Vanha valtatie
James Oliver Curwood (1878–1927)
Clifton Brant palaa Kanadan metsiin ja joutuu keskelle kiivasta kamppailua metsäyhtiöiden herruudesta. Seikkailuromaanissa yhdistyvät suuret tunteet, erämaan kutsu sekä päähenkilön pyrkimys suojella perintöään ja rakastamaansa naista häikäilemättömältä kilpailijalta.
James Oliver Curwoodin 'Vanha valtatie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1692. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
VANHA VALTATIE
Kirj.
James Oliver Curwood
Suomentanut
H. Vaaja
Alkuperäinen nimi: "The Ancient Highway"
Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.
Kirjan miehet ja naiset.
Clifton Brant, Haipoongin kuolleistanoussut vainaja. Molly Brant, Cliftonin äiti, intiaaniprinsessa ja mohawkien
heimon viimeinen jälkeläinen.
Antoinette St. Ives, neito muinaisten seigneurien sukupuuta. Gaspard St. Ives, kunnianmies – jolle kelpo tappelu on mieleen. Angelique Fanchon, St. Ivesin morsian. Ajax Trappier, aimo tappelupukari ja Gaspardin vaarallinen kilpailija. Ivan Hurd, valtiollinen Simson ja katala roisto, joka siekailematta
tuhoaisi koko maanpiirin, jos siten saisi Antoinette St. Ivesin omakseen.
Munkki Alphonse, trappistiluopio, joka uskoo henkiin sekä rukouksiin
pitäen samalla romantiikan liekkiä ilmitulessa.
Benedict Aldous, englantilainen, Cliftonin paras ystävä ja toveri,
tämän leirikumppani aiemmissa seikkailuissa.
Clairette Aldous, urhea "Simian leski", joka seurasi Benedictin
kintereillä ja nai hänet.
Pikku Benedict | heidän lapsensa. Pikku Clairette | Eversti Johan Denis, salaperäinen muukalainen, jonka keksitään
olevan vanhan ystävän.
Anne Gervais, tummasilmäinen korpikaunotar, joka ei ollut
se miltä näytti.
Catherine Clamart, kultakutrinen ja sinisilmäinen, mutta ei
säiky miestä eikä paholaista.
Vincent, insinööri, Catherinen ihailija. Joe Hood, poika, jolla oli sekä pyssy että menneisyys. Bim, hänen koiransa. Vanha, luiseva ja uskollinen. Tooker, ikäloppu väkijuomien myyjä, joka "omisti" Joen ja Bimin. Daniel Brant, joka lempi kaunista intiaaniprinsessaa ja otti
tämän vaimokseen.
Abraham Martin | Sankareita, jotka elivät kaksisataa vuotta Nicolas Marrolet | sitten ja joiden hengillä on oma osansa Crepin Marrolet | nykypäivien dramaattisiin tapahtumiin. Adelaide Marrolet | Eugene Bolduc, mies sellainen, joita metsissä muovautuu. Delphls Bolduc, hänen veljensä ja kaikessa hänen kaltaisensa. Romeo Lesage, jolla on rehevin parta Lake St. Johnin pohjoispuolella. Lucien Jeannot, joka rakastaa seikkailuja pilvien paarteilla. Napoleon Plante, maailman paras kokki.
Ensimmäinen luku.
Mielestään oli Clifton Brant muuan lukemattomia lastuja myrskynpuisteleman maailman laineilla. Näiden lastujen seassa, joita ihmisiksi nimitetään, tiesi hän myöskin olevansa vieras ja muukalainen, mikä seikka oli syynä siihen, että hän parhaillaan vaelsi sitä leveätä valtatietä pitkin, joka Ontariosta Brantfordista vie Quebecin vanhaan kaupunkiin St. Lawrencen varrella – noin seitsemänsadan mailin pituinen mitätön taival.
Clifton Brantin silloisesta elämänarvioinnista johtui, ettei aika hänelle merkinnyt mitään erikoista ja ettei hänen päämaalinsa ollut lähellä eikä kaukana. Ihmisiä matkasi ohitse tupruttaen pölypilviä hänen päällensä kiitäessään kuuden-, seitsemän- ja kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella ja heitä ihmetytti, kuka hän mahtoi olla. Tässä yksinäisessä vaeltajassa oli jotakin runollista. Vaikkakaan ei sitä millään tavoin korostanut, oli hän seikkailujen mies, ja ihmiset aavistivat sen. Hän herätti heissä mielenkiintoa, niin yliolkaisesti kuin he häntä silmäilivätkin. Eipä saattanut olla huomaamatta tuota joustavaa khakipukuista matkamiestä, jolla olallaan oli nukkavieru reppu ja jonka askeleet olivat keveät kuin olisi hän vaeltanut maailman alusta alkaen. Nähtiin harmaiden silmien ripeä välähdys, ystävällinen, tervehtivä kädenliike, hymy tai päännyökkäys, ennenkuin kiidettiin ohi – ehkäpä kysäsi jokin seurueen jäsenistä:
"Mikähän miekkonen tuo mahtoi olla?"
Ja vastaukset kuuluivat:
"Jokin työttömäksi joutunut... menossa seuraavaan kaupunkiin." – "Kävelytavasta päättäen entinen sotilas." – "Jalkamatkakiihkoilija, jolla on viikon loma."
Ja heidän takanaan tupruavissa pölypilvissä vaelsi Clifton Brant mietiskellen, mitä elämällä mahtoi olla annettavana ihmisille, jotka aina kiitivät sen läpi neljän renkaan varassa ja yrittivät ylläpitämällä parin kilometrin vauhtia minuutissa saada käsitystä sen ihanuudesta.
Auringonkehrä oli painunut Brantfordin kaupungin tornin ja vaahteroita kasvavain kunnaiden taakse hänen valtatieltä poiketessaan etelään kaartavalle tielle. Vaatimaton polkupahainen se oli. Pehmeän pölyn peittämänä painui se verkalleen alavammille maille polveillen viileiden, varjoisten lehtojen lomitse, joissa linnut virittivät iltasäveleitään.
Cliftonin kurkkua salpasi ja sydän löi kiivaammin hänen silmäillessään tienoota, sillä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi oli vaeltanut tätä polkua. Sametinpehmeä tomu oli samaa, ja vaeltaessaan eteenpäin hän ihmeekseen keksi siitä etsivänsä paljaiden jalkainsa jälkiä. Puutkin olivat samoja. Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana eivät ne näyttäneet kasvaneenkaan. Toinen toisensa jälkeen keksi hän lapsuutensa lehdot, joita korkeat kalliot erottivat – mutta hänestä olivat kalliot nyt matalampia kuin hänen poikuuspäivinään. Kallionkolotkaan eivät olleet aivan niin jyrkkiä eivätkä suuret metsät niin salaperäisen kauhistavia kuin ennen, jolloin varjotkin päivän laskiessa lankesivat pitempinä.
Hänen kasvoilleen häivähti hymy, ja siinä hymyssä karehti muistojen synnyttämää hellyyttä ja ilonsekaista kaihomielisyyttä – kalliiden muistojen, jotka olivat tulleet hänen tiellensä ja antaneet uutta eloa jo kuolleille vuosille.
Vaikka hän jo lähestyi neljättäkymmenettä ikävuottaan tuntui hänestä ikäänkuin hän vielä eilispäivänä olisi ollut lapsi. Mieletön oli hän ollut antaessaan muinaisten päivien niin elpyä mielessään, hän moitiskeli itseään siitä. Epäviisasta oli ollut poiketa tuolle pienelle tielle ja sen pyhiin muistoihin. Niin kipeäksi ei hän ollut uskonut jälleennäkemisen koituvan.
Miltei ikäänkuin väijyvää vaaraa peläten pysähtyi hän epäröiden pienen, lapsuuspäivinä hänestä niin suurelta tuntuneen kunnaan laelle verkkaisin askelin sieltä painuakseen tiheään pensaikkoon ja erään aidan yli. Ympärillä visertelivät linnut. Muuan keltarintainen laulaja toruskeli häntä, ja kuningaslintu kajahutti parisen varotushuutoa. Hän kuuli pääskysten liverryksen ja näki niiden kirkkaiden siipien sujahtelevan aukeamassa, joka oli aivan aitauksen takana. Taas ahdisti hänen kurkkuaan. Oli kuin olisivat samat pääskyset, joita hän poikana oli tuntenut, joita hän oli rakastanut ja kadehtinut – lennelleet kohoten ja laskeutuen illallistaan etsimässä laskevan päivän säteissä karkeloivista hyttysistä. Ja vain hiukkasen loitompana oli se, mitä hän muinoin oli nimittänyt kodikseen.
Huolimatta siitä, että oli useammin kuin yhden kerran saanut tulikasteen ja että hänen olisi pitänyt olla karaistunut nähtyään kasvoista kasvoihin paljon sellaista, mitä ihmisen on vaikea silmäillä, ei hän kyennyt pidättämään kyyneliään. Ne tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän kuitenkaan hävennyt.
Vanha koti oli raunioina. Tuli oli sen tuhonnut ja laakeista liuska- sekä hiekkakivipaasista tehdyt seinät olivat sortuneet. Keskellä hävitystä kohosi voitollisena muuan poikkiseinä, se, joka oli tukenut suurta savupiippua. Kylmänä talviyönä oli hän syntynyt tulennoksen kohistessa juuri tuohon savupiippuun ja takan äärellä oli hän unelmoinut ensimmäiset haaveensa valloituksista ja seikkailuista siinä ihmeellisessä maailmassa, joka niin sanomattoman laajana levisi hänen ympärilleen.
Hän astui lähemmäksi ja kierteli verkalleen tätä entistä ihmisasuntoa, joka kerran oli ollut hänen kotinsa. Sen pienuus kummastutti häntä. Aina oli hänestä tuntunut, että hänen ensimmäinen ja ainoa kotinsa oli ollut miltei linnan veroinen, ainakin kolme kertaa suurempi kuin nyt näkyi. Hän naurahti, vaikka ei lainkaan ollut iloinen. Lapsuudenmuistot ovat kummallisia. Parasta on jättää ne rauhaan, muuten koskevat ne kipeästi.
Aidan luona kuuli hän punaoravan raksuttelevan ja alkoi tähystellä sinne päin. Siellä oli vanhassa, ontossa tammessa aina asustanut punaorava, tavallisesti kokonainen oravaperhe. Cliftonin mielestä oli tammi kummasti muuttunut. Hän muisteli sen olleen suurimman puun mitä ikinä oli nähnyt. Nyt oli se aivan tavallinen tammi, ei aivan niin suuri kuin muutamat hänen tien varrella näkemänsä. Tähän tammeen oli hänen isänsä laittanut hänelle keinun, ja sen varjossa oli hänen äitinsä leikkinyt hänen kanssaan.
Hän kääntyi poispäin – ja näki jotakin, mikä omituisesti ikäänkuin survaisi hänen sydäntään.
Puolisen kivenheittoa kauempana oli mahtava vierinkivi, jonka alta kuten ennenkin pulppuili lähteen jääkylmä vesi. Tuon lähteen ääressä seisoi poika – poika, jolla mukanaan oli koira – ja katseli häntä. Eikö poika totisesti ollutkin sama, joka neljänneksen vuosisataa sitten oli leikkinyt tuon lähteen liepeillä ja juonut sen vettä. Hän oli Cliftonin näköinen – sellaisena kuin tämä itsensä muisti – kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Kalpea ja laiha pikku veitikka siellä oli. Vain jalat hänessä näyttivät kasvaneen. Hänellä oli myöskin sama vanha hattu, olkihattu, jonka lierit olivat rikkinäiset ja päällys rutistunut. Polvihousut olivat liian lyhyet niinkuin aina Cliftonillakin ja paksua sinistä pumpulikangasta. Clifton muisti ne yhtä selvästi kuin Bimin, koiran, jonka hauta oli metsänreunassa. – Aivankuin poika oli koirakin hänestä ilmestys menneiltä päiviltä riippakorvineen, ulkonevine jäsenineen, suhteettoman suurine käpälineen ja häntineen, joka oli karkea kuin keppi jokaisen nikaman törröttäessä vankkana solmuna.
Tämän kaiken Clifton tajusi hymyillen astuessaan lähemmäksi. Poika seisoi hiljaa, mutta tuijotti häneen yhä ja pusersi keppiään entistä lujemmin koiran painaessa suurta honteloa ruhoaan kuin suojellen poikaa vasten.
Saavuttuaan jonkun askeleen lähemmäksi huomasi Clifton vielä muutakin. Koiran kylkiluut törröttivät samalla lailla kuin sen häntänikamat, ja sekä silmissä että ryhdissä oli jotakin nälkäistä. Poika oli laihempi kuin hän itse oli saattanut olla. Takki oli repaleinen ja housunlahkeet risareunaiset. Pojalla oli siniset silmät, kirkkaat, avoimet, siniset silmät, vaikkakin ne olivat omituisen pikkuvanhat ja loistivat aivan liian kalpeista kasvoista, joiden ilme oli yhtä vainotun nälkäinen kuin koirallakin.
"Hei, poika", tervehti Clifton toverillisesti hymyillen. "Virtaako vesi yhä?"
"Totta kai", vastasi poika. "Aina se juoksee. Me pidämme lähdettä kunnossa – Bim ja minä."
"Sinä ja – mikä?"
"Bim. Koira."
Verkalleen päästeli Clifton kantamuksensa selästään. "Sinä ja – Bim!" toisti hän. "Ei kai sinun nimesi sattumalta ole Cliff, mitä – ja sinua sanota Skinnyksi?"
Kysyvästi katsoi poika häneen. "Ei. Nimeni on Joe. Mitä sedällä on tuossa repussa?"
"Ja mistä sinä keksit tuon Bim-nimen?" kysyi Clifton.
"Se on kaiverrettuna erääseen pyökkiin tuolla kauempana, veitsellä leikattuna puunrunkoon. Numeroita siellä myös on, mutta ne ovat kasvaneet umpeen. Kyllä tuo sedän reppu on mukava!"
Clifton kääntyi hetkeksi poispäin. Hän saattoi nähdä suuren pyökin, jonka oksain suojaan hän oli kaivanut Bimin haudan. Kokonaisen sunnuntai-iltapäivän oli hän ahertanut leikatakseen muistosanat toveristaan. Hänen äitinsä oli häntä auttanut sekä lohduttanut häntä kun hän itki. Kymmenvuotias hän oli silloin, niin että asiasta oli täytynyt kulua kaksikymmentäkahdeksan vuotta.
"Suuri luoja, kuinka elämä sentään on lyhyt", mutisi hän itsekseen.
Sillä välin tarkasteli poika hänen tavaroitaan.
"Mitä sedällä on tuossa repussa?" kysyi hän taas. "Sehän on ihan kuin sotilasreppu."
"Se se onkin", sanoi Clifton.
Pojan silmät suurenivat.
"Onko setä sotilas?"
"Olen ollut."
"Onko setä sitten – tappanut ihmisiä?"
"Pelkäänpä niin olevan, Joe."
Tuokion pidätti poika henkeään. Bim nuuski tulokasta epäluuloisesti ja Clifton taputti hyväillen sen päätä. "Terveeksi Bim, vanha kaveri. Oletko iloinen, kun tulin takaisin?"
Koira nuoleksi hänen kättään ja heilutti häntäänsä.
"Mitä setä sillä tarkoittaa – että setä on tullut takaisin?" kysyi poika. "Onko setä ennen ollut täällä?"
"Kyllä", vastasi Clifton. "Kun olin poika, asuin tuossa kivirauniossa. Siihen aikaan se oli talo. Siellä minä synnyin. Ja minulla oli Bim-niminen koira. Se kuoli, ja hautasin sen tuon vanhan pyökin alle sekä piirsin sen nimen puunrunkoon. Ei lähdekään ole sinun. Se on minun!"
Hän yritti nauraa polvistuessaan juomaan. Mutta hänen kaulaansa ahdisti, eikä häntä enää janottanutkaan. Hänen sitten noustessaan oli poika heittänyt hattunsa maahan repun viereen. Hän oli pellavapäinen, ja kalpeissa kasvoissa oli pisamia.
"Mitä sedällä on tuossa repussa?" kysyi hän taas.
Silloin juolahti Cliftonin mieleen jotakin.
"Illallista minulla on", hän sanoi. "Luuletko kotiväkesi sallivan, että jäät – Bimin kanssa – aterioimaan kanssani?"
Poika hämmästyi ja riemastui.
"Kyllä me jäämme", sanoi hän.
"Niin, mutta mitä vanhempasi siitä sanovat?"
"Ei minulla ole vanhempia", keskeytti Joe vikkelään ikäänkuin karkoittaakseen toisen kaiken mahdollisen epäröinnin. "Ja me jäämme niin mielellämme, vai mitä, Bim?" kysyi hän ja kääntyi koiraan päin.
Koira heilutti tyytyväisenä häntäänsä, mutta hetkeksikään ei sen nälkäinen katse irroittunut repusta, jonka pitimiä Clifton verkalleen päästeli auki.
"Eikö sinulla ole vanhempia?" kysyi Clifton hiljaa. "Kuinka niin?"
"Kai he ovat kuolleet. Tookerin ukko väittää saaneensa minusta jalkapuun. Ei hänen eukkonsa niin ilkeä ole. Mutta ei hänkään ole ihan kiltti. Bimiä he inhoavat molemmat. Ei se koskaan tulekaan kotiin, vaan kuljeskelee ja odottelee minua täällä metsänreunassa. Minä kuljetan salaa sille niin paljon ruokaa kuin käsiini saan, ja lopun me metsästämme. Hieno koira se on, eikö sedästäkin?"
Clifton etsi parhaillaan esiin aluminiumisia keittovehkeitään – paistinpannun, kahvipannun, lautasia, kuppeja, haarukoita ja veitsiä. Tuokioksi hän jätti puuhansa ja jäi istumaan ruskea käärö kädessään. Bim oikaisihe äkkiä kuin teräsjousi, kurkotti pitkää kuonoaan ja haisteli.
"Lihaa!" huudahti poika. "Bim tuntee sen. Kilometrin päästä se vainuaa lihan – lihan ja kananpojat. Varokaa, ettei se sieppaa sitä."
"Tarkoitatko – – –"
"Että se ahmasee sen suuhunsa. Liha ja kananpojat ovat Bimin herkkua."
Clifton veti esiin kaksi suurta punasipulia, käärön bolognamakkaroita, tusinan verran voileipiä, neljä appelsiinia ja tölkin hilloa. Tämän varaston sekä puolitoista naulaa tuoretta, jauhettua lihaa oli hän laskenut riittävän itselleen sekä illalliseksi että aamiaiseksi.
Hän hymyili Joelle, jonka silmät olivat joka kääröltä käyneet suuremmiksi ja ällistyneemmiksi. Poika tarttui nasevasti Bimiä niskakarvoihin.
"Pistäkää tuo makkarakäärö piiloon!" puhkesi hän sanomaan. "Bim on vikkelä käänteissään."
Clifton ojensi hänelle yhden remmeistä. "Parasta on sitoa Bim siksi että ehdimme valmiiksi", hän rauhallisesti virkkoi. "Tämän makkaran Bim saa, mutta sen on odotettava ja syötävä meidän kanssamme kuten herrasmiehen tulee. Hei vaan! Nyt saat livistää puita hakemaan, Joe. Tästä koituu suuri juhla."
Hän nousi sekä seisoi hetkisen Joea katsellen, joka kiskoi vastahakoisen Bimin hiukan loitommaksi erään puun luokse. Samassa tuokiossa tajusi hän mielentilassaan tapahtuneen suuren muutoksen. Yksinäisyyden- ja autiudentunne, joka "kotiintulosta" lähtien oli painanut hänen mieltään, oli haihtunut. Suru ja tuska eivät enää ahdistaneet hänen sydäntään. Hän kohensi ryhtiään, hengitti syvempään sekä tyynemmin. Seuraavassa tuokiossa juolahti hänen mieleensä jotakin – tänne oli hänen jumalansa luonto leiriytynyt levittäen siunaustaan kaiken menneen ylle.
Hänen katseensa senjälkeen suuntautuessa poikaan ja koiraan oivalsi hän ilman muuta kuinka asia oli. Ne juuri olivat aikaansaaneet hänessä tämän muutoksen.
Hän alkoi vihellellä kootessaan kuivia oksia läjään. Poika juoksi häntä auttamaan. Silmät loistivat ja ääni värähteli hänen riemuitessaan tästä ihanasta seikkailusta. Ulvottuaan pitkään ja valittavasti Bim istahti käpäläinsä varaan ja odotteli järkkymättömän rauhallisena.
Laskevan päivän säteissä kohosi taivaalle ohut valkoinen savurihma.
Heidän välilleen näin synnyttyä toverillisen hengen alkoi poika kuulustella vanhempaa miestä.
"Mikä sedän nimi on?" hän kysyi.
"Clifton Brant. Voit sanoa minua Cliff-sedäksi."
"Onko sedällä koiraa itsellään?"
"On kyllä. Sinä olet anastanut vanhan Bimin nimen, niin että nyt kuuluu minulle puolet sinun Bimiäsi."
He kuorivat punasipulit ja leikkasivat ne viipaleiksi. Vesi porisi kahvipannussa. Paistinpannu kuumeni ja paksut lihamurekepihvit sähähtivät, kun ne pantiin sinne.
"Onko sedällä täällä ketään sukulaisia?"
"Ei, Joe. Aivan kuten sinulla ei minullakaan ole missään omaisia."
"Mitä setä tekee?"
"Minä – minä vaellan ympäri maailmaa. Olen mies, jota sanotaan – seikkailijaksi."
"Mitä se on?"
"Osaatko lukea, Joe?"
"Käynhän minä koulua. Ihmiset sanoivat Tookerin ukolle, että hänen oli lähetettävä minut sinne."
"Oletko koskaan lukenut mitään juttua merirosvoista?"
"Tottahan toki."
"No, merirosvo on jonkinlainen seikkailija."
Poika veti tukahtuneesti henkeään.
"Onko se totta – onko setä merirosvo?"
"Jonkinlainen merirosvo", naurahti Clifton. "Niin, sitä kai voin sanoa olevani."
"Ja setä tappaa ihmisiä?"
"Kaikki seikkailijat eivät tapa ihmisiä, Joe. Toiset heistä rankaisevat niitä, jotka rangaistusta tarvitsevat, ja antavat näiden sitten mennä."
Poika ei aavistanut, mitä välähdys Cliftonin katseessa merkitsi.
"Aikooko setä jäädä tänne?" kuiskasi hän hartaasti.
"En. Huomenna jatkan matkaani."
Tammen oksalla kirkaisi sininärhi kimeään. Bim ulvahti taas pitkään. Poika ei sitä kuitenkaan kuullut. Edes pihvien ja sipulin herkullista tuoksua ei hän tuntenut.
"Miksi setä ei jää?" kysyi hän. "Miksi sedän on jatkettava matkaa?"
Clifton nauroi. Hän kumartui ottamaan pojan laihat kasvot kättensä väliin. Mutta naurahduskaan ei ollut karkoittanut teräksistä kimmellettä hänen katseestaan.
"Minä jatkan, kunnes olen saanut miljoonan dollarin saatavani, Joe", sanoi hän. "Matka on ollut pitkä, mutta nyt olen jo miltei perillä. Senvuoksi en saata pysähtyä. Ymmärrätkö nyt?"
Poika ei hämmästynyt, nyökkäsi vain. "Niin luulen", hän virkkoi. "Saanko nyt päästää Bimin irti?"
Toinen luku.
Heidän aterioidessaan laski päivä lännessä vaahterakunnaiden taakse.
Cliftonilla oli nälkä, vaikka hän hillitsi sen salavihkaa pitäessään silmällä poikaa ja koiraa. Sillä pojan syöntitapa todisti nälkää ja puutetta, ja Bim ahmi suuria makkaranpalasia melkein hengähtämättä suupalojen välillä. Lainkaan epäröimättä uskoi Joe toverilleen joka päivä yrittävänsä salaa tuoda Bimille osan ruuasta, jota hän Tookerin luona sai.
"Mutta kun meillä on sellaista ruokaa, jota ei voi panna taskuun, jää Bim ilman", selitti hän.
"Kuka Tooker on, ja mitä hän puuhailee?" kysyi Clifton.
"Hän on vain Tooker, enkä minä ole juuri koskaan nähnyt hänen tekevän mitään. Rileyn poika kertoi minulle kerran isänsä sanoneen, että Tookerin ukko salakuljettaa väkijuomia intiaaneille. Kun kysyin Tookerilta, tekikö hän sitä, pieksi hän minut pahanpäiväiseksi ja sanoi, että ellen anna Rileyn poikaa selkään ensi kerran hänet nähdessäni, antaa hän minulle mitä kuuluu. Yritin, mutta Slippy Riley oli minua vahvempi. Hän antoi minulle selkään. Ja Tookerin ukko hakkasi minua, mutta lopulta tuli Bim metsästä ja karkasi häntä jalkaan kiinni. Katsokaapas – –"
Hän kumartui vetäen takkinsa ylös. Valkoinen laiha selkä oli täynnä piiskanjälkiä.
"Toissapäivänä hän tämän teki. Bimin kanssa satuimme Bumblen luolaan. Hän oli siellä ja keitti kattilassa tulella jotakin merkillistä. Hän raivostui hirveästi siitä, että me näimme hänet."
"Millainen paholainen!" mutisi Clifton.
Sitten vaihtoi hän puheenaihetta, ja hetken päästä kallistihe poika nojalleen syvään huoahtaen ja ristien kätensä vatsansa päälle.
"Olen täpötäynnä", hän sanoi. "Ja niinpä kai Bimkin on. Pesenkö astiat nyt, setä?"
Yhdessä hankasivat he pikku purossa astioita valkoisella hiekalla ja antoivat niiden kuivua. Laskevan auringon viimeiset säteet olivat juuri sammumaisillaan heidän aidan yli kavutessaan tuon pikku polun pehmeään pölyyn.
Pojan ilme oli totinen ja huolestunut heidän vieretysten astellessaan tietä pitkin.
"Kuinka pitkälle setä menee?" kysyi hän.
"Pikku kirkon ja kirkkotarhan luokse."
"Vanhan intiaanikirkonko?"
"Niin."
"Sinne asti minäkin tulen. Tookerit asuvat toisessa talossa sieltä laskien."
Hetken hän epäröi ja laski sitten kätensä Cliftonin käsivarrelle.
"Onko sedällä jokin – jokin sukulainen, jonka hauta on siellä."
"Kyllä, äitini on haudattu sinne, Joe."
"Mutta eihän setä ole intiaani?"
"Suonissani virtaa intiaaniverta. Äitini isoäiti oli mohawkprinsessa. Hänet on haudattu sinne myöskin."
Vaieten he jatkoivat matkaa. Varjot pensastoissa pitenivät, ja hämärä laskeutui harmaana harsona tienoon ylle.
Yhä kulkivat he vaieten.
Ennen pitkää ehtivät he kummulle, jolla vanha kirkko aina viheriöiväin puitten keskellä sijaitsi. Clifton pysähtyi säleaidalle ja vanhalle portille vievälle polulle.
"Ei kai setä aio tänne jäädä – nyt?" kuiskasi Joe. "On niin pimeätä."
"Eivät seikkailijat pimeää pelkää", naurahti Clifton hiljaa, "eivätkä myöskään hautoja. Nukun tämän yön kirkkotarhassa. Ne ovat niin kauniita, Joe – kirkkotarhat, tarkoitan. Siellä on vain ystäviä."
"Huh!" värisi poika. "Bim – Bim – missä olet?" Koira oli jatkanut matkaa, mutta tuli takaisin ja hieroskeli itseään omistajansa jalkoihin.
"Parasta on, että nyt juokset kotiin", sanoi Clifton. "Minä jään tähän, kunnes kunnialla olet kotona. Ehkäpä huomenaamulla varhain tapaamme. Hyvää yötä!"
Poika livisti tiehensä ja katsellessaan hänen jälkeensä tuntui Cliftonista ikäänkuin osa hänen minuuttaan olisi suojellen seurannut pikku ryysyläistä. Joe kääntyi katsomaan taaksensa ainakin puolikymmentä kertaa, kunnes vihdoin Bim kintereillään häipyi tihenevään hämärään. Silloin astui Clifton pikku polkua pitkin avoimesta portista kirkkotarhaan.
Vielä ei ollut aivan pimeätä. Aivan selvään saattoi erottaa harmaat, luhistuvat hautapatsaat ja vanhan puukirkon sekä sen päädyssä olevan vanhan puutaulun, jonka kirjoituksen hän lapsena oli oppinut ulkoa. Kaikille ohikulkijoille kertoi se, että tässä oli Ontarion ensimmäinen kirkko ja että hänen armollinen majesteettinsa Yrjö kolmas oli sen rakentanut "lapsilleen" irokeesien kansanheimolle. Intiaaneja silloin, intiaaneja nyt. Hänen ympärillään kirkkotarhassa lepäsi satojen intiaanien tomu.
Hän otti repun selästään ja ripusti sen kellonkannattimeen kirkon nurkkauksessa. Kellon suojus oli laatikonmuotoinen ja metalliin oli kaiverrettu sama päivämäärä kuin puutauluun. Poikana oli hän monet kerrat puikoilla soitellut kelloa. Naputtaessaan nyt sitä rystysillään keksi hän vanhan helinän vaienneen.
Hän istahti maahan odottamaan kuunnousua.
Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen äitinsä yön hiljaisuudessa saapunut hänen luoksensa ja istahtanut hänen viereensä vanhan kellon lähettyville.
Kuu kohosi puiden latvojen ylle. Vanhat muistot palasivat Cliftonin mieleen niin elävinä, että häntä kummasti värisytti hänen noustessaan katsomaan muutosta, jonka kuu oli häntä ympäröivään pimeyteen ja varjoihin aikaansaanut. Esineet alkoivat saada muotoja, ja pimeyttä vasten erottuivat puiden ääriviivat. Valo leikitteli vanhan kellon kupeissa ja hiipi kuin hyväillen kirkon yli. Se valahti Thayendanegan – Josef Brantin, mohawkin ja irokeesein suurimman sankarin – rautakalteriin ja hautapatsaaseen. Kuuvalossa ilmestyi näkyviin kumpu toisensa jälkeen vanhoine, rappeutuvine hautakivineen. Toisilla kummuilla – osa ei edes tätä nimeä ansainnut – olivat hautakivet murenneet olemattomiin. Vuosisadat olivat ne hävittäneet niin ettei niistä ollut jäljellä edes soraakaan. Täällä oli draamaa, romantiikkaa, seikkailua ja sanomatonta murhenäytelmää – täällä, missä kuuden heimon viimeiset ja suurimmat ritarit olivat haudattuina turvapaikassa, jonka englantilainen kuningas heille oli suonut heidän kadotettuaan veressä kylpeneen maansa Kanadan eteläpuolella.
He olivat hänen äitinsä kansaa ja hänen kansaansa. Aina oli hän siitä ylpeillyt. Elävänä palasi hänen mieleensä muisto eräästä illasta hänen lapsuudessaan. Äitinsä kera oli hän katsellut, kuinka kuu valaisi tätä hiljaista pyhäkköä niinkuin nytkin. Silloin oli hänen äitinsä kertonut hänelle niistä, jotka täällä lepäsivät, ja sanonut heitä "vainajiksemme."
Hän käveli hautojen lomitse, ja hänet valtasi omituinen rauhan ja levon tunne, ikäänkuin olisi hän pitkän ja vaivalloisen matkan kuljettuaan vihdoinkin saapunut kotiin. Eikä edes hänen seisahtuessaan sille paikalle, missä hänen äitinsä lepäsi, se palannut – tuo entinen tuska ja yksinäisyydentunne. Se oli kadonnut, ja hänen mielensä täyttivät ainoastaan riemu sekä eräänlainen siitä johtuva voitollisuus, että oli täyttänyt mitä pitkinä vuosina oli tavoitellut.
Hetken päästä levitti hän huopapeitteensä maahan, istahti, sytytti piippunsa ja alkoi poltella. Mitään pyhyydenloukkausta ei hän siinä keksinyt. Hän vain uneliaasti mietiskeli pian perivänsä nuo miljoonan dollariansa.
Häntä hymyilytti ja silmät kävivät raskaiksi. Sillä seikkailurikkaalla taipaleella seuraisi häntä Molly Brantin henki. Sillä hänkin oli odottanut tilinteonhetkeä.
Kun se oli tehty – – –
Aamun sarastaessa näki Clifton unta. Hän oli äitinsä kanssa kirkkotarhassa ja hän oli jälleen lapsi. Molly Brant oli sellainen, jollaisena hän hänen muisti vaeltaneen isänsä rinnalla. Tummat silmät säihkyivät rakkautta ja hilpeyttä, ja pitkä tukka riippui tyttömäisenä palmikkona niskassa. Kaksin he kulkivat, äiti ja hän, ja yhtäkkiä oli kuin olisi maa heidän ympärillään antanut kuolleensa takaisin.
Päälliköitä nousi heitä tervehtimään, ja pian vilisi sotureita niin äärettömän paljon, ettei hän kyennyt näitä laskemaan. He olivat maalattuja ja höyhenkoristuksissaan, taisteluvalmiina. Ja heidän takanaan seisoi avarana kaarena lukemattomia naisia ja lapsia. Unessa näki Clifton äitinensä olevansa tuon taajenevan sotilasjoukon keskuksena, ja hänen äitinsä seisoi käsi kohotettuna kuin hallitsijatar.
Sotilasjoukko jakautui antaakseen tietä intiaanitytölle, joka juoksi polvistumaan hänen äitinsä jalkain juureen. Äiti kumartui kuulemaan, mitä tyttö kuiskasi ja Clifton erotti nimeään mainittavan.
Sitten hänen äitinsä nousi ja kääntyi sotilaihin.
"Huomenna me menemme", hän sanoi, ja kaikki supisivat hyväksymistään lukuunottamatta erästä. Tämä kumartui ottamaan maasta kourallisen multaa ja heitti sen murheellisena länteen olkansa yli.
Pari multakokkaretta osui Cliftonin kasvoihin. Se tuntui kostealta ja lämpimältä. Samassa silmänräpäyksessä näki hän kumman muutoksen tapahtuneen äitinsä jalkain juureen polvistuneessa tytössä. Tämä ei enää ollut intiaani, vaan valkoinen nainen, ja hymyillen sekä silmin että huulin katsoi hän suoraan Cliftoniin. Tämä tunsi olevansa hämillään ja yritti pyyhkiä märkää multaa kasvoistaan. Mutta tuskin oli hän sen yhdestä kohdasta pyyhkinyt, kun sitä jo oli toisaalla. Ja mitä enemmän hän yritti, sitä heleämmin tyttö hymyili.
Yhä tunsi Clifton kostean, lämpimän mullan poskeansa vasten, ja tämä seikka havahutti hänet tajuamaan muutakin. Äkkiä keksi hän makaavansa selällänsä silmät auki ja saattoi nähdä, kuinka auringonsäteet siivilöityivät puitten latvojen lomitse. Jokin lintu lauloi. Sitten ilmestyi suuri pää auringon eteen, ja taas Bim nuolaisi häntä lämpimällä kielellään.
Hän nousi istualleen.
"Olipa se hiton uljas uni", hän virkkoi ja lisäsi sitten: "Huomenta, Bim!"
Kolmas luku.
Clifton nousi seisaalleen ja oikoi ruumistaan Bimin tervehdykseksi heiluttaessa häntäänsä. Erään kuusen juurelta keksi hän kyyristyneen pikku olennon, jonka hän heti tunsi Joeksi. Poika oli nukahtanut nojaten selkäänsä puunrunkoon ja oli lyyhähtänyt kyyryyn niin että pää oli miltei polvissa kiinni. Vanha hattukulu oli vierähtänyt pari askelta kauemmaksi, ja laihoissa pikku kätösissä oli ruskeata kaarnaa ikäänkuin olisi hän juuri nukahtaessaan tarttunut siihen. Pikku miehessä oli jotakin säälittävää ja avutonta – kyyryynpainunut vartalo, ryysyiset vaatteet, laihat päivänpaahtamat jalat ja paksu liinankarvainen hiuskuontalo, joka hipoi hänen polviaan.
Hymy katosi Cliftonin kasvoilta. Hän astui lähemmäksi ja katseli nukkujaa. Pojan paljaassa kaulassa oli sinisenmusta jälki ja toinen takinhihoista oli repeytynyt olkapäälle saakka.
Sitten huomasi Clifton jotakin muutakin. Hiukan kauempana pojan takana osittain puunrungon peitossa oli nyytti. Se oli nuoralla sidottu säkkiriekaleesta, ja sen läpi oli pistetty keppi. Vieressä oli jotakin, mikä oli olevinaan pyssy, mutta niin merkillinen oli se lajiaan, ettei Clifton ikinä ollut nähnyt mitään senkaltaista ja kuitenkin oli hän ollut mukana sodassa. Pyssy oli ikivanha suustaladattava haulikko. Perä oli sidottu rautalangalla ja puhdistuspuikkona oli pajunoksa. Clifton tarttui tuohon hengenvaaralliseen aseeseen ja tarkasteli sitä. Puun juurella oli pullo hauleja ja toinen ruutia.
Taas palasi hymy Cliftonin kasvoille.
Bim murahteli.
"En minä sitä varastaa aio, vanha houkka! Olepas nyt hiljaa."
Hän laski aseen maahan pojan käännähtäessä ja herätessä. Joe oikaisihe verkalleen. Hän avasi silmänsä, räpytteli unisesti ja hieraisi niitä likaisilla kämmenillään. Tänä heräämisen hetkenä näyttivät hänen kasvonsa ihmeellisen kalpeilta ja riutuneilta. Oli kuin olisi hän verkalleen palannut ilottomaan elämään.
Sitten keksi hän Cliftonin, joka oli kumartunut häntä katsomaan.
Hän nousi ja muistaessaan edellisen illan hulvahti hänen kasvoilleen toverillinen hymy.
"Hyvää huomenta!"
"Hyvää huomenta, Joe. Koska sinä tulit?"
"En tiedä ajasta. Ei silloin vielä valoisaa ollut. Bim löysi sedän. Me aiomme tulla sedän mukaan."
"Mitä – te aiotte tehdä?"
"Tulla sedän mukaan!" toisti Joe epäröimättä. "Sanoimme sen eilenillalla Tookerin ukolle, ja hän pieksi meitä ihan hirveästi – eikö piessytkin, Bim?"
Joe nyökkäsi. "Niin, parasta on pitää kiirettä", virkkoi, hän kiihkeästi. "Jos Tooker keksii meidät täältä – – –"
"Hän kai se juuri tuolta tulee", arveli Clifton. "Hänkö se on?"
Poika huohotti kauhusta. Ensin silmäili hän tielle ja sitten Cliftonia silmiin, ja hänen sinisistä silmistään kuvastui kauhu, joka sai Cliftonin verkalleen puristamaan kätensä nyrkkiin, vaikka hymy säilyi hänen huulillaan.
"Hän se on! Tooker! Ja minua ja Bimiä hän etsii."
Hän aikoi ottaa vanhan pyssynsä, mutta Clifton pidätti häntä.
"Pysy siinä, Joe", käski hän. "Astu hiukan tuonnemmaksi, niin että Tooker varmasti sinut näkee."
"Nyt hän meidät huomaa!" läähätti Joe. "Hän on polkua pitkin tulossa portille – – –"
"Ja sinne aion minä mennä häntä vastaan – juuri portille", rauhoitteli Clifton häntä. "Pysy sinä täällä!"
Hän arvioi aikaa ja välimatkaa. Pari tuokiota saattoi hän rauhassa tarkata Tookeria tämän lähestyessä porttia. Elämänsä varrella oli hän seisonut silmä silmää vasten monen kaamean otuksen kanssa, mutta Tooker vei voiton kaikista. Ensinnäkin oli mies niin äärettömän likainen, että sen saattoi huomata matkojen päähän, ja Clifton kammosi likaisia ihmisiä. Hänen vastenmielisillä kasvoillaan törrötti karhea punertava parransänki, ja toisessa poskessa pullotti valtava tupakkamälli kuin mikäkin kasvannainen. Suuri ruho oli kömpelö ja ryhditön. Silmät olivat pienet kuin sialla, ja toisessa kädessään oli hänellä – kuten moiselta olennolta saattoi odottaakin – raskas keppi, jota ilmeisestikin oli uutteraan käytetty ja joka mainiosti soveltui pimeän turvissa tehtäviin murhanhimoisiin hyökkäyksiin.
Clifton hämmästyi. Oli todellakin selittämätöntä, että piirikunnan väki oli saattanut uskoa Joen kaltaisen pojan moisen hirviön hoiviin.
Valmistautuessaan hyökkäykseen oli Cliftonin tapana hymyillä. Hän etsi yksinäisen sikaarin taskustaan ja ojensi sen miehelle.
"Luullakseni olette Tooker?"
"Tooker minä olen!" Mies otti sikaarin, vilkaisi sitä ja viskasi sen maahan. "Kuka piru te olette ja mitä teillä on tuon vesan kanssa tekemistä?"
"Rauhoittukaahan hiukkasen, herra Tooker", torjui Clifton. "Olen vain viinanmyyjiä etsivä poliisi. Nimeni sattuu olemaan Brant, ja Brantfordin kaupungissa ostin eilen vanhan sukutilani takaisin. Siihen kuuluu myöskin melkoinen osa siitä mitä te nimitätte Bumblen luolaksi, ja koska aion pian palata tänne ja asettua tilalleni asumaan, haluan että se on moitteettomassa maineessa kuten ennenkin, Ellei olisi Joea, veljenpoikaani – – –"
"Teidän – – –"
"Veljenpoikaani, sanon, Tooker! Ellei häntä olisi ja ellen välttäisi perheen saattamista häpeään, pistäisin heti paikalla teidät tyrmään."
Tupakkaista näljää valui Tookerin ammollaan olevasta suusta.
"Onko hän kielinyt – valehdellut teille?"
"Eipä toki! Tapasin hänet ihan sattumalta. Olin matkalla teidän luoksenne juttelemaan hänestä. Otin nähkääs eilenillalla hänet ottopojakseni. Nyt olen hänen setänsä ja tänään vien hänet mukanani Montrealiin."
Enää ei hän hymyillyt ja hänen astuessaan askeleen lähemmäksi kavahti Tooker kauemmaksi. Clifton oli vienyt kätensä povitaskuunsa ja nyt otti hän sieltä – lompakon, eikä mitään sen vaarallisempaa.
"Lahjoitan teille kaksi asiaa", hän sanoi. "Ensimmäinen on summa rahaa – puhtaimmat kaksisataa dollaria, mitä te ikinä olette pitänyt pesemättömissä käsissänne, Tooker! Tässä ne ovat. Kymmenen kappaletta kymmenendollarin seteleitä, niin uusia, että kuulisitte niiden kahisevan, jos korvanne olisivat puhtaat. Ne saatte, koska olette hoitanut Joea niin hyvin."
Setelit olivat nyt Tookerilla. Hänen silmänsä välkähtivät hyväksyvästi hänen sulloessaan niitä taskuunsa. Samalla hän myöskin kumartui ottamaan sikaaria ylös.
"Oikein teette. Hyvä sikaari se on", virkkoi Clifton.
Hän ei ollut erehtynyt miehestä. Tooker oli saituri sekä jänishousu ja oikeilla keinoin helposti nujerrettavissa. Hän kuului niihin ihmispetoihin, jotka näkevät parhaiten pimeässä, mietiskeli Clifton.
"Toinen lahja, minkä teille annan, on muuan neuvo", jatkoi Clifton, "eikä se ole niin huono kuin teidän viinan myyntinne. Pyydän asianomaisia tällä kertaa hiukan armahtamaan teitä Joen tähden – ja Bimin. Neuvoni on, että ostatte itsellenne noilla rahoilla kolme neljä lehmää. Ja nyt on meidän lähdettävä matkaan. Luullakseni palaamme noin vuoden kuluttua ja toivon teidän siksi oppineen peseytymään ja elämään kuten kunniallinen ihminen – niin, Jumala teitä auttakoon, Tooker!"
Clifton kääntyi Joen puoleen ja pakatessaan huopapeitettä reppuunsa hyräili hän erään sotilaslaulun loppukertoa.
Uudelleen lähtivät he vaeltamaan. Tällä kertaa paistoi nouseva aurinko heitä kasvoihin.
Kauan kulki Joe äänettömänä. Nyyttiään kantoi hän olallaan ja vanha pyssyrämä oli hänen kädessään. Kimalle, jota niissä ei ennen ollut ollut, loisti hänen silmistään.
Tien tehdessä mutkan niin että vanha kirkkotarha katosi näkyvistä, kysyi hän äänen vapistessa kunnioittavaa epäröintiä: "Mistä setä kaiken tiesi?"
"Mitä sitten, Joe?"
"Kaiken tuosta Tookerista!"
Clifton nauroi. Hänenkin silmissään oli kimalle, jota niissä ei ollut edellisenä iltana näkynyt.
"Arvasin, Joe", nauroi hän. "Sanoin kaiken umpimähkään, kun muistin mitä kerroit Bumblen luolasta. Voi, hyvä luoja, eihän minulla ole minkäänlaista valtaa pistää Tookeria tiilenpäitä lukemaan. Luulenpa melkein itse helpommin voivani joutua sitä tekemään."
"Siitäkö, että setä otti minut mukaansa?"
"Ei siitä, ei. Olenhan setäsi, Joe. Niin sanoo myöskin Tooker, jos sinusta kysellään. Ei hän uskalla tunnustaa myyneensä sinut – ja toden sanoakseni on hän hyvin rahanhimoinen. Siten pelastut sinä joutumasta karkulaisen ja minä lapsenryöstäjän kirjoihin. Minä tarvitsenkin perhettä, ja nyt olen sen saanut – sinut ja Bimin. Olenpa mielestäni ihan mahtimies. Näytähän nyt mitä sinulla on mytyssäsi!"
He pysähtyivät, ja Joe aukaisi säkkikankaisen käärönsä, niin että sen sisällys joutui levälleen tiepuoleen. Siellä oli joitakin repaleisia ja likaisia vaatekappaleita, vanha kenkäpari, puolikas autoletkua, ruuviavain, vasara, nauloja ja täytetty pöllö.
Totisena katseli Clifton Joen omaisuutta.
"Mitä tuolla autoletkulla teet?"
"Laitan siitä kummipyssyn."
"Entä ruuviavaimella?"
"Se – ja vasara – ovat työkaluja."
"Entä pöllö?"
"Tuottaa onnea. Jos on pöllö mukana, voi nähdä pimeässä."
"Ahaa!"
Clifton silmäili ympärilleen.
"Me olemme menossa suuriin seikkailuihin, Joe, eikä meillä näistä tavaroista ole apua. Ne on kätkettävä jonnekin. Tuohon aidankulmaukseen esimerkiksi."
Joe tarttui pyssyynsä ja piteli sitä niin tiukasti, että rystyset kävivät valkeiksi. "Ei tätä."
"Ei, pyssyn voit ottaa mukaan."
Sitten jatkoivat he matkaa itäänpäin.
"Näetkös, et enää ole mikään poika, Joe", selitti Clifton. "Olet nyt itsekin seikkailija, ja meidän on varustettava sinut sen mukaan. Toimiiko tuo pyssy?"
"Tarkoittaako setä, että voiko sillä ampua?"
"Niin!"
"Kyllä – joskus! Hitaasti se käy ja ruutia saa silmilleen. Mutta siitä minä en välitä. Joka tapauksessa on se vahva, kun siinä on niin paljon rautalankaa ympärillä. Tahtooko setä koettaa sitä?"
"En juuri nyt."
Lähimmäksi päämääräksi oli Clifton ottanut Brantfordin kaupungin. Saavuttuaan sinne murkinoivat he eräässä kahvilassa, joka oli tulvillaan kahvinhöyryä ja siankyljysten sekä paistettujen perunoiden käryä. Keittiössä sai Bim osansa ruuanjätteitä. Sitten hankittiin Joelle täydellinen varustus. Hän sai khakipuvun, parin paksupohjaisia kenkiä, partiopoikahatun, repun, nenäliinoja, paitoja ja kaulahuivin. Sitten kirjoitti Clifton Tookerille kirjeen. Saatuaan sen valmiiksi ja postiin meni hän erään vanhuksen puheille – papin. Hänen kanssaan keskusteli hän pitkään kahdenkesken, ja palatessaan tiesi hän kaksitoistavuotiaasta Joseph Hoodista enemmän kuin tämä itse.
Taas vaelsivat he intiaanikirkolle ja vanhaan taloon vievän tien ohitse. Joen silmiin tuli kaipaava ilme.
"Keksikö setä senkin – että setä ostaisi Bumblen luolan, tarkoitan?" kysyi hän.
"Ei, sillä se on totta", sanoi Clifton. "Se on jo meidän, Joe. Jokainen turvekin on meidän – ja lähde, vanha talo, metsä, kaikki tyyni on meidän. Jonakin kauniina päivänä palaamme ja rakennamme uuden talon vanhan viereen."
"Ja saako savupiippu seistä paikallaan pääskysiä varten?"
"Kyllä, Joe!"
Tänä ensi päivänä osoittautui Joe vanhaksi tottuneeksi retkeilijäksi. Hänestä tuntui kuin olisi vähintään tuhannen autoa suhahtanut heidän ohitsensa. Cliftonille tarjottiin nyt kyytiä useammin kuin ennen konsanaan, sillä tuo kookas mies, hintelä poikanen ja lopen laiha koira olivat valtatiellä jotakin harvinaista.
Oli iltamyöhä, ja he olivat noin kuuden mailin päässä Hamiltonin kaupungista erään loisteliaan ja nopean auton tullessa takaapäin. Sen sivuuttaessa heidät takaistuimella istuva mies äkkiä huudahti ja kääntyi katsomaan tarkemmin. Pölypilvi peitti heidät näkyvistä ja pyydettyään matkatovereiltaan anteeksi istuutui hän taas paikalleen.
"Ellei asia olisi aivan mahdoton, väittäisin tuota miestä erääksi tuttavakseni", virkkoi hän. "Hän muistutti niin äärettömästi erästä ennen muinoin tuntemaani henkilöä, että minua aivan kammottaa."
"Hän oli hauskannäköinen sekä hymyili minulle meidän ajaessamme ohitse. Enpä käsitä, miksikä teidän tarvitsee kauhistua", virkkoi nuori tyttö, joka istui hänen vieressään.
"Senvuoksi – että muussa tapauksessa saattaisin mennä valalle siitä, että viimeisen kerran näin hänet kaksi vuotta sitten Jang-tse-kiangissa, missä hän oli Kiinan hallituksen toimesta järjestämässä metsäistutuksia. Hänen tehtävänään oli istuttaa kaksikymmentäviisimiljoonaa puuta. Kuutta kuukautta myöhemmin alkuasukkaat murhasivat hänet Haipoongin pohjoispuolella Indokiinassa. Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt vainajan ja vielä miehen, josta olen erikoisesti pitänyt."
"Olkaa ystävällinen ja pysähdyttäkää auto!" käski tyttö.
Miehen pronssinvärisille kasvoille häilähti keveä punerrus.
"Ei, antakaa olla!" hän intti. "Näköharha se vain oli! Tarkoittamani mies oli intiaaniprinsessan poika, ja me lähdimme Belgiasta samaan aikaan. Molemmat olimme iloisia seikkailijoita, ja sodan loputtua alkoi hän vaellella. Silloin tällöin sain häneltä tervehdyksen. Hän väitti muuttuneensa – niin ettei ikänä enää voinut tulla entiselleen – tai jatkaa entistä työtään. Muuttolinnuksi hän itseänsä aina sanoi – selitti alituiseen olevansa pakotettu kulkemaan. Mutta nyt hän on kuollut. Hänet ammuttiin Haipoongin pohjoispuolella. Kirjoihin on hänet merkitty kuolleeksi. Hän muuten esitti kummallisen seikan syyksi siihen ettei voinut palata kotiin."
Auto pysähtyi. Heidän takanaan hajotti tuuli tomupilviä.
"Mikä tuo syy oli?" kysyi joku.
"Oli muuan mies, jonka hän pelkäsi ottavansa hengiltä, jos palaisi takaisin."
"He ovat poikenneet tieltä ja kulkevat parhaillaan erään niityn yli", sanoi tyttö.
"Niinpä niin", nyökytti ennen aikojaan vanhentunut mies hänen rinnallaan. "Ihan varmaan se vain on jokin maanviljelijä poikineen. Jatkakaamme matkaa. Ja suokaa anteeksi tämä keskeytys!"
Auto lähti taas liikkeelle.
"Hänellä oli hyvin kauniit silmät", sanoi tyttö. Ja sitten hän lisäsi: "Kuinka ystävänne nimi kuuluikaan, eversti Denis – hyvän ystävänne nimi?"
"Brant – Clifton Brant", vastasi eversti. "Sodan puhjetessa hän oleskeli jossakin pohjois-Quebecin metsissä. Erinomaisen taitavana metsänhoitajana häntä pidettiin ja vast'ikään oli häntä esitetty johonkin tärkeään hallituksen virkaan. Luulen hänen isällään olleen siellä maa-alueita."
Hetkisen istui tyttö vaiti. Sitten hän sanoi, niin hiljaa, että ainoastaan eversti saattoi sen kuulla: "Tuo kauhea sota on mielessäni niin elävänä kuin olisi se ollut eilispäivänä. Ja kuitenkin on siitä jo kymmenen vuotta. Olin silloin pieni tyttö ja suutelin sotilaita näiden lähtiessä."
Clifton suuntasi kulkunsa pientä puroa pitkin, joka vei piiloisaan paikkaan metsässä. Tien kadottua näkyvistä keksi hän pienen putouksen, josta vesi virtasi hauskasti pulpahtelevissa kuohupäissä.
"Nyt saamme illallisen ja ihanan kylvyn", huudahti Clifton. "Kylpy ensin! Riisuunnuhan sillä välin kuin etsin saippuaa ja pyyhinliinat, Joe. Bimiäkin voit hangata yksin tein. Sehän on miltei yhtä likainen kuin ukko Tooker."
Niiden parinkymmenen minuutin ajan, jotka Joen kylpy kesti, piti hän vartiota. Sitten tuli Joe hänen tilallensa. Viileän kylvyn virkistäminä ryhtyivät he sitten illallispuuhiin. Tällä kertaa tarjottiin hapanpaistia. Teurastaja oli leikillisesti väittänyt sen lionneen maidossa kaksi vuotta. Aterian jälkeen Clifton tyytyväisenä ja kylläisenä istahti maahan nojaten selkäänsä muuatta puunrunkoa vasten. Yhden ainoan päivän hän totesi jo aikaansaaneen Joessa ilahduttavan muutoksen. Tämän kasvot eivät enää olleet niin kalpeat ja riutuneet, ja vainottu ilme oli kadonnut hänen katseestaan.
"Ihana leiripaikka tämä", virkkoi Clifton. "Raitis ilma on verratonta luomaan terveyttä, hyvinvointia ja viisautta. Muista aina se, Joe, ja ota se kultaiseksi elämänohjeeksesi. Jos sen teet ja samalla säilytät välittömän huumorintajusi, kuolet ihan varmaan onnellisena ihmisenä. Mutta sokeana ja kuurona et saa kulkea kaiken sen hullunkurisen ohi, mitä elämässä on. Jos sen teet, käy sinun huonosti. Luodessaan maailman ei Jumala unohtanut iloa. Hänen tahtonsa oli, että naurettaisiin paljon, ja senvuoksi on ihminen saanut naurunlahjan. Maailmassa on niin paljon hupaista, Joe, sekä sinussa että minussa ja Bimissä sekä kaikissa muissa."
Joe istui jalat ristissä, Bim loikoi hänen vieressään, ja molemmat katselivat Cliftonia tarkkaavaisina. Heillä oli kuuntelemisen taito, ja tyytyväisenä Clifton myhäili sytyttäessään piippunsa ja avatessaan viimeisestä kaupungista ostamansa sanomalehden.
"Tässä sanomalehden etusivulla on meillä heti esimerkki elämän huvittavasta puolesta", jatkoi hän yksinpuheluaan. "Siinä on valokuva tytöstä, jolla on miljoonan dollarin arvoiset jalat. Nehän ne ovat kaikkein hullunkurisimpia, Joe – tarkoitan naisia. Hirveän hullunkurisia he ovat – kaikki paitsi omat äitimme. Sinun on painettava mieleesi, ettei äiti ole milloinkaan hullunkurinen, meidän oma äitimme, tarkoitan, vaikka toisten poikain äidit kyllä saattavat olla hirveän hullunkurisia. Jos meidän äitimme leikkaa tukkansa, on se aivan oikein. Hän on joka tapauksessa kaunis! Jos meidän äidillämme on renkaat korvissa, ei sekään tee mitään. Kaikki hänessä on kaunista ja hyvää. Katsopas nyt seuraavaa sivua – siinäpä taas ollaan – tuollehan saattaa nauraa, vaikka se ensin aiheuttaakin pahoinvointia! Siinä on leikkotukkainen Veenus, viimeinen pitkää sarjaa, jota nimitetään 'Amerikan kauneimmiksi tytöiksi'."
"Mikä Veenus on?" keskeytti hänet Joe.
"Veenus on nainen."
"Leikkotukkainenko?"
"Ei välttämättä. Niitä on sekä pitkä- että lyhyttukkaisia. Mutta jos vastaasi tulee leikkotukkainen Veenus, niin juokse kuin henkesi edestä. Erittäinkin on sinun hiukan vartuttuasi varottava heitä. Sen sanon sinulle, Joe, että jos maan päällä olisi vain yksi ainoa nainen ja hänellä olisi leikkotukka, en menisi naimisiin hänen kanssaan. Missään tapauksessa en menisi naimisiin hänen kanssaan, mutta leikkotukka ratkaisisi asian, jos olisin kahden vaiheella."
"Kyllä se varmasti on jotakin kauheata", sanoi Joe.
"Sitä se on! Leikkotukka ja miljoonan dollarin arvoiset jalat – ne kuuluvat yhteen. Nyt palaamme etusivulle – – –"
Odotellessaan näki Joe Cliftonin äkkiä kokonaan muuttuvan. Kasvot jäykistyivät. Katseesta katosi hilpeä välke. Sen sijaan hän tuijotti eteensä raudanlujasti ja päättävästi. Sekä Joen että Bimin oli hän unohtanut, ja sanomalehden hän rypisti palloksi. Hän nousi, ja melkein pelästyneenä teki Joe samoin.
Silloin Clifton taas muisti pojan. Hymy ei kuitenkaan palannut hänen huulilleen. Kertaakaan ei Joe ollut nähnyt häntä moisena.
"Joskus sattuu meille yhtä ja toista, mikä ei ole hullunkurista", virkkoi hän enemmän itsekseen kuin Joelle. "Minä esimerkiksi sain tästä lehdestä lukea, että mies, jolta minulla on miljoonan dollarin saatava perittävänä, matkustaa ensi tiistaina Montrealista Eurooppaan. Tänään on torstai. Siinä tapauksessa emme voi olla yötä täällä, Joe. Meille ovat hetket kalliita."
Äkkinäinen muutos sai Joen miltei pyörryksiin. Ensimmäistä kertaa viittasi Clifton omasta alotteestaan eräälle autoilijalle sekä pyysi kyytiä. Hamiltonissa vuokrasi hän toisen auton, jolla he ajoivat Torontoon, sieltä jatkaen rautateitse matkaa Montrealiin, jonne he saapuivat seuraavana päivänä. Asemalla kirjoitti Clifton erään kirjeen, tiedusteli puhelimitse, oleskeliko muuan Benedict Aldous kaupungissa ja saatuaan tämän emännöitsijältä myöntävän vastauksen kiinnitti kirjeensä neulalla Joen khakitakin taskuun.
"Sinun on mentävä erään ystäväni luokse", sanoi hän, "ja tämä kirje on sinun heti jätettävä hänelle. Hän pitää sinusta ja Bimistä hyvää huolta. Myöhemmin tänä iltana taikka huomenna tulen minäkin sinne. Tavarani saat sinä viedä. Ethän ole pahoillasi, Joe?"
"En kai paljon. Miksikä ei setä nyt tule minun kanssani?"
"Minulla on toimitettavanani liikeasioita."
"Tuo miljoonako – – –?"
"Niin, aivan oikein, Joe. Nyt on kysymyksessä miljoonan dollaria!"
Hän sijoitti pojan sekä koiran erääseen vuokra-autoon ja antoi kuljettajalle kirjalliset ohjeet.
"Hyvästi, Joe!"
Kunnes auto katosi näkyvistä, saattoi hän nähdä Joen kalpeat kasvot sen ikkunaa vasten.
Clifton henkäisi syvään helpotuksesta. Tuli mitä tuli, tiesi hän Joen olevan hyvässä tallessa. Benedict Aldous huolehtisi siitä, ettei tältä mitään puuttuisi. Mahtoikohan Aldous olla yhtä omintakeinen, laiha ja hyväsydäminen kuin ennenmuinoin heidän yhdessä vaellellessaan pitkin Intiaa ja Turkestania. Tietenkin hän oli! Mikäpä hänet olisi voinut muuttaa. Mutta kylläpä tuo vanha veikko ällistyisi kuullessaan Clifton Brantin, jonka kanssa hän niin paljon oli matkaillut ja joka Simla Hillsissä pelasti sekä hänen sielunsa että hänen vapautensa, kaupungissa oleskelevan.
Kulkiessaan katua pitkin muistui Cliftonin mieleen kumma kyllä pikkuruinen vaaleahiuksinen leski, joka melkein oli onnistunut aikeissaan saada Benedict verkkoihinsa siihen aikaan kuin tämä oli toipilaana kestettyään vaikean kuumetaudin. Mahtoikohan tuo pikku naikkonen yhä vihata häntä senvuoksi että hän väkivalloin oli toimittanut Aldousin turvaan. Ehkäpä oli hän mennyt toisiin naimisiin. Kenties oli hän kuollut. Joka tapauksessa oli Aldous kaiken ikänsä kiittävä häntä, Cliftonia, siitä, että tämä oli hänet pelastanut. Maailma oli todellakin hullunkurinen laitos, täynnä hullunkurisia seikkoja ja ihmisiä. Erikoisen naurettavia olivat kahdella jalalla kulkevat suuret egoistit. Milloinkaan eivät he väsyneet mitättömiin huvi- ja murhenäytelmiinsä ja aina olivat he naurettavan varmoja siitä, että niillä oli äärettömän suuri merkitys.
Hän oli muuten itse aikeissa tänään järjestää moisen näytöksen. Mikäli mahdollista tekisi hän siitä huvinäytelmän. Kohtauksessa, jossa Ivan Hurd – Hurd-Foy paperi- ja massayhtiön johtaja sekä osake-enemmistön omistaja – saisi surmansa, tulisi olemaan rahtunen komiikkaa.
Hänen saapuessaan siihen kadunnurkkaukseen, missä Hurd-Foyn konttori jo ennen sotaa oli sijainnut, oli hänen kellonsa täsmälleen neljä. Paikalle oli rakennettu uusi talo vanhan sijaan. Sen suuruus ja upeus todisti valtaa ja varallisuutta, ja sisäänkäytävän kaariholvin ylle oli hakattu kiveen: Hurd-Foy Building. Itsekseen hymyili Clifton näille sanoille. Tässä oli taas pilkahdus kaikkialla maailmassa löytyvää huumoria, kun vain taisi sitä tajuta.
Hän astui sisään ja nousi hissillä siihen kerrokseen, missä Hurd-Foyn konttori sijaitsi. Kello oli silloin neljännestä yli neljän.
Häntä vastaan helisi kirjoituskoneitten pauke, ja hän näki kokonaisen pienen armeijan konttoriapulaisia. Kiirettä ei hän pitänyt. Häntä huvitti nähdä, kuinka suurenmoista kaikki oli. Hän sivuutti muutaman kuvastimen, loi siihen silmäyksen ja ihmetteli, tuntisiko Ivan Hurd häntä. Sota oli aikalailla muuttanut häntä ja samaten nuo kymmenen vuotta sodan jälkeen.
Kello oli puoli viisi hänen kysyessään, oliko Ivan Hurd tavattavissa.
"Hän ei nyt ole vapaa. Olkaa hyvä ja odottakaa!"
"Sitä en tee", Clifton sanoi. Hän kirjoitti paperilappuun muutaman sanan. "Olkaa hyvä ja jättäkää hänelle tämä. Asia on kiireellinen."
Tyttö palasi pian takaisin. Seinällä oli kello, ja Clifton totesi sen olleen kaksikymmentäviisi minuuttia yli neljän noustessaan mennäkseen Hurdin huoneeseen. Tyttö soi hänelle ystävällisen hymyn. Cliftonin katseessa oli jotakin mikä kiinnosti häntä.
Clifton astui sisään ja oven sulkeuduttua hänen jälkeensä kääntyi hän lukitsemaan sen. Nytkään ei hän pitänyt mitään kiirettä tai yritellyt peitellä, mitä hänellä oli mielessään. Hän tiesi suuren, pähkinäpuisen kirjoituspöydän ääressä huoneen toisessa päässä istuvan miehen tarkastelevan häntä ja jo ennenkuin oli katsonut häntä silmiin Clifton oivalsi hänen ällistyksensä. Tutkivasti silmäili hän ympärilleen. Huone oli hyvin suuri, kaikki huonekalut pähkinäpuuta tai mahonkia, ja lattialla oli raskas kukkakirjainen matto. Huoneen taammaisessa päässä oli pieni ovi, joka oli sen verran raollaan, että Clifton saattoi nähdä leposohvannurkan. Huone oli siis Hurdin yksityishuone ja tyhjä.
Hurd oli kääntynyt katsomaan tulokasta suoraan silmiin. Hän oli kookas mies. Kädet, jotka pusersivat tuolinnojaa, olivat suuret ja turpeat. Pää oli pyöreä ja suuri ja siitä ilmeni hänen saksalainen alkuperänsä. Ellei ryhti olisi ollut veltto, olisivat leveät hartiat näyttäneet tavattoman väkeviltä. Silmät olivat vaaleansiniset, ja ne leimahtivat kiukkua Cliftonin huolettomasti heittäessä hattunsa eräälle pöydälle, jonka keskellä oli korkea kukkamaljakko täynnä kukkia. Hurdilla oli sikaari suussaan. Leuka oli niin voimakas kuin olisi se ollut graniittia. Ainoastaan parisen vuotta oli Hurd Cliftonia vanhempi.
"Mitä te ovelle teitte?" kysyi hän.
"Lukitsin sen", Clifton sanoi.
Hän istahti eräälle tuolille, niin että pitkä kirjoituspöytä jäi hänen ja Hurdin väliin. Samassa tuokiossa veti hän automaattisen pistoolin taskustaan ja tähtäsi toista sillä keskelle rintaa.
"Älkää nousko tai yrittäkö antaa minkäänlaista merkkiä", varotti Clifton häntä. "Meidän kahden on keskusteltava kahdenkesken, ja ehtona, että vielä puolituntisen saatte pitää henkenne, on se, että keskusteluamme ei häiritä. Kaksikymmentätuhatta mailia olen matkannut, jotta välttyisin surmaamasta teitä, ja nyt luonnon saadessa oikeutensa en aio turmella asiaa tekemällä sen teidän toimistoaikananne."
Cliftonin silmissä oli vaarallinen välke. Ääni oli hillitty ja värisi vihaa.
"Kuka te olette ja mitä Herran nimessä te haluatte?"
Ivan Hurd ei ollut pelkuri. Hän kallistihe eteenpäin kuullakseen toisen vastauksen. Veri pakeni hänen kasvoistaan, ja hän kalpeni huomattavasti.
"Ette tunne minua?"
"En!"
"Ette ole koskaan ennen minua nähnyt?"
"En!"
Clifton katsoi silmää räpäyttämättä Hurdia silmiin neljännesminuutin, pisimmän Hurdin elämässä.
"Uskon teidän puhuvan totta", sanoi hän sitten. "Olenpa lisäksi aivan varma siitä. Muuten te kiemurtelisitte kauhusta sensijaan että nyt vain hiukkasen kalpenitte." Hän vaikeni tuokion. Sitten hän jatkoi: "Olen Haipoongin eloonherännyt vainaja. Olen Clifton Brant."
Neljäs luku.
Clifton oli tietoinen siitä, että pieni elfenluinen kello tikutti puuta varakuninkaan kirjoituspöydällä. Hän ei aiemmin ollut sitä huomannut, mutta nyt kuului sen ripeä tikitys huoneessa vallitsevassa kuolemanhiljaisuudessa äärettömän selvästi. Suljettujen ovien takaa tunkeutui vaimeasti ulkoisen elämän kumea sorina, jota hän ei myöskään ollut äsken huomannut. Epäselvästi erotti hän jonkun ohikulkevan askeleet, tyttömäisen naurunhelähdyksen ja kiinnipaukahtavan hissinoven kolinan. Myöskin oli hän kuulevinaan Hurdin yksityishuoneesta jonkun rasahduksen, mutta oli varma siitä, että oli erehtynyt.
Nämä tuokiot istui Hurd niin liikahtamatta, kuin ei hän edes olisi hengittänyt. Hän tuijotti Cliftoniin ja hänen tuijottaessaan näytti hän kadottaneen vallan ruumiinsa ylitse. Kädet, joiden ote tuolinnojista oli ollut kiinteä, velttonivat. Kasvolihakset löyhtyivät. Viha, joka toisen julkeasta esiintymisestä oli leimahtanut hänen katseeseensa, sammui, ja sen tilalle ilmestyi kauhunilme. Vihdoinkin oli hän tuntenut Haipoongin vainajan.
Hän pakottautui puhumaan, mutta sai vain käheästi kuiskatuksi katsoessaan pistoolin mustaan suuhun ja sen takaa näkyviin kasvoihin, joiden puolittain ivallinen ilme oli kauhistava. Se juohdutti mieleen mielipuolisuuden, sillä vain mielisairas saattoi tänä hetkenä hymyillä Cliftonin lailla.
"Mitä tahdotte?"
"Teitä itseänne", sanoi Clifton.
Vapaalla kädellään veti hän kellon taskustaan ja asetti sen pöydälle. Se oli pienestä elfenluisesta kaksi minuuttia jäljessä.
"Kahdeksantoista minuutin päästä konttorinne suljetaan", jatkoi hän. "Jääkö joku tänne sen jälkeen?"
"Sihteerini."
"Entä portinvartija?"
"Hän tulee kello seitsemän."
Clifton viittasi puhelimeen.
"Soittakaa sihteerillenne ja käskekää hänen täsmälleen kello viisi lähteä tiehensä ja katsoa ettei kukaan muukaan jää tänne sen kauemmaksi. Ja jos teette jonkun tepposen, Hurd – jos pienimmälläkään tavalla yritätte herättää epäluuloja henkilössä, jolle puhutte – niin surmaan teidät."
Ivan Hurdin käsi viipyi hetken kuulotorven päällä. Clifton saattoi nähdä hänen nielaisevan. Sitten nosti hän kuulotorven ja antoi hillitysti määräykset sihteerilleen.
Kun se oli tehty, nyökkäsi Clifton hyväksyvästi.
"Olette mainiompi kuin odotin", sanoi hän. "Olen siitä hyvilläni, sillä en mielelläni surmaa pelkuriraukkaa. Sehän on samaa kuin jos pelkästä ilkimielisyydestä polkaisisi käärmettä jalallaan."
Sytyttämällä sammuneen sikaarinsa yritti Hurd saada itsehillintäänsä takaisin. Hän kostutti huuliaan.
"Nyt voimme sopia asiasta", sanoi hän. "Kukaan ei meitä häiritse."
"Mistä asiasta?"
Hetkisen Ivan Hurd siekaili juuri aikoessaan ryhtyä puhumaan ja tänä tuokiona harhaili hänen katseensa hänen yksityishuoneensa raollaan olevalle ovelle. Sitten kohautti hän olkapäitään, ikäänkuin olisi tuosta silmäyksestä tullut vakuutetuksi siitä, ettei mitään pelastuskeinoa ollut.
"Rahoistahan on tietenkin kysymys. Niitähän te tahdotte, Brant, Rahoja. Mutta kuinka paljon?"
Cliftonin silmiin tuikahti hymy, ja hänen kasvonsa olivat miltei ystävälliset hänen tarkatessaan Hurdia.
"Tiesin, että tässäkin draamassa tulisi olemaan rahtunen komiikkaa", hän virkkoi. "Sitähän ei milloinkaan puutu – koomillista puolta, tarkoitan. Seikka vain todistaa sitä, kuinka läheisiä huvinäytelmä ja murhenäytelmä ovat. Oh Hurd, Flandernissa näin kerran kaksi aasia, rattaat ja miehen, jotka muuan granaatti yhdessä tuokiossa pyyhkäisi tästä maailmasta, ja minä säikäyksestä miltei pyörryin. Mutta savun ja pölyn haihduttua purskahdin nauramaan, sillä rattaiden ja aasien ikuisiksi ajoiksi kadottua oli mies jälellä, mustana kuin neekeri ja hiukan typerryksissä, mutta aivan vahingoittumattomana. Se oli koomillista. Mutta tämä on vieläkin koomillisempaa. Rahojanne en huoli. Tämä talo sekä kaikki mitä sen sisällä on ei riittäisi korvaamaan saatavaani teiltä. Teidät itsenne minä tahdon! Ja yhdeksän minuutin kuluttua minä teidät saan. Kuvitelkaahan, Hurd – kuinka lystikkäältä tulettekaan näyttämään kokoonlyyhistyneenä ja kurjana, jollaiseksi teidät laitan. Olette liian lihava ja paarivaatteissa tulette näyttämään hullunkuriselta. Kuinka paljon painatte?"
"Herra Jumala, oletteko järjiltänne!"
"Mahdollista! Eihän sovi vaatia, että ihminen olisi täysijärkinen palattuaan takaisin elämään senjälkeen kuin hänet on Haipoongin kaltaisessa maassa hiuskarvaa vaille lyöty kuoliaaksi. Sanokaahan minulle, kuinka suurena itse pidätte velkaanne minulle?"
Hän odotti vastausta. Kuolemantuska pusersi hien Ivan Hurdin otsalle.
"Minkä arvoisena itse esimerkiksi pidätte elämäänne?" Clifton jatkoi. "En kysy, minkä arvoisena maailmalle sitä pidätte, sillä tiedänhän, että maailma olisi ilman teitä parempi. Ei, minkä arvoisena pidätte sitä itsellenne? Olkaa rakastettava ja vastatkaa siihen kysymykseen, Hurd! Se kai on arvokkaampi kaikkia kokoomianne rahoja, vai mitä?"
Jäykistyneesti nyökkäsi puutavarakuningas suostumustaan. Häntä tuijotti tuosta mustasta pistoolinsuusta kuolema.
"Selvä juttuhan se on", myönsi Clifton. "Elämä on tavallisesti ihmisen kallein omaisuus. Isäni piti elämää sangen suuressa arvossa, ja minullekin merkitsi hänen henkensä paljon. Te surmasitte isäni, ja minä olen hänen perillisensä. Murhasitte hänet minun ollessani sodassa, ja siten onnistui teidän hankkia itsellenne yli kahdenkymmenen miljoonan omaisuus. Te rasvoituitte noista rahoista minun kadottaessani kaiken, mitä tässä maailmassa omistin.
"Nyt olen tullut vaatimaan teiltä saatavaani. Olette pelännyt minun jonakin kauniina päivänä saapuvan. Kun sain tiedon siitä, että isäni oli syösty perikatoon ja murhattu, kirjoitin teille, että tulisin. Saitte kai lähettämäni kortit, vai mitä? Lähetin yhden aina puolenvuoden päästä. Todennäköisesti ette ole niitä unohtanut – niissä oli vain kaksi sanaa – ne sanat, jotka olivat isänmaanne tunnuksena – 'der Tag'. Tiesitte olevanne murhaaja ja varas, vaikkakaan mikään maallinen laki ei olisi voinut teitä tuomita, ja aloitte pelätä.
"Kun sen vuoksi kätyrinne, jotka olivat liikeasioissa Kiinan hallituksen kanssa, saivat selville, että minä johdin töitä Jang-tse-kiangissa, ja senjälkeen tapasivat minut Haipoongissa, ryhdyitte toimenpiteisiin pääni menoksi ja luulitte onnistuneenne. Oli valittu sovelias paikka, missä kaikessa rauhassa saatettiin passittaa tieltä pois Brantin suvun viimeinen vesa, ettekä te luonnollisesti senjälkeen kuulleetkaan minusta mitään. Kaikki saivat runsaan palkkansa. Ymmärrän haipoongilaisten salamurhaajien saaneen kunkin kahdeksansataa dollaria Ameriikan rahaa. Asiamiehenne Gottleib lienee myöskin saanut huomattavan summan. Ja nyt olen täällä, Hurd. Kello viiteen on vielä viisi minuuttia. Kuinka suuressa velassa katsotte olevanne minulle?"
Clifton oli kallistautunut pöydän yli lähemmäksi. Hurd oli näkevinään hänen sormiensa olevan liipasimella. Hän yritti puhua. Tuhkankarvaiset kasvot olivat hiestä kosteat. Huulet olivat verettömät. Kädet vapisivat, ja koko ruumis vavahteli suonenvedontapaisesti.
Pieni elfenluinen kello löi viisi hopeankirkasta lyöntiä. Jossakin kauempana paukahti muuan ovi lukkoon. Hiljaisuutta ei katkaissut ainoakaan ääni muualta toimistosta.
Clifton alkoi laskea.
"Yksi – – – kaksi – – –"
"Luojan nimessä, älkää ampuko!"
"Hinta! Mitä olette minulle velkaa?"
"Kaiken – kaiken, mitä vaaditte!"
"Polvillenne, Hurd. Polvillenne!"
Raskas ruho kierähti tuolista alas.
"Suon teille viisi minuuttia. Vastatkaa kysymyksiini! Tahdon teidän omasta suustanne kuulla totuuden. Jos valehtelette, surmaan teidät silmänräpäyksessä. Olette kunniattomalla ja rikollisella menettelyllä, joskin lain varjolla, riistäneet isältäni Brantin metsäalueet minun ollessani sodassa. Eikö tämä ole totta?"
Täyteläiset huulet värähtivät. "Kyllä!"
"Olette aiheuttaneet isäni kuoleman?"
"Minä – minä – en itse vaan – kyllä, olen sen tehnyt!"
"Harkitusti olette suunnitellut ottavanne minut hengiltä Haipoongissa ja pestannut salamurhaajia tekemään työn?"
Pää retkahti rintaa vasten ikäänkuin ei polvillaanolija enää olisi jaksanut pitää sitä pystyssä. Hänen huuliltaan kajahti käheä huuto, ja turpeat kädet painuivat kasvoille. Sellainen oli tunnustus.
Jos Clifton sinä tuokiona olisi kohottanut katseensa maassa kyyröttävästä miehestä, olisi hän nähnyt yksityishuoneen oven verkalleen liikahtavan.
Hänen katseensa ei kuitenkaan irroittautunut Ivan Hurdista. Nyt oli koston hetki vihdoinkin lyönyt. Joka ainoa viiva – miehen lyyhistyneessä ruumiissa todisti kidutuksen aiheuttamaa kauheata tuskaa. Toivoa hänellä ei ollut. Useammilta eri roduilta perimällään alistumisella odotti hän loppua. Hän oli ansassa eikä odottanut saavansa armoa. Omassa elämässään ei hän ollut laupeutta jakanut. Tämä miljoonainomistaja, tämä mahdikas, suuri rahamies lojui värähtelevänä röykkiönä lattialla, pienen mustan pistoolinsuun voittamana.
Clifton oli päättänyt kohtauksesta koituvan huvinäytelmän – ja nyt hän nauroi. Ivan Hurd kohotti päätään. Hänen verettömät kasvonsa tuijottivat Cliftoniin. Hän näki toisen koskettelevan automaatin ammuskoteloa. Se vedettiin ulos, lennähti ilmassa ja putosi ontosti kalahtaen Ivan Hurdin polvelle. Turpein, vapisevin sormin otti tämä sen ylös. Se oli hyvin kevyt. Se oli tyhjä.
Pistooli oli ollut lataamaton!
Horjuen Hurd nousi ja vaipui tuolilleen. Hän hengitti läähättäen. Miltei kuin nyyhkyttäen.
Cliftonin nauru vaimeni. Vaarallisen aseen hän laski pöydälle.
"Säikytinkö teidät, Ivan?"
"Jumalan nimessä – – –"
Kämmenillään pyyhkeili Hurd kasvojaan. Hehkuvan punaisia täpliä paloi hänen kasvoissaan kalvakkuuden väistyessä niihin virtaavan veren tieltä. Hän sai taas liikkumiskykynsä.
Clifton otti takin päältään.
"Murheellisinta teidänlaisissanne miekkosissa on se, ettei teillä ole lainkaan taiteellista tajua", hän virkkoi, "mikä taas johtuu siitä, ettei teillä ole oikeata huumorinlahjaa. Kauniita leluja te laittelette ja hyvin te maalailette, mutta kuolemisen ja surmaamisen taidossa olette vallan kehittymättömiä. Nyt olen tullut vaatimaan teiltä miljoonan dollaria ja aion näyttää teille, miten sen teen. Rahassa en sitä halua, sillä ylipäänsä katsoen vihaan rahoja. Mutta miljoonan dollarin arvoisen hyvityksen aion teiltä vaatia, ja omasta nahastanne sen leikkaan. Oletteko valmis?"
Clifton astui pöydän ympäri. Hurd tuijotti häneen ja tarttui taas tuolinsanojiin. Kämmenellään iski Clifton häntä kasvoihin.
Kiroten kavahti Hurd tuoliltaan. Enää ei hänen edessään ollut kuolema. Edes hengenvaaraa ei ollut. Häntä oli äärettömästi nöyryytetty, ja nyt oli hän saanut korvapuustin. Lataamaton pistooli kädessään oli tuo mies saanut hänet polvilleen, ja kuitenkin oli hän häntä, Hurdia, keveämpi, pienempi, hintelämpi. Kuin poikanen oli hän hänen rinnallaan.
Hurd riuhtaisi takin päältään. Hänen kalvosinnappinsa kilahtivat. Kellonvitjat heilahtelivat. Suunnattomaan ruhoonsa nähden oli hän hämmästyttävän energinen ja kuin paholainen ryntäsi hän päin Cliftonia, sieppasi kukkamaljakon käteensä ja heitti sillä. Se hipaisi Cliftonin olkaa ja murskaantui tuhansiksi siruiksi seinää vasten. Sitten ähkäisi Hurd kivusta, sillä pelottomana oli Clifton ryhtynyt mittelyyn, ja hänen taitava nyrkkinsä osui toisen lihavaan vatsaan.
He painivat. Sitä juuri Clifton oli toivonutkin. Mitään nyrkkeilyä ei hän ollut tarkoittanut. Yksi ainoa nyrkinisku olisi tehnyt ottelusta lopun, mutta kuollut tai taintunut Hurd olisi ollut turvassa hänen rangaistukseltaan. Elävänä, ähkyen, puoliksi tukehtuneena ja noituen, kun tuntisi tuuma tuumalta joutuvansa tappiolle ja tietäisi pimeyden ja tuhon olevan ovella – niin Hurd saisi maksaa velkansa. He törmäsivät pöytää vasten ja jo tämä ensimmäinen tempaisu sai Cliftonin hämmästymään toisen jäntevyyttä. Hurdin käsivarret ja olkapäät olivat kuin kovaa puuta ja aavistamattoman voimakkaat. Kuukauden verran ulkoilmaelämää, ja hän olisi ollut jättiläinen.
Cliftonin omat voimat, jotka vallitsivat joka jännettä hänen matkailun ja ulkoilmaelämän harjaannuttamasta ruumiistaan, olivat kuin sähkövirta, joka nopeasti ja automaattisesti mukautuu tilanteihin, ja tuokiossa oivaltaen aliarvioineensa vastustajansa voimia kävi hän hyökkäämään uuden harkinnan mukaisesti. Hän kuuli toisen leukapielten kalahtavan yhteen. Päälletysten kierähtivät he pöydän alle. Tänäkin hetkenä tajusi Clifton tilanteen hullunkurisuuden – kaksi täysikasvuista, jotka päälletysten kieppuivat matolla pöydän alla. Hän olisi kohtaukseen toivonut hiukan enemmän arvokkuutta. Pöytä kierähti nurin. Ensin putosi se kyljelleen ja sitten se vyörähti ylösalaisin, niin että he litistyivät sen alle kuten kaksi tappelevaa kovakuoriaista lastun alle.
Mutta kamppailua he jatkoivat. Cliftonin sormet pusertuivat Hurdin kurkkuun. Tämä vapautui otteesta, ja Clifton alkoi takoa hänen suurta, pyöreätä päätään. Sitten onnistui hänen nousta ja nähtyään tilanteen otolliseksi kävi hän molemmin käsin Hurdia leuan alle ja repi kauluksen, paidan ja liivin hänen yltään. Sillä hän lisäsi hetken hullunkurisuutta. Hurdin ruumis paljastui vyötäisiltä aina leukaan asti. Hänen noustessaan riippuivat kaulus ja kaulahuivi olkapäältä. Kello oli pudonnut taskusta ja riippui vitjoistaan. Timanttineula oli lattialla. Ja hänen edessään seisoi Clifton sinelmä otsassaan ja hiukset hiukan pörröisinä sekä nauroi hänelle rauhallisena.
Ääni, joka tunkeutui Hurdin kurkusta, miltei muistutti sammakon kurnuttamista. Vihertävänpunaisina hehkuivat silmät hänen raivoaan. Suu oli raollaan ja hän huohotti lyhyeen uudelleen karatessaan vihamiehensä kimppuun. Kädet olivat levällään kuin valtavat kuokat ja petolinnunkyntten lailla harottavat sormet olivat valmiit iskeytymään Cliftonin kurkkuun. Mutta Clifton käytti rivakasti muuatta poikuusikänsä temppua ja viskautui vastustajansa eteen. Hurd törmäsi hänen ylitsensä ja kaatui kumoon niin raskaasti että koko huone järähti.
Clifton sai tasapainonsa nähdäkseen Hurdin kellon vierivän pitkin mattoa ja hänen jalkainsa lennähtävän ilmaan toisesta kengästä riippuessa revenneen punavalkoisen sukkanauhan. Seuraavassa tuokiossa oli Clifton taas rynnännyt hänen niskaansa, repi hänen vaatteitaan ja takoi nyrkeillään hänen jykevää päätään joka kerran sen yrittäessä nousta.
Hurd itse oli antanut hänelle tämän aatteen. Nöyryytys vaikuttaisi voimakkaammin kuin ruumiillinen häviö. Tämän amerikkalaistuneen muukalaisen hallitsemisvaisto oli voimakkaammin kehittynyt kuin Clifton ikinä oli arvellutkaan. Repiä vaatteet hänen yltänsä, jättää hänet alastomaksi, tehdä hänestä kehno ja kelvoton omissa silmissään – sellainen rangaistus olisi kuolemaa kovempi. Se jättäisi hänen sieluunsa polttomerkin, jota kirvelisi ja särkisi koko hänen elinaikansa. Cliftonin sekä aivot että lihakset ryhtyivät toteuttamaan tätä aatetta ja poikkeuksen vuoksi luopui hän kaikesta ritarillisuudestaan otellessaan tämän miehen kanssa, jota hän vihasi ja jonka hän oli kerran vannonut surmaavansa.
Jos Cliftonin silmät olisivat olleet sinne päin, olisi hän keksinyt Hurdin yksityishuoneen oven nyt olevan sepposen selällään.
Mutta häntä vallitsi nyt sokeus, sokeus ja raivo, jota hän tähän asti oli hymyillen pitänyt rajoissa. Kamppailijat kierähtelivät huoneen toisesta nurkasta toiseen. Tuolit lensivät nurin heidän tiellään, ja yksi rikkoutui heidän painostaan. Hurdin läähätys oli melkein kuin nyyhkytystä ja suusta juoksi verta – siitä juoksi verta ja se oli auki milloin Clifton vain siihen vilkaisi. Hurdin vaatteet olivat riekaleina, käsivarret paljaina, karvainen rinta alaston. Äkkiä nousi Clifton seisaalleen. Hurd seurasi, mutta Clifton iski hänet taas maahan. Ei hän ollut aavistanutkaan kenenkään kallon sietävän moisia jykeviä iskuja, joilla hän oli Hurdia takonut. Joko oli se rautaa – tai hirveän paksu, niin Cliftonista tuntui.
Vihdoinkin oli kamppailu ohitse. Hurd oli yhä tajuissaan, mutta äärimmäisen uupunut, ja puoliavoimet silmät tuijottivat lattiasta Cliftonia himmeinä ja jäykästi. Seistessään kumartuneena hänen ylitsensä muistui Cliftonin mieleen välittömästi muuan suuri, kömpelöruhoinen koira, jonka hän kerran Belgiassa oli pelastanut granaatin kaivaman kuopan liejusta. Hurd muistutti tuota koiraa maatessaan siinä huohottaen, läähättäen ja henkeään haukkoen kuin olisivat hänen keuhkonsa olleet täynnä liejua. Clifton nosti kirjoituspöydän käsinojilla varustetun tuolin pystyyn ja laahasi Hurdin sinne. Kaikki jäljelläolevat voimansa hän tarvitsi nostaakseen raskaan ruhon tuolille, mutta tulos oli ponnistelujen arvoinen.
Astuessaan parisen askelta taaksepäin ihailemaan työtänsä hän taas nauroi.
Hurd täytti tuolin kuten sadan kilon painoinen lihamassa ainakin. Cliftonin silmissä ei hän ollut traagillinen, ei edes kaamea, niin pöhöttynyt ja verinen ja tuskin ihmisen kaltainen kuin hän olikin. Ei, hän oli tavattoman hullunkurinen. Tavassa, millä lasittuneet silmät tirkistelivät miestä, joka nyt niin menestyksellä oli saanut saatavansa perityksi, oli jotakin äärettömän hullua. Hän oli kuin klovni, jolle kesken ilveilyään on sattunut tapaturma. Erikoisen merkitsevä oli Cliftonista se seikka, että Hurd todellakin oli tietoinen hänen läsnäolostaan, siitä mitä oli tapahtunut ja kuinka kaameassa sekä samalla naurettavassa tilassa hän oli. Siitä huolimatta oli hänen aivan mahdotonta edes liikauttaa kömpelöä kättään.
Cliftonin valtasi sanomaton riemun ja onnen tunne. Kuinka typerää oli ollutkaan konsanaan miettiä Hurdin surmaamista! Näin oli paljon parempi. Elinaikanaan ei Hurd unohtaisi tätä päivää. Se syöpyisi hänen mieleensä kuten polttomerkki hänen kasvoihinsa. Parempi oli antaa hänen elää ja kärsiä kuin tehdä kaikesta loppu ja surmata hänet.
Cliftonin päätä huimasi yhä enemmän. Hurd oli takonut hänen päätään särkyneen tuolin puulla, mutta vasta nyt alkoi hän huomata sen vaikuttaneen jotakin. Hän astui lähemmäksi ja kumartui Hurdin puoleen. Lasittunut katse seurasi häntä, vaikka ainoakaan lihas ei näyttänyt värähtävän Hurdin kasvoissa, ja äkkiä valtasi Cliftonin kujeiluhalu. Hurdin korvan taakse pisti hän kynän. Laatikosta kirjoituspöydältä otti hän suuren mustan sikaarin ja pisti sen hänen suuhunsa. Sikaari pysyi siellä, vaikka se hiukan riippui.
Sitten otti Clifton pistoolin ja patruunakotelon sekä siisti itseänsä peilin edessä. Vielä kerran hän katsahti Hurdia, mutta ei huimauksen tähden kyennyt nauramaan niin kuin olisi tahtonut. Se esti häntä myös lausumasta erinäisiä muita sanoja, mitä hänen sydämellään oli, ennenkuin hän lähti uhrinsa luota. Ehkäpä ei tämä sillä hetkellä olisikaan kyennyt niitä oivaltamaan. Mutta huolimatta huimauksesta näki Clifton vielä keinon, jolla koomillista vaikutelmaa saatettiin korostaa. Hän otti Hurdin hatun ripustimesta ja pani sen vinoon tämän päähän.
Sitten astui Clifton aukaisemaan ovea. Omituista, miten kömpelö hän oli, mietti hän. Vihdoin onnistui hänen saada ovi auki. Käytävässä ulkopuolella oli muutamia tuoleja, ja hän istahti sinne. Parin minuutin päästä olisi huimaus ohi, mietti hän. Mutta hiton sopimattomaan aikaan se oli tullut.
Hän kuuli suuren kellon tikuttavan seinällä, ja yritti saada selville, mitä se näytti. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä.
Hän pani merkille, että päivä paistoi kaukana olevasta ikkunasta, mutta että valotäpläin ja hänen välillään olevat tuolit ja pöydät olivat epäselviä. Kätkien kasvot käsiinsä hän odotti.
Suuri kello tikutti tikuttamistaan. Silmänräpäykset kuluivat. Sitten säpsähti hän kuullessaan erään merkillisen äänen.
Helähtävää naurua. Joku nainen nauroi kauniisti ja sointuvasti. Clifton hypähti pystyyn. Omituisinta oli, että ääni tuli Ivan Hurdin huoneesta.
Naurua ei enää kuulunut. Pidättäen henkeään, jännityksestä Clifton seisoi ja kuunteli. Silloin kuului puutavarakuninkaan huoneesta uudelleen tuo hilpeä ääni, ja tällä kertaa saattoi Clifton erottaa sanat:
"Voi herra Hurd, kuinka hullunkuriselta näytättekään."
Viides luku.
Clifton ei olisi niin hämmästynyt, jos hän tämän asemesta olisi kuullut naisen kirkaisevan Hurdin huoneessa. Sehän ei olisi ollut mitään merkillistä. Hän oli usein kuullut naisten kirkuvan ilman minkäänlaista järjellistä syytä – joko oli jostakin ilmestynyt rotta tai puvulle oli räiskähtänyt hiukan vettä tai likaa. Niinpä olisi ollut paljon luonnollisempaa, että nainen olisi kiljaissut säikähdyksestä äkkiä nähdessään edessään Hurdin kaltaisen miehen.
Mutta ruvetappas nauramaan – – –
Hän astui askeleen ovea kohti heti kuitenkin perääntyen, kun tajusi Hurdin huoneessa olevan jonkun naisen. Kuka tämä sitten lienee ollutkin, saattoi hän kuulla hänen liikkuvan – vai Hurdko mahdollisesti yritti nousta jaloilleen. Äkkiä helähti nauru taas. Se ei ollut kimakkaa eikä hysteeristä. Sointuvaa se oli ja siinä oli aito huumorin kaiku ja välittömästi se pulppuili esiin kuin lähdevesi.
Cliftonin valtasi hyväksyvä tyytyväisyydentunne hänen painaessaan hissinnappulaa ja sitten laskeutuessaan sillä alas. Tuo nainen oli varmasti tervejärkinen ihminen. Clifton ihmetteli hänen itsehillintäänsä. Hänen täytyi olla rohkea pikku olento, mietti hän. Tietysti oli hän pieni. Kookas nainen ei olisi voinut nauraa noin heleästi.
Tuo huimauksentunne oli pikemmin kasvanut kuin vähentynyt. Ihmiskasvot näki hän moninkertaisina ja oli tietoinen siitä, että kulki jäykkänä kuten humalainen, joka yrittää olla kuin selvä mies. Hänen oli mahdotonta karkoittaa mielestään pois hissitytön kuvaa ja tämän leikkotukkaa. Näky oli ollut ärsyttävän karkea, vastoin kaikkea kauneustajua. Miksikä eivät moiset naiset yhtä hyvin ripustaneet rengasta nenäänsä, mustanneet hampaitaan tai kiskoneet pois harvat kulmakarvansa. Sumentuneessa mielessään oli hänellä kaukainen aavistus siitä, että miltei oli joutunut kosketuksiin henkilön kanssa, joka ei noin houkkamaisesti ollut karsinut hiuksiaan. Tämä henkilö oli Hurdin huoneessa ollut tyttö. Ainoakaan leikkotukkainen ei olisi voinut sillä tavoin puhua eikä nauraa.
Untelonnäköinen hissityttö tarkasteli häntä kummissaan hänen epävarmoin askelin kulkiessaan käytävää pitkin. Cliftonin kasvot olivat kalmanvaaleat ja otsa hikikarpaloissa. Huolimatta leikkotukastaan katseli tyttö hänen jälkeensä säälivä ilme väsyneessä katseessaan.
"Tuo mies ei ole humalassa", virkkoi hän jollekulle, joka oli jäänyt juttelemaan hänen kanssaan. "Ei hän ole juonut. Hän on sairas."
Huohottaen vetäisi Clifton raitista ilmaa keuhkoihinsa portin sulkeutuessa hänen jälkeensä. Se virkisti, ja tuo keinuva tunne väheni. Kotvasen seisoi hän portinpieleen nojaten ja hengitti ahnaasti. Sitten otti hän hatun päästään ja silitti hiuksiaan. Hänellä oli kuhmu siinä kohden, mihin tuolinjalka oli osunut. Paljoa ei olisi tarvittu, että Hurd olisi hänet nujertanut. Hän alkoi vaeltaa katua ylöspäin. Kello oli kuusi hänen mennessään pieneen piiloisaan kahvilaan ja tilatessaan kupin väkevää, mustaa teetä.
Sitten vaelsi hän Sherbrookea ylös Mount Royaliin päin. Nyt oli hän täysin toipunut ja alkoi olla yhtä hyväntuulinen kuin ennenkin. Mielessään koetti hän kuvailla Joen tuloa Benedictin luokse. Tietenkin Benedict oli aika lailla hämmästynyt saadessaan elonmerkin niin kauan vainajana pitämältään ystävältä. Eloisasti saattoi hän kuvitella, kuinka Benedict lypsi Joelta kaiken, mitä tuo viikari suinkin osasi suojelijastaan kertoa. Luonnollisestikin Benedict viimeiseen asti epäili, oliko ystävä, joka Haipoongissa oli saanut surmansa, todellakin täten noussut kuolleista.
Tuo kelpo vanha veikko! Tämä hyvänsuopa, kaino, vilpitön ja urhea mies oli maailmassa ainoa, joka samalla lailla kuin Clifton halveksi kaikkea hakkailua naisten kanssa. Mikäli Clifton tiesi, oli hän ainoastaan yhden kerran tehnyt itsensä tähän kuolemansyntiin vikapääksi – tavattuaan Simlassa tuon pikku lesken. Niin palasi tämä tapaus taas Cliftonin mieleen ja harmistuneena hän kummasteli, mikä itsepäinen pikku paholainen häntä yhä uudestaan mahtoi ärsyttää moisilla muistoilla. Sielunsa silmien edessä näki hän pikku lesken selvästi sellaisena kuin hänen ruumiilliset silmänsä olivat tämän nähneet kuusi vuotta sitten. Hänellä oli ollut lyhyt, keltainen, kihara tukka, hilpeät siniset silmät ja alituiseen oli hänen suunsa suipennut pyöreäksi kuin nappi ilmaisemaan hänen iloaan tai myötätuntoaan. Pieni oli hän myöskin ollut – hädintuskin oli hän ylettynyt Benedictin käsivarteen tämän ojentaessa sen suoraksi. Clifton oli itse eräänä kauniina päivänä yllättänyt hänet hänen tähän lapselliseen tapaan mitatessaan pituuttaan.
Tietenkin oli hän ollut kaunis. Siinä suhteessa ei Benedict ollut osoittanut sokeutta. Kaksikymmentäkuusivuotias hän oli ja näytti miltei nuoremmalta. Kuusi kuukautta häiden jälkeen olivat afganit ampuneet hänen miehensä, upseerin. Silloin oli hän ollut kahdenkymmenenyhden vuoden ikäinen. Tietenkin tahtoi hän uudelleen naimisiin ja laitteli pauloja Benedictille. Hänen olisikin onnistunut saada tämä verkkoihinsa, ellei hän, Clifton, olisi turvautunut sotataitoonsa. Ehkäpä oli hän ollut rahtusen epäoikeudenmukainen, mutta vastustajan ollessa leski, jolla päälle päätteeksi oli leikkotukka, ei hän ollut sillä seikalla milloinkaan raskauttanut mieltään.
Mitään kiirettä ei hän pitänyt ennättääkseen Aldousin suuren puutarhan ympäröimään vanhaan kivitaloon. Talo oli vanhaa sukuperintöä, sillä sen oli rakentanut eräs Aldousin suvun seikkailunhaluinen jäsen, Hudson-bay-yhtiön osakas, joka oli satakuusikymmentä vuotta sitten saapunut Lontoosta, ja siitä lähtien oli se ollut suvun hallussa. Niin, kylläpä tuo leski olisi pitänyt romanttisesta vanhasta rakennuksesta.
Vihdoin oli hän ehtinyt rakennuksen luokse, jota varjostivat kolmisatavuotiset puut. Tällä paikalla olivat intiaanit pitäneet neuvottelujaan niiden valkoisten seikkailijain kanssa, jotka olivat olleet erämaiden uranuurtajia. Cliftonin sydän sykki rahtusen kiivaammin hänen pysähtyessään sisäänkäytävän eteen ja tarttuessaan suureen portinkolkuttimeen. Oli todellakin jännittävää täten nousta kuolleista. Ja hän piti Benedictistä.
Tuskin oli kolkuttimen kumea ääni lakannut kaikumasta, kun hän jo kuuli ovea lähestyttävän. Nuo askeleet olisi hän tuntenut tuhansien joukosta – nämä Benedictin tukevat, pitkät askeleet, jotka eivät milloinkaan pitäneet tarpeetonta kiirettä, oli sitten tekeillä mitä hyvänsä. Ovi aukeni – ja kuuden jalan kolmen tuuman pituisena, laihana, hintelänä ja kumarahkona Benedict seisoi hänen edessään. Tietenkin oli hän ennallaan. Muuta ei Clifton suinkaan ollut odottanutkaan. Benedictin vaaleat hiukset olivat tuskin harventuneet. Yhä oli hänellä viikset. Kaulahuivin solmu oli aivan yhtä huolimaton kuin ennen konsanaan. Tupakkatakille oli karissut sikaarintuhkaa, ja käsivarret olivat hihoihin liian pitkät, kuten aina.
He tuijottivat toisiinsa.
"Se vanha veijarihan siellä totisesti on!" huudahti Benedict.
Tähän tapaan oli Clifton odotellutkin tulevansa vastaanotetuksi ilman minkäänlaista tunnepurkailun ilotulitusta. Silmät loistivat. Vaiteliaat suupielet värähtelivät. Sydän sykki kiivaammin, ja veri virtasi nopeammin heidän suonissaan. He kaksi olisivat toistensa puolesta voineet mennä vaikka kuolemaan. Tuokioon eivät he virkkaneet sanaakaan. Edes ulko-ovea eivät he sulkeneet. Benedictin kalpeansinisissä silmissä oli kostea hohde, ja Clifton nielaisi selvittääkseen kurkkuaan. Sitten hän naurahti, mutta nauru kuului hieman kiihtyneeltä.
"Mitä kuuluu, Nikama?" kysyi hän. Nikamaksi oli hän Benedictiä nimittänyt siitä lähtien kun ensi kerran oli nähnyt kuinka tämän nikamat törröttivät hänen riisuuduttuaan.
Lopulta sulki Benedict oven, laski pitkän kätensä Cliftonin olkapäälle ja vei hänet hallin läpi suureen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä muistoja ja harvinaisuuksia kaikista maista.
Benedict otti esiin savukekotelon, jossa oli kuulan tekemä jälki, ja ojensi sitä Cliftonille. "Etkö halua?" kysyi hän.
"Totta kai!" tämä sanoi. "Ainoatakaan savuketta en ole polttanut senjälkeen kuin Darjeelingissa metsästimme tiikereitä."
Tuo tiikerinmetsästys oli ollut samalla viikolla, jolloin he olivat heittäneet toisilleen hyvästit. Benedictin piti erään tärkeän asian vuoksi palata Englantiin ja Clifton suunnitteli Kiinanmatkaa.
Tunnit kuluivat, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt aikaan mitään huomiota. Kerran päästyään alkuun oli heillä sanomattoman paljon kerrottavaa toisilleen, eikä kukaan heitä häirinnyt. Joe oli jo vuoteessa. Bim oli tallissa, ja vanhan talon liepeillä vallitsi hiljaisuus. Clifton kertoi kokemuksistaan Haipoongissa, ja ystävän silmät välkkyivät kuten ennen muinoin hänen saadessaan kuulla, millaisista seikkailuista oli jäänyt osattomaksi sekä syyn, miksikä Clifton ei ollut ilmoittanut jääneensä henkiin. Tämä välke vaihtui hyväksyväksi ja voitolliseksi hymyksi Cliftonin selostaessa, kuinka lopultakin oli kostanut Ivan Hurdille. Benedict nauraa helähti, ja hänen naurunsa puhui enemmän kuin kaikki riemuhuudot.
"Nyt on minun parempi olla", jatkoi Clifton. "Olen pitkät ajat kuljeskellut tuntien olevani perin kehno. Pelkäsin kotiinpalatessani ottavani Hurdin hengiltä. Nyt olemme selvittäneet välimme ja tyydyn siihen. Nyt voin vihdoinkin asettua rauhaan ja lepoon."
He puhelivat Joesta sekä kaikesta siitä, mitä näinä vuosina heidän Darjeelingissa erottuaan oli tapahtunut. Clifton oli luonnollisesti jatkanut vaellustaan ja nähnyt koko joukon Aasiaa. Benedict väitti homehtuneensa. Hän oli ihan alkanut lihoa. Vuoden ajan oli hän laiskotellut Englannissa. Sitten oli käynyt Egyptissä lopuksi päätyäkseen sinne, mitä hän kaikista hiljaisista maailmankolkista eniten rakasti – tähän vanhaan kunnaalle rakennettuun taloon, josta oli näköala yli Montrealin. Se oli ainoa kaupunki maailmassa – Quebecia lukuunottamatta – jossa saattoi unelmoida menneistä ajoista. Mutta jos hän olisi tiennyt Cliftonin olevan hengissä – – –
Hän kohautti viettäviä olkapäitään.
"Olisin siinä tapauksessa etsinyt sinut, vanha veikko", hän sanoi, "olitpa sitten Kiinassa, Timbuktussa tai jossakin Antipoodeilla."
Huolimatta ryhtyä laatimaan tulevaisuudensuunnitelmia palasivat he vanhoihin muistoihin. Vuosiin ei Clifton ollut tuntenut tällaista onnea. Sen hän vilpittömästi sanoikin Benedictille. Hän oli saanut seikkailuista tarpeekseen, iloitsi siitä, että oli kotona ja aikoi jäädäkin – ellei Benedictillä ollut muita tuumia.
Clifton tarttui hopeaiseen savukekoteloon. Siihen kuuluva muisto sai hänen silmänurkkaansa veitikkamaisen pilkkeen.
"Muistatko Simian nuorta leskeä?" hän kysyi.
Benedict kävi ilmeisesti hämilleen. Hän yritti nauraa, mutta epäonnistui kokonaan. Clifton riemuitsi hänen kustannuksellaan.
"Muistatko, kuinka hän kerjäsi sinulta tätä savukekoteloa?" jatkoi hän. "Minä seisoin pensaan toisella puolen ja kuulin kaikki tyyni."
"Hirttämätön lurjus – – –"
"Hän oli viehkeämpi kuin konsanaan auringon paistaessa hänen keltaisiin kiharoihinsa – nimittäin mikäli leikkotukasta pitää. Hän selitti, että jos vain olisit niin kiltti että antaisit tuon kotelon hänelle, säilyttäisi hän sen kalleimpana aarteenaan senvuoksi, että se kerran pelasti henkesi. Olisit kai myöntynytkin hänen rukouksiinsa – ellen minä olisi ilmestynyt näyttämölle. Mutta täpärällä sinä olit, sen sanon."
"Niinpä kyllä", myönsi Benedict.
"Missähän tuo pikku leski nykyään mahtanee olla?" tuumaili Clifton edelleen. "Hän kuuluu muistoihimme seikkailuistamme Simla Hillsissä, ja monet kerrat olen ihmetellyt, miten hänen kävi. Vaarallinen pikku naikkonen hän oli, ja saattaisinpa lyödä veikkaa siitä, että hänen lopulta onnistuikin pyydystää itselleen mies."
Benedict piilotteli savupilven takana.
"No ihan varmaan, vanha veikko. Hän ei ollut niitä, jotka antavat myöten."
"Et kai koskaan ole pahotellut sitä, että autoin sinua laputtamaan karkuun."
"Minä – minä olen vuosi vuodelta ollut vain onnellisempi."
"Senhän käsitinkin. Et sinä sovi aviomieheksi."
"Naimisiin en tahtoisi – vaikka minulle tarjottaisiin maailman parhain nainen", virkkoi Benedict, ja tupakansavun hajaantuessa tulivat hänen kasvonsa jälleen näkyviin.
"En minäkään tahtoisi."
Benedict sekotti itselleen whiskygrogin.
"Mutta sinun on myönnettävä, että hän oli hirveän sievä", hän sanoi.
"Kuka? Leskikö?"
"Niin."
"Sievä pikku paholainen", myönsi Clifton. "Keltainen leikkotukka, siniset silmät, suu kuin lapsella – Herra Jumala, kylläpä hän olisi kietaissut sinut sormensa ympärille, ellen minä olisi tullut auttamaan sinua pakosalle. Mieluummin haluaisin olevani haudassani Haipoongissa kuin moista kohtaloa osakseni, Nikama."
Benedictin naurunräjähdys sai huoneen kaikumaan.
"Mihin nyt aiot ryhtyä selvitettyäsi välisi Hurdin kanssa?" kysyi hän. "Aiotko ostaa itsellesi maatilan?"
Cliftonin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi. Hän nousi ja alkoi harppoa huoneessa edestakaisin.
"Olen palannut alottaakseni uudelleen siitä, mihin aikoinani jäin", hän sanoi pysähtyen toisen eteen ja katsoen häntä silmiin. "Benedict, kymmenen vuotta sitten lähtiessäni Quebecin metsistä oli minulla toiveita ja kunnianhimoa. Sota kuitenkin ryösti minulta kaiken, ja miten se tapahtui, sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Perikato ja kuolema kohtasivat ainoita omaisiani minun ollessani sodassa ja koettaessani auttaa niitä, jotka sen aiheuttivat. Halusin palavasti surmata erään ihmisen. Se ajatus ei suonut minulle lainkaan rauhaa. Ja sota itse opetti minut vihaamaan – ei niin paljon niitä, joita vastaan taistelin, kuin omia kansalaisiani – pelkureita, jotka olivat jääneet kotimaahan, keinottelijoita, jotka sodan nojalla kokosivat itselleen omaisuuksia. Ne kolme vuotta, jotka olin leiritoverinasi, olivat minulle hyväksi avuksi ja sen ajan jälkeen aloin saada sielunrauhaani takaisin. Nyt olen palannut enkä enää milloinkaan aio täältä lähteäkään, jos Jumala suo."
"Oivallista!" puhkesi Benedict sanomaan.
Cliftonin kasvot loistivat.
"Tarvitsen nyt rauhaa ja rakkautta", jatkoi hän. "Palaan vanhaan rakkauteeni, metsiin. Ensin aion vaeltaa Ranskan Quebecin halki, missä ihmiset elävät yhtä tyyntä elämää kuin kaksisataa vuotta sitten. Olen kuten sanottu saanut seikkailuista kylläni ja aion elää lopun ikääni levossa sekä rauhassa. Ottelu Ivan Hurdin kanssa saa olla viimeiseni!
"En kaipaa enää mitään muuta kuin Peribonkan hiljaisuutta, ihanan Mistassinin hurjaa kohinaa ja noita St. Johnin järven aurinkoisia, rauhallisia ja hiljaisia laaksoja, joissa naiset yhä paistavat leivän ulkosalla ja miehet ajavat autojen asemesta hevosella. Vakuutan sinulle, Benedict, ikipäiviksi väsyneeni kiertolaiselämääni kaikkine seikkailuineen, jännityksineen ja ainaisine vaihteluineen. Kaipaan lepoa ja rauhaa —"
"Clifton – vanha veikko – saanko luvan esitellä!"
Kuin tukeakseen ystäväänsä oli Benedict käynyt Cliftonia käsivarteen, ja kuin jostakin hyvin kaukaa oli Clifton kuulevinaan ystävän naurunhörähdyksen.
"Vaimoni, vanha ystävä!"
Oviaukossa seisoi valkoiseen ja kultaan puettu ilmestys sekä hymyili hänelle.
Simian nuori leski!
Kuudes luku.
Siinä hän seisoi Cliftonin edessä olematta päivääkään vanhempi kuin kuusi vuotta sitten – hänellä oli samat keltaiset suortuvat, samat silmät, sama lapsellisen pyöreä suunsupukka, sama valkoinen puku, sama kukankaltainen sirous, minuudessaan sama selittämätön jokin, mikä teki hänet miehille niin turmiolliseksi.
Siinä hän hymyili Cliftonille. Silmät loistivat, suu oli pyöreä kuin o-kirjain, mikä kaikki oli tarkoitettu ilonilmaisuksi jälleennäkemisen johdosta. Siinä hän seisoi viehkeänä – ärsyttävänä – nenäkkäänä – kieltämättä kauniina.
Benedictin vaimo!
Yhä tuijotti Clifton häneen. Hänen suunsa sulkeutui verkalleen. Hänen oli vaikeata pysyä pystyssä. Näköharhaa tämä ei ollut – hän seisoi silmätysten sen ainoan ihmisen kanssa, jota hän milloinkaan oli pelännyt – naisen kanssa, joka oli yrittänyt saada Benedictin verkkoihinsa ja joka lopulta olikin onnistunut. Ivan Hurdin tuolin jalalla sivaltama isku ei ollut vaikuttanut näin tainnuttavasti. Hän nielaisi ja yritti etsiä sanoja, Kaksi hän sai sanotuksi.
"Piru vieköön – – –"
Nainen nauroi. Ainahan hän oli ollut sitä mieltä, että tuo pyöreä suu ja nuo valkoiset pikku hampaat ne olivat kotvaseksi saaneet Benedictin pois tolaltaan. Yhä näyttivät ne olevan sangen tietoisia voimastaan, suu, hampaat – ja nauru. Hän käytti samaa hajuvettä, heikkoa, mutta vaikuttavaa – huomaamattomasti huumaavaa.
Sitten tapahtui jotakin ennenkuulumatonta – ennenkuin Cliftonin onnistui päästä karkuun, kohottaa sormeakaan puolustuksekseen tai edes arvata mitä tuleman piti, juoksi Simian leski – tätä nimeä oli hänen mahdotonta saada päästään – hänen luoksensa. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei hän olisi kerinnyt liikahtamaan, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Leski kiersi kätensä hänen kaulaansa – nousi varpailleen ja kurottihe ylettyäkseen – ja suuteli häntä keskelle suuta.
Tämä suudelma vaikutti kuin räjähdys yhdessä tuokiossa murskaten kaiken, mitä hän vuosikautten aikana oli rakentanut. Se ei ollut mikään nopea, anteeksipyytävä, platooninen – se oli lämmin, ystävällinen, rakkautta uhkuva. Pehmeiden huulten kosketus vaikutti Cliftoniin kuin sähköisku. Hämmentyneenä vilkaisi hän ympärilleen, keksi erään tuolin ja istahti sille.
"Varjelkoon", huokaisi hän ja katsoi pariskuntaan.
Tämä seisoi hänen edessään käsikädessä kuin kaksi lasta, toinen ihan hullunkurisen pienenä ja sievänä, toinen luonnottoman pitkänä ja kulmikkaana. Ja Benedict näytti tomppelimaisen onnelliselta.
"Kuinka äärettömän iloinen siitä olenkaan, että ette ole haudassa", visersi pikku leski vetäen kätensä Benedictin kourasta ja tehden paljonsanovan eleen. "Itkin kokonaisen viikon kun saimme kuulla noiden ilkeiden kiinalaisten murhanneen teidät. Sen sinä voit todistaa, rakas?" ihaillen loi hän katseensa Benedictiin.
Benedict nauroi ja nyökkäsi vahvistaen.
"Kaksi vuotta, kolme kuukautta ja seitsemäntoista päivää laskettuna kello kymmenestä tänään olemme olleet naimisissa", jatkoi pikku leski. "Olimme Benedictin kanssa hyvin pahoillamme kun ette ennen kuolemaanne voinut ottaa osaa onneemme."
Hänen siniset silmänsä olivat vilpittömät ja rehelliset kuin lapsen, ja niistä oli tuo ärsyttävä ilme kokonaan poissa. Tätä katsetta Clifton oli eniten pelännyt aikoinaan taistellessaan Benedictin pelastamiseksi.
Äkkiä hän keksi, ettei toisen tukka enää ollut lyhyeksi leikattu. Keltaisina silmukoina kiersi se hänen pikku päätään. Pikku leski huomasi heti hänen katseensa.
"Kolme vuotta sitten aloin sitä kasvattaa – ja teidän tähtenne", hän virkkoi. "Benedict väitti leikkotukan olleen syynä siihen, että ette olisi tahtonut hänen menevän kanssani naimisiin. Eikö niin, rakkakin?"
Benedict nyökkäsi taas – kuin mikäkin koulupoika, tuumaili Clifton.
Hän nousi verkalleen seisaalleen. Pikku leski oli hänet voittanut – hän ojensi tälle molemmat kätensä.
"Nyt kun kaikki on ohitse, olen iloinen", hän sanoi. "Luulen kaiken ympärikäydessä kunnon Benedict-poloisen tarvitsevan teidänlaisenne lapsosen, joka häntä hoivailee. En enää ole vihollisenne. Minä – Luoja tietää, että nähdessäni teidät yhdessä ja yhtä mielettömästi rakastuneina vielä kahden vuoden, kolmen kuukauden ja seitsemäntoista päivän jälkeen – pidän teistä melkein yhtä paljon kuin Nikama."
Silloin juuri soi hallissa oleva puhelin.
"Minä vastaan", sanoi leski ja jätti heidät kahden.
"No, hitto vieköön – kuinka se kävi?" kysyi Clifton pelokkaasti kuiskaten. "Miksikä et sanonut mitään?"
"Hän ei antanut", sanoi Benedict samaan sävyyn, vastaukseksi Cliftonin viimeiseen kysymykseen. "Hän ihan kielsi minua, vanha veikko. Joen tuotua tiedon siitä, että olit hengissä ja aioit illalla tulla luoksemme, tahtoi hän valmistaa sinulle pienen yllätyksen – iloisen yllätyksen, hän sanoi – ja lähetti lapset aikaiseen makuulle – – –"
"Mitä – ihmettä?" ällisteli Clifton.
"Lapset", toisti Benedict tyynenä. "Meillä on kaksi kappaletta omia – tytön nimi on äitinsä mukaan pikku Clairette ja poikaviikari on minun mukaani Benedict junior. Joen kanssa on heitä kolme kappaletta."
"Tahtoisin mielelläni vielä kaksi", sanoi Benedict. "Sitten sentään saa riittää!"
Pikku leski ilmestyi taas näyttämölle.
"Benedict, puhelimessa on joku nainen, joka kysyy sinua – ja tähän aikaan päivästä. Kuka se mahtaa olla?"
"Siitä minulla ei ole aavistustakaan", virkkoi Benedict. "Menen ottamaan asiasta selvän."
"Kaksi kappaletta – kaksi kappaletta jo", mutisi Clifton ja katsoi hänen jälkeensä. "Kaksi – kaksi – kaksi – – –"
"Mitä sanoittekaan, Clifton?"
Ensi kertaa nimitti hän Cliftonia etunimellä, ja hänen äänensävynsä oli sydämellinen kuin olisi hän koko ikänsä ollut hänen sisarensa ja läheinen ystävänsä. Clifton ei saattanut olla vastaamatta hänen hymyynsä'.
"Te olette – rehti toveri!" huudahti hän. "Benedict kertoi juuri, että teillä on kaksi pienokaista. Pitääkö hän minua pilkkanaan?"
"Eipä toki!"
"Poika ja tyttö?"
Pikku leski nyökkäsi. He saattoivat kuulla Benedictin sopertavan jotakin puhelimessa. "Pikku Benedict täyttää huomenna neljännestä vailla yhdeksän aamulla neljä kuukautta ja on ilmetty isänsä", selitti hän.
"Ooh!"
Cliftonin suupielet vetäytyivät leveään hymyyn, ja pikku leski rypisti valkoista otsaansa.
"Benedict oli juuri kertomaisillaan minulle kaikki, kun te käskitte hänen mennä puhelimeen. Kuvittelin saaneeni teidät molemmat järkiinne siellä Simlassa."
Benedictin vaimo loi katseensa maahan kuin kuulusteltava lapsi ja sormieli hermostuneesti pukunsa poimua ikäänkuin olisi vastaaminen häntä kainostuttanut. Eipä ihme, ettei kelpo Benedict ollut kyennyt vastustamaan häntä.
"Niin, minä nähkääs matkustin Englantiin hänen perässään", sanoi hän.
"Teittekö sen tosiaankin?"
"Kyllä! Mutta saavuttuani sinne oli hän matkustanut. Silloin seurasin häntä Egyptiin."
Katsomatta ylös saattoi hän kuulla Cliftonin nielaisevan.
"Sielläkään en saanut häntä käsiini", jatkoi hän katuvaisesti. "Minun oli palattava takaisin – ja koska tiesin, etten ilman häntä voisi olla onnellinen – seurasin Kanadaan hänen perässään. Menimme heti naimisiin."
Ähkäisten vaipui Clifton takaisin Benedictin nojatuoliin.
"Ja minä, joka palasin Kanadaan päästäkseni kaikista mielenliikutuksista!" mumisi hän itsekseen. "Tulin päästäkseni lepoon ja rauhaan – ja keksin – – –"
Benedict keskeytti hänet. Hän seisoi ovella kasvoissaan ilme, joka toi Cliftonin mieleen ne päivät, jolloin he yhdessä olivat kuunnelleet saksalaisten kuulain räiskettä.
"Hitto vieköön, poliisi on jo liikkeellä."
"Poliisiko?"
"Niin tuo tyttö puhelimessa väittää. Hän ei tahdo sanoa nimeään, mutta näyttää olevan mainiosti perillä siitä, mitä Hurdin luona tapahtui. Et kertonut lainkaan hänen olleen näkemässä."
"Ei, sitä en tehnyt", virkkoi Clifton nousten. "Oliko hänen äänensä miellyttävä?"
"Hiivatin sievä, vanha veikko. Hän väittää Hurdin tietävän sinun olevan täällä ja olevan poliisien kanssa tulossa sinua tavoittamaan. Hänen väitteensä mukaan sinulla on viisi minuuttia aikaa paeta, ja hän pyysi minua kiittämään sinua siitä, että pehmitit tuota roistoa. Sinun olisi pitänyt peitota hänet perinpohjin, selitti hän. Peitota perinpohjin – juuri niin hän sanoi."
"Hän osui kyllä oikeaan", myönsi Clifton. "En olisi luullut Hurdin kääntyvän poliisin puoleen."
Benedictin vaimo tarttui Cliftonin käsivarteen. Milloinkaan ei tämä ollut nähnyt hänen silmissään sellaista tulta.
"Voi, millainen peto!" huudahti hän. "Miksikä ette surmannut häntä sensijaan että teitte hänestä pilkkaa? Minä olisin kuristanut hänet. Olisin – – –"
"Mitä te Hurdista tiedätte?" kysyi toinen hämmästyneenä. "Ette ollut – – –"
"Kyllä minä olin", keskeytti Benedictin vaimo. "En saattanut olla hiipimättä kuulemaan, miten vastaanotitte sellaisen uutisen, että olin Benedictin kanssa naimisissa. Mutta Benedict unohti mainita siitä mitään taikka ei uskaltanut, ja sain sensijaan kuulla tarinan tuosta Hurdista. Voi, kuinka häntä vihaan! Uskaltakoonpa hän vain tulla tänne – – –"
Benedict oli astunut ikkunan luokse.
"Puiden lomitse näkyvät jonkun auton valot", ilmoitti hän tyynesti. "Nyt se pysähtyy talon eteen. Jos todellakin aiot vaeltaa Ranskan Quebecin halki, vanha veikko, neuvoisin sinua pysyttelemään syrjässä kunnes myrsky on lauhtunut. Ikävä kyllä on Ivan Hurdilla kaupungin poliisilaitoksessa aika paljon sananvaltaa."
Clifton synkkeni, ja hänen kätensä pusertuivat verkalleen nyrkkiin.
"Luulin, että olimme selvittäneet välimme. Uskoin Ivan Hurdin olevan sitä mieltä, että hän selvisi asiasta huokeaan hintaan. Mutta jos häntä huvittaa jatkaa – – –"
"Et tiedäkään, millainen mahtimies Hurdista on paisunut", sanoi Benedict ripeästi. "Hän on parlamentinjäsen ja taantumuksellisimman joukon johtaja, mitä Quebecissa ikipäivinä on nähty. Monia miljoonia käsittävän omaisuuden on hän itselleen hankkinut, ja hänellä on suunnaton vaikutusvalta. Hallituksessa nimitetään häntä nimellä Le Taureau – härkä. Mitään sääliä ei hän tunne niitä kohtaan, jotka asettuvat häntä vastustamaan ja juuri senvuoksi ei paljon kenelläkään ole halua ruveta hänen vihamiehekseen. Juuri nyt – ja eritoten sinulle – on hän Kanadan vaarallisin mies."
"Ja kuitenkin paljastin hänet kurjaksi pelkuriksi vain muutamia tunteja sitten", sanoi Clifton.
"Hänenlaisensa miehet ovat aina pelkureita – joutuessaan pinteeseen. Senvuoksi Hurd surmaa sinut, jos hän vain saa tilaisuuden itseään vahingoittamatta tehdä sen. Olet ainoa ihminen maanpäällä, joka on paljastanut, millainen hän todellisuudessa on. Jos te kaksi olisitte olleet yksin, olisi hän jättänyt asian silleen. Mutta sitä te ette olleet, vanha veikko. Muuan nainen tahi tyttö on ollut hänen häpeänsä todistajana, ja jos mies paljastetaan pelkuriraukaksi naisen edessä, jonka mielipide merkitsee hänelle kaikkein eniten – – –" Benedict vaikeni merkitsevästi kohauttaen olkapäitään.
"Kuulkaa!" huudahti pikku leski.
"Nyt he tulevat", sanoi Benedict.
Hänen äänensä oli taas yhtä huoleton kuin tavallisesti. Hän sytytti savukkeen.
"Onko sinulla todistajia Haipoongin tapahtumiin?" hän kysyi.
"Ei", vastasi Clifton varmasti. "Luullakseni todistaja murhattiin. Joka tapauksessa hän katosi kuukautta ennen kuin lähdin Indo-Kiinasta."
Benedict nyökkäsi.
"Muistatko päivää, jolloin pakenimme Irawadin savihökkeleistä?" kysyi hän. "Emme me olleet peloissamme, vanha ystävä. Harkitsimme asiat viisaasti."
Clifton hymähti vilpittömästi.
"Hyvästi, Nikama. Minä lähden. Pian olet saapa kuulla minusta. Luuletko tämän pikku kapteenin sallivan, että myöhemmin tulet minua tapaamaan Mistassinin tielle?"
"Kyllä – jos pidätte kiirettä", huudahti Benedictin vaimo äänen hiukkasen väristessä. "Rientäkää – he ovat tulossa portailla. Älä laske heitä sisään, Benedict. Menemme kellarinovesta ulos!"
Hän tarttui Cliftonin käteen ja ennenkuin tämä aavistikaan, oli hänet viety hallin läpi eräästä ovesta sisään ja kaitoja portaita pitkin alas kellariin, jota seuraavassa tuokiossa sähkölamppu valaisi. Pitäessään sormeaan sähkönappulassa osotti pikku leski Cliftonin reppua ja tämän siepattua sen valo sammui. Pimeässä aukaisi rouva erään vähäisen oven ja kuun sekä tähtien kelmeä valo loisti hänen valkoisella puvullaan sekä keltaisissa hiuksissaan.
Hänen silmissään oli ihmeellinen hohde. Etäämpää kuului ääniä Benedictin sisällä tehdessä kaikkensa viivyttääkseen vainoojia.
Samassa tuokiossa valtasi Cliftonin polttava nöyryytyksen ja häpeän tunne.
"Suokaa minulle anteeksi", hän kuiskasi. "Muuta en kykene sanomaan – ja enempää en voi tahtoakaan ajatellessani kaikkea pahaa, mitä teille olen tehnyt. En kuitenkaan parempaa ymmärtänyt. Syynä oli se, että pidin Benedictistä. Ja luulin teidän – teidän – – –"
"Tiedän, mitä aiotte sanoa", keskeytti toinen ja pusersi lempeästi hänen kättään. "Ymmärrän! Luulitte minun tekevän hänet onnettomaksi. Ennemmin kuolisin, kuin tekisin jotakin sellaista."
"Tahdotteko myöskin huolehtia Joesta – jonkun aikaa?"
"Kotimme on avoinna Joelle ja teille, milloin vain tahdotte sinne tulla."
Clifton köytti repun selkäänsä.
Hänen sanoessaan Benedictin vaimolle jäähyväisiä oli tämä Cliftonin mielestä pitempi kuin aikaisemmin. Loistavista silmistään loi hän Cliftoniin kiinteän katseen, ja tästä tuntui kuin olisi tänä epävarmuutta ja jännitystä uhkuvana hetkenäkin hänen huulillaan karehtinut hymynvarjo.
Hänen äänensä kaiussa oli voitonriemua hänen puolittain sulkiessaan oven toisen jälkeen.
"Suon teille anteeksi, sillä säälin teitä", kuiskasi hän. "Te tarvitsette vaimoa aivan yhtä hyvin kuin minun Benedict-rukkanikin tarvitsi. Naiset eivät enää ole sellaisia kuin ennen muinoin – jos he jotakin haluavat, eivät he rukoillen ja itkien istu kädet ristissä. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä – varsinkin leikkotukkaiset naiset. Sen vuoksi toivon, Clifton, että jonakin kauniina päivänä joku pikku nainen keksii teidät eikä hellitä ennenkuin on saanut teidät pauloihinsa, ja rukoilen taivasta – että hän olisi leikkotukkainen!"
Ovi sulkeutui ja Clifton kuuli hänen hillityn naurunsa. Sitten lähti hän kuutamoon hiipien puiden viileään, syvään katveeseen, puiden, jotka erottivat hänet avarain teiden vapaudesta.
Seitsemäs luku.
Hän pysytteli piilossa eräässä pensaston aukeamassa, josta hän saattoi nähdä talon päädyn. Ovi oli avoinna, ja hän kuuli ääniä. Hiukan kauempana oli auto. Muuan mies kuljeskeli pitkin askelin sen vieressä, ja kuutamossa näkyi selvästi, että sisällä istui kaksi muuta. Toisen näistä arvasi hän olevan Hurdin.
Hän kuuli Benedictin venyttelevän äänen. Seuraavassa tuokiossa häntä hiukkasen värisytti hänen kuullessaan Clairetten puhuvan, sillä hän tiesi, mitä tämä sanoi. Terävän tikarin lailla osuivat tämän sanat hänen arimpaan paikkaansa. Ei hän Cliftonia ilmaissut, päinvastoin kohdisti sekä kauneutensa että vilpittömän naivisuutensa patterit poliiseihin, jotta Clifton pääsisi turvaan.
Hän näki heidän tulevan ovesta "pikku lesken" puhuessa niin nopeaan, ettei Benedict kerinnyt sanoa sanaakaan. Askeleet rasahtivat valkoisessa hiekassa. Clifton saattoi nähdä kuunvalon kimmeltävän Clairetten tukassa. Hän kuuli tämän sanovan hyvää yötä, näki Benedictin raapaisevan tulta sytyttääkseen savukkeen, ja poliisin vihdoinkin palaavan takaisin hiekoitettua käytävää pitkin. Sitten sulkeutuivat vanhan talon ovet uhmaavasti paukahtaen.
Kaikki oli ohi. Clairette oli taistellut hänen puolestaan sen sijaan, että olisi antanut hänen joutua rangaistavaksi, minkä hän olisi ansainnut. Veri oli kuumana kohahtanut hänen kasvoilleen, nyt niitä palelsi. Piilopaikkansa suojassa hän hymyili. Vanha hyvätuuli palasi taas, vaikkakin alussa hiukkasen kirpeänä. Hän kiitti luojaa siitä, että Clairette Aldous oli tuollainen.
Rehti, vanha Nikama ansaitsi hänenlaisensa naisen – parhaan koko maailmassa. Mutta kuinka naurettavasti olikaan hän itse käyttäytynyt Simla Hillissä.
Autosta kuului muuan kiukkuinen ääni. Hurd siellä puhui. Seurasi jonkun tuokion neuvottelu. Sitten alkoi moottori surista, mutta vasta kahden henkilön noustua autosta. Toinen hiipi puistoon, toisen kadotessa lehtikujan syvään pimentoon. Hurd hautoi omia epäluulojaan, vaikkakaan ei ollut varma siitä oliko niihin aihetta. Paikkaa pidettiin silmällä.
Siitä huolimatta tiesi Clifton voivansa hiipiä takaisin taloon ja paloi halusta tehdä sen. Kuitenkin tukahutti hän tämän halun. Parempi oli heille, ettei hän ollut siellä. Pimeän suojassa hiipi hän itäänpäin miltei yhtä varovaisin askelin kuin hänen ja Benedictin paetessa Irawadin savihökkeleistä eräällä seikkailurikkaalla matkalla ennen vanhaan.
Aluksi ei Clifton kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen, mihin päin hän vaelsi. Hänen matkansa oli umpimähkäistä, vailla päämaalia. Hän ainoastaan koetteli pysytellä piilossa ja ohjasi tottumuksesta kulkunsa itää kohden. Milloinkaan hänen seikkailurikkaan elämänsä aikana ei sellainen odottamattomain tapausten myrsky ollut kohahtanut hänen ylitsensä kuin tänä iltana. Kaikista kokemistaan mielenliikutuksista tunsi hän vielä olevansa aivan pyörällä päästään.
Hurdin tähden ei hän ollut levoton. Ei hän myöskään huolehtinut edessä mahdollisesti olevain taisteluiden ja huolien takia. Itsepintaisesti pyöri hänen mielessään se salaperäinen nuori olento, joka oli ollut piilossa Hurdin huoneessa – ja suudelma, jonka pikku leski oli painanut hänen huulilleen.
Viimeinkin oli hänen tunnustettava se itselleen. Ensimmäinen hämmästys ja ällistys olivat karkoittaneet muut mietteet. Mutta nyt saattoi hän tuntea, kuinka tuo suudelma oli värissyt. Sen lämpö oli sytyttänyt hänen vereensä tulen, jota hän turhaan koki sammuttaa. Milloinkaan ei hänellä ollut tuollaista aistimusta ollut – ei senvuoksi, että hän olisi ollut niin veretön, ettei olisi koskaan ketään suudellut, mutta tämä oli aivan toista. Tämä suudelma oli jättänyt jälkeensä jotakin, jota hänen itsepintainen sydämensä kieltäytyi unohtamasta. Kaiken ympärikäydessä oli sittenkin naisia, jotka olivat sen arvoisia, että heidän kanssaan mentiin naimisiin, ja Benedictin vaimo oli yksi heistä. Hän ihmetteli, oliko tämä todellakin antanut hänelle anteeksi vai oliko suudelma rauhanpantti, rauhan, jota hän tarjosi Cliftonille Benedictin tähden.
Turhaan yritti hän karkottaa ajatuksia, jotka alituiseen palasivat Hurdin huoneessa olleeseen tyttöön. Hän se juuri tietenkin oli soittanut Benedictille, sillä kukapa muu olisi tiennyt hänen ottelustaan Hurdin kanssa tai siitä, että Hurd oli ilmoittanut asian poliisille? Ja Benedictin välityksellä oli tyttö häntä kiittänyt siitä, että hän oli antanut Hurdille kelpo löylyytyksen. Seikka oli todellakin hyvin omituinen. Sen ainakin saattoi sanoa.
Hän yritti hillitä uteliaisuuttaan, mutta ärsyttävän itsepintaisesti pyörivät hänen mielessään nuo alituiset ongelmat. Kuka oli tuo tyttö? Miksikä oli hän pysytellyt sisähuoneessa viereisessä ollessa käynnissä ottelun, joka aika ajoittain oli ihan varmaan häntä pelottanut, sillä sehän olisi voinut loppua hyvin murheellisesti? Hänen naurunsa tuokio senjälkeen kuin Clifton oli lähtenyt uhrinsa luota ei ollut todistanut pelkoa eikä kauhua. Siitä oli Clifton valmis menemään valalle. Hänen oli tunnustettava, ettei hän milloinkaan ollut kokenut moista. Ilmeisestikään ei tyttö ollut pelännyt Hurdia. Muuten ei hän olisi tälle nauranut.
Sitten keksi hän ällistyksekseen ihmettelevänsä, millainen tämä nuori nainen mahtoi olla, ollessaan Hurdin kaltaisen miehen kanssa niin tuttavallisissa väleissä, että oli ollut piilossa hänen yksityishuoneessaan. Tästä johtui hänen mieleensä ruma epäluulo. Kuitenkin nousi hänen ritarillisuutensa paikalla vastustamaan tätä eväten kaikki mahdolliset tämänsuuntaiset mietteet. Tytön ääni ja hänen naurunsa sointi olivat kuin Clairetten suudelma – unohtumattomat. Huono nainen ei olisi voinut nauraa tuolla tavoin yhtä vähän kuin hän olisi voinut vuodattaa sellaisia kyyneleitäkään, joita hän pari kertaa oli nähnyt Clairetten lapsellisen sinisissä silmissä.
Urheita veitikoita nuo molemmat olivat, Clairette Aldous ja tyttö, joka oli nauranut Hurdille ja sitten lähettänyt varoituksen Cliftonille. Hän oli valmis ottelemaan molempain puolesta, jos sellaista tilaisuutta ikinä sattuisi hänen tiellensä. Päästyään tähän loppuponteen tuli hänen kevyempi olla.
Huomatessaan jo olevansa kaupungin ulkopuolella hän ällistyi. Aika oli vierinyt nopeaan, hän oli kävellyt reipasta vauhtia ja takanaan näki hän kokonaisen meren sähkövaloa. Kuu oli kätkössä Mont Royalin metsäisen huipun takana, ja kanadalaisen keskiyön hiljaisuus laskeutui pimeiden talojen ylle – jotka eivät enää olleet kaupungin likitysten ahdettuja rakennuksia eikä etukaupungin harvemmassa sijaitsevia huviloita, vaan parempiosaisen maaseudun kartanoita, pitkät matkat välillänsä.
Rinta paisuen Clifton imi keuhkoihinsa raikasta ilmaa ja katseli taivaan lukemattomia tähtiä. Vaeltaminen hiljaisessa yössä pitkin pehmeätä tietä ei häntä väsyttänyt. Tunnit kuluivat ja taival katkesi. Välimatkan kasvaessa Montrealin valot himmenivät kunnes ne lopulta näkyivät vain tähtien vaimentamana kalpeana kajona taivaanrannalla. Ja nyt, ihmeellisenä ja hiljaisena hetkenä ennen aamunkoittoa – kaupungin ollessa vähintäin kahden mailin päässä – tiesi hän saapuneensa L'Assomptionin maan sydämeen – ranskalaisille uutisasutuksille.
Hän saapui erään virran luokse. Se oli L'Achigan. Siellä poikkesi hän tieltä erään metsän reunamalle, missä kokonainen kuningaskunta vuosisataisia tammia kutoi lehtikruunuistaan valtavan suojuskaton, joka peitti tähtien viimeisen kalvaan kajastuksen. Sinne levitti hän huopapeitteensä ja asettui nukkumaan. Kukkaintuoksu täytti metsän, ja maan sekä vihreiden lehvien uho huokui ilmassa kuin hennonhento soitto. Unen päästessä voitolle ajatteli hän Hurdia ja poliiseja, jotka vartioivat vanhan rakennuksen puistoa. Hän ihmetteli, mahtoivatko Clairette ja Benedict nukkua yhtä hyvin kuin hän nyt aikoi ja oliko tuo nuori tyttö, joka oli häntä varoittanut, kotona ja vuoteessaan niinkuin hänen olisi tietysti pitänyt olla.
Tilanne, johon hän oli joutunut, oli epämiellyttävä, hän mietti, mutta nyt oli hän siitä selvinnyt. Ja unisesti hän hymyili vielä viimeisen kerran ennen uneen vaipumistaan muistaessaan, millaisen sekaannuksen oli aikaansaanut. Huomenna hän kirjoittaisi Benedicteille sekä Joelle. Hän toivoi, että Joe olisi ollut hänen mukanaan. Hän kaipasi tuota pikku poikaviikaria – ja Bimiäkin. Ehkäpä olisi mahdollista antaa näiden myöhemmin tulla perässä Quebeciin. Poikaa ja koiraa hän viimeksi muisti ennenkuin nukahti.
Ei kulunut pitkääkään aikaa, kun jo maailma alkoi havahtua unestaan. Kukot kiekuivat kaulojaan kurkottaen, vaikka vielä oli pimeää. Pikku kodeissa väännettiin lampunsydäntä ylemmäksi, niin että valo heiasteli lumivalkoiseen, maalaamattomaan lattiaan ja kirkkaaksi hangattuun lieteen, jokaisen ranskalaiskanadalaisen ylpeydenesineeseen.
Vaikka suuri kaupunki oli niin likellä, että tyvenellä ilmalla vihellykset kuuluivat sieltä heikkoina kaikuina, ei kuulunut mitään tomupilviä tupruttavien autojen havahuttavaa meteliä. Ennen auringonnousua viipyi ilmassa viileä, suloinen kosteus. Tämä kosteus verhosi maan kimmeltävänä sumuna ja keinui loistavana prismana kukkain terälehdillä ja rehevillä ruohonkorsilla. Kirveen kalsketta kuului kauempaa kuin kodin ja rauhan suloisena soittona, ja hilpeät äänet huusivat aamutervehdyksiään Uuden Ranskan pehmeällä kielellä. Aurinko nousi ja valutti heräävään maailmaan ensin ruusunpunaa, sitten punaisen tulikielekkeen ja sitten päivänsädesäihkyä.
Metsässä, jossa Clifton nukkui, toruskeli parisen oravaa tammen siimekseen asettunutta tunkeilijaa, ja heitä auttaakseen kajahutti närhi viiltäviä huutojaan. Mutta näiden äänien ylitse kohosi taivaalle hymni, jolla metsät aina tervehtivät kesäaamun aurinkoa – rastaan ja kissalinnun, Kanadan ruskean satakielen, liverrys sekä leivosen siivitetyt sävelet niittyjen yllä. Laulukuoro oli uljas, ja sen kauneus tunkeutui Cliftonin alitajuntaan hänen rauhallisesti nukkuessaan, kunnes aamupuhteen rauha raskaana vaipui viheriöivän metsän ylle.
Clifton avasi silmänsä, tajusi kyhmyiset, lehtevät tammenoksat päänsä päällä, kuuli mehiläisten surisevan kukissa ja tuulen huokuvan puiden latvoissa. Uutterain työmehiläisten siivet välkkyivät oksain lomitse siivilöityvissä päivänsäteissä, ja ylös noustessaan nojasi hän toista kättään metsäorvokkimättääseen, joka oli musertunut hänen poskensa alla. Ilma uhkui hopealatvaisten vuokkojen ja purppuranpunaisen Trilliumin imelähköä tuoksua ja hunajaa makeammat villiapilat nyökkivät hänelle päitään.
Täällä sirojen kielojen, metsätähtien, käenkannuksen ja kullankeltaisten lemmenomenain keskellä oli rauhan tyyssija, niin hän mietti noustessaan, oikoessaan jäseniään ja tähyillessään, miten korkealle aurinko oli ehtinyt. Täällä ei ollut mitään Hurdia eikä poliisia, ei taistelua eikä vihlovia epäsointuja elämän sinfoniassa. Usein oli hän miettinyt, että tällaisella paikalla olisi hän mielellään asunut.
Silloin kuuli hän ääntä, joka sai hänet kuuntelemaan tarkemmin ja tähyilemään ympärilleen. Ääni oli sangen omituista. Hän antoi kantamuksensa jäädä ja lähti astumaan sinne päin, mistä tuo ääni kuului. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin se kuului vaikuttaen siltä, kuin olisi suunnattomalla kuokalla pöyhennetty hänen edessään olevaa metsikköä, jonne hän ei saattanut nähdä.
Hän kapusi erään kunnaan laelle ja saapui pienen metsäaukion laitaan. Tähystäessään sinne näki hän siellä neljä miestä, jotka kierähtivät sinne metsiköstä ilmeisestikin tapellen henkensä edestä.
Kahdeksas luku.
Miehet tappelivat. Hetkeäkään ei Clifton epäillyt, ettei niin olisi ollut asian laita. Hän oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla heidän läähättävän hengityksensä. Äkkiä kuului kiljaisu, joka muistutti härän ammumista. Kuin vastaukseksi kajahti kimeä huuto, joka tuntui kajahtavan alempaa suoraan Cliftonin kohdalta.
Clifton tähyili suojaavan pensaston lomasta sinnepäin. Aivan hänen käsiensä ulottuvilla istui muuan niin kummallinen kokoonkyyristynyt olento, että Cliftonilta miltei henki salpaantui hämmästyksestä. Mies oli pieni ja laiha kuin luuranko, ja nojaten kättään leukaansa istui hän kiintyneenä katselemaan epätasaista ottelua – niin, sitä saattoi todellakin nimittää epätasaiseksi, sillä Clifton oli todennut yhden ottelevan kolmea vastaan tuossa kymmenen metrin päässä tapahtuvassa hirveässä kamppailussa.
Kummallinen katselija oli puettu mustiin. Vaatteet olivat kuluneet ja kiiltävät, ja kummitusmainen pää oli ajeltu kuin munkin. Kummassakin kädessään oli hänellä pieni keppi, ja niitä hän heilutti kuin orkesterinjohtaja puikkoaan niityllä hänen edessään käyvän tappelun ripeästi vaihtelevain kohtausten tahtiin. Samalla huudahteli hän kimeästi latinankielisiä sanoja ja lauseparsia ja pöllytti kannoillaan tantereeseen suuria kuoppia.
Näin paljon Clifton pani merkille kääntyen sitten seuraamaan ottelua.
Veri ihan hyytyi hänen suonissaan, sillä nyt jos konsanaan katsoi hän olevansa murhan todistajana. Yksinään otteleva mies oli leveäkasvoinen, lapsellisen näköinen jättiläinen, jonka käsivarret olivat kuin kuokat. Mutta hänen vihollisensa olivat kolmisin miltei hänen veroisensa ja heittäytyivät raivokkaasti hänen kimppuunsa. Heidän kieriessään maassa yhtenä jäntevien vartaloiden ja toisiinsatarrautuneiden käsien ja jalkojen sekamelskana kajahti temmellyksestä taas tuo niin suuresti härän ammumista muistuttava ääni, ja uudelleen vastasi tuo pensaiden suojassa kyyröttävä laiha olento siihen.
Todettuaan mitä tekeillä oli teki Clifton ripeän päätöksen. Hän tiesi, etteivät nämä uutisasukkaat – vaikkakin yksi olisi otellut kolmea vastaan – osanneet otella mitenkään sääntöjen mukaan. Purtiin ja kynsittiin, tarrauduttiin vastustajan kurkkuun ja katkottiin hänen kylkiluitaan – voima voimaa vastaan, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ja nuo kolme taistelupukaria, jotka olivat rynnänneet tuon yksinäisen kimppuun, olivat kuin teurastajia – – –
Tuossa sekamelskassa tapahtunut äkillinen muutos pidätti Cliftonia juuri hänen ollessaan syöksymäisillään joukkoon ja pensaan suojasta huudahti pikku mies jotakin rohkaisevaa laskettaen sen päälle kuuron latinankielisiä kirouksia tuon lapsellisennäköisen jättiläisen onnistuessa kietaisten kätensä yhden vastustajansa kaulaan ravistamaan muut ryntäisiltään. Tällöin Clifton keksi, että nuo ammuvat äänet olivat peräisin juuri tuosta lapsellisennäköisestä miehestä, sillä hänen parhaallaan kajauttamansa riemuhuutokin kaikui kautta metsän.
Mutta nuo molemmat muut pyövelit tukahuttivat ennen pitkää kaiken voitonriemun. Uusin innoin ryntäsivät he uhrinsa kimppuun, eikä Clifton enää nähnyt muuta kuin tämän kantapäät. Kiivaasti huitoi mustapukuinen pikku mies pensaan suojassa puikoillaan ja huudahteli ystävällensä rohkaisevasti. Yksinään taisteleva jättiläinen ei kuitenkaan vastannut. Viholliset olivat saaneet hänet alleen, ja noiden kolmen voitollisen huulilta kajahteli ba'tameja ja mehukkaita ranskankielisiä kirouksia heidän purressaan, raapiessaan ja raastaessaan uhriaan keltarintaisen laulajan eräässä läheisessä puussa laulaa liverrellessä minkä jaksoi.
Seuraavassa tuokiossa oli Clifton juossut piilostaan ja lähestynyt ottelevia. Hän pani merkille, että maa oli kynnetty kuin sikain jäljiltä. Siellä täällä oli vaatteista revittyjä riekaleita, ja hän sattui astumaan tiilenpunaisen hiustukon päälle. Ilmeisestikin oli verinen kamppailu kestänyt jo hyvän aikaa ollen nyt, mikäli hän kykeni sellaista arvioimaan, miltei päättymäisillään. Uhrin jalat soikottivat yhä ilmassa, ja Clifton luuli juuri hänen tukahtuneesti ähkyvän, puhkuvan ja ammuvan tuon sekamelskan alla. Näitä elonmerkkejä lukuunottamatta tuntui hän menneeltä mieheltä. Hänen täydellisen tappionsa lopulliselta vahvistukselta näytti, että muuan noita noituvia ranskalaisia kiskoi hänet esiin, tarttui molemmin käsin noihin potkiviin jalkoihin, taivutti niitä taaksepäin ja riemusta kiljaisten upotti hampaansa jättiläisen jalkaan, paikkaan, mikä housunlahkeen revetessä oli jäänyt paljaaksi.
Clifton kävi hyökkäämään, ja ranskalainen hellitti otteensa. Saamansa läimäyksen pökerryttämänä hän nousi jaloilleen, ja Clifton iski hänet maahan niin kouraantuntuvasti, että hän kierähti ympäri ja jäi makaamaan liikkumattomana. Sitten sai Clifton kiinni tiilenpunaisesta päästä. Sitä seurasivat leveät hartiat, ja hän muokkasi näiden omistajaa molemmin nyrkein, kunnes jälellä oli vain yksi tuon yksinäisen jättiläisen pyöveleitä. Useampia tuokioita otteli Clifton kaikin voimin, kunnes vihdoin onnistunut isku punatukkaisen miehen vatsanpohjaan passitti hänet maanmiestensä viereen. Lapsellisennäköinen jättiläinen istui hajareisin viimeisen pyövelinsä päälle, ja likasilmäisenä sekä verisenä tuijotti hän viholliseensa uhkaavasti ikäänkuin olisi ollut valmis antamaan tälle armoniskun, jos hän vain uskalsi liikahtaakaan. Sitten loi hän hämmästyneenä katseensa Cliftoniin.
Nyt voitollisen rauhan näyttäessä laskeutuvan maailmaan nousi mustapukuinen kummallinen pikku mies pensaan suojasta ja harppasi kuin heinäsirkka taistelutantereelle.
"Kautta pyhän St. Peterin – kylläpä tämä välikohtaus tuli kreivinaikaan!" jutteli hän hilpeästi ranskaksi. "Suloista kuin manna on sen, joka ruumiiltaan on heikko ja hengeltään vahva, katsoa kuinka nuori David kaatoi tuon Goljat-heittiön, kuinka hän löi filistealaiset, kuinka – – –"
"Hiljaa!" läähätti lapsellisennäköinen jättiläinen ja nielaisi kuin olisi saanut palan kurkkuunsa. "Uskallatko väittää, etten molemmin käsin olisi kyennyt lyömään noita kolmea ihan turmiolle ilman ihmisten taikka Jumalan apua, ellei tuo mies olisi sekaantunut otteluun ja tehnyt uuden hyökkäysaikomukseni mitättömäksi? Mitä luulet moisen seikan merkitsevän Gaspard St. Ivesille, onko vastassa kolme tai kaksikymmentä. Minua haluttaisi ravistaa sinua – – –"
"Kuulehan toki", keskeytti hänet pikku mies, heitti tahtipuikkonsa menemään ja hieroskeli hilpeästi käsiään. "Ihan yhtä varmaan kuin minulla nyt on sudennälkä, olivat asiasi tällä kertaa huonosti, rakas Gaspardini. Vain jaloissasi oli elonmerkkejä hyvän St. Michaelin, joka pelastaa meidät vihollistemme käsistä, lähettäessä tämän ystävän avuksesi. Kiitä häntä, Gaspard, nouse kuten herrasmies ainakin ja kiitä häntä."
"Ba'tam, sanon minä."
"Tällä haavaa sinulla ei olisi korviakaan jäljellä, ystäväiseni, jos nuo olisivat saaneet jatkaa."
"Olisin kyllä ravistanut nuo otukset kintereiltäni."
"He ahmaisivat sinut elävältä. Eikä loppujen lopuksi edes jaloissasikaan näkynyt elonmerkkejä. Kiitä tätä herraa, Gaspard, ellet tahdo hänen luulevan sinua aivan älyttömäksi. Vain Jumalan armosta en tahdo tehdä sitä itse, sillä haluan, että nuo sanat tulevat sinun huuliltasi."
Äänekkäästi muristen jättiläinen nousi. Hän oli vyötäisiä myöten alasti, ja voimakas vartalo oli veren ja lian peittämä. Toisessa korvassa näkyi hampaidenjälkiä, kaulassa hänen kurkkuansa pusertaneiden sormien merkkejä ja vasen silmä oli ajettunut umpeen.
"Olen Gaspard, Antoinette St. Ivesin veli, ja jos olette tehnyt minulle palveluksen – mitä epäilen – kiitän teitä siitä", sanoi hän moitteettomalla ranskankielellä. "Tuo ajeltu pikku luuranko on munkki Alphonse, Mistassinin trappistiluostarista Saint Johnin järven pohjoispuolelta lähtenyt luopio. Jos hän väittää etten kykenisi peittoamaan noita kolmea tai ketä kolmea quebeciläistä hyvänsä kerta kaikkiaan ja yksissä – – –"
"Olen pahoillani siitä, että häiritsin", virkkoi Clifton hymyillen ja ojentaen kätensä. "Käsitän nyt, että he olivat joutumaisillaan tappiolle. Uskon varmaan, että teidän olisi onnistunut selviytyä heistä."
Jättiläisen vaalean, pörröisen tukan varjostamat lapsellisen pyöreät kasvot kävivät mietteliäiksi.
"Tarkoitatteko niin?" hän kysyi hiukan epäillen. "Luuletteko, että se olisi käynyt päinsä, monsieur, vaikka yksi heistä oli tarrannut kurkkuuni, toinen puri korvaani ja kolmas iski hampaansa sääreeni kuin vihainen rakki? Olivatko he menehtyneitä teidän vapauttaessanne minut heistä."
"He olivat heikkoja kuin lapset", virkkoi Clifton.
"Hän valehtelee niinkuin hänellä ei olisi omaatuntoa lainkaan", kiusoitteli pikku munkki.
Ja ihan äkkiarvaamatta iski St. Ives kädet puuskaan, nosti leukaansa ja purskahti äänekkääseen nauruun. Sitten tarttui hän Cliftonin käteen ja pusersi sitä niin sydämellisesti, että melkein murskasi sen.
"Eipä veljennekään voisi rakastaa teitä minun laillani", huudahti hän. "Olette kunnian mies, joka mieluimmin valehtelee kuin loukkaa toista miestä, eikä enempää voi vaatiakaan. Minut on kouluutettu papiksi, monsieur, mutta kun olen luonnoltani vilpitön ja avoin, pidin enemmän tappelemisesta, ja olen kyllä siitä jalosta taidosta tarpeeksi perillä ymmärtääkseni, että ellette olisi pelastavana enkelinä ilmestynyt paikalle, ei kaunis Antoinette St. Ives olisi viikon päästä saattanut tunteakaan veljeänsä. Minut nähdessään olisi Angelique Fanchon – joka sisareni jälkeen on maakunnan kaunein nainen ja joka ei halua mennä kanssani naimisiin, koska en rakasta porsaita, lehmiä enkä maanviljelystä – ikuisiksi ajoiksi evännyt minulta suosionsa. Ba'tam, vielä kerran kiitän teitä, monsieur."
Hänen ranskankielessään oli pehmeä, kanadalainen sävy, ja heti paikalla mieltyi Clifton miekkoseen.
Nuo kolme lyötyä tappelupukaria alkoivat liikahdella St. Ivesin ravistaessa pölyä päältään ja kootessa vaatteitaan. Kaksi heistä nousi istualleen ja kolmas kyynärpäittensä varaan. Clifton nyökkäsi heille ystävällisesti hymyillen. Hän saattoi todeta Gaspardin suoriutuneen oivallisesti. Hänen vastustajainsa vaatteet olivat aivan riekaleina ja kasvot sinelmillä sekä verisinä. Yhä juoksi veri yhden nenästä ja toisen korvasta, johon Gaspard oli iskenyt hampaansa. Kolmas tirkisteli eteensä umpeen ajettunein silmin. Heidän voimansa olivat lopussa eivätkä he virkkaneet sanaakaan St. Ivesin johtaessa seuralaisensa kohti jokea, jonka rannalla Clifton oli nukkunut. Heidän saavuttuaan hänen leiripaikalleen tämä selitti, miksikä oli jättänyt reppunsa ja kuinka oli herännyt tappelun synnyttämään meteliin.
"Saatoitteko kuulla sen tänne asti?" kysyi Gaspard ylpeänä samalla riisuutuen peseytyäkseen joessa. "Meteli oli kauhea, niinkö?"
"Sinun hän kuuli karjuvan kivusta", nauroi munkki Alphonse. "En iässäni ole kuullut kaameampaa kiljunaa kuin tuon punatukkaisen penteleen upottaessa hampaansa korvaasi!"
Gaspard purskahti äänekkäästi nauramaan.
"Mikä oli epäsovun syynä?" kysyi Clifton täyttäessään piippuaan.
"Kauniit naiset ja muuan valehtelija, ystäväiseni", murahteli Gaspard. "Valehtelija – se on tuo luuranko Alphonse, jonka valheelliset jutut sietäisivät koitua hänen ikuiseksi kadotuksekseen. Arvoni säilyttämiseksi on minun hänen matkassaan kulkiessani pieksettävä ihmisiä näiden selittäessä millainen teeskentelijä ja kerskuja hän on. Hän tekee vääriä valoja ja puhuu vääriä todistuksia, ja sellaisesta saan minä harmia."
"Ja juttuni oli kuitenkin tosi", vakuutti pikku mies hieroskellen käsiään kuin niitä lämmittääkseen. "Joka-ainoa sana on tosi. Kanan panin hautomaan neljääkymmentä turturikyyhkynmunaa, ja munista tuli neljäkymmentä turturikyyhkynpoikaa. Mutta kana tuli hulluksi, kuten sanoin. Toinen juttuni oli yhtä tosi. Sudet olivat kintereilläni ja minä kiipesin puuhun. Mutta ennenkuin ne olivat ehtineet kuoputtaa sen juurineen ilmaan, kapusin minä toiseen. Sitä menoa petkutin ne kaivamaan kumoon puun toisensa jälkeen kaiken yötä, kunnes oli syntynyt mitä hienoin aukea, johon saatoin rakentaa majani. Itseni ei minun ollut tarvinnut tehdä muuta kuin kavuta puusta toiseen sitä mukaa kuin ne kaatuivat. Päivänselvä totuus on myöskin, että minulla oli hauki, joka useampia päiviä seurasi minua vedessä. Sen nokkaan olin kiinnittänyt sormuksen, jossa oli koko pyhä perhe – Jeesus, Maria ja Joosef – ja jonka olin tuonut mukanani Sainte Anne de Beauprésin pyhästä kastemaljasta – – –"
"Vaikene, ihminen!" murahti Gaspard.
Pää edellä sukelsi hän jokeen.
"Naiset ne ennemminkin kuin minun juttuni aiheuttivat tappelun, sen vakuutan", uskoi Alphonse Cliftonille ystävän voimallisen vartalon kadottua veden alle. "Milloin hyvänsä me vaelluksillamme satumme puheisiin ihmisten kanssa, rientää hän paikalla kertomaan näille, että maailman kaksi kauneinta naista kuuluvat hänelle – hänen sisarensa ja morsiamensa, joka viimemainittu kieltäytyy menemästä naimisiin hänen kanssaan ennenkuin hän lopettaa kulkurielämänsä ja asettuu maanviljelijäksi. Minä seuraan häntä, koska häntä rakastan ja toivon jonakin kauniina päivänä pelastavani hänen sielunsa.
"Hänen sisarensa ja morsiamensa – eivätkä kertomani tositapaukset – eilisen metelin tanssilavalla aiheuttivat. Nuorukaisten kiihdyttyä oluesta alkoi heitä Gaspardin kerskailu harmittaa. Niinpä tapahtui, että hän haastoi L'Assomptionin maan kolme voimakkainta tappelupukaria kamppailemaan kanssaan. Tanssin väliajoilla seisoskellessaan käsi tyttölasten vyötäisillä julisti hän kepeästi ja huolettomasti, että ottelun piti tapahtua metsässä tänään aamupäivällä ja että hän tappelisi kaikkien kolmen keralla yhtä aikaa. Totta on tosin, että yksi heistä väitti minua valehtelijaksi kertoessani erään juttuni, mutta kerskailuillaan sisarestaan ja tuosta morsiamestaan, joka kieltäytyy menemästä hänen kanssaan naimisiin, Gaspard toran aiheutti. Vannon sen ihanan Sainte Paulinen kautta, joka kuoli tämäntapaiseen metsään mitä katalimpaan hammassärkyyn."
Hetken hän seisoi vaieten sekä katseli St. Ivesiä, joka sukelteli vedessä kuin suuri kala.
"Hän on koko Quebecin kaunein ja herttaisin tyttö", puhui hän haaveksivasti. "Siinä on Gaspard mielestäni aivan oikeassa. Tarkoitan hänen sisartaan, Antoinette St. Ivesiä. Tämä taas vuorostaan jumaloi tuota pitkäkoipista kanaljaa, joka tepastelee nenä pystyssä kuin kukko aina vaaniskellen uutta lantakasaa, jonka voisi vallata."
Clifton kumartui kantamuksensa yli salatakseen hymyään. Mutta puheliaan pikku munkin seuraavat sanat veivät häneltä naurunhalun ja saivat hymyn sammumaan hänen huulilleen.
"Tämän sattuessa olimme juuri lähteneet vaeltamaan kotia kohti jättäen tuon inhoittavan kaupungin selkämme taakse, kaupungin, jossa piru hallitsee kaikessa kunniassaan ja jossa Antoinette St. Ives – jonka sukutaulussa ovat sekä Martin että Herbert että Marrolet ja kaikki ne muut, joiden nimet ovat kaiverrettuina Quebecin kaupungin kiviseen muistopatsaaseen – on tuon saman paholaisensikiön Ivan Hurdin palveluksessa. Mutta, monsieur, vielä ette ole sanonut meille nimeänne – – –"
"Hänellä – hänellä on – ääni – – –", alkoi Clifton ennenkuin kykeni hillitsemään itseään.
"Tietenkin on hänellä ääni, veli. Hän laulaa kuin laululintu soitimella. Mutta katsokaapa tuota suurta porsasta – niin, Gaspard St. Ivesiä minä tarkoitan – kuinka voi ainoakaan nainen tuollaista rakastaa?"
"Hetki sitten väititte itse häntä rakastavanne."
"Niin, niin teen!"
"Miksi ette auttanut häntä tappelemaan?"
Pikku munkki pälyili Cliftonia ja virnisti.
"Auttanut häntä – tappelussa? Maudit, olette ensimmäinen, joka tekee minulle tämän kysymyksen joutumatta perästäpäin maksamaan sitä. Gaspard ei halunnut mitään apua. Ennemminkin hän luopuu hengestään. Olen auttanut häntä kerran – niin, pari kolme kertaa kenties – ja juuri siksi ovat luuni ruhjoutuneet. Niin voimallisesti hän minua puisteli jälkeenpäin. Nyt istun sensijaan paikallani, katselen ja huudan kalenterini kaikkia kuuttakymmentä pyhimystä avuksi sekä muokkaan vihamiehiämme latinaksi, lasken rukousnauhani helmiä ja rukoilen – mutta konsanaan emme ole joutuneet tappiolle. Tällä kertaa oli tosin kolme yhtä vastaan, mikä on syntistä ja sotii kaikkea järkeä vastaan. Siitä huolimatta en neljättä kertaa olisi uskaltanut pistää sormiani väliin – ei, sitä en olisi tehnyt missään nimessä."
St. Ives oli noussut kylvystä. Loistavan valkoinen iho tippui vettä, eikä Clifton milloinkaan ollut nähnyt kauniimpaa vartaloa tai voimakkaampia lihaksia. Lapsellisen pyöreät kasvot ja tuuhean, päivänvaalistaman tukan varjossa hohtava valkoinen, naisellinen iho estivät häntä kuitenkin näyttämästä tappelupukarilta. Clifton olisi pitänyt häntä sangen lauhkeana sieluna, ellei olisi joutunut äskeisen ottelun todistajaksi.
"Minulla on repussani pyyhinliina", hän virkkoi. "Saanko lainata sen teille?"
"Kiitos, monsieur. Ja sinä, Alphonse, mene laittamaan tavaramme kuntoon sillä välin kuin pukeudun."
Munkki lähti metsänlaitaa kohden, ja Gaspard hankasi itseään Cliftonin pyyhinliinalla.
"Teidän ei tule kiinnittää munkki Alphonsen puheisiin suurta huomiota", selitti hän ja lakkasi sanojaan korostaakseen pyyhkimästä itseään. "Monet vuodet oli hän sistersiaani, toisin sanoen trappistimunkki. Eräänä päivänä kaatui puu hänen päälleen, niin että hänen kalloonsa tuli halkeama ja hänen aivoihinsa sen kautta rahtunen tervettä järkeä – siitä päivästä on maantie ollut hänen kotinsa, ja nyt laulaa hänen kielensä alituiseen kaiken sen ajan korvaukseksi, joka häneltä on mennyt hukkaan.
"Hän on seuralaisenani, koska pidän hänestä huolimatta hänen lavertelevasta kielestään sekä noista luista, jotka niin hiivatisti kalisevat hänen nahassaan. Onpa muuan toinenkin juttu – kenties olette sen huomannut, vaikkakaan se ei ole kovin silmiinpistävä – hän on hiukan kyttyräselkäinen, ja on ollut siitä päivästä alkaen monta vuotta sitten, jolloin hän viskautui muuatta Mistassinin louhikkoa vasten pelastaessaan sisartani hukkumasta. Siksi saa hän kaikin mokomin jatkaa valheitaan – mikäli se häntä huvittaa – ja sitä se tekee, sillä suurempaa pajunköydenlappajaa ei tässä matoisessa maailmassa ole. Olen viimeiseen veripisaraani saakka taisteleva hänen puolestaan ja lyövä vaivaiseksi jokaisen, joka uskaltaa totuudenmukaisesti sanoa, että hän on valehtelija. Hänen merimiesjuttujensa ansiota on, että aina ruumiillisesti pysyn hyvässä kunnossa, kuten itse olette nähnyt, monsieur – – –"
"Brant – Clifton Brant", nyökkäsi Clifton. "Olen matkalla muinaisille vaellusmailleni, Saguenayhin, Chicoutimiin, Metabetchewaniin, Lake St. Johnille ja kaikille pohjoisessa sijaitseville suurille virroille."
Gaspard taukosi pukeutumasta ja katsoi Cliftoniin. Sitten ojensi hän molemmat kätensä uuteen toverilliseen puserrukseen.
"No, niinhän arvelinkin", huusi hän iloisesti. "Oivalsin sen ranskankielenne korostuksesta ja sylkemistavastanne. Maailmassa ei ainoakaan sielu osaa sylkeä niinkuin Metabetchanin tai Lake St. Johnin mies. Ja kahdesti olen nähnyt teidän sitä tekevän, Clifton veikko – kahdesti – toisen kerran osasitte keskelle kielonkukkaa runsaan kahdenkymmenenviiden jalan päästä ja toisen kerran hirteen tuolla joessa. Jatkakaamme yksissä matkaa, sillä olen itsekin kotoisin Lake St. Johnilta ja noiden pohjoisessa sijaitsevien virtojen partailla elän minä elämääni. Sacré, tämäpä vasta onnenpotkaus!"
He kulkivat jokirantaa pitkin ja löysivät Alphonsen suurine kantamuksineen jo valmiina paikalla, missä hän oli Gaspardin keralla ollut yötä, lähellä Cliftonin leiripaikkaa. Sitten he kolmisin vaelsivat viheriöivän niityn halki maantielle.
Hajamielisenä oli Clifton kuunnellut molempien muiden puheita siitä asti, jolloin munkki oli sattumalta ilmoittanut Gaspardin sisaren olevan Hurdin palveluksessa.
Useita kertoja pyöri muuan kysymys hänen huulillaan, mutta hän hillitsi itsensä. Vihdoin hän kuitenkin heidän vaeltaessaan tietä pitkin Gaspard toisella ja munkki toisella puolellaan virkkoi välinpitämättömään sävyyn: "Minusta on omituista, St. Ives, että sisarenne on Ivan Hurdin palveluksessa Montrealissa. Saint Johnista tai vanhasta Quebecista on sinne pitkä matka."
Alphonse aukaisi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen sitten niin että napsahti. St. Ives oli kavahtanut askeleen verran taapäin ja pusersi pikku munkin käsivartta niin kovasti, ettei tämä saattanut olla ähkymättä ääneen. Samassa tuokiossa keksi Clifton vaalean jättiläisen kasvojenilmeen nopeasti muuttuvan. Kasvot jäykkenivät ja hänen katsoessaan Alphonseen leimahti hänen kasvoistaan kuin varoitusmerkki.
Sitten hän naurahti ja taas kävi hänen ilmeensä aurinkoiseksi kuten ennen.
"Kovaa kyllä on, monsieur, kun miekkosen sisar on Montrealissa ja morsian Saint Felicienin taivaallisessa laaksossa, jossa minun pitäisi hoitaa sikoja, nautakarjaa ja korkeakoipisia juoksijoita, ellen olisi tällainen vähäjärkinen. Joskus on vaikeata ratkaista, kumman vetovoima on suurempi. Jos ensin näkisitte sisareni ja sitten Angeliquen niin ymmärtäisitte, millaista on olla kahden tulen välissä."
"Millaisia heikkoja houkkioita naiset vahvoista miehistä tekevätkään!" huudahti munkki Alphonse. "Miksikä et puhu totuutta, Gaspard – että tuo mustasilmäinen hupakko, Angelique, jota nimität morsiameksesi, on särkenyt sydämesi, valanut vettä sieluusi ja saanut sinut kuljeskelemaan pitkin maanteitä melkein syyntakeettomana – eikä tätä ainoastaan senvuoksi, ettet halua ruveta maanviljelijäksi – vaan senvuoksi, että hän on kääntänyt katseensa erääseen sinuakin vankempaan miekkoseen – itseensä Ajax Trappieriin, joka omistaa seitsemänsataa arpentia hedelmällistä laidunta, tuhannen päätä käsittävän nautakarjan, seudun nopeimmat hevoset – sekä kaksi jalkaa, vartalon ja hammasrivin, joita tosiaankin luulen sinun kuollaksesi kainostelevan. Kerroppa tämä ystävällemme, Gaspard, niin sanot hänelle totuuden!"
Gaspardin kasvoilta kaikkosi rusotus, ja hän valahti kalmankalpeaksi.
"Totta on, että Ajax Trappier yrittää ostaa häntä rikkauksillaan", sanoi hän katkerasti, "ja kun henki tulee päälleni, olen murskaava kuin munankuoren hänet tämän roistomaisuutensa takia."
Tuokioksi hän pysähtyi hellittääkseen toista olkahihnaansa ja Alphonse käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen Cliftonille: "Osuin hänen arimpaan kohtaansa, mutta ainoastaan näin saan hänet palaamaan Angeliquen luokse, joka rakastaa häntä vilpittömästi ja ainoastaan koettaa saada hänet Trappierille mustasukkaiseksi saavuttaakseen tarkoitusperänsä. Jospa St. Ives vain palaisi kotiin ja asettuisi kunnialliseksi, jumalaapelkääväksi maanviljelijäksi – mitä Angelique hartaasti rukoilee – kuinka suurta onnea ja kuinka paljon lapsukaisia saisimmekaan nähdä, pyhän Sainte Margueriten kautta!"
Kello oli kaksitoista heidän saapuessaan erääseen kylään, jonne he pysähtyivät nauttiakseen aterian, jonka piti korvata sekä puolinen että päivällinen. Heidän syötyään pyysi St. Ives anteeksi, sanoi palaavansa puolen tunnin kuluttua ja katosi salaperäisenä.
Alphonse oli ruuasta ja juomasta käynyt hilpeäksi, ja hymyilevinä säteilivät hänen laihat kasvonsa hänen katseellaan seuratessa Gaspardin leveätä selkää, kunnes se katosi näkyvistä.
"Jos lähettyvillä vain on puhelin ja hänellä on roponen taskussaan, soittaa hän sisarellensa", puheli pikku munkki kuvaamattoman hellään sävyyn. "He ovat erään aikoinaan sangen vaikutusvaltaisen uusranskalaisen suvun viimeiset jälkeläiset ja ovat kiintyneitä toisiinsa kuin ennemminkin kaksi rakastavaista eikä veli ja sisar. Abraham Martin, muuan Quebecin ensimmäisiä uutisasukkaita, jonka nimi on kaiverrettuna torin suureen muistopatsaaseen, on heidän kantaisänsä, ja heidän suonissaan virtaa Marroletin sekä Pivertin sukujen verta: Jos eläisimme kaksisataa vuotta aikaisemmin, käyttäisi Gaspard St. Ives kallisarvoisia pitsejä hihainsasuissa ja hänen sisarensa olisi maan viehkein ja kaunein vallasnainen... Heissä on vielä muinaisten aikain henkeä. Kuin kaksi lasta, jotka eivät tahdo luopua haaveistaan, pitävät he kiinni vanhasta sekä perinnäistavoista että kummituksista rikkaasta talostaan Notre-Damekadun varrella, aivan linnoituksen paatisten muurien ääressä. Tuo vanha talo onkin keskeytymättä ollut Marroletin ja St. Ivesin sukujen jälkeläisten hallussa siitä lähtien, jolloin Crepin Marrolet sen rakensi vuonna kuusitoistasataakuusikymmentäkaksi. Vain silmäys Antoinette St. Ivesiin, jolle Herra on armossa suonut minun kerran tehdä pienen palveluksen, saisi teidät vakuutetuksi siitä, että hänen jalkansa ovat kuningattaren tai pyhimyksen kenkiä varten. Ellei Sainte Geneviève, jonka puoliso lähti sotaan, olisi panssaroinut sydäntäni, olisin itse jo aikaa rakkaudesta häneen heittänyt henkeni. Hän ei kuitenkaan luo ainoaankaan mieheen armollista silmäystä veljeään lukuunottamatta."
Vihdoinkin hän vaikeni hengen salpautuessa. Sitten hän vaipui mietteisiinsä ja kotvasen kuluttua hän nousi etsien rauhallisen kolkan, jossa saattoi odotella St. Ivesin saapumista.
Tätä odotellessaan lähti Clifton kävelemään kadulle, jonka alkuperäinen ja vanhanaikainen sävy vaikuttivat häneen kuin kauan sitten unhoon vaipunut sävel, jonka hän taas kuuli vuosikautten jälkeen. Ja kesken kaiken huomasi hän miettivänsä, oliko – Antoinette St. Ivesillä leikkotukka?
Tästä hän hämmentyi siinä määrin, että puraisi ison kappaleen vasta sytyttämästään sikaarista. Parhaillaan seisoi hän hymähdellen käytöstään St. Ivesin tullessa katua pitkin hänen luoksensa. Lainkaan ei Clifton huomannut kuinka ihailevia silmäyksiä muuan kaunis tyttö Gaspardiin loi koreaksi maalatulta parvelta, jonka alitse tämä kulki.
Hän tervehti Cliftonia jäykästi ja hänen kasvoillaan oli juro ilme, josta vilauksen Clifton oli nähnyt jo aikaisemminkin. Heidän munkki kintereillään vaeltaessa kylästä oli hän sangen harvapuheinen.
Noin kilometrin päässä kylästä oli tiepuolessa alttari, ja luonnollista kokoa olevan haavoitetun Vapahtajan ääreen tämä kookas mies pysähtyi ristien silmänsä.
Sitten kääntyi hän Alphonseen ja paljasti päänsä. Ystävykset vaihtoivat ymmärtämystä huokuvan katseen. Ristin juurelle he molemmat sitten polvistuivat, vaalea jättiläinen ja mustatakkinen pieni hengenmies, ja äänensä värähdellessä sekä ylpeyttä että katkeruutta Gaspard St. Ives sanoi:
"Rukoile, Alphonse – rukoile palavasti – Antoinette St. Ivesin kunnian puolesta ja Ivan Hurdin ikuiseksi kadotukseksi!"
Yhdeksäs luku.
Hämmästyksissään tuijotti Clifton polvistuneita matkatovereitaan, sanojen pudotessa kuin piiskaniskut pienen mustapukuisen munkin huulilta hänen kyyröttäessään siinä paljastetuin päin ja kädet ristissä sekä tuijottaessaan ristiinnaulitunkuvaan. Kaiken vaivan ja kaikki paholaiset maan päällä ja kadotuksessa manasi hän Ivan Hurdin kohtaloksi hämmästyttävän nopeasti siirtyessään pyhimyksestä toiseen ja rukoillen yhtä leimuavan kaunopuheisesti jokaista nylkemään tuota vainolaista, tekemään hänestä kuuron ja mykän, antamaan salaman hänet tuhota, valamaan hänen päällensä kiehuvaa öljyä ja antamaan nälkäisten korppien repiä silmät hänen päästään.
St. Ivesin suuri, vaalea pää nyökkyi ja hän kohotti katseensa taivaalle. Munkin laihat kasvot sekä kalju pää kostuivat hikikarpaloista, sillä päivä helotti yhä kuumemmin rukousten käydessä yhä palavammiksi ja äänekkäämmiksi. Vihdoinkin tuntuivat ne olevan huippukohdassaan, ja äkkiä mustamekko vaikeni napsahuttaen leukapielensä yhteen kuin korostaakseen loppua. Ystävykset ristivät silmänsä ja nousivat verkalleen seisaalleen.
Cliftonin suureksi kummaksi oli kova ilme kadonnut St. Ivesin kasvoilta ja nauraa hykertäen hieroskeli Alphonse kämmeniään.
"Riittikö, ystäväni Gaspard?"
"Olitte mainio, Alphonse."
"Kidutinko häntä niin kuten halusit?"
"Kukaan ei olisi kyennyt tekemään sitä paremmin!"
"Jos haluat minun vielä antavan hänelle pienen ryöpyn, niin asetun tuonne puunsiimekseen – – –"
"Ei, kyllä jo riittää."
Clifton kääntyi munkin puoleen.
"Mikä oli syynä tuohon rukoukseenne?" kysyi hän suorasukaisesti.
"Sitä minäkin nyt sen tehtyäni haluaisin tietää. Mikä sen aiheutti, siitä olen yhtä tietämätön kuin tekin. Ymmärrän vain, että ystäväni Gaspard pyysi minua passittamaan ikuiseen kadotukseen erään henkilön, jota hän ilmeisesti rakastaa perin vähän. Voi – St. Peterin kautta – minähän aivan unohdin rukoilla edes yhtä rukousta Antoinette St. Ivesin kunniaksi."
"Hän tulee varmasti ilmankin toimeen", St. Ives virkkoi.
Sitten ehätti hän Cliftonin rinnalle ryhtyen reippain askelin jatkamaan matkaa.
"Tunnen ihan itseni uudeksi ihmiseksi", hän selitti. "Paholaisen minua kiusatessa annan Alphonsen rukoilla, ja tuossa tuokiossa saa hän minut kohotetuksi murheen kuilusta. Oletteko konsanaan kuullut tuon veroista rukousta? Minä olisin saanut touhuta kokonaisen viikon saadakseni aikaan sen, mitä Alphonse vähemmässä kuin viidessä minuutissa."
Kuitenkin aavisti Clifton salaisen tulen palavan tuon kumman pikku miehen sielussa ja luodessaan St. Ivesistä katseensa häneen huomasi hän munkin kalpein ja kivettynein kasvoin pusertavan käsiään nyrkkiin. Silloin Cliftonille selvisi, etteivät nuo molemmat ystävykset aikoneet antaa hänelle enempää sijaa sydämessään kuin mille satunnaiselle matkatoverille tahansa. Hilpeitä tovereita he hänelle kyllä olivat, mutta näiden miesten sisimmässä – nyt vasta hän sitä aavisti – oli jotakin muuta kuin vain rakkautta seikkailevaan kiertolaiselämään ja maanteiden vapauteen.
Munkissa alkoi Clifton aavistaa terävää ja syvämietteistä pohjaa, mistä silloin tällöin näkyi vilaus. Gaspard St. Ivesin ylväs ryhti ja avoin katse olivat myöskin merkkinä syvällisemmästä luonteesta kuin Clifton oli uskonut. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä palavammin häntä halutti saada selville, mitä yhteyttä saattoi olla näillä miehillä sekä St. Ivesin sisarella Ivan Hurdiin. Hän ei saattanut olla mainitsematta, että oli kummallista, että hän itsekin tunsi tuon Ivan Hurdin ja että hänelläkin oli hyviä syitä pitää tätä vihollisenaan. Näitä hänen sanojaan seurasi kuitenkin painostava hiljaisuus. St. Ives pusersi huuliaan tiukemmin yhteen, ja pikku munkki tuijotti suoraan eteensä ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, kuten Clifton oli toivonut. Kumpikaan ei myöskään sanalla tahi ilmeellä ilmaissut hänen tiedonantonsa herättäneen mielenkiintoa.
Siitä hetkestä alkaen keksi Clifton toverusten käyttäytyvän häntä kohtaan kylmemmin ja umpimielisemmin. Seuraavana päivänä hän jo puoliksi päätti vaatia selitystä, mutta sekä St. Ives että munkki näyttivät aavistavan hänen aikeensa. Heidän käytöksessään, toisiaan tahi häntä kohtaan ei enää ilmaantunut mitään, mistä hän olisi saanut aiheen mainita jotakin. Näennäisesti olivat he hänelle yhtä ystävällisiä kuin ennen konsanaan. Vain heidän luullessaan, ettei heihin kiinnitetty mitään huomiota, saattoi hän todeta heidän tarkkaavan häntä tutkivasti, ja kaikissa puheissaan olivat he äärimmäisen varovaisia. Kuitenkin kaikitenkin tuntui Cliftonista kuin olisi heidän välilleen auennut syvä kuilu – kunnes he vihdoinkin saapuivat Grande Rivière du Loupiin.
Täällä asettuivat he yöksi majataloon, ja heti illallisen jälkeen St. Ives ja munkki anteeksipyydettyään hävisivät. Heidän mennessään nyökkäsi Clifton heille kylmästi ja päätti seuraavana päivänä keksiä jonkun syyn, minkä varjolla saattoi yksin jatkaa matkaansa. Sitten kirjoitti hän kirjeen Benedicteille ja toisen Joelle mennen senjälkeen anniskeluhuoneeseen istumaan vaahtoavan oluthaarikan ääreen.
Hänen siinä istuessaan erään pienen pöydän ääressä hiukan kauempana muista vieraista aukaistiin ovi äkkiä kiivaasti, ja St. Ives riensi sisään Alphonse kintereillään. Seuraavassa tuokiossa oli Gaspard Cliftonin luona ja lämpimän punan karahtaessa hänen kasvoihinsa tarttui hän tämän käteen.
"Suokaa minulle anteeksi, ami", pyysi hän puoliääneen. "Minun ei olisi pitänyt antaa asian mennä näin pitkälle selittämättä syytä siihen. Olisihan se ollut kohtuullista, te kun niin jalomielisesti autoitte minua noiden kolmen L'Assomptionin pirun kynsistä. Nyt olen kuitenkin keskustellut Montrealissa olevan sisareni kanssa ja olen taas onnellinen, sillä hän on Quebeciin saapuessani luvannut olla siellä... ja ostaa kaiken verimakkaran, mitä suurelta kauppatorilta Sainte Marian katedraalin ja jesuiittakolleegion välistä on saatavissa. Jos yhtä intohimoisesti rakastatte verimakkaraa, monsieur, niin oivallatte tunteeni. Maailmassa ei ole mitään verimakkaran kaltaista, ei kielelle eikä ruuansulatukselle."
"Ellei metsämustikoita tai forelleja Montmorencyn koskista, puhumattakaan ankeriaista, paksuista kuin puoli säärtäsi", lisäsi munkki Alphonse.
"Tai rypäleitä, joita tähän vuodenaikaan tuodaan Orleansin saarelta", Gaspard virkkoi. "Kaikki tämä meitä odottaa, Clifton ystävämme, kun tulette – ja se on teidän tehtävä – tuohon vaatimattomaan majaan linnoituksen kanuunoiden äärellä, majaan, jota me nimitämme linnaksemme."
"Tänään tunnutte olevan toisella mielellä kuin eilen illalla", huomautti Clifton.
"Niinpä olen", St. Ives myönsi. "Pyydän teiltä anteeksi pahoja uniani ja pahoja ajatuksiani."
"Vannon kautta St. Raphaelin, kaikkien jalankävijäin hyvän enkelin, että se oli vain sappitaudinkohtaus, jonka L'Assomptionin miekkosten myrkyllinen purema aiheutti", vakuutteli Alphonse.
"Tai kenties oli syynä se, että ruuansulatuselimet eivät saaneet tarpeellista määrää verimakkaraa", ehdotti Clifton hymyillen.
Munkki nyökkäsi vakavana, ja St. Ives purskahti äänekkäästi nauramaan. "Olette kova mies, monsieur", hän sanoi "Saammeko tilaisuuden tehdä parannusta? Tuletteko kanssamme Quebeciin?"
"Mielelläni!"
Ja seuraavana aamuna Clifton aamun sarastaessa heräsi Gaspardin nyrkillään takoessa hänen oveaan. Kolme tuntia he ennen murkinaa vaelsivat niin vinhaa vauhtia, että pikku munkin oli kaiken aikaa puoleksi juostava pysyäkseen heidän rinnallaan.
Hän oli ihmeteltävän sitkeä, eikä hänen kielenkantansa tuntunut ikänä väsyvän tai puhetulvansa ehtyvän.
"Jos teillä on näin kiire Quebeciin", Clifton huomautti, "olisitte mielestäni voineet turvautua johonkin nopeampaan kulkutapaan."
St. Ives naurahti ja henkäisi keuhkoihinsa aimo annoksen raikasta aamuilmaa.
"Ei toki", puhkesi hän puhumaan, "kuulun niihin taulapäihin, jotka yhä pitävät rattaita ja kuomuvaunuja autoja ja rautateitä parempana, mutta pääasiallisimpana syynä tähän matkailutapaani on se, että sisareni Antoinette tuskin tunnustaisi minua veljekseen, ellen mieluummin käyttäisi omia jalkojani."
Clifton säpsähti kuullessaan viimeisten sanain korostuksen. Hän kykeni vaadittaissa kulkemaan mailimääriä, ja sitäpaitsi olivat jalkamatkat hänen rakkainta huviaan.
"Mademoiselle Antoinette siis pitää jalkamatkoista?"
"Hän tuntee vanhan ja pohjois-Quebecin kaikki tiet", Gaspard selitti ylpeästi. "Kolmasti on hän Notre-Damekadulta kulkenut Lake Saint Johnin pohjoispuolella oleville jokialueille. Sukumme perintätapana on, että emme ikinä aja, jos meillä on aikaa kävellä."
"Jumalan kiitos, että vielä sellaisia ihmisiä löytyy", sanoi Clifton leikillisen hartaasti. "Noin yhdeksän, kymmenen vuoden ajan olen minä käyttänyt omia koipiani samoista syistä kuin tekin!"
"Sairaalat ja haudat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät ole tienneet mitään vaeltamishalusta, monsieur."
"Ja heidän sielunsa tungeksivat kadotuksessa", ynisi munkki. St. Ives loi Cliftoniin taistelunhaluisen katseen.
"Luulenpa teidän pitävän itseänne täysoppineena jalankulkijana!"
"Parhaimpana sekä tällä seuduin että muuallakin", Clifton ymmärtäen haasteen virkkoi. Oli todellakin kysymyksessä urheilu.
"Mutta vauhdin tulee olla tasainen ja varma ja suunnan suora."
"Otamme Alphonsen erotuomariksi, jos hänessä on miestä pysymään perässä, ja se, joka ensin hiljentää vauhtiaan, häviää."
"Ensi majatalossa on hänen tarjottava aamiainen ja haarikka olutta."
"Hyvä! Oletteko valmis?"
Pitkin askelin ampaisi St. Ives matkaan. Clifton tuli lyhyemmin, mutta varmemmin askelin perässä. Vieri vieressä he astuivat pienen pölypilven tuprahtaessa heidän kantapäistään. Neljän mailin tuntinopeus nousi viiteen ja viisi kuuteen. Siten olivat he saavuttaneet äärimmäisen nopeuden, mutta jatkoivat samaa kyytiä. Jonkun tuokion kuluttua katsoi St. Ives hämmästyneenä syrjäsilmällä Cliftonia. Vielä ei hän koskaan ollut tavannut miestä, joka kykeni marssimaan moista vauhtia. Viisi minuuttia kului, sitten kymmenen – ja hidastamatta vauhtiaan St. Ives epäluuloisesti huusi heidän takanaan juoksevalle munkille:
"Pidätkö häntä silmällä, Alphonse? Eikö hän vielä ole hellittänyt vauhtiaan?"
"Hän kulkee tottuneesti kuin piru ratsastaa luudanvarrella!" läähätti munkki.
Vielä neljännestunnin Gaspard hikoili, vaikka idän taivaalle oli vasta kohonnut kalvas aamurusko. Hän otti hatun päästään, jotta raikas tuuli olisi viilentänyt hänen otsaansa ja näki, että Clifton täytti piippuaan.
"Ba'tam, eikö hän vieläkään ole hellittänyt, Alphonse? Valehteletko minulle, jotta saisit ivailla minua vielä yhdestä tappiosta?"
"Ihana Sainte Anne on todistajanani, että hän kulkee varmemmin kuin alussa", uupunut munkki sanoi miltei nyyhkien.
"Mehän olemme vasta alussa", Clifton huomautti. "Nyt näytämme, mihin pystymme, St. Ives. Eihän tällaisesta lastenleikistä koidu meille kunniaa eikä mainetta."
"Sacré Vierge!" huohotti St. Ives nähdessään Cliftonin tuuma tuumalta pyyhältävän ohitsensa, kunnes tämä lopulta oli saanut jalan, sitten parin kolmen etumatkan, vaikka käynti oli yhtä tasainen kuin ennenkin.
Menehtyneenä vaipui munkki henkeään haukkoen erään puun siimekseen. Nyt saattoi St. Ives itsekin todeta, ettei Clifton hidastanut vauhtiaan. Vielä viiden minuutin kuluttua St. Ives pysähtyi ja huusi voittajaa. Cliftonin kääntyessä ja astuessa hänen luoksensa tuijotti Gaspard häntä hämmästyneenä.
"Ihmettelenpä, mitä Antoinette olisi sanonut, jos olisi nähnyt tämän", huudahti hän. "Monsieur, hän ei tule uskomaan korviaan, kun kerron asiasta."
He odottivat kunnes munkki hengästyneenä oli laahustanut heidän luoksensa. Ensimmältä oli tämä aivan liian uupunut kyetäkseen häviön johdosta ivailemaan St. Ivesiä. Heidän aamiaista syötyään istuessaan juttelemassa olisi kuitenkin Alphonsen puheista päättäen saattanut luulla Gaspardin häviön olevan hänelle hyvinkin katkeran palan.
"En minä hänen itsensä takia sure", selitti hän Cliftonille. "Hän on kerskunut vallan mahdottomasti omasta suuruudestaan, ja oli ihan välttämätöntä, että joku hänet voitti. Hänen sisartaan Antoinettea minä ajattelen sekä Angelique Fanchonia, jotka ovat kuulleet hänen pöyhkeilyjänsä aina siitä lähtien kuin olivat pieniä lapsukaisia – sitäpaitsi epäilyttää minua, kiinnostaako asia Angeliqueta lainkaan. Minusta tuntuu, että hänestä tänä syksynä tulee Ajax Trappierin aviopuoliso."
"Siinä tapauksessa ei kestä kauan, ennenkuin hänestä tulee leski", murahteli St. Ives.
"Jos tuolla onnettomalla olisi edes puolet sitä selkärankaa kuin hän uskoo, menisi hän ennen kuun loppua Saint Felicieniin, nujertaisi Ajax Trappierin ja naisi Angelique Fanchonin. Voi, näkisittepä hänet, monsieur – silmät kuin samettia, kiiltävän musta tukka, suu villiruusua punaisempi ja niin täyteläinen, että ihmisen valtaa kaihontunne – – – Kiusatkoot Saint Peter ja Saint Paul minua kummituksin ja ukkosilmoin, ellei jokainen mies, jolla on sydän rinnassaan ja ruumiissaan rahtunen rohkeutta, palaisi halusta taistella tuon tytön puolesta!"
"Mutta miksikä taistella?" intti Clifton.
"Siksi, että Ajax Trappier on Saint Felicienin ja suurten virtain mahtavin mies sekä on levittänyt sellaisen huhun, että hän on pakottava Gaspard St. Ivesin kerjäämään armoa heidän tavatessa toisensa. Ja Gaspard sitä hiukan pelkää!"
St. Ives kurkottihe pöydän yli ja hänen silmissään paloi onnettomuuttaennustava leimu hänen välittämättä munkin puheista kääntyessään Cliftonin puoleen.
"Tehän olette ollut sodassa mukana?" hän kysyi.
Clifton nyökkäsi. "Kyllä."
"Siinä tapauksessa olette nähnyt monta kunniakasta ottelua?"
"Ehkäpä."
"Ja nythän olette menossa pohjoiseen – aiotteko lähteä sinne piankin?"
"Hyvin pian."
"Teettekö siinä tapauksessa minulle sen kunnian, että – poikkeamatta matkasuunnitelmastanne – olette läsnä minun ensi kuussa jonakin päivänä otellessani Ajax Trappierin kanssa?"
Hänen äänessään ei ollut minkäänlaista leikillistä sävyä. Voimakkaat kädet olivat nyrkkiin pusertuneina ja huulet tiukasti yhdessä.
"Sata vuotta sitten olisin surmannut hänet palkaksi siitä, mitä hän Saint Felicienissä on minusta puhunut."
Clifton ajatteli kaikkia niitä vuosia, joina hän oli pidättäytynyt kostamasta Ivan Hurdille. Hän oletti St. Ivesin kamppailleen samoin, vaikkakin lyhyemmän ajan.
"Jos se tapahtuu ennen tämän kuun loppua", hän sanoi, "tulen mielelläni, St. Ives."
Ensi kertaa oli Clifton näkevinään vilpittömän onnentunteen säteilevän pikku munkin kasvoista heidän jatkaessaan matkaansa Quebecia kohti.
Myöhään kolmannen päivän iltana oltaessa ainoastaan jonkun mailin päässä sieltä kävi St. Ives hilpeäksi kuin koulupoika ja alkoi kertoa eräästä menneiden päivien Crepinistä, joka Ranskan hovin epäsuosiossa ollessaan oli tuonut tuohon vanhaan taloon yhden Quebecin kolmesta kauneimmasta tytöstä. Nyt oli Gaspardin sisaren Antoinetten – todennäköisesti nykyisen Quebecin kauneimman tytön – makuuhuoneena huone, jossa Adelaide Marrolet oli onnellisena levännyt puolisonsa vieressä.
Samassa huoneessa oli kaunis Adelaide kuollut avioliittonsa kolmantena vuonna, viikkoa senjälkeen kuin hänen puolisonsa oli vainajana tuotu kotiin eräästä kaksintaistelusta. Antoinette väitti voivansa mennä valalle siitä, että usein oli keskustellut Adelaiden haamun kanssa ja että hän varmasti tiesi nuoren lesken ottaneen myrkkyä. Niin, tämän ja paljon muuta voisi Antoinette St. Ives hänelle kertoa. Gaspard pelkäsi, ettei sisar todennäköisesti olisi vielä ehtinyt kotiin, mutta uskoi illasta joka tapauksessa koituvan hauskan.
Cliftonia liikutti hänen puhelunsa ihmeellisesti. Hänestä oli ikäänkuin olisi elämä saanut uutta arvoa, ja jännittyneenä odotti hän Notre-Damekadulle saapumista.
Sainte Foy Roadia pitkin lähestyivät he kaupunkia poiketen Sainte Louis Roadille suunnatessaan kulkunsa vuorilaaksoa kohti, joka äkkijyrkkine kallioseinineen ja taajoine, vanhoine kanuunarivineen kohosi alempana sijaitsevan kaupungin yläpuolelle. He kulkivat terassin poikki ja ensi kertaa moneen vuoteen astui Clifton taas tuota leveätä, suurta käytävää myöten, leveämpää kuin katu, jonka kaiteelta hän saattoi katsella alas niihin tuhansiin valoihin, mitkä tulikärpästen lailla loistivat pitkin jokea ja alhaalla olevan kaupungin vuosisataisten muurien sisällä.
Takana kohisi mahtavana ja valoa säteilevänä Chateau Frontenac. Alhaalla oli puolet Uuden Maailman historiaa.
Elävänä palasivat hänen mieleensä isän kertomukset pienestä vanhasta kirkosta Notre Dame Victoiresin varrella, kirkosta, joka oli ollut siellä miltei maailman alusta alkaen. Sen kellon kaiku kantautui kesäyön hiljaisuudessa hänen korviinsa, ja hän näki St. Ivesin tekevän ristinmerkin.
"Se on sisareni kirkko", tämä sanoi koruttomasti, "hän käy mielellään siellä rukoilemassa."
"Mademoiselle St. Ives on siis katolilainen?" Vaistomaisesti puhkesivat Cliftonin huulilta nämä tarkoituksettomat sanat.
"Kaikki kirkot ja kaikki uskonnot ovat pyhiä Antoinette St. Ivesille, monsieur!"
Gaspardin äänensävyssä soinnahti sekä ylpeyttä että uhmaa.
He saapuivat hissin luokse, joka valtavan kovakuoriaisen lailla kapusi kallioseinää edestakaisin. Tuokion kuluttua olivat he alhaalla kaupungissa ja heti sen jälkeen Notre-Damekadulla.
Tässä munkki Alphonse pysähtyi hyvästelemään matkatovereitaan.
"Munkkien ja pappien joukossa on hänellä paljon ystäviä, joita hänellä on kiire tapaamaan", selitti St. Ives hänen poistuttuaan.
Nyt ohjasi St. Ives Cliftonin niin kaidalle kadulle, että heidän olisi yhdessä onnistunut salvata se levittämällä vain kätensä. Tämän kadun varrella oli vanhanaikaisen näköisiä taloja, joita pikkuruisista ikkunoista kajastava valo heikosti valaisi. Vihdoin saapuivat he rakennuksen eteen, jota takorautainen lyhty valaisi kellahtavalla liekillään.
Tämän alle St. Ives pysähtyi laskien kätensä syvennyksessä olevan oven kädensijalle.
"Nyt olemme perillä, monsieur!"
Ovi ei ollut lukossa, ja he kulkivat pikku eteisen poikki, joka tuskin näytti olevan neljää jalkaa pitkä. Eteisen toisessa päässä oli lyijylasinen ovi, ja sen takana häämötti ohutta pitsiverhoa. Tämänkin oven St. Ives avasi, ja seuraavassa tuokiossa saattoi Clifton havaita olevansa muinaisen Quebecin ja Uuden Ranskan sydämessä.
Huone oli avara ja matalakattoinen. Puutyö oli vanhanaikuista, ja näkyi selvästi, että tummankiiltävät palkit ja seinälaudoitus olivat käsin veistetyt. Sormenpäillään olisi St. Ives ulottunut kattoon, mutta mitenkään ei se kuitenkaan vaikuttanut tukahuttavan matalalta. Cliftonista tuntui kuin olisi hän saapunut sanomattoman rauhan ja kodikkuuden tyyssijaan. Oli niinkuin olisi hän aivan äkkiä ulkomaailmasta joutunut rauhaisaan kolkkaan, joka oli suojassa elämän myrskyiltä ja vaihteluilta ja jonne maailman hälinä ei päässyt kantautumaan.
Huone oli hänestä kuin pyhäkkö, ja siellä tunsi hän olevansa turvassa, tapahtuipa muualla mitä tahansa. Kalustukseen ei hän kiinnittänyt mitään huomiota. Kuitenkin näki hän, että kaikkialla eli muinaisaika – seinissä, vanhoissa kiertoportaissa, varjostimilla varustetuissa lampuissa, tauluissa ja tulisijan rautatangoissa. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän kaiken tämän näki sekä kaksi toisiin huoneisiin vievää ovisyvennystä. Sitten kääntyi hän katsomaan seuralaistaan.
"Suokaa anteeksi, monsieur! Milloinkaan en laiminlyö tätä toimitusta, enemmän sisareni kuin itseni tähden. Tämä Kristuksenkuva on nähnyt kaiken onnen ja kaiken surun, kaikki hymyt ja kaikki kyyneleet tässä talossa Crepin Marroletin kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten sen rakennettua. Tästä ristiinnaulitun edestä Adelaide Marrolet löydettiin, kuolemassakin kurkottaen käsiänsä sen puoleen."
Tuskin oli hän puhunut loppuun, kun heikko kolina sai heidät katsomaan kiertoportaille. Samassa oli Cliftonista kuin olisi hänen sydämensä hetkeksi tauonnut lyömästä. Himmeässä valossa näkyi hoikkavartaloinen tyttö ja hänen ystävällisestä hymystään ymmärsi Clifton hänen olevan Antoinette St. Ivesin.
Jälkeenpäin oli hän kiitollinen siitä, ettei tämä näyttänyt häntä lainkaan huomaavan, vaan ainoastaan veljensä, sillä hän tiesi sisimmässään samassa tuokiossa tapahtuneen kummallisen muutoksen, joka aivan varmaan oli kuvastunut hänen kasvoistansa. Sama muutos oli tapahtunut Benedict Aldousissa ja siinä silmänräpäyksessä myöskin näkynyt hänen kasvoistaan hänen ensi kertaa nähdessään sinisilmäisen Clairetten pensasaidan toisella puolen – valkoiseen ja kultaan puetun ilmestyksen.
Nyt harppasi St. Ives portaita ylös kolmisen astinta kerrallaan ja ylhäältä kuului naurunhelähdys sekä tervetuloa toivottavia, lämpimiä sanoja. Clifton ponnistautui päästäkseen tasapainoon ja nielaisi saadakseen tukahuttavan tunteen pois kurkustaan. Milloinkaan ennen ei mikään ollut niin häntä järkyttänyt – ei edes Clairette – kuin Antoinette St. Ivesin ääni ja hänen helisevä naurunsa.
Hän oli kuullut ne aikaisemmin – Hurdin huoneessa. Tuossa sisähuoneessa oli Antoinette St. Ives katsellut hänen ja Hurdin välistä ottelua. Hän se oli nauranut Ivan Hurdin hassunkurisuutta Cliftonin työnsä tehtyään lähdettyä tämän luota. – Ja hän – Gaspard St. Ivesin sisar – se oli puhelimitse varottanut Cliftonia ja astui nyt portaita alas toivottaakseen hänet tervetulleeksi tähän muinaisen maailman piiloisaan soppeen, jossa asui.
Kymmenes luku.
Enemmän kuin yksi tunneaalto värähdytti Cliftonia niinä harvoina tuokioina, jotka kuluivat ennenkuin Antoinette St. Ives veljineen oli ehtinyt portaiden alapäähän. St. Ives oli sanonut sisartaan Quebecin kauneimmaksi tytöksi, mutta tänä ihmeellisenä hetkenä, jona hänen sielunsa ensi kertaa valtasi nainen, oli hän Cliftonista maailman kaunein olento. Kuitenkaan ei hän olisi kyennyt tyttöä kuvailemaan, jos tämä äkkiä olisi kadonnut näkyvistä. Hän tiesi vain tämän ulottuvan veljeänsä olkapäähän, ruskeiden hienojen kiharain varjostavan poskia ja kaulaa, ja pään olevan hyvin pystyssä hänen astellessaan portaita alas ja ensi kertaa näyttäessä huomaavan Cliftonin.
Tämä katsoi hänen silmiään. Ne olivat harmaat, niiden katse kiinteä ja veivät häneltä kaiken varmuuden rauhallisella viehkeydellään ja – kuten hänestä tuntui – hiukan ylhäisellä hymyllään.
"Sisareni, monsieur Clifton Brant!"
Tuo pehmytkiharainen pää nyökkäsi hieman, ja Clifton kumarsi. Hänen muuten niin nopsa puhelahjansa petti. Hän, jonka ei yleensä milloinkaan tarvinnut etsiä sanoja, seisoi kuin mykistyneenä. Minkä kuningattaren tai prinsessan edessä hyvänsä olisi hän seissyt hymyillen ja ylpeänä ameriikkalaisesta syntyperästään. Antoinette St. Ivesin edessä hän kuitenkin tunsi olevansa mitätön ja kykenemätön puhumaan. Hän piteli tytön ojennettua kättä omassaan, ja häntä värisytti tuntiessaan kuinka pieni ja lämmin se oli. Veri kuohahti hänen kaulaansa ja hänen poskipäihinsä, ja hän tunsi vihaavansa heikkouttaan.
"Olen hyvilläni kun tulitte, monsieur Brant!" sanoi tyttö – ikäänkuin olisi kysymyksessä ollut sovittu kohtaus – mitä kauneimmalla ranskankielellä. "Olen kärsimättömänä teitä odottanut aina aamusta lähtien. Olette tervetullut tähän pieneen Chateau St. Ivesiin kuten me kotiamme kutsumme."
"Oletteko minua odottanut?" Clifton kysyi tytön vetäessä kätensä takaisin. "Luulin – – –"
Hän oli iloinen St. Ivesin meluisasti purskahtaessa nauruun.
"Minun on jätettävä anteeksipyytelyt Antoinettelle", hän keskeytti. "Munkki Alphonse vakuuttaa hätävalheen käyttämistä oikeaksi ja kristilliseksi, jos tarkoitusperä on hyvä. Ja jalompaa tarkoitusperää maailmassa tuskin on kuin rakkaan sisareni toivomusten täyttäminen. Tuona iltana Grand Rivière de Loupissa hän kertoi puhelimessa kaiken teistä ja pyysi minua tuomaan teidät tänne joko kuolleena tahi elävänä, mutta pitämään syyn salassa sekä olemaan unissa tai valveilla puhumatta mitään sellaista, mistä voisitte luulla, että teille oli viritetty ansa. Ja – –"
"Gaspard!"
"Totta se on, Antoinette – ja ennen kylpyyn menoani on minun pestävä sielustani tuo katala valhe."
"En minä mistään ansasta puhunut."
"Et kirjaimellisesti, mutta ymmärsin sinun ajatuksesi."
Tytön kasvoille karahti puna ja uhmaavasti kohautti hän päätään katsoessaan Cliftoniin. Tämä saattoi nähdä hänen silmissään pieniä keltaisia täpliä – sellaisia, joita haltiattarien suudelmat jättävät metsäorvokkien terälehdille – ja äkkiä ne välähtivät kuin timantit.
"Eikä hän kertonut terveisiäni, monsieur Brant – eikä kutsuani?" kysyi hän.
"Ainoa tervehdys, jonka teiltä olen saanut, mademoiselle, tuli puhelimitse ystävälleni Benedict Aldousille. Siitä olen teille kiitollinen."
"Eikö hän sanonut mitään muuta – että minulle oli hyvin tärkeätä tavata teitä täällä viikon sisässä?"
"Jos sen olisin sanonut, Antoinette, olisi hän pakottanut meitä jatkamaan matkaa autolla tai junalla pikemmin päästäksemme perille – ja siten olisi koko jalkamatkani mennyt piloille", huomautti St. Ives.
Antoinette St. Ives kääntyi veljensä puoleen päätään kohauttaen.
"Rangaistukseksi siitä", hän ankarasti sanoi, "et saa tätä kirjettä, jonka Angelique Fanchon on minulle lähettänyt."
Rukoillen kurkotti St. Ives käsiään.
"Onko se Angeliquelta, vai mitä sanot? Pyydän sinua, Antoinette – – –"
"Sinä et sitä saa – et ainakaan ennenkuin olet kylpenyt ja olen hiukan sinua piinannut. Tuollainen luonto, Gaspard, on aiheuttava sinulle onnettoman lopun. Miksikä et kertonut monsieur Brantille, että pyysin häntä saapumaan luokseni?"
"Siksi, että tarkoitukseni oli arvioida häntä niinkuin vain mies voi toista miestä arvioida – ilman että hänen päänsä oli täynnä kaunista sisartani. Ja miehen arviointi, Antoinette – – –"
Tämä keskeytti hänet lyhyesti kohauttamalla olkapäitään ja kääntymällä Cliftonin puoleen. Tämä oli seissyt tyttöä katsellen ja vaipuneena ihailemaan hänen viehkeyttään oli hän tuskin kuullut St. Ivesin saamia toruja. Ensin oli hän järkytyksekseen ollut näkevinään, että tytön tukka oli lyhyeksi leikattu ja kiharrettu kuten Clairetten aikoinaan. Sitten hän keksi, että hiuskiharat oli kiinnitetty neuloilla ja yksi noita pehmeitä suortuvia päässyt irti ulottuen miltei tytön olkapäähän. Tämän kiharan kiinnitti Antoinette St. Ives neulalla samalla kääntyen veljensä luota.
"Valitan, herra Brant", sanoi hän nyt englanninkielellä. "Gaspardin olisi pitänyt sanoa terveiseni. Parisen tuntia lähtönne jälkeen olin rouva Aldousin luona ja veljeni mainitessa minulle puhelimessa, että hänellä oli seuralaisenaan muuan Clifton Brant, oli sydämeni miltei lakata lyömästä. Olitte maailmassa ainoa mies, jota mitä pikimmin halusin tavata ja pelkäsin kenties jo ainaiseksi kadottaneeni teidät näkyvistäni. Pyysin Gaspardia sanomaan teille, että olin sisähuoneessa siellä Ivan Hurdin toimistossa silloin kun te – kurititte tätä."
Hänen silmissään pilkahti veitikkamaisuutta ja naurunhalua hänen ottaessaan tapahtuman puheenaiheeksi. Tuo katse soi Cliftonille rohkeuden ja tasapainon jälleen. Yhä tyttö nauroi muistaessaan kuinka surkeassa tilassa Hurd oli ollut. Cliftonin mieleen johtui äkkiä, että hän oli antanut hyvin pienikasvuisen henkilön järkyttää mielenrauhansa, henkilön, joka tuskin oli Clairettea pitempi. Tyttö oli mitä naisellisin, ja sittenkin Clifton heti oivalsi suunnattoman eron hänessä ja Benedictin vaimossa. Clairette kykeni pehmeänä ja kyynelöimällä ajamaan tahtonsa läpi. Antoinette joko kuolisi tai voittaisi. Aina pitäisi hän päätään yhtä pystyssä, ja vaikka silmät joskus täyttyisivätkin kyynelin, ei niiden ylväs hehku ikinä sammuisi. Ja niin oli Cliftonista parempi.
"Kuulin teidän äänenne", hän sanoi. "Se olisi houkutellut minut takaisin sisään, ellei muuan päähäni osunut isku olisi saanut minua niin pyörryksiin. En ole eläissäni niin hämmästynyt kuin kuullessani teidän nauravan, kuten en myöskään milloinkaan ennen ole kokenut mitään niin miellyttävää kuin nyt teidät tavatessani."
"Sepä omituista, monsieur Brant! Pelkäsin teistä ennemminkin tuntuvan epämiellyttävältä. Tehän käytte hirveästä naisvihaajasta – – –"
"Sen on Clairette Aldous teille sanonut?"
"– – – ja erikoisesti kuulutte kammoavan leikkotukkaisia naisia, vaikka suvainnettekin minun etukäteen mainita, että minun tukkani ei oikeastaan ole leikkotukka ja sivumennen sanoen on se luonnonkihara – – –"
"Hän on kertonut teille tästä?"
"Niin, ja paljon muutakin, että miltei tuntuu kuin tuntisin teidät!"
"Siinä tapauksessa on hän jonkun verran auttanut minua, luojan kiitos!" huudahti toinen.
"Mutta taistella te osaatte, ja se seikka sovittaa paljon", jatkoi tyttö. "Olen nähnyt siitä niin ilmeisen esimerkin, että varmaan tulen muistamaan sen kaiken ikäni. Olenkin varma siitä, ettette muuten olisi herättänyt minussa lainkaan mielenkiintoa."
Lempeästi laski St. Ives kätensä sisarensa olalle.
"Olethan niin kiltti, että annat minulle Angelique Fanchonin kirjeen – – –"
"Vasta kylvettyäsi ja syötyämme päivällistä."
"Mutta kirjehän voi olla tärkeä!"
"Sitä se ihan varmaan on, Gaspard!"
"Etkä sittenkään anna sitä minulle?"
"En!"
"Siinä tapauksessa pyydän teidän seuraamaan minua, ystävä, niin näytän, mistä saatte saippuaa ja vettä niin paljon kuin haluatte, sillä sille päälle sattuessaan on rakastettava sisareni itsepäinen kuin piru." Hän kumartui tytön puoleen ja ikäänkuin olisivat he olleet kaksi rakastavaista suuteli hän tätä tukkaan sinne, mistä se keskeltä jakautui kahtia. Miltei samassa tuokiossa veti Antoinette St. Ives esiin kirjeen, joka oli ollut hänen povellaan, ja ojensi sen veljelle.
"Tuo suutelo sovittaa satakin syntiä, Gaspard", hän virkkoi hellästi. "Toivoakseni tuo kirje sinulle onnea!"
Cliftonin sydän löi kiivaasti hänen nähdessään tytön kasvoille tulvahtavan hellyyden. Seuratessaan St. Ivesiä portaita ylös hän muisteli sitä kuin päivänsädettä, joka äkkiä murtautuu hiljaisen poutapilven kätköstä. Tuonkaltainen katse varmaankin täytti miehen sielun kaikella elämän autuudella.
Clifton oli tuskin ennättänyt lopettaa kylpyään, kun ovi aukeni ja St. Ives syöksähti sisään. Hänen katseensa leimusi kiukkua, ja kirjeen oli hän rypistänyt nyrkkiinsä.
"Ja tämän piti tuoda minulle iloisia uutisia!" hän huusi. "Nämä kaksi sivuntäyttä pelkkiä loukkauksia ovat ainoastaan todisteena naisen petturuudesta miestä kohtaan – – –"
"Mitä siinä sitten on?" keskeytti Clifton tyynnyttävästä
"Mitäkö siinä on? Minusta ei sanaakaan! Alusta loppuun on se täynnä Ajax Trappieria – kerskuu hänen hienoista hevosistaan, siitä, kuinka kelpo mies hän on, kuinka paljon hän lahjoittaa kirkolle ja kuinka hän joka sunnuntai noutaa tytön ajelumatkalle. Solvausta moinen on, monsieur, ja himoitsen sen miehen verta, joka on tähän syypää! Miksikä pitää tytön piinata minua typerästi kerskumalla tuosta kanaljasta, joka osti itsensä vapaaksi sotapalveluksesta, tuosta käärmeestä, joka hänet saadakseen vaikka möisi itsensä pirulle, tuosta – – –"
"Enpä tiedä", keskeytti Clifton hänet taas ja nousi kylpyammeesta. "Antakaa minun lukea se, Gaspard!"
St. Ives silitti ryppyistä kirjettä ja ojensi sen sitten hänelle. Luettuaan Clifton hymyili, ja Gaspardin kasvot tummuivat vihasta.
"Ihan läpinäkyvää", Clifton sanoi. "Luulenpa munkki Alphonsen olevan tässä ja monessa asiassa aivan oikeassa. Olette pölkkypää, St. Ives. Angelique Fanchon kirjoitti tämän kirjeen, koska hänen sydämensä hiutuu rakkaudesta teihin, ja hän turvautuu naiselliseen viekkauteen päästäkseen päämääräänsä. Olette kai hiljattain riidellyt hänen kanssaan?"
"Vain vähäinen väärinkäsitys, johon syynä olivat erilaiset näkökannat", supisi St. Ives. "Luuletteko siis hänen rakastavan minua?"
"Olen siitä varma!"
Gaspard oikoi kirjettä ja luki sen vielä kerran Cliftonin kuivatessa itseään.
"Jos se on totta", hän sanoi herkemmin, "niin vannon Sainte Annen kautta, etten ikinä enää korota ääntäni lauluun missään kapakassa. Eihän minulla olisi mitään farmin omistamistakaan vastaan, jos vain saisin antaa sen olla viljelemättä ja jos se olisi noiden suurten virtain läheisyydessä ja Ajax Trappier, tuo kunnoton, josta en siedä edes kuulla puhuttavankaan, asuisi jossakin toisessa maassa."
"Oletteko kysynyt häneltä, tahtooko hän tulla vaimoksenne?"
"Kuinka olisin voinut tehdä sen ensin lupaamatta asettua maanviljelijäksi? Mutta hän kyllä tietää, että rakastan häntä. Olen sanonut sen hänelle."
"Ihmettelenpä, miksikä hän oikein vaatii sitä niin itsepintaisesti?" tuumaili Clifton puoliääneen.
Hetkisen St. Ives vaikeni. Sitten hän hiljaa naurahti.
"Ellei tuota vietävän Ajax Trappieria olisi, en häntä siitä moittisi. Se on hänellä veressään. Hänen isoisänsä isoisä asettui Saint Felicieniin satakuusikymmentä vuotta sitten, ja kaiken aikaa ovat Fanchonit asuneet samalla paikalla. Angelique ylpeilee siitä. He omistavat suuria maa-alueita, ja tyttö on maallaan kuin prinsessa. Ja minä – – –!" St. Ives kohautti olkapäitään kuin korostaakseen tilanteen toivottomuutta. "Tänä iltana olette saava tietää, mistä johtuu, että olen miltei keppikerjäläinen, ja St. Ivesit ovat liian ylpeitä vaimoiltaan ottaakseen näiden perintöjä. Jos Angelique tulee St. Ivesin puolisoksi, on hänen seurattava miestään siihen kotiin, minkä tämä voi hänelle tarjota." Hän astui ovea kohti. "Olkaa hyvä ja tulkaa alas pukeuduttuanne, monsieur Clifton!"
Cliftonin saapuessa portaille odotteli Antoinette häntä, ja St. Ives oli häipynyt näköpiiristä. Tyttö istui ja luki. Hänen vaipunut päänsä toi Cliftonin mieleen mielikuvan hallan kiiltäviksi kypsyttämistä kirkasvärisistä kastanjoista. Teeskentelemään hän ei kyennyt. Vilpitön ihailu kuvastui hänen katseestaan.
"Tässähän suuri sotasankari saapuu!" tyttö virkkoi. "Veljeni on minulle kertonut, kuinka autoitte häntä L'Assomptionissa ja sitten voititte hänet marssimisessa. Kovinkaan pelottavalta ette näytä, niin että minun on myönnettävä, että ellen itse olisi päinvastaista omin silmin nähnyt, luullakseni epäilisin veljeni kertomusta."
Clifton oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen vivahduksen hänen viitatessaan tapahtumaan Hurdin toimistossa. Tyttö naureskeli hänelle jostakin syystä, ja Clifton kiukusta ihan kuumeni muistaessaan mitä kaikkia hänen epämiellyttäviä ominaisuuksiaan Clairette mahdollisesti oli paljastanut.
"Ettekö istu?"
Jäykästi Clifton istuutui.
"Kuten suvaitsette", hän virkkoi.
Tyttö kumarsi hiukan päätään niin että ylhäältätuleva valo loi hänen hiuksiinsa ihmeen kauniin kimmelteen. Clifton saattoi nähdä pitkät silmäripset, hiukan hiuksia tummemmat, rusottavat poskipäät, punaisen, pehmeän suun – ja hänen sydäntään ahdisti.
"Voi kuulkaa – älkää olko noin hirveän muodollinen", tyttö sanoi. "Ymmärrän kyllä, että teillä on minusta huono käsitys, ja vilpittömästi on minun tunnustettava, etten teistä pidä – mutta moisesta ei meidän nyt kannata piitata. Ei ainakaan ennen kuin olette saanut tietää sen sangen tärkeän syyn, minkä vuoksi välillisesti tuotatin teidät tänne Chateau St. Ivesiin."
"Miksikä minulla olisi teistä huono käsitys?" intti Clifton.
"Tietenkin siitä syystä, että olin piilossa herra Hurdin yksityishuoneessa. Eihän sellainen sovi nuorelle, sievälle neitoselle, vai mitä?"
"Ettekä te pidä minusta? Miksikä?"
"Siksi, että teillä ei ole sydäntä eikä sielua, ei runoudenkaipuuta – – – siksi että – – –". Clifton oli vastaanväittäen noussut seisaalleen.
"Clairette Aldousin sanoja taas! Hän on kertonut teille minusta hyvän joukon, niinhän? Ja te riennätte heittämään sen kaiken silmilleni ennenkuin olen vielä kuivunut kylvettyäni teidän kylpyhuoneessanne. Niin, toden sanoakseni pukeuduin ennenkuin olin kuiva. Ja miksikä? Miksikä pidin moista hoppua? Aion vilpittömästi sanoa sen teille, vaikka se teitä loukkaakin. Kaikki tapahtui teidän tähtenne. Paloin kaihosta saada taas nähdä teitä. Paloin halusta sanoa teille, että siitä silmänräpäyksestä lähtien, jona sain tietää teidän olevan Ivan Hurdin palveluksessa, olin mielessäni vakuutettu siitä, että olitte sama tyttö, jonka ääneen olin rakastunut. Kuitenkaan en uneksinut sellaista, että hyvät henget olisivat minulle suosiollisia ja pakottamalla minut puolustautumaan soisivat minulle tilaisuuden ilmaista, millainen ääretön muutos minussa tapahtui sinä hetkenä, jona näin teidät tuolla portailla. Olette pakottanut minut tähän tunnustukseen väittämällä, että minulla olisi teistä huono käsitys. Nyt on teidän kuunneltava minua, ja panenpa pääni pantiksi, ettei koko maailmassa vielä ole ollut miestä, joka olisi valmiimpi menemään naisen puolesta vaikka kuolemaan kuin minä teidän puolestanne – huolimatta siitä, ettei minulla ole sydäntä, ei sielua eikä runoudenkaipuuta. Toistan siis olevani käytettävissänne!"
Vihdoinkin hän kumartaen vaikeni.
"Teillä on puheenvuoro, mademoiselle."
Antoinette St. Ives, joka oli istunut katsoen edessään seisovaa miestä, oli tämän puhuessa vuoroin vaalennut, vuoroin punastunut. Clifton naurahti vastatessaan hänen silmänluontiinsa – mutta hänen suupielissään värähteli hermostuneesti ja hänen katseestaan kuvastui jotakin, mikä ei ollut hilpeyttä. Clairette Aldous oli tytölle sanonut Cliftonin olevan miehen, jonka käänteet olivat odottamattomia, ja niin todellakin oli asianlaita. Tyttö nousi seisoen niin lähellä Cliftonia, että tämä olisi voinut koskettaa häneen. Milloinkaan ei hän ollut nähnyt mitään jäisempää ja ihanampaa kuin tytön silmäin kiinteä katse.
"Yhtä poikkeusta lukuunottamatta en ole ikänä kuullut hävyttömämpää solvausta!" tämä sinkautti ylenkatseellisesti.
"Mikä tämä poikkeus sitten on, jos minun sallitaan kysyä?" tiedusteli Clifton säikähtämättä.
"On ainoastaan yksi ihminen, jonka vallassa on tehdä mitään sellaista – Ivan Hurd."
"Jonka seikan vuoksi olen ilomielin ottava hänet tilaisuuden salliessa hengiltä", Clifton selitti ja kumarsi tytölle kuin prinsessalle. "Olen orjanne, mademoiselle. Ja voidakseen parhaiten hallitsijatartaan palvella on orjan häntä rakastettava!"
Silmänräpäykseksikään ei tyttö luonut katsettaan maahan. Se sytytti Cliftonin sieluun sammumattoman palon. Hän kaihosi saada koskettaa tyttöä, sivellä hänen välkkyviä suortuviaan. Tyttö näytti tämän aavistavan ja nosti ylväästi päänsä vieläkin pystympään. Tuo ele olisi aikaansaanut hänen ja jokaisen tavallisen miehen välille erottavan seinän. Clifton rakasti tätä ylpeyttä, ja kuitenkin vaikutti se häneen kuin sivallus vasten silmiä.
Tilanteen jännitys laukesi kadulle vievän portin auetessa ja Gaspardin äänen kuuluessa eteisestä. Siihen kuului joku toinen henkilö vastaavan, ja tytön kasvoille tulvahtava ilonilme koski Cliftoniin vieläkin kipeämmin kuin hänen äskeinen ylpeä eleensä. Ensi kertaa eläessään hän aavisti, millaista mustasukkaisuus on. Se osui häneen kuin salama – ja tänä epätoivon hetkenä, kun Antoinette St. Ives kirkastui kuullessaan toisen miehen äänen, Clifton ymmärsi, kuinka vakavasti hän oli rakastunut.
Verkalleen hän kääntyi ja pakottautui taas tasapainoon. Hän oli houkka, vieläpä vanha houkka päällepäätteeksi. Melkein nelikymmenvuotias hän oli ja Antoinette St. Ives tuskin saattoi olla enempää kuin parissakymmenissä. Cliftonin kasvot jäykistyivät hänen kääntyessään Gaspardin seuralaisen puoleen – tämä oli laiha, kalpea mies, jonka ohimot olivat harmaantuneet. Clifton tuijotti. Hän näki Gaspardin myhyilevän taaempana. Säteilevänä katseli Antoinette St. Ives heitä.
Samassa silmänräpäyksessä riensivät molemmat miehet avosylin ja ilosta huudahtaen toisiaan vastaan.
"Denis – John Denis!"
"Clifton Brant!"
Yhdestoista luku.
Ääretön yllätys oli Cliftonille tavata täällä tämä vanha ystävänsä, jonka rinnalla hän oli taistellut Flandernin helvetissä ja joka kerran oli pelastanut hänen henkensä. Denis sitävastoin oli tietänyt Cliftonin saapuneen kaupunkiin ja tullut vartavasten tätä tapaamaan. Aivan ilmeisesti hän oli ennakolta tiennyt, kenenkä kohtaisi. Kuitenkin pusersi hän Cliftonin kättä jykevästi, ja hänen äänensä värähteli vilpitöntä iloa. Hehän eivät ainoastaan olleet ystävyksiä vaan myöskin toveruksia ja veljeksiä. St. Ives oli vetäytynyt loitommaksi, ja Antoinetten silmissä oli kostea hohde hänen nähdessään John Denisin liikutuksen.
Voitettuaan ensi hämmästyksensä Cliftonia ihmetytti ystävässään tapahtunut muutos, ystävässään, joka muinaisina vaaroista ja vaivoista rikkaina päivinä oli hänestä ollut silkkaa urheutta ja ritarillisuutta. Denis oli tavattomasti vanhentunut. Vartalo oli käynyt hiukkasen kumaraksi. Jonkunlainen murheellinen muisto hehkui synkkänä tulena hänen katseensa syvyydestä, ja hän oli ilmeisestikin kiihdyksissään, vaikka yrittelikin sitä peittää.
Kiihtyneisyytensä hän kuitenkin paljasti huudahtaessaan:
"Jumalan kiitos, Clifton! Sinä olet juuri se henkilö, jota tarvitsen!"
Nämä sanat olivat ihmeelliset puhjetakseen eversti Denisin kaltaisen miehen huulilta, ja samaan suuntaan oli myöskin Antoinette St. Ives äsken puhunut. Clifton kääntyi katsomaan tyttöä, ja keksi tämän katsovan häneen, Cliftoniin, tavalla, joka sai hänen sydämensä sykkimään vieläkin kiivaammin. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jona havaitsi tulleensa huomatuksi, tyttö taas ylväästi kohautti päätään kuin korostaakseen pitävänsä Cliftonia vallan mitättömänä.
Sitten hän pyysi anteeksi sekä poistui. Gaspard mumisi jonkun anteeksipyytävän sanan ja riensi kylpemään.
Tuskin olivat he jääneet kahdenkesken, kun eversti Denis raskaasti huoaten alkoi puhua.
"Viime viikon sattumukset ovat suorastaan ällistyttäviä, Clifton", hän sanoi. "Enpä aio pilata Antoinetten päivällistä väsyttämällä sinua yksityiskohdilla. Niitä on parempi pohtia täydellä vatsalla. Odotellessamme on minun kuitenkin kerrottava sinulle parisen harvinaista sattumaa, jotka ovat sinulle mielenkiintoista kuultavaa.
"Ensinnäkin – muistatko kuinka kuljit jalkapatikassa Brantfordin tällä puolen mukanasi keskenkasvuinen poika ja koira? No niin, ohitsesi ajoi muuan auto – – –"
Clifton nyökkäsi ja hänen katseestaan pilkahti entistä huumorintajua.
"Ajoipa ohitsemme useampiakin, John!"
"Tietenkin – mutta mainitsemassani autossa istuimme Antoinette ja minä. Näin sinut, ja yhdennäköisyytesi Haipoongissa murhatun Clifton Brantin kanssa järkytti minua niin, etten kyennyt siitä vaikenemaan. Antoinette tahtoi silloin välttämättä, että pysäyttäisimme auton, mutta pölypilven hajaannuttua olit sinä seuralaisinesi poikennut tieltä ja kuljit parhaillaan erään niityn halki.
"Jatkoimme matkaa ja Antoinette pani minut kertomaan kaiken miehestä, jonka haamun olin ollut näkevinäni. Tiedäthän, Clifton, kuinka ystävävainajat koristetaan kukkasilla. Kuvasin sinut Antoinette St. Ivesille maailman ritarillisimpana, uljaimpana ja rehdimpänä miehenä sekä naistenvihaajana verr – –"
"No pannahinen!"
"Mitä sanoit?"
"En mitään. Jatka vain."
"Tämän johdannon jälkeen voinet käsittää hänen hämmästyksensä, kun ilmielävänä ilmestyit Hurdin konttoriin, sanoit nimesi ja pakotit tuon konnan polvillaan tunnustamaan tihutyönsä – ja senjälkeen niin voimallisesti häntä kuritit. Tyttö oli sisähuoneessa ja näki kaiken."
"Tiedän sen", nyökkäsi Clifton. "Mutta kiinnostaisipa minua todellakin saada tietää, miksikä hän ei ilmoittanut läsnäoloaan luullessaan minun aikovan murhata Hurdin. Miksikä ei hän juossut ulos huutamaan apua – ainakin olisi ollut paikallaan, että hän olisi pyörtynyt."
"Tietenkin! Luulenpa minäkin sanoneeni hänelle jotakin tuollaista hänen kertoessaan minulle asiasta ja minun rahtusen toivuttuani ensi hämmästyksestäni ja ilostani saatuani tietää sinun olevan elossa. Kysymykseeni hän soi varsin ällistyttävän vastauksen tuon ristiinnaulitunkuvan kautta vannoessaan puhuvansa totta – ja Antoinette antaisi ennemmin polttaa itsensä elävältä kuin loukkaisi valheella sen pyhyyttä. Hän sanoi alusta alkaen – siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin selitit Hurdille, kuka olit – ymmärtäneensä, ettei aikomuksenasi ollut tätä surmata. Ja hän tahtoi omilta huuliltasi kuulla totuudenmukaisen tarinan isäsi taloudellisesta perikadosta ja kuolemasta. Hän näki Hurdin olevan polvillaan ja kuuli tämän tunnustuksen. Ja nyt on hän vahvasti vakuutettu siitä, että luottamus korkeimpaan, rukoukset – ja sinä – tulevat pelastamaan meidät siitä perikadosta, joka meitä uhkaa. Clifton Brantiin hän luottaa miltei järkkymättömästi. Eikö hän ole sanonut sitä sinulle?"
"Ennemminkin vastakohdan", Clifton sanoi. "Tullessasi hän kirjaimellisesti läksytti minua."
Ensi kertaa katosi toisen kasvoista niiden jännittynyt ilme ja ne kävivät hilpeiksi.
"Tuo olisi minun pitänyt älytä siitä ilosta, millä hän minut vastaanotti. Mitä olet tehnyt?"
"Käytin vastaansanomatta hänen kylpyhuonettaan."
"Ja sitten?"
"Sanoin hänelle sydämeni miltei tauonneen lyömästä ensi kertaa nähdessäni hänet tuolla portailla. Sitten selitin hänelle, kuinka ihastuttava hän on."
"Laupias taivas!"
"Hänen silloin alkaessaan toruskella selitin rakastuneeni häneen siitä hetkestä lähtien, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä Hurdin luona, ja että juuri olin sen oivaltanut. En pidä teeskentelystä. Sanoin kuten asia oli!"
"Ja Antoinette vastaanotti – – –"
"Ei, John, sitä hän ei tehnyt. Luulen hänen olevan ikuisen vihamieheni. Aion kuitenkin seurata raamatun käskyä ja rakastaa tätä olentoa, joka minua vihaa. Olen jo luvannut auttaa Gaspardin rakkausjuttua Angelique Fanchonin kanssa oikealle tolalle. Olen myöskin vannonut uhraavani vaikka henkeni Antoinette St. Ivesin puolesta, milloin tämä vain suvaitsee kutsua minua tekemään tämän mitättömän uhrauksen. Sitäpaitsi on Ivan Hurd usuttanut poliisin kintereilleni, ja itse olen rakastunut. Mutta siitä suuresta taistelusta, joka on ovella – mikäli olen oikein ymmärtänyt sinua ja mademoiselle Antoinettea – en ole vielä saanut kuulla kerrassaan mitään."
"Etkä saakaan ennenkuin päivällisen jälkeen. Antoinette pakotti minua lupaamaan sen."
"Ja eversti Denis pitää aina antamansa lupaukset", kuului viehkeä ääni takaapäin. "Suokaa anteeksi, että tulin kuulleeksi viimeiset sananne, eversti. Päivällinen on valmis, ja Gaspard on tullut alas ollen ihan kuolemaisillaan nälkään. Kapteeni Brant, alentuisitteko tarjoamaan minulle käsivartenne? Lupaan, etten rasita sitä kovasti. Ainoastaan sormenpäilläni siihen hipaisen."
"Toivoisinpa, että se saisi teitä sensijaan kantaa", kuiskasi Clifton heidän ennen eversti Denisiä astuessa ruokahuoneeseen vievästä ovesta.
Cliftonista oli suoja, johon he tulivat, samanlainen jäännös menneeltä ajalta kuin äskeinenkin. Se oli pienempi, katossa oli valtavia palkkeja, seinillä tammilaudoitus ja nurkassa avoin takka vanhanaikuisine takorautaisine tankoineen. Pöydältä loi hillittyä valoaan muuan niin vanha ja harvinainen kynttiläjalka, että Clifton jäi sitä katsomaan heidän istuutuessaan pöytään.
Soittaessaan edessään olevaa pientä hopeakelloa huomasi Antoinette St. Ives hänen kiinnostuneen katseensa.
"Näen mielenkiintonne heränneen, monsieur Brant", hän sanoi, mutta äänensävy oli niin kylmän muodollinen, että kaikki rohkeat toiveet tytön anteeksiannosta taas sammuivat. "Niin, me ylpeilemme pikku kodistamme", hän jatkoi. "Olen myöskin vakuutettu siitä, että teitä tulevat kiinnostamaan monet niistä muistoista ja tarinoista, joita – kuten useita vanhoja perintöesineitäkin – nämä seinät kätkevät sisälleen."
Nähdessään tytön nyt arvokkaana ja hymyilevänä emännöivän kuin viehkeä prinsessa kuninkaallisessa pöydässä, olisi Clifton mieluummin äskeistä rohkeata käytöstään muistaessaan puraissut kielensä poikki. Hänen äänessään värähteli nöyryyttä hänen vastatessaan:
"Kaiken ikääni olen toivonut, että olisin elänyt menneillä vuosisadoilla", hän sanoi. "Tuo tunne kai onkin syynä siihen, että minusta on tullut kiertolainen. Siihen on minua ajanut rauhattomuuteni, ikuisesti sammuttamaton kaipuu, isiltä peritty levottomuus veressäni Olette onnellinen! Jos tämä talo olisi minun, en sitä vaihtaisi Chateau Frontenaciin, jonka muurit tuolla ylhäällä kohoavat."
Ilonkimmelle leyhähti tytön kasvoille.
"Olen sitä aavistanut, monsieur. Muutoin ette olisi valinnut makuupaikaksenne tuota Brantfordin lähellä sijaitsevaa vanhaa kirkkotarhaa, jonne esi-isänne on haudattu. Pikku Joe kertoi siitä minulle samoinkuin siitäkin, kuinka otitte hänet mukaanne Montrealiin. Ursuliinien kappelissa on votiivilamppu, jonka Marie de Repentigny vuonna 1717 sinne lahjoitti, ja huolimatta vuosisatain vaihteluista ja pitkäaikaisista piirityksistä, joiden aikana kanuunankuulat ja pommit useat kerrat ovat hajoittaneet luostarinmuurit, on tämä lamppu palanut siitä lähtien aina.
"Olette sen luullakseni nähnyt, tuon muiston Uuden Ranskan runollisimmasta murhenäytelmästä, kun Amelie de Repentigny – sen ajan naisista kaunein – leikkasi hiuksensa ja meni luostariin, koska hänen veljensä oli juovuspäissään surmannut sen miehen isän, joka oli hänen rakastettunsa. Vuonna 1719, samaan aikaan kuin Amelie särjetyin sydämin kuoli luostarinmuurien sisällä, lahjoitti hänen äitinsä eräälle Marroletille tuon kynttiläjalan, joka on tällä pöydällä, ja siitä lähtien on se ollut tässä talossa. Täällä Amelie oli myöskin rakastettunsa tavannut. Vanha talo on täynnä romanttisia muistoja. Onko teistä siis ihme, että sitä rakastan?"
"Kunnioitan teitä senvuoksi", Clifton sanoi ja sydämessään hän tyttöä jumaloi.
Aterian kestäessä tulvaili tämän huulilta runollisia tarinoita vanhasta talosta kuin eepillistä runoa – niin hyvin oli hän säilyttänyt ne mielessään. Gaspardkin kertoi noista muinaisista päivistä, jolloin linnoituksen muurien alapuolella sijaitseva kaupunki oli Uuden Ranskan polttopisteenä. Kesken kaiken pyysi Antoinette John Denisiltä anteeksi, jos yksipuolinen keskustelu tätä väsytti.
Clifton, joka siihen asti oli vaiennut, otti silloin puheeksi erään toisen seikan, vaikkakin häntä tavallaan kainostuttikin sen käsitteleminen. "Toivoakseni pidätte ystävistäni Benedict Aldousista – ja tämän rouvasta?"
"Sen teen", tyttö vastasi. "He pyysivät minua vieraakseen kotiinsa, kun huomasivat etten asunut Montrealissa. Olin siellä kolme päivää. Ihan rakastuin Joeen ja Bimiin ja luullakseni otan heidät kasvateikseni."
"Kasvateiksenneko?" Clifton hämmästeli.
"Niin, kasvateikseni", toisti tyttö kylmästi. "He ovat äidillisen hoidon tarpeessa ja Clairette Aldousilla on täysi työ omistaan. Kuitenkin oli hän aikeissa pitää Joen ja Bimin, kunnes kerroin hänelle suunnitelmani ja pyysin saada ottaa nuo molemmat mukaani Quebeciin. Madame Aldous ei kuitenkaan tahtonut päästää Joea, ennenkuin oli hankkinut hänelle kunnollisia vaatteita. Hän on suloisimpia naisia, mitä olen nähnyt. Enpä usko hänenlaisiaan olevan maailmassa useita – monsieur Aldous on onnellinen, kun on saanut sellaisen vaimon."
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän katsoi Cliftonia silmiin ja käytti sitten tilaisuutta hyväkseen ampuakseen vielä laukauksen.
"Jos teillä on jotakin sitä vastaan, että otan Joen ja Bimin luokseni, tai jos haluatte korostaa sitä seikkaa, että teilläkin on heihin jotakin osuutta, niin – mutta siitä asiasta saatamme keskustella Joen ja Bimin huomenna saavuttua, kapteeni Brant. He saapuvat aamupäivällä."
"Mutta Joe", intti Clifton, "hänhän – – –"
"Niin, hän pitää minusta ja iloitsee päästessään tänne", hymyili tyttö ja hänen silmänsä leimahtivat. "Ensin hän pelkäsi minua; mikä seikka tietenkin oli hänen päähänsä päntättyjen viisauksien ansiota, monsieur Brant. Hän näyttää käsittämättömästi kammoksuvan leikkotukkaa. Ensi kerran minut tavatessaan käytävässä huoneensa ulkopuolella oli tukkani valloillaan ja ojentaessani molemmat käteni häntä kohti pakeni hän kuin olisin ollut mikäkin kummitus. Kesti kauan, ennenkuin saimme hänet järkiinsä. Kuitenkin hyvän aikaa puhuttuamme hänelle järkeä ja selitettyämme, ettei leikkotukkaan aina kuulu eräitä määrättyjä miljoonan dollarin arvoisia esineitä, tuli hänestä kiltti ja kohtelias. Haluatteko vielä kupin kahvia, kapteeni Brant?"
Clifton tunsi kuumenevansa häpeästä, mutta Antoinette oli ikäänkuin ei olisi sitä lainkaan huomannut. Hän kaatoi Cliftonille lisää kahvia, ojensi sokeria ja puhui samalla eversti Denisin kanssa uudesta ranskalaisesta oopperasta, ikäänkuin johtaakseen tämän mielenkiinnon syrjään siitä vaikutuksesta, minkä äskeinen mahdollisesti oli Cliftoniin tehnyt.
"'Veenus ja sulottaret' on sen kaunis nimi", hän jatkoi. "Nuo kolme sulotarta Eufrosyne, Aglaia ja Thalia, ovat kaikki täysin nykyaikaisia. Heillä on kreikkalaistyyliset rypälekruunut ja lyhyeksi leikattu tukka. Pidättekö leikkotukasta, kapteeni Brant?" kysyi hän ja kääntyi viattomannäköisenä Cliftonin puoleen.
"Niin – hm – joskus!" Clifton antautui epätoivoissaan. "Pidän kauniista tukasta."
Gaspard naurahti. "Sisareni tietää, että hänellä on nykypäivien Quebecissa kaunein tukka aivankuin Amelie de Repentignyllä kaksisataa vuotta sitten. Muutoin ei hän olisi hiuksista puhunut."
Antoinette St. Ives karahti purppuranpunaiseksi, mutta Clifton olisi mielellään pusertanut Gaspardin kättä kiitokseksi tuosta kömpelöstä kohteliaisuudesta. Itse hän ei uskaltanut sanoa mitään.
"Tarkoitukseni ei ollut, että sanani käsitettäisiin noin, Gaspard", sanoi tyttö nuhtelevasti.
"Ei niitä niin käsitettykään, ainakaan en minä sitä tehnyt", vakuutteli Clifton. "Hiuksenne ovat kauniit, mademoiselle. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden veroista, eversti Denis?"
"En koskaan", Denis virkkoi salavihkaa vilkaisten eräällä tammihyllyllä olevaan vanhaan kelloon, joka raksuttaen mittaili sekuntteja.
Huolimatta hämmennyksestään huomasi Antoinette tuon katseen oivaltaen mitä se merkitsi. Parin tuokion päästä olivat he taas etuhuoneessa.
Nyt ei eversti Denis enää peitellyt, että mielellään olisi lähtenyt ja ottanut Cliftonin mukaansa. Antoinette St. Ives myöskin osoitti selvästi, että ratkaiseva hetki oli lähellä ja että hänelle oli kysymyksessä jotakin hyvin tähdellistä. John Denis meni Gaspardin kanssa hiukan edellä, ja Clifton arvasi tämän tapahtuneen sen vuoksi, että tyttö saisi tilaisuuden vielä sanoa hänelle sanasen.
Milloinkaan ei hän sitten unohtanut tämän arvokkuutta, kauneutta ja hänen silmistään huokuvaa tyynen ylpeätä vetoumusta hänen ojentaessaan Cliftonille kätensä jäähyväisiksi.
"Eversti Denis kertoo teille kaiken, kapteeni Brant", hän sanoi. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että osoittaudutte luottamukseni arvoiseksi – ainoallekaan muille en näin avoimesti uskoutuisi – ja että voisitte auttaa meitä ahdingostamme. Kuinka uskallan uskoa teidän pelastavan meidät perikadolta, jonka välttäminen näyttää mahdottomalta, on itsellenikin arvoitus. Niin kuitenkin on. Kun sieltä sisähuoneesta katselin otteluanne Ivan Hurdin kanssa, sain rajattoman luottamuksen teihin – taistelijana."
"Mutta muissa suhtein, mademoiselle – olen vailla sydäntä, vailla sielua ja runoudentajua – – –"
"Suokaa minulle anteeksi – pyydän sitä. Vain huonotuulisuudessani tulin sanoneeksi moista."
"Ette siis ole minulle vihainen, vaikka – – –"
"Vaikka –?" tyttö kysyi, ilmeisestikin tuokioksi unhoittaen mitä oli tapahtunut.
"Vaikka olin niin rohkea, että sinä silmänräpäyksenä, jona teidät näin, olin valmis laskemaan kaikkeni jalkainne juureen ja niin äärettömän rohkea, että ilmoitin totuuden, jota en voinut hillitä – että rakastan teitä."
"Monsieur!"
Clifton kumartui hänen kätensä ylle ja vältti hänen katsettaan.
"Jos hengelläni saatan keventää taakkaanne, on se keventyvä, mademoiselle St. Ives", hän herkästi lausui ja astuessaan pimeälle pikku kadulle, joka kaartoi terassin korkeata kallioseinää, oli hän onnellinen tietäessään tytön pikku kätösen otteen silmänräpäyksen verran tiukenneen puserruksessaan.
Kahdestoista luku.
Denis sekä St. Ives odottelivat häntä, mutta lyhyen kadun toisessa päässä sanoi Gaspard hyvää yötä ja poistui.
Kotvasen päästä astuivat he eversti Denisin yksityiskonttoriin, joka sijaitsi pikku rakennuksessa, missä Laurentian Massa- ja Paperiyhtiön toimistot sijaitsivat. Ihastuneena katseli Clifton ympärilleen. Hänestä oli kuin olisi hän tullut kotiin.
Toimistohuone ja suuri tammipöytä, jonka laatikosta John Denis oli ottanut ne kaksi sikaaria, jotka he viimeksi olivat yhdessä polttaneet ennenkuin kymmenen vuotta sitten lähtivät sotaan, olivat samoja, entisillä paikoillaan olivat myöskin öljymaalaukset, jotka esittivät Sir William Denisiä ja jalosukuista Cecil Stanfordia, yhtiön perustajia, jotka olivat olleet Quebecin suurimman teollisuushaaran vaikutusvaltaisia uranuurtajia ja haudassa jo vuosikymmenet. Heidän keskellään oli everstin isoisä, ensimmäinen John Denis, tiukkapiirteisine taistelijankasvoineen. Tammipöydän yllä oli sileässä koivukehyksessä oleva taulu, jonka sir William oli neljäkymmentä vuotta sitten veistänyt ja taulussa oli haalistunein kirjaimin: "Jumala ennen menestystä. Kunnia ennen dollaria."
Nyt näin monen vuoden päästä nähdessään nuo sanat luki Clifton ne ääneen ja sanoi:
"Sir Williamin kultainen ohje on aina säilynyt sydämessäni. Kunpa olisin voinut enemmän sitä toteuttaa! Ja täällä on kaikki ennallaan. Tämän huoneen ilmapiiri se juuri on tehnyt Laurentian Massa- ja Paperiyhtiöstä koko teollisuushaaran firmoista juurevimman, uranuurtajan, johtajan sekä periaatteissa että teoissa ja niin sanoakseni Quebecin metsäin suojelijan."
"Ja tänä iltana on se tuomittu – kuolemaan", John Denis lausui epätoivoisesti. "Istuhan, Clifton. Ole kuin kotonasi ja sytytä sikaari."
"Tuomittu kuolemaan!" huudahti Clifton. "Kuolemaan – sir Williamin katsellessa siihen seinältään kuin suojelusenkelin! Ei, ystäväiseni – – –"
"Antaisinpa kymmenen vuotta elämästäni, jos isoisäni voisi astua kehyksistänsä paikalleni kuudeksi kuukaudeksi, Clifton. Se merkitsisi paljon minulle – sekä Antoinettelle. Isoisä olisi uhrannut vaikka henkensä. Hän oli sellainen."
"Ainoakaan mies, joka milloinkaan on elänyt – edes isoisäsi – ei saata olla minua valmiimpi uhraamaan Antoinette St. Ivesin puolesta viimeisenkin veripisaransa", Clifton sanoi jännityksestä värähtelevällä äänellä. "Olen valmis! Mitä on tekeillä? Mistä on kysymys?"
"Meitä uhkaa sama kohtalo kuin isääsi", sanoi John Denis hiljaa. "Siksipä on minusta ollut erikoinen sallimus, että Haipoongissa säästyit kuolemalta ja juuri tuona kohtalokkaana hetkenä ilmestyit Hurdin toimistoon. Antoinette on vielä vahvemmin vakuutettu siitä, että Jumala sinut lähetti. Miksikä muuten maailman kaikista ihmisistä juuri sinä saavuit kuin haamu tuonpuoleisesta samana tuokiona, jona mademoiselle St. Ivesiä vaadittiin myymään sielunsa Ivan Hurdille? Asiassa on jotakin yliluonnollista, Clifton."
Clifton hypähti pystyyn. "Tähän asti olen hillinnyt itseni, Denis. Nyt on kärsivällisyyteni kuitenkin lopussa. Puhu Jumalan tähden suusi puhtaaksi! Mitä Ivan Hurdilla on Antoinette St. Ivesin kanssa tekemistä?"
"Ja minun kanssani, voinet lisätä", virkkoi Denis olkapäitään kohauttaen. "Toivoisinpa muutamalla sanalla voivani selvittää sinulle tilanteen. Se on kuitenkin mahdotonta. Olet vuosikausia ollut täältä poissa ja minun on alusta lähtien selostettava sinulle tapausten kulku. Muuten varmaankin pitäisit epäilyksiäni liioiteltuina. Johdannoksi on minun sanottava, että ellei jotakin uskomatonta ja odottamatonta hyvin pian tapahdu, on Laurentian Massa- ja Paperiyhtiö lakkaava olemasta – menevä vararikkoon. Ja kovimmin tulee tämä isku kohtaamaan Antoinettea ja hänen veljeänsä. Itse olen perikadon partaalla, mitä rahaan ja liikemiesylpeyteeni tulee – mutta siinä onkin kaikki. Antoinette St. Ivesiä uhkaa paljon kauheampi kohtalo. Tunnetko Ivan Hurdin? Ei vuosien takaista Ivan Hurdia, vaan Ivan Hurdin sellaisena kuin hän nyt on?"
"Vain niiden kokemusten perusteella, jotka hänestä sain hänen toimistossaan. Sitäpaitsi kertoi Benedict Aldous hänen olevan hyvin äveriään ja poliittisesti sangen vaikutusvaltaisen sekä erittäin vaarallisen niille, jotka asettuvat häntä vastustamaan. Le taureauksi – häräksi – luulen Benedictin maininneen häntä nimitettävän. Luihu hirtehinen kai olisi hänelle sopiva nimitys."
"Enpä käsitä, kuinka tilanne enää voisi olla nykyistä pahempi", virkkoi eversti Denis katkerasti. "Minun on kuvailtava sinulle, millainen Ivan Hurd nykyään on, jotta pystyisit käsittämään lopun. Tiedät, miten hän murskasi isäsi elämän ja elämäntyön. Silloin oli Ivan Hurd kuitenkin kääpiö. Nyt hän on jättiläinen. Hän on yksinkertaisesti anastanut sellaisen vallan, että laki on hänen edessään aivan voimaton, eikä hän kaihda rikoksiakaan päästäkseen tarkoitusperiinsä. Sellainen on mies, jota loukkasit ja josta Montrealissa teit leppymättömän vihamiehesi."
John Denis puhui lyhyesti ja karskisti kuten ennen muinoin komentaessaan sotamiehiä. Laihoille kasvoille oli lehahtanut kiihkoisa puna. Hänen silmissään välähti, ja kädet nyrkissä hän mitteli lattiaa Cliftonille puhuessaan.
"Minun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä", sanoi Clifton kylmästi. "Kuitenkin on hän yhä olemassa, samaten kuin minulla mahdollisuus surmata hänet."
Hän ajatteli Antoinette St. Ivesiä, ja sydämensä takoi hänen jännittyneesti odottaessaan saavansa kuulla, mitä yhteyttä tytöllä saattoi olla Hurdiin. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja pidätti kiihkeät kysymykset, joita risteili hänen mielessään. Hän seisoi odottaen, ja levittäen erään kartan hänen eteensä pöydälle eversti Denis jatkoi:
"Se olisi sinun pitänyt tehdä. Tuskinpa olisit siten joutunut suurempaan vaaraan kuin nyi. Hurd piti sinua vaarallisena vihollisena. Muutoin ei hän olisi yrittänyt saada sinua Haipoongissa murhatuksi. Antoinette kertoi minulle sen asian niin kuin hän sen oli Benedict Aldousilta kuullut. Ja Hurd tietää sinun nykyään olevan hänelle vaarallisemman kuin konsanaan. Hän menetteli harkitsemattomasti kutsuessaan raivoissaan poliisin avukseen Montrealissa. Epäilemättä hän arveli helposti saavansa sinut tuomituksi murhayrityksestä kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Antoinette St. Ives sattui kuitenkin todistajaksi teidän väliseenne kohtaukseen, ja se seikka teki tuon tuuman mitättömäksi. Hän ei pystynyt saamaan sinua vankilaan, jos joku St. Ives todisti häntä vastaan – ainakin kävisi se melko vaikeaksi. Siksi on hän yrittävä saada sinua pinteeseen muulla tavoin. Jos nyt suostut pyyntööni ja yhdyt liittolaisenamme ilmeisestikin toivottomaan taisteluun häntä vastaan, tulee hän vihaamaan sinua enemmän kuin ainoatakaan muuta ihmistä maanpiirissä. Rauhallista unta ei hän silmiinsä saa ennenkuin sinut on perinpohjin nujerrettu, ja jos eläisimme muinaisaikoina, antaisi hän polttaa sinut roviolla."
"Kuulostaa kiintoisalta", nyökkäsi Clifton toisen vaietessa. "Voit pitää minua kamppailun osanottajana. Olen sen jo luvannut mademoiselle Antoinettelle ja nyt annan sinulle saman lupauksen. Kuitenkin on kaikki muu minulle yhä toistaiseksi täydellistä arvoitusta, ja niin kauan kuin kierrät ja kaarrat on minun kärsittävä epävarmuuden tuskia. Jospa voisit olla Antoinette St. Ivesin suhteen hieman selväpiirteisempi – – –"
"Vilkaisehan tätä karttaa", sanoi Denis lyhyeen. "Tulemme vähitellen asian ytimeen."
Clifton seisoi hänen vieressään ja kumartui katsomaan pöydälle levitettyä karttaa.
"Tässä on vanha, tuttu Mistassini River", jatkoi Denis tyynemmin. "Kuten kartasta näet, ulottuvat alueemme neljäkymmentä mailia sekä itään että länteen ja jokivartta ne käsittävät noin viisikymmentä mailia. Kaikki alueeltamme tukkeja kuljettavat joet virtaavat Mistassiniin. Mistassini taas on ainoa yhdyssiteemme Lake Saint Johniin ja sahoillemme, jotka vielä kolmisen vuotta sitten tuottivat enemmän kuin satatuhatta tonnia paperia vuodessa. Mistassinin uoman salpaaminen on samaa kuin veren tyrehyttäminen suonistamme – se tuottaa meille kuoleman!"
"Alan käsittää", Clifton sanoi. "Sama vanha järjestelmä, John. Ero on vain siinä, että isäni pikku alue oli joen rannalla, joka tuskin oli muuta kuin puronen paitsi kevättulvain aikana – eikä Hurdilla ollut paljonkaan vaivoja ehdyttäessään meidän veremme kuiviin. Mutta Mistassini – suurin pohjoisesta virtaava joki – – –"
"Sen uittokyky on viisi miljoonaa tukkia eikä tuhattakaan runsaammin", Denis sanoi. "Meillä on vain se eikä mitään muuta mahdollisuutta. Olemme sen varrella sijoittaneet neljä miljoonaa dollaria metsämaihin, joista Ivan Hurd nyt varmasti ja verkalleen on pusertamaisillaan mehun. Viimeinen ja lopullisesti nujertava isku on kohtaava meitä tänä keväänä uittoaikaan – ja ellemme ihmeen kautta pelastu, käy niin, että Laurentian Massa- ja Paperiyhtiö lysähtää kumoon ja kuolee, ja vielä niinkin, että käytännöllisesti katsoen tulee kaikki, mitä se ikinä on omistanut, joutumaan Ivan Hurdin ja tämän ahneiden kumppanien käsiin."
"Unohdat, mitä sinun piti kertoa minulle Antoinette St. Ivesistä", muistutti Clifton.
Eversti Denis osoitti melkein yhtiön alueiden keskellä sijaitsevaa pientä mustaa palasta, joka oli aivan joen varrella.
"Gautier St. Ives, Antoinetten ja Gaspardin isä, oli runsaasti neljännesvuosisadan sir Williamin oikeana kätenä noissa metsätöissä. Hän oli toinen sir William, käytännöllinen ja kuitenkin haaveksija, herrasmies ja kuitenkin ottelija, entisen ajan kasvatti, jonka ihanteet ovat menneet perintönä hänen lapsilleen. Hänen vaimonsa Antoinette kuoli nykyisen Antoinetten ollessa kuusivuotias ja Gaspardin neljätoista. En usko ikinä nähneeni mitään kauheampaa kuin Gautierin suru. Se oli sanatonta murhetta, joka huolimatta rakkaudesta lapsiin surmasi hänet tuuma tuumalta. Hän kuoli kaksi vuotta vaimonsa jälkeen ja hänen viimeinen toivomuksensa oli, että Gaspard opiskelisi papiksi, jos hänellä olisi siihen taipumuksia, ja että pikku Antoinette, joka silloin oli kahdeksan vuoden vanha, kasvatettaisiin ursuliiniluostarissa.
"Yritimme seurata hänen toivomuksiaan, mutta Gaspard sopi kaikkea muuta kuin papiksi. Useita vuosia ennen Gautier St. Ivesin kuolemaa olivat sir William ja tämän yhtiötoverit luovuttaneet hänelle – kiitollisuuden ja tunnustuksen osoitukseksi – tämän sadan neliömailin suuruisen metsäalueen, jonka näet mustalla merkittynä tässä kartalla. Se oli luonnollisestikin kokonainen omaisuus, mutta Laurentian-yhtiön johtajat olivat sellaisia henkilöitä, että heille oli sulaa iloa saada osoittaa pitävänsä arvokkaita palveluksia arvossa. Ennen kuolemaansa sai sir William nähdä Gaspardin olevan metsissä yhtä kotonaan kuin isänsäkin – Gaspard alkoi itse hoitaa tuota aluetta ja harjoitti metsänhakkausta työvoimalla, joka vuosi sitten nousi yli sadan miehen, ja kaikki hänen puutavaransa osti yhtiö.
"Täten on tuo alue tuottanut sisaruksille vuotuisen noin kymmenen-, viidentoistatuhannen nettotulon, ja metsää on pidelty niin hellävaroen kuin konsanaan. Gaspard rakastaa puita enemmän kuin ihmisiä. Nyt käsität, kuinka tämä taistelu elämästä ja kuolemasta taloudellisessa suhteessa vaikuttaa Antoinette St. Ivesiin. Kuten sanottu, on asiassa pimeämpikin puoli, mutta ennenkuin selostan sitä, on minun kuvailtava sinulle nykyistä tilannetta. Jaksatko kuunnella?"
"Olen pelkkää korvaa", Clifton sanoi. "Jatkahan!"
"Kenties muistanet, että Hurd liittolaisineen ensin ennen matkaasi pani alulle metsäin uutisasuttamisen", Denis jatkoi. "Poissaollessasi on tämä uutisasuttaminen järjestetty niin, että se on suurimpia paperi- ja puumassateollisuutta uhkaavia vaaroja. Milloin tahansa voidaan mikä alueistamme tahansa erottaa niin sanottuihin asutustarkoituksiin. Tiedät hyvin, kuinka pienet mahdollisuudet uutisasukkaalla on elättää itsensä metsissämme, kun laki sallii hänen hakata metsästänsä ainoastaan viisi acrea vuodessa. Hallitus sallii hänen kuitenkin hakata kaikki metsäpalojen vahingoittamat puut sekä omalla että hallituksen alueella. Nämä kaikkea muuta kuin vilpittömät Hurdin kaltaisten miesten hankkimat uutisasukkaat sytyttävät kuloja ja neljänkymmenenkahdeksan tunnin päästä on heillä suunnaton palonvahingoittama alue, jonka he laillisesti saavat hakkuuttaa. He ovat metsäsissejä, eivätkä ainoastaan hanki Hurdin kaltaisille roistoille halpaa massapuuta, vaan myöskin aiheuttavat ilkitöillään sanomatonta vahinkoa.
"Tunnet tämän kaiken, Clifton. Ensi kerran aavistimme Hurdin kätyreineen luoneen silmäyksensä Laurentia-yhtiön alueisiin, kun meille neljä vuotta sitten selitettiin, että kaksisataa neliömailia metsistämme oli erotettu 'uutisasutustarkoituksiin'. Luonnollisesti vartavasten pestatut 'uutisasukkaat' saapuivat, metsäpalot alkoivat, ja Hurd-Foy-yhtiö osti massapuut, vaikka oli huomattava, että me tarjosimme viisikymmentä senttiä enemmän cordilta kuin he. Seurauksena oli, että sinä vuonna oli Hurdilla Mistassinilla tukkeja kaksisataatuhatta hänen vähentäessään juuri tällä lukumäärällä meidän uittomahdollisuuksiamme.
"Melkein samanaikaisesti sattui todellinen isku. Erään Mistassinin varrella meidän alapuolellamme sijaitsevan kahdeksansataa neliömailia käsittävän metsämaan optionioikeus peruutettiin hallituksesta käsin ja alueet myytiin Hurdille. Katalammalla menettelyllä ei hallitus konsanaan ole häpäissyt itseään. Mutta pelastusta ei ollut. Olimme saarroksissa. Sinä keväänä kolme vuotta sitten uitti Hurd yhtiöineen puolitoistamiljoonaa tukkia jokea pitkin, niin että saatoimme uittaa ainoastaan kolme ja puoli miljoonaa omiamme. Tuo pienensi puumassa- ja paperituotantoamme kolmellakymmenellä prosentilla, emmekä me mahtaneet asialle mitään. Silloin juuri Hurd tarjosi meille – niin, mitä luulet hänen tarjonneen? Puoli miljoonaa dollaria Laurentian-yhtiön metsämaista, jotka ovat kuusi kertaa sen arvoiset."
John Denisin ääni vapisi, ja hänen vaiettuaan olivat hänen kasvonsa kalvenneet pidätetystä vihasta. Hän asteli edestakaisin pitkin huonetta lainkaan katsomatta Cliftoniin.
"Luonnollisesti kävimme mieluummin taistellen perikatoon kuin alistuimme moiseen häpeään", jatkoi hän tuokion kuluttua. "Seurauksena oli, että seuraavana vuonna meidät pakotettiin vähentämään tuotantoamme puoleen entisestään, kärsimme suunnattomia rahallisia tappioita ja olimme pakotetut purkamaan vanhimman ja tärkeimmän hankintasopimuksemme erään newyorkilaisen sanomalehden kanssa, joka jokaiseen sunnuntainumeroonsa käyttää seitsemänkymmentä acrea metsää. Pyysimme apua ystäviltämme, mutta nämä eivät nähneet mitään keinoa auttaa meitä sitä valtiollista ylivoimaa vastustamaan, jonka Hurd saattoi asettaa meitä vastaan. Suuret liikekustannukset nielivät viimeiset varamme. Silloin menettelimme ainoalla mahdollisella tavalla. Suljimme suurimman sahamme, järjestimme asiat pienennettyä toimintaa ja kahden miljoonan tukin vuotuista hakkausta silmälläpitäen. Luoja tietää, kuinka hyvilläni olen siitä, että tämä tapahtui sir Williamin kuoleman jälkeen. Hänen sydämensä olisi musertunut. Mutta kaikki ei ole tässä. Vielä ovat mustimmat tihutyöt kertomatta!"
Eversti Denis vaikeni ja sytytti tuikeannäköisenä sikaarin Cliftonin äkkiä noustessa seisaalleen.
"Jatkaessasi kävelen tässä hiukkasen, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan." Hänen kätensä olivat tiukasti pusertueet nyrkkiin ja kasvonsa miltei yhtä valkeat kuin sir Williamin pojan.
Denis naurahti synkästi.
"Älä anna kertomukseni viedä mielenmalttiasi, Clifton – ainakaan ei vielä. Kuten sanottu, en vielä ole kertonut mustimmista tihutöistä, jotka saavat veresi kuohahtamaan ja jotka ovat sattuneet minuun niin kipeästi, että sekä ruumiillisesti että henkisesti olen murtunut mies. Siksi kiitän luojaa siitä, että olet täällä. Tarvitsen sinua – ellei muun vuoksi, niin ainakin ollaksesi luonani vanhan aluksen tehdessä haaksirikon ja painuessa pohjaan. Vannon sinulle, etteivät minua rahalliset tappiot kovinkaan sureta, vaan solvaukset, nöyryytykset, isäni elämäntyön tuhoaminen – ja Antoinette. Antaisinpa puolet elämästäni, jos minulla olisi hiukkasen tytön vahvaa uskoa ja luottamusta. Jumala häntä siunatkoon!"
"Liityn sanoihisi", sanoi Clifton. "Nyt et kuitenkaan saa ruveta hentomieliseksi, John. Olet antanut tuon Hurdin masentaa itsesi, mutta vielä ei sinun tarvitse antaa myöten. Vihellähän hiukkasen – se reipastuttaa – ja kerro sitten loput tarinaasi."
Denis oli juuri vastaamaisillaan, kun puhelin soi hänen kirjoituspöydällään.
"Tähän aikaan päivästä! Ainoastaan Antoinette ja St. Ives tietävät minun olevan täällä."
Hän tarttui kuulotorveen. Ja laskiessaan sen taas paikalleen oli hänen kalvaille kasvoilleen lehahtanut kiivas puna, ja hikikarpaloita pusertui hänen otsalleen hänen kääntyessään Cliftoniin.
"Antoinette se oli", selitti hän ilman muuta. "Ivan Hurd on kaupungissa ja on juuri keskustellut hänen kanssaan puhelimitse. Puolen tunnin sisässä saapuu hän tytön luokse. Silloin tapahtuu suuri räjähdys, Clifton. Hurd saapuu julistamaan lopullisen uhkavaatimuksensa, ja Antoinettella on vastaus valmiina."
Kolmastoista luku.
Puhelinkeskustelulla näytti olleen eversti Denisiin ihmeellinen vaikutus. Hän näytti nyt aivan tyyneltä ja melkein hymyili Cliftonille.
"Se oli jokseenkin odottamatonta", hän sanoi. "Ja – tavallani – olen siitä iloinen. Hurd antaa tilanteen kärjistyä. Tämän jälkeen on meillä vain yksi tie – ja niin minä asian tahdonkin. Miellyttävämpää on taistella päivänvalossa, kuin pimeässä joutua näkymättömäin vihollisten ahdistettavaksi."
Hän osoitti taas kartalla näkyvää tummaa aluetta.
"Meidän pienentäessämme liikettämme ja mukautuessamme välttämättömyyteen tuottaa ainoastaan kaksi miljoonaa tukkia vuosittain viiden sijasta joutui Hurd aivan hämilleen, niin odottamatonta oli menettelymme Hurdille. Päästäkseen aivan alueittemme keskelle hän silloin tarjosi Gaspard St. Ivesille tämän kahdestasadasta neliömailista yhtä paljon kuin hän oli meille tarjonnut kahdestatuhannesta. Luonnollisesti hänen tarjouksensa hyljättiin. Silloin juuri Hurd näki Antoinetten ensimmäisen kerran. Sinun ei liene vaikeata arvata, mitä tapahtui. Siitä hetkestä lähtien valtasi tuon pedon intohimo, joka on hänen kaikkea vallanhimoaan voimakkaampi. Hän oli kyllin viisas alussa teeskennelläkseen hyvin nuhteetonta käytöstä, mikäli kahden viikon tuttavuuden jälkeen tapahtuvaa kosintaa voi pitää nuhteettomana käytöksenä – – –"
"Luulenpa puolestani tehneeni tytölle rakkaudentunnustuksen tuttavuutemme ensimmäisenä tiimana. Jos Hurdin käytöstä katsotaan sopimattomaksi, niin mitä herran nimessä minun sitten on?"
"Hyvin – tahditonta, sanoisin", vastasi eversti Denis. "Minua ihmetyttää, että selvisit ehjin nahoin. Antoinettella täytyy olla sinusta hyvin korkea käsitys hänen salliakseen jotakin sellaista. Luonnollisestikin oivalsi hän eron. Hurdille hän suoraan selittikin häntä inhoavansa.
"Tälle kuitenkin olivat rukkaset vain kiihottimena. Ei hän tytön puolelta rakkautta odottanutkaan. Tämän viha ei kuitenkaan merkinnyt hänelle kerrassaan mitään. Hän himoitsi tytön ruumista ja tytön kauneutta, ja luulenpa, että hän tänä hetkenä olisi valmis uhraamaan puolet omaisuudestaan saadakseen tahtonsa lävitse.
"Kun ei mikään auttanut, päätti hän turvautua viekkauteen. Tiedät, kuinka rakkaita Antoinettelle ja tämän veljelle muinaiset ajat ja entisten kunniakkaiden päiväin harvat, puoleksi rappeutuneet muistot ovat. Hurd keksi tämän, ja kuvaili Antoinettelle, mitä kaikkea hänen rikkauksillaan aikaansaataisiin. Sittenkään ei Antoinette myöntynyt hänen vaimokseen. Silloin tuo konna viritti tytölle ensimmäisen paulansa niinkuin aikaisemmin Laurentian-yhtiölle. Hänen kätyrinsä toimivat äärettömän viekkaasti. Quebecissä ja sen ulkopuolella osti Hurd kiinteimistöjä miljoonan dollarin arvosta ja sai siten haltuunsa miltei kaikki historialliset muistot, mitä rahalla oli hankittavissa. Hänen poliittisen vaikutusvaltansa ansiosta tuomittiin myöskin Notre Dame Street, Little Champlain ja Cul-de-sac purettaviksi, ja nyt omistaa hän käytännöllisesti katsoen jokaisen tuumankin niistä. Tällainen yhteiskuntaaparantava toimenpide on nyt kohtaava Antoinetten ja Gaspardin vanhaa kotia, ja näiden kaitain katujen sekä tämän vanhan talon sortuessa musertuvat myöskin Antoinette St. Ivesin unelmat, hänen sydämensä ja hänen onnensa. On vain yksi keino, millä hän voi pelastaa kallisarvoiset muistot häviöltä – antamalla itsensä Hurdille."
Denis vaikeni ja katsoi Cliftoniin.
"Mitä vielä?" kysyi Clifton.
John Denisin kädet pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat sitten taas verkalleen.
"Jos käy Hurdin suunnitelmain mukaisesti, tulee Antoinette St. Ivesistä toinen Amelie de Rapentigny. Gaspard St. Ivesiä ei mikään voima maailmassa estä surmaamasta Ivan Hurdia, jos tämä jatkaa entiseen tapaansa, ja hänen sisarensa on siinä tapauksessa luvannut uhrata elämänsä hänen sielunsa pelastukseksi – rupeamalla nunnaksi."
"Taivaiset vallat!" huudahti Clifton. "Ethän puhune tosissasi?"
"Veljensä läsnäollessa on hän sen vannonut Adelaide Marroletin ristiinnaulitunkuvan edessä!"
Taas mitteli Clifton askeleillaan huoneen lattiaa ja ajatukset kohisivat kiivaina hänen mielessään.
"Eikö St. Ives ole heittänyt mielestään Hurdin surmaamista – tämän tähden?" kysyi hän sitten tuimasti. "Sulkisiko hän sisarensa ehdoin tahdoin luostariin – vain tyydyttääkseen kostonhaluaan?"
"Ei tyydyttääkseen kostonhaluaan, Clifton! Ei senvuoksi. Mutta taistellakseen vääryyttä vastaan – siltä kannalta katsoo St. Ives asiaa. Tämä koskee myöskin muuatta nuorta tyttöä Saint Felicienissä, tyttöä, jota Gaspard rakastaa – Angelique Fanchonia. Tämä myöskin on tehnyt erään lupauksen – jos Gaspard koskee Ivan Hurdiin sormellaankaan, on hän menevä naimisiin erään Ajax Trappierin kanssa – – –"
"Sellainenko sen asian ydin olikin", keskeytti hänet Clifton. "Nyt käsitän koko tilanteen, John, ja näen ainoastaan yhden keinon selviytyä näistä vaikeuksista – yhden ainoan!"
"Ja se on?"
"Minun on itseni surmattava Ivan Hurd!"
Hän nauroi uhmaillen.
Denis laski kätensä hänen olalleen.
"Tiedät – ja minä tiedän myös – että sinä et ole surmaava Ivan Hurdia paitsi jos se käy välttämättömäksi ja oikeus sitä vaatii. Mutta sinun saavuttuasi olen saanut uutta toivoa, sillä sinun kaltaistasi miestä tarvitaan nyt siellä metsissä. Sahoillamme on ollut levottomuuksia, jotka Ivan Hurd on saanut aikaan. Hän on kylvänyt monivuotisten työläistemme mieliin tyytymättömyyttä. Hän on alkanut rakentaa patoja, jotta maa-alueemme joutuisivat tulvaveden alle – ja ehdointahdoin sytyttää hän metsiämme palamaan. Miten on siis käyvä hankintasopimuksiemme täyttämisen!"
Eversti Denis iski nyrkkinsä pöytään ja jatkoi sitten.
"Ensi talvena ja keväänä tulevat kaikki manalan vallat raivoamaan. Hurdilla on siellä metsissä viitisensataa miestä, kaikki suuria roistoja, ja heitä on hän käyttävä toteuttamaan suunnitelmiaan. Antoinette väittää, että edessä oleva taistelu ei enää ole miehistä miestä vastaan – vaan että siinä tarvitaan naista. Hänen laskelmiaan, hänen suunnitelmiaan, hänen aatteitaan me aiomme seurata viimeisessä yhteenotossamme Hurdin kanssa. Siksi juuri hän oli minun sijastani neuvottelemassa Hurdin kanssa sinun tullessasi tämän toimistoon Montrealissa. Hurd oli tahallaan päästänyt liikkeelle huhun matkustavansa muka Eurooppaan. Hän luuli siten pikemmin saavansa meidän antautumaan. Mademoiselle St. Ives oli siellä viimeisen kerran yrittämässä saada aikaan sovintoa. Hurd pyysi häntä siirtymään sivuhuoneeseen siksi kunnes oli puhunut pari sanaa kanssasi. Kohtalo ei olisi voinut asettaa paremmin – ja seurauksena oli, että Antoinette toivoo sinun seuraavan häntä matkalla, jolla on kysymyksessä henki ja elämä. Varhain ylihuomenaamuna lähdetään Quebecista pohjoiseen päin. Mitä vastaat tähän, kapteeni Brant? Nyt olet kuullut tarinani alusta loppuun. Oletko halukas taistelemaan Johanna d'Arcimme rinnalla?"
"Viimeiseen veripisaraan asti", sanoi Clifton matalasti. "Viimeiseen veripisaraan!"
Hän oli tarttunut hattuunsa ja pani sen nyt päähänsä. Sitten hän vilkaisi kelloaan ja ojensi eversti Denisille kätensä.
"Jos Ivan Hurd on täsmällisesti pitänyt sanansa, on hän nyt keskustellut mademoiselle St. Ivasin kanssa viisitoista minuuttia", sanoi hän näennäisen rauhallisesti. "Luulenpa hiukkasen pistäytyväni sinne. Minua huvittaa hetkinen pitää vartiota siellä ulkopuolella niin kauan kuin neuvottelua kestää, ja Hurdin tullessa Notre-Damekadulta tahtoisin mielelläni katsoa häntä silmiin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!" sanoi eversti Denis.
Neljästoista luku.
He voittaisivat Ivan Hurdin, mietti Clifton kävellessään Antoinetten ikkunain alla. Hetkeäkään ei hän sitä epäillyt. Vaikka Hurd jännittäisikin jousen äärimmilleen, oli Cliftonin vallassa sittenkin asian lopullinen ratkaisu. Hurd oli ihmishengen velkaa hänelle hänen isänsä korvaukseksi, eikä sen saatavan velkominen kävisi vaikeaksi – kun hän tiesi Antoinette St. Ivesin onnen siitä riippuvan.
Kolmannen ja neljännenkin kerran hän varovaisin askelin kulki tytön ikkunan ohi, jotta häntä ei kuultaisi. Sillä välin yritti hän miettiä, millaiset nuo suunnitelmat mahtoivat olla, suunnitelmat, jotka aiheuttivat tytön matkan. Eversti Denis olisi varmasti ne selvittänyt, jos hänellä vain olisi ollut aikaa odottaa – mutta näin ollen oli oltava kärsivällinen huomiseen asti. Naisen työtä! Hän muisti taas Clairette Aldousin ja hymyili kaidan katuvieren pimeyteen. Noissa molemmissa oli samaa urheutta – heidän rohkeutensa oli kauniimpaa kuin miehisten miesten.
Kahdesti oli hän kadun toisessa päässä nähnyt jonkun epäselvän ihmishahmon, joka muistutti munkki Alphonsea. Oliko tämäkin näin myöhään illalla pitämässä vartiota Notre-Damekadun varrella.
Hiljaisuuden katkaisi ääni, joka syntyi oven avautuessa ja taas sulkeutuessa. Clifton painautui seinustalle. Kadun suusta tulevassa valossa Hurd epäilemättä tuntisi hänet hänen astuessaan tämän eteen.
Hän kuuli Hurdin lähestyvän raskain askelin. Oven ankarasta paukahduksesta oli Clifton ymmärtänyt hänen olevan kiihtyneen ja raivoissaan. Hänen saapuessaan Cliftonin kohdalle hiipi tämä hänen eteensä. Siinä he katsoivat toisiaan kasvoista kasvoihin ollen toisistaan miltei käden ulottuvilla.
Hurdin mielenkuohu kuvastui hänen kasvoistaan. Silmät hehkuivat, verevät huulet olivat veltot ja hän hengitti kiivaasti sekä lyhyin vedoin. Häntä näytti vallitsevan jokin intohimoa väkevämpi tunne – miltei mielipuolisuus. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän tunsi Cliftonin, sujahti hänen kätensä nuolennopeudella taskuun, jonne se jäi nähtävästi kovasti pusertaen jotakin.
"Vielä emme ole metsissä, Hurd", hän virkkoi ivallisesti. "Parasta on olla ampumatta. Sen työn voitte jättää palkattujen kätyrienne huoleksi – neuvon teitä ainoastaan hankkimaan luotettavampia kuin Haipoongissa."
Hän ei suonut Hurdille tilaisuutta vastata mitään.
"Olen odottanut teitä", hän jatkoi. "Aikomukseni on sanoa teille, että nyt käsitän, millainen houkka olin, kun en Montrealissa surmannut teitä toimistoonne. Olette minulle henkenne velkaa, ja aion sen ottaa. Tällä kertaa en leiki kanssanne. Aion surmata teidät – mutta ei täällä. Yhden pelastumismahdollisuuden arvelen antavani teille – ainoastaan yhden – ja teidän on parasta käyttää sitä. Ellette sitä tee, ei kaikki poliittinen valtanne voi teitä pelastaa. Tahdon teidän käsittävän, Hurd – että tulen surmaamaan teidät, missä teidät sitten tapaankin – metsissä, kadulla, omassa kodissanne – jos jatkatte konnankoukkujanne Laurentian-yhtiötä ja Antoinette St. Ivesiä vastaan."
Cliftonin ääni oli jäätävän kylmä, mutta siitä huolimatta oli Hurd saanut mielenmalttinsa takaisin. Hänen suupielensä vetäytyivät ilkeään hymyyn. Hän naurahti hiljaa, mutta uhkaavasti. Tänä tuokiona oli hän Le Taureau – härkä – höyryjyrä, joka oli valmis musertamaan viholliset.
"Mieletön!" huohotti hän vetäen valtavat hartiansa taaksepäin. "Ei, minä en ammu. Odotan! Olen tuuma tuumalta murtava teidät pikku siruihin. Iloitsen siitä, ettei poliisi saanut teitä käsiinsä. Se olisi ollut teille liian helppoa – aivan liian helppoa!" Hänen sormensa naksahtelivat, niin tiukalle hän pusersi ne nyrkkiin. "Te katala – teeskentelijä!"
Hän teki eleen kuin jatkaakseen matkaa, mutta Clifton ei väistynyt.
"Ettekö ole yhtään utelias, Hurd?" hän kysyi. "Oletteko niin masentunut keskusteltuanne mademoiselle St. Ivesin kanssa, ettette tahdo kuulla, miksikä aion surmata teidät, ellette lopeta noita harkittuja konnankoukkujanne, joilla toivotte tytön pakottavanne?"
Silmänräpäykseksi Hurd unohti itsensä ja oli ilmeisestikin mitä hämmästynein.
"Mitä te tiedätte – te – te – – –"
"Mitäkö minä tiedän", keskeytti Clifton hänet. "Kaiken! Ja miksikä en tietäisi, sillä aion mennä naimisiin Antoinette St. Ivesin kanssa? Nyt käsitätte, minkävuoksi minun on oleva helppo surmata teidät!" Näin sanoen hän poistui.
Veri poltti hänen suonissaan kuin tulenlieska hänen taas kulkiessaan pimeätä pikku katua alaspäin. Mikään maailman mahti ei olisi voinut tukahuttaa noita sanoja hänen huulilleen. Hän tahtoi Hurdin tietävän tuon asian ja hän iloitsi, että oli ne lausunut. Mutta sydämessään oli hän kuitenkin kauhistunut, ja hänen sieluaan vapisutti hänen saapuessaan lähemmäksi St. Ivesin ovea.
Hetken Hurd tuijotti hänen jälkeensä. Sitten hän jykevin askelin jatkoi matkaansa.
Hänen kadottuaan näkyvistä ilmestyi munkki Alphonse piilopaikastaan vain kivenheiton päässä siitä paikasta, missä molemmat miehet äsken olivat seisseet. Hän kumartui niin, että enemmän kuin koskaan muistutti varjoa varjojen joukossa ja seurasi Ivan Hurdin kintereillä.
Vain silmänräpäyksen Clifton seisoi epäröivänä St. Ivesien talon oven edessä. Sitten hän kolkutti ja astui pikku eteiseen. Hän kolkutti taas toiselle ovelle ja odotti. Keveitä askeleita kuului ja sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana hän saattoi kuulla sydämensä lyönnit.
"Kapteeni Brant täällä on", huusi hän tyynnyttävästä
Ovi aukeni verkalleen. Antoinette itse sen avasi. Ivan Hurdin käynnin jälkeen oli Clifton luullut näkevänsä hänet hehkuvin poskin ja leimuavin silmin. Mutta tyttö oli kalmankalpea – niin valju, että hiuskiehkurat kiilsivät verettömiä poskia ja otsaa vasten kuin mustankiiltävä metalli. Hänen tavattomassa kauneudessaan oli jotakin miltei pelottavaa. Clifton astui sisään.
"Suokaa anteeksi, mademoiselle", hän sanoi. "On jo myöhäistä, mutta en saattanut käydä levolle näkemättä teitä ensin. Luullakseni on eversti Denis juurta jaksaen kertonut minulle kaiken. Hän on näiden tapausten johdosta kiihdyksissään ja hieman poissa tasapainosta, niin sanoakseni. Erikoisesti on hän levoton teidän vuoksenne. Siksi juuri tulinkin takaisin – vakuuttautuakseni siitä, että te olette rauhallinen. Tapasin vanhan ystävänne Hurdin kujalla – kadulla, tarkoitan. Me hiukkasen pakinoimme. Tunnoton roisto ja parantumaton pölkkypää – sitä hän on, eikö totta. Hänenlaisiaan varten on vain yksi menettelytapa, ja olenpa hyvilläni siitä, että tulin palanneeksi kotiin tämä menettelytapa vielä tuoreessa muistissani. Älkää toki olko huolissanne, mademoiselle – Antoinette!"
Hiukan hän epäröi, ennenkuin lausui viimeisen sanan – tytön nimen. Se oli ainoa sana, joka tuli hiukan epävarmasti hänen huuliltaan. Nyt huomasi hän kalpeuden alkavan väistyä tytön kasvoilta.
"Olette hyvin huomaavainen, kapteeni Brant. Oletteko myöskin varma siitä, ettei eversti Denisiltä unohtunut mitään?"
"Siitä olen aivan vakuutettu. Aikomanne matkan yksityiskohtia en kuitenkaan joutanut kuulemaan. Muuten luulen kyllä hänen kertoneen minulle kaiken. Senkin hän selitti, että olette vannonut vihkiytyvänne kirkolle, jos veljenne satuttaisi kättään Ivan Hurdiin. Sitä ei milloinkaan tule tapahtumaan, mademoiselle. Tästä illasta alkaen kuuluu Ivan Hurd minulle. Sanoin sen hänelle tuolla ulkona. Niin että nyt hän sen tietää."
Tämän sanottuaan hän teki lähtöä. Hänelle riitti, että oli nähnyt tytön ja saanut sanoa mitä oli sydämellään. Hyvää yötä sanoakseen hän vielä kumarsi.
Tyttö kosketti häntä. Hänen kätensä lepäsi Cliftonin käsivarrella ja tuntiessaan kuinka höyhenenkevyt se oli, Cliftonia värisytti. Enää ei Antoinette vavissut. Tuokion verran loistivat hänen silmänsä lempeinä kuin päivännousu kasteisena aamuna, ja miltei vaistomaisesti Clifton hiljaa silitti tuota käsivarrellaan olevaa pikku kätöstä. Tyttö veti sen takaisin.
"Antakaa anteeksi", sanoi Clifton. "Minun oli se tehtävä – tai kosketettava tukkaanne."
Oli ikäänkuin ei Antoinette olisi kuullutkaan. Clifton seisoi katsellen hänen hiuksiaan, niin kimmeltävän pehmeitä – niin viettelevän läheisiä.
Tytön kädet kohosivat kuin torjuen.
"Aiotteko tekin surmata Hurdin?"
"Kyllä – jos elämänne ja onnenne sitä vaatii."
"Mutta ei se ole välttämätöntä!" puhkesi äkkiä kiihkeästi tytön huulilta. "En minä Ivan Hurdia pelkää. Karkoittakoon hän meidät metsistä, hävittäköön tämän kodin, tehköön kaikkensa meidät tuhotakseen, enkä häntä sittenkään pelkää. Veljeni Gaspardin takia minua kalvaa pelko. Hänen suonissaan palaa mielettömyyttä, joka minua kauhistaa. Jos Hurd jatkaa entiseen tapaansa, niin tiedän mitä tulee tapahtumaan. Loppujen lopuksi – niin – – –"
"Tiedän", Clifton sanoi. "John Denis kertoi minulle. Mutta niin ei ole käyvä. Vastaan nyt veljestänne. Me lähdemme pohjoiseen, ja uskallanpa kaksikymmentä yhtä vastaan, että voitamme Hurdin hänen omalla tantereellaan. Mitä veljeenne tulee – voin antaa teille maailman varmimman takuun siitä, ettei hän tule satuttamaan kättään tähän vihaamaansa mieheen."
Noiden sanain tytölle tuottama huojennus kuvastui hänen kasvoistaan. Silmät kimmelsivät, ja se vahvisti Cliftonin itseluottamusta. Koko maailma uhkui hänestä silkkaa toivoa, ja tyynenä sekä onnellisesti hymyillen katseli hän tytön kasvoja, joilla taas rusotti keveä puna.
"Se roisto säikytti teitä äsken – vai mitä?" hän kysyi.
"Epämiellyttävää oli!"
"Ja ratkaisevaa?"
"Niin, ratkaisevaa!"
"Olkaamme siis uljain mielin, cara sposa. Niin nimittävät hindut henkilöä, joka on peloton, reipas, yritteliäs ja uskoo rukouksen voimaan. Puhutteluna on se hyvin kohtelias ja muodollinen, Toivoakseni ette pahastu, vaikka nyt sanon sen teille. Cara sposa! Se on miltei yhtä kaunista kuin Antoinette, ja siihen sisältyy niin paljon. Korkeammat hindukastit uskovat sen aina tuottavan onnea kantajalleen. Kuten näette, olen hiukan taikauskoinen. Nyt menette toivoakseni levolle, ettekä uneksi muusta kuin päivänpaisteesta ja onnesta – ja kenties minusta –"
Hänen äänensä hilpeys oli tartuttavaa. Tyttö hymyili. Hänen kimmellehiuksinen päänsä oli lähellä Cliftonia hänen sanoessaan hyvää yötä.
"Iloitsen siitä, että tulitte uudestaan", hän sanoi. Mennessään toisteli Clifton mielessään näitä sanoja – iloitsen siitä, että tulitte uudestaan – kunnes tuntui ikäänkuin ei maailman alusta alkaen olisi mitään muuta kuullutkaan.
Kadun suussa seisoi joku, joka katseli hänen jälkeensä hänen häipyessään pimentoon. Se oli muuan kyyryinen, hiljainen hahmo, kuin yhtä varjojen kanssa – munkki Alphonse. Tuokion kuluttua tämä seisoi St. Ivesien talon ikkunasta kuumottavassa valossa. Kasvoilla oli tuskanilme, ja katse äärettömän murheellinen. Äkkiä näytti hän pakottautuvan karkoittamaan pois kaikki synkät mietteet, kohensi ryhtiään ja koki hymyillä.
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" hän kuiskasi ja katosi varjon kaltaisena ovesta, jonka tuokiota varhemmin Antoinette St. Ives oli sulkenut Cliftonin jälkeen.
Viidestoista luku.
Vasta keskiyön vaiheilla lakkasi Clifton astuskelemasta hotellihuoneessaan edestakaisin. Hän oli hehkuvan innostuksen ja onnentunteen lumoissa, ja tämä tunnelma karkoitti unen pitäen häntä äärettömän virkeänä. Seikka, että oli ollut kyllin rohkea sanoakseen totuuden sen sijaan että olisi sitä peitellyt, riemastutti häntä. Asiaa ei muuttanut se mahdollisuus, että Antoinette parhaassa tapauksessa piti häntä tunkeilevana ja kainostelemattomana. Kaikesta huolimatta oli Clifton iloinen – iloinen siitä, että oli sanonut totuuden. Jokaisena tulevana päivänä ja hetkenä oli tyttö yhä enemmän oppiva ymmärtämään, että oli todellakin kuullut totuuden Cliftonin huulilta. Jumalan avulla olisi tämän lopuksi onnistuva vakuuttaa hänet siitä, etteivät he milloinkaan olleet olleetkaan vieraita toisilleen, vaan että hän – Clifton – oli aikojen alusta tyttöä odottanut – niin, aina siitä kaukaisesta ajasta lähtien, jolloin Antoinette oli tuo kaunis Adelaide ja hän Crepin Marrolet.
Aivan äkkiä valtasi hänet tuo ajatus. Miksikä ei? Eikö ollut mahdollista, että hän oli tuo Crepin Marrolet, joka oli kuolleena kannettu kotiinsa kaksintaistelusta, ja että Antoinette oli Adelaiden hahmossa häntä murehtinut ja surusta sitten heittänyt henkensä? Jospa hän vain voisi sanoa tuon tytölle – saada hänet ymmärtämään, että Crepin oli palannut taistelemaan hänen puolestaan.
Hän avasi erään kirjoituspöydänlaatikoista. Siellä oli paperia. Hän alkoi kirjoittaa – ei Antoinette St. Ivesille, vaan Adelaide Marroletille. Hänen sielunsa sisin noissa sanoissa hehkui, hänen rakkautensa, hänen luottamuksensa, hänen uskonsa, uskontonsa. Lopetettuaan ei hän kirjettään lukenut. Palavin kasvoin hän sen sulki kuoreen ja kirjoitti osotteen. Nyt hän tiesi, mitä aukea taivaankansi, tähdet ja vapaan luonnon ihanuus olivat yrittäneet hänelle kertoa näinä kaikkina hänen maisen vaelluksensa vuosina. Hän oli kysellyt, hän oli etsinyt ja vihdoinkin oli hän etsimänsä löytänyt – aarteen, jonka hän oli joksikin aikaa kadottanut erään miekanpiston takia kaksisataaneljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten. Ja Antoinetten oli se ymmärrettävä.
Hän meni hankkimaan lähetin, joka heti vei kirjeen perille. Kello oli kolme hänen heittäessään vaatteitaan vähemmäksi ja heittäytyessään vuoteeseen. Sulkien silmänsä päätti hän herätä kello viiden aikaan. Hän oli yhtä varma kuin herätyskello. Päättäessään herätä määrättyyn aikaan tapahtui se aina.
Mutta seuraavana aamuna oli kai mekanismiin tullut jokin vika. Kello oli kymmenen hänen katsoessaan kelloaan. Ikkunasta paistava aurinko oli jo korkealla taivaalla ja muuan sanomalehtipoika kaupitteli kovaäänisesti aamupäiväpainosta.
Säikähtyneenä hyppäsi hän vuoteesta. Mutta kello oli yksitoista ennenkuin hän oli ajanut partansa ja ehtinyt Notre-Damekadulle. Luonnollisestikin sopi hänen pistäytyä sinne muka katsomaan Joea ja Bimiä. Ehkäpä Antoinette suorastaan odotti sitä.
Kolkuttaessaan ovelle hän toivoi, että olisi tullessaan pistäytynyt jonnekin juomaan kupposen kahvia. Ennen tytön näkemistä olisi hän tarvinnut jotakin virkistävää. Hän tunsi olevansa hiukkasen poissa tolaltaan. Hän ei ollut niin tyyni, kuin olisi toivonut olevansa eikä veri palanut hänen suonissaan niin kuumana, rohkeiden tuumain ja pelottoman luottamuksen sytyttämänä kuin edellisenä iltana. Pelkäsikö hän? Oliko häneltä varmuus mennyt. Naurahtaen yritti hän karkoittaa moisia mietteitä. Hänen kolkutukseensa ei tullut mitään vastausta. Ulko-oven keksi hän olevan lukossa yrittäessään sitä avata. Oli aivan mahdotonta saada mitään vastausta. Hän käveli torille, vaelteli sinne tänne puolisen tuntia ja yritti uudelleen. Nytkään ei hänen kolkutuksiinsa tullut mitään vastausta. Sitten etsi hän puhelimen ja jatkoi sillä yrityksiään. Ihmeellistä – ei edes palvelijatar vastannut.
Kellon lähetessä kahtatoista lähti hän eversti Denisin toimistoon. Denis oli ilmeisestikin odottanut häntä hieman levottomana, sillä Cliftonin astuessa sisään kuvastui hänen kasvoistaan peittelemättömän huojennuksen tunne.
"Aloin jo tuumailla, oliko sinulle jotakin sattunut", vastasi hän Cliftonin tervehdykseen. "Hermoni mahtavat olla kurjassa kunnossa. En siedä enää minkäänlaista mielenliikutusta. Joka tapauksessa on hauskaa, että lopulta tulit, Clifton. Tuolla ovat matkatavarasi ja kaksi kirjettä on minulla sinulle – toinen Antoinettelta ja toinen Gaspardilta. Hitto sentään, että ihmisestä on tullutkin tällainen poloinen. Mutta minä luulin Hurdin kenties laittaneen jonkun loukun sinulle."
Clifton yritti hillitä kärsimättömyyttään.
"Nukuin liikaa", hän selitti. "Sitten menin Notre-Damekadulle, mutta siellä ei ollut ketään kotona."
"He ovat matkustaneet", virkkoi Denis olkapäitään kohauttaen. "Ei ikänä saata tietää, mitä Antoinette St. Ivesin mieleen juolahtaa – – – Hän matkusti varhain aamulla junalla Metabetchewaniin Lake Saint Johnin rannikolle sensijaan että olisi tehnyt todellakin kauniin laivamatkan Saguena-laivalla. En tiedä tämän äkillisen lähdön syytä, mutta veli ja munkki ovat mukana – sekä poika koirineen. Koirakin mukana. Saatatko sitä ymmärtää? Itse kirjoitti hän minulle ainoastaan muutamia rivejä sekä ilmoitti muitta mutkitta lähdöstään."
"Minä kai tiedän siitä sinuakin vähemmän. Sanoitko, että minulle oli kirjeitä?"
Denis ojensi hänelle kirjoituspöydältään kaksi kirjettä. Toinen oli pienempi ja sinetöity. Sen avasi Clifton ensiksi. Käsiala aivan yhtä täydellisen kaunista, kuin Antoinettessa kaikki muukin.
"Ellei asianlaita olisi niin, että tarvitsen avukseni teidänlaistanne kokenutta ja iäkästä miestä, kenties olisin halukas pyytämään teitä jättämään Metabetchewaniin tulonne", hän kirjoitti. "Olkoon kuitenkin korkea ikänne lieventävänä asianhaarana arvosteltaessa teidän äärettömän rohkeata tekoanne, kun lähetitte minulle kirjeenne. En ole vielä ehtinyt lukea sitä kokonaan – ja tuskinpa saanenkaan milloinkaan niin viljalti aikaa, että tavaisin tuon sanapaljouden läpikotaisin, sanapaljouden, jonka takaa turhaan hapuilee järkevää ajatusta. Luullakseni jäämme pariksi päiväksi Metabetchewaniin, ennenkuin lähdemme sille matkalle, josta eversti Denis voi antaa teille lähempiä tietoja. Sulasta ystävyydestä neuvoisin teitä kuitenkin ensin käymään jonkun hermolääkärin luona, ellei hoitoa saadaksenne, niin ainakin tutkituttamassa itsenne."
Sitten oli hän lisännyt.
"Toivotan teille pikaista parantumista ja piirrän
Antoinette St. Ives."
Luettuaan tämän kirjeen seisoi Clifton vaieten. Sitten kääntyi hän eversti Denisin puoleen. "Ei hän mitään selitä", supisi hän.
Hän avasi Gaspardin kirjeen.
"Minua vieläkin huimaa tämän äkillisen lähdön jälkeen, mikä on pistänyt rakastettavan sisareni päähän", tämä vain kirjoitti. "Kirjeeni tarkoituksena on vain muistuttaa teitä lupauksestanne, monsieur – lupauksestanne auttaa minua murskatessani Ajax Trappierin luut. Jos tulisitte Metabetchewaniin, niin voisimme heti alkaa laatia suunnitelmiamme."
Clifton tuli hiukkasen paremmalle tuulelle.
"Matkustan ensimmäisellä junalla heidän jäljessään. Koska se lähtee?"
"Ylihuomenna", Denis sanoi.
Clifton masentui aika tavalla.
"Eikö ennen kuin ylihuomenna? Onko mitään muuta keinoa päästä sinne?"
"Ei, mikäli sinua ei huvita vaeltaa jalan seitsemääsataa mailia erämaata." Äkkiä juolahti Denisin mieleen jotakin. "Hitto vieköön, Lucien Jeannot soitti minulle puoli tuntia sitten. Jeannot kuuluu hallituksen hydroplaanilentäjiin, joiden tehtävänä on kartoittaa pohjoinen metsäalue. Hänen pääasemansa on Robervalissa Lake Saint Johnin rannikolla, ja hän palaa takaisin johonkin aikaan iltapäivällä. Jos sinua haluttaisi lähteä hänen mukanaan – – –"
"Ettäkö haluttaisi." Clifton miltei huusi. "Koeta Jumalan nimessä tavoittaa tuo mies, jos se suinkin on mahdollista, John. Jos minulla olisi miljoonan dollaria, niin uhraisinpa ne ilomielellä, kun vain saisin olla Antoinette St. Ivesiä vastaanottamassa hänen noustessaan junasta tuolla hiiden Metabetchewanissa. Missä Jeannot on? Saatko hänet käsiisi? Luuletko, että hän ottaisi minut mukaansa – – –"
Denis oli jo puhelimessa. Kymmenessä minuutissa oli hän tavoittanut Jeannotin. Jeannot ottaisi mielellään monsieur Brantin mukaansa. Kello kaksi aikoi hän lähteä.
Vaipuen tuoliinsa Clifton huokaisi syvään helpotuksesta.
"Suo minulle kiihkoni anteeksi", hän sanoi. "Mutta minä kaipaan taistelukentälle. Ja siitä olen varma, John, että me voitamme Hurdin."
"Me molemmat olemme olleet monessa ottelussa mukana, Clifton", sanoi John Denis mietteissään ja jatkoi sitten: "Hurdilla on nyt yliote. Hänen työväkensä on järjestettyä, ja koko koneisto hyvässä käynnissä. Meidän joukkomme sitävastoin ovat hajallaan ja hänen kätyreittensä toimesta, hänen kiihoituksensa ja houkuttelujensa heikentämänä.
"Mutta puhukaamme nyt Antoinettesta. Hän on sitä mieltä, että naisen katse on miehen silmää terävämpi ja että me ennenkaikkea tarvitsemme siellä metsissä ystäviä. Niitä hankkiakseen hän nyt on lähtenyt pohjoiseen. Hän tahtoo tutustua niinhyvin metsätyöläisten vaimoihin ja lapsiin kuin myöskin heihin itseensä. Hän tahtoo asua heidän keskuudessaan ja kylvää totuutta sekä uskollisuutta sinne minne Hurdin kätyrit ovat kylväneet myrkkyä. Itsekkyys ei ole hänen kannustimenaan, Clifton. Hän rakastaa tätä kansaa. Monet heistä hän tunteekin. Hän jumaloi metsiä. Tämä työ on rakkaudentyötä, taistelemista oikeuden puolesta, Jumalan palvelemista enemmän kuin oman edun etsimistä. Hänen tarkoituksenaan on myöskin pelastaa veljensä siitä, minkä hän tietää tapahtuvan, ellei Ivan Hurdia estetä jatkamasta hävitystyötään."
Denis vaikeni.
"Onko nyt kaikki?" Clifton kysyi.
"Ei", sanoi Denis. "Osa miehistä lähtee kodeistaan metsiin tämän kuun lopussa ja suurin osa syyskuussa sekä lokakuussa. Antoinette aikoo olla talven heidän leireissään ja jäädä niin kauaksi kunnes uittotyöt keväällä loppuvat veden laskemisen takia. Kauan kesti, ennenkuin myönnyin hänen tuumaansa, mutta minun oli pakko, sillä hän oli päättänyt ryhtyä sitä toteuttamaan, joko sitten sen hyväksyin tahi en. Hänen työnsä on vaarallistakin, sillä Hurd on vainunnut hänen tuumansa ja vaarallisimman väkensä on hän sijoittanut juuri tuohon seutuun. Noiden raakimusten joukkoon aikoo hän lähteä. Enkä minä voi häntä estää. Hän aikoo mennä tuon Hurdin roistojoukon luokse näiden omiin leireihin, tutustua heihin, laulaa heille, puhua heille ja saattaa heidät häpeämään sitä, että ovat antaneet pestata itsensä taistelemaan naista vastaan."
Eversti Denis sytytti savukkeen.
"Tuuma on naivi, mutta tässä tilanteessa loistavan rohkea. Ehkäpä tyttö onnistuu. Meidän on joka tapauksessa suojeltava Johanna d'Arciamme."
"Väkeemme nähden saat sinä vapaan käskyvallan. Mademoiselle St. Ives on suostunut siihen, mutta hyvin voimaperäisesti evännyt sinulta kaiken vallan häneen itseensä nähden." Denis naurahti ja kohautti olkapäitään. "Muuten saat ottaa asiat omiin käsiisi, Clifton. Työ on voimia kysyvää. Mutta on jotakin, joka luo siihen loistetta – Antoinette. Ei sinulta innostusta tule puuttumaan."
"Ei", Clifton virkkoi, "eipä tosiaankaan."
Puoli yhteen asti pohtivat he erinäisiä yksityiskohtia ja nauttivat senjälkeen pika-aamiaisen. Määräajasta puuttui vielä neljännestunti heidän saapuessaan lautan luokse, jolla he menivät vesitason luokse. Jeannot odotti heitä. Hän oli ranskalainen, hoikka ja teräväsilmäinen, lyhytviiksinen ja rakastettavasti hymyilevä. Cliftonia kohteli hän niin ystävällisesti, että heistä tuli ystäviä ensi hetkestä lähtien.
Viimeisessä tuokiossa muisti Clifton jotakin. "Onko lähellä sähkösanomatoimistoa?" hän kysyi.
"Kulkekaa katua kaksi korttelia ylöspäin", neuvoi Jeannot. "Olen juuri lähettänyt Robervaliin pari sähkösanomaa. Kiirettä ei ole."
Kymmenisen minuuttia myöhemmin tarkasti Clifton sähkösanomaa, jonka hän oli osoittanut Antoinette St. Ivesille Metabetchewanin junaan. Puoli neljän aikoihin tyttö sen saisi.
Sähkösanoma kuului:
"Olen neuvotellut hermolääkärin kanssa. Hän sanoo minun
olevan täysin normaalin mutta hyvin hellän hoidon tarpeessa.
Sydämelliset terveiset.
Clifton Brant."Hetkistä myöhemmin seisoi eversti Denis yksinään rannalla katsellen vesitasoa sen linnun lailla noustessa yli aaltojen ja kadotessa nopeasti pohjoisessa sijaitseviin korpiin päin.
Kuudestoista luku.
Lukuisilla entisillä lentoretkillään oli Clifton innostuneena ja tiedonhaluisena katsellut ihmiskätten työtä. Nyt aukesi hänen eteensä kesytön luonto kaikessa ihanuudessaan. Kauan oli hän tämän panoraaman lumoissa, kunnes vihdoin alkoi tajuta sen yksityiskohtia. Hän erotti taas Frontenacin mahtavan linnoituksen, mutta nyt se oli kuin lelu. Quebec häipyi harmaan ja valkean sekaiseksi matoksi päivänpaistetta ja varjoa. Levis, Charlesbourg ja Sainte Foy katosivat näkyvistä. Indian-Lorette kimmelsi ristinä. Saint Lawrence ja Montmorency lähenivät toisiaan ja Jacques Cartier piteni.
"Hieno näköala", huusi Jeannot. "Olemme menossa Fief Hubertin maata kohti ja Lac Baliscaniin. Tällaisella säällä ja tällä tuulella ennätämme Metabetchawaniin kaksi tuntia ennen junaa, jota tavoitatte."
Clifton kumartui puhelinlaitteen kellonmuotoisen suun likelle.
"Tulemmeko näkemään junan?" kysyi hän.
"Lac Baliscanista lähtien seuraamme rataa", vastasi Jeannot. "Kello neljän aikaan sivuutamme junan, jossa ystävänne ovat."
Clifton riemuitsi.
"Jos voitte järjestää niin, että he näkevät meidät", huudahti hän, "ostan teille uuden hatun Robervaliin tultuani."
Jeannot näki vilaukselta Cliftonin kasvot ja katseen ja hänen suupielessään karehti leveä hymy. Denis oli maininnut hänen seuralaisestaan jotakin, mikä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja kiihoittanut hänen mielikuvitustaan.
"Lupaanpa, että he kurkistavat ikkunasta joka ainoa", hän virkkoi.
Kotvasen kuluttua viittasi hän alas maahan. "Tuolla näkyy savua", huudahti hän. "Te ehkä ette sitä erota. Vesitasosta on hyvin vaikeata erottaa savua. Siihen on totuttava. Tuolla juna kuitenkin on – kymmenen mailia edellämme."
Tuo savu, jota Clifton ei vielä kyennyt erottamaan, sai ranskalaisen äkkiä muuttumaan käytöksessään. Jo tapa millä hän kurkotti päätään ilmaisi jännittynyttä mielenkiintoa ja suupielissä karehti vallattomuutta.
"Toivoakseni ette mene pyörryksiin, vaikka teenkin pari pientä kuperkeikkaa", hän sanoi. "Se on varmin tapa saada heidät tirkistelemään taivaalle, ja jos haluatte nähdä St. Ivesin tai mademoiselle Antoinetten – – –"
"Sitä minä juuri haluankin", Clifton sanoi. Hän ei katsonut olevan mitään syytä peitellä tätä seikkaa matkatoveriltaan. Ennemminkin häntä suuresti halutti uskoutua tälle uudelle ystävälleen. "Teen parhaani saadakseni mademoiselle St. Ivesin vaimokseni", lisäsi hän.
"Par Dieu, onneksi olkoon", huudahti Jeannot. "Aavistaako hän teidän olevan mukana lentämässä?"
"Ei."
Clifton naurahti itsekseen. Hänet valtasi poikamainen riemu ja jännitys. Mitähän olisi Antoinette St. Ives sanonut ja miettinyt, jos olisi tiennyt hänen, Cliftonin, olevan mukana lentokoneessa, joka kohta alkaisi hyppelehtiä siellä alhaalla hitaasti laahustavan junan kohdalla. Ja miten tyttö hämmästyisikään, kun Clifton tulisi häntä vastaan tuolle pikku asemalle. Kunpa nyt Jeannot vain olisi tarpeeksi harjaantunut ilma-akrohaatti kyetäkseen kirjoittamaan ilmaan hänen, Cliftonin, alkukirjaimet tai hänen nimensä, olisi hän äärettömän onnellinen. Sellaisia taidonnäytteitä oli hän Euroopassa nähnyt lentäjäin tekevän. Olihan se huimapäistä. Hän oli kuitenkin halukas antautumaan vaaralle alttiiksi ja sen antoi hän ranskalaisen ymmärtää.
Jeannot kohautti olkapäitään, mutta ei sanonut mitään. Parin tuokion kuluttua ilmestyi juna näkyviin. Se näytti liikkuvan naurettavan hitaasti, ja Jeannot purjehti tuhannen jalan korkeudella siitä. Hiukan huomioituaan asemaa kaarsi Jeannot koneellaan laajan ympyrän ja asettui sitten taas junan yläpuolelle, vaikkakin puolta alempana kuin aikaisemmin. Vesitaso oli jo huomattu. Veturinkuljettaja tervehti sitä kimein vihellyksin, ja vaunujen avoimiin ikkunoihin ilmestyi päitä. Clifton heilutti kättään ja sitten valkoista nenäliinaansa. Hän huuteli alas tuokioksi unohtaen äänensä hukkuvan koneen meteliin. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut pieni poika, joka paloi halusta hyppiä, huitoa käsiään ja huutaa täyttä kurkkua.
Sitten hänestä tuntui kuin olisi seurannut ääretön ajanjakso, jonka aikana hän puoleksi pyörryksissä tajusi ainoastaan että taivas ja maa katosivat mielettömään sekasortoon.
Hän saattoi nähdä junia – eikä vain yhtä, vaan monia kymmeniä. Toisena silmänräpäyksenä olivat ne hänen yllään, toisena hänen allaan. Vuoroin syöksyivät ne poispäin, vuoroin taas kiitivät häntä kohden. Kuinka pitkä aika oli kulunut ennenkuin tuntui hillitty tärähdys, veden kohahdus ja sitten hiljaista aaltoilua, siitä ei Cliftonilla ollut mitään käsitystä. Ehkäpä kului minuutti – ehkäpä viisi tahi viisitoista. Yhtä hyvin oli kuitenkin saattanut kulua viikko. Missään tapauksessa ei tuo huimapäinen Jeannot kuitenkaan ollut tehnyt heistä vainajia. Vesitaso kiiti nyt levollisesti vettä pitkin.
Sitten kuului Jeannotin ääni: "Katsokaapas, kapteeni Brant. Ihmiset tungeksivat ikkunoissa ja ellei kolmannessa vaunussa tuolla ole Gaspard St. Ives ja hänen sisarensa hänen vieressään – niin olen menettänyt oikeuteni hattuun, jonka aioitte ostaa minulle Robervalissa."
Clifton teki ankaran ponnistuksen voittaakseen järkytyksensä. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt erottaa junan kolmannen vaunun, oli vesitason erään jyrkän metsäniemekkeen takia suunnattava väljemmille vesille. Parin tuokion kuluttua olivat he taas ilmassa hienon savurihman nopeaan häipyessä heidän taaksensa.
Ranskalainen hymyili rakastettavasti.
"Näittekö heitä, monsieur?"
Clifton hymyili.
"Kyllä kaiketi niin oli. Olen nähnyt kaiken maailman alusta nykyhetkeen saakka. Missä te nuo temput olette oppinut?"
"Ne opin Euroopassa – Sommen varrella sekä Verdunissa ja Ypresissä."
Clifton ojensi kätensä Jeannotille. Sanaton yhteisymmärrys sai heidät pitkään pusertamaan toistensa käsiä. "Sitä en tiennyt", Clifton sanoi. "Eversti Denis ei maininnut siitä mitään. Me olimme Ypresissä kolme kertaa sekä myöskin Courcelettessä ja Vimy Ridgessä. Kenties olen nähnyt teidät siellä. Lentotaistelu oli suurenmoista."
Sainte André Junctionin kohdalla hän jätti radan ja kaarsi itäänpäin. Puolisen tuntia myöhemmin kellui lentokone Lake Saint Johnin kuulailla laineilla, satasen metriä Metabetchewanin rannasta, ja sieltä souti muuan vene heidän luokseen.
"Meillä on valtion sähkösanoma-asema aina Mistassinin lähteillä ja Rivière aux Ratsissa saakka", sanoi Jeannot heidän heittäessään hyvästejä. "Jos joskus haluaisitte tavata minua, niin sähköttäkää Robervaliin. Tunnin sisässä saavun silloin luoksenne. Ja toiseen asiaan poiketakseni – älkää enää muistelko tuota hattua."
Kone surisi ja hymyillen sekä heiluttaen kättään jatkoi ranskalainen matkaansa Cliftonin veneestä huudellessa hänelle hyvästiä. Hänen noustuaan maihin oli Jeannot enää kuin pienoinen piste läntisellä taivaalla.
Clifton kiinnitti repun selkäänsä, vaelsi vanhan sahan ohi, jonka korkeat savupiiput törröttivät mustina ja valtavina, sivuutti radan, ja kulki kautta Metabetchewanin parin kolmen kadun, jotka hän niin hyvin muisti vanhastaan. Sitten meni hän Price Brothersin varastoon ja sai siellä asiamieheltä kuulla osan työmiehistä jo alkaneen lähteä metsiin. He olivat enimmäkseen leirinrakentajia, selitti mies. Hänen nimensä oli Tremblay, ja Clifton ihmetteli itsekseen, oliko tämän suvun jäseniä täällä pohjan perillä vielä yhtä runsaasti kuin ennenkin vai Gagnonin sukuko se saattoi kerskua lukuisuudestaan.
Tremblay kutsui Cliftonin illalliselle, ja tämä otti kutsun vastaan, koska joka tapauksessa oli aikaa mennä junalle. Perheen neljätoista lasta olivat yhtä kiiltävän puhtaita kuin sievän madame Tremblayn valkoiseksi kuurattu lattia, ja Philipin silmät loistivat ylpeydestä hänen kertoessaan isänsä äskettäin järjestämästä sukukokouksesta. Vain ne suvun jäsenet, jotka olivat päälle kuudenkymmenen, olivat mahtuneet pöytäin ääreen sisään kaikkien nuorempain aterioidessa ulkona nurmikolla ja ruuaksi oli tarvittu neljä kappaletta sadan kilon painoisia sikoja. Ja kuitenkin olivat kaikki osanottajat läheisiä sukulaisia – vähintään pikkuserkkuja.
Työhönsä oli Tremblay hyvin innostunut, vaikka valittikin ankaraa puutetta työväestöstä, mihin suurena syynä olivat Hurd-Foyn uudet työmaat pohjoisessa sekä sen lupaamat ylimääräiset palkkiot sekä koroitetut palkat. "Joka tapauksessa on yritettävä täydellä voimalla, ja sen me teemmekin", selitti hän lannistumattomana.
Sama tunne elähytti myöskin Cliftonia hänen kävellessään asemalle. Se asusti sekä ilmapiirissä että hänen veressään. Tällainen ihana, päivänpaisteinen maa, jossa vallitsi vapaus ja puhtaus, ei sallisi Hurdin kaltaisen roiston saada ylivaltaa. Clifton katseli Lake Saint Johnia päivän laskiessa. Sen kaksikymmenmailisen selän toiselle rannalle laskivat nuo neljä mahtavaa jokea. Little Periponka, Big Periponka, Mistassini ja Ashuapmouchan. Melkein oli hän kuulevinaan niiden kohun niiden vesipaljousten syöksyessä puhtaina ja valtavina erämaista, rannasta rantaan täpösen täynnä niiden mahtavain metsäin ydinvoimaa, metsäin, joihin ihminen juuri oli alkanut tunkeutua.
Asemalle hän saapui kolmisenkymmentä minuuttia ennen määräaikaa ja tuprutellen piippuaan hän asteli pitkin asemasiltaa mietteissään. Milloinkaan ei hän ollut kokenut niin miellyttävän jännityksen hetkeä kuin nyt. Kohta oli hän saava nähdä Antoinette St. Ivesin.
Tämä oli hänen elämänsä urotyö – että hänen oli ennen tyttöä onnistunut saapua Metabetchewaniin. Kuinka äärettömän voitollinen hetki hänelle koittaisikaan tytön keksiessä hänet. Vaikutus olisi suurenmoinen. Clifton kuitenkin päätti tervehtiä Antoinettea ikäänkuin asia olisi ollut maailman luonnollisin. Hän ei olisi muka lainkaan huomaavinaan tytön hämmästystä. Gaspard, munkki ja pikku Joe tirkistelisivät häntä silmät pystyssä kummastuksesta. Niin, he pysähtyisivät kuin kivettyneet – hän toisti sen – niin, kuin kivettyneet he pysähtyisivät.
Hän oli poikamaisen voitonriemun vallassa edestakaisin kävellen tehdessään lopun viimeisistä tuokioista. Antoinette ilostuisi hänet nähdessään. Siitä oli Clifton aivan vakuutettu huolimatta tuosta happamesta kirjeestä. Jännittyneesti kuulostellessaan veturin vihellystä luki hän sen vielä kerran etsien rivien välistä jotakin, mikä olisi lieventänyt sanain kärkevyyttä. Hän koki mielessään kuvailla kuinka Antoinette naurussa suin ja hymyilevin katsein kirjoitti tuon kirjeen, ja hilpeässä mielentilassaan tässä onnistuikin.
Sitten kuuli hän veturin vihellyksen. Asemalle oli kokoontunut joitakin ihmisiä. Hän astui näiden luokse ja teki parisen hyvin typerää kysymystä eräälle reheväpartaiselle miehelle, joka seisoi ajopeliensä vieressä aivan asemasillan äärellä.
Junan pysähtyessä seisoi Clifton lähellä kolmatta vaunua. Hänen sydämensä sykki ankarasti matkustajien alkaessa laskeutua alas – ensin tuli muuan kunnioitusta herättävä keski-ikäinen nainen kolmen liepeissään riippuvan lapsen kanssa. Sitten tuli muuan vanhus munakoreineen ja kolme metsämiestä reppuineen ja rasvanahkasaappaineen. Sitten seurasi muuan koira, joka kaikin voimin kiskoi hihnaansa kurkottaessaan laihaa kuonoaan ihmisten välistä. Bim se oli. Clifton oli puhkeamaisillaan riemuhuutoon iäkkään koiran rynnätessä asemasillan yli ja Joen miehekkäänä pidellessä hihnasta kiinni. Näiden molempien perässä tuli mahtava tavaramytty ja mytyn perässä Gaspard St. Ives, joka ähkyi ja puhkui valitellen tavarain paljoutta. St. Ivesin takana näkyi munkki Alphonse. Tämä ei itse kantanut mitään, mutta antoi neuvoin ja kehotuksin auliisti apuaan.
Clifton pidätti henkeään odottaessaan Antoinettea, joka seurasi aivan kookkaan veljensä ja pikku munkin kintereillä. Silmänräpäyksen verran seisoi hän alimmalla vaunun portaalla – poikamaisen hoikka pikku amoriini harmaissa polvihousuissa ja päässä skotlantilainen baretti, ja baretissa uppiniskainen höyhen. Clifton sai taas hillitä itseään ollakseen riemuissaan ääneen huutamatta. Hän olisi juossut auttamaan tyttöä alas ennen munkki Alphonsea, mutta hänen jalkansa kieltäytyivät toimimasta.
Vihdoin onnistui hänen astua askeleen verran lähemmäksi ja hän yritti muistutella, mitä oli aikonut sanoa ja tehdä tänä jälleennäkemisen hetkenä. Se ei hänelle onnistunut. Hän ei voinut ajatella yhtään ainoata selvää ajatusta, mutta asiat kehittyivät ilman hänen puuttumistaankin. Munkki oli ojentanut kätensä Antoinetten tueksi, mutta sillä välin oli Gaspard äkännyt Cliftonin ja tuijotti häneen kuin olisi nähnyt haamun. Samassa tuokiossa ulvaisi Bim hillitysti tuntien Cliftonin ja hyppäsi sellaisella voimalla hänen päälleen, että hänen hattunsa putosi maahan ja hän oli kaatumaisillaan taaksepäin tuon munakoria kantavan vanhuksen päälle. Joe seurasi koiran kintereillä, ja Clifton oli hädintuskin ehtinyt tointua heidän myrskyisestä vastaanotostaan Gaspardin heittäessä kantamuksensa maahan, tarttuessa Cliftonin käteen ja pusertaessa sitä voimallisesti kookkaalla ruhollaan peittäen Antoinetten Cliftonin näkyvistä.
Tämä hetki, jota Clifton oli niin innokkaasti odottanut, ei lainkaan vastannut hänen odotuksiaan, ja hänen voitonriemuinen ilonsa sammui täydelleen mademoiselle Antoinetten itsensä ottaessa hatun Joelta, pyyhkiessä sitä nenäliinallaan, ojentaessa sen hänelle ja sanoessa äänellä, josta ei ilmennyt rahtuistakaan hämmästystä tai yllätystä:
"Bentsiinillä saa kyllä tuon tahran lähtemään hatustanne, monsieur. Onpa se todellakin ikävä tahra."
Sitten kääntyi hän tuon parrakkaan miehen puoleen, jolta Clifton aiemmin oli kysellyt yhtä ja toista, ja vaieten seurasi hän tätä odottaviin ajopeleihin.
Seitsemästoista luku.
"Tuo oli suurenmoista", huudahti St. Ives. "Olitte siis Lucien Jeannotin mukana, Jeannotin, joka on hullaantuneempi lentämään kuin rakastunein hupsu lemmiskelemään. Eikä siskoseni, se veitikka, sanonut mitään meidän vaivatessamme päätämme tuumiessamme, kuka Jeannotilla mahtoi olla mukanaan. Vaarallista leikkiä se oli, niin että meillä ihan oli sydän kurkussa. Olisihan minun heti pitänyt oivaltaa teidän siellä olevan, kun Antoinette oli niin kalpea ja värisi kuin vilusta kaiken mentyä ohitse. Hetkisen näytti siltä, kuin olisi Jeannotin tarkoituksena ollut tehdä teistä loppu, mon frère."
"Jos hän oli kalpea ja vapisi, on sen täytynyt tapahtua Jeannotin takia – eihän hän tiennyt minun olevan mukana lentokoneessa", sanoi Clifton.
Pikku munkki naurahti.
"Ei meidän ihana Antoinettemme ole veljensä kaltainen pölkkypää", hän virkkoi ja Cliftonista hän näytti entistä laihemmalta ja kalpeammalta katsellessaan tytön jälkeen, jonka mukana poika ja koira olivat.
Clifton kulki St. Ivesin rinnalla. Enää ei hänen mielensä ollut täynnä tuumia ja suunnitelmia. Hänen rohkea itseluottamuksensa oli saanut kovan kolauksen. Hän oli odottanut tuon huimapäisen lentoretken Metabetchewaniin vaikuttavan aivan toisin tyttöön, joka hänet siihen oli innoittanut. Muuta ei hän ollut kuitenkaan tuosta uhkarohkeudestaan saanut kuin – öljytahran hattuunsa. Tuokion ajan tunsi hän palavaa halua kuristaa Gaspardin ja munkin sekä erittäinkin Bimin.
Antoinette oli noussut ajopeleihin ja istuutunut toiselle istuimelle. Hänen vieressään istui Joe ja yhdessä he naureskelivat Bimiä, joka laihana kapusi heidän luoksensa.
Sitten nosti parrakas mies Gaspardin tavarat ajopeleihin. Nyt lähemmin häntä katsoessaan Cliftonista tuntui kuin ei hänessä muuta olisi ollutkaan kuin partaa. Hän oli vaunujen omistaja ja hän myhäili Cliftonille leveästi – ikäänkuin olisi nyt mainiosti käsittänyt syyn Cliftonin typeriin kysymyksiin. Mademoiselle Antoinette kumartui Alphonsea kohden, sanoi tälle jotakin ja hymyili. Hän kääntyi katsomaan Cliftoniin päin. Kauniit hampaat välkkyivät ja tuo ylväs höyhen heilahteli. Gaspardin ystävällisesti vetäessä Cliftonia vaunuja kohden loi tyttö häneen viileän katseen.
Ikäänkuin olisi hänen mieleensä äkkiä juolahtanut jotakin hän sanoi veljelleen: "Ole hyvä, Gaspard, ja ota Joe sekä Bim mukaasi. Ajan kappaleen matkaa kahden kapteeni Brantin kanssa. Minulla on hänelle tärkeätä asiaa."
Cliftonin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän nosti Joen alas ja kysyi tuota vanhaa pyssyä. "Toivoisinpa, että minulla nyt olisi tuo vanha pöllö – väitithän sen aina tuottavan onnea omistajalleen, Joe", sanoi hän niin kovaa, ettei Antoinette voinut olla sitä kuulematta. "Nyt tarvitsisin sitä."
Tytön kohdistaessa häneen katseen viileistä harmaista silmistään kuuli Clifton Gaspardin sanovan selittäen:
"Sisareni kammoksuu majataloja ja suljettuja huoneita, minkävuoksi täällä ollessamme leiriydymme aina ulos. Barnabe ja kokkimme ovat laittaneet teltat kuntoon ja illallinen odottaa meitä järven rannalla. Nouskaahan tuonne – ja bon voyage. Teidän on ajettava juosten, jotta ehtisitte ennen meitä, sillä minä olen nälkäinen kuin susi."
Clifton kapusi istuimelle, jolla tyttö oli. Tämä oli väistynyt niin kauaksi toiselle puolen kuin suinkin oli mahdollista. Clifton vilkaisi istuinta ja sitten toveriaan.
"Täällähän on mainiosti tilaa pöllöllekin – jos minulla se olisi", hän sanoi synkästi.
Barnabe, parrakas mies, nosti viimeiset tavarat vaunuihin. St. Ives vilkaisi niitä tutkivasti.
"Missä teidän reppunne on?" kysyi hän Cliftonilta.
"Price Brothersin varastossa."
"Siinä tapauksessa voitte ohi kulkiessanne ottaa sen sieltä."
"Ei kapteeni Brant tarvitse tavaroitaan", selitti mademoiselle rakastettavasti, mutta pontevasti. "En pidätä häntä kuin tuokion."
Hän veti ohjaksista ja ajopelit lähtivät matkaan. Clifton katsahti häneen salavihkaa, mutta päähine oli varjostamassa kasvoja hänen puoleltaan ja sitäpaitsi kääntyi tyttö poispäin.
"Kuinka ikävää." Clifton sanoi ääneen, mitä oli hänen mielessään.
"Mikä on ikävää?" kummasteli tyttö. "Valitatteko sitä, ettei teissä ole enemmän ritarillisuutta?"
"Ei, sitä minä valitan, etten nousut ajopeleihin toiselta puoleltanne. Olette vetänyt tältä puolen päähineenne niin syvään päähänne, etten näe tukkaanne. Vain leuan ja nenännipukan minä teistä näen ja ne näyttävät niin harmistuneilta, että minun on tunnustettava pelkääväni. Ehkäpä saan vaihtaa paikkaa?"
"Kuten haluatte."
Clifton ei tietenkään ollut odottanut tytön suostuvan, ja tunsi itsensä miltei naurettavaksi tytön pysäyttäessä hevosen ja hänen astuessaan alas. Hän ponnisteli ankarasti estääkseen veren karahtamasta kasvoihinsa, mutta tiesi siitä huolinnatta punottavansa kuin kukko kavutessaan tytön toiselle puolen. Tämän kylmyys ja ivallinen hymy saivat hänen olonsa vieläkin epämiellyttävämmäksi. Tyttö oli tavattoman viehkeä. Hiukset kimmelsivät päivän viimeisissä säteissä. Huulet rusottivat punaisina. Mutta hänen katseensa, joka saattoi olla niin herkkä, oli jäätävän kylmä ja silmät hymyilivät pilkallisesti.
Tyttö hoputti hevosta, kunnes se lähti juoksemaan. He sivuuttivat Price Brothersin varaston, ajoivat ylämäen ja olivat ihanassa uutisasutusmaassa. Lake Saint John loisti elokuisen päivän painuessa mailleen. Linnut lauloivat. Taivas oli turkoosinsininen ja heidän eteensä aukeni tie, pölytön ja polveileva, kahdensadan vuoden vanha ja kuitenkin aivan mittaamaton sekä kartoittamaton – tie, jota ensin olivat vaeltaneet intiaanit ja senjälkeen karjalaumat – viehättävä, houkutteleva tie, joka vei rauhan, tyytyväisyyden ja luottamuksen maahan ja loppui vasta pohjoisien erämaitten rajalla.
Clifton katsoi vieläkin tyttöä salavihkaa ja näki hänen poskipäilleen kohonneen väriä ja katseen loistavan kuin olisi häntä haluttanut sanoa jotain.
"Äärettömän kaunista", sanoi hän epävarmasti. "Ja – tämä tie on hyvin vanha."
"Kiitos paljon", tyttö virkkoi. "Tiedän sen."
Hänen onnistui oikein yrittämällä siirtyä vieläkin rahtusen kauemmaksi.
"Pyydän teitä, kapteeni Brant, – koettakaa hetkiseksi unohtaa maisemat ympärillänne. Minulla on teille jotakin sanottavaa. Olette luonnollisestikin hyvin lahjakas mies. Niin tavallisesti tuumivat teidänlaisenne ihmiset, joiden suurimpana mielihaluna on tulla nähdyksi ja kuulluksi. Mutta te olette tehnyt itsenne naurettavaksi ja minusta te olette – sietämätön. Huvittaisitte minua, ellen itse olisi joutunut haihattelunne esineeksi. Vakuutan teille, että sanontatapani on sangen lievä. Toiset sanoisivat menettelyänne mielipuolisuudeksi ja katsoisivat teidän olevan silmälläpidon tarpeessa. Mutta tiedänhän teidän olleen sodassa ja siellä kenties saaneen jonkun – –"
Hän hapuili sanoja.
"Jatkakaa", sanoi Clifton. "Saksalaiset eivät milloinkaan antaneet minulle moisia iskuja. Ja kaiken tämän saan kärsiä vain senvuoksi, että olen kyllin mieletön rakastaakseni maatakin, johon astutte."
"Rakastaaksenne." Suuttuneesti katsahti tyttö häneen. "Tarkoitatteko, että tuota sanaa voisi käyttää niiden solvausten yhteydessä, joita minun olette antaneet kärsiä?"
"Katsokaa eteenne", huudahti Clifton varottaen. "Ajatte ojaan."
Tyttö säpsähti ja veti ripeästi toisesta ohjaksesta.
"Ettäkö tarkoitan – mitä ihmettä sitten?" kysyi Clifton tuhmana, "Saatte minusta hermostuneen – ajaessanne tuolla tavoin. Jos sallitte, otan ohjakset – – –"
Raivostunein elein ojensi tyttö hänelle suitset. Vihassaan oli hän hyvin kaunis. "Mieluummin hakkaisin käteni poikki – niin, mieluummin surmaisin itseni, kuin tietoisesti teitä loukkaisin", sanoi Clifton. "Millä olen teitä loukannut?"
"Milläkö?" Ääni vavahteli kärsimättömyyttä. "Kapteeni Brant, teiltä mahtanee puuttua kaikki sopivaisuudentajunta ja tahdikkuus – en löydä sanoja selittääkseni asiaa."
"Sanoja ei löydy sen selittämiseksi", huomautti Clifton saaden rahtusen entistä hilpeyttään. "Tässä on tienhaara. Minnekä ajamme?"
"Oikealle tietenkin. Sehän se vie rannalle?"
"En tiedä – olin niin pyörällä päästäni", sanoi toinen anteeksipyytäen. "En näy kykenevän sanomaan tai tekemään mitään niin kuin tulisi, niin että en kaiketi voi ratkaista, kumpi tie on oikea. Jos voitte todistaa minun todellakin teitä loukanneen, olen menevä ja hukuttautuva silmäinne edessä. Joka tapauksessahan olen luvannut kuolla puolestanne, jos vain minua pyydätte."
"Loukkaatte minua nytkin."
"Suokoon taivas minulle sen anteeksi, jos niin on. En ole sitä ainakaan tarkoittanut."
Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Posket hohtivat ja silmät leimusivat. "Aloitte loukata minua ensimmäisestä illasta lähtien – omassa kodissani. Annoin teille anteeksi. Annoin myöskin teille anteeksi myöhemmin samana iltana keskusteltuanne Hurdin kanssa toistaessanne loukkauksenne. Yritin uskotella itselleni teidän antautuneen äkillisen mielijohteen valtaan, jota myöhemmin katuisitte ja häpeäisitte."
"En häpeä sitä, että teitä rakastan", Clifton sanoi hiljaa. "Milloinkaan en ole mistään ollut niin ylpeä."
"Ja samana iltana", jatkoi tyttö poskiensa palaessa yhä punaisempina, "olitte niin rohkea, niin julkea, että sanoitte Ivan Hurdille menevänne kanssani naimisiin."
"Sen myöskin teen, niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vakuutti Clifton. "Ei se ole mikään loukkaus, Antoinette. Se on vaan erään vakaumuksen toteaminen, vakaumuksen, joka on syöpynyt sydämeeni elämää syvemmälle. Jos epäonnistun – ellen tule saamaan teitä vaimokseni – en enää tahdo elää."
"Voi, jospa Gaspard olisi täällä", tyttö miltei nyyhkytti. "Nimitätte minua Antoinetteksi – ja toistatte solvauksianne täällä – ihan edessäni. Voi, voi, voi. Sanoitte minua myöskin cara sposaksi, mikä ei lainkaan ole hindujen kieltä, vaan espanjaa – ja joka ei lainkaan merkitse sitä mitä sanoitte vaan – vaan – – –"
"Rakkainta, armainta, vaimoa – kaikkea, mikä miehelle on kallista ja pyhää", jatkoi Clifton sanojen tukahtuessa tytön huulille. "Pyydän teitä antamaan nuo sanat minulle anteeksi – mutta ne puhkesivat syvimmältä sydämestäni."
Tyttö jatkoi läksyttämistään ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. "Sitten sain teiltä sähkösanoman – vielä istuessani junassa – puhumattakaan tuosta mielettömästä lentoretkestä – ja nyt tästä. Sen täytyy olla mielipuolisuutta – muuten en osaa selittää käytöstänne. Olette tarpeeksi vanha älytäksenne paremmin. Olettehan miltei tarpeeksi vanha ollaksenne – isäni."
Se laukaus osui. Tyttö kurkottihe ottamaan suitsia ja Clifton jätti ne hänelle vastaansanomatta. Hänen päänsä painui. Samassa silmänräpäyksessä Antoinette tajusi, kuinka syvään hän oli toista loukannut ja hänen hellää mieltään kirveli. Hänen äänessään ei enää ollut suuttumusta hänen puhuessaan.
"Voi, rukoilen taivasta, että soisitte minulle nuo sanat anteeksi", hän huudahti. "Ne olivat kiittämättömiä enkä tarkoittanut, mitä sanoin. Nyt olkaa hyvä ja menkää toisten luokse."
Hän pysäytti hevosen.
Verkalleen astui Clifton vaunuista. Sitten loi hän katseensa tyttöön. Tuokiossa olivat hänen kasvonsa vanhenneet. Silmät näyttivät väsyneiltä.
"Rakastan teitä, Antoinette", hän sanoi ja kunnioituksesta painui hänen äänensä miltei kuiskaukseksi. "Olen Crepin Marrolet ja kahdensadanviidenkymmenen vuoden päästä olen palannut teitä etsimään ja puolestanne taistelemaan. Mutta" – hänen kasvoilleen lennähti kumman sisäänpäinkääntynyt hymy, "olen varmasti Crepiniä vanhempi. Vuosisatain vieriessä on tapahtunut jokin lykkäys."
Tyttö läimäytti suurta mustaa hevosta irtaimilla ohjastenperillä. "Olette nuorempi kuin Crepin konsanaan", huudahti hän Cliftonille ja hänen silmissään oli katse, joka sai tämän sydämen sykähtämään hänen seistessään katselemassa tytön jälkeen.
Verkalleen vaelsi hän takaisinpäin. Aurinko oli laskenut ja sinertäviä varjoja hiipi järven ylle. Ennen pitkää kuuli hän reipasta laulua. St. Ives ja tuo parrakas mies ne lauloivat, ja hetken päästä olivat he hänet tavoittaneetkin munkin, Joen ja Bimin tullessa kappaleen matkaa taampana. Hetkisen oli Clifton masennuksissa. Hän ei enää kuulunut seurueeseen. Antoinette oli antanut hänen selvästi ymmärtää, ettei toivonut hänen seuraansa. Mutta Joen ja Bimin nähdessään heräsi uutta toivoa hänen rinnassaan. Eihän Antoinette voinut pitää näitä ja sulkea häntä, Cliftonia, ulkopuolelle.
St. Ives kantoi reppua.
"Se on teidän", hän sanoi pysähtyen tiepuoleen siksi että toiset ehtivät hiukan tuonnemmaksi. Heidän jäätyään kuulumattomiin hän kysyi: "Lähettikö hän teidät takaisin, monsieur?"
"Kyllä, kaiken mitä minusta oli jäljellä", vastasi Clifton.
St. Ives nauroi ja otti hatun vaaleasta päästään viillyttäytyäkseen iltatuulessa. "Mon Dieu, hän on aikamoinen pikku tyranni kun sattuu sille päälle", huudahti hän, "ja senvuoksi häntä rakastankin. Otin matkatavaranne mukaani, sillä tiesin hänen muutoin olevan pahoillaan, kun kaikki käy ympäri. Miksikä olette niin allapäin, ystäväiseni?"
Clifton katsoi St. Ivesiä suoraan silmiin. "Luullakseni on minun kerrottava se teille", hän sanoi. "Olette hänen veljensä ja – – – hänen isänsä. Rakastan sisartanne. Hän tietää sen ja on vihainen. Rakastan häntä enemmän kuin ainoatakaan naista on rakastettu hamasta aikojen alusta. Minä – – –"
Gaspard rypisti tuimasti silmäkulmiaan. "Ei ole totta, monsieur", murisi hän. "Se on ikuinen valhe. Ainoatakaan naista ei ole koskaan rakastettu niinkuin minä rakastan Angelique Fanchonia. Ja jos vielä kerran sanotte – – –"
"Siinä tapauksessa tiedätte miltä minusta tuntuu, Gaspard.. Ilman häntä en tahdo elää – – –"
"Poof", tiuskasi St. Ives. "Tässäkö kaikki, monsieur? Ilman Angeliqueta en voi elää. Siinä on meidän molempien ero. Oletteko vakuutettu, vai ratkaisemmeko asian toisella tavoin tuossa viheriäisellä nurmella, missä ette loukkaa itseänne, vaikka kaatuisittekin?"
Hämmästyksissään tuijotti Clifton toiseen. "Oletteko mieletön, kuten munkki Alphonse niin usein on väittänyt", puuskahti hän. "Ettekö kuule mitä sanon? Rakastan sisartanne. Olen sanonut sen hänelle ja koska olen uskaltanut sen tehdä, on hän minulle raivoissaan. Eikö rohkeuteni teitäkin hämmästytä ja suututa? Saatte mielellänne vääntää niskani nurin, jos niin haluatte. Lupaan etten kohota sormeanikaan puolustautuakseni – – –"
Käsittämätön St. Ives nauroi ja hykerteli kämmeniään kuin olisi kuullut jotakin hyvin hupaista.
"Eihän tuo, mitä sanotte, ole mitään uutta", hän sanoi. "Tietenkin rakastatte sisartani. Olisittehan kuuro, sokea ja houkkapäinen, ellette sitä tekisi. Eikä se ole ollut minulle mikään salaisuus – olen sen tiennyt jo tänä aamuna varhain. Sisareni jätti kirjeenne vuoteelleen ja minä luin muutamia rivejä nähdäkseni, minkä paperin hän niin huolettomasti heitti syrjään. Luettuani hiukkasen oli minun jatkettava, ja sitten ei itse pirukaan olisi saanut minua hellittämään. Hän ei sitä tiedä, mutta kaikkien pyhimyksien nimessä olisin valmis antamaan viisi vuotta elämästäni kyetäkseni kirjoittamaan Angeliquelle sellaisen kirjeen."
"Ette siis raivostunut minulle, vaikka kirjoitinkin sen?"
"Maudit, en. Kunnioitukseni teitä kohtaan on kasvanut. Tuollaisten kirjeitten kirjoittaminen on taidetta eikä rikkomusta. Sitäpaitsi en vielä koskaan ole tavannut ketään, josta olisin pitänyt niin paljon kuin teistä. Teidän on vain otettava takaisin se mitä sanoitte Angelique Fanchonista ja toimitettava kauttani hänelle anteeksipyyntönne."
"En minä hänestä ole mitään sanonut."
"Olette antanut ymmärtää paljonkin – ettei hän muka olisi kyllin kaunis ja kyllin hyvä, jotta häntä voisi rakastaa, niinkuin luulette rakastavanne sisartani."
"Siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Ja jos nyt antaisitte tavarani – – –"
"Kannan sitä teille, veli."
"Mutta minähän olen menossa toiseen suuntaan."
"Tänne te tulette", sanoi Gaspard järkkymättömänä ja lisäsi vauhtia tavoittaakseen munkin ja Joen sekä Barnaben.
"Mutta hän lähetti minut tieheni", intti Clifton ja kiiruhti askeleitaan, niin että pääsi toisen rinnalle. "Hän on suutuksissaan – – –"
"Ja suuttuisi vieläkin enemmän, jos häntä tottelisitte", vastasi St. Ives.
He vaelsivat hetken vaieten. Sitten katsoi Clifton St. Ivesiin ja heidän mieliinsä johtui sama asia.
"Tässä maassa tahdon elää – ja kuolla", Gaspard sanoi.
"Minä myöskin", vastasi Clifton siirtyen niin lähelle että hipaisi kyynärpäällään toista. Taaskin miettivät he samaa asiaa.
"Jos olisi mahdollista – – –"
"Se on mahdollista." Cliftonin käsi lepäsi toisen käsivarrella ja taas oli hän kuulevinaan John Denisin kertovan siitä Ivan Hurdiin kohdistuvasta kostonhimosta, joka mielettömänä paloi Gaspardin verissä. "Sitä se on", toisti hän hiljaa. "Jos annatte Ivan Hurdin minun haltuuni."
"Entä jos epäonnistutte?"
St. Ives katsoi suoraan eteensä.
"Tarkoitatte, että jos kaikki muu lyö vikaan, aiotte te tehdä sen, mitä minä olen päättänyt – ennen teitä?"
"Ehkäpä ajattelemme samaa asiaa. Mutta minulla ei ole mitään sisarta eikä mitään Angelique Fanchonia, joka minua rakastaisi."
St. Ives veti syvään henkeään. "Ellei heitä olisi – noita molempia, jotka minua pidättävät – olisi se jo tehty. Luoja tietää, että tekisin oikeuden ja kohtuuden mukaan, jos ottaisin Hurdin hengiltä."
"Trappierista ei siis olekaan lainkaan kysymys? Angelique Fanchon on tehnyt saman valan kuin sisarenne ja he uhrautuvat molemmat, jos te surmaatte Hurdin? Niin on asianlaita, Gaspard! Miksi ette myönnä sitä minulle?"
"Niin on, kuten sanotte", myönsi St. Ives. "Mutta Ajax Trappier ei sitä tiedä ja yrittää käyttää poissaoloani hyväkseen. Siksipä juuri aion murskata hänen luunsa."
"Siunaukseni saatte", Clifton vastasi. "Mutta – mitä hyötyä olisi Hurdin kuolemasta?"
"Lähettäisin maanpäältä pois roiston – pedon, joka tahtoo pakottaa sisareni omaksensa, joka tahtoo hänet ostaa ja tuhota hänen onnensa ja elämänsä – joka ei kaihda mitään keinoa saadakseen hänet omakseen – ja joka on loukannut häntä niin, että ainoastaan minä voin saada sen hyvitetyksi."
"Mutta tällä teolla pakottaisitte sisarenne toiseksi Amelia de Repentignyksi."
"Jakaisin oikeutta."
"Niin – sen käsityksen mukaan, mikä vallitsi kaksisataa vuotta sitten. Mutta toisenkin elämän te murtaisitte – Angelique Fanchonin – naisen, joka rakastaa teitä. St. Ives, olette mieletön."
"Mahdollista kyllä, monsieur."
"Ja teistä itsestänne tulisi lainsuojaton – teidät hirtettäisiin, jos teidät saataisiin kiinni. Sanon vieläkin, että olette mieletön."
"Mahdollista kyllä, monsieur."
"Ja Angelique tulee menemään naimisiin Trappierin kanssa."
"Hän on ollut niin mieletön, että on tehnyt sen lupauksen. Mutta mitään Trappieria ei tule olemaan maan päällä minun miteltyäni hänen kanssaan. Ja Hurd saapuu metsiin. Hän on viettävä talven ja kevään työväkensä luona. Olen surmaava hänet hänen ollessaan yksin, niin ettei kukaan siitä tiedä. Siinä on toivoni."
Clifton huokasi syvään epätoivosta. "Tekisitte harkitun murhan – ja sitten valehtelisitte sisarellenne ja Angeliquelle. Nyt uskon munkki Alphonsen olevan oikeassa. Sielunne on kadotettu."
"Entä te, monsieur? Jos te minun sijastani surmaatte Hurdin, niin eikö teidänkin sielunne mene kadotukseen, eikö teistäkin tule lainsuojaton – ja eikö teitä vedetä yhtä armollisesti hirteen kuin minuakin?"
"Eihän minulla ole mitään sisarta, eikä mitään Angeliqueta – – –"
"Mutta teillähän on Antoinette." St. Ivesin äänenpaino oli merkitsevä ikäänkuin kätkeytyisi hänen sanansa taakse jokin salaisuus.
Cliftonin sydän sykki ihan kuultavasti, mutta hän pakottautui naurahtamaan.
"Sen olin unohtanut. Nyt kai olemme jo leirin likellä. Antakaahan nyt tavarani – – –"
"Eivät ne paljon paina, monsieur."
"Mutta minä aion nyt palata."
"Sitä ette aio", sanoi Gaspard järkkymättömän itsepintaisesti. "Olisitte pelkuri, jos menisitte. Sitäpaitsi – sisareni odottaa teitä."
"Ettäkö odottaa – vielä hittoja", Clifton huudahti. "Eipä paljon puuttunut ettei hän minua ruoskinut."
"Mahdollista – ja sitten hän olisi itkenyt kaiken yötä. Olette kokematon naisiin nähden. Minä tunnen heidät."
"Miksikä luulette – hänen – minua odottavan?" sopersi Clifton epäilevänä. "Pelkään – – –"
"Poof. En sitä vain luule. Tiedän sen. Hän luki tuon pitkän kirjeenne junassa yrittäen kätkeä sen aikakauskirjan taakse. Kun sähkösanoman sitten saavuttua pyysin saada nähdä sen punastui hän kunnes luulin hänen purskahtavan itkuun. Voisinpa myöskin mennä vaikka valalle siitä, että hän tiesi teidän olevan lentokoneessa ja Jeannotin tehdessä mielettömimpiä temppujaan ja teidän näyttäessänne olevan varman kuoleman kidassa oli hän ihan vahanvalkoinen. Maudit. Tarvittaisiinpa viisas mies selvittämään, kumpi meistä on narri – te vaiko minä – ehkäpä sentään olemme sitä molemmat."
Tuokion päästä teki tie mutkan. Järven puolella oli viheriäinen nurmikko, puolittain varjoisten puiden verhossa. Nurmikon halki virtasi puro, jonka rannalle oli pystytetty kaksi telttaa. Suloisesti tuoksahtaen honkapuulle nousi savu leirivalkeasta ja tulen ääressä hommaili muuan mies pannuineen, patoineen ja kattiloineen.
Heidän astuttuaan hiukkasen lähemmäksi tuli rannalta käsin hento pikku olento heitä kohden. Joe ja Bim olivat jo ehättäneet hänen vierelleen. Hän tarttui toisen käteen ja silitteli toisen päätä, mutta katseli hellittämättä tyttöä, joka nousi parhaillaan rinnettä ylös, ja hänen sydäntään värisytti. Mutta sitten sai hän takaisin entisen rohkeutensa.
Tyttö oli avopäin ja näytti suloiselta kuin lapsi. Iloinen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan hänen nähdessään veljensä seuralaisen.
"Olette viipyneet niin kauan, että olen miltei puolikuollut nälästä", valitteli hän veikeästi. "Joe ja Bim ja Barnabe tulivat jo neljännestunti sitten ja Alphonse jo heitä ennen. Eipä luulisi, että te molemmat olette kuuluja jalankulkijoita, monsieur Clifton."
Kiireesti kääntyi hän poispäin Cliftonista.
Kahdeksastoista luku.
Illallisen jälkeen, jonka aikana Antoinette oli käyttäytynyt harvinaisen lempeästi, hän harjaili hiuksiaan leiritulen ääressä kuin unohtaen kokonaan Cliftonin läsnäolon ja kiinnittäen huomiota ainoastaan Joeen ja Bimiin. Clifton ei olisi voinut uneksiakaan, että tyttö saattoi olla niin lapsen näköinen kuin nyt tällä hetkellä – poikamaisen solakkana, pehmeästi rusottavine huulineen ja hiusten valahtaessa olkapäille ja kasvoille.
Hänen mietteensä keskeytyivät tytön sanoessa Joelle: "Nyt on sinun mentävä nukkumaan. On jo aika, Joe. Anna Clifton-sedällesi hyvänyönsuudelma – ja kun olet päässyt vuoteeseesi, tulen minä sinut peittämään."
Hetkistä myöhemmin tuli Joe Cliftonin luokse ja kohotti pikku kasvonsa tätä kohden.
"Hän käski minua antamaan sedälle hyvänyönsuudelman", hän sanoi anteeksipyytäen ja Cliftonin kumartuessa alas hän kuiskasi: "Hän tahtoo myös, että polvistun lukemaan rukouksen. En pidä siitä."
"Kyllä sinä opit pitämään", vakuutti Clifton. "Kaikki on oikein, mitä hän sitten sanookin, Joe – aivan oikein."
Hän vei pojan suureen telttaan, missä miesten piti nukkua. Hänen palattuaan olivat Gaspard ja Barnabe poistuneet ja viimeistä suortuvaa harjaillessaan hyräili mademoiselle St. Ives itsekseen pientä laulunpätkää. Hän kohotti katseensa Cliftoniin tämän pysähtyessä hänen viereensä.
"Katselin teitä jutellessanne Joen kanssa", hän sanoi. "Olitte kuin pieni lapsonen. Suututteko, jos sanon sen teille – kaikessa isällisyydessä?"
"En nyt juuri suutukaan", virkahti tyttö jatkaen taas harjaamistaan, "mutta suuria en luota teidän kaltaistenne miesten isällisyyteen."
Clifton kumartui hiukan lähemmäksi häntä: "Ollen paljon teitä iäkkäämpi – niin, jopa niin kypsynyt, että huoleti voitte osoittaa minulle tyttärellistä mielenkiintoa – pyydän teitä sallimaan, että sormenpäilläni kosketan hiuksianne ennenkuin sanon hyvää yötä."
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tyttö hypähtänyt pystyyn ja katsoi häntä silmästä silmään.
"On epäystävällistä, että ivaatte minua tuolla tavoin. Olen pyytänyt teiltä anteeksi noita äkkipikaisia sanojani, jotka suutahtaessani tulin sanoneeksi. Jos teillä olisi rahtunenkin Crepin Marroletin hienotunteisuutta ja ritarillisuutta, niin muistuttaisitteko minua niistä?"
"En. Crepin oli aikoinaan yritteliäs miekkonen. Hän olisi silittänyt tukkaanne ja pyytänyt sitten teiltä anteeksi. Mutta asiahan on aivan toinen. Crepin sykähteli nuoruutta, kun minä taas – miltei neljäkymmentä vuotta takanani – – –"
"– – – olette vaikean vanhuudenraihnaisuuden raskauttama", jatkoi mademoiselle St. Ives pahaenteisesti heilauttaen päätään. "Hyvää yötä, kapteeni Brant! Nyt menen telttaani."
"Ette ennenkuin olemme tehneet päätöksen Joen ja Bimin suhteen", selitti Clifton kylmästi. "He ovat minun. Maksoin heistä kaksisataa dollaria, ja aion ottaa heidät mukaani, ellette suostu keskustelemaan asiasta. Ensin on teidän kerrottava, miksikä tahdotte Joen haltuunne."
"Tarvitsen häntä!" puhkesi Antoinette sanomaan. "Niin on tosiaankin, kapteeni Brant. Tarvitsen jonkun, jota voin näin hoivailla. Rakastan Joea. Minun on saatava hänet. Hän antaa minulle rohkeutta – vapauttaa minut levottomista mietteistä – auttaa minua – – – minua – – –"
"Jos luovutan Joen ja Bimin teille, on teidän korvaukseksi annettava minulle, joka olen heidät rahalla ostanut, ei mitään vähempää kuin yksi noita kiharoita, joihin ette salli minun sormenpäillänikään kajoovan. Siitä hinnasta en tingi!"
Tyttö oli kavahtanut hiukkasen taapäin. Tulen valossa hänen silmänsä leimusivat. "Onko teillä veistä?" hän kysyi. Clifton otti taskuveitsensä ja ojensi sen hänelle ensin avattuaan yhden sen teristä.
"Se on terävä kuin partaveitsi", hän sanoi. "Olkaa varovainen."
Terä kimmelsi. Sen terävä pinta lepäsi suortuvaa vasten, jonka tyttö oli kietaissut sormensa ympärille. Silloin Clifton äkkiarvaamatta huudahti: "Seis! En tahdo teidän leikkaavan sitä. Olkoon se entisellä paikallaan ja kuitenkin minulle kuuluvana. Lohtunani on ajatus, että omistan teistä pienen rahtusen – ja Joen ja Bimin voitte ottaa ilman muuta. Ennemmin saatte leikata minulta sormen kuin katkaista tuon kiharan."
"Pitäkää sitä sitten sormenanne, monsieur!"
Tehty! Clifton kuuli ripeän rasahduksen ja huudahti torjuen. Hänen oli vaikeata nähdä tytön silmistä leimahtanutta ylpeätä katsetta tämän antaessa veitsen sekä hiuskiehkuran pudota hänen jalkainsa juureen.
"Sormenanne, kapteeni Brant", hän toisti. Näin sanottuaan hän poistui ja kuin salaman iskemänä seisoi Clifton katsellen hänen jälkeensä kunnes hän oli mennyt telttaansa.
Avonainen veitsenterä kiilsi hänen jalkainsa juuressa. Poikittain sen päällä kimmelsi tulen kajasteessa hiuskihara. Hän otti molemmat ylös ja Barnaben sekä St. Ivesin palattua pani hän veitsen taskuunsa ja kiharan erääseen reppunsa lokeroon. Yöksi menisi hän rantahietikolle, sanoi hän St. Ivesille – ja näin selitettyään otti hän reppunsa selkäänsä ja lähti. Hän käveli rantaan ja jatkoi matkaa sitä pitkin. Oli viileätä. Yö oli ihana, tavallista pimeämpi, mutta ei niin pimeä, ettei hän olisi nähnyt eteensä. Oli kuin olisi valkoinen hiekka kajastanut rahtusen valoa, vaikka taivaalle olikin kerääntynyt pilviä. Parin mahtavan kallionlohkareen lomasta keksi hän paikan reppuaan varten, niin että saattoi vaeltaa eteenpäin ilman sitä.
Puolisen kilometriä kuljettuaan hän keksi, ettei ollut yksin. Hänen kintereillään tuli Bim pehmeästi tassutellen hiekassa. Useampia kilometrejä vaellettuaan Clifton sitten kääntyi takaisin. Hänen saavuttuaan reppunsa luokse oli keskiyö. Levittäen huopapeitteensä hiekkaan asettui hän istumaan nojaten selkänsä toista kiveä vasten.
Kuun liepeillä ajelehti pilviä ja järven yllä lepäsi hiljaisuus, joka sai hänet aavistelemaan myrskyn olevan tulossa.
Bimin käytöksestä hän sitten ymmärsi, että jokin läheni rantaäyrästä pitkin. Senjälkeen valui ohkaisemman pilviverhon lävitse kalvasta kuunvaloa, niin että näkyviin tuli rantaa pitkin verkalleen vaeltava kumarahartiainen olento. Munkki Alphonse siellä oli. Leuka painuneena rintaa vasten ja taakse ristityin käsin hän kulki ohitse ja katosi pimeään. Hänen kintereillään näytti seuraavan jotakin yksinäisyyttä kauheampaa, ja tervehdys, jonka Clifton oli ollut aikeissa huutaa, tukahtui hänen huulilleen.
Hetken päästä Alphonse palasi astellen sitten edestakaisin. Bim vihdoin katkaisi painostavan äänettömyyden. Se puhkesi tukahutetusti ulvomaan. Hetkeen ei munkki Alphonse millään tavoin ilmaissut sitä kuulleensa. Sitten hän kääntyi kalliota kohden ja näki Cliftonin istuvan sen vierellä.
Tämä nousi ylös ja molempain miesten seistessä paksun pilviseinän alta taaskin tunkeutuvassa heikossa kuunvalossa näyttivät munkin kalpeat, hiutuneet kasvot Cliftonista mustaa pimeyttä vastaan ihan luurankomaisilta. Silmät häntä miltei kauhistivat. Vallitsevassa pimeydessäkin saattoi nähdä niiden hehkun. Hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuitenkin niin lempeä ja hiljainen, että vastakohta melkein kammoksutti.
"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, että teitä häiritsin. Yö huokuu levottomuutta enkä saa unta."
"En minäkään", Clifton sanoi. "Ilmassa näkyy olevan myrskyä."
He katsoivat toisiinsa, ja pikku munkki hymyili tuon kummallisen hehkun viipyessä hänen silmissään. Cliftonin katseessa oli hän keksinyt jotakin, mikä sai hänet laskemaan kätensä toisen käsivarrelle.
"Yön hetki on sellainen, jolloin ihminen tutkistelee itseään", hän sanoi. "Olen tehnyt niin. Niinpä myöskin tekin. Mihinkä lopputulokseen olette tullut, ystäväni?"
"Tulokseen, että olen mieletön ja mitättömämpi kuin olen luullutkaan", Clifton vastasi. "Entä te?"
"Kävellään", sanoi munkki.
Rinnatusten vaelsivat he rantaa pitkin hämärän tihetessä heidän ympärillään ja Bimin varjon kaltaisena seuratessa heidän jälessään.
Kotvasen kesti, ennenkuin munkki Alphonse vastasi Cliftonin kysymykseen.
"Olen keksinyt olevani ihminen", hän sanoi ja hänen äänessään värähti murheen outo aavistus. "Ollessani sitä enkä mitään muuta on minun palattava luostariin – kun tehtävämme täällä on täytetty. Tämän on yö minulle opettanut."
Hetken Clifton kulki vaieten mitään vastausta keksimättä. Hän katsoi taivaalle, jolta kuu oli kadonnut, ja tajusi munkin hiutuneessa ruumiissa levottoman, kiihkeän hengen olevan vangitun kärsimään outoa tuskaa.
Vihdoin hän sanoi: "Eroan St. Ivesin sisaruksista huomenna lähteäkseni pohjoiseen. Kenties en tule näkemään teitä pitkään aikaan."
"On jokin syy, mikä saa teidät lähtemään aikaisemmin kuin aioitte, ystäväni – joko tiellä tai sitten leiritulen ääressä tapahtunut kohtaus!" Viimeiset sanat lausui munkki verkalleen ja ikäänkuin vaikeasti.
"Tiedätte – – –?"
"Hän kertoi minulle mitä oli tapahtunut, kun tulin ja löysin hänet itkemässä. Viimeisen kohtauksen leiritulen ääressä minä näin – ja kuulin. Pakenette Antoinette St. Ivesiä."
"Hän on sen vuoksi oleva onnellisempi."
"Sokea mies!" mumisi munkki kuin itsekseen. "Sokea – ja minä näen selvästi. Tyttö olisi voinut lyödä teitä. Sitä ei hän tehnyt. Hän antoi teille mitä olitte pyytänyt. Jos minä olisin ollut teidän paikallanne, olisin kiittänyt luojaa koko ikäni, vaikkapa hän olisikin heittänyt tuon hiuskiharan jalkoihini tuolla tavoin."
"Se oli Joesta ja Bimistä vaatimani hinta", Clifton sanoi yrittäen pimeässä tutkia seuralaisensa ilmettä.
"Ja sen mukana antoi hän teille sydämensä."
Munkki kosketti hänen kättään kädellään, ja Clifton tunsi sen olevan jäätävän kylmän.
"Olen tuntenut Antoinette St. Ivesin siitä lähtien kuin hän oli pieni tyttö", hän sanoi lempeästi. "Hän rakastaa teitä."
"Mahdotonta", vastasi Clifton tuokion kuluttua. "Niin varma olen siitä, että toivon teidän vapauttavan minut – tästä!" Hän hapuili reppunsa lokeroa, kunnes sai sieltä hiuskiehkuran, jonka laski munkki Alphonsen jääkylmään käteen.
Läntisen taivaan halkaisi salama, ja sitä seurasi kumea jyrinä niin syvän hiljaisuuden hetkeksi laskeutuessa heidän ympärilleen, että järven kohukin näytti vaienneen. Clifton ojensi kätensä ja laski sen lempeästi toisen kumaralle olalle.
"Te rakastatte häntä myöskin?" kuiskasi hän hiljaa.
"Enemmän kuin elämää – enemmän kuin Jumalaa", munkki sanoi. Hänen äänensä kaikui oudon ilmeettömänä ja kaukaisena kuin olisi se noussut sanomattomista syvyyksistä, missä kaikki intohimo, kaikki elämä ja kaikki lämpö oli kuollut. "Rakastin häntä hänen lapsena ollessaan taittaessani selkäni Mistassinissa. Rakastan häntä nyt hänen ollessaan nainen. Jumala suokoon minulle anteeksiannon ja puhdistakoon sielustani sen synnin."
"Ei se ole synti", sanoi Clifton, mutta hänen puhuessaan oli munkki Alphonse vetäytynyt syrjään ja Cliftonin huutaessa häntä nimeltä ei kuulunut mitään vastausta.
Hän hapuili käsillään pimeässä ja huusi taas.
"Alphonse – munkki Alphonse – – –"
Hän saattoi kuulla Bimin nuuskivan hiekkaa. Munkista ei kuitenkaan kuulunut ääntäkään. Taas leimahti salama. Se valaisi pikimustia pilviä, joita mahtavain linnanmuurien lailla kasaantui taivaalle. Tuulen valitus oli kuin kaukaisen vesiputouksen kohinaa, ja Clifton ymmärsi yön kantavan helmassaan muutakin kuin sadetta.
"Myrsky yllättää meidät pian. Menkäämme Gaspardin telttaan", hän sanoi.
Vain Bim hänelle vastasi haukahtaen, ja yksinään vaelsi Clifton Gaspardin teltalle. Siellä kaikki nukkuivat. Ainoastaan ilmeisestikin munkki Alphonsea varten laitettu vuode oli tyhjä.
Sade alkoi kuin pienin vasaraniskuin takoa teltan kattoa. Sitten se vedenpaisumuksena syöksähti pilvistä alas. Teltta notkui sen alla ja Cliftonia ihmetytti, kuinka muut saattoivat nukkua, vaikka ukkonen jyrähteli ja salamat leimahtelivat. Sadekuuro painui loitommaksi järvellepäin, ja tuuli seurasi sen kintereillä – vinkuva, suhahteleva pyörretuuli, jonka ankara kumina hetki hetkeltä kasvoi.
Kenkänsä kärjellä herätti hän St. Ivesin. Toinen nousi istualleen.
"Hitto vieköön!" hän puuskahti kuullessaan metelin.
"Hirmumyrsky tai hirmumyrskyn alku", Clifton selitti ottaessaan taskulamppunsa repustaan. "Jos se yllättää meidät, eivät teltat tule kestämään. Parasta on teidän mennä sisarenne luokse."
St. Ives hypähti pystyyn ja tempasi yöpukunsa päältään. Silmänräpäyksen verran seisoi hän alasti kurkottaen ottamaan vaatteitansa, mutta samassa oli yön koko raivo heidän niskassaan. Joe ja Barnabe heräsivät äkkiä kuin piiskaniskusta. Joe ensimmäisenä ehti vuoteestaan silmät pyöreinä hämmästyksestä ja säikähdyksestä. Rajuilma raivosi korvia särkevästi ikäänkuin raastaen koko maailman kappaleiksi.
Sitten sortui sivuseinä kuin räjähtävä ilmapallo. Viimeksi näki Clifton vilauksen Gaspardin jykevää vartaloa tämän yrittäessä kiskoa vaatteita ylleen. Sitten lamppu sammui. Se murskaantui silmänräpäyksessä, ja likomärkä telttakangas kääriytyi heidän ympärilleen kuin elollinen olento.
Clifton oli pudonnut maahan kuin nuijaniskusta ja makasi selällään tiukasti pidellen taskulamppuaan. Rajuilman pauhun lomitse kuuli hän vieressään St. Ivesin noituvan sitä, että oli joutunut moiseen ketunpyydykseen ennenkuin oli ehtinyt saada edes vaatteita ylleen.
"Minä huolehdin Antoinettesta", huusi hän tälle. "Jääkää te Joen luokse!"
Ankarin ponnistuksin onnistui hänen päästä irti telttakankaasta, joka oli kietoutunut pussiksi hänen ympärilleen. Melu oli hiljennyt, ja hän saattoi kuulla myrskynpuuskan kiitävän itäänpäin kuin suunnattoman härän, puolen maailman suuruisen. Tuulen jälkeen seurasi taas sade. Rankkana valui se pystysuoraan maahan. Järvi valitti. Ilmassa oli voihkinaa. Koko maailma tuntui valittavan ja vääntelehtivän. Oudointa oli, että kaikki tuuli oli joko jossakin loitolla tai sitten korkealla heidän yläpuolellaan. Poskeaan vasten Clifton tuskin tunsi hengähdystäkään.
Sitten juoksi hän toista telttaa kohden kompastuen siihen, sillä sekin oli kaatunut. Hän kuuli heikon äänen. "Gaspard!" se sanoi, "Gaspard!"
"Olen täällä!" hän huusi. "Älä pelkää!"
Milloinkaan ei hän ollut luullut telttakankaan voivan olla jotakin niin pirullista. Hän veti, raastoi ja kiskoi sitä ilman näkyväistä tulosta, ja kaiken aikaa saattoi hän kuulla Antoinetten tuskallisesti huutelevan veljeään. Hänen päähänsä ei juolahtanut lainkaan selittää, ettei ollut Gaspard – ei sittenkään kun hän oli saanut tytön teltan alta ja tunsi hänen käsivarsiensa kouristuksentapaisesti kietoutuvan kaulaansa. Samalla kertaa sai hän käsiinsä huopapeitteen ja ymmärsi kietoa sen tytön ympärille ennenkuin nosti hänet syliinsä. Erään uutistalon hän muisti olevan tuskin puolen mailia tuonnempana.
Sen hän sanoi tytölle. "Kannan sinut sinne", huusi hän. "Ja teltassa on kaikki hyvin – Joe ja muut turvassa – – –"
Tyttö luuli yhä hänen olevan Gaspardin. Sade pieksi heitä, ja tytön pää oli puoleksi huopapeitteen sisässä.
Clifton piteli häntä tiukasti, niin että tyttö lepäsi kiinteästi hänen rintaansa vasten. Antoinetten käsivarret kiertyivät kovemmin hänen kaulaansa. Hän tunsi hänen kosteat ja lämpimät kasvonsa omiaan vasten. Tytön suu oli niin lähellä, että hän suuteli sitä, ja niin suloinen sekä ihmeellinen oli tämä suudelma, että hän suuteli tyttöä uudestaan.
"Älä pelkää", hän sanoi, mutta uskalsi puhua vain kuiskaten.
"Rakas Gaspard!" kuuli hän tytön sanovan.
Hänen sydäntään ahdisti ja suonissaan paloi mielettömyys. Tien hän löysi. Antoinette silitteli kädellään hänen poskeaan. Hän kyseli Joesta, munkki Alphonsesta ja – lopulta – Clifton Brantista! Mainitessaan tämän nimen painui hänen kätensä hiukan kovemmin Cliftonin poskea vasten. Tämä kumarsi päätään, niin että hänen korvansa oli lähellä tytön huulia.
"Toivon, ettei hän koskaan tulisi takaisin", huusi tyttö. "Jos hän sen tekee, on sinun autettava minua pääsemään hänestä, Gaspard. Vihaan häntä!"
Clifton pusersi tyttöä vieläkin lujemmin mutta ei sanonut mitään.
Sade oli hiljentynyt. Nyt se palasi tavattoman raivokkaana. Silloin uskalsi Clifton taas puhua.
"Tästä päivästä lähtien ei sinun enää tarvitse häntä nähdä", hän sanoi. "Hän lähtee pois – ainaiseksi!"
Tyttö ei vastannut mitään – vaikka Clifton tiesi hänen hyvin kuulleen nuo sanat. "Hän on roisto", lisäsi Clifton katkerasti. "Kuinka onnetonta, että hän rakastaa sinua!"
Sade, pimeys, tuulen valitus, kaikki pelasti hänet ilmitulolta. Clifton kiiruhti askeleitaan, kumarsi päätään tytön märkiä hiuksia kohden ja painoi huulensa niille keveästi. Tyttö tajusi hänen huolenpitonsa, hellyytensä ja kunnioituksensa sekä antoi sille arvoa. Oli onnellista omistaa sellainen veli, ja sateen taas tauotessa silitti hän hyväillen uudelleen tämän poskea.
Kuinka äärettömästi munkki Alphonse olikaan erehtynyt, mietti Clifton katkerana. Ja huomenna – kenties jo tänä yönä saisi tyttö tietää totuuden. Silloin ei hän pitäisi Cliftonia suuresti Hurdia parempana.
Rohkeasti astui hän sisään uutistalon lukitsemattomasta ovesta. Huone oli himmeästi valaistu, ja hän seisahtui taakkoineen keskelle lattiaa. Mademoiselle St. Ives oli kokonaan huopapeitteen sisässä. Vesi valui heistä virtoina kerääntyen lammikoiksi valkoiseksi hangatulle lattialle. Viereisestä huoneesta kurkistivat muuan mies ja nainen ja tuijottivat heihin hämmästyneinä.
Clifton ei sanonut mitään. Ennen pitkää he ymmärtäisivät tilanteen ja muut selitykset jätti hän tytön tehtäväksi. Seinustalla oli vanha sohva, ja sille nosti hän tytön jääden itse odottaen seisomaan hänen eteensä lampun valoon veden yhä valuessa hänen vaatteistaan. Tyttö hymyili – yritti nauraa koko seikkailulle. Sitten hän katsoi Cliftoniin ja äkkiä leimahtivat hänen silmänsä hämmästyksestä ja kauhusta.
"Te!" puhkesi hänen huuliltaan.
Hän ei huomannut pariskuntaa – ei edes nähnyt heitä heidän tullessaan huoneeseen. Paljaan käsivartensa hän kätki peitteeseen. Sormet tarrautuivat märkään huopaan, jota hän veti ympärilleen. Jos katse olisi surmannut, olisi Clifton kuolleena kaatunut maahan. Siitä oli hän varma!
Hän astui takaperin ovea kohden ja kumarsi – likomärkä, ränsistynyt, katala olento – sanoi tytön katse. Hän oli nyt hävinnyt niin perinpohjaisesti, että hänen kasvonsa olivat kalmanvalkeat. Ne huulet ja kasvot, joita hän oli suudellut, tuomitsivat hänet, vaikka Antoinette oli ääneen ainoastaan sanonut tuon yhden ainoan hämmästyneen ja harmistuneen sanan. Avatessaan ovea ei Clifton katsonutkaan häneen.
"Hyvästi, mademoiselle", hän sanoi.
Nyt hän käsitti millaista oli, kun sydän oli toivoton ja sielu kuollut.
Siitä huolimatta hän hymyili, sillä mikään valta maailmassa tai taivaassa ei kyennyt ottamaan häneltä noita suudelmia.
Yhdeksästoista luku.
Tuuli kuoli. Sataa tihuutti lämpimästi. Sitten taivas kirkastui yhä enemmän ja enemmän, kukot alkoivat laulaa asumuksissaan – päivä sarasti.
Aamun koittaessa pystytettiin iso teltta uudelleen, ja Clifton selitti St. Ivesille päättäneensä matkustaa.
"Mademoiselle ja te tarvitsette ainakin kaksi viikkoa työskennelläksenne täällä aina St. Methodeen saakka", hän sanoi. "Tavalla tai toisella on sisarenne hierottava tuttavuutta laakson jokaisen uutisasukkaan kanssa minun työskennellessäni Mistassinin varsilla. Roberval lähtökohtanani olen suuntaava matkani poikki maan. Kahdenkymmenen päivän päästä laskettuna tästä päivästä tulen Saint Felicieniin auttamaan teitä selvittämään välinne Ajax Trappierin kanssa."
Hänen päättävä äänensävynsä ratkaisi asian ilman muuta, ja St. Ives sekä tunsi että näki hänessä tapahtuneen muutoksen. Munkki ei ollut palannut, minkä vuoksi Clifton kirjoitti lyhyen kirjeen, ja pyysi Gaspardia jättämään sen hänelle. Sitten hän hetkisen keskusteli Joen kanssa, sanoi hänelle hyvästi ja taputti häntä olalle kuin täyskasvuista miestä. Sitten otti hän hänet syliinsä ja suuteli hänen kesakkoisia kasvojaan. "Sano mademoiselle Antoinettelle, että olen hyvin pahoillani – hyvin pahoillani!" kuiskasi hän.
Metabetchewanista ajoi hän autolla Robervaliin. Jeannotia ei hän saanut käsiinsä, mutta Peribonkan laiva lähti puolenpäivänaikaan, niin että hänellä oli aikaa ostaa tarvitsemansa varusteet. Kello neljä iltapäivällä ajoi Samuel Chapdelaine hänet hevoskyydillä mustikkaa kasvavain erämaiden halki, ja illallista söi hän yhtiön varikossa Mistassinissa.
Työnjohtaja Bolduc odotti häntä karttoineen, numeroineen ja tietoineen. Clifton sai täten tietoonsa sadottain yksityiskohtia lukuunottamatta sitä, mitä eversti Denis oli kertonut, ja molemmat miehet istuivat ahertamassa yli puoliyön. Hurdin joukot olivat olleet työssä aina kesäkuusta lähtien ja tähän asti rakentaneet seitsemäntoista leiriä. Syviä vakoja uurtui Eugenen synkistyneisiin kasvoihin hänen kartalta osoittaessaan niiden paikkoja. Kuluneella viikolla, selitti hän, oli hänen veljensä Delphis, joka nokkelasti otti kaiken selville, mitä metsissä tapahtui, keksinyt näiden leirien olevan puhelinyhteydessä Hurdin Laurentian-yhtiön alueiden rajalla sijaitsevan päävarikon kanssa.
"Puhelimilla on vain yksi tarkoitus", hän sanoi. "Leirit on laadittu kolmeasataa miestä varten ja minä vuorokauden hetkenä tahansa saadaan nuo miehet aina, minne Hurd haluaa keskittää joukkonsa."
Edelleen Eugene selitti, kuinka toivottomalta tilanne näytti. Hurdilla oli metsissä kaksisataaviisikymmentä miestä, jotka osaksi oli salaa sinne tuotu. Hänen alueilleen ei päässyt ainoakaan henkilö ilman kirjallista lupaa, niin että Delphiskin oli yleensä hankkinut tietonsa öisin. Pohjoiseen oli kuljetettu tavattomia varastomääriä Hurdin väkeä varten. Tonnittain dynamiittia esimerkiksi. Kokonaisia kuormastoja ruokavaroja. Kolmekymmentä hevosta uurasti leireissä ja teillä. Edellisenä vuonna oli näistä valjakoista kuusi ollut Laurentian-yhtiön töissä.
Laurentianin alueilla oli tähän verraten kuin kuollutta. Metsissä oli ainoastaan neljäkymmentäkaksi miestä – niihin luettuna kuusi insinööriä ja palomiehistö. Nyt jo oli kuusi edellisen vuoden urakoitsijaa tehnyt sopimuksen Hurdin kanssa, joka oli lahjonut heidät erikoisilla palkkioilla, joita ei oltu otettu sopimuskirjoihin.
Ainakin neljäkymmentä Hurdin nyt värväämistä miehistä oli edellisenä vuonna ollut Laurentian-yhtiön töissä. Vuorten yli ja salateitä tulleet olivat muukalaisia – kaameannäköistä joukkoa. Eugene ei salannut epätoivoaan. Lumen tullessa hän uskoi Laurentian-yhtiöllä tuskin olevan sataa miestä metsissään Hurd-Foy yhtiöllä ollessa viisisataa. Tällaisessa tilanteessa, heidän ollessaan kolmelta taholta saarroksissa – mitä mahdollisuuksia olikaan heillä oleva kevättulvain aikana?
Hänen käsityksensä mukaan saattoi yhtiö yhtä hyvin polttaa leirinsä ja antautua, ellei jotakin tehty tilanteen auttamiseksi – ja heti.
Viileys ja tyyneys, millä Clifton suhtautui kaikkiin hänen masentaviin uutisiinsa, sai Eugenen miltei hämilleen. Hänen lopetettuaan kirjoitti Clifton eversti Denisille kirjeen, missä hän mainitsi:
"Keskusteltuani Eugene Bolducin kanssa uskon saaneeni täydellisen kuvan tilanteesta."
Seuraavana päivänä olivat Clifton ja Eugene matkalla pohjoiseen päin. Ensimmäisessä leirissä liittyi heidän seuraansa Delphis, mies, jonka ahavoittuneet kasvot ja jäntevä ruumis olivat kuin parkitsematonta nahkaa. Joka päivä keksi Clifton sen jälkeen jotakin uutta. Alusta alkaen hän sekä aterioi että nukkui työläisten kanssa kuin yksi heistä eikä ensinkään ottanut mitään etuoikeuksia. Miehet pitivät hänestä. Ennen pitkää olivat he ystävyksiä ja jo ensimmäisen viikon lopulla alkoi hän havaita ympärillään liittolaisia, joille saattoi uskoutua.
Hän keskusteli nyt miesten kera aivan avoimesti. Hän kertoi heille Hurdin aikeista ja selitti Laurentian-yhtiön taistelevan olemassaolostaan. Kymmenennen päivän iltana piti hän päävarikossa yleisen kokouksen, ja karttojen sekä sinikopioiden avulla selitti yksityiskohtaisesti, kuinka Hurd-Foyn joukkokunta aikoi karkoittaa heidät metsistä. Aseman epätoivoisuutta ei hän yrittänytkään salata. Hän ei vedonnut yksinomaan kuulijainsa kunniantuntoon ja ylpeyteen, vaan myöskin siihen taisteluvaistoon, joka asustaa jokaisen metsien miehen sydämessä. Nasevin sanoin kertoi myöskin Delphis heille mitä tiesi Hurdin maahan kuljetuttamista muukalaisista ja heidän ylenkatseestaan ranskalaisia metsämiehiä kohtaan.
Myrskyisin suosionosoituksin vastattiin hänen puheeseensa.
Varikon suuressa, tarkoitusta varten tyhjennetyssä varastohuoneessa oli heitä neljäkymmentä miestä, vain kourallinen vihollisen ylivoimaan verraten – mutta millaisia miehiä he olivatkaan! Clifton tarkkasi heidän hehkuvia kasvojaan ja tiesi heidän joka-ainoan palavan samasta innostuksesta yhteistä asiaa kohtaan kuin hän itsekin.
Seuraavaa viikon aikana nukkui Clifton vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tiimasta ainoastaan kuusi ja päivä päivältä näki hän liittolaistensa kasvavan sekä voimaan että väkeen nähden.
Työväkeä alkoi nyt saapua suurempia määriä. Samuel Chapdelaine lähetti Peribonkasta kaksi perhettä, joihin kuului kuusi miestä. Robervalin konttorista tulivat senjälkeen ensimmäisten sopimusten kopiot, jotka Antoinette St. Ives oli allekirjoittanut. Sitten seurasi miehiä, naisia ja lapsia, erittäinkin lapsia. Jokaisella urakoitsijalla oli niitä noin kahdesta kuuteen. Yhdellä oli seitsemän. Bolduc hämmästyi. Clifton oli sekä peloissaan että kummissaan. Tällaisena vuonna kaikkein vähimmin naiset ja lapset soveltuivat metsiin. Talvi toisi aivan varmaan mukanaan levottomuuksia ja rettelöitä – niin, saatiin valmistua kaikkein pahimpaan.
Syyskuun alussa saapui sitäpaitsi kaksi nuorta naista Mistassinin pääkortteeriin. He olivat erittäin viehkeitä. Toinen ojensi Cliftonille tälle osoitetun kirjeen. Se oli sangen kuivakiskoinen ja asiallinen sekä Antoinette St. Ivesin allekirjoittama.
"Hyvä herra!" (alkoi se jäykästi.)
"Tarvitsemme metsissä tänä talvena naisia ja lapsia. Missä miehen vaimo ja lapset ovat, siellä on hänen kotinsa. Jokaisella urakoitsijalla on oleva leirinsä ja siellä työväkeä kuuden ja kahdentoista miehen vaiheilla. Näissä leireissä ovat vaimot ja lapset parhaita liittolaisiamme. Siksi teen sopimuksia sellaisten urakoitsijain kanssa, joilla on suuret perheet.
"Ne kaksi nuorta neitiä, jotka jättävät teille tämän kirjeen, ovat ystävättäriäni Quebecista. He ovat opettajattaria. Huomannette sopimusten uuden pykälän, joka lupaa ja takaa, että rakennetaan neljä koulua, joissa lapsia opetetaan kolmena päivänä viikossa. Pyydän teitä heti alkamaan näiden koulutalojen rakentamisen ja tekemään ne niin avariksi, että niissä voidaan pitää konsertteja, esitelmiä ja jumalanpalveluksia. Neitien Clamart ja Gervais pitäisi myöskin saada tilaisuus tutustua äiteihin ja lapsiin. Ehdottaisin, että asettaisitte kaksi ratsuhevosta heidän käytettävikseen ja sitäpaitsi päteviä oppaita."
Kylmästi kirje loppui: "Kunnioittaen
A. St. Ives."
Clifton luki kirjeen kahdesti ennenkuin uskalsi vilkaista tulokkaisiin. Itsekseen hän ihmetteli, oliko ikinä nähnyt niin kauniita hampaita kuin ne, jotka nyt hänelle hymyilivät. Antoinette valitsi ystävänsä erinomaisesti.
"Olen Anne Gervais", hymyili toinen.
"Ja minä Catherine Clamart", toinen sanoi äänellä, joka soinnahti kuin hyväilevä soitto.
"Olemme kuulleet puhuttavan teistä niin paljon, monsieur, että melkein teitä pelkäämme", sanoi Anne-niminen, ja hänen tummissa silmissään karehti naurua.
"Niin tosiaankin", vahvisti toinen kauniisti nyökäten.
"Eversti Denisiltä – tietenkin", lisäsi Anne.
"Niin – eversti Denisiltä – tietenkin", jäljitteli häntä kultahiuksinen Catherine, ja Cliftonista tuntui kuin olisivat veikeät sinisilmät jo julistaneet totuuden.
"Tarkoitatte", nyökkäsi hän, "että mademoiselle St. Ives on vakavasti varottanut teitä minun suhteeni?"
"Meidän on kunniallisesti vaiettava – sen vain voin sanoa, että pidämme teitä hyvin uskaliaana miehenä", Anne sanoi, ja hänen mustat silmäripsensä peittivät hetkeksi hänen silmänsä. Cliftonin sydäntä vihlaisi. Antoinettea lukuunottamatta oli tyttö viehättävin mitä hän oli nähnyt.
Hän tunsi punastuvansa.
"Siitä huolimatta lupaan rakentaa koulutalot", hän sanoi.
Anne otti huolettomasti päästään pojanhattua muistuttavan päähineensä ja paljasti tavattoman runsauden kiiltävän mustia hiuksia. Molempain nuorten naisten välissä kulki Clifton hirsimajaan, joka oli erikoisesti rakennettu ja sisustettu yhtiön vieraita varten. Catherinekin otti hatun päästään ja katsoen toisesta toiseen Clifton nautti – niinkuin olisi tehnyt jokainen mies, jolla oli silmät päässään – nähdessään sametinpehmeät pikimustat ja kullanväriset silkinhohtoiset kutrit. Samassa loi Anne katseensa ylös ja luki hänen katseestaan ihailun, jota hän syyllisenä yritti salata.
Sitten käski hän varikon kirjanpitäjän huolehtia kaikesta, millä vieraitten elämä voitiin tehdä mukavammaksi ja lähti työnjohtajan toimistoon. Siellä istui Eugene kirjoituspöytänsä ääressä erään kummallisen olennon kyyristellessä hänen vieressään ja ilmeisestikin uhaten hänen henkeään.
"Ottakoon piru sielunne haltuunsa ja tuhotkoon sen, jos uskallatte avata suutanne ja sanoa sanaakaan siitä", huusi tuo kumma pikku olento. "Piru – – –"
Hän kääntyi kiireesti Cliftonin astuessa sisään.
Munkki Alphonse se oli!
Laihat kasvot vetäytyivät hymynkureeseen, ja hän ojensi molemmat kätensä kuin siunaamaan. Hän oli vieläkin laihempi kuin Cliftonin viimeksi hänet nähdessä. Vaatteet olivat riekaleina, ja hiukset törröttivät pitkinä korvien seuduilla.
"Suokaa anteeksi, rakas Clifton, että vaivaan korvianne kurittamalla tätä parantumatonta syntistä", hän huusi. "Kulkurina hän piti minua, pappia, mutta olenpa näyttänyt hänelle, mitä hänen rauhaansa tulee!"
Clifton tarttui pikku munkin käsiin ja puhkesi hämmästyksissään kysymään: "Tulitteko heidän kanssaan?"
"Kenenkä?" munkki kysyi.
"Neiti Gervaisin ja neiti Clamartin kanssa."
"Noiden kauniiden neitosten kanssa, jotka ikkunasta näin. Taivas varjelkoon. Jospa mademoiselle St. Ives tietäisi tuon mustakulmaisen olevan täällä – tuon tummasilmäisen, jonka silmäripset ovat pikimustat, ja niin pitkät kuin puoli hänen sormeaan – – –"
"Hän on heidät lähettänyt", keskeytti Clifton ja ojensi munkille Antoinetten kirjeen.
Alphonse luki kirjeen hitaasti ja osoittaen vilpitöntä kummastusta. Lopetettuaan seisoi hän pitkän tovin katsellen ikkunasta kuitenkaan ilmeisesti mitään näkemättä.
"Ehkäpä on hän oikeassa, monsieur", hän sanoi sitten. "Ihan varmaan eivät miehet yksinään kykene auttamaan meitä voittoon tässä kamppailussa. Sen tiedän – sillä kymmenen päivää olen lähetyssaarnaajana viettänyt filistealaisten leirissä. Nyt ymmärrän mitä Antoinette St. Ives jo kauan sitten on kaukonäköisyydessään tiennyt. Tänä vuonna on talvi täällä metsissä oleva hirveä. Tihutöitä tehdään. Edessä on kamppailua ja taistelua, ehkäpä kuolemakin. Hallitus on puuttuva asiaan. Toisella puolen on oleva Hurd, hänen poliittinen valtansa ja hänen muukalaislaumansa Ontariosta ja Mainesta. Toisella puolen naisia, lapsia, kouluja ja musiikkia sekä jumalanpalveluksia sunnuntaisin."
Pikku munkin laihat kädet vapisivat ja honteloilla poskilla hehkui kiihkoisa puna. Eugene Bolduc oli noussut ja näytti kuunnellessaan pidättävän henkeään, Clifton tunsi sydämensä takovan kiivaasti näiden totuudensanojen miltei lamauttavalla voimalla sinkoutuessa heidän mieliinsä. Kotvasen seisoivat he mykistyneinä.
Lyhyen hiljaisuuden katkaisivat nauru ja kepeät askeleet. Avoimesta ovesta astui sisään Anne Gervais. Hänen poskensa ja silmänsä hehkuivat. Punaiset huulet loistivat kuin maalatut.
"Pardon!" hän huudahti. "Mutta, monsieur –"
Sitten keksi hän munkin, joka oli kääntynyt hänen puoleensa. Silmänräpäyksessä tukahtuivat sanat hänen huulilleen. Hän henkäisi lyhyeen ja hänen silmäteränsä laajenivat verkalleen hänen tuijottaessaan pikku lähetyssaarnaajan painunutta, ajeltua päätä ja hoidotonta olemusta.
Pikku munkki kohotti päätään ja loi häneen tyynen katseen.
"Minun asianani on pyytää anteeksi", hän sanoi lempeästi. "Näen teidän hämmästyvän, lapseni, nähdessänne hengellisen säädyn jäsenen tällaisissa kurjissa pukimissa. Monsieur Brant voi kumminkin kertoa teille, että juuri olen palannut vaivalloiselta matkalta erämaahan. Oletteko Anne – vaiko Catherine?" ja veitikkamaisesti hymyillen astui hän tytön luokse sekä tarttui hänen käteensä.
"Olen Anne", sanoi tyttö hiljaa. "Suokaa minulle anteeksi, isä! Ettekö tulisi majaamme? Meillä on saippuaa ja pyyhinliinoja sekä palvelisimme teitä mielellämme."
"Tulen", vastasi munkki epäröimättä. "Monsieur Clifton, varmaankin suonette minulle anteeksi, sillä näin odottamatonta onnea ja virkistystä en kykene vastustamaan. Mielelläni sijoittaisin tämän viehkeän Annen pyhimyskalenteriin, jos minulla olisi siihen valta!"
Odottamatta Cliftonin vastausta seurasi hän mademoiselle Gervaisia, mutta mennessään kääntyi hän sanomaan hiljaa:
"Muistakaa, monsieur, että tänään on kahdeksastoista päivä!"
Kahdeskymmenes luku.
Clifton kääntyi Eugenen puoleen ja keksi hänen seisovan tuijottamassa ikkunasta ulos.
"Hän saa veren hyytymään suonissani kuin olisi kuolleen miehen haamu", Eugene sanoi kääntymättä. "Ja ikuisella kadotuksella hän minua uhkasi ellen pitäisi suutani tukossa. Mitä hän tuolla kahdeksannellatoista päivällä tarkoitti, monsieur?"
"Se oli muistutus siitä, että olen luvannut tavata Gaspard St. Ivesin Saint Felicienissä kahdentenakymmenentenä päivänä laskien lähdöstäni Metabetchewanista", Clifton selitti.
"Hän on vanhentunut kymmenen vuotta siitä kuin kuusi kuukautta sitten näin hänet viimeksi", toinen virkkoi. Sitten muisti hän äkkiä jotakin. "Siksi juuri luulinkin häntä kulkuriksi kuten hän itse sanoi. Hän on kuin haudasta noussut, kuivettunut muumio. Huu!" Bolduc värisi kuin palellen.
"Valehtelette hyvin huonosti, Eugene", nauroi Clifton hyvänsuovasti. "Juuri nyt en kuitenkaan satu olemaan niin utelias, että ryhtyisin kyselemään. Minulla on mielessäni paljon muuta. Kuinka pitkä aika tarvitaan koulujen rakentamiseen? Hirsistä tietenkin – ja sisältä käsin tulee niiden olla neljänkymmenen jalan pituiset ja kahdenkymmenen levyiset."
Eugene ryhtyi tekemään paperilla laskelmia.
"Seitsemän päivää kutakin kohden, monsieur, tai kaikki kolme kuukauden sisässä!" sanoi hän sitten.
"Hyvä!" Clifton sanoi hyväksyen. "Valitkaa parhaimmat kirvesmiehemme, Eugene! Illallisella annan teille piirustukset ja määrään paikat, ja illalla tilaan neljä hienointa punaista koulukelloa mitä Quebecista tai Montrealista on rahalla saatavissa."
Saatuaan piirustukset valmiiksi ja siistiydyttyään lähti Clifton vierasmajaan. Anne ja Catherine olivat muuttaneet pukuja. Ja Cliftonin katse kiintyi erikoisesti juuri Anneen, vaikkakin hän yritti peitellä sitä. Hän pakottautui sitä useammin katsomaan Catherineen – mutta korvaukseksi katseli hän Annea kahta kauemmin.
Anne oli ottanut ylleen yksinkertaisen valkoisen puseron, jonka kaulassa oli musta nauha. Tummat hiukset olivat keskeltä jakauksella, valuen silkinkiiltävinä ja sileinä kahden puolen otsaa sekä ollen yksinkertaisella sykeröllä niskassa. Hän olisi sopinut jumalanäidin malliksi, mietti Clifton.
Heidän siirtäessään koulutalojen piirustukset syrjään ja vakavasti keskustellessa tilanteesta olivat Annen kasvot lempeät ja vakavat kuin enkelin. Mutta kotvasta ennen illallista hänen Cliftonin keralla vaeltaessaan jokirantaan piili veitikka hänen silmäkulmissaan hänen pitkäin silmäripsiensä lomasta luodessaan katseen Cliftoniin.
"Te kai niinkuin kaikki muutkin miehet olette rakastunut Antoinette St. Ivesiin", hän sanoi ja laski kätensä keveästi Cliftonin käsivarrelle saadakseen tukea heidän kulkiessaan kallioitten yli.
"Ihailen häntä", Clifton sanoi.
Anne naurahti, ja katsahtaessaan häneen näki Clifton ainoastaan hänen hiustensa kimmellyksen sekä vienon punan hänen poskipäillään.
"Toivoisin hänen menevän naimisiin eversti Denisin kanssa", tyttö virkkoi lempeästi. "Vuosikausia olen koettanut saada heitä yhteen. Mutta luulen, että – – –"
"Mitä te luulette?" Clifton kysyi vasten tahtoaan tytön vaietessa.
"Että hän rakastaa toista", sanoi Anne.
Cliftonin sydän oli miltei taukoamaisillaan lyömästä. Huolimatta ponnistuksistaan tunsi hän aivan jäykistyvänsä.
"Murheellisinta on, että tämä mies on ainoa maailmassa, joka ei rakasta häntä", jatkoi Anne tuijottaen eteensä. "Eikö hän olekin mieletön?" Ennenkuin Cliftonin oli onnistunut pakottautua sanomaan mitään Anne kysyi: "Tunnetteko monsieur Gaspard St. Ivesin?"
"Kyllä! Sangen hyvin", Clifton sanoi. "Ylihuomenna tapaan hänet."
Tytön käsi painoi hiukan raskaammin hänen käsivarttaan.
"Missä?" hän kysyi.
"Hm – Robervalissa – luullakseni", valehteli Clifton uskollisena vaitiololupaukselleen. Seurasi tuokion hiljaisuus. Clifton vilkaisi kelloonsa. "Kohta on illallisaika käsissä."
He palasivat takaisin.
"Gaspard St. Ives on – harvinaisen komea mies", huomautti Anne taas.
"Hän on nuhteeton ritari", Clifton sanoi heti oivaltaen, miten asiat olivat. "Rakastatte häntä, mademoiselle?"
"Mitä ihmettä?"
Säihkyvin silmin ja posket hohtaen kuin villiruusu tyttö käännähti häneen päin. Clifton hymyili hänelle. Kuinka ihmeellisen pitkät hänen silmäripsensä olivatkaan! Verkalleen tyttö painoi ne alas.
"No – entä sitten, vaikka niin olisikin?" hän sanoi. "Tarvitseeko minun sitä hävetä? Vai pitäisikö minun kenties kuihtua ja kuolla, koska hän sattuu olemaan minun suhteeni välinpitämätön?" Sitten hän äkkiarvaamatta nauraa heläytti niin, että valkoiset hampaat välkkyivät, ja taas lepäsi hänen kätensä Cliftonin käsivarrella. "On aina toivoa", hän sanoi heidän tullessaan yhtiön ruokalan ovelle, missä Eugene, Catherine ja muuan nuoria insinöörejä heitä odottivat. "Muistakaa se, monsieur Clifton, unelmoidessanne Antoinette St. Ivesistä – on aina toivoa." Myöhemmin sinä iltana yritti Clifton turhaan päästä hieman juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.
Mutta hänen seuraavana aamuna ollessaan Alphonsen kanssa lähtemäisillään St. Felicieniin, niin että he seuraavaksi aamuksi ehtisivät kohtauspaikalle, antoi tyttö hänelle kirjeen Gaspardille vietäväksi.
Heidän ajettuaan puolisen kilometriä ja saavuttuaan eräälle harjanteelle vilkaisi Clifton vielä kerran taakseen. Tyttö seisoi hirsimajan edessä olevalla aukiolla ja heilutti matkamiehille nenäliinaansa. Clifton heilutti vastaan, ja munkki Alphonse naurahteli.
"Sievä typykkä", huudahti hän. "Ja silmät hänellä on sellaiset, että niillä saisi paholaisenkin pyörälle päästään. Noin pitkiä silmäripsiä vastaan pitäisi olla kirkollinen kieltolaki!" Hän naurahti taas.
"Alanpa uskoa Gaspardin olevan järjiltään", Clifton sanoi. "Tyttö on todellakin viehättävä."
"Niin, kaunis kolmiliitto se on, monsieur Clifton, Antoinette mukaanluettuna. Lapset tulevat heitä jumaloimaan. Kylläpä koulutalot nyt täyttyvät, kun kuulutetaan tansseista ja muusta sensellaisesta. Luottakaa siihen, että miehet nyt tulevat taistelemaan. Ja se on Herran armo, sillä tuon teille Hurdin leiristä masentavia uutisia. Voin esimerkiksi kertoa teille, että – Ivan Hurd on itse siellä!"
"Pannahinen!" huudahti Clifton.
"Hän saapui kolme päivää ennen lähtöäni ja hänen mukanaan oli puolikymmentä yhtä roistomaisen näköistä miestä kuin itse isäntäkin. Kolme heistä on parlamentin jäseniä, jotka ovat tulleet tänne myöhemmin kyetäkseen todistamaan Hurdin erinomaisesta toiminnasta. Kahdesta en ole saanut selvää, mitä he ovat miehiään. Mutta kuudes on Hurdin asianajaja Montrealista."
Clifton hillitsi hevosen astelemaan käymäjalkaa.
"Tammikuun puolivälissä aikovat he pitää työssä kuuttasataa miestä", jatkoi munkki. "Ja huolimatta laskevista palkoista on Hurd korottanut viimevuotisesta niitä kahdellakymmenellä prosentilla sekä luvannut sadan dollarin suuruisen ylimääräisen palkkion jokaiselle, joka jää työhön uittoajan loppuun saakka. Tätä kaikkea vastaan on meillä – – –"
"Kolme tyttöä ja neljä koulutaloa", huomautti Clifton. "Ja onnen ollessa suotuisan kaksisataa miestä. Avance donc!" ja keveästi läimähytti hän hevosta, niin että tämä taas alkoi juosta hölköttää.
Taas Alphonsen nauraa hörisi.
"Sellainen sitä ihmisen pitääkin olla, ystäväiseni. Miksikä vaivata päätään epämiellyttävillä asioilla, kun on niin paljon hauskaakin pohdittavaa", filosofoi hän. "Gaspard St. Ivesin ja Ajax Trappierin huomisesta yhteenotosta esimerkiksi koituu hyvin mielenkiintoinen ja jännittävä ottelu."
"Luulenpa estäväni tuon ottelun, kun kerron ystävällemme Anne Gervaisista ja annan hänelle tytön kirjeen", Clifton sanoi.
"Onko hän kirjoittanut Gaspardille kirjeeni"
"Se on taskussani."
Pikku munkki vaipui takaisin istuimelleen. "Jos siitä ottelusta ei tule mitään", hän selitti, "niin enpä ikinä saata uskoa rukouksen voimaan!"
Iltapäiväauringon myöhemmin sinä päivänä paahtaessa niin kuumasti, että Clifton heitti takin yltään, onnistui Alphonsen siepata tuo kirje ja kätkeä se oman takkinsa salataskuun.
Senjälkeen kävi hän hetki hetkeltä vain hilpeämmäksi, kunnes he saapuivat Saint Methode nimiseen pikku kylään, josta Saint Felicieniin enää oli noin kolmen tunnin ajomatka. Tuskin olivat he sivuuttaneet pappilan ja pienen puukirkon sekä saapuneet pajan, kauppapuodin ja pienen, vanhan majatalon luokse, kun Gaspard St. Ives suurta newfoundlandilaiskoiraa muistuttaen syöksähti anniskelusta ja tervehti heitä hilpeästi hoilaten. Ennenkuin Clifton ehti astua rattailta, oli Gaspard jo häntä syleilemässä ja sitten hän pusersi munkin kättä kunnes pikku mies oli ihan menehtymäisillään.
"Mon Dieu!" hän huudahteli. "Olen odotellut aamusta lähtien, sillä tiesin teidän tulevan tätä tietä. Erosin eilen sisarestani Normandinissa enkä senjälkeen ole saanut unta silmiini, kun pelkäsin teidän unohtaneen lupauksenne. Tänä yönä olen kuitenkin nukkuva suloisesti kuin lapsonen ja kauniisti uneksiva siitä, että olen murskannut kaikki Ajax Trappierin luut. Onko noissa ajopeleissä tilaa kolmelle, monsieur Clifton, – kahdelle meidän kaltaisellemme voimamiehelle ja tuolle nuutuneelle oliolle, joka on olevinaan munkki?"
"Kyllä se käy", Clifton sanoi, "meillähän on niin vähän matkaa enää jäljellä. Nouskaa tänne."
Uneliaasti keinahtelivat ylikuormitetut rattaat kylästä.
"Mitä uutta kuuluu?" Gaspard kysyi yrittäen saada heidän keskellään istuvalle, puolittain musertuneelle munkille hiukan parempaa tilaa.
"Kaksikymmentä päivää olen minä miettinyt", Clifton sanoi.
"Sangen omituista puuhaa", munkki sutkautti.
"Olen miettinyt", toisti Clifton ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, "ja siihen lopputulokseen olen päätynyt, että te olette Quebecin suurin narri, jos tappelette tuon St. Felicienin miekkosen kanssa."
"Luuletteko hänen sitten voittavan minut?"
"En! Ei se sitä ole. Mutta jos tämä Angelique Fanchon on sellainen enkeli kuin olette väittänyt, tulee tämä ottelu jäähdyttämään hänen tunteensa. Jos hän sitävastoin antaa teille sen vuoksi suuremman arvon, on hän sangen kummallinen olento eikä edes sen arvoinen kuin tomu, jota tallaatte. Kuinka voitte edes ajatellakaan häntä, kun Anne Gervaisin kaltainen todellinen enkeli teitä rakastaa – – –"
"Anne Gervais!" puuskahti St. Ives.
"Niin, opettajatar, jonka sisarenne on Catherine Clamartin kanssa lähettänyt leireillemme."
"Mitä tarkoitatte! Tuo mitätön, nuutunut Anne Gervais, jota en voi edes vilkaistakaan tuntematta vilunväreitä. Vertaatteko todellakin häntä minun viehkeään Angelique Fanchoniini – tarkoitatteko sitä tosiaankin, monsieur Brant? Olette hullu!"
"Tietenkin on hän hullu!" mutisi munkki.
"Tyttö on hyvin kaunis", puolustautui Clifton. "Niin Alphonsekin sanoi puhuessaan hänen silmäripsiensä noitavoimasta – – –"
"Koska hän itsekin mielestäni muistutti noitaa", keskeytti hänet munkki. "Tyytykäähän nyt vain antamaan Gaspardille kirje, jonka mademoiselle Gervais teille sitä varten uskoi. Antakaa se hänelle. Ei se kuitenkaan vaikuta mielipiteeseemme."
Clifton alkoi etsiskellä taskuistaan.
"Onko Anne Gervais lähettänyt minulle kirjeen?" kysyi St. Ives ihmeissään.
"Kyllä! Rakkauskirjeen."
"Jumala minua siitä varjelkoon!" huudahti Gaspard.
"Se on poissa", kummasteli Clifton. "Olen kahdesti etsinyt kaikki taskuni. Jos olen sen hukannut, en milloinkaan voi suoda itselleni anteeksi."
"Ehkäpä se putosi tielle teidän niin huolettomasti viskatessanne takkinne takaistuimelle", arveli Alphonse.
St. Ives huoahti syvään helpotuksesta. "Älkää olko millännekään", hän sanoi. "Hyvä se vain on, sillä kaikkein vähimmin minä Anne Gervaisilta kirjettä haluan tässä matoisessa maailmassa. Antakaahan minulle ohjakset, Clifton. Mehän ihan homehdumme ellemme hiukkasen lisää vauhtia!"
"Kuten haluatte", Clifton virkkoi. "Olen sanonut mielipiteeni, ja minun puolestani käyttäytykää vain niin hupsusti kuin suinkin. Mutta sen sanon, että enpä vaihtaisi Anne Gervaisia sataan Angelique Fanchoniin!"
Cliftonin hämmästykseksi kuiskasi munkki hänen korvaansa: "Enpä minäkään sitä tahtoisi, rakas ystävä. Mutta paholaiselle on annettava – aikansa."
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.
Enemmän kuin edessä oleva mittely kuohutti Cliftonin mieltä kuitenkin eräs muu seikka, vaikkakin hän urheasti yritti sitä salata. Hän paloi halusta kuulla jotakin Antoinette St. Ivesistä – vaikkakin tiesi tällaisen toivomuksen olevan heikkoutta – ja hän oli lievästi toivonut Gaspardilla olevan sanottavanaan jotakin, mikä poistaisi tyhjyyden hänen rinnastaan. Hänen kaipuunsa oli vain kiihtynyt sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli Annen tuntenut.
Mietteistään hän havahtui kuin piiskaniskun saaneena Gaspardin mainitessa sisartaan.
"Hän on kummallisesti muuttunut tuon myrsky-yön jälkeen", tämä sanoi huolestuneesti. "Ehkäpä painostaa häntä levottomuus Hurdin takia. Ellei hän ole työssä rahvaan keskuudessa, oleilee hän paljon yksikseen tai Joen kanssa. Kirjoja on hänellä aikamoinen pino ja niistä hän opettaa Joea. Hänestä on tullut niin hiljainen, ettei se minua oikein miellytä."
"Hiljaisuudellakin on oma arvonsa", munkki lohdutteli.
Cliftonin rintaa riipaisi ankara masennuksentunne. Muistellessaan nyt menneitä hän oivalsi, kuinka kauheasti oli tyttöä loukannut. Hän puri hammasta häpeissään käytöksestään ja kuunteli, kuinka St. Ives kertoi sisarusten puuhista.
Yötä päivää olivat he olleet toiminnassa, ja Gaspard arveli heidän käyneen jokaisessa uutistalossa ja jokaisen asukkaan luona Point Bleun ja Saint Felicienin välillä. Antoinette ja Joe olivat olleet Saint Felicienissä viisi päivää, tietenkin Angeliquen kodissa. Gaspard oli kuitenkin pysytellyt syrjässä – lähtenyt Normandiniin. Sinä ilmoisna ikänä ei hän olisi tullut Angeliquen silmäin eteen ennenkuin oli nujertanut Ajax Trappierin.
Sittemmin oli hän saanut tietää Angeliquen auttaneen sisarta. Yhdessä olivat tytöt uurastaneet kovasti. Saint Felicienissäkin oli kaksikymmentä miestä lupautunut töihin – näiden joukossa neljä urakoitsijaa.
Gaspardin sanat olivat kuin hehkuvia hiiliä Cliftonin päälaelle. Gaspard kertoili vielä heidän työstään arkisin ja sunnuntaisin – ja selitti hetki hetkeltä yhä enemmän alkaneensa ihailla sisartaan. Nyt uskoi hän Cliftonin lailla, että he voittaisivat, sillä naisia ja lapsia lähtisi pian metsiin yhä enenevin joukoin ja kaikki rakastivat he Antoinettea. Hänen mielestään oli suurenmoinen ajatus ottaa naiset ja lapset mukaan metsiin. Kouluhomma oli myöskin oivallinen asia. Mutta sitä hän ei kyennyt käsittämään, miksikä Antoinette ja Angelique olivat valinneet Anne Gervaisin yhdeksi opettajattareksi.
"Onhan hän kelpo opettajatar", myönsi St. Ives, "mutta kaunis ei hän ole, ja persoonallista viehätysvoimaa häneltä puuttuu."
Yötä olivat he Adrien Clamartin, Catherinen veljen maatalossa. Tämä oli Cliftonille hyvin ystävällinen, mutta hänen kummastuksekseen selitti kuitenkin olevansa Anne Gervaisiin nähden aivan samaa mieltä kuin Gaspardkin.
Kello oli seuraavana aamuna ehtinyt seitsemään heidän murkinoituaan noustessaan kärryille. Clamart meni toista tietä niittyjen poikki. – Munkki ensinnä ryhtyi puhelemaan.
"Hyvä Jumala on ollut meille armollinen", hän sanoi. "Madame ja monsieur Fanchon lähtevät kirkkoon neljännestä vailla yhdeksän, mutta Angelique jää kotiin – sillä hän on saanut kirjeeni, jossa sanotaan Antoinetten saapuvan kello kymmenen aikaan. Varmaankin on hän ihastuksissaan, Gaspard hyvä, tästä sisaresi odottamattomasta vierailusta. Mon Dieu, näitä valheita! Sitä ei kuitenkaan voinut välttää, itse olen huolehtinut siitä, että Angeliquen kirje, jonka itse kirjoitin – kauniimpaa naisen käsialaa ette iässänne ole nähnyt, monsieur – jätettiin Ajax Trappierille eilen illalla. Puoli kymmeneltä saapuu tämä kaikessa komeudessaan noutamaan Angeliqueta ajelemaan, niinkuin tyttö kirjeessään erikoisesti muka pyytää. Eipä Richelieu, se vanha kettu, olisi voinut toimia paremmin, vai mitä, Gaspard?"
"Olet aarre, Alphonse!"
Vastahakoisuudestaan huolimatta tarttui edessä olevan ottelun jännitys Cliftoniinkin. "Oletteko järjestäneet niin, että mademoiselle Fanchon tulee ottelunne todistajaksi?" hän kysyi.
"Sen kyllä järjestän", munkki vastasi. "Taistelukenttänä on rakennuksen takana oleva nurmikko, monsieur. Siellä on suuri ikkuna tuskin viidenkymmenen askeleen päässä tästä nurmikosta. Tämä ikkuna on täynnä kukkia, ja noiden kukkien takaa on mademoiselle katseleva, niin että Gaspard näkee hänet aina sinne vilkaistessaan, kunnes Ajax on kunnollisesti tukkinut hänen silmänsä. Helppo juttuhan se on – järjestää niin, että mademoiselle näkee pikku Gaspardinsa julman ja armottoman hevoshoitajan peitotessa tämän nahkaa!"
Hetken päästä tulivat he erääseen metsään vievälle veräjälle. Tähän metsään jättivät he hevosensa sitoen ne puuhun kiinni ja jatkoivat matkaa jalan. Päästyään Fanchonin maille kulkivat he noin puolen mailin verran peltojen poikki ja saapuivat pieneen metsikköön. Sen takana olivat suuret ulkorakennukset ja valkoinen asuinrakennus. He piileksivät kappaleen matkaa päärakennuksesta tuonnempana, ja St. Ives sekä Clifton kuluttivat aikaa tupakoimalla kunnes lyönnilleen kahtakymmentä vailla yhdeksän madame ja monsieur Fanchon ilmestyivät kaikessa upeudessaan ajaen tulisen mustan hevosen vetämissä vaunuissaan. Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun Alphonse jo kuin jänis hypähti piilopaikastaan esiin.
"Odottakaa kaksikymmentä minuuttia!" hän huudahti. "Sen aikaa viivyn Angeliquen luona sisällä. Mene senjälkeen tuon pienen ladon taakse ja laittaudu kuntoon, Gaspard. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuu sitten Ajax Trappier ajaen tietä pitkin. Silloin on teidän, monsieur Clifton, oltava häntä vastassa paalun luona, johon hevonen sidotaan, ja sanottava hänelle, että muuan herrasmies odottaa häntä rakennuksen takana sekä tahtoisi välttämättä sanoa hänelle pari sanaa. Tuotte hänet mainitsemalleni nurmikolle. Gaspard astuu samalla piilostaan esiin katsoen niin, että riitaveljet kohtaavat toisensa aivan tuon suuren ikkunan kohdalla. Vannon, että jos näin teette, on Angelique oleva katsojana ottelun alkaessa."
Hän oli poissa ennenkuin St. Ives oli ehtinyt vastata, ja Clifton katsoi kelloaan.
Pariakymmentä minuuttia myöhemmin kiiruhtivat he metsästä ja menivät takaoven kautta latoon. Siellä alkoi Gaspard hukkaamatta tuokiotakaan valmistautua otteluun. Ensin tyhjensi hän taskunsa huolellisesti laskien niiden sisällön erään tynnyrin kannelle. Sitten hän alkoi riisuutua, kunnes jykevä vartalo oli vyötäisiä myöten paljas. Senjälkeen hän henkäisihe syvään, puhalsi ilman keuhkoistaan kuin valaskala ja heilutteli voimakkaita käsivarsiaan kunnes oli ylt'yleensä notkistunut.
Silloin näkyi tiellä nopeasti lähenevä tomupilvi. Clifton riensi vastaan ja saapui paalun luokse juuri Ajaxin hoputtaessa hevostaan juhlalliseen käännökseen. Vaunut ajoivat esiin ja pysähtyivät. Clifton tuijotti.
Konsanaan ei hän ollut nähnyt niin upeata miestä kuin Ajax Trappier. Mies kiilsi ja kuulsi niin että komeat ajopelitkin himmenivät hänen rinnallaan. Hän oli kookas, Gaspardiakin kookkaampi, mutta hyppäsi alas kevyesti ja sitoi juhlallisesti hevosensa paaluun. Hän oli tietoinen merkityksestään kuin jokin majordomo paraadissa.
Hänen jykevyytensä, sotaisat mustat viikset ja kiiltäviksi hangatut kasvot eivät yksinään luoneet hänen olemukseensa tuota loistoa. Hänen pukunsakin oli silmää hivelevä aina loistavan keltaisesta kaulahuivista lähtien. Yllään oli hänellä parkinruskea, vaalearaitainen puku. Liivi oli musta- ja valkoruutuinen ja kengät läikkyvää kiiltonahkaa. Päivä välkkyili hänen upeudessaan, ja sen säteet heijastuivat valtavasta jalokivestä hänen kaulahuivissaan, kahdesta mahtavasta sormuksestaan ja vatsalla kelluvasta kaksinkertaisesta kultaketjusta. Rintaansa röyhisteli hän kuin kupukyyhkynen kääntyessään rakennusta kohden.
Nyt vasta näytti hän huomaavan Cliftonin.
"Bon jour", hän virkkoi huolettomasti ja hymyili tervehdykseksi paljastaen Cliftonille leveimmän, valkoisimman, pisimmän ja voimakkaimman hammasrivin mitä tämä oli elämässään nähnyt.
"Bon jour", Clifton vastasi lisäten sitten: "Pardon, monsieur, mutta rakennuksen takana odottaa muuan herrasmies, joka olisi kiitollinen, jos tulisitte silmänräpäykseksi keskustelemaan hänen kanssaan."
"A-ah!" Ajax sanoi. "Mielihyvällä!" – ja korskana asteli hän portista vilkaisten rakennukseen päin nähdäkseen, eikö mahdollisesti Angelique jostain ikkunasta tai ovesta katsellut häntä.
Kaikki kävi munkin otaksumain mukaan, ja Ajax seisoi Gaspardin edessä nurmikolla.
Cliftonia säpsähytti hänen katsahtaessaan ikkunaan ja nähdessään Angelique Fanchonin kasvojen pilkistävän sieltä. Tyttö ei ollut varsin likellä ruutua ja kasvot olivat miltei piilossa, mutta Gaspardin huimapäisestä ilosta tämän ensin tervehtiessä Trappieria ja sitten viitatessa ikkunaan hän ymmärsi katsojan Angeliqueksi. Ajax näki tytön ja nielaisi. Sitten hymyili hän iloisesti ja heilutti armollisesti hänelle kättään.
"Mademoiselle Fanchon", hän sanoi.
"Niin, mademoiselle Fanchon", sanoi St. Ives.
Trappier meni latoon ja riisuutui vyötäisiä myöten Gaspardin ylväänä astellessa edestakaisin ilmeisestikin aivan unohtaen kukkahuoneen ikkunan takaa häämöttävät kalpeat ja pelästyneet kasvot.
Palatessaan Ajax jo kaukaa hymyili kulkien yhtä ylväsryhtisenä, vaikka hänellä yllään enää olikin vain housut ja kiiltonahkakengät. Ilmeisestikään ei tämä odottamaton yllätys lainkaan häirinnyt hänen hyvää tuultaan. Hän sormieli viiksiään lähestyessään taistelutannerta, ja taas heilutti hän kättään tytölle. Gaspard kiristeli raivoaan hillitäkseen hampaitaan. Vastustajan kohtelias huolettomuus raivostutti häntä sanomattomasti. Cliftonkin oli niin jännittynyt, että melkein säpsähti kuullessaan munkin ihastuksissaan nauraa hykertelevän vieressään.
Taistelupukarit seisoivat nyt sotaisina vastatusten ja jonkun tuokion kaartelehtivat he kuin kaksi kukkoa mittaillen toisiaan katseellaan. Sitten he etukumarassa kulmainsa alta mulkoillen ja riippuvin käsivarsin yhä kiertelivät toisiaan noin kuuden tai kahdeksan jalan päässä toisistaan.
Kuin yhteisestä päätöksestä he äkkiarvaamatta pää edellä syöksähtivät toistensa kimppuun molempain yhteen ääneen karjaistessa ja älähdellessä. Mikäli Clifton saattoi nähdä, ei kumpikaan yrittänyt nyrkeillään pehmittää riitaveikkoa. Sitävastoin käyttelivät he uutterasti jalkojaan, ja hän oivalsi, miksikä he olivat jättäneet kengät jalkaansa. Ensimmäisten kahdenkymmenen sekunnin aikana osui toinen Trappierin läikkyvistä kiiltokengistä Gaspardin vatsanpohjaan matkaansaattaen karjaisun, joka ihan varmaan kuului yli koko tilan. Tämän ulvahduksen kuullessaan pisti erääseen ulkorakennukseen piiloutunut Adrien Clamart päänsä ulos aukosta, jonka hän oli tehnyt kiskaisemalla erään laudan irti eikä vetäytynyt takaisin ennenkuin ottelun loputtua.
Senjälkeen kävi kamppailu niin nopeaksi, ettei Clifton kyennyt seuraamaan eri liikkeitä. Molemmat jättiläiset kierivät maassa jalat ja käsivarret yhtenä rykelmänä – he vääntelehtivät, kiemurtelivat, tarrautuivat toisiinsa läähättäen ja ähkyen. Suurimman metelin piti Gaspard. Siitä ei alusta lähtien ollut epäilystäkään. Eikä hän aina karjunut yksinomaan voitonriemusta. Clifton näki hänen kasvonsa, joissa oli selviä merkkejä siitä, että ne oli voimalla puserrettu tantereeseen sellaiseen kohtaan, missä ei lainkaan kasvanut ruohoa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne taas vilahtivat näkyvistä, ja molemmat gladiaattorit kierähtivät puoleksi ympäri.
Kauhein ase tässä ottelussa, joka ilman ainuttakaan nyrkiniskua taisteltiin kahden satakiloisen lihamassan välillä, olivat kuitenkin Ajaxin hampaat. Alituisesti ne välkkyivät auringossa kuin norsunluu. Cliftonista tuntui kuin olisi niiden omistaja alituiseen naureskellut partaansa.
Kopeassa rytmissä seurasi sitten toisiaan kolme eri taisteluerää, joista kukin näytti ratkaisevan ottelun. Ensimmäisessä näytti Gaspard ihan ehdottomasti saavan armoniskun. Ajax oli saanut hänet alleen kasvot maata vasten ja jykevät kouransa hänen kurkkuunsa, ja Cliftonin verta ihan hyyti. Gaspardin päänmenoksi olisi tarvittu vain yksi ainoa isku Trappierin jykevästä nyrkistä. Mutta aito ranskalaiskanadalainen ei tappelussa koskaan käytä nyrkkejään. Sensijaan Ajax voitonvarmana ryhtyi tärvelemään vastustajansa kasvoja säälimättä takoen ja kahnaten sekä hangaten niitä maata vasten Gaspardin enää kykenemättä päästämään ääntäkään.
Tänä kaameana ja tuskallisena hetkenä katsahti Clifton akkunaan. Saattoiko Angelique todellakin ilman muuta seistä katselemassa, kuinka Gaspard ruhjottiin vaivaiseksi. Hän tunsi sanomattomasti inhoavansa tyttöä nähdessään hänen kalpeat ja säikähtyneet kasvonsa kukkien lomassa.
Juuri tänä hetkenä sattui jotakin odottamatonta.
Gaspardin kiemurrellessa kuin kuolemaa tehden onnistui hänen jollakin selittämättömällä tavalla saada jalkansa Ajaxin kaulaan. Pusertaessaan tätä kuin ruuvipihdissä sai hän samalla haukkoneeksi hiukkasen ilmaa ja Ajaxin huulilta puhkesi kiljaisu, joka loppui korinaan. Yhä näytti hän kuitenkin hymyilevän. Miehen hiivatin koreat hampaat ne tuon vaikutuksen aikaansaivat, mietti Clifton. Kuoltuaankin hän varmaan hymyilisi kirstussaan.
Clifton valmistautui sekaantumaan asiaan, ennenkuin Gaspard oli jaloillaan kuristanut vastustajansa kuoliaaksi. Tämä oli saanut kätensä vapaiksi ja kohotti niitä verkalleen kuin olisi jotakin hapuillut. Sitten ne iskeytyivät Gaspardin sääreen, joka verkalleen ja varmasti taipui tuota mahtavaa, hymyilevää hammasriviä kohden. Clifton pidätti henkeään. Saattoiko Ajax tosiaankin! Hän saattoi – vieläpä sysäsi Gaspardin housunlahkeen syrjään, veti sukan alas ja iski valtavat hampaansa toisen sääreen.
Ikinä ei Clifton ollut kuullut niin vihlovaa valitushuutoa kuin nyt Gaspardin huulilta puhjennut oli. Munkki epätoivoissaan ihan nyyhkytti ääneen, sillä Gaspardin säärijännehän purtaisiin poikki ihan hänen silmäinsä edessä. Ajax oli täysin tilanteen herra, sillä Gaspard oli suullaan maassa niin ahtaalla Ajaxin alla, ettei hän voinut käyttää käsiäänkään. Mutta tänä voitonhetkenä Ajax nähdäkseen ikkunassa yhä seisovan tytön verkalleen vääntäytyi hiukkasen sinne päin, mikä kävi hänelle kohtalokkaaksi. Gaspard kiskaisihe kyljelleen, sai jalkansa irti, ja potkaisi epätoivon vimmalla. Potkaisu osui Ajaxin rintaan ja sinkosi hänet ilmaan kuin tyhjän säkin. Elottomasti mätkähtäen hän putosi maahan jääden lojumaan selälleen kädet ja jalat suorina kuin hämähäkillä. Silmät olivat ummessa, hampaat hymyilivät taivasta kohti ja viikset pörröttivät kuin harja.
Tuokioksi kumartui munkki tiedottoman Ajaxin ylle. Sitten hän ripeästi ja arvoituksellisena poistui porttia kohden ja puolta minuuttia myöhemmin hän laukkasi poispäin tietä pitkin Ajaxin mustalla hevosella.
Oliko mahdollista, että Ajax oli heittänyt henkensä. Pelästyneenä kumartui Clifton häntä katsomaan. Trappier hengitti, imi ilmaa haukkoen henkeään niin että hampaat kalisivat. Vaivalloisesti linkutti Gaspard uhrinsa ääreen ja loi ikkunaan voitonriemuisen katseen. Clifton kumartui katsomaan Ajaxia vieläkin. Mutta samassa St. Ives kiljaisi. Clifton näki vilaukselta kuinka hän kuin mieletön ryntäsi keittiön ovelle päin.
Clifton seurasi häntä. Kenties oli Gaspard järjiltään kaiken kokemansa tuskan ja kivun jälkeen. Hänen kintereillään astui Clifton huoneeseen, johon tuo kukkaikkuna kuului. Tässä huoneessa istui nuori nainen, joka oli vahvoilla köysillä köytetty niin asetettuun tuoliinsa, että tuo mieltäkohottava näky nurmikolla oli aivan hänen edessään. Nyt oli hänen onnistunut kääntyä, ja hän loi tulijoihin kauhistuneen katseensa. Hän oli kuolemankalpea sekä nyyhkytti ääneen. Hiukset olivat karheat ja sileiksi suitut. Hänen jykevä vartalonsa täytti koko tuolin. Jos tämä oli tuo kaunis Angelique....
Gaspard vetäisi raskaasti ja läähättäen henkeään. Vihdoinkin tulivat sanat hänen huuliltaan – heikkoina, tukahtuneina ja vaikeasti kuin kuolevan suusta.
"Ei – tuo – ole – Angelique – – –"
Silloin nuoreen naiseen tuli eloa. Hänen valittaessaan ja itkiessään ja vääntelehtiessään niin että tuoli oli kaatumaisillaan kumoon laukesi hänen suustaan kokonainen tulva sekanaista puhetta, rukousta, uhkausta ja kiihkeätä selitystä. Kaikella pauhinallaan onnistui hänen lopulta selvittää, että vieras munkki oli uhannut hänen sieluaan ikuisella kadotuksella, ellei hän olisi ikkunan ääressä tämän käskyjen mukaan. Ei hän ollut Angelique Fanchon, hänhän oli keittäjätär. Vieras munkki oli sitonut hänet tuoliin ja sanonut nurmikolla tapahtuvan kukkotaistelun sekä selittänyt, että hänen piti valvoa, että kaikki kävi oikein. Siunatuksi lopuksi oli hän uhannut vielä tuhannella paholaisella, ellei tyttö totellut.
Clifton huomasi, että hänen sylistään putosi lattialle muuan kirje, vaikka tyttö ei mielenliikutuksessaan sitä lainkaan huomannut. Hän kumartui, nosti sen ylös, katseli sitä tarkoin ja ojensi sen sitten St. Ivesille.
"Siinä on Anne Gervaisin kirje. Sen on Alphonse tietenkin siepannut taskustani. Lukekaahan se!"
Cliftonia kummallisesti värisytti hänen konemaisesti katkoessaan nuoria, joilla tyttö parka oli sidottu. Kömpelösti aukoi Gaspard suurine sormineen kirjettä. Hämmästyneenä hän sitä tuijotti Cliftonin jännittyneenä häntä tarkatessa ja tytön säikähtyneen jäniksen lailla karatessa huoneesta. Ja äkkiarvaamatta, sanomatta selityksen sanaa Gaspard ryntäsi huoneesta.
Clifton seurasi perässä. Keittiön lattialla istuva tyttö huojutteli itseään itkukohtauksen vallassa. Saavuttuaan ulos näki Clifton Ajaxin olevan istuallaan ja Gaspardin voimallisesti pusertavan hänen velttoa kättään. Sitten riensi St. Ives yhä linkuttaen latoon Cliftonin rientäessä vuorostaan pusertamaan Ajaxin kättä.
Vasta vaatteet kainalossaan tullessaan ladosta näytti Gaspard muistavan Cliftonin. Hän pysähtyi ja ojensi tälle kirjeen. Clifton näki hänen kasvojensa säteilevän riemua niitä peittävän paksun multa- ja likakerroksen alta.
"Lukekaahan tämä!" hän huudahti. "Minä menen purolle peseytymään."
Ladon edessä luki Clifton Anne Gervaisin kirjoittamat muutamat rivit.
"Oma Gaspardini!
"Antoinette miltei pakotti minut lupaamaan, etten kertoisi sinulle olevani täällä. En kuitenkaan voi olla sitä tekemättä. Hän uskoo sinua häiritsevän yhteistyössänne, jos nyt sanon sinulle, että pyydän sinua suomaan anteeksi kaiken menneen ja että rakastan sinua enemmän kuin ennen konsanaan ja että olen päättänyt tehdä kuten haluat, jäädä luoksesi, tehdä työtä kanssasi ja hoivailla sinua tästä hetkestä kuolemaani saakka, Monsieur Brant kertoo sinulle, mitä täällä puuhailen. Hän on hyvin miellyttävä, ja minua surettaa tuo Antoinetten ynseys häntä kohtaan. Olen kuitenkin ihan varma siitä, Gaspard, että hän sisimmässään rakastaa Brantia, vaikka koettaakin muka välinpitämättömyydellään sitä peitellä."
Sitten seurasi allekirjoitus, joka sai Cliftonin silmät suurenemaan hämmästyksestä.
Tämä Mistassinissa oleskeleva Anne Gervais ei ollutkaan Anne Gervais. Hän oli Angelique Fanchon!
Kahdeskymmenestoinen luku.
Clifton ei pitänyt kiirettä lukiessaan Annen kirjettä. Kuten Gaspard luki hänkin sen toistamiseen ja vielä kolmanteenkin kertaan. Ja sitten olikin ensi hämmästys vaihtunut kumman lämpimäksi tunteeksi, jonka tytön viimeiset rivit olivat aiheuttaneet.
Niin niukalti kuin hän uskoikin sellaiseen aihetta olevan, herättivät nuo sanat hänessä toivoa, jota hän turhaan koetti tukahuttaa. Kirje kädessään seurasi hän Gaspardin jälkiä. Saatuaan tämän näkyviinsä hämmästytti häntä toisen jokaisesta eleestä ilmenevä verkkaisuus. Lopetettuaan pukeutumisensa hän seisoi tuijottaen veteen, kunnes Clifton saapui aivan likelle. Gaspardin kasvot punottivat, siellä täällä oli haavoja ja sinelmiä, hän näytti melkein kuin häpeilevän, ja silmänurkasta pilkisti itseivaa. Heti ei hän puhunut, otti vain kirjeen, jonka Clifton hänelle ojensi, ja hetkeksi näytti hänen katseensa imeytyvän sen jokaiseen sanaan.
"En ansaitse tätä", hän sanoi katsahtamatta ylös. "Olen kai ollut hiukan houkkapäinen, mutta nyt olen taas tullut järkiini. Vain tuokio sitten ihan paloin halusta pieksää Ajax vaivaiseksi Angeliquen silmäin edessä. Nyt rukoilen taivasta, ettei hänen eikä sisareni ikinä tarvitsisi tietää tästä mielettömyydestä. Autatteko minua, niin ettei asia tule heidän korviinsa?"
"Kyllä, mikäli se on mahdollista. Mutta teidän on otettava huomioon muut silminnäkijät – Ajax, tyttö ikkunassa, Adrian ja Alphonse – – –"
"Menen nyt sinne", keskeytti St. Ives. "Minun on sanottava Ajaxille, että olen katumapäällä. Totta puhuakseni on hän rehti poika, eikä sitäpaitsi itsekään tahdo tämän jutun tulevan ihmisten tietoon. Keskustelemme yhdessä asiasta palvelustytön ja Adrienin kanssa, ja jos laskemme sikalasta muutamia sikoja nurmikolle, ei kukaan epäile mitään, vaikka se onkin niin myllerretty. Jos te saisitte käsiinne Alphonsen ja tukkisitte hänen suunsa – – –"
"Hän laukkasi matkoihinsa Ajaxin hevosella – kaiketikin paetakseen raivoanne tehtyään tuon kepposen teille", Clifton sanoi. "Mutta kuka tuolla tulee pitkin niitynreunaa?"
"Ajax se on", huudahti St. Ives. "Menen häntä vastaan. Hyvästi, rakas ystävä. Tiedätte, mitä sydämessäni on. Sanokaa Angeliquelle siitä niin paljon kuin voitte – ja sanokaa, että maailman onnellisimpana miehenä tulen hänen luoksensa niin pian kuin sisareni kanssa olemme saaneet työmme tehdyksi. Tahtoisin nyt heti lähteä matkaan, mutta tiedän, ettei hän siitä pitäisi. Jos te siten vielä saisitte käsiinne Alphonsen, joka tietenkin pelkäsi, että murhaisin hänet, ja jo on menossa metsiin – – –"
"Oletteko sitten ihan varma siitä, ettette Ajaxin kanssa riehaannu uuteen tappeluun?" keskeytti Clifton hänet epäluuloisena.
"Kyllä, siitä olen aivan varma."
"Ehkäpä tulen mukaanne."
Nauraen pudisti Gaspard päätään. "Olisipa minulle suuri nöyryytys, jos te olisitte silminnäkijänä minun pyytäessäni Ajaxilta anteeksi!" Tuokion pusersivat he lujasti toistensa käsiä. "Haluatteko – että vien jonkun viestin sisarelleni, Clifton?"
"Toivotan hänelle kaikkea hyvää."
Hän seisoi katsellen St. Ivesin jälkeen tämän linkuttaessa aukean niityn halki takaisin. Ajax tuli viivyttelevin askelin häntä vastaan – todennäköisesti pelkäsi hän vihollisuuksien jatkuvan, mietti Clifton. Hän näki Gaspardin ystävällisesti heiluttavan toiselle kättään, sitten he pysähtyivät. Kotvasen seisoivat he vastatusten, ilmeisestikin keskustellen. Sitten he kääntyivät ja kulkivat vieretysten Fanchonien latoja kohden. Kahdesti kääntyi Gaspard heiluttamaan kättään Cliftonille. Kolmannella kerralla heilutti vuorostaan Ajax. Clifton hymähti. Rauhankyyhky oli levittänyt siipensä vihamiesten ylle.
Yksinään palasi Clifton metsään hevosten luokse tuntien kiitollisuutta taas ollessaan matkalla Mistassinin metsiin – ja Anne Gervaisin luokse. Tämä oli valanut hänen masentuneeseen mieleensä uutta rohkeutta, vaikka hän yrittikin karkoittaa mielestään nuo uudet, toivehikkaat mietteet. Ja sittenkin oli hänen viime päivinä tuntemansa yksinäisyyden- sekä tyhjyydentunne kadonnut.
Häntä ihmetytti, miksikä Anne oli tullut metsiin Anne Gervaisina eikä Angelique Fanchonina. Tietysti oli hänellä moiseen naamiointiin jokin syy. Antoinettella oli tietenkin sormensa pelissä ja epäilemättä munkilla myöskin. Tämä näytti olevan innoittavana enkelinä tai paholaisena kaikessa. Toinen ongelma vain toi mieleen toisen, kunnes Clifton lakkasi niitä pohtimasta.
Hän oli miltei saapunut mutkaan, josta sivutie kaarsi valtatielle, tumman ihmishahmon syöksähtäessä esiin pensaikosta aivan hänen edestään.
Alphonse!
Tämä oli pölyn ja hien vallassa, ja Cliftonin pidättäessä hevostaan vilkuili hän hermostuneesti sekä eteen- että taaksepäin. Sitten hän hymyili. Clifton ei vastannut hänen tervehdykseensä. Hänen kasvoistaan ja eleistään ilmenivät varsin selvästi hänen munkkia kohtaan tuntemansa epäluulot. Niitä ei hän yritellytkään salata. Alphonse ei kuitenkaan ollut rattaille kavutessaan mitään huomaavinaan.
Heidän jatkaessaan matkaa valtasi Cliftonin omituinen ahdistus. Munkki jollakin tavoin liikutti häntä syvästi. Pikku mies tuijotti hajamielisenä eteensä ja puserteli hermostuneesti käsiään. Hän näytti vapisevan, ja syrjäsilmällä häntä vilkaistessaan näki Clifton hänen huultensa äänettä liikahtelevan. Kasvot näyttivät vanhemmilta kuin koskaan. Ne olivat kurttuiset, laihat ja sairaalloisen valjut.
Kauan he vaikenivat, mutta vihdoinkin näytti munkki kaikki voimansa ponnistamalla onnistuvan karkoittamaan synkät mietteensä. Hän katsahti Cliftoniin ja naurahti. Tuo nauru oli kuitenkin ilotonta, pinnistettyä.
"Missä on ystävä Gaspard?" hän kysäsi.
"Hän meni pyytämään Ajax Trappierilta anteeksi", Clifton vastasi. "He polttivat rauhanpiipun teidän livistettyänne matkoihinne – eikä kumpikaan millään ehdolla tahtoisi tämän hulluttelun tulevan neiti St. Ivesin tai neiti Fanchonin korviin. Lupasin vastata siitä, ettette tule sanomaan mitään. Sitähän ette toki halunnekaan, vai kuinka?"
"En", Alphonse sanoi. "Minulla ei ole mitään syytä sanoa sitä Angeliquelle, ja Antoinettea en varmaankaan enää milloinkaan näe."
Tuo äskeinen ahdistuksentunne, joka miltei lähenteli tuskaa, valtasi taas Cliftonin hänen kuullessaan Alphonsen rauhallisena ja kylmäkiskoisesti sanovan näin.
"Luulen tehtävän tulleen jo täytetyksi", jatkoi munkki yhä samaan jäätävän kylmään sävyyn. "Olette ainoa mies maailmassa, jonka haluan tietävän siitä jotakin, monsieur Clifton, sillä välillämme on side, jota ei edes rumuuteni eikä se, mitä miltei pidätte mielipuolisuutena, voi murtaa – rakkautemme Antoinetteen. Minun on kuoleva mukanani. Teidän on elävä. En kuitenkaan ole mielipuoli, niinkuin te ja Garpardkin joskus uskotte. Joskus saatan nähdä liian kauas, liian syvään, liian selvästi, vaikka muut eivät näe mitään.
"Siksi juuri matkaansaatin tämän tappelun ja pakotin keittäjättären näyttelemään Angeliquea. Tiesin, ettei Gaspard saisi minkäänlaista rauhaa, ennenkuin hänen vihansa Ajaxia kohtaan olisi saanut kuluttaa itsensä loppuun. Tiesin ainoan keinon saada heidän välisensä vihollisuuden loppumaan ja heistä itsestään ystävykset olevan hulluttelun, joka päätyttyään saisi heidät oivaltamaan naurettavaisuutensa.
"Antoinetten sitten ehdottaessa, että kouluja rakennettaisiin metsiin, onnistui minun saada hänet suostutetuksi ottamaan Angelique opettajattareksi. Mademoiselle Fanchon ei aavistanut tuumiani ja oli miltei ilmaisemaisillaan itsensä tavatessamme Mistassinissa, jonne hän oli muka Anne Gervaisina tullut – mistä syystä, sitä en tiedä. Anne Gervais on kaunis nimi, mutta Anne Gervais itse on muuan rutikuiva quebecilainen ikäneito, joka on kauheasti kiusannut Gaspardia ihailullaan. Olipa Angeliquella syy mikä hyvänsä tähän toisen nimellä esiintymiseensä, minua se joka tapauksessa auttoi. Vielä on minulla yksi tehtävä, ja sitten – – –"
"Mitä sitten?" Clifton kysyi toisen vaiettua.
"Sitten on tehtäväni täytetty. Monsieur – tuolla metsikössä on raikasvetinen lähde. Janottaako teitä?"
"Ei, mutta odotan kyllä", Clifton sanoi pysäyttäen hevosen varjoisaan kohtaan tiepuoleen.
Munkki nousi rattailta. Yrittäen hymyillä katsahti hän Cliftoniin, joka jäi sääliväisenä katselemaan hänen jälkeensä hänen kavutessaan aidan ylitse.
Clifton odotteli. Kun ei munkkia alkanut kuulua, sitoi hän hevosensa erääseen nuoreen poppeliin ja lähti lähteelle. Munkkia ei siellä ollut, eikä pehmeässä savessa sen partaalla näkynyt edes hänen jälkiäänkään. Clifton huuteli hänen nimeään, mutta sai vastaukseksi vain metsän salaperäistä kohinaa. Silloin hän käsitti munkin poistuneen – ainaiseksi.
Oli jo yli keskiyön hänen saapuessaan Mistassiniin. Yksinään istui hän huoneessaan, ja uni karttoi hänen silmiään. Yhä uudelleen tähysteli hän ikkunasta Angeliquen ja Catherinen hirsimajaa. Jos sieltä olisi näkynyt hiukkasenkin valoa tai liikettä, olisi hän uskaltanut myöhäisestä hetkestä huolimatta kolkuttaa majan ovelle, sillä tuon hänen tähän asti Anne Gervaisina tuntemansa tytön ja hänen itsensä välinen side tuntui tiima tiimalta vain vahvistuneen. Tyttöhän se oli taas herättänyt uutta toivoa hänen rinnassaan kirjoittaessaan nuo kohtalokkaat rivit Antoinettesta.
Ehdittäessä murkina-aikoihin ei hän ollut nukkunut kolmea neljää tuntia enempää, eikä hän poistunut huoneestaan ennenkuin näki Angeliquen ja Catherinen tulevan ovestaan pukeutuneina saappaihin, ratsuhousuihin, khakipaitoihin ja kummallakin reppu selässään. Cliftonin sydän lämpeni hänen nähdessään nämä reippaat amatsoonit ja rientäessään heitä vastaan. Heidän vaatteensa sopeutuivat metsien karuun elämään. Catherinen tukka valahti hänen selkäänsä palmikkona, joka aamuauringossa läikkyi kultaisena punoksena.
Murkinan jälkeen pyysi Clifton Angeliquelta parin minuutin kahdenkeskistä keskustelua. He vaelsivat joelle päin, ja Catherine jäi nuoren insinöörin seuraan, jonka piti olla heidän oppaanaan heidän ensimmäisellä matkallaan leireihin.
"Aikomuksenamme oli lähteä tuntia aikaisemmin", kertoi Angelique Cliftonille, "mutta Catherine ei saanut mitenkään hiuksiaan suituksi. Hänen tukkansa on ihmeen kaunis, enkä häntä senvuoksi moitikaan. Hän on auttamattomasti rakastunut ja niin myöskin nuori Vincent, insinööri, vaikka molemmat yrittävät salata sitä toisiltaan, kunnes hetki lyö. Eilen yllätti hän meidät paistattaessamme hiuksiamme päivässä sellaisella paikalla kallioilla ettemme luulleet kenenkään meitä näkevän. Oli ihan hupaista nähdä hänen kasvoistaan huokuvaa vilpitöntä, miltei harrasta ihailua. Catherinea se vain koski yksinomaan. Tyttö oli kimmeltävän keltaisten, aaltoilevain hiustensa verhoamana kuin jumalatar. Senjälkeen on Catherine kuluttanut puolet ajastaan tukkaansa. Hän käsittää Vincentin sitä rakastavan. Eikö sellainen ole mieheltä houkkamaista?" Hän loi seuralaiseensa ripeän, miltei uhmaavan katseen.
"Kenties", sanoi Clifton ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Mutta sellainen on miehen luonto. Ajatelkaahan esimerkiksi vain Gaspard St. Ivesiä. Ensimmäisenä päivänä, jona hänet tapasin, houraili hän alituiseen jonkun mitättömän maalaistyttösen tukasta – Angelique Fanchon tämä kai oli nimeltään – ja hymähdellessäni hänen ihastukselleen olisi hän tahtonut tapella kanssani. Anne Gervaisista sitävastoin en ole koskaan kuullut hänen mainitsevan tavuakaan."
"Olen ollut mieletön", mumisi Angelique.
"Niinpä olette", myönsi Clifton.
"Annoitteko – Gaspardille kirjeen?"
"Kertoessani, että minulla oli hänelle kirje Anne Gervaisilta, kieltäytyi hän sitä vastaanottamasta."
"Mitä sanottekaan?"
"Pakotin hänet ottaman sen, ja hän luki sen."
Angelique huoahti helpotuksesta.
"Ja sitten – pidättekö minua pilkkananne, monsieur Brant? Jos sen teette – jos teistä on hauskaa pitää minua epätietoisuudessa – – –" Hänen silmänsä leimahtivat.
"Pitäisinkö teitä pilkkanani?" Clifton naurahti lempeästi. "Olen hyvin onnellinen onnestanne, pikku ystävä. Enpä luule tunteneeni St. Ivesiä ennenkuin näin hänen lukevan tämän kirjeen. Kuin leimaukselta käsitin hänen todellisen luonteensa. Luulen hänen jo alkaneen menettää toivoaan. Kirjeenne kuitenkin nostatti hänet jumalaisiin korkeuksiin. Paljoa ei hän puhunut, mutta hänen äänensävynsä ja ilmeensä sanoivat enemmän kuin sanat. 'Sanokaa hänelle, että saavun hänen luokseen maailman onnellisimpana miehenä', hän sanoi, 'niin pian kuin sisareni kanssa olemme suorittaneet tehtävämme. Tahtoisin jo nyt lähteä matkaan, mutta tiedän, ettei hän siitä pitäisi.' Sitten – antoi hän minun lukea kirjeen!"
Hän saattoi tuntea Angeliquen käden värähtävän käsivarrellaan.
"Hän antoi minun lukea kirjeen", toisti Clifton.
"Niin, ymmärrän", Angelique vastasi. Hän oli painanut päänsä kumaraan, niin ettei Clifton nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli miltei kuin kuiskausta.
"Mainitsitte siinä minutkin", jatkoi toinen. "Olen kiitollinen ystävällisyydestänne. Ja jos niin on kuten uskotte, ettei mademoiselle Antoinette minua inhoa – jos tosissanne voitte väittää sitä, olen miltei yhtä onnellinen kuin Gaspard St. Ives. Mutta jos kirjoititte nuo rivit mitään niillä tarkoittamatta – – –"
Hän kumarsi päätään ja näki Angeliquen silmät – kauneina, hellinä ja säteilevinä.
"Ne olivat totta", tyttö sanoi ja Cliftonista olivat hänen sanansa kuin sähkövirta, joka alkoi muokata hänen sieluaan sekä ruumistaan. "Nyt olen siitä vieläkin varmempi kuin kirjoittaessani. Olette tehnyt jonkun rikkomuksen, Clifton, ja Antoinette koettaa rangaista teitä itse kärsien yhtä paljon kuin tekin. Hän itkee salaa öisin – tiedän sen, sillä kaksi yötä vietin samassa huoneessa kuin hän. Sitäpaitsi satuin kerran katsomaan erääseen hänen laatikoistaan – etsin ihojauherasiaa –", Angelique jatkoi. "Siellä oli muuan kirje ja sähkösanoma – ja minullekos tuli kiire sulkea laatikko niin pian kuin suinkin. Siliä tavalla minäkin juuri kätkin Gaspardin kirjeet, en siksi, että olisin häntä vihannut, vaan siksi että häntä rakastin."
Clifton vetäisi syvään henkeään.
"Jos vain puolet niistä toiveista, joita olette mieleeni virittänyt, toteutuisi, olisin äärettömän onnellinen!" hän sanoi.
"Oletteko sitten niin hirveästi rikkonut häntä vastaan?" Angelique Fanchon kysyi hiljaa.
"Sanoin hänelle, että rakastan häntä."
"Sitä ei voi pitää kuolemansyntinä."
"Satuin kuitenkin ilmaisemaan sydämeni tunteet jo ensi kerran hänet nähdessäni – jo ensimmäisenä iltana hänen kodissaan."
"Hu-uu!" kauhisteli Angelique.
"Sitten sanoin sen hänelle joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen. Eräänä myrsky-yönä Lake Saint Johnin rannalla, yönä, josta hän varmaankin on teille kertonut, vein hänet sylissäni erääseen maataloon ja suutelin häntä tiellä monet kerrat."
"Ja antoiko hän teidän suudella itseään?"
"Hän luuli minua veljekseen."
Angelique huudahti muka aivan kauhistuksissaan.
"Todellakin vallan kaameata", hän virkkoi. "Jos kuitenkin Gaspard olisi noin käyttäytynyt minua kohtaan, niin enpä luule, että olisin häntä kovinkaan kauheasti vihannut. Ellei – – –"
"Jatkakaa!"
"Ellei hän jälkeenpäin olisi käyttäytynyt kuin narri. Oletteko esimerkiksi aivan varma siitä, että Antoinette todellakin piti teitä Gaspardina. Eikö ole mahdollista, että hän tunsi teidät ja oli siitä onnellinen – kunnes olitte kyllin tyhmä ilmaistaksenne itsenne valoisassa huoneessa? Onhan hän toki kertonut minulle myrsky-yöstä. Kertoipa hän teidän kantaneen hänet tuohon taloonkin, vaikka ei tietenkään vihjaissutkaan teidän häntä suudelleen. Kun te noin typerästi seisoa töllötitte hänen edessään suomatta hänelle pienintäkään ylpeyden siekaletta mihin verhoutua, niin eihän hän voinut muuta kuin päättää vihata teitä. Eipä tietenkään. Minä yritin vihata Gaspardia kuuden kuukauden ajan paljon mitättömämmästä syystä. Voi Clifton, meillä naisilla on omat pikku kujeemme, ja syntistä on paljastaa niitä."
"Koko ikäni olen muistava teitä hyvänä hengettärenäni", Clifton puhkesi kiitollisena puhumaan. "Olette tehnyt minusta ihan onnellisen. Ja sellaisina hetkinä, joina olette minulle läheisin ja kallein, tulen pakostakin ajatelleeksi teitä Annena – Anne Gervaisina."
"Sekin oli pientä petosta", Anne kuiskasi molempain toisten päästessä lähemmäksi. "Sellaisia kepposia me teemme tuhansittain, Clifton. On sula ihme, että emme joskus niillä tuhoa maailmaa. Pyydän teiltä anteeksi. Todellisen Anne Gervaisin piti tulla tänne opettajattareksi. Viimeisessä silmänräpäyksessä ennen lähtöään tuo poloinen kuitenkin sai käsiinsä jonkun leskimiehen, joka oli äidillisen hoivan tarpeessa, ja meni paikalla naimisiin hänen kanssaan. Gaspard on riemastuva sen kuullessaan. Astuessani hänen paikallensa otin myöskin hänen nimensä. Se oli vain mielijohde. Pila, joka huvitti minua. Ehkäpä Angelique Fanchonia myöskin hiukkasen kainostutti tavata Clifton Brantia asiain ollessa kuten silloin. Nyt olemme kuitenkin selvittäneet välimme, vai kuinka?"
Hän hymyili Catherinelle ja Vincentille lausuessaan viimeisiä sanojaan, mutta hänen kätensä painalsi Cliftonin käsivartta hiukkasen tiukemmin.
"Kymmenen tai viimeistään neljäntoista päivän kuluttua tulee Antoinette tänne", hän sanoi lopuksi. "Jos silloin olette valpas ja huomiokykyinen – olette itse näkevä minun puhuneen totta!"
Puolisen tuntia myöhemmin katseli Clifton, kuinka he ratsastivat pois. Vincent ratsasti tyttöjen keskellä ja aina siihen asti kunnes he kokonaan katosivat sankkaan metsään, näki hän Catherinen kullankeltaisen palmikon kimmeltävän.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Clifton ryhtyi taas työhönsä innolla, jota hän ei ollut tuntenut vuosikausiin. Angelique Fanchon oli karkoittanut pilven, joka raskaana oli levännyt hänen yllään, ja kun hänen kannustimenaan aikaisemmin oli ollut velvollisuudentunne ja synkkä päättäväisyys, poltti häntä nyt halu taistella ja voittaa. Kolmantena päivänä hänen paluustaan Saint Felicienistä saapui eversti Denis vesitse Robervalista. Heidän vaeltaessaan leiristä leiriin ei mennyt hetkeäkään, jolloin Clifton ei olisi esittänyt jotakin uutta syytä, minkä nojalla he voittaisivat Hurdin. Parina päivänä olivat Angelique Fanchon ja Catherine Clamart heidän mukanaan, ja tytöt olivat yhtä innostuksissaan kuin Cliftonkin.
Yksi koulutaloista oli jo rakenteella ja toisia varten oli hirret kaadettu. Nuoret tytöt laativat opetussuunnitelmia ja jakoivat luokkia. Cliftonin ja Denisin hämmästykseksi olivat he joka leirissä ja jokaisen urakoitsijan kodissa järjestäneet täysikasvuisille englanninkielenkursseja, joihin nämä olivat hyvin innostuneita.
"Meidän on mahdotonta joutua häviölle tällaisen hengen meitä elähyttäessä", sanoi Clifton kymmenettä kertaa eversti Denisille. "Jos saamme tukit kaadetuiksi, ei Hurd ole millään pelillä kykenevä estämään meitä kuljettamasta niitä sahoille. Sinun tähdellisenä tehtävänäsi on saada hallituksen oikeudentuntoiset jäsenet tulemaan tänne tutkimusretkelle sitten kun olemme valmiita. Työmme on ilahuttava pääministeriä. Hänhän on Hurdin vastustaja."
Innoissaan oli hän kuin vahvasti ladattu dynamokone, ja ainoastaan Angelique Fanchon tiesi, mikä hänen kannustimenaan oli.
"Aion kaataa kaksimiljoonaa tukkia", hän sanoi Denisille, "ja aion myöskin kuljettaa ne sahoille. Eikä mikään maailmassa estä meitä täyttämästä hankintasopimuksiamme."
Päivää jälkeen Denisin lähdön tapasi Clifton Angelique Fanchonin.
"Arkkipiispan kiellettyä katolilaisilta tanssimisen olemme päättäneet järjestää soitannollisen seurustelu- ja leikki-illan kerran viikossa joka koululle", ilmoitti tyttö. "Tarvitsemme neljä pianoa."
Jo samana iltana kirjoitti Clifton tilauksen.
Syyskuun keskivaiheille saakka ei Clifton kuullut Antoinettesta eikä Gaspard St. Ivesistä sanaakaan, ei suoraan eikä Angeliquen kautta. Mutta työväkeä saapui yhä. Viidentenätoista päivänä oli metsissä satakahdeksankymmentä miestä sekä heidän mukanaan neljäkymmentä naista ja kuusikymmentä lasta; Ja täsmälleen seitsemäntenätoista päivänä kajahti metsissä koulukellon hopeanheleä ääni, ensimmäisen koulukellon, jota näissä pohjoisissa erämaissa oli kuultu.
Kahdeksantenatoista sai Clifton Antoinettelta kylmäkiskoisen ja lyhyen tiedonannon. Kahdentenakymmenentenä saapuisi hän veljineen Mistassiniin.
Samana päivänä saapui Delphis Bolduc tuoden tuoreita tietoja Hurdin toiminnasta. Hurd oli jo alkanut kaataa tukkeja joenuoman varrella Laurentian-yhtiön alueiden alapuolella. Ilmeisestikin oli hän päättänyt uittokauden tullessa saada Mistassiniin niin paljon tukkeja kuin sinne mahtui, ja näiden tukkien ollessa Laurentian-yhtiön alueiden alapuolella uhkasi tätä yhtiötä täydellinen mahdottomuus saada uitetuksi ainoatakaan puuta ja se oli siis vaarassa joutua täydelliseen perikatoon.
Delphis ei kuitenkaan ollut lohduton. Hän oli pohtinut ankarasti tätä ongelmaa ja päätynyt siihen tulokseen, että oli olemassa yksi keino voittaa Hurd tässä ottelussa. Neljäkymmentä mailia heidän äärimmäiseltä hakkuupaikaltaan pohjoiseen oli muuan hänelle tuttu suuri järvi kätkössä vuorten muodostamassa alhossa. Se laski Mistassiniin kallioiden lomitse polveilevaa puroa myöten. Tämä oli hänen mielestään helppo padota ja siten saada järven vesi nousemaan neljäkymmentä jalkaa.
Tietenkin oli työ pidettävä ankarasti salassa. Muutenhan Hurd sen tuhoaisi. Mutta jos se saatettaisiin tehdä, saisi Laurentian-yhtiö tukkinsa Mistassiniin ennen Hurdia, ja sitten voitaisiin patolaite räjäyttää dynamiitilla. Ennenkuin Hurd aavistaisikaan, veisi äkillinen vedentulva heidän puunsa joen alaväylään Hurdin edelle, missä he sittemmin saisivat kevättulvista kaiken hyödyn.
Tuuma oli hämmästyttävä. Jos Bolducin suunnitelma voitaisiin toteuttaa, tulisi Hurd lyödyksi. Vain puolet hänen tukeistaan tulisi uitetuksi, mikäli Denisin laskelmat olivat oikeita hänen väittäessään Mistassinin uittokyvyn olevan viisi miljoonaa tukkia, mutta ei rahtustakaan enempää.
Nuoren pääinsinöörin Vincentin kanssa, Buldoc oppaana, lähti Clifton Mistassinin yläjuoksun varrelle samana päivänä, jona Delphis oli saapunut Hurdin alueilta. Antoinettelle jätti hän lyhyen kirjeen, jossa selitti matkansa tähdellisyyttä sekä pyysi anteeksi, ettei ollut henkilökohtaisesti tyttöä vastaanottamassa.
Ensimmäisen ylempänä sijaitsevan varikon luona sai hän tilaisuuden kotvasen keskustella Angelique Fanchonin kanssa.
"Teidän on tietenkin oltava toivottamassa heitä tervetulleiksi", hän virkkoi.
"Eipä toki!" selitti Angelique kiivastuen. "Luuletteko minun aikovan juoksennella Gaspard St. Ivesin perässä? Hänen on tultava luokseni, olen sitten missä tahansa!"
"Mutta Antoinette?" intteli Clifton. "Pitäisihän jonkun olla siellä – – –"
"Ja tämä joku laputtaa matkoihinsa!" ivaili Angelique häntä, kohotti pitkiä silmäripsiään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
"Minun on ehdottomasti tehtävä tämä matka."
"Ei niin ehdottomasti, että ette olisi voinut lykätä sitä kolmea päivää!"
Clifton punastui, ja Angelique naurahti iloisesti.
"Nyt olette sangen älykäs, monsieur Clifton", hän sanoi. "Tietenkään ei Antoinette saa tietää teidän lähteneen häntä karkuun ennenkuin minä sen hänelle sanon. Mutta sitä ennen, mikäli lainkaan ilmaisen totuutta, olen kuvaileva teitä niin ihanasti, että hänkin, mene tiedä, hiukkasen pelästyy. Ehkäpä on hänelle sitäpaitsi hyödyllistä nähdä aikaansaannoksianne sekä kuulla Catherinen ja minun mielipide teistä ennenkuin teitä tapaa. Lähtekää te nyt vain matkaan älkääkä palatko pariin päivään!"
Clifton jatkoi matkaansa pohjoiseen onnellisempana kuin lähtiessään.
Heidän saavuttuaan päämääräänsä oivalsi hän Delphis Bolducin olleen oikeassa. Vincentin äänessä värähteli voitonriemu hänen selittäessään, kuinka helposti järvi oli muutettavissa valtavaksi vesialtaaksi. Hän uskoi kykenevänsä suoriutumaan työstä kymmenessä päivässä ja kahdenkymmenen työmiehen avulla. Mutta koska ehdoton vaiteliaisuus oli välttämätön, ehdotti hän, että huolellisesti valittaisiin kuusi miestä sekä määrättäisiin työn suoritukseen kuukauden aika.
"Työt on heti pantava käyntiin", hän selitti heidän soudettuaan järven ympäri ja tutkittuaan pienimmänkin siihen laskevan puron. "Sateita ei enää tule, ja talvikausina lisääntyy järven vesi hyvin niukalti. Patomme kohottaa vedenrajaa hyvin verkalleen eikä meidän auta hukata hetkeäkään." Siinä sivussa sanoi hän Cliftonille odottamatta jotakin. "Kai käsitätte, että minulle tulee täällä verrattain yksinäistä."
Clifton ajatteli Catherinea ja taputti Vincentia ystävällisesti olkapäälle.
"Niinpä lienee. Onhan teillä kuitenkin kultainen toivo", laski hän leikkiä.
Seuraavana päivänä lähtivät he paluumatkalle.
Sinä päivänä oli torstai, ja keskiviikkona oli Antoinette saapunut varikko numero yhteen. Cliftonin sydän lämpeni hänen miettiessään sitä, ja seuraavana yönä valvoi hän tuntikausia. Hänen ajatuksensa kieltäytyivät levosta, mutta tuskallisia eivät ne olleet. Ne rakensivat mitä kauneimpia ilmalinnoja ja valoivat hänen olemukseensa todellista onnentunnetta.
Illallisen aikaan saapuivat he seuraavana päivänä alempaan varikkoon. Clifton oli hyvillään siitä, että he sattuivat tulemaan juuri silloin. Hän saisi aikaa peseytyä, pukeutua ja voittaa kiusallisen hermostuneisuuden, joka hänet oli vallannut. Vincentin seurassa nousi hän pientä polkua myöten jokirannasta ja pääsi kenenkään huomaamatta ovelleen.
"Tuolla on Catherine!" huudahti levottomana tyttöjen hirsimajalle tähyilevä Vincent tuossa tuokiossa ja muistamatta pesemättömiä, ajamattomia kasvojaan hävisi näkyvistä. Clifton kuuli Catherinen iloisesti toivottavan hänet tervetulleeksi. Joka hetki odotti hän sitten Gaspardin tulevan sisään. Tätä ei kuitenkaan kuulunut. Ketään ei kuulunut. Hän oli kylpenyt, ajanut partansa ja pukeutunut miltei valmiiksi Eugene Bolducin kolkuttaessa ovelle.
"Tahdoin antaa teille aikaa kaikessa rauhassa siistiytyä", selitti hän astuessaan sisään.
"Ovatko St. Ivesin sisarukset täällä?" kysyi Clifton kuullen sydämensä lyönnit.
"Toissapäivänä he tulivat. Kahtena viime päivänä on myöskin saapunut neljäkymmentä miestä sekä parisenkymmentä naista ja lasta", selitti Eugene riemuiten. "Tällä viikolla odotamme vielä viittäkymmentä."
"Ihanaa!" Clifton huudahti. "Entä St. Ives? Missä hän on? Oliko mademoiselle täällä sisarusten saapuessa?"
"Mademoiselle Clamart kyllä. Mademoiselle Fanchon oli numero yhdessä, ja St. Ives lähti paikalla noutamaan häntä tänne." Eugenen silmät välkähtivät veitikkamaisesti, ja hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. "Mainion kepposen tyttö hänelle teki tulemalla tänne Anne Gervaisina."
Oli ihan hitonmoista, ettei mies saanut kerrotuksi mitään Antoinettesta.
Clifton solmi kaulahuiviaan.
"Entä Gaspardin sisar – mitä hänelle kuuluu? Ja missä hän on?"
Eugene katseli parhaillaan ikkunasta ulos.
"Tuolla hän on. Hän on menossa ruokalasta majaansa."
Harkitun hitaasti astui Clifton ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Hän näki tytön vilaukselta – saman hennon, ryhdikkään vartalon, saman ylvään päänasennon. Nuo hänen jumaloimansa ruskeat hiukset kimmelsivät, auringon viimeisissä säteissä.
Hänen pelkonsa haihtui kokonaan. Hän juoksi ovelle, ja ennenkuin Antoinette oli ehtinyt ovelleen, huusi hän tyttöä nimeltä. Tämä ei pysähtynyt eikä kääntynyt ennenkuin ehdittyään ovensa luokse. Sieltä hän vilkaisi Cliftonia kuin sattumoisin. Tämän kasvot sädehtivät iloa. Silmät loistivat. Ja liikutetusti hän puhui:
"Jumala yksin tietää, miten iloitsen siitä, että te olette täällä!" hän huudahti. "Olen laskenut päivät ja hetket – – –"
Samassa hän huomasi, että nuo kauniit harmaat silmät olivat aivan ilmeettömät – niistä ei heijastunut lainkaan iloa eikä aurinkoa eikä mitään tervetulleeksi toivottavaa säteilyä. Tytön käsi oli ovenrivassa, ja vain puolittain kääntyi hän Cliftonia kohden.
"Suuret kiitokset, monsieur Brant", hän sanoi tyynesti ja rauhallisesti. "Aikaansaannoksenne täällä ovat jo niin suurenmoiset, ettei tuloni ihan varmaan merkitse suuriakaan."
Lukko kilahti, ovi aukeni jonkun tuuman, ja Cliftonin sydäntä vihlaisi. Enää ei hän yrittänyt sanoa sanaakaan. Silmänräpäyksen seisoi Antoinette epäröiden. Sitten hän jatkoi:
"Ehkäpä saanen tavata teitä huomenna, monsieur. Tänään olen kuitenkin väsyksissä. Sivumennen saanen muuten sanoa, että lähetin Joen kouluun mademoiselle Fanchonin mukana. Tietenkin on hänellä pyssynsä ja Bim mukanaan."
Hyvää yötä sanoakseen ei hän ojentanut kättään. Viileän tyynessä äänessä ei värähdellyt lämpöä eikä ystävällisyyttä. Ovi aukeni enemmän, ja tyttö astui sisään. Clifton ei jäänyt odottamaan sen sulkeutumista. Hän kääntyi ja hiipi takaisin majaansa.
Hänen sydämensä oli kuollut ja turtunut, ruumis ja aivot lamaannuksissa. Puoleen yöhön asti neuvotteli hän asioista Eugenen kanssa. Kello kymmenen jälkeen, Catherinen mentyä nukkumaan, otti neuvotteluun osaa myöskin Vincent. Varikko numero yhden hoidon uskoi Clifton Bolducin haltuun. Vincentin hartioille lankesi vastuu padon rakentamisesta, ja itse puolestaan oli Clifton nyt ryhtyvä huolehtimaan siitä, että kaksi miljoonaa tukkipuuta tulisi kaadetuksi.
Erään pohjoisille työmaille lähtevän tukkimiehen seurassa lähti Clifton aamuhämärissä seuraavana päivänä matkaan.
Toisena päivänä senjälkeen tapasi hän Angelique Fanchonin varikko numero kolmessa. Hän oli hyvillään siitä, että Gaspard sattui olemaan varikon työnjohtajan kanssa ulkosalla tarkastamassa ensimmäisiä hakkuumaita. Angelique oli koulullaan Cliftonin lähettäessä häntä noutamaan. Tyttö oli onnellinen. Sen saattoi Clifton todeta. Milloinkaan ei hän ollut häntä nähnyt näin kauniina. Mutta nähdessään kuka oven luona odotti tyttö miltei kävi hämilleen.
"Voi – näytätte epätoivoiselta – niin epätoivoiselta", hän sanoi luoden Cliftoniin säälivän katseen. "Ja ymmärrän miksikä – tiedän sen. Minun syytäni kaikki tyyni. Olen käyttäytynyt houkkamaisesti."
Lämpimillä kätösillään tarttui hän Cliftonin käteen, ja tämä hellyydenosoitus sai toisen kovan ilmeen lauhtumaan.
"Kuinka se teidän syytänne olisi, pikku ystävä?" hän kysyi.
"Sentähden että pilasin kaiken, Clifton. Ymmärsin hänen palavan kaihosta tavata teitä, kun hän tuli. Olin niin hyvilläni siitä, mitä olin lukevinani hänen silmistään, että sanoin hänelle peittelemättä, kuinka äärettömästi häntä rakastatte ja että hän oli elämänne virike.
"Kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin lopettanut siihen. Sitä en kuitenkaan tehnyt. Jatkoin. Sanoin tietäväni – olevani aivan varma siitä – että hän rakasti teitä, ja että vain hänen mieletön ylpeytensä esti häntä antamasta teidän sitä ymmärtää. Pyhä Jumalan äiti, olisittepa nähnyt häntä silloin! Hän oli kuin raivotar. Voi, miten hän sanan ruoskalla kuritti teitä, Clifton, ja minua myöskin. Ja sitä hän teki vain pidättääkseen kyyneleitään. Lopulta purskahti hän kuitenkin itkemään. Hän väitti vuodattavansa kyyneleitä senvuoksi, että olin tuottanut hänelle moisen nöyryytyksen. Se ei kuitenkaan ollut todellinen syy. Hän itki, koska hänen ylpeytensä oli murtumaisillaan ja koska hän kaipasi teitä!"
Clifton hymyili. Milloinkaan ei Angelique ollut nähnyt sitä ilmettä hänen kasvoillaan.
"Rakas, pieni, äidillinen ystävä, olette ollut minulle niin äärettömän hyvä, ja jossain määrin teille sitä palkitakseni olen auttava Gaspardia taistelemaan onnenne edestä niin kauan kuin elän", hän sanoi. "Mutta kaikki, mitä tässä asiassa olette ajatellut ja tehnyt, on erehdystä. Nyt en sitä enää epäile. Jumala teitä ja Gaspardia siunatkoon! Nyt juuri en jaksa tavata Joea. Älkää siis sanoko hänelle, että olen ollut täällä. Sujuuko koulutyö hyvin?"
"Ihanasti", kuiskasi Angelique ja pitkissä silmäripsissä kimmelsi kyyneleitä.
"Hyvästi!"
"Hyvästi, Clifton!"
Toisen kääntyessä menemään loistivat tytön tummat silmät kuin tähdet ja hiljaa huudahti hän hänen jälkeensä:
"Teidän on kuitenkin muistettava, Clifton, olette sitten missä hyvänsä – että Antoinette rakastaa teitä."
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Clifton matkasi kauemmaksi pohjoiseen – äärimmäisille hakkuumaille. Kaikkialla hän vaelsi väsymättä ahertaen, ja marraskuun kymmenentenä päivänä oli hänellä työssä kolmesataakaksikymmentäviisi miestä.
Vincent oli saanut järven padotuksi, ja kolme luotettavaa, ampuma-aseilla varustettua miestä vartioi sitä yötä ja päivää kahdeksan tunnin vartiovuoroissa. Clifton oli vahvasti vakuutettu siitä, ettei Hurd, jonka paperipuupinot karttuivat karttumistaan, aavistanut tai epäillyt mitään.
Bolducin veljekset väittivät vilpittömästi epäilevänsä Hurdin tähänastista rauhallista käytöstä, ja Cliftonkin keksi hämmästyksekseen pohtivansa sitä. Ei ollut ajateltavissakaan, että Hurd olisi luopunut taistelusta. Kaikki oli vain tyyntä myrskyn edellä. Tämä Cliftonin mielipide vahvistui hänen saadessaan Hurdilta kirjeen, jossa tämä kiitteli häntä hänen metsiin tuomistaan uusista ja menestyksellisistä toimintatavoista sekä pyysi häntä vakuuttautumaan Hurd-Foy-yhtiön ystävyydestä sekä myötätunnosta, huolimatta "aikaisemmin mahdollisesti välillämme olleista väärinkäsityksistä." Clifton käsitti Hurdin juristin laatineen tämän kirjeen. Jos sattuisi oikeudenkäyntiä tahi sanomalehtipolemiikkia, olisi se oivallinen todiste ystävällisistä suhteista.
Marraskuun viidennentoista ja joulukuun ensimmäisen päivän välillä ryhtyi Hurd kahteen hämmästyttävään toimenpiteeseen.
Lainkaan ilmoittamatta edeltäkäsin hän kouluaikaan kävi kahdessa noista neljästä koulusta, seurassaan jokunen vieras, ilmeisestikin koulumiehiä. Tällöin keskusteli hän avoimesti Angeliquen ja Catherinen kanssa ja vakuutti näille seuraavana vuonna laittavansa kouluja omallekin alueellensa, mikäli tulokset osoittautuisivat hyviksi, mitä hän ei suinkaan muka epäillyt.
Seuraava hänen selittämätön toimenpiteensä oli lähettää samanlainen kirje sekä Cliftonille että Antoinettelle, kirje, missä hän pyysi saada määrätyn määrän lapsia alueiltansa Laurentian-yhtiön kouluihin. Siitä hänen työväkensä innostuisi tähän mainioon asiaan, hän selitti sitten jatkaen: "Suoritan mielihyvin osan koulumenoistanne, jos minulle suodaan tämä suosionosoitus."
Kirjeen johdosta oli eversti Denisin, Antoinette St. Ivesin ja Cliftonin ehdottomasti yhdessä neuvoteltava, ja tämä neuvottelu tapahtui tammikuun ensimmäisenä päivänä.
Kello yhdeksän aamulla he tapasivat toisensa Bolducin toimistossa Mistassinissa.
Kaksi ja puoli kuukautta sitten oli Clifton viimeksi nähnyt Antoinetten. Tänä aikana oli hän tavattomasti muuttunut, ja monikin oli pannut sen merkille. Hän ei enää osannut nauraa, ja työnsä hän teki synkän päättävästi sekä taltuttamattomalla voimalla, joka oli lyönyt leimansa hänen kasvoihinsa. Teräviä uurtoja oli piirtynyt hänen silmäinsä vieriin ja suupieliinsä. Hänen olemukseensa ja katseeseensa oli tullut äärettömän kova ilme.
Tätä ulkonaista muutosta oli seurannut toinenkin – erinäisten tunteiden tylsyminen. Enää ei häntä vallannut hermostunut pelko hänen tietäessään tapaavansa Antoinetten. Kohtauksesta edellytti hän tulevan epämiellyttävän, mutta katsoi samalla Antoinetten mukautuvan tapaamaan hänet, Cliftonin, koska se kerran oli välttämätöntä.
Mistassiniin saapui hän kello kahdeksalta, meni suoraan kanootistaan Bolducin toimistoon ja oli siellä everstin ja Antoinetten neljännestä yli yhdeksän saapuessa myöhästyneeltä murkinaltaan.
Heidän astuessaan sisään hän nousi seisten paikallaan kuin pronssinvärinen intiaani. Milloinkaan ei hän ollut muistuttanut intiaania niin kuin nyt ilman hymyn varjoakaan kumartaessaan Antoinettelle ja pusertaessaan Denisin kättä. Hänen kasvonsa olivat vanhentuneet vuosia.
Antoinette näki tämän salavihkaa häneen katsahtaessaan hänen seistessään eversti Denisin vieressä, ja tytön silmissä välähti miltei tuskainen ilme seuraavana tuokiona kadotakseen. Mutta hänen kätensä pusertuivat tiukasti nyrkkiin ja kasvot valahtivat valkeiksi. Tämä mies, jonka hän näki, ei ollut Clifton Brant, vaan joku julma, tunteeton vieras. Kylmästi ja viileästi oli hän tervehtinyt eversti Denisiäkin. Tyttö pani merkille, että hänen vaatteensa olivat kuluneet ja monesta kohden repeytyneet. Kädet olivat känsäiset ja kovat, tukka hoitamaton. Hetkeksi kääntyi tyttö ikkunaan salatakseen huultensa värinää – peittääkseen mielenliikutuksensa siltä kylmältä katseelta, jonka häneen loi mies, joka kerran oli häntä rakastanut.
Clifton käsitti väärin hänen ilmeensä ja ryhtyi heti puhumaan liikeasioista. Kaihtelematta hän julkitoi mielipiteensä Hurdin aikeista pannen ankaran vastalauseensa Antoinette St. Ivesin ja eversti Denisin käsitystä vastaan, jonka mukaan Hurd oli käytännöllisenä ihmisenä päättänyt vaihtaa menettelytapaa.
"Minusta tuntuu teidän muuttunut käsityksenne Hurdista yksinomaan koomilliselta", hän sanoi Antoinettelle. "Keväällä tapahtuu jonkinlainen murhenäytelmä, ja aikomuksenani on jatkaa töitä sitä silmälläpitäen. Kukaan ei kykene sanomaan, kenestä tulee uhri, mutta toivoakseni ei teistä, mademoiselle!"
Taas Antoinetten huulet värähtivät hermostuneesti, ja eversti Deniskin huomasi sen.
"Sitäpaitsi", jatkoi Clifton, "on teidän molempain muistettava, että minulla on henkilökohtaista tilintekoa Hurdin kanssa. Te voitte solmia rauhan, jos sitä teille tarjotaan, mutta minä olen päätynyt siihen lopputulokseen, että minun on suoritettava loppuun asti tehtävä, jota varten Kiinasta tulin tänne. En kuitenkaan aio millään tavoin vaarantaa etujanne. Odotan kunnes uittokausi on ohitse, jolloin työni yhtiössänne ehdottomasti loppuu. Itse asiassa oli tännetuloni aivan tarpeetonta, sillä tilanne ei muutu, sallitte sitten Hurdin lähettää väkeään kouluihimme tahi ei. Itse puolestani olen vakuutettu siitä, että hän naureskeli partaansa esittäessään moisen pyynnön. Hän yksinkertaisesti parhaillaan kokoilee asiakirjoja, jotka tulevaisuudessa voidaan julkaista todisteena kilpailijain hyvistä väleistä. Ottakaa vaan lapsukaiset vastaan minun puolestani, mutta heidän itsensä tähden, eikä suvaitsevaisuudesta Hurdia kohtaan!"
Puoli kymmeneltä valmistautui hän lähtemään.
"Ette kai lähtene ennen päivällistä?" kysyi eversti Denis ihmeissään.
"Lähden nyt juuri", vakuutti hänelle Clifton.
Hän puristi Denisin kättä taas ja kumarsi Antoinettelle astumatta askeltakaan tyttöä lähemmäksi, vaikka he kumpainenkin seisoivat omassa päässään huonetta. Pientä elettä, jonka tyttö teki ikäänkuin mennäkseen puoliksi häntä vastaan, ei hän nähnyt. Hän oli kuin sokea. Ei hän myöskään nähnyt tytön poskipäiden vaaleutta, meni vain ulos ja lähti astumaan kanoottiaan kohden taakseen vilkaisemattakaan.
Hämmästyneenä kääntyi eversti Denis Antoinetteen.
"Mitä taivaan nimessä Clifton Brantille on tapahtunut?" hän kysyi.
Hän oli jo aikaisemmin huomannut, kuinka tavattoman kalpea tyttö oli, ja nyt tytön kyyneleiset silmät korostivat tätä kalpeutta.
Denisin katse siirtyi verkalleen tytöstä seuraamaan Cliftonia ikkunasta. "Antoinette, teidän syytänne."
"Niin, pelkään sitä, eversti Denis!"
Hänen äänensä hiukkasen vavahti – hänen onnistui tukahuttaa nyyhkytys.
Denis katseli yhä Cliftonia, joka kumartui kanoottinsa puoleen.
"En uskonut sitä Cliftonista", hän sanoi hetken kuluttua. "En koskaan uskonut jonkun naisen voivan noin hänet muuttaa. Mutta ehkäpä koskeekin häneen kipeämmin kuin muihin senvuoksi – senvuoksi, että Clifton Brant ei totisesti ole katsahtanutkaan ainoaankaan naiseen ennenkuin hän teidät kohtasi. Olen pahoillani hänen vuokseen!"
"Niin minäkin", kuiskasi Antoinette vavahtelevin huulin, mutta Denis ei häntä kuullut. Hän oli jo ovesta ulkona huutamassa Cliftonille hyvästiä.
Seuraavat kolme viikkoa Clifton vietti kokonaan miestensä keskuudessa, ja leireissä kasautuivat tukkipuupinot yhä korkeammiksi. Kahdesti tapasi hän Gaspardin, ja Joe oli Bimin kanssa pari päivää hänen luonansa. Mutta Antoinetten, Angeliquen tai Catherinen luona ei hän käynyt, vaikka kaiken aikaa tiesi, missä nämä oleskelivat.
Joulun, jonka tytöt yhteisin ponnistuksin koettivat tehdä työväestölle niin hupaiseksi kuin suinkin, Clifton Vincentin seurassa vietti Catherinen johtamassa koulussa, ja joulunpyhien jälkeen hän matkusti kahdeksi viikoksi Quebeciin. Kullekin tytöistä lähetti hän joulutervehdyksen ja Joelle puolen kanootillista lahjoja.
Hänen Quebecista palattuaan olivat miehet jo töissä. Mistassinissa odotti häntä Antoinette St. Ivesin kirje.
Tämä ei lainkaan muistuttanut niitä kirjallisia tiedonantoja, joita tyttö hänelle oli aikaisemmin syystä tai toisesta lähettänyt. Hänen sävynsä ei enää ollut ylpeä eikä pidättyvä. Tyttö vain yksinkertaisesti kiitti tuosta joulutervehdyksestä uskoen hänelle sitten erään huolensa. Missä oli Alphonse? Miksikä oli hän kadonnut! Ja miksi ei häntä kuulunut takaisin. Gaspard oli tiennyt ainoastaan huhuiltavan, että Alphonse vaelteli tukkilaisleireissä ja saarnasi. Lopuksi kiitti hän Cliftonia tämän suorittamasta suurenmoisesta työstä ja vakuutti, ettei koskaan kykenisi täysin korvaamaan sitä hänelle.
Viimeisiä rivejä lukiessaan Clifton hymyili. Niissä todellakin oli harvinaista huumoria, mietti hän.
Sitten hän vastasi pitkällä kirjeellä. Mutta hänenkään kirjeensä ei ollut sellainen kuin ennen. Ei se ollut jäykkä eikä muodollinen, mutta pilkahdustakaan hänen sisimmästään ei siinä ollut. Hän vain – salaten Gaspardin tappelun Ajaxin kanssa – selosti tarkalleen viimeiset Alphonsen seurassa viettämänsä hetket ja mainitsi olevansa sitä mieltä, ettei munkki palaisi, ennenkuin oli täyttänyt jonkun tehtävän, jonka oli ottanut niskoilleen. Ehkä ei silloinkaan! Hän kertoi munkin viimeiset sanat – niistä saattoi Antoinette itse päätellä, hän selitti.
Lopuksi kiitti hän tyttöä ja vakuutti tältä saamansa innoituksen ainaisesti jäävän hänen, Cliftonin, johtotähdeksi, semminkin uudessa tehtävässä, johonka hän keväästä lähtien oli lupautunut – johtamaan metsäistutuksia Kiinan hallituksen laskuun.
Suurten lumisateiden alettua kului talvi sitten nopeasti. Tuhansia cordeja paperipuuta piti kuljettaa hankia myöten joen rannalle, ja koska Mistassinin vesi padon tultua puhkaistuksi kohoaisi ennenkuin siihen laskevissa pikku puroissa oli vielä vettä, oli hänen pakko kuljetuttaa kaikki tukit suuren virran rantaan.
Kanadan talvi oli ihana, kylmä ja kirkas. Sattumalta tapasi hän Angeliquen ja Catherinen iloiten näiden innosta sekä yhä kasvavasta rakkaudesta metsiin. Koskaan eivät he täältä lähtisi, uskoivat tytöt hänelle. Säteilevänä ilmaisi Vincent Cliftonille erään salaisuutensa. Kaunis Catherine ja hän menisivät keväällä naimisiin. He olivat päättäneet asettua erämaahan, sillä Catherinekin oli oppinut rakastamaan tätä elämää ja työtä.
Tammikuun lopulla matkusti Angelique kotiinsa ja palasi vasta maaliskuun alussa, minkä vuoksi Antoinetten ja Catherinen työtaakka lisääntyi. Kahdesti tapasi Clifton Antoinetten helmikuun aikana. Mitään yritystä ei hän kuitenkaan tehnyt puhutella tyttöä kahdenkesken – eikä näyttänyt sitä haluavankaan. Maaliskuussa hän tapasi hänet kolmannen kerran. Tytöt olivat silloin järjestäneet laulu- ja musiikki-illan varikko numero kolmeen. Clifton kiitti heidän puuhakkuuttaan. Hänen katseestaan ei ilmennyt minkäänlaista mielenliikutusta hänen kylmästi katsoessaan Antoinetteen ja sanoessaan tälle, että ilta oli ollut ihana.
Angeliquen tummat silmät olivat tarkanneet Antoinettea, jonka kasvot vaalenivat ja punastuivat ja joka katseellaan seurasi väkijoukon halki poistuvaa Cliftonia. Hetkistä myöhemmin hän tuokioksi karkasi Gaspardilta onnistuen tapaamaan Cliftonin, joka parhaillaan teki lähtöä.
Ensi kertaa näki tämä tytön silmäin leiskuvan vihaa. Suuttuneesti pusersi tämä käsiään nyrkkiin asettuessaan Cliftonin eteen ja salvatessaan tältä tien.
"Tämä on toivotonta, toivotonta", puhkesi hän puhumaan. "En saa järkiinsä häntä enkä teitä ja kuitenkin tiedän, että molempain sydäntä vihloo teidän kaihotessanne sitä, minkä niin sokeasti työnnätte luotanne! Jos teillä olisi sen verran järkeä kuin Vincentillä ja Catherinella – jos te – tuolla tulee Gaspard työntäen syrjään kaikki ihmiset minua etsiessään! Vielä sananen – Clifton – muistakaa, että Antoinette matkustaa Quebeciin huomenaamulla varhain!"
Parin minuutin päästä oli Clifton matkalla kahdeksan mailia tuonnempana sijaitsevaan varikko numero neljään. Ja seuraavana päivänä, jona Antoinette matkusti pois, oli hänestä kuin olisi metsistä kadonnut jotakin muutakin. Valo, aurinko, toivo ja osa hänen sieluaan.
Kahdeskymmenesviides luku.
Clifton käytti nyt kaiken työkykynsä uittovalmistuksiin. Hurd oli antanut pinota paperipuunsa sekä Mistassinin että työmaittensa äärellä olevain pienten sivujokien varsille, ja Delphis oli saanut kuulla hänen olleen hyvin huvitetun ensin keksiessään Cliftonin kuljetuttavan kaikki tukkinsa etäisemmiltä hakkuumailta Mistassinin rantaäyräille odottamatta, että kevättulvat täyttäisivät jokeen laskevat pikkupurot.
"Hurdilla on jotain mielessään", vakuutteli Delphis viimeiseen asti. "Mitä, sitä en käsitä. Jotain se vain on, mistä hän on äärettömän varma."
Huhtikuun kymmenentenä päivänä kävi ilma suojaiseksi. Aurinko paistoi leppoisammin, tuuli sulatti kinoksia ja jäätä, ja vesi alkoi kohista. Eversti Denis oli saapunut Mistassiniin ja lähti varikko neljään.
Kaikkia miehiä poltti into ja jännitys, mikä ilmeni naistenkin kuiskaavasta puheesta. Kouluissa oli näinä niiden viimeisinä päivinä levotonta. Lähestyvän draaman, kenties murhenäytelmän, varjo lepäsi uhkaavana pilvenä metsien yllä.
Viidentenätoista puhutteli Angelique Fanchon Cliftonia puhelimitse varikko kolmesta.
"Antoinette St. Ives on Robervalissa", hän sanoi. "Keskustelin juuri hänen kanssaan puhelimitse. Hän saapuu huomenna Mistassiniin. Hän sanoo, että hänen on uittoaikana oltava siellä – miestenne ja teidän luonanne. Teidän luonanne, hän sanoi! Ja hän kysyi teistä – kuinka te voitte ja missä olette."
Hetken Clifton vaikeni löytämättä sanoja, joilla olisi vastannut.
"Kuulitteko, mitä sanoin?" Angelique kysyi.
"Kyllä kuulin."
"Ja oletteko iloinen?"
"Kyllä, olen iloinen!"
Langan toisesta päästä kuului voitonriemuinen naurunhelähdys.
"Siinä kaikki, mitä halusinkin, Clifton. Tahdoin vain teidän sanovan sen, niin että voisin kertoa Antoinettelle, että te olette sanonut olevanne iloinen. Ehkäpä vieläkin onnistun. Hyvästi!"
Heti senjälkeen saapui Delphis Bolduc ja kertoi munkki Alphonsen olevan Hurdin leirissä. Siitä ei enää ollut epäilystäkään. Delphis, joka vakoili kuin intiaani, oli nähnyt hänet. Hänen ystävänsä Hurdin työmailla olivat myöskin kertoneet tämän kummallisen pikku lähetyssaarnaajan miltei alituiseen olevan Hurdin seurassa.
Mitä saattoi tämä merkitä?
Vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista nukkui Clifton enää viisi tai kuusi. Vincentin seurassa kävi hän padolla. Järvi oli ääriään myöten täynnä. Kaksikymmentä jalkaa vettä odotti irtipääsynhetkeä.
Viime kuukausien aikana oli ohut puhelinlanka vedetty paikalla näennäisesti yhtiön kolmen mailin päähän järvestä rakentamaan insinöörileiriin. Siellä Vincent odotteli padon räjäyttämiskäskyä.
Cliftonin palatessa takaisin oli Antoinette varikko kahdessa Hurdin alueiden rajamailla. Hän oli asettautunut paikkaan, jossa taistelu alkaisi, jos selkkauksia syntyisi. Angelique ja Catherine olivat hänen luonaan.
Jäät lähtivät. Tieto kulki miehestä mieheen kuin sähkökipinä. Huhtikuun kahdennenkymmenennen päivän ilta koitti leppoisana ja harmaanhämyisenä, kuuttomana. Taivaalla loistivat himmeät tähdet. Ainoakaan sielu lukuunottamatta Cliftonia, Bolducin veljeksiä, Lesagea, Gaspardia ja järven luona oleskelevaa Vincentiä ei tiennyt, että tänä yönä aiottiin toimeenpanna se keisarikepponen, jolla heidän piti kukistaa Hurd.
Edes varikko kahdessa oleskeleva eversti Denis ei tiennyt varmaa ajankohtaa.
Juuri puolenyön jälkeen nuo kolme tyttöä heräsivät siihen, että heidän majansa ovelle kovasti koputettiin.
"Eversti Denis pyytää teitä pukeutumaan ja tulemaan toimistoon."
Pelästyneinä tytöt tekivät niinkuin oli käsketty. Antoinetten kiharat hulmusivat hänen harteillaan. Catherine ei ollut ennättänyt palmikoida kullankeltaisia hiuksiaan. Angeliquen silmät olivat tummat ja ihmettelevät.
Heidän yhdessä saapuessaan konttoriin astuskeli Denis edestakaisin pitkin sen puulattiaa. Hänen kiihtyneille kasvoilleen häilähti hymynhäive hänen nähdessään, millä kiireellä tytöt olivat tulleet.
"Tarkoituksenani ei ollut säikyttää teitä", hän sanoi. "Mutta kaiken aikaa olette olleet kuin kolme hyvää hengetärtämme, ja olen luvannut ilmoittaa teille sinä silmänräpäyksenä, jona saan tietää ratkaisevan hetken olevan käsissä." Hän katsahti seinäkelloon. Se oli neljänneksen yli kaksitoista. "Kello yhdeksästä lähtien ovat Clifton Brant ja kolmesataa miestä kangenneet tukkeja Mistassiniin!" lisäsi hän äänensä huomattavasti vavistessa.
"Jumala Clifton Brantia siunatkoon!" kuiskasi Angelique Fanchon.
Eversti Denisin ilmeinen kiihtymys tarttui tyttöihinkin, ja näiden kasvot valahtivat kalpeiksi.
Antoinette St. Ivesin silmät loistivat kuin tähdet.
"Niin, Jumala olkoon hänen kanssaan ja auttakoon häntä", sanoi hän ja himmeässä lampunvalossa tekivät hänen valkeat kätensä ristinmerkin.
Eversti Denis kokosi voimansa näyttääkseen tyyneltä.
"Viidentoista minuutin päästä – täsmälleen puoli yhden aikaan – räjäyttää Vincent padon."
Catherine Clamart nyyhkytti tukahtuneesti. Silmänräpäykseksi kätki hän kasvonsa käsiinsä.
"Jumala häntäkin siunatkoon", Angelique sanoi ja yritti naurahtaa. "Entä minun Gaspardini? Mitä hän tekee?"
"Hän on johtamassa viittäkymmentä miestä, joiden tehtävänä on pitää tukit uimassa ja estää ruuhkien muodostuminen", Denis sanoi. "Lähdemmekö ulos! Yö on niin tyyni, että luullakseni kuulemme padon räjäyttämisen."
Leirissä nukuttiin heidän astuessaan ulos. Muista majoista ei näkynyt lainkaan valoja. Raskaana lepäsi hiljaisuus erämaan yllä.
Tytöt seisoivat vieretysten. He tuskin liikahtivat tai hengittivät minuuttien vitkalleen vieriessä. Denis raapaisi tulta ja sytytti savukkeen. Vähäinen liekki valaisi hänen kasvojensa jäyhiä viivoja. Ennen sen sammumista katsoi hän kelloaan.
"Kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli kahdentoista", sanoi hän hiljaa.
Antoinette pusersi kovasti Angeliquen lämpimiä sormia. Catherine seisoi rahtusen kauempana. Hänen kullanhohtava päänsä oli pystyssä, hän kuunteli jännittyneesti ja koko hänen olemuksensa huokui ylpeyttä ja luottamusta.
"Voi Vincent", hän kuiskasi. "Sinun täytyy onnistua! Sinun täytyy!"
Sitten seurasi niin läpitunkeva hiljaisuus, että Denis kuuli taskukellonsa tikutuksen.
"Kuunnelkaa tarkoin", hän sanoi. "Aika on käsissä."
Oli kuin olisi jokainen ääni kasvanut – virran kohina, metsän humina, sydämien lyönnit. Mutta kaiken tämän läpi kuului vihdoin muuan ääni, heikko kuin tukahutettu ähkäisy. Silmänräpäyksen tai parin ajan se häiritsi yön rauhaa, kunnes maa ja taivas värähtelivät sitä. Sitten se haihtui – jonkun äänen varjo, joka oli tullut ja mennyt, ja sen kadottua lepäsi yön hiljaisuus kuin entistä raskaampana erämaan yllä.
"Tehty!" huudahti eversti Denis.
He palasivat valaistuun majaan.
Taas katsoi Denis kelloaan.
"Teidän on parasta nyt painua vuoteeseen, nuoret neidit", kehotti hän isällisesti.
Puolta tuntia myöhemmin oli valo sammunut hänen majastaan. Mutta Antoinette, joka seisoi heidän omassa majassaan tuijottaen ikkunasta ulos, tiesi, ettei hän nukkunut, vaan odotti mahdollista puhelinviestiä sekä päivänkoittoa.
"On mahdotonta nukkua", Catherine sanoi. Ja toiset kuulivat hänen pimeässä alkavan harjata tukkaansa. "Jos puhelimitse vain saisin vaihtaa sanasen Vincentin kanssa, luulen, että antaisin vaikka mitä!"
"Jos vain nyt voisin olla Gaspardin luona ja auttaa häntä, tiedän, että antaisin mitä hyvänsä!" kuiskasi Angelique, joka pauloitti kenkiään sensijaan että olisi riisuutunut. "Kolmesataa miestä ponnistamassa voimansa äärimmilleen, miltei taistelemassa henkensä edestä! – Sehän melkein on sotaa."
Antoinette huoahti seistessään ikkunan ääressä.
"Sitä juuri minäkin ajattelin", hän sanoi, ja vaikka äänensä kuulosti herkältä ja hillityltä, oli siinä sävy, joka sai Angeliquen keskeyttämään kenkäinsä pauloittamisen ja kuuntelemaan. "Meidän kerran autolla tullessamme Brantfordista kertoi eversti Denis minulle eräästä toisesta yöstä, jolloin kapteeni Brant sekä kolmesataa urhoollista miestä kaivautuivat hankien läpitse – apunaan miltei vaan pelkät kätensä – saksalaisten kuulain suhahdellessa heidän korvissaan sysimustassa yössä. Sellaista eversti Denis minulle kertoi, ja sen muistaissani tahtoisin – mennä heidän luoksensa tänä yönä!"
"Hänen luoksensa, tarkoitat", Angelique sanoi, mutta niin hiljaa, että vain itse saattoi kuulla nuo sanat.
Catherine taukosi tuokioksi harjaamasta hiuksiaan ja sanoi:
"Vincent on sanonut minulle kaiken riippuvan tästä yöstä."
"Kaiken", sanoi Antoinette. "Ja huolimatta siitä – – –"
"Mitä aioit sanoa?"
"En mitään. Ajattelin vain jotakin!"
"Minä tiedän, mitä", Angelique sanoi. "Samaa minäkin mietin. Vaikka tämä yö toisi tappionkin tullessaan, rukoilen Jumalaa antamaan meille miehemme takaisin. Miehemme, minä sanoin! Kuulitko, Antoinette?"
"Kyllä, minä kuulin", kuiskasi Antoinette ikkunan äärestä.
Angeliquen kasvot hehkuivat voitollisuutta ja iloa. Kuitenkin olivat hänen huulensa sanattomat. Hän astui ikkunan luokse, syleili Antoinettea ja suuteli häntä. Catherine kuuli toisen heistä nyyhkyttävän.
Yön pimeydessä he valvoivat ja kertoivat kuiskaten toisilleen tuhansia edellisenä talvena tapahtuneita asioita. Jos Denis olisi kuunnellut oven ulkopuolella, olisi hän silloin tällöin näinä jännityksen hetkinä kuullut hillittyä naurua.
Pimeyden ennen päivänkoittoa tihetessä kajahti metsätieltä äkkiarvaamatta kavionkapsetta. Tytöt riensivät ikkunaan ja erottivat jonkun tumman ihmishahmon ratsastavan ohi. Kavionkapse taukosi varikon konttorin edustalla. He kuulivat ratsastajan kolkuttavan ovelle. Puolta minuuttia myöhemmin leimahti Denisin huoneeseen valoa.
"Jotakin – on tapahtunut!" sanoi Catherine hengästyneesti tuskan miltei tukahuttaessa hänen äänensä.
Antoinette ensimmäisenä hapuili ovea kohden. Ulkona yössä sai Angelique kiinni hänen kädestään. Se oli jääkylmä.
"Jos – jotakin olisi tapahtunut – olisi siitä ilmoitettu puhelimella!"
Mutta molemmat olivat kuolemankalpeita astuessaan konttoriin, missä Denis oli siirtänyt Bolducin vuoteen aivan puhelimen ääreen.
Denis seisoi jo kuulotorvi kädessä ollen heihin selin.
Hän oli taas sellainen kuin menneinä sodan päivinä. Ääni kajahti sotilaallisen terävänä antaen käskyjä vartioille, jotka ensimmäisestä kellonheläyksestä olivat pitkin linjaa syöksyneet puhelimeen.
"Täällä eversti Denis varikko kahdesta. Missä kapteeni Brant sitten lieneekin, etsikää hänet siekailematta. Sanokaa hänelle, että kysymyksessä on elämä tai kuolema ja että minun on keskusteltava hänen kanssaan niin pian kuin suinkin. Lähettäkää kaikki miehet, jotka käsiinne saatte, häntä tavoittamaan – ja kiireellä!"
Sanat olivat tuskin kaikuneet hänen huuliltaan, kun maankamara kumeasti vavahti. Vavahdusta seurasi toinen, kolmaskin. Hirsiseinät huojahtivat. Yön pimeydestä kajahti jyrähdys – jyrähdys, joka täytti koko maanpiirin, sai taivaan repeämään, mantereen järkkymään ja häipyi sitten etäisyyteen kuin tuhannen pilvien yllä olevain kivien yli vyöryvän raskaan vaununpyörän jylinä.
Räjähdystä seurasi kimeä kiljaisu – mutta se kajahti sisällä majassa. Se puhkesi puoliksi pimeän kätkössä seisovan olennon huulilta – olennon, jonka kasvot olivat valjut ja tuijottavat, silmät riutuneet. Syviltä kuopistaan ne väläyttivät palavan katseen lampun kellervässä valopiirissä seisovaan Antoinette St. Ivesiin.
Munkki Alphonse!
Ennenkuin tyttö kauhuissaan oli saanut tehneeksi elettäkään, oli Alphonse kadonnut yöhön. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi Antoinette hänen kintereillään huutaen häntä nimeltä. Hyljätty ratsu hirnahti. Viimeiset kohahdukset kaikkeutta vavahuttaneesta jylinästä kuolivat pois. Hetken tyttö kuunteli – henkeään pidättäen – sitten hän palasi sisään ja näki John Denisin kalvaiden kasvojen hymyilevän ivallisesti.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
"Mitä tämä merkitsee?" tyttö kysyi. "Alphonse tulee hevosella tuolla tavoin – räjähdys – – –"
"Ivan Hurd lyö pöytään viimeisen valttinsa", Denis sanoi huulillaan yhä tuo ivallinen hymy. "Hän on räjäyttänyt Mistassiniin Sandstone Mountinin huipun noin mailin päässä täältä, kohdassa, jossa joki on matala ja tuskin kahtasataa jalkaa leveydeltään. Vasta tänä yönä Alphonse keksi vuoren tulleen kolmen viime viikon aikana miinoitetuksi. Miinat oli tarkoitus räjäyttää kevättulvan tullessa ja meidän puittemme ollessa vesillä. Jollakin tavoin on Hurdin kuitenkin onnistunut päästä perille suunnitelmistamme, ja meille sangen kohtalokkaana hetkenä vyöryttää hän salpaavan kallioseinän Mistassiniin. Jos hänen laskelmansa onnistuvat, on sille kohtaa muodostuva valtavin tukkiruuhka, mistä joen historia tietää kertoa. Tukkimme tulevat muodostamaan jättiläispadon, mikä pidättää varatun vesivoimamme siksi kauan että Hurd ehtii saada tavattoman määrän tukkejaan jokeen. Hieno juttu, vai mitä?"
Catherine huokasi tukahtuneesti. "Tarkoitatteko – että hän aikoo varastaa veden Vincentin patouksesta?"
"Osittain niin, ja sillä välin – mikäli hänen dynamiittikepposensa on onnistunut, sotkeentuvat tukkimme niin pahasti, että kevättulvainkin tullessa on niitä äärettömän vaikea selvitellä. Isä Alphonse palaa tunnin tai parin perästä tuoden varman tiedon Hurdin miinojen vaikutuksesta. Sillä välin – – –"
Kimeä puhelinsoitto keskeytti hänet. Hän tarttui kuulotorveen ja tytöt kuulivat epäselvän äänen langan toisesta päästä puhuvan hänelle. Sitten seurasi vaitiolo, ja sillävälin Denis selitti:
"Kapteeni Brant on juuri saapunut varikko neljään, luojan kiitos! He yhdistävät hänet tänne – – -" Hän kääntyi taas puhelimeen. "Haloo! Niin, täällä on Denis – eversti Denis kakkosesta. Sinäkö olet, Clifton? Kuuletko mitä sanon – – –"
Hädintuskin tytöt tohtivat hengittää eversti Denisin näennäisen tyynesti ja lyhyesti selostaessa vaarallista tilannetta, mihin he Hurdin dynamiittikepposen takia olivat joutuneet. Hänen lopetettuaan saattoivat he kuulla Cliftonin sanojen kaikuvan terävinä, lyhyinä, melkein kuin sähköisinä lankaa myöten. He kuulivat sanat dynamiitti – vesi korkealla – tukkeja menossa virtaa alas – ja sitten seurasi hiljaisuus. Denis ripusti kuulotorven paikalleen.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Antoinette.
Denis näytti hermostuneelta.
"Hän sanoo säiliön veden ehtineen varikko neljän kohdalle ja tukkien tunnin ajan syösseen tännepäin. Ainoastaan käyttämällä hyväkseen tulvaa on hänen kanootilla mahdollista päästä tänne kolmessa neljässä tunnissa. Jos hänen onnistuu väistää tukit – – –"
"Ja sitä te kuuntelitte vastustamatta sanallakaan?" puhkesi Antoinetten huulilta tytön kavahtaessa lähemmäksi. "Jumalani, selvä kuolemahan se on! Tiedän sen – sillä näin kerran sellaista – ja miehet ruhjoontuivat hengiltä. Se ei saa tapahtua! Ei voi! En sallisi Gaspardin tekevän sellaista – enkä myöskään salli kapteeni Brantin ryhtyvän sellaiseen!"
Hän ryntäsi puhelimeen ja soitti kuin mieletön. Turhaan! Kapteeni Brant oli jo menossa. Verkalleen kääntyi tyttö eversti Denisiin.
"Liian myöhään! Hän panee henkensä vaaralle alttiiksi tullakseen tänne ja suorittaakseen sen, mihin teissä ei ole miestä!"
Ikäänkuin ei olisi nähnytkään Angeliquea ja Catherinea hän huulet valkeina astui ulos konttorista. Tuokion kuluttua seurasivat ystävättäret häntä. Eversti Denis jäi kuin salaman satuttamana seisomaan paikalleen. Sitten karehti hänen suupieliinsä hymyn varjo.
"Onnellinen Clifton! Jospa vain aavistaisit nyt saavuttaneesi – tämän!"
Hän huokasi hiljaa sekä lähti ovelle. Avatessaan sen näki hän aamun alkaneen sarastaa.
Cliftonin ja Delphis Bolducin kanootin keulan työntyessä varikko kolmen hietaäyrääseen, ihmetteli Clifton, oliko hän itse yhtä menehtyneen näköinen kuin seuralaisensa. Hän yritti naurahtaa ja Delphis myöskin. Mutta heidän naurunsa kaikui pinnistetyltä ja epätodelliselta. Todennäköisesti ei kukaan milloinkaan kykenisi aavistamaan, millaisessa helvetissä he olivat olleet miljoonan tukkipuun hurjaa vauhtia syöksyessä heidän edellään, heidän takanaan ja vieri vieressä kanootin kanssa.
Nopeasti nauttivat he hiukkasen kuumaa kahvia ja ruokaa kirjanpitäjän onnistuessa tavottamaan Denis puhelimitse. Clifton keskusteli tämän kanssa. Tukit eivät vielä olleet ennättäneet varikko kahteen. Hurdin suunnitelma oli kuitenkin onnistunut loistavasti. Tukit ehdottomasti ruuhkautuisivat. Keskelle virran kaitaa kohtaa oli pinoutunut mahtava kiviröykkiö ja tämän röykkiön sekä rantojen väliin oli lentänyt valtavia kallionlohkareita, jotka odottivat tukkeja kuin torahampaat jonkun kummituksen kidassa. Cliftonin viimeinen käsky oli, että Denis toimittaisi dynamiittia ja kaikki käyttökelpoiset miehet sinne, minne tukkien odotettiin ruuhkautuvan. Delphisin kanssa ehtisi hän puolessatoista tunnissa paikalle – ellei mitään sattunut!
Kaksi tuntia myöhemmin sivuuttivat he autioksi jääneen varikko kahden ja nousivat maihin aivan Sandstone Mountainin edessä olevalle ulospistävälle hiekkapenkereelle, missä joukko ihmisiä seisoskeli odottamassa. Kanootti oli repeytynyt ja vuoti. Heidän kasvonsa olivat entistä kalpeammat, laihemmat ja kivettyneemmät. He olivat kuin kaksi miestä, jotka juuri ovat selvinneet jostain kuvaamattoman kauheasta. Katselijat rannalla olivat heitä äkillisenä kolauksena kohdanneen toivottomuuden mykistämiä ja lamauttamia.
Clifton vilkaisi heitä ja käsitti Delphisin ähkäisystä tämän tehneen samoin. Läsnä oli kolme- tai neljäkymmentä ihmistä – joukossa naisia ja lapsia. Kaikki kykenevät uittomiehet olivat työssä joen yläjuoksun varrella ja täällä ainoastaan puolisen tusinaa ajomiehiä, keittiöpalvelijoita sekä jokunen muu.
Hurdin miehiä ei Clifton nähnyt. Mutta vain jonkun askeleen päässä näki hän Antoinette St. Ivesin, Angelique Fanchonin ja Catherine Clamartin. Kalvaina tuijottivat nämä Bolducia ja häntä Denisin tullessa näitä vastaan. Denis pusersi heidän käsiään. Sanaakaan ei hän kuitenkaan sanonut eikä sitä kaivattukaan. Clifton ja Delphis saattoivat nähdä omin silmin.
Ensi kertaa tuntikausiin virisi Cliftonin huulille hymy hänen nyt läheltä nähdessään, mitä Hurd oli aikaansaanut. Kuitenkaan ei hän unohtanut Antoinette St. Ivesiä. Tyttö oli paikalla, näki hänet, piti häntä silmällä. Kuinka äärettömästi hän mahtoikaan häntä, Cliftonia, halveksia, nähdessään tämän niin perinpohjin nujerrettuna, Laurentian-yhtiön nujerrettuna, itsensä nujerrettuna – siksi ettei hän, Clifton, ollut tarpeeksi älykäs vartioidakseen Sandstone Mountainia.
Niin, kukistettuja he olivat, niin totta kuin aurinko nousi idästä. Hän kuuli Bolducin mumisevan näin hampaittensa raosta. Ja hän saattoi nähdä sen omin silmin.
Vedenkohina täytti ilman, ja siellä, missä ennen vesi oli virrannut, oli nyt sekamelskainen pino ruuhkautuneita tukkipuita. Tämän tavattoman massan päälle ja ympärille syöksyi yhä kasvavalla vimmalla patojärven vesi, jylisten, kohahdellen, kuohupäissään tavattomia tukkilauttoja. Molempien miesten tarkatessa ruuhkaa kohosi tuon alituisesti kasvavan tukkivuoren keskiosa kuutisen jalkaa ennenkuin kolmeakymmentä sekunttia oli ehtinyt kulua.
Bolduc huudahti äkkiä jotakin ja tarttui Cliftonia hihaan. Tuosta äkillisestä kohoutumasta olivat he oivaltaneet, missä valtavan padon ratkaisevin kohta oli. Clifton loi Bolduciin merkitsevän katseen. Sitten astuivat molemmat tuonnemmaksi, kunnes olivat noin viidenkymmenen askeleen päässä pienestä katsojajoukosta – katsojiksi Clifton tänä kohtalokkaana hetkenä läsnäolijat arvioi.
Taas katsoivat he toisiinsa.
"Niin, tuo keskustassa oleva kiviröykkiö", Bolduc sanoi kuin olisi Clifton lausunut ajatuksensa ääneen. "Dynamiittipanos oikeaan kohtaan – – –"
Hän vaikeni odottaen että Clifton olisi sanoin ilmaissut mitä näki. Tämän huulet olivat lujasti puserretut yhteen. Hän ei pelännyt, mutta hän oli kalpea, ja Bolducin kasvot pikku uurtoineen sekä puoleksi sulkeutuneiden luomien lomasta tuijottavine silmineen olivat kuin puuksi kovettunutta lihaa.
"Siellä tungeksii miljoonan hevosvoimaa vettä", Clifton sanoi. "Dynamiittipanos murtaisi keskeltä salvan pois ja kallioröykkiön kerran, vaikkapa vain hiukkasenkin tultua horjutetuksi sortuisi se kokonaan veden voimasta ja sitä vastaan syöksyvistä puista –"
"Niin, mutta – – –", Delphis sanoi.
"Hengissä siitä ei selviäisi!"
"Niinpä kaiketi. Mutta tukinuitto onnistuisi!"
"Se onnistuisi."
He seisoivat aivan vieretysten. Bolduc naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut kovasointuista kuin aikaisemmin tänä samana päivänä.
"Denisin takia en sitä tekisi", hän sanoi. "En tekisi sitä ainoankaan ihmisen tai yhtiön takia maan päällä! Mutta – sitä en voi kärsiä, että Hurd meidät näin voittaisi."
Clifton puhui yhtä rauhallisesti. "Jospa hankitte dynamiittia, Delphis, ja käskette Denisin huolehtimaan siitä, että hän itse sekä nuo ihmiset pysyttelevät syrjässä – nuo ihmiset ennen kaikkea – – –"
Kukaan ei nähnyt, kuinka he äkkiä vaihtoivat lujan kädenlyönnin.
Bolduc viipyi asiallaan ainoastaan pari tuokiota ja vasta hänen palattuaan Cliftonin katse irtautui tukkiruuhkasta.
"Sanoin heille, että kokeilisimme hiukkasen ja varoitin heitä siirtymään kauemmaksi", Delphis sanoi. "Panokset ovat kunnossa kahden minuutin sytytyslankoineen. Yksi riittää kummallekin."
He tarkastivat tuota edessään kuohuvaa hornankattilaa ja keskiuomaan kasautunutta röykkiötä. Ollen hyvin varovaisia heidän kenties onnistuisi päästä sinne. Mutta takaisintulo – niinä kahtena minuuttina, jotka kestivät, ennenkuin räjähdys tapahtui – – –
"Samassa silmänräpäyksessä, jona panos räjähtää, joutuu tuo massa liikkeeseen". Delphis sanoi, "Meidän ja tuon keskikohdan väliin tulee siis avovettä. Asetettuamme dynamiitin paikoilleen on siis riennettävä, monsieur!"
Jokin vastustamaton voima sai Cliftonin silmänräpäykseksi kääntymään, ja hänen katseensa hapuili Antoinette St. Ivesiin. Tyttö seisoi eversti Denisin rinnalla hiukan toisten edellä ja katsoi Cliftoniin. Tämä kääntyi taas Bolduciin.
"Lähdemmekö?"
"Kyllä – suoraan tuon valkoisen hyrskypatsaan luokse. Älkää odottako minua älkääkä pitäkö minua silmällä. Menkää edellä tuon röykkiön luokse. Jos meistä jompikumpi suistuu veteen – on toisen jatkettava matkaa yksinään."
Kimeä kauhunhuuto kajahti heidän takanaan heidän hypätessään pyörteisiin. Clifton kuuli tuon huudon, ja kuin veitsi se leikkasi häntä. Sitten kuuli hän nimeään huudettavan, mutta senjälkeen hukkui kaikki ääni vesimassain ja ähkyen toistensa päällä tungeksivain tukkipuiden meteliin. Bolducia ei hän nähnyt. Silmäluontaankaan ei hän kohottanut tehdessään kuolemanhypyn edessään olevalle tukevammalle tukkilautalle. Kahdesti tukit jakautuivat hänen altaan niin että hän upposi polveen saakka. Kerran hän vyötäisiä myöten suistui veteen, mutta salamannopeana oli hän taas pystyssä ennenkuin tukit olivat ehtineet lyödä yhteen hänen päänsä yllä. Kaikki oli kahdessa kolmannesminuutissa ohitse. Hän oli päässyt ruuhkalle, ja tuhkanharmaana sekä likomärkänä horjahteli Bolduc hänen kintereillään.
Vielä puolen minuutin kuluttua olivat he löytäneet onkalon ruuhkan keskestä, melkein kivi- ja soraseinän kohdalta. Täältäkäsin kuulivat he selvemmin, kuinka tavattomalla voimalla vesi syöksyi alas heidän molemmilta puoliltaan. He olivat arvanneet oikein. Jos heidän onnistuisi murtaa tämä keskisalpa, tuhoaisi kymmenentuhatta tonnia puuta käsittävä muurinmurtaja Hurdin sulun kuin paperilelun.
Delphis oli ottanut vedenpitävän tulitikkulaatikkonsa taskustaan. Clifton piteli dynamiittipanoksia pitäen molempia sytytyslankoja liketysten. Samassa silmänräpäyksessä, jona ne syttyisivät, päästäisi hän ne putoamaan erääseen syvään kivenkoloon.
Vasta tulitikun sähähtäessä Bolducin sormien välissä huomasi Clifton toisen käsien vapisevan. Hän katsoi ylös. Bolducin kasvoja väänsi tuska.
Kuului sähähtävä ääni – kuin käärmeen sihahdus.
"Päästäkää se!" Dynamiitti putosi Cliftonin kädestä tukkiruuhkan syvyyksiin. Ohut savurihma kohosi sieltä.
Puolen sekunnin sisässä oli Clifton jo poissa kissamaisen notkeasti kavuten syvennyksestä. Hän kiipesi sen reunamalle nähden nyt katselijat rannalla. Nämä olivat siirtyneet lähemmäksi jokirantaa. Hän erotti Denisin. Ja sitten Antoinetten. Tyttö seisoi saappaineen rantaa huuhtovissa kuohupäissä. Clifton keksi äkkiä ihmeekseen kaikkien muiden seisovan hänen takanaan – Denisinkin – ja tytön olevan yksinään, kuin aikeessa tulla häntä, Cliftonia, vastaan. Edes Catherine tai Angelique eivät tulleet hänen luokseen hänen yksinään seistessään ulospistävällä kallionkielekkeellä. Cliftonin ilmestyttyä näkyviin oli tyttö ojentanut kätensä ja hän saattoi kuulla hänen huutavan jotakin, vaikka ääni ei kantanutkaan keskiuomalle asti.
Päästyään lujemman tukkilautan äärimmäiselle puolen hän kääntyi katsomaan, missä Bolduc oli.
Delphis oli ollut hidas – hirvittävän hidas. Hänen päänsä ja hartiansa näkyivät juuri onkalon partaalta. Hänen kavuttuaan sieltä Clifton äkkiä kauhistui, sillä nyt hän näki Delphisin laahautuvan eteenpäin polviensa ja kättensä varassa.
Clifton riensi takaisin ja juostessaan saattoi hän kuulla ihmisjoukon huutavan kauhusta. Delphis miltei putosi suulleen, mutta samassa oli Clifton jo häntä tukemassa, "Jalkani!" sopersi Delphis valkein huulin. "En voi astua sillä. Se – kai ruhjoutui!"
Hän laahasi sitä perässään kuin jotakin elotonta esinettä ja sillävälin kuluivat kalliit silmänräpäykset. Kipeästi Clifton veti hänet olalleen kuin jauhosäkin. Tilanne oli muuttunut, kallioiden väliin oli tuokiossa auennut vesiuoma, jota myöten tukit syöksyivät kuin kanuunanammukset. Hänen katsellessaan eteensä ne taas liittyivät lautaksi, mutta, hengissä ei ainoakaan ihminen kyennyt kulkemaan tuon vesiuoman poikki.
Bolduc ponnistautui päästäkseen irti.
"Jatkakaa – yksinänne", hän sanoi käskevästi. "Ei käy – muuten – – –"
Clifton tempasi paremmin kiinni hänestä. Silloin hän kompastui ja kaatui. Samassa silmänräpäyksessä näki hän ihmisjoukon ja tuon vähäisen kallionkielekkeen äärimmäisellä kärjellä seisovan Antoinetten. Clifton katsoi tytön silmiin ja hymyili. Tyttö kaiketi sen näki, sillä äkkiä kätki hän kasvonsa käsiinsä. Mutta yhäti häntä katsoen Clifton ponnisteli noustakseen – samassa dynamiittipanokset räjähtivät – kaksi räjähdystä seurasi niin liketysten, että niiden välillä tuskin oli sekunttiakaan. Kuului jylinä, joka näytti tunkeutuvan aina virran uumeniin. Tuo valtava massa huojui, keskipatsas kohosi ja sortui sellaisella voimalla, että maa ja vuoret järkkyivät.
Sitten ikäänkuin valtava käsi tempasi Cliftonin Bolducin luota singoten hänet ilmaan ja hänen mukanaan joukon puuta. Hänen toivuttuaan hämmästyksestään oli paikka, jolla hän oli seissyt, kadonnut, Delphis kadonnut, yltympäri syöksähtivät vapautuneet puuröykkiöt liikkeeseen – ja rannalta kajahti huuto, jonka kaltaista hän ei ollut kuullut elämänsä päivinä.
Mutta vielä kauhistuneemmin huusi Clifton itse, sillä Antoinette oli hypännyt kallionkielekkeeltä suoraan tuohon hänen ja rannan välillä pyörteilevään tukkien kihinään.
"Tulen", kuuli hän tytön huutavan. "Tulen!"
Jokin tumma hahmo juoksi esiin ja hyppäsi hänen perässään jokeen. Alphonse se oli. Hän astui harhaan, muuan tukki työnsi hänet rantaan, häneen tartuttiin ja häntä pideltiin kiinni.
Mutta Antoinettea ei kukaan tavoittanut. Ihme, jumalallinen innoitus johti hänen askeleensa virran kuohupäiden ja vaahtopäissä pyöriväin tukkien ylitse, kuoleman vaaniessa kaikkialta. Mutta tyttö oli kuin ei olisi hän nähnyt mitään – kuin ei olisi hän välittänyt mistään – paitsi Cliftonista.
Tukahuttaen toisen tuskanhuudon tämä juoksi häntä vastaan enää lainkaan kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka hänen itsensä kävisi, yhden ainoan ajatuksen vallatessa hänen olemuksensa: hänen oli ehdittävä tytön luokse ennen kohtalokasta silmänräpäystä. Heille kumpaisellekaan ei enää ollut toivoa. Hän oivalsi sen, samoinkuin nekin, jotka seisoivat rannalla. Koko tukkiruuhka murtui. Vesijoukkiot kohisivat ja jylisivät sen takana. Puoli minuuttia vielä – kaksikymmentä sekunttia – kenties ei sitäkään – –
He kohtasivat toisensa tukkilautalla, joka oli kooltaan kuin puolet, pienen huoneen lattiaa, ja Antoinetten sumusta sekä vaahtoisasta, aamuauringon kultaamasta kuohusta saapuessa Cliftonin luokse loisti hänen katseestaan ja kasvoistaan voitollisuus, eikä sitä, mitä kuolemaksi nimitetään, näyttänyt hänelle lainkaan olevan olemassa.
Jokunen tuokio oli heidän. Clifton sulki tytön hoikan vartalon syleilyynsä. Tyttö vei nopeasti kätensä hänen kasvoilleen ja kietoi ne sitten hänen kaulaansa. Hän se puhui tänä kauhun ja epätoivon hetkenä, jona Jumala näytti ottaneen Cliftonilta puhekyvyn pois.
"Rakastan sinua", hän sanoi.
Hänen huulensa painuivat Cliftonin huulia vasten, ei kauhun ja kuoleman jäätäminä, vaan lämpiminä lämpiminä kuin myrsky-yönä.
"Rakastan sinua – – –"
Kuolema oli heidän ympärillään, kuolema oli heidän yllään. Se vyöryi vavisten heidän allaan. Clifton pusersi Antoinettea syleilyynsä tiukemmin, ja hänen katseensa tähyili rantaa, jota he eivät ikinä saavuttaisi. Kuitenkin riensi hän sitä kohden tukkien muodostaman lattian vähitellen liukuessa heidän jalkainsa alta.
Sitten tulivat valtaisat vesijoukot. Valo ja maailma katosivat kaaoksen nielaistessa heidät. Mutta tytön pusersi hän syliinsä – niin ettei kuolema heitä voisi erottaa. Niin hän ajatteli. Kuolema ei heitä erottaisi!
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Valtaisten vesipaljousten kohistessa hänen korvissaan täytti yksi ainoa ajatus hänen mielensä – hänen oli lujasti puserrettava syliinsä nainen, joka oli kuoleman kasvojen edessä antanut itsensä hänelle.
He olivat veden alla, ja hänen korviinsa kantautui sen kuohuva, pauhaava kohina hänen ponnistellessaan päästäkseen pinnalle. Siellä odotti ainakin lempeämpi kuolema. Aallot kyllä tukehuttaisivat heidät tai tukit löisivät heidät hengiltä, mutta he eivät kuitenkaan ruhjoutuisi kovin pahasti. Häntä hämmästytti se nopeus, millä virta kiidätti heitä eteenpäin, ja myöskin se seikka, ettei mitään esteitä tuntunut olevan. Hän joutui kurimoon, joka kieputti häntä ympäri, ja äkkiä tunsi hän joutuneensa voimakkaaseen pyörteeseen, jonka mukaan hän lastun lailla imeytyi sinkoutuen sitten vedenpinnalle.
Raitis ilma leyhyi hänen kasvoilleen täyttäen hänen keuhkonsa. Samassa tunsi hän pohjavirran olevan imaisemaisillaan hänet takaisin syvyyteen. Hän hapuili vapaalla kädellään saaden kiinni kuorimattomasta, vain neljän jalan pituisesta ja läpimitaltaan kuuden tuuman vahvuisesta kuusitukista. Se oli virranuomassa kuin tulitikku, mutta aivan tarpeeksi Cliftonille. Hän sai sekä omat kasvonsa että Antoinetten vedenpinnan yläpuolella. Tyttö huohotti ilmaa haukkoen. Hän oli kuitenkin vahingoittumaton. Hänen silmänsä olivat auki ja katsoivat Cliftoniin. Tämä kiitti siitä Jumalaa, ja ensi kertaa virisi hänen mielessään ajatus, että he pelastuisivat.
Hiukan kohottautuessaan hän näki, kuinka lähellä kuolemaa he olivat olleet. Pohjavirta oli singonnut heidät pieneen suvantoon, jonka ympärille tukit olivat kokoontuneet lautaksi. Tämä suvanto oli vain kahdenkymmenen jalan levyinen, ja nyt keksi hän tuon pienen kuusitukin olevan osan puomia ja liittyvän ketjuun, jonka pää oli kiinnitetty jonnekin kauemmaksi.
Hänen aivonsa työskentelivät kiivaasti. Tuollainen tukkilautanaukeama kestäisi kenties vain minuutin – oli siis yritettävä päästä tukkien päälle niin kiireesti kuin suinkin. Antoinetten auttaessa vapaalla kädellään onnistuikin Cliftonin tukkiketjua pitkin päästä sinne tuossa tuokiossa sekä kavuta irtaimien tukkien muodostamalle lautalle. Sinne vaipui hän uupuneena ja hengästyneenä, mutta Antoinette lujasti sylissään.
Hetkeen eivät he liikkuneet eivätkä puhuneet. Sitten Cliftonin rintaa vasten levänneet kalpeat kasvot hiukan kohoutuivat. Pari märkää käsivartta kietoutui hänen kaulaansa. Huulipari painui hänen huuliaan vasten ja suuteli niitä.
Sitten Clifton kapusi seisaalleen vetäen Antoinetten mukanaan yhä pidellen häntä syleilyssään.
Sandstone Mountain ryhmyisine, luotisuorine seinämineen oli kadonnut heidät taakseen. He näkivät kosket, joiden kautta olivat tulleet – näiden kuohupäät olivat täpötäynnä tukkeja, jotka kiitivät eteenpäin sukeltaen ja nousten pinnalle kuin kalat. Kummallakin rannalla oli sankkaa metsää. Vesi oli tyynempää, mutta siitä pahaenteisestä nopeudesta, millä irtipäässeet tukkijoukkiot kiitivät virranuomassa, käsitti Clifton heidän olevan tulvaveden harjalla, ja että se valtainen voima, joka lennätti heitä eteenpäin, puhkeaisi koskissa ja virran alajuoksun varrella vieläkin ankarampaan raivoon. Sellaisella nopeudella ajelehtivat he eteenpäin, että tämä uusi vaara olisi kymmenisen minuutin kuluttua heidän edessään.
Ainoa pelastusmismahdollisuus oli päästä rantaan.
Antoinette katsahti taas Cliftoniin oivaltaen, ettei tämä enää ollut sama mies, joka oli noussut kanootista Delphis Bolducin seurassa. Kovat uurrot olivat kadonneet hänen kasvoiltaan. Hän oli nuortunut monia vuosia. Hän oli taas entinen Clifton Brant, maanteiden vaeltaja – se Clifton Brant, jonka hän ensiksi oli nähnyt Brantfordin tiellä.
"En pelkää lainkaan", tyttö sanoi.
"Kyllä me rantaan pääsemme!" huudahti Clifton. "Tule, cara sposa – – –" Hänen äänensä voitti veden ja tukkien pauhaavan metelin. "Se käy nyt helposti!"
Hänen äänensä oli vakuuttava ja voitonvarma.
Ja kotvasta myöhemmin olivat he kuin ihmeen kautta lähestymässä rantaa, niin mahdottomalta kuin näyttikin päästä tuon vesiuoman poikki, jossa tavattomalla vauhdilla vilahteli yksinäisiä tukkeja – joka-ainoa valmiina ruhjomaan heidät kuoliaaksi.
Kolhiintuneena ja haavoittuneena sinkoutui Clifton, joka kaiken aikaa ruumiillaan suojeli Antoinettea, erään virtaan kaatuneen koivun latvaa kohden, ja sieltä onnistui hänen vaivalloisesti ryömiä rantaan tyttö sylissään. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Niitä väänteli nyt tuska. Hänen kylkiluunsa olivat luultavasti katkenneet tai selkäranka poikki. Siltä ainakin tuntui, hän mietti, yrittäen menehtyneenä maahan vaipuessaan teeskennellä entistä hilpeyttä.
"Olen niin – hirveästi – hengästyksissäni", hän läähätti. "Täpärältä piti, että selvisimme, pikku ystäväiseni – – –"
Oli turhaa yrittääkään hymyillä. Antoinette oli tuskasta kalvennut Cliftonin pään vaipuessa hänen syliinsä. Tytön repeytynyt, märkä hame värjääntyi punaiseksi verestä. Hän puheli kiihkeitä sanoja Cliftonin korvaan, ja tämä yritti vastata tuntien yhä raskaammin vaipuvansa tytön syliin. Sitten kaikui tämän nyyhkivä ääni loitompaa. Viimeiseksi Clifton tajusi hänen lämpimät huulensa silmiään vasten.
Sitten tuli pimeys.
Hänestä tuntui kuin olisi sitä kestänyt vain kotvasen, ja sen alkaessa hälvetä yritti hän nousta sekä huusi Antoinettea. Joku kantoi häntä. Sitten tyttö vastasi.
Pimeyden toisen kerran hälvetessä hänen silmänsä avautuivat ja näkivät hirsikaton sekä hirsiseinät niiden puunlatvojen asemesta, jotka hän oli odottanut näkevänsä.
Silloin hän äkkiä käsitti olevansa tyttöjen hirsimajassa varikko kahdessa.
Tämä keksintö oli niin yllättävä, että hän hämmästyksissään aivan lamaantui ja makasi sormeakaan liikuttamatta.
Hän tajusi jonkun liikkuvan huoneen toisessa päässä, kuuli hätäistä hengitystä ääreltään, ja Antoinette lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Nähdessään Cliftonin silmäin olevan auki tyttö hiukkasen huudahti. Joku riensi toiselta puolen huonetta ja kumartui hänen puoleensa. Tämä joku oli hintelä mies, jonka pää oli ajeltu ja jonka kasvoista säteili sanomatonta iloa. Tuntiessaan hänet Cliftonin silmiin tuli hämmästynyt ilme. Miksikä oli isä Joseph tullut varikko kahteen Mistassinin luostarista? Isä Joseph oli opiskellut kirurgiaa. Seikka merkitsi siis sitä, että – – –
Antoinette näki hänen ponnistelevan oivaltaakseen asianlaidan, ja isä Josephin hymyillen seistessä heitä katselemassa painoi hän kasvonsa Cliftonin kasvoja vasten, niin että tämä tuokion ajan saattoi tuntea pehmeän tukan, vavahtelevain huulten ja lämpimäin poskipäiden hivelevän kasvojaan. Taas kohottaessaan päätään tyttö enkelin lailla loisti onnea ja sanomatonta hellyyttä.
"Tukit runtelivat sinua pahasti", hän sanoi. "Pyysimme senvuoksi puhelimitse isä Josephia saapumaan tänne luostarista, ja hän tulikin heti. Nyt olet tointunut, Clifton, ja olet minun – minun ainaisesti! Voi, kiitän pyhää Jumalanäitiä siitä, ja olen kiittävä elämäni jokaisena päivänä, niin kauan kuin olen maan päällä."
Hänen säteilevät silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä hänen verkalleen vetäytyessään kauemmaksi ja isä Josephin asettuessa hänen paikalleen. Huoneesta vievä ovi oli Cliftonin takana, ja hän saattoi kuulla Antoinetten menevän siitä sekä hiljaa sulkevan sen jälkeensä.
Isä Joseph laski hänen valtimonsa lyönnit ja paineli sitten kädellään hänen oikeata kylkeään, missä Clifton alkoi tuntea vaimeata kipua.
Sitten Cliftonin mykistyneet huulet alkoivat taas liikkua.
"Kuinka paljon on kello, isä?"
"Kello on neljä iltapäivällä, poikani."
"Ja tukkiruuhka irtaantui tänä aamuna!"
"Aivan oikein."
"Siis – me onnistuimme!"
Munkin silmät pilkahtivat veitikkamaisesti. "Suurenmoisesti, poikani, mikäli vaimonne ihmeelliseen kertomukseen on uskomista."
"Vaimoni?"
"Niin, tuon kauniin nuoren naisen, joka juuri täältä lähti ja joka – ennen minun tuloani kello yhdentoista aikaan tänä aamuna – oli mademoiselle St. Ives. Ettekö kuullut, kuinka hän sanoi: 'Olet minun – minun ainaiseksi'?"
Clifton makasi pappiin tuijottaen kuin salaman iskemänä. Isä Joseph kohensi ryhtiään, hieroskeli kämmeniään ja hymyili.
"Oli kenties anteeksiantamatonta, että sen tein", hän selitti, mutta hänen äänensä soinnahti miltei voitonriemuisen hilpeänä, "sillä mitään hengenvaaraa ei itse asiassa ole ollut. Tukit ruhjoivat teitä ja lopulta menitte tainnoksiin. Se kyllä johtui miltei yksinomaan siitä, että olitte aivan menehdyksissänne. Sisäisiä vammoja tuskin olette saanut, vaikka parisen kylkiluuta kyllä lienee poikki, niin että teidän on jonkun aikaa oltava hiljakseen.
"En kuitenkaan saanut mademoiselle Antoinettea uskomaan tätä. Hän luuli teidän kuolevan ja jäätyämme tänne kahdenkesken kertoi hän minulle tuon äsken mainitsemani tarinan ja sanoi, ettei sinä ilmoisna ikänä enää uskoisi Jumalaan, kirkkoon eikä taivaaseen, ellen tekisi teistä miestä ja vaimoa, huolimatta siitä, ettette kyennyt kohottamaan sormeannekaan puolustautuaksenne, vaikka olisitte tahtonutkin. Selittäessäni hänelle sen olevan mahdotonta, kutsui hän sisään kaksi muuta yhtä viehkeätä ja vastustamatonta olentoa. Miltei väkivalloin nämä kolme pakottivat minut suorittamaan teon, joka – se minun on myönnettävä – on sangen romanttinen, mutta ei laillisesti sitova, jos asetatte vastalauseenne sitä vastaan. Kuitenkin tiedän, että mademoiselle Antoinette olisi kaiken ikänsä elänyt tämän teon sekä kirjaimen että hengen mukaan, jos te olisitte kuollut.
"Sitä hän juuri pelkäsi – että kuolisitte, ennenkuin hänestä ehtisi tulla vaimonne!" Papin katseesta haihtui veitikkamainen välke, ja hänen kasvonsa säteilivät sulaa lempeyttä. "Olen vuosikausia tuntenut Antoinette St. Ivesin, poikani", lisäsi hän. "Hän on Jumalanäidille otollinen, muuten en olisi suostunut hänen pyyntöönsä – ja toivomukseni on, että Jumalan siunaus seuraisi teitä molempia aina ja iankaikkisesti." Pariksi tuokioksi painui hänen päänsä rukoukseen.
Suunniltaan hämmästyksestä Clifton nousi istualleen, ja lempeästi laski pappi kätensä hänen päänsä päälle. Majan oven ulkopuolelta kuului askeleita ja puhelua.
"Ainoastaan me viisi siitä tiedämme", uskoi hän Cliftonille hillitysti, "ja jos olette tapahtuman johdosta pahoillanne – – –"
"Onko totta – mitä puhutte?" Clifton puhkesi sanomaan. "Eikö tämä kaikki ole unta – pilaa – valhetta – – –"
"Antautuisinko minä mihinkään sellaiseen, poikani?"
"On siis totta, että hän on – vaimoni?"
"Niin, mikäli tahdotte vihkimätoimitusta pidettävän laillisena."
"Silloin on Jumala ollut minua kohtaan laupias", sai Clifton sanotuksi ja vaipui pieluksiaan vasten. "Kiitän teitä, isä. Ja jos nyt antaisitte hänen tulla luokseni – vaimoni – – –" Hänen äänensä värähteli kuin lapsen.
"Luullakseni hän – todennäköisesti – on oven ulkopuolella!"
Tuolilta vuoteen vierestä otti munkki kaapunsa. Ovi aukeni ja sulkeutui. Jonkun tuokion kuluttua se jälleen aukeni, niin hiljaa, että Clifton sitä tuskin kuuli. Vieläkin äänettömämmin se sulkeutui, mikäli mahdollista, lukko kilahti, ja joku lähestyi keijukaiskevein askelin.
Sitten seisoi Antoinette lännenpuoleisesta ikkunasta virtaavassa päivänpaisteessa. Hän oli vain askeleen päässä Cliftonista, mutta seisoi epäröiden heidän katsoessaan toisiaan silmiin. Silloin ojensi Clifton kätensä häntä kohden kykenemättä sanomaan hänelle niitä kahta kallista sanaa, jotka hän kaikkein ensiksi olisi tahtonut sanoa. Antoinette hiipi hänen syleilyynsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki onnesta – niin, onnesta, vaikka Cliftonista tuntui, kuin olisi tämän onnen takana piillyt jokin murhe.
Päivän sinä iltana hämärtyessä sai hän siihen selvityksen. Antoinette oli poistunut. John Denis istui hänen paikallaan.
"Isä Joseph väittää sinun jo huomenna pääsevän pystyyn, Clifton. Jos jotakin olisi sattunut, veikko – sinulle tai Antoinettelle – niin luoja tietää, mitä olisin tehnyt! Joka tapauksessa olemme maksaneet kalliin hinnan."
"Tarkoitatko, että – Bolduc – kuoli?"
"Niin. Tukit pääsivät joelle. Olemme voittaneet Hurd-Foyn ja sen kätyrit. Delphisin kuitenkin menetimme."
Hetken molemmat vaikenivat. Cliftonista tuntui kuin ei Denis vielä olisi sanonut kaikkea, mitä hänellä oli sydämellään.
"Pidin Delphisistä", Clifton sanoi sitten. "Pidin hänestä enemmän kuin useasta muusta. Ja minusta tuntuu – kuin olisi Hurd siten ottanut niskoilleen vielä yhden velan, joka hänen on lunastettava."
"Hän on maksanut", sanoi John Denis tyynesti.
Heidän katseensa kohtasivat.
"Tarkoitat – – –?"
"Sinun ja Antoinetten joutuessa tukkien pyörteeseen munkki Alphonse riehaantui ihan mielettömäksi. Nauraen ja huutaen hän karkasi metsään. Hän riensi takaisin Hurdin luokse. Myöhemmin kutsuttiin minua katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kohtaus oli tapahtunut Hurdin huoneessa, ja on nähtävästi ollut hirvittävä. Alphonsella oli aseenaan puukko ja Hurdilla vain paljaat kädet sekä mitä hän sattumalta sai siepatuksi. Hurd oli kirjaimellisesti viilletty siekaleiksi, ja Alphonse ruhjottu murskaksi. Molemmat olivat kuolleet. Alphonse lienee kuitenkin kuollut viimeiseksi, sillä keksin hänen kädestään jotakin, mitä hänen on ollut mahdotonta pidellä taistellessaan. Se oli ruskea hiuskihara – ihan kuin Antoinetten tukkaa. Puristin sen tiukemmin hänen käteensä, Clifton. Se seuraa häntä hautaan."
Toisen puhuessa oli Clifton kädellään peittänyt silmänsä.
"Kerron tästä Antoinettelle – joskus", hän sanoi. "Tahdon hänen saavan tietää sen. Onko hän kuullut munkin ja Hurdin kuolleen?"
"On kyllä. Huhu tästä hirveästä tapahtumasta on kulovalkean lailla levinnyt molempiin leireihin. Aiomme kuljettaa Alphonsen ruumiin varikko yhteen ja haudata hänet metsänlaitaan luostarin lähelle. Antoinette ja Gaspard ovat valinneet paikan, jossa Alphonse vuosia sitten pelasti Antoinetten hukkumasta. He seuraavat häntä huomenna tämän viimeisellä matkalla."
"Minä tulen myös mukaan", Clifton sanoi. "Voin ratsastaa, ellen kykene kävelemään, John."
Hämärän illansuussa tihetessä istui Clifton yksinään pielustensa varassa. Silloin Antoinette saapui hänen luokseen, istui hänen vierelleen ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että hän sai painaa huulensa rakastettunsa hiuksille ja suudella tätä hänen hiukan kohottaessaan päätään. Tänä hämärähetkenä kävivät onni ja murhe heille yhteisiksi, heidän sydämensä aukenivat vastaanottamaan kalleita salaisuuksia, ja toivoa, onnea sekä Jumala itse saapui heidän luoksensa tähtien syttyessä taivaalle ja yön vuodattaessa siunaustaan pienen erämaanmajan ylle.