaksi, vaikka hän vasta oli\nkolmenkymmenenkolmen. Kookas ja kumaraharteinen hän oli, kämmenet\nleveät kuin karhulla ja käsivarret paksut kuin tukki. Hän oli\nhuomattavasti jykevämpi kuin toiset, vaikkeivät hekään olleet mitään\nmatopoikia. Katse oli tuima, läpitunkeva. Nyt, kun hän oli laihtunut\nkovasta työstä, kuumuudesta ja ravinnon puutteesta, näytti hän\nkarkeine parransänkineen julmalta.\n\nToiset kun tiesivät hänen luonteensa, ettei hän työtovereihinsa\nhevillä suutu, vaikka siltä näyttää, uskalsivat häntä pistellä,\nvieläpä hänen kanssaan kinastellakin.\n\nToiset miehet hivuttivat taas erästä kiveä rakennukseen, mutta kun\nse ei oikein ottanut luistaakseen, voimaa kun oli vähän ja oikea\nvoimapatteri seisoi lätäkön luona itseään katsellen, niin ärähti eräs\nmiehistä:\n\n-- Älä siellä peilaile kuin pahat akat, vaan tule auttamaan!\n\nTällöin hengähtivät kaikki toisetkin. Jeremias katsoi kelloa ja\nvirkkoi:\n\n-- Oo, kellohan on jo yksi.\n\nSitten hän jatkoi Jaskalle suu hymyssä:\n\n-- Peilaile nyt vielä tämä päivällistuntikin!\n\nMutta Jaska ei vastannut, vaan tarttui eväskonttiinsa. Samoin tekivät\ntoiset, ja kaikki vääntäytyivät rouhituille kiville istumaan ja\nsyömään vaatimatonta ateriaansa. Hetken kuluttua oli jokaisella\nkuiva leivänpala kourassa ja toisessa keitetty läskinkimpale, joista\nvuoroin haukkasivat. Neljän litran vetoinen maitoastia asetettiin\nkeskelle, ja siitä sai jokainen härpätä palan painimeksi. Yhtä ja\ntoista jutellen he ravitsivat itsensä ja vetäytyivät sen jälkeen\nvielä kosteahkolle nurmelle puolen tunnin päivällislevolle. Iloinen\nlintuparvi puutarhassa lauloi heille kehtolaulua, ja päivä paahtoi\nhyväillen heidän hartioitaan.\n\n-- Hei, pojat! Jo on kulunut neljännestunti liikaa, sanoi Jeremias\nherättyään ja kavahdettuaan pystyyn.\n\nÄänen kuultuaan kohosivat kaikki ripeästi istualleen, hieroivat\nsilmiään ja kähmivät ylös. Pantuaan tupakan he tarttuivat työhön,\nja niin alkoi taas kuulua Jeremiaan yksitoikkoinen \"oup hii\". Kivi\nasettui kiven päälle, ja navettarakennus kohosi kohoamistaan.\n\nAsuinrakennuksen leveään akkunaan, joka oli uutisrakennukseen\npäin, oli vedetty uutimet puolitiehen, että ne estivät auringon\nvalon tunkeutumasta sisään, jossa kartanon herrasväki parhaillaan\naterioitsi.\n\nPöytä oli täydessä lastissa kuin Amerikkaan lähtevä laiva. Mutta\nsilti olivat siihen kaikki ruoka-astiat aistikkaasti asetetut.\nKeskipöydällä oli pari maljakkoa täynnä kukkia, jotka levittivät\nsuloista tuoksuaan ruokailijoille.\n\nKun heidän vatsansa rupesivat olemaan täynnä ja leuat alkoivat väsyä,\nniin he levähtivät hiukan ja maistelivat väkeviä lisätäkseen jo\nennestään hyvää ruokahalua.\n\nSiinä herkkuja maistellessa sukeutui heillä keskustelu työstä ja\ntyöntekijöistä. Aiheen he saivat katsellessaan akkunan alaosasta\npihamaalla askartelevia navetanrakentajia. Heitä he arvostelivat ja\nmoittivat laiskuudesta. Kaikki he olivat sitä mieltä, että tuossakin\ntyössä voisi liikkua vähän ripeämmin. Kuivakiskoinen kotiopettaja oli\nsentään muita tunnollisempi ja sanoi:\n\n-- Minä luulen, että siinä saa verkkaisemmallakin liikunnolla\ntarpeensa, kun tuossa helteessä pitkän päivän ahertaa. Eikä se noiden\nraskaiden rautatankojen liikutteleminen kovin kevyttä liene, sitten\nvielä kun täytyy voimiensa takaa ponnistaa.\n\nToiset eivät kiinnittäneet kotiopettajan puheeseen huomiotaan, paitsi\nherra. Hän muljautti pahasti silmiään ja sanoi marmelaatipalasta\nsuussaan pyöritellen:\n\n-- Kyllä niissä vaan on laiskuuttakin.\n\n-- En väitä, etteikö muutamissa olisi, sanoi kotiopettaja alistuen.\n\n-- Katsokaas tuotakin isoa miestä, sanoi herra taas vähän ajan\nkuluttua osoittaen Jaskaa. -- Eikö hän ole perhanan laiskan näköinen?\nLiikkuukin kuin elefantti.\n\n-- Sehän on isojen ihmisten ominaisuus, tokaisi taas opettaja.\n\n-- Oih! parkaisi äkkiä rouva ja yritti nousta, mutta kaatui\npyörtyneenä permannolle.\n\n-- Vettä, vettä! pääsi melkein kaikilta ruokailijoilta yht'aikaa.\n\nMutta ennen kuin ehdittiin aavistaakaan asiaa, jonka johdosta rouva\nsai tuon kohtauksen, kuului ulkoa tuskansekaista valitusta ja\nepäselvät sanat:\n\n-- Auttakaa! Nostakaa pois se! Oih... oih... Koskee... koskee...\n\nValittaja oli Jeremias. Oli tapahtunut onnettomuus, sen oli rouva\nakkunasta nähnyt. Kiveä ylös vietäessä oli lankku katkennut ja kivi\nromahtanut takaisin maahan. Jeremiaan toinen jalka oli jäänyt kiven\nja maan väliin. Siinä kiemurteli Jeremias nyt tuskissaan, apua\nrukoillen. Miehet panivat parastaan kiertääkseen kiven pois, mutta\neihän se ollut silmänräpäyksessä tehty. Äänettöminä miehet ahersivat.\nSiekailematta tarttui Jaska kiven kulmaan käsin -- toiset kangilla\nkohottivat. Jo -- jo nousi -- Jeremias sai loukusta jalkansa pois.\nKivi romahti alas. Samassa kuului karkeasti:\n\n-- Perkele!\n\nSeurasi sitten muutamia hillitympiä kirosanoja. Jaska oli loukannut\nkätensä...\n\n-- Hyi, kun ovat raakoja! kuului vinkuva, pidätetty ääni\nulosrientäneen herrasväen joukosta.\n\nJeremias vääntelehti ja kiemurteli tuskissaan, samalla laahaten\nitseään maata pitkin kuin haavoitettu, pakoon pyrkivä peto, joka\nkauhun valtaamana ponnistaa viimeisensä päästäkseen johonkin, vaikkei\ntiedä mihin. Hänen silmissään salamoi ja väliin taas musteni maailma.\n\nHerrasväen lähestyessä tapaturmapaikkaa sai rouva uuden\npyörtymiskohtauksen, nähdessään verta, jota oli Jeremiaan jalasta ja\nJaskan kädestä valunut nurmelle. Pian hän siitä kuitenkin tointui, ja\nhänen tyttärensä veivät hänet sisään.\n\n-- Lempoako se tänne tuli, kun noin heikko on, murahti herra.\n\nLoitompana toisista istui Jaska eräällä kivellä yhä vieläkin\nkiroillen ja kättään pidellen.\n\nKaikki seisoivat toimettomina, mutta jokaisen kasvoilla kuvastui\nsamaa: jotain olisi tehtävä --\n\n-- Olitte varomattomia, pääsi sitten herralta kuivasti. -- Ei pitäisi\nhätiköidä.\n\nTämän kuultuaan Jaska mulautti silmiään. Ne leimahtivat vihaa ja\ntuskaa; niistä uhkui melkeinpä raivoa. Sen huomattuaan katsoi herra\nparhaaksi vaieta. Mutta hetkisen kuluttua hän äännähti jo vähän\nleppeämmin, samalla hiukan hätääntyneenä:\n\n-- Eiköhän olisi toimitettava miehet lääkäriin?\n\n-- Se on tehtävä, sanoivat toiset.\n\n-- Mutta matkaa on kahdeksantoista kilometriä kirkonkylään, jossa\nlääkäri asuu. Emmekä taida saada kyytimiestä.\n\n-- Eikö teillä ole renkiä? kysyi eräs miehistä.\n\n-- On. Mutta ovat asemalla eivätkä tule ennen kuin illalla. Kuka\nlähtisi kyytiin?\n\n-- Vaikka minä. Eikö sinne ole suora tie, että ajaa osaa?\n\n-- On, suora on, vastasi herra ja kiiruhti tallin luo.\n\nPian oli hevonen valjaissa. Eikä vitkasteltu matkalle\nlähtemisessäkään. Jo muutamien minuuttien kuluttua kierivät kepeät\nkaksipyöräiset kirkonkylää kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään oli Vanhala itse mennyt Laitilaan ja Heikki oli saanut\nvapaata. Hän oli äsken juuri lähtenyt Einon keralla kävelylle. Heidän\noli määrä mennä uimaan.\n\n-- Tuota, oletko sinä vielä maistellut? Minulla, tuota, olisi\nvähän... Tänään on syntymäpäiväni. Tuotin salaa kolme litraa... Se on\ntuolla ladossa... Mutta älä puhu! Haluatko, niin haen, puheli Heikki\nkierrellen.\n\n-- No, eihän se pieni pahaa tee, kun vain pitää varansa.\n\n-- Odota. Minä käyn täyttämässä tämän limonaatipullon, ehätti Heikki.\n\nTuokion kuluttua hän palasi. Siinä tiellä he maistelivat pullon\ntyhjäksi. Ja kohta jo vähän kihisi kumpaisenkin kulmissa, kun he\nastelivat vieretysten rantaan päin.\n\n-- Mikä mustalaiskuorma siinä? änkytti Heikki silmiään siristäen.\n\n-- Seisata! Seisata! huusi Eino ohitse ajaville, huomattuaan\nJeremiaankin rattailla.\n\nAjaja pysäytti. Eino meni rattaiden luo ja kysyi:\n\n-- Mihinkäs teitä viedään?\n\nMutta ennen kuin kukaan ehti vastata, huomasi Eino, etteivät asiat\nolleet oikealla tolalla. Hän muuttui totiseksi nähdessään Jeremiaan\ntuskaisen ilmeen.\n\n-- Jalkani katkesi... Aja! sanoi Jeremias yksikantaan.\n\nEinon pää painui alas ja mieli synkistyi, ikään kuin tämä tapaturma\nolisi häntäkin jollain tavoin koskenut. Kun hän nosti päänsä, olivat\nrattaat jo loitolla heistä.\n\nEinon totisuus vaikutti Heikkiinkin. He seisoivat hyvän aikaa siinä\näänettöminä, ennen kuin lähtivät rantaan.\n\nIllalla olivat kylän nuoret kokoontuneet tapansa mukaan maanteiden\nristeykseen kylän laitaan, jossa oli muutaman metrin laajuinen\nkalliopohjainen hietakenttä. Siinä tanssittiin ja karkeloitiin\nkauniina kesäiltoina. Kentän laidassa oli muutamia istuimeksi sopivia\nkiviä. Näistä eräällä istui Viulu-Ville. Hänen päässään eivät\nläheskään kaikki ruuvit olleet oikein paikoillaan. Hän oli lapsena\njollain tavoin tärähtänyt takaraivoilleen ja siitä asti ollut, kuten\nsanotaan, hiukan löylynlyömä ja huutolaisena elänyt elämänsä. Oli nyt\njo kolmenkymmenen iässä, vaikk'ei häntä niin vanhaksi olisi luullut.\nMutta mainio soittoniekka hän oli.\n\nJo ilopaikalle tullessaan oli Heikki hiukan hiprakassa. Eino ei\nollut maistanut sen jälkeen kuin päivällä. Hän tahtoi olla selvä,\nkoska aikomuksensa oli saattaa jotain tyttöä tänä iltana. Olivathan\nkaikki hänelle tuttuja, eikä hänen ollut vaikeatakaan päästä heidän\nsuosioonsa, sillä he melkein kaikki pitivät hänestä.\n\nKarkelo alkoi, kun viulu vingahti. Hikihelmiä kihoili tanssijain\nkasvoille; sakea tomupilvi kohosi tyynen kesäillan ilmaan, sieltä\nkohta laskeutuakseen alas. Neitosten vaaleat kesäpuvut tahmettuivat\nhartioiden kohdalta, ja miesten vaatteet tulivat tomusta harmaiksi.\nMutta sitä eivät tanssijat ajatelleet, jatkoivat vain, ja jos joku\npari väsyi, liittyi toisia heidän tilalleen.\n\nVille tuntui yhä innostuvan. Hänen soittonsa kiihtyi kiihtymistään\nkuin nouseva rajuilma. Mutta äkkiä ilo katkesi: joku pari kaatui.\nSamassa kuului karkeasti: -- Perkele! Se oli Heikin ääni. Hän hypähti\nylös maasta kuin ilves ja löi erästä poikaa korvalle.\n\n-- Pistätkö vielä käpäläsi toisen eteen! Häh? Samassa kuului toinen\nläimäys; poika antoi takaisin.\n\nJa taas Heikki.\n\nTappelijat kaatuivat: Tytöt parkaisivat ja lähtivät pakoon mikä\nminnekin. Ville pisti viulun kainaloonsa ja porhalsi juoksuun kuin\nhenkensä edestä.\n\nÄskeinen tanhukenttä oli muuttunut tappelutantereeksi. Heikki oli\nsaanut isketyksi kouransa pojan kurkkuun ja painoi häntä kiveä vasten.\n\nEino ehätti tappelijain väliin ja huusi:\n\n-- Kuuletteko te hullut! Ja sinäkin, Heikki! Lopeta jo!\n\nHän kiskoi Heikin irti vihollisestaan. Mutta he olisivat vielä\nuudelleen iskeneet yhteen, ellei Eino olisi häärinyt välissä.\n\nVähitellen sentään tappelijat rauhoittuivat -- mutta vielä kieroa\nvetäen ja hienosti kinastellen alkoivat astella kylänraitille.\n\nKaikkien äskeinen, hilpeä mieliala oli muuttunut synkäksi, ja moni\nhuoahti:\n\n-- Se viina!\n\n\n\n\nIV\n\n\nAuringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna\nJeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua,\nmutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä\noli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen\npäivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen\nsilmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä\nauttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt\nmahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin\nkovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi\nmenetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on\nminun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut\nja kaksi kylkiluuta katkennut. -- Jeremiasta kauhistutti. Hän\nkoetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski:\npakotti -- poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä\nvuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin\nettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli\nparraton -- vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa\nhoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa\nloukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne\nmonet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut\nja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät\ntehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen\nmielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen.\nMuutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten\nhelskeiden ja sekamelskain lävitse...\n\nHän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän,\nkuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta\nkaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti\nulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan,\nkuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa.\nNäki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia;\nnäki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen,\njotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön.\nKaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty\nmaapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä\nestämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin.\nKoneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet\nsaalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä\ntuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja\nkätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti,\nheittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat\nhe saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat\nkoroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä...\n\nSiihen hän ikään kuin heräsi.\n\nJo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan\nsairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen\nrauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse\nmeni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui\nkuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella.\nVähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se\noli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.\n\nVähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä\nkotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä\nheitä ajatellessaan. -- Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat,\nkun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan?\nMutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa\ntule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti\novat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he\nmahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun\ntäytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa...\n\nHän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa\nviereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.\n\nMutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa\nloukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti\nkorahti.\n\nHoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen\nkasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:\n\n-- Kuollut.\n\nJeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten\nhiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.\n\nEräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita.\nEikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän\njoukossaan Eino.\n\n-- Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä\nmielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:\n\n-- Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.\n\nMiehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen\ntervehtivät Jeremiasta.\n\n-- No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli\nJaska.\n\n-- En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. -- Mitäs hyvää\nteille kuuluu? Ja -- kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?\n\n-- Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani\nkäräjiä -- minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen\nlapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista\nväriaineiden ostoon -- niin -- ja kun satuin näiden toveriesi kera\nyhteen matkaan, niin...\n\n-- Vai niin, vai... No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin\nyksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi... No,\nentäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?\n\n-- No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä\ntyötä, näethän, koetimme jouduttaa.\n\n-- Onko jo valmis?\n\n-- On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:\n\n-- Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä -- siitä kun näes\nhänen hevosellansa ajoimme.\n\n-- Hävytön, mutisi Jeremias.\n\n-- Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.\n\n-- Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä\nhänen krivelihinsä, niin --\n\n-- Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.\n\n-- Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.\n\n-- Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. -- Mitä rikkaampia, sitä\nriivatumpia.\n\n-- Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.\n\n-- Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.\n\n-- Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. -- Me sitä\nlähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.\n\n-- Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera\nsävy. -- No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja\nsanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari\npahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa,\nettä isä lähetti terveisiä.\n\nTätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen\nsilmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi:\n\n-- Ostakaa puodista mennessänne vaikka karamelleja -- minun rahallani.\n\n-- Kyllä meilläkin sen verran rahaa on, ehätti Jaska. -- Meneväthän\nne meirän pennimme väliin turhempaankin.\n\n-- Niin no. Kuinka itse haluatte, mutta kunhan vain viette.\n\n-- Kyllä vierään, vakuutti Jaska.\n\n-- Kyllä, kyllä, pääsi toisiltakin.\n\n-- Minä myöskin lähetän jotain, virkahti Eino.\n\n-- No, ei sen niin väliä. Eihän teidän toisten tarvitse -- minun\nlapsieni tähden.\n\n-- Lähetän minä, intti Eino. -- Käynpähän sitten kerran heitä\nkatsomassa ja kysyn, mille ne maistuivat.\n\n-- Terve tuloa vain, kun Helsinkiin tulet. Tarjotaanhan siellä kuppi\nkuumaa, ellei muuta ole. Sen verran sitä kuitenkin löytyy, vaikka\nköyhäkin koti on, jos vain minä vielä kynnelle kykenen.\n\n-- Vähät siitä, mutta onhan hauska tavata tuttavia, sanoi Eino\nyksikantaan.\n\n-- Tuota noin, oikeastaan me tulimme... tulimme tuomaan sulle rahaa,\nsanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.\n\n-- Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän\nne pennoset voisitte viedäkin sinne...\n\n-- Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.\n\n-- Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.\n\n-- Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan\npennin, hihihih...\n\n-- Emme, totta jumal'auta! Ohoh -- täällähän ei saisi kirota. Niin,\nsitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin\nsellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia\nkonnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun\nvallassani olisi.\n\n-- No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin\nrankaisutapoja, arveli Eino.\n\n-- Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat\nkadottavat.\n\nToiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.\n\nHetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi:\n\n-- No, kai te ne perille toimitatte?\n\n-- Kyllä, pääsi kaikilta.\n\n-- Mutta tarvitsethan sinäkin kai jonkun verran? kysyi Jaska.\n\n-- Ehkä parikymmentäviisi markkaa, mutta loput...\n\n-- No niin! Puhuttu ja päätetty! tokaisi Jaska. -- Me olemme muuten\npäättäneet antaa yhteisesti sinulle viisikymmentä markkaa vaivoistasi\nja...\n\n-- Joutavia!\n\n-- Ei mitään joutavia! Me olemme sen päättäneet, ja tieräthän ettemme\nme puhettamme peruuta.\n\n-- Sen kyllä tiedän, mutta...\n\n-- Älä suotta jankkaa! Kipeämmin sinä tarvitset kuin me.\n\n-- No, kiitos vain! Kyllähän minulle raha hyvää tekee. Mutta...\n\n-- Niin, no. Mitäs pitkistä puheista, lopetti Jaska jankkauksen.\nSitten hän kääntyi toisiin päin ja sanoi äkisti:\n\n-- Eiköhän meirän ole piakkoin lährettävä?\n\n-- Eiköhän, sanoivat toiset.\n\nVielä pienen aikaa pakistuaan kättelivät miehet ja poistuivat.\n\n-- No minä sitten pistäydyn teillä, kun Helsinkiin tule, virkkoi Eino\nJeremiaalle, astuessaan miesten jälkeen.\n\nJeremias ei ehtinyt vastata. Kun kaikki olivat poistuneet, heittäytyi\nhän vuoteeseensa ja nukkui kohta.\n\n\n\n\nV\n\n\n-- Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä\nasemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika.\nHän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä\nja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä\nreipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen\nterveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan\nkadehti.\n\n-- Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.\n\nPoika ei jatkanut.\n\nEino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot\nvoittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita\nkannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei\nniillä kuitenkaan mitään voita.\n\nOlisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista\npäävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta\nkun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!\n\nOlisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla\nolisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi\nItaliaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne\nkuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja\nriittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka\nsuloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla\nkukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot\npulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi\nmilloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.\n\nNiin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan\nsitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa.\nOn huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja,\nkanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä.\nLaulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien\nlaineet...\n\nNiin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti\npojalta:\n\n-- Onko isäsi nyt kotona?\n\n-- On, kotona on, virkkoi poika. -- Sanonko minä hänelle, että\nkysyitte häntä?\n\n-- Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.\n\nLopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan\nseinävierelle ja sytytti savukkeen.\n\nSiinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa,\njoka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä\npalvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa,\nja lähti kävelemään sinne.\n\n    \"Yksin istun ja lauleskelen,\n    kun aikani on niin ikävä.\n    Vesi seisoo ja linnut laulaa,\n    eikä tuulikaan vedätä.\"\n\nNuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan\npäin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian --\nmutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi\nja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän\ntuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka\nsisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.\n\nEhdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan\nvälitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen,\nEino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin\nlähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:\n\n-- Oletko ikävissäsi?\n\n-- Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: -- No, en juuri.\n\n-- Et puhu totta. -- Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane,\nsen tiedät.\n\n-- Tiedän. Mutta suru on niin kaunista... Se... se antaa edes jotain\nsisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa\nsädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.\n\nEino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen\nkuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla\nsaarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä -- saarella,\njolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka\nnytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä\njärveä.\n\nKummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet\ntoisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan\nhalun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen\nleimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja\nasemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen\njäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä\nalas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan,\nvimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.\n\nEinokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan\ntoisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla\nkädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti\nrantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.\n\n-- Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin\nloistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon\njälkeen.\n\n-- Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. -- Ihmiset\nkertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat\ntietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä... Toiset\ntaas -- jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta --\nsanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.\n\n-- Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli\nsitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: -- Mutta\neikös -- eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?\n\n-- Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.\n\n-- Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.\n\n-- Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.\n\n-- Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa\ntietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.\n\nMutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo\npaikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän\ntokaisi:\n\n-- Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino,\nminulla olisi sinulle vähän asiaa.\n\n-- Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: -- No, anna kuulua.\n\n-- Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin...\n\nVastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:\n\n-- Minne olet matkalla?\n\n-- Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota --\naioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi...\n\n-- Miks'en, keskeytti Eino. -- Olen saanut jo haasteen.\n\nHeikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:\n\n-- Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano...?\n\n-- Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.\n\n-- Sanot nähneesi?\n\n-- Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.\n\n-- Eihän sinun... voisithan lähteä täältä... Minä antaisin matkarahat.\n\n-- Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista\nonnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa\ntuollaisista teoistasi? Ajattelehan!\n\n-- Mitä hän on sitten niin hävytön.\n\n-- Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?\n\n-- Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.\n\n-- Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes\nole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.\n\n-- Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että\nminä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.\n\nHeikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon\nhuoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä\npoistumaan.\n\n-- Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain\ntietää. Etkö sinä sittenkin --?\n\n-- En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan\ntoisiakin kaksi.\n\n-- Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa.\nPuhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille\nsilloin aivan suloisesti käy, hahah...\n\n-- Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla\nole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit\nhäpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät\njohtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun\ntuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa\nkurjaakin kurjemmaksi...\n\n-- Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.\n\n-- Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että\neroamme. Terve!\n\nHammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.\n\n-- Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.\n\n-- Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti\nkummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain\njärven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten,\nja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.\n\n\n\n\nVI\n\n\n-- Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria,\nnoin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa\noli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen\nilottomuuden totisuus.\n\n-- Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi\nvuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.\n\n-- Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. -- Mutta\njos... jos et sattuisikaan saamaan. Silloin...\n\n-- Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin\neiköhän edelleenkin...\n\n-- On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.\n\n-- Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. -- Vieläpä paremmin\nkuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu.\nTyöllä, kovalla työllä vain.\n\n-- Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä,\nvaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin\ntyöhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa -- kukaan ei edes\nottaisikaan, sillä laki kieltää sen.\n\n-- Sanoinhan jo, että älä huolehdi.\n\n-- Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan\nvielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan,\nmitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä\nsairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi\nsinuakin vähemmän tässä syömässä.\n\n-- Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla\nsairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka\npaljon on sairaaloihin tulijoita -- vähentää sieltä täytyy niitä,\njotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.\n\n-- Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!\n\n-- Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun\nsyyni.\n\n-- Enhän minä, hyvä mies, sitä sinun syyksesi väitäkään! Mutta\njossakin se syy vain on, sen käsitän.\n\n-- Kunpa se olisi ainoa epäkohta tässä yhteiskunnassa, huoahti\nJeremias, -- kunpa olisi ainoa! Mutta niitä on paljon -- ja paljon\npahempia. Yhteiskuntataloutta hoidetaan huonosti ja väärin, sen kyllä\nymmärrän. Rahat eivät riitä hyödyllisiin, mutta kyllä hyödyttömiin,\nvieläpä vahingollisiin, kansalle turmiota tuottaviin laitoksiin ja\ntarkoituksiin.\n\n-- Taasko sinä sitä sosialisteilta oppimaasi virttä vetelet.\n\n-- Itsehän aloitit.\n\n-- Mutta eihän ollut tarkoitukseni saada sinua sellaiseen ääneen.\n\n-- Vaan tapasi mukaan morista --! Minkähänlaisen älinän sitä\npitäisit, kun olisit oikein rentun miehen akka. Kiitä että olet\nsaanut tällaisenkin.\n\n-- Kyllä sinulla jumala paratkoon on tuota itserakkautta -- no on!\nSanon minä sen!\n\n-- Kessäpä sitä ei olisi. Mutta palatkaamme äskeiseen. Toivon,\nettet aina pistelisi minua sillä sosialistisanalla. Ja muuten voin\nsinulle sanoa, että kun paranen ja pääsen työhön, niin aion yhtyä\nammattiosastoon. Huomaan, että olen jo liian kauan ollut sieltä\npoissa -- eikä...\n\n-- Herra siunaa! No kaikkea sitä täytyy kuulla, keskeytti Maria.\n\n-- Nyt sen kuulit! Ja se saa loppua siihen!\n\n-- Mutta herran nimessä, mitä sinä oikein ajattelet?\n\n-- Johan sen sanoin.\n\n-- Johan sanoit, johan sanoit, tuskitteli Maria. -- Mutta tiedätkö\nmitä isäntä sanoo, kun saa tietoonsa sen? Heti paikalla saamme\nmuuttaa, siitä olen varma! Ja talvi tulossa! Voi taivas! Silloinhan\nolemme hukassa!\n\n-- Emme pahemmin kuin nytkään, sanoi Jeremias yhä edelleen pysyen\ntyynenä.\n\n-- Vai ei pahemmin, jamasi Maria. -- Niin, no!\n\nEipä juuri! Eihän se paljaan taivaan alla olo sanottavasti kurjuutta\nlisää -- eihän? Tiedätkö sinä, kuinka huonolla kannalla asiamme\nnyt ovat? Voin sen sanoa: kahden kuukauden vuokra on maksamatta,\nkaikki mikä suinkin on joutanut, on pantissa, puut lopussa, vaatteet\nriekaleina, eikä talossa ole edes sormenpään kokoista leivänpalaa!\nElleivät lapset, jotka nyt ovat kaupungilla kerjuulla, elleivät he\nmitään saisi, niin iltasetta saisimme ruveta maata! -- Niin ovat\nasiamme. Mutta sinä vain pysyt tyynenä.\n\n-- Turha suunsoitto, riehuminen ja hätiköiminen eivät hyödytä. Sanoit\n\"tyynenä\" -- hm. Suuret meretkin voivat toisinaan näyttää tyyniltä,\nkun katselemme niiden pintaa. Mutta samalla aikaa ne saattavat\nsyvemmällä virrata vimmatusti, jopa myrskytäkin.\n\n-- Ettäkö sinunkin sisimmässäsi riehuisi? Pyh! Kaikkea vielä. Sinä et\nosaa raivota et ulkonaisesti etkä sisällisesti; tunnenhan minä sinut,\nsinä lauhkea lammas!\n\n-- Et tunne, vaikka luulet tuntevasi ja vaikka olemmekin jo toista\nkymmentä vuotta yhdessä olleet. Ellen minäkään voi sanoa sinua\naivan tarkkaan tuntevani: tiedänpähän vain, että olet vaimoni,\nomanvoitonhimoinen ja oikukas nainen, ja niitä ominaisuuksia lienee\njonkun verran joka ihmisessä. Ihminen on sitä paitsi luonteeltaankin\nkehittyvä ja muuttuva. Siihen vaikuttavat olosuhteet ja se ympäristö,\njossa hän elää. Sen olen huomannut. -- Sinä et ole voinut tutustua\nminun sisäiseen mieleeni. Siihen ovat olleet vaikuttamassa monet\nsyyt. Ensiksi, minä olen mies ja koetan mahdollisimman paljon hillitä\ntunteitani. Jos tietäisit nytkin, mitä minä sisimmässäni tunnen,\nniin et puhuisi noin ärtyneesti. Ymmärrän ja myönnän, että puute ja\nkärsimykset katkeroittavat mielen ja tekevät ärtyisäksi -- siksi\nen sinua siitä soimaa -- mutta sanon kuitenkin, että meidän tulee\nhillitä kaikkea sitä, mikä meissä on eläimellistä, sillä olemmehan\nihmisiä, se meidän tulee ennen kaikkea muistaa. Ja enkö minä ole aina\nkoettanut parastasi, enkö ole ollut hyvä sinulle ja hellä lapsiemme\nisä? Enkö?\n\nMaria häpesi ja vaikeni.\n\nNähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut.\nKumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri\nolisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.\n\nSiinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan\ntuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää\nmielialaa.\n\nHuoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa\npalavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan\nöljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.\n\nVaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo,\nistuutui vuoteen laidalle ja itki.\n\n-- No... Älähän nyt... sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. --\nAnna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan\nmieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.\n\n-- Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta\nnyyhkytyksen lomassa.\n\n-- Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja\nyhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä\nparemmaksikin kääntyy.\n\n-- Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti\nitkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.\n\n-- Mutta missähän ne lapset --? sanoi sitten Jeremias.\n\n-- Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen\nolleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.\n\n-- Eipäs se Jaskakaan tule käymään. Missä mahtanee aikansa kuluttaa,\nvirkkoi Jeremias taas vähän ajan kuluttua, siten siirtyen asiasta\ntoiseen. -- Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi kävi?\n\n-- En niinäkään tarkoin muista. Ellei siitä liene noin kolmisen\nviikkoa.\n\n-- Niillä paikkeilla.\n\n-- Johtui mieleeni -- sanoi Maria äkisti -- kun tuli puheeksi... olen\nsitä jo ennenkin aikonut kysyä, että tunnetko sinä ne miehet, jotka\nJaskan kanssa viimeksi kävivät meillä?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Muuten vain...\n\n-- Et suinkaan tarkoita niitä, jotka silloin kävivät, kun sinulle\nrahaa toivat?\n\n-- En, tunnenhan minäkin ne.\n\n-- Tanuako ja Perttua sitten?\n\n-- Tanujako vai Manuja lienevät. Niitä, jotka viimeksi kävivät.\n\n-- Mitä heistä?\n\n-- Ne näyttivät minusta niin roiston näköisiltä. Epäilen, etteivät he\nole oikein rehellisiä, ei ainakaan se toinen.\n\n-- Mistä niin päätät?\n\n-- Hänen eleistään, liikunnostaan -- ja -- en oikein osaa selittää.\nMutta epäilen kuitenkin, etteivät he ole kunnon ihmisiä.\n\n-- En voi sanoa puoleen enkä toiseen, kun en tarkoin tunne. Pari\nkertaa olen heidät nähnyt ja...\n\n-- Ja...?\n\n-- No, voinhan sen sanoa: -- yhden kerran Kukkuvassa kellossa.\n\n-- Kapakassa! Arvasinhan sen. Usko minua: he eivät elätä itseänsä\nrehellisellä tavalla!\n\n-- Saattaa niin olla. Mutta en kuitenkaan oikein usko sitä. Jaska ei\ntavallisesti seurustele retkujen kanssa -- ellei sitten ole tapojaan\nmuuttanut. Hänen tuttaviansa ne ovat.\n\n-- En tiedä. Mutta ääni rinnassani sanoo, että heitä tulisi karttaa.\nÄlä lyöttäydy heidän joukkoonsa, kun paranet! Ethän?\n\n-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole\neteeni nähnyt?\n\n-- Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä\nminua, en sitä pahallani sano.\n\n-- Kyllähän minä... Älä nyt suotta...\n\nOvi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha,\nedellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja,\npienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja\nkummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi\nvilusta ja meni hellan luo -- ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta\ntehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta\nhypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla\nlapsenäänellä:\n\n-- Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!\n\nJeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen\nsilmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:\n\n-- Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha -- sanoi hän tytölle\n-- kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä.\nTe elätätte nyt isää ja äitiä... vaikka kerjuulla... te olette\nkilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset... niin\nkiitolliset... Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii.\nSilloin... silloin... saatte makeisiakin...\n\nItku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin\nlastaan.\n\nMaria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä\nlihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.\n\nNiin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen\ntyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTaivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi\nakkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä\npirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua:\n\"Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria\".\n\nPirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja\nAmalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi\nodottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.\n\nMuori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen,\nodotellen.\n\nNyt -- nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin\nmuorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen\najavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja\nheidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he\nkatsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta,\nkohta hän on tässä -- lähenee, lähenee...\n\nMuori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti\nakkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti\ntulijaa.\n\nKului tuokio.\n\nAjaja läheni.\n\nEi, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat,\npainoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen\nsanaakaan.\n\nKun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen\njännitys.\n\nUlkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä\nvaimeni -- vaimeni kuulumattomiin.\n\n-- Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten\nja luoden samalla taas katseensa akkunaan.\n\n-- Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. -- Ja kello\non jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?\n\n-- Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.\n\n-- Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole\nnoin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori\npuoliksi itsekseen. -- Mutta minä pelkään...\n\nAmalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin... ilman minä vain... omia luulojani...\n\n-- Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?\n\n-- Niin -- sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet\nlahjotuksi.\n\n-- Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. --\nOlisikohan?... Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän\nviipyy?\n\n-- Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä\najatustaan.\n\n-- Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.\n\n-- Enhän väitä sitä, mutta...\n\nTaas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman\nilmeen.\n\n-- Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.\n\n-- Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä.\nEikö hän sanonut sitä tilanneensa?\n\n-- Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.\n\n-- Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi\nkiireesti pukeutua.\n\nEikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.\n\nEino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä\nimien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa.\nMutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.\n\n-- Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun\narvasi, että akat akkunoista katselevat.\n\nVanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri\nhevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän\npirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.\n\nJo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan\nkulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän\njälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin,\nsillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä,\nhe kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee\nsyy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.\n\nKäräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa\nolevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin\neteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta\novesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua\ntupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat\ntulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.\n\nEteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät\nnärehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului\nympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta\nrettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan,\neikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin\nvaltavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua\nasiaan.\n\nAmalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät\nmuutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan\nkunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa,\nja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin\njoukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja\nkatsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko\nnaisväen maineen.\n\nKun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala\nemäntineen ja Heikki.\n\n-- Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. -- Missäs se\nsinun...? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun\nluulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.\n\n-- Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.\n\nJa eräs äännähti:\n\n-- No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa... Eino käänsi selkänsä\nja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin\nhe eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he\nolivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä\ntulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.\n\nEeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen\nja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon,\nensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori,\nyhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään.\nHeitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa\nonnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen.\nMitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui\nja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui\nvastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen.\nHän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi\nmielellään huutanut: \"Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni\nisä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa,\nvaikk'et nyt täällä sitä tekisikään.\" Amalia tunsi itsensä niin\nkiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin\njoku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia\nhikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta\nhuudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.\n\nSe helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi\nystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään.\nSitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen,\nhampaiden välistä tulevan äänen:\n\n-- Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut\nsakotetuksi? Mutta muista sinä se...\n\nVanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos\nastuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli\npunainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.\n\nToinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.\n\n-- Seuraava: Amalia Aholainen -- vastaan Heikki Vanhala, kaikui\nväliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.\n\nAmalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten\noikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja\nkuulustelu alkoi.\n\n-- Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.\n\nReippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa\nkirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta\ntuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen\nsaivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi.\nTuomarin kysyttyä:\n\n-- No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino\nkirjallisen todisteen.\n\nTuomari luki:\n\n    \"Todiste.\n\n    Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki\n    Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus\n    tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia\n    havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan\n    vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin\n    tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta\n    seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi\n    eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin;\n    että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa,\n    kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja\n    lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin\n    kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa\n    tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän\n    harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii\n    hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen\n    isä on vastaaja.\n\n    Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.\n\n    H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.\n\n                                            Eino Löytölä.\"\n\nLuettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen\nvaiti oltuaan:\n\n-- Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?\n\n-- Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.\n\n-- Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen\ntavoin, mutta hillitysti.\n\n-- Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: -- Kyllä ne\nvastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis\nyhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?\n\n-- Kiellän!\n\n-- Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?\n\n-- Pysyn.\n\n-- Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.\n\nEeva kutsuttiin sisään.\n\n-- Mitä te tiedätte tähän asiaan?\n\n-- Mi-mi-minäkö?\n\n-- Niin, juuri te!\n\n-- Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin\nnähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus... että minä kun\nsanoin tälle Amalialle, että... tuota, että...\n\n-- Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.\n\n-- Ka, asiaahan minä. Niin että tuota... soperti Eeva vavisten.\n\n-- Ei täällä pelätä tarvitse!\n\n-- Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö,\nka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään...\n\n-- Asiaan!\n\n-- Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota...\n\n-- Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!\n\n-- Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen...\n\n-- Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan,\nasiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.\n\nEeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin\nhän sai taas soperretuksi:\n\n-- Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En\nkerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.\n\nTämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.\n\n-- Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai...\n\n-- En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt\nsellaisia...\n\n-- Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti\nAmalia.\n\n-- En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet -- kylällä...\n\n-- Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli\nsai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi\njyrkästi, ettei hän tiedä mitään.\n\nKaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään\npäätöstä kuulemaan. Tuomari luki:\n\n-- Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi\ntoteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan\nsuorittamaan kaikki kulut.\n\nPäätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.\n\nJärjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.\n\n-- Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä\neteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: -- Huono puhemies!\n\nEino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain,\nkun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:\n\n-- Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti,\npelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen\nsellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut.\nMutta eihän sitä yhdellä...\n\n-- Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:\n\n-- Ei maksa vaivaa!\n\nUsealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat\nkeskustelivat nyt vain tästä.\n\n-- Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. -- Sinä olet, jumalan ja\nomantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin\nkieltää.\n\n-- Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen\nhevosta kääntämään.\n\nTyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas\noli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään\ntoivoneet, että Amalia olisi voittanut.\n\nHeidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä\npäällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli,\nja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko\nnäytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin\ntaa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä\nkaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua\npitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt\nhetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa:\ntuima tuuli pakotti liikkeelle.\n\nAstellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla,\nmutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä\nviimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat\nivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian\nkyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen\nkädenpuristuksensa ja sanansa:\n\n-- En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi...\n\nKuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia...\n\nAjatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen\nkulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi\nVilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä\nkulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. --\nOlisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. -- Mutta eihän hän ennen\nole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. -- Hän katsoi,\nkatsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.\n\nEino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän\npääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se...\n\n-- Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.\n\n-- Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen\nkääntyäkään. -- Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?\n\n-- Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin\nhuolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?\n\n-- Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. -- Sitä ei näy saavan,\nvaikka vähän maksaisikin.\n\nEinon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi.\nJeremias kysäisi:\n\n-- Mitä sinä nyt?\n\n-- Katsohan, sanoi sitten Eino.\n\n-- Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.\n\n-- Etkö näe?\n\n-- Mitä minun pitäisi nähdä?\n\n-- Tuota kuormaa tuossa.\n\n-- Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?\n\n-- Juuri sitä.\n\n-- No, mitäs ihmettelemistä siinä on?\n\n-- Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. -- Entäs,\nnäitkö Aleksanterilla sitä -- sitä saattuetta?\n\n-- Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.\n\n-- No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?\n\n-- Sitäkö sinä tarkoitatkin?\n\n-- Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa,\nkömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa\nja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota\nperässä juoksevaa isoa koiraa.\n\nHe vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut\nasiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa\ntoisaalle ja tokaisi Einolle:\n\n-- Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi\nastella Jeremiaan rinnalla.\n\n-- Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias,\nheidän hetkisen käveltyään.\n\n-- Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa\nleikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia,\njotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.\n\nTaas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi\näkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino\ntunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan\nällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:\n\n-- Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.\n\n-- Ehkä vähän.\n\n-- Vai kannattaa sinun juodakin!\n\n-- Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan,\nniin...\n\n-- Ilmaiseksi?\n\n-- Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat,\nne sitten juovat joka päivä.\n\n-- No, kuinka heidän kannattaa?\n\n-- Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja\npoikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen...\n\n-- Taidat olla ihan juovuksissa?\n\n-- No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.\n\n-- Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo\nainaiseksi.\n\n-- Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen\npäättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!\n\n-- Onko se sitten elämistä, kun juo...?\n\n-- Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi!\nSinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet,\nniin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi\nselvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee\nkaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä...\n\n-- Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes\nsyötävää? ehätti Eino.\n\n-- Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota\nnäy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei\nsaa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin\n18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei\nriittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme\nolisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin\nsaisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi.\nYhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät\narmeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme\nkuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä\ntiedät, siksi en sitä selitäkään.\n\n-- No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?\n\n-- Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja\ntarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me\nsöimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää\nkuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! --\nHän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: -- Antaessaan nämä muutamat\narmopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät\nlaiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä\nei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan,\nvaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta\nväsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki\nkoettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes\nse kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua\nsuljettava hulluinhuoneeseen.\n\n-- Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain\nmustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän\ntuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.\n\n-- Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty,\nraadeltu. -- Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei\nvälitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä\nminulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!\n\n-- Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt\njonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.\n\n-- Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät\nniitä ajoissa antaneet.\n\n-- Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?\n\n-- En!\n\n-- No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?\n\n-- Sittenpähän nähdään.\n\n-- Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä -- ja siksi\npuhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon\njuomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.\n\n-- Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä\nHelsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä --\ntarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu -- mutta tulevat toimeen\nkuin -- mitkä sanoisinkaan...\n\n-- Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita,\nkortinpelaajia, varkaita, roistoja...\n\n-- Niitäkö lienevät.\n\n-- Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?\n\n-- Enpä tiedä, vaikka...\n\n-- Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.\n\nHe olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta\njäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.\n\n-- Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan.\n-- Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt\ntulet, eivät ole kunnon ihmisiä.\n\nJeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo\nsana \"kunnon ihmisiä\" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen\nkuitenkin huomasi ja jatkoi:\n\n-- On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.\n\nJeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia\nhiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:\n\n-- Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat\nehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei\nitsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa.\nMinulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen\nsairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin\nlääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.\n\nHän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä\notti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.\n\n-- Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset\novat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen\nsanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.\n\nTuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä\nhurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli\nvähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa\ntuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista\nvaikutusta.\n\n-- Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi\ntässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?\n\nJeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä\npuristaen.\n\n\n\n\nIX\n\n\n-- Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä\ntalosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.\n\nHeikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala\nsuussa, uunin viereen jakkaralle.\n\n-- Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta\nkaluten. -- Hm. Tässä -- tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön,\nvarastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! -- Hm. Sanoppas, mihinkä\nolet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas\nsuoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö\nedes viisi tuhattakaan!\n\n-- No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä\npuolustaakseen.\n\n-- Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä\non sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin\nteidät molemmat talostani.\n\n-- Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö.\nMuisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin\nkirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien\npilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?\n\n-- Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut\nkuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. -- Ja sitäkin, kuinka köyhiä\nalkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?\n\n-- Sinä! Puuska!\n\n-- Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä\nhankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?\n\n-- Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat\nluoton.\n\n-- Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan\nsuuriarvoiset.\n\n-- Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä,\ntyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä\ntalo, sen maine ja minä!\n\n-- Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä\nminkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki\nsanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille\nantoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.\n\n-- Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. --\nSanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!\n\nTiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä\ntahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven\nulkopuolelle.\n\nNyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli\npartaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi\npermannolle levinnyttä keittolätäkköä.\n\nSaatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin\näskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen\nisäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi\nkäyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä\nkiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:\n\n-- Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut!\nEt edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät\ntekisi kuperkeikkoja.\n\n-- Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?\n\n-- Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain\nkannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!\n\n-- Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti\nVanhala yksikantaan.\n\n-- Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.\n\n-- Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat -- eikä turmelusta\ntuottaviin...\n\n-- Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen --\n\n-- Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei\nHeikki muuta tapojaan, niin... Eikä siinä tästä lähtien ole\narmoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te\nyksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en\nihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän\naikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin\nsuurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa\nhyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on\nsinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin\noppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.\n\n-- Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei\nmielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.\n\n-- Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän\nasteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos,\nmutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.\n\n-- Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille,\npysähtyen tämän eteen uhkaavana.\n\n-- Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen\npois isänsä julman katseen alta.\n\n-- Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. -- Mutta\nmuista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen\nsattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy\nolevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi\njoutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet?\nLaittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta\nvalitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle.\nYläpää peltoa on jo sulaa.\n\nSen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän\noli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.\n\nKevätahava puhalteli hänen hartioihinsa ikään kuin kehoittaen\nhäntä kiivaampaan käyntiin. Aurinko paistaa lekotteli täydeltä\nterältään, sulatellen hankia ja pehmitellen maassa olevaa routaa.\nJärvi kalisteli kahleitaan, ja suuria jääröykkiöitä ajautui\nVanhalanpuoleiselle rannalle, josta levisi kosteankoleata ilmaa\nlähiseudulle.\n\nVanhalan lähdettyä istuivat äiti ja poika hyvän aikaa vaiteliaina,\nkunnes koulusta palaavat lapset katkaisivat hälinällään hiljaisuuden.\nHeikki nousi lähteäkseen, ja emäntä äännähti pitkäveteisesti:\n\n-- Olipas se tänään tulisella päällä.\n\n-- Oli, virkkoi Heikki lyhyesti. Ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo viikon päivät oli Heikki ollut kovin miettiväinen. Missä vain hän\nliikkuikin, niin aina askartelivat hänen aatoksensa toisaalla. Hän\noli käynyt entistä harvasanaisemmaksi ja hitaammaksikin kaikissa\nliikkeissään. Hän näytti niin salaperäiseltä, että hänen äitinsä oli\njo pari kertaa kysäissyt: -- Mitä sinä oikein haudot?\n\nMutta suoraa vastausta hän ei antanut. Murahtipahan vain jotain ja\nmeni menojaan. Isäntääkin jo vaivasi tämä nuhjailu ja salaperäisyys,\nja hän alkoi epäillä pahinta. Rahoja hän ei uskaltanut pitää\npaljoakaan käsillä ja niitä vähiäkin käyttörahoja piilotteli ja\nvarjeli kuin silmäteräänsä. Hän oli ruvennut epäilemään, että Heikki\nkenties kähveltää ja toteuttaa sitten jo aikoja uhkaamansa Amerikkaan\nlähdön.\n\nSiitä päivästä lähtien hän sitä enemmän pelkäsi, kun tuo kova riita\noli ollut ja hän tuli uhanneeksi ajaa pojan pois kotoa. Siinä hän\nkatsoi olevan kyllin syytä pelkoon, sillä siitä astihan Heikin käytös\noli ollut toisenlaista kuin ennen.\n\nPäivä päivältä heidän elämänsä jännittyi, ja yhä enemmän he rupesivat\ntoisiansa epäilemään ja pelkäämään, eikä oikein missään asiassa\ntahtonut puhe luistaa. Tosin tuo silloinen riita oli jo unohdettu ja\nisännän ja emännän välit ennallaan, mutta Heikin omituinen käytös\nantoi kumpaisellekin päänvaivaa.\n\nTänään he taas olivat tavallista hiljaisempia, kun Heikki äsken\nkylälle lähtiessään ei ollut vastannut heidän kysymyksiinsä.\nMihinkähän se meni ja viipyneeköhän kauankin? aprikoivat he\nkumpainenkin, saamatta kuitenkaan vastausta.\n\nHeikki kulki kylän kujalla pää kumarassa, suunnitellen lähtöä näiltä\nmailta. Helsinkiin hän oli päättänyt. Siellähän se Eino kertoi olevan\njos jotakin kummallista. Saisihan tuota katsella maailmaa, ajatteli\nhän. Ellen viihdy siellä, niin tulenpahan takaisin. Pyydän ukolta ja\näidiltä anteeksi, sillähän siitä pääsee. Eivät he niin kovia ole,\netteivät takaisin ottaisi. Tunnenhan minä jo heidät. Ja onhan hauska\npeloitella äijää: näyttää, ettei sitä hänen armojensa alla eletä, ja\nettä on sitä maata muuallakin! Se on päätetty!\n\nHän nosti äkisti päänsä ja ojensi vartaloaan ikään kuin pudistaakseen\nluotaan kaikki pelonaiheet ja epäilykset.\n\nKunpa nyt sattuisi se Kettusen Iivari olemaan kotona. Hän se on aina\nintoillut lähteäkseen. Nyt nähdään onko pojalla sisua.\n\nNäissä ajatuksissaan hän oli ehtinyt veräjälle, josta erkani polku.\nSe johti peltojen poikki Kettusen talolle ja oikaisi melkein puolisen\nkilometriä. Polku oli nyt sitä paitsi parempi kävellä kuin veden\nvallassa olevat kujaset, vaikka se olikin toisin paikoin pehmeätä.\nHän kiipesi yli veräjän ja kiiruhti ripein askelin Iivaria tapaamaan.\n\nLähetessään taloa hän näki vähän matkan päässä aitovierellä jonkun\nmieshenkilön ahertelevan aidan korjauksessa. Ensin hän luuli\ntätä Iivariksi, mutta tarkemmin katsottuaan tunsi hänet Amalian\nkeskenkasvuiseksi veljeksi. Hän käänsi päätään ja mitään virkkamatta\npainalti ohitse ajatellen: mitähän tuo täällä -- onkohan palkkautunut\nKettuselle paimeneksi ja nyt kesää odotellessaan teeskentelee minkä\nmitäkin talon töitä?\n\nPihamaalla tervehti Heikkiä murahtaen talon tuuheakarvainen, isohko,\nhyvin syötetyn näköinen koira, joka hampaitaan näytellen asettautui\nhänen tiellensä. Mutta kun Heikki lausui koiran nimen, poistui se\nhäntä koipien välissä pirtin portaiden viereen, asettuen siihen maata.\n\nPistäydyttyään pirttiin Heikki kohtasi odottamattoman henkilön:\nAmalian äitimuori istui isohkon pirtin peräseinällä olevan akkunan\nääressä kehräten nyt keväällä kerittyjen lampaiden villoja. Hänet\nhuomattuaan Heikki aikoi vetäytyä ovelta takaisin, mutta muori ehti\nhuomata hänet ja äännähti silmiään siristellen:\n\n-- Heikki tulee vain peremmäksi -- en minä syö.\n\n-- Mitäpäs minä... On vain vähän kiire... Eiköhän Iivari olekaan\nkotona?\n\n-- Kotonahan se... Eikö lie kujassa havunhakkuussa. Siellä tuo äsken\noli. Mutta kovinpa ylpeäksi tämä Heikki on käynyt, kun ei enää hyvää\npäivääkään sano.\n\n-- Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.\n\n-- Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään\nruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä.\nMutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja\npolkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi\nrukinrullan ympärille.\n\nHeikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni\novesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin\nnuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön\nolisi estänyt.\n\n-- No, mitä se Heikki siellä ovensuussa -- käypi vain nyt peremmäksi,\nniin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.\n\n-- Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa\nkeskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta,\nvaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.\n\n-- Lähetti, vastasi muori. -- Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi\n-- sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.\n\n-- Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan\nväräyttämättä.\n\n-- Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on\nniin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.\n\n-- Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.\n\n-- Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän\nmeni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten\nHelsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka\nollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain\ntupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt\ntuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on...\n\nSanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä\nkurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri\nminkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia\nasioita ja tähysteli akkunasta pihalle.\n\n-- Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä\nlomassa.\n\n-- Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.\n\n-- Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet\nmierolle, niin ei edes sääli.\n\n-- Minunko tähteni! kivahti Heikki. -- Enhän minä teitä mökistänne\nhäätänyt.\n\n-- Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia\nolisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän\nrasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme,\nniin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä\nkartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan\nvuoteen.\n\n-- Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta\nahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he\nolisivat kyllä odottaneet.\n\n-- Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä!\nKyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!\n\nTätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:\n\n-- Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo\nmuutenkin teidät käskenyt maaltaan pois -- ainakin siltä paikalta,\nsillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä\nkauniiksi.\n\n-- Se on väärää puhetta! Hän ei olisi vielä käskenyt, jos vain\nolisimme voineet maksaa vuokran. Se oli hänelle hyvä tekosyy. Isäsi\nja äitisi olivat sitä paitsi yllyttäneet...\n\n-- Se ei kuulu minulle, ärähti Heikki matalasti ja kääntyi\nlähteäkseen.\n\nIivari tuli ovessa vastaan ja vetäytyi Heikin kehoituksesta takaisin\neteiseen. Kursailematta Heikki kävi asiaan ja virkkoi:\n\n-- Nyt on Simo sillä päällä, että lähtee! Tuletko mukaan, kun aina\nolet uhkaillut?\n\n-- Nytkö? Een minä... En tällä kertaa. Joskus toiste sitten. Olemme\nnyt isäukon kanssakin sovinnossa, niin...\n\n-- Sovinnossa päivän pari ja sitten taas riidoissa!\n\n-- Ei tiedä. On kulunut jo useita viikkoja, ettei ole ollut väärää\npuhetta. Ukko on ruvennut antamaan perään. Eikä tässä sitä paitsi ole\nrahojakaan.\n\n-- Niistä ei huolta! Olen saanut kähvelletyksi lähes puolen tuhatta.\nKyllä me jonkun aikaa pärjäämme. Ja pääseehän sieltä sitten takaisin,\nellei vetele. Mutta kunhan saadaan ukoilta sisu pois. Ja näkeehän\nsiellä vähän maailmaa.\n\n-- Ei, en minä nyt viitsi.\n\n-- Siispä lähden yksin.\n\n-- No, kirjoitahan, jos pitempään viivyt. Heikki aikoi lähteä ja oli\njo ulkopuolella veräjän, kun hän taas näki Amalian veljen.\n\n-- Kuulehan, Iivari! huusi hän.\n\n-- No? kysyi tämä lähestyessään.\n\n-- Onko tuo poika ja muori nyt teillä?\n\n-- On. Ukko ne huusi.\n\n-- Eivät siis joutuneetkaan kirkonkylän Karvoselle?\n\n-- Eivät. Se peruutti huutonsa.\n\n-- Hihhih, vai peruutti, nauroi Heikki. -- Et siis lähde?\n\n-- En.\n\n-- No, terve sitten.\n\n-- Terve.\n\nPettyneenä alkoi Heikki astella samaa tietä, jota oli tullutkin. Taas\nhän vaipui ajatustensa valtaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä\nahtaammalta hänestä nämä kotitanhuat tuntuivat. Kotitalonsa veräjälle\nhän pysähtyi ja heitti kaihoavan katseen kauas etäisyyteen. Ja kun\nhän asteli pirttiin ohi kujan, jossa Rusko rouskutteli päivällistään\nja höristeli hänelle korviaan, niin hänen mielensä teki sanoa sille\nhyvästit sekä lisätä: ottaisin sinutkin mukaani, kun se vain kävisi\npäinsä.\n\nPirttiin päästyään hän oli niin hajamielinen, ettei osannut\nistuutuakaan, vaan tallusti akkunan ääreen ja tähysteli ulos,\nkuulematta edes äitinsä ensi äännähdystä:\n\n-- Mikä sinua vaivaa?\n\nVasta kun tämä oli toistanut samat sanat, kääntyi Heikki verkkaan ja\nsanoi:\n\n-- Mitä?\n\n-- Sitä minä vain, että mikä sinuun on mennyt? jatkoi emäntä.\n\n-- Ei mikään, vastasi Heikki huoahtaen ja istui.\n\nVähän ajan kuluttua laahusti Vanhalakin puodista ja uteli, mikä\nHeikkiä vaivaa, mutta tämä ei selittänyt sen paremmin asiata;\nkeksipähän vain joitakin verukkeita ja pysyi omissa ajatuksissaan.\n\nIllallisen aikanakaan ei Heikki ollut kotona. Oli lähtenyt naapuriin\nja kulutti siellä iltansa. Vasta makuulle menon aikana kähmi\nvuoteeseensa.\n\nAamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan\nhäntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.\n\nVanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt\npirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri\nsammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle\nkatsomaan, oliko jäänyt kahvia.\n\n-- Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. -- Eikö se\ntuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin... Nousimme jo ennen\nauringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän\nkuppeja pöydälle asetellessaan.\n\nKoko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja\nnoustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin\nvoi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:\n\n-- No, hyvästi nyt.\n\n-- Mihinkä sinä --? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin\novesta ulkona.\n\nEmäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan\nolemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:\n\n-- Heikki, sinä! Mihinkä sinä --?\n\nMutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista\nrivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.\n\nVanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt\nakkunasta poikansa menoa.\n\nEmännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat\nhuoahtaen.\n\nKului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:\n\n-- On se aika tuittupää!\n\n-- Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.\n\nTaas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana\nja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä\nsynkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät\nalakuloisilta.\n\n\n\n\nX\n\n\n-- Onko päällä?\n\n-- On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:\n\n-- Ei! Älähän vielä. -- Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi:\n-- No, pata pitää!\n\n-- Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi\nsamassa ruutusotamiehen kivelle.\n\nToisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti\nrahat taskuunsa.\n\n-- Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. -- Onkohan tämä vain\nrehellistä peliä!\n\n-- Rehellistä, matki voittaja. -- Tee työ ja opi pelaamaan!\n\n-- Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki\nVanhala.\n\n-- Onhan. Minä tein viimeksi.\n\nHeikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat\näänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he\ntoisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.\n\nPelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä\nsokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä\nloikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.\n\nToista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi.\nHe olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja\nkumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna,\njoka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän\nvierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta,\nkasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti\nyhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät\nnyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä\ninhoittavan vaikutuksen.\n\nLeena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt\naivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään\nolleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä\nhuolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.\n\nNaisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja\npakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän\nnäköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.\n\nKallionhuipulla oli pyöreähkö, muutaman leiviskän painoinen kivi.\nTätä vasten, auringonpuoleisella sivulla, nojasi keskikokoinen,\nterveeltä näyttävä, noin 25-vuotias nuori mies. Hänellä oli tuuheat,\nvaaleat kulmakarvat ja samanväriset pienet, kiverät viikset,\njotka näyttivät hyvin hoidetuilta, vaikkei hänen muu ulkomuotonsa\nollutkaan kehuttavassa kunnossa. Hänen pukunsa oli tumma ja niin\nlian tahraama, että hädin tuskin saattoi erottaa sen alkuperäisen\nvärin. Housut olivat kovin huonot, takapuolella löi riekale\nriekaletta, ja jaloissa oli hänelle liian isot kengänrisat. Siinä\nlojuessaan verestävin silmin, karkeine parransänkineen ja likaisine\nkasvoineen, hän teki kolkon, melkeinpä peloittavan vaikutuksen.\nMutta kun lähemmin tarkasti hänen pystynenäänsä, joka kiilsi ja\npunoitti, ja kun syvemmälle katsoi häntä silmiin, niin hänestä sai\naivan toisen käsityksen. Hänessä näki veitikkamaista huolettomuutta,\njoka kuitenkin saattoi aavistamaan, ettei hän ole syntyisin aivan\nnäistä piireistä, joissa hän nyt eleli. Hän oli jonkun verran\nsivistynyt, mutta rappeutunut pikkuporvarin poika ja oli jo vuosia\nkulutellut täällä juoppojen, huonomaineisten, varkaiden, porttojen,\nmarkkinahuijareiden y.m. rikoksentekijäin ja vankila-asukasten\nparissa.\n\nHänen nimensä oli Perttu Pennala. Hänellä oli heleä ääni, ja usein\nhän lauluillaan ilahutti toisia. Nytkin hän siinä puoliviistossa\nistuma-asennossa hyräili jotain rekilaulua ja maistoi silloin tällöin\npullostaan, jonka aina asetti kalliolle seisoa töröttämään.\n\nPäivä oli helteinen. Kultaisena keränä vieri aurinko taivaalla,\njossa vain muutamia valkeita pilvenhattaroita leijaili kevyinä kuin\njoutsenet lammikossa. Laaja, matalan havumetsän ympäröimä kallio\nhohti kuumuutta kuin kokkotulen hiillos, ja nuo kodittomat ihmiset\nnäyttivät tässä helteessä tyytyväisiltä. Näki selvästi, että he\nihan nauttivat vapaudesta, mutta samalla kuvastui jonkinlainen\npelko jokaisen kasvoilla, ja vähän väliä he höristivät korviaan ja\naivan kuin vavahtivat kuullessaan outoa ääntä. Aina silloin välähti\nkaikkien mieliin pako ja vaistomainen aavistus tämän rauhaisan\npiilopaikan kadottamisesta. Tämä oli siksi paljon syrjässä, että vain\nkaukaisena huminana kuului tänne kaupungin melu ja hälinä.\n\nKului aikaa.\n\nNaiset ja Jaska olivat jo hetkisen nukahtaneet ja heränneet taas.\nJaska haukotteli ärjähdellen ja ojenteli jäseniään. Sitten hän\ntaas vaihtoi muutamia sanoja Leenan kanssa. Vähän ajan kuluttua he\nsiirtyivät jotain rahasta puhuen metsään.\n\n-- Sinulla ei ollut herttaässä päällä, vasta jälkeenpäin muutit!\nkuului Heikin vihasta sähisevä ääni.\n\n-- Älä mökötä, sanoi toinen.\n\n-- Mikäs on mököttäessä, kun uskaltaa! kivahti taas Heikki.\n\n-- Älä sinä nulikka kinastele aikamiesten kanssa! ärähti eräs\nvanhempi joukosta. -- Ei tässä kukaan ole vääryyttä tehnyt!\n\n-- Mutta on! Taidatte olla kaikki samassa juonessa.\n\n-- Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.\n\nNyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon\ntupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa\nhän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi\nhänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi\nvihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat\npiestä.\n\n-- Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta\nkallionrinteeltä käheä ääni.\n\nKurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.\n\nHän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen\ntummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet\ntihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin.\nVaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä\nleveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin\nmuutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi.\nHänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen\nuomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.\n\n-- No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet\nrypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.\n\n-- Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi\ntoisia. -- Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.\n\n-- Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.\n\n-- Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.\n\n-- Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.\n\n-- Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?\n\n-- Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin\nminä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin!\nHyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella\nvalmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte\nhankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta\npäätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.\n\n-- Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. --\nMutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.\n\n-- Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.\n\n-- Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka?\nNo, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. --\nArvatkaapas, missä minä olin.\n\n-- Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina\njotain savupiippua nuohotessaan.\n\n-- Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. -- En aivan sutina ollut,\nmutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä.\nNiin, niin, aivan totta.\n\n-- No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja\ntoiset säestivät.\n\nMetsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän\nhuomattuaan kysäisi eräs:\n\n-- Näetkö kärpäsiä?\n\n-- Mitä helkkarin kärpäsiä? kysyi Tanu ihmeissään. -- Mitä sinä\noikein meinaat?\n\n-- Että olisiko päästäsi irtautunut joku ruuvi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun vilkuilet tuonne, vaikk'ei siellä ole mitään!\n\n-- Pelkään, että jos poliisit... Ja sinulle minä sanon, että pidä\nvain omasta knupistasi huoli äläkä minun pääkoppani ruuveista.\n\n-- Älähän suutu! Leikkiä se vain oli.\n\n-- No, olkoon! -- Mutta sanon minä sen, että ellei raha rupea\nhelpommalla heltiämään, niin en jatka tätä ammattia.\n\n-- Oho! Ethän vain aio papiksi? pisti eräs.\n\n-- Vaikka lukkariksi! Mutta pois minä tämän ammatin heitän.\n\n-- Mene helvettiin! kuului etäämpää Kaisan ärtyisä ääni.\n\n-- Se on oikein! Iske sitä talonjussia päin kuonoa, kehoitti äskeinen\nHeikin tappelutoveri.\n\n-- Niin pitäisi pirua, virkkoi taas Kaisa. -- Ensin häviää kortilla\nrahansa ja sitten mouruaa siitä minulle. Minun pitäisi hänelle...\n\n-- Iske jo, kehoitti edellinen. Huomattuaan, että toiset häntä\nvihaavat, hipui Heikki pitkin kallion sivua ja alkoi painautua\nmetsään.\n\nSamassa tulivat toisaalta Jaska ja Leena.\n\n-- Mikä tomppeli se tuo oikein on? kysyi eräs miehistä osoittaen\nmenevää Heikkiä.\n\n-- En minä tiedä. Jaskahan sen tuntee.\n\n-- Jaska, mistä ja mikä se on tuo, joka tuolla menee?\n\n-- Se on Karjalasta erään talonjussin ja kauppiaan poika. Varakkaasta\nkodista, mutta lähti maailmalle, kai oppiakseen...\n\n-- Oppirahoja se on saanut maksaakin. Viime viikolla voitimme siltä\ntoista sataa, kerskui eräs.\n\n-- Missä ne rahat ovat? kysyi Tanu.\n\n-- Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.\n\n-- Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:\n\n-- Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä\nkotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö\ntuo niitä tekosiaan lienekin paossa.\n\nTämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen\nantamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä\nseisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.\n\n-- Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että\noikein iljettää, puheli eräs.\n\n-- Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän\nsuunnitelmaamme, epäili toinen. -- Hänhän kuuli keskustelumme.\n\n-- Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. -- Mutta jos hän sen ilmaisee,\nniin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.\n\n-- Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:\n\n-- Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen\nhengellään... Parempi kun panemme pakaroille!\n\n-- Aina sinä niistä pakaroista... Niitä sinä olisit aika poika\npehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?\n\n-- Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja\nmuutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten\nsiinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään\nsekatavarakaupan kellarista.\n\n-- Löysit?\n\n-- Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.\n\n-- Ja mitä siinä vielä on?\n\n-- Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?\n\n-- On, on, myönsivät toiset.\n\n-- No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten\nviereen ja alkoi aukoa kääröään.\n\n-- Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.\n\n-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta\nkorkkia.\n\n-- Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. -- Kyllä ne\nkuitenkin juoduksi tulee.\n\nTanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen\nsanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:\n\n-- No nyt, pojat!\n\nAhnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen\nnauttivat saalistaan.\n\n-- Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi?\nKerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan\nsyöntinsä lomassa eräs miehistä.\n\n-- Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. -- Kysyit, sainko muuta.\nSain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa\nlaskea.\n\n-- Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. -- Sielläkö sinä sen tehtaan\nkonttorissa käväisit?\n\n-- Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää\ntaskuuni, niin kasööri perhana yllätti.\n\n-- Os saakeli! pääsi toisilta.\n\n-- Akkunastako pääsit sisälle?\n\n-- Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin\nlähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta\nkuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt.\nArvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri\nlähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut\njotain --\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa\nmistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin\nviereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut.\nEnnen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä\novesta... Ja vie sun helvetti, taas väärästä... Se vei näet\ntehtaaseen... Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. \"Ottakaa kiinni,\nottakaa kiinni!\" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä\nkivikossa, hyppelin kuin orava... Se oli villiä tanssia, pojat!\n\n-- Sen uskomme, myönsivät toiset.\n\n-- Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä\nkärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti\npäähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti\npoliisien käsissä.\n\nPäästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin\npesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat\nja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen\ntarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli\nollut tuli.\n\nPeräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä\nliikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka\nsiihen paikkaan olisin paistunut.\n\n-- No, sitten?\n\n-- Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä.\nPidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos\nsekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni.\nJa nyt olen tässä!\n\n-- Oletpa -- oletpa ollut kiipelissä.\n\n-- On se ollut, myönsivät toiset.\n\n-- Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?\n\n-- En luule olevan.\n\nSamassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän\nsanoi hiukan ihmetellen:\n\n-- Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä\neilen kuljetti.\n\n-- Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.\n\n-- Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. -- Milloin näit hänet?\n\n-- Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?\n\n-- Ei. Lupasiko tulla?\n\n-- Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen\nkurkkuunsa.\n\n-- Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen\neräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi\ntaskuvarkaaksi.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.\n\n-- Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän\npuhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että\ntuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa?\nKun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme.\nSilloin olemme kiipelissä joka sorkka.\n\n-- Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon\njälkeen: -- Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää\nsanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä\ntällainen elämä -- oli se minustakin -- mutta pian hän tähän tottuu.\nJa silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat\nhousut.\n\n-- Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä\nmieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:\n\n-- Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä,\njouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki\nihan selvästi.\n\n-- Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää\njälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa\nvihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin\nkivitöissä, puheli Jaska harvakseen.\n\nToiset vaikenivat.\n\nVähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:\n\n-- Missähän se Perttu --?\n\n-- Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen\nosoittaen ylös kalliolle.\n\n-- Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. -- Peijakas, kun\nunohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!\n\nHän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta\nnukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.\n\n-- Mikä siellä on hätä?\n\n-- Tule ryypyille!\n\n-- Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne\nvähät juotte.\n\n-- Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.\n\n-- Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa...\n\nViimeiset sanat tulivat laulamalla.\n\nMiehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa\nentistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma\nvaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu\nasettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:\n\n    \"Yhdeksän vanhana\n    kotoani läksin.\n    Oliko se vieläkin aikaista --\"\n\n-- Kitas kiinni! ärähti Kaisa. -- Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.\n\n-- Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti\nPerttu ja alkoi taas alusta:\n\n    \"Yhdeksän vanhana\n    kotoani läksin --\"\n\nPitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:\n\n-- Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!\n\n-- Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet\nroskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja\neiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua\nminun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä -- tuskin äitisikään.\nEikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!\n\n-- Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään\nnaisten luo.\n\nPerttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle,\nasetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli\nkaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön\nyli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:\n\n    \"Vanki raukka, valjuposki\n    joskus lauluun laukeaa.\n    Ääni särkyy sellin seiniin,\n    kaltereihin kajahtaa.\"\n\nEnnen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen\nsilmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli\nhänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä\npolttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt\ntuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti\nsiellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja\njonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti,\nsynnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt\nsaa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.\n\nTukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi\nhän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole\ntäällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja\nankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin\nnämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!\n\nKun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä\nkuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki\nmiehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:\n\n-- Ratsupoliiseja!\n\nSamassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:\n\n-- Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat\nilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSeuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli\nhiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat\nlevänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen\nraskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi\nvedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin\nkiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen\nmerkkinä.\n\nPerttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt\nläheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan.\nVähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla\npaikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana,\najatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli\ntänne tullut. -- Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä\nvakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta\nmissähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No,\nehkäpähän tulevat.\n\nHän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa\nsiirtyä toisiin asioihin.\n\nKyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo\nvähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin.\nSaamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen\nlisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna\nja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu!\n-- Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja\nkuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi,\nvaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään.\nJa tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä\nuseamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan\nillallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta\non, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän\ntarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät\nja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti\nohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!\n\nSitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon\njoutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa.\nSe on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta\ntahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni.\nSe kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle\ntielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja\nkenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on\nollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua...\n\nHänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja\nentiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin\nyhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan\nja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.\n\nNäitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma\nkyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta\nhetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin\nkarkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:\n\n    \"Surun minä heitän helkkariin\n    ja ilon otan myötä,\n    sun fralla la lei,\n    sun fralla la lei\n    ja ilon otan myötä!\"\n\nPertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli\nJeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä\ntaistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma\nelämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta\nhänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä\nlupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä\nsuunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan.\n-- Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä\nmääräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan,\nsillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.\n\nPerhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen\nlopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja\nruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla,\nniin... Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä\naikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin.\nEntäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree.\nEiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta\njonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas\nminä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle... Maria,\nMaria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon\nisän.\n\nTätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät\nkyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet\nmietteistään.\n\nHän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä\nvyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi\npesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia\nääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena\nsinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään\nvälittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.\n\nSiellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli\nhetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt.\nTaas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta\nsurinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!\n\nTuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun\nEsplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle\npenkille.\n\nVähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden,\njonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen\nnäköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui\nhänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:\n\n    Miestappo.\n\nSilmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:\n\n    \"Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies\n    Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan.\n    Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa\n    olivat kumpainenkin juovuksissa.\n\n    Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi.\n    Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä,\n    jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä\n    paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n\n    rahat, joita lienee ollut useita satoja.\"\n\nJeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin\nkotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta\nmuutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin\nkotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen,\njosta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi\nkerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli\npettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.\n\nJeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa\nkajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:\n\n-- No, terve!\n\n-- Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. --\nMihinkä matka?\n\n-- Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole\nsaanut työtä?\n\n-- Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen\nollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.\n\n-- Ja kesäaika...\n\n-- Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua\nenemmän kuin kestänkään.\n\n-- Sano kapitalistit. Nehän ne...\n\n-- Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se\nminua koettelee!\n\n-- Oletko taas puutteessa?\n\n-- Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.\n\n-- Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä\nkertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.\n\n-- Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta\nottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo\nsiksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.\n\n-- Mitäpä niistä, ehätti Eino. -- Auttaisihan sitä mielellään vaikka\nkaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa\ntarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin...\n\n-- Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.\n\nMiehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää,\njonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja\njonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja\nherroja.\n\n-- Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. --\nPäivällisaika loppuu kohta.\n\nKun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:\n\n-- Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?\n\n-- Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet\nVladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät,\nkysyi Eino:\n\n-- Etkö lähde?\n\n-- En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa\nEinolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:\n\n-- Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.\n\n-- Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen\nheidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. --\nSiinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?\n\nEino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli\nsynkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.\n\nVähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä\nvastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli\nnaista.\n\n-- Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa\ntoisaalle ja kysyi äkisti:\n\n-- Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?\n\n-- En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla\nhän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän\nollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino\nkysäisi uudelleen:\n\n-- Mihinkäs sitten?\n\n-- Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän\nteki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä\ntuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.\n\nMutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi\nmerkitsevästi:\n\n-- Ole mies! Ja katso eteesi!\n\n-- Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena,\nojensi kätensä ja virkkoi:\n\n-- No, terve sitten!\n\n-- Näkemiin.\n\nHitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua.\nEino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi\nAmalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään\nterävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä\näsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen\nsuuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän\nkohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt.\nHämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.\n\n-- Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta\nsamalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti,\njäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:\n\n-- Amalia!\n\nHe puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat\nlämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista,\njotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että\nheitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut\nhelposti katkaistavissa.\n\n-- Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. -- Olen usein\ntoivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa\nkanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata\njolloinkin?\n\n-- Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.\n\n-- Voisitko huomisiltana, kello -- sanoisinko vaikka seitsemän,\ntäällä?\n\n-- Kyllä.\n\nHerra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään\nja odotteli siellä Amaliaa.\n\n-- Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.\n\n-- Eräs... eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta\nsalatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:\n\n-- Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa\npäivänä kirjeen.\n\n-- Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän\nlisäsi:\n\n-- Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä\nelämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka\nsitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?\n\n-- Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.\n\n-- Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä\nmaalla. Se olisi paljoa parempi.\n\n-- Taitaisihan se...\n\n-- No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna\ntulet...?\n\n-- Tulen.\n\n\n\n\nXII\n\n\nOli jo ilta. Hämärässä huoneessa istui Maria pakkalaatikosta kyhätyn\npöydän ääressä paikkaillen vanhoja vaatteita ja odotellen Jeremiasta\npalaavaksi. Tuon tuostakin hän vilkaisi ulos akkunasta, katsoen\neikö jo tule. Mutta turhaan. Muuta hän ei nähnyt kuin muutamia\nlikakasvoisia, risoihin puettuja työläisten lapsia, jotka telmivät\npihamaalla ja väliin riitelivät.\n\nIlta pimeni pimenemistään ja melu pihamaalla taukosi, kun lasten\nvanhemmat olivat kutsuneet omansa kotiin. Mutta yhä istui Maria\nkäsitöineen ja odotti kärsimättömänä. Hän oli entisestäänkin\nkalvennut, ja tämän viimeisen vuoden ajalla olivat hänen kasvonsa\nkäyneet huomattavasti ryppyisemmiksi. Huolet ja kärsimykset olivat\npainaneet hänen kasvoihinsa entistä kauheamman leiman, niin että\nhän nyt siinä surren ja tuskaisten ajatusten valtaamana istuessaan\nnäytti masentuneelta, melkeinpä murtuneeltakin. Mutta silti ei hän\nollut toivoaan kadottanut. Hän uskoi, että vielä kerran heidänkin\nkärsimyksensä loppuvat, että vielä koittaa hyväkin aika. -- Kun\nvain ei Jeremias heittäytyisi hulttioksi, kun hän, kuten minäkin,\njaksaisi nämä koettelemukset kestää, niin kyllä jumala vielä kaiken\nparhaaksi kääntää. Ei hän hylkää meitä, vaikka rankaiseekin. Ja\ntottapahan olemme tämän rangaistuksen ansainneet. Eipähän muuten --!\nOnhan Jeremias niin jumalaton. Hän on taas ruvennut juomaan, vielä\nenemmän kuin yhdessäolomme ensi vuosina. Kymmenen pitkää vuotta jo\nkesti, mutta lankesipas taas --! Mutta sekin lienee Herran tahto.\nHän koettelee meitä, olemmeko kelvollisia hänen lapsikseen. Mutta\nJeremias on heikko. Hän ei näy kestävän tätä. Hän kiroo ja vannoo\nsielunsa helvettiin, uhmaa ja uhkaa kaikkivaltiasta. Ihmekös sitten\non, että hän meitä kurittaa. Mutta viattomiahan ovat nuo lapset\nkärsimään. Olkoon niin, että hän on ankara ja kostaa isäin pahat\nteot lapsille, mutta syyttömiä he ovat! -- Jumala, miksi näin kovin\nmeitä rankaiset? Armahda edes noita viattomia lapsia ja lähetä pyhä\nhenkesi heitä suojelemaan. Johdata armeliaita ihmisiä luoksemme ja\nanna Jeremiaan saada työtä ja ruokaa, äläkä laske häntä syntiin\nlankeamaan. Kuule, laupias luoja, rukoukseni ja auta!\n\nTahtomattaan oli Maria kohottanut katseensa kohti korkeutta ja\nkeskeyttänyt hetkiseksi työnsä.\n\n-- Äiti, missä isä on? kuului permannolla leikkivän tytön vieno ääni.\n\n-- En tiedä, lapseni, en tiedä, vastasi Maria huoahtaen ja leppeällä\näänellä. -- Eiköhän tuo pian tulle. Lienee paras, että sinä, Rauha,\nmenet maata ja sinäkin, Väinö. Kohta äitikin rupeaa, kun saa tuon\npaikan kiinni. Tulkoonpa isä sitten mihin aikaan tahansa, emmehän\njaksa koko yötä odottaa ja valvoa. Ei tiedä, vaikka olisi matkustanut\nmaalle, kuten aikoi, silloinhan saamme häntä odottaa useita päiviä.\n\n-- No, ruvetkaa nyt nukkumaan, lapset, ruvetkaa, puheli Maria\nharvakseen.\n\n-- Ei minua vielä nukuta, äännähti poika.\n\n-- Eikä minuakaan, jatkoi tyttö.\n\n-- Kyllä uni tulee, kun rupeatte pitkäksenne.\n\n-- Ei se tule, intti poika.\n\n-- No, kuka on tottelematon! nuhteli Maria nousten ja alkaen asetella\nrääsyjä kamarin permannolle. Kun vuode oli valmis, jatkoi hän: -- No\nnyt!\n\n-- Mutta minun on nälkä, äännähti poika hangoitellen.\n\n-- Minun myös, jatkoi tyttö samassa.\n\nMaria vavahti. Sitten hän neuvotonna etsi sanoja ja sai viimein\nsoperretuksi:\n\n-- Aamulla saatte syödäksenne, nyt ei ole. Mutta ehkä siksi isä tuo\n-- tai ellei hän, niin minä hankin. Käykää nyt vain vuoteelle. Ei\nnukkuessa nälkä ole.\n\n-- On se! intti poika. -- Enkä minä saa unta, kun on nälkä!\n\n-- Saat kyllä. No!\n\n-- Enkä saa, en! väitti poika.\n\n-- Joko sinä taas olet paha, Väinö! Äiti ei huoli sinua pojakseen,\nellet sinä...\n\n-- Vaikk'ette huoli, jamasi poika.\n\n-- No, pian nyt siitä tuonne kamarin puolelle, sanoi Maria jo vähän\nankarammin.\n\n-- En mene, ennen kuin annatte voileipää, väitti poika yhä.\n\n-- Kuulithan, kun äiti sanoi, ettei ole! Aamulla saatte.\n\n-- Mistäpä sitä aamuksikaan tulee, puheli poika arkaillen.\n\n-- No tulee sitä! pääsi Marialta jo tiukasti. -- Ja nyt vuoteelle.\n\nSen sanottuaan hän työnsi tyttöä väliovelle, samoin poikaa. Mutta\ntämä jamasi vielä mennessään:\n\n-- Minä en saa unta, en saa!\n\n-- Etköhän sittenkään, jos Koivumäen herra tulee selän päähän\nvieraisille!\n\n-- En, en, vaikka tulisi Pihlajamäen rovasti!\n\n-- Sehän nähdään, pääsi Marialta ärtyisästi, ja hän otti vitsan\nhellan luona olleesta vastasta. Silloin lapset juoksivat kamariin,\njoka oli melkein autio ja vain viikon päivät ollut heidän\nhuostassaan, kun vuokralaiset olivat siitä muuttaneet pois.\n\n-- Nyt peiton alle, jatkoi Maria. -- Ja jos hiiskuttekaan niin...\n\n-- Tuleeko äitikin kohta? kuului tytön ääni peiton alta.\n\n-- Tulee. Kohta tulee. Olkaa nyt vain hiljaa. Tyttö tyytyi, mutta\npoika tyrski vielä pitkän aikaa, ennen kuin nukkui.\n\nMaria oli sytyttänyt lampun, jonka lasin lapset olivat päivällä\nsärkeneet.\n\nSe valaisi vaivaisesti, mutta jotenkuten Maria näki sen valossa\ntyötään tehdä. Noin tunnin ajan hän ahersi vielä, sitten hänet\nvaltasi väsymys: hänen päänsä nuokahti, ja hervotonna vaipuivat hänen\nkätensä polvien varaan. Ulkona henkäili pimeän kesäillan leppeä tuuli\nkallistellen pihamaalla kasvavan pihlajan lehviä, ja pöydällä kituva\ntulenliekki lepatti rauhattomasti.\n\nMaria nojasi pöytää vasten, painoi silmänsä kiinni ja ajatteli:\nKyllä on kurjaa tämä köyhän elämä. Äidin täytyy tarjota lapsilleen\nruoskaa illallisen asemesta. Voi kohtalon kovuutta -- voi elämän\nkatkeruutta! Toisilla on ruokaa ja kaikkea yllin kyllin, toisilla\nei mitään muuta kuin kurjuutta, nälkää ja kyyneleitä! Ei edes\ntarpeeksi vaatetta, millä saisi verhota ruumiinsa. Lapset! Minun\nrakkaat lapseni! Kohta hekin saavat roikotella puolialastomina,\nellei Jeremias saa työtä. Missä ihmeessä hän mahtaneekaan viipyä? Yö\nlienee kohta puolessa, eikä vain kuulu palaavaksi. Olenpa melkein\nvarma siitä, ettei hän nyt ole oikeilla teillä. Onkohan taas niiden\nroistojen kanssa juopottelemassa vai missä lienee? Kaikenlaisia niitä\nmaailmassa onkin. Jo minä ajattelin, silloin kun ensi kerran näin ne\nkaksi miestä, että ne eivät ole kunnon ihmisiä. Ne heittiöt ne saivat\nJeremiaankin viekoitelluksi. Ellei hän heitä olisi kohdannut, ei hän\nolisi juopottelemaankaan ruvennut, siitä olen varma. Pitipäs hänen\nniiden tuttavaksi tullakin; sattuivatpas ne nyt hänen tielleen. Ja\neivätpäs poliisit saa kaikkia niitä sellaisia rötköjä kytketyiksi --\neivätpäs.\n\nSuokoon jumala, ettei Jeremias nyt olisi joutunut heidän pariinsa.\n\nKun Maria nosti päänsä, näki hän, että lampusta alkoi loppua öljy,\nja kun hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, niin hän päätti paneutua\nlevolle ja jättää oven auki, tulkoonpa Jeremias sitten milloin tulee.\nHän heittäysi lastensa viereen ja nukkui kohta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut runsaasti tunti siitä, kun Maria oli mennyt levolle.\nUlkona oli tuuli tyyntynyt. Tummansinisenä kaartui kesäyön taivas.\nKaikkialla tuntui olevan hiljaista. Jostakin kaukaa kuului loittoneva\najurinrattaiden ramina, häipyen kuitenkin pian yön hiljaisuuteen.\n\nTästä rauhaisasta, äänettömästä yöstä saapui Jeremias\nkeittiöhuoneeseensa -- hiljaa ja varoen hiipien, mutta hiukan\nhorjahdellen. Hän haparoi akkunan luo, veti uutimet syrjään ja\nistahti raukean näköisenä pöydän ääreen jakkaralle.\n\nHetkisen istuttuaan hän nousi, käveli kärsimättömänä edestakaisin.\nMeni sitten ruokakaapille ja kolusi. Löysi ainoastaan pienen kuivan\nleipäpalasen. Sitä hetkisen katseltuaan verestävin silmin, huulillaan\nkatkera, melkeinpä mielipuolen hymyilyä muistuttava hymy, hän kirosi\nhillitysti.\n\nVähän aikaa mietittyään hän ajatteli: Onpa totisesti köyhä koti!\nOnpa jumal'avita! Lienevätköhän edes lapset saaneet syödäkseen?...\nTuhannen sarvipäätä! Tästä täytyy tulla loppu! Tästä täytyy --! En\nepäile enää! Tänä yönä... Niin, sen täytyy tapahtua! Miks'en jo eilen\nsuostunut?... Saamariako minä epäilin ja kärsin ja annan perheeni\nkärsiä nälkää, silloin kun ei maassa ole nälänhätää! Kun kaikkea\non kylliksi! Tarvitaan ainoastaan rohkeutta, uskallusta ja... Hm.\nMikä houkkio minä olenkaan ollut! Ovathan maan antimet kaikkien\nyhteistä omaisuutta. Mutta kavalasti, vieläpä väkivalloinkin ovat\ntoiset riistäneet toisilta kaiken ja laatimallaan lailla turvanneet\nrosvoamansa... Yksityisomaisuus... Hm! Kirottu järjestelmä!\n\nAjatellessaan Jeremias tunsi selviävänsä humalasta, mutta sen sijaan\nkiihtyvänsä. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti ja veren suonissaan\nvirtaavan vimmatusti, eikä paljoa puuttunut, ettei hän jo ääneen\nkironnut.\n\nSitten hän muisti, että hänenhän on liikuttava hiljaa, etteivät\nlapset ja Maria heräisi. Hän istuutui itsekseen mutisten: \"Eivätkö ne\nsieltä jo tule.\" Eipä aikaakaan, kun jo kuului pihamaalta hiipiviä\naskeleita, ja kohta sen jälkeen naputettiin oveen.\n\n-- No, vihdoinkin, kuiskasi Jeremias ovea aukaistessaan ja lisäsi: --\nSst! Hiljaa, etteivät tuolla kamarissa herää.\n\nOven takana pimeässä eteisessä seisoi kolme olentoa. He hiipivät\nsisälle kuin varjot, hiljaa, varoen, ettei risahdustakaan kuuluisi.\n\n-- No, ei sentään niin hiljaa, kuiskasi Jeremias. -- He ovat\nsikeäunisia. Istukaahan! Siinä on laatikko ja tässä on tuoli... Kas\nniin!\n\nTulijat olivat Jaska, Tanu ja Perttu. Heidän istuuduttuaan alkoi\npitkä, kiusallinen äänettömyys. Hetki oli tärkeä. Sen tiesi siitäkin,\nettä Perttu ja Tanukin olivat vaiti ja ajattelivat syvästi asiata.\nHämärän tähden eivät he nähneet toistensa kasvojen ilmettä, joka\noli jokaisella vakava. Kaikki ajattelivat samaa asiata ja kaikki\ntuntuivat jonkun verran epäröivän. Jeremiaaseen vaikutti tämä\näänettömyys enimmän. Kaameat mielikuvat kiitivät hänen silmiensä\neditse, ja hän alkoi jo horjua päätöksessään. Tätä ennen hän ei\nollut ajatellut kiinnijoutumisen vaaraa eikä seurauksia, jos niin\nkävisi. Mutta nyt, näiden muutamien minuuttien kuluessa, hän ikään\nkuin heräsi. Nyt vasta hänelle täysin selvisi, ettei se olekaan noin\nvain tehty. Nyt vasta hän ajatteli vankilaan joutumista, sen kauhuja\nsekä sitäkin, kuinka hänen perheelleen silloin käy. Maria ehkä\nkuolisi suruun, ja lapset, niin, lapset... mihinkä he joutuisivat?\nMierolle tai johonkin kasvatuslaitokseen vieraan komennettaviksi.\nEi! Se ei saa tapahtua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kiihkeästi.\nHän ei ollut aavistanut, että näin vähässä ajassa voisi ajatella\nniin paljon. Eikä hän olisi uskonut, että toisten totisuus saisi\naikaan hänessä mielenmuutoksen ja että ratkaisevalla hetkellä hänen\nniin jyrkkä päätöksensä horjuisi. Mutta kun hän näki, että nuo\ntottuneetkin rikoksentekijät epäröivät ja olivat hiljaisia, -- että\nhekin, vaikk'eivät vankilaa kammoksuneet niin kuin hän, kuitenkin\nistuivat vaiteliaina -- niin se sai hänet vaistomaisesti pelkäämään.\nSuonenvedontapaisesti hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja tuskasta\nhänen vartalonsa lyyhistyi kokoon.\n\n-- Istummehan kuin hautajaisissa, äännähti Perttu kärsimättömästi.\n\n-- Sitä minäkin aioin sanoa, lisäsi Tanu. -- Eiköhän lähdetä jo.\nParin tunnin kuluttua alkaa valjeta -- eikä silloin ole niin\nturvallista...\n\n-- Niin, lähdettävähän sitä on, mörähti Jaska. Jeremias oli vaiti.\n\n-- No, mitäpäs tässä sitten, sanoi Tanu nousten. Jeremias istui yhä\nkuin mykkä tuijottaen eteensä.\n\n-- Mitä mietit? kysyi Jaska. Jeremias ei vieläkään vastannut.\n\n-- Etköhän vain aio peruutua puheestasi? sanoi Tanu pisteliäästi.\n\nJeremias nousi hitaasti, siirtyi akkunan luo, istuutui ja nojasi\npöytään.\n\n-- Olehan sinä niin kuin mies äläkä kuin akka, murahti taas Jaska\nnousten ja lyöden Jeremiasta olalle.\n\n-- Olenhan aina sitä epäillyt, sanoi Tanu kärsimättömänä ja jatkoi\nJeremiaalle: -- Piruako sitten lupasit ja vaivasit meitä, ellei\nsinussa ole miestä! Emmekä me sinua tarvitsisikaan, kun tietäisimme\nsiellä kaikki paikat niin kuin sinä, joka olet kaksi vuotta ollut\ntalossa.\n\n-- Neuvoinhan jo, missä huoneessa kassakaappi on... ja...\n\n-- Neuvoit, matki Tanu.\n\n-- Etkö siis todellakaan aio lähteä? kysyi Jaska.\n\n-- En, pääsi Jeremiaalta epävarmasti. -- Ajattelin tässä, että jos\nsittenkin luopuisimme koko hommasta, ainakin minä. Sillä luulen, että\nminun on parasta hankkia elantoni rehellisillä keinoilla, vaikkapa se\nonkin vaikeata. Sittenhän ei ole omantunnonvaivoja eikä...\n\n-- Omantunnonvaivoja! matki Tanu pilkallisesti. -- Niitä ei ole\nmuilla kuin sinun kaltaisillasi.\n\n-- Niin! Ja aina sinä siitä rehellisyydestä puhut, yhtyi Perttu. --\nKuinkahan monen luulet nykyisin elävän rehellisellä tavalla, häh?\n\n-- Viis muista. Kunhan minä...\n\n-- Elät rehellisesti ja kärsit nälkää, hahhahhaa!\n\n-- Sst, älä helkkarissa niin kovasti, huomautti Jaska ja jatkoi\nsitten Jeremiaalle: -- Heitä hiiteen tuo akkamaisuus ja lähde\nkanssamme, kuten on puhekin ollut. Huomenna ehkä ei ole köyhyydestä\ntietoakaan!\n\n-- Entäpä jos joudumme kiinni, syventyi taas Jeremiaskin asiaan.\n\n-- No, leipäähän sitä sittenkin saa, murahti Jaska. -- Ei vankilassa\nole niinkään paha olla kuin luullaan.\n\n-- Minullapa on perhe.\n\n-- Hm. Taas! Perhe, perhe, jamasi Jaska. Sitten hän kaivoi taskustaan\npullon, ojensi sen Jeremiaalle ja sanoi:\n\n-- Tuossa on sinulle perhe! He! Maista!\n\n-- Viinaako se on? kysyi Jeremias unohtaen kaiken muun.\n\n-- Niin. Ja hyvää onkin. Maistahan! Jeremias joi.\n\n-- No, paremmin, sanoi Jaska.\n\nJeremias joi uudelleen. Ojensi sitten äänettömänä takaisin puolilleen\njuomansa pullon, jonka lopun sisällyksen toiset tyhjensivät.\n\n-- Kas niin! Se antaa rohkeutta. Eikö annakin? puheli Jaska pienen\näänettömyyden perästä.\n\nJeremias ei vieläkään vastannut, mutta teki tahtomattaan päällään\nmyöntävän liikkeen.\n\n-- Eiköhän jo lähdettäisi? kysyi sitten Tanu.\n\n-- No, mitä mietit? kysyi Perttu Jeremiaalta. Mutta tämä vain seisoi\nmykkänä.\n\n-- Voi helvetti! ärähti Jaska kärsimättömänä. -- Etkö sinä nyt saa\npäätöstäsi tehdyksi?\n\n-- Saan! Se on tehty, sanoi Jeremias kolkosti, kulmiaan rypistäen.\n\n-- Siis lähdet?\n\n-- Lähden! oli kuiva ja katkera vastaus.\n\nMiehet olivat lähtövalmiita. Jeremiaskin painoi synkän ja päättävän\nnäköisenä hatun päähänsä, mutta samassa ilmestyi väliovelle Maria.\nAlusvaatteissaan, tukka hajallaan ja silmät suurina kauhistuksesta\nhän seisoi sanattomana ovessa.\n\nHänet huomattuaan miehet hämmästyivät ja heidän lähtönsä keskeytyi.\nMaria oli kuullut loppupuolen miesten keskustelusta; hän aavisti\npahinta eikä sen tähden ollut saada sanaa suustaan. Hän vapisi ja oli\nkalmankalpea. Hänen leukansa tärisi liikutuksesta ja epätoivosta.\nViimein hän syöksähti miehensä luo, heittäysi hänen rinnoilleen ja\nkietoi kätensä hänen kaulaansa alkaen rajusti nyyhkyttää. Itkunsa\nlomasta hän sopersi vapisevalla äänellä:\n\n-- Mihin sinä aiot? Oi, älä mene, älä rakas -- rakas -- älä noiden\nhulttioiden pariin lähde. Ethän... Älä tahallasi syökse meitä\nja itseäsi onnettomuuteen! Ajattele minua, lapsiasi ja omaakin\nkohtaloasi! Oi, älä mene, älä mene!\n\n-- Juuri sinun ja lastemme tähden minä menen, sanoi Jeremias kylmästi.\n\n-- Et sinä sillä tavoin voi meitä elättää! Rehellisesti koeta. Mene\nennemmin vaikka pyytämään...\n\nJeremiaan otsa vetäytyi ryppyyn ja hänen silmänsä välähtivät\nuhkaavina. Sitten hän äännähti kolkosti:\n\n-- En. Kerjuulla en enää aio itseäni enkä teitä elättää! Jo koetimme\nsitäkin. Tiedän miltä se tuntuu. Armopaloihin en tyydy. Se ei sovi\nminulle. Se on niin raukkamaista. Nöyrtyä, ryömiä, rukoilla ja\nmadella toisten jalkain juuressa! Miksi? Kun minulla on yhtäläinen\noikeus elää kuin kellä tahansa! Ei! Armoilla en rupea elämään. Tähän\nasti en ole oikein ollut selvillä siitä mikä minä olen. Ihminen!\nMiksi siis minun täytyy kitua, kärsiä ruumiin ja sielun tuskia.\nMiksi? Maailmassa on ottamista, ja minä otan, otan!\n\nViimeiset sanat hän lausui jo melkein raivoten, niin että Maria\nsäikähti ja irroittautui. Mutta samassa hän uudelleen heittäysi\nJeremiaan rinnoille ja rukoili:\n\n-- Älä mene! Jää kotiin, rakas -- rakas! Epätoivoisina huudahduksina\ntulvivat sanat hänen huuliltaan.\n\nMiehet jo pelkäsivät, että pian heräävät koko talon asukkaat. He\nsiirtyivät mitään puhumatta eteiseen.\n\nJeremiaskin tyyntyi. Mutta hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta.\nAinaiset pettymykset, kärsimykset, niiden synnyttämä katkeruus ja\nviha, toverien soimaus, hänen oma lupauksensa, nälkäkuoleman pelko\n-- kaikki oli kietoutunut hänen sisimmässään sekavaksi vyyhdeksi. Ja\nnyt hänen koettaessaan sitä selvittää sotkeutui se entistä enemmän.\nHänen rinnassaan poltti, riehui ja raivosi kuin myrskyävä meri.\nSiksipä hänen kasvojensa entinen tyyni ja hellä ilme oli muuttunut\nkauhistuttavaksi. Ja kun Maria uudestaan katsoi miestään rukoilevasta\nkasvoihin, oli hän toistamiseen peräytyä.\n\nHuomattuaan Marian kauhun koetti Jeremias kaikin voimin tekeytyä\ntyyneksi. Ja ääntään hilliten ja Marian hiuksia silitellen hän lausui\nväräjävästi:\n\n-- Älä ole huolissasi! Aamulla palaan. Ja silloin meillä on ehkä\nruokaa ja muutakin. Näyt olevan kovin väsynyt. Mene levolle, mene,\nrakas. Ja -- hoida ja viihdyttele lapsia...\n\nHänen viimeiset sanansa olivat katkonaisia, ja kuumat kyyneleet\nvirtasivat hänen poskillaan.\n\nMutta Maria riippui hänen kaulassaan yhä ja sopersi:\n\n-- Älä mene, älä...\n\n-- No, tuletko sinä? kuului eteisestä.\n\n-- Tulen, vastasi Jeremias.\n\nVäkivalloin hän irroittautui Mariasta ja sanoi:\n\n-- Ole levollinen! No, hyvää yötä!\n\nOvi narahti. Ja neljän miehen hiipivät askeleet kuuluivat pihalla.\n\nVoihkaisten vaipui Maria tuolille. Ja vuolaina virtasivat hänen\nsilmistään kyyneleet. Oli hiljaista; kuului vain kamarin puolelta\nlasten kevyt hengitys, ja yöhön häipyivät miesten askelten äänet.\n\nKun aamu saapui, oli kodissa entistä raskaampaa. Lapsetkin olivat\ntylyn ja synkkämielisen näköisiä. Odoteltiin... Mutta Jeremiasta ei\nkuulunut palaavaksi.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nVielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva\nleijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin\ntuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui\nsumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät\nalakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.\n\nEräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä\nhuoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa,\njoista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa,\nmutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen\nvarsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa\ntyössä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu.\nTyöttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli\nhänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla\nhiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli\nsängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa\nnäytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.\n\n-- Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia\nsyrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.\n\n-- Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta\nei kuulunut vastausta.\n\n-- Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään\nnurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen\nkyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti\nhuoahtaen virkkoi:\n\n-- Kunpa nyt vain tulisi ilta.\n\n-- Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi\nAmaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan,\nniin hänkin vaikeni.\n\nJa niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.\n\nUlkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät\npisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin\nkatukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.\n\nVähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä\nvilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi.\nJa tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä\nvalkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja\nkatsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:\n\n-- Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää.\nTulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.\n\n-- Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta\nhourailevan!\n\n-- Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.\n\n-- Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se\nsellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.\n\n-- Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.\n\n-- Sitä en väitäkään.\n\n-- Mitäs sitten puhut.\n\n-- Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei\nkannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain\nsellaisista välittäisi.\n\n-- Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut\nkonttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka\nja lapsilauma?\n\n-- On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin...\n\n-- Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten\nhän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:\n\n-- Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!\n\n-- Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi.\nEllen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin\nolisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!\n\n-- Ei ansaitse, sinä... sinä... miksi sinua oikein sanoisinkaan.\n\n-- Sano kyykäärme!\n\n-- No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet\nmyrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en\nnäillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet\nsyypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa\nnyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille\nroikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän\noli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut\nasia, eikö?\n\nHelmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla\nvoitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain\nkatuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen\nvaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:\n\n-- Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin\nvaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu\nsiitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!\n\n-- Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan\nouto enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta\nnaista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän\ntähden...\n\n-- Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi\nHelmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän\nojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa\nhiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.\n\nAmalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän\nsilmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.\n\nKului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa\nraskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten\nHelmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:\n\n-- Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut\npelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin\nkohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun.\nEihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman\nottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja --\nsellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja\nnautin ja nauran -- hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!\n\n-- Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.\n\n-- Kun et yritäkään, intti Helmi. -- Mitähän tästä elämästä\ntulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta.\nEi, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista\nyltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene\nhymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin\nsinut, hahahaa!\n\n-- Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.\n\n-- Niin onkin. Se on terästynyt...\n\n    --\n    ral-la-lalla-la-lalla-lei!\n    huolista huolista eihän? Ei!\n\nHoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle,\npyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten\nsukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.\n\nAmalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka\nhäneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän\nsitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi\nhengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut,\nja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen\nepäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:\n\n-- Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta\nsyytin.\n\n-- Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. -- Mutta siitä viis! Älkäämme\nmuistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.\n\n-- Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri\nherännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin.\nMutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle.\nHän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan\naukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset\neivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa\najatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.\n\nKellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa\nkohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston\npenkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa\nihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun\nhän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi\nhuomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin\nhän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti\nolisi hiipinyt eteenpäin.\n\nKun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään,\nniin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas.\nHeidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain\ntuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä.\nSilloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän\nkättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten\nnytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää,\nnuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä\npuhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä\nheillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.\n\nKului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan\nsuoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti\nymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen,\nettä heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta\nlemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan\nkyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.\n\nSanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin\nmieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa\nkuljettuaan äännähti Eino:\n\n-- Oletko voinut hyvin? -- Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi\nhän: -- Elääkö lapsesi vielä?\n\n-- Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut\nottaa hänet luokseni. Mutta... mutta...\n\nHän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.\n\n-- Mitä mutta?\n\n-- Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan\nkasvattajaksi... tuskin... tuskin, syventyi hän. Vähäisen\näänettömyyden kuluttua hän jatkoi:\n\n-- Sillä... minä olen huono äiti... kurja... hylkiö... Hänen sanansa\nolivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.\n\n-- No, älähän nyt, ehätti Eino. -- Sinä olet liian synkkä ja\ntoivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa... Sinäkään\nluullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin\nkurjaksi...\n\n-- Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni...\n\n-- Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta\nkurjuudesta -- tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme\nole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä\ntarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista...\n\n-- Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. -- Minä\nen jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja -- asemani. En liioittele\nyhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti -- portto! Voi Eino,\nkun tietäisit...\n\n-- Minä arvaan, ehätti Eino taas. -- Mutta älä nyt... ihmiset\nluulevat... Kuivaa kyyneleesi ja... kas noin. Ihme, ettei sydämesi\nole vielä kivettynyt.\n\n-- Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa\ntätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.\n\nKeskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli\nrauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva\nnuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.\n\nMereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella\nsoutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston\ntiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului\nraitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä\nAmalian huomiota puoleensa.\n\n-- Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin\nkohdalle.\n\nHe istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän\nkumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan\näänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle.\nAmaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut\najatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat\nkyynelissä.\n\nKun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän\nvirkahti:\n\n-- Aion puhua kanssasi eräästä asiasta -- mutta sinä ehkä nauraisit,\nsillä...\n\n-- Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.\n\n-- Se vain olisi... Minä ajattelin... En tiedä, sanonko...\n\n-- Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian\nhuomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä\npeittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne\nloistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä\nkauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:\n\n-- Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että...\n\n-- Ei, en suinkaan, ehätti Eino. -- Mutta se sanottava on sellaista,\nettä sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta\nvarman vastauksen.\n\n-- No, virkahan jo toki!\n\n-- Voinhan sen sanoa... Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut.\nSiksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle\nilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä\nkuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On\nsentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se\non sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön\npeloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että\ntautini vielä keskeytyy ja...\n\n-- Mutta se asia --? huomautti Amalia.\n\n-- Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi\nsitä perustelemattomana... Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä\nsaakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä... ja jo silloin\naioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki... Koetin\nkuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää\nvieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä\ntappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä\njärvenrannalla, huvilan edustalla -- silloin jo aioin sen ilmaista,\nmutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn:\ntulisitko vaimokseni?\n\n-- Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä\nharoivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla\ntahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen\nkuluttua matalasti äännähti:\n\n-- Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä\ntodellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo\nniin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa\nmatava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En\nvoi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne -- sinunko sieluasi\nminä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en!\nKoska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin...\n\n-- Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä\nitseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja\nloassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä\npaitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet\nmuutoin puhdas -- sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin... Vai\noletko?\n\n-- En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.\n\n-- Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?\n\nVastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen\nkietoi hänen kaulaansa.\n\nSeurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan\nkauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka\ntunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän\nensi kerran syleillessään...\n\n\n\n\nXIV\n\n\nOli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista\nkellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.\n\nLiikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä\nkonttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja\nhuolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon\ntuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas\nherraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä\nnäyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin\naukioloaika oli jo kulunut.\n\nKirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut\napua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:\n\n-- Viisi jo!\n\n-- Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. -- Eikä vain sitä siivoojaa\nkuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin\ntyössä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli\nmääräajan.\n\n-- No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan\nniitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä\nmääräaikoina, kitisi vanhapiika.\n\n-- Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on\nvankilassa -- ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän\nnavetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin\nettä on vähän niin kuin velvollisuuteni...\n\nVanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili\nvain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen\nkuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan\nJuslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän\najan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä\nolevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.\n\n-- Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni\novi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä\nolivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.\n\n-- Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.\n\n-- Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.\n\nEnsin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut\ntapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin\nhän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla\nrievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.\n\nJuslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi\nolla kunnossa, kysäisi hän äkisti:\n\n-- Kuinka kauan se teidän miehenne on ollut jo vankilassa?\n\n-- Vasta kolmatta kuukautta, vastasi Maria.\n\n-- Kuinka pitkäksi ajaksi on tuomittu? jatkoi Juslin.\n\n-- Kymmeneksi kuukaudeksi.\n\n-- Oi oi! Siis vasta keväällä pääsee...\n\n-- Niin kai.\n\n-- Ja teillä on kaksi lasta?\n\n-- Niin on.\n\n-- Mutta kuinka te jaksatte ne elättää?\n\n-- Täytyyhän sitä. Näin vain käyn kolmessa paikassa siivoamassa.\nKustakin saan viisitoista markkaa kuussa, kuten teiltäkin. Sen\nlisäksi teen vielä minkä mitäkin, niin paljon kuin kerkiän. Ja\nainahan ne lapsetkin jotain hankkivat.\n\n-- Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.\n\n-- Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.\n\n-- Vai yhtä ja toista... Eikös tätäkin... Juslin tempasi Marian\nsyliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.\n\nMaria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta\ntoinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:\n\n-- Laskekaa, laskekaa...\n\n-- En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät\nintohimoisina loistaen.\n\n-- Laskekaa heti, taikka minä huudan!\n\n-- Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa... ymmärrättehän...\nMutta kun minä niin rakastan... ymmärrättehän... saatte rahaa...\nSaatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... enemmänkin...\nSuostutteko?\n\n-- En, en, en! Laskekaa heti, taikka...\n\n-- Sst! Älkää hiidessä... voivat vielä kuulla! No, suostukaa...\nkuulitteko... Suostukaa...\n\n-- Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen,\nvihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!\n\n-- Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä\nilmaiseksi.\n\nMaria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat\nlujat.\n\n-- Älkäähän nyt suotta... Eihän se mitään. No... Äs perhana!\nPuretteko!\n\nMaria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta\npuhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta\npuki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.\n\nNolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa\nlaidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen,\ntyytymättömänä ajatellen:\n\n-- Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle,\njossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti\nhelpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin\nmelko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin\nnimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien\nhevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.\n\nKiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa\nvirtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.\n\nVielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena\nMaria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin.\nVastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten,\npää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki\nkiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.\n\nErään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat\ntoisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja\npysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa\nmatkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:\n\n-- Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu... Olettehan te\nJeremiaan...\n\n-- Vaimoko, ehätti Maria. -- Olen kyllä... Mutta entä sitten, jatkoi\nhän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.\n\n-- Minä tuota noin... älkää pahastuko... Minä aioin kysyä, tiedättekö\nte nyt miehestänne mitään.\n\n-- Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän\non, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.\n\n-- Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha.\nAikomuksemme oli hankkia rahaa -- ja sitä olisimme saaneetkin, ellei\nmeitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit\npitivät silmällä...\n\n-- Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.\n\n-- Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa... Vaistomaisesti he\nsiirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:\n\n-- Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?\n\n-- Viikko sitten.\n\n-- Minä kävin eilen. Miehenne on sairastunut, mutta ei luultavasti\nkovin vaarallisesti.\n\n-- Sairastunut? kysyi Maria kalveten.\n\n-- Niin. Hänet on siirretty sairasosastolle. Ja hän käski sanoa\nterveisiä. Huomenna minun piti tulla käymään teillä, mutta kun nyt\nsatuin tapaamaan, niin...\n\n-- Sanoiko hän osoitteen?\n\n-- Tietysti. Se oli viides linja -- kas peijakas! Numeroa en muista.\nMutta -- Eino Löytölän luona... Eikö niin ollut?\n\n-- Oli.\n\n-- Minun täytyisi nähdä, minkä näköinen mies se Löytölä on, kun\nJeremias niin sitä kehuu. Pitääkö se teitä ilmaiseksi luonaan\nasumassa ja...\n\n-- No kaikki se Jeremiaskin lörpöttelee, puhui Maria puoleksi\nitsekseen. -- Eihän hän ilmaiseksi -- mutta huokealla. Ja kun kukaan\nei tahtonut meitä ottaa...\n\n-- Niin, niin. Hyvähän se on, että otti. Mutta onko siinä perää, että\nhän on naimisissa sen Amalia Aholaisen kanssa? Sehän oli yleinen\nnainen, minäkin tunsin hänet.\n\n-- Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.\n\n-- Niin tuota... ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla\non uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin\nJaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä\nhirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa...\nMikäs sen nimi taasen olikaan?\n\nHeikki Vanhala -- juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se\nkonna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä...\n\n-- Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.\n\n-- Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut.\nYhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän\nkiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän\nmelkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä.\nHänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta\nraskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet\nkuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa\ntahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat\njuuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla\nkulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta\nPitkälläsillalla -- vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen\nsilmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä,\nkuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen\nkävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\nVihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti\nheittäysi vuoteelle.\n\n-- Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella\näänellä.\n\n-- En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat\nhämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:\n\n-- Äiti, minä menen apteekkiin -- tarvitseeko?\n\n-- Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.\n\nSamassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja\nyski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän\nterveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja\nheittäysi tuolille.\n\n-- Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja\nsitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on\npomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.\n\n-- Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.\n\n-- Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään.\nSanoi sitten:\n\n-- No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.\n\n-- Enköhän, sanoi Maria.\n\nKotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta\nvaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä.\nKolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva\ntyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla\nhoidettavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja\nsen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.\n\nPäivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen\npäänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli\närjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen\nkatseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka\nvielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä\nkatsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä\nmurtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä,\njolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä\nsäilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään,\nkuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta\nheidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua.\nHän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän\ntehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen:\n\n\"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan.\" Ja nyt hän oli\nkiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen\njalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja\nhän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä\nja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit\nolivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä\nmuistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu\nheräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:\n\n-- Pirujako sinä siinä hihität?\n\n-- Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.\n\n-- Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.\n\nSitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän\nnäköisenä eteensä.\n\n-- Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi\nvaitiolon jälkeen.\n\n-- No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?\n\n-- Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?\n\n-- Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun\nsaisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja\nsilloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se\nnäkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun\ntuntevat meidät jo kuin kuparirahan!\n\nHetkisen mietittyään hän jatkoi:\n\n-- Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?\n\n-- Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä\npoloisia joskus onnistaakin.\n\n-- Olisi ollut jo aika!... Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde\ntoverikseni!\n\n-- Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua\nedesvastuuseen. Se ei ole luvallista.\n\n-- Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?\n\n-- Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös\ntarvitsee miehiä!\n\n-- Mutta ei meidänlaisia.\n\n-- Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee\nleipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin\ntehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla\nja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia!\nEmmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää... Ja juuri sen\ntähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä... Emme oikein elä\nemmekä ole kuolleita... Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki...\nJos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi... Mutta siitä\ntaas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä\ntyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!\n\n-- Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja\nsamalla suunnaten askeleensa ovelle. -- Haukkaa nyt sähköä, jos siitä\nsaat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.\n\n-- Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä\nlavitsalta. -- Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin\neräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.\n\nSe sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät\nkolmisin ulos.\n\n\n\n\nXV\n\n\n-- Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen\nsairasvuoteensa ääressä.\n\nElottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään\nliikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.\n\n-- Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.\n\nSairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille\nposkilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen\nloiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa\njotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui\ntuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut\nmuutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä\nauttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili\nkuoleman kanssa.\n\n-- Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia\naskaroidessaan hellan luona. -- Että tulikaan hänen omaa tahtoansa\nkuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään...\n\n-- Eipähän se siellä sen paremmaksi... Jos jumala on nähnyt hyväksi\nkutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli\nMaria.\n\n-- Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. -- Juoksisitko\nsinä, Väinö...\n\n-- Kyllä! Mihinkä? -- ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.\n\nSamassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä\ntuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää.\nKaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta\nvääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja\nsoitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.\n\nMutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen.\nKyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori,\nmutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän\nsedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja\nraskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain\nmieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli\nherttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan\nlämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia\nja ihmismielten kirttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena,\nvaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden\noli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan\nEinon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut\nsaada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He\nasuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna\nkaksihuoneinen asunto.\n\nTänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua,\nistuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.\n\n-- Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.\n\n-- Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon\nhaudalla, vastasi Jeremias tyynesti.\n\n-- Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.\n\n-- Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi\npuhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti\novat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman\nsanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.\n\n-- Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?\n\n-- En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen\nsen enempää huomiota. -- Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.\n\n-- Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa,\nhuoahti Maria. -- Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken\ntyötä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin...\n\n-- Kerjätään, liitti Jeremias. -- Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä\nsellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei\nole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen\nja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.\n\n-- Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit\nhankkia elantomme... Ja... ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet\nollut vanki...\n\n-- Vanki, kertasi Jeremias. -- Unohtakootpa tai ei, se on minulle\nyhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä\nhuonompi -- enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en\nteoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista,\nminkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen\nvointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen\nkohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat\nsivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän\nsilmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä\npaheiden teille johtavat, -- sillä vielä paljon on niitä, jotka\ntietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät\n-, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua\nmatkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.\n\n-- Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. -- Ethän\nennen tuolla tavoin... kyllä sitä aina sanotaan... Mutta hyvääpä se\nvankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan\nhyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen,\nettä tarpeellisia ovat... Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!\n\n-- Luuletko sinä todellakin, että vankila...? Erehdyt, jos niin\nluulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia\nsieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin\nnoiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin\net puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten\ntee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva\nvastustamaan viettelystä -- kun minua siihen lisäksi kannustivat isän\nvelvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin\nnäet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä.\nKaukana siitä!\n\nMaria oli vaiti. Jeremias jatkoi:\n\n-- Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa\nolevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut\nja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden,\nkurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä\nvapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, -- kunpa näkisit sen ja\nymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma,\nettä sinäkin mielesi muuttaisit!... Minä olen nähnyt sen. Olen itse\nryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä.\nNäytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai\nvielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:\n\n-- Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä\nasiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.\n\nKello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan\nsen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.\n\n-- No? pääsi Marialta kysyvästi.\n\nJa Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,\n\n-- Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. -- Veljenikin\non kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt\nkuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.\n\n-- Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. -- Kova on sinunkin\nkohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi\nniin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän\ntäytyy alistua, tyytyä -- sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää.\nYmmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket,\nkun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin\nminäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. -- No, nouse nyt.\nLopeta jo!\n\nVähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli\nsinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas,\njolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita.\nJuhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan\npartaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta\netupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.\n\nSiinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen\nhautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa\narkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias,\nMaria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja\nkuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle\narkulle luki:\n\n-- Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...\n\nPapin lopetettua alkoi Jeremias:\n\n-- Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette,\nettä minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.\n\nSeisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle\nmenneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä\nliikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti.\nAinakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni\nhaudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia\njälkeenpäin tulen häntä kaiholla muistelemaan.\n\nElävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset\najatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle\nsekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu\nmielestäni.\n\nMuistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi\nrikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten\nkanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen\nvajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan.\nOlin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla\nkäytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla\npelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa\nkiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.\n\nTe nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset;\nte, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle\npuhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te,\njoiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen\nponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa;\nteille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja\nopastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa,\nettä jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää,\netteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet\nja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme\nniitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä\nainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta\ntilalle.\n\nSiinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme\nsiten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja\nherättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa\nuinuu.\n\nTässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua\nrohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. \"Älä heittäy epätoivoon\",\nhän sanoi. \"Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta\nuhallakin toivo, toimi ja taistele.\"\n\nTämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni,\nvakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja\nkunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin\nison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin\nhänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä\nmielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!\n\nKaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun\nhe sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla\nkasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan\nselvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa\nja elämänhalua.\n\nPappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin\nsydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä\nliikutettuna häntä.\n\nHiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat\nvaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi\ntäydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain\nroutaiselle maanpinnalle.\n\n\n\n"]