[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFIjWXz1PC_m_7MtS7efS_JHmrjZnoNBKk_fA68dNNZQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1692,"Vanha valtatie","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1692-curwood-james-oliver-vanha-valtatie","1692__Curwood_James_Oliver__Vanha_valtatie",null,"romaani",[],[],"fi",1925,1935,54553,355861,true,[],[],[],"Clifton Brant palaa Kanadan metsiin ja joutuu keskelle kiivasta kamppailua metsäyhtiöiden herruudesta. Seikkailuromaanissa yhdistyvät suuret tunteet, erämaan kutsu sekä päähenkilön pyrkimys suojella perintöään ja rakastamaansa naista häikäilemättömältä kilpailijalta.","James Oliver Curwoodin 'Vanha valtatie' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1692. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANHA VALTATIE\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomentanut\n\nH. Vaaja\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Ancient Highway\"\n\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nKirjan miehet ja naiset.\n\n\nClifton Brant, Haipoongin kuolleistanoussut vainaja.\nMolly Brant, Cliftonin äiti, intiaaniprinsessa ja mohawkien\n   heimon viimeinen jälkeläinen.\nAntoinette St. Ives, neito muinaisten seigneurien sukupuuta.\nGaspard St. Ives, kunnianmies -- jolle kelpo tappelu on mieleen.\nAngelique Fanchon, St. Ivesin morsian.\nAjax Trappier, aimo tappelupukari ja Gaspardin vaarallinen kilpailija.\nIvan Hurd, valtiollinen Simson ja katala roisto, joka siekailematta\n   tuhoaisi koko maanpiirin, jos siten saisi Antoinette St. Ivesin\n   omakseen.\nMunkki Alphonse, trappistiluopio, joka uskoo henkiin sekä rukouksiin\n   pitäen samalla romantiikan liekkiä ilmitulessa.\nBenedict Aldous, englantilainen, Cliftonin paras ystävä ja toveri,\n   tämän leirikumppani aiemmissa seikkailuissa.\nClairette Aldous, urhea \"Simian leski\", joka seurasi Benedictin\n   kintereillä ja nai hänet.\nPikku Benedict  | heidän lapsensa.\nPikku Clairette |\nEversti Johan Denis, salaperäinen muukalainen, jonka keksitään\n   olevan vanhan ystävän.\nAnne Gervais, tummasilmäinen korpikaunotar, joka ei ollut\n   se miltä näytti.\nCatherine Clamart, kultakutrinen ja sinisilmäinen, mutta ei\n   säiky miestä eikä paholaista.\nVincent, insinööri, Catherinen ihailija.\nJoe Hood, poika, jolla oli sekä pyssy että menneisyys.\nBim, hänen koiransa. Vanha, luiseva ja uskollinen.\nTooker, ikäloppu väkijuomien myyjä, joka \"omisti\" Joen ja Bimin.\nDaniel Brant, joka lempi kaunista intiaaniprinsessaa ja otti\n   tämän vaimokseen.\nAbraham Martin    | Sankareita, jotka elivät kaksisataa vuotta\nNicolas Marrolet  | sitten ja joiden hengillä on oma osansa\nCrepin Marrolet   | nykypäivien dramaattisiin tapahtumiin.\nAdelaide Marrolet |\nEugene Bolduc, mies sellainen, joita metsissä muovautuu.\nDelphls Bolduc, hänen veljensä ja kaikessa hänen kaltaisensa.\nRomeo Lesage, jolla on rehevin parta Lake St. Johnin pohjoispuolella.\nLucien Jeannot, joka rakastaa seikkailuja pilvien paarteilla.\nNapoleon Plante, maailman paras kokki.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nMielestään oli Clifton Brant muuan lukemattomia lastuja\nmyrskynpuisteleman maailman laineilla. Näiden lastujen seassa, joita\nihmisiksi nimitetään, tiesi hän myöskin olevansa vieras ja muukalainen,\nmikä seikka oli syynä siihen, että hän parhaillaan vaelsi sitä leveätä\nvaltatietä pitkin, joka Ontariosta Brantfordista vie Quebecin vanhaan\nkaupunkiin St. Lawrencen varrella -- noin seitsemänsadan mailin\npituinen mitätön taival.\n\nClifton Brantin silloisesta elämänarvioinnista johtui, ettei aika\nhänelle merkinnyt mitään erikoista ja ettei hänen päämaalinsa ollut\nlähellä eikä kaukana. Ihmisiä matkasi ohitse tupruttaen pölypilviä\nhänen päällensä kiitäessään kuuden-, seitsemän- ja kahdeksankymmenen\nkilometrin tuntinopeudella ja heitä ihmetytti, kuka hän mahtoi olla.\nTässä yksinäisessä vaeltajassa oli jotakin runollista. Vaikkakaan ei\nsitä millään tavoin korostanut, oli hän seikkailujen mies, ja ihmiset\naavistivat sen. Hän herätti heissä mielenkiintoa, niin yliolkaisesti\nkuin he häntä silmäilivätkin. Eipä saattanut olla huomaamatta tuota\njoustavaa khakipukuista matkamiestä, jolla olallaan oli nukkavieru\nreppu ja jonka askeleet olivat keveät kuin olisi hän vaeltanut maailman\nalusta alkaen. Nähtiin harmaiden silmien ripeä välähdys, ystävällinen,\ntervehtivä kädenliike, hymy tai päännyökkäys, ennenkuin kiidettiin ohi\n-- ehkäpä kysäsi jokin seurueen jäsenistä:\n\n\"Mikähän miekkonen tuo mahtoi olla?\"\n\nJa vastaukset kuuluivat:\n\n\"Jokin työttömäksi joutunut... menossa seuraavaan kaupunkiin.\" --\n\"Kävelytavasta päättäen entinen sotilas.\" -- \"Jalkamatkakiihkoilija,\njolla on viikon loma.\"\n\nJa heidän takanaan tupruavissa pölypilvissä vaelsi Clifton Brant\nmietiskellen, mitä elämällä mahtoi olla annettavana ihmisille, jotka\naina kiitivät sen läpi neljän renkaan varassa ja yrittivät\nylläpitämällä parin kilometrin vauhtia minuutissa saada käsitystä sen\nihanuudesta.\n\nAuringonkehrä oli painunut Brantfordin kaupungin tornin ja vaahteroita\nkasvavain kunnaiden taakse hänen valtatieltä poiketessaan etelään\nkaartavalle tielle. Vaatimaton polkupahainen se oli. Pehmeän pölyn\npeittämänä painui se verkalleen alavammille maille polveillen\nviileiden, varjoisten lehtojen lomitse, joissa linnut virittivät\niltasäveleitään.\n\nCliftonin kurkkua salpasi ja sydän löi kiivaammin hänen silmäillessään\ntienoota, sillä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä\nhetkestä, jolloin hän viimeksi oli vaeltanut tätä polkua. Sametinpehmeä\ntomu oli samaa, ja vaeltaessaan eteenpäin hän ihmeekseen keksi siitä\netsivänsä paljaiden jalkainsa jälkiä. Puutkin olivat samoja. Näiden\nkahdenkymmenen vuoden aikana eivät ne näyttäneet kasvaneenkaan. Toinen\ntoisensa jälkeen keksi hän lapsuutensa lehdot, joita korkeat kalliot\nerottivat -- mutta hänestä olivat kalliot nyt matalampia kuin hänen\npoikuuspäivinään. Kallionkolotkaan eivät olleet aivan niin jyrkkiä\neivätkä suuret metsät niin salaperäisen kauhistavia kuin ennen, jolloin\nvarjotkin päivän laskiessa lankesivat pitempinä.\n\nHänen kasvoilleen häivähti hymy, ja siinä hymyssä karehti muistojen\nsynnyttämää hellyyttä ja ilonsekaista kaihomielisyyttä -- kalliiden\nmuistojen, jotka olivat tulleet hänen tiellensä ja antaneet uutta eloa\njo kuolleille vuosille.\n\nVaikka hän jo lähestyi neljättäkymmenettä ikävuottaan tuntui hänestä\nikäänkuin hän vielä eilispäivänä olisi ollut lapsi. Mieletön oli hän\nollut antaessaan muinaisten päivien niin elpyä mielessään, hän\nmoitiskeli itseään siitä. Epäviisasta oli ollut poiketa tuolle pienelle\ntielle ja sen pyhiin muistoihin. Niin kipeäksi ei hän ollut uskonut\njälleennäkemisen koituvan.\n\nMiltei ikäänkuin väijyvää vaaraa peläten pysähtyi hän epäröiden pienen,\nlapsuuspäivinä hänestä niin suurelta tuntuneen kunnaan laelle\nverkkaisin askelin sieltä painuakseen tiheään pensaikkoon ja erään\naidan yli. Ympärillä visertelivät linnut. Muuan keltarintainen laulaja\ntoruskeli häntä, ja kuningaslintu kajahutti parisen varotushuutoa. Hän\nkuuli pääskysten liverryksen ja näki niiden kirkkaiden siipien\nsujahtelevan aukeamassa, joka oli aivan aitauksen takana. Taas ahdisti\nhänen kurkkuaan. Oli kuin olisivat samat pääskyset, joita hän poikana\noli tuntenut, joita hän oli rakastanut ja kadehtinut -- lennelleet\nkohoten ja laskeutuen illallistaan etsimässä laskevan päivän säteissä\nkarkeloivista hyttysistä. Ja vain hiukkasen loitompana oli se, mitä hän\nmuinoin oli nimittänyt _kodikseen_.\n\nHuolimatta siitä, että oli useammin kuin yhden kerran saanut\ntulikasteen ja että hänen olisi pitänyt olla karaistunut nähtyään\nkasvoista kasvoihin paljon sellaista, mitä ihmisen on vaikea silmäillä,\nei hän kyennyt pidättämään kyyneliään. Ne tulvahtivat hänen silmiinsä,\neikä hän kuitenkaan hävennyt.\n\nVanha koti oli raunioina. Tuli oli sen tuhonnut ja laakeista\nliuska- sekä hiekkakivipaasista tehdyt seinät olivat sortuneet.\nKeskellä hävitystä kohosi voitollisena muuan poikkiseinä, se, joka oli\ntukenut suurta savupiippua. Kylmänä talviyönä oli hän syntynyt\ntulennoksen kohistessa juuri tuohon savupiippuun ja takan äärellä oli\nhän unelmoinut ensimmäiset haaveensa valloituksista ja seikkailuista\nsiinä ihmeellisessä maailmassa, joka niin sanomattoman laajana levisi\nhänen ympärilleen.\n\nHän astui lähemmäksi ja kierteli verkalleen tätä entistä ihmisasuntoa,\njoka kerran oli ollut hänen kotinsa. Sen pienuus kummastutti häntä.\nAina oli hänestä tuntunut, että hänen ensimmäinen ja ainoa kotinsa oli\nollut miltei linnan veroinen, ainakin kolme kertaa suurempi kuin nyt\nnäkyi. Hän naurahti, vaikka ei lainkaan ollut iloinen. Lapsuudenmuistot\novat kummallisia. Parasta on jättää ne rauhaan, muuten koskevat ne\nkipeästi.\n\nAidan luona kuuli hän punaoravan raksuttelevan ja alkoi tähystellä\nsinne päin. Siellä oli vanhassa, ontossa tammessa aina asustanut\npunaorava, tavallisesti kokonainen oravaperhe. Cliftonin mielestä oli\ntammi kummasti muuttunut. Hän muisteli sen olleen suurimman puun mitä\nikinä oli nähnyt. Nyt oli se aivan tavallinen tammi, ei aivan niin\nsuuri kuin muutamat hänen tien varrella näkemänsä. Tähän tammeen oli\nhänen isänsä laittanut hänelle keinun, ja sen varjossa oli hänen\näitinsä leikkinyt hänen kanssaan.\n\nHän kääntyi poispäin -- ja näki jotakin, mikä omituisesti ikäänkuin\nsurvaisi hänen sydäntään.\n\nPuolisen kivenheittoa kauempana oli mahtava vierinkivi, jonka alta\nkuten ennenkin pulppuili lähteen jääkylmä vesi. Tuon lähteen ääressä\nseisoi poika -- poika, jolla mukanaan oli koira -- ja katseli häntä.\nEikö poika totisesti ollutkin sama, joka neljänneksen vuosisataa sitten\noli leikkinyt tuon lähteen liepeillä ja juonut sen vettä. Hän oli\nCliftonin näköinen -- sellaisena kuin tämä itsensä muisti --\nkaksikymmentäviisi vuotta sitten. Kalpea ja laiha pikku veitikka siellä\noli. Vain jalat hänessä näyttivät kasvaneen. Hänellä oli myöskin sama\nvanha hattu, olkihattu, jonka lierit olivat rikkinäiset ja päällys\nrutistunut. Polvihousut olivat liian lyhyet niinkuin aina\nCliftonillakin ja paksua sinistä pumpulikangasta. Clifton muisti ne\nyhtä selvästi kuin Bimin, koiran, jonka hauta oli metsänreunassa. --\nAivankuin poika oli koirakin hänestä ilmestys menneiltä päiviltä\nriippakorvineen, ulkonevine jäsenineen, suhteettoman suurine käpälineen\nja häntineen, joka oli karkea kuin keppi jokaisen nikaman törröttäessä\nvankkana solmuna.\n\nTämän kaiken Clifton tajusi hymyillen astuessaan lähemmäksi. Poika\nseisoi hiljaa, mutta tuijotti häneen yhä ja pusersi keppiään entistä\nlujemmin koiran painaessa suurta honteloa ruhoaan kuin suojellen poikaa\nvasten.\n\nSaavuttuaan jonkun askeleen lähemmäksi huomasi Clifton vielä muutakin.\nKoiran kylkiluut törröttivät samalla lailla kuin sen häntänikamat, ja\nsekä silmissä että ryhdissä oli jotakin nälkäistä. Poika oli laihempi\nkuin hän itse oli saattanut olla. Takki oli repaleinen ja housunlahkeet\nrisareunaiset. Pojalla oli siniset silmät, kirkkaat, avoimet, siniset\nsilmät, vaikkakin ne olivat omituisen pikkuvanhat ja loistivat aivan\nliian kalpeista kasvoista, joiden ilme oli yhtä vainotun nälkäinen kuin\nkoirallakin.\n\n\"Hei, poika\", tervehti Clifton toverillisesti hymyillen. \"Virtaako vesi\nyhä?\"\n\n\"Totta kai\", vastasi poika. \"Aina se juoksee. Me pidämme lähdettä\nkunnossa -- Bim ja minä.\"\n\n\"Sinä ja -- mikä?\"\n\n\"Bim. Koira.\"\n\nVerkalleen päästeli Clifton kantamuksensa selästään. \"Sinä ja -- Bim!\"\ntoisti hän. \"Ei kai sinun nimesi sattumalta ole Cliff, mitä -- ja sinua\nsanota Skinnyksi?\"\n\nKysyvästi katsoi poika häneen. \"Ei. Nimeni on Joe. Mitä sedällä on\ntuossa repussa?\"\n\n\"Ja mistä sinä keksit tuon Bim-nimen?\" kysyi Clifton.\n\n\"Se on kaiverrettuna erääseen pyökkiin tuolla kauempana, veitsellä\nleikattuna puunrunkoon. Numeroita siellä myös on, mutta ne ovat\nkasvaneet umpeen. Kyllä tuo sedän reppu on mukava!\"\n\nClifton kääntyi hetkeksi poispäin. Hän saattoi nähdä suuren pyökin,\njonka oksain suojaan hän oli kaivanut Bimin haudan. Kokonaisen\nsunnuntai-iltapäivän oli hän ahertanut leikatakseen muistosanat\ntoveristaan. Hänen äitinsä oli häntä auttanut sekä lohduttanut häntä\nkun hän itki. Kymmenvuotias hän oli silloin, niin että asiasta oli\ntäytynyt kulua kaksikymmentäkahdeksan vuotta.\n\n\"Suuri luoja, kuinka elämä sentään on lyhyt\", mutisi hän itsekseen.\n\nSillä välin tarkasteli poika hänen tavaroitaan.\n\n\"Mitä sedällä on tuossa repussa?\" kysyi hän taas. \"Sehän on ihan kuin\nsotilasreppu.\"\n\n\"Se se onkin\", sanoi Clifton.\n\nPojan silmät suurenivat.\n\n\"Onko setä sotilas?\"\n\n\"Olen ollut.\"\n\n\"Onko setä sitten -- tappanut ihmisiä?\"\n\n\"Pelkäänpä niin olevan, Joe.\"\n\nTuokion pidätti poika henkeään. Bim nuuski tulokasta epäluuloisesti ja\nClifton taputti hyväillen sen päätä. \"Terveeksi Bim, vanha kaveri.\nOletko iloinen, kun _tulin takaisin_?\"\n\nKoira nuoleksi hänen kättään ja heilutti häntäänsä.\n\n\"Mitä setä sillä tarkoittaa -- että setä on tullut takaisin?\" kysyi\npoika. \"Onko setä ennen ollut täällä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Clifton. \"Kun olin poika, asuin tuossa kivirauniossa.\nSiihen aikaan se oli talo. Siellä minä synnyin. Ja minulla oli\nBim-niminen koira. Se kuoli, ja hautasin sen tuon vanhan pyökin alle\nsekä piirsin sen nimen puunrunkoon. Ei lähdekään ole sinun. Se on\n_minun_!\"\n\nHän yritti nauraa polvistuessaan juomaan. Mutta hänen kaulaansa\nahdisti, eikä häntä enää janottanutkaan. Hänen sitten noustessaan oli\npoika heittänyt hattunsa maahan repun viereen. Hän oli pellavapäinen,\nja kalpeissa kasvoissa oli pisamia.\n\n\"Mitä sedällä on tuossa repussa?\" kysyi hän taas.\n\nSilloin juolahti Cliftonin mieleen jotakin.\n\n\"Illallista minulla on\", hän sanoi. \"Luuletko kotiväkesi sallivan, että\njäät -- Bimin kanssa -- aterioimaan kanssani?\"\n\nPoika hämmästyi ja riemastui.\n\n\"Kyllä me jäämme\", sanoi hän.\n\n\"Niin, mutta mitä vanhempasi siitä sanovat?\"\n\n\"Ei minulla ole vanhempia\", keskeytti Joe vikkelään ikäänkuin\nkarkoittaakseen toisen kaiken mahdollisen epäröinnin. \"Ja me jäämme\nniin mielellämme, vai mitä, Bim?\" kysyi hän ja kääntyi koiraan päin.\n\nKoira heilutti tyytyväisenä häntäänsä, mutta hetkeksikään ei sen\nnälkäinen katse irroittunut repusta, jonka pitimiä Clifton verkalleen\npäästeli auki.\n\n\"Eikö sinulla ole vanhempia?\" kysyi Clifton hiljaa. \"Kuinka niin?\"\n\n\"Kai he ovat kuolleet. Tookerin ukko väittää saaneensa minusta\njalkapuun. Ei hänen eukkonsa niin ilkeä ole. Mutta ei hänkään ole ihan\nkiltti. Bimiä he inhoavat molemmat. Ei se koskaan tulekaan kotiin, vaan\nkuljeskelee ja odottelee minua täällä metsänreunassa. Minä kuljetan\nsalaa sille niin paljon ruokaa kuin käsiini saan, ja lopun me\nmetsästämme. Hieno koira se on, eikö sedästäkin?\"\n\nClifton etsi parhaillaan esiin aluminiumisia keittovehkeitään --\npaistinpannun, kahvipannun, lautasia, kuppeja, haarukoita ja veitsiä.\nTuokioksi hän jätti puuhansa ja jäi istumaan ruskea käärö kädessään.\nBim oikaisihe äkkiä kuin teräsjousi, kurkotti pitkää kuonoaan ja\nhaisteli.\n\n\"Lihaa!\" huudahti poika. \"Bim tuntee sen. Kilometrin päästä se vainuaa\nlihan -- lihan ja kananpojat. Varokaa, ettei se sieppaa sitä.\"\n\n\"Tarkoitatko -- -- --\"\n\n\"Että se ahmasee sen suuhunsa. Liha ja kananpojat ovat Bimin herkkua.\"\n\nClifton veti esiin kaksi suurta punasipulia, käärön bolognamakkaroita,\ntusinan verran voileipiä, neljä appelsiinia ja tölkin hilloa. Tämän\nvaraston sekä puolitoista naulaa tuoretta, jauhettua lihaa oli hän\nlaskenut riittävän itselleen sekä illalliseksi että aamiaiseksi.\n\nHän hymyili Joelle, jonka silmät olivat joka kääröltä käyneet\nsuuremmiksi ja ällistyneemmiksi. Poika tarttui nasevasti Bimiä\nniskakarvoihin.\n\n\"Pistäkää tuo makkarakäärö piiloon!\" puhkesi hän sanomaan. \"Bim on\nvikkelä käänteissään.\"\n\nClifton ojensi hänelle yhden remmeistä. \"Parasta on sitoa Bim siksi\nettä ehdimme valmiiksi\", hän rauhallisesti virkkoi. \"Tämän makkaran Bim\nsaa, mutta sen on odotettava ja syötävä meidän kanssamme kuten\nherrasmiehen tulee. Hei vaan! Nyt saat livistää puita hakemaan, Joe.\nTästä koituu suuri juhla.\"\n\nHän nousi sekä seisoi hetkisen Joea katsellen, joka kiskoi\nvastahakoisen Bimin hiukan loitommaksi erään puun luokse. Samassa\ntuokiossa tajusi hän mielentilassaan tapahtuneen suuren muutoksen.\nYksinäisyyden- ja autiudentunne, joka \"kotiintulosta\" lähtien oli\npainanut hänen mieltään, oli haihtunut. Suru ja tuska eivät enää\nahdistaneet hänen sydäntään. Hän kohensi ryhtiään, hengitti syvempään\nsekä tyynemmin. Seuraavassa tuokiossa juolahti hänen mieleensä jotakin\n-- tänne oli hänen jumalansa luonto leiriytynyt levittäen siunaustaan\nkaiken menneen ylle.\n\nHänen katseensa senjälkeen suuntautuessa poikaan ja koiraan oivalsi hän\nilman muuta kuinka asia oli. _Ne juuri olivat aikaansaaneet hänessä\ntämän muutoksen_.\n\nHän alkoi vihellellä kootessaan kuivia oksia läjään. Poika juoksi häntä\nauttamaan. Silmät loistivat ja ääni värähteli hänen riemuitessaan tästä\nihanasta seikkailusta. Ulvottuaan pitkään ja valittavasti Bim istahti\nkäpäläinsä varaan ja odotteli järkkymättömän rauhallisena.\n\nLaskevan päivän säteissä kohosi taivaalle ohut valkoinen savurihma.\n\nHeidän välilleen näin synnyttyä toverillisen hengen alkoi poika\nkuulustella vanhempaa miestä.\n\n\"Mikä sedän nimi on?\" hän kysyi.\n\n\"Clifton Brant. Voit sanoa minua Cliff-sedäksi.\"\n\n\"Onko sedällä koiraa itsellään?\"\n\n\"On kyllä. Sinä olet anastanut vanhan Bimin nimen, niin että nyt kuuluu\nminulle puolet sinun Bimiäsi.\"\n\nHe kuorivat punasipulit ja leikkasivat ne viipaleiksi. Vesi porisi\nkahvipannussa. Paistinpannu kuumeni ja paksut lihamurekepihvit\nsähähtivät, kun ne pantiin sinne.\n\n\"Onko sedällä täällä ketään sukulaisia?\"\n\n\"Ei, Joe. Aivan kuten sinulla ei minullakaan ole missään omaisia.\"\n\n\"Mitä setä tekee?\"\n\n\"Minä -- minä vaellan ympäri maailmaa. Olen mies, jota sanotaan --\nseikkailijaksi.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Osaatko lukea, Joe?\"\n\n\"Käynhän minä koulua. Ihmiset sanoivat Tookerin ukolle, että hänen oli\nlähetettävä minut sinne.\"\n\n\"Oletko koskaan lukenut mitään juttua merirosvoista?\"\n\n\"Tottahan toki.\"\n\n\"No, merirosvo on jonkinlainen seikkailija.\"\n\nPoika veti tukahtuneesti henkeään.\n\n\"Onko se totta -- onko setä merirosvo?\"\n\n\"Jonkinlainen merirosvo\", naurahti Clifton. \"Niin, sitä kai voin sanoa\nolevani.\"\n\n\"Ja setä tappaa ihmisiä?\"\n\n\"Kaikki seikkailijat eivät tapa ihmisiä, Joe. Toiset heistä rankaisevat\nniitä, jotka rangaistusta tarvitsevat, ja antavat näiden sitten mennä.\"\n\nPoika ei aavistanut, mitä välähdys Cliftonin katseessa merkitsi.\n\n\"Aikooko setä jäädä tänne?\" kuiskasi hän hartaasti.\n\n\"En. Huomenna jatkan matkaani.\"\n\nTammen oksalla kirkaisi sininärhi kimeään. Bim ulvahti taas pitkään.\nPoika ei sitä kuitenkaan kuullut. Edes pihvien ja sipulin herkullista\ntuoksua ei hän tuntenut.\n\n\"Miksi setä ei jää?\" kysyi hän. \"Miksi sedän on jatkettava matkaa?\"\n\nClifton nauroi. Hän kumartui ottamaan pojan laihat kasvot kättensä\nväliin. Mutta naurahduskaan ei ollut karkoittanut teräksistä\nkimmellettä hänen katseestaan.\n\n\"Minä jatkan, kunnes olen saanut miljoonan dollarin saatavani, Joe\",\nsanoi hän. \"Matka on ollut pitkä, mutta nyt olen jo miltei perillä.\nSenvuoksi en saata pysähtyä. Ymmärrätkö nyt?\"\n\nPoika ei hämmästynyt, nyökkäsi vain. \"Niin luulen\", hän virkkoi.\n\"Saanko nyt päästää Bimin irti?\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nHeidän aterioidessaan laski päivä lännessä vaahterakunnaiden taakse.\n\nCliftonilla oli nälkä, vaikka hän hillitsi sen salavihkaa pitäessään\nsilmällä poikaa ja koiraa. Sillä pojan syöntitapa todisti nälkää ja\npuutetta, ja Bim ahmi suuria makkaranpalasia melkein hengähtämättä\nsuupalojen välillä. Lainkaan epäröimättä uskoi Joe toverilleen joka\npäivä yrittävänsä salaa tuoda Bimille osan ruuasta, jota hän Tookerin\nluona sai.\n\n\"Mutta kun meillä on sellaista ruokaa, jota ei voi panna taskuun, jää\nBim ilman\", selitti hän.\n\n\"Kuka Tooker on, ja mitä hän puuhailee?\" kysyi Clifton.\n\n\"Hän on vain Tooker, enkä minä ole juuri koskaan nähnyt hänen tekevän\nmitään. Rileyn poika kertoi minulle kerran isänsä sanoneen, että\nTookerin ukko salakuljettaa väkijuomia intiaaneille. Kun kysyin\nTookerilta, tekikö hän sitä, pieksi hän minut pahanpäiväiseksi ja\nsanoi, että ellen anna Rileyn poikaa selkään ensi kerran hänet\nnähdessäni, antaa hän minulle mitä kuuluu. Yritin, mutta Slippy Riley\noli minua vahvempi. Hän antoi minulle selkään. Ja Tookerin ukko hakkasi\nminua, mutta lopulta tuli Bim metsästä ja karkasi häntä jalkaan kiinni.\nKatsokaapas -- --\"\n\nHän kumartui vetäen takkinsa ylös. Valkoinen laiha selkä oli täynnä\npiiskanjälkiä.\n\n\"Toissapäivänä hän tämän teki. Bimin kanssa satuimme Bumblen luolaan.\nHän oli siellä ja keitti kattilassa tulella jotakin merkillistä. Hän\nraivostui hirveästi siitä, että me näimme hänet.\"\n\n\"Millainen paholainen!\" mutisi Clifton.\n\nSitten vaihtoi hän puheenaihetta, ja hetken päästä kallistihe poika\nnojalleen syvään huoahtaen ja ristien kätensä vatsansa päälle.\n\n\"Olen täpötäynnä\", hän sanoi. \"Ja niinpä kai Bimkin on. Pesenkö astiat\nnyt, setä?\"\n\nYhdessä hankasivat he pikku purossa astioita valkoisella hiekalla ja\nantoivat niiden kuivua. Laskevan auringon viimeiset säteet olivat juuri\nsammumaisillaan heidän aidan yli kavutessaan tuon pikku polun pehmeään\npölyyn.\n\nPojan ilme oli totinen ja huolestunut heidän vieretysten astellessaan\ntietä pitkin.\n\n\"Kuinka pitkälle setä menee?\" kysyi hän.\n\n\"Pikku kirkon ja kirkkotarhan luokse.\"\n\n\"Vanhan intiaanikirkonko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinne asti minäkin tulen. Tookerit asuvat toisessa talossa sieltä\nlaskien.\"\n\nHetken hän epäröi ja laski sitten kätensä Cliftonin käsivarrelle.\n\n\"Onko sedällä jokin -- jokin sukulainen, jonka hauta on siellä.\"\n\n\"Kyllä, äitini on haudattu sinne, Joe.\"\n\n\"Mutta eihän setä ole intiaani?\"\n\n\"Suonissani virtaa intiaaniverta. Äitini isoäiti oli mohawkprinsessa.\nHänet on haudattu sinne myöskin.\"\n\nVaieten he jatkoivat matkaa. Varjot pensastoissa pitenivät, ja hämärä\nlaskeutui harmaana harsona tienoon ylle.\n\nYhä kulkivat he vaieten.\n\nEnnen pitkää ehtivät he kummulle, jolla vanha kirkko aina viheriöiväin\npuitten keskellä sijaitsi. Clifton pysähtyi säleaidalle ja vanhalle\nportille vievälle polulle.\n\n\"Ei kai setä aio tänne jäädä -- nyt?\" kuiskasi Joe. \"On niin pimeätä.\"\n\n\"Eivät seikkailijat pimeää pelkää\", naurahti Clifton hiljaa, \"eivätkä\nmyöskään hautoja. Nukun tämän yön kirkkotarhassa. Ne ovat niin\nkauniita, Joe -- kirkkotarhat, tarkoitan. Siellä on vain ystäviä.\"\n\n\"Huh!\" värisi poika. \"Bim -- Bim -- missä olet?\" Koira oli jatkanut\nmatkaa, mutta tuli takaisin ja hieroskeli itseään omistajansa\njalkoihin.\n\n\"Parasta on, että nyt juokset kotiin\", sanoi Clifton. \"Minä jään tähän,\nkunnes kunnialla olet kotona. Ehkäpä huomenaamulla varhain tapaamme.\nHyvää yötä!\"\n\nPoika livisti tiehensä ja katsellessaan hänen jälkeensä tuntui\nCliftonista ikäänkuin osa hänen minuuttaan olisi suojellen seurannut\npikku ryysyläistä. Joe kääntyi katsomaan taaksensa ainakin\npuolikymmentä kertaa, kunnes vihdoin Bim kintereillään häipyi\ntihenevään hämärään. Silloin astui Clifton pikku polkua pitkin\navoimesta portista kirkkotarhaan.\n\nVielä ei ollut aivan pimeätä. Aivan selvään saattoi erottaa harmaat,\nluhistuvat hautapatsaat ja vanhan puukirkon sekä sen päädyssä olevan\nvanhan puutaulun, jonka kirjoituksen hän lapsena oli oppinut ulkoa.\nKaikille ohikulkijoille kertoi se, että tässä oli Ontarion ensimmäinen\nkirkko ja että hänen armollinen majesteettinsa Yrjö kolmas oli sen\nrakentanut \"lapsilleen\" irokeesien kansanheimolle. Intiaaneja silloin,\nintiaaneja nyt. Hänen ympärillään kirkkotarhassa lepäsi satojen\nintiaanien tomu.\n\nHän otti repun selästään ja ripusti sen kellonkannattimeen kirkon\nnurkkauksessa. Kellon suojus oli laatikonmuotoinen ja metalliin oli\nkaiverrettu sama päivämäärä kuin puutauluun. Poikana oli hän monet\nkerrat puikoilla soitellut kelloa. Naputtaessaan nyt sitä rystysillään\nkeksi hän vanhan helinän vaienneen.\n\nHän istahti maahan odottamaan kuunnousua.\n\nJa hänestä tuntui kuin olisi hänen äitinsä yön hiljaisuudessa saapunut\nhänen luoksensa ja istahtanut hänen viereensä vanhan kellon\nlähettyville.\n\nKuu kohosi puiden latvojen ylle. Vanhat muistot palasivat Cliftonin\nmieleen niin elävinä, että häntä kummasti värisytti hänen noustessaan\nkatsomaan muutosta, jonka kuu oli häntä ympäröivään pimeyteen ja\nvarjoihin aikaansaanut. Esineet alkoivat saada muotoja, ja pimeyttä\nvasten erottuivat puiden ääriviivat. Valo leikitteli vanhan kellon\nkupeissa ja hiipi kuin hyväillen kirkon yli. Se valahti Thayendanegan\n-- Josef Brantin, mohawkin ja irokeesein suurimman sankarin --\nrautakalteriin ja hautapatsaaseen. Kuuvalossa ilmestyi näkyviin kumpu\ntoisensa jälkeen vanhoine, rappeutuvine hautakivineen. Toisilla\nkummuilla -- osa ei edes tätä nimeä ansainnut -- olivat hautakivet\nmurenneet olemattomiin. Vuosisadat olivat ne hävittäneet niin ettei\nniistä ollut jäljellä edes soraakaan. Täällä oli draamaa, romantiikkaa,\nseikkailua ja sanomatonta murhenäytelmää -- täällä, missä kuuden heimon\nviimeiset ja suurimmat ritarit olivat haudattuina turvapaikassa, jonka\nenglantilainen kuningas heille oli suonut heidän kadotettuaan veressä\nkylpeneen maansa Kanadan eteläpuolella.\n\nHe olivat hänen äitinsä kansaa ja _hänen_ kansaansa. Aina oli hän siitä\nylpeillyt. Elävänä palasi hänen mieleensä muisto eräästä illasta hänen\nlapsuudessaan. Äitinsä kera oli hän katsellut, kuinka kuu valaisi\ntätä hiljaista pyhäkköä niinkuin nytkin. Silloin oli hänen äitinsä\nkertonut hänelle niistä, jotka täällä lepäsivät, ja sanonut heitä\n\"_vainajiksemme_.\"\n\nHän käveli hautojen lomitse, ja hänet valtasi omituinen rauhan ja levon\ntunne, ikäänkuin olisi hän pitkän ja vaivalloisen matkan kuljettuaan\nvihdoinkin saapunut kotiin. Eikä edes hänen seisahtuessaan sille\npaikalle, missä hänen äitinsä lepäsi, se palannut -- tuo entinen tuska\nja yksinäisyydentunne. Se oli kadonnut, ja hänen mielensä täyttivät\nainoastaan riemu sekä eräänlainen siitä johtuva voitollisuus, että oli\ntäyttänyt mitä pitkinä vuosina oli tavoitellut.\n\nHetken päästä levitti hän huopapeitteensä maahan, istahti, sytytti\npiippunsa ja alkoi poltella. Mitään pyhyydenloukkausta ei hän siinä\nkeksinyt. Hän vain uneliaasti mietiskeli pian perivänsä nuo miljoonan\ndollariansa.\n\nHäntä hymyilytti ja silmät kävivät raskaiksi. Sillä seikkailurikkaalla\ntaipaleella seuraisi häntä Molly Brantin henki. Sillä hänkin oli\nodottanut tilinteonhetkeä.\n\nKun se oli tehty -- -- --\n\nAamun sarastaessa näki Clifton unta. Hän oli äitinsä kanssa\nkirkkotarhassa ja hän oli jälleen lapsi. Molly Brant oli sellainen,\njollaisena hän hänen muisti vaeltaneen isänsä rinnalla. Tummat silmät\nsäihkyivät rakkautta ja hilpeyttä, ja pitkä tukka riippui tyttömäisenä\npalmikkona niskassa. Kaksin he kulkivat, äiti ja hän, ja yhtäkkiä oli\nkuin olisi maa heidän ympärillään antanut kuolleensa takaisin.\n\nPäälliköitä nousi heitä tervehtimään, ja pian vilisi sotureita niin\näärettömän paljon, ettei hän kyennyt näitä laskemaan. He olivat\nmaalattuja ja höyhenkoristuksissaan, taisteluvalmiina. Ja heidän\ntakanaan seisoi avarana kaarena lukemattomia naisia ja lapsia. Unessa\nnäki Clifton äitinensä olevansa tuon taajenevan sotilasjoukon\nkeskuksena, ja hänen äitinsä seisoi käsi kohotettuna kuin\nhallitsijatar.\n\nSotilasjoukko jakautui antaakseen tietä intiaanitytölle, joka juoksi\npolvistumaan hänen äitinsä jalkain juureen. Äiti kumartui kuulemaan,\nmitä tyttö kuiskasi ja Clifton erotti nimeään mainittavan.\n\nSitten hänen äitinsä nousi ja kääntyi sotilaihin.\n\n\"Huomenna me menemme\", hän sanoi, ja kaikki supisivat hyväksymistään\nlukuunottamatta erästä. Tämä kumartui ottamaan maasta kourallisen\nmultaa ja heitti sen murheellisena länteen olkansa yli.\n\nPari multakokkaretta osui Cliftonin kasvoihin. Se tuntui kostealta ja\nlämpimältä. Samassa silmänräpäyksessä näki hän kumman muutoksen\ntapahtuneen äitinsä jalkain juureen polvistuneessa tytössä. Tämä ei\nenää ollut intiaani, vaan valkoinen nainen, ja hymyillen sekä silmin\nettä huulin katsoi hän suoraan Cliftoniin. Tämä tunsi olevansa\nhämillään ja yritti pyyhkiä märkää multaa kasvoistaan. Mutta tuskin oli\nhän sen yhdestä kohdasta pyyhkinyt, kun sitä jo oli toisaalla. Ja mitä\nenemmän hän yritti, sitä heleämmin tyttö hymyili.\n\nYhä tunsi Clifton kostean, lämpimän mullan poskeansa vasten, ja tämä\nseikka havahutti hänet tajuamaan muutakin. Äkkiä keksi hän makaavansa\nselällänsä silmät auki ja saattoi nähdä, kuinka auringonsäteet\nsiivilöityivät puitten latvojen lomitse. Jokin lintu lauloi. Sitten\nilmestyi suuri pää auringon eteen, ja taas Bim nuolaisi häntä\nlämpimällä kielellään.\n\nHän nousi istualleen.\n\n\"Olipa se hiton uljas uni\", hän virkkoi ja lisäsi sitten: \"Huomenta,\nBim!\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nClifton nousi seisaalleen ja oikoi ruumistaan Bimin tervehdykseksi\nheiluttaessa häntäänsä. Erään kuusen juurelta keksi hän kyyristyneen\npikku olennon, jonka hän heti tunsi Joeksi. Poika oli nukahtanut\nnojaten selkäänsä puunrunkoon ja oli lyyhähtänyt kyyryyn niin että pää\noli miltei polvissa kiinni. Vanha hattukulu oli vierähtänyt pari\naskelta kauemmaksi, ja laihoissa pikku kätösissä oli ruskeata kaarnaa\nikäänkuin olisi hän juuri nukahtaessaan tarttunut siihen. Pikku\nmiehessä oli jotakin säälittävää ja avutonta -- kyyryynpainunut\nvartalo, ryysyiset vaatteet, laihat päivänpaahtamat jalat ja paksu\nliinankarvainen hiuskuontalo, joka hipoi hänen polviaan.\n\nHymy katosi Cliftonin kasvoilta. Hän astui lähemmäksi ja katseli\nnukkujaa. Pojan paljaassa kaulassa oli sinisenmusta jälki ja toinen\ntakinhihoista oli repeytynyt olkapäälle saakka.\n\nSitten huomasi Clifton jotakin muutakin. Hiukan kauempana pojan takana\nosittain puunrungon peitossa oli nyytti. Se oli nuoralla sidottu\nsäkkiriekaleesta, ja sen läpi oli pistetty keppi. Vieressä oli jotakin,\nmikä oli olevinaan pyssy, mutta niin merkillinen oli se lajiaan, ettei\nClifton ikinä ollut nähnyt mitään senkaltaista ja kuitenkin oli hän\nollut mukana sodassa. Pyssy oli ikivanha suustaladattava haulikko. Perä\noli sidottu rautalangalla ja puhdistuspuikkona oli pajunoksa. Clifton\ntarttui tuohon hengenvaaralliseen aseeseen ja tarkasteli sitä. Puun\njuurella oli pullo hauleja ja toinen ruutia.\n\nTaas palasi hymy Cliftonin kasvoille.\n\nBim murahteli.\n\n\"En minä sitä varastaa aio, vanha houkka! Olepas nyt hiljaa.\"\n\nHän laski aseen maahan pojan käännähtäessä ja herätessä. Joe oikaisihe\nverkalleen. Hän avasi silmänsä, räpytteli unisesti ja hieraisi niitä\nlikaisilla kämmenillään. Tänä heräämisen hetkenä näyttivät hänen\nkasvonsa ihmeellisen kalpeilta ja riutuneilta. Oli kuin olisi hän\nverkalleen palannut ilottomaan elämään.\n\nSitten keksi hän Cliftonin, joka oli kumartunut häntä katsomaan.\n\nHän nousi ja muistaessaan edellisen illan hulvahti hänen kasvoilleen\ntoverillinen hymy.\n\n\"Hyvää huomenta!\"\n\n\"Hyvää huomenta, Joe. Koska sinä tulit?\"\n\n\"En tiedä ajasta. Ei silloin vielä valoisaa ollut. Bim löysi sedän. Me\naiomme tulla sedän mukaan.\"\n\n\"Mitä -- te aiotte tehdä?\"\n\n\"Tulla sedän mukaan!\" toisti Joe epäröimättä. \"Sanoimme sen\neilenillalla Tookerin ukolle, ja hän pieksi meitä ihan hirveästi --\neikö piessytkin, Bim?\"\n\nJoe nyökkäsi. \"Niin, parasta on pitää kiirettä\", virkkoi, hän\nkiihkeästi. \"Jos Tooker keksii meidät täältä -- -- --\"\n\n\"Hän kai se juuri tuolta tulee\", arveli Clifton. \"Hänkö se on?\"\n\nPoika huohotti kauhusta. Ensin silmäili hän tielle ja sitten Cliftonia\nsilmiin, ja hänen sinisistä silmistään kuvastui kauhu, joka sai\nCliftonin verkalleen puristamaan kätensä nyrkkiin, vaikka hymy säilyi\nhänen huulillaan.\n\n\"Hän se on! Tooker! Ja minua ja Bimiä hän etsii.\"\n\nHän aikoi ottaa vanhan pyssynsä, mutta Clifton pidätti häntä.\n\n\"Pysy siinä, Joe\", käski hän. \"Astu hiukan tuonnemmaksi, niin että\nTooker varmasti sinut näkee.\"\n\n\"Nyt hän meidät huomaa!\" läähätti Joe. \"Hän on polkua pitkin tulossa\nportille -- -- --\"\n\n\"Ja sinne aion minä mennä häntä vastaan -- juuri portille\", rauhoitteli\nClifton häntä. \"Pysy sinä täällä!\"\n\nHän arvioi aikaa ja välimatkaa. Pari tuokiota saattoi hän rauhassa\ntarkata Tookeria tämän lähestyessä porttia. Elämänsä varrella oli hän\nseisonut silmä silmää vasten monen kaamean otuksen kanssa, mutta Tooker\nvei voiton kaikista. Ensinnäkin oli mies niin äärettömän likainen, että\nsen saattoi huomata matkojen päähän, ja Clifton kammosi likaisia\nihmisiä. Hänen vastenmielisillä kasvoillaan törrötti karhea punertava\nparransänki, ja toisessa poskessa pullotti valtava tupakkamälli kuin\nmikäkin kasvannainen. Suuri ruho oli kömpelö ja ryhditön. Silmät olivat\npienet kuin sialla, ja toisessa kädessään oli hänellä -- kuten moiselta\nolennolta saattoi odottaakin -- raskas keppi, jota ilmeisestikin oli\nuutteraan käytetty ja joka mainiosti soveltui pimeän turvissa tehtäviin\nmurhanhimoisiin hyökkäyksiin.\n\nClifton hämmästyi. Oli todellakin selittämätöntä, että piirikunnan väki\noli saattanut uskoa Joen kaltaisen pojan moisen hirviön hoiviin.\n\nValmistautuessaan hyökkäykseen oli Cliftonin tapana hymyillä. Hän etsi\nyksinäisen sikaarin taskustaan ja ojensi sen miehelle.\n\n\"Luullakseni olette Tooker?\"\n\n\"Tooker minä olen!\" Mies otti sikaarin, vilkaisi sitä ja viskasi sen\nmaahan. \"Kuka piru te olette ja mitä teillä on tuon vesan kanssa\ntekemistä?\"\n\n\"Rauhoittukaahan hiukkasen, herra Tooker\", torjui Clifton. \"Olen vain\nviinanmyyjiä etsivä poliisi. Nimeni sattuu olemaan Brant, ja\nBrantfordin kaupungissa ostin eilen vanhan sukutilani takaisin. Siihen\nkuuluu myöskin melkoinen osa siitä mitä te nimitätte Bumblen luolaksi,\nja koska aion pian palata tänne ja asettua tilalleni asumaan, haluan\nettä se on moitteettomassa maineessa kuten ennenkin, Ellei olisi Joea,\nveljenpoikaani -- -- --\"\n\n\"Teidän -- -- --\"\n\n\"Veljenpoikaani, sanon, Tooker! Ellei häntä olisi ja ellen välttäisi\nperheen saattamista häpeään, pistäisin heti paikalla teidät tyrmään.\"\n\nTupakkaista näljää valui Tookerin ammollaan olevasta suusta.\n\n\"Onko hän kielinyt -- valehdellut teille?\"\n\n\"Eipä toki! Tapasin hänet ihan sattumalta. Olin matkalla teidän\nluoksenne juttelemaan hänestä. Otin nähkääs eilenillalla hänet\nottopojakseni. Nyt olen hänen setänsä ja tänään vien hänet mukanani\nMontrealiin.\"\n\nEnää ei hän hymyillyt ja hänen astuessaan askeleen lähemmäksi kavahti\nTooker kauemmaksi. Clifton oli vienyt kätensä povitaskuunsa ja nyt otti\nhän sieltä -- lompakon, eikä mitään sen vaarallisempaa.\n\n\"Lahjoitan teille kaksi asiaa\", hän sanoi. \"Ensimmäinen on summa rahaa\n-- puhtaimmat kaksisataa dollaria, mitä te ikinä olette pitänyt\npesemättömissä käsissänne, Tooker! Tässä ne ovat. Kymmenen kappaletta\nkymmenendollarin seteleitä, niin uusia, että kuulisitte niiden\nkahisevan, jos korvanne olisivat puhtaat. Ne saatte, koska olette\nhoitanut Joea niin hyvin.\"\n\nSetelit olivat nyt Tookerilla. Hänen silmänsä välkähtivät hyväksyvästi\nhänen sulloessaan niitä taskuunsa. Samalla hän myöskin kumartui\nottamaan sikaaria ylös.\n\n\"Oikein teette. Hyvä sikaari se on\", virkkoi Clifton.\n\nHän ei ollut erehtynyt miehestä. Tooker oli saituri sekä jänishousu ja\noikeilla keinoin helposti nujerrettavissa. Hän kuului niihin\nihmispetoihin, jotka näkevät parhaiten pimeässä, mietiskeli Clifton.\n\n\"Toinen lahja, minkä teille annan, on muuan neuvo\", jatkoi Clifton,\n\"eikä se ole niin huono kuin teidän viinan myyntinne. Pyydän\nasianomaisia tällä kertaa hiukan armahtamaan teitä Joen tähden -- ja\nBimin. Neuvoni on, että ostatte itsellenne noilla rahoilla kolme neljä\nlehmää. Ja nyt on meidän lähdettävä matkaan. Luullakseni palaamme noin\nvuoden kuluttua ja toivon teidän siksi oppineen peseytymään ja elämään\nkuten kunniallinen ihminen -- niin, Jumala teitä auttakoon, Tooker!\"\n\nClifton kääntyi Joen puoleen ja pakatessaan huopapeitettä reppuunsa\nhyräili hän erään sotilaslaulun loppukertoa.\n\nUudelleen lähtivät he vaeltamaan. Tällä kertaa paistoi nouseva aurinko\nheitä kasvoihin.\n\nKauan kulki Joe äänettömänä. Nyyttiään kantoi hän olallaan ja vanha\npyssyrämä oli hänen kädessään. Kimalle, jota niissä ei ennen ollut\nollut, loisti hänen silmistään.\n\nTien tehdessä mutkan niin että vanha kirkkotarha katosi näkyvistä,\nkysyi hän äänen vapistessa kunnioittavaa epäröintiä: \"Mistä setä kaiken\ntiesi?\"\n\n\"Mitä sitten, Joe?\"\n\n\"Kaiken tuosta Tookerista!\"\n\nClifton nauroi. Hänenkin silmissään oli kimalle, jota niissä ei ollut\nedellisenä iltana näkynyt.\n\n\"Arvasin, Joe\", nauroi hän. \"Sanoin kaiken umpimähkään, kun muistin\nmitä kerroit Bumblen luolasta. Voi, hyvä luoja, eihän minulla ole\nminkäänlaista valtaa pistää Tookeria tiilenpäitä lukemaan. Luulenpa\nmelkein itse helpommin voivani joutua sitä tekemään.\"\n\n\"Siitäkö, että setä otti minut mukaansa?\"\n\n\"Ei siitä, ei. Olenhan setäsi, Joe. Niin sanoo myöskin Tooker, jos\nsinusta kysellään. Ei hän uskalla tunnustaa myyneensä sinut -- ja toden\nsanoakseni on hän hyvin rahanhimoinen. Siten pelastut sinä joutumasta\nkarkulaisen ja minä lapsenryöstäjän kirjoihin. Minä tarvitsenkin\nperhettä, ja nyt olen sen saanut -- sinut ja Bimin. Olenpa mielestäni\nihan mahtimies. Näytähän nyt mitä sinulla on mytyssäsi!\"\n\nHe pysähtyivät, ja Joe aukaisi säkkikankaisen käärönsä, niin että sen\nsisällys joutui levälleen tiepuoleen. Siellä oli joitakin repaleisia ja\nlikaisia vaatekappaleita, vanha kenkäpari, puolikas autoletkua,\nruuviavain, vasara, nauloja ja täytetty pöllö.\n\nTotisena katseli Clifton Joen omaisuutta.\n\n\"Mitä tuolla autoletkulla teet?\"\n\n\"Laitan siitä kummipyssyn.\"\n\n\"Entä ruuviavaimella?\"\n\n\"Se -- ja vasara -- ovat työkaluja.\"\n\n\"Entä pöllö?\"\n\n\"Tuottaa onnea. Jos on pöllö mukana, voi nähdä pimeässä.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\nClifton silmäili ympärilleen.\n\n\"Me olemme menossa suuriin seikkailuihin, Joe, eikä meillä näistä\ntavaroista ole apua. Ne on kätkettävä jonnekin. Tuohon aidankulmaukseen\nesimerkiksi.\"\n\nJoe tarttui pyssyynsä ja piteli sitä niin tiukasti, että rystyset\nkävivät valkeiksi. \"Ei tätä.\"\n\n\"Ei, pyssyn voit ottaa mukaan.\"\n\nSitten jatkoivat he matkaa itäänpäin.\n\n\"Näetkös, et enää ole mikään poika, Joe\", selitti Clifton. \"Olet nyt\nitsekin seikkailija, ja meidän on varustettava sinut sen mukaan.\nToimiiko tuo pyssy?\"\n\n\"Tarkoittaako setä, että voiko sillä ampua?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Kyllä -- joskus! Hitaasti se käy ja ruutia saa silmilleen. Mutta siitä\nminä en välitä. Joka tapauksessa on se vahva, kun siinä on niin paljon\nrautalankaa ympärillä. Tahtooko setä koettaa sitä?\"\n\n\"En juuri nyt.\"\n\nLähimmäksi päämääräksi oli Clifton ottanut Brantfordin kaupungin.\nSaavuttuaan sinne murkinoivat he eräässä kahvilassa, joka oli\ntulvillaan kahvinhöyryä ja siankyljysten sekä paistettujen perunoiden\nkäryä. Keittiössä sai Bim osansa ruuanjätteitä. Sitten hankittiin\nJoelle täydellinen varustus. Hän sai khakipuvun, parin paksupohjaisia\nkenkiä, partiopoikahatun, repun, nenäliinoja, paitoja ja kaulahuivin.\nSitten kirjoitti Clifton Tookerille kirjeen. Saatuaan sen valmiiksi ja\npostiin meni hän erään vanhuksen puheille -- papin. Hänen kanssaan\nkeskusteli hän pitkään kahdenkesken, ja palatessaan tiesi hän\nkaksitoistavuotiaasta Joseph Hoodista enemmän kuin tämä itse.\n\nTaas vaelsivat he intiaanikirkolle ja vanhaan taloon vievän tien\nohitse. Joen silmiin tuli kaipaava ilme.\n\n\"Keksikö setä senkin -- että setä ostaisi Bumblen luolan, tarkoitan?\"\nkysyi hän.\n\n\"Ei, sillä se on totta\", sanoi Clifton. \"Se on jo meidän, Joe. Jokainen\nturvekin on meidän -- ja lähde, vanha talo, metsä, kaikki tyyni on\nmeidän. Jonakin kauniina päivänä palaamme ja rakennamme uuden talon\nvanhan viereen.\"\n\n\"Ja saako savupiippu seistä paikallaan pääskysiä varten?\"\n\n\"Kyllä, Joe!\"\n\nTänä ensi päivänä osoittautui Joe vanhaksi tottuneeksi retkeilijäksi.\nHänestä tuntui kuin olisi vähintään tuhannen autoa suhahtanut heidän\nohitsensa. Cliftonille tarjottiin nyt kyytiä useammin kuin ennen\nkonsanaan, sillä tuo kookas mies, hintelä poikanen ja lopen laiha koira\nolivat valtatiellä jotakin harvinaista.\n\nOli iltamyöhä, ja he olivat noin kuuden mailin päässä Hamiltonin\nkaupungista erään loisteliaan ja nopean auton tullessa takaapäin. Sen\nsivuuttaessa heidät takaistuimella istuva mies äkkiä huudahti ja\nkääntyi katsomaan tarkemmin. Pölypilvi peitti heidät näkyvistä ja\npyydettyään matkatovereiltaan anteeksi istuutui hän taas paikalleen.\n\n\"Ellei asia olisi aivan mahdoton, väittäisin tuota miestä erääksi\ntuttavakseni\", virkkoi hän. \"Hän muistutti niin äärettömästi erästä\nennen muinoin tuntemaani henkilöä, että minua aivan kammottaa.\"\n\n\"Hän oli hauskannäköinen sekä hymyili minulle meidän ajaessamme ohitse.\nEnpä käsitä, miksikä teidän tarvitsee kauhistua\", virkkoi nuori tyttö,\njoka istui hänen vieressään.\n\n\"Senvuoksi -- että muussa tapauksessa saattaisin mennä valalle\nsiitä, että viimeisen kerran näin hänet kaksi vuotta sitten\nJang-tse-kiangissa, missä hän oli Kiinan hallituksen toimesta\njärjestämässä metsäistutuksia. Hänen tehtävänään oli istuttaa\nkaksikymmentäviisimiljoonaa puuta. Kuutta kuukautta myöhemmin\nalkuasukkaat murhasivat hänet Haipoongin pohjoispuolella Indokiinassa.\nMinusta tuntuu kuin olisin nähnyt vainajan ja vielä miehen, josta olen\nerikoisesti pitänyt.\"\n\n\"Olkaa ystävällinen ja pysähdyttäkää auto!\" käski tyttö.\n\nMiehen pronssinvärisille kasvoille häilähti keveä punerrus.\n\n\"Ei, antakaa olla!\" hän intti. \"Näköharha se vain oli! Tarkoittamani\nmies oli intiaaniprinsessan poika, ja me lähdimme Belgiasta samaan\naikaan. Molemmat olimme iloisia seikkailijoita, ja sodan loputtua alkoi\nhän vaellella. Silloin tällöin sain häneltä tervehdyksen. Hän väitti\nmuuttuneensa -- niin ettei ikänä enää voinut tulla entiselleen -- tai\njatkaa entistä työtään. Muuttolinnuksi hän itseänsä aina sanoi --\nselitti alituiseen olevansa pakotettu kulkemaan. Mutta nyt hän on\nkuollut. Hänet ammuttiin Haipoongin pohjoispuolella. Kirjoihin on hänet\nmerkitty kuolleeksi. Hän muuten esitti kummallisen seikan syyksi siihen\nettei voinut palata kotiin.\"\n\nAuto pysähtyi. Heidän takanaan hajotti tuuli tomupilviä.\n\n\"Mikä tuo syy oli?\" kysyi joku.\n\n\"Oli muuan mies, jonka hän pelkäsi ottavansa hengiltä, jos palaisi\ntakaisin.\"\n\n\"He ovat poikenneet tieltä ja kulkevat parhaillaan erään niityn yli\",\nsanoi tyttö.\n\n\"Niinpä niin\", nyökytti ennen aikojaan vanhentunut mies hänen\nrinnallaan. \"Ihan varmaan se vain on jokin maanviljelijä poikineen.\nJatkakaamme matkaa. Ja suokaa anteeksi tämä keskeytys!\"\n\nAuto lähti taas liikkeelle.\n\n\"Hänellä oli hyvin kauniit silmät\", sanoi tyttö. Ja sitten hän lisäsi:\n\"Kuinka ystävänne nimi kuuluikaan, eversti Denis -- hyvän ystävänne\nnimi?\"\n\n\"Brant -- Clifton Brant\", vastasi eversti. \"Sodan puhjetessa hän\noleskeli jossakin pohjois-Quebecin metsissä. Erinomaisen taitavana\nmetsänhoitajana häntä pidettiin ja vast'ikään oli häntä esitetty\njohonkin tärkeään hallituksen virkaan. Luulen hänen isällään olleen\nsiellä maa-alueita.\"\n\nHetkisen istui tyttö vaiti. Sitten hän sanoi, niin hiljaa, että\nainoastaan eversti saattoi sen kuulla: \"Tuo kauhea sota on mielessäni\nniin elävänä kuin olisi se ollut eilispäivänä. Ja kuitenkin on siitä jo\nkymmenen vuotta. Olin silloin pieni tyttö ja suutelin sotilaita näiden\nlähtiessä.\"\n\nClifton suuntasi kulkunsa pientä puroa pitkin, joka vei piiloisaan\npaikkaan metsässä. Tien kadottua näkyvistä keksi hän pienen putouksen,\njosta vesi virtasi hauskasti pulpahtelevissa kuohupäissä.\n\n\"Nyt saamme illallisen ja ihanan kylvyn\", huudahti Clifton. \"Kylpy\nensin! Riisuunnuhan sillä välin kuin etsin saippuaa ja pyyhinliinat,\nJoe. Bimiäkin voit hangata yksin tein. Sehän on miltei yhtä likainen\nkuin ukko Tooker.\"\n\nNiiden parinkymmenen minuutin ajan, jotka Joen kylpy kesti, piti hän\nvartiota. Sitten tuli Joe hänen tilallensa. Viileän kylvyn virkistäminä\nryhtyivät he sitten illallispuuhiin. Tällä kertaa tarjottiin\nhapanpaistia. Teurastaja oli leikillisesti väittänyt sen lionneen\nmaidossa kaksi vuotta. Aterian jälkeen Clifton tyytyväisenä ja\nkylläisenä istahti maahan nojaten selkäänsä muuatta puunrunkoa vasten.\nYhden ainoan päivän hän totesi jo aikaansaaneen Joessa ilahduttavan\nmuutoksen. Tämän kasvot eivät enää olleet niin kalpeat ja riutuneet, ja\nvainottu ilme oli kadonnut hänen katseestaan.\n\n\"Ihana leiripaikka tämä\", virkkoi Clifton. \"Raitis ilma on verratonta\nluomaan terveyttä, hyvinvointia ja viisautta. Muista aina se, Joe, ja\nota se kultaiseksi elämänohjeeksesi. Jos sen teet ja samalla säilytät\nvälittömän huumorintajusi, kuolet ihan varmaan onnellisena ihmisenä.\nMutta sokeana ja kuurona et saa kulkea kaiken sen hullunkurisen ohi,\nmitä elämässä on. Jos sen teet, käy sinun huonosti. Luodessaan maailman\nei Jumala unohtanut iloa. Hänen tahtonsa oli, että naurettaisiin\npaljon, ja senvuoksi on ihminen saanut naurunlahjan. Maailmassa on niin\npaljon hupaista, Joe, sekä sinussa että minussa ja Bimissä sekä\nkaikissa muissa.\"\n\nJoe istui jalat ristissä, Bim loikoi hänen vieressään, ja molemmat\nkatselivat Cliftonia tarkkaavaisina. Heillä oli kuuntelemisen taito, ja\ntyytyväisenä Clifton myhäili sytyttäessään piippunsa ja avatessaan\nviimeisestä kaupungista ostamansa sanomalehden.\n\n\"Tässä sanomalehden etusivulla on meillä heti esimerkki elämän\nhuvittavasta puolesta\", jatkoi hän yksinpuheluaan. \"Siinä on valokuva\ntytöstä, jolla on miljoonan dollarin arvoiset jalat. Nehän ne ovat\nkaikkein hullunkurisimpia, Joe -- tarkoitan naisia. Hirveän\nhullunkurisia he ovat -- kaikki paitsi omat äitimme. Sinun on\npainettava mieleesi, ettei äiti ole milloinkaan hullunkurinen, meidän\noma äitimme, tarkoitan, vaikka toisten poikain äidit kyllä saattavat\nolla hirveän hullunkurisia. Jos _meidän_ äitimme leikkaa tukkansa, on\nse aivan oikein. Hän on joka tapauksessa kaunis! Jos _meidän_\näidillämme on renkaat korvissa, ei sekään tee mitään. Kaikki _hänessä_\non kaunista ja hyvää. Katsopas nyt seuraavaa sivua -- siinäpä taas\nollaan -- tuollehan saattaa nauraa, vaikka se ensin aiheuttaakin\npahoinvointia! Siinä on leikkotukkainen Veenus, viimeinen pitkää\nsarjaa, jota nimitetään 'Amerikan kauneimmiksi tytöiksi'.\"\n\n\"Mikä Veenus on?\" keskeytti hänet Joe.\n\n\"Veenus on nainen.\"\n\n\"Leikkotukkainenko?\"\n\n\"Ei välttämättä. Niitä on sekä pitkä- että lyhyttukkaisia. Mutta jos\nvastaasi tulee leikkotukkainen Veenus, niin juokse kuin henkesi edestä.\nErittäinkin on sinun hiukan vartuttuasi varottava heitä. Sen sanon\nsinulle, Joe, että jos maan päällä olisi vain yksi ainoa nainen ja\nhänellä olisi leikkotukka, en menisi naimisiin hänen kanssaan. Missään\ntapauksessa en menisi naimisiin hänen kanssaan, mutta leikkotukka\nratkaisisi asian, jos olisin kahden vaiheella.\"\n\n\"Kyllä se varmasti on jotakin kauheata\", sanoi Joe.\n\n\"Sitä se on! Leikkotukka ja miljoonan dollarin arvoiset jalat -- ne\nkuuluvat yhteen. Nyt palaamme etusivulle -- -- --\"\n\nOdotellessaan näki Joe Cliftonin äkkiä kokonaan muuttuvan. Kasvot\njäykistyivät. Katseesta katosi hilpeä välke. Sen sijaan hän tuijotti\neteensä raudanlujasti ja päättävästi. Sekä Joen että Bimin oli hän\nunohtanut, ja sanomalehden hän rypisti palloksi. Hän nousi, ja melkein\npelästyneenä teki Joe samoin.\n\nSilloin Clifton taas muisti pojan. Hymy ei kuitenkaan palannut hänen\nhuulilleen. Kertaakaan ei Joe ollut nähnyt häntä moisena.\n\n\"Joskus sattuu meille yhtä ja toista, mikä ei ole hullunkurista\",\nvirkkoi hän enemmän itsekseen kuin Joelle. \"Minä esimerkiksi sain tästä\nlehdestä lukea, että mies, jolta minulla on miljoonan dollarin saatava\nperittävänä, matkustaa ensi tiistaina Montrealista Eurooppaan. Tänään\non torstai. Siinä tapauksessa emme voi olla yötä täällä, Joe. Meille\novat hetket kalliita.\"\n\nÄkkinäinen muutos sai Joen miltei pyörryksiin. Ensimmäistä kertaa\nviittasi Clifton omasta alotteestaan eräälle autoilijalle sekä pyysi\nkyytiä. Hamiltonissa vuokrasi hän toisen auton, jolla he ajoivat\nTorontoon, sieltä jatkaen rautateitse matkaa Montrealiin, jonne he\nsaapuivat seuraavana päivänä. Asemalla kirjoitti Clifton erään kirjeen,\ntiedusteli puhelimitse, oleskeliko muuan Benedict Aldous kaupungissa ja\nsaatuaan tämän emännöitsijältä myöntävän vastauksen kiinnitti kirjeensä\nneulalla Joen khakitakin taskuun.\n\n\"Sinun on mentävä erään ystäväni luokse\", sanoi hän, \"ja tämä kirje on\nsinun heti jätettävä hänelle. Hän pitää sinusta ja Bimistä hyvää\nhuolta. Myöhemmin tänä iltana taikka huomenna tulen minäkin sinne.\nTavarani saat sinä viedä. Ethän ole pahoillasi, Joe?\"\n\n\"En kai paljon. Miksikä ei setä nyt tule minun kanssani?\"\n\n\"Minulla on toimitettavanani liikeasioita.\"\n\n\"Tuo miljoonako -- -- --?\"\n\n\"Niin, aivan oikein, Joe. Nyt on kysymyksessä miljoonan dollaria!\"\n\nHän sijoitti pojan sekä koiran erääseen vuokra-autoon ja antoi\nkuljettajalle kirjalliset ohjeet.\n\n\"Hyvästi, Joe!\"\n\nKunnes auto katosi näkyvistä, saattoi hän nähdä Joen kalpeat kasvot sen\nikkunaa vasten.\n\nClifton henkäisi syvään helpotuksesta. Tuli mitä tuli, tiesi hän Joen\nolevan hyvässä tallessa. Benedict Aldous huolehtisi siitä, ettei tältä\nmitään puuttuisi. Mahtoikohan Aldous olla yhtä omintakeinen, laiha ja\nhyväsydäminen kuin ennenmuinoin heidän yhdessä vaellellessaan pitkin\nIntiaa ja Turkestania. Tietenkin hän oli! Mikäpä hänet olisi voinut\nmuuttaa. Mutta kylläpä tuo vanha veikko ällistyisi kuullessaan Clifton\nBrantin, jonka kanssa hän niin paljon oli matkaillut ja joka Simla\nHillsissä pelasti sekä hänen sielunsa että hänen vapautensa,\nkaupungissa oleskelevan.\n\nKulkiessaan katua pitkin muistui Cliftonin mieleen kumma kyllä\npikkuruinen vaaleahiuksinen leski, joka melkein oli onnistunut\naikeissaan saada Benedict verkkoihinsa siihen aikaan kuin tämä oli\ntoipilaana kestettyään vaikean kuumetaudin. Mahtoikohan tuo pikku\nnaikkonen yhä vihata häntä senvuoksi että hän väkivalloin oli\ntoimittanut Aldousin turvaan. Ehkäpä oli hän mennyt toisiin naimisiin.\nKenties oli hän kuollut. Joka tapauksessa oli Aldous kaiken ikänsä\nkiittävä häntä, Cliftonia, siitä, että tämä oli hänet pelastanut.\nMaailma oli todellakin hullunkurinen laitos, täynnä hullunkurisia\nseikkoja ja ihmisiä. Erikoisen naurettavia olivat kahdella jalalla\nkulkevat suuret egoistit. Milloinkaan eivät he väsyneet mitättömiin\nhuvi- ja murhenäytelmiinsä ja aina olivat he naurettavan varmoja siitä,\nettä niillä oli äärettömän suuri merkitys.\n\nHän oli muuten itse aikeissa tänään järjestää moisen näytöksen. Mikäli\nmahdollista tekisi hän siitä huvinäytelmän. Kohtauksessa, jossa Ivan\nHurd -- Hurd-Foy paperi- ja massayhtiön johtaja sekä osake-enemmistön\nomistaja -- saisi surmansa, tulisi olemaan rahtunen komiikkaa.\n\nHänen saapuessaan siihen kadunnurkkaukseen, missä Hurd-Foyn konttori jo\nennen sotaa oli sijainnut, oli hänen kellonsa täsmälleen neljä.\nPaikalle oli rakennettu uusi talo vanhan sijaan. Sen suuruus ja upeus\ntodisti valtaa ja varallisuutta, ja sisäänkäytävän kaariholvin ylle oli\nhakattu kiveen: _Hurd-Foy Building_. Itsekseen hymyili Clifton näille\nsanoille. Tässä oli taas pilkahdus kaikkialla maailmassa löytyvää\nhuumoria, kun vain taisi sitä tajuta.\n\nHän astui sisään ja nousi hissillä siihen kerrokseen, missä Hurd-Foyn\nkonttori sijaitsi. Kello oli silloin neljännestä yli neljän.\n\nHäntä vastaan helisi kirjoituskoneitten pauke, ja hän näki kokonaisen\npienen armeijan konttoriapulaisia. Kiirettä ei hän pitänyt. Häntä\nhuvitti nähdä, kuinka suurenmoista kaikki oli. Hän sivuutti muutaman\nkuvastimen, loi siihen silmäyksen ja ihmetteli, tuntisiko Ivan Hurd\nhäntä. Sota oli aikalailla muuttanut häntä ja samaten nuo kymmenen\nvuotta sodan jälkeen.\n\nKello oli puoli viisi hänen kysyessään, oliko Ivan Hurd tavattavissa.\n\n\"Hän ei nyt ole vapaa. Olkaa hyvä ja odottakaa!\"\n\n\"Sitä en tee\", Clifton sanoi. Hän kirjoitti paperilappuun muutaman\nsanan. \"Olkaa hyvä ja jättäkää hänelle tämä. Asia on kiireellinen.\"\n\nTyttö palasi pian takaisin. Seinällä oli kello, ja Clifton totesi sen\nolleen kaksikymmentäviisi minuuttia yli neljän noustessaan mennäkseen\nHurdin huoneeseen. Tyttö soi hänelle ystävällisen hymyn. Cliftonin\nkatseessa oli jotakin mikä kiinnosti häntä.\n\nClifton astui sisään ja oven sulkeuduttua hänen jälkeensä kääntyi hän\nlukitsemaan sen. Nytkään ei hän pitänyt mitään kiirettä tai yritellyt\npeitellä, mitä hänellä oli mielessään. Hän tiesi suuren, pähkinäpuisen\nkirjoituspöydän ääressä huoneen toisessa päässä istuvan miehen\ntarkastelevan häntä ja jo ennenkuin oli katsonut häntä silmiin Clifton\noivalsi hänen ällistyksensä. Tutkivasti silmäili hän ympärilleen. Huone\noli hyvin suuri, kaikki huonekalut pähkinäpuuta tai mahonkia, ja\nlattialla oli raskas kukkakirjainen matto. Huoneen taammaisessa päässä\noli pieni ovi, joka oli sen verran raollaan, että Clifton saattoi nähdä\nleposohvannurkan. Huone oli siis Hurdin yksityishuone ja tyhjä.\n\nHurd oli kääntynyt katsomaan tulokasta suoraan silmiin. Hän oli kookas\nmies. Kädet, jotka pusersivat tuolinnojaa, olivat suuret ja turpeat.\nPää oli pyöreä ja suuri ja siitä ilmeni hänen saksalainen alkuperänsä.\nEllei ryhti olisi ollut veltto, olisivat leveät hartiat näyttäneet\ntavattoman väkeviltä. Silmät olivat vaaleansiniset, ja ne leimahtivat\nkiukkua Cliftonin huolettomasti heittäessä hattunsa eräälle pöydälle,\njonka keskellä oli korkea kukkamaljakko täynnä kukkia. Hurdilla oli\nsikaari suussaan. Leuka oli niin voimakas kuin olisi se ollut\ngraniittia. Ainoastaan parisen vuotta oli Hurd Cliftonia vanhempi.\n\n\"Mitä te ovelle teitte?\" kysyi hän.\n\n\"Lukitsin sen\", Clifton sanoi.\n\nHän istahti eräälle tuolille, niin että pitkä kirjoituspöytä jäi hänen\nja Hurdin väliin. Samassa tuokiossa veti hän automaattisen pistoolin\ntaskustaan ja tähtäsi toista sillä keskelle rintaa.\n\n\"Älkää nousko tai yrittäkö antaa minkäänlaista merkkiä\", varotti\nClifton häntä. \"Meidän kahden on keskusteltava kahdenkesken, ja ehtona,\nettä vielä puolituntisen saatte pitää henkenne, on se, että\nkeskusteluamme ei häiritä. Kaksikymmentätuhatta mailia olen matkannut,\njotta välttyisin surmaamasta teitä, ja nyt luonnon saadessa oikeutensa\nen aio turmella asiaa tekemällä sen teidän toimistoaikananne.\"\n\nCliftonin silmissä oli vaarallinen välke. Ääni oli hillitty ja värisi\nvihaa.\n\n\"Kuka te olette ja mitä Herran nimessä te haluatte?\"\n\nIvan Hurd ei ollut pelkuri. Hän kallistihe eteenpäin kuullakseen toisen\nvastauksen. Veri pakeni hänen kasvoistaan, ja hän kalpeni\nhuomattavasti.\n\n\"Ette tunne minua?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Ette ole koskaan ennen minua nähnyt?\"\n\n\"En!\"\n\nClifton katsoi silmää räpäyttämättä Hurdia silmiin neljännesminuutin,\npisimmän Hurdin elämässä.\n\n\"Uskon teidän puhuvan totta\", sanoi hän sitten. \"Olenpa lisäksi aivan\nvarma siitä. Muuten te kiemurtelisitte kauhusta sensijaan että nyt vain\nhiukkasen kalpenitte.\" Hän vaikeni tuokion. Sitten hän jatkoi: \"Olen\nHaipoongin eloonherännyt vainaja. Olen Clifton Brant.\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nClifton oli tietoinen siitä, että pieni elfenluinen kello tikutti puuta\nvarakuninkaan kirjoituspöydällä. Hän ei aiemmin ollut sitä huomannut,\nmutta nyt kuului sen ripeä tikitys huoneessa vallitsevassa\nkuolemanhiljaisuudessa äärettömän selvästi. Suljettujen ovien takaa\ntunkeutui vaimeasti ulkoisen elämän kumea sorina, jota hän ei myöskään\nollut äsken huomannut. Epäselvästi erotti hän jonkun ohikulkevan\naskeleet, tyttömäisen naurunhelähdyksen ja kiinnipaukahtavan hissinoven\nkolinan. Myöskin oli hän kuulevinaan Hurdin yksityishuoneesta jonkun\nrasahduksen, mutta oli varma siitä, että oli erehtynyt.\n\nNämä tuokiot istui Hurd niin liikahtamatta, kuin ei hän edes olisi\nhengittänyt. Hän tuijotti Cliftoniin ja hänen tuijottaessaan näytti hän\nkadottaneen vallan ruumiinsa ylitse. Kädet, joiden ote tuolinnojista\noli ollut kiinteä, velttonivat. Kasvolihakset löyhtyivät. Viha, joka\ntoisen julkeasta esiintymisestä oli leimahtanut hänen katseeseensa,\nsammui, ja sen tilalle ilmestyi kauhunilme. Vihdoinkin oli hän tuntenut\nHaipoongin vainajan.\n\nHän pakottautui puhumaan, mutta sai vain käheästi kuiskatuksi\nkatsoessaan pistoolin mustaan suuhun ja sen takaa näkyviin kasvoihin,\njoiden puolittain ivallinen ilme oli kauhistava. Se juohdutti mieleen\nmielipuolisuuden, sillä vain mielisairas saattoi tänä hetkenä hymyillä\nCliftonin lailla.\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Teitä itseänne\", sanoi Clifton.\n\nVapaalla kädellään veti hän kellon taskustaan ja asetti sen pöydälle.\nSe oli pienestä elfenluisesta kaksi minuuttia jäljessä.\n\n\"Kahdeksantoista minuutin päästä konttorinne suljetaan\", jatkoi hän.\n\"Jääkö joku tänne sen jälkeen?\"\n\n\"Sihteerini.\"\n\n\"Entä portinvartija?\"\n\n\"Hän tulee kello seitsemän.\"\n\nClifton viittasi puhelimeen.\n\n\"Soittakaa sihteerillenne ja käskekää hänen täsmälleen kello viisi\nlähteä tiehensä ja katsoa ettei kukaan muukaan jää tänne sen\nkauemmaksi. Ja jos teette jonkun tepposen, Hurd -- jos pienimmälläkään\ntavalla yritätte herättää epäluuloja henkilössä, jolle puhutte -- niin\nsurmaan teidät.\"\n\nIvan Hurdin käsi viipyi hetken kuulotorven päällä. Clifton saattoi\nnähdä hänen nielaisevan. Sitten nosti hän kuulotorven ja antoi\nhillitysti määräykset sihteerilleen.\n\nKun se oli tehty, nyökkäsi Clifton hyväksyvästi.\n\n\"Olette mainiompi kuin odotin\", sanoi hän. \"Olen siitä hyvilläni, sillä\nen mielelläni surmaa pelkuriraukkaa. Sehän on samaa kuin jos pelkästä\nilkimielisyydestä polkaisisi käärmettä jalallaan.\"\n\nSytyttämällä sammuneen sikaarinsa yritti Hurd saada itsehillintäänsä\ntakaisin. Hän kostutti huuliaan.\n\n\"Nyt voimme sopia asiasta\", sanoi hän. \"Kukaan ei meitä häiritse.\"\n\n\"Mistä asiasta?\"\n\nHetkisen Ivan Hurd siekaili juuri aikoessaan ryhtyä puhumaan ja tänä\ntuokiona harhaili hänen katseensa hänen yksityishuoneensa raollaan\nolevalle ovelle. Sitten kohautti hän olkapäitään, ikäänkuin olisi\ntuosta silmäyksestä tullut vakuutetuksi siitä, ettei mitään\npelastuskeinoa ollut.\n\n\"Rahoistahan on tietenkin kysymys. Niitähän te tahdotte, Brant, Rahoja.\nMutta kuinka paljon?\"\n\nCliftonin silmiin tuikahti hymy, ja hänen kasvonsa olivat miltei\nystävälliset hänen tarkatessaan Hurdia.\n\n\"Tiesin, että tässäkin draamassa tulisi olemaan rahtunen komiikkaa\",\nhän virkkoi. \"Sitähän ei milloinkaan puutu -- koomillista puolta,\ntarkoitan. Seikka vain todistaa sitä, kuinka läheisiä huvinäytelmä ja\nmurhenäytelmä ovat. Oh Hurd, Flandernissa näin kerran kaksi aasia,\nrattaat ja miehen, jotka muuan granaatti yhdessä tuokiossa pyyhkäisi\ntästä maailmasta, ja minä säikäyksestä miltei pyörryin. Mutta savun ja\npölyn haihduttua purskahdin nauramaan, sillä rattaiden ja aasien\nikuisiksi ajoiksi kadottua oli mies jälellä, mustana kuin neekeri ja\nhiukan typerryksissä, mutta aivan vahingoittumattomana. Se oli\nkoomillista. Mutta tämä on vieläkin koomillisempaa. Rahojanne en huoli.\nTämä talo sekä kaikki mitä sen sisällä on ei riittäisi korvaamaan\nsaatavaani teiltä. _Teidät itsenne_ minä tahdon! Ja yhdeksän minuutin\nkuluttua minä teidät saan. Kuvitelkaahan, Hurd -- kuinka lystikkäältä\ntulettekaan näyttämään kokoonlyyhistyneenä ja kurjana, jollaiseksi\nteidät laitan. Olette liian lihava ja paarivaatteissa tulette\nnäyttämään hullunkuriselta. Kuinka paljon painatte?\"\n\n\"Herra Jumala, oletteko järjiltänne!\"\n\n\"Mahdollista! Eihän sovi vaatia, että ihminen olisi täysijärkinen\npalattuaan takaisin elämään senjälkeen kuin hänet on Haipoongin\nkaltaisessa maassa hiuskarvaa vaille lyöty kuoliaaksi. Sanokaahan\nminulle, kuinka suurena _itse_ pidätte velkaanne minulle?\"\n\nHän odotti vastausta. Kuolemantuska pusersi hien Ivan Hurdin otsalle.\n\n\"Minkä arvoisena itse esimerkiksi pidätte elämäänne?\" Clifton jatkoi.\n\"En kysy, minkä arvoisena maailmalle sitä pidätte, sillä tiedänhän,\nettä maailma olisi ilman teitä parempi. Ei, minkä arvoisena pidätte\nsitä itsellenne? Olkaa rakastettava ja vastatkaa siihen kysymykseen,\nHurd! Se kai on arvokkaampi kaikkia kokoomianne rahoja, vai mitä?\"\n\nJäykistyneesti nyökkäsi puutavarakuningas suostumustaan. Häntä tuijotti\ntuosta mustasta pistoolinsuusta kuolema.\n\n\"Selvä juttuhan se on\", myönsi Clifton. \"Elämä on tavallisesti ihmisen\nkallein omaisuus. Isäni piti elämää sangen suuressa arvossa, ja\nminullekin merkitsi hänen henkensä paljon. Te surmasitte isäni, ja minä\nolen hänen perillisensä. Murhasitte hänet minun ollessani sodassa, ja\nsiten onnistui teidän hankkia itsellenne yli kahdenkymmenen miljoonan\nomaisuus. Te rasvoituitte noista rahoista minun kadottaessani kaiken,\nmitä tässä maailmassa omistin.\n\n\"Nyt olen tullut vaatimaan teiltä saatavaani. Olette pelännyt minun\njonakin kauniina päivänä saapuvan. Kun sain tiedon siitä, että isäni\noli syösty perikatoon ja murhattu, kirjoitin teille, että tulisin.\nSaitte kai lähettämäni kortit, vai mitä? Lähetin yhden aina\npuolenvuoden päästä. Todennäköisesti ette ole niitä unohtanut -- niissä\noli vain kaksi sanaa -- ne sanat, jotka olivat isänmaanne tunnuksena --\n'der Tag'. Tiesitte olevanne murhaaja ja varas, vaikkakaan mikään\nmaallinen laki ei olisi voinut teitä tuomita, ja aloitte pelätä.\n\n\"Kun sen vuoksi kätyrinne, jotka olivat liikeasioissa Kiinan\nhallituksen kanssa, saivat selville, että minä johdin töitä\nJang-tse-kiangissa, ja senjälkeen tapasivat minut Haipoongissa,\nryhdyitte toimenpiteisiin pääni menoksi ja luulitte onnistuneenne. Oli\nvalittu sovelias paikka, missä kaikessa rauhassa saatettiin passittaa\ntieltä pois Brantin suvun viimeinen vesa, ettekä te luonnollisesti\nsenjälkeen kuulleetkaan minusta mitään. Kaikki saivat runsaan\npalkkansa. Ymmärrän haipoongilaisten salamurhaajien saaneen kunkin\nkahdeksansataa dollaria Ameriikan rahaa. Asiamiehenne Gottleib lienee\nmyöskin saanut huomattavan summan. Ja nyt _olen_ täällä, Hurd. Kello\nviiteen on vielä viisi minuuttia. Kuinka suuressa velassa katsotte\nolevanne minulle?\"\n\nClifton oli kallistautunut pöydän yli lähemmäksi. Hurd oli näkevinään\nhänen sormiensa olevan liipasimella. Hän yritti puhua. Tuhkankarvaiset\nkasvot olivat hiestä kosteat. Huulet olivat verettömät. Kädet\nvapisivat, ja koko ruumis vavahteli suonenvedontapaisesti.\n\nPieni elfenluinen kello löi viisi hopeankirkasta lyöntiä. Jossakin\nkauempana paukahti muuan ovi lukkoon. Hiljaisuutta ei katkaissut\nainoakaan ääni muualta toimistosta.\n\nClifton alkoi laskea.\n\n\"Yksi -- -- -- kaksi -- -- --\"\n\n\"Luojan nimessä, älkää ampuko!\"\n\n\"Hinta! Mitä olette minulle velkaa?\"\n\n\"Kaiken -- kaiken, mitä vaaditte!\"\n\n\"Polvillenne, Hurd. _Polvillenne_!\"\n\nRaskas ruho kierähti tuolista alas.\n\n\"Suon teille viisi minuuttia. Vastatkaa kysymyksiini! Tahdon teidän\nomasta suustanne kuulla totuuden. Jos valehtelette, surmaan teidät\nsilmänräpäyksessä. Olette kunniattomalla ja rikollisella menettelyllä,\njoskin lain varjolla, riistäneet isältäni Brantin metsäalueet minun\nollessani sodassa. Eikö tämä ole totta?\"\n\nTäyteläiset huulet värähtivät. \"Kyllä!\"\n\n\"Olette aiheuttaneet isäni kuoleman?\"\n\n\"Minä -- minä -- en itse vaan -- kyllä, olen sen tehnyt!\"\n\n\"Harkitusti olette suunnitellut ottavanne minut hengiltä Haipoongissa\nja pestannut salamurhaajia tekemään työn?\"\n\nPää retkahti rintaa vasten ikäänkuin ei polvillaanolija enää olisi\njaksanut pitää sitä pystyssä. Hänen huuliltaan kajahti käheä huuto, ja\nturpeat kädet painuivat kasvoille. Sellainen oli tunnustus.\n\nJos Clifton sinä tuokiona olisi kohottanut katseensa maassa\nkyyröttävästä miehestä, olisi hän nähnyt yksityishuoneen oven\nverkalleen liikahtavan.\n\nHänen katseensa ei kuitenkaan irroittautunut Ivan Hurdista. Nyt oli\nkoston hetki vihdoinkin lyönyt. Joka ainoa viiva -- miehen\nlyyhistyneessä ruumiissa todisti kidutuksen aiheuttamaa kauheata\ntuskaa. Toivoa hänellä ei ollut. Useammilta eri roduilta perimällään\nalistumisella odotti hän loppua. Hän oli ansassa eikä odottanut\nsaavansa armoa. Omassa elämässään ei hän ollut laupeutta jakanut. Tämä\nmiljoonainomistaja, tämä mahdikas, suuri rahamies lojui värähtelevänä\nröykkiönä lattialla, _pienen mustan pistoolinsuun voittamana_.\n\nClifton oli päättänyt kohtauksesta koituvan huvinäytelmän -- ja nyt hän\nnauroi. Ivan Hurd kohotti päätään. Hänen verettömät kasvonsa\ntuijottivat Cliftoniin. Hän näki toisen koskettelevan automaatin\nammuskoteloa. Se vedettiin ulos, lennähti ilmassa ja putosi ontosti\nkalahtaen Ivan Hurdin polvelle. Turpein, vapisevin sormin otti tämä sen\nylös. Se oli hyvin kevyt. Se oli tyhjä.\n\nPistooli oli ollut lataamaton!\n\nHorjuen Hurd nousi ja vaipui tuolilleen. Hän hengitti läähättäen.\nMiltei kuin nyyhkyttäen.\n\nCliftonin nauru vaimeni. Vaarallisen aseen hän laski pöydälle.\n\n\"Säikytinkö teidät, Ivan?\"\n\n\"Jumalan nimessä -- -- --\"\n\nKämmenillään pyyhkeili Hurd kasvojaan. Hehkuvan punaisia täpliä paloi\nhänen kasvoissaan kalvakkuuden väistyessä niihin virtaavan veren\ntieltä. Hän sai taas liikkumiskykynsä.\n\nClifton otti takin päältään.\n\n\"Murheellisinta teidänlaisissanne miekkosissa on se, ettei teillä ole\nlainkaan taiteellista tajua\", hän virkkoi, \"mikä taas johtuu siitä,\nettei teillä ole oikeata huumorinlahjaa. Kauniita leluja te laittelette\nja hyvin te maalailette, mutta kuolemisen ja surmaamisen taidossa\nolette vallan kehittymättömiä. Nyt olen tullut vaatimaan teiltä\nmiljoonan dollaria ja aion näyttää teille, miten sen teen. Rahassa en\nsitä halua, sillä ylipäänsä katsoen vihaan rahoja. Mutta miljoonan\ndollarin arvoisen hyvityksen aion teiltä vaatia, ja omasta nahastanne\nsen leikkaan. Oletteko valmis?\"\n\nClifton astui pöydän ympäri. Hurd tuijotti häneen ja tarttui taas\ntuolinsanojiin. Kämmenellään iski Clifton häntä kasvoihin.\n\nKiroten kavahti Hurd tuoliltaan. Enää ei hänen edessään ollut kuolema.\nEdes hengenvaaraa ei ollut. Häntä oli äärettömästi nöyryytetty, ja nyt\noli hän saanut korvapuustin. Lataamaton pistooli kädessään oli tuo mies\nsaanut hänet polvilleen, ja kuitenkin oli hän häntä, Hurdia, keveämpi,\npienempi, hintelämpi. Kuin poikanen oli hän hänen rinnallaan.\n\nHurd riuhtaisi takin päältään. Hänen kalvosinnappinsa kilahtivat.\nKellonvitjat heilahtelivat. Suunnattomaan ruhoonsa nähden oli hän\nhämmästyttävän energinen ja kuin paholainen ryntäsi hän päin Cliftonia,\nsieppasi kukkamaljakon käteensä ja heitti sillä. Se hipaisi Cliftonin\nolkaa ja murskaantui tuhansiksi siruiksi seinää vasten. Sitten ähkäisi\nHurd kivusta, sillä pelottomana oli Clifton ryhtynyt mittelyyn, ja\nhänen taitava nyrkkinsä osui toisen lihavaan vatsaan.\n\nHe painivat. Sitä juuri Clifton oli toivonutkin. Mitään nyrkkeilyä ei\nhän ollut tarkoittanut. Yksi ainoa nyrkinisku olisi tehnyt ottelusta\nlopun, mutta kuollut tai taintunut Hurd olisi ollut turvassa hänen\nrangaistukseltaan. Elävänä, ähkyen, puoliksi tukehtuneena ja noituen,\nkun tuntisi tuuma tuumalta joutuvansa tappiolle ja tietäisi pimeyden ja\ntuhon olevan ovella -- niin Hurd saisi maksaa velkansa. He törmäsivät\npöytää vasten ja jo tämä ensimmäinen tempaisu sai Cliftonin\nhämmästymään toisen jäntevyyttä. Hurdin käsivarret ja olkapäät olivat\nkuin kovaa puuta ja aavistamattoman voimakkaat. Kuukauden verran\nulkoilmaelämää, ja hän olisi ollut jättiläinen.\n\nCliftonin omat voimat, jotka vallitsivat joka jännettä hänen matkailun\nja ulkoilmaelämän harjaannuttamasta ruumiistaan, olivat kuin\nsähkövirta, joka nopeasti ja automaattisesti mukautuu tilanteihin, ja\ntuokiossa oivaltaen aliarvioineensa vastustajansa voimia kävi hän\nhyökkäämään uuden harkinnan mukaisesti. Hän kuuli toisen leukapielten\nkalahtavan yhteen. Päälletysten kierähtivät he pöydän alle. Tänäkin\nhetkenä tajusi Clifton tilanteen hullunkurisuuden -- kaksi\ntäysikasvuista, jotka päälletysten kieppuivat matolla pöydän alla. Hän\nolisi kohtaukseen toivonut hiukan enemmän arvokkuutta. Pöytä kierähti\nnurin. Ensin putosi se kyljelleen ja sitten se vyörähti ylösalaisin,\nniin että he litistyivät sen alle kuten kaksi tappelevaa kovakuoriaista\nlastun alle.\n\nMutta kamppailua he jatkoivat. Cliftonin sormet pusertuivat Hurdin\nkurkkuun. Tämä vapautui otteesta, ja Clifton alkoi takoa hänen suurta,\npyöreätä päätään. Sitten onnistui hänen nousta ja nähtyään tilanteen\notolliseksi kävi hän molemmin käsin Hurdia leuan alle ja repi\nkauluksen, paidan ja liivin hänen yltään. Sillä hän lisäsi hetken\nhullunkurisuutta. Hurdin ruumis paljastui vyötäisiltä aina leukaan\nasti. Hänen noustessaan riippuivat kaulus ja kaulahuivi olkapäältä.\nKello oli pudonnut taskusta ja riippui vitjoistaan. Timanttineula oli\nlattialla. Ja hänen edessään seisoi Clifton sinelmä otsassaan ja\nhiukset hiukan pörröisinä sekä nauroi hänelle rauhallisena.\n\nÄäni, joka tunkeutui Hurdin kurkusta, miltei muistutti sammakon\nkurnuttamista. Vihertävänpunaisina hehkuivat silmät hänen raivoaan.\nSuu oli raollaan ja hän huohotti lyhyeen uudelleen karatessaan\nvihamiehensä kimppuun. Kädet olivat levällään kuin valtavat kuokat ja\npetolinnunkyntten lailla harottavat sormet olivat valmiit iskeytymään\nCliftonin kurkkuun. Mutta Clifton käytti rivakasti muuatta\npoikuusikänsä temppua ja viskautui vastustajansa eteen. Hurd törmäsi\nhänen ylitsensä ja kaatui kumoon niin raskaasti että koko huone\njärähti.\n\nClifton sai tasapainonsa nähdäkseen Hurdin kellon vierivän pitkin\nmattoa ja hänen jalkainsa lennähtävän ilmaan toisesta kengästä\nriippuessa revenneen punavalkoisen sukkanauhan. Seuraavassa tuokiossa\noli Clifton taas rynnännyt hänen niskaansa, repi hänen vaatteitaan ja\ntakoi nyrkeillään hänen jykevää päätään joka kerran sen yrittäessä\nnousta.\n\nHurd itse oli antanut hänelle tämän aatteen. Nöyryytys vaikuttaisi\nvoimakkaammin kuin ruumiillinen häviö. Tämän amerikkalaistuneen\nmuukalaisen hallitsemisvaisto oli voimakkaammin kehittynyt kuin Clifton\nikinä oli arvellutkaan. Repiä vaatteet hänen yltänsä, jättää hänet\nalastomaksi, tehdä hänestä kehno ja kelvoton omissa silmissään --\nsellainen rangaistus olisi kuolemaa kovempi. Se jättäisi hänen\nsieluunsa polttomerkin, jota kirvelisi ja särkisi koko hänen\nelinaikansa. Cliftonin sekä aivot että lihakset ryhtyivät\ntoteuttamaan tätä aatetta ja poikkeuksen vuoksi luopui hän kaikesta\nritarillisuudestaan otellessaan tämän miehen kanssa, jota hän vihasi ja\njonka hän oli kerran vannonut surmaavansa.\n\nJos Cliftonin silmät olisivat olleet sinne päin, olisi hän keksinyt\nHurdin yksityishuoneen oven nyt olevan sepposen selällään.\n\nMutta häntä vallitsi nyt sokeus, sokeus ja raivo, jota hän tähän asti\noli hymyillen pitänyt rajoissa. Kamppailijat kierähtelivät huoneen\ntoisesta nurkasta toiseen. Tuolit lensivät nurin heidän tiellään, ja\nyksi rikkoutui heidän painostaan. Hurdin läähätys oli melkein kuin\nnyyhkytystä ja suusta juoksi verta -- siitä juoksi verta ja se oli auki\nmilloin Clifton vain siihen vilkaisi. Hurdin vaatteet olivat\nriekaleina, käsivarret paljaina, karvainen rinta alaston. Äkkiä nousi\nClifton seisaalleen. Hurd seurasi, mutta Clifton iski hänet taas\nmaahan. Ei hän ollut aavistanutkaan kenenkään kallon sietävän moisia\njykeviä iskuja, joilla hän oli Hurdia takonut. Joko oli se rautaa --\ntai hirveän paksu, niin Cliftonista tuntui.\n\nVihdoinkin oli kamppailu ohitse. Hurd oli yhä tajuissaan, mutta\näärimmäisen uupunut, ja puoliavoimet silmät tuijottivat lattiasta\nCliftonia himmeinä ja jäykästi. Seistessään kumartuneena hänen\nylitsensä muistui Cliftonin mieleen välittömästi muuan suuri,\nkömpelöruhoinen koira, jonka hän kerran Belgiassa oli pelastanut\ngranaatin kaivaman kuopan liejusta. Hurd muistutti tuota koiraa\nmaatessaan siinä huohottaen, läähättäen ja henkeään haukkoen kuin\nolisivat hänen keuhkonsa olleet täynnä liejua. Clifton nosti\nkirjoituspöydän käsinojilla varustetun tuolin pystyyn ja laahasi Hurdin\nsinne. Kaikki jäljelläolevat voimansa hän tarvitsi nostaakseen raskaan\nruhon tuolille, mutta tulos oli ponnistelujen arvoinen.\n\nAstuessaan parisen askelta taaksepäin ihailemaan työtänsä hän taas\nnauroi.\n\nHurd täytti tuolin kuten sadan kilon painoinen lihamassa ainakin.\nCliftonin silmissä ei hän ollut traagillinen, ei edes kaamea, niin\npöhöttynyt ja verinen ja tuskin ihmisen kaltainen kuin hän olikin. Ei,\nhän _oli_ tavattoman hullunkurinen. Tavassa, millä lasittuneet silmät\ntirkistelivät miestä, joka nyt niin menestyksellä oli saanut saatavansa\nperityksi, oli jotakin äärettömän hullua. Hän oli kuin klovni, jolle\nkesken ilveilyään on sattunut tapaturma. Erikoisen merkitsevä oli\nCliftonista se seikka, että Hurd todellakin oli tietoinen hänen\nläsnäolostaan, siitä mitä oli tapahtunut ja kuinka kaameassa sekä\nsamalla naurettavassa tilassa hän oli. Siitä huolimatta oli hänen aivan\nmahdotonta edes liikauttaa kömpelöä kättään.\n\nCliftonin valtasi sanomaton riemun ja onnen tunne. Kuinka typerää oli\nollutkaan konsanaan miettiä Hurdin surmaamista! Näin oli paljon\nparempi. Elinaikanaan ei Hurd unohtaisi tätä päivää. Se syöpyisi hänen\nmieleensä kuten polttomerkki hänen kasvoihinsa. Parempi oli antaa hänen\nelää ja kärsiä kuin tehdä kaikesta loppu ja surmata hänet.\n\nCliftonin päätä huimasi yhä enemmän. Hurd oli takonut hänen päätään\nsärkyneen tuolin puulla, mutta vasta nyt alkoi hän huomata sen\nvaikuttaneen jotakin. Hän astui lähemmäksi ja kumartui Hurdin puoleen.\nLasittunut katse seurasi häntä, vaikka ainoakaan lihas ei näyttänyt\nvärähtävän Hurdin kasvoissa, ja äkkiä valtasi Cliftonin kujeiluhalu.\nHurdin korvan taakse pisti hän kynän. Laatikosta kirjoituspöydältä otti\nhän suuren mustan sikaarin ja pisti sen hänen suuhunsa. Sikaari pysyi\nsiellä, vaikka se hiukan riippui.\n\nSitten otti Clifton pistoolin ja patruunakotelon sekä siisti itseänsä\npeilin edessä. Vielä kerran hän katsahti Hurdia, mutta ei huimauksen\ntähden kyennyt nauramaan niin kuin olisi tahtonut. Se esti häntä myös\nlausumasta erinäisiä muita sanoja, mitä hänen sydämellään oli,\nennenkuin hän lähti uhrinsa luota. Ehkäpä ei tämä sillä hetkellä\nolisikaan kyennyt niitä oivaltamaan. Mutta huolimatta huimauksesta näki\nClifton vielä keinon, jolla koomillista vaikutelmaa saatettiin\nkorostaa. Hän otti Hurdin hatun ripustimesta ja pani sen vinoon tämän\npäähän.\n\nSitten astui Clifton aukaisemaan ovea. Omituista, miten kömpelö hän\noli, mietti hän. Vihdoin onnistui hänen saada ovi auki. Käytävässä\nulkopuolella oli muutamia tuoleja, ja hän istahti sinne. Parin minuutin\npäästä olisi huimaus ohi, mietti hän. Mutta hiton sopimattomaan aikaan\nse oli tullut.\n\nHän kuuli suuren kellon tikuttavan seinällä, ja yritti saada selville,\nmitä se näytti. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä.\n\nHän pani merkille, että päivä paistoi kaukana olevasta ikkunasta, mutta\nettä valotäpläin ja hänen välillään olevat tuolit ja pöydät olivat\nepäselviä. Kätkien kasvot käsiinsä hän odotti.\n\nSuuri kello tikutti tikuttamistaan. Silmänräpäykset kuluivat. Sitten\nsäpsähti hän kuullessaan erään merkillisen äänen.\n\nHelähtävää naurua. Joku nainen nauroi kauniisti ja sointuvasti. Clifton\nhypähti pystyyn. Omituisinta oli, että ääni tuli Ivan Hurdin huoneesta.\n\nNaurua ei enää kuulunut. Pidättäen henkeään, jännityksestä Clifton\nseisoi ja kuunteli. Silloin kuului puutavarakuninkaan huoneesta\nuudelleen tuo hilpeä ääni, ja tällä kertaa saattoi Clifton erottaa\nsanat:\n\n\"_Voi herra Hurd, kuinka hullunkuriselta näytättekään_.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nClifton ei olisi niin hämmästynyt, jos hän tämän asemesta olisi kuullut\nnaisen kirkaisevan Hurdin huoneessa. Sehän ei olisi ollut mitään\nmerkillistä. Hän oli usein kuullut naisten kirkuvan ilman minkäänlaista\njärjellistä syytä -- joko oli jostakin ilmestynyt rotta tai puvulle oli\nräiskähtänyt hiukan vettä tai likaa. Niinpä olisi ollut paljon\nluonnollisempaa, että nainen olisi kiljaissut säikähdyksestä äkkiä\nnähdessään edessään Hurdin kaltaisen miehen.\n\nMutta ruvetappas _nauramaan_ -- -- --\n\nHän astui askeleen ovea kohti heti kuitenkin perääntyen, kun tajusi\nHurdin huoneessa olevan jonkun naisen. Kuka tämä sitten lienee\nollutkin, saattoi hän kuulla hänen liikkuvan -- vai Hurdko\nmahdollisesti yritti nousta jaloilleen. Äkkiä helähti nauru taas. Se ei\nollut kimakkaa eikä hysteeristä. Sointuvaa se oli ja siinä oli aito\nhuumorin kaiku ja välittömästi se pulppuili esiin kuin lähdevesi.\n\nCliftonin valtasi hyväksyvä tyytyväisyydentunne hänen painaessaan\nhissinnappulaa ja sitten laskeutuessaan sillä alas. Tuo nainen oli\nvarmasti tervejärkinen ihminen. Clifton ihmetteli hänen\nitsehillintäänsä. Hänen täytyi olla rohkea pikku olento, mietti hän.\nTietysti oli hän pieni. Kookas nainen ei olisi voinut nauraa noin\nheleästi.\n\nTuo huimauksentunne oli pikemmin kasvanut kuin vähentynyt. Ihmiskasvot\nnäki hän moninkertaisina ja oli tietoinen siitä, että kulki jäykkänä\nkuten humalainen, joka yrittää olla kuin selvä mies. Hänen oli\nmahdotonta karkoittaa mielestään pois hissitytön kuvaa ja tämän\nleikkotukkaa. Näky oli ollut ärsyttävän karkea, vastoin kaikkea\nkauneustajua. Miksikä eivät moiset naiset yhtä hyvin ripustaneet\nrengasta nenäänsä, mustanneet hampaitaan tai kiskoneet pois harvat\nkulmakarvansa. Sumentuneessa mielessään oli hänellä kaukainen aavistus\nsiitä, että miltei oli joutunut kosketuksiin henkilön kanssa, joka ei\nnoin houkkamaisesti ollut karsinut hiuksiaan. Tämä henkilö oli Hurdin\nhuoneessa ollut tyttö. Ainoakaan leikkotukkainen ei olisi voinut sillä\ntavoin puhua eikä nauraa.\n\nUntelonnäköinen hissityttö tarkasteli häntä kummissaan hänen epävarmoin\naskelin kulkiessaan käytävää pitkin. Cliftonin kasvot olivat\nkalmanvaaleat ja otsa hikikarpaloissa. Huolimatta leikkotukastaan\nkatseli tyttö hänen jälkeensä säälivä ilme väsyneessä katseessaan.\n\n\"Tuo mies ei ole humalassa\", virkkoi hän jollekulle, joka oli jäänyt\njuttelemaan hänen kanssaan. \"Ei hän ole juonut. Hän on sairas.\"\n\nHuohottaen vetäisi Clifton raitista ilmaa keuhkoihinsa portin\nsulkeutuessa hänen jälkeensä. Se virkisti, ja tuo keinuva tunne väheni.\nKotvasen seisoi hän portinpieleen nojaten ja hengitti ahnaasti. Sitten\notti hän hatun päästään ja silitti hiuksiaan. Hänellä oli kuhmu siinä\nkohden, mihin tuolinjalka oli osunut. Paljoa ei olisi tarvittu, että\nHurd olisi hänet nujertanut. Hän alkoi vaeltaa katua ylöspäin. Kello\noli kuusi hänen mennessään pieneen piiloisaan kahvilaan ja tilatessaan\nkupin väkevää, mustaa teetä.\n\nSitten vaelsi hän Sherbrookea ylös Mount Royaliin päin. Nyt oli hän\ntäysin toipunut ja alkoi olla yhtä hyväntuulinen kuin ennenkin.\nMielessään koetti hän kuvailla Joen tuloa Benedictin luokse. Tietenkin\nBenedict oli aika lailla hämmästynyt saadessaan elonmerkin niin kauan\nvainajana pitämältään ystävältä. Eloisasti saattoi hän kuvitella,\nkuinka Benedict lypsi Joelta kaiken, mitä tuo viikari suinkin osasi\nsuojelijastaan kertoa. Luonnollisestikin Benedict viimeiseen asti\nepäili, oliko ystävä, joka Haipoongissa oli saanut surmansa, todellakin\ntäten noussut kuolleista.\n\nTuo kelpo vanha veikko! Tämä hyvänsuopa, kaino, vilpitön ja urhea mies\noli maailmassa ainoa, joka samalla lailla kuin Clifton halveksi kaikkea\nhakkailua naisten kanssa. Mikäli Clifton tiesi, oli hän ainoastaan\nyhden kerran tehnyt itsensä tähän kuolemansyntiin vikapääksi --\ntavattuaan Simlassa tuon pikku lesken. Niin palasi tämä tapaus taas\nCliftonin mieleen ja harmistuneena hän kummasteli, mikä itsepäinen\npikku paholainen häntä yhä uudestaan mahtoi ärsyttää moisilla\nmuistoilla. Sielunsa silmien edessä näki hän pikku lesken selvästi\nsellaisena kuin hänen ruumiilliset silmänsä olivat tämän nähneet kuusi\nvuotta sitten. Hänellä oli ollut lyhyt, keltainen, kihara tukka,\nhilpeät siniset silmät ja alituiseen oli hänen suunsa suipennut\npyöreäksi kuin nappi ilmaisemaan hänen iloaan tai myötätuntoaan. Pieni\noli hän myöskin ollut -- hädintuskin oli hän ylettynyt Benedictin\nkäsivarteen tämän ojentaessa sen suoraksi. Clifton oli itse eräänä\nkauniina päivänä yllättänyt hänet hänen tähän lapselliseen tapaan\nmitatessaan pituuttaan.\n\nTietenkin oli hän ollut kaunis. Siinä suhteessa ei Benedict ollut\nosoittanut sokeutta. Kaksikymmentäkuusivuotias hän oli ja näytti miltei\nnuoremmalta. Kuusi kuukautta häiden jälkeen olivat afganit ampuneet\nhänen miehensä, upseerin. Silloin oli hän ollut kahdenkymmenenyhden\nvuoden ikäinen. Tietenkin tahtoi hän uudelleen naimisiin ja laitteli\npauloja Benedictille. Hänen olisikin onnistunut saada tämä\nverkkoihinsa, ellei hän, Clifton, olisi turvautunut sotataitoonsa.\nEhkäpä oli hän ollut rahtusen epäoikeudenmukainen, mutta vastustajan\nollessa leski, jolla päälle päätteeksi oli leikkotukka, ei hän ollut\nsillä seikalla milloinkaan raskauttanut mieltään.\n\nMitään kiirettä ei hän pitänyt ennättääkseen Aldousin suuren puutarhan\nympäröimään vanhaan kivitaloon. Talo oli vanhaa sukuperintöä, sillä sen\noli rakentanut eräs Aldousin suvun seikkailunhaluinen jäsen,\nHudson-bay-yhtiön osakas, joka oli satakuusikymmentä vuotta sitten\nsaapunut Lontoosta, ja siitä lähtien oli se ollut suvun hallussa. Niin,\nkylläpä tuo leski olisi pitänyt romanttisesta vanhasta rakennuksesta.\n\nVihdoin oli hän ehtinyt rakennuksen luokse, jota varjostivat\nkolmisatavuotiset puut. Tällä paikalla olivat intiaanit pitäneet\nneuvottelujaan niiden valkoisten seikkailijain kanssa, jotka olivat\nolleet erämaiden uranuurtajia. Cliftonin sydän sykki rahtusen\nkiivaammin hänen pysähtyessään sisäänkäytävän eteen ja tarttuessaan\nsuureen portinkolkuttimeen. Oli todellakin jännittävää täten nousta\nkuolleista. Ja hän piti Benedictistä.\n\nTuskin oli kolkuttimen kumea ääni lakannut kaikumasta, kun hän jo kuuli\novea lähestyttävän. Nuo askeleet olisi hän tuntenut tuhansien joukosta\n-- nämä Benedictin tukevat, pitkät askeleet, jotka eivät milloinkaan\npitäneet tarpeetonta kiirettä, oli sitten tekeillä mitä hyvänsä. Ovi\naukeni -- ja kuuden jalan kolmen tuuman pituisena, laihana, hintelänä\nja kumarahkona Benedict seisoi hänen edessään. Tietenkin oli hän\nennallaan. Muuta ei Clifton suinkaan ollut odottanutkaan. Benedictin\nvaaleat hiukset olivat tuskin harventuneet. Yhä oli hänellä viikset.\nKaulahuivin solmu oli aivan yhtä huolimaton kuin ennen konsanaan.\nTupakkatakille oli karissut sikaarintuhkaa, ja käsivarret olivat\nhihoihin liian pitkät, kuten aina.\n\nHe tuijottivat toisiinsa.\n\n\"Se vanha veijarihan siellä totisesti on!\" huudahti Benedict.\n\nTähän tapaan oli Clifton odotellutkin tulevansa vastaanotetuksi ilman\nminkäänlaista tunnepurkailun ilotulitusta. Silmät loistivat. Vaiteliaat\nsuupielet värähtelivät. Sydän sykki kiivaammin, ja veri virtasi\nnopeammin heidän suonissaan. He kaksi olisivat toistensa puolesta\nvoineet mennä vaikka kuolemaan. Tuokioon eivät he virkkaneet sanaakaan.\nEdes ulko-ovea eivät he sulkeneet. Benedictin kalpeansinisissä silmissä\noli kostea hohde, ja Clifton nielaisi selvittääkseen kurkkuaan. Sitten\nhän naurahti, mutta nauru kuului hieman kiihtyneeltä.\n\n\"Mitä kuuluu, Nikama?\" kysyi hän. Nikamaksi oli hän Benedictiä\nnimittänyt siitä lähtien kun ensi kerran oli nähnyt kuinka tämän\nnikamat törröttivät hänen riisuuduttuaan.\n\nLopulta sulki Benedict oven, laski pitkän kätensä Cliftonin olkapäälle\nja vei hänet hallin läpi suureen huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä\nmuistoja ja harvinaisuuksia kaikista maista.\n\nBenedict otti esiin savukekotelon, jossa oli kuulan tekemä jälki, ja\nojensi sitä Cliftonille. \"Etkö halua?\" kysyi hän.\n\n\"Totta kai!\" tämä sanoi. \"Ainoatakaan savuketta en ole polttanut\nsenjälkeen kuin Darjeelingissa metsästimme tiikereitä.\"\n\nTuo tiikerinmetsästys oli ollut samalla viikolla, jolloin he olivat\nheittäneet toisilleen hyvästit. Benedictin piti erään tärkeän asian\nvuoksi palata Englantiin ja Clifton suunnitteli Kiinanmatkaa.\n\nTunnit kuluivat, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt aikaan mitään\nhuomiota. Kerran päästyään alkuun oli heillä sanomattoman paljon\nkerrottavaa toisilleen, eikä kukaan heitä häirinnyt. Joe oli jo\nvuoteessa. Bim oli tallissa, ja vanhan talon liepeillä vallitsi\nhiljaisuus. Clifton kertoi kokemuksistaan Haipoongissa, ja ystävän\nsilmät välkkyivät kuten ennen muinoin hänen saadessaan kuulla,\nmillaisista seikkailuista oli jäänyt osattomaksi sekä syyn, miksikä\nClifton ei ollut ilmoittanut jääneensä henkiin. Tämä välke vaihtui\nhyväksyväksi ja voitolliseksi hymyksi Cliftonin selostaessa, kuinka\nlopultakin oli kostanut Ivan Hurdille. Benedict nauraa helähti, ja\nhänen naurunsa puhui enemmän kuin kaikki riemuhuudot.\n\n\"Nyt on minun parempi olla\", jatkoi Clifton. \"Olen pitkät ajat\nkuljeskellut tuntien olevani perin kehno. Pelkäsin kotiinpalatessani\nottavani Hurdin hengiltä. Nyt olemme selvittäneet välimme ja tyydyn\nsiihen. Nyt voin vihdoinkin asettua rauhaan ja lepoon.\"\n\nHe puhelivat Joesta sekä kaikesta siitä, mitä näinä vuosina heidän\nDarjeelingissa erottuaan oli tapahtunut. Clifton oli luonnollisesti\njatkanut vaellustaan ja nähnyt koko joukon Aasiaa. Benedict väitti\nhomehtuneensa. Hän oli ihan alkanut lihoa. Vuoden ajan oli hän\nlaiskotellut Englannissa. Sitten oli käynyt Egyptissä lopuksi\npäätyäkseen sinne, mitä hän kaikista hiljaisista maailmankolkista\neniten rakasti -- tähän vanhaan kunnaalle rakennettuun taloon, josta\noli näköala yli Montrealin. Se oli ainoa kaupunki maailmassa --\nQuebecia lukuunottamatta -- jossa saattoi unelmoida menneistä ajoista.\nMutta jos hän olisi tiennyt Cliftonin olevan hengissä -- -- --\n\nHän kohautti viettäviä olkapäitään.\n\n\"Olisin siinä tapauksessa etsinyt sinut, vanha veikko\", hän sanoi,\n\"olitpa sitten Kiinassa, Timbuktussa tai jossakin Antipoodeilla.\"\n\nHuolimatta ryhtyä laatimaan tulevaisuudensuunnitelmia palasivat he\nvanhoihin muistoihin. Vuosiin ei Clifton ollut tuntenut tällaista\nonnea. Sen hän vilpittömästi sanoikin Benedictille. Hän oli saanut\nseikkailuista tarpeekseen, iloitsi siitä, että oli kotona ja aikoi\njäädäkin -- ellei Benedictillä ollut muita tuumia.\n\nClifton tarttui hopeaiseen savukekoteloon. Siihen kuuluva muisto sai\nhänen silmänurkkaansa veitikkamaisen pilkkeen.\n\n\"Muistatko Simian nuorta leskeä?\" hän kysyi.\n\nBenedict kävi ilmeisesti hämilleen. Hän yritti nauraa, mutta\nepäonnistui kokonaan. Clifton riemuitsi hänen kustannuksellaan.\n\n\"Muistatko, kuinka hän kerjäsi sinulta tätä savukekoteloa?\" jatkoi hän.\n\"Minä seisoin pensaan toisella puolen ja kuulin kaikki tyyni.\"\n\n\"Hirttämätön lurjus -- -- --\"\n\n\"Hän oli viehkeämpi kuin konsanaan auringon paistaessa hänen keltaisiin\nkiharoihinsa -- nimittäin mikäli leikkotukasta pitää. Hän selitti, että\njos vain olisit niin kiltti että antaisit tuon kotelon hänelle,\nsäilyttäisi hän sen kalleimpana aarteenaan senvuoksi, että se kerran\npelasti henkesi. Olisit kai myöntynytkin hänen rukouksiinsa -- ellen\nminä olisi ilmestynyt näyttämölle. Mutta täpärällä sinä olit, sen\nsanon.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi Benedict.\n\n\"Missähän tuo pikku leski nykyään mahtanee olla?\" tuumaili Clifton\nedelleen. \"Hän kuuluu muistoihimme seikkailuistamme Simla Hillsissä, ja\nmonet kerrat olen ihmetellyt, miten hänen kävi. Vaarallinen pikku\nnaikkonen hän oli, ja saattaisinpa lyödä veikkaa siitä, että hänen\nlopulta onnistuikin pyydystää itselleen mies.\"\n\nBenedict piilotteli savupilven takana.\n\n\"No ihan varmaan, vanha veikko. Hän ei ollut niitä, jotka antavat\nmyöten.\"\n\n\"Et kai koskaan ole pahotellut sitä, että autoin sinua laputtamaan\nkarkuun.\"\n\n\"Minä -- minä olen vuosi vuodelta ollut vain onnellisempi.\"\n\n\"Senhän käsitinkin. Et sinä sovi aviomieheksi.\"\n\n\"Naimisiin en tahtoisi -- vaikka minulle tarjottaisiin maailman parhain\nnainen\", virkkoi Benedict, ja tupakansavun hajaantuessa tulivat hänen\nkasvonsa jälleen näkyviin.\n\n\"En minäkään tahtoisi.\"\n\nBenedict sekotti itselleen whiskygrogin.\n\n\"Mutta sinun on myönnettävä, että hän oli hirveän sievä\", hän sanoi.\n\n\"Kuka? Leskikö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sievä pikku paholainen\", myönsi Clifton. \"Keltainen leikkotukka,\nsiniset silmät, suu kuin lapsella -- Herra Jumala, kylläpä hän olisi\nkietaissut sinut sormensa ympärille, ellen minä olisi tullut auttamaan\nsinua pakosalle. Mieluummin haluaisin olevani haudassani Haipoongissa\nkuin moista kohtaloa osakseni, Nikama.\"\n\nBenedictin naurunräjähdys sai huoneen kaikumaan.\n\n\"Mihin nyt aiot ryhtyä selvitettyäsi välisi Hurdin kanssa?\" kysyi hän.\n\"Aiotko ostaa itsellesi maatilan?\"\n\nCliftonin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi. Hän nousi ja alkoi harppoa\nhuoneessa edestakaisin.\n\n\"Olen palannut alottaakseni uudelleen siitä, mihin aikoinani jäin\", hän\nsanoi pysähtyen toisen eteen ja katsoen häntä silmiin. \"Benedict,\nkymmenen vuotta sitten lähtiessäni Quebecin metsistä oli minulla\ntoiveita ja kunnianhimoa. Sota kuitenkin ryösti minulta kaiken, ja\nmiten se tapahtui, sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Perikato ja\nkuolema kohtasivat ainoita omaisiani minun ollessani sodassa ja\nkoettaessani auttaa niitä, jotka sen aiheuttivat. Halusin palavasti\nsurmata erään ihmisen. Se ajatus ei suonut minulle lainkaan rauhaa. Ja\nsota itse opetti minut vihaamaan -- ei niin paljon niitä, joita vastaan\ntaistelin, kuin omia kansalaisiani -- pelkureita, jotka olivat jääneet\nkotimaahan, keinottelijoita, jotka sodan nojalla kokosivat itselleen\nomaisuuksia. Ne kolme vuotta, jotka olin leiritoverinasi, olivat\nminulle hyväksi avuksi ja sen ajan jälkeen aloin saada sielunrauhaani\ntakaisin. Nyt olen palannut enkä enää milloinkaan aio täältä\nlähteäkään, jos Jumala suo.\"\n\n\"Oivallista!\" puhkesi Benedict sanomaan.\n\nCliftonin kasvot loistivat.\n\n\"Tarvitsen nyt rauhaa ja rakkautta\", jatkoi hän. \"Palaan vanhaan\nrakkauteeni, metsiin. Ensin aion vaeltaa Ranskan Quebecin halki, missä\nihmiset elävät yhtä tyyntä elämää kuin kaksisataa vuotta sitten. Olen\nkuten sanottu saanut seikkailuista kylläni ja aion elää lopun ikääni\nlevossa sekä rauhassa. Ottelu Ivan Hurdin kanssa saa olla viimeiseni!\n\n\"En kaipaa enää mitään muuta kuin Peribonkan hiljaisuutta, ihanan\nMistassinin hurjaa kohinaa ja noita St. Johnin järven aurinkoisia,\nrauhallisia ja hiljaisia laaksoja, joissa naiset yhä paistavat leivän\nulkosalla ja miehet ajavat autojen asemesta hevosella. Vakuutan\nsinulle, Benedict, ikipäiviksi väsyneeni kiertolaiselämääni kaikkine\nseikkailuineen, jännityksineen ja ainaisine vaihteluineen. Kaipaan\nlepoa ja rauhaa ---\"\n\n\"Clifton -- vanha veikko -- saanko luvan esitellä!\"\n\nKuin tukeakseen ystäväänsä oli Benedict käynyt Cliftonia käsivarteen,\nja kuin jostakin hyvin kaukaa oli Clifton kuulevinaan ystävän\nnaurunhörähdyksen.\n\n\"Vaimoni, vanha ystävä!\"\n\nOviaukossa seisoi valkoiseen ja kultaan puettu ilmestys sekä hymyili\nhänelle.\n\nSimian nuori leski!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nSiinä hän seisoi Cliftonin edessä olematta päivääkään vanhempi kuin\nkuusi vuotta sitten -- hänellä oli samat keltaiset suortuvat, samat\nsilmät, sama lapsellisen pyöreä suunsupukka, sama valkoinen puku, sama\nkukankaltainen sirous, minuudessaan sama selittämätön _jokin_, mikä\nteki hänet miehille niin turmiolliseksi.\n\nSiinä hän hymyili Cliftonille. Silmät loistivat, suu oli pyöreä kuin\no-kirjain, mikä kaikki oli tarkoitettu ilonilmaisuksi jälleennäkemisen\njohdosta. Siinä hän seisoi viehkeänä -- ärsyttävänä -- nenäkkäänä --\nkieltämättä kauniina.\n\n_Benedictin vaimo!_\n\nYhä tuijotti Clifton häneen. Hänen suunsa sulkeutui verkalleen. Hänen\noli vaikeata pysyä pystyssä. Näköharhaa tämä ei ollut -- hän seisoi\nsilmätysten sen ainoan ihmisen kanssa, jota hän milloinkaan oli\npelännyt -- naisen kanssa, joka oli yrittänyt saada Benedictin\nverkkoihinsa ja joka lopulta olikin onnistunut. Ivan Hurdin tuolin\njalalla sivaltama isku ei ollut vaikuttanut näin tainnuttavasti. Hän\nnielaisi ja yritti etsiä sanoja, Kaksi hän sai sanotuksi.\n\n\"Piru vieköön -- -- --\"\n\nNainen nauroi. Ainahan hän oli ollut sitä mieltä, että tuo pyöreä suu\nja nuo valkoiset pikku hampaat ne olivat kotvaseksi saaneet Benedictin\npois tolaltaan. Yhä näyttivät ne olevan sangen tietoisia voimastaan,\nsuu, hampaat -- ja nauru. Hän käytti samaa hajuvettä, heikkoa, mutta\nvaikuttavaa -- huomaamattomasti huumaavaa.\n\nSitten tapahtui jotakin ennenkuulumatonta -- ennenkuin Cliftonin\nonnistui päästä karkuun, kohottaa sormeakaan puolustuksekseen tai edes\narvata mitä tuleman piti, juoksi Simian leski -- tätä nimeä oli hänen\nmahdotonta saada päästään -- hänen luoksensa. Kaikki kävi niin\nnopeasti, ettei hän olisi kerinnyt liikahtamaan, vaikka henki olisi\nollut kysymyksessä. Leski kiersi kätensä hänen kaulaansa -- nousi\nvarpailleen ja kurottihe ylettyäkseen -- ja suuteli häntä keskelle\nsuuta.\n\nTämä suudelma vaikutti kuin räjähdys yhdessä tuokiossa murskaten\nkaiken, mitä hän vuosikautten aikana oli rakentanut. Se ei ollut mikään\nnopea, anteeksipyytävä, platooninen -- se oli lämmin, ystävällinen,\nrakkautta uhkuva. Pehmeiden huulten kosketus vaikutti Cliftoniin kuin\nsähköisku. Hämmentyneenä vilkaisi hän ympärilleen, keksi erään tuolin\nja istahti sille.\n\n\"Varjelkoon\", huokaisi hän ja katsoi pariskuntaan.\n\nTämä seisoi hänen edessään käsikädessä kuin kaksi lasta, toinen ihan\nhullunkurisen pienenä ja sievänä, toinen luonnottoman pitkänä ja\nkulmikkaana. Ja Benedict näytti tomppelimaisen onnelliselta.\n\n\"Kuinka äärettömän iloinen siitä olenkaan, että ette ole haudassa\",\nvisersi pikku leski vetäen kätensä Benedictin kourasta ja tehden\npaljonsanovan eleen. \"Itkin kokonaisen viikon kun saimme kuulla noiden\nilkeiden kiinalaisten murhanneen teidät. Sen sinä voit todistaa,\nrakas?\" ihaillen loi hän katseensa Benedictiin.\n\nBenedict nauroi ja nyökkäsi vahvistaen.\n\n\"Kaksi vuotta, kolme kuukautta ja seitsemäntoista päivää laskettuna\nkello kymmenestä tänään olemme olleet naimisissa\", jatkoi pikku leski.\n\"Olimme Benedictin kanssa hyvin pahoillamme kun ette ennen kuolemaanne\nvoinut ottaa osaa onneemme.\"\n\nHänen siniset silmänsä olivat vilpittömät ja rehelliset kuin lapsen, ja\nniistä oli tuo ärsyttävä ilme kokonaan poissa. Tätä katsetta Clifton\noli eniten pelännyt aikoinaan taistellessaan Benedictin pelastamiseksi.\n\nÄkkiä hän keksi, ettei toisen tukka enää ollut lyhyeksi leikattu.\nKeltaisina silmukoina kiersi se hänen pikku päätään. Pikku leski\nhuomasi heti hänen katseensa.\n\n\"Kolme vuotta sitten aloin sitä kasvattaa -- ja teidän tähtenne\", hän\nvirkkoi. \"Benedict väitti leikkotukan olleen syynä siihen, että ette\nolisi tahtonut hänen menevän kanssani naimisiin. Eikö niin, rakkakin?\"\n\nBenedict nyökkäsi taas -- kuin mikäkin koulupoika, tuumaili Clifton.\n\nHän nousi verkalleen seisaalleen. Pikku leski oli hänet voittanut --\nhän ojensi tälle molemmat kätensä.\n\n\"Nyt kun kaikki on ohitse, _olen iloinen_\", hän sanoi. \"Luulen kaiken\nympärikäydessä kunnon Benedict-poloisen tarvitsevan teidänlaisenne\nlapsosen, joka häntä hoivailee. En enää ole vihollisenne. Minä -- Luoja\ntietää, että nähdessäni teidät yhdessä ja yhtä mielettömästi\nrakastuneina vielä kahden vuoden, kolmen kuukauden ja seitsemäntoista\npäivän jälkeen -- pidän teistä melkein yhtä paljon kuin Nikama.\"\n\nSilloin juuri soi hallissa oleva puhelin.\n\n\"Minä vastaan\", sanoi leski ja jätti heidät kahden.\n\n\"No, hitto vieköön -- kuinka se kävi?\" kysyi Clifton pelokkaasti\nkuiskaten. \"Miksikä et sanonut mitään?\"\n\n\"Hän ei antanut\", sanoi Benedict samaan sävyyn, vastaukseksi Cliftonin\nviimeiseen kysymykseen. \"Hän ihan kielsi minua, vanha veikko. Joen\ntuotua tiedon siitä, että olit hengissä ja aioit illalla tulla\nluoksemme, tahtoi hän valmistaa sinulle pienen yllätyksen -- iloisen\nyllätyksen, hän sanoi -- ja lähetti lapset aikaiseen makuulle -- -- --\"\n\n\"Mitä -- ihmettä?\" ällisteli Clifton.\n\n\"Lapset\", toisti Benedict tyynenä. \"Meillä on kaksi kappaletta omia --\ntytön nimi on äitinsä mukaan pikku Clairette ja poikaviikari on minun\nmukaani Benedict junior. Joen kanssa on heitä kolme kappaletta.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni vielä kaksi\", sanoi Benedict. \"Sitten sentään saa\nriittää!\"\n\nPikku leski ilmestyi taas näyttämölle.\n\n\"Benedict, puhelimessa on joku nainen, joka kysyy sinua -- ja tähän\naikaan päivästä. Kuka se mahtaa olla?\"\n\n\"Siitä minulla ei ole aavistustakaan\", virkkoi Benedict. \"Menen\nottamaan asiasta selvän.\"\n\n\"Kaksi kappaletta -- kaksi kappaletta jo\", mutisi Clifton ja katsoi\nhänen jälkeensä. \"Kaksi -- kaksi -- _kaksi_ -- -- --\"\n\n\"Mitä sanoittekaan, Clifton?\"\n\nEnsi kertaa nimitti hän Cliftonia etunimellä, ja hänen äänensävynsä oli\nsydämellinen kuin olisi hän koko ikänsä ollut hänen sisarensa ja\nläheinen ystävänsä. Clifton ei saattanut olla vastaamatta hänen\nhymyynsä'.\n\n\"Te olette -- rehti toveri!\" huudahti hän. \"Benedict kertoi juuri, että\nteillä on kaksi pienokaista. Pitääkö hän minua pilkkanaan?\"\n\n\"Eipä toki!\"\n\n\"Poika ja tyttö?\"\n\nPikku leski nyökkäsi. He saattoivat kuulla Benedictin sopertavan\njotakin puhelimessa. \"Pikku Benedict täyttää huomenna neljännestä\nvailla yhdeksän aamulla neljä kuukautta ja on ilmetty isänsä\", selitti\nhän.\n\n\"Ooh!\"\n\nCliftonin suupielet vetäytyivät leveään hymyyn, ja pikku leski rypisti\nvalkoista otsaansa.\n\n\"Benedict oli juuri kertomaisillaan minulle kaikki, kun te käskitte\nhänen mennä puhelimeen. Kuvittelin saaneeni teidät molemmat järkiinne\nsiellä Simlassa.\"\n\nBenedictin vaimo loi katseensa maahan kuin kuulusteltava lapsi ja\nsormieli hermostuneesti pukunsa poimua ikäänkuin olisi vastaaminen\nhäntä kainostuttanut. Eipä ihme, ettei kelpo Benedict ollut kyennyt\nvastustamaan häntä.\n\n\"Niin, minä nähkääs matkustin Englantiin hänen perässään\", sanoi hän.\n\n\"Teittekö sen tosiaankin?\"\n\n\"Kyllä! Mutta saavuttuani sinne oli hän matkustanut. Silloin seurasin\nhäntä Egyptiin.\"\n\nKatsomatta ylös saattoi hän kuulla Cliftonin nielaisevan.\n\n\"Sielläkään en saanut häntä käsiini\", jatkoi hän katuvaisesti. \"Minun\noli palattava takaisin -- ja koska tiesin, etten ilman häntä voisi olla\nonnellinen -- seurasin Kanadaan hänen perässään. Menimme heti\nnaimisiin.\"\n\nÄhkäisten vaipui Clifton takaisin Benedictin nojatuoliin.\n\n\"Ja minä, joka palasin Kanadaan päästäkseni kaikista\nmielenliikutuksista!\" mumisi hän itsekseen. \"Tulin päästäkseni lepoon\nja rauhaan -- ja keksin -- -- --\"\n\nBenedict keskeytti hänet. Hän seisoi ovella kasvoissaan ilme, joka toi\nCliftonin mieleen ne päivät, jolloin he yhdessä olivat kuunnelleet\nsaksalaisten kuulain räiskettä.\n\n\"Hitto vieköön, poliisi on jo liikkeellä.\"\n\n\"Poliisiko?\"\n\n\"Niin tuo tyttö puhelimessa väittää. Hän ei tahdo sanoa nimeään, mutta\nnäyttää olevan mainiosti perillä siitä, mitä Hurdin luona tapahtui. Et\nkertonut lainkaan hänen olleen näkemässä.\"\n\n\"Ei, sitä en tehnyt\", virkkoi Clifton nousten. \"Oliko hänen äänensä\nmiellyttävä?\"\n\n\"Hiivatin sievä, vanha veikko. Hän väittää Hurdin tietävän sinun olevan\ntäällä ja olevan poliisien kanssa tulossa sinua tavoittamaan. Hänen\nväitteensä mukaan sinulla on viisi minuuttia aikaa paeta, ja hän pyysi\nminua kiittämään sinua siitä, että pehmitit tuota roistoa. Sinun olisi\npitänyt peitota hänet perinpohjin, selitti hän. _Peitota perinpohjin_\n-- juuri niin hän sanoi.\"\n\n\"Hän osui kyllä oikeaan\", myönsi Clifton. \"En olisi luullut Hurdin\nkääntyvän poliisin puoleen.\"\n\nBenedictin vaimo tarttui Cliftonin käsivarteen. Milloinkaan ei tämä\nollut nähnyt hänen silmissään sellaista tulta.\n\n\"Voi, millainen peto!\" huudahti hän. \"Miksikä ette surmannut häntä\nsensijaan että teitte hänestä pilkkaa? Minä olisin kuristanut hänet.\nOlisin -- -- --\"\n\n\"Mitä te Hurdista tiedätte?\" kysyi toinen hämmästyneenä. \"Ette\nollut -- -- --\"\n\n\"_Kyllä minä olin_\", keskeytti Benedictin vaimo. \"En saattanut olla\nhiipimättä kuulemaan, miten vastaanotitte sellaisen uutisen, että olin\nBenedictin kanssa naimisissa. Mutta Benedict unohti mainita siitä\nmitään taikka ei uskaltanut, ja sain sensijaan kuulla tarinan tuosta\nHurdista. Voi, kuinka häntä vihaan! Uskaltakoonpa hän vain tulla\n_tänne_ -- -- --\"\n\nBenedict oli astunut ikkunan luokse.\n\n\"Puiden lomitse näkyvät jonkun auton valot\", ilmoitti hän tyynesti.\n\"Nyt se pysähtyy talon eteen. Jos todellakin aiot vaeltaa Ranskan\nQuebecin halki, vanha veikko, neuvoisin sinua pysyttelemään syrjässä\nkunnes myrsky on lauhtunut. Ikävä kyllä on Ivan Hurdilla kaupungin\npoliisilaitoksessa aika paljon sananvaltaa.\"\n\nClifton synkkeni, ja hänen kätensä pusertuivat verkalleen nyrkkiin.\n\n\"Luulin, että olimme selvittäneet välimme. Uskoin Ivan Hurdin olevan\nsitä mieltä, että hän selvisi asiasta huokeaan hintaan. Mutta jos häntä\nhuvittaa jatkaa -- -- --\"\n\n\"Et tiedäkään, millainen mahtimies Hurdista on paisunut\", sanoi\nBenedict ripeästi. \"Hän on parlamentinjäsen ja taantumuksellisimman\njoukon johtaja, mitä Quebecissa ikipäivinä on nähty. Monia miljoonia\nkäsittävän omaisuuden on hän itselleen hankkinut, ja hänellä on\nsuunnaton vaikutusvalta. Hallituksessa nimitetään häntä nimellä\n_Le Taureau_ -- härkä. Mitään sääliä ei hän tunne niitä kohtaan, jotka\nasettuvat häntä vastustamaan ja juuri senvuoksi ei paljon kenelläkään\nole halua ruveta hänen vihamiehekseen. Juuri nyt -- ja eritoten sinulle\n-- on hän Kanadan vaarallisin mies.\"\n\n\"Ja kuitenkin paljastin hänet kurjaksi pelkuriksi vain muutamia tunteja\nsitten\", sanoi Clifton.\n\n\"Hänenlaisensa miehet ovat aina pelkureita -- joutuessaan pinteeseen.\nSenvuoksi Hurd surmaa sinut, jos hän vain saa tilaisuuden itseään\nvahingoittamatta tehdä sen. Olet ainoa ihminen maanpäällä, joka on\npaljastanut, millainen hän todellisuudessa on. Jos te kaksi olisitte\nolleet yksin, olisi hän jättänyt asian silleen. Mutta sitä te ette\nolleet, vanha veikko. Muuan nainen tahi tyttö on ollut hänen häpeänsä\ntodistajana, ja jos mies paljastetaan pelkuriraukaksi naisen edessä,\njonka mielipide merkitsee hänelle kaikkein eniten -- -- --\" Benedict\nvaikeni merkitsevästi kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Kuulkaa!\" huudahti pikku leski.\n\n\"Nyt he tulevat\", sanoi Benedict.\n\nHänen äänensä oli taas yhtä huoleton kuin tavallisesti. Hän sytytti\nsavukkeen.\n\n\"Onko sinulla todistajia Haipoongin tapahtumiin?\" hän kysyi.\n\n\"Ei\", vastasi Clifton varmasti. \"Luullakseni todistaja murhattiin. Joka\ntapauksessa hän katosi kuukautta ennen kuin lähdin Indo-Kiinasta.\"\n\nBenedict nyökkäsi.\n\n\"Muistatko päivää, jolloin pakenimme Irawadin savihökkeleistä?\" kysyi\nhän. \"Emme me olleet peloissamme, vanha ystävä. Harkitsimme asiat\nviisaasti.\"\n\nClifton hymähti vilpittömästi.\n\n\"Hyvästi, Nikama. Minä lähden. Pian olet saapa kuulla minusta. Luuletko\ntämän pikku kapteenin sallivan, että myöhemmin tulet minua tapaamaan\nMistassinin tielle?\"\n\n\"Kyllä -- jos pidätte kiirettä\", huudahti Benedictin vaimo äänen\nhiukkasen väristessä. \"Rientäkää -- he ovat tulossa portailla. Älä\nlaske heitä sisään, Benedict. Menemme kellarinovesta ulos!\"\n\nHän tarttui Cliftonin käteen ja ennenkuin tämä aavistikaan, oli hänet\nviety hallin läpi eräästä ovesta sisään ja kaitoja portaita pitkin alas\nkellariin, jota seuraavassa tuokiossa sähkölamppu valaisi. Pitäessään\nsormeaan sähkönappulassa osotti pikku leski Cliftonin reppua ja tämän\nsiepattua sen valo sammui. Pimeässä aukaisi rouva erään vähäisen oven\nja kuun sekä tähtien kelmeä valo loisti hänen valkoisella puvullaan\nsekä keltaisissa hiuksissaan.\n\nHänen silmissään oli ihmeellinen hohde. Etäämpää kuului ääniä\nBenedictin sisällä tehdessä kaikkensa viivyttääkseen vainoojia.\n\nSamassa tuokiossa valtasi Cliftonin polttava nöyryytyksen ja häpeän\ntunne.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", hän kuiskasi. \"Muuta en kykene sanomaan --\nja enempää en voi tahtoakaan ajatellessani kaikkea pahaa, mitä teille\nolen tehnyt. En kuitenkaan parempaa ymmärtänyt. Syynä oli se, että\npidin Benedictistä. Ja luulin teidän -- teidän -- -- --\"\n\n\"Tiedän, mitä aiotte sanoa\", keskeytti toinen ja pusersi lempeästi\nhänen kättään. \"Ymmärrän! Luulitte minun tekevän hänet onnettomaksi.\nEnnemmin kuolisin, kuin tekisin jotakin sellaista.\"\n\n\"Tahdotteko myöskin huolehtia Joesta -- jonkun aikaa?\"\n\n\"Kotimme on avoinna Joelle ja teille, milloin vain tahdotte sinne\ntulla.\"\n\nClifton köytti repun selkäänsä.\n\nHänen sanoessaan Benedictin vaimolle jäähyväisiä oli tämä Cliftonin\nmielestä pitempi kuin aikaisemmin. Loistavista silmistään loi hän\nCliftoniin kiinteän katseen, ja tästä tuntui kuin olisi tänä\nepävarmuutta ja jännitystä uhkuvana hetkenäkin hänen huulillaan\nkarehtinut hymynvarjo.\n\nHänen äänensä kaiussa oli voitonriemua hänen puolittain sulkiessaan\noven toisen jälkeen.\n\n\"Suon teille anteeksi, sillä säälin teitä\", kuiskasi hän. \"Te\ntarvitsette vaimoa aivan yhtä hyvin kuin minun Benedict-rukkanikin\ntarvitsi. Naiset eivät enää ole sellaisia kuin ennen muinoin -- jos he\njotakin haluavat, eivät he rukoillen ja itkien istu kädet ristissä. He\nottavat kohtalonsa omiin käsiinsä -- varsinkin leikkotukkaiset naiset.\nSen vuoksi toivon, Clifton, että jonakin kauniina päivänä joku pikku\nnainen keksii teidät eikä hellitä ennenkuin on saanut teidät\npauloihinsa, ja rukoilen taivasta -- että hän olisi leikkotukkainen!\"\n\nOvi sulkeutui ja Clifton kuuli hänen hillityn naurunsa. Sitten lähti\nhän kuutamoon hiipien puiden viileään, syvään katveeseen, puiden, jotka\nerottivat hänet avarain teiden vapaudesta.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nHän pysytteli piilossa eräässä pensaston aukeamassa, josta hän saattoi\nnähdä talon päädyn. Ovi oli avoinna, ja hän kuuli ääniä. Hiukan\nkauempana oli auto. Muuan mies kuljeskeli pitkin askelin sen vieressä,\nja kuutamossa näkyi selvästi, että sisällä istui kaksi muuta. Toisen\nnäistä arvasi hän olevan Hurdin.\n\nHän kuuli Benedictin venyttelevän äänen. Seuraavassa tuokiossa häntä\nhiukkasen värisytti hänen kuullessaan Clairetten puhuvan, sillä hän\ntiesi, mitä tämä sanoi. Terävän tikarin lailla osuivat tämän sanat\nhänen arimpaan paikkaansa. Ei hän Cliftonia ilmaissut, päinvastoin\nkohdisti sekä kauneutensa että vilpittömän naivisuutensa patterit\npoliiseihin, jotta Clifton pääsisi turvaan.\n\nHän näki heidän tulevan ovesta \"pikku lesken\" puhuessa niin nopeaan,\nettei Benedict kerinnyt sanoa sanaakaan. Askeleet rasahtivat\nvalkoisessa hiekassa. Clifton saattoi nähdä kuunvalon kimmeltävän\nClairetten tukassa. Hän kuuli tämän sanovan hyvää yötä, näki Benedictin\nraapaisevan tulta sytyttääkseen savukkeen, ja poliisin vihdoinkin\npalaavan takaisin hiekoitettua käytävää pitkin. Sitten sulkeutuivat\nvanhan talon ovet uhmaavasti paukahtaen.\n\nKaikki oli ohi. Clairette oli taistellut hänen puolestaan sen sijaan,\nettä olisi antanut hänen joutua rangaistavaksi, minkä hän olisi\nansainnut. Veri oli kuumana kohahtanut hänen kasvoilleen, nyt niitä\npalelsi. Piilopaikkansa suojassa hän hymyili. Vanha hyvätuuli palasi\ntaas, vaikkakin alussa hiukkasen kirpeänä. Hän kiitti luojaa siitä,\nettä Clairette Aldous oli tuollainen.\n\nRehti, vanha Nikama ansaitsi hänenlaisensa naisen -- parhaan koko\nmaailmassa. Mutta kuinka naurettavasti olikaan hän itse käyttäytynyt\nSimla Hillissä.\n\nAutosta kuului muuan kiukkuinen ääni. Hurd siellä puhui. Seurasi jonkun\ntuokion neuvottelu. Sitten alkoi moottori surista, mutta vasta kahden\nhenkilön noustua autosta. Toinen hiipi puistoon, toisen kadotessa\nlehtikujan syvään pimentoon. Hurd hautoi omia epäluulojaan, vaikkakaan\nei ollut varma siitä oliko niihin aihetta. Paikkaa pidettiin silmällä.\n\nSiitä huolimatta tiesi Clifton voivansa hiipiä takaisin taloon ja paloi\nhalusta tehdä sen. Kuitenkin tukahutti hän tämän halun. Parempi oli\nheille, ettei hän ollut siellä. Pimeän suojassa hiipi hän itäänpäin\nmiltei yhtä varovaisin askelin kuin hänen ja Benedictin paetessa\nIrawadin savihökkeleistä eräällä seikkailurikkaalla matkalla ennen\nvanhaan.\n\nAluksi ei Clifton kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen, mihin päin hän\nvaelsi. Hänen matkansa oli umpimähkäistä, vailla päämaalia. Hän\nainoastaan koetteli pysytellä piilossa ja ohjasi tottumuksesta kulkunsa\nitää kohden. Milloinkaan hänen seikkailurikkaan elämänsä aikana ei\nsellainen odottamattomain tapausten myrsky ollut kohahtanut hänen\nylitsensä kuin tänä iltana. Kaikista kokemistaan mielenliikutuksista\ntunsi hän vielä olevansa aivan pyörällä päästään.\n\nHurdin tähden ei hän ollut levoton. Ei hän myöskään huolehtinut edessä\nmahdollisesti olevain taisteluiden ja huolien takia. Itsepintaisesti\npyöri hänen mielessään se salaperäinen nuori olento, joka oli ollut\npiilossa Hurdin huoneessa -- ja suudelma, jonka pikku leski oli\npainanut hänen huulilleen.\n\nViimeinkin oli hänen tunnustettava se itselleen. Ensimmäinen hämmästys\nja ällistys olivat karkoittaneet muut mietteet. Mutta nyt saattoi hän\ntuntea, kuinka tuo suudelma oli värissyt. Sen lämpö oli sytyttänyt\nhänen vereensä tulen, jota hän turhaan koki sammuttaa. Milloinkaan ei\nhänellä ollut tuollaista aistimusta ollut -- ei senvuoksi, että hän\nolisi ollut niin veretön, ettei olisi koskaan ketään suudellut, mutta\ntämä oli aivan toista. Tämä suudelma oli jättänyt jälkeensä jotakin,\njota hänen itsepintainen sydämensä kieltäytyi unohtamasta. Kaiken\nympärikäydessä oli sittenkin naisia, jotka olivat sen arvoisia, että\nheidän kanssaan mentiin naimisiin, ja Benedictin vaimo oli yksi heistä.\nHän ihmetteli, oliko tämä todellakin antanut hänelle anteeksi vai oliko\nsuudelma rauhanpantti, rauhan, jota hän tarjosi Cliftonille Benedictin\ntähden.\n\nTurhaan yritti hän karkottaa ajatuksia, jotka alituiseen palasivat\nHurdin huoneessa olleeseen tyttöön. Hän se juuri tietenkin oli\nsoittanut Benedictille, sillä kukapa muu olisi tiennyt hänen\nottelustaan Hurdin kanssa tai siitä, että Hurd oli ilmoittanut asian\npoliisille? Ja Benedictin välityksellä oli tyttö häntä kiittänyt siitä,\nettä hän oli antanut Hurdille kelpo löylyytyksen. Seikka oli todellakin\nhyvin omituinen. Sen ainakin saattoi sanoa.\n\nHän yritti hillitä uteliaisuuttaan, mutta ärsyttävän itsepintaisesti\npyörivät hänen mielessään nuo alituiset ongelmat. Kuka oli tuo tyttö?\nMiksikä oli hän pysytellyt sisähuoneessa viereisessä ollessa käynnissä\nottelun, joka aika ajoittain oli ihan varmaan häntä pelottanut, sillä\nsehän olisi voinut loppua hyvin murheellisesti? Hänen naurunsa tuokio\nsenjälkeen kuin Clifton oli lähtenyt uhrinsa luota ei ollut todistanut\npelkoa eikä kauhua. Siitä oli Clifton valmis menemään valalle. Hänen\noli tunnustettava, ettei hän milloinkaan ollut kokenut moista.\nIlmeisestikään ei tyttö ollut pelännyt Hurdia. Muuten ei hän olisi\ntälle nauranut.\n\nSitten keksi hän ällistyksekseen ihmettelevänsä, millainen tämä\nnuori nainen mahtoi olla, ollessaan Hurdin kaltaisen miehen kanssa\nniin tuttavallisissa väleissä, että oli ollut piilossa hänen\nyksityishuoneessaan. Tästä johtui hänen mieleensä ruma epäluulo.\nKuitenkin nousi hänen ritarillisuutensa paikalla vastustamaan tätä\neväten kaikki mahdolliset tämänsuuntaiset mietteet. Tytön ääni ja hänen\nnaurunsa sointi olivat kuin Clairetten suudelma -- unohtumattomat.\nHuono nainen ei olisi voinut nauraa tuolla tavoin yhtä vähän kuin hän\nolisi voinut vuodattaa sellaisia kyyneleitäkään, joita hän pari kertaa\noli nähnyt Clairetten lapsellisen sinisissä silmissä.\n\nUrheita veitikoita nuo molemmat olivat, Clairette Aldous ja tyttö, joka\noli nauranut Hurdille ja sitten lähettänyt varoituksen Cliftonille. Hän\noli valmis ottelemaan molempain puolesta, jos sellaista tilaisuutta\nikinä sattuisi hänen tiellensä. Päästyään tähän loppuponteen tuli hänen\nkevyempi olla.\n\nHuomatessaan jo olevansa kaupungin ulkopuolella hän ällistyi. Aika oli\nvierinyt nopeaan, hän oli kävellyt reipasta vauhtia ja takanaan näki\nhän kokonaisen meren sähkövaloa. Kuu oli kätkössä Mont Royalin\nmetsäisen huipun takana, ja kanadalaisen keskiyön hiljaisuus laskeutui\npimeiden talojen ylle -- jotka eivät enää olleet kaupungin likitysten\nahdettuja rakennuksia eikä etukaupungin harvemmassa sijaitsevia\nhuviloita, vaan parempiosaisen maaseudun kartanoita, pitkät matkat\nvälillänsä.\n\nRinta paisuen Clifton imi keuhkoihinsa raikasta ilmaa ja katseli\ntaivaan lukemattomia tähtiä. Vaeltaminen hiljaisessa yössä pitkin\npehmeätä tietä ei häntä väsyttänyt. Tunnit kuluivat ja taival katkesi.\nVälimatkan kasvaessa Montrealin valot himmenivät kunnes ne lopulta\nnäkyivät vain tähtien vaimentamana kalpeana kajona taivaanrannalla. Ja\nnyt, ihmeellisenä ja hiljaisena hetkenä ennen aamunkoittoa -- kaupungin\nollessa vähintäin kahden mailin päässä -- tiesi hän saapuneensa\nL'Assomptionin maan sydämeen -- ranskalaisille uutisasutuksille.\n\nHän saapui erään virran luokse. Se oli L'Achigan. Siellä poikkesi hän\ntieltä erään metsän reunamalle, missä kokonainen kuningaskunta\nvuosisataisia tammia kutoi lehtikruunuistaan valtavan suojuskaton, joka\npeitti tähtien viimeisen kalvaan kajastuksen. Sinne levitti hän\nhuopapeitteensä ja asettui nukkumaan. Kukkaintuoksu täytti metsän, ja\nmaan sekä vihreiden lehvien uho huokui ilmassa kuin hennonhento soitto.\nUnen päästessä voitolle ajatteli hän Hurdia ja poliiseja, jotka\nvartioivat vanhan rakennuksen puistoa. Hän ihmetteli, mahtoivatko\nClairette ja Benedict nukkua yhtä hyvin kuin hän nyt aikoi ja oliko tuo\nnuori tyttö, joka oli häntä varoittanut, kotona ja vuoteessaan niinkuin\nhänen olisi tietysti pitänyt olla.\n\nTilanne, johon hän oli joutunut, oli epämiellyttävä, hän mietti, mutta\nnyt oli hän siitä selvinnyt. Ja unisesti hän hymyili vielä viimeisen\nkerran ennen uneen vaipumistaan muistaessaan, millaisen sekaannuksen\noli aikaansaanut. Huomenna hän kirjoittaisi Benedicteille sekä Joelle.\nHän toivoi, että Joe olisi ollut hänen mukanaan. Hän kaipasi tuota\npikku poikaviikaria -- ja Bimiäkin. Ehkäpä olisi mahdollista antaa\nnäiden myöhemmin tulla perässä Quebeciin. Poikaa ja koiraa hän viimeksi\nmuisti ennenkuin nukahti.\n\nEi kulunut pitkääkään aikaa, kun jo maailma alkoi havahtua unestaan.\nKukot kiekuivat kaulojaan kurkottaen, vaikka vielä oli pimeää. Pikku\nkodeissa väännettiin lampunsydäntä ylemmäksi, niin että valo heiasteli\nlumivalkoiseen, maalaamattomaan lattiaan ja kirkkaaksi hangattuun\nlieteen, jokaisen ranskalaiskanadalaisen ylpeydenesineeseen.\n\nVaikka suuri kaupunki oli niin likellä, että tyvenellä ilmalla\nvihellykset kuuluivat sieltä heikkoina kaikuina, ei kuulunut mitään\ntomupilviä tupruttavien autojen havahuttavaa meteliä. Ennen\nauringonnousua viipyi ilmassa viileä, suloinen kosteus. Tämä kosteus\nverhosi maan kimmeltävänä sumuna ja keinui loistavana prismana kukkain\nterälehdillä ja rehevillä ruohonkorsilla. Kirveen kalsketta kuului\nkauempaa kuin kodin ja rauhan suloisena soittona, ja hilpeät äänet\nhuusivat aamutervehdyksiään Uuden Ranskan pehmeällä kielellä. Aurinko\nnousi ja valutti heräävään maailmaan ensin ruusunpunaa, sitten punaisen\ntulikielekkeen ja sitten päivänsädesäihkyä.\n\nMetsässä, jossa Clifton nukkui, toruskeli parisen oravaa tammen\nsiimekseen asettunutta tunkeilijaa, ja heitä auttaakseen kajahutti\nnärhi viiltäviä huutojaan. Mutta näiden äänien ylitse kohosi taivaalle\nhymni, jolla metsät aina tervehtivät kesäaamun aurinkoa -- rastaan ja\nkissalinnun, Kanadan ruskean satakielen, liverrys sekä leivosen\nsiivitetyt sävelet niittyjen yllä. Laulukuoro oli uljas, ja sen kauneus\ntunkeutui Cliftonin alitajuntaan hänen rauhallisesti nukkuessaan,\nkunnes aamupuhteen rauha raskaana vaipui viheriöivän metsän ylle.\n\nClifton avasi silmänsä, tajusi kyhmyiset, lehtevät tammenoksat päänsä\npäällä, kuuli mehiläisten surisevan kukissa ja tuulen huokuvan puiden\nlatvoissa. Uutterain työmehiläisten siivet välkkyivät oksain lomitse\nsiivilöityvissä päivänsäteissä, ja ylös noustessaan nojasi hän toista\nkättään metsäorvokkimättääseen, joka oli musertunut hänen poskensa\nalla. Ilma uhkui hopealatvaisten vuokkojen ja purppuranpunaisen\nTrilliumin imelähköä tuoksua ja hunajaa makeammat villiapilat nyökkivät\nhänelle päitään.\n\nTäällä sirojen kielojen, metsätähtien, käenkannuksen ja\nkullankeltaisten lemmenomenain keskellä oli rauhan tyyssija, niin hän\nmietti noustessaan, oikoessaan jäseniään ja tähyillessään, miten\nkorkealle aurinko oli ehtinyt. Täällä ei ollut mitään Hurdia eikä\npoliisia, ei taistelua eikä vihlovia epäsointuja elämän sinfoniassa.\nUsein oli hän miettinyt, että tällaisella paikalla olisi hän mielellään\nasunut.\n\nSilloin kuuli hän ääntä, joka sai hänet kuuntelemaan tarkemmin ja\ntähyilemään ympärilleen. Ääni oli sangen omituista. Hän antoi\nkantamuksensa jäädä ja lähti astumaan sinne päin, mistä tuo ääni\nkuului. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin se kuului vaikuttaen\nsiltä, kuin olisi suunnattomalla kuokalla pöyhennetty hänen edessään\nolevaa metsikköä, jonne hän ei saattanut nähdä.\n\nHän kapusi erään kunnaan laelle ja saapui pienen metsäaukion laitaan.\nTähystäessään sinne näki hän siellä neljä miestä, jotka kierähtivät\nsinne metsiköstä ilmeisestikin tapellen henkensä edestä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nMiehet tappelivat. Hetkeäkään ei Clifton epäillyt, ettei niin olisi\nollut asian laita. Hän oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla heidän\nläähättävän hengityksensä. Äkkiä kuului kiljaisu, joka muistutti härän\nammumista. Kuin vastaukseksi kajahti kimeä huuto, joka tuntui\nkajahtavan alempaa suoraan Cliftonin kohdalta.\n\nClifton tähyili suojaavan pensaston lomasta sinnepäin. Aivan hänen\nkäsiensä ulottuvilla istui muuan niin kummallinen kokoonkyyristynyt\nolento, että Cliftonilta miltei henki salpaantui hämmästyksestä. Mies\noli pieni ja laiha kuin luuranko, ja nojaten kättään leukaansa istui\nhän kiintyneenä katselemaan epätasaista ottelua -- niin, sitä saattoi\ntodellakin nimittää epätasaiseksi, sillä Clifton oli todennut yhden\nottelevan kolmea vastaan tuossa kymmenen metrin päässä tapahtuvassa\nhirveässä kamppailussa.\n\nKummallinen katselija oli puettu mustiin. Vaatteet olivat kuluneet ja\nkiiltävät, ja kummitusmainen pää oli ajeltu kuin munkin. Kummassakin\nkädessään oli hänellä pieni keppi, ja niitä hän heilutti kuin\norkesterinjohtaja puikkoaan niityllä hänen edessään käyvän tappelun\nripeästi vaihtelevain kohtausten tahtiin. Samalla huudahteli hän\nkimeästi latinankielisiä sanoja ja lauseparsia ja pöllytti kannoillaan\ntantereeseen suuria kuoppia.\n\nNäin paljon Clifton pani merkille kääntyen sitten seuraamaan ottelua.\n\nVeri ihan hyytyi hänen suonissaan, sillä nyt jos konsanaan katsoi hän\nolevansa murhan todistajana. Yksinään otteleva mies oli leveäkasvoinen,\nlapsellisen näköinen jättiläinen, jonka käsivarret olivat kuin kuokat.\nMutta hänen vihollisensa olivat kolmisin miltei hänen veroisensa ja\nheittäytyivät raivokkaasti hänen kimppuunsa. Heidän kieriessään maassa\nyhtenä jäntevien vartaloiden ja toisiinsatarrautuneiden käsien ja\njalkojen sekamelskana kajahti temmellyksestä taas tuo niin suuresti\nhärän ammumista muistuttava ääni, ja uudelleen vastasi tuo pensaiden\nsuojassa kyyröttävä laiha olento siihen.\n\nTodettuaan mitä tekeillä oli teki Clifton ripeän päätöksen. Hän tiesi,\netteivät nämä uutisasukkaat -- vaikkakin yksi olisi otellut kolmea\nvastaan -- osanneet otella mitenkään sääntöjen mukaan. Purtiin ja\nkynsittiin, tarrauduttiin vastustajan kurkkuun ja katkottiin hänen\nkylkiluitaan -- voima voimaa vastaan, silmä silmästä ja hammas\nhampaasta. Ja nuo kolme taistelupukaria, jotka olivat rynnänneet tuon\nyksinäisen kimppuun, olivat kuin teurastajia -- -- --\n\nTuossa sekamelskassa tapahtunut äkillinen muutos pidätti Cliftonia\njuuri hänen ollessaan syöksymäisillään joukkoon ja pensaan suojasta\nhuudahti pikku mies jotakin rohkaisevaa laskettaen sen päälle kuuron\nlatinankielisiä kirouksia tuon lapsellisennäköisen jättiläisen\nonnistuessa kietaisten kätensä yhden vastustajansa kaulaan ravistamaan\nmuut ryntäisiltään. Tällöin Clifton keksi, että nuo ammuvat äänet\nolivat peräisin juuri tuosta lapsellisennäköisestä miehestä, sillä\nhänen parhaallaan kajauttamansa riemuhuutokin kaikui kautta metsän.\n\nMutta nuo molemmat muut pyövelit tukahuttivat ennen pitkää kaiken\nvoitonriemun. Uusin innoin ryntäsivät he uhrinsa kimppuun, eikä Clifton\nenää nähnyt muuta kuin tämän kantapäät. Kiivaasti huitoi mustapukuinen\npikku mies pensaan suojassa puikoillaan ja huudahteli ystävällensä\nrohkaisevasti. Yksinään taisteleva jättiläinen ei kuitenkaan vastannut.\nViholliset olivat saaneet hänet alleen, ja noiden kolmen voitollisen\nhuulilta kajahteli _ba'tameja_ ja mehukkaita ranskankielisiä kirouksia\nheidän purressaan, raapiessaan ja raastaessaan uhriaan keltarintaisen\nlaulajan eräässä läheisessä puussa laulaa liverrellessä minkä jaksoi.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli Clifton juossut piilostaan ja lähestynyt\nottelevia. Hän pani merkille, että maa oli kynnetty kuin sikain\njäljiltä. Siellä täällä oli vaatteista revittyjä riekaleita, ja hän\nsattui astumaan tiilenpunaisen hiustukon päälle. Ilmeisestikin oli\nverinen kamppailu kestänyt jo hyvän aikaa ollen nyt, mikäli hän kykeni\nsellaista arvioimaan, miltei päättymäisillään. Uhrin jalat soikottivat\nyhä ilmassa, ja Clifton luuli juuri hänen tukahtuneesti ähkyvän,\npuhkuvan ja ammuvan tuon sekamelskan alla. Näitä elonmerkkejä\nlukuunottamatta tuntui hän menneeltä mieheltä. Hänen täydellisen\ntappionsa lopulliselta vahvistukselta näytti, että muuan noita noituvia\nranskalaisia kiskoi hänet esiin, tarttui molemmin käsin noihin\npotkiviin jalkoihin, taivutti niitä taaksepäin ja riemusta kiljaisten\nupotti hampaansa jättiläisen jalkaan, paikkaan, mikä housunlahkeen\nrevetessä oli jäänyt paljaaksi.\n\nClifton kävi hyökkäämään, ja ranskalainen hellitti otteensa. Saamansa\nläimäyksen pökerryttämänä hän nousi jaloilleen, ja Clifton iski hänet\nmaahan niin kouraantuntuvasti, että hän kierähti ympäri ja jäi\nmakaamaan liikkumattomana. Sitten sai Clifton kiinni tiilenpunaisesta\npäästä. Sitä seurasivat leveät hartiat, ja hän muokkasi näiden\nomistajaa molemmin nyrkein, kunnes jälellä oli vain yksi tuon\nyksinäisen jättiläisen pyöveleitä. Useampia tuokioita otteli Clifton\nkaikin voimin, kunnes vihdoin onnistunut isku punatukkaisen miehen\nvatsanpohjaan passitti hänet maanmiestensä viereen. Lapsellisennäköinen\njättiläinen istui hajareisin viimeisen pyövelinsä päälle, ja\nlikasilmäisenä sekä verisenä tuijotti hän viholliseensa uhkaavasti\nikäänkuin olisi ollut valmis antamaan tälle armoniskun, jos hän vain\nuskalsi liikahtaakaan. Sitten loi hän hämmästyneenä katseensa\nCliftoniin.\n\nNyt voitollisen rauhan näyttäessä laskeutuvan maailmaan nousi\nmustapukuinen kummallinen pikku mies pensaan suojasta ja harppasi kuin\nheinäsirkka taistelutantereelle.\n\n\"Kautta pyhän St. Peterin -- kylläpä tämä välikohtaus tuli\nkreivinaikaan!\" jutteli hän hilpeästi ranskaksi. \"Suloista kuin manna\non sen, joka ruumiiltaan on heikko ja hengeltään vahva, katsoa kuinka\nnuori David kaatoi tuon Goljat-heittiön, kuinka hän löi filistealaiset,\nkuinka -- -- --\"\n\n\"Hiljaa!\" läähätti lapsellisennäköinen jättiläinen ja nielaisi kuin\nolisi saanut palan kurkkuunsa. \"Uskallatko väittää, etten molemmin\nkäsin olisi kyennyt lyömään noita kolmea ihan turmiolle ilman ihmisten\ntaikka Jumalan apua, ellei tuo mies olisi sekaantunut otteluun ja\ntehnyt uuden hyökkäysaikomukseni mitättömäksi? Mitä luulet moisen\nseikan merkitsevän Gaspard St. Ivesille, onko vastassa kolme tai\nkaksikymmentä. Minua haluttaisi ravistaa sinua -- -- --\"\n\n\"Kuulehan toki\", keskeytti hänet pikku mies, heitti tahtipuikkonsa\nmenemään ja hieroskeli hilpeästi käsiään. \"Ihan yhtä varmaan kuin\nminulla nyt on sudennälkä, olivat asiasi tällä kertaa huonosti, rakas\nGaspardini. Vain jaloissasi oli elonmerkkejä hyvän St. Michaelin, joka\npelastaa meidät vihollistemme käsistä, lähettäessä tämän ystävän\navuksesi. Kiitä häntä, Gaspard, nouse kuten herrasmies ainakin ja kiitä\nhäntä.\"\n\n\"_Ba'tam_, sanon minä.\"\n\n\"Tällä haavaa sinulla ei olisi korviakaan jäljellä, ystäväiseni, jos\nnuo olisivat saaneet jatkaa.\"\n\n\"Olisin kyllä ravistanut nuo otukset kintereiltäni.\"\n\n\"He ahmaisivat sinut elävältä. Eikä loppujen lopuksi edes\njaloissasikaan näkynyt elonmerkkejä. Kiitä tätä herraa, Gaspard, ellet\ntahdo hänen luulevan sinua aivan älyttömäksi. Vain Jumalan armosta en\ntahdo tehdä sitä itse, sillä haluan, että nuo sanat tulevat sinun\nhuuliltasi.\"\n\nÄänekkäästi muristen jättiläinen nousi. Hän oli vyötäisiä myöten\nalasti, ja voimakas vartalo oli veren ja lian peittämä. Toisessa\nkorvassa näkyi hampaidenjälkiä, kaulassa hänen kurkkuansa pusertaneiden\nsormien merkkejä ja vasen silmä oli ajettunut umpeen.\n\n\"Olen Gaspard, Antoinette St. Ivesin veli, ja jos olette tehnyt minulle\npalveluksen -- mitä epäilen -- kiitän teitä siitä\", sanoi hän\nmoitteettomalla ranskankielellä. \"Tuo ajeltu pikku luuranko on munkki\nAlphonse, Mistassinin trappistiluostarista Saint Johnin järven\npohjoispuolelta lähtenyt luopio. Jos hän väittää etten kykenisi\npeittoamaan noita kolmea tai ketä kolmea quebeciläistä hyvänsä kerta\nkaikkiaan ja yksissä -- -- --\"\n\n\"Olen pahoillani siitä, että häiritsin\", virkkoi Clifton hymyillen ja\nojentaen kätensä. \"Käsitän nyt, että he olivat joutumaisillaan\ntappiolle. Uskon varmaan, että teidän olisi onnistunut selviytyä\nheistä.\"\n\nJättiläisen vaalean, pörröisen tukan varjostamat lapsellisen pyöreät\nkasvot kävivät mietteliäiksi.\n\n\"Tarkoitatteko niin?\" hän kysyi hiukan epäillen. \"Luuletteko, että se\nolisi käynyt päinsä, monsieur, vaikka yksi heistä oli tarrannut\nkurkkuuni, toinen puri korvaani ja kolmas iski hampaansa sääreeni kuin\nvihainen rakki? Olivatko he menehtyneitä teidän vapauttaessanne minut\nheistä.\"\n\n\"He olivat heikkoja kuin lapset\", virkkoi Clifton.\n\n\"Hän valehtelee niinkuin hänellä ei olisi omaatuntoa lainkaan\",\nkiusoitteli pikku munkki.\n\nJa ihan äkkiarvaamatta iski St. Ives kädet puuskaan, nosti leukaansa ja\npurskahti äänekkääseen nauruun. Sitten tarttui hän Cliftonin käteen ja\npusersi sitä niin sydämellisesti, että melkein murskasi sen.\n\n\"Eipä veljennekään voisi rakastaa teitä minun laillani\", huudahti hän.\n\"Olette kunnian mies, joka mieluimmin valehtelee kuin loukkaa toista\nmiestä, eikä enempää voi vaatiakaan. Minut on kouluutettu papiksi,\nmonsieur, mutta kun olen luonnoltani vilpitön ja avoin, pidin enemmän\ntappelemisesta, ja olen kyllä siitä jalosta taidosta tarpeeksi perillä\nymmärtääkseni, että ellette olisi pelastavana enkelinä ilmestynyt\npaikalle, ei kaunis Antoinette St. Ives olisi viikon päästä saattanut\ntunteakaan veljeänsä. Minut nähdessään olisi Angelique Fanchon -- joka\nsisareni jälkeen on maakunnan kaunein nainen ja joka ei halua mennä\nkanssani naimisiin, koska en rakasta porsaita, lehmiä enkä\nmaanviljelystä -- ikuisiksi ajoiksi evännyt minulta suosionsa.\n_Ba'tam_, vielä kerran kiitän teitä, monsieur.\"\n\nHänen ranskankielessään oli pehmeä, kanadalainen sävy, ja heti paikalla\nmieltyi Clifton miekkoseen.\n\nNuo kolme lyötyä tappelupukaria alkoivat liikahdella St. Ivesin\nravistaessa pölyä päältään ja kootessa vaatteitaan. Kaksi heistä nousi\nistualleen ja kolmas kyynärpäittensä varaan. Clifton nyökkäsi heille\nystävällisesti hymyillen. Hän saattoi todeta Gaspardin suoriutuneen\noivallisesti. Hänen vastustajainsa vaatteet olivat aivan riekaleina ja\nkasvot sinelmillä sekä verisinä. Yhä juoksi veri yhden nenästä ja\ntoisen korvasta, johon Gaspard oli iskenyt hampaansa. Kolmas tirkisteli\neteensä umpeen ajettunein silmin. Heidän voimansa olivat lopussa\neivätkä he virkkaneet sanaakaan St. Ivesin johtaessa seuralaisensa\nkohti jokea, jonka rannalla Clifton oli nukkunut. Heidän saavuttuaan\nhänen leiripaikalleen tämä selitti, miksikä oli jättänyt reppunsa ja\nkuinka oli herännyt tappelun synnyttämään meteliin.\n\n\"Saatoitteko kuulla sen tänne asti?\" kysyi Gaspard ylpeänä samalla\nriisuutuen peseytyäkseen joessa. \"Meteli oli kauhea, niinkö?\"\n\n\"Sinun hän kuuli karjuvan kivusta\", nauroi munkki Alphonse. \"En iässäni\nole kuullut kaameampaa kiljunaa kuin tuon punatukkaisen penteleen\nupottaessa hampaansa korvaasi!\"\n\nGaspard purskahti äänekkäästi nauramaan.\n\n\"Mikä oli epäsovun syynä?\" kysyi Clifton täyttäessään piippuaan.\n\n\"Kauniit naiset ja muuan valehtelija, ystäväiseni\", murahteli Gaspard.\n\"Valehtelija -- se on tuo luuranko Alphonse, jonka valheelliset jutut\nsietäisivät koitua hänen ikuiseksi kadotuksekseen. Arvoni\nsäilyttämiseksi on minun hänen matkassaan kulkiessani pieksettävä\nihmisiä näiden selittäessä millainen teeskentelijä ja kerskuja hän on.\nHän tekee vääriä valoja ja puhuu vääriä todistuksia, ja sellaisesta\nsaan minä harmia.\"\n\n\"Ja juttuni oli kuitenkin tosi\", vakuutti pikku mies hieroskellen\nkäsiään kuin niitä lämmittääkseen. \"Joka-ainoa sana on tosi. Kanan\npanin hautomaan neljääkymmentä turturikyyhkynmunaa, ja munista tuli\nneljäkymmentä turturikyyhkynpoikaa. Mutta kana tuli hulluksi, kuten\nsanoin. Toinen juttuni oli yhtä tosi. Sudet olivat kintereilläni ja\nminä kiipesin puuhun. Mutta ennenkuin ne olivat ehtineet kuoputtaa sen\njuurineen ilmaan, kapusin minä toiseen. Sitä menoa petkutin ne\nkaivamaan kumoon puun toisensa jälkeen kaiken yötä, kunnes oli syntynyt\nmitä hienoin aukea, johon saatoin rakentaa majani. Itseni ei minun\nollut tarvinnut tehdä muuta kuin kavuta puusta toiseen sitä mukaa kuin\nne kaatuivat. Päivänselvä totuus on myöskin, että minulla oli hauki,\njoka useampia päiviä seurasi minua vedessä. Sen nokkaan olin\nkiinnittänyt sormuksen, jossa oli koko pyhä perhe -- Jeesus, Maria ja\nJoosef -- ja jonka olin tuonut mukanani Sainte Anne de Beauprésin\npyhästä kastemaljasta -- -- --\"\n\n\"Vaikene, ihminen!\" murahti Gaspard.\n\nPää edellä sukelsi hän jokeen.\n\n\"Naiset ne ennemminkin kuin minun juttuni aiheuttivat tappelun, sen\nvakuutan\", uskoi Alphonse Cliftonille ystävän voimallisen vartalon\nkadottua veden alle. \"Milloin hyvänsä me vaelluksillamme satumme\npuheisiin ihmisten kanssa, rientää hän paikalla kertomaan näille, että\nmaailman kaksi kauneinta naista kuuluvat hänelle -- hänen sisarensa ja\nmorsiamensa, joka viimemainittu kieltäytyy menemästä naimisiin hänen\nkanssaan ennenkuin hän lopettaa kulkurielämänsä ja asettuu\nmaanviljelijäksi. Minä seuraan häntä, koska häntä rakastan ja toivon\njonakin kauniina päivänä pelastavani hänen sielunsa.\n\n\"Hänen sisarensa ja morsiamensa -- eivätkä kertomani tositapaukset --\neilisen metelin tanssilavalla aiheuttivat. Nuorukaisten kiihdyttyä\noluesta alkoi heitä Gaspardin kerskailu harmittaa. Niinpä tapahtui,\nettä hän haastoi L'Assomptionin maan kolme voimakkainta tappelupukaria\nkamppailemaan kanssaan. Tanssin väliajoilla seisoskellessaan käsi\ntyttölasten vyötäisillä julisti hän kepeästi ja huolettomasti, että\nottelun piti tapahtua metsässä tänään aamupäivällä ja että hän\ntappelisi kaikkien kolmen keralla yhtä aikaa. Totta on tosin, että yksi\nheistä väitti minua valehtelijaksi kertoessani erään juttuni, mutta\nkerskailuillaan sisarestaan ja tuosta morsiamestaan, joka kieltäytyy\nmenemästä hänen kanssaan naimisiin, Gaspard toran aiheutti. Vannon sen\nihanan Sainte Paulinen kautta, joka kuoli tämäntapaiseen metsään mitä\nkatalimpaan hammassärkyyn.\"\n\nHetken hän seisoi vaieten sekä katseli St. Ivesiä, joka sukelteli\nvedessä kuin suuri kala.\n\n\"Hän _on_ koko Quebecin kaunein ja herttaisin tyttö\", puhui hän\nhaaveksivasti. \"Siinä on Gaspard mielestäni aivan oikeassa. Tarkoitan\nhänen sisartaan, Antoinette St. Ivesiä. Tämä taas vuorostaan jumaloi\ntuota pitkäkoipista kanaljaa, joka tepastelee nenä pystyssä kuin kukko\naina vaaniskellen uutta lantakasaa, jonka voisi vallata.\"\n\nClifton kumartui kantamuksensa yli salatakseen hymyään. Mutta puheliaan\npikku munkin seuraavat sanat veivät häneltä naurunhalun ja saivat hymyn\nsammumaan hänen huulilleen.\n\n\"Tämän sattuessa olimme juuri lähteneet vaeltamaan kotia kohti jättäen\ntuon inhoittavan kaupungin selkämme taakse, kaupungin, jossa piru\nhallitsee kaikessa kunniassaan ja jossa Antoinette St. Ives -- jonka\nsukutaulussa ovat sekä Martin että Herbert että Marrolet ja kaikki ne\nmuut, joiden nimet ovat kaiverrettuina Quebecin kaupungin kiviseen\nmuistopatsaaseen -- on tuon saman paholaisensikiön Ivan Hurdin\npalveluksessa. Mutta, monsieur, vielä ette ole sanonut meille\nnimeänne -- -- --\"\n\n\"Hänellä -- hänellä on -- ääni -- -- --\", alkoi Clifton ennenkuin kykeni\nhillitsemään itseään.\n\n\"Tietenkin on hänellä ääni, veli. Hän laulaa kuin laululintu\nsoitimella. Mutta katsokaapa tuota suurta porsasta -- niin, Gaspard St.\nIvesiä minä tarkoitan -- kuinka voi ainoakaan nainen tuollaista\nrakastaa?\"\n\n\"Hetki sitten väititte itse häntä rakastavanne.\"\n\n\"Niin, niin teen!\"\n\n\"Miksi ette auttanut häntä tappelemaan?\"\n\nPikku munkki pälyili Cliftonia ja virnisti.\n\n\"Auttanut häntä -- _tappelussa? Maudit_, olette ensimmäinen, joka tekee\nminulle tämän kysymyksen joutumatta perästäpäin maksamaan sitä. Gaspard\nei halunnut mitään apua. Ennemminkin hän luopuu hengestään. Olen\nauttanut häntä kerran -- niin, pari kolme kertaa kenties -- ja juuri\nsiksi ovat luuni ruhjoutuneet. Niin voimallisesti hän minua puisteli\njälkeenpäin. Nyt istun sensijaan paikallani, katselen ja huudan\nkalenterini kaikkia kuuttakymmentä pyhimystä avuksi sekä muokkaan\nvihamiehiämme latinaksi, lasken rukousnauhani helmiä ja rukoilen --\nmutta konsanaan emme ole joutuneet tappiolle. Tällä kertaa oli tosin\nkolme yhtä vastaan, mikä on syntistä ja sotii kaikkea järkeä vastaan.\nSiitä huolimatta en neljättä kertaa olisi uskaltanut pistää sormiani\nväliin -- ei, sitä en olisi tehnyt missään nimessä.\"\n\nSt. Ives oli noussut kylvystä. Loistavan valkoinen iho tippui vettä,\neikä Clifton milloinkaan ollut nähnyt kauniimpaa vartaloa tai\nvoimakkaampia lihaksia. Lapsellisen pyöreät kasvot ja tuuhean,\npäivänvaalistaman tukan varjossa hohtava valkoinen, naisellinen iho\nestivät häntä kuitenkin näyttämästä tappelupukarilta. Clifton olisi\npitänyt häntä sangen lauhkeana sieluna, ellei olisi joutunut äskeisen\nottelun todistajaksi.\n\n\"Minulla on repussani pyyhinliina\", hän virkkoi. \"Saanko lainata sen\nteille?\"\n\n\"Kiitos, monsieur. Ja sinä, Alphonse, mene laittamaan tavaramme kuntoon\nsillä välin kuin pukeudun.\"\n\nMunkki lähti metsänlaitaa kohden, ja Gaspard hankasi itseään Cliftonin\npyyhinliinalla.\n\n\"Teidän ei tule kiinnittää munkki Alphonsen puheisiin suurta huomiota\",\nselitti hän ja lakkasi sanojaan korostaakseen pyyhkimästä itseään.\n\"Monet vuodet oli hän sistersiaani, toisin sanoen trappistimunkki.\nEräänä päivänä kaatui puu hänen päälleen, niin että hänen kalloonsa\ntuli halkeama ja hänen aivoihinsa sen kautta rahtunen tervettä järkeä\n-- siitä päivästä on maantie ollut hänen kotinsa, ja nyt laulaa hänen\nkielensä alituiseen kaiken sen ajan korvaukseksi, joka häneltä on\nmennyt hukkaan.\n\n\"Hän on seuralaisenani, koska pidän hänestä huolimatta hänen\nlavertelevasta kielestään sekä noista luista, jotka niin hiivatisti\nkalisevat hänen nahassaan. Onpa muuan toinenkin juttu -- kenties olette\nsen huomannut, vaikkakaan se ei ole kovin silmiinpistävä -- hän on\nhiukan kyttyräselkäinen, ja on ollut siitä päivästä alkaen monta vuotta\nsitten, jolloin hän viskautui muuatta Mistassinin louhikkoa vasten\npelastaessaan sisartani hukkumasta. Siksi saa hän kaikin mokomin jatkaa\nvalheitaan -- mikäli se häntä huvittaa -- ja sitä se tekee, sillä\nsuurempaa pajunköydenlappajaa ei tässä matoisessa maailmassa ole. Olen\nviimeiseen veripisaraani saakka taisteleva hänen puolestaan ja lyövä\nvaivaiseksi jokaisen, joka uskaltaa totuudenmukaisesti sanoa, että hän\n_on_ valehtelija. Hänen merimiesjuttujensa ansiota on, että aina\nruumiillisesti pysyn hyvässä kunnossa, kuten itse olette nähnyt,\nmonsieur -- -- --\"\n\n\"Brant -- Clifton Brant\", nyökkäsi Clifton. \"Olen matkalla muinaisille\nvaellusmailleni, Saguenayhin, Chicoutimiin, Metabetchewaniin, Lake St.\nJohnille ja kaikille pohjoisessa sijaitseville suurille virroille.\"\n\nGaspard taukosi pukeutumasta ja katsoi Cliftoniin. Sitten ojensi hän\nmolemmat kätensä uuteen toverilliseen puserrukseen.\n\n\"No, niinhän arvelinkin\", huusi hän iloisesti. \"Oivalsin sen\nranskankielenne korostuksesta ja sylkemistavastanne. Maailmassa ei\nainoakaan sielu osaa sylkeä niinkuin Metabetchanin tai Lake St. Johnin\nmies. Ja kahdesti olen nähnyt teidän sitä tekevän, Clifton veikko --\nkahdesti -- toisen kerran osasitte keskelle kielonkukkaa runsaan\nkahdenkymmenenviiden jalan päästä ja toisen kerran hirteen tuolla\njoessa. Jatkakaamme yksissä matkaa, sillä olen itsekin kotoisin Lake\nSt. Johnilta ja noiden pohjoisessa sijaitsevien virtojen partailla elän\nminä elämääni. _Sacré_, tämäpä vasta onnenpotkaus!\"\n\nHe kulkivat jokirantaa pitkin ja löysivät Alphonsen suurine\nkantamuksineen jo valmiina paikalla, missä hän oli Gaspardin keralla\nollut yötä, lähellä Cliftonin leiripaikkaa. Sitten he kolmisin\nvaelsivat viheriöivän niityn halki maantielle.\n\nHajamielisenä oli Clifton kuunnellut molempien muiden puheita siitä\nasti, jolloin munkki oli sattumalta ilmoittanut Gaspardin sisaren\nolevan Hurdin palveluksessa.\n\nUseita kertoja pyöri muuan kysymys hänen huulillaan, mutta hän hillitsi\nitsensä. Vihdoin hän kuitenkin heidän vaeltaessaan tietä pitkin Gaspard\ntoisella ja munkki toisella puolellaan virkkoi välinpitämättömään\nsävyyn: \"Minusta on omituista, St. Ives, että sisarenne on Ivan Hurdin\npalveluksessa Montrealissa. Saint Johnista tai vanhasta Quebecista on\nsinne pitkä matka.\"\n\nAlphonse aukaisi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen sitten niin että\nnapsahti. St. Ives oli kavahtanut askeleen verran taapäin ja pusersi\npikku munkin käsivartta niin kovasti, ettei tämä saattanut olla\nähkymättä ääneen. Samassa tuokiossa keksi Clifton vaalean jättiläisen\nkasvojenilmeen nopeasti muuttuvan. Kasvot jäykkenivät ja hänen\nkatsoessaan Alphonseen leimahti hänen kasvoistaan kuin varoitusmerkki.\n\nSitten hän naurahti ja taas kävi hänen ilmeensä aurinkoiseksi kuten\nennen.\n\n\"Kovaa kyllä on, monsieur, kun miekkosen sisar on Montrealissa ja\nmorsian Saint Felicienin taivaallisessa laaksossa, jossa minun pitäisi\nhoitaa sikoja, nautakarjaa ja korkeakoipisia juoksijoita, ellen olisi\ntällainen vähäjärkinen. Joskus on vaikeata ratkaista, kumman vetovoima\non suurempi. Jos ensin näkisitte sisareni ja sitten Angeliquen niin\nymmärtäisitte, millaista on olla kahden tulen välissä.\"\n\n\"Millaisia heikkoja houkkioita naiset vahvoista miehistä tekevätkään!\"\nhuudahti munkki Alphonse. \"Miksikä et puhu totuutta, Gaspard -- että\ntuo mustasilmäinen hupakko, Angelique, jota nimität morsiameksesi,\non särkenyt sydämesi, valanut vettä sieluusi ja saanut sinut\nkuljeskelemaan pitkin maanteitä melkein syyntakeettomana -- eikä tätä\nainoastaan senvuoksi, ettet halua ruveta maanviljelijäksi -- vaan\nsenvuoksi, että hän on kääntänyt katseensa erääseen sinuakin vankempaan\nmiekkoseen -- itseensä Ajax Trappieriin, joka omistaa seitsemänsataa\narpentia hedelmällistä laidunta, tuhannen päätä käsittävän nautakarjan,\nseudun nopeimmat hevoset -- sekä kaksi jalkaa, vartalon ja hammasrivin,\njoita tosiaankin luulen sinun kuollaksesi kainostelevan. Kerroppa tämä\nystävällemme, Gaspard, niin sanot hänelle totuuden!\"\n\nGaspardin kasvoilta kaikkosi rusotus, ja hän valahti kalmankalpeaksi.\n\n\"Totta on, että Ajax Trappier yrittää ostaa häntä rikkauksillaan\",\nsanoi hän katkerasti, \"ja kun henki tulee päälleni, olen murskaava kuin\nmunankuoren hänet tämän roistomaisuutensa takia.\"\n\nTuokioksi hän pysähtyi hellittääkseen toista olkahihnaansa ja Alphonse\nkäytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen Cliftonille: \"Osuin hänen\narimpaan kohtaansa, mutta ainoastaan näin saan hänet palaamaan\nAngeliquen luokse, joka rakastaa häntä vilpittömästi ja ainoastaan\nkoettaa saada hänet Trappierille mustasukkaiseksi saavuttaakseen\ntarkoitusperänsä. Jospa St. Ives vain palaisi kotiin ja asettuisi\nkunnialliseksi, jumalaapelkääväksi maanviljelijäksi -- mitä Angelique\nhartaasti rukoilee -- kuinka suurta onnea ja kuinka paljon lapsukaisia\nsaisimmekaan nähdä, pyhän Sainte Margueriten kautta!\"\n\nKello oli kaksitoista heidän saapuessaan erääseen kylään, jonne he\npysähtyivät nauttiakseen aterian, jonka piti korvata sekä puolinen että\npäivällinen. Heidän syötyään pyysi St. Ives anteeksi, sanoi palaavansa\npuolen tunnin kuluttua ja katosi salaperäisenä.\n\nAlphonse oli ruuasta ja juomasta käynyt hilpeäksi, ja hymyilevinä\nsäteilivät hänen laihat kasvonsa hänen katseellaan seuratessa Gaspardin\nleveätä selkää, kunnes se katosi näkyvistä.\n\n\"Jos lähettyvillä vain on puhelin ja hänellä on roponen taskussaan,\nsoittaa hän sisarellensa\", puheli pikku munkki kuvaamattoman hellään\nsävyyn. \"He ovat erään aikoinaan sangen vaikutusvaltaisen\nuusranskalaisen suvun viimeiset jälkeläiset ja ovat kiintyneitä\ntoisiinsa kuin ennemminkin kaksi rakastavaista eikä veli ja sisar.\nAbraham Martin, muuan Quebecin ensimmäisiä uutisasukkaita, jonka nimi\non kaiverrettuna torin suureen muistopatsaaseen, on heidän kantaisänsä,\nja heidän suonissaan virtaa Marroletin sekä Pivertin sukujen verta: Jos\neläisimme kaksisataa vuotta aikaisemmin, käyttäisi Gaspard St. Ives\nkallisarvoisia pitsejä hihainsasuissa ja hänen sisarensa olisi maan\nviehkein ja kaunein vallasnainen... Heissä on vielä muinaisten aikain\nhenkeä. Kuin kaksi lasta, jotka eivät tahdo luopua haaveistaan, pitävät\nhe kiinni vanhasta sekä perinnäistavoista että kummituksista rikkaasta\ntalostaan Notre-Damekadun varrella, aivan linnoituksen paatisten\nmuurien ääressä. Tuo vanha talo onkin keskeytymättä ollut Marroletin ja\nSt. Ivesin sukujen jälkeläisten hallussa siitä lähtien, jolloin Crepin\nMarrolet sen rakensi vuonna kuusitoistasataakuusikymmentäkaksi. Vain\nsilmäys Antoinette St. Ivesiin, jolle Herra on armossa suonut minun\nkerran tehdä pienen palveluksen, saisi teidät vakuutetuksi siitä, että\nhänen jalkansa ovat kuningattaren tai pyhimyksen kenkiä varten. Ellei\nSainte Geneviève, jonka puoliso lähti sotaan, olisi panssaroinut\nsydäntäni, olisin itse jo aikaa rakkaudesta häneen heittänyt henkeni.\nHän ei kuitenkaan luo ainoaankaan mieheen armollista silmäystä veljeään\nlukuunottamatta.\"\n\nVihdoinkin hän vaikeni hengen salpautuessa. Sitten hän vaipui\nmietteisiinsä ja kotvasen kuluttua hän nousi etsien rauhallisen kolkan,\njossa saattoi odotella St. Ivesin saapumista.\n\nTätä odotellessaan lähti Clifton kävelemään kadulle, jonka alkuperäinen\nja vanhanaikainen sävy vaikuttivat häneen kuin kauan sitten unhoon\nvaipunut sävel, jonka hän taas kuuli vuosikautten jälkeen. Ja kesken\nkaiken huomasi hän miettivänsä, oliko -- _Antoinette St. Ivesillä\nleikkotukka?_\n\nTästä hän hämmentyi siinä määrin, että puraisi ison kappaleen vasta\nsytyttämästään sikaarista. Parhaillaan seisoi hän hymähdellen\nkäytöstään St. Ivesin tullessa katua pitkin hänen luoksensa. Lainkaan\nei Clifton huomannut kuinka ihailevia silmäyksiä muuan kaunis tyttö\nGaspardiin loi koreaksi maalatulta parvelta, jonka alitse tämä kulki.\n\nHän tervehti Cliftonia jäykästi ja hänen kasvoillaan oli juro ilme,\njosta vilauksen Clifton oli nähnyt jo aikaisemminkin. Heidän munkki\nkintereillään vaeltaessa kylästä oli hän sangen harvapuheinen.\n\nNoin kilometrin päässä kylästä oli tiepuolessa alttari, ja luonnollista\nkokoa olevan haavoitetun Vapahtajan ääreen tämä kookas mies pysähtyi\nristien silmänsä.\n\nSitten kääntyi hän Alphonseen ja paljasti päänsä. Ystävykset vaihtoivat\nymmärtämystä huokuvan katseen. Ristin juurelle he molemmat sitten\npolvistuivat, vaalea jättiläinen ja mustatakkinen pieni hengenmies, ja\näänensä värähdellessä sekä ylpeyttä että katkeruutta Gaspard St. Ives\nsanoi:\n\n\"Rukoile, Alphonse -- rukoile palavasti -- Antoinette St. Ivesin\nkunnian puolesta ja Ivan Hurdin ikuiseksi kadotukseksi!\"\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nHämmästyksissään tuijotti Clifton polvistuneita matkatovereitaan,\nsanojen pudotessa kuin piiskaniskut pienen mustapukuisen munkin\nhuulilta hänen kyyröttäessään siinä paljastetuin päin ja kädet ristissä\nsekä tuijottaessaan ristiinnaulitunkuvaan. Kaiken vaivan ja kaikki\npaholaiset maan päällä ja kadotuksessa manasi hän Ivan Hurdin\nkohtaloksi hämmästyttävän nopeasti siirtyessään pyhimyksestä toiseen ja\nrukoillen yhtä leimuavan kaunopuheisesti jokaista nylkemään tuota\nvainolaista, tekemään hänestä kuuron ja mykän, antamaan salaman hänet\ntuhota, valamaan hänen päällensä kiehuvaa öljyä ja antamaan nälkäisten\nkorppien repiä silmät hänen päästään.\n\nSt. Ivesin suuri, vaalea pää nyökkyi ja hän kohotti katseensa\ntaivaalle. Munkin laihat kasvot sekä kalju pää kostuivat\nhikikarpaloista, sillä päivä helotti yhä kuumemmin rukousten käydessä\nyhä palavammiksi ja äänekkäämmiksi. Vihdoinkin tuntuivat ne olevan\nhuippukohdassaan, ja äkkiä mustamekko vaikeni napsahuttaen\nleukapielensä yhteen kuin korostaakseen loppua. Ystävykset ristivät\nsilmänsä ja nousivat verkalleen seisaalleen.\n\nCliftonin suureksi kummaksi oli kova ilme kadonnut St. Ivesin kasvoilta\nja nauraa hykertäen hieroskeli Alphonse kämmeniään.\n\n\"Riittikö, ystäväni Gaspard?\"\n\n\"Olitte mainio, Alphonse.\"\n\n\"Kidutinko häntä niin kuten halusit?\"\n\n\"Kukaan ei olisi kyennyt tekemään sitä paremmin!\"\n\n\"Jos haluat minun vielä antavan hänelle pienen ryöpyn, niin asetun\ntuonne puunsiimekseen -- -- --\"\n\n\"Ei, kyllä jo riittää.\"\n\nClifton kääntyi munkin puoleen.\n\n\"Mikä oli syynä tuohon rukoukseenne?\" kysyi hän suorasukaisesti.\n\n\"Sitä minäkin nyt sen tehtyäni haluaisin tietää. Mikä sen aiheutti,\nsiitä olen yhtä tietämätön kuin tekin. Ymmärrän vain, että ystäväni\nGaspard pyysi minua passittamaan ikuiseen kadotukseen erään henkilön,\njota hän ilmeisesti rakastaa perin vähän. Voi -- St. Peterin kautta --\nminähän aivan unohdin rukoilla edes yhtä rukousta Antoinette St. Ivesin\nkunniaksi.\"\n\n\"Hän tulee varmasti ilmankin toimeen\", St. Ives virkkoi.\n\nSitten ehätti hän Cliftonin rinnalle ryhtyen reippain askelin jatkamaan\nmatkaa.\n\n\"Tunnen ihan itseni uudeksi ihmiseksi\", hän selitti. \"Paholaisen minua\nkiusatessa annan Alphonsen rukoilla, ja tuossa tuokiossa saa hän minut\nkohotetuksi murheen kuilusta. Oletteko konsanaan kuullut tuon veroista\nrukousta? Minä olisin saanut touhuta kokonaisen viikon saadakseni\naikaan sen, mitä Alphonse vähemmässä kuin viidessä minuutissa.\"\n\nKuitenkin aavisti Clifton salaisen tulen palavan tuon kumman pikku\nmiehen sielussa ja luodessaan St. Ivesistä katseensa häneen huomasi hän\nmunkin kalpein ja kivettynein kasvoin pusertavan käsiään nyrkkiin.\nSilloin Cliftonille selvisi, etteivät nuo molemmat ystävykset aikoneet\nantaa hänelle enempää sijaa sydämessään kuin mille satunnaiselle\nmatkatoverille tahansa. Hilpeitä tovereita he hänelle kyllä olivat,\nmutta näiden miesten sisimmässä -- nyt vasta hän sitä aavisti -- oli\njotakin muuta kuin vain rakkautta seikkailevaan kiertolaiselämään ja\nmaanteiden vapauteen.\n\nMunkissa alkoi Clifton aavistaa terävää ja syvämietteistä pohjaa, mistä\nsilloin tällöin näkyi vilaus. Gaspard St. Ivesin ylväs ryhti ja avoin\nkatse olivat myöskin merkkinä syvällisemmästä luonteesta kuin Clifton\noli uskonut. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä palavammin häntä\nhalutti saada selville, mitä yhteyttä saattoi olla näillä miehillä sekä\nSt. Ivesin sisarella Ivan Hurdiin. Hän ei saattanut olla mainitsematta,\nettä oli kummallista, että hän itsekin tunsi tuon Ivan Hurdin ja että\nhänelläkin oli hyviä syitä pitää tätä vihollisenaan. Näitä hänen\nsanojaan seurasi kuitenkin painostava hiljaisuus. St. Ives pusersi\nhuuliaan tiukemmin yhteen, ja pikku munkki tuijotti suoraan eteensä\nikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, kuten\nClifton oli toivonut. Kumpikaan ei myöskään sanalla tahi ilmeellä\nilmaissut hänen tiedonantonsa herättäneen mielenkiintoa.\n\nSiitä hetkestä alkaen keksi Clifton toverusten käyttäytyvän häntä\nkohtaan kylmemmin ja umpimielisemmin. Seuraavana päivänä hän jo\npuoliksi päätti vaatia selitystä, mutta sekä St. Ives että munkki\nnäyttivät aavistavan hänen aikeensa. Heidän käytöksessään, toisiaan\ntahi häntä kohtaan ei enää ilmaantunut mitään, mistä hän olisi saanut\naiheen mainita jotakin. Näennäisesti olivat he hänelle yhtä\nystävällisiä kuin ennen konsanaan. Vain heidän luullessaan, ettei\nheihin kiinnitetty mitään huomiota, saattoi hän todeta heidän\ntarkkaavan häntä tutkivasti, ja kaikissa puheissaan olivat he\näärimmäisen varovaisia. Kuitenkin kaikitenkin tuntui Cliftonista kuin\nolisi heidän välilleen auennut syvä kuilu -- kunnes he vihdoinkin\nsaapuivat Grande Rivière du Loupiin.\n\nTäällä asettuivat he yöksi majataloon, ja heti illallisen jälkeen St.\nIves ja munkki anteeksipyydettyään hävisivät. Heidän mennessään\nnyökkäsi Clifton heille kylmästi ja päätti seuraavana päivänä keksiä\njonkun syyn, minkä varjolla saattoi yksin jatkaa matkaansa. Sitten\nkirjoitti hän kirjeen Benedicteille ja toisen Joelle mennen senjälkeen\nanniskeluhuoneeseen istumaan vaahtoavan oluthaarikan ääreen.\n\nHänen siinä istuessaan erään pienen pöydän ääressä hiukan kauempana\nmuista vieraista aukaistiin ovi äkkiä kiivaasti, ja St. Ives riensi\nsisään Alphonse kintereillään. Seuraavassa tuokiossa oli Gaspard\nCliftonin luona ja lämpimän punan karahtaessa hänen kasvoihinsa tarttui\nhän tämän käteen.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, _ami_\", pyysi hän puoliääneen. \"Minun ei\nolisi pitänyt antaa asian mennä näin pitkälle selittämättä syytä\nsiihen. Olisihan se ollut kohtuullista, te kun niin jalomielisesti\nautoitte minua noiden kolmen L'Assomptionin pirun kynsistä. Nyt olen\nkuitenkin keskustellut Montrealissa olevan sisareni kanssa ja olen taas\nonnellinen, sillä hän on Quebeciin saapuessani luvannut olla siellä...\nja ostaa kaiken verimakkaran, mitä suurelta kauppatorilta Sainte Marian\nkatedraalin ja jesuiittakolleegion välistä on saatavissa. Jos yhtä\nintohimoisesti rakastatte verimakkaraa, monsieur, niin oivallatte\ntunteeni. Maailmassa ei ole mitään verimakkaran kaltaista, ei kielelle\neikä ruuansulatukselle.\"\n\n\"Ellei metsämustikoita tai forelleja Montmorencyn koskista,\npuhumattakaan ankeriaista, paksuista kuin puoli säärtäsi\", lisäsi\nmunkki Alphonse.\n\n\"Tai rypäleitä, joita tähän vuodenaikaan tuodaan Orleansin saarelta\",\nGaspard virkkoi. \"Kaikki tämä meitä odottaa, Clifton ystävämme, kun\ntulette -- ja se on teidän tehtävä -- tuohon vaatimattomaan majaan\nlinnoituksen kanuunoiden äärellä, majaan, jota me nimitämme\nlinnaksemme.\"\n\n\"Tänään tunnutte olevan toisella mielellä kuin eilen illalla\",\nhuomautti Clifton.\n\n\"Niinpä olen\", St. Ives myönsi. \"Pyydän teiltä anteeksi pahoja uniani\nja pahoja ajatuksiani.\"\n\n\"Vannon kautta St. Raphaelin, kaikkien jalankävijäin hyvän enkelin,\nettä se oli vain sappitaudinkohtaus, jonka L'Assomptionin miekkosten\nmyrkyllinen purema aiheutti\", vakuutteli Alphonse.\n\n\"Tai kenties oli syynä se, että ruuansulatuselimet eivät saaneet\ntarpeellista määrää verimakkaraa\", ehdotti Clifton hymyillen.\n\nMunkki nyökkäsi vakavana, ja St. Ives purskahti äänekkäästi nauramaan.\n\"Olette kova mies, monsieur\", hän sanoi \"Saammeko tilaisuuden tehdä\nparannusta? Tuletteko kanssamme Quebeciin?\"\n\n\"Mielelläni!\"\n\nJa seuraavana aamuna Clifton aamun sarastaessa heräsi Gaspardin\nnyrkillään takoessa hänen oveaan. Kolme tuntia he ennen murkinaa\nvaelsivat niin vinhaa vauhtia, että pikku munkin oli kaiken aikaa\npuoleksi juostava pysyäkseen heidän rinnallaan.\n\nHän oli ihmeteltävän sitkeä, eikä hänen kielenkantansa tuntunut ikänä\nväsyvän tai puhetulvansa ehtyvän.\n\n\"Jos teillä on näin kiire Quebeciin\", Clifton huomautti, \"olisitte\nmielestäni voineet turvautua johonkin nopeampaan kulkutapaan.\"\n\nSt. Ives naurahti ja henkäisi keuhkoihinsa aimo annoksen raikasta\naamuilmaa.\n\n\"Ei toki\", puhkesi hän puhumaan, \"kuulun niihin taulapäihin, jotka yhä\npitävät rattaita ja kuomuvaunuja autoja ja rautateitä parempana, mutta\npääasiallisimpana syynä tähän matkailutapaani on se, että sisareni\nAntoinette tuskin tunnustaisi minua veljekseen, ellen mieluummin\nkäyttäisi omia jalkojani.\"\n\nClifton säpsähti kuullessaan viimeisten sanain korostuksen. Hän kykeni\nvaadittaissa kulkemaan mailimääriä, ja sitäpaitsi olivat jalkamatkat\nhänen rakkainta huviaan.\n\n\"Mademoiselle Antoinette siis pitää jalkamatkoista?\"\n\n\"Hän tuntee vanhan ja pohjois-Quebecin kaikki tiet\", Gaspard selitti\nylpeästi. \"Kolmasti on hän Notre-Damekadulta kulkenut Lake Saint Johnin\npohjoispuolella oleville jokialueille. Sukumme perintätapana on, että\nemme ikinä aja, jos meillä on aikaa kävellä.\"\n\n\"Jumalan kiitos, että vielä sellaisia ihmisiä löytyy\", sanoi Clifton\nleikillisen hartaasti. \"Noin yhdeksän, kymmenen vuoden ajan olen minä\nkäyttänyt omia koipiani samoista syistä kuin tekin!\"\n\n\"Sairaalat ja haudat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät ole tienneet\nmitään vaeltamishalusta, monsieur.\"\n\n\"Ja heidän sielunsa tungeksivat kadotuksessa\", ynisi munkki. St. Ives\nloi Cliftoniin taistelunhaluisen katseen.\n\n\"Luulenpa teidän pitävän itseänne täysoppineena jalankulkijana!\"\n\n\"Parhaimpana sekä tällä seuduin että muuallakin\", Clifton ymmärtäen\nhaasteen virkkoi. Oli todellakin kysymyksessä urheilu.\n\n\"Mutta vauhdin tulee olla tasainen ja varma ja suunnan suora.\"\n\n\"Otamme Alphonsen erotuomariksi, jos hänessä on miestä pysymään\nperässä, ja se, joka ensin hiljentää vauhtiaan, häviää.\"\n\n\"Ensi majatalossa on hänen tarjottava aamiainen ja haarikka olutta.\"\n\n\"Hyvä! Oletteko valmis?\"\n\nPitkin askelin ampaisi St. Ives matkaan. Clifton tuli lyhyemmin, mutta\nvarmemmin askelin perässä. Vieri vieressä he astuivat pienen pölypilven\ntuprahtaessa heidän kantapäistään. Neljän mailin tuntinopeus nousi\nviiteen ja viisi kuuteen. Siten olivat he saavuttaneet äärimmäisen\nnopeuden, mutta jatkoivat samaa kyytiä. Jonkun tuokion kuluttua katsoi\nSt. Ives hämmästyneenä syrjäsilmällä Cliftonia. Vielä ei hän koskaan\nollut tavannut miestä, joka kykeni marssimaan moista vauhtia. Viisi\nminuuttia kului, sitten kymmenen -- ja hidastamatta vauhtiaan St. Ives\nepäluuloisesti huusi heidän takanaan juoksevalle munkille:\n\n\"Pidätkö häntä silmällä, Alphonse? Eikö hän vielä ole hellittänyt\nvauhtiaan?\"\n\n\"Hän kulkee tottuneesti kuin piru ratsastaa luudanvarrella!\" läähätti\nmunkki.\n\nVielä neljännestunnin Gaspard hikoili, vaikka idän taivaalle oli vasta\nkohonnut kalvas aamurusko. Hän otti hatun päästään, jotta raikas tuuli\nolisi viilentänyt hänen otsaansa ja näki, että _Clifton täytti\npiippuaan_.\n\n\"_Ba'tam_, eikö hän vieläkään ole hellittänyt, Alphonse? Valehteletko\nminulle, jotta saisit ivailla minua vielä yhdestä tappiosta?\"\n\n\"Ihana Sainte Anne on todistajanani, että hän kulkee varmemmin kuin\nalussa\", uupunut munkki sanoi miltei nyyhkien.\n\n\"Mehän olemme vasta alussa\", Clifton huomautti. \"Nyt näytämme, mihin\npystymme, St. Ives. Eihän tällaisesta lastenleikistä koidu meille\nkunniaa eikä mainetta.\"\n\n\"_Sacré Vierge_!\" huohotti St. Ives nähdessään Cliftonin tuuma tuumalta\npyyhältävän ohitsensa, kunnes tämä lopulta oli saanut jalan, sitten\nparin kolmen etumatkan, vaikka käynti oli yhtä tasainen kuin ennenkin.\n\nMenehtyneenä vaipui munkki henkeään haukkoen erään puun siimekseen. Nyt\nsaattoi St. Ives itsekin todeta, ettei Clifton hidastanut vauhtiaan.\nVielä viiden minuutin kuluttua St. Ives pysähtyi ja huusi voittajaa.\nCliftonin kääntyessä ja astuessa hänen luoksensa tuijotti Gaspard häntä\nhämmästyneenä.\n\n\"Ihmettelenpä, mitä Antoinette olisi sanonut, jos olisi nähnyt tämän\",\nhuudahti hän. \"Monsieur, hän ei tule uskomaan korviaan, kun kerron\nasiasta.\"\n\nHe odottivat kunnes munkki hengästyneenä oli laahustanut heidän\nluoksensa. Ensimmältä oli tämä aivan liian uupunut kyetäkseen häviön\njohdosta ivailemaan St. Ivesiä. Heidän aamiaista syötyään istuessaan\njuttelemassa olisi kuitenkin Alphonsen puheista päättäen saattanut\nluulla Gaspardin häviön olevan hänelle hyvinkin katkeran palan.\n\n\"En minä hänen itsensä takia sure\", selitti hän Cliftonille. \"Hän on\nkerskunut vallan mahdottomasti omasta suuruudestaan, ja oli ihan\nvälttämätöntä, että joku hänet voitti. Hänen sisartaan Antoinettea minä\najattelen sekä Angelique Fanchonia, jotka ovat kuulleet hänen\npöyhkeilyjänsä aina siitä lähtien kuin olivat pieniä lapsukaisia --\nsitäpaitsi epäilyttää minua, kiinnostaako asia Angeliqueta lainkaan.\nMinusta tuntuu, että hänestä tänä syksynä tulee Ajax Trappierin\naviopuoliso.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei kestä kauan, ennenkuin hänestä tulee leski\",\nmurahteli St. Ives.\n\n\"Jos tuolla onnettomalla olisi edes puolet sitä selkärankaa kuin hän\nuskoo, menisi hän ennen kuun loppua Saint Felicieniin, nujertaisi Ajax\nTrappierin ja naisi Angelique Fanchonin. Voi, näkisittepä hänet,\nmonsieur -- silmät kuin samettia, kiiltävän musta tukka, suu\nvilliruusua punaisempi ja niin täyteläinen, että ihmisen valtaa\nkaihontunne -- -- -- Kiusatkoot Saint Peter ja Saint Paul minua\nkummituksin ja ukkosilmoin, ellei jokainen mies, jolla on sydän\nrinnassaan ja ruumiissaan rahtunen rohkeutta, palaisi halusta taistella\ntuon tytön puolesta!\"\n\n\"Mutta miksikä taistella?\" intti Clifton.\n\n\"Siksi, että Ajax Trappier on Saint Felicienin ja suurten virtain\nmahtavin mies sekä on levittänyt sellaisen huhun, että hän on pakottava\nGaspard St. Ivesin kerjäämään armoa heidän tavatessa toisensa. Ja\nGaspard sitä hiukan pelkää!\"\n\nSt. Ives kurkottihe pöydän yli ja hänen silmissään paloi\nonnettomuuttaennustava leimu hänen välittämättä munkin puheista\nkääntyessään Cliftonin puoleen.\n\n\"Tehän olette ollut sodassa mukana?\" hän kysyi.\n\nClifton nyökkäsi. \"Kyllä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olette nähnyt monta kunniakasta ottelua?\"\n\n\"Ehkäpä.\"\n\n\"Ja nythän olette menossa pohjoiseen -- aiotteko lähteä sinne piankin?\"\n\n\"Hyvin pian.\"\n\n\"Teettekö siinä tapauksessa minulle sen kunnian, että -- poikkeamatta\nmatkasuunnitelmastanne -- olette läsnä minun ensi kuussa jonakin\npäivänä otellessani Ajax Trappierin kanssa?\"\n\nHänen äänessään ei ollut minkäänlaista leikillistä sävyä. Voimakkaat\nkädet olivat nyrkkiin pusertuneina ja huulet tiukasti yhdessä.\n\n\"Sata vuotta sitten olisin surmannut hänet palkaksi siitä, mitä hän\nSaint Felicienissä on minusta puhunut.\"\n\nClifton ajatteli kaikkia niitä vuosia, joina hän oli pidättäytynyt\nkostamasta Ivan Hurdille. Hän oletti St. Ivesin kamppailleen samoin,\nvaikkakin lyhyemmän ajan.\n\n\"Jos se tapahtuu ennen tämän kuun loppua\", hän sanoi, \"tulen\nmielelläni, St. Ives.\"\n\nEnsi kertaa oli Clifton näkevinään vilpittömän onnentunteen säteilevän\npikku munkin kasvoista heidän jatkaessaan matkaansa Quebecia kohti.\n\nMyöhään kolmannen päivän iltana oltaessa ainoastaan jonkun mailin\npäässä sieltä kävi St. Ives hilpeäksi kuin koulupoika ja alkoi kertoa\neräästä menneiden päivien Crepinistä, joka Ranskan hovin epäsuosiossa\nollessaan oli tuonut tuohon vanhaan taloon yhden Quebecin kolmesta\nkauneimmasta tytöstä. Nyt oli Gaspardin sisaren Antoinetten --\ntodennäköisesti nykyisen Quebecin kauneimman tytön -- makuuhuoneena\nhuone, jossa Adelaide Marrolet oli onnellisena levännyt puolisonsa\nvieressä.\n\nSamassa huoneessa oli kaunis Adelaide kuollut avioliittonsa kolmantena\nvuonna, viikkoa senjälkeen kuin hänen puolisonsa oli vainajana tuotu\nkotiin eräästä kaksintaistelusta. Antoinette väitti voivansa mennä\nvalalle siitä, että usein oli keskustellut Adelaiden haamun kanssa ja\nettä hän varmasti tiesi nuoren lesken ottaneen myrkkyä. Niin, tämän ja\npaljon muuta voisi Antoinette St. Ives hänelle kertoa. Gaspard pelkäsi,\nettei sisar todennäköisesti olisi vielä ehtinyt kotiin, mutta uskoi\nillasta joka tapauksessa koituvan hauskan.\n\nCliftonia liikutti hänen puhelunsa ihmeellisesti. Hänestä oli ikäänkuin\nolisi elämä saanut uutta arvoa, ja jännittyneenä odotti hän\nNotre-Damekadulle saapumista.\n\nSainte Foy Roadia pitkin lähestyivät he kaupunkia poiketen Sainte Louis\nRoadille suunnatessaan kulkunsa vuorilaaksoa kohti, joka äkkijyrkkine\nkallioseinineen ja taajoine, vanhoine kanuunarivineen kohosi alempana\nsijaitsevan kaupungin yläpuolelle. He kulkivat terassin poikki ja ensi\nkertaa moneen vuoteen astui Clifton taas tuota leveätä, suurta käytävää\nmyöten, leveämpää kuin katu, jonka kaiteelta hän saattoi katsella alas\nniihin tuhansiin valoihin, mitkä tulikärpästen lailla loistivat pitkin\njokea ja alhaalla olevan kaupungin vuosisataisten muurien sisällä.\n\nTakana kohisi mahtavana ja valoa säteilevänä Chateau Frontenac.\nAlhaalla oli puolet Uuden Maailman historiaa.\n\nElävänä palasivat hänen mieleensä isän kertomukset pienestä vanhasta\nkirkosta Notre Dame Victoiresin varrella, kirkosta, joka oli ollut\nsiellä miltei maailman alusta alkaen. Sen kellon kaiku kantautui\nkesäyön hiljaisuudessa hänen korviinsa, ja hän näki St. Ivesin tekevän\nristinmerkin.\n\n\"Se on sisareni kirkko\", tämä sanoi koruttomasti, \"hän käy mielellään\nsiellä rukoilemassa.\"\n\n\"Mademoiselle St. Ives on siis katolilainen?\" Vaistomaisesti puhkesivat\nCliftonin huulilta nämä tarkoituksettomat sanat.\n\n\"Kaikki kirkot ja kaikki uskonnot ovat pyhiä Antoinette St. Ivesille,\nmonsieur!\"\n\nGaspardin äänensävyssä soinnahti sekä ylpeyttä että uhmaa.\n\nHe saapuivat hissin luokse, joka valtavan kovakuoriaisen lailla kapusi\nkallioseinää edestakaisin. Tuokion kuluttua olivat he alhaalla\nkaupungissa ja heti sen jälkeen Notre-Damekadulla.\n\nTässä munkki Alphonse pysähtyi hyvästelemään matkatovereitaan.\n\n\"Munkkien ja pappien joukossa on hänellä paljon ystäviä, joita hänellä\non kiire tapaamaan\", selitti St. Ives hänen poistuttuaan.\n\nNyt ohjasi St. Ives Cliftonin niin kaidalle kadulle, että heidän olisi\nyhdessä onnistunut salvata se levittämällä vain kätensä. Tämän kadun\nvarrella oli vanhanaikaisen näköisiä taloja, joita pikkuruisista\nikkunoista kajastava valo heikosti valaisi. Vihdoin saapuivat he\nrakennuksen eteen, jota takorautainen lyhty valaisi kellahtavalla\nliekillään.\n\nTämän alle St. Ives pysähtyi laskien kätensä syvennyksessä olevan oven\nkädensijalle.\n\n\"Nyt olemme perillä, monsieur!\"\n\nOvi ei ollut lukossa, ja he kulkivat pikku eteisen poikki, joka tuskin\nnäytti olevan neljää jalkaa pitkä. Eteisen toisessa päässä oli\nlyijylasinen ovi, ja sen takana häämötti ohutta pitsiverhoa. Tämänkin\noven St. Ives avasi, ja seuraavassa tuokiossa saattoi Clifton havaita\nolevansa muinaisen Quebecin ja Uuden Ranskan sydämessä.\n\nHuone oli avara ja matalakattoinen. Puutyö oli vanhanaikuista, ja näkyi\nselvästi, että tummankiiltävät palkit ja seinälaudoitus olivat käsin\nveistetyt. Sormenpäillään olisi St. Ives ulottunut kattoon, mutta\nmitenkään ei se kuitenkaan vaikuttanut tukahuttavan matalalta.\nCliftonista tuntui kuin olisi hän saapunut sanomattoman rauhan ja\nkodikkuuden tyyssijaan. Oli niinkuin olisi hän aivan äkkiä\nulkomaailmasta joutunut rauhaisaan kolkkaan, joka oli suojassa elämän\nmyrskyiltä ja vaihteluilta ja jonne maailman hälinä ei päässyt\nkantautumaan.\n\nHuone oli hänestä kuin pyhäkkö, ja siellä tunsi hän olevansa turvassa,\ntapahtuipa muualla mitä tahansa. Kalustukseen ei hän kiinnittänyt\nmitään huomiota. Kuitenkin näki hän, että kaikkialla eli muinaisaika --\nseinissä, vanhoissa kiertoportaissa, varjostimilla varustetuissa\nlampuissa, tauluissa ja tulisijan rautatangoissa. Yhdellä ainoalla\nsilmäyksellä hän kaiken tämän näki sekä kaksi toisiin huoneisiin vievää\novisyvennystä. Sitten kääntyi hän katsomaan seuralaistaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur! Milloinkaan en laiminlyö tätä toimitusta,\nenemmän sisareni kuin itseni tähden. Tämä Kristuksenkuva on nähnyt\nkaiken onnen ja kaiken surun, kaikki hymyt ja kaikki kyyneleet tässä\ntalossa Crepin Marroletin kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten sen\nrakennettua. Tästä ristiinnaulitun edestä Adelaide Marrolet löydettiin,\nkuolemassakin kurkottaen käsiänsä sen puoleen.\"\n\nTuskin oli hän puhunut loppuun, kun heikko kolina sai heidät katsomaan\nkiertoportaille. Samassa oli Cliftonista kuin olisi hänen sydämensä\nhetkeksi tauonnut lyömästä. Himmeässä valossa näkyi hoikkavartaloinen\ntyttö ja hänen ystävällisestä hymystään ymmärsi Clifton hänen olevan\nAntoinette St. Ivesin.\n\nJälkeenpäin oli hän kiitollinen siitä, ettei tämä näyttänyt häntä\nlainkaan huomaavan, vaan ainoastaan veljensä, sillä hän tiesi\nsisimmässään samassa tuokiossa tapahtuneen kummallisen muutoksen, joka\naivan varmaan oli kuvastunut hänen kasvoistansa. Sama muutos oli\ntapahtunut Benedict Aldousissa ja siinä silmänräpäyksessä myöskin\nnäkynyt hänen kasvoistaan hänen ensi kertaa nähdessään sinisilmäisen\nClairetten pensasaidan toisella puolen -- valkoiseen ja kultaan puetun\nilmestyksen.\n\nNyt harppasi St. Ives portaita ylös kolmisen astinta kerrallaan ja\nylhäältä kuului naurunhelähdys sekä tervetuloa toivottavia, lämpimiä\nsanoja. Clifton ponnistautui päästäkseen tasapainoon ja nielaisi\nsaadakseen tukahuttavan tunteen pois kurkustaan. Milloinkaan ennen ei\nmikään ollut niin häntä järkyttänyt -- ei edes Clairette -- kuin\nAntoinette St. Ivesin ääni ja hänen helisevä naurunsa.\n\nHän oli kuullut ne aikaisemmin -- Hurdin huoneessa. Tuossa\nsisähuoneessa oli Antoinette St. Ives katsellut hänen ja Hurdin välistä\nottelua. Hän se oli nauranut Ivan Hurdin hassunkurisuutta Cliftonin\ntyönsä tehtyään lähdettyä tämän luota. -- Ja hän -- Gaspard St. Ivesin\nsisar -- se oli puhelimitse varottanut Cliftonia ja astui nyt portaita\nalas toivottaakseen hänet tervetulleeksi tähän muinaisen maailman\npiiloisaan soppeen, jossa asui.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nEnemmän kuin yksi tunneaalto värähdytti Cliftonia niinä harvoina\ntuokioina, jotka kuluivat ennenkuin Antoinette St. Ives veljineen oli\nehtinyt portaiden alapäähän. St. Ives oli sanonut sisartaan Quebecin\nkauneimmaksi tytöksi, mutta tänä ihmeellisenä hetkenä, jona hänen\nsielunsa ensi kertaa valtasi nainen, oli hän Cliftonista maailman\nkaunein olento. Kuitenkaan ei hän olisi kyennyt tyttöä kuvailemaan, jos\ntämä äkkiä olisi kadonnut näkyvistä. Hän tiesi vain tämän ulottuvan\nveljeänsä olkapäähän, ruskeiden hienojen kiharain varjostavan poskia ja\nkaulaa, ja pään olevan hyvin pystyssä hänen astellessaan portaita alas\nja ensi kertaa näyttäessä huomaavan Cliftonin.\n\nTämä katsoi hänen silmiään. Ne olivat harmaat, niiden katse kiinteä ja\nveivät häneltä kaiken varmuuden rauhallisella viehkeydellään ja --\nkuten hänestä tuntui -- hiukan ylhäisellä hymyllään.\n\n\"Sisareni, monsieur Clifton Brant!\"\n\nTuo pehmytkiharainen pää nyökkäsi hieman, ja Clifton kumarsi. Hänen\nmuuten niin nopsa puhelahjansa petti. Hän, jonka ei yleensä milloinkaan\ntarvinnut etsiä sanoja, seisoi kuin mykistyneenä. Minkä kuningattaren\ntai prinsessan edessä hyvänsä olisi hän seissyt hymyillen ja ylpeänä\nameriikkalaisesta syntyperästään. Antoinette St. Ivesin edessä hän\nkuitenkin tunsi olevansa mitätön ja kykenemätön puhumaan. Hän piteli\ntytön ojennettua kättä omassaan, ja häntä värisytti tuntiessaan kuinka\npieni ja lämmin se oli. Veri kuohahti hänen kaulaansa ja hänen\nposkipäihinsä, ja hän tunsi vihaavansa heikkouttaan.\n\n\"Olen hyvilläni kun tulitte, monsieur Brant!\" sanoi tyttö -- ikäänkuin\nolisi kysymyksessä ollut sovittu kohtaus -- mitä kauneimmalla\nranskankielellä. \"Olen kärsimättömänä teitä odottanut aina aamusta\nlähtien. Olette tervetullut tähän pieneen Chateau St. Ivesiin kuten me\nkotiamme kutsumme.\"\n\n\"Oletteko minua odottanut?\" Clifton kysyi tytön vetäessä kätensä\ntakaisin. \"Luulin -- -- --\"\n\nHän oli iloinen St. Ivesin meluisasti purskahtaessa nauruun.\n\n\"Minun on jätettävä anteeksipyytelyt Antoinettelle\", hän keskeytti.\n\"Munkki Alphonse vakuuttaa hätävalheen käyttämistä oikeaksi ja\nkristilliseksi, jos tarkoitusperä on hyvä. Ja jalompaa tarkoitusperää\nmaailmassa tuskin on kuin rakkaan sisareni toivomusten täyttäminen.\nTuona iltana Grand Rivière de Loupissa hän kertoi puhelimessa kaiken\nteistä ja pyysi minua tuomaan teidät tänne joko kuolleena tahi elävänä,\nmutta pitämään syyn salassa sekä olemaan unissa tai valveilla puhumatta\nmitään sellaista, mistä voisitte luulla, että teille oli viritetty\nansa. Ja -- --\"\n\n\"Gaspard!\"\n\n\"Totta se on, Antoinette -- ja ennen kylpyyn menoani on minun pestävä\nsielustani tuo katala valhe.\"\n\n\"En minä mistään ansasta puhunut.\"\n\n\"Et kirjaimellisesti, mutta ymmärsin sinun ajatuksesi.\"\n\nTytön kasvoille karahti puna ja uhmaavasti kohautti hän päätään\nkatsoessaan Cliftoniin. Tämä saattoi nähdä hänen silmissään pieniä\nkeltaisia täpliä -- sellaisia, joita haltiattarien suudelmat jättävät\nmetsäorvokkien terälehdille -- ja äkkiä ne välähtivät kuin timantit.\n\n\"Eikä hän kertonut terveisiäni, monsieur Brant -- eikä kutsuani?\" kysyi\nhän.\n\n\"Ainoa tervehdys, jonka teiltä olen saanut, mademoiselle, tuli\npuhelimitse ystävälleni Benedict Aldousille. Siitä olen teille\nkiitollinen.\"\n\n\"Eikö hän sanonut mitään muuta -- että minulle oli hyvin tärkeätä\ntavata teitä täällä viikon sisässä?\"\n\n\"Jos sen olisin sanonut, Antoinette, olisi hän pakottanut meitä\njatkamaan matkaa autolla tai junalla pikemmin päästäksemme perille --\nja siten olisi koko jalkamatkani mennyt piloille\", huomautti St. Ives.\n\nAntoinette St. Ives kääntyi veljensä puoleen päätään kohauttaen.\n\n\"Rangaistukseksi siitä\", hän ankarasti sanoi, \"et saa tätä kirjettä,\njonka Angelique Fanchon on minulle lähettänyt.\"\n\nRukoillen kurkotti St. Ives käsiään.\n\n\"Onko se Angeliquelta, vai mitä sanot? Pyydän sinua,\nAntoinette -- -- --\"\n\n\"Sinä et sitä saa -- et ainakaan ennenkuin olet kylpenyt ja olen hiukan\nsinua piinannut. Tuollainen luonto, Gaspard, on aiheuttava sinulle\nonnettoman lopun. Miksikä et kertonut monsieur Brantille, että pyysin\nhäntä saapumaan luokseni?\"\n\n\"Siksi, että tarkoitukseni oli arvioida häntä niinkuin vain mies voi\ntoista miestä arvioida -- ilman että hänen päänsä oli täynnä kaunista\nsisartani. Ja miehen arviointi, Antoinette -- -- --\"\n\nTämä keskeytti hänet lyhyesti kohauttamalla olkapäitään ja kääntymällä\nCliftonin puoleen. Tämä oli seissyt tyttöä katsellen ja vaipuneena\nihailemaan hänen viehkeyttään oli hän tuskin kuullut St. Ivesin saamia\ntoruja. Ensin oli hän järkytyksekseen ollut näkevinään, että tytön\ntukka oli lyhyeksi leikattu ja kiharrettu kuten Clairetten aikoinaan.\nSitten hän keksi, että hiuskiharat oli kiinnitetty neuloilla ja yksi\nnoita pehmeitä suortuvia päässyt irti ulottuen miltei tytön olkapäähän.\nTämän kiharan kiinnitti Antoinette St. Ives neulalla samalla kääntyen\nveljensä luota.\n\n\"Valitan, herra Brant\", sanoi hän nyt englanninkielellä. \"Gaspardin\nolisi pitänyt sanoa terveiseni. Parisen tuntia lähtönne jälkeen olin\nrouva Aldousin luona ja veljeni mainitessa minulle puhelimessa, että\nhänellä oli seuralaisenaan muuan Clifton Brant, oli sydämeni miltei\nlakata lyömästä. Olitte maailmassa ainoa mies, jota mitä pikimmin\nhalusin tavata ja pelkäsin kenties jo ainaiseksi kadottaneeni teidät\nnäkyvistäni. Pyysin Gaspardia sanomaan teille, että olin sisähuoneessa\nsiellä Ivan Hurdin toimistossa silloin kun te -- kurititte tätä.\"\n\nHänen silmissään pilkahti veitikkamaisuutta ja naurunhalua hänen\nottaessaan tapahtuman puheenaiheeksi. Tuo katse soi Cliftonille\nrohkeuden ja tasapainon jälleen. Yhä tyttö nauroi muistaessaan kuinka\nsurkeassa tilassa Hurd oli ollut. Cliftonin mieleen johtui äkkiä, että\nhän oli antanut hyvin pienikasvuisen henkilön järkyttää mielenrauhansa,\nhenkilön, joka tuskin oli Clairettea pitempi. Tyttö oli mitä\nnaisellisin, ja sittenkin Clifton heti oivalsi suunnattoman eron\nhänessä ja Benedictin vaimossa. Clairette kykeni pehmeänä ja\nkyynelöimällä ajamaan tahtonsa läpi. Antoinette joko kuolisi tai\nvoittaisi. Aina pitäisi hän päätään yhtä pystyssä, ja vaikka silmät\njoskus täyttyisivätkin kyynelin, ei niiden ylväs hehku ikinä sammuisi.\nJa niin oli Cliftonista parempi.\n\n\"Kuulin teidän äänenne\", hän sanoi. \"Se olisi houkutellut minut\ntakaisin sisään, ellei muuan päähäni osunut isku olisi saanut minua\nniin pyörryksiin. En ole eläissäni niin hämmästynyt kuin kuullessani\nteidän nauravan, kuten en myöskään milloinkaan ennen ole kokenut mitään\nniin miellyttävää kuin nyt teidät tavatessani.\"\n\n\"Sepä omituista, monsieur Brant! Pelkäsin teistä ennemminkin tuntuvan\nepämiellyttävältä. Tehän käytte hirveästä naisvihaajasta -- -- --\"\n\n\"Sen on Clairette Aldous teille sanonut?\"\n\n\"-- -- -- ja erikoisesti kuulutte kammoavan leikkotukkaisia naisia,\nvaikka suvainnettekin minun etukäteen mainita, että minun\ntukkani ei oikeastaan ole leikkotukka ja sivumennen sanoen on se\nluonnonkihara -- -- --\"\n\n\"Hän on kertonut teille tästä?\"\n\n\"Niin, ja paljon muutakin, että miltei tuntuu kuin tuntisin teidät!\"\n\n\"Siinä tapauksessa on hän jonkun verran auttanut minua, luojan kiitos!\"\nhuudahti toinen.\n\n\"Mutta taistella te osaatte, ja se seikka sovittaa paljon\", jatkoi\ntyttö. \"Olen nähnyt siitä niin ilmeisen esimerkin, että varmaan tulen\nmuistamaan sen kaiken ikäni. Olenkin varma siitä, ettette muuten olisi\nherättänyt minussa lainkaan mielenkiintoa.\"\n\nLempeästi laski St. Ives kätensä sisarensa olalle.\n\n\"Olethan niin kiltti, että annat minulle Angelique Fanchonin\nkirjeen -- -- --\"\n\n\"Vasta kylvettyäsi ja syötyämme päivällistä.\"\n\n\"Mutta kirjehän voi olla tärkeä!\"\n\n\"Sitä se ihan varmaan on, Gaspard!\"\n\n\"Etkä sittenkään anna sitä minulle?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Siinä tapauksessa pyydän teidän seuraamaan minua, ystävä, niin näytän,\nmistä saatte saippuaa ja vettä niin paljon kuin haluatte, sillä sille\npäälle sattuessaan on rakastettava sisareni itsepäinen kuin piru.\" Hän\nkumartui tytön puoleen ja ikäänkuin olisivat he olleet kaksi\nrakastavaista suuteli hän tätä tukkaan sinne, mistä se keskeltä\njakautui kahtia. Miltei samassa tuokiossa veti Antoinette St. Ives\nesiin kirjeen, joka oli ollut hänen povellaan, ja ojensi sen veljelle.\n\n\"Tuo suutelo sovittaa satakin syntiä, Gaspard\", hän virkkoi hellästi.\n\"Toivoakseni tuo kirje sinulle onnea!\"\n\nCliftonin sydän löi kiivaasti hänen nähdessään tytön kasvoille\ntulvahtavan hellyyden. Seuratessaan St. Ivesiä portaita ylös hän\nmuisteli sitä kuin päivänsädettä, joka äkkiä murtautuu hiljaisen\npoutapilven kätköstä. Tuonkaltainen katse varmaankin täytti miehen\nsielun kaikella elämän autuudella.\n\nClifton oli tuskin ennättänyt lopettaa kylpyään, kun ovi aukeni ja St.\nIves syöksähti sisään. Hänen katseensa leimusi kiukkua, ja kirjeen oli\nhän rypistänyt nyrkkiinsä.\n\n\"Ja tämän piti tuoda minulle iloisia uutisia!\" hän huusi. \"Nämä kaksi\nsivuntäyttä pelkkiä loukkauksia ovat ainoastaan todisteena naisen\npetturuudesta miestä kohtaan -- -- --\"\n\n\"Mitä siinä sitten on?\" keskeytti Clifton tyynnyttävästä\n\n\"Mitäkö siinä on? Minusta ei sanaakaan! Alusta loppuun on se täynnä\nAjax Trappieria -- kerskuu hänen hienoista hevosistaan, siitä, kuinka\nkelpo mies hän on, kuinka paljon hän lahjoittaa kirkolle ja kuinka hän\njoka sunnuntai noutaa tytön ajelumatkalle. Solvausta moinen on,\nmonsieur, ja himoitsen sen miehen verta, joka on tähän syypää! Miksikä\npitää tytön piinata minua typerästi kerskumalla tuosta kanaljasta, joka\nosti itsensä vapaaksi sotapalveluksesta, tuosta käärmeestä, joka hänet\nsaadakseen vaikka möisi itsensä pirulle, tuosta -- -- --\"\n\n\"Enpä tiedä\", keskeytti Clifton hänet taas ja nousi kylpyammeesta.\n\"Antakaa minun lukea se, Gaspard!\"\n\nSt. Ives silitti ryppyistä kirjettä ja ojensi sen sitten hänelle.\nLuettuaan Clifton hymyili, ja Gaspardin kasvot tummuivat vihasta.\n\n\"Ihan läpinäkyvää\", Clifton sanoi. \"Luulenpa munkki Alphonsen olevan\ntässä ja monessa asiassa aivan oikeassa. Olette pölkkypää, St. Ives.\nAngelique Fanchon kirjoitti tämän kirjeen, koska hänen sydämensä hiutuu\nrakkaudesta teihin, ja hän turvautuu naiselliseen viekkauteen\npäästäkseen päämääräänsä. Olette kai hiljattain riidellyt hänen\nkanssaan?\"\n\n\"Vain vähäinen väärinkäsitys, johon syynä olivat erilaiset näkökannat\",\nsupisi St. Ives. \"Luuletteko siis hänen rakastavan minua?\"\n\n\"Olen siitä varma!\"\n\nGaspard oikoi kirjettä ja luki sen vielä kerran Cliftonin kuivatessa\nitseään.\n\n\"Jos se on totta\", hän sanoi herkemmin, \"niin vannon Sainte Annen\nkautta, etten ikinä enää korota ääntäni lauluun missään kapakassa.\nEihän minulla olisi mitään farmin omistamistakaan vastaan, jos vain\nsaisin antaa sen olla viljelemättä ja jos se olisi noiden suurten\nvirtain läheisyydessä ja Ajax Trappier, tuo kunnoton, josta en siedä\nedes kuulla puhuttavankaan, asuisi jossakin toisessa maassa.\"\n\n\"Oletteko kysynyt häneltä, tahtooko hän tulla vaimoksenne?\"\n\n\"Kuinka olisin voinut tehdä sen ensin lupaamatta asettua\nmaanviljelijäksi? Mutta hän kyllä tietää, että rakastan häntä. Olen\nsanonut sen hänelle.\"\n\n\"Ihmettelenpä, miksikä hän oikein vaatii sitä niin itsepintaisesti?\"\ntuumaili Clifton puoliääneen.\n\nHetkisen St. Ives vaikeni. Sitten hän hiljaa naurahti.\n\n\"Ellei tuota vietävän Ajax Trappieria olisi, en häntä siitä moittisi.\nSe on hänellä veressään. Hänen isoisänsä isoisä asettui Saint\nFelicieniin satakuusikymmentä vuotta sitten, ja kaiken aikaa ovat\nFanchonit asuneet samalla paikalla. Angelique ylpeilee siitä. He\nomistavat suuria maa-alueita, ja tyttö on maallaan kuin prinsessa. Ja\nminä -- -- --!\" St. Ives kohautti olkapäitään kuin korostaakseen\ntilanteen toivottomuutta. \"Tänä iltana olette saava tietää, mistä\njohtuu, että olen miltei keppikerjäläinen, ja St. Ivesit ovat liian\nylpeitä vaimoiltaan ottaakseen näiden perintöjä. Jos Angelique tulee\nSt. Ivesin puolisoksi, on hänen seurattava miestään siihen kotiin,\nminkä tämä voi hänelle tarjota.\" Hän astui ovea kohti. \"Olkaa hyvä ja\ntulkaa alas pukeuduttuanne, monsieur Clifton!\"\n\nCliftonin saapuessa portaille odotteli Antoinette häntä, ja St. Ives\noli häipynyt näköpiiristä. Tyttö istui ja luki. Hänen vaipunut päänsä\ntoi Cliftonin mieleen mielikuvan hallan kiiltäviksi kypsyttämistä\nkirkasvärisistä kastanjoista. Teeskentelemään hän ei kyennyt. Vilpitön\nihailu kuvastui hänen katseestaan.\n\n\"Tässähän suuri sotasankari saapuu!\" tyttö virkkoi. \"Veljeni on minulle\nkertonut, kuinka autoitte häntä L'Assomptionissa ja sitten voititte\nhänet marssimisessa. Kovinkaan pelottavalta ette näytä, niin että minun\non myönnettävä, että ellen itse olisi päinvastaista omin silmin nähnyt,\nluullakseni epäilisin veljeni kertomusta.\"\n\nClifton oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen vivahduksen hänen\nviitatessaan tapahtumaan Hurdin toimistossa. Tyttö naureskeli hänelle\njostakin syystä, ja Clifton kiukusta ihan kuumeni muistaessaan mitä\nkaikkia hänen epämiellyttäviä ominaisuuksiaan Clairette mahdollisesti\noli paljastanut.\n\n\"Ettekö istu?\"\n\nJäykästi Clifton istuutui.\n\n\"Kuten suvaitsette\", hän virkkoi.\n\nTyttö kumarsi hiukan päätään niin että ylhäältätuleva valo loi hänen\nhiuksiinsa ihmeen kauniin kimmelteen. Clifton saattoi nähdä pitkät\nsilmäripset, hiukan hiuksia tummemmat, rusottavat poskipäät, punaisen,\npehmeän suun -- ja hänen sydäntään ahdisti.\n\n\"Voi kuulkaa -- älkää olko noin hirveän muodollinen\", tyttö sanoi.\n\"Ymmärrän kyllä, että teillä on minusta huono käsitys, ja vilpittömästi\non minun tunnustettava, etten teistä pidä -- mutta moisesta ei meidän\nnyt kannata piitata. Ei ainakaan ennen kuin olette saanut tietää sen\nsangen tärkeän syyn, minkä vuoksi välillisesti tuotatin teidät tänne\nChateau St. Ivesiin.\"\n\n\"Miksikä minulla olisi teistä huono käsitys?\" intti Clifton.\n\n\"Tietenkin siitä syystä, että olin piilossa herra Hurdin\nyksityishuoneessa. Eihän sellainen sovi nuorelle, sievälle neitoselle,\nvai mitä?\"\n\n\"Ettekä te pidä minusta? Miksikä?\"\n\n\"Siksi, että teillä ei ole sydäntä eikä sielua, ei runoudenkaipuuta\n-- -- -- siksi että -- -- --\". Clifton oli vastaanväittäen noussut\nseisaalleen.\n\n\"Clairette Aldousin sanoja taas! Hän on kertonut teille minusta hyvän\njoukon, niinhän? Ja te riennätte heittämään sen kaiken silmilleni\nennenkuin olen vielä kuivunut kylvettyäni teidän kylpyhuoneessanne.\nNiin, toden sanoakseni pukeuduin ennenkuin olin kuiva. Ja miksikä?\nMiksikä pidin moista hoppua? Aion vilpittömästi sanoa sen teille,\nvaikka se teitä loukkaakin. Kaikki tapahtui teidän tähtenne. Paloin\nkaihosta saada taas nähdä teitä. Paloin halusta sanoa teille, että\nsiitä silmänräpäyksestä lähtien, jona sain tietää teidän olevan Ivan\nHurdin palveluksessa, olin mielessäni vakuutettu siitä, että olitte\nsama tyttö, jonka ääneen olin rakastunut. Kuitenkaan en uneksinut\nsellaista, että hyvät henget olisivat minulle suosiollisia ja\npakottamalla minut puolustautumaan soisivat minulle tilaisuuden\nilmaista, millainen ääretön muutos minussa tapahtui sinä hetkenä, jona\nnäin teidät tuolla portailla. Olette pakottanut minut tähän\ntunnustukseen väittämällä, että minulla olisi teistä huono käsitys. Nyt\non teidän kuunneltava minua, ja panenpa pääni pantiksi, ettei koko\nmaailmassa vielä ole ollut miestä, joka olisi valmiimpi menemään naisen\npuolesta vaikka kuolemaan kuin minä teidän puolestanne -- huolimatta\nsiitä, ettei minulla ole sydäntä, ei sielua eikä runoudenkaipuuta.\nToistan siis olevani käytettävissänne!\"\n\nVihdoinkin hän kumartaen vaikeni.\n\n\"Teillä on puheenvuoro, mademoiselle.\"\n\nAntoinette St. Ives, joka oli istunut katsoen edessään seisovaa miestä,\noli tämän puhuessa vuoroin vaalennut, vuoroin punastunut. Clifton\nnaurahti vastatessaan hänen silmänluontiinsa -- mutta hänen\nsuupielissään värähteli hermostuneesti ja hänen katseestaan kuvastui\njotakin, mikä ei ollut hilpeyttä. Clairette Aldous oli tytölle sanonut\nCliftonin olevan miehen, jonka käänteet olivat odottamattomia, ja niin\ntodellakin oli asianlaita. Tyttö nousi seisoen niin lähellä Cliftonia,\nettä tämä olisi voinut koskettaa häneen. Milloinkaan ei hän ollut\nnähnyt mitään jäisempää ja ihanampaa kuin tytön silmäin kiinteä katse.\n\n\"Yhtä poikkeusta lukuunottamatta en ole ikänä kuullut hävyttömämpää\nsolvausta!\" tämä sinkautti ylenkatseellisesti.\n\n\"Mikä tämä poikkeus sitten on, jos minun sallitaan kysyä?\" tiedusteli\nClifton säikähtämättä.\n\n\"On ainoastaan yksi ihminen, jonka vallassa on tehdä mitään sellaista\n-- Ivan Hurd.\"\n\n\"Jonka seikan vuoksi olen ilomielin ottava hänet tilaisuuden salliessa\nhengiltä\", Clifton selitti ja kumarsi tytölle kuin prinsessalle. \"Olen\norjanne, mademoiselle. Ja voidakseen parhaiten hallitsijatartaan\npalvella on orjan häntä rakastettava!\"\n\nSilmänräpäykseksikään ei tyttö luonut katsettaan maahan. Se sytytti\nCliftonin sieluun sammumattoman palon. Hän kaihosi saada koskettaa\ntyttöä, sivellä hänen välkkyviä suortuviaan. Tyttö näytti tämän\naavistavan ja nosti ylväästi päänsä vieläkin pystympään. Tuo ele olisi\naikaansaanut hänen ja jokaisen tavallisen miehen välille erottavan\nseinän. Clifton rakasti tätä ylpeyttä, ja kuitenkin vaikutti se häneen\nkuin sivallus vasten silmiä.\n\nTilanteen jännitys laukesi kadulle vievän portin auetessa ja Gaspardin\näänen kuuluessa eteisestä. Siihen kuului joku toinen henkilö vastaavan,\nja tytön kasvoille tulvahtava ilonilme koski Cliftoniin vieläkin\nkipeämmin kuin hänen äskeinen ylpeä eleensä. Ensi kertaa eläessään hän\naavisti, millaista mustasukkaisuus on. Se osui häneen kuin salama -- ja\ntänä epätoivon hetkenä, kun Antoinette St. Ives kirkastui kuullessaan\ntoisen miehen äänen, Clifton ymmärsi, kuinka vakavasti hän oli\nrakastunut.\n\nVerkalleen hän kääntyi ja pakottautui taas tasapainoon. Hän oli houkka,\nvieläpä vanha houkka päällepäätteeksi. Melkein nelikymmenvuotias hän\noli ja Antoinette St. Ives tuskin saattoi olla enempää kuin\nparissakymmenissä. Cliftonin kasvot jäykistyivät hänen kääntyessään\nGaspardin seuralaisen puoleen -- tämä oli laiha, kalpea mies, jonka\nohimot olivat harmaantuneet. Clifton tuijotti. Hän näki Gaspardin\nmyhyilevän taaempana. Säteilevänä katseli Antoinette St. Ives heitä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä riensivät molemmat miehet avosylin ja ilosta\nhuudahtaen toisiaan vastaan.\n\n\"Denis -- John Denis!\"\n\n\"Clifton Brant!\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nÄäretön yllätys oli Cliftonille tavata täällä tämä vanha ystävänsä,\njonka rinnalla hän oli taistellut Flandernin helvetissä ja joka kerran\noli pelastanut hänen henkensä. Denis sitävastoin oli tietänyt Cliftonin\nsaapuneen kaupunkiin ja tullut vartavasten tätä tapaamaan. Aivan\nilmeisesti hän oli ennakolta tiennyt, kenenkä kohtaisi. Kuitenkin\npusersi hän Cliftonin kättä jykevästi, ja hänen äänensä värähteli\nvilpitöntä iloa. Hehän eivät ainoastaan olleet ystävyksiä vaan myöskin\ntoveruksia ja veljeksiä. St. Ives oli vetäytynyt loitommaksi, ja\nAntoinetten silmissä oli kostea hohde hänen nähdessään John Denisin\nliikutuksen.\n\nVoitettuaan ensi hämmästyksensä Cliftonia ihmetytti ystävässään\ntapahtunut muutos, ystävässään, joka muinaisina vaaroista ja vaivoista\nrikkaina päivinä oli hänestä ollut silkkaa urheutta ja ritarillisuutta.\nDenis oli tavattomasti vanhentunut. Vartalo oli käynyt hiukkasen\nkumaraksi. Jonkunlainen murheellinen muisto hehkui synkkänä tulena\nhänen katseensa syvyydestä, ja hän oli ilmeisestikin kiihdyksissään,\nvaikka yrittelikin sitä peittää.\n\nKiihtyneisyytensä hän kuitenkin paljasti huudahtaessaan:\n\n\"Jumalan kiitos, Clifton! Sinä olet juuri se henkilö, jota tarvitsen!\"\n\nNämä sanat olivat ihmeelliset puhjetakseen eversti Denisin kaltaisen\nmiehen huulilta, ja samaan suuntaan oli myöskin Antoinette St. Ives\näsken puhunut. Clifton kääntyi katsomaan tyttöä, ja keksi tämän\nkatsovan häneen, Cliftoniin, tavalla, joka sai hänen sydämensä\nsykkimään vieläkin kiivaammin. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jona\nhavaitsi tulleensa huomatuksi, tyttö taas ylväästi kohautti päätään\nkuin korostaakseen pitävänsä Cliftonia vallan mitättömänä.\n\nSitten hän pyysi anteeksi sekä poistui. Gaspard mumisi jonkun\nanteeksipyytävän sanan ja riensi kylpemään.\n\nTuskin olivat he jääneet kahdenkesken, kun eversti Denis raskaasti\nhuoaten alkoi puhua.\n\n\"Viime viikon sattumukset ovat suorastaan ällistyttäviä, Clifton\", hän\nsanoi. \"Enpä aio pilata Antoinetten päivällistä väsyttämällä sinua\nyksityiskohdilla. Niitä on parempi pohtia täydellä vatsalla.\nOdotellessamme on minun kuitenkin kerrottava sinulle parisen\nharvinaista sattumaa, jotka ovat sinulle mielenkiintoista kuultavaa.\n\n\"Ensinnäkin -- muistatko kuinka kuljit jalkapatikassa Brantfordin tällä\npuolen mukanasi keskenkasvuinen poika ja koira? No niin, ohitsesi ajoi\nmuuan auto -- -- --\"\n\nClifton nyökkäsi ja hänen katseestaan pilkahti entistä huumorintajua.\n\n\"Ajoipa ohitsemme useampiakin, John!\"\n\n\"Tietenkin -- mutta mainitsemassani autossa istuimme Antoinette ja\nminä. Näin sinut, ja yhdennäköisyytesi Haipoongissa murhatun Clifton\nBrantin kanssa järkytti minua niin, etten kyennyt siitä vaikenemaan.\nAntoinette tahtoi silloin välttämättä, että pysäyttäisimme auton, mutta\npölypilven hajaannuttua olit sinä seuralaisinesi poikennut tieltä ja\nkuljit parhaillaan erään niityn halki.\n\n\"Jatkoimme matkaa ja Antoinette pani minut kertomaan kaiken miehestä,\njonka haamun olin ollut näkevinäni. Tiedäthän, Clifton, kuinka\nystävävainajat koristetaan kukkasilla. Kuvasin sinut Antoinette St.\nIvesille maailman ritarillisimpana, uljaimpana ja rehdimpänä miehenä\nsekä naistenvihaajana verr -- --\"\n\n\"No pannahinen!\"\n\n\"Mitä sanoit?\"\n\n\"En mitään. Jatka vain.\"\n\n\"Tämän johdannon jälkeen voinet käsittää hänen hämmästyksensä, kun\nilmielävänä ilmestyit Hurdin konttoriin, sanoit nimesi ja pakotit tuon\nkonnan polvillaan tunnustamaan tihutyönsä -- ja senjälkeen niin\nvoimallisesti häntä kuritit. Tyttö oli sisähuoneessa ja näki kaiken.\"\n\n\"Tiedän sen\", nyökkäsi Clifton. \"Mutta kiinnostaisipa minua todellakin\nsaada tietää, miksikä hän ei ilmoittanut läsnäoloaan luullessaan minun\naikovan murhata Hurdin. Miksikä ei hän juossut ulos huutamaan apua --\nainakin olisi ollut paikallaan, että hän olisi pyörtynyt.\"\n\n\"Tietenkin! Luulenpa minäkin sanoneeni hänelle jotakin tuollaista hänen\nkertoessaan minulle asiasta ja minun rahtusen toivuttuani ensi\nhämmästyksestäni ja ilostani saatuani tietää sinun olevan elossa.\nKysymykseeni hän soi varsin ällistyttävän vastauksen tuon\nristiinnaulitunkuvan kautta vannoessaan puhuvansa totta -- ja\nAntoinette antaisi ennemmin polttaa itsensä elävältä kuin loukkaisi\nvalheella sen pyhyyttä. Hän sanoi alusta alkaen -- siitä\nsilmänräpäyksestä lähtien, jolloin selitit Hurdille, kuka olit --\nymmärtäneensä, ettei aikomuksenasi ollut tätä surmata. _Ja hän tahtoi\nomilta huuliltasi kuulla totuudenmukaisen tarinan isäsi taloudellisesta\nperikadosta ja kuolemasta_. Hän näki Hurdin olevan polvillaan ja kuuli\ntämän tunnustuksen. Ja nyt on hän vahvasti vakuutettu siitä, että\nluottamus korkeimpaan, rukoukset -- ja _sinä_ -- tulevat pelastamaan\nmeidät siitä perikadosta, joka meitä uhkaa. Clifton Brantiin hän\nluottaa miltei järkkymättömästi. Eikö hän ole sanonut sitä sinulle?\"\n\n\"Ennemminkin vastakohdan\", Clifton sanoi. \"Tullessasi hän\nkirjaimellisesti läksytti minua.\"\n\nEnsi kertaa katosi toisen kasvoista niiden jännittynyt ilme ja ne\nkävivät hilpeiksi.\n\n\"Tuo olisi minun pitänyt älytä siitä ilosta, millä hän minut\nvastaanotti. Mitä olet tehnyt?\"\n\n\"Käytin vastaansanomatta hänen kylpyhuonettaan.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sanoin hänelle sydämeni miltei tauonneen lyömästä ensi kertaa\nnähdessäni hänet tuolla portailla. Sitten selitin hänelle, kuinka\nihastuttava hän on.\"\n\n\"Laupias taivas!\"\n\n\"Hänen silloin alkaessaan toruskella selitin rakastuneeni häneen siitä\nhetkestä lähtien, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä Hurdin\nluona, ja että juuri olin sen oivaltanut. En pidä teeskentelystä.\nSanoin kuten asia oli!\"\n\n\"Ja Antoinette vastaanotti -- -- --\"\n\n\"Ei, John, sitä hän ei tehnyt. Luulen hänen olevan ikuisen vihamieheni.\nAion kuitenkin seurata raamatun käskyä ja rakastaa tätä olentoa, joka\nminua vihaa. Olen jo luvannut auttaa Gaspardin rakkausjuttua Angelique\nFanchonin kanssa oikealle tolalle. Olen myöskin vannonut uhraavani\nvaikka henkeni Antoinette St. Ivesin puolesta, milloin tämä vain\nsuvaitsee kutsua minua tekemään tämän mitättömän uhrauksen. Sitäpaitsi\non Ivan Hurd usuttanut poliisin kintereilleni, ja itse olen rakastunut.\nMutta siitä _suuresta taistelusta_, joka on ovella -- mikäli olen\noikein ymmärtänyt sinua ja mademoiselle Antoinettea -- en ole vielä\nsaanut kuulla kerrassaan mitään.\"\n\n\"Etkä saakaan ennenkuin päivällisen jälkeen. Antoinette pakotti minua\nlupaamaan sen.\"\n\n\"Ja eversti Denis pitää aina antamansa lupaukset\", kuului viehkeä ääni\ntakaapäin. \"Suokaa anteeksi, että tulin kuulleeksi viimeiset sananne,\neversti. Päivällinen on valmis, ja Gaspard on tullut alas ollen ihan\nkuolemaisillaan nälkään. Kapteeni Brant, alentuisitteko tarjoamaan\nminulle käsivartenne? Lupaan, etten rasita sitä kovasti. Ainoastaan\nsormenpäilläni siihen hipaisen.\"\n\n\"Toivoisinpa, että se saisi teitä sensijaan kantaa\", kuiskasi Clifton\nheidän ennen eversti Denisiä astuessa ruokahuoneeseen vievästä ovesta.\n\nCliftonista oli suoja, johon he tulivat, samanlainen jäännös\nmenneeltä ajalta kuin äskeinenkin. Se oli pienempi, katossa oli\nvaltavia palkkeja, seinillä tammilaudoitus ja nurkassa avoin takka\nvanhanaikuisine takorautaisine tankoineen. Pöydältä loi hillittyä\nvaloaan muuan niin vanha ja harvinainen kynttiläjalka, että Clifton jäi\nsitä katsomaan heidän istuutuessaan pöytään.\n\nSoittaessaan edessään olevaa pientä hopeakelloa huomasi Antoinette St.\nIves hänen kiinnostuneen katseensa.\n\n\"Näen mielenkiintonne heränneen, monsieur Brant\", hän sanoi, mutta\näänensävy oli niin kylmän muodollinen, että kaikki rohkeat toiveet\ntytön anteeksiannosta taas sammuivat. \"Niin, me ylpeilemme pikku\nkodistamme\", hän jatkoi. \"Olen myöskin vakuutettu siitä, että teitä\ntulevat kiinnostamaan monet niistä muistoista ja tarinoista, joita --\nkuten useita vanhoja perintöesineitäkin -- nämä seinät kätkevät\nsisälleen.\"\n\nNähdessään tytön nyt arvokkaana ja hymyilevänä emännöivän kuin viehkeä\nprinsessa kuninkaallisessa pöydässä, olisi Clifton mieluummin äskeistä\nrohkeata käytöstään muistaessaan puraissut kielensä poikki. Hänen\näänessään värähteli nöyryyttä hänen vastatessaan:\n\n\"Kaiken ikääni olen toivonut, että olisin elänyt menneillä\nvuosisadoilla\", hän sanoi. \"Tuo tunne kai onkin syynä siihen, että\nminusta on tullut kiertolainen. Siihen on minua ajanut rauhattomuuteni,\nikuisesti sammuttamaton kaipuu, isiltä peritty levottomuus veressäni\nOlette onnellinen! Jos tämä talo olisi minun, en sitä vaihtaisi Chateau\nFrontenaciin, jonka muurit tuolla ylhäällä kohoavat.\"\n\nIlonkimmelle leyhähti tytön kasvoille.\n\n\"Olen sitä aavistanut, monsieur. Muutoin ette olisi valinnut\nmakuupaikaksenne tuota Brantfordin lähellä sijaitsevaa vanhaa\nkirkkotarhaa, jonne esi-isänne on haudattu. Pikku Joe kertoi siitä\nminulle samoinkuin siitäkin, kuinka otitte hänet mukaanne Montrealiin.\nUrsuliinien kappelissa on votiivilamppu, jonka Marie de Repentigny\nvuonna 1717 sinne lahjoitti, ja huolimatta vuosisatain vaihteluista ja\npitkäaikaisista piirityksistä, joiden aikana kanuunankuulat ja pommit\nuseat kerrat ovat hajoittaneet luostarinmuurit, on tämä lamppu palanut\nsiitä lähtien aina.\n\n\"Olette sen luullakseni nähnyt, tuon muiston Uuden Ranskan\nrunollisimmasta murhenäytelmästä, kun Amelie de Repentigny -- sen ajan\nnaisista kaunein -- leikkasi hiuksensa ja meni luostariin, koska hänen\nveljensä oli juovuspäissään surmannut sen miehen isän, joka oli hänen\nrakastettunsa. Vuonna 1719, samaan aikaan kuin Amelie särjetyin sydämin\nkuoli luostarinmuurien sisällä, lahjoitti hänen äitinsä eräälle\nMarroletille tuon kynttiläjalan, joka on tällä pöydällä, ja siitä\nlähtien on se ollut tässä talossa. Täällä Amelie oli myöskin\nrakastettunsa tavannut. Vanha talo on täynnä romanttisia muistoja. Onko\nteistä siis ihme, että sitä rakastan?\"\n\n\"Kunnioitan teitä senvuoksi\", Clifton sanoi ja sydämessään hän tyttöä\njumaloi.\n\nAterian kestäessä tulvaili tämän huulilta runollisia tarinoita vanhasta\ntalosta kuin eepillistä runoa -- niin hyvin oli hän säilyttänyt ne\nmielessään. Gaspardkin kertoi noista muinaisista päivistä, jolloin\nlinnoituksen muurien alapuolella sijaitseva kaupunki oli Uuden Ranskan\npolttopisteenä. Kesken kaiken pyysi Antoinette John Denisiltä anteeksi,\njos yksipuolinen keskustelu tätä väsytti.\n\nClifton, joka siihen asti oli vaiennut, otti silloin puheeksi erään\ntoisen seikan, vaikkakin häntä tavallaan kainostuttikin sen\nkäsitteleminen. \"Toivoakseni pidätte ystävistäni Benedict Aldousista --\nja tämän rouvasta?\"\n\n\"Sen teen\", tyttö vastasi. \"He pyysivät minua vieraakseen kotiinsa, kun\nhuomasivat etten asunut Montrealissa. Olin siellä kolme päivää. Ihan\nrakastuin Joeen ja Bimiin ja luullakseni otan heidät kasvateikseni.\"\n\n\"Kasvateiksenneko?\" Clifton hämmästeli.\n\n\"Niin, kasvateikseni\", toisti tyttö kylmästi. \"He ovat äidillisen\nhoidon tarpeessa ja Clairette Aldousilla on täysi työ omistaan.\nKuitenkin oli hän aikeissa pitää Joen ja Bimin, kunnes kerroin hänelle\nsuunnitelmani ja pyysin saada ottaa nuo molemmat mukaani Quebeciin.\nMadame Aldous ei kuitenkaan tahtonut päästää Joea, ennenkuin oli\nhankkinut hänelle kunnollisia vaatteita. Hän on suloisimpia naisia,\nmitä olen nähnyt. Enpä usko hänenlaisiaan olevan maailmassa useita --\nmonsieur Aldous on onnellinen, kun on saanut sellaisen vaimon.\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän katsoi Cliftonia silmiin ja käytti\nsitten tilaisuutta hyväkseen ampuakseen vielä laukauksen.\n\n\"Jos teillä on jotakin sitä vastaan, että otan Joen ja Bimin luokseni,\ntai jos haluatte korostaa sitä seikkaa, että teilläkin on heihin\njotakin osuutta, niin -- mutta siitä asiasta saatamme keskustella Joen\nja Bimin huomenna saavuttua, kapteeni Brant. He saapuvat aamupäivällä.\"\n\n\"Mutta Joe\", intti Clifton, \"hänhän -- -- --\"\n\n\"Niin, hän pitää minusta ja iloitsee päästessään tänne\", hymyili tyttö\nja hänen silmänsä leimahtivat. \"Ensin hän pelkäsi minua; mikä seikka\ntietenkin oli hänen päähänsä päntättyjen viisauksien ansiota, monsieur\nBrant. Hän näyttää käsittämättömästi kammoksuvan leikkotukkaa. Ensi\nkerran minut tavatessaan käytävässä huoneensa ulkopuolella oli tukkani\nvalloillaan ja ojentaessani molemmat käteni häntä kohti pakeni hän kuin\nolisin ollut mikäkin kummitus. Kesti kauan, ennenkuin saimme hänet\njärkiinsä. Kuitenkin hyvän aikaa puhuttuamme hänelle järkeä ja\nselitettyämme, ettei leikkotukkaan aina kuulu eräitä määrättyjä\nmiljoonan dollarin arvoisia esineitä, tuli hänestä kiltti ja kohtelias.\nHaluatteko vielä kupin kahvia, kapteeni Brant?\"\n\nClifton tunsi kuumenevansa häpeästä, mutta Antoinette oli ikäänkuin ei\nolisi sitä lainkaan huomannut. Hän kaatoi Cliftonille lisää kahvia,\nojensi sokeria ja puhui samalla eversti Denisin kanssa uudesta\nranskalaisesta oopperasta, ikäänkuin johtaakseen tämän mielenkiinnon\nsyrjään siitä vaikutuksesta, minkä äskeinen mahdollisesti oli\nCliftoniin tehnyt.\n\n\"'Veenus ja sulottaret' on sen kaunis nimi\", hän jatkoi. \"Nuo kolme\nsulotarta Eufrosyne, Aglaia ja Thalia, ovat kaikki täysin nykyaikaisia.\nHeillä on kreikkalaistyyliset rypälekruunut ja lyhyeksi leikattu tukka.\nPidättekö leikkotukasta, kapteeni Brant?\" kysyi hän ja kääntyi\nviattomannäköisenä Cliftonin puoleen.\n\n\"Niin -- hm -- joskus!\" Clifton antautui epätoivoissaan. \"Pidän\nkauniista tukasta.\"\n\nGaspard naurahti. \"Sisareni tietää, että hänellä on nykypäivien\nQuebecissa kaunein tukka aivankuin Amelie de Repentignyllä kaksisataa\nvuotta sitten. Muutoin ei hän olisi hiuksista puhunut.\"\n\nAntoinette St. Ives karahti purppuranpunaiseksi, mutta Clifton olisi\nmielellään pusertanut Gaspardin kättä kiitokseksi tuosta kömpelöstä\nkohteliaisuudesta. Itse hän ei uskaltanut sanoa mitään.\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut, että sanani käsitettäisiin noin, Gaspard\",\nsanoi tyttö nuhtelevasti.\n\n\"Ei niitä niin käsitettykään, ainakaan en minä sitä tehnyt\", vakuutteli\nClifton. \"Hiuksenne ovat kauniit, mademoiselle. Oletteko milloinkaan\nnähnyt mitään niiden veroista, eversti Denis?\"\n\n\"En koskaan\", Denis virkkoi salavihkaa vilkaisten eräällä tammihyllyllä\nolevaan vanhaan kelloon, joka raksuttaen mittaili sekuntteja.\n\nHuolimatta hämmennyksestään huomasi Antoinette tuon katseen oivaltaen\nmitä se merkitsi. Parin tuokion päästä olivat he taas etuhuoneessa.\n\nNyt ei eversti Denis enää peitellyt, että mielellään olisi lähtenyt ja\nottanut Cliftonin mukaansa. Antoinette St. Ives myöskin osoitti\nselvästi, että ratkaiseva hetki oli lähellä ja että hänelle oli\nkysymyksessä jotakin hyvin tähdellistä. John Denis meni Gaspardin\nkanssa hiukan edellä, ja Clifton arvasi tämän tapahtuneen sen vuoksi,\nettä tyttö saisi tilaisuuden vielä sanoa hänelle sanasen.\n\nMilloinkaan ei hän sitten unohtanut tämän arvokkuutta, kauneutta ja\nhänen silmistään huokuvaa tyynen ylpeätä vetoumusta hänen ojentaessaan\nCliftonille kätensä jäähyväisiksi.\n\n\"Eversti Denis kertoo teille kaiken, kapteeni Brant\", hän sanoi. \"Ja\nminä rukoilen Jumalaa, että osoittaudutte luottamukseni arvoiseksi --\nainoallekaan muille en näin avoimesti uskoutuisi -- ja että voisitte\nauttaa meitä ahdingostamme. Kuinka uskallan uskoa teidän pelastavan\nmeidät perikadolta, jonka välttäminen näyttää mahdottomalta, on\nitsellenikin arvoitus. Niin kuitenkin on. Kun sieltä sisähuoneesta\nkatselin otteluanne Ivan Hurdin kanssa, sain rajattoman luottamuksen\nteihin -- taistelijana.\"\n\n\"Mutta muissa suhtein, mademoiselle -- olen vailla sydäntä, vailla\nsielua ja runoudentajua -- -- --\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi -- pyydän sitä. Vain huonotuulisuudessani\ntulin sanoneeksi moista.\"\n\n\"Ette siis ole minulle vihainen, vaikka -- -- --\"\n\n\"Vaikka --?\" tyttö kysyi, ilmeisestikin tuokioksi unhoittaen mitä oli\ntapahtunut.\n\n\"Vaikka olin niin rohkea, että sinä silmänräpäyksenä, jona teidät näin,\nolin valmis laskemaan kaikkeni jalkainne juureen ja niin äärettömän\nrohkea, että ilmoitin totuuden, jota en voinut hillitä -- että rakastan\nteitä.\"\n\n\"Monsieur!\"\n\nClifton kumartui hänen kätensä ylle ja vältti hänen katsettaan.\n\n\"Jos hengelläni saatan keventää taakkaanne, on se keventyvä,\nmademoiselle St. Ives\", hän herkästi lausui ja astuessaan pimeälle\npikku kadulle, joka kaartoi terassin korkeata kallioseinää, oli hän\nonnellinen tietäessään tytön pikku kätösen otteen silmänräpäyksen\nverran tiukenneen puserruksessaan.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nDenis sekä St. Ives odottelivat häntä, mutta lyhyen kadun toisessa\npäässä sanoi Gaspard hyvää yötä ja poistui.\n\nKotvasen päästä astuivat he eversti Denisin yksityiskonttoriin, joka\nsijaitsi pikku rakennuksessa, missä Laurentian Massa- ja Paperiyhtiön\ntoimistot sijaitsivat. Ihastuneena katseli Clifton ympärilleen. Hänestä\noli kuin olisi hän tullut kotiin.\n\nToimistohuone ja suuri tammipöytä, jonka laatikosta John Denis oli\nottanut ne kaksi sikaaria, jotka he viimeksi olivat yhdessä polttaneet\nennenkuin kymmenen vuotta sitten lähtivät sotaan, olivat samoja,\nentisillä paikoillaan olivat myöskin öljymaalaukset, jotka esittivät\nSir William Denisiä ja jalosukuista Cecil Stanfordia, yhtiön\nperustajia, jotka olivat olleet Quebecin suurimman teollisuushaaran\nvaikutusvaltaisia uranuurtajia ja haudassa jo vuosikymmenet.\nHeidän keskellään oli everstin isoisä, ensimmäinen John Denis,\ntiukkapiirteisine taistelijankasvoineen. Tammipöydän yllä oli sileässä\nkoivukehyksessä oleva taulu, jonka sir William oli neljäkymmentä vuotta\nsitten veistänyt ja taulussa oli haalistunein kirjaimin: \"_Jumala ennen\nmenestystä. Kunnia ennen dollaria_.\"\n\nNyt näin monen vuoden päästä nähdessään nuo sanat luki Clifton ne\nääneen ja sanoi:\n\n\"Sir Williamin kultainen ohje on aina säilynyt sydämessäni. Kunpa\nolisin voinut enemmän sitä toteuttaa! Ja täällä on kaikki ennallaan.\nTämän huoneen ilmapiiri se juuri on tehnyt Laurentian Massa- ja\nPaperiyhtiöstä koko teollisuushaaran firmoista juurevimman,\nuranuurtajan, johtajan sekä periaatteissa että teoissa ja niin\nsanoakseni Quebecin metsäin suojelijan.\"\n\n\"Ja tänä iltana on se tuomittu -- kuolemaan\", John Denis lausui\nepätoivoisesti. \"Istuhan, Clifton. Ole kuin kotonasi ja sytytä\nsikaari.\"\n\n\"Tuomittu kuolemaan!\" huudahti Clifton. \"Kuolemaan -- sir Williamin\nkatsellessa siihen seinältään kuin suojelusenkelin! Ei,\nystäväiseni -- -- --\"\n\n\"Antaisinpa kymmenen vuotta elämästäni, jos isoisäni voisi astua\nkehyksistänsä paikalleni kuudeksi kuukaudeksi, Clifton. Se merkitsisi\npaljon minulle -- sekä Antoinettelle. Isoisä olisi uhrannut vaikka\nhenkensä. Hän oli sellainen.\"\n\n\"Ainoakaan mies, joka milloinkaan on elänyt -- edes isoisäsi -- ei\nsaata olla minua valmiimpi uhraamaan Antoinette St. Ivesin puolesta\nviimeisenkin veripisaransa\", Clifton sanoi jännityksestä värähtelevällä\näänellä. \"Olen valmis! Mitä on tekeillä? Mistä on kysymys?\"\n\n\"Meitä uhkaa sama kohtalo kuin isääsi\", sanoi John Denis hiljaa.\n\"Siksipä on minusta ollut erikoinen sallimus, että Haipoongissa\nsäästyit kuolemalta ja juuri tuona kohtalokkaana hetkenä ilmestyit\nHurdin toimistoon. Antoinette on vielä vahvemmin vakuutettu siitä, että\nJumala sinut lähetti. Miksikä muuten maailman kaikista ihmisistä juuri\nsinä saavuit kuin haamu tuonpuoleisesta samana tuokiona, jona\nmademoiselle St. Ivesiä vaadittiin myymään sielunsa Ivan Hurdille?\nAsiassa on jotakin yliluonnollista, Clifton.\"\n\nClifton hypähti pystyyn. \"Tähän asti olen hillinnyt itseni, Denis. Nyt\non kärsivällisyyteni kuitenkin lopussa. Puhu Jumalan tähden suusi\npuhtaaksi! Mitä Ivan Hurdilla on Antoinette St. Ivesin kanssa\ntekemistä?\"\n\n\"Ja minun kanssani, voinet lisätä\", virkkoi Denis olkapäitään\nkohauttaen. \"Toivoisinpa muutamalla sanalla voivani selvittää sinulle\ntilanteen. Se on kuitenkin mahdotonta. Olet vuosikausia ollut täältä\npoissa ja minun on alusta lähtien selostettava sinulle tapausten kulku.\nMuuten varmaankin pitäisit epäilyksiäni liioiteltuina. Johdannoksi on\nminun sanottava, että ellei jotakin uskomatonta ja odottamatonta hyvin\npian tapahdu, on Laurentian Massa- ja Paperiyhtiö lakkaava olemasta --\nmenevä vararikkoon. Ja kovimmin tulee tämä isku kohtaamaan Antoinettea\nja hänen veljeänsä. Itse olen perikadon partaalla, mitä rahaan ja\nliikemiesylpeyteeni tulee -- mutta siinä onkin kaikki. Antoinette St.\nIvesiä uhkaa paljon kauheampi kohtalo. Tunnetko Ivan Hurdin? Ei vuosien\ntakaista Ivan Hurdia, vaan Ivan Hurdin sellaisena kuin hän nyt on?\"\n\n\"Vain niiden kokemusten perusteella, jotka hänestä sain hänen\ntoimistossaan. Sitäpaitsi kertoi Benedict Aldous hänen olevan hyvin\näveriään ja poliittisesti sangen vaikutusvaltaisen sekä erittäin\nvaarallisen niille, jotka asettuvat häntä vastustamaan. _Le taureauksi_\n-- häräksi -- luulen Benedictin maininneen häntä nimitettävän. Luihu\nhirtehinen kai olisi hänelle sopiva nimitys.\"\n\n\"Enpä käsitä, kuinka tilanne enää voisi olla nykyistä pahempi\", virkkoi\neversti Denis katkerasti. \"Minun on kuvailtava sinulle, millainen Ivan\nHurd nykyään on, jotta pystyisit käsittämään lopun. Tiedät, miten hän\nmurskasi isäsi elämän ja elämäntyön. Silloin oli Ivan Hurd kuitenkin\nkääpiö. Nyt hän on jättiläinen. Hän on yksinkertaisesti anastanut\nsellaisen vallan, että laki on hänen edessään aivan voimaton, eikä hän\nkaihda rikoksiakaan päästäkseen tarkoitusperiinsä. Sellainen on mies,\njota loukkasit ja josta Montrealissa teit leppymättömän vihamiehesi.\"\n\nJohn Denis puhui lyhyesti ja karskisti kuten ennen muinoin\nkomentaessaan sotamiehiä. Laihoille kasvoille oli lehahtanut kiihkoisa\npuna. Hänen silmissään välähti, ja kädet nyrkissä hän mitteli lattiaa\nCliftonille puhuessaan.\n\n\"Minun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä\", sanoi Clifton kylmästi.\n\"Kuitenkin on hän yhä olemassa, samaten kuin minulla mahdollisuus\nsurmata hänet.\"\n\nHän ajatteli Antoinette St. Ivesiä, ja sydämensä takoi hänen\njännittyneesti odottaessaan saavansa kuulla, mitä yhteyttä tytöllä\nsaattoi olla Hurdiin. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja pidätti\nkiihkeät kysymykset, joita risteili hänen mielessään. Hän seisoi\nodottaen, ja levittäen erään kartan hänen eteensä pöydälle eversti\nDenis jatkoi:\n\n\"Se olisi sinun pitänyt tehdä. Tuskinpa olisit siten joutunut\nsuurempaan vaaraan kuin nyi. Hurd piti sinua vaarallisena vihollisena.\nMuutoin ei hän olisi yrittänyt saada sinua Haipoongissa murhatuksi.\nAntoinette kertoi minulle sen asian niin kuin hän sen oli Benedict\nAldousilta kuullut. Ja Hurd tietää sinun nykyään olevan hänelle\nvaarallisemman kuin konsanaan. Hän menetteli harkitsemattomasti\nkutsuessaan raivoissaan poliisin avukseen Montrealissa. Epäilemättä hän\narveli helposti saavansa sinut tuomituksi murhayrityksestä\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Antoinette St. Ives\nsattui kuitenkin todistajaksi teidän väliseenne kohtaukseen, ja se\nseikka teki tuon tuuman mitättömäksi. Hän ei pystynyt saamaan sinua\nvankilaan, jos joku St. Ives todisti häntä vastaan -- ainakin kävisi se\nmelko vaikeaksi. Siksi on hän yrittävä saada sinua pinteeseen muulla\ntavoin. Jos nyt suostut pyyntööni ja yhdyt liittolaisenamme\nilmeisestikin toivottomaan taisteluun häntä vastaan, tulee hän\nvihaamaan sinua enemmän kuin ainoatakaan muuta ihmistä maanpiirissä.\nRauhallista unta ei hän silmiinsä saa ennenkuin sinut on perinpohjin\nnujerrettu, ja jos eläisimme muinaisaikoina, antaisi hän polttaa sinut\nroviolla.\"\n\n\"Kuulostaa kiintoisalta\", nyökkäsi Clifton toisen vaietessa. \"Voit\npitää minua kamppailun osanottajana. Olen sen jo luvannut mademoiselle\nAntoinettelle ja nyt annan sinulle saman lupauksen. Kuitenkin\non kaikki muu minulle yhä toistaiseksi täydellistä arvoitusta,\nja niin kauan kuin kierrät ja kaarrat on minun kärsittävä epävarmuuden\ntuskia. Jospa voisit olla Antoinette St. Ivesin suhteen hieman\nselväpiirteisempi -- -- --\"\n\n\"Vilkaisehan tätä karttaa\", sanoi Denis lyhyeen. \"Tulemme vähitellen\nasian ytimeen.\"\n\nClifton seisoi hänen vieressään ja kumartui katsomaan pöydälle\nlevitettyä karttaa.\n\n\"Tässä on vanha, tuttu Mistassini River\", jatkoi Denis tyynemmin.\n\"Kuten kartasta näet, ulottuvat alueemme neljäkymmentä mailia sekä\nitään että länteen ja jokivartta ne käsittävät noin viisikymmentä\nmailia. Kaikki alueeltamme tukkeja kuljettavat joet virtaavat\nMistassiniin. Mistassini taas on ainoa yhdyssiteemme Lake Saint Johniin\nja sahoillemme, jotka vielä kolmisen vuotta sitten tuottivat enemmän\nkuin satatuhatta tonnia paperia vuodessa. Mistassinin uoman salpaaminen\non samaa kuin veren tyrehyttäminen suonistamme -- se tuottaa meille\nkuoleman!\"\n\n\"Alan käsittää\", Clifton sanoi. \"Sama vanha järjestelmä, John. Ero on\nvain siinä, että isäni pikku alue oli joen rannalla, joka tuskin oli\nmuuta kuin puronen paitsi kevättulvain aikana -- eikä Hurdilla ollut\npaljonkaan vaivoja ehdyttäessään meidän veremme kuiviin. Mutta\nMistassini -- suurin pohjoisesta virtaava joki -- -- --\"\n\n\"Sen uittokyky on viisi miljoonaa tukkia eikä tuhattakaan runsaammin\",\nDenis sanoi. \"Meillä on vain se eikä mitään muuta mahdollisuutta.\nOlemme sen varrella sijoittaneet neljä miljoonaa dollaria metsämaihin,\njoista Ivan Hurd nyt varmasti ja verkalleen on pusertamaisillaan mehun.\nViimeinen ja lopullisesti nujertava isku on kohtaava meitä tänä keväänä\nuittoaikaan -- ja ellemme ihmeen kautta pelastu, käy niin, että\nLaurentian Massa- ja Paperiyhtiö lysähtää kumoon ja kuolee, ja vielä\nniinkin, että käytännöllisesti katsoen tulee kaikki, mitä se ikinä on\nomistanut, joutumaan Ivan Hurdin ja tämän ahneiden kumppanien käsiin.\"\n\n\"Unohdat, mitä sinun piti kertoa minulle Antoinette St. Ivesistä\",\nmuistutti Clifton.\n\nEversti Denis osoitti melkein yhtiön alueiden keskellä sijaitsevaa\npientä mustaa palasta, joka oli aivan joen varrella.\n\n\"Gautier St. Ives, Antoinetten ja Gaspardin isä, oli runsaasti\nneljännesvuosisadan sir Williamin oikeana kätenä noissa metsätöissä.\nHän oli toinen sir William, käytännöllinen ja kuitenkin haaveksija,\nherrasmies ja kuitenkin ottelija, entisen ajan kasvatti, jonka ihanteet\novat menneet perintönä hänen lapsilleen. Hänen vaimonsa Antoinette\nkuoli nykyisen Antoinetten ollessa kuusivuotias ja Gaspardin\nneljätoista. En usko ikinä nähneeni mitään kauheampaa kuin Gautierin\nsuru. Se oli sanatonta murhetta, joka huolimatta rakkaudesta lapsiin\nsurmasi hänet tuuma tuumalta. Hän kuoli kaksi vuotta vaimonsa jälkeen\nja hänen viimeinen toivomuksensa oli, että Gaspard opiskelisi papiksi,\njos hänellä olisi siihen taipumuksia, ja että pikku Antoinette,\njoka silloin oli kahdeksan vuoden vanha, kasvatettaisiin\nursuliiniluostarissa.\n\n\"Yritimme seurata hänen toivomuksiaan, mutta Gaspard sopi kaikkea muuta\nkuin papiksi. Useita vuosia ennen Gautier St. Ivesin kuolemaa olivat\nsir William ja tämän yhtiötoverit luovuttaneet hänelle --\nkiitollisuuden ja tunnustuksen osoitukseksi -- tämän sadan neliömailin\nsuuruisen metsäalueen, jonka näet mustalla merkittynä tässä kartalla.\nSe oli luonnollisestikin kokonainen omaisuus, mutta Laurentian-yhtiön\njohtajat olivat sellaisia henkilöitä, että heille oli sulaa iloa saada\nosoittaa pitävänsä arvokkaita palveluksia arvossa. Ennen kuolemaansa\nsai sir William nähdä Gaspardin olevan metsissä yhtä kotonaan kuin\nisänsäkin -- Gaspard alkoi itse hoitaa tuota aluetta ja harjoitti\nmetsänhakkausta työvoimalla, joka vuosi sitten nousi yli sadan miehen,\nja kaikki hänen puutavaransa osti yhtiö.\n\n\"Täten on tuo alue tuottanut sisaruksille vuotuisen noin kymmenen-,\nviidentoistatuhannen nettotulon, ja metsää on pidelty niin hellävaroen\nkuin konsanaan. Gaspard rakastaa puita enemmän kuin ihmisiä. Nyt\nkäsität, kuinka tämä taistelu elämästä ja kuolemasta taloudellisessa\nsuhteessa vaikuttaa Antoinette St. Ivesiin. Kuten sanottu, on asiassa\npimeämpikin puoli, mutta ennenkuin selostan sitä, on minun kuvailtava\nsinulle nykyistä tilannetta. Jaksatko kuunnella?\"\n\n\"Olen pelkkää korvaa\", Clifton sanoi. \"Jatkahan!\"\n\n\"Kenties muistanet, että Hurd liittolaisineen ensin ennen matkaasi pani\nalulle metsäin uutisasuttamisen\", Denis jatkoi. \"Poissaollessasi on\ntämä uutisasuttaminen järjestetty niin, että se on suurimpia paperi- ja\npuumassateollisuutta uhkaavia vaaroja. Milloin tahansa voidaan mikä\nalueistamme tahansa erottaa niin sanottuihin asutustarkoituksiin.\nTiedät hyvin, kuinka pienet mahdollisuudet uutisasukkaalla on elättää\nitsensä metsissämme, kun laki sallii hänen hakata metsästänsä\nainoastaan viisi acrea vuodessa. Hallitus sallii hänen kuitenkin hakata\nkaikki metsäpalojen vahingoittamat puut sekä omalla että hallituksen\nalueella. Nämä kaikkea muuta kuin vilpittömät Hurdin kaltaisten miesten\nhankkimat uutisasukkaat sytyttävät kuloja ja neljänkymmenenkahdeksan\ntunnin päästä on heillä suunnaton palonvahingoittama alue, jonka he\nlaillisesti saavat hakkuuttaa. He ovat metsäsissejä, eivätkä ainoastaan\nhanki Hurdin kaltaisille roistoille halpaa massapuuta, vaan myöskin\naiheuttavat ilkitöillään sanomatonta vahinkoa.\n\n\"Tunnet tämän kaiken, Clifton. Ensi kerran aavistimme Hurdin\nkätyreineen luoneen silmäyksensä Laurentia-yhtiön alueisiin, kun meille\nneljä vuotta sitten selitettiin, että kaksisataa neliömailia\nmetsistämme oli erotettu 'uutisasutustarkoituksiin'. Luonnollisesti\nvartavasten pestatut 'uutisasukkaat' saapuivat, metsäpalot alkoivat, ja\nHurd-Foy-yhtiö osti massapuut, vaikka oli huomattava, että me\ntarjosimme viisikymmentä senttiä enemmän cordilta kuin he.\nSeurauksena oli, että sinä vuonna oli Hurdilla Mistassinilla tukkeja\nkaksisataatuhatta hänen vähentäessään juuri tällä lukumäärällä meidän\nuittomahdollisuuksiamme.\n\n\"Melkein samanaikaisesti sattui todellinen isku. Erään Mistassinin\nvarrella meidän _alapuolellamme_ sijaitsevan kahdeksansataa neliömailia\nkäsittävän metsämaan optionioikeus peruutettiin hallituksesta käsin ja\nalueet myytiin Hurdille. Katalammalla menettelyllä ei hallitus\nkonsanaan ole häpäissyt itseään. Mutta pelastusta ei ollut. Olimme\nsaarroksissa. Sinä keväänä kolme vuotta sitten uitti Hurd yhtiöineen\npuolitoistamiljoonaa tukkia jokea pitkin, niin että saatoimme uittaa\nainoastaan kolme ja puoli miljoonaa omiamme. Tuo pienensi puumassa- ja\npaperituotantoamme kolmellakymmenellä prosentilla, emmekä me mahtaneet\nasialle mitään. Silloin juuri Hurd tarjosi meille -- niin, mitä luulet\nhänen tarjonneen? Puoli miljoonaa dollaria Laurentian-yhtiön\nmetsämaista, jotka ovat kuusi kertaa sen arvoiset.\"\n\nJohn Denisin ääni vapisi, ja hänen vaiettuaan olivat hänen kasvonsa\nkalvenneet pidätetystä vihasta. Hän asteli edestakaisin pitkin huonetta\nlainkaan katsomatta Cliftoniin.\n\n\"Luonnollisesti kävimme mieluummin taistellen perikatoon kuin\nalistuimme moiseen häpeään\", jatkoi hän tuokion kuluttua. \"Seurauksena\noli, että seuraavana vuonna meidät pakotettiin vähentämään\ntuotantoamme puoleen entisestään, kärsimme suunnattomia rahallisia\ntappioita ja olimme pakotetut purkamaan vanhimman ja tärkeimmän\nhankintasopimuksemme erään newyorkilaisen sanomalehden kanssa, joka\njokaiseen sunnuntainumeroonsa käyttää seitsemänkymmentä acrea metsää.\nPyysimme apua ystäviltämme, mutta nämä eivät nähneet mitään keinoa\nauttaa meitä sitä valtiollista ylivoimaa vastustamaan, jonka Hurd\nsaattoi asettaa meitä vastaan. Suuret liikekustannukset nielivät\nviimeiset varamme. Silloin menettelimme ainoalla mahdollisella tavalla.\nSuljimme suurimman sahamme, järjestimme asiat pienennettyä toimintaa ja\nkahden miljoonan tukin vuotuista hakkausta silmälläpitäen. Luoja\ntietää, kuinka hyvilläni olen siitä, että tämä tapahtui sir Williamin\nkuoleman jälkeen. Hänen sydämensä olisi musertunut. Mutta kaikki ei ole\ntässä. Vielä ovat _mustimmat tihutyöt_ kertomatta!\"\n\nEversti Denis vaikeni ja sytytti tuikeannäköisenä sikaarin Cliftonin\näkkiä noustessa seisaalleen.\n\n\"Jatkaessasi kävelen tässä hiukkasen, ellei sinulla ole mitään sitä\nvastaan.\" Hänen kätensä olivat tiukasti pusertueet nyrkkiin ja\nkasvonsa miltei yhtä valkeat kuin sir Williamin pojan.\n\nDenis naurahti synkästi.\n\n\"Älä anna kertomukseni viedä mielenmalttiasi, Clifton -- ainakaan ei\nvielä. Kuten sanottu, en vielä ole kertonut mustimmista tihutöistä,\njotka saavat veresi kuohahtamaan ja jotka ovat sattuneet minuun niin\nkipeästi, että sekä ruumiillisesti että henkisesti olen murtunut mies.\nSiksi kiitän luojaa siitä, että olet täällä. Tarvitsen sinua -- ellei\nmuun vuoksi, niin ainakin ollaksesi luonani vanhan aluksen tehdessä\nhaaksirikon ja painuessa pohjaan. Vannon sinulle, etteivät minua\nrahalliset tappiot kovinkaan sureta, vaan solvaukset, nöyryytykset,\nisäni elämäntyön tuhoaminen -- ja Antoinette. Antaisinpa puolet\nelämästäni, jos minulla olisi hiukkasen tytön vahvaa uskoa ja\nluottamusta. Jumala häntä siunatkoon!\"\n\n\"Liityn sanoihisi\", sanoi Clifton. \"Nyt et kuitenkaan saa ruveta\nhentomieliseksi, John. Olet antanut tuon Hurdin masentaa itsesi, mutta\nvielä ei sinun tarvitse antaa myöten. Vihellähän hiukkasen -- se\nreipastuttaa -- ja kerro sitten loput tarinaasi.\"\n\nDenis oli juuri vastaamaisillaan, kun puhelin soi hänen\nkirjoituspöydällään.\n\n\"Tähän aikaan päivästä! Ainoastaan Antoinette ja St. Ives tietävät\nminun olevan täällä.\"\n\nHän tarttui kuulotorveen. Ja laskiessaan sen taas paikalleen oli hänen\nkalvaille kasvoilleen lehahtanut kiivas puna, ja hikikarpaloita\npusertui hänen otsalleen hänen kääntyessään Cliftoniin.\n\n\"Antoinette se oli\", selitti hän ilman muuta. \"Ivan Hurd on kaupungissa\nja on juuri keskustellut hänen kanssaan puhelimitse. Puolen tunnin\nsisässä saapuu hän tytön luokse. Silloin tapahtuu suuri räjähdys,\nClifton. Hurd saapuu julistamaan lopullisen uhkavaatimuksensa, ja\nAntoinettella on vastaus valmiina.\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nPuhelinkeskustelulla näytti olleen eversti Denisiin ihmeellinen\nvaikutus. Hän näytti nyt aivan tyyneltä ja melkein hymyili Cliftonille.\n\n\"Se oli jokseenkin odottamatonta\", hän sanoi. \"Ja -- tavallani -- olen\nsiitä iloinen. Hurd antaa tilanteen kärjistyä. Tämän jälkeen on meillä\nvain yksi tie -- ja niin minä asian tahdonkin. Miellyttävämpää on\ntaistella päivänvalossa, kuin pimeässä joutua näkymättömäin vihollisten\nahdistettavaksi.\"\n\nHän osoitti taas kartalla näkyvää tummaa aluetta.\n\n\"Meidän pienentäessämme liikettämme ja mukautuessamme\nvälttämättömyyteen tuottaa ainoastaan kaksi miljoonaa tukkia\nvuosittain viiden sijasta joutui Hurd aivan hämilleen, niin\nodottamatonta oli menettelymme Hurdille. Päästäkseen aivan\nalueittemme keskelle hän silloin tarjosi Gaspard St. Ivesille tämän\nkahdestasadasta neliömailista yhtä paljon kuin hän oli meille tarjonnut\nkahdestatuhannesta. Luonnollisesti hänen tarjouksensa hyljättiin.\nSilloin juuri Hurd näki Antoinetten ensimmäisen kerran. Sinun ei liene\nvaikeata arvata, mitä tapahtui. Siitä hetkestä lähtien valtasi tuon\npedon intohimo, joka on hänen kaikkea vallanhimoaan voimakkaampi. Hän\noli kyllin viisas alussa teeskennelläkseen hyvin nuhteetonta käytöstä,\nmikäli kahden viikon tuttavuuden jälkeen tapahtuvaa kosintaa voi pitää\nnuhteettomana käytöksenä -- -- --\"\n\n\"Luulenpa puolestani tehneeni tytölle rakkaudentunnustuksen\ntuttavuutemme ensimmäisenä tiimana. Jos Hurdin käytöstä katsotaan\nsopimattomaksi, niin mitä herran nimessä minun sitten on?\"\n\n\"Hyvin -- tahditonta, sanoisin\", vastasi eversti Denis. \"Minua\nihmetyttää, että selvisit ehjin nahoin. Antoinettella täytyy olla\nsinusta hyvin korkea käsitys hänen salliakseen jotakin sellaista.\nLuonnollisestikin oivalsi hän eron. Hurdille hän suoraan selittikin\nhäntä inhoavansa.\n\n\"Tälle kuitenkin olivat rukkaset vain kiihottimena. Ei hän tytön\npuolelta rakkautta odottanutkaan. Tämän viha ei kuitenkaan merkinnyt\nhänelle kerrassaan mitään. Hän himoitsi tytön ruumista ja tytön\nkauneutta, ja luulenpa, että hän tänä hetkenä olisi valmis uhraamaan\npuolet omaisuudestaan saadakseen tahtonsa lävitse.\n\n\"Kun ei mikään auttanut, päätti hän turvautua viekkauteen. Tiedät,\nkuinka rakkaita Antoinettelle ja tämän veljelle muinaiset ajat ja\nentisten kunniakkaiden päiväin harvat, puoleksi rappeutuneet muistot\novat. Hurd keksi tämän, ja kuvaili Antoinettelle, mitä kaikkea hänen\nrikkauksillaan aikaansaataisiin. Sittenkään ei Antoinette myöntynyt\nhänen vaimokseen. Silloin tuo konna viritti tytölle ensimmäisen\npaulansa niinkuin aikaisemmin Laurentian-yhtiölle. Hänen kätyrinsä\ntoimivat äärettömän viekkaasti. Quebecissä ja sen ulkopuolella osti\nHurd kiinteimistöjä miljoonan dollarin arvosta ja sai siten haltuunsa\nmiltei kaikki historialliset muistot, mitä rahalla oli hankittavissa.\nHänen poliittisen vaikutusvaltansa ansiosta tuomittiin myöskin Notre\nDame Street, Little Champlain ja Cul-de-sac purettaviksi, ja nyt\nomistaa hän käytännöllisesti katsoen jokaisen tuumankin niistä.\nTällainen yhteiskuntaaparantava toimenpide on nyt kohtaava Antoinetten\nja Gaspardin vanhaa kotia, ja näiden kaitain katujen sekä tämän vanhan\ntalon sortuessa musertuvat myöskin Antoinette St. Ivesin unelmat, hänen\nsydämensä ja hänen onnensa. On vain yksi keino, millä hän voi pelastaa\nkallisarvoiset muistot häviöltä -- antamalla itsensä Hurdille.\"\n\nDenis vaikeni ja katsoi Cliftoniin.\n\n\"Mitä vielä?\" kysyi Clifton.\n\nJohn Denisin kädet pusertuivat nyrkkiin ja aukenivat sitten taas\nverkalleen.\n\n\"Jos käy Hurdin suunnitelmain mukaisesti, tulee Antoinette St. Ivesistä\ntoinen Amelie de Rapentigny. Gaspard St. Ivesiä ei mikään voima\nmaailmassa estä surmaamasta Ivan Hurdia, jos tämä jatkaa entiseen\ntapaansa, ja hänen sisarensa on siinä tapauksessa luvannut uhrata\nelämänsä hänen sielunsa pelastukseksi -- rupeamalla nunnaksi.\"\n\n\"Taivaiset vallat!\" huudahti Clifton. \"Ethän puhune tosissasi?\"\n\n\"Veljensä läsnäollessa on hän sen vannonut Adelaide Marroletin\nristiinnaulitunkuvan edessä!\"\n\nTaas mitteli Clifton askeleillaan huoneen lattiaa ja ajatukset\nkohisivat kiivaina hänen mielessään.\n\n\"Eikö St. Ives ole heittänyt mielestään Hurdin surmaamista -- tämän\ntähden?\" kysyi hän sitten tuimasti. \"Sulkisiko hän sisarensa ehdoin\ntahdoin luostariin -- vain tyydyttääkseen kostonhaluaan?\"\n\n\"Ei tyydyttääkseen kostonhaluaan, Clifton! Ei senvuoksi. Mutta\n_taistellakseen vääryyttä vastaan_ -- siltä kannalta katsoo St. Ives\nasiaa. Tämä koskee myöskin muuatta nuorta tyttöä Saint Felicienissä,\ntyttöä, jota Gaspard rakastaa -- Angelique Fanchonia. Tämä myöskin on\ntehnyt erään lupauksen -- jos Gaspard koskee Ivan Hurdiin\nsormellaankaan, on hän menevä naimisiin erään Ajax Trappierin\nkanssa -- -- --\"\n\n\"Sellainenko sen asian ydin olikin\", keskeytti hänet Clifton. \"Nyt\nkäsitän koko tilanteen, John, ja näen ainoastaan yhden keinon selviytyä\nnäistä vaikeuksista -- yhden ainoan!\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Minun on itseni surmattava Ivan Hurd!\"\n\nHän nauroi uhmaillen.\n\nDenis laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Tiedät -- ja minä tiedän myös -- että sinä et ole surmaava Ivan Hurdia\npaitsi jos se käy välttämättömäksi ja oikeus sitä vaatii. Mutta sinun\nsaavuttuasi olen saanut uutta toivoa, sillä sinun kaltaistasi miestä\ntarvitaan nyt siellä metsissä. Sahoillamme on ollut levottomuuksia,\njotka Ivan Hurd on saanut aikaan. Hän on kylvänyt monivuotisten\ntyöläistemme mieliin tyytymättömyyttä. Hän on alkanut rakentaa patoja,\njotta maa-alueemme joutuisivat tulvaveden alle -- ja ehdointahdoin\nsytyttää hän metsiämme palamaan. _Miten on siis käyvä\nhankintasopimuksiemme täyttämisen_!\"\n\nEversti Denis iski nyrkkinsä pöytään ja jatkoi sitten.\n\n\"Ensi talvena ja keväänä tulevat kaikki manalan vallat raivoamaan.\nHurdilla on siellä metsissä viitisensataa miestä, kaikki suuria\nroistoja, ja heitä on hän käyttävä toteuttamaan suunnitelmiaan.\nAntoinette väittää, että edessä oleva taistelu ei enää ole miehistä\nmiestä vastaan -- vaan että siinä tarvitaan naista. Hänen laskelmiaan,\nhänen suunnitelmiaan, hänen aatteitaan me aiomme seurata viimeisessä\nyhteenotossamme Hurdin kanssa. Siksi juuri hän oli minun sijastani\nneuvottelemassa Hurdin kanssa sinun tullessasi tämän toimistoon\nMontrealissa. Hurd oli tahallaan päästänyt liikkeelle huhun\nmatkustavansa muka Eurooppaan. Hän luuli siten pikemmin saavansa meidän\nantautumaan. Mademoiselle St. Ives oli siellä viimeisen kerran\nyrittämässä saada aikaan sovintoa. Hurd pyysi häntä siirtymään\nsivuhuoneeseen siksi kunnes oli puhunut pari sanaa kanssasi. Kohtalo ei\nolisi voinut asettaa paremmin -- ja seurauksena oli, että Antoinette\ntoivoo sinun seuraavan häntä matkalla, jolla on kysymyksessä henki ja\nelämä. Varhain ylihuomenaamuna lähdetään Quebecista pohjoiseen päin.\nMitä vastaat tähän, kapteeni Brant? Nyt olet kuullut tarinani alusta\nloppuun. Oletko halukas taistelemaan Johanna d'Arcimme rinnalla?\"\n\n\"Viimeiseen veripisaraan asti\", sanoi Clifton matalasti. \"_Viimeiseen\nveripisaraan_!\"\n\nHän oli tarttunut hattuunsa ja pani sen nyt päähänsä. Sitten hän\nvilkaisi kelloaan ja ojensi eversti Denisille kätensä.\n\n\"Jos Ivan Hurd on täsmällisesti pitänyt sanansa, on hän nyt\nkeskustellut mademoiselle St. Ivasin kanssa viisitoista minuuttia\",\nsanoi hän näennäisen rauhallisesti. \"Luulenpa hiukkasen pistäytyväni\nsinne. Minua huvittaa hetkinen pitää vartiota siellä ulkopuolella niin\nkauan kuin neuvottelua kestää, ja Hurdin tullessa Notre-Damekadulta\ntahtoisin mielelläni katsoa häntä silmiin. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi eversti Denis.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nHe voittaisivat Ivan Hurdin, mietti Clifton kävellessään Antoinetten\nikkunain alla. Hetkeäkään ei hän sitä epäillyt. Vaikka Hurd\njännittäisikin jousen äärimmilleen, oli Cliftonin vallassa sittenkin\nasian lopullinen ratkaisu. Hurd oli ihmishengen velkaa hänelle hänen\nisänsä korvaukseksi, eikä sen saatavan velkominen kävisi vaikeaksi --\nkun hän tiesi Antoinette St. Ivesin onnen siitä riippuvan.\n\nKolmannen ja neljännenkin kerran hän varovaisin askelin kulki tytön\nikkunan ohi, jotta häntä ei kuultaisi. Sillä välin yritti hän miettiä,\nmillaiset nuo suunnitelmat mahtoivat olla, suunnitelmat, jotka\naiheuttivat tytön matkan. Eversti Denis olisi varmasti ne selvittänyt,\njos hänellä vain olisi ollut aikaa odottaa -- mutta näin ollen oli\noltava kärsivällinen huomiseen asti. _Naisen_ työtä! Hän muisti taas\nClairette Aldousin ja hymyili kaidan katuvieren pimeyteen. Noissa\nmolemmissa oli samaa urheutta -- heidän rohkeutensa oli kauniimpaa kuin\nmiehisten miesten.\n\nKahdesti oli hän kadun toisessa päässä nähnyt jonkun epäselvän\nihmishahmon, joka muistutti munkki Alphonsea. Oliko tämäkin näin\nmyöhään illalla pitämässä vartiota Notre-Damekadun varrella.\n\nHiljaisuuden katkaisi ääni, joka syntyi oven avautuessa ja taas\nsulkeutuessa. Clifton painautui seinustalle. Kadun suusta tulevassa\nvalossa Hurd epäilemättä tuntisi hänet hänen astuessaan tämän eteen.\n\nHän kuuli Hurdin lähestyvän raskain askelin. Oven ankarasta\npaukahduksesta oli Clifton ymmärtänyt hänen olevan kiihtyneen ja\nraivoissaan. Hänen saapuessaan Cliftonin kohdalle hiipi tämä hänen\neteensä. Siinä he katsoivat toisiaan kasvoista kasvoihin ollen\ntoisistaan miltei käden ulottuvilla.\n\nHurdin mielenkuohu kuvastui hänen kasvoistaan. Silmät hehkuivat,\nverevät huulet olivat veltot ja hän hengitti kiivaasti sekä lyhyin\nvedoin. Häntä näytti vallitsevan jokin intohimoa väkevämpi tunne --\nmiltei mielipuolisuus. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän tunsi\nCliftonin, sujahti hänen kätensä nuolennopeudella taskuun, jonne se jäi\nnähtävästi kovasti pusertaen jotakin.\n\n\"Vielä emme ole metsissä, Hurd\", hän virkkoi ivallisesti. \"Parasta on\nolla ampumatta. Sen työn voitte jättää palkattujen kätyrienne huoleksi\n-- neuvon teitä ainoastaan hankkimaan luotettavampia kuin\nHaipoongissa.\"\n\nHän ei suonut Hurdille tilaisuutta vastata mitään.\n\n\"Olen odottanut teitä\", hän jatkoi. \"Aikomukseni on sanoa teille, että\nnyt käsitän, millainen houkka olin, kun en Montrealissa surmannut teitä\ntoimistoonne. Olette minulle henkenne velkaa, ja aion sen ottaa. Tällä\nkertaa en leiki kanssanne. Aion surmata teidät -- mutta ei täällä.\nYhden pelastumismahdollisuuden arvelen antavani teille -- ainoastaan\nyhden -- ja teidän on parasta käyttää sitä. Ellette sitä tee, ei kaikki\npoliittinen valtanne voi teitä pelastaa. Tahdon teidän käsittävän, Hurd\n-- että tulen surmaamaan teidät, missä teidät sitten tapaankin --\nmetsissä, kadulla, omassa kodissanne -- jos jatkatte konnankoukkujanne\nLaurentian-yhtiötä ja Antoinette St. Ivesiä vastaan.\"\n\nCliftonin ääni oli jäätävän kylmä, mutta siitä huolimatta oli Hurd\nsaanut mielenmalttinsa takaisin. Hänen suupielensä vetäytyivät ilkeään\nhymyyn. Hän naurahti hiljaa, mutta uhkaavasti. Tänä tuokiona oli hän\n_Le Taureau_ -- härkä -- höyryjyrä, joka oli valmis musertamaan\nviholliset.\n\n\"Mieletön!\" huohotti hän vetäen valtavat hartiansa taaksepäin. \"Ei,\nminä en ammu. Odotan! Olen tuuma tuumalta murtava teidät pikku\nsiruihin. Iloitsen siitä, ettei poliisi saanut teitä käsiinsä. Se olisi\nollut teille liian helppoa -- aivan liian helppoa!\" Hänen sormensa\nnaksahtelivat, niin tiukalle hän pusersi ne nyrkkiin. \"Te katala --\nteeskentelijä!\"\n\nHän teki eleen kuin jatkaakseen matkaa, mutta Clifton ei väistynyt.\n\n\"Ettekö ole yhtään utelias, Hurd?\" hän kysyi. \"Oletteko niin masentunut\nkeskusteltuanne mademoiselle St. Ivesin kanssa, ettette tahdo kuulla,\nmiksikä aion surmata teidät, ellette lopeta noita harkittuja\nkonnankoukkujanne, joilla toivotte tytön pakottavanne?\"\n\nSilmänräpäykseksi Hurd unohti itsensä ja oli ilmeisestikin mitä\nhämmästynein.\n\n\"Mitä te tiedätte -- te -- te -- -- --\"\n\n\"Mitäkö minä tiedän\", keskeytti Clifton hänet. \"Kaiken! Ja miksikä en\ntietäisi, sillä aion mennä naimisiin Antoinette St. Ivesin kanssa? Nyt\nkäsitätte, minkävuoksi minun on oleva helppo surmata teidät!\" Näin\nsanoen hän poistui.\n\nVeri poltti hänen suonissaan kuin tulenlieska hänen taas kulkiessaan\npimeätä pikku katua alaspäin. Mikään maailman mahti ei olisi voinut\ntukahuttaa noita sanoja hänen huulilleen. Hän tahtoi Hurdin tietävän\ntuon asian ja hän iloitsi, että oli ne lausunut. Mutta sydämessään oli\nhän kuitenkin kauhistunut, ja hänen sieluaan vapisutti hänen\nsaapuessaan lähemmäksi St. Ivesin ovea.\n\nHetken Hurd tuijotti hänen jälkeensä. Sitten hän jykevin askelin jatkoi\nmatkaansa.\n\nHänen kadottuaan näkyvistä ilmestyi munkki Alphonse piilopaikastaan\nvain kivenheiton päässä siitä paikasta, missä molemmat miehet äsken\nolivat seisseet. Hän kumartui niin, että enemmän kuin koskaan muistutti\nvarjoa varjojen joukossa ja seurasi Ivan Hurdin kintereillä.\n\nVain silmänräpäyksen Clifton seisoi epäröivänä St. Ivesien talon oven\nedessä. Sitten hän kolkutti ja astui pikku eteiseen. Hän kolkutti taas\ntoiselle ovelle ja odotti. Keveitä askeleita kuului ja sitten seurasi\nhiljaisuus, jonka aikana hän saattoi kuulla sydämensä lyönnit.\n\n\"Kapteeni Brant täällä on\", huusi hän tyynnyttävästä\n\nOvi aukeni verkalleen. Antoinette itse sen avasi. Ivan Hurdin käynnin\njälkeen oli Clifton luullut näkevänsä hänet hehkuvin poskin ja\nleimuavin silmin. Mutta tyttö oli kalmankalpea -- niin valju, että\nhiuskiehkurat kiilsivät verettömiä poskia ja otsaa vasten kuin\nmustankiiltävä metalli. Hänen tavattomassa kauneudessaan oli jotakin\nmiltei pelottavaa. Clifton astui sisään.\n\n\"Suokaa anteeksi, mademoiselle\", hän sanoi. \"On jo myöhäistä, mutta en\nsaattanut käydä levolle näkemättä teitä ensin. Luullakseni on eversti\nDenis juurta jaksaen kertonut minulle kaiken. Hän on näiden tapausten\njohdosta kiihdyksissään ja hieman poissa tasapainosta, niin sanoakseni.\nErikoisesti on hän levoton teidän vuoksenne. Siksi juuri tulinkin\ntakaisin -- vakuuttautuakseni siitä, että te olette rauhallinen.\nTapasin vanhan ystävänne Hurdin kujalla -- kadulla, tarkoitan. Me\nhiukkasen pakinoimme. Tunnoton roisto ja parantumaton pölkkypää -- sitä\nhän on, eikö totta. Hänenlaisiaan varten on vain yksi menettelytapa, ja\nolenpa hyvilläni siitä, että tulin palanneeksi kotiin tämä\nmenettelytapa vielä tuoreessa muistissani. Älkää toki olko huolissanne,\nmademoiselle -- Antoinette!\"\n\nHiukan hän epäröi, ennenkuin lausui viimeisen sanan -- tytön nimen. Se\noli ainoa sana, joka tuli hiukan epävarmasti hänen huuliltaan. Nyt\nhuomasi hän kalpeuden alkavan väistyä tytön kasvoilta.\n\n\"Olette hyvin huomaavainen, kapteeni Brant. Oletteko myöskin varma\nsiitä, ettei eversti Denisiltä unohtunut mitään?\"\n\n\"Siitä olen aivan vakuutettu. Aikomanne matkan yksityiskohtia en\nkuitenkaan joutanut kuulemaan. Muuten luulen kyllä hänen kertoneen\nminulle kaiken. Senkin hän selitti, että olette vannonut vihkiytyvänne\nkirkolle, jos veljenne satuttaisi kättään Ivan Hurdiin. Sitä ei\nmilloinkaan tule tapahtumaan, mademoiselle. Tästä illasta alkaen kuuluu\nIvan Hurd minulle. Sanoin sen hänelle tuolla ulkona. Niin että nyt hän\nsen tietää.\"\n\nTämän sanottuaan hän teki lähtöä. Hänelle riitti, että oli nähnyt tytön\nja saanut sanoa mitä oli sydämellään. Hyvää yötä sanoakseen hän vielä\nkumarsi.\n\nTyttö kosketti häntä. Hänen kätensä lepäsi Cliftonin käsivarrella ja\ntuntiessaan kuinka höyhenenkevyt se oli, Cliftonia värisytti. Enää ei\nAntoinette vavissut. Tuokion verran loistivat hänen silmänsä lempeinä\nkuin päivännousu kasteisena aamuna, ja miltei vaistomaisesti Clifton\nhiljaa silitti tuota käsivarrellaan olevaa pikku kätöstä. Tyttö veti\nsen takaisin.\n\n\"Antakaa anteeksi\", sanoi Clifton. \"Minun oli se tehtävä -- tai\nkosketettava tukkaanne.\"\n\nOli ikäänkuin ei Antoinette olisi kuullutkaan. Clifton seisoi katsellen\nhänen hiuksiaan, niin kimmeltävän pehmeitä -- niin viettelevän\nläheisiä.\n\nTytön kädet kohosivat kuin torjuen.\n\n\"Aiotteko tekin surmata Hurdin?\"\n\n\"Kyllä -- jos elämänne ja onnenne sitä vaatii.\"\n\n\"Mutta ei se ole välttämätöntä!\" puhkesi äkkiä kiihkeästi tytön\nhuulilta. \"En minä Ivan Hurdia pelkää. Karkoittakoon hän meidät\nmetsistä, hävittäköön tämän kodin, tehköön kaikkensa meidät\ntuhotakseen, enkä häntä sittenkään pelkää. Veljeni Gaspardin takia\nminua kalvaa pelko. Hänen suonissaan palaa mielettömyyttä, joka minua\nkauhistaa. Jos Hurd jatkaa entiseen tapaansa, niin tiedän mitä tulee\ntapahtumaan. Loppujen lopuksi -- niin -- -- --\"\n\n\"Tiedän\", Clifton sanoi. \"John Denis kertoi minulle. Mutta niin ei ole\nkäyvä. Vastaan nyt veljestänne. Me lähdemme pohjoiseen, ja uskallanpa\nkaksikymmentä yhtä vastaan, että voitamme Hurdin hänen omalla\ntantereellaan. Mitä veljeenne tulee -- voin antaa teille maailman\nvarmimman takuun siitä, ettei hän tule satuttamaan kättään tähän\nvihaamaansa mieheen.\"\n\nNoiden sanain tytölle tuottama huojennus kuvastui hänen kasvoistaan.\nSilmät kimmelsivät, ja se vahvisti Cliftonin itseluottamusta. Koko\nmaailma uhkui hänestä silkkaa toivoa, ja tyynenä sekä onnellisesti\nhymyillen katseli hän tytön kasvoja, joilla taas rusotti keveä puna.\n\n\"Se roisto säikytti teitä äsken -- vai mitä?\" hän kysyi.\n\n\"Epämiellyttävää oli!\"\n\n\"Ja ratkaisevaa?\"\n\n\"Niin, ratkaisevaa!\"\n\n\"Olkaamme siis uljain mielin, _cara sposa_. Niin nimittävät hindut\nhenkilöä, joka on peloton, reipas, yritteliäs ja uskoo rukouksen\nvoimaan. Puhutteluna on se hyvin kohtelias ja muodollinen, Toivoakseni\nette pahastu, vaikka nyt sanon sen teille. _Cara sposa!_ Se on miltei\nyhtä kaunista kuin Antoinette, ja siihen sisältyy niin paljon.\nKorkeammat hindukastit uskovat sen aina tuottavan onnea kantajalleen.\nKuten näette, olen hiukan taikauskoinen. Nyt menette toivoakseni\nlevolle, ettekä uneksi muusta kuin päivänpaisteesta ja onnesta -- ja\nkenties minusta --\"\n\nHänen äänensä hilpeys oli tartuttavaa. Tyttö hymyili. Hänen\nkimmellehiuksinen päänsä oli lähellä Cliftonia hänen sanoessaan hyvää\nyötä.\n\n\"Iloitsen siitä, että tulitte uudestaan\", hän sanoi. Mennessään\ntoisteli Clifton mielessään näitä sanoja -- _iloitsen siitä, että\ntulitte uudestaan_ -- kunnes tuntui ikäänkuin ei maailman alusta alkaen\nolisi mitään muuta kuullutkaan.\n\nKadun suussa seisoi joku, joka katseli hänen jälkeensä hänen\nhäipyessään pimentoon. Se oli muuan kyyryinen, hiljainen hahmo, kuin\nyhtä varjojen kanssa -- munkki Alphonse. Tuokion kuluttua tämä seisoi\nSt. Ivesien talon ikkunasta kuumottavassa valossa. Kasvoilla oli\ntuskanilme, ja katse äärettömän murheellinen. Äkkiä näytti hän\npakottautuvan karkoittamaan pois kaikki synkät mietteet, kohensi\nryhtiään ja koki hymyillä.\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto!\" hän kuiskasi ja katosi varjon kaltaisena\novesta, jonka tuokiota varhemmin Antoinette St. Ives oli sulkenut\nCliftonin jälkeen.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nVasta keskiyön vaiheilla lakkasi Clifton astuskelemasta\nhotellihuoneessaan edestakaisin. Hän oli hehkuvan innostuksen ja\nonnentunteen lumoissa, ja tämä tunnelma karkoitti unen pitäen häntä\näärettömän virkeänä. Seikka, että oli ollut kyllin rohkea sanoakseen\ntotuuden sen sijaan että olisi sitä peitellyt, riemastutti häntä. Asiaa\nei muuttanut se mahdollisuus, että Antoinette parhaassa tapauksessa\npiti häntä tunkeilevana ja kainostelemattomana. Kaikesta huolimatta oli\nClifton iloinen -- iloinen siitä, että oli sanonut totuuden. Jokaisena\ntulevana päivänä ja hetkenä oli tyttö yhä enemmän oppiva ymmärtämään,\nettä oli todellakin kuullut totuuden Cliftonin huulilta. Jumalan avulla\nolisi tämän lopuksi onnistuva vakuuttaa hänet siitä, etteivät he\nmilloinkaan olleet olleetkaan vieraita toisilleen, vaan että hän --\nClifton -- oli aikojen alusta tyttöä odottanut -- _niin, aina siitä\nkaukaisesta ajasta lähtien, jolloin Antoinette oli tuo kaunis Adelaide\nja hän Crepin Marrolet_.\n\nAivan äkkiä valtasi hänet tuo ajatus. _Miksikä ei?_ Eikö ollut\nmahdollista, että hän oli tuo Crepin Marrolet, joka oli kuolleena\nkannettu kotiinsa kaksintaistelusta, ja että Antoinette oli Adelaiden\nhahmossa häntä murehtinut ja surusta sitten heittänyt henkensä? Jospa\nhän vain voisi sanoa tuon tytölle -- saada hänet ymmärtämään, että\nCrepin oli palannut taistelemaan hänen puolestaan.\n\nHän avasi erään kirjoituspöydänlaatikoista. Siellä oli paperia. Hän\nalkoi kirjoittaa -- ei Antoinette St. Ivesille, vaan Adelaide\nMarroletille. Hänen sielunsa sisin noissa sanoissa hehkui, hänen\nrakkautensa, hänen luottamuksensa, hänen uskonsa, uskontonsa.\nLopetettuaan ei hän kirjettään lukenut. Palavin kasvoin hän sen sulki\nkuoreen ja kirjoitti osotteen. Nyt hän tiesi, mitä aukea taivaankansi,\ntähdet ja vapaan luonnon ihanuus olivat yrittäneet hänelle kertoa näinä\nkaikkina hänen maisen vaelluksensa vuosina. Hän oli kysellyt, hän oli\netsinyt ja vihdoinkin oli hän etsimänsä löytänyt -- aarteen, jonka\nhän oli joksikin aikaa kadottanut erään miekanpiston takia\nkaksisataaneljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten. Ja Antoinetten oli se\nymmärrettävä.\n\nHän meni hankkimaan lähetin, joka heti vei kirjeen perille. Kello oli\nkolme hänen heittäessään vaatteitaan vähemmäksi ja heittäytyessään\nvuoteeseen. Sulkien silmänsä päätti hän herätä kello viiden aikaan. Hän\noli yhtä varma kuin herätyskello. Päättäessään herätä määrättyyn aikaan\ntapahtui se aina.\n\nMutta seuraavana aamuna oli kai mekanismiin tullut jokin vika. Kello\noli kymmenen hänen katsoessaan kelloaan. Ikkunasta paistava aurinko oli\njo korkealla taivaalla ja muuan sanomalehtipoika kaupitteli\nkovaäänisesti aamupäiväpainosta.\n\nSäikähtyneenä hyppäsi hän vuoteesta. Mutta kello oli yksitoista\nennenkuin hän oli ajanut partansa ja ehtinyt Notre-Damekadulle.\nLuonnollisestikin sopi hänen pistäytyä sinne muka katsomaan Joea ja\nBimiä. Ehkäpä Antoinette suorastaan odotti sitä.\n\nKolkuttaessaan ovelle hän toivoi, että olisi tullessaan pistäytynyt\njonnekin juomaan kupposen kahvia. Ennen tytön näkemistä olisi hän\ntarvinnut jotakin virkistävää. Hän tunsi olevansa hiukkasen poissa\ntolaltaan. Hän ei ollut niin tyyni, kuin olisi toivonut olevansa eikä\nveri palanut hänen suonissaan niin kuumana, rohkeiden tuumain ja\npelottoman luottamuksen sytyttämänä kuin edellisenä iltana. Pelkäsikö\nhän? Oliko häneltä varmuus mennyt. Naurahtaen yritti hän karkoittaa\nmoisia mietteitä. Hänen kolkutukseensa ei tullut mitään vastausta.\nUlko-oven keksi hän olevan lukossa yrittäessään sitä avata. Oli aivan\nmahdotonta saada mitään vastausta. Hän käveli torille, vaelteli sinne\ntänne puolisen tuntia ja yritti uudelleen. Nytkään ei hänen\nkolkutuksiinsa tullut mitään vastausta. Sitten etsi hän puhelimen ja\njatkoi sillä yrityksiään. Ihmeellistä -- ei edes palvelijatar\nvastannut.\n\nKellon lähetessä kahtatoista lähti hän eversti Denisin toimistoon.\nDenis oli ilmeisestikin odottanut häntä hieman levottomana, sillä\nCliftonin astuessa sisään kuvastui hänen kasvoistaan peittelemättömän\nhuojennuksen tunne.\n\n\"Aloin jo tuumailla, oliko sinulle jotakin sattunut\", vastasi hän\nCliftonin tervehdykseen. \"Hermoni mahtavat olla kurjassa kunnossa. En\nsiedä enää minkäänlaista mielenliikutusta. Joka tapauksessa on hauskaa,\nettä lopulta tulit, Clifton. Tuolla ovat matkatavarasi ja kaksi\nkirjettä on minulla sinulle -- toinen Antoinettelta ja toinen\nGaspardilta. Hitto sentään, että ihmisestä on tullutkin tällainen\npoloinen. Mutta minä luulin Hurdin kenties laittaneen jonkun loukun\nsinulle.\"\n\nClifton yritti hillitä kärsimättömyyttään.\n\n\"Nukuin liikaa\", hän selitti. \"Sitten menin Notre-Damekadulle, mutta\nsiellä ei ollut ketään kotona.\"\n\n\"He ovat matkustaneet\", virkkoi Denis olkapäitään kohauttaen. \"Ei ikänä\nsaata tietää, mitä Antoinette St. Ivesin mieleen juolahtaa -- -- -- Hän\nmatkusti varhain aamulla junalla Metabetchewaniin Lake Saint Johnin\nrannikolle sensijaan että olisi tehnyt todellakin kauniin laivamatkan\nSaguena-laivalla. En tiedä tämän äkillisen lähdön syytä, mutta veli ja\nmunkki ovat mukana -- sekä poika koirineen. Koirakin mukana. Saatatko\nsitä ymmärtää? Itse kirjoitti hän minulle ainoastaan muutamia rivejä\nsekä ilmoitti muitta mutkitta lähdöstään.\"\n\n\"Minä kai tiedän siitä sinuakin vähemmän. Sanoitko, että minulle oli\nkirjeitä?\"\n\nDenis ojensi hänelle kirjoituspöydältään kaksi kirjettä. Toinen oli\npienempi ja sinetöity. Sen avasi Clifton ensiksi. Käsiala aivan yhtä\ntäydellisen kaunista, kuin Antoinettessa kaikki muukin.\n\n\"Ellei asianlaita olisi niin, että tarvitsen avukseni teidänlaistanne\nkokenutta ja iäkästä miestä, kenties olisin halukas pyytämään teitä\njättämään Metabetchewaniin tulonne\", hän kirjoitti. \"Olkoon kuitenkin\nkorkea ikänne lieventävänä asianhaarana arvosteltaessa teidän\näärettömän rohkeata tekoanne, kun lähetitte minulle kirjeenne. En ole\nvielä ehtinyt lukea sitä kokonaan -- ja tuskinpa saanenkaan milloinkaan\nniin viljalti aikaa, että tavaisin tuon sanapaljouden läpikotaisin,\nsanapaljouden, jonka takaa turhaan hapuilee järkevää ajatusta.\nLuullakseni jäämme pariksi päiväksi Metabetchewaniin, ennenkuin\nlähdemme sille matkalle, josta eversti Denis voi antaa teille lähempiä\ntietoja. Sulasta ystävyydestä neuvoisin teitä kuitenkin ensin käymään\njonkun hermolääkärin luona, ellei hoitoa saadaksenne, niin ainakin\ntutkituttamassa itsenne.\"\n\nSitten oli hän lisännyt.\n\n\"Toivotan teille pikaista parantumista ja piirrän\n\n                                       _Antoinette St. Ives_.\"\n\nLuettuaan tämän kirjeen seisoi Clifton vaieten. Sitten kääntyi hän\neversti Denisin puoleen. \"Ei hän mitään selitä\", supisi hän.\n\nHän avasi Gaspardin kirjeen.\n\n\"Minua vieläkin huimaa tämän äkillisen lähdön jälkeen, mikä on pistänyt\nrakastettavan sisareni päähän\", tämä vain kirjoitti. \"Kirjeeni\ntarkoituksena on vain muistuttaa teitä lupauksestanne, monsieur --\nlupauksestanne auttaa minua murskatessani Ajax Trappierin luut. Jos\ntulisitte Metabetchewaniin, niin voisimme heti alkaa laatia\nsuunnitelmiamme.\"\n\nClifton tuli hiukkasen paremmalle tuulelle.\n\n\"Matkustan ensimmäisellä junalla heidän jäljessään. Koska se lähtee?\"\n\n\"Ylihuomenna\", Denis sanoi.\n\nClifton masentui aika tavalla.\n\n\"Eikö ennen kuin ylihuomenna? Onko mitään muuta keinoa päästä sinne?\"\n\n\"Ei, mikäli sinua ei huvita vaeltaa jalan seitsemääsataa mailia\nerämaata.\" Äkkiä juolahti Denisin mieleen jotakin. \"Hitto vieköön,\nLucien Jeannot soitti minulle puoli tuntia sitten. Jeannot kuuluu\nhallituksen hydroplaanilentäjiin, joiden tehtävänä on kartoittaa\npohjoinen metsäalue. Hänen pääasemansa on Robervalissa Lake Saint\nJohnin rannikolla, ja hän palaa takaisin johonkin aikaan iltapäivällä.\nJos sinua haluttaisi lähteä hänen mukanaan -- -- --\"\n\n\"_Ettäkö haluttaisi_.\" Clifton miltei huusi. \"Koeta Jumalan nimessä\ntavoittaa tuo mies, jos se suinkin on mahdollista, John. Jos minulla\nolisi miljoonan dollaria, niin uhraisinpa ne ilomielellä, kun vain\nsaisin olla Antoinette St. Ivesiä vastaanottamassa hänen noustessaan\njunasta tuolla hiiden Metabetchewanissa. Missä Jeannot on? Saatko hänet\nkäsiisi? Luuletko, että hän ottaisi minut mukaansa -- -- --\"\n\nDenis oli jo puhelimessa. Kymmenessä minuutissa oli hän tavoittanut\nJeannotin. Jeannot ottaisi mielellään monsieur Brantin mukaansa. Kello\nkaksi aikoi hän lähteä.\n\nVaipuen tuoliinsa Clifton huokaisi syvään helpotuksesta.\n\n\"Suo minulle kiihkoni anteeksi\", hän sanoi. \"Mutta minä kaipaan\ntaistelukentälle. Ja siitä olen varma, John, että me voitamme Hurdin.\"\n\n\"Me molemmat olemme olleet monessa ottelussa mukana, Clifton\", sanoi\nJohn Denis mietteissään ja jatkoi sitten: \"Hurdilla on nyt yliote.\nHänen työväkensä on järjestettyä, ja koko koneisto hyvässä käynnissä.\nMeidän joukkomme sitävastoin ovat hajallaan ja hänen kätyreittensä\ntoimesta, hänen kiihoituksensa ja houkuttelujensa heikentämänä.\n\n\"Mutta puhukaamme nyt Antoinettesta. Hän on sitä mieltä, että naisen\nkatse on miehen silmää terävämpi ja että me ennenkaikkea tarvitsemme\nsiellä metsissä _ystäviä_. Niitä hankkiakseen hän nyt on lähtenyt\npohjoiseen. Hän tahtoo tutustua niinhyvin metsätyöläisten vaimoihin ja\nlapsiin kuin myöskin heihin itseensä. Hän tahtoo asua heidän\nkeskuudessaan ja kylvää totuutta sekä uskollisuutta sinne minne Hurdin\nkätyrit ovat kylväneet myrkkyä. Itsekkyys ei ole hänen kannustimenaan,\nClifton. Hän rakastaa tätä kansaa. Monet heistä hän tunteekin. Hän\njumaloi metsiä. Tämä työ on rakkaudentyötä, taistelemista oikeuden\npuolesta, Jumalan palvelemista enemmän kuin oman edun etsimistä. Hänen\ntarkoituksenaan on myöskin pelastaa veljensä siitä, minkä hän tietää\ntapahtuvan, ellei Ivan Hurdia estetä jatkamasta hävitystyötään.\"\n\nDenis vaikeni.\n\n\"Onko nyt kaikki?\" Clifton kysyi.\n\n\"Ei\", sanoi Denis. \"Osa miehistä lähtee kodeistaan metsiin tämän kuun\nlopussa ja suurin osa syyskuussa sekä lokakuussa. Antoinette aikoo olla\ntalven heidän leireissään ja jäädä niin kauaksi kunnes uittotyöt\nkeväällä loppuvat veden laskemisen takia. Kauan kesti, ennenkuin\nmyönnyin hänen tuumaansa, mutta minun oli pakko, sillä hän oli\npäättänyt ryhtyä sitä toteuttamaan, joko sitten sen hyväksyin tahi en.\nHänen työnsä on vaarallistakin, sillä Hurd on vainunnut hänen tuumansa\nja vaarallisimman väkensä on hän sijoittanut juuri tuohon seutuun.\nNoiden raakimusten joukkoon aikoo hän lähteä. Enkä minä voi häntä\nestää. Hän aikoo mennä tuon Hurdin roistojoukon luokse näiden omiin\nleireihin, tutustua heihin, laulaa heille, puhua heille ja saattaa\nheidät häpeämään sitä, että ovat antaneet pestata itsensä taistelemaan\nnaista vastaan.\"\n\nEversti Denis sytytti savukkeen.\n\n\"Tuuma on naivi, mutta tässä tilanteessa loistavan rohkea. Ehkäpä tyttö\nonnistuu. Meidän on joka tapauksessa suojeltava Johanna d'Arciamme.\"\n\n\"Väkeemme nähden saat sinä vapaan käskyvallan. Mademoiselle St. Ives on\nsuostunut siihen, mutta hyvin voimaperäisesti evännyt sinulta kaiken\nvallan _häneen itseensä_ nähden.\" Denis naurahti ja kohautti\nolkapäitään. \"Muuten saat ottaa asiat omiin käsiisi, Clifton. Työ on\nvoimia kysyvää. Mutta on jotakin, joka luo siihen loistetta --\nAntoinette. Ei sinulta innostusta tule puuttumaan.\"\n\n\"Ei\", Clifton virkkoi, \"eipä tosiaankaan.\"\n\nPuoli yhteen asti pohtivat he erinäisiä yksityiskohtia ja nauttivat\nsenjälkeen pika-aamiaisen. Määräajasta puuttui vielä neljännestunti\nheidän saapuessaan lautan luokse, jolla he menivät vesitason luokse.\nJeannot odotti heitä. Hän oli ranskalainen, hoikka ja teräväsilmäinen,\nlyhytviiksinen ja rakastettavasti hymyilevä. Cliftonia kohteli hän niin\nystävällisesti, että heistä tuli ystäviä ensi hetkestä lähtien.\n\nViimeisessä tuokiossa muisti Clifton jotakin. \"Onko lähellä\nsähkösanomatoimistoa?\" hän kysyi.\n\n\"Kulkekaa katua kaksi korttelia ylöspäin\", neuvoi Jeannot. \"Olen juuri\nlähettänyt Robervaliin pari sähkösanomaa. Kiirettä ei ole.\"\n\nKymmenisen minuuttia myöhemmin tarkasti Clifton sähkösanomaa, jonka hän\noli osoittanut Antoinette St. Ivesille Metabetchewanin junaan. Puoli\nneljän aikoihin tyttö sen saisi.\n\nSähkösanoma kuului:\n\n    \"_Olen neuvotellut hermolääkärin kanssa. Hän sanoo minun\n    olevan täysin normaalin mutta hyvin hellän hoidon tarpeessa.\n    Sydämelliset terveiset_.\n\n                                          _Clifton Brant_.\"\n\nHetkistä myöhemmin seisoi eversti Denis yksinään rannalla katsellen\nvesitasoa sen linnun lailla noustessa yli aaltojen ja kadotessa\nnopeasti pohjoisessa sijaitseviin korpiin päin.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nLukuisilla entisillä lentoretkillään oli Clifton innostuneena ja\ntiedonhaluisena katsellut ihmiskätten työtä. Nyt aukesi hänen eteensä\nkesytön luonto kaikessa ihanuudessaan. Kauan oli hän tämän panoraaman\nlumoissa, kunnes vihdoin alkoi tajuta sen yksityiskohtia. Hän erotti\ntaas Frontenacin mahtavan linnoituksen, mutta nyt se oli kuin lelu.\nQuebec häipyi harmaan ja valkean sekaiseksi matoksi päivänpaistetta ja\nvarjoa. Levis, Charlesbourg ja Sainte Foy katosivat näkyvistä.\nIndian-Lorette kimmelsi ristinä. Saint Lawrence ja Montmorency\nlähenivät toisiaan ja Jacques Cartier piteni.\n\n\"Hieno näköala\", huusi Jeannot. \"Olemme menossa Fief Hubertin maata\nkohti ja Lac Baliscaniin. Tällaisella säällä ja tällä tuulella\nennätämme Metabetchawaniin kaksi tuntia ennen junaa, jota tavoitatte.\"\n\nClifton kumartui puhelinlaitteen kellonmuotoisen suun likelle.\n\n\"Tulemmeko näkemään junan?\" kysyi hän.\n\n\"Lac Baliscanista lähtien seuraamme rataa\", vastasi Jeannot. \"Kello\nneljän aikaan sivuutamme junan, jossa ystävänne ovat.\"\n\nClifton riemuitsi.\n\n\"Jos voitte järjestää niin, että he näkevät meidät\", huudahti hän,\n\"ostan teille uuden hatun Robervaliin tultuani.\"\n\nJeannot näki vilaukselta Cliftonin kasvot ja katseen ja hänen\nsuupielessään karehti leveä hymy. Denis oli maininnut hänen\nseuralaisestaan jotakin, mikä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja\nkiihoittanut hänen mielikuvitustaan.\n\n\"Lupaanpa, että he kurkistavat ikkunasta joka ainoa\", hän virkkoi.\n\nKotvasen kuluttua viittasi hän alas maahan. \"Tuolla näkyy savua\",\nhuudahti hän. \"Te ehkä ette sitä erota. Vesitasosta on hyvin vaikeata\nerottaa savua. Siihen on totuttava. Tuolla juna kuitenkin on --\nkymmenen mailia edellämme.\"\n\nTuo savu, jota Clifton ei vielä kyennyt erottamaan, sai ranskalaisen\näkkiä muuttumaan käytöksessään. Jo tapa millä hän kurkotti päätään\nilmaisi jännittynyttä mielenkiintoa ja suupielissä karehti\nvallattomuutta.\n\n\"Toivoakseni ette mene pyörryksiin, vaikka teenkin pari pientä\nkuperkeikkaa\", hän sanoi. \"Se on varmin tapa saada heidät\ntirkistelemään taivaalle, ja jos haluatte nähdä St. Ivesin tai\nmademoiselle Antoinetten -- -- --\"\n\n\"Sitä minä juuri haluankin\", Clifton sanoi. Hän ei katsonut olevan\nmitään syytä peitellä tätä seikkaa matkatoveriltaan. Ennemminkin häntä\nsuuresti halutti uskoutua tälle uudelle ystävälleen. \"Teen parhaani\nsaadakseni mademoiselle St. Ivesin vaimokseni\", lisäsi hän.\n\n\"Par Dieu, onneksi olkoon\", huudahti Jeannot. \"Aavistaako hän teidän\nolevan mukana lentämässä?\"\n\n\"Ei.\"\n\nClifton naurahti itsekseen. Hänet valtasi poikamainen riemu ja\njännitys. Mitähän olisi Antoinette St. Ives sanonut ja miettinyt, jos\nolisi tiennyt hänen, Cliftonin, olevan mukana lentokoneessa, joka kohta\nalkaisi hyppelehtiä siellä alhaalla hitaasti laahustavan junan\nkohdalla. Ja miten tyttö hämmästyisikään, kun Clifton tulisi häntä\nvastaan tuolle pikku asemalle. Kunpa nyt Jeannot vain olisi tarpeeksi\nharjaantunut ilma-akrohaatti kyetäkseen kirjoittamaan ilmaan hänen,\nCliftonin, alkukirjaimet tai hänen nimensä, olisi hän äärettömän\nonnellinen. Sellaisia taidonnäytteitä oli hän Euroopassa nähnyt\nlentäjäin tekevän. Olihan se huimapäistä. Hän oli kuitenkin halukas\nantautumaan vaaralle alttiiksi ja sen antoi hän ranskalaisen ymmärtää.\n\nJeannot kohautti olkapäitään, mutta ei sanonut mitään. Parin tuokion\nkuluttua ilmestyi juna näkyviin. Se näytti liikkuvan naurettavan\nhitaasti, ja Jeannot purjehti tuhannen jalan korkeudella siitä. Hiukan\nhuomioituaan asemaa kaarsi Jeannot koneellaan laajan ympyrän ja asettui\nsitten taas junan yläpuolelle, vaikkakin puolta alempana kuin\naikaisemmin. Vesitaso oli jo huomattu. Veturinkuljettaja tervehti sitä\nkimein vihellyksin, ja vaunujen avoimiin ikkunoihin ilmestyi päitä.\nClifton heilutti kättään ja sitten valkoista nenäliinaansa. Hän huuteli\nalas tuokioksi unohtaen äänensä hukkuvan koneen meteliin. Hänestä\ntuntui kuin olisi hän ollut pieni poika, joka paloi halusta hyppiä,\nhuitoa käsiään ja huutaa täyttä kurkkua.\n\nSitten hänestä tuntui kuin olisi seurannut ääretön ajanjakso, jonka\naikana hän puoleksi pyörryksissä tajusi ainoastaan että taivas ja maa\nkatosivat mielettömään sekasortoon.\n\nHän saattoi nähdä junia -- eikä vain yhtä, vaan monia kymmeniä. Toisena\nsilmänräpäyksenä olivat ne hänen yllään, toisena hänen allaan. Vuoroin\nsyöksyivät ne poispäin, vuoroin taas kiitivät häntä kohden. Kuinka\npitkä aika oli kulunut ennenkuin tuntui hillitty tärähdys, veden\nkohahdus ja sitten hiljaista aaltoilua, siitä ei Cliftonilla ollut\nmitään käsitystä. Ehkäpä kului minuutti -- ehkäpä viisi tahi\nviisitoista. Yhtä hyvin oli kuitenkin saattanut kulua viikko. Missään\ntapauksessa ei tuo huimapäinen Jeannot kuitenkaan ollut tehnyt heistä\nvainajia. Vesitaso kiiti nyt levollisesti vettä pitkin.\n\nSitten kuului Jeannotin ääni: \"Katsokaapas, kapteeni Brant. Ihmiset\ntungeksivat ikkunoissa ja ellei kolmannessa vaunussa tuolla ole Gaspard\nSt. Ives ja hänen sisarensa hänen vieressään -- niin olen menettänyt\noikeuteni hattuun, jonka aioitte ostaa minulle Robervalissa.\"\n\nClifton teki ankaran ponnistuksen voittaakseen järkytyksensä. Mutta\nennenkuin hän oli ehtinyt erottaa junan kolmannen vaunun, oli vesitason\nerään jyrkän metsäniemekkeen takia suunnattava väljemmille vesille.\nParin tuokion kuluttua olivat he taas ilmassa hienon savurihman nopeaan\nhäipyessä heidän taaksensa.\n\nRanskalainen hymyili rakastettavasti.\n\n\"Näittekö heitä, monsieur?\"\n\nClifton hymyili.\n\n\"Kyllä kaiketi niin oli. Olen nähnyt kaiken maailman alusta nykyhetkeen\nsaakka. Missä te nuo temput olette oppinut?\"\n\n\"Ne opin Euroopassa -- Sommen varrella sekä Verdunissa ja Ypresissä.\"\n\nClifton ojensi kätensä Jeannotille. Sanaton yhteisymmärrys sai heidät\npitkään pusertamaan toistensa käsiä. \"Sitä en tiennyt\", Clifton sanoi.\n\"Eversti Denis ei maininnut siitä mitään. Me olimme Ypresissä kolme\nkertaa sekä myöskin Courcelettessä ja Vimy Ridgessä. Kenties olen\nnähnyt teidät siellä. Lentotaistelu oli suurenmoista.\"\n\nSainte André Junctionin kohdalla hän jätti radan ja kaarsi itäänpäin.\nPuolisen tuntia myöhemmin kellui lentokone Lake Saint Johnin kuulailla\nlaineilla, satasen metriä Metabetchewanin rannasta, ja sieltä souti\nmuuan vene heidän luokseen.\n\n\"Meillä on valtion sähkösanoma-asema aina Mistassinin lähteillä ja\nRivière aux Ratsissa saakka\", sanoi Jeannot heidän heittäessään\nhyvästejä. \"Jos joskus haluaisitte tavata minua, niin sähköttäkää\nRobervaliin. Tunnin sisässä saavun silloin luoksenne. Ja toiseen asiaan\npoiketakseni -- älkää enää muistelko tuota hattua.\"\n\nKone surisi ja hymyillen sekä heiluttaen kättään jatkoi ranskalainen\nmatkaansa Cliftonin veneestä huudellessa hänelle hyvästiä. Hänen\nnoustuaan maihin oli Jeannot enää kuin pienoinen piste läntisellä\ntaivaalla.\n\nClifton kiinnitti repun selkäänsä, vaelsi vanhan sahan ohi, jonka\nkorkeat savupiiput törröttivät mustina ja valtavina, sivuutti radan, ja\nkulki kautta Metabetchewanin parin kolmen kadun, jotka hän niin hyvin\nmuisti vanhastaan. Sitten meni hän Price Brothersin varastoon ja sai\nsiellä asiamieheltä kuulla osan työmiehistä jo alkaneen lähteä metsiin.\nHe olivat enimmäkseen leirinrakentajia, selitti mies. Hänen nimensä oli\nTremblay, ja Clifton ihmetteli itsekseen, oliko tämän suvun jäseniä\ntäällä pohjan perillä vielä yhtä runsaasti kuin ennenkin vai Gagnonin\nsukuko se saattoi kerskua lukuisuudestaan.\n\nTremblay kutsui Cliftonin illalliselle, ja tämä otti kutsun vastaan,\nkoska joka tapauksessa oli aikaa mennä junalle. Perheen neljätoista\nlasta olivat yhtä kiiltävän puhtaita kuin sievän madame Tremblayn\nvalkoiseksi kuurattu lattia, ja Philipin silmät loistivat ylpeydestä\nhänen kertoessaan isänsä äskettäin järjestämästä sukukokouksesta. Vain\nne suvun jäsenet, jotka olivat päälle kuudenkymmenen, olivat mahtuneet\npöytäin ääreen sisään kaikkien nuorempain aterioidessa ulkona\nnurmikolla ja ruuaksi oli tarvittu neljä kappaletta sadan kilon\npainoisia sikoja. Ja kuitenkin olivat kaikki osanottajat läheisiä\nsukulaisia -- vähintään pikkuserkkuja.\n\nTyöhönsä oli Tremblay hyvin innostunut, vaikka valittikin ankaraa\npuutetta työväestöstä, mihin suurena syynä olivat Hurd-Foyn uudet\ntyömaat pohjoisessa sekä sen lupaamat ylimääräiset palkkiot sekä\nkoroitetut palkat. \"Joka tapauksessa on yritettävä täydellä voimalla,\nja sen me teemmekin\", selitti hän lannistumattomana.\n\nSama tunne elähytti myöskin Cliftonia hänen kävellessään asemalle. Se\nasusti sekä ilmapiirissä että hänen veressään. Tällainen ihana,\npäivänpaisteinen maa, jossa vallitsi vapaus ja puhtaus, ei sallisi\nHurdin kaltaisen roiston saada ylivaltaa. Clifton katseli Lake Saint\nJohnia päivän laskiessa. Sen kaksikymmenmailisen selän toiselle\nrannalle laskivat nuo neljä mahtavaa jokea. Little Periponka, Big\nPeriponka, Mistassini ja Ashuapmouchan. Melkein oli hän kuulevinaan\nniiden kohun niiden vesipaljousten syöksyessä puhtaina ja valtavina\nerämaista, rannasta rantaan täpösen täynnä niiden mahtavain metsäin\nydinvoimaa, metsäin, joihin ihminen juuri oli alkanut tunkeutua.\n\nAsemalle hän saapui kolmisenkymmentä minuuttia ennen määräaikaa ja\ntuprutellen piippuaan hän asteli pitkin asemasiltaa mietteissään.\nMilloinkaan ei hän ollut kokenut niin miellyttävän jännityksen hetkeä\nkuin nyt. Kohta oli hän saava nähdä Antoinette St. Ivesin.\n\nTämä oli hänen elämänsä urotyö -- että hänen oli ennen tyttöä\nonnistunut saapua Metabetchewaniin. Kuinka äärettömän voitollinen hetki\nhänelle koittaisikaan tytön keksiessä hänet. Vaikutus olisi\nsuurenmoinen. Clifton kuitenkin päätti tervehtiä Antoinettea ikäänkuin\nasia olisi ollut maailman luonnollisin. Hän ei olisi muka lainkaan\nhuomaavinaan tytön hämmästystä. Gaspard, munkki ja pikku Joe\ntirkistelisivät häntä silmät pystyssä kummastuksesta. Niin, he\npysähtyisivät kuin kivettyneet -- hän toisti sen -- niin, kuin\n_kivettyneet_ he pysähtyisivät.\n\nHän oli poikamaisen voitonriemun vallassa edestakaisin kävellen\ntehdessään lopun viimeisistä tuokioista. Antoinette ilostuisi hänet\nnähdessään. Siitä oli Clifton aivan vakuutettu huolimatta tuosta\nhappamesta kirjeestä. Jännittyneesti kuulostellessaan veturin\nvihellystä luki hän sen vielä kerran etsien rivien välistä jotakin,\nmikä olisi lieventänyt sanain kärkevyyttä. Hän koki mielessään kuvailla\nkuinka Antoinette naurussa suin ja hymyilevin katsein kirjoitti tuon\nkirjeen, ja hilpeässä mielentilassaan tässä onnistuikin.\n\nSitten kuuli hän veturin vihellyksen. Asemalle oli kokoontunut joitakin\nihmisiä. Hän astui näiden luokse ja teki parisen hyvin typerää\nkysymystä eräälle reheväpartaiselle miehelle, joka seisoi ajopeliensä\nvieressä aivan asemasillan äärellä.\n\nJunan pysähtyessä seisoi Clifton lähellä kolmatta vaunua. Hänen\nsydämensä sykki ankarasti matkustajien alkaessa laskeutua alas -- ensin\ntuli muuan kunnioitusta herättävä keski-ikäinen nainen kolmen\nliepeissään riippuvan lapsen kanssa. Sitten tuli muuan vanhus\nmunakoreineen ja kolme metsämiestä reppuineen ja rasvanahkasaappaineen.\nSitten seurasi muuan koira, joka kaikin voimin kiskoi hihnaansa\nkurkottaessaan laihaa kuonoaan ihmisten välistä. Bim se oli. Clifton\noli puhkeamaisillaan riemuhuutoon iäkkään koiran rynnätessä asemasillan\nyli ja Joen miehekkäänä pidellessä hihnasta kiinni. Näiden molempien\nperässä tuli mahtava tavaramytty ja mytyn perässä Gaspard St. Ives,\njoka ähkyi ja puhkui valitellen tavarain paljoutta. St. Ivesin takana\nnäkyi munkki Alphonse. Tämä ei itse kantanut mitään, mutta antoi\nneuvoin ja kehotuksin auliisti apuaan.\n\nClifton pidätti henkeään odottaessaan Antoinettea, joka seurasi aivan\nkookkaan veljensä ja pikku munkin kintereillä. Silmänräpäyksen verran\nseisoi hän alimmalla vaunun portaalla -- poikamaisen hoikka pikku\namoriini harmaissa polvihousuissa ja päässä skotlantilainen baretti, ja\nbaretissa uppiniskainen höyhen. Clifton sai taas hillitä itseään\nollakseen riemuissaan ääneen huutamatta. Hän olisi juossut auttamaan\ntyttöä alas ennen munkki Alphonsea, mutta hänen jalkansa kieltäytyivät\ntoimimasta.\n\nVihdoin onnistui hänen astua askeleen verran lähemmäksi ja hän yritti\nmuistutella, mitä oli aikonut sanoa ja tehdä tänä jälleennäkemisen\nhetkenä. Se ei hänelle onnistunut. Hän ei voinut ajatella yhtään\nainoata selvää ajatusta, mutta asiat kehittyivät ilman hänen\npuuttumistaankin. Munkki oli ojentanut kätensä Antoinetten tueksi,\nmutta sillä välin oli Gaspard äkännyt Cliftonin ja tuijotti häneen kuin\nolisi nähnyt haamun. Samassa tuokiossa ulvaisi Bim hillitysti tuntien\nCliftonin ja hyppäsi sellaisella voimalla hänen päälleen, että hänen\nhattunsa putosi maahan ja hän oli kaatumaisillaan taaksepäin tuon\nmunakoria kantavan vanhuksen päälle. Joe seurasi koiran kintereillä, ja\nClifton oli hädintuskin ehtinyt tointua heidän myrskyisestä\nvastaanotostaan Gaspardin heittäessä kantamuksensa maahan, tarttuessa\nCliftonin käteen ja pusertaessa sitä voimallisesti kookkaalla ruhollaan\npeittäen Antoinetten Cliftonin näkyvistä.\n\nTämä hetki, jota Clifton oli niin innokkaasti odottanut, ei lainkaan\nvastannut hänen odotuksiaan, ja hänen voitonriemuinen ilonsa sammui\ntäydelleen mademoiselle Antoinetten itsensä ottaessa hatun Joelta,\npyyhkiessä sitä nenäliinallaan, ojentaessa sen hänelle ja sanoessa\näänellä, josta ei ilmennyt rahtuistakaan hämmästystä tai yllätystä:\n\n\"Bentsiinillä saa kyllä tuon tahran lähtemään hatustanne, monsieur.\nOnpa se todellakin ikävä tahra.\"\n\nSitten kääntyi hän tuon parrakkaan miehen puoleen, jolta Clifton\naiemmin oli kysellyt yhtä ja toista, ja vaieten seurasi hän tätä\nodottaviin ajopeleihin.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\n\"Tuo oli suurenmoista\", huudahti St. Ives. \"Olitte siis Lucien\nJeannotin mukana, Jeannotin, joka on hullaantuneempi lentämään kuin\nrakastunein hupsu lemmiskelemään. Eikä siskoseni, se veitikka, sanonut\nmitään meidän vaivatessamme päätämme tuumiessamme, kuka Jeannotilla\nmahtoi olla mukanaan. Vaarallista leikkiä se oli, niin että meillä ihan\noli sydän kurkussa. Olisihan minun heti pitänyt oivaltaa teidän siellä\nolevan, kun Antoinette oli niin kalpea ja värisi kuin vilusta kaiken\nmentyä ohitse. Hetkisen näytti siltä, kuin olisi Jeannotin\ntarkoituksena ollut tehdä teistä loppu, _mon frère_.\"\n\n\"Jos hän oli kalpea ja vapisi, on sen täytynyt tapahtua Jeannotin takia\n-- eihän hän tiennyt minun olevan mukana lentokoneessa\", sanoi Clifton.\n\nPikku munkki naurahti.\n\n\"Ei meidän ihana Antoinettemme ole veljensä kaltainen pölkkypää\", hän\nvirkkoi ja Cliftonista hän näytti entistä laihemmalta ja kalpeammalta\nkatsellessaan tytön jälkeen, jonka mukana poika ja koira olivat.\n\nClifton kulki St. Ivesin rinnalla. Enää ei hänen mielensä ollut täynnä\ntuumia ja suunnitelmia. Hänen rohkea itseluottamuksensa oli saanut\nkovan kolauksen. Hän oli odottanut tuon huimapäisen lentoretken\nMetabetchewaniin vaikuttavan aivan toisin tyttöön, joka hänet siihen\noli innoittanut. Muuta ei hän ollut kuitenkaan tuosta uhkarohkeudestaan\nsaanut kuin -- öljytahran hattuunsa. Tuokion ajan tunsi hän palavaa\nhalua kuristaa Gaspardin ja munkin sekä erittäinkin Bimin.\n\nAntoinette oli noussut ajopeleihin ja istuutunut toiselle istuimelle.\nHänen vieressään istui Joe ja yhdessä he naureskelivat Bimiä, joka\nlaihana kapusi heidän luoksensa.\n\nSitten nosti parrakas mies Gaspardin tavarat ajopeleihin. Nyt lähemmin\nhäntä katsoessaan Cliftonista tuntui kuin ei hänessä muuta olisi\nollutkaan kuin partaa. Hän oli vaunujen omistaja ja hän myhäili\nCliftonille leveästi -- ikäänkuin olisi nyt mainiosti käsittänyt syyn\nCliftonin typeriin kysymyksiin. Mademoiselle Antoinette kumartui\nAlphonsea kohden, sanoi tälle jotakin ja hymyili. Hän kääntyi katsomaan\nCliftoniin päin. Kauniit hampaat välkkyivät ja tuo ylväs höyhen\nheilahteli. Gaspardin ystävällisesti vetäessä Cliftonia vaunuja kohden\nloi tyttö häneen viileän katseen.\n\nIkäänkuin olisi hänen mieleensä äkkiä juolahtanut jotakin hän sanoi\nveljelleen: \"Ole hyvä, Gaspard, ja ota Joe sekä Bim mukaasi. Ajan\nkappaleen matkaa kahden kapteeni Brantin kanssa. Minulla on hänelle\ntärkeätä asiaa.\"\n\nCliftonin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän nosti Joen alas ja kysyi\ntuota vanhaa pyssyä. \"Toivoisinpa, että minulla nyt olisi tuo vanha\npöllö -- väitithän sen aina tuottavan onnea omistajalleen, Joe\", sanoi\nhän niin kovaa, ettei Antoinette voinut olla sitä kuulematta. \"Nyt\ntarvitsisin sitä.\"\n\nTytön kohdistaessa häneen katseen viileistä harmaista silmistään kuuli\nClifton Gaspardin sanovan selittäen:\n\n\"Sisareni kammoksuu majataloja ja suljettuja huoneita, minkävuoksi\ntäällä ollessamme leiriydymme aina ulos. Barnabe ja kokkimme ovat\nlaittaneet teltat kuntoon ja illallinen odottaa meitä järven rannalla.\nNouskaahan tuonne -- ja _bon voyage_. Teidän on ajettava juosten, jotta\nehtisitte ennen meitä, sillä minä olen nälkäinen kuin susi.\"\n\nClifton kapusi istuimelle, jolla tyttö oli. Tämä oli väistynyt niin\nkauaksi toiselle puolen kuin suinkin oli mahdollista. Clifton vilkaisi\nistuinta ja sitten toveriaan.\n\n\"Täällähän on mainiosti tilaa pöllöllekin -- jos minulla se olisi\", hän\nsanoi synkästi.\n\nBarnabe, parrakas mies, nosti viimeiset tavarat vaunuihin. St. Ives\nvilkaisi niitä tutkivasti.\n\n\"Missä teidän reppunne on?\" kysyi hän Cliftonilta.\n\n\"Price Brothersin varastossa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa voitte ohi kulkiessanne ottaa sen sieltä.\"\n\n\"Ei kapteeni Brant tarvitse tavaroitaan\", selitti mademoiselle\nrakastettavasti, mutta pontevasti. \"En pidätä häntä kuin tuokion.\"\n\nHän veti ohjaksista ja ajopelit lähtivät matkaan. Clifton katsahti\nhäneen salavihkaa, mutta päähine oli varjostamassa kasvoja hänen\npuoleltaan ja sitäpaitsi kääntyi tyttö poispäin.\n\n\"Kuinka ikävää.\" Clifton sanoi ääneen, mitä oli hänen mielessään.\n\n\"Mikä on ikävää?\" kummasteli tyttö. \"Valitatteko sitä, ettei teissä ole\nenemmän ritarillisuutta?\"\n\n\"Ei, sitä minä valitan, etten nousut ajopeleihin toiselta puoleltanne.\nOlette vetänyt tältä puolen päähineenne niin syvään päähänne, etten näe\ntukkaanne. Vain leuan ja nenännipukan minä teistä näen ja ne näyttävät\nniin harmistuneilta, että minun on tunnustettava pelkääväni. Ehkäpä\nsaan vaihtaa paikkaa?\"\n\n\"Kuten haluatte.\"\n\nClifton ei tietenkään ollut odottanut tytön suostuvan, ja tunsi itsensä\nmiltei naurettavaksi tytön pysäyttäessä hevosen ja hänen astuessaan\nalas. Hän ponnisteli ankarasti estääkseen veren karahtamasta\nkasvoihinsa, mutta tiesi siitä huolinnatta punottavansa kuin kukko\nkavutessaan tytön toiselle puolen. Tämän kylmyys ja ivallinen hymy\nsaivat hänen olonsa vieläkin epämiellyttävämmäksi. Tyttö oli tavattoman\nviehkeä. Hiukset kimmelsivät päivän viimeisissä säteissä. Huulet\nrusottivat punaisina. Mutta hänen katseensa, joka saattoi olla niin\nherkkä, oli jäätävän kylmä ja silmät hymyilivät pilkallisesti.\n\nTyttö hoputti hevosta, kunnes se lähti juoksemaan. He sivuuttivat\nPrice Brothersin varaston, ajoivat ylämäen ja olivat ihanassa\nuutisasutusmaassa. Lake Saint John loisti elokuisen päivän painuessa\nmailleen. Linnut lauloivat. Taivas oli turkoosinsininen ja heidän\neteensä aukeni tie, pölytön ja polveileva, kahdensadan vuoden vanha ja\nkuitenkin aivan mittaamaton sekä kartoittamaton -- tie, jota ensin\nolivat vaeltaneet intiaanit ja senjälkeen karjalaumat -- viehättävä,\nhoukutteleva tie, joka vei rauhan, tyytyväisyyden ja luottamuksen\nmaahan ja loppui vasta pohjoisien erämaitten rajalla.\n\nClifton katsoi vieläkin tyttöä salavihkaa ja näki hänen poskipäilleen\nkohonneen väriä ja katseen loistavan kuin olisi häntä haluttanut sanoa\njotain.\n\n\"Äärettömän kaunista\", sanoi hän epävarmasti. \"Ja -- tämä tie on hyvin\nvanha.\"\n\n\"Kiitos paljon\", tyttö virkkoi. \"Tiedän sen.\"\n\nHänen onnistui oikein yrittämällä siirtyä vieläkin rahtusen kauemmaksi.\n\n\"Pyydän teitä, kapteeni Brant, -- koettakaa hetkiseksi unohtaa maisemat\nympärillänne. Minulla on teille jotakin sanottavaa. Olette\nluonnollisestikin hyvin lahjakas mies. Niin tavallisesti tuumivat\nteidänlaisenne ihmiset, joiden suurimpana mielihaluna on tulla nähdyksi\nja kuulluksi. Mutta te olette tehnyt itsenne naurettavaksi ja minusta\nte olette -- sietämätön. Huvittaisitte minua, ellen itse olisi joutunut\nhaihattelunne esineeksi. Vakuutan teille, että sanontatapani on sangen\nlievä. Toiset sanoisivat menettelyänne mielipuolisuudeksi ja\nkatsoisivat teidän olevan silmälläpidon tarpeessa. Mutta tiedänhän\nteidän olleen sodassa ja siellä kenties saaneen jonkun -- --\"\n\nHän hapuili sanoja.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi Clifton. \"Saksalaiset eivät milloinkaan antaneet\nminulle moisia iskuja. Ja kaiken tämän saan kärsiä vain senvuoksi, että\nolen kyllin mieletön rakastaakseni maatakin, johon astutte.\"\n\n\"_Rakastaaksenne_.\" Suuttuneesti katsahti tyttö häneen. \"Tarkoitatteko,\nettä tuota sanaa voisi käyttää niiden solvausten yhteydessä, joita\nminun olette antaneet kärsiä?\"\n\n\"Katsokaa eteenne\", huudahti Clifton varottaen. \"Ajatte ojaan.\"\n\nTyttö säpsähti ja veti ripeästi toisesta ohjaksesta.\n\n\"Ettäkö tarkoitan -- mitä ihmettä sitten?\" kysyi Clifton tuhmana,\n\"Saatte minusta hermostuneen -- ajaessanne tuolla tavoin. Jos sallitte,\notan ohjakset -- -- --\"\n\nRaivostunein elein ojensi tyttö hänelle suitset. Vihassaan oli hän\nhyvin kaunis. \"Mieluummin hakkaisin käteni poikki -- niin, mieluummin\nsurmaisin itseni, kuin tietoisesti teitä loukkaisin\", sanoi Clifton.\n\"Millä olen teitä loukannut?\"\n\n\"Milläkö?\" Ääni vavahteli kärsimättömyyttä. \"Kapteeni Brant, teiltä\nmahtanee puuttua kaikki sopivaisuudentajunta ja tahdikkuus -- en löydä\nsanoja selittääkseni asiaa.\"\n\n\"Sanoja ei löydy sen selittämiseksi\", huomautti Clifton saaden rahtusen\nentistä hilpeyttään. \"Tässä on tienhaara. Minnekä ajamme?\"\n\n\"Oikealle tietenkin. Sehän se vie rannalle?\"\n\n\"En tiedä -- olin niin pyörällä päästäni\", sanoi toinen\nanteeksipyytäen. \"En näy kykenevän sanomaan tai tekemään mitään niin\nkuin tulisi, niin että en kaiketi voi ratkaista, kumpi tie on oikea.\nJos voitte todistaa minun todellakin teitä loukanneen, olen menevä ja\nhukuttautuva silmäinne edessä. Joka tapauksessahan olen luvannut kuolla\npuolestanne, jos vain minua pyydätte.\"\n\n\"Loukkaatte minua nytkin.\"\n\n\"Suokoon taivas minulle sen anteeksi, jos niin on. En ole sitä ainakaan\ntarkoittanut.\"\n\nTyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Posket hohtivat ja silmät\nleimusivat. \"Aloitte loukata minua ensimmäisestä illasta lähtien --\nomassa kodissani. Annoin teille anteeksi. Annoin myöskin teille\nanteeksi myöhemmin samana iltana keskusteltuanne Hurdin kanssa\ntoistaessanne loukkauksenne. Yritin uskotella itselleni teidän\nantautuneen äkillisen mielijohteen valtaan, jota myöhemmin katuisitte\nja häpeäisitte.\"\n\n\"En häpeä sitä, että teitä rakastan\", Clifton sanoi hiljaa.\n\"Milloinkaan en ole mistään ollut niin ylpeä.\"\n\n\"Ja samana iltana\", jatkoi tyttö poskiensa palaessa yhä punaisempina,\n\"olitte niin rohkea, niin julkea, että sanoitte Ivan Hurdille menevänne\nkanssani naimisiin.\"\n\n\"Sen myöskin teen, niin totta kuin Jumala minua auttakoon\", vakuutti\nClifton. \"Ei se ole mikään loukkaus, Antoinette. Se on vaan erään\nvakaumuksen toteaminen, vakaumuksen, joka on syöpynyt sydämeeni elämää\nsyvemmälle. Jos epäonnistun -- ellen tule saamaan teitä vaimokseni --\nen enää tahdo elää.\"\n\n\"Voi, jospa Gaspard olisi täällä\", tyttö miltei nyyhkytti. \"Nimitätte\nminua Antoinetteksi -- ja toistatte solvauksianne täällä -- ihan\nedessäni. Voi, voi, voi. Sanoitte minua myöskin _cara sposaksi_, mikä\nei lainkaan ole hindujen kieltä, vaan espanjaa -- ja joka ei lainkaan\nmerkitse sitä mitä sanoitte vaan -- vaan -- -- --\"\n\n\"Rakkainta, armainta, vaimoa -- kaikkea, mikä miehelle on kallista ja\npyhää\", jatkoi Clifton sanojen tukahtuessa tytön huulille. \"Pyydän\nteitä antamaan nuo sanat minulle anteeksi -- mutta ne puhkesivat\nsyvimmältä sydämestäni.\"\n\nTyttö jatkoi läksyttämistään ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. \"Sitten\nsain teiltä sähkösanoman -- vielä istuessani junassa -- puhumattakaan\ntuosta mielettömästä lentoretkestä -- ja nyt _tästä_. Sen täytyy olla\nmielipuolisuutta -- muuten en osaa selittää käytöstänne. Olette\ntarpeeksi vanha älytäksenne paremmin. Olettehan miltei tarpeeksi vanha\nollaksenne -- isäni.\"\n\nSe laukaus osui. Tyttö kurkottihe ottamaan suitsia ja Clifton\njätti ne hänelle vastaansanomatta. Hänen päänsä painui. Samassa\nsilmänräpäyksessä Antoinette tajusi, kuinka syvään hän oli toista\nloukannut ja hänen hellää mieltään kirveli. Hänen äänessään ei enää\nollut suuttumusta hänen puhuessaan.\n\n\"Voi, rukoilen taivasta, että soisitte minulle nuo sanat anteeksi\", hän\nhuudahti. \"Ne olivat kiittämättömiä enkä tarkoittanut, mitä sanoin. Nyt\nolkaa hyvä ja menkää toisten luokse.\"\n\nHän pysäytti hevosen.\n\nVerkalleen astui Clifton vaunuista. Sitten loi hän katseensa tyttöön.\nTuokiossa olivat hänen kasvonsa vanhenneet. Silmät näyttivät\nväsyneiltä.\n\n\"Rakastan teitä, Antoinette\", hän sanoi ja kunnioituksesta painui\nhänen äänensä miltei kuiskaukseksi. \"Olen Crepin Marrolet ja\nkahdensadanviidenkymmenen vuoden päästä olen palannut teitä etsimään ja\npuolestanne taistelemaan. Mutta\" -- hänen kasvoilleen lennähti kumman\nsisäänpäinkääntynyt hymy, \"olen varmasti Crepiniä vanhempi. Vuosisatain\nvieriessä on tapahtunut jokin lykkäys.\"\n\nTyttö läimäytti suurta mustaa hevosta irtaimilla ohjastenperillä.\n\"Olette nuorempi kuin Crepin konsanaan\", huudahti hän Cliftonille ja\nhänen silmissään oli katse, joka sai tämän sydämen sykähtämään hänen\nseistessään katselemassa tytön jälkeen.\n\nVerkalleen vaelsi hän takaisinpäin. Aurinko oli laskenut ja sinertäviä\nvarjoja hiipi järven ylle. Ennen pitkää kuuli hän reipasta laulua. St.\nIves ja tuo parrakas mies ne lauloivat, ja hetken päästä olivat he\nhänet tavoittaneetkin munkin, Joen ja Bimin tullessa kappaleen matkaa\ntaampana. Hetkisen oli Clifton masennuksissa. Hän ei enää kuulunut\nseurueeseen. Antoinette oli antanut hänen selvästi ymmärtää, ettei\ntoivonut hänen seuraansa. Mutta Joen ja Bimin nähdessään heräsi uutta\ntoivoa hänen rinnassaan. Eihän Antoinette voinut pitää näitä ja sulkea\nhäntä, Cliftonia, ulkopuolelle.\n\nSt. Ives kantoi reppua.\n\n\"Se on teidän\", hän sanoi pysähtyen tiepuoleen siksi että toiset\nehtivät hiukan tuonnemmaksi. Heidän jäätyään kuulumattomiin hän kysyi:\n\"Lähettikö hän teidät takaisin, monsieur?\"\n\n\"Kyllä, kaiken mitä minusta oli jäljellä\", vastasi Clifton.\n\nSt. Ives nauroi ja otti hatun vaaleasta päästään viillyttäytyäkseen\niltatuulessa. \"_Mon Dieu_, hän on aikamoinen pikku tyranni kun sattuu\nsille päälle\", huudahti hän, \"ja senvuoksi häntä rakastankin. Otin\nmatkatavaranne mukaani, sillä tiesin hänen muutoin olevan pahoillaan,\nkun kaikki käy ympäri. Miksikä olette niin allapäin, ystäväiseni?\"\n\nClifton katsoi St. Ivesiä suoraan silmiin. \"Luullakseni on minun\nkerrottava se teille\", hän sanoi. \"Olette hänen veljensä ja -- -- --\nhänen isänsä. Rakastan sisartanne. Hän tietää sen ja on vihainen.\nRakastan häntä enemmän kuin ainoatakaan naista on rakastettu hamasta\naikojen alusta. Minä -- -- --\"\n\nGaspard rypisti tuimasti silmäkulmiaan. \"Ei ole totta, monsieur\",\nmurisi hän. \"Se on ikuinen valhe. Ainoatakaan naista ei ole koskaan\nrakastettu niinkuin minä rakastan Angelique Fanchonia. Ja jos vielä\nkerran sanotte -- -- --\"\n\n\"Siinä tapauksessa tiedätte miltä minusta tuntuu, Gaspard.. Ilman häntä\nen tahdo elää -- -- --\"\n\n\"_Poof_\", tiuskasi St. Ives. \"Tässäkö kaikki, monsieur? Ilman\nAngeliqueta en voi elää. Siinä on meidän molempien ero. Oletteko\nvakuutettu, vai ratkaisemmeko asian toisella tavoin tuossa\nviheriäisellä nurmella, missä ette loukkaa itseänne, vaikka\nkaatuisittekin?\"\n\nHämmästyksissään tuijotti Clifton toiseen. \"Oletteko mieletön, kuten\nmunkki Alphonse niin usein on väittänyt\", puuskahti hän. \"Ettekö kuule\nmitä sanon? Rakastan sisartanne. Olen sanonut sen hänelle ja koska olen\nuskaltanut sen tehdä, on hän minulle raivoissaan. Eikö rohkeuteni\nteitäkin hämmästytä ja suututa? Saatte mielellänne vääntää niskani\nnurin, jos niin haluatte. Lupaan etten kohota sormeanikaan\npuolustautuakseni -- -- --\"\n\nKäsittämätön St. Ives nauroi ja hykerteli kämmeniään kuin olisi kuullut\njotakin hyvin hupaista.\n\n\"Eihän tuo, mitä sanotte, ole mitään uutta\", hän sanoi. \"Tietenkin\nrakastatte sisartani. Olisittehan kuuro, sokea ja houkkapäinen,\nellette sitä tekisi. Eikä se ole ollut minulle mikään salaisuus -- olen\nsen tiennyt jo tänä aamuna varhain. Sisareni jätti kirjeenne\nvuoteelleen ja minä luin muutamia rivejä nähdäkseni, minkä paperin hän\nniin huolettomasti heitti syrjään. Luettuani hiukkasen oli minun\njatkettava, ja sitten ei itse pirukaan olisi saanut minua hellittämään.\nHän ei sitä tiedä, mutta kaikkien pyhimyksien nimessä olisin valmis\nantamaan viisi vuotta elämästäni kyetäkseni kirjoittamaan Angeliquelle\nsellaisen kirjeen.\"\n\n\"Ette siis raivostunut minulle, vaikka kirjoitinkin sen?\"\n\n\"_Maudit_, en. Kunnioitukseni teitä kohtaan on kasvanut. Tuollaisten\nkirjeitten kirjoittaminen on taidetta eikä rikkomusta. Sitäpaitsi\nen vielä koskaan ole tavannut ketään, josta olisin pitänyt niin\npaljon kuin teistä. Teidän on vain otettava takaisin se mitä\nsanoitte Angelique Fanchonista ja toimitettava kauttani hänelle\nanteeksipyyntönne.\"\n\n\"En minä hänestä ole mitään sanonut.\"\n\n\"Olette antanut ymmärtää paljonkin -- ettei hän muka olisi kyllin\nkaunis ja kyllin hyvä, jotta häntä voisi rakastaa, niinkuin luulette\nrakastavanne sisartani.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Ja jos nyt antaisitte\ntavarani -- -- --\"\n\n\"Kannan sitä teille, veli.\"\n\n\"Mutta minähän olen menossa toiseen suuntaan.\"\n\n\"_Tänne_ te tulette\", sanoi Gaspard järkkymättömänä ja lisäsi vauhtia\ntavoittaakseen munkin ja Joen sekä Barnaben.\n\n\"Mutta hän lähetti minut tieheni\", intti Clifton ja kiiruhti\naskeleitaan, niin että pääsi toisen rinnalle. \"Hän on\nsuutuksissaan -- -- --\"\n\n\"Ja suuttuisi vieläkin enemmän, jos häntä tottelisitte\", vastasi St.\nIves.\n\nHe vaelsivat hetken vaieten. Sitten katsoi Clifton St. Ivesiin ja\nheidän mieliinsä johtui sama asia.\n\n\"Tässä maassa tahdon elää -- ja kuolla\", Gaspard sanoi.\n\n\"Minä myöskin\", vastasi Clifton siirtyen niin lähelle että hipaisi\nkyynärpäällään toista. Taaskin miettivät he samaa asiaa.\n\n\"Jos olisi mahdollista -- -- --\"\n\n\"Se on mahdollista.\" Cliftonin käsi lepäsi toisen käsivarrella ja taas\noli hän kuulevinaan John Denisin kertovan siitä Ivan Hurdiin\nkohdistuvasta kostonhimosta, joka mielettömänä paloi Gaspardin verissä.\n\"Sitä se on\", toisti hän hiljaa. \"Jos annatte Ivan Hurdin minun\nhaltuuni.\"\n\n\"Entä jos epäonnistutte?\"\n\nSt. Ives katsoi suoraan eteensä.\n\n\"Tarkoitatte, että jos kaikki muu lyö vikaan, aiotte te tehdä sen, mitä\nminä olen päättänyt -- ennen teitä?\"\n\n\"Ehkäpä ajattelemme samaa asiaa. Mutta minulla ei ole mitään sisarta\neikä mitään Angelique Fanchonia, joka minua rakastaisi.\"\n\nSt. Ives veti syvään henkeään. \"Ellei heitä olisi -- noita molempia,\njotka minua pidättävät -- olisi se jo tehty. Luoja tietää, että tekisin\noikeuden ja kohtuuden mukaan, jos ottaisin Hurdin hengiltä.\"\n\n\"Trappierista ei siis olekaan lainkaan kysymys? Angelique Fanchon on\ntehnyt saman valan kuin sisarenne ja he uhrautuvat molemmat, jos te\nsurmaatte Hurdin? Niin on asianlaita, Gaspard! Miksi ette myönnä sitä\nminulle?\"\n\n\"Niin on, kuten sanotte\", myönsi St. Ives. \"Mutta Ajax Trappier ei sitä\ntiedä ja yrittää käyttää poissaoloani hyväkseen. Siksipä juuri aion\nmurskata hänen luunsa.\"\n\n\"Siunaukseni saatte\", Clifton vastasi. \"Mutta -- mitä hyötyä olisi\nHurdin kuolemasta?\"\n\n\"Lähettäisin maanpäältä pois roiston -- pedon, joka tahtoo pakottaa\nsisareni omaksensa, joka tahtoo hänet ostaa ja tuhota hänen onnensa ja\nelämänsä -- joka ei kaihda mitään keinoa saadakseen hänet omakseen --\nja joka on loukannut häntä niin, että ainoastaan minä voin saada sen\nhyvitetyksi.\"\n\n\"Mutta tällä teolla pakottaisitte sisarenne toiseksi Amelia de\nRepentignyksi.\"\n\n\"Jakaisin oikeutta.\"\n\n\"Niin -- sen käsityksen mukaan, mikä vallitsi kaksisataa vuotta sitten.\nMutta toisenkin elämän te murtaisitte -- Angelique Fanchonin -- naisen,\njoka rakastaa teitä. St. Ives, olette mieletön.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, monsieur.\"\n\n\"Ja teistä itsestänne tulisi lainsuojaton -- teidät hirtettäisiin, jos\nteidät saataisiin kiinni. Sanon vieläkin, että olette mieletön.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, monsieur.\"\n\n\"Ja Angelique tulee menemään naimisiin Trappierin kanssa.\"\n\n\"Hän on ollut niin mieletön, että on tehnyt sen lupauksen. Mutta mitään\nTrappieria ei tule olemaan maan päällä minun miteltyäni hänen kanssaan.\nJa Hurd saapuu metsiin. Hän on viettävä talven ja kevään työväkensä\nluona. Olen surmaava hänet hänen ollessaan yksin, niin ettei kukaan\nsiitä tiedä. Siinä on toivoni.\"\n\nClifton huokasi syvään epätoivosta. \"Tekisitte harkitun murhan -- ja\nsitten valehtelisitte sisarellenne ja Angeliquelle. Nyt uskon munkki\nAlphonsen olevan oikeassa. Sielunne on kadotettu.\"\n\n\"Entä te, monsieur? Jos te minun sijastani surmaatte Hurdin, niin eikö\nteidänkin sielunne mene kadotukseen, eikö teistäkin tule lainsuojaton\n-- ja eikö teitä vedetä yhtä armollisesti hirteen kuin minuakin?\"\n\n\"Eihän minulla ole mitään sisarta, eikä mitään Angeliqueta -- -- --\"\n\n\"Mutta teillähän on Antoinette.\" St. Ivesin äänenpaino oli merkitsevä\nikäänkuin kätkeytyisi hänen sanansa taakse jokin salaisuus.\n\nCliftonin sydän sykki ihan kuultavasti, mutta hän pakottautui\nnaurahtamaan.\n\n\"Sen olin unohtanut. Nyt kai olemme jo leirin likellä. Antakaahan nyt\ntavarani -- -- --\"\n\n\"Eivät ne paljon paina, monsieur.\"\n\n\"Mutta minä aion nyt palata.\"\n\n\"Sitä ette aio\", sanoi Gaspard järkkymättömän itsepintaisesti.\n\"Olisitte pelkuri, jos menisitte. Sitäpaitsi -- sisareni odottaa\nteitä.\"\n\n\"Ettäkö odottaa -- vielä hittoja\", Clifton huudahti. \"Eipä paljon\npuuttunut ettei hän minua ruoskinut.\"\n\n\"Mahdollista -- ja sitten hän olisi itkenyt kaiken yötä. Olette\nkokematon naisiin nähden. Minä tunnen heidät.\"\n\n\"Miksikä luulette -- hänen -- minua odottavan?\" sopersi Clifton\nepäilevänä. \"Pelkään -- -- --\"\n\n\"_Poof_. En sitä vain luule. Tiedän sen. Hän luki tuon pitkän kirjeenne\njunassa yrittäen kätkeä sen aikakauskirjan taakse. Kun sähkösanoman\nsitten saavuttua pyysin saada nähdä sen punastui hän kunnes luulin\nhänen purskahtavan itkuun. Voisinpa myöskin mennä vaikka valalle siitä,\nettä hän tiesi teidän olevan lentokoneessa ja Jeannotin tehdessä\nmielettömimpiä temppujaan ja teidän näyttäessänne olevan varman\nkuoleman kidassa oli hän ihan vahanvalkoinen. _Maudit_. Tarvittaisiinpa\nviisas mies selvittämään, kumpi meistä on narri -- te vaiko minä --\nehkäpä sentään olemme sitä molemmat.\"\n\nTuokion päästä teki tie mutkan. Järven puolella oli viheriäinen\nnurmikko, puolittain varjoisten puiden verhossa. Nurmikon halki virtasi\npuro, jonka rannalle oli pystytetty kaksi telttaa. Suloisesti\ntuoksahtaen honkapuulle nousi savu leirivalkeasta ja tulen ääressä\nhommaili muuan mies pannuineen, patoineen ja kattiloineen.\n\nHeidän astuttuaan hiukkasen lähemmäksi tuli rannalta käsin hento pikku\nolento heitä kohden. Joe ja Bim olivat jo ehättäneet hänen vierelleen.\nHän tarttui toisen käteen ja silitteli toisen päätä, mutta katseli\nhellittämättä tyttöä, joka nousi parhaillaan rinnettä ylös, ja hänen\nsydäntään värisytti. Mutta sitten sai hän takaisin entisen rohkeutensa.\n\nTyttö oli avopäin ja näytti suloiselta kuin lapsi. Iloinen hymy ei\nväistynyt hänen huuliltaan hänen nähdessään veljensä seuralaisen.\n\n\"Olette viipyneet niin kauan, että olen miltei puolikuollut nälästä\",\nvalitteli hän veikeästi. \"Joe ja Bim ja Barnabe tulivat jo\nneljännestunti sitten ja Alphonse jo heitä ennen. Eipä luulisi, että te\nmolemmat olette kuuluja jalankulkijoita, monsieur Clifton.\"\n\nKiireesti kääntyi hän poispäin Cliftonista.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nIllallisen jälkeen, jonka aikana Antoinette oli käyttäytynyt\nharvinaisen lempeästi, hän harjaili hiuksiaan leiritulen ääressä kuin\nunohtaen kokonaan Cliftonin läsnäolon ja kiinnittäen huomiota\nainoastaan Joeen ja Bimiin. Clifton ei olisi voinut uneksiakaan, että\ntyttö saattoi olla niin lapsen näköinen kuin nyt tällä hetkellä --\npoikamaisen solakkana, pehmeästi rusottavine huulineen ja hiusten\nvalahtaessa olkapäille ja kasvoille.\n\nHänen mietteensä keskeytyivät tytön sanoessa Joelle: \"Nyt on sinun\nmentävä nukkumaan. On jo aika, Joe. Anna Clifton-sedällesi\nhyvänyönsuudelma -- ja kun olet päässyt vuoteeseesi, tulen minä sinut\npeittämään.\"\n\nHetkistä myöhemmin tuli Joe Cliftonin luokse ja kohotti pikku kasvonsa\ntätä kohden.\n\n\"Hän käski minua antamaan sedälle hyvänyönsuudelman\", hän sanoi\nanteeksipyytäen ja Cliftonin kumartuessa alas hän kuiskasi: \"Hän tahtoo\nmyös, että polvistun lukemaan rukouksen. En pidä siitä.\"\n\n\"Kyllä sinä opit pitämään\", vakuutti Clifton. \"Kaikki on oikein, mitä\nhän sitten sanookin, Joe -- aivan oikein.\"\n\nHän vei pojan suureen telttaan, missä miesten piti nukkua. Hänen\npalattuaan olivat Gaspard ja Barnabe poistuneet ja viimeistä suortuvaa\nharjaillessaan hyräili mademoiselle St. Ives itsekseen pientä\nlaulunpätkää. Hän kohotti katseensa Cliftoniin tämän pysähtyessä hänen\nviereensä.\n\n\"Katselin teitä jutellessanne Joen kanssa\", hän sanoi. \"Olitte kuin\npieni lapsonen. Suututteko, jos sanon sen teille -- kaikessa\nisällisyydessä?\"\n\n\"En nyt juuri suutukaan\", virkahti tyttö jatkaen taas harjaamistaan,\n\"mutta suuria en luota teidän kaltaistenne miesten isällisyyteen.\"\n\nClifton kumartui hiukan lähemmäksi häntä: \"Ollen paljon teitä iäkkäämpi\n-- niin, jopa niin kypsynyt, että huoleti voitte osoittaa minulle\ntyttärellistä mielenkiintoa -- pyydän teitä sallimaan, että\nsormenpäilläni kosketan hiuksianne ennenkuin sanon hyvää yötä.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli tyttö hypähtänyt pystyyn ja katsoi\nhäntä silmästä silmään.\n\n\"On epäystävällistä, että ivaatte minua tuolla tavoin. Olen pyytänyt\nteiltä anteeksi noita äkkipikaisia sanojani, jotka suutahtaessani tulin\nsanoneeksi. Jos teillä olisi rahtunenkin Crepin Marroletin\nhienotunteisuutta ja ritarillisuutta, niin muistuttaisitteko minua\nniistä?\"\n\n\"En. Crepin oli aikoinaan yritteliäs miekkonen. Hän olisi silittänyt\ntukkaanne ja pyytänyt sitten teiltä anteeksi. Mutta asiahan on aivan\ntoinen. Crepin sykähteli nuoruutta, kun minä taas -- miltei\nneljäkymmentä vuotta takanani -- -- --\"\n\n\"-- -- -- olette vaikean vanhuudenraihnaisuuden raskauttama\", jatkoi\nmademoiselle St. Ives pahaenteisesti heilauttaen päätään. \"Hyvää yötä,\nkapteeni Brant! Nyt menen telttaani.\"\n\n\"Ette ennenkuin olemme tehneet päätöksen Joen ja Bimin suhteen\",\nselitti Clifton kylmästi. \"He ovat minun. Maksoin heistä kaksisataa\ndollaria, ja aion ottaa heidät mukaani, ellette suostu keskustelemaan\nasiasta. Ensin on teidän kerrottava, miksikä tahdotte Joen haltuunne.\"\n\n\"Tarvitsen häntä!\" puhkesi Antoinette sanomaan. \"Niin on tosiaankin,\nkapteeni Brant. Tarvitsen jonkun, jota voin näin hoivailla. Rakastan\nJoea. Minun on saatava hänet. Hän antaa minulle rohkeutta -- vapauttaa\nminut levottomista mietteistä -- auttaa minua -- -- -- minua -- -- --\"\n\n\"Jos luovutan Joen ja Bimin teille, on teidän korvaukseksi annettava\nminulle, joka olen heidät rahalla ostanut, ei mitään vähempää kuin yksi\nnoita kiharoita, joihin ette salli minun sormenpäillänikään kajoovan.\nSiitä hinnasta en tingi!\"\n\nTyttö oli kavahtanut hiukkasen taapäin. Tulen valossa hänen silmänsä\nleimusivat. \"Onko teillä veistä?\" hän kysyi. Clifton otti\ntaskuveitsensä ja ojensi sen hänelle ensin avattuaan yhden sen teristä.\n\n\"Se on terävä kuin partaveitsi\", hän sanoi. \"Olkaa varovainen.\"\n\nTerä kimmelsi. Sen terävä pinta lepäsi suortuvaa vasten, jonka tyttö\noli kietaissut sormensa ympärille. Silloin Clifton äkkiarvaamatta\nhuudahti: \"Seis! En tahdo teidän leikkaavan sitä. Olkoon se entisellä\npaikallaan ja kuitenkin minulle kuuluvana. Lohtunani on ajatus, että\nomistan teistä pienen rahtusen -- ja Joen ja Bimin voitte ottaa ilman\nmuuta. Ennemmin saatte leikata minulta sormen kuin katkaista tuon\nkiharan.\"\n\n\"Pitäkää sitä sitten sormenanne, monsieur!\"\n\nTehty! Clifton kuuli ripeän rasahduksen ja huudahti torjuen. Hänen oli\nvaikeata nähdä tytön silmistä leimahtanutta ylpeätä katsetta tämän\nantaessa veitsen sekä hiuskiehkuran pudota hänen jalkainsa juureen.\n\n\"Sormenanne, kapteeni Brant\", hän toisti. Näin sanottuaan hän poistui\nja kuin salaman iskemänä seisoi Clifton katsellen hänen jälkeensä\nkunnes hän oli mennyt telttaansa.\n\nAvonainen veitsenterä kiilsi hänen jalkainsa juuressa. Poikittain sen\npäällä kimmelsi tulen kajasteessa hiuskihara. Hän otti molemmat ylös ja\nBarnaben sekä St. Ivesin palattua pani hän veitsen taskuunsa ja kiharan\nerääseen reppunsa lokeroon. Yöksi menisi hän rantahietikolle, sanoi hän\nSt. Ivesille -- ja näin selitettyään otti hän reppunsa selkäänsä ja\nlähti. Hän käveli rantaan ja jatkoi matkaa sitä pitkin. Oli viileätä.\nYö oli ihana, tavallista pimeämpi, mutta ei niin pimeä, ettei hän olisi\nnähnyt eteensä. Oli kuin olisi valkoinen hiekka kajastanut rahtusen\nvaloa, vaikka taivaalle olikin kerääntynyt pilviä. Parin mahtavan\nkallionlohkareen lomasta keksi hän paikan reppuaan varten, niin että\nsaattoi vaeltaa eteenpäin ilman sitä.\n\nPuolisen kilometriä kuljettuaan hän keksi, ettei ollut yksin. Hänen\nkintereillään tuli Bim pehmeästi tassutellen hiekassa. Useampia\nkilometrejä vaellettuaan Clifton sitten kääntyi takaisin. Hänen\nsaavuttuaan reppunsa luokse oli keskiyö. Levittäen huopapeitteensä\nhiekkaan asettui hän istumaan nojaten selkänsä toista kiveä vasten.\n\nKuun liepeillä ajelehti pilviä ja järven yllä lepäsi hiljaisuus, joka\nsai hänet aavistelemaan myrskyn olevan tulossa.\n\nBimin käytöksestä hän sitten ymmärsi, että jokin läheni rantaäyrästä\npitkin. Senjälkeen valui ohkaisemman pilviverhon lävitse kalvasta\nkuunvaloa, niin että näkyviin tuli rantaa pitkin verkalleen vaeltava\nkumarahartiainen olento. Munkki Alphonse siellä oli. Leuka painuneena\nrintaa vasten ja taakse ristityin käsin hän kulki ohitse ja katosi\npimeään. Hänen kintereillään näytti seuraavan jotakin yksinäisyyttä\nkauheampaa, ja tervehdys, jonka Clifton oli ollut aikeissa huutaa,\ntukahtui hänen huulilleen.\n\nHetken päästä Alphonse palasi astellen sitten edestakaisin. Bim vihdoin\nkatkaisi painostavan äänettömyyden. Se puhkesi tukahutetusti ulvomaan.\nHetkeen ei munkki Alphonse millään tavoin ilmaissut sitä kuulleensa.\nSitten hän kääntyi kalliota kohden ja näki Cliftonin istuvan sen\nvierellä.\n\nTämä nousi ylös ja molempain miesten seistessä paksun pilviseinän alta\ntaaskin tunkeutuvassa heikossa kuunvalossa näyttivät munkin kalpeat,\nhiutuneet kasvot Cliftonista mustaa pimeyttä vastaan ihan\nluurankomaisilta. Silmät häntä miltei kauhistivat. Vallitsevassa\npimeydessäkin saattoi nähdä niiden hehkun. Hänen puhuessaan oli hänen\näänensä kuitenkin niin lempeä ja hiljainen, että vastakohta melkein\nkammoksutti.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, että teitä häiritsin. Yö huokuu\nlevottomuutta enkä saa unta.\"\n\n\"En minäkään\", Clifton sanoi. \"Ilmassa näkyy olevan myrskyä.\"\n\nHe katsoivat toisiinsa, ja pikku munkki hymyili tuon kummallisen hehkun\nviipyessä hänen silmissään. Cliftonin katseessa oli hän keksinyt\njotakin, mikä sai hänet laskemaan kätensä toisen käsivarrelle.\n\n\"Yön hetki on sellainen, jolloin ihminen tutkistelee itseään\", hän\nsanoi. \"Olen tehnyt niin. Niinpä myöskin tekin. Mihinkä lopputulokseen\nolette tullut, ystäväni?\"\n\n\"Tulokseen, että olen mieletön ja mitättömämpi kuin olen luullutkaan\",\nClifton vastasi. \"Entä te?\"\n\n\"Kävellään\", sanoi munkki.\n\nRinnatusten vaelsivat he rantaa pitkin hämärän tihetessä heidän\nympärillään ja Bimin varjon kaltaisena seuratessa heidän jälessään.\n\nKotvasen kesti, ennenkuin munkki Alphonse vastasi Cliftonin\nkysymykseen.\n\n\"Olen keksinyt olevani ihminen\", hän sanoi ja hänen äänessään värähti\nmurheen outo aavistus. \"Ollessani sitä enkä mitään muuta on minun\npalattava luostariin -- kun tehtävämme täällä on täytetty. Tämän on yö\nminulle opettanut.\"\n\nHetken Clifton kulki vaieten mitään vastausta keksimättä. Hän katsoi\ntaivaalle, jolta kuu oli kadonnut, ja tajusi munkin hiutuneessa\nruumiissa levottoman, kiihkeän hengen olevan vangitun kärsimään outoa\ntuskaa.\n\nVihdoin hän sanoi: \"Eroan St. Ivesin sisaruksista huomenna lähteäkseni\npohjoiseen. Kenties en tule näkemään teitä pitkään aikaan.\"\n\n\"On jokin syy, mikä saa teidät lähtemään aikaisemmin kuin aioitte,\nystäväni -- joko tiellä tai sitten leiritulen ääressä tapahtunut\nkohtaus!\" Viimeiset sanat lausui munkki verkalleen ja ikäänkuin\nvaikeasti.\n\n\"Tiedätte -- -- --?\"\n\n\"Hän kertoi minulle mitä oli tapahtunut, kun tulin ja löysin hänet\nitkemässä. Viimeisen kohtauksen leiritulen ääressä minä näin -- ja\nkuulin. Pakenette Antoinette St. Ivesiä.\"\n\n\"Hän on sen vuoksi oleva onnellisempi.\"\n\n\"Sokea mies!\" mumisi munkki kuin itsekseen. \"Sokea -- ja minä näen\nselvästi. Tyttö olisi voinut lyödä teitä. Sitä ei hän tehnyt. Hän antoi\nteille mitä olitte pyytänyt. Jos minä olisin ollut teidän paikallanne,\nolisin kiittänyt luojaa koko ikäni, vaikkapa hän olisikin heittänyt\ntuon hiuskiharan jalkoihini tuolla tavoin.\"\n\n\"Se oli Joesta ja Bimistä vaatimani hinta\", Clifton sanoi yrittäen\npimeässä tutkia seuralaisensa ilmettä.\n\n\"Ja sen mukana antoi hän teille sydämensä.\"\n\nMunkki kosketti hänen kättään kädellään, ja Clifton tunsi sen olevan\njäätävän kylmän.\n\n\"Olen tuntenut Antoinette St. Ivesin siitä lähtien kuin hän oli pieni\ntyttö\", hän sanoi lempeästi. \"Hän rakastaa teitä.\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasi Clifton tuokion kuluttua. \"Niin varma olen siitä,\nettä toivon teidän vapauttavan minut -- tästä!\" Hän hapuili reppunsa\nlokeroa, kunnes sai sieltä hiuskiehkuran, jonka laski munkki Alphonsen\njääkylmään käteen.\n\nLäntisen taivaan halkaisi salama, ja sitä seurasi kumea jyrinä niin\nsyvän hiljaisuuden hetkeksi laskeutuessa heidän ympärilleen, että\njärven kohukin näytti vaienneen. Clifton ojensi kätensä ja laski sen\nlempeästi toisen kumaralle olalle.\n\n\"Te rakastatte häntä myöskin?\" kuiskasi hän hiljaa.\n\n\"Enemmän kuin elämää -- enemmän kuin Jumalaa\", munkki sanoi. Hänen\näänensä kaikui oudon ilmeettömänä ja kaukaisena kuin olisi se noussut\nsanomattomista syvyyksistä, missä kaikki intohimo, kaikki elämä ja\nkaikki lämpö oli kuollut. \"Rakastin häntä hänen lapsena ollessaan\ntaittaessani selkäni Mistassinissa. Rakastan häntä nyt hänen ollessaan\nnainen. Jumala suokoon minulle anteeksiannon ja puhdistakoon sielustani\nsen synnin.\"\n\n\"Ei se ole synti\", sanoi Clifton, mutta hänen puhuessaan oli munkki\nAlphonse vetäytynyt syrjään ja Cliftonin huutaessa häntä nimeltä ei\nkuulunut mitään vastausta.\n\nHän hapuili käsillään pimeässä ja huusi taas.\n\n\"Alphonse -- munkki Alphonse -- -- --\"\n\nHän saattoi kuulla Bimin nuuskivan hiekkaa. Munkista ei kuitenkaan\nkuulunut ääntäkään. Taas leimahti salama. Se valaisi pikimustia pilviä,\njoita mahtavain linnanmuurien lailla kasaantui taivaalle. Tuulen\nvalitus oli kuin kaukaisen vesiputouksen kohinaa, ja Clifton ymmärsi\nyön kantavan helmassaan muutakin kuin sadetta.\n\n\"Myrsky yllättää meidät pian. Menkäämme Gaspardin telttaan\", hän sanoi.\n\nVain Bim hänelle vastasi haukahtaen, ja yksinään vaelsi Clifton\nGaspardin teltalle. Siellä kaikki nukkuivat. Ainoastaan ilmeisestikin\nmunkki Alphonsea varten laitettu vuode oli tyhjä.\n\nSade alkoi kuin pienin vasaraniskuin takoa teltan kattoa. Sitten se\nvedenpaisumuksena syöksähti pilvistä alas. Teltta notkui sen alla ja\nCliftonia ihmetytti, kuinka muut saattoivat nukkua, vaikka ukkonen\njyrähteli ja salamat leimahtelivat. Sadekuuro painui loitommaksi\njärvellepäin, ja tuuli seurasi sen kintereillä -- vinkuva, suhahteleva\npyörretuuli, jonka ankara kumina hetki hetkeltä kasvoi.\n\nKenkänsä kärjellä herätti hän St. Ivesin. Toinen nousi istualleen.\n\n\"Hitto vieköön!\" hän puuskahti kuullessaan metelin.\n\n\"Hirmumyrsky tai hirmumyrskyn alku\", Clifton selitti ottaessaan\ntaskulamppunsa repustaan. \"Jos se yllättää meidät, eivät teltat tule\nkestämään. Parasta on teidän mennä sisarenne luokse.\"\n\nSt. Ives hypähti pystyyn ja tempasi yöpukunsa päältään. Silmänräpäyksen\nverran seisoi hän alasti kurkottaen ottamaan vaatteitansa, mutta\nsamassa oli yön koko raivo heidän niskassaan. Joe ja Barnabe heräsivät\näkkiä kuin piiskaniskusta. Joe ensimmäisenä ehti vuoteestaan silmät\npyöreinä hämmästyksestä ja säikähdyksestä. Rajuilma raivosi korvia\nsärkevästi ikäänkuin raastaen koko maailman kappaleiksi.\n\nSitten sortui sivuseinä kuin räjähtävä ilmapallo. Viimeksi näki Clifton\nvilauksen Gaspardin jykevää vartaloa tämän yrittäessä kiskoa vaatteita\nylleen. Sitten lamppu sammui. Se murskaantui silmänräpäyksessä, ja\nlikomärkä telttakangas kääriytyi heidän ympärilleen kuin elollinen\nolento.\n\nClifton oli pudonnut maahan kuin nuijaniskusta ja makasi selällään\ntiukasti pidellen taskulamppuaan. Rajuilman pauhun lomitse kuuli hän\nvieressään St. Ivesin noituvan sitä, että oli joutunut moiseen\nketunpyydykseen ennenkuin oli ehtinyt saada edes vaatteita ylleen.\n\n\"Minä huolehdin Antoinettesta\", huusi hän tälle. \"Jääkää te Joen\nluokse!\"\n\nAnkarin ponnistuksin onnistui hänen päästä irti telttakankaasta, joka\noli kietoutunut pussiksi hänen ympärilleen. Melu oli hiljennyt, ja hän\nsaattoi kuulla myrskynpuuskan kiitävän itäänpäin kuin suunnattoman\nhärän, puolen maailman suuruisen. Tuulen jälkeen seurasi taas sade.\nRankkana valui se pystysuoraan maahan. Järvi valitti. Ilmassa oli\nvoihkinaa. Koko maailma tuntui valittavan ja vääntelehtivän. Oudointa\noli, että kaikki tuuli oli joko jossakin loitolla tai sitten korkealla\nheidän yläpuolellaan. Poskeaan vasten Clifton tuskin tunsi\nhengähdystäkään.\n\nSitten juoksi hän toista telttaa kohden kompastuen siihen, sillä sekin\noli kaatunut. Hän kuuli heikon äänen. \"Gaspard!\" se sanoi, \"Gaspard!\"\n\n\"Olen täällä!\" hän huusi. \"Älä pelkää!\"\n\nMilloinkaan ei hän ollut luullut telttakankaan voivan olla jotakin niin\npirullista. Hän veti, raastoi ja kiskoi sitä ilman näkyväistä tulosta,\nja kaiken aikaa saattoi hän kuulla Antoinetten tuskallisesti huutelevan\nveljeään. Hänen päähänsä ei juolahtanut lainkaan selittää, ettei ollut\nGaspard -- ei sittenkään kun hän oli saanut tytön teltan alta ja tunsi\nhänen käsivarsiensa kouristuksentapaisesti kietoutuvan kaulaansa.\nSamalla kertaa sai hän käsiinsä huopapeitteen ja ymmärsi kietoa sen\ntytön ympärille ennenkuin nosti hänet syliinsä. Erään uutistalon hän\nmuisti olevan tuskin puolen mailia tuonnempana.\n\nSen hän sanoi tytölle. \"Kannan sinut sinne\", huusi hän. \"Ja teltassa on\nkaikki hyvin -- Joe ja muut turvassa -- -- --\"\n\nTyttö luuli yhä hänen olevan Gaspardin. Sade pieksi heitä, ja tytön pää\noli puoleksi huopapeitteen sisässä.\n\nClifton piteli häntä tiukasti, niin että tyttö lepäsi kiinteästi hänen\nrintaansa vasten. Antoinetten käsivarret kiertyivät kovemmin hänen\nkaulaansa. Hän tunsi hänen kosteat ja lämpimät kasvonsa omiaan vasten.\nTytön suu oli niin lähellä, että hän suuteli sitä, ja niin suloinen\nsekä ihmeellinen oli tämä suudelma, että hän suuteli tyttöä uudestaan.\n\n\"Älä pelkää\", hän sanoi, mutta uskalsi puhua vain kuiskaten.\n\n\"Rakas Gaspard!\" kuuli hän tytön sanovan.\n\nHänen sydäntään ahdisti ja suonissaan paloi mielettömyys. Tien hän\nlöysi. Antoinette silitteli kädellään hänen poskeaan. Hän kyseli\nJoesta, munkki Alphonsesta ja -- lopulta -- _Clifton Brantista!_\nMainitessaan tämän nimen painui hänen kätensä hiukan kovemmin Cliftonin\nposkea vasten. Tämä kumarsi päätään, niin että hänen korvansa oli\nlähellä tytön huulia.\n\n\"Toivon, ettei hän koskaan tulisi takaisin\", huusi tyttö. \"Jos hän sen\ntekee, on sinun autettava minua pääsemään hänestä, Gaspard. Vihaan\nhäntä!\"\n\nClifton pusersi tyttöä vieläkin lujemmin mutta ei sanonut mitään.\n\nSade oli hiljentynyt. Nyt se palasi tavattoman raivokkaana. Silloin\nuskalsi Clifton taas puhua.\n\n\"Tästä päivästä lähtien ei sinun enää tarvitse häntä nähdä\", hän sanoi.\n\"Hän lähtee pois -- ainaiseksi!\"\n\nTyttö ei vastannut mitään -- vaikka Clifton tiesi hänen hyvin kuulleen\nnuo sanat. \"Hän on roisto\", lisäsi Clifton katkerasti. \"Kuinka\nonnetonta, että hän rakastaa sinua!\"\n\nSade, pimeys, tuulen valitus, kaikki pelasti hänet ilmitulolta. Clifton\nkiiruhti askeleitaan, kumarsi päätään tytön märkiä hiuksia kohden ja\npainoi huulensa niille keveästi. Tyttö tajusi hänen huolenpitonsa,\nhellyytensä ja kunnioituksensa sekä antoi sille arvoa. Oli onnellista\nomistaa sellainen veli, ja sateen taas tauotessa silitti hän hyväillen\nuudelleen tämän poskea.\n\nKuinka äärettömästi munkki Alphonse olikaan erehtynyt, mietti Clifton\nkatkerana. Ja huomenna -- kenties jo tänä yönä saisi tyttö tietää\ntotuuden. Silloin ei hän pitäisi Cliftonia suuresti Hurdia parempana.\n\nRohkeasti astui hän sisään uutistalon lukitsemattomasta ovesta. Huone\noli himmeästi valaistu, ja hän seisahtui taakkoineen keskelle lattiaa.\nMademoiselle St. Ives oli kokonaan huopapeitteen sisässä. Vesi valui\nheistä virtoina kerääntyen lammikoiksi valkoiseksi hangatulle\nlattialle. Viereisestä huoneesta kurkistivat muuan mies ja nainen ja\ntuijottivat heihin hämmästyneinä.\n\nClifton ei sanonut mitään. Ennen pitkää he ymmärtäisivät tilanteen ja\nmuut selitykset jätti hän tytön tehtäväksi. Seinustalla oli vanha\nsohva, ja sille nosti hän tytön jääden itse odottaen seisomaan hänen\neteensä lampun valoon veden yhä valuessa hänen vaatteistaan. Tyttö\nhymyili -- yritti nauraa koko seikkailulle. Sitten hän katsoi\nCliftoniin ja äkkiä leimahtivat hänen silmänsä hämmästyksestä ja\nkauhusta.\n\n\"_Te_!\" puhkesi hänen huuliltaan.\n\nHän ei huomannut pariskuntaa -- ei edes nähnyt heitä heidän tullessaan\nhuoneeseen. Paljaan käsivartensa hän kätki peitteeseen. Sormet\ntarrautuivat märkään huopaan, jota hän veti ympärilleen. Jos katse\nolisi surmannut, olisi Clifton kuolleena kaatunut maahan. Siitä oli hän\nvarma!\n\nHän astui takaperin ovea kohden ja kumarsi -- likomärkä, ränsistynyt,\nkatala olento -- sanoi tytön katse. Hän oli nyt hävinnyt niin\nperinpohjaisesti, että hänen kasvonsa olivat kalmanvalkeat. Ne huulet\nja kasvot, joita hän oli suudellut, tuomitsivat hänet, vaikka\nAntoinette oli ääneen ainoastaan sanonut tuon yhden ainoan hämmästyneen\nja harmistuneen sanan. Avatessaan ovea ei Clifton katsonutkaan häneen.\n\n\"Hyvästi, mademoiselle\", hän sanoi.\n\nNyt hän käsitti millaista oli, kun sydän oli toivoton ja sielu kuollut.\n\nSiitä huolimatta hän hymyili, sillä mikään valta maailmassa tai\ntaivaassa ei kyennyt ottamaan häneltä noita suudelmia.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nTuuli kuoli. Sataa tihuutti lämpimästi. Sitten taivas kirkastui yhä\nenemmän ja enemmän, kukot alkoivat laulaa asumuksissaan -- päivä\nsarasti.\n\nAamun koittaessa pystytettiin iso teltta uudelleen, ja Clifton selitti\nSt. Ivesille päättäneensä matkustaa.\n\n\"Mademoiselle ja te tarvitsette ainakin kaksi viikkoa\ntyöskennelläksenne täällä aina St. Methodeen saakka\", hän sanoi.\n\"Tavalla tai toisella on sisarenne hierottava tuttavuutta laakson\njokaisen uutisasukkaan kanssa minun työskennellessäni Mistassinin\nvarsilla. Roberval lähtökohtanani olen suuntaava matkani poikki maan.\nKahdenkymmenen päivän päästä laskettuna tästä päivästä tulen Saint\nFelicieniin auttamaan teitä selvittämään välinne Ajax Trappierin\nkanssa.\"\n\nHänen päättävä äänensävynsä ratkaisi asian ilman muuta, ja St. Ives\nsekä tunsi että näki hänessä tapahtuneen muutoksen. Munkki ei ollut\npalannut, minkä vuoksi Clifton kirjoitti lyhyen kirjeen, ja pyysi\nGaspardia jättämään sen hänelle. Sitten hän hetkisen keskusteli Joen\nkanssa, sanoi hänelle hyvästi ja taputti häntä olalle kuin\ntäyskasvuista miestä. Sitten otti hän hänet syliinsä ja suuteli hänen\nkesakkoisia kasvojaan. \"Sano mademoiselle Antoinettelle, että olen\nhyvin pahoillani -- hyvin pahoillani!\" kuiskasi hän.\n\nMetabetchewanista ajoi hän autolla Robervaliin. Jeannotia ei hän saanut\nkäsiinsä, mutta Peribonkan laiva lähti puolenpäivänaikaan, niin että\nhänellä oli aikaa ostaa tarvitsemansa varusteet. Kello neljä\niltapäivällä ajoi Samuel Chapdelaine hänet hevoskyydillä mustikkaa\nkasvavain erämaiden halki, ja illallista söi hän yhtiön varikossa\nMistassinissa.\n\nTyönjohtaja Bolduc odotti häntä karttoineen, numeroineen ja tietoineen.\nClifton sai täten tietoonsa sadottain yksityiskohtia lukuunottamatta\nsitä, mitä eversti Denis oli kertonut, ja molemmat miehet istuivat\nahertamassa yli puoliyön. Hurdin joukot olivat olleet työssä aina\nkesäkuusta lähtien ja tähän asti rakentaneet seitsemäntoista leiriä.\nSyviä vakoja uurtui Eugenen synkistyneisiin kasvoihin hänen kartalta\nosoittaessaan niiden paikkoja. Kuluneella viikolla, selitti hän, oli\nhänen veljensä Delphis, joka nokkelasti otti kaiken selville, mitä\nmetsissä tapahtui, keksinyt näiden leirien olevan puhelinyhteydessä\nHurdin Laurentian-yhtiön alueiden rajalla sijaitsevan päävarikon kanssa.\n\n\"Puhelimilla on vain yksi tarkoitus\", hän sanoi. \"Leirit on laadittu\nkolmeasataa miestä varten ja minä vuorokauden hetkenä tahansa saadaan\nnuo miehet aina, minne Hurd haluaa keskittää joukkonsa.\"\n\nEdelleen Eugene selitti, kuinka toivottomalta tilanne näytti. Hurdilla\noli metsissä kaksisataaviisikymmentä miestä, jotka osaksi oli salaa\nsinne tuotu. Hänen alueilleen ei päässyt ainoakaan henkilö ilman\nkirjallista lupaa, niin että Delphiskin oli yleensä hankkinut tietonsa\nöisin. Pohjoiseen oli kuljetettu tavattomia varastomääriä Hurdin väkeä\nvarten. Tonnittain dynamiittia esimerkiksi. Kokonaisia kuormastoja\nruokavaroja. Kolmekymmentä hevosta uurasti leireissä ja teillä.\nEdellisenä vuonna oli näistä valjakoista kuusi ollut Laurentian-yhtiön\ntöissä.\n\nLaurentianin alueilla oli tähän verraten kuin kuollutta. Metsissä oli\nainoastaan neljäkymmentäkaksi miestä -- niihin luettuna kuusi\ninsinööriä ja palomiehistö. Nyt jo oli kuusi edellisen vuoden\nurakoitsijaa tehnyt sopimuksen Hurdin kanssa, joka oli lahjonut heidät\nerikoisilla palkkioilla, joita ei oltu otettu sopimuskirjoihin.\n\nAinakin neljäkymmentä Hurdin nyt värväämistä miehistä oli edellisenä\nvuonna ollut Laurentian-yhtiön töissä. Vuorten yli ja salateitä tulleet\nolivat muukalaisia -- kaameannäköistä joukkoa. Eugene ei salannut\nepätoivoaan. Lumen tullessa hän uskoi Laurentian-yhtiöllä tuskin olevan\nsataa miestä metsissään Hurd-Foy yhtiöllä ollessa viisisataa.\nTällaisessa tilanteessa, heidän ollessaan kolmelta taholta saarroksissa\n-- mitä mahdollisuuksia olikaan heillä oleva kevättulvain aikana?\n\nHänen käsityksensä mukaan saattoi yhtiö yhtä hyvin polttaa leirinsä ja\nantautua, ellei jotakin tehty tilanteen auttamiseksi -- ja heti.\n\nViileys ja tyyneys, millä Clifton suhtautui kaikkiin hänen masentaviin\nuutisiinsa, sai Eugenen miltei hämilleen. Hänen lopetettuaan kirjoitti\nClifton eversti Denisille kirjeen, missä hän mainitsi:\n\n\"_Keskusteltuani Eugene Bolducin kanssa uskon saaneeni täydellisen\nkuvan tilanteesta_.\"\n\nSeuraavana päivänä olivat Clifton ja Eugene matkalla pohjoiseen päin.\nEnsimmäisessä leirissä liittyi heidän seuraansa Delphis, mies, jonka\nahavoittuneet kasvot ja jäntevä ruumis olivat kuin parkitsematonta\nnahkaa. Joka päivä keksi Clifton sen jälkeen jotakin uutta. Alusta\nalkaen hän sekä aterioi että nukkui työläisten kanssa kuin yksi heistä\neikä ensinkään ottanut mitään etuoikeuksia. Miehet pitivät hänestä.\nEnnen pitkää olivat he ystävyksiä ja jo ensimmäisen viikon lopulla\nalkoi hän havaita ympärillään liittolaisia, joille saattoi uskoutua.\n\nHän keskusteli nyt miesten kera aivan avoimesti. Hän kertoi\nheille Hurdin aikeista ja selitti Laurentian-yhtiön taistelevan\nolemassaolostaan. Kymmenennen päivän iltana piti hän päävarikossa\nyleisen kokouksen, ja karttojen sekä sinikopioiden avulla selitti\nyksityiskohtaisesti, kuinka Hurd-Foyn joukkokunta aikoi karkoittaa\nheidät metsistä. Aseman epätoivoisuutta ei hän yrittänytkään salata.\nHän ei vedonnut yksinomaan kuulijainsa kunniantuntoon ja ylpeyteen,\nvaan myöskin siihen taisteluvaistoon, joka asustaa jokaisen metsien\nmiehen sydämessä. Nasevin sanoin kertoi myöskin Delphis heille mitä\ntiesi Hurdin maahan kuljetuttamista muukalaisista ja heidän\nylenkatseestaan ranskalaisia metsämiehiä kohtaan.\n\nMyrskyisin suosionosoituksin vastattiin hänen puheeseensa.\n\nVarikon suuressa, tarkoitusta varten tyhjennetyssä varastohuoneessa oli\nheitä neljäkymmentä miestä, vain kourallinen vihollisen ylivoimaan\nverraten -- mutta millaisia miehiä he olivatkaan! Clifton tarkkasi\nheidän hehkuvia kasvojaan ja tiesi heidän joka-ainoan palavan samasta\ninnostuksesta yhteistä asiaa kohtaan kuin hän itsekin.\n\nSeuraavaa viikon aikana nukkui Clifton vuorokauden\nkahdestakymmenestäneljästä tiimasta ainoastaan kuusi ja päivä päivältä\nnäki hän liittolaistensa kasvavan sekä voimaan että väkeen nähden.\n\nTyöväkeä alkoi nyt saapua suurempia määriä. Samuel Chapdelaine lähetti\nPeribonkasta kaksi perhettä, joihin kuului kuusi miestä. Robervalin\nkonttorista tulivat senjälkeen ensimmäisten sopimusten kopiot, jotka\nAntoinette St. Ives oli allekirjoittanut. Sitten seurasi miehiä, naisia\nja lapsia, erittäinkin lapsia. Jokaisella urakoitsijalla oli niitä noin\nkahdesta kuuteen. Yhdellä oli seitsemän. Bolduc hämmästyi. Clifton oli\nsekä peloissaan että kummissaan. Tällaisena vuonna kaikkein vähimmin\nnaiset ja lapset soveltuivat metsiin. Talvi toisi aivan varmaan\nmukanaan levottomuuksia ja rettelöitä -- niin, saatiin valmistua\nkaikkein pahimpaan.\n\nSyyskuun alussa saapui sitäpaitsi kaksi nuorta naista Mistassinin\npääkortteeriin. He olivat erittäin viehkeitä. Toinen ojensi Cliftonille\ntälle osoitetun kirjeen. Se oli sangen kuivakiskoinen ja asiallinen\nsekä Antoinette St. Ivesin allekirjoittama.\n\n\"Hyvä herra!\" (alkoi se jäykästi.)\n\n\"Tarvitsemme metsissä tänä talvena naisia ja lapsia. Missä miehen vaimo\nja lapset ovat, siellä on hänen kotinsa. Jokaisella urakoitsijalla on\noleva leirinsä ja siellä työväkeä kuuden ja kahdentoista miehen\nvaiheilla. Näissä leireissä ovat vaimot ja lapset parhaita\nliittolaisiamme. Siksi teen sopimuksia sellaisten urakoitsijain kanssa,\njoilla on suuret perheet.\n\n\"Ne kaksi nuorta neitiä, jotka jättävät teille tämän kirjeen, ovat\nystävättäriäni Quebecista. He ovat opettajattaria. Huomannette\nsopimusten uuden pykälän, joka lupaa ja takaa, että rakennetaan neljä\nkoulua, joissa lapsia opetetaan kolmena päivänä viikossa. Pyydän teitä\nheti alkamaan näiden koulutalojen rakentamisen ja tekemään ne niin\navariksi, että niissä voidaan pitää konsertteja, esitelmiä ja\njumalanpalveluksia. Neitien Clamart ja Gervais pitäisi myöskin saada\ntilaisuus tutustua äiteihin ja lapsiin. Ehdottaisin, että asettaisitte\nkaksi ratsuhevosta heidän käytettävikseen ja sitäpaitsi päteviä\noppaita.\"\n\nKylmästi kirje loppui: \"Kunnioittaen\n\n                                                _A. St. Ives_.\"\n\nClifton luki kirjeen kahdesti ennenkuin uskalsi vilkaista tulokkaisiin.\nItsekseen hän ihmetteli, oliko ikinä nähnyt niin kauniita hampaita kuin\nne, jotka nyt hänelle hymyilivät. Antoinette valitsi ystävänsä\nerinomaisesti.\n\n\"Olen Anne Gervais\", hymyili toinen.\n\n\"Ja minä Catherine Clamart\", toinen sanoi äänellä, joka soinnahti kuin\nhyväilevä soitto.\n\n\"Olemme kuulleet puhuttavan teistä niin paljon, monsieur, että melkein\nteitä pelkäämme\", sanoi Anne-niminen, ja hänen tummissa silmissään\nkarehti naurua.\n\n\"Niin tosiaankin\", vahvisti toinen kauniisti nyökäten.\n\n\"Eversti Denisiltä -- tietenkin\", lisäsi Anne.\n\n\"Niin -- eversti Denisiltä -- tietenkin\", jäljitteli häntä\nkultahiuksinen Catherine, ja Cliftonista tuntui kuin olisivat veikeät\nsinisilmät jo julistaneet totuuden.\n\n\"Tarkoitatte\", nyökkäsi hän, \"että mademoiselle St. Ives on vakavasti\nvarottanut teitä minun suhteeni?\"\n\n\"Meidän on kunniallisesti vaiettava -- sen vain voin sanoa, että\npidämme teitä hyvin uskaliaana miehenä\", Anne sanoi, ja hänen mustat\nsilmäripsensä peittivät hetkeksi hänen silmänsä. Cliftonin sydäntä\nvihlaisi. Antoinettea lukuunottamatta oli tyttö viehättävin mitä hän\noli nähnyt.\n\nHän tunsi punastuvansa.\n\n\"Siitä huolimatta lupaan rakentaa koulutalot\", hän sanoi.\n\nAnne otti huolettomasti päästään pojanhattua muistuttavan päähineensä\nja paljasti tavattoman runsauden kiiltävän mustia hiuksia. Molempain\nnuorten naisten välissä kulki Clifton hirsimajaan, joka oli erikoisesti\nrakennettu ja sisustettu yhtiön vieraita varten. Catherinekin otti hatun\npäästään ja katsoen toisesta toiseen Clifton nautti -- niinkuin olisi\ntehnyt jokainen mies, jolla oli silmät päässään -- nähdessään\nsametinpehmeät pikimustat ja kullanväriset silkinhohtoiset kutrit.\nSamassa loi Anne katseensa ylös ja luki hänen katseestaan ihailun, jota\nhän syyllisenä yritti salata.\n\nSitten käski hän varikon kirjanpitäjän huolehtia kaikesta, millä\nvieraitten elämä voitiin tehdä mukavammaksi ja lähti työnjohtajan\ntoimistoon. Siellä istui Eugene kirjoituspöytänsä ääressä erään\nkummallisen olennon kyyristellessä hänen vieressään ja ilmeisestikin\nuhaten hänen henkeään.\n\n\"Ottakoon piru sielunne haltuunsa ja tuhotkoon sen, jos uskallatte\navata suutanne ja sanoa sanaakaan siitä\", huusi tuo kumma pikku olento.\n\"Piru -- -- --\"\n\nHän kääntyi kiireesti Cliftonin astuessa sisään.\n\nMunkki Alphonse se oli!\n\nLaihat kasvot vetäytyivät hymynkureeseen, ja hän ojensi molemmat\nkätensä kuin siunaamaan. Hän oli vieläkin laihempi kuin Cliftonin\nviimeksi hänet nähdessä. Vaatteet olivat riekaleina, ja hiukset\ntörröttivät pitkinä korvien seuduilla.\n\n\"Suokaa anteeksi, rakas Clifton, että vaivaan korvianne kurittamalla\ntätä parantumatonta syntistä\", hän huusi. \"Kulkurina hän piti minua,\npappia, mutta olenpa näyttänyt hänelle, mitä hänen rauhaansa tulee!\"\n\nClifton tarttui pikku munkin käsiin ja puhkesi hämmästyksissään\nkysymään: \"Tulitteko heidän kanssaan?\"\n\n\"Kenenkä?\" munkki kysyi.\n\n\"Neiti Gervaisin ja neiti Clamartin kanssa.\"\n\n\"Noiden kauniiden neitosten kanssa, jotka ikkunasta näin. Taivas\nvarjelkoon. Jospa mademoiselle St. Ives tietäisi tuon mustakulmaisen\nolevan täällä -- tuon tummasilmäisen, jonka silmäripset ovat\npikimustat, ja niin pitkät kuin puoli hänen sormeaan -- -- --\"\n\n\"Hän on heidät lähettänyt\", keskeytti Clifton ja ojensi munkille\nAntoinetten kirjeen.\n\nAlphonse luki kirjeen hitaasti ja osoittaen vilpitöntä kummastusta.\nLopetettuaan seisoi hän pitkän tovin katsellen ikkunasta kuitenkaan\nilmeisesti mitään näkemättä.\n\n\"Ehkäpä on hän oikeassa, monsieur\", hän sanoi sitten. \"Ihan\nvarmaan eivät miehet yksinään kykene auttamaan meitä voittoon\ntässä kamppailussa. Sen tiedän -- sillä kymmenen päivää olen\nlähetyssaarnaajana viettänyt filistealaisten leirissä. Nyt ymmärrän\nmitä Antoinette St. Ives jo kauan sitten on kaukonäköisyydessään\ntiennyt. Tänä vuonna on talvi täällä metsissä oleva hirveä. Tihutöitä\ntehdään. Edessä on kamppailua ja taistelua, ehkäpä kuolemakin. Hallitus\non puuttuva asiaan. Toisella puolen on oleva Hurd, hänen poliittinen\nvaltansa ja hänen muukalaislaumansa Ontariosta ja Mainesta. _Toisella\npuolen naisia, lapsia, kouluja ja musiikkia sekä jumalanpalveluksia\nsunnuntaisin_.\"\n\nPikku munkin laihat kädet vapisivat ja honteloilla poskilla hehkui\nkiihkoisa puna. Eugene Bolduc oli noussut ja näytti kuunnellessaan\npidättävän henkeään, Clifton tunsi sydämensä takovan kiivaasti näiden\ntotuudensanojen miltei lamauttavalla voimalla sinkoutuessa heidän\nmieliinsä. Kotvasen seisoivat he mykistyneinä.\n\nLyhyen hiljaisuuden katkaisivat nauru ja kepeät askeleet. Avoimesta\novesta astui sisään Anne Gervais. Hänen poskensa ja silmänsä hehkuivat.\nPunaiset huulet loistivat kuin maalatut.\n\n\"Pardon!\" hän huudahti. \"Mutta, monsieur --\"\n\nSitten keksi hän munkin, joka oli kääntynyt hänen puoleensa.\nSilmänräpäyksessä tukahtuivat sanat hänen huulilleen. Hän henkäisi\nlyhyeen ja hänen silmäteränsä laajenivat verkalleen hänen\ntuijottaessaan pikku lähetyssaarnaajan painunutta, ajeltua päätä ja\nhoidotonta olemusta.\n\nPikku munkki kohotti päätään ja loi häneen tyynen katseen.\n\n\"Minun asianani on pyytää anteeksi\", hän sanoi lempeästi. \"Näen teidän\nhämmästyvän, lapseni, nähdessänne hengellisen säädyn jäsenen\ntällaisissa kurjissa pukimissa. Monsieur Brant voi kumminkin kertoa\nteille, että juuri olen palannut vaivalloiselta matkalta erämaahan.\nOletteko Anne -- vaiko Catherine?\" ja veitikkamaisesti hymyillen astui\nhän tytön luokse sekä tarttui hänen käteensä.\n\n\"Olen Anne\", sanoi tyttö hiljaa. \"Suokaa minulle anteeksi, isä! Ettekö\ntulisi majaamme? Meillä on saippuaa ja pyyhinliinoja sekä palvelisimme\nteitä mielellämme.\"\n\n\"Tulen\", vastasi munkki epäröimättä. \"Monsieur Clifton, varmaankin\nsuonette minulle anteeksi, sillä näin odottamatonta onnea ja\nvirkistystä en kykene vastustamaan. Mielelläni sijoittaisin tämän\nviehkeän Annen pyhimyskalenteriin, jos minulla olisi siihen valta!\"\n\nOdottamatta Cliftonin vastausta seurasi hän mademoiselle Gervaisia,\nmutta mennessään kääntyi hän sanomaan hiljaa:\n\n\"Muistakaa, monsieur, _että tänään on kahdeksastoista päivä_!\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nClifton kääntyi Eugenen puoleen ja keksi hänen seisovan tuijottamassa\nikkunasta ulos.\n\n\"Hän saa veren hyytymään suonissani kuin olisi kuolleen miehen haamu\",\nEugene sanoi kääntymättä. \"Ja ikuisella kadotuksella hän minua uhkasi\nellen pitäisi suutani tukossa. Mitä hän tuolla kahdeksannellatoista\npäivällä tarkoitti, monsieur?\"\n\n\"Se oli muistutus siitä, että olen luvannut tavata Gaspard St. Ivesin\nSaint Felicienissä kahdentenakymmenentenä päivänä laskien lähdöstäni\nMetabetchewanista\", Clifton selitti.\n\n\"Hän on vanhentunut kymmenen vuotta siitä kuin kuusi kuukautta sitten\nnäin hänet viimeksi\", toinen virkkoi. Sitten muisti hän äkkiä jotakin.\n\"Siksi juuri luulinkin häntä kulkuriksi kuten hän itse sanoi. Hän on\nkuin haudasta noussut, kuivettunut muumio. _Huu_!\" Bolduc värisi kuin\npalellen.\n\n\"Valehtelette hyvin huonosti, Eugene\", nauroi Clifton hyvänsuovasti.\n\"Juuri nyt en kuitenkaan satu olemaan niin utelias, että ryhtyisin\nkyselemään. Minulla on mielessäni paljon muuta. Kuinka pitkä aika\ntarvitaan koulujen rakentamiseen? Hirsistä tietenkin -- ja sisältä\nkäsin tulee niiden olla neljänkymmenen jalan pituiset ja kahdenkymmenen\nlevyiset.\"\n\nEugene ryhtyi tekemään paperilla laskelmia.\n\n\"Seitsemän päivää kutakin kohden, monsieur, tai kaikki kolme kuukauden\nsisässä!\" sanoi hän sitten.\n\n\"Hyvä!\" Clifton sanoi hyväksyen. \"Valitkaa parhaimmat kirvesmiehemme,\nEugene! Illallisella annan teille piirustukset ja määrään paikat, ja\nillalla tilaan neljä hienointa punaista koulukelloa mitä Quebecista tai\nMontrealista on rahalla saatavissa.\"\n\nSaatuaan piirustukset valmiiksi ja siistiydyttyään lähti Clifton\nvierasmajaan. Anne ja Catherine olivat muuttaneet pukuja. Ja Cliftonin\nkatse kiintyi erikoisesti juuri Anneen, vaikkakin hän yritti peitellä\nsitä. Hän pakottautui sitä useammin katsomaan Catherineen -- mutta\nkorvaukseksi katseli hän Annea kahta kauemmin.\n\nAnne oli ottanut ylleen yksinkertaisen valkoisen puseron, jonka\nkaulassa oli musta nauha. Tummat hiukset olivat keskeltä jakauksella,\nvaluen silkinkiiltävinä ja sileinä kahden puolen otsaa sekä ollen\nyksinkertaisella sykeröllä niskassa. Hän olisi sopinut jumalanäidin\nmalliksi, mietti Clifton.\n\nHeidän siirtäessään koulutalojen piirustukset syrjään ja vakavasti\nkeskustellessa tilanteesta olivat Annen kasvot lempeät ja vakavat kuin\nenkelin. Mutta kotvasta ennen illallista hänen Cliftonin keralla\nvaeltaessaan jokirantaan piili veitikka hänen silmäkulmissaan hänen\npitkäin silmäripsiensä lomasta luodessaan katseen Cliftoniin.\n\n\"Te kai niinkuin kaikki muutkin miehet olette rakastunut Antoinette St.\nIvesiin\", hän sanoi ja laski kätensä keveästi Cliftonin käsivarrelle\nsaadakseen tukea heidän kulkiessaan kallioitten yli.\n\n\"Ihailen häntä\", Clifton sanoi.\n\nAnne naurahti, ja katsahtaessaan häneen näki Clifton ainoastaan hänen\nhiustensa kimmellyksen sekä vienon punan hänen poskipäillään.\n\n\"Toivoisin hänen menevän naimisiin eversti Denisin kanssa\", tyttö\nvirkkoi lempeästi. \"Vuosikausia olen koettanut saada heitä yhteen.\nMutta luulen, että -- -- --\"\n\n\"Mitä te luulette?\" Clifton kysyi vasten tahtoaan tytön vaietessa.\n\n\"Että hän rakastaa toista\", sanoi Anne.\n\nCliftonin sydän oli miltei taukoamaisillaan lyömästä. Huolimatta\nponnistuksistaan tunsi hän aivan jäykistyvänsä.\n\n\"Murheellisinta on, että tämä mies on ainoa maailmassa, joka ei rakasta\nhäntä\", jatkoi Anne tuijottaen eteensä. \"Eikö hän olekin mieletön?\"\nEnnenkuin Cliftonin oli onnistunut pakottautua sanomaan mitään Anne\nkysyi: \"Tunnetteko monsieur Gaspard St. Ivesin?\"\n\n\"Kyllä! Sangen hyvin\", Clifton sanoi. \"Ylihuomenna tapaan hänet.\"\n\nTytön käsi painoi hiukan raskaammin hänen käsivarttaan.\n\n\"Missä?\" hän kysyi.\n\n\"Hm -- Robervalissa -- luullakseni\", valehteli Clifton uskollisena\nvaitiololupaukselleen. Seurasi tuokion hiljaisuus. Clifton vilkaisi\nkelloonsa. \"Kohta on illallisaika käsissä.\"\n\nHe palasivat takaisin.\n\n\"Gaspard St. Ives on -- harvinaisen komea mies\", huomautti Anne taas.\n\n\"Hän on nuhteeton ritari\", Clifton sanoi heti oivaltaen, miten asiat\nolivat. \"Rakastatte häntä, mademoiselle?\"\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\nSäihkyvin silmin ja posket hohtaen kuin villiruusu tyttö käännähti\nhäneen päin. Clifton hymyili hänelle. Kuinka ihmeellisen pitkät hänen\nsilmäripsensä olivatkaan! Verkalleen tyttö painoi ne alas.\n\n\"No -- entä sitten, vaikka niin olisikin?\" hän sanoi. \"Tarvitseeko\nminun sitä hävetä? Vai pitäisikö minun kenties kuihtua ja kuolla, koska\nhän sattuu olemaan minun suhteeni välinpitämätön?\" Sitten hän\näkkiarvaamatta nauraa heläytti niin, että valkoiset hampaat välkkyivät,\nja taas lepäsi hänen kätensä Cliftonin käsivarrella. \"On aina toivoa\",\nhän sanoi heidän tullessaan yhtiön ruokalan ovelle, missä Eugene,\nCatherine ja muuan nuoria insinöörejä heitä odottivat. \"Muistakaa se,\nmonsieur Clifton, unelmoidessanne Antoinette St. Ivesistä -- _on aina\ntoivoa_.\" Myöhemmin sinä iltana yritti Clifton turhaan päästä hieman\njuttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.\n\nMutta hänen seuraavana aamuna ollessaan Alphonsen kanssa\nlähtemäisillään St. Felicieniin, niin että he seuraavaksi aamuksi\nehtisivät kohtauspaikalle, antoi tyttö hänelle kirjeen Gaspardille\nvietäväksi.\n\nHeidän ajettuaan puolisen kilometriä ja saavuttuaan eräälle\nharjanteelle vilkaisi Clifton vielä kerran taakseen. Tyttö seisoi\nhirsimajan edessä olevalla aukiolla ja heilutti matkamiehille\nnenäliinaansa. Clifton heilutti vastaan, ja munkki Alphonse naurahteli.\n\n\"Sievä typykkä\", huudahti hän. \"Ja silmät hänellä on sellaiset, että\nniillä saisi paholaisenkin pyörälle päästään. Noin pitkiä silmäripsiä\nvastaan pitäisi olla kirkollinen kieltolaki!\" Hän naurahti taas.\n\n\"Alanpa uskoa Gaspardin olevan järjiltään\", Clifton sanoi. \"Tyttö on\ntodellakin viehättävä.\"\n\n\"Niin, kaunis kolmiliitto se on, monsieur Clifton, Antoinette\nmukaanluettuna. Lapset tulevat heitä jumaloimaan. Kylläpä koulutalot\nnyt täyttyvät, kun kuulutetaan tansseista ja muusta sensellaisesta.\nLuottakaa siihen, että miehet nyt tulevat taistelemaan. Ja se on Herran\narmo, sillä tuon teille Hurdin leiristä masentavia uutisia. Voin\nesimerkiksi kertoa teille, että -- Ivan Hurd on itse siellä!\"\n\n\"Pannahinen!\" huudahti Clifton.\n\n\"Hän saapui kolme päivää ennen lähtöäni ja hänen mukanaan oli\npuolikymmentä yhtä roistomaisen näköistä miestä kuin itse isäntäkin.\nKolme heistä on parlamentin jäseniä, jotka ovat tulleet tänne myöhemmin\nkyetäkseen todistamaan Hurdin erinomaisesta toiminnasta. Kahdesta en\nole saanut selvää, mitä he ovat miehiään. Mutta kuudes on Hurdin\nasianajaja Montrealista.\"\n\nClifton hillitsi hevosen astelemaan käymäjalkaa.\n\n\"Tammikuun puolivälissä aikovat he pitää työssä kuuttasataa miestä\",\njatkoi munkki. \"Ja huolimatta laskevista palkoista on Hurd korottanut\nviimevuotisesta niitä kahdellakymmenellä prosentilla sekä luvannut\nsadan dollarin suuruisen ylimääräisen palkkion jokaiselle, joka jää\ntyöhön uittoajan loppuun saakka. Tätä kaikkea vastaan on\nmeillä -- -- --\"\n\n\"Kolme tyttöä ja neljä koulutaloa\", huomautti Clifton. \"Ja onnen\nollessa suotuisan kaksisataa miestä. _Avance donc_!\" ja keveästi\nläimähytti hän hevosta, niin että tämä taas alkoi juosta hölköttää.\n\nTaas Alphonsen nauraa hörisi.\n\n\"Sellainen sitä ihmisen pitääkin olla, ystäväiseni. Miksikä vaivata\npäätään epämiellyttävillä asioilla, kun on niin paljon hauskaakin\npohdittavaa\", filosofoi hän. \"Gaspard St. Ivesin ja Ajax Trappierin\nhuomisesta yhteenotosta esimerkiksi koituu hyvin mielenkiintoinen ja\njännittävä ottelu.\"\n\n\"Luulenpa estäväni tuon ottelun, kun kerron ystävällemme Anne\nGervaisista ja annan hänelle tytön kirjeen\", Clifton sanoi.\n\n\"Onko hän kirjoittanut Gaspardille kirjeeni\"\n\n\"Se on taskussani.\"\n\nPikku munkki vaipui takaisin istuimelleen. \"Jos siitä ottelusta ei tule\nmitään\", hän selitti, \"niin enpä ikinä saata uskoa rukouksen voimaan!\"\n\nIltapäiväauringon myöhemmin sinä päivänä paahtaessa niin kuumasti, että\nClifton heitti takin yltään, onnistui Alphonsen siepata tuo kirje ja\nkätkeä se oman takkinsa salataskuun.\n\nSenjälkeen kävi hän hetki hetkeltä vain hilpeämmäksi, kunnes he\nsaapuivat Saint Methode nimiseen pikku kylään, josta Saint Felicieniin\nenää oli noin kolmen tunnin ajomatka. Tuskin olivat he sivuuttaneet\npappilan ja pienen puukirkon sekä saapuneet pajan, kauppapuodin ja\npienen, vanhan majatalon luokse, kun Gaspard St. Ives suurta\nnewfoundlandilaiskoiraa muistuttaen syöksähti anniskelusta ja tervehti\nheitä hilpeästi hoilaten. Ennenkuin Clifton ehti astua rattailta, oli\nGaspard jo häntä syleilemässä ja sitten hän pusersi munkin kättä kunnes\npikku mies oli ihan menehtymäisillään.\n\n\"Mon Dieu!\" hän huudahteli. \"Olen odotellut aamusta lähtien, sillä\ntiesin teidän tulevan tätä tietä. Erosin eilen sisarestani\nNormandinissa enkä senjälkeen ole saanut unta silmiini, kun pelkäsin\nteidän unohtaneen lupauksenne. Tänä yönä olen kuitenkin nukkuva\nsuloisesti kuin lapsonen ja kauniisti uneksiva siitä, että olen\nmurskannut kaikki Ajax Trappierin luut. Onko noissa ajopeleissä tilaa\nkolmelle, monsieur Clifton, -- kahdelle meidän kaltaisellemme\nvoimamiehelle ja tuolle nuutuneelle oliolle, joka on olevinaan munkki?\"\n\n\"Kyllä se käy\", Clifton sanoi, \"meillähän on niin vähän matkaa enää\njäljellä. Nouskaa tänne.\"\n\nUneliaasti keinahtelivat ylikuormitetut rattaat kylästä.\n\n\"Mitä uutta kuuluu?\" Gaspard kysyi yrittäen saada heidän keskellään\nistuvalle, puolittain musertuneelle munkille hiukan parempaa tilaa.\n\n\"Kaksikymmentä päivää olen minä miettinyt\", Clifton sanoi.\n\n\"Sangen omituista puuhaa\", munkki sutkautti.\n\n\"Olen miettinyt\", toisti Clifton ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, \"ja\nsiihen lopputulokseen olen päätynyt, että te olette Quebecin suurin\nnarri, jos tappelette tuon St. Felicienin miekkosen kanssa.\"\n\n\"Luuletteko hänen sitten voittavan minut?\"\n\n\"En! Ei se sitä ole. Mutta jos tämä Angelique Fanchon on sellainen\nenkeli kuin olette väittänyt, tulee tämä ottelu jäähdyttämään hänen\ntunteensa. Jos hän sitävastoin antaa teille sen vuoksi suuremman arvon,\non hän sangen kummallinen olento eikä edes sen arvoinen kuin tomu, jota\ntallaatte. Kuinka voitte edes ajatellakaan häntä, kun Anne Gervaisin\nkaltainen todellinen enkeli teitä rakastaa -- -- --\"\n\n\"Anne Gervais!\" puuskahti St. Ives.\n\n\"Niin, opettajatar, jonka sisarenne on Catherine Clamartin kanssa\nlähettänyt leireillemme.\"\n\n\"_Mitä tarkoitatte!_ Tuo mitätön, nuutunut Anne Gervais, jota en voi\nedes vilkaistakaan tuntematta vilunväreitä. Vertaatteko todellakin\nhäntä minun viehkeään Angelique Fanchoniini -- tarkoitatteko sitä\ntosiaankin, monsieur Brant? Olette hullu!\"\n\n\"Tietenkin on hän hullu!\" mutisi munkki.\n\n\"Tyttö on hyvin kaunis\", puolustautui Clifton. \"Niin Alphonsekin sanoi\npuhuessaan hänen silmäripsiensä noitavoimasta -- -- --\"\n\n\"Koska hän itsekin mielestäni muistutti noitaa\", keskeytti hänet\nmunkki. \"Tyytykäähän nyt vain antamaan Gaspardille kirje, jonka\nmademoiselle Gervais teille sitä varten uskoi. Antakaa se hänelle. Ei\nse kuitenkaan vaikuta mielipiteeseemme.\"\n\nClifton alkoi etsiskellä taskuistaan.\n\n\"Onko Anne Gervais lähettänyt minulle kirjeen?\" kysyi St. Ives\nihmeissään.\n\n\"Kyllä! Rakkauskirjeen.\"\n\n\"Jumala minua siitä varjelkoon!\" huudahti Gaspard.\n\n\"Se on poissa\", kummasteli Clifton. \"Olen kahdesti etsinyt kaikki\ntaskuni. Jos olen sen hukannut, en milloinkaan voi suoda itselleni\nanteeksi.\"\n\n\"Ehkäpä se putosi tielle teidän niin huolettomasti viskatessanne\ntakkinne takaistuimelle\", arveli Alphonse.\n\nSt. Ives huoahti syvään helpotuksesta. \"Älkää olko millännekään\", hän\nsanoi. \"Hyvä se vain on, sillä kaikkein vähimmin minä Anne Gervaisilta\nkirjettä haluan tässä matoisessa maailmassa. Antakaahan minulle\nohjakset, Clifton. Mehän ihan homehdumme ellemme hiukkasen lisää\nvauhtia!\"\n\n\"Kuten haluatte\", Clifton virkkoi. \"Olen sanonut mielipiteeni, ja minun\npuolestani käyttäytykää vain niin hupsusti kuin suinkin. Mutta sen\nsanon, että enpä vaihtaisi Anne Gervaisia sataan Angelique Fanchoniin!\"\n\nCliftonin hämmästykseksi kuiskasi munkki hänen korvaansa: \"Enpä\nminäkään sitä tahtoisi, rakas ystävä. Mutta paholaiselle on annettava\n-- _aikansa_.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\n\nEnemmän kuin edessä oleva mittely kuohutti Cliftonin mieltä kuitenkin\neräs muu seikka, vaikkakin hän urheasti yritti sitä salata. Hän paloi\nhalusta kuulla jotakin Antoinette St. Ivesistä -- vaikkakin tiesi\ntällaisen toivomuksen olevan heikkoutta -- ja hän oli lievästi toivonut\nGaspardilla olevan sanottavanaan jotakin, mikä poistaisi tyhjyyden\nhänen rinnastaan. Hänen kaipuunsa oli vain kiihtynyt sinä lyhyenä\naikana, jonka hän oli Annen tuntenut.\n\nMietteistään hän havahtui kuin piiskaniskun saaneena Gaspardin\nmainitessa sisartaan.\n\n\"Hän on kummallisesti muuttunut tuon myrsky-yön jälkeen\", tämä sanoi\nhuolestuneesti. \"Ehkäpä painostaa häntä levottomuus Hurdin takia. Ellei\nhän ole työssä rahvaan keskuudessa, oleilee hän paljon yksikseen tai\nJoen kanssa. Kirjoja on hänellä aikamoinen pino ja niistä hän opettaa\nJoea. Hänestä on tullut niin hiljainen, ettei se minua oikein\nmiellytä.\"\n\n\"Hiljaisuudellakin on oma arvonsa\", munkki lohdutteli.\n\nCliftonin rintaa riipaisi ankara masennuksentunne. Muistellessaan nyt\nmenneitä hän oivalsi, kuinka kauheasti oli tyttöä loukannut. Hän puri\nhammasta häpeissään käytöksestään ja kuunteli, kuinka St. Ives kertoi\nsisarusten puuhista.\n\nYötä päivää olivat he olleet toiminnassa, ja Gaspard arveli heidän\nkäyneen jokaisessa uutistalossa ja jokaisen asukkaan luona Point Bleun\nja Saint Felicienin välillä. Antoinette ja Joe olivat olleet Saint\nFelicienissä viisi päivää, tietenkin Angeliquen kodissa. Gaspard oli\nkuitenkin pysytellyt syrjässä -- lähtenyt Normandiniin. Sinä ilmoisna\nikänä ei hän olisi tullut Angeliquen silmäin eteen ennenkuin oli\nnujertanut Ajax Trappierin.\n\nSittemmin oli hän saanut tietää Angeliquen auttaneen sisarta. Yhdessä\nolivat tytöt uurastaneet kovasti. Saint Felicienissäkin oli\nkaksikymmentä miestä lupautunut töihin -- näiden joukossa neljä\nurakoitsijaa.\n\nGaspardin sanat olivat kuin hehkuvia hiiliä Cliftonin päälaelle.\nGaspard kertoili vielä heidän työstään arkisin ja sunnuntaisin -- ja\nselitti hetki hetkeltä yhä enemmän alkaneensa ihailla sisartaan. Nyt\nuskoi hän Cliftonin lailla, että he voittaisivat, sillä naisia ja\nlapsia lähtisi pian metsiin yhä enenevin joukoin ja kaikki rakastivat\nhe Antoinettea. Hänen mielestään oli suurenmoinen ajatus ottaa naiset\nja lapset mukaan metsiin. Kouluhomma oli myöskin oivallinen asia. Mutta\nsitä hän ei kyennyt käsittämään, miksikä Antoinette ja Angelique olivat\nvalinneet Anne Gervaisin yhdeksi opettajattareksi.\n\n\"Onhan hän kelpo opettajatar\", myönsi St. Ives, \"mutta kaunis ei hän\nole, ja persoonallista viehätysvoimaa häneltä puuttuu.\"\n\nYötä olivat he Adrien Clamartin, Catherinen veljen maatalossa. Tämä oli\nCliftonille hyvin ystävällinen, mutta hänen kummastuksekseen selitti\nkuitenkin olevansa Anne Gervaisiin nähden aivan samaa mieltä kuin\nGaspardkin.\n\nKello oli seuraavana aamuna ehtinyt seitsemään heidän murkinoituaan\nnoustessaan kärryille. Clamart meni toista tietä niittyjen poikki. --\nMunkki ensinnä ryhtyi puhelemaan.\n\n\"Hyvä Jumala on ollut meille armollinen\", hän sanoi. \"Madame ja\nmonsieur Fanchon lähtevät kirkkoon neljännestä vailla yhdeksän, mutta\nAngelique jää kotiin -- sillä hän on saanut kirjeeni, jossa sanotaan\nAntoinetten saapuvan kello kymmenen aikaan. Varmaankin on hän\nihastuksissaan, Gaspard hyvä, tästä sisaresi odottamattomasta\nvierailusta. _Mon Dieu_, näitä valheita! Sitä ei kuitenkaan voinut\nvälttää, itse olen huolehtinut siitä, että Angeliquen kirje, jonka itse\nkirjoitin -- kauniimpaa naisen käsialaa ette iässänne ole nähnyt,\nmonsieur -- jätettiin Ajax Trappierille eilen illalla. Puoli kymmeneltä\nsaapuu tämä kaikessa komeudessaan noutamaan Angeliqueta ajelemaan,\nniinkuin tyttö kirjeessään erikoisesti muka pyytää. Eipä Richelieu, se\nvanha kettu, olisi voinut toimia paremmin, vai mitä, Gaspard?\"\n\n\"Olet aarre, Alphonse!\"\n\nVastahakoisuudestaan huolimatta tarttui edessä olevan ottelun jännitys\nCliftoniinkin. \"Oletteko järjestäneet niin, että mademoiselle Fanchon\ntulee ottelunne todistajaksi?\" hän kysyi.\n\n\"Sen kyllä järjestän\", munkki vastasi. \"Taistelukenttänä on rakennuksen\ntakana oleva nurmikko, monsieur. Siellä on suuri ikkuna tuskin\nviidenkymmenen askeleen päässä tästä nurmikosta. Tämä ikkuna on täynnä\nkukkia, ja noiden kukkien takaa on mademoiselle katseleva, niin että\nGaspard näkee hänet aina sinne vilkaistessaan, kunnes Ajax on\nkunnollisesti tukkinut hänen silmänsä. Helppo juttuhan se on --\njärjestää niin, että mademoiselle näkee pikku Gaspardinsa julman ja\narmottoman hevoshoitajan peitotessa tämän nahkaa!\"\n\nHetken päästä tulivat he erääseen metsään vievälle veräjälle. Tähän\nmetsään jättivät he hevosensa sitoen ne puuhun kiinni ja jatkoivat\nmatkaa jalan. Päästyään Fanchonin maille kulkivat he noin puolen mailin\nverran peltojen poikki ja saapuivat pieneen metsikköön. Sen takana\nolivat suuret ulkorakennukset ja valkoinen asuinrakennus. He\npiileksivät kappaleen matkaa päärakennuksesta tuonnempana, ja St. Ives\nsekä Clifton kuluttivat aikaa tupakoimalla kunnes lyönnilleen\nkahtakymmentä vailla yhdeksän madame ja monsieur Fanchon ilmestyivät\nkaikessa upeudessaan ajaen tulisen mustan hevosen vetämissä\nvaunuissaan. Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun Alphonse jo kuin\njänis hypähti piilopaikastaan esiin.\n\n\"Odottakaa kaksikymmentä minuuttia!\" hän huudahti. \"Sen aikaa viivyn\nAngeliquen luona sisällä. Mene senjälkeen tuon pienen ladon taakse ja\nlaittaudu kuntoon, Gaspard. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuu\nsitten Ajax Trappier ajaen tietä pitkin. Silloin on teidän, monsieur\nClifton, oltava häntä vastassa paalun luona, johon hevonen sidotaan, ja\nsanottava hänelle, että muuan herrasmies odottaa häntä rakennuksen\ntakana sekä tahtoisi välttämättä sanoa hänelle pari sanaa. Tuotte hänet\nmainitsemalleni nurmikolle. Gaspard astuu samalla piilostaan esiin\nkatsoen niin, että riitaveljet kohtaavat toisensa aivan tuon suuren\nikkunan kohdalla. Vannon, että jos näin teette, on Angelique oleva\nkatsojana ottelun alkaessa.\"\n\nHän oli poissa ennenkuin St. Ives oli ehtinyt vastata, ja Clifton\nkatsoi kelloaan.\n\nPariakymmentä minuuttia myöhemmin kiiruhtivat he metsästä ja menivät\ntakaoven kautta latoon. Siellä alkoi Gaspard hukkaamatta tuokiotakaan\nvalmistautua otteluun. Ensin tyhjensi hän taskunsa huolellisesti\nlaskien niiden sisällön erään tynnyrin kannelle. Sitten hän alkoi\nriisuutua, kunnes jykevä vartalo oli vyötäisiä myöten paljas.\nSenjälkeen hän henkäisihe syvään, puhalsi ilman keuhkoistaan kuin\nvalaskala ja heilutteli voimakkaita käsivarsiaan kunnes oli ylt'yleensä\nnotkistunut.\n\nSilloin näkyi tiellä nopeasti lähenevä tomupilvi. Clifton riensi\nvastaan ja saapui paalun luokse juuri Ajaxin hoputtaessa hevostaan\njuhlalliseen käännökseen. Vaunut ajoivat esiin ja pysähtyivät. Clifton\ntuijotti.\n\nKonsanaan ei hän ollut nähnyt niin upeata miestä kuin Ajax Trappier.\nMies kiilsi ja kuulsi niin että komeat ajopelitkin himmenivät hänen\nrinnallaan. Hän oli kookas, Gaspardiakin kookkaampi, mutta hyppäsi alas\nkevyesti ja sitoi juhlallisesti hevosensa paaluun. Hän oli tietoinen\nmerkityksestään kuin jokin _majordomo_ paraadissa.\n\nHänen jykevyytensä, sotaisat mustat viikset ja kiiltäviksi hangatut\nkasvot eivät yksinään luoneet hänen olemukseensa tuota loistoa. Hänen\npukunsakin oli silmää hivelevä aina loistavan keltaisesta kaulahuivista\nlähtien. Yllään oli hänellä parkinruskea, vaalearaitainen puku. Liivi\noli musta- ja valkoruutuinen ja kengät läikkyvää kiiltonahkaa. Päivä\nvälkkyili hänen upeudessaan, ja sen säteet heijastuivat valtavasta\njalokivestä hänen kaulahuivissaan, kahdesta mahtavasta sormuksestaan ja\nvatsalla kelluvasta kaksinkertaisesta kultaketjusta. Rintaansa\nröyhisteli hän kuin kupukyyhkynen kääntyessään rakennusta kohden.\n\nNyt vasta näytti hän huomaavan Cliftonin.\n\n\"Bon jour\", hän virkkoi huolettomasti ja hymyili tervehdykseksi\npaljastaen Cliftonille leveimmän, valkoisimman, pisimmän ja\nvoimakkaimman hammasrivin mitä tämä oli elämässään nähnyt.\n\n\"_Bon jour_\", Clifton vastasi lisäten sitten: \"Pardon, monsieur, mutta\nrakennuksen takana odottaa muuan herrasmies, joka olisi kiitollinen,\njos tulisitte silmänräpäykseksi keskustelemaan hänen kanssaan.\"\n\n\"A-ah!\" Ajax sanoi. \"Mielihyvällä!\" -- ja korskana asteli hän portista\nvilkaisten rakennukseen päin nähdäkseen, eikö mahdollisesti Angelique\njostain ikkunasta tai ovesta katsellut häntä.\n\nKaikki kävi munkin otaksumain mukaan, ja Ajax seisoi Gaspardin edessä\nnurmikolla.\n\nCliftonia säpsähytti hänen katsahtaessaan ikkunaan ja nähdessään\nAngelique Fanchonin kasvojen pilkistävän sieltä. Tyttö ei ollut varsin\nlikellä ruutua ja kasvot olivat miltei piilossa, mutta Gaspardin\nhuimapäisestä ilosta tämän ensin tervehtiessä Trappieria ja sitten\nviitatessa ikkunaan hän ymmärsi katsojan Angeliqueksi. Ajax näki tytön\nja nielaisi. Sitten hymyili hän iloisesti ja heilutti armollisesti\nhänelle kättään.\n\n\"Mademoiselle Fanchon\", hän sanoi.\n\n\"Niin, mademoiselle Fanchon\", sanoi St. Ives.\n\nTrappier meni latoon ja riisuutui vyötäisiä myöten Gaspardin ylväänä\nastellessa edestakaisin ilmeisestikin aivan unohtaen kukkahuoneen\nikkunan takaa häämöttävät kalpeat ja pelästyneet kasvot.\n\nPalatessaan Ajax jo kaukaa hymyili kulkien yhtä ylväsryhtisenä, vaikka\nhänellä yllään enää olikin vain housut ja kiiltonahkakengät.\nIlmeisestikään ei tämä odottamaton yllätys lainkaan häirinnyt hänen\nhyvää tuultaan. Hän sormieli viiksiään lähestyessään taistelutannerta,\nja taas heilutti hän kättään tytölle. Gaspard kiristeli raivoaan\nhillitäkseen hampaitaan. Vastustajan kohtelias huolettomuus raivostutti\nhäntä sanomattomasti. Cliftonkin oli niin jännittynyt, että melkein\nsäpsähti kuullessaan munkin ihastuksissaan nauraa hykertelevän\nvieressään.\n\nTaistelupukarit seisoivat nyt sotaisina vastatusten ja jonkun tuokion\nkaartelehtivat he kuin kaksi kukkoa mittaillen toisiaan katseellaan.\nSitten he etukumarassa kulmainsa alta mulkoillen ja riippuvin\nkäsivarsin yhä kiertelivät toisiaan noin kuuden tai kahdeksan jalan\npäässä toisistaan.\n\nKuin yhteisestä päätöksestä he äkkiarvaamatta pää edellä syöksähtivät\ntoistensa kimppuun molempain yhteen ääneen karjaistessa ja\nälähdellessä. Mikäli Clifton saattoi nähdä, ei kumpikaan yrittänyt\nnyrkeillään pehmittää riitaveikkoa. Sitävastoin käyttelivät he\nuutterasti jalkojaan, ja hän oivalsi, miksikä he olivat jättäneet\nkengät jalkaansa. Ensimmäisten kahdenkymmenen sekunnin aikana osui\ntoinen Trappierin läikkyvistä kiiltokengistä Gaspardin vatsanpohjaan\nmatkaansaattaen karjaisun, joka ihan varmaan kuului yli koko tilan.\nTämän ulvahduksen kuullessaan pisti erääseen ulkorakennukseen\npiiloutunut Adrien Clamart päänsä ulos aukosta, jonka hän oli tehnyt\nkiskaisemalla erään laudan irti eikä vetäytynyt takaisin ennenkuin\nottelun loputtua.\n\nSenjälkeen kävi kamppailu niin nopeaksi, ettei Clifton kyennyt\nseuraamaan eri liikkeitä. Molemmat jättiläiset kierivät maassa jalat ja\nkäsivarret yhtenä rykelmänä -- he vääntelehtivät, kiemurtelivat,\ntarrautuivat toisiinsa läähättäen ja ähkyen. Suurimman metelin piti\nGaspard. Siitä ei alusta lähtien ollut epäilystäkään. Eikä hän aina\nkarjunut yksinomaan voitonriemusta. Clifton näki hänen kasvonsa, joissa\noli selviä merkkejä siitä, että ne oli voimalla puserrettu tantereeseen\nsellaiseen kohtaan, missä ei lainkaan kasvanut ruohoa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ne taas vilahtivat näkyvistä, ja molemmat\ngladiaattorit kierähtivät puoleksi ympäri.\n\nKauhein ase tässä ottelussa, joka ilman ainuttakaan nyrkiniskua\ntaisteltiin kahden satakiloisen lihamassan välillä, olivat kuitenkin\nAjaxin hampaat. Alituisesti ne välkkyivät auringossa kuin norsunluu.\nCliftonista tuntui kuin olisi niiden omistaja alituiseen naureskellut\npartaansa.\n\nKopeassa rytmissä seurasi sitten toisiaan kolme eri taisteluerää,\njoista kukin näytti ratkaisevan ottelun. Ensimmäisessä näytti Gaspard\nihan ehdottomasti saavan armoniskun. Ajax oli saanut hänet alleen\nkasvot maata vasten ja jykevät kouransa hänen kurkkuunsa, ja Cliftonin\nverta ihan hyyti. Gaspardin päänmenoksi olisi tarvittu vain yksi ainoa\nisku Trappierin jykevästä nyrkistä. Mutta aito ranskalaiskanadalainen\nei tappelussa koskaan käytä nyrkkejään. Sensijaan Ajax voitonvarmana\nryhtyi tärvelemään vastustajansa kasvoja säälimättä takoen ja kahnaten\nsekä hangaten niitä maata vasten Gaspardin enää kykenemättä päästämään\nääntäkään.\n\nTänä kaameana ja tuskallisena hetkenä katsahti Clifton akkunaan.\nSaattoiko Angelique todellakin ilman muuta seistä katselemassa, kuinka\nGaspard ruhjottiin vaivaiseksi. Hän tunsi sanomattomasti inhoavansa\ntyttöä nähdessään hänen kalpeat ja säikähtyneet kasvonsa kukkien\nlomassa.\n\nJuuri tänä hetkenä sattui jotakin odottamatonta.\n\nGaspardin kiemurrellessa kuin kuolemaa tehden onnistui hänen jollakin\nselittämättömällä tavalla saada jalkansa Ajaxin kaulaan. Pusertaessaan\ntätä kuin ruuvipihdissä sai hän samalla haukkoneeksi hiukkasen ilmaa ja\nAjaxin huulilta puhkesi kiljaisu, joka loppui korinaan. Yhä näytti hän\nkuitenkin hymyilevän. Miehen hiivatin koreat hampaat ne tuon\nvaikutuksen aikaansaivat, mietti Clifton. Kuoltuaankin hän varmaan\nhymyilisi kirstussaan.\n\nClifton valmistautui sekaantumaan asiaan, ennenkuin Gaspard oli\njaloillaan kuristanut vastustajansa kuoliaaksi. Tämä oli saanut kätensä\nvapaiksi ja kohotti niitä verkalleen kuin olisi jotakin hapuillut.\nSitten ne iskeytyivät Gaspardin sääreen, joka verkalleen ja varmasti\ntaipui tuota mahtavaa, hymyilevää hammasriviä kohden. Clifton pidätti\nhenkeään. Saattoiko Ajax tosiaankin! Hän saattoi -- vieläpä sysäsi\nGaspardin housunlahkeen syrjään, veti sukan alas ja iski valtavat\nhampaansa toisen sääreen.\n\nIkinä ei Clifton ollut kuullut niin vihlovaa valitushuutoa kuin nyt\nGaspardin huulilta puhjennut oli. Munkki epätoivoissaan ihan nyyhkytti\nääneen, sillä Gaspardin säärijännehän purtaisiin poikki ihan hänen\nsilmäinsä edessä. Ajax oli täysin tilanteen herra, sillä Gaspard oli\nsuullaan maassa niin ahtaalla Ajaxin alla, ettei hän voinut käyttää\nkäsiäänkään. Mutta tänä voitonhetkenä Ajax nähdäkseen ikkunassa yhä\nseisovan tytön verkalleen vääntäytyi hiukkasen sinne päin, mikä kävi\nhänelle kohtalokkaaksi. Gaspard kiskaisihe kyljelleen, sai jalkansa\nirti, ja potkaisi epätoivon vimmalla. Potkaisu osui Ajaxin rintaan ja\nsinkosi hänet ilmaan kuin tyhjän säkin. Elottomasti mätkähtäen hän\nputosi maahan jääden lojumaan selälleen kädet ja jalat suorina kuin\nhämähäkillä. Silmät olivat ummessa, hampaat hymyilivät taivasta kohti\nja viikset pörröttivät kuin harja.\n\nTuokioksi kumartui munkki tiedottoman Ajaxin ylle. Sitten hän ripeästi\nja arvoituksellisena poistui porttia kohden ja puolta minuuttia\nmyöhemmin hän laukkasi poispäin tietä pitkin Ajaxin mustalla hevosella.\n\nOliko mahdollista, että Ajax oli heittänyt henkensä. Pelästyneenä\nkumartui Clifton häntä katsomaan. Trappier hengitti, imi ilmaa haukkoen\nhenkeään niin että hampaat kalisivat. Vaivalloisesti linkutti Gaspard\nuhrinsa ääreen ja loi ikkunaan voitonriemuisen katseen. Clifton\nkumartui katsomaan Ajaxia vieläkin. Mutta samassa St. Ives kiljaisi.\nClifton näki vilaukselta kuinka hän kuin mieletön ryntäsi keittiön\novelle päin.\n\nClifton seurasi häntä. Kenties oli Gaspard järjiltään kaiken kokemansa\ntuskan ja kivun jälkeen. Hänen kintereillään astui Clifton huoneeseen,\njohon tuo kukkaikkuna kuului. Tässä huoneessa istui nuori nainen, joka\noli vahvoilla köysillä köytetty niin asetettuun tuoliinsa, että tuo\nmieltäkohottava näky nurmikolla oli aivan hänen edessään. Nyt oli hänen\nonnistunut kääntyä, ja hän loi tulijoihin kauhistuneen katseensa. Hän\noli kuolemankalpea sekä nyyhkytti ääneen. Hiukset olivat karheat ja\nsileiksi suitut. Hänen jykevä vartalonsa täytti koko tuolin. Jos tämä\noli tuo kaunis Angelique....\n\nGaspard vetäisi raskaasti ja läähättäen henkeään. Vihdoinkin tulivat\nsanat hänen huuliltaan -- heikkoina, tukahtuneina ja vaikeasti kuin\nkuolevan suusta.\n\n\"Ei -- tuo -- ole -- Angelique -- -- --\"\n\nSilloin nuoreen naiseen tuli eloa. Hänen valittaessaan ja itkiessään ja\nvääntelehtiessään niin että tuoli oli kaatumaisillaan kumoon laukesi\nhänen suustaan kokonainen tulva sekanaista puhetta, rukousta, uhkausta\nja kiihkeätä selitystä. Kaikella pauhinallaan onnistui hänen lopulta\nselvittää, että vieras munkki oli uhannut hänen sieluaan ikuisella\nkadotuksella, ellei hän olisi ikkunan ääressä tämän käskyjen mukaan. Ei\nhän ollut Angelique Fanchon, hänhän oli keittäjätär. Vieras munkki oli\nsitonut hänet tuoliin ja sanonut nurmikolla tapahtuvan kukkotaistelun\nsekä selittänyt, että hänen piti valvoa, että kaikki kävi oikein.\nSiunatuksi lopuksi oli hän uhannut vielä tuhannella paholaisella, ellei\ntyttö totellut.\n\nClifton huomasi, että hänen sylistään putosi lattialle muuan kirje,\nvaikka tyttö ei mielenliikutuksessaan sitä lainkaan huomannut. Hän\nkumartui, nosti sen ylös, katseli sitä tarkoin ja ojensi sen sitten St.\nIvesille.\n\n\"Siinä on Anne Gervaisin kirje. Sen on Alphonse tietenkin siepannut\ntaskustani. Lukekaahan se!\"\n\nCliftonia kummallisesti värisytti hänen konemaisesti katkoessaan\nnuoria, joilla tyttö parka oli sidottu. Kömpelösti aukoi Gaspard\nsuurine sormineen kirjettä. Hämmästyneenä hän sitä tuijotti Cliftonin\njännittyneenä häntä tarkatessa ja tytön säikähtyneen jäniksen lailla\nkaratessa huoneesta. Ja äkkiarvaamatta, sanomatta selityksen sanaa\nGaspard ryntäsi huoneesta.\n\nClifton seurasi perässä. Keittiön lattialla istuva tyttö huojutteli\nitseään itkukohtauksen vallassa. Saavuttuaan ulos näki Clifton Ajaxin\nolevan istuallaan ja Gaspardin voimallisesti pusertavan hänen velttoa\nkättään. Sitten riensi St. Ives yhä linkuttaen latoon Cliftonin\nrientäessä vuorostaan pusertamaan Ajaxin kättä.\n\nVasta vaatteet kainalossaan tullessaan ladosta näytti Gaspard muistavan\nCliftonin. Hän pysähtyi ja ojensi tälle kirjeen. Clifton näki hänen\nkasvojensa säteilevän riemua niitä peittävän paksun multa- ja\nlikakerroksen alta.\n\n\"Lukekaahan tämä!\" hän huudahti. \"Minä menen purolle peseytymään.\"\n\nLadon edessä luki Clifton Anne Gervaisin kirjoittamat muutamat rivit.\n\n\"Oma Gaspardini!\n\n\"Antoinette miltei pakotti minut lupaamaan, etten kertoisi sinulle\nolevani täällä. En kuitenkaan voi olla sitä tekemättä. Hän uskoo sinua\nhäiritsevän yhteistyössänne, jos nyt sanon sinulle, että pyydän sinua\nsuomaan anteeksi kaiken menneen ja että rakastan sinua enemmän kuin\nennen konsanaan ja että olen päättänyt tehdä kuten haluat, jäädä\nluoksesi, tehdä työtä kanssasi ja hoivailla sinua tästä hetkestä\nkuolemaani saakka, Monsieur Brant kertoo sinulle, mitä täällä\npuuhailen. Hän on hyvin miellyttävä, ja minua surettaa tuo Antoinetten\nynseys häntä kohtaan. Olen kuitenkin ihan varma siitä, Gaspard, että\nhän sisimmässään rakastaa Brantia, vaikka koettaakin muka\nvälinpitämättömyydellään sitä peitellä.\"\n\nSitten seurasi allekirjoitus, joka sai Cliftonin silmät suurenemaan\nhämmästyksestä.\n\nTämä Mistassinissa oleskeleva Anne Gervais ei ollutkaan Anne Gervais.\nHän oli Angelique Fanchon!\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\n\nClifton ei pitänyt kiirettä lukiessaan Annen kirjettä. Kuten Gaspard\nluki hänkin sen toistamiseen ja vielä kolmanteenkin kertaan. Ja sitten\nolikin ensi hämmästys vaihtunut kumman lämpimäksi tunteeksi, jonka\ntytön viimeiset rivit olivat aiheuttaneet.\n\nNiin niukalti kuin hän uskoikin sellaiseen aihetta olevan, herättivät\nnuo sanat hänessä toivoa, jota hän turhaan koetti tukahuttaa. Kirje\nkädessään seurasi hän Gaspardin jälkiä. Saatuaan tämän näkyviinsä\nhämmästytti häntä toisen jokaisesta eleestä ilmenevä verkkaisuus.\nLopetettuaan pukeutumisensa hän seisoi tuijottaen veteen, kunnes\nClifton saapui aivan likelle. Gaspardin kasvot punottivat, siellä\ntäällä oli haavoja ja sinelmiä, hän näytti melkein kuin häpeilevän, ja\nsilmänurkasta pilkisti itseivaa. Heti ei hän puhunut, otti vain\nkirjeen, jonka Clifton hänelle ojensi, ja hetkeksi näytti hänen\nkatseensa imeytyvän sen jokaiseen sanaan.\n\n\"En ansaitse tätä\", hän sanoi katsahtamatta ylös. \"Olen kai ollut\nhiukan houkkapäinen, mutta nyt olen taas tullut järkiini. Vain tuokio\nsitten ihan paloin halusta pieksää Ajax vaivaiseksi Angeliquen silmäin\nedessä. Nyt rukoilen taivasta, ettei hänen eikä sisareni ikinä\ntarvitsisi tietää tästä mielettömyydestä. Autatteko minua, niin ettei\nasia tule heidän korviinsa?\"\n\n\"Kyllä, mikäli se on mahdollista. Mutta teidän on otettava\nhuomioon muut silminnäkijät -- Ajax, tyttö ikkunassa, Adrian ja\nAlphonse -- -- --\"\n\n\"Menen nyt sinne\", keskeytti St. Ives. \"Minun on sanottava Ajaxille,\nettä olen katumapäällä. Totta puhuakseni on hän rehti poika, eikä\nsitäpaitsi itsekään tahdo tämän jutun tulevan ihmisten tietoon.\nKeskustelemme yhdessä asiasta palvelustytön ja Adrienin kanssa, ja jos\nlaskemme sikalasta muutamia sikoja nurmikolle, ei kukaan epäile mitään,\nvaikka se onkin niin myllerretty. Jos te saisitte käsiinne Alphonsen ja\ntukkisitte hänen suunsa -- -- --\"\n\n\"Hän laukkasi matkoihinsa Ajaxin hevosella -- kaiketikin paetakseen\nraivoanne tehtyään tuon kepposen teille\", Clifton sanoi. \"Mutta kuka\ntuolla tulee pitkin niitynreunaa?\"\n\n\"Ajax se on\", huudahti St. Ives. \"Menen häntä vastaan. Hyvästi, rakas\nystävä. Tiedätte, mitä sydämessäni on. Sanokaa Angeliquelle siitä niin\npaljon kuin voitte -- ja sanokaa, että maailman onnellisimpana miehenä\ntulen hänen luoksensa niin pian kuin sisareni kanssa olemme saaneet\ntyömme tehdyksi. Tahtoisin nyt heti lähteä matkaan, mutta tiedän, ettei\nhän siitä pitäisi. Jos te siten vielä saisitte käsiinne Alphonsen,\njoka tietenkin pelkäsi, että murhaisin hänet, ja jo on menossa\nmetsiin -- -- --\"\n\n\"Oletteko sitten ihan varma siitä, ettette Ajaxin kanssa riehaannu\nuuteen tappeluun?\" keskeytti Clifton hänet epäluuloisena.\n\n\"Kyllä, siitä olen aivan varma.\"\n\n\"Ehkäpä tulen mukaanne.\"\n\nNauraen pudisti Gaspard päätään. \"Olisipa minulle suuri nöyryytys, jos\nte olisitte silminnäkijänä minun pyytäessäni Ajaxilta anteeksi!\"\nTuokion pusersivat he lujasti toistensa käsiä. \"Haluatteko -- että vien\njonkun viestin sisarelleni, Clifton?\"\n\n\"Toivotan hänelle kaikkea hyvää.\"\n\nHän seisoi katsellen St. Ivesin jälkeen tämän linkuttaessa aukean\nniityn halki takaisin. Ajax tuli viivyttelevin askelin häntä vastaan --\ntodennäköisesti pelkäsi hän vihollisuuksien jatkuvan, mietti Clifton.\nHän näki Gaspardin ystävällisesti heiluttavan toiselle kättään, sitten\nhe pysähtyivät. Kotvasen seisoivat he vastatusten, ilmeisestikin\nkeskustellen. Sitten he kääntyivät ja kulkivat vieretysten Fanchonien\nlatoja kohden. Kahdesti kääntyi Gaspard heiluttamaan kättään\nCliftonille. Kolmannella kerralla heilutti vuorostaan Ajax. Clifton\nhymähti. Rauhankyyhky oli levittänyt siipensä vihamiesten ylle.\n\nYksinään palasi Clifton metsään hevosten luokse tuntien kiitollisuutta\ntaas ollessaan matkalla Mistassinin metsiin -- ja Anne Gervaisin\nluokse. Tämä oli valanut hänen masentuneeseen mieleensä uutta\nrohkeutta, vaikka hän yrittikin karkoittaa mielestään nuo uudet,\ntoivehikkaat mietteet. Ja sittenkin oli hänen viime päivinä tuntemansa\nyksinäisyyden- sekä tyhjyydentunne kadonnut.\n\nHäntä ihmetytti, miksikä Anne oli tullut metsiin Anne Gervaisina eikä\nAngelique Fanchonina. Tietysti oli hänellä moiseen naamiointiin jokin\nsyy. Antoinettella oli tietenkin sormensa pelissä ja epäilemättä\nmunkilla myöskin. Tämä näytti olevan innoittavana enkelinä tai\npaholaisena kaikessa. Toinen ongelma vain toi mieleen toisen, kunnes\nClifton lakkasi niitä pohtimasta.\n\nHän oli miltei saapunut mutkaan, josta sivutie kaarsi valtatielle,\ntumman ihmishahmon syöksähtäessä esiin pensaikosta aivan hänen\nedestään.\n\nAlphonse!\n\nTämä oli pölyn ja hien vallassa, ja Cliftonin pidättäessä hevostaan\nvilkuili hän hermostuneesti sekä eteen- että taaksepäin. Sitten hän\nhymyili. Clifton ei vastannut hänen tervehdykseensä. Hänen kasvoistaan\nja eleistään ilmenivät varsin selvästi hänen munkkia kohtaan tuntemansa\nepäluulot. Niitä ei hän yritellytkään salata. Alphonse ei kuitenkaan\nollut rattaille kavutessaan mitään huomaavinaan.\n\nHeidän jatkaessaan matkaa valtasi Cliftonin omituinen ahdistus. Munkki\njollakin tavoin liikutti häntä syvästi. Pikku mies tuijotti\nhajamielisenä eteensä ja puserteli hermostuneesti käsiään. Hän näytti\nvapisevan, ja syrjäsilmällä häntä vilkaistessaan näki Clifton hänen\nhuultensa äänettä liikahtelevan. Kasvot näyttivät vanhemmilta kuin\nkoskaan. Ne olivat kurttuiset, laihat ja sairaalloisen valjut.\n\nKauan he vaikenivat, mutta vihdoinkin näytti munkki kaikki voimansa\nponnistamalla onnistuvan karkoittamaan synkät mietteensä. Hän katsahti\nCliftoniin ja naurahti. Tuo nauru oli kuitenkin ilotonta, pinnistettyä.\n\n\"Missä on ystävä Gaspard?\" hän kysäsi.\n\n\"Hän meni pyytämään Ajax Trappierilta anteeksi\", Clifton vastasi. \"He\npolttivat rauhanpiipun teidän livistettyänne matkoihinne -- eikä\nkumpikaan millään ehdolla tahtoisi tämän hulluttelun tulevan neiti St.\nIvesin tai neiti Fanchonin korviin. Lupasin vastata siitä, ettette tule\nsanomaan mitään. Sitähän ette toki halunnekaan, vai kuinka?\"\n\n\"En\", Alphonse sanoi. \"Minulla ei ole mitään syytä sanoa sitä\nAngeliquelle, ja Antoinettea en varmaankaan enää milloinkaan näe.\"\n\nTuo äskeinen ahdistuksentunne, joka miltei lähenteli tuskaa, valtasi\ntaas Cliftonin hänen kuullessaan Alphonsen rauhallisena ja\nkylmäkiskoisesti sanovan näin.\n\n\"Luulen tehtävän tulleen jo täytetyksi\", jatkoi munkki yhä samaan\njäätävän kylmään sävyyn. \"Olette ainoa mies maailmassa, jonka haluan\ntietävän siitä jotakin, monsieur Clifton, sillä välillämme on side,\njota ei edes rumuuteni eikä se, mitä miltei pidätte mielipuolisuutena,\nvoi murtaa -- rakkautemme Antoinetteen. Minun on kuoleva mukanani.\nTeidän on elävä. En kuitenkaan ole mielipuoli, niinkuin te ja\nGarpardkin joskus uskotte. Joskus saatan nähdä liian kauas, liian\nsyvään, liian selvästi, vaikka muut eivät näe mitään.\n\n\"Siksi juuri matkaansaatin tämän tappelun ja pakotin keittäjättären\nnäyttelemään Angeliquea. Tiesin, ettei Gaspard saisi minkäänlaista\nrauhaa, ennenkuin hänen vihansa Ajaxia kohtaan olisi saanut kuluttaa\nitsensä loppuun. Tiesin ainoan keinon saada heidän välisensä\nvihollisuuden loppumaan ja heistä itsestään ystävykset olevan\nhulluttelun, joka päätyttyään saisi heidät oivaltamaan\nnaurettavaisuutensa.\n\n\"Antoinetten sitten ehdottaessa, että kouluja rakennettaisiin metsiin,\nonnistui minun saada hänet suostutetuksi ottamaan Angelique\nopettajattareksi. Mademoiselle Fanchon ei aavistanut tuumiani ja oli\nmiltei ilmaisemaisillaan itsensä tavatessamme Mistassinissa, jonne hän\noli muka Anne Gervaisina tullut -- mistä syystä, sitä en tiedä. Anne\nGervais on kaunis nimi, mutta Anne Gervais itse on muuan rutikuiva\nquebecilainen ikäneito, joka on kauheasti kiusannut Gaspardia\nihailullaan. Olipa Angeliquella syy mikä hyvänsä tähän toisen nimellä\nesiintymiseensä, minua se joka tapauksessa auttoi. Vielä on minulla\nyksi tehtävä, ja sitten -- -- --\"\n\n\"Mitä sitten?\" Clifton kysyi toisen vaiettua.\n\n\"Sitten on tehtäväni täytetty. Monsieur -- tuolla metsikössä on\nraikasvetinen lähde. Janottaako teitä?\"\n\n\"Ei, mutta odotan kyllä\", Clifton sanoi pysäyttäen hevosen varjoisaan\nkohtaan tiepuoleen.\n\nMunkki nousi rattailta. Yrittäen hymyillä katsahti hän Cliftoniin, joka\njäi sääliväisenä katselemaan hänen jälkeensä hänen kavutessaan aidan\nylitse.\n\nClifton odotteli. Kun ei munkkia alkanut kuulua, sitoi hän hevosensa\nerääseen nuoreen poppeliin ja lähti lähteelle. Munkkia ei siellä ollut,\neikä pehmeässä savessa sen partaalla näkynyt edes hänen jälkiäänkään.\nClifton huuteli hänen nimeään, mutta sai vastaukseksi vain metsän\nsalaperäistä kohinaa. Silloin hän käsitti munkin poistuneen --\nainaiseksi.\n\nOli jo yli keskiyön hänen saapuessaan Mistassiniin. Yksinään istui hän\nhuoneessaan, ja uni karttoi hänen silmiään. Yhä uudelleen tähysteli hän\nikkunasta Angeliquen ja Catherinen hirsimajaa. Jos sieltä olisi näkynyt\nhiukkasenkin valoa tai liikettä, olisi hän uskaltanut myöhäisestä\nhetkestä huolimatta kolkuttaa majan ovelle, sillä tuon hänen tähän asti\nAnne Gervaisina tuntemansa tytön ja hänen itsensä välinen side tuntui\ntiima tiimalta vain vahvistuneen. Tyttöhän se oli taas herättänyt uutta\ntoivoa hänen rinnassaan kirjoittaessaan nuo kohtalokkaat rivit\nAntoinettesta.\n\nEhdittäessä murkina-aikoihin ei hän ollut nukkunut kolmea neljää tuntia\nenempää, eikä hän poistunut huoneestaan ennenkuin näki Angeliquen ja\nCatherinen tulevan ovestaan pukeutuneina saappaihin, ratsuhousuihin,\nkhakipaitoihin ja kummallakin reppu selässään. Cliftonin sydän lämpeni\nhänen nähdessään nämä reippaat amatsoonit ja rientäessään heitä\nvastaan. Heidän vaatteensa sopeutuivat metsien karuun elämään.\nCatherinen tukka valahti hänen selkäänsä palmikkona, joka\naamuauringossa läikkyi kultaisena punoksena.\n\nMurkinan jälkeen pyysi Clifton Angeliquelta parin minuutin\nkahdenkeskistä keskustelua. He vaelsivat joelle päin, ja Catherine jäi\nnuoren insinöörin seuraan, jonka piti olla heidän oppaanaan heidän\nensimmäisellä matkallaan leireihin.\n\n\"Aikomuksenamme oli lähteä tuntia aikaisemmin\", kertoi Angelique\nCliftonille, \"mutta Catherine ei saanut mitenkään hiuksiaan suituksi.\nHänen tukkansa on ihmeen kaunis, enkä häntä senvuoksi moitikaan. Hän on\nauttamattomasti rakastunut ja niin myöskin nuori Vincent, insinööri,\nvaikka molemmat yrittävät salata sitä toisiltaan, kunnes hetki lyö.\nEilen yllätti hän meidät paistattaessamme hiuksiamme päivässä\nsellaisella paikalla kallioilla ettemme luulleet kenenkään meitä\nnäkevän. Oli ihan hupaista nähdä hänen kasvoistaan huokuvaa vilpitöntä,\nmiltei harrasta ihailua. Catherinea se vain koski yksinomaan. Tyttö oli\nkimmeltävän keltaisten, aaltoilevain hiustensa verhoamana kuin\njumalatar. Senjälkeen on Catherine kuluttanut puolet ajastaan\ntukkaansa. Hän käsittää Vincentin sitä rakastavan. Eikö sellainen ole\nmieheltä houkkamaista?\" Hän loi seuralaiseensa ripeän, miltei uhmaavan\nkatseen.\n\n\"Kenties\", sanoi Clifton ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. \"Mutta\nsellainen on miehen luonto. Ajatelkaahan esimerkiksi vain Gaspard St.\nIvesiä. Ensimmäisenä päivänä, jona hänet tapasin, houraili hän\nalituiseen jonkun mitättömän maalaistyttösen tukasta -- Angelique\nFanchon tämä kai oli nimeltään -- ja hymähdellessäni hänen\nihastukselleen olisi hän tahtonut tapella kanssani. Anne Gervaisista\nsitävastoin en ole koskaan kuullut hänen mainitsevan tavuakaan.\"\n\n\"Olen ollut mieletön\", mumisi Angelique.\n\n\"Niinpä olette\", myönsi Clifton.\n\n\"Annoitteko -- Gaspardille kirjeen?\"\n\n\"Kertoessani, että minulla oli hänelle kirje Anne Gervaisilta,\nkieltäytyi hän sitä vastaanottamasta.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Pakotin hänet ottaman sen, ja hän luki sen.\"\n\nAngelique huoahti helpotuksesta.\n\n\"Ja sitten -- pidättekö minua pilkkananne, monsieur Brant? Jos sen\nteette -- jos teistä on hauskaa pitää minua epätietoisuudessa -- -- --\"\nHänen silmänsä leimahtivat.\n\n\"Pitäisinkö teitä pilkkanani?\" Clifton naurahti lempeästi. \"Olen hyvin\nonnellinen onnestanne, pikku ystävä. Enpä luule tunteneeni St. Ivesiä\nennenkuin näin hänen lukevan tämän kirjeen. Kuin leimaukselta käsitin\nhänen todellisen luonteensa. Luulen hänen jo alkaneen menettää\ntoivoaan. Kirjeenne kuitenkin nostatti hänet jumalaisiin korkeuksiin.\nPaljoa ei hän puhunut, mutta hänen äänensävynsä ja ilmeensä sanoivat\nenemmän kuin sanat. 'Sanokaa hänelle, että saavun hänen luokseen\nmaailman onnellisimpana miehenä', hän sanoi, 'niin pian kuin sisareni\nkanssa olemme suorittaneet tehtävämme. Tahtoisin jo nyt lähteä matkaan,\nmutta tiedän, ettei hän siitä pitäisi.' Sitten -- antoi hän minun lukea\nkirjeen!\"\n\nHän saattoi tuntea Angeliquen käden värähtävän käsivarrellaan.\n\n\"Hän antoi minun lukea kirjeen\", toisti Clifton.\n\n\"Niin, ymmärrän\", Angelique vastasi. Hän oli painanut päänsä kumaraan,\nniin ettei Clifton nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli miltei\nkuin kuiskausta.\n\n\"Mainitsitte siinä minutkin\", jatkoi toinen. \"Olen kiitollinen\nystävällisyydestänne. Ja jos niin on kuten uskotte, ettei mademoiselle\nAntoinette minua inhoa -- jos tosissanne voitte väittää sitä, olen\nmiltei yhtä onnellinen kuin Gaspard St. Ives. Mutta jos kirjoititte nuo\nrivit mitään niillä tarkoittamatta -- -- --\"\n\nHän kumarsi päätään ja näki Angeliquen silmät -- kauneina, hellinä ja\nsäteilevinä.\n\n\"Ne olivat totta\", tyttö sanoi ja Cliftonista olivat hänen sanansa kuin\nsähkövirta, joka alkoi muokata hänen sieluaan sekä ruumistaan. \"Nyt\nolen siitä vieläkin varmempi kuin kirjoittaessani. Olette tehnyt jonkun\nrikkomuksen, Clifton, ja Antoinette koettaa rangaista teitä itse\nkärsien yhtä paljon kuin tekin. Hän itkee salaa öisin -- tiedän sen,\nsillä kaksi yötä vietin samassa huoneessa kuin hän. Sitäpaitsi satuin\nkerran katsomaan erääseen hänen laatikoistaan -- etsin ihojauherasiaa\n--\", Angelique jatkoi. \"Siellä oli muuan kirje ja sähkösanoma -- ja\nminullekos tuli kiire sulkea laatikko niin pian kuin suinkin. Siliä\ntavalla minäkin juuri kätkin Gaspardin kirjeet, en siksi, että olisin\nhäntä vihannut, vaan siksi että häntä rakastin.\"\n\nClifton vetäisi syvään henkeään.\n\n\"Jos vain puolet niistä toiveista, joita olette mieleeni virittänyt,\ntoteutuisi, olisin äärettömän onnellinen!\" hän sanoi.\n\n\"Oletteko sitten niin hirveästi rikkonut häntä vastaan?\" Angelique\nFanchon kysyi hiljaa.\n\n\"Sanoin hänelle, että rakastan häntä.\"\n\n\"Sitä ei voi pitää kuolemansyntinä.\"\n\n\"Satuin kuitenkin ilmaisemaan sydämeni tunteet jo ensi kerran hänet\nnähdessäni -- jo ensimmäisenä iltana hänen kodissaan.\"\n\n\"Hu-uu!\" kauhisteli Angelique.\n\n\"Sitten sanoin sen hänelle joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen.\nEräänä myrsky-yönä Lake Saint Johnin rannalla, yönä, josta hän\nvarmaankin on teille kertonut, vein hänet sylissäni erääseen maataloon\nja suutelin häntä tiellä monet kerrat.\"\n\n\"Ja antoiko hän teidän suudella itseään?\"\n\n\"Hän luuli minua veljekseen.\"\n\nAngelique huudahti muka aivan kauhistuksissaan.\n\n\"Todellakin vallan kaameata\", hän virkkoi. \"Jos kuitenkin Gaspard olisi\nnoin käyttäytynyt minua kohtaan, niin enpä luule, että olisin häntä\nkovinkaan kauheasti vihannut. Ellei -- -- --\"\n\n\"Jatkakaa!\"\n\n\"Ellei hän jälkeenpäin olisi käyttäytynyt kuin narri. Oletteko\nesimerkiksi aivan varma siitä, että Antoinette todellakin piti teitä\nGaspardina. Eikö ole mahdollista, että hän tunsi teidät ja oli siitä\nonnellinen -- kunnes olitte kyllin tyhmä ilmaistaksenne itsenne\nvaloisassa huoneessa? Onhan hän toki kertonut minulle myrsky-yöstä.\nKertoipa hän teidän kantaneen hänet tuohon taloonkin, vaikka ei\ntietenkään vihjaissutkaan teidän häntä suudelleen. Kun te noin\ntyperästi seisoa töllötitte hänen edessään suomatta hänelle\npienintäkään ylpeyden siekaletta mihin verhoutua, niin eihän hän voinut\nmuuta kuin päättää vihata teitä. Eipä tietenkään. Minä yritin vihata\nGaspardia kuuden kuukauden ajan paljon mitättömämmästä syystä. Voi\nClifton, meillä naisilla on omat pikku kujeemme, ja syntistä on\npaljastaa niitä.\"\n\n\"Koko ikäni olen muistava teitä hyvänä hengettärenäni\", Clifton puhkesi\nkiitollisena puhumaan. \"Olette tehnyt minusta ihan onnellisen. Ja\nsellaisina hetkinä, joina olette minulle läheisin ja kallein, tulen\npakostakin ajatelleeksi teitä Annena -- Anne Gervaisina.\"\n\n\"Sekin oli pientä petosta\", Anne kuiskasi molempain toisten päästessä\nlähemmäksi. \"Sellaisia kepposia me teemme tuhansittain, Clifton. On\nsula ihme, että emme joskus niillä tuhoa maailmaa. Pyydän teiltä\nanteeksi. Todellisen Anne Gervaisin piti tulla tänne opettajattareksi.\nViimeisessä silmänräpäyksessä ennen lähtöään tuo poloinen kuitenkin sai\nkäsiinsä jonkun leskimiehen, joka oli äidillisen hoivan tarpeessa, ja\nmeni paikalla naimisiin hänen kanssaan. Gaspard on riemastuva sen\nkuullessaan. Astuessani hänen paikallensa otin myöskin hänen nimensä.\nSe oli vain mielijohde. Pila, joka huvitti minua. Ehkäpä Angelique\nFanchonia myöskin hiukkasen kainostutti tavata Clifton Brantia asiain\nollessa kuten silloin. Nyt olemme kuitenkin selvittäneet välimme, vai\nkuinka?\"\n\nHän hymyili Catherinelle ja Vincentille lausuessaan viimeisiä sanojaan,\nmutta hänen kätensä painalsi Cliftonin käsivartta hiukkasen tiukemmin.\n\n\"Kymmenen tai viimeistään neljäntoista päivän kuluttua tulee Antoinette\ntänne\", hän sanoi lopuksi. \"Jos silloin olette valpas ja huomiokykyinen\n-- olette itse näkevä minun puhuneen totta!\"\n\nPuolisen tuntia myöhemmin katseli Clifton, kuinka he ratsastivat pois.\nVincent ratsasti tyttöjen keskellä ja aina siihen asti kunnes he\nkokonaan katosivat sankkaan metsään, näki hän Catherinen\nkullankeltaisen palmikon kimmeltävän.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\n\nClifton ryhtyi taas työhönsä innolla, jota hän ei ollut tuntenut\nvuosikausiin. Angelique Fanchon oli karkoittanut pilven, joka raskaana\noli levännyt hänen yllään, ja kun hänen kannustimenaan aikaisemmin oli\nollut velvollisuudentunne ja synkkä päättäväisyys, poltti häntä nyt\nhalu taistella ja voittaa. Kolmantena päivänä hänen paluustaan Saint\nFelicienistä saapui eversti Denis vesitse Robervalista. Heidän\nvaeltaessaan leiristä leiriin ei mennyt hetkeäkään, jolloin Clifton ei\nolisi esittänyt jotakin uutta syytä, minkä nojalla he voittaisivat\nHurdin. Parina päivänä olivat Angelique Fanchon ja Catherine Clamart\nheidän mukanaan, ja tytöt olivat yhtä innostuksissaan kuin Cliftonkin.\n\nYksi koulutaloista oli jo rakenteella ja toisia varten oli hirret\nkaadettu. Nuoret tytöt laativat opetussuunnitelmia ja jakoivat luokkia.\nCliftonin ja Denisin hämmästykseksi olivat he joka leirissä\nja jokaisen urakoitsijan kodissa järjestäneet täysikasvuisille\nenglanninkielenkursseja, joihin nämä olivat hyvin innostuneita.\n\n\"Meidän on mahdotonta joutua häviölle tällaisen hengen meitä\nelähyttäessä\", sanoi Clifton kymmenettä kertaa eversti Denisille. \"Jos\nsaamme tukit kaadetuiksi, ei Hurd ole millään pelillä kykenevä estämään\nmeitä kuljettamasta niitä sahoille. Sinun tähdellisenä tehtävänäsi\non saada hallituksen oikeudentuntoiset jäsenet tulemaan tänne\ntutkimusretkelle sitten kun olemme valmiita. Työmme on ilahuttava\npääministeriä. Hänhän on Hurdin vastustaja.\"\n\nInnoissaan oli hän kuin vahvasti ladattu dynamokone, ja ainoastaan\nAngelique Fanchon tiesi, mikä hänen kannustimenaan oli.\n\n\"Aion kaataa kaksimiljoonaa tukkia\", hän sanoi Denisille, \"_ja aion\nmyöskin kuljettaa ne sahoille_. Eikä mikään maailmassa estä meitä\ntäyttämästä hankintasopimuksiamme.\"\n\nPäivää jälkeen Denisin lähdön tapasi Clifton Angelique Fanchonin.\n\n\"Arkkipiispan kiellettyä katolilaisilta tanssimisen olemme päättäneet\njärjestää soitannollisen seurustelu- ja leikki-illan kerran viikossa\njoka koululle\", ilmoitti tyttö. \"Tarvitsemme neljä pianoa.\"\n\nJo samana iltana kirjoitti Clifton tilauksen.\n\nSyyskuun keskivaiheille saakka ei Clifton kuullut Antoinettesta eikä\nGaspard St. Ivesistä sanaakaan, ei suoraan eikä Angeliquen kautta.\nMutta työväkeä saapui yhä. Viidentenätoista päivänä oli metsissä\nsatakahdeksankymmentä miestä sekä heidän mukanaan neljäkymmentä naista\nja kuusikymmentä lasta; Ja täsmälleen seitsemäntenätoista päivänä\nkajahti metsissä koulukellon hopeanheleä ääni, ensimmäisen koulukellon,\njota näissä pohjoisissa erämaissa oli kuultu.\n\nKahdeksantenatoista sai Clifton Antoinettelta kylmäkiskoisen ja lyhyen\ntiedonannon. Kahdentenakymmenentenä saapuisi hän veljineen\nMistassiniin.\n\nSamana päivänä saapui Delphis Bolduc tuoden tuoreita tietoja Hurdin\ntoiminnasta. Hurd oli jo alkanut kaataa tukkeja joenuoman varrella\nLaurentian-yhtiön alueiden alapuolella. Ilmeisestikin oli hän päättänyt\nuittokauden tullessa saada Mistassiniin niin paljon tukkeja kuin sinne\nmahtui, ja näiden tukkien ollessa Laurentian-yhtiön alueiden\nalapuolella uhkasi tätä yhtiötä täydellinen mahdottomuus saada\nuitetuksi ainoatakaan puuta ja se oli siis vaarassa joutua täydelliseen\nperikatoon.\n\nDelphis ei kuitenkaan ollut lohduton. Hän oli pohtinut ankarasti tätä\nongelmaa ja päätynyt siihen tulokseen, että oli olemassa yksi keino\nvoittaa Hurd tässä ottelussa. Neljäkymmentä mailia heidän äärimmäiseltä\nhakkuupaikaltaan pohjoiseen oli muuan hänelle tuttu suuri järvi\nkätkössä vuorten muodostamassa alhossa. Se laski Mistassiniin\nkallioiden lomitse polveilevaa puroa myöten. Tämä oli hänen mielestään\nhelppo padota ja siten saada järven vesi nousemaan neljäkymmentä\njalkaa.\n\nTietenkin oli työ pidettävä ankarasti salassa. Muutenhan Hurd sen\ntuhoaisi. Mutta jos se saatettaisiin tehdä, saisi Laurentian-yhtiö\ntukkinsa Mistassiniin ennen Hurdia, ja sitten voitaisiin patolaite\nräjäyttää dynamiitilla. Ennenkuin Hurd aavistaisikaan, veisi äkillinen\nvedentulva heidän puunsa joen alaväylään Hurdin edelle, missä he\nsittemmin saisivat kevättulvista kaiken hyödyn.\n\nTuuma oli hämmästyttävä. Jos Bolducin suunnitelma voitaisiin toteuttaa,\ntulisi Hurd lyödyksi. Vain puolet hänen tukeistaan tulisi uitetuksi,\nmikäli Denisin laskelmat olivat oikeita hänen väittäessään Mistassinin\nuittokyvyn olevan viisi miljoonaa tukkia, mutta ei rahtustakaan\nenempää.\n\nNuoren pääinsinöörin Vincentin kanssa, Buldoc oppaana, lähti Clifton\nMistassinin yläjuoksun varrelle samana päivänä, jona Delphis oli\nsaapunut Hurdin alueilta. Antoinettelle jätti hän lyhyen kirjeen, jossa\nselitti matkansa tähdellisyyttä sekä pyysi anteeksi, ettei ollut\nhenkilökohtaisesti tyttöä vastaanottamassa.\n\nEnsimmäisen ylempänä sijaitsevan varikon luona sai hän tilaisuuden\nkotvasen keskustella Angelique Fanchonin kanssa.\n\n\"Teidän on tietenkin oltava toivottamassa heitä tervetulleiksi\", hän\nvirkkoi.\n\n\"_Eipä toki_!\" selitti Angelique kiivastuen. \"Luuletteko minun aikovan\njuoksennella Gaspard St. Ivesin perässä? Hänen on tultava luokseni,\nolen sitten missä tahansa!\"\n\n\"Mutta Antoinette?\" intteli Clifton. \"Pitäisihän jonkun olla\nsiellä -- -- --\"\n\n\"Ja tämä joku laputtaa matkoihinsa!\" ivaili Angelique häntä, kohotti\npitkiä silmäripsiään ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Minun on ehdottomasti tehtävä tämä matka.\"\n\n\"Ei niin ehdottomasti, että ette olisi voinut lykätä sitä kolmea\npäivää!\"\n\nClifton punastui, ja Angelique naurahti iloisesti.\n\n\"Nyt olette sangen älykäs, monsieur Clifton\", hän sanoi. \"Tietenkään ei\nAntoinette saa tietää teidän lähteneen häntä karkuun ennenkuin minä sen\nhänelle sanon. Mutta sitä ennen, mikäli lainkaan ilmaisen totuutta,\nolen kuvaileva teitä niin ihanasti, että hänkin, mene tiedä,\nhiukkasen pelästyy. Ehkäpä on hänelle sitäpaitsi hyödyllistä nähdä\naikaansaannoksianne sekä kuulla Catherinen ja minun mielipide teistä\nennenkuin teitä tapaa. Lähtekää te nyt vain matkaan älkääkä palatko\npariin päivään!\"\n\nClifton jatkoi matkaansa pohjoiseen onnellisempana kuin lähtiessään.\n\nHeidän saavuttuaan päämääräänsä oivalsi hän Delphis Bolducin olleen\noikeassa. Vincentin äänessä värähteli voitonriemu hänen selittäessään,\nkuinka helposti järvi oli muutettavissa valtavaksi vesialtaaksi. Hän\nuskoi kykenevänsä suoriutumaan työstä kymmenessä päivässä ja\nkahdenkymmenen työmiehen avulla. Mutta koska ehdoton vaiteliaisuus oli\nvälttämätön, ehdotti hän, että huolellisesti valittaisiin kuusi miestä\nsekä määrättäisiin työn suoritukseen kuukauden aika.\n\n\"Työt on heti pantava käyntiin\", hän selitti heidän soudettuaan järven\nympäri ja tutkittuaan pienimmänkin siihen laskevan puron. \"Sateita ei\nenää tule, ja talvikausina lisääntyy järven vesi hyvin niukalti.\nPatomme kohottaa vedenrajaa hyvin verkalleen eikä meidän auta hukata\nhetkeäkään.\" Siinä sivussa sanoi hän Cliftonille odottamatta jotakin.\n\"Kai käsitätte, että minulle tulee täällä verrattain yksinäistä.\"\n\nClifton ajatteli Catherinea ja taputti Vincentia ystävällisesti\nolkapäälle.\n\n\"Niinpä lienee. Onhan teillä kuitenkin kultainen toivo\", laski hän\nleikkiä.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät he paluumatkalle.\n\nSinä päivänä oli torstai, ja keskiviikkona oli Antoinette saapunut\nvarikko numero yhteen. Cliftonin sydän lämpeni hänen miettiessään sitä,\nja seuraavana yönä valvoi hän tuntikausia. Hänen ajatuksensa\nkieltäytyivät levosta, mutta tuskallisia eivät ne olleet. Ne rakensivat\nmitä kauneimpia ilmalinnoja ja valoivat hänen olemukseensa todellista\nonnentunnetta.\n\nIllallisen aikaan saapuivat he seuraavana päivänä alempaan varikkoon.\nClifton oli hyvillään siitä, että he sattuivat tulemaan juuri\nsilloin. Hän saisi aikaa peseytyä, pukeutua ja voittaa kiusallisen\nhermostuneisuuden, joka hänet oli vallannut. Vincentin seurassa nousi\nhän pientä polkua myöten jokirannasta ja pääsi kenenkään huomaamatta\novelleen.\n\n\"Tuolla on Catherine!\" huudahti levottomana tyttöjen hirsimajalle\ntähyilevä Vincent tuossa tuokiossa ja muistamatta pesemättömiä,\najamattomia kasvojaan hävisi näkyvistä. Clifton kuuli Catherinen\niloisesti toivottavan hänet tervetulleeksi. Joka hetki odotti hän\nsitten Gaspardin tulevan sisään. Tätä ei kuitenkaan kuulunut. Ketään ei\nkuulunut. Hän oli kylpenyt, ajanut partansa ja pukeutunut miltei\nvalmiiksi Eugene Bolducin kolkuttaessa ovelle.\n\n\"Tahdoin antaa teille aikaa kaikessa rauhassa siistiytyä\", selitti hän\nastuessaan sisään.\n\n\"Ovatko St. Ivesin sisarukset täällä?\" kysyi Clifton kuullen sydämensä\nlyönnit.\n\n\"Toissapäivänä he tulivat. Kahtena viime päivänä on myöskin saapunut\nneljäkymmentä miestä sekä parisenkymmentä naista ja lasta\", selitti\nEugene riemuiten. \"Tällä viikolla odotamme vielä viittäkymmentä.\"\n\n\"Ihanaa!\" Clifton huudahti. \"Entä St. Ives? Missä hän on? Oliko\nmademoiselle täällä sisarusten saapuessa?\"\n\n\"Mademoiselle Clamart kyllä. Mademoiselle Fanchon oli numero yhdessä,\nja St. Ives lähti paikalla noutamaan häntä tänne.\" Eugenen silmät\nvälkähtivät veitikkamaisesti, ja hän kohautti merkitsevästi\nolkapäitään. \"Mainion kepposen tyttö hänelle teki tulemalla tänne Anne\nGervaisina.\"\n\nOli ihan hitonmoista, ettei mies saanut kerrotuksi mitään\nAntoinettesta.\n\nClifton solmi kaulahuiviaan.\n\n\"Entä Gaspardin sisar -- mitä hänelle kuuluu? Ja missä hän on?\"\n\nEugene katseli parhaillaan ikkunasta ulos.\n\n\"Tuolla hän on. Hän on menossa ruokalasta majaansa.\"\n\nHarkitun hitaasti astui Clifton ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Hän\nnäki tytön vilaukselta -- saman hennon, ryhdikkään vartalon, saman\nylvään päänasennon. Nuo hänen jumaloimansa ruskeat hiukset kimmelsivät,\nauringon viimeisissä säteissä.\n\nHänen pelkonsa haihtui kokonaan. Hän juoksi ovelle, ja ennenkuin\nAntoinette oli ehtinyt ovelleen, huusi hän tyttöä nimeltä. Tämä ei\npysähtynyt eikä kääntynyt ennenkuin ehdittyään ovensa luokse. Sieltä\nhän vilkaisi Cliftonia kuin sattumoisin. Tämän kasvot sädehtivät iloa.\nSilmät loistivat. Ja liikutetusti hän puhui:\n\n\"Jumala yksin tietää, miten iloitsen siitä, että te olette täällä!\" hän\nhuudahti. \"Olen laskenut päivät ja hetket -- -- --\"\n\nSamassa hän huomasi, että nuo kauniit harmaat silmät olivat aivan\nilmeettömät -- niistä ei heijastunut lainkaan iloa eikä aurinkoa eikä\nmitään tervetulleeksi toivottavaa säteilyä. Tytön käsi oli ovenrivassa,\nja vain puolittain kääntyi hän Cliftonia kohden.\n\n\"Suuret kiitokset, monsieur Brant\", hän sanoi tyynesti ja\nrauhallisesti. \"Aikaansaannoksenne täällä ovat jo niin suurenmoiset,\nettei tuloni ihan varmaan merkitse suuriakaan.\"\n\nLukko kilahti, ovi aukeni jonkun tuuman, ja Cliftonin sydäntä vihlaisi.\nEnää ei hän yrittänyt sanoa sanaakaan. Silmänräpäyksen seisoi\nAntoinette epäröiden. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Ehkäpä saanen tavata teitä huomenna, monsieur. Tänään olen kuitenkin\nväsyksissä. Sivumennen saanen muuten sanoa, että lähetin Joen kouluun\nmademoiselle Fanchonin mukana. Tietenkin on hänellä pyssynsä ja Bim\nmukanaan.\"\n\nHyvää yötä sanoakseen ei hän ojentanut kättään. Viileän tyynessä\näänessä ei värähdellyt lämpöä eikä ystävällisyyttä. Ovi aukeni enemmän,\nja tyttö astui sisään. Clifton ei jäänyt odottamaan sen sulkeutumista.\nHän kääntyi ja hiipi takaisin majaansa.\n\nHänen sydämensä oli kuollut ja turtunut, ruumis ja aivot\nlamaannuksissa. Puoleen yöhön asti neuvotteli hän asioista Eugenen\nkanssa. Kello kymmenen jälkeen, Catherinen mentyä nukkumaan, otti\nneuvotteluun osaa myöskin Vincent. Varikko numero yhden hoidon uskoi\nClifton Bolducin haltuun. Vincentin hartioille lankesi vastuu padon\nrakentamisesta, ja itse puolestaan oli Clifton nyt ryhtyvä huolehtimaan\nsiitä, että kaksi miljoonaa tukkipuuta tulisi kaadetuksi.\n\nErään pohjoisille työmaille lähtevän tukkimiehen seurassa lähti Clifton\naamuhämärissä seuraavana päivänä matkaan.\n\nToisena päivänä senjälkeen tapasi hän Angelique Fanchonin varikko\nnumero kolmessa. Hän oli hyvillään siitä, että Gaspard sattui olemaan\nvarikon työnjohtajan kanssa ulkosalla tarkastamassa ensimmäisiä\nhakkuumaita. Angelique oli koulullaan Cliftonin lähettäessä häntä\nnoutamaan. Tyttö oli onnellinen. Sen saattoi Clifton todeta.\nMilloinkaan ei hän ollut häntä nähnyt näin kauniina. Mutta nähdessään\nkuka oven luona odotti tyttö miltei kävi hämilleen.\n\n\"Voi -- näytätte epätoivoiselta -- niin epätoivoiselta\", hän sanoi\nluoden Cliftoniin säälivän katseen. \"Ja ymmärrän miksikä -- tiedän sen.\nMinun syytäni kaikki tyyni. Olen käyttäytynyt houkkamaisesti.\"\n\nLämpimillä kätösillään tarttui hän Cliftonin käteen, ja tämä\nhellyydenosoitus sai toisen kovan ilmeen lauhtumaan.\n\n\"Kuinka se teidän syytänne olisi, pikku ystävä?\" hän kysyi.\n\n\"Sentähden että pilasin kaiken, Clifton. Ymmärsin hänen palavan\nkaihosta tavata teitä, kun hän tuli. Olin niin hyvilläni siitä, mitä\nolin lukevinani hänen silmistään, että sanoin hänelle peittelemättä,\nkuinka äärettömästi häntä rakastatte ja että hän oli elämänne virike.\n\n\"Kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin lopettanut siihen. Sitä en\nkuitenkaan tehnyt. Jatkoin. Sanoin _tietäväni -- olevani aivan varma_\nsiitä -- että _hän_ rakasti teitä, ja että vain hänen mieletön\nylpeytensä esti häntä antamasta teidän sitä ymmärtää. Pyhä Jumalan\näiti, olisittepa nähnyt häntä silloin! Hän oli kuin raivotar. Voi,\nmiten hän sanan ruoskalla kuritti teitä, Clifton, ja minua myöskin. Ja\nsitä hän teki vain pidättääkseen kyyneleitään. Lopulta purskahti hän\nkuitenkin itkemään. Hän väitti vuodattavansa kyyneleitä senvuoksi, että\nolin tuottanut hänelle moisen nöyryytyksen. Se ei kuitenkaan ollut\ntodellinen syy. Hän itki, koska hänen ylpeytensä oli murtumaisillaan ja\nkoska hän kaipasi teitä!\"\n\nClifton hymyili. Milloinkaan ei Angelique ollut nähnyt sitä ilmettä\nhänen kasvoillaan.\n\n\"Rakas, pieni, äidillinen ystävä, olette ollut minulle niin äärettömän\nhyvä, ja jossain määrin teille sitä palkitakseni olen auttava Gaspardia\ntaistelemaan onnenne edestä niin kauan kuin elän\", hän sanoi. \"Mutta\nkaikki, mitä tässä asiassa olette ajatellut ja tehnyt, on erehdystä.\nNyt en sitä enää epäile. Jumala teitä ja Gaspardia siunatkoon! Nyt\njuuri en jaksa tavata Joea. Älkää siis sanoko hänelle, että olen ollut\ntäällä. Sujuuko koulutyö hyvin?\"\n\n\"Ihanasti\", kuiskasi Angelique ja pitkissä silmäripsissä kimmelsi\nkyyneleitä.\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, Clifton!\"\n\nToisen kääntyessä menemään loistivat tytön tummat silmät kuin tähdet ja\nhiljaa huudahti hän hänen jälkeensä:\n\n\"Teidän on kuitenkin muistettava, Clifton, olette sitten missä hyvänsä\n-- että _Antoinette rakastaa teitä_.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\n\nClifton matkasi kauemmaksi pohjoiseen -- äärimmäisille hakkuumaille.\nKaikkialla hän vaelsi väsymättä ahertaen, ja marraskuun kymmenentenä\npäivänä oli hänellä työssä kolmesataakaksikymmentäviisi miestä.\n\nVincent oli saanut järven padotuksi, ja kolme luotettavaa,\nampuma-aseilla varustettua miestä vartioi sitä yötä ja päivää kahdeksan\ntunnin vartiovuoroissa. Clifton oli vahvasti vakuutettu siitä, ettei\nHurd, jonka paperipuupinot karttuivat karttumistaan, aavistanut tai\nepäillyt mitään.\n\nBolducin veljekset väittivät vilpittömästi epäilevänsä Hurdin\ntähänastista rauhallista käytöstä, ja Cliftonkin keksi hämmästyksekseen\npohtivansa sitä. Ei ollut ajateltavissakaan, että Hurd olisi luopunut\ntaistelusta. Kaikki oli vain tyyntä myrskyn edellä. Tämä Cliftonin\nmielipide vahvistui hänen saadessaan Hurdilta kirjeen, jossa tämä\nkiitteli häntä hänen metsiin tuomistaan uusista ja menestyksellisistä\ntoimintatavoista sekä pyysi häntä vakuuttautumaan Hurd-Foy-yhtiön\nystävyydestä sekä myötätunnosta, huolimatta \"_aikaisemmin mahdollisesti\nvälillämme olleista väärinkäsityksistä_.\" Clifton käsitti Hurdin\njuristin laatineen tämän kirjeen. Jos sattuisi oikeudenkäyntiä tahi\nsanomalehtipolemiikkia, olisi se oivallinen todiste ystävällisistä\nsuhteista.\n\nMarraskuun viidennentoista ja joulukuun ensimmäisen päivän välillä\nryhtyi Hurd kahteen hämmästyttävään toimenpiteeseen.\n\nLainkaan ilmoittamatta edeltäkäsin hän kouluaikaan kävi kahdessa\nnoista neljästä koulusta, seurassaan jokunen vieras, ilmeisestikin\nkoulumiehiä. Tällöin keskusteli hän avoimesti Angeliquen ja Catherinen\nkanssa ja vakuutti näille seuraavana vuonna laittavansa kouluja\nomallekin alueellensa, mikäli tulokset osoittautuisivat hyviksi, mitä\nhän ei suinkaan muka epäillyt.\n\nSeuraava hänen selittämätön toimenpiteensä oli lähettää samanlainen\nkirje sekä Cliftonille että Antoinettelle, kirje, missä hän pyysi saada\nmäärätyn määrän lapsia alueiltansa Laurentian-yhtiön kouluihin. Siitä\nhänen työväkensä innostuisi tähän mainioon asiaan, hän selitti sitten\njatkaen: \"Suoritan mielihyvin osan koulumenoistanne, jos minulle\nsuodaan tämä suosionosoitus.\"\n\nKirjeen johdosta oli eversti Denisin, Antoinette St. Ivesin ja\nCliftonin ehdottomasti yhdessä neuvoteltava, ja tämä neuvottelu\ntapahtui tammikuun ensimmäisenä päivänä.\n\nKello yhdeksän aamulla he tapasivat toisensa Bolducin toimistossa\nMistassinissa.\n\nKaksi ja puoli kuukautta sitten oli Clifton viimeksi nähnyt\nAntoinetten. Tänä aikana oli hän tavattomasti muuttunut, ja monikin oli\npannut sen merkille. Hän ei enää osannut nauraa, ja työnsä hän teki\nsynkän päättävästi sekä taltuttamattomalla voimalla, joka oli lyönyt\nleimansa hänen kasvoihinsa. Teräviä uurtoja oli piirtynyt hänen\nsilmäinsä vieriin ja suupieliinsä. Hänen olemukseensa ja katseeseensa\noli tullut äärettömän kova ilme.\n\nTätä ulkonaista muutosta oli seurannut toinenkin -- erinäisten\ntunteiden tylsyminen. Enää ei häntä vallannut hermostunut pelko hänen\ntietäessään tapaavansa Antoinetten. Kohtauksesta edellytti hän tulevan\nepämiellyttävän, mutta katsoi samalla Antoinetten mukautuvan tapaamaan\nhänet, Cliftonin, koska se kerran oli välttämätöntä.\n\nMistassiniin saapui hän kello kahdeksalta, meni suoraan kanootistaan\nBolducin toimistoon ja oli siellä everstin ja Antoinetten neljännestä\nyli yhdeksän saapuessa myöhästyneeltä murkinaltaan.\n\nHeidän astuessaan sisään hän nousi seisten paikallaan kuin\npronssinvärinen intiaani. Milloinkaan ei hän ollut muistuttanut\nintiaania niin kuin nyt ilman hymyn varjoakaan kumartaessaan\nAntoinettelle ja pusertaessaan Denisin kättä. Hänen kasvonsa olivat\nvanhentuneet vuosia.\n\nAntoinette näki tämän salavihkaa häneen katsahtaessaan hänen\nseistessään eversti Denisin vieressä, ja tytön silmissä välähti miltei\ntuskainen ilme seuraavana tuokiona kadotakseen. Mutta hänen kätensä\npusertuivat tiukasti nyrkkiin ja kasvot valahtivat valkeiksi. Tämä\nmies, jonka hän näki, ei ollut Clifton Brant, vaan joku julma,\ntunteeton vieras. Kylmästi ja viileästi oli hän tervehtinyt eversti\nDenisiäkin. Tyttö pani merkille, että hänen vaatteensa olivat kuluneet\nja monesta kohden repeytyneet. Kädet olivat känsäiset ja kovat, tukka\nhoitamaton. Hetkeksi kääntyi tyttö ikkunaan salatakseen huultensa\nvärinää -- peittääkseen mielenliikutuksensa siltä kylmältä katseelta,\njonka häneen loi mies, joka kerran oli häntä rakastanut.\n\nClifton käsitti väärin hänen ilmeensä ja ryhtyi heti puhumaan\nliikeasioista. Kaihtelematta hän julkitoi mielipiteensä Hurdin aikeista\npannen ankaran vastalauseensa Antoinette St. Ivesin ja eversti Denisin\nkäsitystä vastaan, jonka mukaan Hurd oli käytännöllisenä ihmisenä\npäättänyt vaihtaa menettelytapaa.\n\n\"Minusta tuntuu teidän muuttunut käsityksenne Hurdista yksinomaan\nkoomilliselta\", hän sanoi Antoinettelle. \"Keväällä tapahtuu\njonkinlainen murhenäytelmä, ja aikomuksenani on jatkaa töitä sitä\nsilmälläpitäen. Kukaan ei kykene sanomaan, kenestä tulee uhri, mutta\ntoivoakseni ei teistä, mademoiselle!\"\n\nTaas Antoinetten huulet värähtivät hermostuneesti, ja eversti Deniskin\nhuomasi sen.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi Clifton, \"on teidän molempain muistettava, että\nminulla on henkilökohtaista tilintekoa Hurdin kanssa. Te voitte solmia\nrauhan, jos sitä teille tarjotaan, mutta minä olen päätynyt siihen\nlopputulokseen, että minun on suoritettava loppuun asti tehtävä, jota\nvarten Kiinasta tulin tänne. En kuitenkaan aio millään tavoin vaarantaa\netujanne. Odotan kunnes uittokausi on ohitse, jolloin työni yhtiössänne\nehdottomasti loppuu. Itse asiassa oli tännetuloni aivan tarpeetonta,\nsillä tilanne ei muutu, sallitte sitten Hurdin lähettää väkeään\nkouluihimme tahi ei. Itse puolestani olen vakuutettu siitä, että hän\nnaureskeli partaansa esittäessään moisen pyynnön. Hän yksinkertaisesti\nparhaillaan kokoilee asiakirjoja, jotka tulevaisuudessa voidaan\njulkaista todisteena kilpailijain hyvistä väleistä. Ottakaa vaan\nlapsukaiset vastaan minun puolestani, mutta heidän itsensä tähden, eikä\nsuvaitsevaisuudesta Hurdia kohtaan!\"\n\nPuoli kymmeneltä valmistautui hän lähtemään.\n\n\"Ette kai lähtene ennen päivällistä?\" kysyi eversti Denis ihmeissään.\n\n\"Lähden nyt juuri\", vakuutti hänelle Clifton.\n\nHän puristi Denisin kättä taas ja kumarsi Antoinettelle astumatta\naskeltakaan tyttöä lähemmäksi, vaikka he kumpainenkin seisoivat omassa\npäässään huonetta. Pientä elettä, jonka tyttö teki ikäänkuin mennäkseen\npuoliksi häntä vastaan, ei hän nähnyt. Hän oli kuin sokea. Ei hän\nmyöskään nähnyt tytön poskipäiden vaaleutta, meni vain ulos ja lähti\nastumaan kanoottiaan kohden taakseen vilkaisemattakaan.\n\nHämmästyneenä kääntyi eversti Denis Antoinetteen.\n\n\"Mitä taivaan nimessä Clifton Brantille on tapahtunut?\" hän kysyi.\n\nHän oli jo aikaisemmin huomannut, kuinka tavattoman kalpea tyttö oli,\nja nyt tytön kyyneleiset silmät korostivat tätä kalpeutta.\n\nDenisin katse siirtyi verkalleen tytöstä seuraamaan Cliftonia\nikkunasta. \"Antoinette, _teidän syytänne_.\"\n\n\"Niin, pelkään sitä, eversti Denis!\"\n\nHänen äänensä hiukkasen vavahti -- hänen onnistui tukahuttaa nyyhkytys.\n\nDenis katseli yhä Cliftonia, joka kumartui kanoottinsa puoleen.\n\n\"En uskonut sitä Cliftonista\", hän sanoi hetken kuluttua. \"En koskaan\nuskonut jonkun naisen voivan noin hänet muuttaa. Mutta ehkäpä koskeekin\nhäneen kipeämmin kuin muihin senvuoksi -- senvuoksi, että Clifton Brant\nei totisesti ole katsahtanutkaan ainoaankaan naiseen ennenkuin hän\nteidät kohtasi. Olen pahoillani hänen vuokseen!\"\n\n\"Niin minäkin\", kuiskasi Antoinette vavahtelevin huulin, mutta Denis ei\nhäntä kuullut. Hän oli jo ovesta ulkona huutamassa Cliftonille\nhyvästiä.\n\nSeuraavat kolme viikkoa Clifton vietti kokonaan miestensä keskuudessa,\nja leireissä kasautuivat tukkipuupinot yhä korkeammiksi. Kahdesti\ntapasi hän Gaspardin, ja Joe oli Bimin kanssa pari päivää hänen\nluonansa. Mutta Antoinetten, Angeliquen tai Catherinen luona ei hän\nkäynyt, vaikka kaiken aikaa tiesi, missä nämä oleskelivat.\n\nJoulun, jonka tytöt yhteisin ponnistuksin koettivat tehdä työväestölle\nniin hupaiseksi kuin suinkin, Clifton Vincentin seurassa vietti\nCatherinen johtamassa koulussa, ja joulunpyhien jälkeen hän matkusti\nkahdeksi viikoksi Quebeciin. Kullekin tytöistä lähetti hän\njoulutervehdyksen ja Joelle puolen kanootillista lahjoja.\n\nHänen Quebecista palattuaan olivat miehet jo töissä. Mistassinissa\nodotti häntä Antoinette St. Ivesin kirje.\n\nTämä ei lainkaan muistuttanut niitä kirjallisia tiedonantoja, joita\ntyttö hänelle oli aikaisemmin syystä tai toisesta lähettänyt. Hänen\nsävynsä ei enää ollut ylpeä eikä pidättyvä. Tyttö vain yksinkertaisesti\nkiitti tuosta joulutervehdyksestä uskoen hänelle sitten erään huolensa.\nMissä oli Alphonse? Miksikä oli hän kadonnut! Ja miksi ei häntä\nkuulunut takaisin. Gaspard oli tiennyt ainoastaan huhuiltavan, että\nAlphonse vaelteli tukkilaisleireissä ja saarnasi. Lopuksi kiitti hän\nCliftonia tämän suorittamasta suurenmoisesta työstä ja vakuutti, ettei\nkoskaan kykenisi täysin korvaamaan sitä hänelle.\n\nViimeisiä rivejä lukiessaan Clifton hymyili. Niissä todellakin oli\nharvinaista huumoria, mietti hän.\n\nSitten hän vastasi pitkällä kirjeellä. Mutta hänenkään kirjeensä ei\nollut sellainen kuin ennen. Ei se ollut jäykkä eikä muodollinen, mutta\npilkahdustakaan hänen sisimmästään ei siinä ollut. Hän vain -- salaten\nGaspardin tappelun Ajaxin kanssa -- selosti tarkalleen viimeiset\nAlphonsen seurassa viettämänsä hetket ja mainitsi olevansa sitä mieltä,\nettei munkki palaisi, ennenkuin oli täyttänyt jonkun tehtävän, jonka\noli ottanut niskoilleen. Ehkä ei silloinkaan! Hän kertoi munkin\nviimeiset sanat -- niistä saattoi Antoinette itse päätellä, hän\nselitti.\n\nLopuksi kiitti hän tyttöä ja vakuutti tältä saamansa innoituksen\nainaisesti jäävän hänen, Cliftonin, johtotähdeksi, semminkin uudessa\ntehtävässä, johonka hän keväästä lähtien oli lupautunut -- johtamaan\nmetsäistutuksia Kiinan hallituksen laskuun.\n\nSuurten lumisateiden alettua kului talvi sitten nopeasti. Tuhansia\ncordeja paperipuuta piti kuljettaa hankia myöten joen rannalle, ja\nkoska Mistassinin vesi padon tultua puhkaistuksi kohoaisi ennenkuin\nsiihen laskevissa pikku puroissa oli vielä vettä, oli hänen pakko\nkuljetuttaa kaikki tukit suuren virran rantaan.\n\nKanadan talvi oli ihana, kylmä ja kirkas. Sattumalta tapasi hän\nAngeliquen ja Catherinen iloiten näiden innosta sekä yhä kasvavasta\nrakkaudesta metsiin. Koskaan eivät he täältä lähtisi, uskoivat tytöt\nhänelle. Säteilevänä ilmaisi Vincent Cliftonille erään salaisuutensa.\nKaunis Catherine ja hän menisivät keväällä naimisiin. He olivat\npäättäneet asettua erämaahan, sillä Catherinekin oli oppinut\nrakastamaan tätä elämää ja työtä.\n\nTammikuun lopulla matkusti Angelique kotiinsa ja palasi vasta\nmaaliskuun alussa, minkä vuoksi Antoinetten ja Catherinen työtaakka\nlisääntyi. Kahdesti tapasi Clifton Antoinetten helmikuun aikana. Mitään\nyritystä ei hän kuitenkaan tehnyt puhutella tyttöä kahdenkesken -- eikä\nnäyttänyt sitä haluavankaan. Maaliskuussa hän tapasi hänet kolmannen\nkerran. Tytöt olivat silloin järjestäneet laulu- ja musiikki-illan\nvarikko numero kolmeen. Clifton kiitti heidän puuhakkuuttaan. Hänen\nkatseestaan ei ilmennyt minkäänlaista mielenliikutusta hänen kylmästi\nkatsoessaan Antoinetteen ja sanoessaan tälle, että ilta oli ollut\nihana.\n\nAngeliquen tummat silmät olivat tarkanneet Antoinettea, jonka kasvot\nvaalenivat ja punastuivat ja joka katseellaan seurasi väkijoukon halki\npoistuvaa Cliftonia. Hetkistä myöhemmin hän tuokioksi karkasi\nGaspardilta onnistuen tapaamaan Cliftonin, joka parhaillaan teki\nlähtöä.\n\nEnsi kertaa näki tämä tytön silmäin leiskuvan vihaa. Suuttuneesti\npusersi tämä käsiään nyrkkiin asettuessaan Cliftonin eteen ja\nsalvatessaan tältä tien.\n\n\"Tämä on toivotonta, toivotonta\", puhkesi hän puhumaan. \"En saa\njärkiinsä häntä enkä teitä ja kuitenkin tiedän, että molempain sydäntä\nvihloo teidän kaihotessanne sitä, minkä niin sokeasti työnnätte\nluotanne! Jos teillä olisi sen verran järkeä kuin Vincentillä ja\nCatherinella -- jos te -- tuolla tulee Gaspard työntäen syrjään kaikki\nihmiset minua etsiessään! Vielä sananen -- Clifton -- muistakaa, että\n_Antoinette matkustaa Quebeciin huomenaamulla varhain_!\"\n\nParin minuutin päästä oli Clifton matkalla kahdeksan mailia tuonnempana\nsijaitsevaan varikko numero neljään. Ja seuraavana päivänä, jona\nAntoinette matkusti pois, oli hänestä kuin olisi metsistä kadonnut\njotakin muutakin. Valo, aurinko, toivo ja osa hänen sieluaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\n\nClifton käytti nyt kaiken työkykynsä uittovalmistuksiin. Hurd oli\nantanut pinota paperipuunsa sekä Mistassinin että työmaittensa äärellä\nolevain pienten sivujokien varsille, ja Delphis oli saanut kuulla hänen\nolleen hyvin huvitetun ensin keksiessään Cliftonin kuljetuttavan kaikki\ntukkinsa etäisemmiltä hakkuumailta Mistassinin rantaäyräille\nodottamatta, että kevättulvat täyttäisivät jokeen laskevat pikkupurot.\n\n\"Hurdilla on jotain mielessään\", vakuutteli Delphis viimeiseen asti.\n\"Mitä, sitä en käsitä. Jotain se vain on, mistä hän on äärettömän\nvarma.\"\n\nHuhtikuun kymmenentenä päivänä kävi ilma suojaiseksi. Aurinko paistoi\nleppoisammin, tuuli sulatti kinoksia ja jäätä, ja vesi alkoi kohista.\nEversti Denis oli saapunut Mistassiniin ja lähti varikko neljään.\n\nKaikkia miehiä poltti into ja jännitys, mikä ilmeni naistenkin\nkuiskaavasta puheesta. Kouluissa oli näinä niiden viimeisinä päivinä\nlevotonta. Lähestyvän draaman, kenties murhenäytelmän, varjo lepäsi\nuhkaavana pilvenä metsien yllä.\n\nViidentenätoista puhutteli Angelique Fanchon Cliftonia puhelimitse\nvarikko kolmesta.\n\n\"Antoinette St. Ives on Robervalissa\", hän sanoi. \"Keskustelin juuri\nhänen kanssaan puhelimitse. Hän saapuu huomenna Mistassiniin. Hän\nsanoo, että hänen on uittoaikana oltava siellä -- miestenne ja teidän\nluonanne. _Teidän luonanne_, hän sanoi! Ja hän kysyi teistä -- kuinka\nte voitte ja missä olette.\"\n\nHetken Clifton vaikeni löytämättä sanoja, joilla olisi vastannut.\n\n\"Kuulitteko, mitä sanoin?\" Angelique kysyi.\n\n\"Kyllä kuulin.\"\n\n\"Ja oletteko iloinen?\"\n\n\"Kyllä, olen iloinen!\"\n\nLangan toisesta päästä kuului voitonriemuinen naurunhelähdys.\n\n\"Siinä kaikki, mitä halusinkin, Clifton. Tahdoin vain teidän sanovan\nsen, niin että voisin kertoa Antoinettelle, että te olette sanonut\n_olevanne iloinen_. Ehkäpä vieläkin onnistun. Hyvästi!\"\n\nHeti senjälkeen saapui Delphis Bolduc ja kertoi munkki Alphonsen olevan\nHurdin leirissä. Siitä ei enää ollut epäilystäkään. Delphis, joka\nvakoili kuin intiaani, oli nähnyt hänet. Hänen ystävänsä Hurdin\ntyömailla olivat myöskin kertoneet tämän kummallisen pikku\nlähetyssaarnaajan miltei alituiseen olevan Hurdin seurassa.\n\nMitä saattoi tämä merkitä?\n\nVuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista nukkui Clifton enää\nviisi tai kuusi. Vincentin seurassa kävi hän padolla. Järvi oli ääriään\nmyöten täynnä. Kaksikymmentä jalkaa vettä odotti irtipääsynhetkeä.\n\nViime kuukausien aikana oli ohut puhelinlanka vedetty paikalla\nnäennäisesti yhtiön kolmen mailin päähän järvestä rakentamaan\ninsinöörileiriin. Siellä Vincent odotteli padon räjäyttämiskäskyä.\n\nCliftonin palatessa takaisin oli Antoinette varikko kahdessa Hurdin\nalueiden rajamailla. Hän oli asettautunut paikkaan, jossa taistelu\nalkaisi, jos selkkauksia syntyisi. Angelique ja Catherine olivat hänen\nluonaan.\n\nJäät lähtivät. Tieto kulki miehestä mieheen kuin sähkökipinä. Huhtikuun\nkahdennenkymmenennen päivän ilta koitti leppoisana ja harmaanhämyisenä,\nkuuttomana. Taivaalla loistivat himmeät tähdet. Ainoakaan sielu\nlukuunottamatta Cliftonia, Bolducin veljeksiä, Lesagea, Gaspardia ja\njärven luona oleskelevaa Vincentiä ei tiennyt, että tänä yönä aiottiin\ntoimeenpanna se keisarikepponen, jolla heidän piti kukistaa Hurd.\n\nEdes varikko kahdessa oleskeleva eversti Denis ei tiennyt varmaa\najankohtaa.\n\nJuuri puolenyön jälkeen nuo kolme tyttöä heräsivät siihen, että heidän\nmajansa ovelle kovasti koputettiin.\n\n\"Eversti Denis pyytää teitä pukeutumaan ja tulemaan toimistoon.\"\n\nPelästyneinä tytöt tekivät niinkuin oli käsketty. Antoinetten kiharat\nhulmusivat hänen harteillaan. Catherine ei ollut ennättänyt palmikoida\nkullankeltaisia hiuksiaan. Angeliquen silmät olivat tummat ja\nihmettelevät.\n\nHeidän yhdessä saapuessaan konttoriin astuskeli Denis edestakaisin\npitkin sen puulattiaa. Hänen kiihtyneille kasvoilleen häilähti\nhymynhäive hänen nähdessään, millä kiireellä tytöt olivat tulleet.\n\n\"Tarkoituksenani ei ollut säikyttää teitä\", hän sanoi. \"Mutta kaiken\naikaa olette olleet kuin kolme hyvää hengetärtämme, ja olen luvannut\nilmoittaa teille sinä silmänräpäyksenä, jona saan tietää ratkaisevan\nhetken olevan käsissä.\" Hän katsahti seinäkelloon. Se oli neljänneksen\nyli kaksitoista. \"Kello yhdeksästä lähtien ovat Clifton Brant ja\nkolmesataa miestä kangenneet tukkeja Mistassiniin!\" lisäsi hän äänensä\nhuomattavasti vavistessa.\n\n\"Jumala Clifton Brantia siunatkoon!\" kuiskasi Angelique Fanchon.\n\nEversti Denisin ilmeinen kiihtymys tarttui tyttöihinkin, ja näiden\nkasvot valahtivat kalpeiksi.\n\nAntoinette St. Ivesin silmät loistivat kuin tähdet.\n\n\"Niin, Jumala olkoon hänen kanssaan ja auttakoon häntä\", sanoi hän ja\nhimmeässä lampunvalossa tekivät hänen valkeat kätensä ristinmerkin.\n\nEversti Denis kokosi voimansa näyttääkseen tyyneltä.\n\n\"Viidentoista minuutin päästä -- täsmälleen puoli yhden aikaan --\nräjäyttää Vincent padon.\"\n\nCatherine Clamart nyyhkytti tukahtuneesti. Silmänräpäykseksi kätki hän\nkasvonsa käsiinsä.\n\n\"Jumala häntäkin siunatkoon\", Angelique sanoi ja yritti naurahtaa.\n\"Entä minun Gaspardini? Mitä hän tekee?\"\n\n\"Hän on johtamassa viittäkymmentä miestä, joiden tehtävänä on pitää\ntukit uimassa ja estää ruuhkien muodostuminen\", Denis sanoi.\n\"Lähdemmekö ulos! Yö on niin tyyni, että luullakseni kuulemme padon\nräjäyttämisen.\"\n\nLeirissä nukuttiin heidän astuessaan ulos. Muista majoista ei näkynyt\nlainkaan valoja. Raskaana lepäsi hiljaisuus erämaan yllä.\n\nTytöt seisoivat vieretysten. He tuskin liikahtivat tai hengittivät\nminuuttien vitkalleen vieriessä. Denis raapaisi tulta ja sytytti\nsavukkeen. Vähäinen liekki valaisi hänen kasvojensa jäyhiä viivoja.\nEnnen sen sammumista katsoi hän kelloaan.\n\n\"Kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli kahdentoista\", sanoi hän hiljaa.\n\nAntoinette pusersi kovasti Angeliquen lämpimiä sormia. Catherine seisoi\nrahtusen kauempana. Hänen kullanhohtava päänsä oli pystyssä, hän\nkuunteli jännittyneesti ja koko hänen olemuksensa huokui ylpeyttä ja\nluottamusta.\n\n\"Voi Vincent\", hän kuiskasi. \"Sinun täytyy onnistua! _Sinun täytyy_!\"\n\nSitten seurasi niin läpitunkeva hiljaisuus, että Denis kuuli\ntaskukellonsa tikutuksen.\n\n\"Kuunnelkaa tarkoin\", hän sanoi. \"Aika on käsissä.\"\n\nOli kuin olisi jokainen ääni kasvanut -- virran kohina, metsän humina,\nsydämien lyönnit. Mutta kaiken tämän läpi kuului vihdoin muuan ääni,\nheikko kuin tukahutettu ähkäisy. Silmänräpäyksen tai parin ajan se\nhäiritsi yön rauhaa, kunnes maa ja taivas värähtelivät sitä. Sitten se\nhaihtui -- jonkun äänen varjo, joka oli tullut ja mennyt, ja sen\nkadottua lepäsi yön hiljaisuus kuin entistä raskaampana erämaan yllä.\n\n\"Tehty!\" huudahti eversti Denis.\n\nHe palasivat valaistuun majaan.\n\nTaas katsoi Denis kelloaan.\n\n\"Teidän on parasta nyt painua vuoteeseen, nuoret neidit\", kehotti hän\nisällisesti.\n\nPuolta tuntia myöhemmin oli valo sammunut hänen majastaan. Mutta\nAntoinette, joka seisoi heidän omassa majassaan tuijottaen ikkunasta\nulos, tiesi, ettei hän nukkunut, vaan odotti mahdollista puhelinviestiä\nsekä päivänkoittoa.\n\n\"On mahdotonta nukkua\", Catherine sanoi. Ja toiset kuulivat hänen\npimeässä alkavan harjata tukkaansa. \"Jos puhelimitse vain saisin\nvaihtaa sanasen Vincentin kanssa, luulen, että antaisin vaikka mitä!\"\n\n\"Jos vain nyt voisin olla Gaspardin luona ja auttaa häntä, _tiedän_,\nettä antaisin mitä hyvänsä!\" kuiskasi Angelique, joka pauloitti\nkenkiään sensijaan että olisi riisuutunut. \"Kolmesataa miestä\nponnistamassa voimansa äärimmilleen, miltei taistelemassa henkensä\nedestä! -- Sehän melkein on _sotaa_.\"\n\nAntoinette huoahti seistessään ikkunan ääressä.\n\n\"Sitä juuri minäkin ajattelin\", hän sanoi, ja vaikka äänensä kuulosti\nherkältä ja hillityltä, oli siinä sävy, joka sai Angeliquen\nkeskeyttämään kenkäinsä pauloittamisen ja kuuntelemaan. \"Meidän kerran\nautolla tullessamme Brantfordista kertoi eversti Denis minulle eräästä\ntoisesta yöstä, jolloin kapteeni Brant sekä kolmesataa urhoollista\nmiestä kaivautuivat hankien läpitse -- apunaan miltei vaan pelkät\nkätensä -- saksalaisten kuulain suhahdellessa heidän korvissaan\nsysimustassa yössä. Sellaista eversti Denis minulle kertoi, ja sen\nmuistaissani tahtoisin -- mennä heidän luoksensa tänä yönä!\"\n\n\"Hänen luoksensa, tarkoitat\", Angelique sanoi, mutta niin hiljaa, että\nvain itse saattoi kuulla nuo sanat.\n\nCatherine taukosi tuokioksi harjaamasta hiuksiaan ja sanoi:\n\n\"Vincent on sanonut minulle kaiken riippuvan tästä yöstä.\"\n\n\"Kaiken\", sanoi Antoinette. \"Ja huolimatta siitä -- -- --\"\n\n\"Mitä aioit sanoa?\"\n\n\"En mitään. Ajattelin vain jotakin!\"\n\n\"Minä tiedän, mitä\", Angelique sanoi. \"Samaa minäkin mietin. Vaikka\ntämä yö toisi tappionkin tullessaan, rukoilen Jumalaa antamaan meille\nmiehemme takaisin. _Miehemme_, minä sanoin! Kuulitko, Antoinette?\"\n\n\"Kyllä, minä kuulin\", kuiskasi Antoinette ikkunan äärestä.\n\nAngeliquen kasvot hehkuivat voitollisuutta ja iloa. Kuitenkin olivat\nhänen huulensa sanattomat. Hän astui ikkunan luokse, syleili\nAntoinettea ja suuteli häntä. Catherine kuuli toisen heistä\nnyyhkyttävän.\n\nYön pimeydessä he valvoivat ja kertoivat kuiskaten toisilleen tuhansia\nedellisenä talvena tapahtuneita asioita. Jos Denis olisi kuunnellut\noven ulkopuolella, olisi hän silloin tällöin näinä jännityksen hetkinä\nkuullut hillittyä naurua.\n\nPimeyden ennen päivänkoittoa tihetessä kajahti metsätieltä\näkkiarvaamatta kavionkapsetta. Tytöt riensivät ikkunaan ja erottivat\njonkun tumman ihmishahmon ratsastavan ohi. Kavionkapse taukosi varikon\nkonttorin edustalla. He kuulivat ratsastajan kolkuttavan ovelle. Puolta\nminuuttia myöhemmin leimahti Denisin huoneeseen valoa.\n\n\"Jotakin -- on tapahtunut!\" sanoi Catherine hengästyneesti tuskan\nmiltei tukahuttaessa hänen äänensä.\n\nAntoinette ensimmäisenä hapuili ovea kohden. Ulkona yössä sai Angelique\nkiinni hänen kädestään. Se oli jääkylmä.\n\n\"Jos -- jotakin olisi tapahtunut -- olisi siitä ilmoitettu\npuhelimella!\"\n\nMutta molemmat olivat kuolemankalpeita astuessaan konttoriin, missä\nDenis oli siirtänyt Bolducin vuoteen aivan puhelimen ääreen.\n\nDenis seisoi jo kuulotorvi kädessä ollen heihin selin.\n\nHän oli taas sellainen kuin menneinä sodan päivinä. Ääni kajahti\nsotilaallisen terävänä antaen käskyjä vartioille, jotka ensimmäisestä\nkellonheläyksestä olivat pitkin linjaa syöksyneet puhelimeen.\n\n\"Täällä eversti Denis varikko kahdesta. Missä kapteeni Brant sitten\nlieneekin, etsikää hänet siekailematta. Sanokaa hänelle, että\nkysymyksessä on elämä tai kuolema ja että minun on keskusteltava hänen\nkanssaan niin pian kuin suinkin. Lähettäkää kaikki miehet, jotka\nkäsiinne saatte, häntä tavoittamaan -- ja _kiireellä_!\"\n\nSanat olivat tuskin kaikuneet hänen huuliltaan, kun maankamara kumeasti\nvavahti. Vavahdusta seurasi toinen, kolmaskin. Hirsiseinät huojahtivat.\nYön pimeydestä kajahti jyrähdys -- jyrähdys, joka täytti koko\nmaanpiirin, sai taivaan repeämään, mantereen järkkymään ja häipyi\nsitten etäisyyteen kuin tuhannen pilvien yllä olevain kivien yli\nvyöryvän raskaan vaununpyörän jylinä.\n\nRäjähdystä seurasi kimeä kiljaisu -- mutta se kajahti sisällä majassa.\nSe puhkesi puoliksi pimeän kätkössä seisovan olennon huulilta --\nolennon, jonka kasvot olivat valjut ja tuijottavat, silmät riutuneet.\nSyviltä kuopistaan ne väläyttivät palavan katseen lampun kellervässä\nvalopiirissä seisovaan Antoinette St. Ivesiin.\n\nMunkki Alphonse!\n\nEnnenkuin tyttö kauhuissaan oli saanut tehneeksi elettäkään, oli\nAlphonse kadonnut yöhön. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi\nAntoinette hänen kintereillään huutaen häntä nimeltä. Hyljätty ratsu\nhirnahti. Viimeiset kohahdukset kaikkeutta vavahuttaneesta jylinästä\nkuolivat pois. Hetken tyttö kuunteli -- henkeään pidättäen -- sitten\nhän palasi sisään ja näki John Denisin kalvaiden kasvojen hymyilevän\nivallisesti.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" tyttö kysyi. \"Alphonse tulee hevosella tuolla\ntavoin -- räjähdys -- -- --\"\n\n\"Ivan Hurd lyö pöytään viimeisen valttinsa\", Denis sanoi huulillaan yhä\ntuo ivallinen hymy. \"Hän on räjäyttänyt Mistassiniin Sandstone\nMountinin huipun noin mailin päässä täältä, kohdassa, jossa joki on\nmatala ja tuskin kahtasataa jalkaa leveydeltään. Vasta tänä yönä\nAlphonse keksi vuoren tulleen kolmen viime viikon aikana miinoitetuksi.\nMiinat oli tarkoitus räjäyttää kevättulvan tullessa ja meidän puittemme\nollessa vesillä. Jollakin tavoin on Hurdin kuitenkin onnistunut päästä\nperille suunnitelmistamme, ja meille sangen kohtalokkaana hetkenä\nvyöryttää hän salpaavan kallioseinän Mistassiniin. Jos hänen\nlaskelmansa onnistuvat, on sille kohtaa muodostuva valtavin\ntukkiruuhka, mistä joen historia tietää kertoa. Tukkimme tulevat\nmuodostamaan jättiläispadon, mikä pidättää varatun vesivoimamme siksi\nkauan että Hurd ehtii saada tavattoman määrän tukkejaan jokeen. Hieno\njuttu, vai mitä?\"\n\nCatherine huokasi tukahtuneesti. \"Tarkoitatteko -- että hän aikoo\nvarastaa veden Vincentin patouksesta?\"\n\n\"Osittain niin, ja sillä välin -- mikäli hänen dynamiittikepposensa on\nonnistunut, sotkeentuvat tukkimme niin pahasti, että kevättulvainkin\ntullessa on niitä äärettömän vaikea selvitellä. Isä Alphonse palaa\ntunnin tai parin perästä tuoden varman tiedon Hurdin miinojen\nvaikutuksesta. Sillä välin -- -- --\"\n\nKimeä puhelinsoitto keskeytti hänet. Hän tarttui kuulotorveen ja tytöt\nkuulivat epäselvän äänen langan toisesta päästä puhuvan hänelle. Sitten\nseurasi vaitiolo, ja sillävälin Denis selitti:\n\n\"Kapteeni Brant on juuri saapunut varikko neljään, luojan kiitos! He\nyhdistävät hänet tänne -- -- -\" Hän kääntyi taas puhelimeen. \"Haloo!\nNiin, täällä on Denis -- eversti Denis kakkosesta. Sinäkö olet,\nClifton? Kuuletko mitä sanon -- -- --\"\n\nHädintuskin tytöt tohtivat hengittää eversti Denisin näennäisen\ntyynesti ja lyhyesti selostaessa vaarallista tilannetta, mihin he\nHurdin dynamiittikepposen takia olivat joutuneet. Hänen lopetettuaan\nsaattoivat he kuulla Cliftonin sanojen kaikuvan terävinä, lyhyinä,\nmelkein kuin sähköisinä lankaa myöten. He kuulivat sanat dynamiitti --\nvesi korkealla -- tukkeja menossa virtaa alas -- ja sitten seurasi\nhiljaisuus. Denis ripusti kuulotorven paikalleen.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Antoinette.\n\nDenis näytti hermostuneelta.\n\n\"Hän sanoo säiliön veden ehtineen varikko neljän kohdalle ja tukkien\ntunnin ajan syösseen tännepäin. Ainoastaan käyttämällä hyväkseen tulvaa\non hänen kanootilla mahdollista päästä tänne kolmessa neljässä\ntunnissa. Jos hänen onnistuu väistää tukit -- -- --\"\n\n\"Ja sitä te kuuntelitte vastustamatta sanallakaan?\" puhkesi Antoinetten\nhuulilta tytön kavahtaessa lähemmäksi. \"Jumalani, selvä kuolemahan\nse on! Tiedän sen -- sillä näin kerran sellaista -- ja miehet\nruhjoontuivat hengiltä. Se ei saa tapahtua! Ei voi! En sallisi\nGaspardin tekevän sellaista -- _enkä myöskään salli kapteeni Brantin\nryhtyvän sellaiseen_!\"\n\nHän ryntäsi puhelimeen ja soitti kuin mieletön. Turhaan! Kapteeni Brant\noli jo menossa. Verkalleen kääntyi tyttö eversti Denisiin.\n\n\"Liian myöhään! Hän panee henkensä vaaralle alttiiksi tullakseen tänne\nja suorittaakseen sen, mihin teissä ei ole miestä!\"\n\nIkäänkuin ei olisi nähnytkään Angeliquea ja Catherinea hän huulet\nvalkeina astui ulos konttorista. Tuokion kuluttua seurasivat\nystävättäret häntä. Eversti Denis jäi kuin salaman satuttamana\nseisomaan paikalleen. Sitten karehti hänen suupieliinsä hymyn varjo.\n\n\"Onnellinen Clifton! Jospa vain aavistaisit nyt saavuttaneesi --\n_tämän_!\"\n\nHän huokasi hiljaa sekä lähti ovelle. Avatessaan sen näki hän aamun\nalkaneen sarastaa.\n\nCliftonin ja Delphis Bolducin kanootin keulan työntyessä varikko kolmen\nhietaäyrääseen, ihmetteli Clifton, oliko hän itse yhtä menehtyneen\nnäköinen kuin seuralaisensa. Hän yritti naurahtaa ja Delphis myöskin.\nMutta heidän naurunsa kaikui pinnistetyltä ja epätodelliselta.\nTodennäköisesti ei kukaan milloinkaan kykenisi aavistamaan, millaisessa\nhelvetissä he olivat olleet miljoonan tukkipuun hurjaa vauhtia\nsyöksyessä heidän edellään, heidän takanaan ja vieri vieressä kanootin\nkanssa.\n\nNopeasti nauttivat he hiukkasen kuumaa kahvia ja ruokaa kirjanpitäjän\nonnistuessa tavottamaan Denis puhelimitse. Clifton keskusteli tämän\nkanssa. Tukit eivät vielä olleet ennättäneet varikko kahteen. Hurdin\nsuunnitelma oli kuitenkin onnistunut loistavasti. Tukit ehdottomasti\nruuhkautuisivat. Keskelle virran kaitaa kohtaa oli pinoutunut mahtava\nkiviröykkiö ja tämän röykkiön sekä rantojen väliin oli lentänyt\nvaltavia kallionlohkareita, jotka odottivat tukkeja kuin torahampaat\njonkun kummituksen kidassa. Cliftonin viimeinen käsky oli, että Denis\ntoimittaisi dynamiittia ja kaikki käyttökelpoiset miehet sinne, minne\ntukkien odotettiin ruuhkautuvan. Delphisin kanssa ehtisi hän\npuolessatoista tunnissa paikalle -- ellei mitään sattunut!\n\nKaksi tuntia myöhemmin sivuuttivat he autioksi jääneen varikko kahden\nja nousivat maihin aivan Sandstone Mountainin edessä olevalle\nulospistävälle hiekkapenkereelle, missä joukko ihmisiä seisoskeli\nodottamassa. Kanootti oli repeytynyt ja vuoti. Heidän kasvonsa olivat\nentistä kalpeammat, laihemmat ja kivettyneemmät. He olivat kuin kaksi\nmiestä, jotka juuri ovat selvinneet jostain kuvaamattoman kauheasta.\nKatselijat rannalla olivat heitä äkillisenä kolauksena kohdanneen\ntoivottomuuden mykistämiä ja lamauttamia.\n\nClifton vilkaisi heitä ja käsitti Delphisin ähkäisystä tämän tehneen\nsamoin. Läsnä oli kolme- tai neljäkymmentä ihmistä -- joukossa\nnaisia ja lapsia. Kaikki kykenevät uittomiehet olivat työssä joen\nyläjuoksun varrella ja täällä ainoastaan puolisen tusinaa ajomiehiä,\nkeittiöpalvelijoita sekä jokunen muu.\n\nHurdin miehiä ei Clifton nähnyt. Mutta vain jonkun askeleen päässä näki\nhän Antoinette St. Ivesin, Angelique Fanchonin ja Catherine Clamartin.\nKalvaina tuijottivat nämä Bolducia ja häntä Denisin tullessa näitä\nvastaan. Denis pusersi heidän käsiään. Sanaakaan ei hän kuitenkaan\nsanonut eikä sitä kaivattukaan. Clifton ja Delphis saattoivat nähdä\nomin silmin.\n\nEnsi kertaa tuntikausiin virisi Cliftonin huulille hymy hänen nyt\nläheltä nähdessään, mitä Hurd oli aikaansaanut. Kuitenkaan ei hän\nunohtanut Antoinette St. Ivesiä. Tyttö oli paikalla, näki hänet, piti\nhäntä silmällä. Kuinka äärettömästi hän mahtoikaan häntä, Cliftonia,\nhalveksia, nähdessään tämän niin perinpohjin nujerrettuna,\nLaurentian-yhtiön nujerrettuna, itsensä nujerrettuna -- siksi ettei hän,\nClifton, ollut tarpeeksi älykäs vartioidakseen Sandstone Mountainia.\n\nNiin, kukistettuja he olivat, niin totta kuin aurinko nousi idästä. Hän\nkuuli Bolducin mumisevan näin hampaittensa raosta. Ja hän saattoi nähdä\nsen omin silmin.\n\nVedenkohina täytti ilman, ja siellä, missä ennen vesi oli virrannut,\noli nyt sekamelskainen pino ruuhkautuneita tukkipuita. Tämän tavattoman\nmassan päälle ja ympärille syöksyi yhä kasvavalla vimmalla patojärven\nvesi, jylisten, kohahdellen, kuohupäissään tavattomia tukkilauttoja.\nMolempien miesten tarkatessa ruuhkaa kohosi tuon alituisesti kasvavan\ntukkivuoren keskiosa kuutisen jalkaa ennenkuin kolmeakymmentä sekunttia\noli ehtinyt kulua.\n\nBolduc huudahti äkkiä jotakin ja tarttui Cliftonia hihaan. Tuosta\näkillisestä kohoutumasta olivat he oivaltaneet, missä valtavan\npadon ratkaisevin kohta oli. Clifton loi Bolduciin merkitsevän\nkatseen. Sitten astuivat molemmat tuonnemmaksi, kunnes olivat noin\nviidenkymmenen askeleen päässä pienestä katsojajoukosta -- katsojiksi\nClifton tänä kohtalokkaana hetkenä läsnäolijat arvioi.\n\nTaas katsoivat he toisiinsa.\n\n\"Niin, tuo keskustassa oleva kiviröykkiö\", Bolduc sanoi kuin olisi\nClifton lausunut ajatuksensa ääneen. \"Dynamiittipanos oikeaan\nkohtaan -- -- --\"\n\nHän vaikeni odottaen että Clifton olisi sanoin ilmaissut mitä näki.\nTämän huulet olivat lujasti puserretut yhteen. Hän ei pelännyt, mutta\nhän oli kalpea, ja Bolducin kasvot pikku uurtoineen sekä puoleksi\nsulkeutuneiden luomien lomasta tuijottavine silmineen olivat kuin\npuuksi kovettunutta lihaa.\n\n\"Siellä tungeksii miljoonan hevosvoimaa vettä\", Clifton sanoi.\n\"Dynamiittipanos murtaisi keskeltä salvan pois ja kallioröykkiön\nkerran, vaikkapa vain hiukkasenkin tultua horjutetuksi sortuisi se\nkokonaan veden voimasta ja sitä vastaan syöksyvistä puista --\"\n\n\"Niin, _mutta_ -- -- --\", Delphis sanoi.\n\n\"Hengissä siitä ei selviäisi!\"\n\n\"Niinpä kaiketi. Mutta tukinuitto onnistuisi!\"\n\n\"Se onnistuisi.\"\n\nHe seisoivat aivan vieretysten. Bolduc naurahti, mutta hänen naurunsa\nei ollut kovasointuista kuin aikaisemmin tänä samana päivänä.\n\n\"Denisin takia en sitä tekisi\", hän sanoi. \"En tekisi sitä ainoankaan\nihmisen tai yhtiön takia maan päällä! Mutta -- sitä en voi kärsiä, että\nHurd meidät näin voittaisi.\"\n\nClifton puhui yhtä rauhallisesti. \"Jospa hankitte dynamiittia, Delphis,\nja käskette Denisin huolehtimaan siitä, että hän itse sekä nuo ihmiset\npysyttelevät syrjässä -- nuo ihmiset ennen kaikkea -- -- --\"\n\nKukaan ei nähnyt, kuinka he äkkiä vaihtoivat lujan kädenlyönnin.\n\nBolduc viipyi asiallaan ainoastaan pari tuokiota ja vasta hänen\npalattuaan Cliftonin katse irtautui tukkiruuhkasta.\n\n\"Sanoin heille, että kokeilisimme hiukkasen ja varoitin heitä\nsiirtymään kauemmaksi\", Delphis sanoi. \"Panokset ovat kunnossa kahden\nminuutin sytytyslankoineen. Yksi riittää kummallekin.\"\n\nHe tarkastivat tuota edessään kuohuvaa hornankattilaa ja keskiuomaan\nkasautunutta röykkiötä. Ollen hyvin varovaisia heidän kenties\nonnistuisi päästä sinne. Mutta takaisintulo -- niinä kahtena\nminuuttina, jotka kestivät, ennenkuin räjähdys tapahtui -- -- --\n\n\"Samassa silmänräpäyksessä, jona panos räjähtää, joutuu tuo massa\nliikkeeseen\". Delphis sanoi, \"Meidän ja tuon keskikohdan väliin tulee\nsiis avovettä. Asetettuamme dynamiitin paikoilleen _on siis\nriennettävä, monsieur_!\"\n\nJokin vastustamaton voima sai Cliftonin silmänräpäykseksi kääntymään,\nja hänen katseensa hapuili Antoinette St. Ivesiin. Tyttö seisoi eversti\nDenisin rinnalla hiukan toisten edellä ja katsoi Cliftoniin. Tämä\nkääntyi taas Bolduciin.\n\n\"Lähdemmekö?\"\n\n\"Kyllä -- suoraan tuon valkoisen hyrskypatsaan luokse. Älkää odottako\nminua älkääkä pitäkö minua silmällä. Menkää edellä tuon röykkiön\nluokse. Jos meistä jompikumpi suistuu veteen -- on toisen jatkettava\nmatkaa _yksinään_.\"\n\nKimeä kauhunhuuto kajahti heidän takanaan heidän hypätessään\npyörteisiin. Clifton kuuli tuon huudon, ja kuin veitsi se leikkasi\nhäntä. Sitten kuuli hän nimeään huudettavan, mutta senjälkeen hukkui\nkaikki ääni vesimassain ja ähkyen toistensa päällä tungeksivain\ntukkipuiden meteliin. Bolducia ei hän nähnyt. Silmäluontaankaan ei hän\nkohottanut tehdessään kuolemanhypyn edessään olevalle tukevammalle\ntukkilautalle. Kahdesti tukit jakautuivat hänen altaan niin että hän\nupposi polveen saakka. Kerran hän vyötäisiä myöten suistui veteen,\nmutta salamannopeana oli hän taas pystyssä ennenkuin tukit olivat\nehtineet lyödä yhteen hänen päänsä yllä. Kaikki oli kahdessa\nkolmannesminuutissa ohitse. Hän oli päässyt ruuhkalle, ja\ntuhkanharmaana sekä likomärkänä horjahteli Bolduc hänen kintereillään.\n\nVielä puolen minuutin kuluttua olivat he löytäneet onkalon ruuhkan\nkeskestä, melkein kivi- ja soraseinän kohdalta. Täältäkäsin kuulivat he\nselvemmin, kuinka tavattomalla voimalla vesi syöksyi alas heidän\nmolemmilta puoliltaan. He olivat arvanneet oikein. Jos heidän\nonnistuisi murtaa tämä keskisalpa, tuhoaisi kymmenentuhatta tonnia\npuuta käsittävä muurinmurtaja Hurdin sulun kuin paperilelun.\n\nDelphis oli ottanut vedenpitävän tulitikkulaatikkonsa taskustaan.\nClifton piteli dynamiittipanoksia pitäen molempia sytytyslankoja\nliketysten. Samassa silmänräpäyksessä, jona ne syttyisivät, päästäisi\nhän ne putoamaan erääseen syvään kivenkoloon.\n\nVasta tulitikun sähähtäessä Bolducin sormien välissä huomasi Clifton\ntoisen käsien vapisevan. Hän katsoi ylös. Bolducin kasvoja väänsi\ntuska.\n\nKuului sähähtävä ääni -- kuin käärmeen sihahdus.\n\n\"Päästäkää se!\" Dynamiitti putosi Cliftonin kädestä tukkiruuhkan\nsyvyyksiin. Ohut savurihma kohosi sieltä.\n\nPuolen sekunnin sisässä oli Clifton jo poissa kissamaisen notkeasti\nkavuten syvennyksestä. Hän kiipesi sen reunamalle nähden nyt katselijat\nrannalla. Nämä olivat siirtyneet lähemmäksi jokirantaa. Hän erotti\nDenisin. Ja sitten Antoinetten. Tyttö seisoi saappaineen rantaa\nhuuhtovissa kuohupäissä. Clifton keksi äkkiä ihmeekseen kaikkien muiden\nseisovan hänen takanaan -- Denisinkin -- ja tytön olevan yksinään, kuin\naikeessa tulla häntä, Cliftonia, vastaan. Edes Catherine tai Angelique\neivät tulleet hänen luokseen hänen yksinään seistessään ulospistävällä\nkallionkielekkeellä. Cliftonin ilmestyttyä näkyviin oli tyttö ojentanut\nkätensä ja hän saattoi kuulla hänen huutavan jotakin, vaikka ääni ei\nkantanutkaan keskiuomalle asti.\n\nPäästyään lujemman tukkilautan äärimmäiselle puolen hän kääntyi\nkatsomaan, missä Bolduc oli.\n\nDelphis oli ollut hidas -- hirvittävän hidas. Hänen päänsä ja hartiansa\nnäkyivät juuri onkalon partaalta. Hänen kavuttuaan sieltä Clifton äkkiä\nkauhistui, sillä nyt hän näki Delphisin laahautuvan eteenpäin polviensa\nja kättensä varassa.\n\nClifton riensi takaisin ja juostessaan saattoi hän kuulla ihmisjoukon\nhuutavan kauhusta. Delphis miltei putosi suulleen, mutta samassa oli\nClifton jo häntä tukemassa, \"Jalkani!\" sopersi Delphis valkein huulin.\n\"En voi astua sillä. Se -- kai ruhjoutui!\"\n\nHän laahasi sitä perässään kuin jotakin elotonta esinettä ja sillävälin\nkuluivat kalliit silmänräpäykset. Kipeästi Clifton veti hänet olalleen\nkuin jauhosäkin. Tilanne oli muuttunut, kallioiden väliin oli tuokiossa\nauennut vesiuoma, jota myöten tukit syöksyivät kuin kanuunanammukset.\nHänen katsellessaan eteensä ne taas liittyivät lautaksi, mutta,\nhengissä ei ainoakaan ihminen kyennyt kulkemaan tuon vesiuoman poikki.\n\nBolduc ponnistautui päästäkseen irti.\n\n\"Jatkakaa -- yksinänne\", hän sanoi käskevästi. \"Ei käy --\nmuuten -- -- --\"\n\nClifton tempasi paremmin kiinni hänestä. Silloin hän kompastui ja\nkaatui. Samassa silmänräpäyksessä näki hän ihmisjoukon ja tuon vähäisen\nkallionkielekkeen äärimmäisellä kärjellä seisovan Antoinetten. Clifton\nkatsoi tytön silmiin ja hymyili. Tyttö kaiketi sen näki, sillä äkkiä\nkätki hän kasvonsa käsiinsä. Mutta yhäti häntä katsoen Clifton\nponnisteli noustakseen -- samassa dynamiittipanokset räjähtivät --\nkaksi räjähdystä seurasi niin liketysten, että niiden välillä tuskin\noli sekunttiakaan. Kuului jylinä, joka näytti tunkeutuvan aina virran\nuumeniin. Tuo valtava massa huojui, keskipatsas kohosi ja sortui\nsellaisella voimalla, että maa ja vuoret järkkyivät.\n\nSitten ikäänkuin valtava käsi tempasi Cliftonin Bolducin luota singoten\nhänet ilmaan ja hänen mukanaan joukon puuta. Hänen toivuttuaan\nhämmästyksestään oli paikka, jolla hän oli seissyt, kadonnut, Delphis\nkadonnut, yltympäri syöksähtivät vapautuneet puuröykkiöt liikkeeseen --\nja rannalta kajahti huuto, jonka kaltaista hän ei ollut kuullut\nelämänsä päivinä.\n\nMutta vielä kauhistuneemmin huusi Clifton itse, sillä Antoinette oli\nhypännyt kallionkielekkeeltä suoraan tuohon hänen ja rannan välillä\npyörteilevään tukkien kihinään.\n\n\"Tulen\", kuuli hän tytön huutavan. \"_Tulen_!\"\n\nJokin tumma hahmo juoksi esiin ja hyppäsi hänen perässään jokeen.\nAlphonse se oli. Hän astui harhaan, muuan tukki työnsi hänet rantaan,\nhäneen tartuttiin ja häntä pideltiin kiinni.\n\nMutta Antoinettea ei kukaan tavoittanut. Ihme, jumalallinen innoitus\njohti hänen askeleensa virran kuohupäiden ja vaahtopäissä pyöriväin\ntukkien ylitse, kuoleman vaaniessa kaikkialta. Mutta tyttö oli kuin ei\nolisi hän nähnyt mitään -- kuin ei olisi hän välittänyt mistään --\npaitsi Cliftonista.\n\nTukahuttaen toisen tuskanhuudon tämä juoksi häntä vastaan enää lainkaan\nkiinnittämättä huomiota siihen, kuinka hänen itsensä kävisi, yhden\nainoan ajatuksen vallatessa hänen olemuksensa: hänen oli ehdittävä\ntytön luokse ennen kohtalokasta silmänräpäystä. Heille kumpaisellekaan\nei enää ollut toivoa. Hän oivalsi sen, samoinkuin nekin, jotka\nseisoivat rannalla. Koko tukkiruuhka murtui. Vesijoukkiot kohisivat ja\njylisivät sen takana. Puoli minuuttia vielä -- kaksikymmentä sekunttia\n-- kenties ei sitäkään -- --\n\nHe kohtasivat toisensa tukkilautalla, joka oli kooltaan kuin puolet,\npienen huoneen lattiaa, ja Antoinetten sumusta sekä vaahtoisasta,\naamuauringon kultaamasta kuohusta saapuessa Cliftonin luokse loisti\nhänen katseestaan ja kasvoistaan voitollisuus, eikä sitä, mitä\nkuolemaksi nimitetään, näyttänyt hänelle lainkaan olevan olemassa.\n\nJokunen tuokio oli heidän. Clifton sulki tytön hoikan vartalon\nsyleilyynsä. Tyttö vei nopeasti kätensä hänen kasvoilleen ja kietoi ne\nsitten hänen kaulaansa. Hän se puhui tänä kauhun ja epätoivon hetkenä,\njona Jumala näytti ottaneen Cliftonilta puhekyvyn pois.\n\n\"_Rakastan sinua_\", hän sanoi.\n\nHänen huulensa painuivat Cliftonin huulia vasten, ei kauhun ja kuoleman\njäätäminä, vaan lämpiminä lämpiminä kuin myrsky-yönä.\n\n\"Rakastan sinua -- -- --\"\n\nKuolema oli heidän ympärillään, kuolema oli heidän yllään. Se vyöryi\nvavisten heidän allaan. Clifton pusersi Antoinettea syleilyynsä\ntiukemmin, ja hänen katseensa tähyili rantaa, jota he eivät ikinä\nsaavuttaisi. Kuitenkin riensi hän sitä kohden tukkien muodostaman\nlattian vähitellen liukuessa heidän jalkainsa alta.\n\nSitten tulivat valtaisat vesijoukot. Valo ja maailma katosivat kaaoksen\nnielaistessa heidät. Mutta tytön pusersi hän syliinsä -- niin ettei\nkuolema heitä voisi erottaa. Niin hän ajatteli. _Kuolema ei heitä\nerottaisi!_\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nValtaisten vesipaljousten kohistessa hänen korvissaan täytti yksi ainoa\najatus hänen mielensä -- hänen oli lujasti puserrettava syliinsä\nnainen, joka oli kuoleman kasvojen edessä antanut itsensä hänelle.\n\nHe olivat veden alla, ja hänen korviinsa kantautui sen kuohuva,\npauhaava kohina hänen ponnistellessaan päästäkseen pinnalle. Siellä\nodotti ainakin lempeämpi kuolema. Aallot kyllä tukehuttaisivat heidät\ntai tukit löisivät heidät hengiltä, mutta he eivät kuitenkaan\nruhjoutuisi kovin pahasti. Häntä hämmästytti se nopeus, millä virta\nkiidätti heitä eteenpäin, ja myöskin se seikka, ettei mitään esteitä\ntuntunut olevan. Hän joutui kurimoon, joka kieputti häntä ympäri, ja\näkkiä tunsi hän joutuneensa voimakkaaseen pyörteeseen, jonka mukaan hän\nlastun lailla imeytyi sinkoutuen sitten vedenpinnalle.\n\nRaitis ilma leyhyi hänen kasvoilleen täyttäen hänen keuhkonsa. Samassa\ntunsi hän pohjavirran olevan imaisemaisillaan hänet takaisin syvyyteen.\nHän hapuili vapaalla kädellään saaden kiinni kuorimattomasta, vain\nneljän jalan pituisesta ja läpimitaltaan kuuden tuuman vahvuisesta\nkuusitukista. Se oli virranuomassa kuin tulitikku, mutta aivan\ntarpeeksi Cliftonille. Hän sai sekä omat kasvonsa että Antoinetten\nvedenpinnan yläpuolella. Tyttö huohotti ilmaa haukkoen. Hän oli\nkuitenkin vahingoittumaton. Hänen silmänsä olivat auki ja _katsoivat\nCliftoniin_. Tämä kiitti siitä Jumalaa, ja ensi kertaa virisi hänen\nmielessään ajatus, että he pelastuisivat.\n\nHiukan kohottautuessaan hän näki, kuinka lähellä kuolemaa he olivat\nolleet. Pohjavirta oli singonnut heidät pieneen suvantoon, jonka\nympärille tukit olivat kokoontuneet lautaksi. Tämä suvanto oli vain\nkahdenkymmenen jalan levyinen, ja nyt keksi hän tuon pienen kuusitukin\nolevan osan puomia ja liittyvän ketjuun, jonka pää oli kiinnitetty\njonnekin kauemmaksi.\n\nHänen aivonsa työskentelivät kiivaasti. Tuollainen tukkilautanaukeama\nkestäisi kenties vain minuutin -- oli siis yritettävä päästä tukkien\npäälle niin kiireesti kuin suinkin. Antoinetten auttaessa vapaalla\nkädellään onnistuikin Cliftonin tukkiketjua pitkin päästä sinne tuossa\ntuokiossa sekä kavuta irtaimien tukkien muodostamalle lautalle. Sinne\nvaipui hän uupuneena ja hengästyneenä, mutta Antoinette lujasti\nsylissään.\n\nHetkeen eivät he liikkuneet eivätkä puhuneet. Sitten Cliftonin rintaa\nvasten levänneet kalpeat kasvot hiukan kohoutuivat. Pari märkää\nkäsivartta kietoutui hänen kaulaansa. Huulipari painui hänen huuliaan\nvasten ja suuteli niitä.\n\nSitten Clifton kapusi seisaalleen vetäen Antoinetten mukanaan yhä\npidellen häntä syleilyssään.\n\nSandstone Mountain ryhmyisine, luotisuorine seinämineen oli kadonnut\nheidät taakseen. He näkivät kosket, joiden kautta olivat tulleet --\nnäiden kuohupäät olivat täpötäynnä tukkeja, jotka kiitivät eteenpäin\nsukeltaen ja nousten pinnalle kuin kalat. Kummallakin rannalla oli\nsankkaa metsää. Vesi oli tyynempää, mutta siitä pahaenteisestä\nnopeudesta, millä irtipäässeet tukkijoukkiot kiitivät virranuomassa,\nkäsitti Clifton heidän olevan tulvaveden harjalla, ja että se valtainen\nvoima, joka lennätti heitä eteenpäin, puhkeaisi koskissa ja virran\nalajuoksun varrella vieläkin ankarampaan raivoon. Sellaisella\nnopeudella ajelehtivat he eteenpäin, että tämä uusi vaara olisi\nkymmenisen minuutin kuluttua heidän edessään.\n\nAinoa pelastusmismahdollisuus oli päästä rantaan.\n\nAntoinette katsahti taas Cliftoniin oivaltaen, ettei tämä enää ollut\nsama mies, joka oli noussut kanootista Delphis Bolducin seurassa. Kovat\nuurrot olivat kadonneet hänen kasvoiltaan. Hän oli nuortunut monia\nvuosia. Hän oli taas entinen Clifton Brant, maanteiden vaeltaja -- se\nClifton Brant, jonka hän ensiksi oli nähnyt Brantfordin tiellä.\n\n\"En pelkää lainkaan\", tyttö sanoi.\n\n\"Kyllä me rantaan pääsemme!\" huudahti Clifton. \"Tule, _cara sposa_\n-- -- --\" Hänen äänensä voitti veden ja tukkien pauhaavan metelin.\n\"Se käy nyt helposti!\"\n\nHänen äänensä oli vakuuttava ja voitonvarma.\n\nJa kotvasta myöhemmin olivat he kuin ihmeen kautta lähestymässä rantaa,\nniin mahdottomalta kuin näyttikin päästä tuon vesiuoman poikki, jossa\ntavattomalla vauhdilla vilahteli yksinäisiä tukkeja -- joka-ainoa\nvalmiina ruhjomaan heidät kuoliaaksi.\n\nKolhiintuneena ja haavoittuneena sinkoutui Clifton, joka kaiken aikaa\nruumiillaan suojeli Antoinettea, erään virtaan kaatuneen koivun latvaa\nkohden, ja sieltä onnistui hänen vaivalloisesti ryömiä rantaan tyttö\nsylissään. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Niitä väänteli nyt\ntuska. Hänen kylkiluunsa olivat luultavasti katkenneet tai selkäranka\npoikki. Siltä ainakin tuntui, hän mietti, yrittäen menehtyneenä maahan\nvaipuessaan teeskennellä entistä hilpeyttä.\n\n\"Olen niin -- hirveästi -- hengästyksissäni\", hän läähätti. \"Täpärältä\npiti, että selvisimme, pikku ystäväiseni -- -- --\"\n\nOli turhaa yrittääkään hymyillä. Antoinette oli tuskasta kalvennut\nCliftonin pään vaipuessa hänen syliinsä. Tytön repeytynyt, märkä hame\nvärjääntyi punaiseksi verestä. Hän puheli kiihkeitä sanoja Cliftonin\nkorvaan, ja tämä yritti vastata tuntien yhä raskaammin vaipuvansa tytön\nsyliin. Sitten kaikui tämän nyyhkivä ääni loitompaa. Viimeiseksi\nClifton tajusi hänen lämpimät huulensa silmiään vasten.\n\nSitten tuli pimeys.\n\nHänestä tuntui kuin olisi sitä kestänyt vain kotvasen, ja sen alkaessa\nhälvetä yritti hän nousta sekä huusi Antoinettea. Joku kantoi häntä.\nSitten tyttö vastasi.\n\nPimeyden toisen kerran hälvetessä hänen silmänsä avautuivat ja näkivät\nhirsikaton sekä hirsiseinät niiden puunlatvojen asemesta, jotka hän oli\nodottanut näkevänsä.\n\nSilloin hän äkkiä käsitti olevansa tyttöjen hirsimajassa varikko\nkahdessa.\n\nTämä keksintö oli niin yllättävä, että hän hämmästyksissään aivan\nlamaantui ja makasi sormeakaan liikuttamatta.\n\nHän tajusi jonkun liikkuvan huoneen toisessa päässä, kuuli hätäistä\nhengitystä ääreltään, ja Antoinette lepäsi polvillaan hänen vuoteensa\nvieressä. Nähdessään Cliftonin silmäin olevan auki tyttö hiukkasen\nhuudahti. Joku riensi toiselta puolen huonetta ja kumartui hänen\npuoleensa. Tämä joku oli hintelä mies, jonka pää oli ajeltu ja jonka\nkasvoista säteili sanomatonta iloa. Tuntiessaan hänet Cliftonin silmiin\ntuli hämmästynyt ilme. Miksikä oli isä Joseph tullut varikko kahteen\nMistassinin luostarista? Isä Joseph oli opiskellut kirurgiaa. Seikka\nmerkitsi siis sitä, että -- -- --\n\nAntoinette näki hänen ponnistelevan oivaltaakseen asianlaidan, ja isä\nJosephin hymyillen seistessä heitä katselemassa painoi hän kasvonsa\nCliftonin kasvoja vasten, niin että tämä tuokion ajan saattoi tuntea\npehmeän tukan, vavahtelevain huulten ja lämpimäin poskipäiden hivelevän\nkasvojaan. Taas kohottaessaan päätään tyttö enkelin lailla loisti onnea\nja sanomatonta hellyyttä.\n\n\"Tukit runtelivat sinua pahasti\", hän sanoi. \"Pyysimme senvuoksi\npuhelimitse isä Josephia saapumaan tänne luostarista, ja hän tulikin\nheti. Nyt olet tointunut, Clifton, ja olet minun -- _minun ainaisesti!_\nVoi, kiitän pyhää Jumalanäitiä siitä, ja olen kiittävä elämäni\njokaisena päivänä, niin kauan kuin olen maan päällä.\"\n\nHänen säteilevät silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä hänen verkalleen\nvetäytyessään kauemmaksi ja isä Josephin asettuessa hänen paikalleen.\nHuoneesta vievä ovi oli Cliftonin takana, ja hän saattoi kuulla\nAntoinetten menevän siitä sekä hiljaa sulkevan sen jälkeensä.\n\nIsä Joseph laski hänen valtimonsa lyönnit ja paineli sitten kädellään\nhänen oikeata kylkeään, missä Clifton alkoi tuntea vaimeata kipua.\n\nSitten Cliftonin mykistyneet huulet alkoivat taas liikkua.\n\n\"Kuinka paljon on kello, isä?\"\n\n\"Kello on neljä iltapäivällä, poikani.\"\n\n\"Ja tukkiruuhka irtaantui tänä aamuna!\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Siis -- me onnistuimme!\"\n\nMunkin silmät pilkahtivat veitikkamaisesti. \"Suurenmoisesti, poikani,\nmikäli vaimonne ihmeelliseen kertomukseen on uskomista.\"\n\n\"_Vaimoni_?\"\n\n\"Niin, tuon kauniin nuoren naisen, joka juuri täältä lähti ja joka --\nennen minun tuloani kello yhdentoista aikaan tänä aamuna -- oli\nmademoiselle St. Ives. Ettekö kuullut, kuinka hän sanoi: '_Olet minun\n-- minun ainaiseksi_'?\"\n\nClifton makasi pappiin tuijottaen kuin salaman iskemänä. Isä Joseph\nkohensi ryhtiään, hieroskeli kämmeniään ja hymyili.\n\n\"Oli kenties anteeksiantamatonta, että sen tein\", hän selitti, mutta\nhänen äänensä soinnahti miltei voitonriemuisen hilpeänä, \"sillä mitään\nhengenvaaraa ei itse asiassa ole ollut. Tukit ruhjoivat teitä ja\nlopulta menitte tainnoksiin. Se kyllä johtui miltei yksinomaan siitä,\nettä olitte aivan menehdyksissänne. Sisäisiä vammoja tuskin olette\nsaanut, vaikka parisen kylkiluuta kyllä lienee poikki, niin että teidän\non jonkun aikaa oltava hiljakseen.\n\n\"En kuitenkaan saanut mademoiselle Antoinettea uskomaan tätä. Hän luuli\nteidän kuolevan ja jäätyämme tänne kahdenkesken kertoi hän minulle tuon\näsken mainitsemani tarinan ja sanoi, ettei sinä ilmoisna ikänä enää\nuskoisi Jumalaan, kirkkoon eikä taivaaseen, ellen tekisi teistä miestä\nja vaimoa, huolimatta siitä, ettette kyennyt kohottamaan sormeannekaan\npuolustautuaksenne, vaikka olisitte tahtonutkin. Selittäessäni hänelle\nsen olevan mahdotonta, kutsui hän sisään kaksi muuta yhtä viehkeätä ja\nvastustamatonta olentoa. Miltei väkivalloin nämä kolme pakottivat minut\nsuorittamaan teon, joka -- se minun on myönnettävä -- on sangen\nromanttinen, mutta ei laillisesti sitova, jos asetatte vastalauseenne\nsitä vastaan. Kuitenkin tiedän, että mademoiselle Antoinette olisi\nkaiken ikänsä elänyt tämän teon sekä kirjaimen että hengen mukaan, jos\nte olisitte kuollut.\n\n\"Sitä hän juuri pelkäsi -- että kuolisitte, ennenkuin hänestä ehtisi\ntulla vaimonne!\" Papin katseesta haihtui veitikkamainen välke, ja hänen\nkasvonsa säteilivät sulaa lempeyttä. \"Olen vuosikausia tuntenut\nAntoinette St. Ivesin, poikani\", lisäsi hän. \"Hän on Jumalanäidille\notollinen, muuten en olisi suostunut hänen pyyntöönsä -- ja\ntoivomukseni on, että Jumalan siunaus seuraisi teitä molempia aina ja\niankaikkisesti.\" Pariksi tuokioksi painui hänen päänsä rukoukseen.\n\nSuunniltaan hämmästyksestä Clifton nousi istualleen, ja lempeästi laski\npappi kätensä hänen päänsä päälle. Majan oven ulkopuolelta kuului\naskeleita ja puhelua.\n\n\"Ainoastaan me viisi siitä tiedämme\", uskoi hän Cliftonille hillitysti,\n\"ja jos olette tapahtuman johdosta pahoillanne -- -- --\"\n\n\"Onko totta -- mitä puhutte?\" Clifton puhkesi sanomaan. \"Eikö tämä\nkaikki ole unta -- pilaa -- valhetta -- -- --\"\n\n\"Antautuisinko minä mihinkään sellaiseen, poikani?\"\n\n\"On siis totta, että hän on -- _vaimoni_?\"\n\n\"Niin, mikäli tahdotte vihkimätoimitusta pidettävän laillisena.\"\n\n\"Silloin on Jumala ollut minua kohtaan laupias\", sai Clifton sanotuksi\nja vaipui pieluksiaan vasten. \"Kiitän teitä, isä. Ja jos nyt antaisitte\nhänen tulla luokseni -- _vaimoni_ -- -- --\" Hänen äänensä värähteli\nkuin lapsen.\n\n\"Luullakseni hän -- todennäköisesti -- on oven ulkopuolella!\"\n\nTuolilta vuoteen vierestä otti munkki kaapunsa. Ovi aukeni ja\nsulkeutui. Jonkun tuokion kuluttua se jälleen aukeni, niin hiljaa, että\nClifton sitä tuskin kuuli. Vieläkin äänettömämmin se sulkeutui, mikäli\nmahdollista, lukko kilahti, ja joku lähestyi keijukaiskevein askelin.\n\nSitten seisoi Antoinette lännenpuoleisesta ikkunasta virtaavassa\npäivänpaisteessa. Hän oli vain askeleen päässä Cliftonista, mutta\nseisoi epäröiden heidän katsoessaan toisiaan silmiin. Silloin ojensi\nClifton kätensä häntä kohden kykenemättä sanomaan hänelle niitä kahta\nkallista sanaa, jotka hän kaikkein ensiksi olisi tahtonut sanoa.\nAntoinette hiipi hänen syleilyynsä, painoi päänsä hänen rintaansa\nvasten ja itki onnesta -- niin, onnesta, vaikka Cliftonista tuntui,\nkuin olisi tämän onnen takana piillyt jokin murhe.\n\nPäivän sinä iltana hämärtyessä sai hän siihen selvityksen. Antoinette\noli poistunut. John Denis istui hänen paikallaan.\n\n\"Isä Joseph väittää sinun jo huomenna pääsevän pystyyn, Clifton. Jos\njotakin olisi sattunut, veikko -- sinulle tai Antoinettelle -- niin\nluoja tietää, mitä olisin tehnyt! Joka tapauksessa olemme maksaneet\nkalliin hinnan.\"\n\n\"Tarkoitatko, että -- Bolduc -- kuoli?\"\n\n\"Niin. Tukit pääsivät joelle. Olemme voittaneet Hurd-Foyn ja sen\nkätyrit. Delphisin kuitenkin menetimme.\"\n\nHetken molemmat vaikenivat. Cliftonista tuntui kuin ei Denis vielä\nolisi sanonut kaikkea, mitä hänellä oli sydämellään.\n\n\"Pidin Delphisistä\", Clifton sanoi sitten. \"Pidin hänestä enemmän kuin\nuseasta muusta. Ja minusta tuntuu -- kuin olisi Hurd siten ottanut\nniskoilleen vielä yhden velan, joka hänen on lunastettava.\"\n\n\"Hän on maksanut\", sanoi John Denis tyynesti.\n\nHeidän katseensa kohtasivat.\n\n\"Tarkoitat -- -- --?\"\n\n\"Sinun ja Antoinetten joutuessa tukkien pyörteeseen munkki Alphonse\nriehaantui ihan mielettömäksi. Nauraen ja huutaen hän karkasi metsään.\nHän riensi takaisin Hurdin luokse. Myöhemmin kutsuttiin minua\nkatsomaan, mitä oli tapahtunut. Kohtaus oli tapahtunut Hurdin\nhuoneessa, ja on nähtävästi ollut hirvittävä. Alphonsella oli aseenaan\npuukko ja Hurdilla vain paljaat kädet sekä mitä hän sattumalta sai\nsiepatuksi. Hurd oli kirjaimellisesti viilletty siekaleiksi, ja\nAlphonse ruhjottu murskaksi. Molemmat olivat kuolleet. Alphonse lienee\nkuitenkin kuollut viimeiseksi, sillä keksin hänen kädestään jotakin,\nmitä hänen on ollut mahdotonta pidellä taistellessaan. Se oli ruskea\nhiuskihara -- ihan kuin Antoinetten tukkaa. Puristin sen tiukemmin\nhänen käteensä, Clifton. Se seuraa häntä hautaan.\"\n\nToisen puhuessa oli Clifton kädellään peittänyt silmänsä.\n\n\"Kerron tästä Antoinettelle -- joskus\", hän sanoi. \"Tahdon hänen saavan\ntietää sen. Onko hän kuullut munkin ja Hurdin kuolleen?\"\n\n\"On kyllä. Huhu tästä hirveästä tapahtumasta on kulovalkean lailla\nlevinnyt molempiin leireihin. Aiomme kuljettaa Alphonsen ruumiin\nvarikko yhteen ja haudata hänet metsänlaitaan luostarin lähelle.\nAntoinette ja Gaspard ovat valinneet paikan, jossa Alphonse vuosia\nsitten pelasti Antoinetten hukkumasta. He seuraavat häntä huomenna\ntämän viimeisellä matkalla.\"\n\n\"Minä tulen myös mukaan\", Clifton sanoi. \"Voin ratsastaa, ellen kykene\nkävelemään, John.\"\n\nHämärän illansuussa tihetessä istui Clifton yksinään pielustensa\nvarassa. Silloin Antoinette saapui hänen luokseen, istui hänen\nvierelleen ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että hän sai\npainaa huulensa rakastettunsa hiuksille ja suudella tätä hänen hiukan\nkohottaessaan päätään. Tänä hämärähetkenä kävivät onni ja murhe heille\nyhteisiksi, heidän sydämensä aukenivat vastaanottamaan kalleita\nsalaisuuksia, ja toivoa, onnea sekä Jumala itse saapui heidän luoksensa\ntähtien syttyessä taivaalle ja yön vuodattaessa siunaustaan pienen\nerämaanmajan ylle.\n\n\n\n"]