[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_PPWVAV_xK4RkharzEWRxZ0juAt04GNm4bpjwVNz6vk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1693,"Rooman keisareita marmorihahmossa","Rydberg, Viktor",1828,1895,"1693-rydberg-viktor-rooman-keisareita-marmorihahmossa","1693__Rydberg_Viktor__Rooman_keisareita_marmorihahmossa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1877,1909,34012,241475,false,56224,[23,24,25],"Art -- Italy -- Rome","Emperors -- Rome","Rome (Italy) -- Description and travel",[27],"History - Ancient","\"Rooman keisareita marmorihahmossa\" by Viktor Rydberg is a historical account written in the early 20th century. The work explores the grandeur and decline of the Roman Empire, focusing particularly on the figures of Julius Caesar and Augustus, examining their legacies through their statues and cultural iconography.   The opening of the text takes the reader on a contemplative journey through the presence of Julius Caesar’s statue at the Capitol, revealing how his physical representation reflects the complexities of his character and legacy. Rydberg contrasts the fragments of history embodied in statues with the actual human experiences and emotions that once animated those depicted, illustrating a profound sense of loss and nostalgia. The narrative delves into Caesar’s traits, his transitions from a spirited youth to a powerful ruler, and the darker implications of his rise to power, setting the tone for a broader examination of Roman emperors and their lasting impact on history. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kouta, Aarni",232,"Kulttuurihistoriallinen esseekokoelma tarkastelee Rooman keisareita heistä säilyneiden marmoripatsaiden ja rintakuvien kautta. Teoksessa yhdistyvät taidehistoriallinen analyysi ja psykologiset henkilökuvat antiikin suurmiehistä kuten Caesarista, Augustuksesta ja Nerosta.","Viktor Rydbergin 'Rooman keisareita marmorihahmossa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1693. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ROOMAN KEISAREITA MARMORIHAHMOSSA\n\nKirj.\n\nViktor Rydberg\n\n\nSuomentanut\n\nAarni Kouta\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nJos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin -- ja missä\nhänet kohtaisi, ellei siellä? -- niin älkää odottako saavanne\nkatsella Sullan \"huolettomasti vyötettyä poikaa\", jonka olento\non hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja\nvilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar,\nAfroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille\nkokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas\nNikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen\nrintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä\nhänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin\njohtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään\nkeikarista, josta Cicero lausui: \"Nähdessäni hänen äärettömän\nhuolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän\npyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo\nihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta -- Rooman\ntasavallan kukistamista.\"\n\nMutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi\nnäyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä\nKorsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä,\ntuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen.\nNuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan.\nParisilaisen keikarin viimeinen vivahdus -- se joka, jesuiittakouluissa\nkasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen\nesikuvan miehekkäästä hienostumisesta, \"petit-crevé'n\" -- tuijottaisi\nihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta\nkohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton\nkatse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee\nselvästi kuin julistuksesta: _je ne sais rien; donc je suis un homme\ndu monde_.\n\nJulius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on\nantiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta\nei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen,\nettä Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi\nnähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta\nimperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta\nsiitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan\nCesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö,\njonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen\nneron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian\nsotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja\nhävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä\nherttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus\nvalloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä\ntaiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä\nylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen\nitsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla\nteki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi\nsankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava\nhäntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä\ntoiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien,\nReinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan?\nMies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja\nvalvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa\nlegioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui\nensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan,\notellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli\nvalmistanut kaikki voiton varalle?\n\nJos näissä piirteissä on neroa, niin on se luvunlaskijan, joka ajan\nvaatimuksista, yhteiskunnan vammoista, ihmisen hyveistä, virheistä\nja paheista on sommitellut monimutkaisen laskelman ja ratkaissut sen\nomia tarkoitusperiään varten kylmällä kestävyydellä.\n\nJos niissä on omaatuntoa, niin se ilmenee kreikkalaisen runoilijan\npilkallisissa sanoissa, jotka usein lie olleet Cesarin huulilla:\n\n    Pyhinä oikeus ja laki pidä! Jos\n    ne rikot, riko vuoksi valtaistuimen!\n\nJos niissä on intohimoa, on se sitä, josta riemastuneet sotamiehet\nlauloivat seuratessaan sotapäällikkönsä triumfivaunuja:\n\n    Vaimoasi, miesi, varo! Kaljupää saa kaupunkiin!\n\nVieläkin pahempia asioita he lauloivat samassa tilaisuudessa\njumaloidusta päälliköstään, mutta eivät mitään, mikä olisi osunut\nherkempään kohtaan. Akilleun arka paikka oli kantapää; Cesarin\npäälaki. Ennen aikojansa harvenivat nuo niin hyvin hoidetut\nkiharat, ja se oli turmiollinen enne Roomalle. Sillä enemmän kuin\nAleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa, kiihoitti tämä\nhäntä hänen tarkoitettua päämaaliansa kohti; hän ei voinut nostaa\nkättä päähänsä muistamatta, että oli jättänyt sen iän, jolloin\nMakedonian sankari oli valloittanut maailman. Hän koetti auttaa\nitseään \"diskonteerauksella\"; kampa lainasi takaraivolta peittääkseen\npaljasta päälakea, mutta lopuksi paljastui lainanantajakin. Cesarin\nhistorioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista,\njoita senaatti tuhlasi hänelle, oli oikeus alati käyttää\nlaakeriseppelettä se, joka häntä enin miellytti, koska seppele peitti\nhänen paljaspäisyyttään. Olipa asian laita miten tahansa: joka\nhiuskarvalta, joka putosi tästä päästä, kasvoi kihara \"dioneisen\nCesarin tähteen\", komeettiin, joka ennusti uutta ajanjaksoa Roomalle\nja on vielä, antiikisissa kohokuvissa, hänen otsallaan kuten\nkaksoistähdet dioskuurien.\n\nMutta kylliksi jo tuosta Cesar-patsaasta. Toiset taideteokset samassa\nkaarikäytävässä ja palatsin pihalla näyttävät olevan iroonisen hengen\nsinne asettamia ja järjestämiä. Läheisyydessä on kaksi suunnattoman\nsuurta päätä: toinen on, niin arvellaan, erään Domitianus-kolossin,\ntoinen erään Othon. Jättiläishedelmiä, jotka ovat kasvaneet Cesarin\nkyntämässä vaossa. Vastapäätä häntä pusertaa jalopeura hekumallisesti\nleukansa hevoseen, joka vapisee sen käpälien alla. Kansalaissodat,\njotka imevät tasavallan veren. Tämän komean ryhmän vieressä tuijottaa\nhämärästä rautaristikon takaa vangittuja barbaareja, joiden kädet\novat hakatut poikki. Haamuja, niin kammottavia ja uhkaavia, ikäänkuin\nSaga olisi asettanut ne siihen enteeksi kuolemantuomiosta, jonka hän\non julistanut cesariselle Roomalle. Domitianuspään ääressä sen uurnan\njalusta, joka on kätkenyt vanhemman Agrippinan tomun. Kourallinen\nmuinaisroomalaisen hyveen tuhkaa.\n\nOn olemassa toisia ja parempia kuvia keisarikunnan perustajasta.\nMissään ei kohtaa kuitenkaan sitä Cesaria, josta koulunpenkillä\nuneksimme. Useimmissa on kärsivät, synkät, jopa tuskallisetkin\nkasvot. Yötä päivää kutoo tämä henki suurten hyödyllisten\najatusten kudosta; mutta hän aavistaa, että ennenkuin muisto hänen\nlainrikoksestaan on ennättänyt kääriytyä tuohon kimaltavaan harsoon,\non hän itse vaipuva lävistetyn toogan alle. Hän aavistaa kenties\npahempaakin: että hänen varjonsa on tuomittu ikuiseen triumfikulkuun,\njota suvun kaikki tunnottomimmat sielut seuraavat; että filosoofien\nhylkiöt tulevat, hänen kunniakseen ja hänen suurempien tai pienempien\njäljittelijäinsä turvaksi, laatimaan opin kaksinaisesta siveyslaista,\ntoisen sallimuksen asettamille sankareille ja toisen tavallisille\nihmisille; että historian loistavimmat rikolliset tulevat viittaamaan\nhäneen kuin vanhurskauttavaan esikuvaan ja, jos kohtalon iskut\nkohtaavat heitä, kätkeytymään hänen vaippaansa, elleivät pidä\nparempana ristiinnaulitun Messiaan purppurakaapua, jonka osanahan oli\njoutua arpaaheittävien sotamiesten saaliiksi.\n\nHarhaillessaan halki maailman seuraa vaeltava juutalainen cesarisen\naaveen voitonvaunujen jälkiä, jotka eivät pääty milloinkaan. Hänen\nedessään kiitää sen sankarin haamu, joka iski lain pyhyyteen\nparantumattoman haavan antaessaan rikokselle onnen ja neron\nviekoittelevan kauneuden; hänen takanaan kaikuu sen sankarin ääni,\njoka itse alistui lain alle ja täytti aina ristinkuolemaan saakka\nvanhurskauden vaatimukset. Niin on tuo Jerusalemin poloinen vaeltaja\nhoippuva Rubikonin ja Jordanin Messiaan välillä, kunnes viimeinen\nääni, joka ylistää menestyksen epäjumalaa, on vaiennut, ja se\ntapahtuu silloin, kun seitsemäs sinetti on murrettu yli maailman.\n\nCesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen -- vastakohdan\nvuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen\najatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että\nhyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin\nmielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.\n\nTapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua\nmiestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät\nhuudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja\nporvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään\npaljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty\npurppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin\nja karjui vapiseville orjille: \"Missä on prokonsuli?\" Osoitettiin\nerästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla\nlepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen\nvanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: \"Terve, Gordianus Augustus!\"\n\"Terve!\" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta\nvanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin\nja huutaa: \"Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä.\" --\n\"Maximinus\", vastataan hänelle, \"on jumalien ja ihmisten vihollinen!\nMaximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta\nisänmaa! Ota Cesarin diadeemi!\" -- \"En milloinkaan!\" -- \"Sinun\ntäytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme\nsinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä.\"\n-- \"Säästäkää minua!\" -- \"Emme!\" -- Mauricius tarttuu purppuraan,\nkeisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen\nhartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa\nlattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään\nväkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina\nriemuitsevalle kansalle.\n\nJonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä\nottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen\nkantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat\nkreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä\nsille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän\nvoinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerkillisin Cesarin uusista elämänkertojista ja tuomareista lienee\nNapoleon III. _L'Histoire de Jules César_ nimisen teoksensa\nesipuheessa hän on yhdistänyt kaksi erilaista historiallista\nkatsantotapaa toisiinsa. Cesariin nähden hän on \"deterministi\",\nylistää mielipidettä timanttikovasta välttämättömyydestä.\nCesar on otettava sellaisena kuin hän oli: henkenä, joka oli\nsiten muodostunut, että ajan luonne löysi hänessä tarkimman\nilmaisumuotonsa, sai hänestä ajattelevat aivonsa ja toimeenpanevan\nkätensä. Sellaista luonnetta ei ole mitattava siveyslain mittapuulla,\nsillä ylempänä siveyslakia on välttämättömyys -- korkean tekijän\nkielellä _La Providence_. Kaitselmus synnyttää toisinaan\nneroja, joilla on suoritettavana kohtalon tehtävä, _une mission\nprovidentielle_, täällä maailmassa. Heidän näet tulee osoittaa se\ntie, jota kansojen pitää kulkea. Toimivatko he itse täysin tietoisina\nsiitä, että ovat kaitselmuksen lähettiläitä ja välikappaleita, se\non kysymys, jota tekijä ei ryhdy selvittelemään. Kyllin: kun he\ntoimivat, tapahtukoonpa se sitten heidän kutsumuksensa korkeasta\ntunteesta tai heidän noudattaessaan itsekkäitä intohimoja ja\npoikiessaan kaikkea, mikä siihen saakka on ollut pyhää, tekevät he\nKaitselmuksen työtä. He eivät voineet toimia toisin.\n\nMitä taasen kansoihin tulee ei keisarillinen ajattelija ole\ndeterministi. Ne ovat saaneet valintavapauden kallisarvoisen, mutta\nvaarallisen lahjan. Ne voivat kulkea sitä tietä, jonka sallimuksen\nsuoma sankari on osoittanut heille, tai valita toisen. Onnellisia\nne kansat, jotka älyävät seurata sellaisia vapahtajia kuin Cesar ja\nNapoleon I. Mutta\n\n    \"voi niitä kansoja, jotka väärin tuomitsevat ja vastustavat\n    heitä! Ne tekevät kuten juutalaiset: ne ristiinnaulitsevat\n    Messiaansa; ne ovat sokeita ja rikollisia!\"\n\nJuhlallinen varoitus, raskas tuomio! Noilla poloisilla kansoilla on\nsyytä valittaa sitä tahdon vapautta, jonka ovat saaneet osakseen.\nToivottavampaa niille olisi sallimussankarien turvallinen asema:\nhe eivät saata kerätä syytä niskoilleen. Pahinta on, ettei\nkansoilla, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä vapahtavaa neroa,\njoka lähetetään niitä johtamaan, ole ainoatakaan ratkaisevaa\ntunnusmerkkiä, jonka mukaan voisivat eroittaa tosi Messiaan\nväärästä, niiltä kun on riistetty sisällisen todistuksen,\nsiveyslain, tunnusmerkki sopimattomana käytettäväksi sellaisia\nneroja arvosteltaessa. Vai onko tarkoitus, että ihmisten silmäin\ntulee aueta näkemään näiden taivaallista valtuutusta, kun joku Cesar\nmurtautuu valtion rahastohuoneeseen ja uhkaa kuolemalla sitä nuorta\nrohkeata kansantribuunia, joka, velvollisuutensa mukaisesti, on\nasettunut Saturnuksen temppelin portaille ja lailla vastustaa näitä\nesiinsyöksyviä ryöstäjiä. Tai kun Napoleonit hajoittavat valtiopäiviä\nja viskaavat kadulle maan korkeimman tuomioistuimen? Valitettavasti\nkyllä nämä teot muistuttavat niin harhauttavasti rikoksia, että\nkansat lempeämmän tuomarin kuin korkean kirjailijamme edessä olisivat\nehkä johonkin määrin syyttömiä, jos erhettyisivät ja käsittäisivät\nnämä rikolliset pikemmin kutsutuiksi kuritushuoneeseen kuin Messiaan\nvaltaistuimelle. Kun asian laita on näin, on kai alati oleva sokeita,\njotka ajattelevat, että se Messias, joka on antanut todistuksen\nitsestään ihmisten omassatunnossa, on ainoa tämän nimen arvoinen.\nMutta toiselta puolen -- ja se lohduttanee -- on niitä alati oleva\nmonta, jotka tervehtivät Messiaslippuna jokaisen Cesaria ja hänen\nonneansa kantavan laivan lippua. -- Roomalaiset jumaloivat Gajus\nJuliustaan ja ansaitsivat sen autuuden, jonka tekijä on luvannut\nniille kansoille, jotka seuraavat sallimussankarin viittausta. Sen\npitkän kuolinkamppailun aikana, jollaisena heidän yhteiskuntansa\ncesarinen aikakausi ilmenee, heitä ravittiin leivällä ja huvitettiin\nnäytelmillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän vuosisadan alkupuolella pani englantilainen konsuli Fagan\ntoimeen kaivauksia Rooman vanhassa satamakaupungissa Ostiassa\nja löysi silloin muun muassa Paros-saaren marmorista veistetyn\nrintakuvan, vikaantumattoman ja niin raikashohteisen, kuin se\njuuri olisi lähtenyt mestarin työpajasta. Kuva, joka esittää\nnuorukaista, jonka kasvonpiirteet ovat -- jos niin saan sanoa --\netsityn hienot, on nähtävissä Museo Chiaramontissa Vatikaanissa, ja\nhohtavasta karrarasta tehtyjä jäljennöksiä tapaa kaikkialla Rooman\ntaidekauppiaiden ikkunoissa, sillä tuo pää vaikuttaa magneettisesti\nohikulkijain katseisiin. Jos kuvitteluvoimallasi tahdot tehdä\nsamanlaisia kokeita kuin Wagner, alkemisti, sulattamillaan\nja tislausastioillaan, niin ota helleenisen sivistyksen ja\ninhimillisyydentunteen tuoksu, ota myös täysi mitta helleenistä\nviekkautta ja yhdistä nämä aineet roomalaiseen järkevyyteen ja\ntahdonvoimaan, ja jos sielullasi on luovaa kykyä, niin olet\nmuodostanut itsellesi kuvan nuoresta Oktaviuksesta, jota sittemmin\nnimitettiin Cesar Oktavianus Augustukseksi.\n\nOtsa, silmät ja suu muodostavat tässä omituisen sielullisen\nkokonaisuuden. Silmissä ei ole sitä terävää ja etsivää, mikä ilmaisee\naikomusta tahtoa tunkeutua toisen sielun kätköihin; mutta ne aukeevat\nkatse kirkkaana, joka vangitsee tarkastuksen alaisen esineen ja\njohtaa vaikutelmat, puhtaat ja selkeät, aivoihin, joiden mahtavasta,\nmutta johdonmukaisen rauhallisesta työstä tuo otsa antaa aavistuksen.\nHieno hymy huulilla todistaa, että työ on onnistunut, että hän on\npäässyt meistä selville ja tietää minkä arvoisia olemme. Mutta tuossa\nhymyssä ei ole mitään, mikä meitä loukkaisi. Hänen arvostelunsa\non yhtä lempeä kuin se on sattuva. Joskin hän käyttää hyväkseen\nvikojamme, niin tahtoo hän kuitenkin hyötyä mieluummin hyveistämme,\njos meillä niitä on, ja viskaa kernaasti hyväntahtoisuuden painon\nvaakakuppiin antaakseen jälkimäisten voittaa edelliset. Hänen\nomissa kasvoissaan on sielun voimien harvinaisen tasapainon leima.\nNiissä on kohtuullisesti kaikkea, neroakin. Näistä kasvonpiirteistä\nsaattoi Horatius, Cesar Augustuksen ystävä, saada aiheen \"aurea\nmediocritakseensa\".\n\nNuori Oktavius on kaunis, saattaisipa sanoa ihana. Kun katselee tuota\nkasvojenmuodostusta, missä otsa ja nenä ovat melkein yhtenä viivana\nja joka on enemmän helleeninen kuin moni niistä kreikkalaisista\nmuotokuvista, joita meillä nyt on, niin johtuu mieleen, että\nOktavius-suku sai alkunsa Thuriissa, ateenalais-sybariitisessa\nuudispaikassa Ala-Italiassa. Elämäkerrankirjoittaja Suetonius kertoo\nmeille näiden muotojen värit. Keveästi aaltoilevat hiukset vivahtivat\nkeltaiseen, silmien loiste oli lempeä ja ystävällinen, iho oli\nruskean ja valkean välimailla.\n\nCesarin perillinen ei muistuttanut nuorta Gajus Juliusta\nkeikarimaisessa olemuksessa. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja\nvaatimattomasti. Hiuksistaan, joita Cesar olisi kadehtinut, hän ei\nlainkaan huolehtinut, muulloin kuin hiustenleikkaaja-orjan astuessa\nsakset kädessä sisään. Se oli hänelle yhtä kiusallinen hetki kuin\npesu pikkupilteille. Silloin tapahtui, että hän kutsui toisenkin\nhiustenleikkaajan ja antoi heidän alkaa kummankin korvansa kohdalta,\nkunnes sakset sattuivat yhteen päälaella. Sillä aikaa hän luki\njotakin kirjaa, ja kun tuo ikävä toimitus oli suoritettu, ei hän\nluonut hetkeksikään katsettansa peiliin nähdäkseen, oliko saksien\nyksipuolinen työ saanut aikaan yhtenäistä kokonaisuutta.\n\nRoomassa on Augustuksesta monta antiikista marmorikuvaa, jotka\nesittävät häntä eri ikäkausina. Nyt olemme nähneet hänet\nnuorukaisena. Paras kuva hänestä kypsyneenä miehenä, imperaattorina\nkaikessa loistossaan ja upeudessaan, kaivettiin vuonna 1863 Kampagnan\nmaasta ja on se nyt Braccio Nuovossa Vatikaanissa. Kävelyretki\nlöytöpaikkaan maksaa vaivan. Astutaan ulos Porta del Popolon kautta\nja kuljetaan vanhaa flaminilaista tietä kappaleen matkaa Kampagnaa,\njonka historialliset muistot täyttävät vaeltajan sielun, suurenmoisen\nihanien maisemien hyväillessä hänen silmäänsä. Täällä avartuu se\ntaistelutanner, joka ratkaisi kilpailun pakanuuden ja kristinopin\nvälillä. Täällä Milvius-sillan luona, missä nyt pyhä Nepomuk,\npöhistyneenä tekohengellisyydestä ja barokkimahtipontisuudesta,\nkuvastelee virrassa, hukkui Tiberin liejuun keisari Maxentius ja\nhänen kerallaan pakanuuden asia. Taistelu alkoi lähellä noita\npunakellervinä hohtavia kallioita (\"Saxa rubra\"), jotka kohoavat\nmatkamme perillä, ja siirtyi myöhemmin kaupunkia kohti. Rooma\nei tiedä vielä ratkaisua, ja senaattorit miettivät vavisten\nkummalleko rakentavat riemuportin, kumpaako -- Konstantinusta\nvaiko Maxentiusta -- he juhlivat \"vapauden palauttajana\" tai\nkummalleko antavat \"tyrannin\" häpeäleiman, sillä aseonni ratkaisee\nsen kysymyksen. Vihdoin he näkevät Pinciuksen kukkuloilta vanhojen\nmainehikkaiden lippujen, joihin on piirretty S.P.Q.R., vaipuvan\nmaahan ja Konstantinuksen voitosta juopuneiden sotajoukkojen\nryntäävän esiin ristinlipun alla. Senvuoksi terve Konstantinus! Häpeä\nMaxentiuksen muistolle! Jumaluushan, \"_divinitas_\", puhuaksemme\nKonstantinuksen-portin teoloogisen varovaista kieltä, antaa hyveelle\naina menestyksen. Onni on ansion mitta.\n\nOhi nasolaisten haudan, joka muistuttaa Augustus-imartelijaa\nOvidiusta, mutta ei saanut kätkeä hänen tomuaan, Nicolas Poussinin\nlaakson, taistelukentän, missä nuo 305 fabiolaista kaatuivat, me\nkuljemme ja niin joudumme Livian, Augustuksen puolison huvilalle.\nSorasta, joka peitti tämän komean huvilan raunioita, löydettiin\nihanin Augustus-patsas, mikä meidän ajallemme on sattunut.\nKuva oli kappaleina, mutta nämä olivat täydelliset ja melkein\nvikaantumattomat, niin että taideteos Teneranin huolellisissa\nkäsissä, ilman mainittavaa korjaamista, kasvoi jälleen kokonaiseksi.\nAugustus on tässä imperaattorin puvussa, rikkaasti kirjaillussa\nhaarniskassa, tunikassa ja purppuraviitassa, valtikka vasemmassa\nkädessä ja oikea käsivarsi ojennettuna, ikäänkuin hän, varjellen\nja siunaten, kutsuisi alas olympisen rauhan yli maan. Suetoniuksen\nmukaan oli Augustuksella \"harvinaisen kaunis vartalo\". Sen\nhuomaa tässä. Jäsenien sopusuhtaiset mitat muistuttavat hänen\nhenkensä tasapainoa. Asento on miellyttävä, päässä ja liikkeissä\nlempeimmän majesteetin leima. Näyttää kuin tuo haarniskaan puettu\nmaailmanpäällikkö toistaisi Virgiliuksen häntä tarkoittavaa säettä:\n\n    Kalske kalpain lakkaa ja aika ankara heltyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä patsaassa oli hänen puolisonsa katse useasti levännyt,\nmutta millaisin tuntein? 24-vuotiaana meni Augustus naimisiin\nLivian kanssa; yli puolivuosisataa kestäneen yhteiselämän jälkeen\nAugustus vaipui kuolemaan hänen helmassaan. Hänen silmänsä etsivät\nvielä kuolossa puolison silmiä; hänen viimeiset sanansa olivat:\n\"Livia, muista onnellista avioliittoamme!\" Voiko rakastava ja\nvelvollisuudentuntoinen puoliso saada korkeampaa ylistystä? Ankara\nTacituskin antaa keisarinnan yksityiselämälle parhaimman arvolauseen.\nJa kuitenkin on häneen kohdistettu hirvittävimmät epäluulot. Jos ne\nolisivat tosia, niin Augustus olisi pitänyt kodissaan ja sydämessään\nhornanhenkeä sen olennon muodossa, jota hän luuli siveellisen naisen\nesikuvaksi. Augustusta ympäröi kukoistava suku, mutta salaperäinen\ndemooninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä yli, ja toinen\ntoisensa jälkeen niistä, joita hän rakasti, joutui aikaisen kuoleman\ntai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.\nViimein hän olisi voinut valittaa pohjoismaalaisen runoilijan\nsanoin: \"heimoni lyöty kuin lakkapää honka\". Huhu kertoo, että\nLivia, pitäessään hellää huolta Augustuksesta, raivasi tieltä hänen\nsisarenpoikansa ja vävynsä, nuoren toiveita herättävän Marcelluksen,\nja hänen tyttärensä pojat, Luciuksen ja Gajus Cesarin, sekä viimein\nsekoitti myrkyn puolisolleen valmistaakseen Tiberiukselle tien\nvaltaistuimelle. Lateraanimuseossa on hänen kuvansa, mutta näiden\nkasvojen kylmä kauneus ei ilmaise jälkimaailmalle mitään siitä, minkä\nne kätkivät hänen ympäristöltään. Lapio on saattanut päivänvaloon ne\nseinät Palatinuksella, joiden sisällä hän imetti Tiberiusta ja petti\nhänen isänsä antautuakseen Augustuksen vangiksi. Nämä seinät, kuten\nseinät hänen huvilassaan Kampagnalla, säteilevät vielä iloisessa\nväriloistossa, mutta hirvittävät tarut kummittelevat niin toisessa\nkuin toisessakin paikassa, ja vaeltaja jättää ne synkkiä kysymyksiä\nmietiskellen. Livian huvilan luona on lehto, josta leikattiin oksat\nCesarien laakerikruunuihin. Monen Rooman keisarin otsalle ovat nämä\nseppeleet heittäneet Livian ajatusten varjon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn useita muitakin hyviä kuvia Augustuksesta kuin ne, joista nyt\npuhuttiin. Villa Albanin kasinoon johtavassa pylväskäytävässä\non kaksi valtaistuinpatsasta, joista etenkin toinen vaikuttaa\nmajesteettisesti. Otrikolin löytörikkaasta maasta on tuotu\nVatikaaniin Augustus ylimäisenä pappina, pää toogan verhoomana. Eräs\nrintakuva Kapitoliumin museossa esittää häntä korkeassa iässä, mutta\narvokkaisuutta ja suloa säteilevänä.\n\nYhdessäkään näistä kuvista ei lukijan palvelija ole eroittanut\nsitä, mitä Ampère, _L'Histoire romaine à Rome'n_ nerokas tekijä,\non löytänyt näistä piirteistä. Hän sanoo, että Augustus on\nepärehellisen näköinen, että hänen katseensa ilmaisee teeskentelijän,\nettä monivuotiset juonet, pelko ja valhe ovat painaneet häneen\nlevottomuuden ja uhan häviämättömän leiman. Mutta Ampère ei\nesiinny puolueettomana tuomarina, vaan intoilevana asianajajana.\nHän on ottanut jalon asian, tasavallan asian ajaakseen, eikäpä se\nhaitanne, kun historiankirjoittajien joukossa niin moni Lachaud\non valmis puhumaan vastakkaisen puolesta. Mutta ei hän ole\nkatsellut Augustusta Palatiumin auringon valossa, vaan pikemmin\nTuilerian kaasuliekkien hohteessa jonakin yönä, kun joku uudempi\nCesar oli kerännyt ympärilleen valtiokaappauksen sotapäälliköitä,\nostetuita senaattoreja, arveluttavia naisia, sallimusopin miehiä ja\nkauneudenmaailman kameliankasvattajia. Sellaisten näkyjen vaikutuksen\nalaisena piirtää Ampère Augustuksensa ja tekee hänet näkemästään\nvastuunalaiseksi. Täten tartutaan kyllin kauaksi syiden sarjaan,\nmutta ei siltä tartuta oikein. Kunnon tasavaltalainen ei tee keisaria\ntai kuningasta tai kansanjohtajaa tai jotakin aateryhmää ensi sijassa\nvastuunalaiseksi vapauden ja siveyden häviöstä; hänestä on kansa itse\nsyypää -- Rooman cesarismiinsa, Ranskan omaansa. Se on arvoton oppi,\ntuo oppi \"viattomasta kansa raukasta\", ja paljon valheellisempi kuin\nde Maîstre'n väite: _les peuples n'ont jamais que le gouvernement\nqu'ils méritent_. Ja surkuteltava näky on, että mahtava ja sivistynyt\nkansa ei tahdo vastata kohtaloistaan maailman tuomioistuimen edessä,\nvaan alati syyttää jotakin Pekkaa tai Paavoa.\n\nAugustus ei ole epärehellisen näköinen -- mutta viekkaan, se\nmyönnetään. On kuitenkin ero viekkauden ja epärehellisyyden välillä.\nToinen on vielä kunniallisuuden rajojen sisällä; toinen kaukana\nulkopuolella. Mitä \"levottomuuteen\" ja \"uhkaan\" tulee, niin niistä\nei näy jälkeäkään. Päinvastoin: Augustus-kuvat vahvistavat tosiksi\nSuetoniuksen sanat, että \"hänen piirteensä olivat rauhalliset ja\niloiset, puhuipa hän tai oli vaiti\". Kun on nähnyt ne, niin ymmärtää,\nmiten on saattanut syntyä taru gallialaisesta päälliköstä, joka\ntahtoi syöstä Augustuksen kuiluun, mutta jonka esti siitä Augustuksen\nkasvojen lempeä ilme.\n\nKatselemistapaamme vaikuttaa enemmän kuin luullaan ajatuksemme\nkatsellusta. Ja Ampère ajattelee, kuten tiedämme, vain huonoa\nAugustuksesta.\n\nTacitus puhuu tästä varovaisuudella, joka jyrkästi eroaa siitä\ninnosta, millä myöhemmät historioitsijat ovat käyneet paljastamaan\nhänen sisäistä ihmistään, ja siitä varmuudesta, millä he ovat\ntuominneet hänet. Selvemmin kuin yksikään seuraajistaan on \"Rooman\nvuosikirjojen\" tekijä huomannut arveluttavaksi yhdistää hajanaiset\npiirteet Augustuksen elämästä kokonaiskuvaksi, jolla olisi\npsykoloogista totuutta. Näennäisen kokonaisuuden saattaa kyllä\nluoda mitättömällä terävyydellä ja vähäisellä taidolla, jos leimaa\nteeskentelyksi kaiken sen hyvän, jolla hän oli useita vuosikymmeniä\naikansa esikuvana. Mutta tuollaiseen helppohintaiseen selitykseen\nei Tacitus saata antautua. Toiselta puolen hän ei myöskään tahdo\nkaunistella miestä, jonka hyveetkin näyttivät hänestä aiotuilta\nkiirehtimään Rooman kansan ja valtion häviötä. Senvuoksi hän\nsäästää arvosteluja tai asettaa ne toisten suuhun. Liian ankarana\npuhdistamaan tai puolustamaan sitä, joka täydensi Cesarin työn,\nasettaa hän kuitenkin kammotun yksinvaltiaan kuvan niin edulliseen\nvaloon kuin totuus suinkin sallii. Hänen vallanhimonsa varjo\nhimmenee, kun näkee sen kansan orjamaisuuden rinnalla. Tacitus\ntunnustaa, että kansa piti orjuuden turvallisuutta vapauden vaaroja\nparempana. Se rakasti kahleitaan yhtä paljon kuin Augustus valtaansa.\nTacitus viskaa vastuun raskaimman kuorman kansan hartioille ja\nkääntyy vaieten siitä miehestä, joka kohotti itsensä valtion herraksi\nalentuessaan kansanhengen heikkouden palvelijaksi.\n\nGibbon olisi saattanut oppia jotakin suuren roomalaisen\nhistorioitsijan varovaisuudesta ja Ampère jotakin hänen selkeätä\nkieltä puhuvasta ja ylväästä äänettömyydestään. Mutta Gibbon\npitää muitta mutkitta teeskentelyä avaimena siihen arvoitukseen,\njonka nimi on Oktavianus Augustus. Tämä on kylmästi laskeva\npää, tunteeton sydän, pelkurimainen luonne, teeskentelijä, joka\nyhdeksäntoistavuotiaasta seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaaseen\non käynyt teeskentelyn verhossa hänen aikansa pääsemättä hänestä\nselvyyteen.\n\nEikö tämä aika sitten ollut vajonnut kyllin syvälle epäilläkseen\njokaista hyvettä ja sietääkseen jokaista pahetta?\n\nSen kuvan, jonka Gibbon on piirtänyt muutamalla kovalla vedolla,\nvalmistaa Ampère hienoimpia yksityiskohtia myöten. Mutta joka\nvarjostuksesta, jonka hän kuvaan tekee, ei se käy ainoastaan\nrumemmaksi, vaan myös epätodellisemmaksi, ja kun hän tekee\nAugustuksen jokaisesta sanasta, hänen jokaisesta teostaan valheen tai\npetoksen, silloin täytyy lukijan viimein kysyä itseltään, onko tämä\ntervettä psykologiaa ja onko todellakin valaistu hänen luonnettaan ja\nvaikuttimiaan tekemällä hänestä hirviön, joka viisikymmentä vuotta\nherkeämättä ja onnellisesti näyttelee siveellistä, osan tunkeumatta\nsieluun ja muuttumatta jonkinlaiseksi luonteeksi, kuten toisilla\nnäyttelijöillä.\n\nAugustus kaunisti Roomaa ihanilla rakennuksilla ja taideteoksilla,\nmutta ei keisarillisella palatsilla. Hillittömän ylellisyyden ajalla,\njolloin Rooman kansalaiset ympäröivät itseään itämaisten kuninkaiden\nloistolla ja itämaiset kuninkaat rakensivat temppeleitä Rooman\nsenaatin ruhtinaalle, asui tämä pienessä talossa Palatinuksella,\njonka ennen omisti puhuja Hortensius. Sisäänkäytävän kummallakin\npuolella kasvoi laakeripuu; oven yläpuolella riippui senaatin\nlahjoittama tammilehväseppele. Pilarikäytävä talon edustalla oli\npieni ja rakennettu, ei marmorista, ei edes travertiinistä, vaan\ntulivuoren tahraisesta karstakivestä, peperiinistä, joka on kehnoin\nroomalaisista rakennusaineista. Ken astui sisään toivoen löytävänsä\nnäiden vaatimattomien muurien takaa marmorikuvia, taitehikkaita\ntalouskapineita, kallisarvoisia mosaiikeja, hän erehtyi. Siellä\nei ollut mitään, mikä osoitti rikasta miestä ja taiteentuntijaa.\nPöydät, sohvat ja muu näkyvissä oleva muistuttivat yksinkertaista\nporvarikotia. Pieni kamari yläkerrassa oli isännän työhuone. Sitä\nhän nimitti \"Syrakusakseen\". Mieluimmin hän työskenteli kuitenkin\nomaisiensa ympäröimänä.\n\nTässä asunnossa eli Rooman valtakunnan herra yli 40 vuotta. Lapset,\njotka kasvoivat hänen lietensä luona, opetti hän itse lukemaan.\nTäällä hän ilolla katseli naissukulaisiaan värttinän ja kangaspuiden\nääressä. Arkioloissa ei keisari pukeutunut milloinkaan muihin kuin\nniihin kankaisiin, jotka hänen puolisonsa, sisarensa tai tyttärensä\nolivat valmistaneet.\n\nMiksi hän valitsi tämän elintavan, kun hän loistossa olisi voinut\nvoittaa Persian muinaisen suurkuninkaan? Lähellä on vastaus, että\nhän teki niin, koska se oli hänen luonteensa mukaista. Etäällä ei\nole toinenkaan vastaus: hän oli kansalaistensa korkein siveystuomari\nja piti velvollisuutenaan olla heille esikuvana isien koruttomissa\nelintavoissa.\n\nMutta eipä! Ampère on nähnyt syvemmälle. Kun Augustusta ilahuttaa\nnähdä ylpeän Liviansa tai kauniin, vielä moitteettoman Juliansa\nvärttinän ääressä, tai kun hän ottaa pienen Lucius Cesarin polvelleen\nja kärsivällisesti opettaa hänelle kirjaimen kirjaimelta, silloin\non hän teeskentelijä, joka pienillä kodikkailla kuvilla tahtoo\nviekoitella Rooman kansan unohtamaan yksinvaltiaan yksinkertaisen\nperheenisän takia. Pöydät ja tuolit eivät ole niin viattomia, miltä\nne näyttävät: Ken on tullut tietoon niiden omistajasta huomaa niissä\n_les ruses de son caractère et l'hypocrisie de sa politique_. Itse\ntalon peperinistä tehdyt pilarit ovat kujetta: _jusque dans le choix\nde sa maison et des matériaux dont elle était formée, Auguste semble\navoir cherché à tromper sur la nature de son pouvoir_. Lähelle\ntaloaan rakensi Augustus komean Apollotemppelin, jonne hän perusti\nvalikoidun kirjaston, joka oli koristettu kuuluisien kirjailijoiden\npatsailla tai rintakuvilla. Siinä jälleen ansa! _Toujours le même\ncalcul: il se faisait petit, pour se faire puissant_. Kun hän teetti\nroomalaisille uuden forumin, teki hän sen karkoittaakseen mielistä\nvapaudenmuistot, jotka kummittelivat vanhalla, vaikkakin tunnustaa\ntäytyy, että nämä kummitukset temppelien, basilikojen, patsaiden,\npuhujalavojen y.m. muodossa tuskin jättivät kansalaisjoukoille\nkädenkääntymätilaa. Ja kun itsepäiset talonomistajat estivät häntä\nantamasta torilleen säännöllistä muotoa, oli se kunnioitus, jota hän\ntässä osoitti yksityistä oikeutta kohtaan, ainoastaan keino yleisen\noikeuden rankaisemattomaan loukkaamiseen.\n\nLukiessani näitä Ampèren selityksiä saan vaikutuksen liiallisesta\nrasituksesta. Augustus rasittaa itseään liiaksi ja Ampère samoin:\ntoinen teeskennelläkseen suuressa ja pienessä, tärkeässä ja\njoutavassa, mahdollisessa ja mahdottomassa; toinen ollakseen\nteräväjärkinen soveltuipa tahi ei ja saadakseen lukijan vakuutetuksi\nsiitä, että, joskin viekas Oktavianus pettää koko maailmaa, on häneen\nnyt vihdoinkin sattunut silmä, joka seuraa vilpistelijää kaikissa\nhänen harhailuissaan ja lymypaikoissaan ja vieläpä paljastaa hänet\npeperiininkin takaa.\n\nOmasta puolestani ei minua haluta riistää Augustukselta kaikkia\nmuita inhimillisiä ominaisuuksia, tehdäkseni häntä teeskentelyn\nruumiilliseksi abstraktsiooniksi. Älkäämme kieltäkö häneltä\nhuojennusta saada toisinaan olla maailmalle omana itsenään. Tällä\nhänen itsellään lienee ollut, kuten jokaisella toisellakin, omat\nvastakohtansa ja ristiriitaisuutensa. Ihmissielu on joustava kapine\nja on siinä tilaa tuollaisille. Ei ole lainkaan mahdotonta, että\nsamassa rinnassa asuu vapaudenrakkaus ja vallanhimo, tasavaltainen\nomatunto ja kuninkaalliset taipumukset. Teeskentely, jota enin\nharjoitetaan, ei tarkoita maailman, vaan itsensä pettämistä.\nTahdotaan luulotella itselleen että omatunto on tyydytetty, kun\nmyönnytään intohimoon. Siinä mielessä oli Augustus epäilemättä\nteeskentelijä. Ja tuomitkaamme häntä ankarasti siitä! -- Meillä on\noikeus siihen, se on velvollisuutemme. Sillä jos tuomitsisimme häntä\nlempeästi, niin kuinka paljon mieluummin tahtoisimme antaa anteeksi\nsamat viat -- muutamille muille. Myöntäkäämme näet, että on olemassa\nsamanlainen teeskentelijä, joka on lähempänä kutakin meistä kuin\nAugustus!\n\nOktavianus oli hienosti sivistynyt henki, joka oli altis mitä\nerilaisimmille vaikutuksille ja ideoille -- ei tosin syvästi\naltis, mutta laaja ja selkeä, johon oli yhdistynyt kyky punnita\nja arvioida vaikutuksia. Lähemmin tarkastaessa huomaa hänen\nelämässään joukon piirteitä, jotka vääjäämättömästi todistavat,\nettä hän pyrki siveellisesti ylhäiseen sekä että hänellä oli\nkauneudenaistia. Mutta roomalaiselle, suvustaan huonontuneimmallekin,\nedellyttäen että hänellä vielä oli siveellistä tuntoa, ei ollut\nkohottavampaa näkyä kuin vanha vapaavaltio, missä vallitsi\nsankarimieli, luja laintunto ja tyhjentymätön uhrautuvaisuus.\nEpäillä nyt Augustuksessa tämän suuruuden muistojen verivihollista,\nheltymätöntä teeskentelijää, joka vapaudenystävän naamiossa hautoo\nyhä uusia murhasuunnitelmia kansalaisitsenäisyyttä vastaan, on\npsykoloogisessa suhteessa sekä väkivaltaista että tarpeetonta.\nSe ei selvitä, vaan hämmentää hänen sielunsa arvoitusta. Olemme\nvakuutetut siitä, että hän ihaili tasavaltaa ja rakasti sen muistoja.\nRiennämme kuitenkin lisäämään: ihaili tasavaltaa, koska kukaan ei\ntahtonut palauttaa sitä, rakasti sen muistoja, koska ne olivat\nniin kaukana, tuolla puolen kansalaissotien ja diktaattoriaikojen\nkauhuja. Siis platoonista rakkautta, ihailua etäältä. Mutta ne ovat\nteeskentelemättömimmät kaikista tunteista. Ne joutuvat vähimmän\nkiistaan itsekkäiden tarkoitusperiemme kanssa. Me uskomme niihin,\nkoska emme saa milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella niitä.\nTällä käsityksellä ei tuota Augustukselle mitään kunniaa, eikä\nse ole tarkoituskaan; mutta tekee hänet vähemmän hirviömäiseksi,\ninhimillisemmäksi siihen määrin kuin hän itsensä vuoksi kainostelee\npalvella omanvoitonpyyntiään. Hänelle annetaan tilaisuus meidän\nkaikkien lailla sisustaa johonkin sielun kammioista pyhäkkö\njollekin palvelemisen arvoisemmalle, jota hän jumaloi, koska tämä\njumaloiminen aateloi häntä hänen omasta mielestään, haittaamatta\nhänen itsekkäisyyttään. Moni ruhtinas on pitänyt itseään hyvänä\ntasavaltalaisena, niin kauan kuin ei tullut kysymykseen tasavallan\nperustaminen.\n\nUskallan mennä hiukan pitemmälle. Jos on ollut kyllin uskalias\nlausumaan sen ajatuksen, että Augustus tunsi, vaikkapa vain\nplatoonisia, tunteita tasavaltaa kohtaan, niin lisättäköön, että\ntämä rakkaus ei ollut lainkaan toimeton, ei ihan joutilaana vaipunut\nkatselemaan vahingotonta ihannetta. Jos tahdomme olla oikeamielisiä,\nniin meidän täytyy myöntää, että sama mies, jonka voimakas ja\nkohtuullinen hallinto soi maailmalle rauhan, jollaista ei siihen\nsaakka oltu milloinkaan nautittu, kävi suurella kestävyydellä\nsisällistä sotaa niitä ajanvirheitä vastaan, jotka synnyttävät\nyksinvallan ja tukevat sitä. Totta on, että sotaa käytiin\nvarovaisesti, sillä varovaisuus, sanoi hän itse, on sotapäällikön\nparhain hyve; mutta hänen tarkoitusperiensä totisuutta todistavat\nne rohkeat iskut, joita hän iski, missä sävyisyys ei riittänyt.\nVoidaanko ajatella, että vapaan yhteiskuntamuodon salakavala\nvihollinen panisi alttiiksi henkensä valaakseen terveitä voimia\nvaltionlaitoksiin, jotka olivat olleet vapauden suojana ja joilla\nyhä vielä oli sama tehtävä? Augustus pani henkensä alttiiksi\npuhdistaessaan sopivilla keinoilla senaatin sadoista jäsenistä,\njotka olivat yksinvallan parhaita välikappaleita: tuhlaajia, jotka\nperikadon partaalla odottivat lunastusta Cesarin armosta, ryömijöitä,\njotka olisivat pitäneet kunnianaan häpeällisimmät toimet vallan\npalveluksessa. Ritarisäätyäkin hän koetti kohottaa, ja teroitti\nkansan mieleen, että almut alensivat sen arvoa, että köyhinkin\nroomalainen kansalaisoikeutensa vuoksi oli aatelismies, jolla oli\nvelvollisuuksia yhteiskuntaa ja itseänsä kohtaan. Augustus näki,\nettä se, mikä ennen oli ollut ja jota vieläkin nimitettiin Rooman\nkansaksi, miedontui yhä enemmän yleismaailmalliseksi roskaväeksi.\nMikään muutos ei ollut edullisempi yksinvallalle. Kansalla on\nmuistoja ja se tuntee itsensä päteväksi yhteiskuntavallaksi. Mutta\nroskaväki vailla suku-luetteloa, vailla isänmaallisia muistoja ja\nsenvuoksi vailla oman arvon tuntoa elää kernaasti imperaattorin\nviljanjakamisista, iloitsee hänen näytelmistään ja seuraa hänen\nviittaustaan. Augustus koetti hillitä tätä muutosta. Rooman kansan\nveri ei saisi rappeutua, sen muinainen henki ei aivan tukahtua\nkasvavan orjamielisyyden alle, ja tätä tarkoitusta varten keisari\nryhtyi toimenpiteisiin, joita laajentunut näkemys ihmiskunnan\ntarpeista ei olisi myöntänyt hänelle, toimenpiteisiin, jotka\nvaikeuttivat orjan ja vapautetun kohoamisen kansalaisluokkaan.\nCesarismi oli muutoin, kuten tiedetään, suuresti \"liberaali\",\nkun oli kysymyksessä aitausten murtaminen, jotka olivat esteenä\nyhdenvertaisuuteen, mutta saattoivat olla vapauden turvana.\n\nTämä hänen tunteensa roomalaisveren pyhyydestä ilmeni myös kokeessa\nsuojella vanhaa kviriitistä kansanpukua, toogaa, ulkomaalaisilta,\nhelleenisiltä ja gallialaisilta puvuilta. Tämän tapainen\nhaaveksiminen oli anteeksiannettavaa. Kuinka suuria muistoja olikaan\ntässä puvussa! Useammin kuin kerran oli maailman kohtalo ollut toogan\nliepeen varassa. Ja kuinka plastillisen rikas se onkaan ylväästi\nlaskeutuvissa poimuissaan! Kun Augustus eräänä päivänä kulki forum\nromanumin yli ja näki väkijoukon vilinässä niin vähän toogia ja niin\nmonta vieraskuosista ja -väristä vaippaa, toisti hän surullisesti\nVirgiliuksen säkeen:\n\n    Rooma herra on maan, sen toogaa kantava heimo.\n\nEtäällä olivat nyt ne päivät, jolloin \"roomalainen perheenäiti\"\noli kunnianimi. Yhteiskunnan syntiinlankeemus ei ala Eevasta, vaan\nAadamista. Nainen puoltaa niin kauan kuin suinkin hyvää tapaa; hän\ntekee sen peritystä tottumuksesta, ellei kunniallisuuden kaipuusta.\nMutta kun mies on tehnyt hänet vertaisekseen paheessa, vajoaa hän\npian syvemmälle kuin mies, ja turmelus on silloin parantumaton,\nsillä suvun kehto keinuu häväistyn lieden ääressä. Tähän oli tultu\nRoomassa. Rooman kansan rappiotila ilmeni räikeimmin roomalaisen\nnaisen rappiossa. Vanhimmat ja jaloimmat suvut sammuivat, vapaiden\nkansalaisten joukko väheni vuosittain, sillä miehet pelkäsivät\navioliiton turmia. Avio oli nimensä heittämistä irstailevan vaimon\nhäväistäväksi. Silloin pidettiin parempana vapaata rakkautta, sillä\nvähemmän loukkaavaksi katsottiin sitä, että orjatar petti kuin\nettä aviovaimo petti. Augustus ryhtyi lain voimalla suojelemaan\nkotia ja valtiota. Mutta laki on voimaton siellä, missä tapa on\nkuollut. Kuitenkin on muistamisen arvoinen se näky, kun vanha\nimperaattori seisoi suorana aitiossaan näyttämötalossa, ja jokainen\nmies ritaripenkeissä huutaa kiivaita eleitä tehden hänelle: \"Alas\naviolakisi!\" Kun huuto kaikuu kasvavalla voimalla, viittaa Augustus\nGermanikuksen ja hänen lapsensa luoksensa ja nostaa pienimmän pojan\nsyliinsä. Hänen vieressään seisoo nyt roomalaisten jumaloima sankari,\nnuori perheenisä miehekkäässä kauneudessaan. Keisari osoittaa häntä\nja kukoistavia lapsia rauhoittaakseen korkeimman maallisen autuuden,\nsiveellisen kodin, kuvalla myrskyisen kansan ja näyttääkseen, kuinka\nhyvää hän oli tarkoittanut laeillaan.\n\nAugustuksesta tehdään niin teräväpäinen, kun epäillään kaikessa,\nmihin hän ryhtyy ja mitä hän jättää tekemättä, ansoja vapaudelle.\nJa kuitenkin hän olisi ollut sangen lyhytnäköinen, ellei olisi\nhuomannut, mitä Kaligula, Nero, Domitianus helposti saattoivat\nhavaita: että hirmuvalta ei tiedä omaa parastaan, ellei se elä\nhyvässä sovussa siveettömyyden kanssa.\n\nJos Augustus olisi odottanut, että hänen pyrkimyksensä herättää\njälleen siveellistä kansanhenkeä heti synnyttäisi uuden Kato-suvun,\nniin luultavaa on, että mahdollisuus niin siunauksesta runsaaseen\nmenestykseen olisi pikemmin jäähdyttänyt kuin kiihoittanut hänen\nintoaan. Mutta hän tiesi varmasti, että kylvönsä hyvä siemen lankesi\nepäkiitolliseen maahan ja antoi parhaimmassa tapauksessa myöhäisen\nsadon. Oman valtansa takia hänellä ei ollut mitään peljättävää\nparemman suvun nousemisesta. Luihin ja ytimiin saakka lienee hän,\nkuten häntä ympäröivät vakavat miehetkin, tuntenut Horatiuksen\nennustuksen, että senaikuiset roomalaiset, isiään huonommat,\nsynnyttäisivät itseään kehnompia jälkeläisiä.\n\nKaksi kertaa Augustus tarjoutui luopumaan korkeimmasta vallasta.\nSe on leimattu hänen teeskentelynsä julkeimmaksi piirteeksi. Uskon\nminäkin, että hän tuskin olisi tehnyt tarjousta, ellei olisi ollut\nvarma ratkaisusta. Tämä on todennäköistä miehestä, jonka ainoa\nintohimo -- mutta ei ainoa halu -- oli valta ja joka niin hyvin\nkäytti sitä yhteiskunnan edistämiseksi. Mutta oliko tämä teko\nsenvuoksi vain teeskentelyn hedelmä? Eikö se sisältänyt senaatille ja\nkansalle muistutusta jostakin, minkä he näyttivät tahtovan unhoittaa:\nettä Rooman valtakunnan yksinvaltias oli kansan edusmies, sen vallan\nsatunnainen hoitaja ja että hän tarvitsi, pysyäkseen kutsussaan,\nkansan selvästi osoitettua tahtoa ja uudistettua myöntymystä siihen?\nOn niin usein sanottu, että Augustus tahtoi \"pettää kansaa vapauden\nvarjolla\". Mutta eikö se huolenpito, millä hän vaali tasavaltaisia\nnimiä ja muotoja, ole paremmin selitettävissä siten, että hän tahtoi\npitää avoinna paluutien vapaavaltioon sen ajan varalle, kun hän ja\nhänen lähimpänsä olivat jättäneet näyttämön? \"Vapauden varjon\" ei\nkukaan antanut pettää itseään, ei se, joka tahtoi, eikä sekään,\njoka ei tahtonut vapauden todellisuutta. Tuntee huonosti sen ajan\nroomalaiset, jos kieltää heiltä kyvyn arvostella kaiken liian\nalhaiseksi ja selittää kaikki pahimmaksi. He eivät pitäneet kaunista\nvarjoa todellisuutena, mutta kaunista todellisuutta, jos se joskus\nilmestyi, pitivät he kernaasti varjona. Augustus, joka oli juonut\nhelleenisen ajatuskannan lähteistä, tiesi, että jälkimaailma antoi\nhänelle suuremman kunnian tasavallan uudestiluojana kuin tyrannian\nperustajana. Ja eikö se ole suuressa määrin hänen ansionsa, että\ntarvittiin vuosisatoja, ennenkuin Rooman valtakunta oli ennättänyt\nvajota mihinkään itämaisen despotian tapaiseen? Tosiaan: kunnia tästä\nkoituu enemmän hänelle kuin senaatille ja kansalle. Sitä vapauden\nvarjoa, jota hän ylläpiti, on kiittäminen siitä, että kun maailma\noli suljettu tasavallalta, oli tasavaltalaisilla vielä kuitenkin\nturvapaikka -- keisarinistuimella. Siellä saattoivat sellaiset miehet\nkuin Antoninit, Tacitus, historioitsijan jälkeläinen, Julianus\nvielä toimia vapaavaltion hengessä, vaikka kansa ei kyennyt saamaan\nelähytystä tästä hengestä.\n\nKun Augustus luopumistarjouksen jälkeen palasi senaatin juhlallisesta\nkokouksesta majaansa Palatinuksella, niin emme usko, että hän\najatteli itsekseen: \"millainen viekas veitikka sinä olet... _dolis\ninstructus et arte pelasga!_ kuinka hyvin osaat tyydyttää ihmisten\nhalua tulla petetyiksi!\" Pikemmin hän tahtoi uskotella itselleen,\nettä askel, jonka hän äsken otti, oli vääjäämätön todistus\nepäitsekkäisyydestä ja kansalaismielisyydestä. Jos itsetuntemus\nhänet joskus petti, niin tapahtui se tässä. Hän ei ole milloinkaan\najatellut itseään Brutusten ja Katojen eläväksi poliitiseksi\nvastakohdaksi. Näiden suurten nimien kantajien leiri oli toinen\nkuin se, minne kohtalo viskasi hänet Cesarin perillisenä; mutta\nhänen kunnioituksensa heitä kohtaan oli teeskentelemätön: hän ylisti\nlempirunoilijainsa kanssa _atrocem aninum Catonis_ ja yhtyi heidän\nkysymykseensä: _Quis te, magne Cato, tacite relinquet?_ Nautittuaan\npäivällispöydässään kolme -- suuremmissa tilaisuuksissa kuusi --\nruokalajiaan ja odottaessaan sohvalla kädessään Eneidi pientä\npäivällisunta, jota hänen oli tapana nauttia otsa käden varassa,\nlepäsi hänen katseensa ehkä useammin kuin kerran Virgiliuksen\nsäkeissä:\n\n    Tahdotko valtiaat tarquinilaiset nähdä ja Bruton\n    mahtavan sielun, ensimäisen konsulin, hänet,\n    liktorikimput mi sai ja vallan uhkaavat kirveet?\n\n    Vapauden kauniin turvaksi täytyi rangaista sinun,\n    onneton isä, poikias, jotka vehkeili salaa!\n    Aika vastainen minkä tuomion lausuukin, Brutus,\n    rakkaus maatas ja kunniaa kohtaan syämmesi voitti.\n\n_Ultor Brute! Pulchra libertas!_ Augustus saattoi nukahtaa huulillaan\nnämä sanat pelkäämättä rauhattomia unia. Brutuksen varjo ja vapauden\nihanuus olivat hänelle esteetisesti miellyttäviä, mutta eivät\npoliitisesti vaarallisia haamuja, ja yksinvalta oli edeltäkäsin niin\njuurtunut kaikkien mieliin, että hän pitkän hallituksensa aikana ei\nsaanut milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella vapaudenrakkautensa\narvoa vallanhimonsa painon suhteen. Itse hän luuli olevansa\nparhain Kato, mitä Roomassa oli, ja varmaankin hän siihen suuntaan\nviittasi, kun hän usein, puheen sattuessa hänen ystäväpiirissään\nmuinaisroomalaiseen hyveeseen, lausui helposti lohdutetulla kaiholla:\n\"meidän täytyy tyytyä siihen Katoon, joka meillä on\".\n\nIlman tällaista, vaikkapa vain liian imartelevaa käsitystä itsestään,\nei hän tuskin olisi voinut pitkän elämän aikana ja monen perhesurun\nkohtaamana säilyttää sitä sielun rauhaa, joka levitti iloa hänen\nolemukseensa ja teki hänet lempeäksi ja ystävälliseksi. Meidän\ntulee voida antaa hänelle anteeksi, että hänen hyveensä edistivät\nyksinvaltaa, nähdessämme, että seuraavien Cesarien paheet eivät\nvoineet kukistaa sitä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin\nkokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa.\nYlhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin\nse on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas\nkehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen\nrinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle\notsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman\nherroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen\nluonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen\nuskomaan, että \"luonnollinen valinta\" on säännöllisesti ollut\nmääräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet\ntai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat\ntien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei\nole monta.\n\nMutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua\ntuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla,\njos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain,\nsankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä\non taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta\nuseimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen\nleiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se\netsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu\ntai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle\nkehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.\n\nHarvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon\nrauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista\nkasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin\nnäkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito\nkukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka\noikeastaan on heikkoutta.\n\nToinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin\nkeskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä\ntyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa\nniin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen\nnäkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta\nsukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet\nhelleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat\nsaaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet\npiireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia\nvastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta\nulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä\nhavainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä.\nFlaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: \"sivistynyt\"\nväistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen,\nhyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän\nkantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle\nkasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto,\njoka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus\nedellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on\nenemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten\nheidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon,\nsiveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat\nepämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset.\nRaa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat\nkeskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi\nkokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.\n\nKeskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide\ntekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon\nRooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei\nole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän\nkuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan\nhistoriankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi\nkautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden\nmerkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä\nihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn\nJulianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin\nkeisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla\nporrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden\npiirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka\noli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle\nneljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt\nja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna\nallegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta\neräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme\nosaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot\nmenetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat,\njotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus\noli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä\non hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän\nkasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä -- roomalaisnenästä,\njota niin harvoin näkee Roomassa -- on Tiberiuksella niin suuressa\nmäärin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt\nlähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä\npiirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa\nniihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja\nNapolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä,\nvaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy\nmonimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä\nlempeyttä ja rauhaa.\n\nJos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka\nnyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa\nAlbanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa\nmuseoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin\nmäärin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson,\nkunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä\nvuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa.\nEdessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä\nkatsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa\nkohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius\nolympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe\nvalaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt\nmahdottomaksi toteuttaa.\n\nSamoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi,\nsirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä\nluottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään\nepäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty\nja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin\npieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta\nsyvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden\nvivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen\nleveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin\nmuseon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta\nvanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon.\nTuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen\nräikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen\nepäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän\nominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä\ntiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen\ntodennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden\nvälillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa.\nMutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin\nsäädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään\nviivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että\nnäppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja;\nsyystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.\n\nPatsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään.\nTahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme\nmonessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä\nylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä\nhän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö;\nmutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää\nniitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä\nerottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen\nalttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai\nkulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.\n\nAmpère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi\nkuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen\notsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin\najatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan\nlukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli\nkirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti\nkuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan.\nTiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten\nlopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt\nteoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja\nkirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä\nkäytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen\narvon -- ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää\najatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen\ntapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se\non ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät\naina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin\nhistorioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi -- ja tämä\non psykoloogisesti merkillistä -- paitsi silloin kuin hän joskus\non puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi\nsuljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja\nmuutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen\ntahtonsa \"yleistyttää\" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että\nhän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se\njohtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on\nniin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän\nmyös olisi vaarallinen.\n\nTultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia\nturhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden\nerilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen\nmonivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi\nyhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan\nvarovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina,\nsaattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa\nkaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita\non pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt.\nJa se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa\nhänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa\nselittävän ja jyrkän vastakohdan.\n\nTiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman\njälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin\nsuurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle\nkunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä\nsuurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla.\nHän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä _la mise en\nscène_, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi\nperinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon,\njonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä\nmurhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria\nniin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren\nkyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti\ntoteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen\nrikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn\nvahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on\nmelkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli\nteorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta\nja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia\nkäskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin\nja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta\nhuomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä\nVellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi\ntäyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä\nkävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai\nKaprilla -- Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen\nja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka\nmetsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli\nmuuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.\n\nRahtunen ihmisenhalveksimista on pienille sieluille tavallista\n-- on heidän itsetiedotonta itsensätutkistelemista -- mutta\nihmisenhalveksiminen, ollakseen perinpohjainen, edellyttää syvää\nluonnetta. Se muistuttaa loiskasvia, joka rehoittaa hyvin mehuisassa\npuussa. Kenen olemuksessa ei ole tilaa inhimilliselle ihanteelle\nverratakseen siihen omaa \"aistillisen-järkevää\" minäänsä ja toisia,\njotka ympäröivät häntä, ja ketä ei syvästi järkytä vertailun\nratkaisu, hän ei vaivu ihmisenhalveksijaksi eikä korota itseään\npyhimykseksi. Tiberius ei ollut ainoastaan päänsä ja tahdonlujuutensa\npuolesta rikaslahjainen. Hänen oikeudentuntonsa oli alussa voimakas,\nhänen intonsa suojella avutonta palava. Usein hän ilmestyi\ntuomiosaliin, istuutui huoneen johonkin nurkkaan, jotta ei olisi\ntunkenut preettoria hänen tuoliltaan, ja kuunteli oikeusjuttua.\nTurvattu oli köyhä nurjalta tuomiolta, vaikka häntä vastassa olisi\nollut mahtavimmat juonet, kun tuo korkea, synkkäpiirteinen mies\noli kuunnellut hänen asiaansa. Mahdollista on, että Tiberiuksen\noikeudentunto, tarkasti punniten, oli suuttumusta siitä, että valtion\nviisautta, laeissa lausuttua, saattoi asianajajain ja rikollisten\nviekkaus pettää, mahdollista on, että se oli metsästäjän suuttumusta,\njoka näkee, että lammas on tarttunut satimeen ketun asemesta. Mutta\nmitä hyvää voimme lausua tästä Cesarista, se käyköön täydestä\npainostaan; paha hänessä on kyllin painava sittenkin.\n\nRaha hänen kädessään oli kauan hyväätekevä valta. Säästäväisenä\nkotioloissa oli hän avulias hädässä, jota ei itse ollut aiheuttanut,\nja suunnattomia onnettomuuksia hän lievensi suunnattomalla\nanteliaisuudella. \"Rikkauden jalo käyttäminen\", sanoo Tacitus, \"oli\nhyve, jota hän kauan säilytti, sitten kuin oli luopunut toisista\".\n\nTiberius ei kohdistanut epäluulojaan vähimmän itseensä. Hän alisti\nitsensäkin sen tuomion alle, jonka oli lausunut ihmissuvusta.\nSynkässä maailmankatsomuksessaan, päivä päivältä enenevässä\nja -- myöntää täytyy -- ympäristön kehnouden suuressa määrin\nvireissä pitämässä ihmisenhalveksimisessaan hän näki vaurioita\nyhteiskunnalle ja omalle tulevaisuudelleen. Ensimäisen ja onnellisen\nhallitusvuotensa aikana tuli hän lausuneeksi senaatissa usein sanoja,\njotka synnytti, siltä tuntuu, tuskallinen aavistus siitä, että hänen\nsielussaan tulisi tapahtumaan muutos pahimpaan.\n\nSe suku, jota Tiberius hallitsi, oli huonompi kuin se, joka oli\nAugustuksen lempeän valtikan alla. Horatiuksen ennustus siitä oli\ntoteutunut. Ei ollut sitä ruhtinaan kiitettävää tekoa, jota ei\nolisi selitetty väärin ja palkittu herjauksilla. Hänen hyvyytensä\nselitettiin voiman puutteeksi, hänen jalomielisyytensä pelkuruudeksi,\nhänen huolenpitonsa köyhän oikeudesta kansan suosion etsimiseksi,\nja kun hän joskus oli kieltäytynyt vastaanottamasta jumalallista\nkunnioitusta eikä sallinut rakentaa itselleen temppeliä, muistuttaen\nheikosta inhimillisestä luonnostaan, oltiin yksimielisiä siitä, että\nhän oli \"alhainen sielu, joka ei välittänyt kunnianosoituksesta\".\nSiten kiihoitettiin sitä pahaa henkeä, joka asui Tiberiuksessa,\nja joka taisteli hänen paremman minänsä kanssa. Hänellä oli\nvarovaisuusjärjestelmänsä valmiina, mutta ei tahtonut vielä sovittaa\nsitä käytäntöön. Kun senaatti huusi eräänä päivänä, että Cesarin\nherjaajia olisi rangaistava, pyysi hän, \"että he eivät aukaisisi\nsitä ikkunaa\". Kauan hän osoittautui yhtä tunteettomaksi moitetta\nkohtaan kuin hän oli katkera ja nuhteli imartelusta. \"Vapaassa\nyhteiskunnassa\", sanoi hän, \"ovat ajatus ja kieli vapaita\". Mutta\nmietelause ei tee nahkaa kovaksi; eikä sekään ole varmaa, että\nihmisen halveksiminen tekee kylmäksi hänen moitteelleen. Yhdeksäntenä\nhallitusvuotenaan Tiberius oli valmis alistamaan maailman\njärjestelmänsä alle.\n\nTiberius oli kasvanut ympäristössä, missä _yksi_ ajatus oli\nkaikkivaltias: valta; _yksi_ intohimo: vallanhimo. Kaikki kilvoittelu\nkiersi tätä pistettä. Rakkautta hän oli saanut osakseen vain\näidiltään, ja tämä rakkaus oli itsekkäisyyden verho, joka etsi\ntyydytystään pojan ylenemisessä. Tiberius vetäytyi silloin takaisin\nkovaan kuoreensa ja tukahutti sydämen jokaisen äänen, sydämen, joka\noli yhtä taipuvainen palavaan rakkauteen kuin kiehuvaan vihaan.\nIsäpuoltaan Augustusta kohtaan, joka piti valoisasta ja iloisesta\nympäristöstä, osoitti hän kunnioitusta, mutta kylmällä ja arvokkaalla\ntavalla, ja oli hänelle kuuliainen, mutta velvollisuudentunnon\njäykässä muodossa eikä sydämellisyydestä. Hän näki, että Augustus\noli kiintynyt vilkkaaseen, joustavaan ja rakastettavaan Drusukseen,\nja tiesi, että keisari valtiollisista syistä pani arvoa siihen\nkansansuosioon, jonka tämä oli voittanut, eikä hän saattanut\nylpeydestä tehdä elettä, kasvonilmettä, sanoa sanaakaan, jota\nvoitaisiin väärin tulkita kokeeksi kilpailla tuon lemmikin kanssa\nisäpuolen suosiosta. Hyväksyttävillä perusteilla ei häntä voi\nsyyttää siitä, että hän itse olisi milloinkaan tavoitellut valtaa;\nLivia, hänen äitinsä, työskenteli hänen puolestaan, ja kysymys on\naina avoinna, eikö sitä alakuloisuutta, elämään kyllästymistä,\njoka häntä painosti siihen aikaan, pahentanut hirvittävä aavistus\nniistä keinoista, joita Livian kerrotaan siinä käyttäneen. Tällä en\nmitenkään tahdo sanoa, että vallanhimo oli hänelle vierasta; mutta\nhuoletta voi sanoa, että valta yhtä vähän kuin mikään muu kangasti\nhänen sielussaan sokaisevin värein. Hänestä ei ollut mikään päämaali\npyrkimisen arvoinen; mutta kun hänelle annettiin tehtävä, ahdettiin\nhänelle velvollisuuksia virkamiehenä ja sotapäällikkönä, hoiti\nhän tehtävänsä nerokkaasti ja suoritti sen Klaudiusten perityllä\ntahdonvoimalla.\n\nSiitä piiristä, joka ympäröi häntä kylmillä laskelmilla ja hiipivillä\njuonilla, irtautui hän rakkaudesta siihen naiseen, josta tuli hänen\nensimäinen puolisonsa. Valtiolliset syyt tempasivat hänet Tiberiuksen\nhelmasta ja sitoivat tämän Juliaan, Augustuksen tyttäreen, joka\nhäpäisi tämän ylvään miehen kunnian. Kun avioerosta oli kulunut\nvuosia, Tiberiuksen kävellessä erästä Rooman katua, tahtoi sattuma,\nettä hän ja hänen ensimäinen vaimonsa kohtaisivat toisensa. Kun he\nolivat kulkeneet toistensa ohi, pysähtyi Tiberius ja katsoi hänen\njälkeensä: pilkallinen muoto katosi, kovat piirteet heltyivät, ja\nhän, joka piti mielenliikutusta häpeänä ja kaikkein vähimmän tahtoi\npanna tunteitaan alttiiksi kansanjoukolle, puhkesi kyyneliin. Hän oli\nnähnyt elämänsä onnen kulkevan ohitseen.\n\nHänen ensimäinen rakkautensa ei ollut hänen ainoa unelmansa. Emme\ntiedä, mikä se tapaus oli, joka hetkeksi hälvensi sen epäilyn ja\nihmisenhalveksimisen usman, joka oli peittänyt hänen henkeään,\nja salli auringonsäteen lahjoittaa versomisvoimaa jollekin, joka\nmuistutti luottamusta kuolevaista kohtaan. Kylliksi: tällainen tunne\noli herännyt hänessä Sejanusta, pretoriaanien ylipäällikköä kohtaan.\nEpäilemättä se vietti kuitenkin sangen taistelevaa elämää, kunnes\nsattui tapahtuma, joka ei ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan,\nvaan järkytti vielä koko hänen teoriaansa ihmisestä. Tämä tapahtui\nmatkalla Napoliin ja Kapriin, sittenkuin hän oli jättänyt Rooman\naikomatta palata sinne milloinkaan. Hän oli ennättänyt puolimatkaan,\nTerracinan lähitienoille, missä Fundanus-vuoret kohoavat ja tarjoavat\nnäköalan, joka toiselta puolen ulottuu Roomaan saakka, toiselta\npuolen Napoliin ja Vesuviukseen. Vuorenrinteellä oli luola, jossa\nkeisarin pisti päähän syödä illallista. Ruokavieraina olivat\nSejanus, kaksi muuta ylhäistä roomalaista ja muutamia kreikkalaisia\ntiedemiehiä. Nämä laskivat leikkiä viinin ääressä, mutta Cesar lienee\ntäälläkin hautonut synkkiä ajatuksiaan, sillä hänen edessään oli\nilta-auringon paisteessa Pandatarian saari, Julian karkoituspaikka.\nSilloin kuuluu ukkosen kaltainen jylinä: lohkareita vyöryy\nkalliosta, joka on luolan aukon yläpuolella, muutamia palvelijoita\non murskaantunut, soraa ja pikkukiviä irtautuu katosta, vieraat\npakenevat, mutta Sejanus lankeaa polvilleen ja peittää ruhtinaan\nruumiillaan. Henkivartia, joka vieremän tauottua rientää paikalle,\nlöytää hänet vahingoittumattomana.\n\nEttä toiset olivat heittäneet hänet oman onnensa nojaan, siinä hän\nnäki tavallisen ja rankaisemattoman äkkiarkuuden ilmaisun. Mutta\nhäntä ihmetytti se, että Sejanus oli jäänyt. Tässä ei ollut aikaa\nharkintaan, tässä oli uskollisuus ilmennyt silmänräpäyksellisesti\nvaikuttavana syynä. Tiberiuksen täytyi uskoa, ja hän tahtoi uskoa.\nMitä filosoofi oli etsinyt kynttilällä ja lyhdyllä löytämättä, sen\nolivat lempeät jumalat antaneet nyt ruhtinaalle hänen tuskallisen\nsielunsa lievitykseksi: ihmisen ja samalla ystävän. Fundanuksen\nkallionlohkareet olivat iskeneet aukon hänen teoriaansa. Mutta\naukko tukettiin muutamia vuosia myöhemmin, sittenkuin oli saatu\nilmi salaliitto, jonka luolatapahtuman jälkeen kaikkivaltias ja nyt\nkeisariarvoa tavoitteleva Sejanus oli tehnyt herraansa vastaan. Se\ntukettiin pettäjän ja hänen viattomien lastensa ruumiilla. Siten oli\nteoria jälleen kokonainen ja valmis ja vankemmalla pohjalla kuin\nmilloinkaan, mutta Tiberius itse oli ehdottomasti mennyttä miestä.\nSiitä hetkestä hän ei uskonut enää mitään; siitä hetkestä hän oli\nhillitön tyranni. _Pidän sutta korvista!_ Se oli nyt hänen tavallinen\nsanantapansa. Sudella on pienet korvat, eikä sitä tullut laskea\nkäsistään. Mikään ei kuvaa paremmin hänen omaa käsitystänsä tilastaan.\n\nEllei ota lukuun näitä pian rauenneita unelmia rakkaudesta ja\nystävyydestä, käy toivottomuus mustana kuteena koko hänen elämänsä\nläpi. Hänen terävä katseensa näkemään inhimillistä kurjuuttamme\nliittyi vakuutukseen, että se ei voinut milloinkaan käydä\nparemmaksi. Edistymisen ajatus oli kaukana antiikin miehistä; se\nei kannustanut heitä lohdulliseen taisteluun. Mutta parhaimmilla\nheistä oli kannustimena tietoisuus siitä, että iäti tietäraivaava\ntaistelu hyvän ja pahan välillä vaatii miekkaa hyvän puolelle.\nTiberiukselta puuttui tämäkin kannustin. Hän näki -- ja tämä herättää\nmyötätuntoisuutta -- hän näki närkästyksellä, että pahan ikuinen\nvoittokulku muodosti maailman menon. Pintapuolinen ja sävyisä sielu\nolisi pilapuheilla karkoittanut surun epikuurolaisissa seuroissa;\nTiberiuksen aika soimasi todellakin keisaria siitä, että hän ei\nkoettanut tätä parannuskeinoa synkkää mielentilaa vastaan. Nöyrä ja\nuskova mieli olisi löytänyt lievitystä, ellei lääkettä, pyrkimyksessä\ntäydellistymiseen. Mutta Tiberius hautoi toivotonna tuskaansa.\nLaastaroida Augustuksen lailla yhteiskunnan haavoja ja koettaa omalla\nesimerkillä ja yleisillä laeilla parantaa tapoja, se oli hänestä\nveden kantamista seulalla. Vastenmielisyydellä hän tajusi elämän\ntaisteluksi olentojen kesken, jotka eivät ansainneet olemassaoloa,\nja oman asemansa taistelussa enin alttiiksi annetuksi, kaikkien\nvoimakkaasti itsekkäiden tahtojen välittömäksi tarkoitusperäksi.\nHeti Sejanuksen petoksen ilmitulon jälkeen selvisi, että tämä hänen\nainoa ystävänsä oli murhannut hänen ainoan poikansa, ja tämän hän oli\ntehnyt yksissä tuumin pojan vaimon kanssa! Ja mitä säälimättömämmin\nhän nyt sovellutti suojelujärjestelmäänsä, sitä hirvittävämpiä\nolivat ne inhimillisen alhaisuuden näyt, jotka avautuivat hänen\nsilmilleen ja kiihoittivat yhä kiihkeämpiin purkauksiin. Sitä lisäsi\nvielä epätoivo jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi hän oli\nitsensä saattanut, sillä hän, joka halveksi niin syvästi elävien\narvostelua, antoi kuitenkin arvoa tulevien sukupolvien arvostelulle.\nTämä ristiriitaisuus ei ole harvinainen... \"_nomen erit indelebile\nnostrum_\", tunto siitä, että kuuluu historiaan, ja että ihmiskunnan\nomatunto, kaikkien aikakausien vahvistama, tuomitsee nimen, se\ntaivuttaa jäykimmänkin niskan. -- Asemaansa hänen tuli kuitenkin\nsuojella, koska kohtalo oli säätänyt, että se oli hänen, vaikka hän\ntunsi vihlovaksi ristiriidaksi uhrata katalain ihmisten hekatombeja\nyhden katalan turvallisuudeksi. Mitä kauemmin taistelu riehui, sitä\nsyvemmälle hän vaipui sen aaltoihin, ja lopulta oli hänen henkinen\nolemuksensa muuttunut vihaksi, kostoksi ja itsesäilytysvaistoksi,\njoka hillittömästi hyrskyää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiberiuksen järjestelmä oli yksinkertainen: kun kaikki epäilevät\nkaikkia, valtaa yhteiskunnan lamauttava pelko, joka on tyrannin\nkilpi. Ilmianto on se Medusanpää, millä hän suojelee itseään. Läpi\nkaikkien yhteiskuntakerrosten, kaikkiin koteihin, hapuilevat hirviön\npolyyppikäsivarret ja tuntosarvet. Julkeiden ilmiantajien joukossa\non nimiltään mitä ylhäisimpiä miehiä: Gajus Grackus, Porcius Kato!\nJokaista kuolevaista epäilee kuuntelijaksi, jokaista sanaa ansaksi,\njokaista hymyä kavaluudeksi. Isällä on syytä epäillä poikaansa,\nmiehellä vaimoansa. Tässä yksi ainoa kuva tältä ajalta.\n\nRitari Titius Sabinus uskalsi vielä kunnioittaa Germanikuksen\nleskeä ja lapsia, vaikkakin he olivat ruhtinaan vihan esineitä.\nEräänä päivänä Titius kohtaa kadulla senaattori Latiariksen, joka\ntervehtii ja aloittaa vähäpätöisiä asioita koskevan keskustelun ja\npuristaa lopuksi hänen kättään kuiskaten kunnioituksensa hädästä\nkestävää ystävyyttä kohtaan. Muutamaa päivää myöhemmin kohtaavat he\njälleen kadulla toisensa; senaattori kutsuu taas ritarin taloonsa,\nvie hänet makuuhuoneeseensa, mihin yksikään kuuntelija ei pääse, ja\nlausuu kauhunsa Cesaria kohtaan, joka kasaa tunnolleen yhä useampia\nrikoksia. Hänen vieraansa keventää sydäntään samankaltaisilla\nsanoilla; hän on niin kauan kantanut mykkää ja senvuoksi\nkaksinverroin raskaampaa surua. Heti senjälkeen on Tiberiuksella\nLatiariksen, Porcius Katon ja kahden muun senaattorin allekirjoittama\nsyytöskirjelmä Titius Sabinusta vastaan. Kirjelmässä kerrotaan,\nkuinka Latiaris näiden neljän valtaneuvoksen yhteisestä sopimuksesta\notti Titiuksen kiinni kadulla ja vei hänet väijymäpaikkaan; kuinka\npaikka, joka oli valittu heidän keskusteluaan varten, yksinäisen\nnäkönsä vuoksi herätti Titiuksessa luottamusta, ja kuinka isäntä\noli Porcius Katolle ja noille kahdelle muulle isälle valmistanut\npiilopaikan makuukamarin katon ja laudoituksen väliin, jossa oli\nrakoja joista kuunnella.\n\nKuten huomataan: he kerskuvat ilkityöllään. Tällä he eivät panneet\nmitään alttiiksi, sillä Tiberius halveksi heitä jo syvästi, mutta he\nsaattoivat voittaa jotakin. Palkka, jota kaksi heistä toivoi, oli\nkonsulinvirka; kuitenkaan ei ole yksikään vuosi Rooman aikakirjoissa\nheidän nimiensä tahraama. Vähän aikaa senjälkeen syytettiin\nLatiarista itseään valtiorikoksesta; hänet tuomittiin, mestattiin ja\nheitettiin, alastomana ruumiina, alas Gemonia-portaita.\n\nSellaiset tapahtumat olivat tavallisia. Ilmiantaja seurasi\nilmiannettua kuolemaan. Tiberius vihasi välikappaleitaan enemmän\nkuin heidän uhrejaan; se, joka pettää ystävän, vaanii tilaisuutta\npettääkseen ruhtinaansa. Tiberius tunsi itsensä kavalien villipetojen\nsaartamaksi ja piti pelastuksenaan ja halusi ärsyttää niitä toisiaan\nvastaan. Aletun ajometsästyksen täytyi jatkua pysähtymättä:\nkeskeytys, ja kaikki syöksyisivät hänen ylitseen hänen seisoessaan\nkeskellä areenaa.\n\nHän seisoo henkisellä tavalla siellä. Ruumiillisesti hän on\nvetäytynyt kallioiden sulkeman Kaprin suojaan. Siellä hän etsii\nirstailussa muutamien hetkien unhoitusta kammottavilta näyiltä,\nmuutamien hetkien helpoitusta vihlovalta tuskalta. Hän oli, kuten\ntiedämme, peruuttanut järjestelmänsä sovelluttamisen; mutta Sejanus\noli koetellut kelvolliseksi ja hyväksynyt sen, aavistamatta\nitseään sen uhriksi, ja sittenkuin se oli päässyt hyvin käyntiin,\nliikkui se itsestään, saatanallinen perpetuum mobile. Jos Tiberius\nlaskee kätensä sille pysäyttääkseen sen, tempaa se hänet rattaansa\nhampaisiin ja murskaa hänet.\n\nMutta nämä gladiaattorit, jotka surmaavat toinen toisensa korvalla ja\nkielellä, imartelevat häntä kuolemaan saakka. _Ave Cæsar, morituri te\nsalutant!_ Taidekin, vapauden tytär, ylistää tyrannia ja -- ylistää\nhänen järjestelmäänsä. Erään Villa Borghesessa olevan Tiberiuspatsaan\njuuressa on korva. Taiteilija on tahtonut sanoa, että Cesar on\njumala, joka kuulee salaisimmankin kuiskauksen.\n\nTiberius ei säästänyt omia sukulaisiaan uhratessaan toisten. Onko\nlukija katsellut Agrippinan valtaistuinpatsasta, Kapitoliumin\nkeisarisalin kaunistusta, muistamatta sitä kohtausta, jolloin\ncenturiooni, hänen vartiansa, kohottaa kepin niin ylvästä päätä kohti\nja puhkaisee hänen toisen silmänsä? Sellaisen pahoinpitelyn alaiseksi\njoutuneena toteuttaa Agrippina aikeensa kuolla nälkään. Ja kun hän on\nkuollut, kiittää senaatti Cesaria tämän armosta Agrippinaa kohtaan!\n\nJos joku sattui tänä aikana puhumaan Brutuksesta ja Kassiuksesta,\nvaati varovaisuus, että hän nimitti heitä _parricidæiksi_, sana joka\nvastasi kahtakin, sillä sen voi selittää sekä _isänmurhaajaksi_\nettä _maankavaltajaksi_. Into lisäsi kernaasti sanan _latrones:\nryöväri_. Tasavallan ja keisarivallan vastakohta, jota Augustus\nei ollut tahtonut tunnustaa edes itselleen, oli nyt päivänselvä,\neikä ketään hämmästyttänyt, että tasavallan muistot peloittivat\ncesarismia. Ne olivat kuitenkin vahingottomia, nämä muistot,\nhaamuja, jotka harvoin ilmestyivät muutoin kuin haudan partaalla.\nSinä yönä, jolloin Germanikuksen tomu kätkettiin maan poveen, kaikui\nsoihtujen valaisemalla Marskentällä olevan sotajoukon, virkamiesten\nja kansan suusta yksi ainoa huuto: _tasavalta on kukistunut!\nKaikki toivo on turha!_ Ja kun Junian, Katon sisarentyttären,\ntomu viedään polttolavalle, kannetaan ruumissaatossa sadottain\nkorkeitten esi-isien kuvia; mutta Brutuksen ja Kassiuksen -- sanoo\nRooman suurin historioitsija -- loistivat ylinnä kaikista, siksi\nettä heidän kuviaan ei näytetty. Ne loistivat poissaolollaan. Vanha\nhistorioitsija Kremutius Kordus pantiin syytteeseen siitä, että hän\noli ylistänyt Brutuksen isänmaanrakkautta ja nimittänyt Kassiusta\n_viimeiseksi roomalaiseksi_. Tämän hän teki eräässä kirjoituksessaan,\njonka hän oli lukenut ystävälleen, keisari Augustukselle; mutta nyt\nhänet haastettiin, myöhään kyllä, vastaamaan rikoksestaan. Hän piti\nloistavan puheen, suojellakseen historian oikeutta, mutta ei itsensä\npuolustukseksi. \"Seitsemänkymmentä vuotta\", sanoi hän viimein,\n\"seitsemänkymmentä vuotta kukistumisensa jälkeen elävät Brutus ja\nKassius vielä kuvissaan, joita ei edes voittajakaan ole tuhonnut.\nEivätkö he sitten olisi turvallisia perintö-osastaan aikakirjojen\nmuistossa? Jos te kaadatte minut, niin ei ole puuttuva niitä, jotka\nvaalivat heidän muistoaan ja minunkin.\" Sitten hän jätti senaatin ja\npäätti päivänsä.\n\nEi Tiberius eivätkä muutkaan seuraavista itsevaltiaista ole\nvoineet estää, että antiikinen kuva Markus Junius Brutuksesta on\nsaanut sijansa \"kuuluisien miesten salissa\" Kapitoliumin museossa.\nTaideteoksena on tämä rintakuva hyvä, mutta kasvonpiirteet\neivät olleet sellaiset, joita odotin. Torin toisella puolen,\nkonservaattorien palatsissa, nähdään komea antiikinen rintakuva\ntoisesta Brutuksesta -- Lucius Juniuksesta, epäilemättä ihannepää,\nmutta niin luonnonmukainen, jotta on taipuvainen uskomaan, että\netrurilainen taiteilija on jälkimaailmalle jättänyt Rooman ensimäisen\nkonsulin ylväät piirteet. Eräs patsas, jonka pitäisi esittää samaa\nBrutusta, Villa Albanissa, on sitävastoin iljettävä irvikuva, joka on\norjan, mutta ei vapaasyntyisen taiteilijan taltan arvoinen, ja jota\nmyöhemmän ajan korjaukset ja lisäykset ovat yhä enemmän pahentaneet.\nEn tiedä onko olemassa yhtään kuvaa Kassiuksesta. Ehkä hän on niiden\nmonien nimettömien, mutta usein hyvin miellyttävien roomalaispäiden\njoukossa, joita on Italian museoissa. Kaivettaessa sitä huvilaa\nTivolissa, joka syystä tai aiheetta on saanut hänen nimensä, ei\nlöydetty yhtään Kassiuspäätä, mutta kyllä taideteos, joka todistaa\nrakkautta tasavaltaisiin muistoihin, nimittäin Periklespää, joka on\njoutunut British Museumiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin verilöyly jatkuu yksitoikkoisena ja väsyttävänä\nkaikessa kauhussaan Roomassa, hoippuu sen alkuunpanija Kaprin\nkallioilla. Saaren rannoille on vaikeata päästä: ainoastaan\npienemmät alukset voivat laskea siellä maihin. Vartiat sulkevat\njokaisen nousupaikan ja tutkivat jokaisen sinne saapuvan. Kun purje\nlähenee yli auringonvälkkeisen lahden, on siinä syytöskirjelmiä\ntai syytettyjä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tai on se\nhankkija, joka Kampanian nuorison joukosta on löytänyt uuden saaliin\nhänen luonnottomalle himolleen.\n\nTiberius ei voi peittää sitä, että hän on onneton. Tuskat voittavat\nhänen ylpeytensä. Ainakin kerran hän on tahtonut keventää sydäntään\ntunnustamalla onnettomuutensa. Ja tämä tunnustus ei ole mikään\nkuiskattu luottamus, vaan titaaninen tuskanhuuto, joka tunkee läpi\naikojen. Jälkimaailmalle, joka on tuomitseva hänet, sanoo hän, että\nhän on tuominnut itsensä, ja näyttää, armoa kerjäämättä, eumeniidien\nraateleman rintansa.\n\n_\"Mitä minun tulee kirjoittaa teille, kokoontuneet isät, tai\nkuinka minun tulee kirjoittaa, tai mitä minun ei lainkaan tule\nkirjoittaa tänä hetkenä, jos sen tiedän, niin rangaiskoot jumalat ja\njumalattaret minua hirveämmillä tuskilla kuin ne ovat, joihin nyt\ntunnen joka päivä nääntyväni.\"_\n\nNiin aloitti hän kerran erään kirjelmän senaattiin. Tuntuu siltä kuin\nkuulisi tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta. Seneka\nmuisti mahdollisesti nämä sanat kirjoittaessaan ajatuksen: \"Syntisen\nensimäinen ja suurin rangaistus on synti: pahaan tekoon on rangaistus\nkätkeytynyt.\" Mutta jos rikoksesta kasvaa rangaistus, versoo\nrangaistuksesta sovitus, ja meillä on oikeus surra voimia, jotka\nhukkuivat tämän sielun kuiluun. Hän on synkän tyylin mahtavimpia\nhahmoja, mistä aikakirjat tietävät kertoa, ja hän vartoo vielä\nmestarikättä, joka kykenee häntä kuvaamaan. Puhdistaa häntä se käsi\nei voi. Stahrin tämän tapainen koe on varoitus.\n\nMichel Angelolle tapahtui, että sittenkuin hän oli alkanut\nmuovata marmoriin erästä jättiläisajatustaan, huomasi hän virheen\nkiven raerakenteessa. Silloin hän heitti taltan ja jätti teoksen\nvalmistamatta -- johon oli lyöty suuruuden leima ja joka kuitenkin\noli tuomittu hyljättäväksi. Tiberiusta ajatellessa olisi gnostikon\nsaattanut vallata tunne, että Demiurgos aionien työpajassa oli\naikonut tämän hengen kunnian astiaksi, mutta auttamattoman vian takia\nhänen sielunsa raerakenteessa heittänyt taltan ja jättänyt hänet\nkunniattomuuteen.\n\nSaamattomassa, kodin piirissä höperönä ja puolihulluna pidetyssä\nveljenpojassaan Klaudiuksessa oli Tiberius löytänyt hyvän sydämen.\nTästä löydöstä hämmästyneenä aikoi hän tehdä hänet seuraajakseen,\nmutta luopui aikeestaan, ehkä senvuoksi, ettei tahtonut, että hyvyys\naikakirjoissakin kantaisi narrinkaapua.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nGajus Cesar Kaligula oli seurannut Tiberiusta Kaprille ja oleskellut\nsiellä hänen kuolemaansa saakka. Jos varoitus aina olisi hyvä\nopettaja, niin olisi Kapri ollut hänelle hyvä koulu.\n\nSen ylenkatseen, jota Tiberius tunsi nuorta sukulaistaan kohtaan,\npalkitsi tämä sokealla kuuliaisuudella. Oliko se vain teeskentelyä,\nkuten yleensä selitetään, vai oliko se vielä enemmän vanhuksen\nylivoimaisen pelkoaherättävän ja demoonisen luonnon vaikutusta\n-- Gajus Cesar näyttää kadottaneen itsensä ja omaksuneen isoisän\nminuuden. Kun Tiberius hymyili suloista hymyään, hymyili Gajus\nsamalla lailla; kun uhka sai hänen otsansa ryppyyn ja pilkka väreili\nhänen huulillaan, teki Gajus samoin. Sellaisena hetkenä lienee\nhänen piirteensä kuvannut se mestarikäsi, joka on muovannut hänen\nKapitoliumin museossa olevan basalttirintakuvansa. Pää on hiukan\nsivulle kallistunut, otsalla on ukkospilvi, silmät säkenöivät, hieno\nsuu puristuu vihaisesti ja pilkallisesti kokoon; mutta huomaa heti,\nettä tämä näkö on matkittua tai opeteltua: teatterityranni se on vain\nvielä, joka ilmenee näissä säännöllisissä piirteissä. \"Koko hänen\nulkokuorensa\", sanoo Tacitus, \"apinoi sitä, minkä Tiberius kunakin\npäivänä oli pukenut ylleen, ja hän käytti melkein tämän sanoja\".\n\nKuinka tätä nyt selitettäneekin, niin ei ole epäilemistäkään, että\nse ehkäisi Kaligulan henkistä kehitystä. Minusta tuntuu kuin tässä\nmielettömässä väkivallantekijässä olisi halki koko elämän ollut\njäljellä jotakin lapsimaista, lukuunottamatta sen viattomuutta ja\nrakastettavaisuutta. Nämä ominaisuudet karisivat hänestä aikaisin.\nMutta häneltä puuttuu täydellisesti, kuten lapselta, itsetuntemus,\nhän on lapsen lailla taipuvainen sadunomaiseen ja kuvittelua\nkiihoittavaan, hänellä on lapsen halu saada tietää valtansa laajuus,\nsen kykenemättömyys käsittämään toisten tahtojen olemassaolon\npätevyyttä, sen taipumus turmelemiseen ja ilman päämaalia luomiseen.\nHänen häpeällisimmissä ilkitöissään on jotakin \"naivia\", jotakin\nluonnonvakaata, ja hänen julmuuksissaan näyttäytyy suunnitelman\nja päämaalin suora vastakohta. Hän oli matkinut edeltäjäänsä,\nmutta ei tutkinut häntä. Sinä hetkenä kuin tämä kuolee, katoaa\nmatkittu, ja edessämme on, kahdestakymmenestäviidestä ikävuodesta\nhuolimatta, pahankurinen poika, joka on saanut maailman ja ihmiset\nleikkikaluikseen ja kohdistaa heihin hillittömän ilkivaltaisuutensa.\n\nKaligula ei ollut kauan ollut keisarina, kun hän kunnioitti Bajaea,\nsen ajan ylellisintä kylpypaikkaa, käynnillä, jota ei milloinkaan\ntultu unhoittamaan. Se hieno ja irstaileva maailma, joka kokoontui\ntänne ja piti täällä juhliaan, joista \"Penelope palasi Helenana\",\nsai nauttia silloin näytelmästä, joka saattoi jännittää elämään\nväsyneitäkin hermoja. Lahden toisella rannalla, puolen Ruotsin\npeninkulman päässä, on Puteoli. Maantie näiden molempien kaupunkien\nvälillä ei ole mainittavasti pitempi, mutta suorin tie on aina\nlyhyin, ja Gajus Cesar määräsi rakennettavaksi sillan niiden\nväliin. Ja minkälaisen sillan! Sen tuli kaikessa muistuttaa teiden\nkuningasta, Via appiaa. Niin monta alusta kuin kiireessä voitiin\nsaada kokoon, koko se laivasto, jonka tuli Egyptistä tuoda vuoden\nviljavarat maailmankaupunkiin, järjestettiin, ankkureihinsa\nkiinnitettyinä, kaksinkertaiseen riviin ja peitettiin maantomulla,\njoka laskettiin hakatuilla kivillä ja varustettiin käytävillä ja\npeninkulmapatsailla. Kyytipaikkoja keisarillisille lentoläheteille\nja ravintoloita janooville matkamiehille ei saanut myöskään puuttua.\nMuutamissa päivissä oli Cesarin tahto ja rakennusmestarin huolenpito\npäästään loihtineet ilmoille tämän ihmeen, johon verrattuna Xerxeen\nsilta Hellesponton yli oli vähäpätöinen asia. Mutta suurenmoisinta\ntässä kuitenkin oli se, että työstä ei ollut mihinkään. Hyöty on\nmaallisen ihmisen, elämän proosaan kypsyneen, yrityksen näkökanta;\nmutta lapset ja jumalat ovat korotettuja sen yläpuolelle. Kun jumala\ntekee suurtöitä, niin hän leikkii. Vihkimispäivä koitti. Bajæn\nkylpyvieraat mietiskelivät missä puvussa tai oikeammin minä jumalana\nGajus esiintyisi. Ehkä Afroditena? Kaunis Gajus oli usein nähty\nrakkaudenjumalattaren puvussa. Tai Jupiterina kullatussa tekoparrassa\nja kädessä kimppu salamoita? Tai Neptunuksena pidellen kolmikärkeä\nja kasvoillaan Cesarin niin hyvin esittämä ilme: _Quos ego...!_ Tai\nehkä jumalan ja ihmisen välisenä olentona, päällään ylt'yleensä\njalokivien peittämä penula? Ne olivat tyhjäntoimittajien kysymyksiä\nja vedonaiheita; sillä roomalaiseksi tai edes ihmiseksi puettuna\nei Gajusta oltu nähty senjälkeen kuin hän muutti Palatinukselle.\nMutta tällä kertaa olivat kaikki arvanneet väärin. Oli unhoitettu,\nettä Gajuksen mielessä olivat nyt Germanian sotakarkelot. Hän tuli\nhevosen selässä, puettuna kultakirjailtuun kreikkalaiseen viittaan,\nkupeellaan miekka ja espanjalainen nahkakilpi hihnassa yli olkapään.\nSotajoukko pretoriaaneja seurasi häntä. Hän viittaa Puteoliin päin,\najaa täyttä laukkaa yli sillan ja palaa voittajana kaupungista,\njohon leikillä on rynnätty. Seuraavana päivänä on myöskin juhla:\nsilloin Cesar näyttäytyy kaksipyöräisissä kullatuissa vaunuissa,\nhevosten vetämänä, jotka ovat kuuluisia sen ajan \"urheilussa\".\nIllalla säteilee silta ja koko se kehä vuoria ja kukkuloita,\njotka ympäröivät sisimmän osan Puteolin lahtea, lukemattomien\ntulisoihtujen valossa. Kaikki tuo muistuttaa jättiläisteatteria.\nSillalla, joka nyt on avattu suurelle yleisölle, vilisee iloisia\nihmisparvia, silloin kuuluu yhdellä erää vihlova huuto. Gajus\nCesarin viittauksesta syöstään kävelijät mereen. Niiden yli, jotka\npysyttelevät uiden pinnalla tai jotka ovat tarttuneet laivanruoreihin\nja ankkuriketjuihin, sataa kangen- ja aironiskuja, kunnes he vajoavat\nsyvyyteen.\n\nKauan puhuttiin Bajæssa tästä koirankurista, kauemmin kuin Cesarin\nkylvyistä hyvätuoksuisissa esanseissa tai hänen päivällisistään,\njotka nielivät miljonia.\n\nKaligula haaveksi rakentamista; mutta melkein kaikki, mitä hän\nrakennutti, oli tarkoituksetonta kuten mainittu siltakin. On vaikeata\najatella taiteilijoita ikävämmässä asemassa kuin hänen arkkitehtinsä\nolivat. Gajuksella oli oma makunsa kirjoihin ja taideluomiin\nnähden, eikä yksikään pienokainen koulunpenkillä ole urheammin\nhyljännyt kaikkea, mikä siihen saakka on ollut kauneuden esikuvana.\nTästä terävästä arvostelijasta oli Virgilius pölkkypää, Livius\nlörpöttelijä; kerrotaan, että hän oli aikonut heittää Homeroksen\nlaulut yleisesti hävitettäväksi, ehkä muistellen sitä ankaruutta,\njolla Tiberius oli vaatinut hänen lukemaan niitä. Kaikkien täytyi\ntaipua Gajuksen makuun, ja todennäköistä on, että tuo suuri määrä\nsiihen aikaan niin tavallisia Virgiliuspatsaita hävisi hänen\nhallitessaan: meidän aikamme osaksi ei ole tullut yhtään, mutta\narviolta on annettu runoilijan nimi eräälle Kapitoliumin museossa\nolevalle antiikiselle rintakuvalle, johon on herttaisesti yhtynyt\nhänen runottarensa ja luonteensa piirteet. Gajuksen arvostelut\narkitehtuurista olivat aivan yhtä repivää laatua. Huvilinnojaan ja\nhuviloitaan varten hän teki suunnitelmia, joita hän luuli nerokkaiksi\nsikäli kuin ne sotivat tervettä järkeä vastaan. Rakennusmestarin\ntuli totella ja pitää huoli siitä, jos elämänsä oli hänelle\nkallis, että kaikki oli valmiina sen ajan kuluessa, jonka Cesar\nkärsimättömyydessään oli määrännyt.\n\nLähellä Karakallan termejä ja Porta San Sebastianoa on kolumbariumi,\njohon Augustuksen vapautetut orjat ovat haudatut. Siellä on komero,\njoka on koristettu barokin maun mukaan typistetyllä kiekuralla. Ei\nodottanut antiikin pohjalla tapaavansa ennusmerkkiä siitä tyylistä,\njoka enemmän kuin puolentoista tuhannen vuoden päästä kaunistaisi\nRooman kirkkoja ja portteja kiharilla tekotukilla; mutta huomaa\nkohta, että maku ei ole synnyttänyt tätä kummallisuutta, vaan\non tilanpuute pakottanut sen. Jos aika olisi säästänyt jonkun\nKaligulan huvilinnoista, niin epäilen, että meitä olisi siellä\nhämmästyttänyt moni pieni esitunne barokki- ja rokokotyylistä. Mutta\nnäistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan hänen Palatinuksella\nolevan keisarilinnansa mahtavat rauniot ja sen sillan tukimuuri,\njonka hän tältä kukkulalta rakennutti korkealle forum romanumin\nyli Kapitoliumin toiselle huipulle. Silta oli tienä kahden korkean\njumalan välillä, silloinkuin nämä tahtoivat neuvotella tärkeistä\nasioista. Toinen jumalista oli Jupiter Kapitolinus; toinen jolle\nkeisari oli rakennuttanut temppeleitä, perustanut papistoja,\npystyttänyt kultapatsaita ja miettinyt kalliita ja oivallisia\nuhreja -- oli Gajus itse. Heidän puhelunsa tapahtui siten, että\nGajus, jota myös Jupiter Latiarikseksi nimitettiin, kuiskasi\njumaltoverinsa korvaan ja asetti sitten oman korvansa hänen suulleen.\nToisinaan kohotti Jupiter Latiaris uhkaavasti äänensä. Jupiter\nKapitolinuksella, joka ei milloinkaan vastannut samalla äänellä, oli\nkuitenkin syytä napista, ellei omasta niin sukulaistensa puolesta,\nsillä keisari oli tuotattanut Roomaan joukon Kreikan ihanimpia\njumalankuvia ja hakkauttanut niiltä päät poikki antaakseen niille\ntoiset, joilla oli hänen omat kasvonpiirteensä, ja kerrottiin, että\nhän oli aikonut Olympon Zeulle saman kohtalon.\n\nTämä muistuttaa kieltämättä hulluutta. Kaligulan aikalaiset\nepäilivätkin, että hänen aivonsa eivät olleet kunnossa. Kuiskailtiin\nrakkaudenjuomasta, joka oli hämmentänyt hänen järkensä. Mutta antakaa\nkaikkivalta pojannulikalle, asettakaa orjia tai imartelijoita hänen\nvaltaistuimensa ympäri, ja mielettömyys on ilmenevä ilman Kanidiaksen\ntaitoja.\n\nGajus oli kateellinen. Ne suurten miesten patsaat, jotka Augustus oli\nsiirtänyt ääriään myöten täynnä olevalta Kapitoliumilta Marskentälle,\nmurskasi hän kappaleiksi, sillä Roomalle oli kylliksi _yksi_ suuruus.\nJos hän huomasi, että kaunis mies teatterissa veti puoleensa\nnaisten katseet, niin voi sitä miestä! Hän oli kuoleman oma; hän\noli varastanut Cesarilta sen suosion, jota kauniimpi sukupuoli\noli velvollinen yksinomaan hänelle osoittamaan. Kateus esiintyy\nlapsen koko teeskentelemättömyydellä, kun kansa taputtaa käsiään\nvaunutaistelija Poriukselle, joka voitosta iloiten vapauttaa orjansa.\nKaligula huutaa istuimeltaan: \"tämä kansa kunnioittaa enemmän\ngladiaattoria kuin ruhtinastaan\", ja hän syöksyy niin kiivaasti\nulos, että sotkeutuu toogaan ja suistuu portaita alas. Sellaisessa\ntilaisuudessa hän toivoi, että Rooman kansalla olisi ollut _yksi_\nkaula pyövelien huojennukseksi.\n\nHänen tyranniallaan on, kuten ennen on huomautettu, kokonaan toinen\nleima kuin Tiberiuksen. Toinen on julmuudessaan viekas ja laskeva,\ntoinen ajattelematon ja ilkivaltainen. Pelkästä juonikkaisuudesta\nhän herättää kaikkien luokkien vihan etsimättä kenestäkään tukea.\nHän antaa senaattorien toogaan puettuina juosta tuhansia askeleita\nvaunujensa vieressä; juhlissa, joita hän vietti näyttelijäin\nja irstaiden naisten kanssa, olivat senaattorit orjanpuvussa\npöytäpalvelijoina. Ritarisäätyä hän ei pidä sellaisen alennuksen\narvoisena; mutta hänen huvituksiinsa kuuluu asettaa jätkiä sirkuksen\nja amfiteatterin ritaripenkkeihin ja katsella tappeluita, joita siitä\nsyntyy. Rikkaita kansalaisia hän pusertaa kuin sieniä tyhjennettyään\nvajaassa vuodessa Tiberiuksen aarrekammion. Joskus hän antaa tälle\nhankkimistavalle hullunkurisen leiman, kuten silloin, kun vanha\nAponius Saturninus, joka on sattunut nukahtamaan eräässä keisarin\ntoimeenpanemassa julkisessa huutokaupassa ja unessa nyökkäämään\npäätään huutokaupanpitäjälle, huomaa itsensä herättyään Cesarin\nkolmentoista gladiaattorin omistajaksi 1 1/2 miljonan kruunun\nkauppahinnasta. Joita elinaikana ei imetty tyhjiin, niiden täytyi\ntehdä Cesar perillisekseen ja odottaa myrkytystä. Hänen ahneutensa,\nsamoinkuin hänen ilkivaltansakin, kohtasi köyhiäkin. Kantajien täytyi\nluovuttaa keisarille kahdeksas osa päiväpalkastaan. Kun vilja-aitat\nolivat täynnä, huvitti häntä sulkea ne ja antaa joukkojen nähdä\nnälkää. Legioonia hän ei myöskään empinyt härsyttää. Kun Kaligula\nlapsena oleskeli vanhempiensa luona leirissä Reinin rannalla, olivat\nGermanian legioonat nousseet kapinaan. Nyt, noin kaksikymmentä vuotta\nmyöhemmin, tahtoi hän surmauttaa heidät viimeiseen mieheen saakka;\nmutta muutti ympäristönsä hartaista rukouksista päätöksensä siten,\nettä ottaisi verikymmenykset heiltä. Dio Kassiuksen mukaan hän\npani toimeen ajatuksensa; Suetoniuksen mukaan pakeni hän paikalta\nja luopui aikeesta, kun legioonissa, jotka olivat kutsutut kokoon\naseitta ja saarretut ratsujoukoilla, muutamat sotamiehet aavistivat\npetosta ja riensivät tarttumaan miekkoihinsa.\n\nAikakirjat kätkevät muutamia Kaligulan lausuntoja, jotka tekevät\nmahdolliseksi silmäyksen hänen sieluunsa. Itse ylisti hän\nhorjumatonta lujuuttaan parhaaksi ja kuvaavimmaksi ominaisuudekseen.\nTämä lausunto heittää valonvälkähdyksen hänen sisäiseen maailmaansa.\nPsykolooginen kokemus osoittaa poikkeuksetta, että sydämettömät\nihmiset ihailevat itseään lujamielisinä. Ajaja, joka ruoskaniskuilla\nraatelee kaakkinsa haavoittunutta selkää, luulee olevansa\nlujatahtoinen mies, niin kauan kuin hänen oma selkänsä on vapaana,\nja toisten sääli vahvistaa vain hänen itseihailuaan. Pelkurien\nsydämettömyys on toinen sääntö, jota sen poikkeukset eivät kumoa.\nCowards are cruel, lausuu Gay ja on siinä oikeassa, vaikkakaan hän ei\naina ole lisätessään:\n\n                     but the brave\n    Love mercy and delight to save.\n\nKaligulan pelkuruus on tunnettu. Hänen elämäkerrankirjoittajansa\nkertovat surullisen hullunkurisia todistuksia siitä. Hänen kuviteltu\nlujuutensa ei kestänyt edes uhkaavan vaaran näkyä. Mutta arka\npoika, jota lujakourainen mies suojelee, luulee voivansa haastaa\nkanssansa taisteluun kokonaisen maailman. Kaligula, jota ympäröi\nhyvinpalkattu joukko rotevakasvuisia germaaneja ja vapautettuja\ngladiaattoreita, luuli samaa. Pelkuruus sopii hyvin yhteen uhman\nkanssa. Mutta Gajukselle oli uhma samaa kuin rohkeus. Siis: tämä\nraukka ihaili itseään lujana ja urhoollisena miehenä ja sai yhä\nuseammista rikoksista lisäkiihdykettä itseihailulleen. Tiberius kärsi\nomantunnontuskia. Kaligula ei kypsynyt milloinkaan niin suureen\nihmisyyteen, että omantunnontuskat olivat hänelle mahdollisia. Kun\nhänen isoäitinsä Antonia kerran uskalsi soimata häntä jostakin\nilkityöstä, kohtasi hän kummastuneen silmäparin ja kuuli vastauksen:\n_oletko unhoittanut, että kaikki on minulle luvallista?_ Mitä lapsi\nsaa tehdä, ja mitä siltä ei nimenomaan ole kielletty, se on sille\nluvallista. Itse hänen käsityksensä majesteetista oli lastenkamarin\nsyrjäkuva, missä mörkö on maailman hirvittävin asia. Hänet nähtiin\nkuvastimen ääressä harjoittavan ilkeimpiä kasvonilmeitä voidakseen\nesiintyä kuten elämän ja kuoleman herralle sopii.\n\nKaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla,\nvaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin\nkuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät,\nodottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut\nmilloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi\nsitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli\nniiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen\nherroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta\nkuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät\nhänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa\npylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin.\nMissä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti\nhurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun\nseuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän\nkernaasti edeltä sanat: \"Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan\".\nErityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien\nturmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin\nsuuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään\ntyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä\noli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän\nihaileminen antoi kantavuutta.\n\nEllei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin,\nettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea\nhourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen.\nMissä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy\nselville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen\nratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen\nIncitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan\nratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole\nniin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi.\nHuonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat\nvirkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi\nvoinut hoitaa niitä tallirengin avulla.\n\nKaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa\nesineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti\nKassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä\neivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa.\nKerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä\nkärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä\nlevollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen\nseuraajansa.\n\nEräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä\nholvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa\npäivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi\ntunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: _Priapus!_\nMutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula\nantoi toiselle everstille tunnussanan: _Jupiter!_ Tuskin sana\noli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä _kohdatkoon hänen\nvihansa sinut!_ ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa.\nUseita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin\ngermaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula\nmaassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista,\ntodistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä\nulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa -- hänet surmattiin näet\n29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan\nkauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä\non suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei\ntahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta\nbasalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin\npahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä\nhän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa,\nsankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat\nkuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi\nmainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa\npatsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten\nkasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi\nuhraajana ja kaatoi kirveellä -- uhrieläimen? Ei, vaan pahaa\naavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa\nBorghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre\ntuntuu miettivän samallaista pilaa.\n\nKaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat\nRoomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä.\nOnnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa.\nMuutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta\nmarmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin\nmuseossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan\naikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen\nsaattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa,\nteettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä\non jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan\nkäsitykseen Kaligulan seuraajasta.\n\nKlaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi\nhänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä,\nherkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli -- kaikki\nlausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen -- onko mahdollista,\nettä hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa,\njoiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys\nja lempeys meitä vastaan.\n\nNiin, päättäen siitä, mitä tiedämme Rooman muotokuvataiteesta,\nolemme velvolliset siihen uskomaan. Tätä taidetta ei voi soimata\nimartelemisesta. Se antoi, mitä roomalaiset siltä vaativat: jyrkkää,\nheltymätöntä luonnonmukaisuutta, eikä se tehnyt poikkeusta Cesareihin\nja heidän perheisiinsäkään nähden, ei edes heidän naisiinsa.\n\nLöytää melkein vastenmielisiä todistuksia siitä. Kypsyyden iän yli\nennättänyt keisarinna on esitettävä Venuksena. Mahdollista on, että\nhän kernaasti luopuisi tästä kunniasta, ja että hän kernaasti olisi\nkuin\n\n    \"die alten, die sich klug verhüllen\",\n\nmutta hänellä on Cesarin puolisona velvollisuuksia arvoansa kohtaan\nja hänen täytyy alistua kohtaloonsa. Rakkaudenjumalatarhan oli\njulilaisen suvun kantaäiti: senvuoksi käyvät hänen atribuuttinsa,\nvaikkakaan ei hänen kauneutensa, perintönä jokaiselle perheenäidille\ncesarisen lieden ääressä, samoinkuin paavi perii pyhän Pietarin\navaimet, perimättä ehkä hänen uskoaan. Ja niin on taiteilijan\nikuistutettava hänen alaston sulonsa, ja hän tekee sen niin\ntotuudenmukaisesti, että se pieni amoriini, joka sormi suulla seisoo\nkuvan juuressa, ei voi kuiskata näille suloille muuta kuin: verhotkaa\nitsenne!\n\nVoihan sitäpaitsi sanoa, että hienoin imartelu oli pysytellä\ntodellisuudessa, jonka olisi pitänyt olla kyllin hyvä eikä tarvita\ntaiteen oikaisuja.\n\nSitä vaati joka tapauksessa varovaisuus, sillä kokkailijoita\nja irvihampaita oli yllin kyllin toreilla ja kokoussaleissa ja\nkylpylaitoksissa, minne keisarilliset kuvat olivat asetetut. Imartelu\nolisi herättänyt pilkkaa. Se syy, jonka vuoksi Sturleson kiittää\nmuinaisajan virsiä suurmiesten urotöistä, kun laulut olivat lauletut\nheille itselleen, voidaan sovittaa myöskin keisarikuvien tarkkuuteen:\nturhamaisuuteen perustuva, kaikille selvä poikkeaminen totuudesta --\n\"se olisi ollut pilkkaa, eikä ylistystä\".\n\nAinoastaan niissä patsaissa ja kohokuvissa, jotka esittävät jotakin\nkeisaria jumalana, voidaan havaita ihannoimista, mutta sellaista,\njoka tahtoo kirkastaa luontoa sitä korjaamatta.\n\nSiis on uskottava, että Klaudiuksella on ollut nämä miellyttävät\npiirteet. Kaikki eri talttojen luomat ja eriarvoiset kuvat\nhänestä todistavat yhtäpitävästi sitä. Ja sitä eivät hänen\nhistorioitsijansakaan kiistä vastaan. Tosin he ovat laskeneet pilaa\nhänen turhantarkasta käytöksestään ja huojuvasta käynnistään,\nmutta yksikään ei ole väittänyt häntä rumaksi. Suetoniuskin,\njoka innokkaasti kokosi kaikkea, mikä voisi saattaa Klaudiuksen\nmuiston naurunalaiseksi, puhuu \"käskevästä arvokkaisuudesta hänen\nulkoasussaan, (_autoritas dignitasque formæ_), hänen seisoessaan,\nistuessaan tai levätessään.\"\n\nKlaudiuspatsas Vatikaanin rotondassa on merkillinen taideteos.\nVanhentunut Hamlet! Se on ensimäinen vaikutus. Mutta Hamlet ja\nKlaudius Cesar, Shakspearen hieno romantisen-moderni uneksija, ja\ntuo saamaton, heikko, aistillinen ukko Rooman valtaistuimella --\ntuollaisen vertailunhan täytyy synnyttää lukuisia vastaväitteitä! Se\non totta, mutta en luovu kuitenkaan siitä uskosta, että Shakspeare\noli lukenut Klaudiuksesta, ennenkuin hän kirjoitti Hamletin, että\nSuetoniuksen kuvaus onnettomasta roomalaisesta ruhtinaanpojasta ja\nSaxon satu onnettomasta tanskalaisesta olivat yhdistyneet runoilijan\nmielikuvituksessa, silloinkuin se loi Hamletin. Surullinen nuoruus\nhovissa, joka pakotti heidät teeskentelemään mielipuolisuutta, oli\nheille molemmille yhteistä. Ja että Hamlet oli syvälle kätkeytyneenä\nKlaudius Cesarin sieluun ja että Shakspearen terävä katse on\nlöytänyt hänet sieltä ja antanut hänen perhosena lentää ulos tuosta\nmuodottomasta kuoresta, sen on näkevinään Vatikaanin patsaasta, jonka\nmestari, niin sanoaksemme, on veistänyt marmoriin sen kreikkalaisen\nsanan, jolla Augustus osui Klaudiuksen luonteen pääpiirteeseen. Sana,\nsovitettuna häneen, ei vaadi mitään selityksiä: kun kuulee sanan\n_meteoria_, kuvittelee mielessään liitelyä äärettömissä avaruuksissa,\nusman ja pilvien joukossa, empivän elämän tyhjien unelmien vallassa,\njota surullisuus tahdon heikkoudesta painostaa ja jota suuret aikeet\njoskus ovat koskettaneet. Sellainen oli nuoren Hamletin elämä ja\nsellainen Rooman vanhan imperaattorin. Sen lukee hämmästyttävän\nselvästi jokaisesta piirteestä.\n\nHänen päänsä on hyvin muodostunut, jota vastaan kauneuden\nnäkökannalta tuskin lie muuta muistuttamista, kuin että kasvojen\nsoikea muoto on hiukan kokoonpuristunut. Leveällä otsalla lepää\nraskasmielisyyden pilviä. Silmät, joiden katse on empivä, surullinen\nja hyväntahtoinen, ilmaisevat mietiskelevän ja kärsivän hengen, joka\ntuntee itsensä jalosyntyiseksi, mutta kykenemättömäksi nauttimaan\nvapaudestaan. Suu on hyvin muovailtu ja ilmaisee hienotunteisuutta,\njota ei olisi tässä odottanut, mutta joka selviää puolueettomasti\ntarkastaessa Klaudiuksen luonnetta. Ryhti on ylevä, mutta\nponnisteltu, jäsen rakenne virheetön, lukuunottamatta liian kapeita\nhartioita. Kokonaisuus tekee huolestuneen ja kuitenkin voittavan\nvaikutuksen. On näkevinään onnettomuuden, jolla on oikeus vedota\nosanottoon, ja heikkouden, joka on yhtynyt liian suureen hyvyyteen\nherättääkseen ainoastaan surkuttelua ja ylenkatsetta.\n\nTämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin\nviileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino\nlankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin\ntaideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien\nepätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole\nkaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään\nteennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla,\nmillään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua.\nMe yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo\nyllättää _tunnetunnustuksillaan_. Usein on huomautettu, että ne\nnäyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka\nkenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.\n\nSe Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita\nLavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen\nrintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista\nvaltaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne\npuhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan,\nettä niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus,\njonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman\nkeisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun\nkanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin\nihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja\nAntoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.\n\nJos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät\nsielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä\nmuisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus,\njonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon\nja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret\nkulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus\nhalki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta,\njotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen\nvesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin:\nvanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne\ntulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus\nvuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne\njohto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin\nmarmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia\nNuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai\nlyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein\nkohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa\ntähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on\nuskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista\nCesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä\nyhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen\nRooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.\n\nJos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät\nTiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden.\nSiellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin\nRooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja\nsen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen\nKlaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen\nJulius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama,\nettä suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius\nCesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman\nsatamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin\nolisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat,\nantoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet\nsen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille.\nAsiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä,\ntutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön.\nMuutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien\nkäsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto\nlöysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi\nmajakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.\n\nSabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa\nkattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752,\njolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan\nkaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari\nKlaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain\njoku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt\nmuistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin.\nFucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein\nympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä\nveden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota\nnykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle\noli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus.\nYksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa.\nVuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten\nniin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta\nKlaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli\non nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä\nviljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli\nItalia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta,\nruhtinas Alessandro Torloniasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKlaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja\nsielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä\ntäysi-ikäisenä oli \"lastenhoitajan\" hallussa. Kodissa kohtelivat\nkaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että\nhän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi\nmerkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: \"hän on tuhmempi\nkuin poikani Klaudius\". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä\nGermanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin\nvaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli\nkeisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle\n(ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa,\nettä keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä\ntoivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä\ntomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi.\nNuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin\nnäkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia\nkunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten\ntiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä\nseurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut\nopiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin\nhelmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen\nhistorialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että\nnuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari\nhuomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas\nei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin\nSulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana,\nvaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun\nkeisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin\nkunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt\nkoko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius\nparkaa (\"_misellus_\") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli\n21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle\nalttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle\nkansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että\nnämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan\ntahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään\nja valtiolliseen elämään vai eikö. -- Toisessa tilaisuudessa\nkirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon\nhullunkurisen kuoren alla -- löytö, joka tuottaa kunniaa hänen\nyhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen -- ja hän lausuu\nihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan\nselvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän,\nkun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.\n\nSaman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään,\nsittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei\npuhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet\nainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia\nperinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin\npäivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu\ntoistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.\n\nSitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle\nhänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan\nmitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut\nvälttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista,\nlukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut\nhäntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt\nhänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka\nkeisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti\nvakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se\noli tämä hänen seuraajistaan.\n\nTiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin\neristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan\nja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi\nTiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei\nollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli\nhäntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo \"mielipuoli\"\ntekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin\ntunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä\nnärkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka\nhän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan\nheikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle\nitsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti\nhänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää\nsen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan,\nlukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin\nollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna.\nHän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan\nolivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli\nlähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati\nsuurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun\nhän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman\nlaitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla\nkohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai\nkokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli\nperusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa\nolivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana\nlaveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista\npäättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän\nkirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia\nhän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan.\nSitäpaitsi hän kirjoitti \"Ciceron puolustuksen\" tämän vastustajaa\nAsinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen\noikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta\nelämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että\nhänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan,\nsillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja\nja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo\nkauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan\nmeidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy\ntutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua\narvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on\ntutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.\n\nTämä ominaisuus oli ehkä hänen suurimpia onnettomuuksiaan valtakunnan\nhallitsijana. Se teki hänet turhantarkaksi ja virkavaltaiseksi\nholhoojaksi jokaisessa pikkuasiassa, jonka hän tiesi ymmärtävänsä,\nja houkutteli hänet hyvää tarkoittavaan, mutta naurua ja suuttumusta\nherättävään sekaantumiseen määräystensä kautta talouskokeissa ja\nmuissa asioissa, joita ne virkamiehet, joita määräykset koskivat,\nymmärsivät ainakin yhtä hyvin kuin hän itse. Mutta vielä pahempaa\noli: sama hänen ominaisuutensa teki hänet aivan saamattomaksi\nniissä joka päivä esiintyvissä kysymyksissä, joita hän ei tuntenut\nkäsittävänsä. Tuntien sen tylsyyden, millä hän sai vaikutelmat\nkaikesta, mikä ei kiihoittanut hänen nautintoaan, ja tietäen\nsen hitauden, jolla hän muodosti ajatuksiaan, ei hän luottanut\nlainkaan arvostelukykyynsä välittömästi vaikuttavana, ja sellaisiin\nkysymyksiin hänellä ei ollut muuta vastausta kuin holbergiläinen:\n\"kysykää hovimestariltani!\" Vähimmän hän uskoi voivansa lukea toisten\najatuksia ja aikeita, erottaa rehellistä epärehellisestä ja ystävää\nvihollisesta. Tämän huolen hän heitti niille ympäristönsä ihmisille,\njotka kerta kaikkiaan olivat voittaneet hänen luottamuksensa. Ne\nsyytökset, joiden uhriksi suuri joukko senaattoreja ja ritareja\njoutui hänen hallitusaikanaan, ovat kaikki tyynni asetettavat\ntämän ympäristön syntiluetteloon. Kun keisarin kuoltua tutkittiin\nhänen papereitaan, niin huomattiin, ettei hän itse milloinkaan\nollut vaatinut eikä aloittanut yhtään syytöstä. Tavallisesti hän\nei tiennyt langetetuista kuolemantuomioista mitään, ennenkuin\nne olivat toimeenpantuja, usein ei jälkeenkäänpäin, niin että\nhän kutsui pöytäänsä ylhäisiä roomalaisia, jotka jo olivat\nmestattuja valtiopetoksesta. Hän tunsi olevansa \"kykenemätön\npuolustamaan itseään\", kuten Tacitus on sanonut; kun hän oppineista\ntutkimuksistaan tai tärkeitten lakiehdotusten mietiskelyistään tai\naskarteluistaan virkavaltaisessa töryssä herätettiin katselemaan\nympäröivää elämää, ja kun hän kuuli puhuttavan valtiolle\nvaarallisista juonista ja uhkaavista salaliitoista, istui hän\nneuvottomana ja epäillen, tokko voisi saada selville mikä oli totta\nja mikä valhetta, mikä todellista ja mikä kuvailtua kuulemassaan, ja\nhän alistui niiden mielivallan alaiseksi, joiden \"käytännölliseen\nkykyyn\" hän luotti ja joiden rakkaudesta ja ystävyydestä hän\nluuli olevansa varma. Että tämä oli heikkous, turmiollinen ja\nruhtinaalle arvoton, sen hän tuskallisesti tiesi ja koetti tukauttaa\ntuota tunnetta päivällispöydän huvitteluilla ja väsymättömillä\ntutkimuksilla.\n\nHän teki kuitenkin uutteria yrityksiä kehittääkseen arvostelukykyään\nkäytännöllisen elämän tarpeissa. Senvuoksi hän asettui usein\ntuomarinistuimelle, silloinkin kun oli esillä vähäpätöisempiä\noikeudenkäyntejä. Hänen yrityksensä olla tuomarina onnistuivat\nmilloin mitenkin. Toisinaan hänen onnistui kuunnella tarkkaavaisesti\nniitä perusteita ja vastaperusteita, joita asian käsittelyssä\nesitettiin, ja kun hän sitten oli jonkun aikaa harkinnut, saattoi\nhän julistaa päätöksen, joka todisti älykkäisyyttä. Mutta yhtä\nusein tapahtui, että mietiskelyt mahdollisesti etrurilaisesta tai\nkartagolaisesta ajanlaskusta tai jostakin lautapelitehtävästä\nhämmensivät hänen ajatuksensa, ja sen mukaiseksi tuli tuomiokin.\nSellaisessa tilaisuudessa viskasi toinen asianomaisista, eräs\nhelleeni, hänelle vasten kasvoja sanan tyhmyri. Keisari otti nöyrästi\nvastaan syytöksen, tuntien että se oli hyvin ansaittu. Toisen kerran\nhänen istuessaan tuomarina tunkeutui saliin suloisia ruuanhöyryjä\neräästä lähellä olevasta temppelistä, jonka papit olivat kautta koko\nkaupungin tunnettuja herkkusuita. Klaudius unhoitti silloin sekä\noikeudenkäynnin että riitapuolet ja kiirehti tuomarinistuimelta\npappien ruokasaliin, missä hän istuutui ja nautti perusteellisen\naterian.\n\nYleensä voidaan sanoa, että hänen hermostonsa oli häntä voimakkaampi.\nHän oli ylen heikko aistiärsytyksiin nähden. Naisellinen kauneus,\njalo viini, herkullinen pöytä olivat kiusauksia, joihin hän lankesi\ntuntematta muita kuin äänettömiä vastaväitteitä, jota vastoin hän\nasioissa, jotka eivät vedonneet aisteihin, vaan mietintöön, osoitti\ntahdonvoimaa, sittenkuin oli muodostanut niistä vakuutuksen.\nTämän ärtyisyyden perustalla on selitettävissä ne monet synnit,\njoita hän teki hovitapoja vastaan, vieläpä säädyllisyyttä ja\nmaltillisuuttakin vastaan, jotka jokainen roomalainen tahtoi ottaa\nhuomioon ulkonaisessa esiintymisessä. Hän saattoi juhlallisissakin\ntilaisuuksissa ja valtaistuimella osoittaa iljettävää, joskin\nnopeasti ohimenevää ja aivan vaaratonta kiukkua odottamattoman\nvastaväitteen johdosta; hän saattoi vuodattaa kyyneleitä, jos\nhiukankin vedottiin hänen sydämeensä, ja nauraa kohti kurkkua, kun\njokin näytti hullunkuriselta, minkä seurusteluäly vaati sivuuttamaan.\nKun hänen herkeämätön pyrkimyksensä esiintyä keisarille arvokkaalla\ntavalla ei kantanut parempaa hedelmää, niin älköön ihmeteltäkö\nseuraavaa tapausta, joka sattui hänen vielä eläessään yksityisenä\nmiehenä ja \"vanhana ylioppilaana\". Hän tahtoi silloin, kuten\ntoisetkin kirjailijat, julkisilla luennoilla päästä selville,\nminkälainen menestys hänen julkaisemattomilla kirjoituksillaan olisi.\nEnsimäiselle luennolle saapui paljon väkeä, ja kunnioittavalla\näänettömyydellä odotettiin, mitä ruhtinaan vaatimattomalla ja\nsuositulla sukulaisella olisi sanottavaa. Mutta kun tämä oli\naloittanut esitelmänsä, murtui penkki tavallista paksumman kuulijan\nalla. Luentosali selvisi pian siitä naurukohtauksesta, minkä\ntämä herätti; mutta se, joka ei voinut hillitä nauruhermojaan,\noli luennoitsija itse, ja kuulijoiden täytyi poistua, sittenkuin\nkauan olivat turhaan vartoneet, että hän antaisi heille muutakin\nnautittavaa kuin naurunhohotusta.\n\nTähän hermoärtyisyyteen kuului hänen hätäilevä pelkonsakin, jota\nväärin on tulkittu arkuudeksi, sillä sitä vastasi moraalinen rohkeus,\njoka usein voitti sen. Hänen tosin kyllä lyhyeltä sotaretkeltään\nBritanniassa ei tuo innokas juttujenkerääjä Suetonius ole voinut\nkertoa yhtään ainoata piirrettä, mikä oikeuttaisi syyttämään\nkeisaria pelkuruudesta. Saman ruumiillisen heikkouden perustalla\non selitettävissä se hekumallinen nautinto, minkä joskus oltiin\nnäkevinään hänen kasvonpiirteissään, silloin kuin hän näki\nverenvuodatusta. Hänen aikalaisensa, jotka niin kyllästymättömästi\nkaipasivat julmia gladiaattorileikkejä, eivät kai milloinkaan\nolisi huomauttaneet tästä, elleivät olisi havainneet sitä juuri\nruhtinaassa, jonka ihmisystävällinen mielenlaatu oli yleisesti\ntunnettu.\n\nKlaudiuksen kasvoista lukee, että hän murehti tappioita taistelussa\nsisällisen lakinsa ja jäseniensä lain välillä. Tutkimukset ja\nmietiskelyt olivat hänen ainoana turvanaan aistien viettelyjä\nvastaan. Kun hän silloin oli vaipuneena ajatustensa ja unelmiensa\nmaailmaan, saattoi esineitä kulkea hänen katseensa ohi hänen\nniitä näkemättä, ääniä kaikua hänen läheisyydessään hänen niitä\nkuulematta, tapahtumia sattua, jotka liikuttivat kaikkia hänen\nympärillään olevia hänen niistä mitään aavistamatta. Hänen sielunsa\noli camera obscura, joka imi itseensä kapean valonsiinnon ja jätti\nkaiken muun pimeään. Hänen täytyi kääntää katseensa ulkonaisista\nilmiöistä, ellei mielinyt joutua jonkun hermovaikutelman orjaksi.\nHänellä kun ei ollut äkillisiä mielijuohteita eikä terävää katsetta,\nniin hän koetti voimiaan käytännöllisten kysymysten teoreetisen\nsolmun etsimisessä ja selvittelemisessä, ja tämän hän teki usein\ntavalla, joka todisti filosoofisia lahjoja. Tacitus on antanut\nmeille merkillisen näytteen tästä. Gallia Comatan ylhäisemmät\nasukkaat, joilla oli Rooman kansalaisoikeudet ja joiden kieli ja\nsivistys oli kauan ollut roomalainen, vaativat itselleen oikeutta\nsaada hakea ja tulla nimitetyiksi Rooman valtionvirkoihin.\nVaatimus herätti katkeruutta ja kiivasta vastarintaa ei ainoastaan\nsenaattorien ja ritarien joukossa, vaan pääkaupungin rahvaassakin;\nsillä huolimatta kaikista säätyjaoista ja arvoluokista tahtoi vielä\ntähän aikaan jokainen kaupungin muurien sisäpuolella syntynyt\nkatupoikakin käydä korkeammasta henkilöstä kuin parhaimmat\nkansalaiset maaseutukaupungeissa, ja itse asiassa oli olemassa eräs\najatustavan voimassapitämä, vaikkakaan ei valtioelämään sovellutettu\npappisvaltainen järjestys Rooman vallanalaisten maiden ja kansojen\nvälillä, jossa italialaiset saivat ensimäisen sijan, kreikkalaiset\ntoisen, gallialaiset kolmannen ja niin edespäin aina egyptiläisiin\nsaakka, jotka tavallisesti asetettiin alimmalle asteelle. Nyt\ntuumittiin Roomassa, saisivatko ihmiset, joiden isät olivat olleet\nbarbaareja ja Tiberinkaupungin turmiollisimpia vihollisia, tunkeutua\nitse senaattiin ja kantamalla purppurareunaista toogaa nöyryyttää\nRomuluksen jälkeläisiä. Huuto veren, heimon, \"kansojen\" oikeudesta\nkaikui sillä kertaa yhtä voimakkaasti kuin meidän päivinämme. Silloin\nkutsui Klaudius senaatin kokoon ja piti vastahakoisesti kuunteleville\nisille esitelmän, joka tahtoi näyttää toteen, että Rooma ei ollut,\nei ollut milloinkaan ollutkaan sitä, mitä he tahtoivat mielessään\nkuvitella: yhteiskunta, joka oli rakennettu kansallisuuden pohjalle.\nHän muistutti oman ikivanhan sukunsa sabinilaisesta alkuperästä,\njulilaisten sukuluetteloa Alba Longasta ja Porciusten Tuskulumista.\nHän muistutti eqveistä, hernikeistä, etruskeista, lukaneista ja\nniin monesta muusta kansasta, jotka Rooma oli kukistanut, mutta\nelähyttääkseen heitä roomalaisella hengellä ja sivistyksellä ja\nsulattaakseen heidät yhdeksi kokonaisuudeksi itsensä kanssa.\n\nNyt nimitettiin näiden heimojen jälkeläisiä roomalaisiksi ja\nhe rakastivat Roomaa isänmaanaan. Hän osoitti, että valtiot\nsellaiset kuin Ateena ja Sparta olivat käyneet perikatoon\nsiksi, että pysyttelivät liian ankarasti veren perustassa, kun\nRooma sitävastoin pääsi maailman herrauteen senvuoksi, että se\ntaisteli enemmän sivistyksensä levittämisen kuin jonkun määrätyn\nkansanheimon ylivallan puolesta. \"Kokoontuneet isät,\" niin hän\nlopetti puheensa, \"kaikki, mitä nyt pidetään ikivanhana, oli\nkerran uutta: patriisivirkamiesten jälkeen tuli plebejejä, heidän\njälkeensä latinalaisia, heidän jälkeensä taas virkamiehiä toisista\nitalialaisista heimoista. Tämäkin on saavuttava vanhuuden tavan, ja\nmitä nyt puolustamme aikakirjojen esimerkeillä, on sekin kerran oleva\naikakirjain esimerkkien joukossa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen puheensa senaatissa eivät käsitelleet aina niin tärkeitä\nvaltiollisia kysymyksiä. Kuten edellä on mainittu sekaantui hän\nkaikkeen, mihin tiesi kykenevänsä, eikä mikään aine tuntunut hänestä\nsilloin arvottomalta valtion päämiehen puuttua sen käsittelyyn. Kun\nsenaatti oli eräänä päivänä ryhtynyt harkitsemaan kysymystä jostakin\nmuutoksesta kaupungin kehnompien ruokapaikkojen ja kapakoiden\nsäännöissä, ilmestyi keisari kuriaan, ja kun hän syystä kyllä\noli sitä mieltä, että yksikään kokoontuneista isistä ei tuntenut\nparemmin niitä paikkoja kuin hän, joka niin useasti oli tuonut\npäivällisateriansa niistä, vieläpä astunut niiden kynnyksenkin yli\npelatakseen viinimitan ääressä lautapeliä vakinaisten vieraiden\nkanssa, niin hän nousi ja antoi, senaattorien närkästykseksi ja\nnauruksi, tarkkoja selityksiä siitä, mitä huomioita hän itse oli\ntehnyt näiden paikkojen laitoksista, tavaroista ja hinnoista.\n\nSiitä elämästä, jota hän näin kuvaili, oli kohtalo hänet äkkipikaa\nsiirtänyt valtaistuimelle. Me kaikki tiedämme kuinka se tapahtui.\nKaligula oli kaatunut salaliittolaisten miekaniskuista, ja senaatti,\nensimäisen sanoman saavuttua tästä, oli kokoontunut Kapitoliumille\npalauttaakseen kiireesti koottujen kaupunkilaiskohorttien aseiden\nsuojassa \"vapauden entiselleen\", kuten tuo kaunis lausetapa kuului.\nMutta senaattorien kiistellessä siitä, kuinka tämä on tapahtuva, ja\nkuinka vapaudella on turvattava järjestys ja omistusoikeus, eikä\nvähimmän omistusoikeus orjiin, sattuu muutaman kivenheiton päässä\nsurullisen hullunkurinen tapaus, joka yhdellä erää tekee tyhjäksi\ntuon suurenmoisen suunnitelman. Eräs pitkäkyntinen sotamies on\nsekasorron aikana hiipinyt autioon keisarinlinnaan ja löytää sieltä\njalkaparin erään oviverhon alta. Jalkojen omistaja lankee kauhuissaan\npolvilleen ja rukoilee, että hänen henkeään säästettäisiin.\nSotamiehen, joka tuntee rukoilijan erääksi keisarillisen huoneen\njäseneksi, Kaligulan sedäksi Klaudiukseksi, päähän pälähtää\nsilloin oivallinen tuuma. Hän varastaa Klaudiuksen ja kohtaa,\nkiirehdittyään tämän kanssa palatsista, muutamia aseveikkoja,\njotka auttavat häntä nostamaan varastetun saaliin kantotuoliin\nja siirtävät sen pretoriaanileiriin. Pretoriaanit, jotka ovat\nsuutuksissaan siitä luottamuksesta, jota senaatti on osoittanut\nkaupunkilaiskohorteille, ja haaveksivat sitäpaitsi enemmän palkkoja\nja rahalahjoja kuin vapautta, huutavat Klaudiuksen keisariksi. Kansa,\njoka on kokoontunut senaatin neuvotteluhuoneen ulkopuolelle, yhtyy\nvannomaan uskollisuusvalaa, kaupunkilaiskohortit marssivat takaisin\nkasarmeihinsa, vapaudenhuudot lakkaavat ja senaattorit hajaantuvat\nkuin akanat tuuleen. Ne aivot, joissa pretoriaanivalta siten ensiksi\notti miehuuden kekseliäänä kujeena, jonkinlaisena varkausajatuksena,\nansaitsevat kuolemattomuuden yhtä hyvin kuin joku toinenkin,\njoka on saanut kunnian kantaa sytyttävän kypenen jo valmiiseen\nhistorialliseen ilotuleen: sotamiehen nimi oli Gratus ja oli hän\nsyntyisin Epiruksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen\nensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt\ntapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän\njulman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen\nhänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä\nsarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin\nvaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin\nturmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa\nvartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada\nrankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista,\njoita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin\nkoko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei\nKlaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä.\nSaattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän\nteeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään\nnuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina\nSiliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet\nruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut\nOstiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen\nhänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella\nviininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä -- niin uskomattomalta kuin\nse kuuluukin -- häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä,\ntuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista\ntiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin\noli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin\nja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli\njärjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä,\nrypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina\nainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina\ntai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka\nvalloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan\nSilius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja\nkoturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron\nlauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius\nValens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. \"Mitä näet?\"\nhuudetaan hänelle. \"Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta\", kuului\nhänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä\npalatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan.\nOrgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta\nheidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät,\nmissä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on\nainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää\npalatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla,\nja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään\nisäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän\nkiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa\ntoivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa\nesirukouksiin.\n\nNiin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille\nkaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä\nhän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan\najoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin\nvie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän\nhuomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa\non Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen\nkasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet\nilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole\nkoko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: \"Lapsieni äidin, lapsieni\näidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!\" Hetki oli ratkaiseva. Se\non syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen.\nMolemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: \"Cesar,\nkuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!\" Klaudius ei ollut\nmilloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden\nnäkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: \"Cesar,\nälä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!\", ja\nkun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus\nkääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän,\njossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki\nvaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja\nkäskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut\nsaattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs\nvestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus\npoistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan\nvelvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen\ntaloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun\ntaideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa\nsyyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa\nempimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin\npalatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna\nkuulustella \"tuota onnetonta\". Mutta Narcissus, joka tietää, että\nMessalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin\nvoittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa\nolevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän\nsanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa,\nepätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka\npyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän\nhäpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat\nsisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti\nkaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta.\nEräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun\nKlaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli \"heittänyt henkensä\",\ntyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut\nmilloinkaan enää keisarinnan nimeä.\n\nVielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi\nKlaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä,\nnaisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa\nmerkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka\nvahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius\nDomitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota\nhän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä\nhänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus\ntapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä\nja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat\nvielä Celius vuorella Koliseumin takana.\n\nPysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi\nihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian\nmaasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien\nihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan\nvoittoon. -- Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut\nvihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja\non ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli\nmuinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja\nhoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen\narmeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat\norjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat,\nmutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius\nlopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut\nmonesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki\nmääräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa\nmies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin\nkuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan\nrangaistuksen.\n\nTällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar\nheikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha\nkyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin\ntahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon,\npudistettavana yltään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä\ntuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut\nkatselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien\npiti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä\nhevosta ja käytellä aseita.\n\nNuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja\nsenaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka\nmerkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin\nrivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin\nja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin\neteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin\n\n    \"parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii,\n    leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet\",\n\nnähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika\nLucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus,\noli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen\npiti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja\nihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen,\njonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin\npainui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen\nelämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen\nihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla,\nhalasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.\n\nNero -- kuten häntä nimitettiin silloin, kun keisari pian senjälkeen\nteki hänet pojakseen ja kruununperillisekseen -- oli nyt kansan\nlemmikki ja näytti ansaitsevan tämän aseman. Kaikki, jotka olivat\nhänen lähellään, olivat ihastuneet hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja\niloiseen, hyväntahtoiseen, melkein naisellisen hentoon luonteeseensa.\nOpettajat ylistivät hänen rikkaita sielunlahjojaan ja ahkeruutta,\njolla hän viljeli niitä. Innokkaimmin hän antautui niihin\noppiaineisiin, jotka vaativat kuvittelukykyä. Harvoin hänet nähtiin\ntoimettomana: vapaahetkensä kirjasta ja ruumiinharjoituksista hän\nvietti maalaamalla, muovailemalla, kaivertamalla ja harjoittamalla\nrunotaidetta.\n\nNe miehet, joille hänen kasvatuksensa oli uskottu, kirjailija Seneka\nja sotapäällikkö Afranius Burrus, huomasivat kuitenkin, ettei\nollut epäilemistäkään, että nuo loistavat lahjat olivat yhtyneet\nturmiollisiin puutteisiin. Ne kaunopuheliaisuuskokeet, joilla tuo\nmietelauseita laativa Seneka tahtoi istuttaa totuuden rakkautta\npoikaan, osoittautuivat vaikutuksettomiksi: jos tämä oli joutunut\nsyylliseksi johonkin rikokseen, koetti hän kekseliäällä valheella\nsuoriutua pulasta, ja ellei se onnistunut, niin hän vaiensi nuhteet\nsuuteloilla ja parannuslupauksilla, joita ei kai milloinkaan\ntäytetty. Vanha Burrus, äreä poikaa ja töykeä keisaria kohtaan,\nvoitti hänen kunnioituksensa, mutta ei hänen luottamustaan. Seneka\ntaas, jonka olento yhdisti hienoon ja arvokkaaseen ulkomuotoon\njotakin tunteellista, pääsi lähemmäksi nuorukaisen sielua ja\noli hänellä Neron opastajana kaunopuhujataidossa runsaasti\ntilaisuutta opettaa tälle stoalaista ihannetta, jota molemmat\nopettajat kannattivat ja joka kieltämättä oli omiaan herättämään ja\nvahvistamaan siveellistä tahtoa. Useasti kyllä sai oppilas kuulla,\nettä \"hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi palkkaa ajattelematta\" ja\nettä \"pahetta on kartettava, vaikkapa se voisikin paeta jumalien\nja ihmisten katseita\". Tuo järkähtämätön hyve, jota ei kukistuva\nmaailmanrakenne, vielä vähemmän rahvaan vimma ja tyranniuhka, voi\nsäikyttää, esitettiin usein kyllä puhujalavalta vilkkaalle pojalle,\njonka sielu saattoi kuvastella kaikkea jaloa, mutta kuvastimen\ntavoin, kuvan jättämättä edes pintaankaan pienintä jälkeä. Jos hän\nnautti miehen esittämisestä, jota kohtalo ei voinut masentaa, niin\njohtui se siitä, että tuo hahmo olisi näyttänyt komealta pronssissa\ntai koturnissa.\n\nMutta Senekan opeissa oli myös jotakin, joka vieroitti nuorukaisen\nniistä. Itse hän oli hellätuntoinen muiden kärsimyksille ja\nhyväntahtoinen kaikkia kohtaan, niin kauan kuin tämä ei ollut\nvaivaloista; mutta nyt hän kuuli nimitettävän \"niitä silmiä\nheikoiksi, jotka kyyneltyivät toisten valuessa vettä\", ja hän\nkuuli sitä verrattavan nauruun toisten nauraessa, haukotukseen\ntoisten haukotellessa. Sillä samat stoalaiset, jotka julistivat\nihmiskunnan veljeyttä, antoivat vähän taikka eivät ollenkaan arvoa\nhelläsydämisyydellä sellaisenaan: he eivät kiinnittäneet huomiota\ntuohon kauniiseen luonnonlahjaan, ainoastaan siveelliseen ansioon.\nMutta sille, joka ei saavuta jälkimäistä, voi olla turmiollista oppia\nhalveksimaan edellistä. Vielä enemmän on oppilasta täytynyt loukata\nSenekan arvostelut taiteesta. Hän, kuten Cicero, kuten niin moni\nmuukin roomalainen, kuuluivatpa he nyt stoalaiseen kouluun tai eivät,\nsaattoi lausua, että taltta ja sivellin olivat Kreikan poikasille\nsopivia leikkikaluja, mutta tuskin Rooman miehille, ja ne jotka\nkannattivat tätä mielipidettä, lausuilivat kernaasti Virgiliuksen\nsanoja:\n\n    Pronssin henkivän -- hellällä kädellä muovatkoon toiset:\n    marmoriin vangitut hahmot päästäkööt toiset (niin luulen),\n    hienommin lauseensa laatikoot, mitta tarkempi olkoon\n    taivaan kierrosta heillä, tähtien synnystä enteet.\n    Roomalainen, oi muista! sa synnyit herraksi kansain,\n    taitosi ompi se, -- piirille maan sa tarjoat rauhan,\n    lyödyille armon sa annat, uhmaajan asehet riisut.\n\nNeron koko elämä osoittaa, että hän ei kyennyt aavistamaan mitään\njumalallista tai edes mitään korkeampiarvoista elämälle muussa kuin\nkauniissa muodoissa. Sellaiset lausunnot eivät voineet senvuoksi\nmuuta kuin ärsyttää häntä. Ne ilmaisivat, että roomalainen kätki\nhelleeniläistyneen ulkokuoren alle vielä barbaarin, ja Nero teki\nelämänsä päämaaliksi karkoittaa sen sieltä. Hän kai luuli siten vain\ntäyttävänsä sen, mitä kaksi vuosisataa jo oli yrittänyt. Ja tässä hän\nosoitti, ellei tahdonvoimaa, jota häneltä puuttui kaikessa muussa,\nniin kauneudenkiihkoa, jota kiihoitti hänen luottamuksensa omaan\ntaiteilijakykyynsä ja hänen unelmansa voitoista kilpaleikeissä, joita\npindarolaiset laulut ylistivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItalian taidesuojissa on ainakin neljä antiikista teosta,\njotka esittävät Lucius Domitiusta hänen poika- ja ensimäisinä\nnuorukaisvuosinaan. Huomattavimmat ovat kaksi Napolin Museo\nnazionalessa. Pieni toogapatsas näyttää meille hänet noin\nkahdeksanvuotiaana. Kummalliset kasvot osoittaa meille tämä kuva:\npiirteet kokonaisuudessaan todistavat vieläkin hennompaa lapsuutta,\njota vastoin otsalla ja silmissä on jo jotakin uneksivaa, mikä\nviittaa kesken kypsyvään tunne-elämään. Sen vieressä nähdään\nrintakuva Nerosta viisi- tai kuusitoistavuotiaana. Yksikään ei\nole iloisemmin luonut katsettaan maailmaan kuin tämä nuorukainen.\nKaikissa piirteissä elämänriemua, jota haaveellisuus hänen silmissään\npikemmin kohottaa kuin tukauttaa. Otsa niin kirkas, posken syvennys\nniin raikas, suu niin hymyävä, koko olento niin naivi ja täynnä\nluottamusta tulevaisuuteen, joka on toteuttava hänen ruusuiset\nunelmansa, että vain epämieluisesti myöntää itselleen, että nämä\nkasvot eivät ole läheskään niin luottamusta herättävät kuin\nluottavaiset, ja että tuo pieni pysty ylähuuli kielii esteetisestä\nherkkusuusta ja jotakin vielä sen lisäksi. Aseta tämän Neropatsaan\nviereen jokin niistä monista, joita on olemassa Markus Aureliuksesta\npoikana! Silloin huomaa pimeyttä toisen poikasen hymyn takaa; valoa\ntoisen miettiväisen ja surumielisen totisuuden takaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNero nousi niin sanoaksemme koulunpenkiltä valtaistuimelle.\nHän oli jo ollut jonkun aikaa naimisissa Klaudiuksen tyttären\nOktavian kanssa, mutta ei vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta,\nkun pretoriaanit, senaatti ja kansa tervehtivät häntä keisarina.\nViehättävien ominaisuuksiensa takia hän oli suuremmassa määrin kuin\nyksikään edeltäjistään, ehkä suuremmassa kuin yksikään seuraajistaan,\nkansan uskollisuuden esineenä. Tämän tunteen totisuutta ja voimaa\ntodistaa se kestävyys, jolla siinä pysyttiin, surumielisyys, joka\nhenkii kautta sen vihan ja ylenkatseen, jotka vihdoinkin tulivat sen\nsijaan, kukkaset, joita tuntemattomat kädet vuosikausia siroittelivat\nhänen haudalleen, ja kauan kulkevat tarut siitä, että hän oli elossa\nja jälleen tulisi takaisin sovittamaan kunniakkaalla hallituksella\nnuoruutensa hairahdukset ja rikokset.\n\nMaailma riensi nyt riemuiten nuorta Cesaria vastaan ja kilvan\nkiirehti näyttämään hänelle kaikkea sitä iloa ja kauneutta, mikä\nodotti, että hänen kätensä poimisi ne. Hän näki edessään Rooman\nelämän Backuskulkueen, sen nautinnonhaluisen kilvoittelun ja yleiset\njuhlat, joita vietettiin valloitettujen maailmanosien aarteilla.\nHän näki myös stoalaisen ihanteen, josta hän opetushuoneessa oli\nkuullut niin paljon, mutta ainoastaan muutamien tasavaltalaisten\nsynkillä kasvoilla, muutamien sotilaitten ankarassa katseessa\nja muutamien viisasten juroissa olennoissa, jotka olivat\nvastahakoisina katselijoina ja joita sellaisina kärsittiin, koska ne\nmuinaisroomalaisen hyveen heikot varjot, joita he heittivät näyttämön\nylle, taittuivat esteetisen vaikuttavasti vasten orgian loistoa.\nVoiko ihmetellä, ettei keisari-nuorukaista haluttanut asettua heidän\njoukkoonsa, vaan tahtoi hän olla tuon evoe'a huutavan kulkueen\nDionysos ja tehdä valtikan tyrsukseksi, joka saattaisi helleenisen\npoljennon huumaukseen ja antaisi telmeelle kreikkalaisen viehkeyden?\n\nTämän backanaalin osanottajista ei runoilijoiden suunnattomasti\nylistämä muinaisroomalainen hyve ollut muuta kuin lapsi, jonka\nentisajan pakollinen kehnous oli synnyttänyt jumalien pelosta.\nMutta miksi olisivat isät kukistaneet maailman, elleivät siksi,\nettä jälkeläiset nauttisivat siitä? Mitä jumaliin tuli, niin\nheidän temppelinsä olivat jäljellä mahtavina suojamuureina\nKreikan taltantuotteiden ympärillä, ja temppelitapojen mystiika\nhoukutteli enemmän kuin koskaan, sittenkuin naiset olivat huomanneet\nsuloisemmaksi tehdä syntiä, pyhät tunnehuumaukset kun saattoivat\nsovittaa epäpyhiä; mutta jumalat itse eivät nähneet nyt vaivaa\nmaailman menosta ne kun Epikuroksen luvalla joivat nektariaan\nOlympossa.\n\nIsien tapaa ei saanut kunnioittaa edes vanhentuneena elämänmuotona;\nse tehtiin naurunalaiseksi kuin vanhanaikainen ja mauton puku. Kuului\nasiaan halveksia sen hyviä ominaisuuksia. Saattaa liioittelematta\nsanoa, että käytöstapa oli sopusoinnussa sellaisen yhteiskunnan\nkansalaisvelvollisuuden kanssa kuin cesarinen Rooma oli.\nItsenäisyyttä ja kunniaa ei ollut ulkopuolella vanhainroomalaisten\nahdasta piiriä, ja kaikki tiesivät, että nuo samat miehet olivat\ntyytymättömiä asiain kulkuun ja tahtoivat, vaikkakaan eivät\nvoineet toivoa, vapauden palauttamista. Eräällä epikurolaisella,\nTigellinuksella, Neron suosikilla, oli kylliksi ajatuksenselvyyttä\nnäkemään ja kylliksi hävyttömyyttä lausumaan, että se innostus\nyleiseen hyvään, jota stoalaisuus teroitti mieliin, uhkasi uutta\nvaltiomuotoa, ja että parhain kansalainen nykyään oli se, joka ei\nvälittänyt mistään muusta kuin leivästä ja huvituksista.\n\nHuvituksiin antauduttiinkin kokonaan. Orgia oli kuumeentapainen, ja\nsiihen oli syynsä olemassa. Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen\nhallitessa oli murhaaminen jatkunut melkein taukoamatta. Ylhäistä\nhänen juhlissaan vartioi pyöveli. Toisena päivänä tyhjennettiin malja\nCesarin pöydän ääressä ja toisena vietiin kuolemaan. Tämä oli niin\ntavallista. Isku saattoi kohdata milloin tahansa. Senvuoksi eläköön\nelämän narrinpeli, eläköön kuoleman! Samoinkuin irstailut \"l'ancien\nrégimen\" aikana matkivat barokkityylissä elämää Roomassa tähän\naikaan, niin on ranskalainen \"après nous le déluge\" vapaa käännös\nkreikkalaisesta sanantavasta, joka silloin oli kaikkien huulilla:\n\"kuolemani jälkeen kaaos!\" Kerran kun Nero kuuli sen, huusi hän: \"ei,\nkaaos minun eläissäni!\"\n\nTällaiseen maailmaan astui nuori ruhtinas, ja itsestään seuraa,\nettä sen kaikkein huonoimmat ainekset kilvan ryntäisivät tuon\nkokemattoman kimppuun etsiäkseen hänen vikojansa, kehittääkseen ne\npaheiksi ja saadakseen vaikutusvaltaa niiden palvelijana. Lähin\nseurustelupiiri, joka liittyi hänen ympärilleen, kuvasteli ajan\nhenkeä ja hänen omaansa. Siinä nähtiin epikurolaisuuden ensimäiset\njohtajat: Markus Salvinus Oto, suurpiirteinen hekumoitsija; Kajus\nPetronius, hekumoitsija elegansissa, ja Tigellinus, hekumoitsija\nsaatanallisuudessa. Siinä nähtiin myöskin runoilijoita ja\ntaiteilijoita, ja alussa oli kaikessa esteetinen tunnelma. Jalompia\naineksia ei puuttunut kokonaan: niiden joukkoon on, kaikista\nheikkouksista huolimatta, luettava Lukanus, Pharsalian runoilija,\nja tuskinpa on luultavaa, että tämä seura, vaikuttipa se kuinka\nvahingollisesti tahansa Neroon, oli huonompi kuin ne muut, jotka\nviettivät hurjia juhliaan Rooman palatseissa tai upeitten huviloiden\npylväskäytävissä ja yrttitarhoissa.\n\nSeuran sieluna oli Kajus Petronius, hovin _arbiter elegantiarum_,\nsen kaikkivaltias makutuomari ja juhlienjärjestäjä. Nero ihaili\nhäntä kauan, saattaapa sanoa, naivisti. Hänen seurustelutapansa\noli lumoava, hänen olentonsa ja eleensä olivat täydelliset, hänen\narvostelujaan kirjallisuudesta ja taiteesta ei kukaan vastustanut.\nAjan maku oli ruumiillistunut tässä Rooman kultaisen nuorison\nesikuvassa. Hänen esiintymisensä luonteva ja siloitettu vallattomuus\noli sekin sopusoinnussa päivän tunnussanan kanssa: luonnollisuutta\nelämässä, luonnollisuutta taiteessa, ja näytti se olevan hienostuneen\nluonteen ilmaisumuoto, jonka varma käyttäytymisaisti saattoi viskata\njäykemmät ja juhlallisemmat muodot, joissa seuraelämä ennen oli\nliikkunut, romuläjään, johon vanhat periaatteet olivat viskatut.\nJos tämä on sama Petronius, joka on kirjoittanut \"Satyrikonin\"\n-- teoksen, jota 16:nnen vuosisadan ranskalaiset epikurolaiset\nniin innokkaasti lukivat -- ja jos hän seurustelussa näyttäytyi\nsamaksi kuin kirjoituksissaan, niin hän ei ollut hienostuneesta\nkyynillisyydestään huolimatta mahdoton hyvään, ja silloin hän on\ntähdännyt terävän pilkkansa etupäässä oman koulunsa mauttomampia\nilmiöitä vastaan. Petronius ja hänen ystävänsä nimittivät itseään\nepikurolaisiksi, mutta hylkäsivät punnitsevan ja laskevan\nepikurolaisen kohtuuden ikävänä ja siis sopimattomana muistuttimena\nelämän juhlassa inhimillisestä puutteellisuudesta. Vastoin stoalaisia\nhe tahtoivat näyttää, että ne, jotka tekevät elämän huvinäytelmäksi,\nvoivat kehittää yhtäläistä kuntoa ja kuoleman halveksimista kuin\nne, joille elämä on velvollisuudenkoulu. Oto Lusitanian maaherrana,\nPetronius Bitynian prokonsulina olivat kunnioitettavia hallitsijoita.\nMoni epikurolainen, joka oli heittänyt juhlaseppeleen ja tarttunut\naseisiin, oli taistelutantereella osoittanut miehuutta, joka olisi\nansainnut Burruksen ja Domitius Korbulon ylistyksen. Ja koitti\nviimein päivä, jolloin Petronius, samoin kuin Oto, saattoivat\nnäyttää, että epikurolainen jätti elämän näyttämön yhtä levollisena\nkuin stoalainen.\n\nSellaiset olivat ne elämän esikuvat, jotka määräsivät Neron\nmaailmankatsomuksen. Nauti tämä maailma, ja kaunista nautinto\ntaiteella ja sulostuta se osanotolla! Tämä oli parhaimmassa\ntapauksessa se käsitys, johon he kohosivat. Uskottiin täydelleen,\nettä jokainen tätä korkeampi päämaali oli houretta, että\nsivistyksellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin hienostaa viettejä\nja monistaa nautintokeinoja, ja että kieltäymyksen hyve oli\nyhteiskunnalle yhtä tarpeeton kuin se oli yksityiselle raskas.\nYhteiskunnan muodostaa inhimillinen seurusteluhalu ja sitä ylläpitää\nitsekkäisyys. Ne edut, joita se tuottaa, ovat sellaisia, että\neivät edes yhteiskuntaa tukevat, saati sitten sitä kuluttavat\njäsenet tahdo elää ilman niitä. Ja kun yksityisen tulee, kuten\nvaalipaikalla, panna henkensä alttiiksi kokonaisuuden puolesta,\novat kunnianhimon kiihko ja mieskurin tavat kyllin voimakkaita\nviemään legioonia samoihin urotöihin, jotka muinoin isänmaallisuus\nja velvollisuudentunne synnyttivät. Näitä oppeja julistettiin\nsilloin Palatinuksen keisarilinnassa, eikä niiltä ole, sittenkuin\nse hävitettiin, milloinkaan puuttunut suojaa yltään. Senekan\nstoalaisilla puheharjoituksilla ei ollut Neroon muuta vaikutusta,\nkuin että ne ärsyttivät häntä äänettömiin vastaväitteisiin; varsinkin\nhuomatessaan, että opettaja filosoofivaipan alle kätki liian\nhimokkaan mielen tämän maailman tavaraa kohtaan, ei hän ryhtynyt\ntaisteluun hänen korkeitten periaatteittensa kanssa. Senekan ja\ntoisten jaloa elämänviisautta ylistävien tahdonheikkoutta Nero\nepäili teeskentelyksi. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän piti\nkaikkia teeskentelijöinä, jotka eivät sanoissa ja töissä käsittäneet\noppia lihan vapauttamisesta: hän arvioi ihmisten rehellisyyden ja\nluotettavaisuuden sen röyhkeyden määrän mukaan, jolla he ilmaisivat\npaheensa. Uusi Dionysos, jota himojen pantterivaljakko veti, tahtoi\nnähdä ympärillään ihmiskunnan, joka oli heittänyt yltään teeskentelyn\nviimeisen repaleen ja alastomana kuin menaadit seurasi hänen\nriemuvaunujaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNero ei tuntenut vallanhimoa sellaisenaan, mutta sitä paremmin\naseman arvon, joka lupasi hänelle riemusta runsaan elämän ja hänen\nhelleeniläistyttämissuunnitelmiensa toteuttamisen. Hallitustaakan\ntahtoi seitsentoistavuotias keisari ottaa niin kevyesti kuin suinkin,\nepäillen sekä kykyään että haluten iloisempia askareita. Ja niin\njuhla seurasi juhlaa Palatinuksella tai keisarillisissa huviloissa\ntai kullatuissa aluksissa, joiden kultakoristeiset, purppuraanpuetut\nsoutajat, jotka olivat valitut Aasian kauneimpien nuorukaisten\njoukosta, kuljettivat sävelien soidessa Cesaria ja hänen hilpeätä\nseuraansa Tiberiä alas ja pitkin Bajen ja Napolin paratiisin-ihania\nrantoja. Neron toisena hallitusvuotena muuttuivat nämä huvittelut\nöisiksi retkeilyiksi ja koirankuriksi Rooman kaduilla ja matkoiksi\nMilvius-sillan luona oleviin ulkoravintoloihin, huvituksiksi, jotka\nsynnyttivät tappeluita ja muita suuttumusta herättäviä mellakoita,\njollaisessa kerran tapahtui, että valhepuvussa oleva keisari sai\nperusteellisen selkäsaunan eräältä kansalaiselta, jonka vaimoa\nhän oli solvannut. Jos mies olisi vaiennut, olisi Nerokin tehnyt\nsamoin; mutta hän oli kyllin epäviisas ja lähetti keisarille\nanteeksipyyntökirjeen, ja kun siihen vastattiin, että hän oli Cesarin\nepäsuosiossa, seurasi hän viittausta ja päätti päivänsä. Tuollaiset\ntapaukset eivät kuitenkaan järkyttäneet toivoa, että vuosia\nseuraava vakaantuminen tekisi Nerosta erinomaisen ruhtinaan. Kansa\npiti vilkkaasta nuorukaisesta, joka tahtoi nähdä kaikki iloisina\nja siroitteli aarteensa joka suunnalle. Vakavat henkilöt hänen\nympäristössään kiinnittivät huomionsa niihin yksinäisiin vaelluksiin,\njoita hän mielellään teki kauniissa seuduissa, pitäen niitä\nmerkkinä siitä, että hän kohta kyllästyisi meluaviin huvitteluihin.\nHän ei vetäytynyt myöskään kokonaan asemansa velvollisuuksista.\nSenaatin neuvotteluissa hän oli usein läsnä ja harjoitti hyvällä\narvostelukyvyllä tuomarintointaan. Hallituksen periaatteita koskevat\nlupaukset, jotka hän oli tehnyt, täytettiin. Hovi ja valtio, jotka\nolivat sekoitetut Klaudiuksen hallitessa, eroitettiin; senaatti\nsai jälleen ratkaisuvaltansa; veroja vähennettiin ja erinomaisia\nlakeja säädettiin. Trajanuksella oli tapana sanoa Neron viidestä\nensimäisestä hallitusvuodesta, että ei ole ollut parempia kuin\nne. Kunnia sellaisen miehen sellaisesta arvostelusta langennee\nensi sijassa Senekan ja Burruksen osalle, jotka olivat keisarin\nneuvonantajia kuten ennen hänen opettajiaan; mutta osa siitä on kai\nkuitenkin tuleva sille, joka turvautui heihin ja itse kauan turvasi\nheitä heidän vihollisiltaan ja kadehtijoiltaan. Älköön unohdettako,\nettä nuorukaista ympäröivät ystävät, jotka huvituksen ja esteetisen\nhaaveilun naamarilla peittivät kunnianhimoisia ja ahnaita aikeita\nja alati yllyttivät häntä kysymyksillä: sinäkö olet se, jonka tulee\ntotella Senekaa ja Burrusta, vai heidänkö tulee totella sinua? Oletko\nkoulupoika vai keisari?\n\nNiistä laeista, joita säädettiin, mainittakoon petroninen, joka\nkielsi orjanomistajan ilman laillista tuomiota luovuttamasta orjaa\ntaisteluun petoeläimien kanssa. Huomaamme eräästä kohdasta Senekan\nkirjoituksissa -- ja tästä ovat Rooman historioitsijat vaienneet\n-- että Neron huolenpito epävapaasta yhteiskuntaluokasta ulottui\npaljon pitemmälle: hän perusti erityisen viran orjien suojaksi heidän\nisäntiensä puolelta tulevaa mielivaltaa, ilkeyttä ja julmuutta\nvastaan. Keisarin halu antaa kaikille turvattu sija ihmiskunnan\nsuuren juhlapöydän ääressä toimi tässä yhdessä Senekan oppien ja\nniiden jalojen pyrkimysten kanssa, jotka roomalaisen lainopin alalla\nolivat stoalaisen koulun tunnusmerkkeinä.\n\nTunnettuahan on, että ihmisteurastusta Rooman amfiteatterissa\njatkui jonkun aikaa kristittyjen keisarien hallitessa ja että\nHonorius vasta kielsi sen, sittenkuin eräs itämainen munkki oli\njoutunut siellä osoittamansa säälin uhriksi, mikä kiihoitti hänen\nkatseluhaluisten uskonveljiensä raivoa. Älköön silloin salattako\nsitä kunniaa, joka tulee Nerolle senvuoksi, että hän tahtoi ja\nuskalsi riistää kansalta sen luulotteleman oikeuden amfiteatterin\nverisiin huvituksiin ja muutti gladiaattorileikit viattomiksi\naseharjoitusnäytöksiksi! Koko hänen elinaikanaan ei arenalla surmattu\nketään, ei edes kuolemaan tuomittua rikollista. Tämä oli lempeyttä,\njota Rooman historioitsijat, samoin kuin heidän aikalaisensa,\npitivät vähäpätöisenä tai ihan arvottomana, ja minkä yksi heistä\nvain sivumennen mainitsee; mutta meidän aikamme pitäisi voida toisin\ntuomita. Flavilaiset keisarit antoivat jälleen roomalaisille heidän\nlempihuvituksensa ja suuressa amfiteatterissa, jonka he rakensivat\nNeron kultaisen talon lammen yli, vuoti veri virtanaan Tituksenkin\nhallitessa, hänen, jota nimitettiin \"ihmissuvun hekumaksi\", ja\njonka kuvapatsaan juurelle Villa Borghesessa antiikinen taiteilija\non asettanut mesileivän merkiksi hänen sielunsa suloudesta. Neron\nansiota tässä asiassa ei erikoisesti vähentäne se, että hänen\nvastenmielisyytensä näytelmiä kohtaan, joissa palkattu roskaväki,\nsotavangit, orjat ja rikolliset kiihoitettiin toisiaan vastaan\närsyttääkseen katselijain petomaista vaistoa, oli oikeastaan vain\nnurja puoli hänen rakkaudestaan helleenisiin leikkeihin, missä\nvain vapaasyntyiset ja moitteettomat miehet ja nuorukaiset saivat\nesiintyä ja missä kansa sai iloita niistä neron, voiman ja kauneuden\nkukkasista, jotka joka olympiaadi puhkesivat sen elämänpuun latvaan.\n\nSanaa majesteettirikos, jolla alhaiset ilmiantajat Tiberiuksen,\nKaligulan ja Klaudiuksen päivinä olivat pitäneet Roomaa pelossa\nja tuottaneet turmion niin monelle, ei kuultu Neron hallitusajan\nensi puoliskolla. Kielet olivat päästetyt valloilleen, ja\nniiden hillittömyys kohdistui usein itse keisariin. Toreilla ja\nkylpypaikoissa saatettiin yhtä hyvin kuin yksityisissä piireissä\nlukea ja laulaa pilkkalauluja, joita nimensä maininneet tekijät\nolivat sepittäneet Nerosta. Saattoipa niitä esittää hänelle\nitselleenkin, ja ainoa tapa, millä hän kosti niiden kirjoittajille,\noli se, että hän mittasi heille samalla mitalla ja antoi ystäviensä\nlevittää kautta kaupungin niitä häväistyskirjoituksia, joita hän\noli sommitellut panettelijoita vastaan. Suetonius huomauttaa hyvin\nmerkillisenä asiana, että Nero koko elinaikanaan ei ollut ketään\nkohtaan niin ystävällinen kuin niitä, jotka olivat ahdistaneet\nhäntä pilkalla ja häväistyksellä. Suetonius on kuitenkin hiukan\nliioitellut; sillä sittenkuin syytökset majesteettirikoksesta\njälleen olivat tulleet käytäntöön -- mikä tapahtui vastoin keisarin\ntahtoa -- näyttää hänen ympäristönsä pakottaneen hänet toiseen\nkäsitykseen arvonsa pyhyydestä, ja silloin saattoi olla vaarallista\närsyttää Cesaria. Runoilija Persiuksen laulujen julkaisija meni\nvarovaisuudessa niin pitkälle, että muutti sanat: \"Kuningas\nMidaalla on aasin sievät korvat\" viattomammaksi kysymykseksi, eikö\nfrygialaisen ruhtinaan kohtalo koskenut kaikkia lukijoita. Totta\non kuitenkin, että Nero elämänsä synkimpänä aikanakin saattoi\nkärsivällisesti kestää kuulemansa soimauksen, jos kukaan rohkeni\nantamaan hänelle sellaista.\n\nKaikissa maissa, joihin kreikkalainen sivistys oli ennättänyt, oli\nnyt kolme vuosisataa tunnettu melkein sairaloista kaipuuta ainiaaksi\nkadonneen muinaishelleenisen elämän ihanuuteen. Kuninkaat haaveksivat\nvanhan Hellaan tasavaltalaisista, ottivat arvonimiensä joukkoon sanan\nfilhelleeni ja pitivät kunnianaan saada nimensä Ateenan porvarien\nluetteloon korvaukseksi siitä, että olivat kaunistaneet kaupunkia\ntemppeleillä ja muistopatsailla. Järkiperäinen Cicero tunsi jalkainsa\nalla pyhän maan polkiessaan Attikan mannerta. Voimakkaimmin oli\ntämä kaipuu kuitenkin vallannut Rooman kauneutta haaveksivan nuoren\nimperaattorin. Nero ymmärsi, että huolimatta helleenisyyden kaikista\nvoitoista myytin, tarun, historiankirjoituksen, kaunopuheisuuden\nja runouden aloilla, huolimatta innosta, joka kehoitti katsomaan,\nostamaan ja jäljittelemään Kreikan maalauksia ja marmoriteoksia,\noli kreikkalainen sivistys Rooman elämälle vielä samaa kuin\nhelleeniset rakennusmuodot monelle Rooman palatsille: se oli\ndekoratiivinen, mutta ei konstruktiivinen elementti. Taide ei ollut\nRoomassa kansan luonnonvietin ilmestys, vaan huvitus, toisinaan\nmyöskin \"sivistyneiden\" tutkimuksen esine; se oli ja pysyi siellä\nulkomaalaisena taimena, jota ylhäiset hoitivat samalla huolenpidolla\nkuin afrikalaisia kasvia puistoissaan. Apelles, vaikkakin oli\nkeksinyt sananparren: \"suutari, pysy lestissäsi\", uskoi, että rahvaan\narvostelu taiteen tuotteista oli pätevämpi kuin taiteilijain.\nRoomassa taas rahvas oli _profanum vulgusta_, jonka yläpuolella\noli tuntijain luokka, joka antoi itselleen nimen _Sapientes viri,\nsapiens_ sanan alkuperäisimmässä merkityksessä. Sama ilmiö, jonka\nkohtaa kaikkialla, minne taide on tuotu eikä voi siellä oikein\nkoteutua.\n\nNerolla oli nyt se nuoruudenrohkea usko, että hän kansaa esteetisesti\nkasvattamalla saattoi tehdä Roomasta Ateenan. Näyttämön, arenan,\nluentosalien ja vastaperustettujen kymnaasioiden piti tehdä tämä\nihmetyö. Julkiset leikit aateloitaisiin korkeampien säätyjen\nesiintymisellä niissä; itse tahtoi keisari, kilpaillen muiden kanssa\nkauneuden voitonseppeleistä, taittaa niskat muinaisroomalaiselta\nylpeydeltä taiteen harjoittajia kohtaan. Hänen vanha neuvonantajansa\nvaroitti häntä kiirehtimästä tätä yritystä ja onnistui vähäksi aikaa\nhillitsemään hänen intoaan; mutta se kävi sitä voimakkaammaksi,\nkun pato oli murrettu, ja upotti hänet ja hänen valtaistuimensa\npyörteisiinsä.\n\nRoomalaisten ruumiinharjoitusten tarkoituksena oli yksinomaan\nkartuttaa sotaista kuntoa. Mutta Nero tahtoi yhdistää niihin sen\nkreikkalaisen voimistelun, joka muodosti jäsenet kauniiksi ja\nantoi ryhdille ja liikkeille suloa. Vanhainroomalaisten harmi\ntästä kaikuu vielä Tacituksen vuosikirjoista. Antaakseen kansalle\nkäsityksen siitä aistista, jolla helleenit suorittavat asetanssinsa,\nkutsui hän kreikkalaisia nuorukaisia Roomaan, antoi heidän esittää\npyrriike-tanssin ja palkitsi heidät Rooman kansalaisoikeuksilla.\nItse hän antoi kansan katsella ruumiinharjoituksiaan Marskentällä,\nantoi voimistelujuhlanäytöksiä Septa Juliassa (Via latan varrella\nKapitoliumin pohjoisrinteen alla) ja perusti omalla kustannuksellaan\nkomeita kymnaasioita Antiumiin, Bajeen ja Ravennaan.\n\nRooman teatteri oli alhaisella kannalla. Klassilliset taideteokset,\nniin kreikkalaiset murhenäytelmät kuin roomalaiset mukailut\nattikalaisista huvinäytelmistä, viettivät kituvaa elämää\npantomiimien, koreiden ja tuhmien tenhonäytelmien, Laureoluksen\nkaltaisten rikosnäytelmien ja karkeiden realististen ilveilyjen\nrinnalla. Jos sellaisessa kappaleessa sattui tulipalo, niin\nrakennettiin talo, varustettiin se kallisarvoisilla talouskaluilla ja\nsytytettiin tuleen, ja kansa katseli huvikseen, kuinka näyttelijät\nkaikin voimin ryöstivät liekkien keskellä. Nero, joka saattoi nauttia\nmoisesta, tahtoi kuitenkin elvyttää dramaatisen taiteen, ja luuli\nvoivansa tehdä sen siksi, mikä se oli ollut helleenien keskuudessa.\nTätä tarkoitusta varten hän perusti juvenaaliset leikit, joissa\ndraama oli pääasiana, ja hän esiintyi itse laajalle, mutta vielä\nsuljetulle piirille näyttelijänä.\n\nNuo tähän saakka niin ra'at ja kamalat gladiaattorinäytökset oli\nhän, kuten äsken mainittiin, kesyttänyt vahingottomiksi leikeiksi,\njoissa Rooman etevimpien sukujen jälkeläiset näyttivät taitavuuttaan\naseiden käytössä. Eräässä tilaisuudessa nähtiin Neron amfiteatterissa\nMarskentällä neljänsadan senaattorin ja kuuden sadan ritarin ottavan\nosaa miekkaleikkeihin. Nerolle kai kangasti kauan tämä päivä\nroomalais-helleenisen aikakauden aamuruskona. -- Mutta kuinka Tacitus\njyrisee, ja kuinka monilla kömpelöillä vastalauseilla Kassius Dio\nturhaan koettaa saada meidät itkemään Rooman alennusta sinä päivänä!\n\nViidentenä hallitusvuotenaan otti keisari sen askeleen, jota hän\nluultavasti piti ratkaisevana Rooman helleeniläistyttämiseen,\npannessaan toimeen Neron leikkien nimellä jäljittelyn Olympian\nleikeistä. Neronit vietettäisiin kuten nämäkin joka viides vuosi\nja kuuluisi niihin kilpailuja runotaiteessa, kaunopuheisuudessa,\nmusiikissa, voimistelussa, ratsastuksessa ja ajotaidossa. Kaikin\nvoimin koetettiin, että näistä leikeistä olisi muodostunut Rooman\nkansan suuruudelle arvoinen juhlatilaisuus. Keisari kilpaili itse ja\nvoitti latinalaisessa kaunopuheisuudessa ja runoudessa, samoin myös\nsitransoitossa. Kaikki esiintyjät ja katselijain suuri joukko olivat\nkreikkalaiseen pukuun puetut, ja näytti jonkun aikaa jälkeenkinpäin\nsiltä, kuin se poistaisi roomalaisen vaateparren jokapäiväisestäkin\nkäytännöstä.\n\nNeron helleeniläistyttämissuunnitelmalla näytti olevan mitä parhain\nmenestys. Sitä kohtaan, jota meidän päivinämme katsottaisiin\ntaiteen sovelluttamiseksi elämään, oli innostus, liian kuuma\nollakseen kestävä, vallannut ylhäiset. Kaikki, sanoo Kassius\nDio, harjoittelivat sitä, mihin luulivat kelpaavansa. Miehillä,\naviovaimoilla, tytöillä ja pojilla oli erityiset harjoituskoulunsa,\nja ne, jotka eivät voineet esiintyä muutoin, liittyivät näytelmien\nkuoroihin.\n\nMutta pinnan alla kävi syvimmän harmin virta näitä keksintöjä\nkohtaan, joissa Kreikka kosti Roomalle tappionsa. Uusi Hion\nTiberin varrella ikäänkuin näki muuriensa vielä kerran aukenevan\nPallas Ateenalle tulevalle petokselliselle uhriannille. Toogaa\nkantavat Laokoonit kirosivat mutisten danaoiden pahoja lahjoja,\nRooman Kassandrat ennustivat maailman loppua, ja vastustajaryhmä\nmuodostui, joiden nurina kuului niiden suosionosoitusmyrskyjen\nhalki, jotka seurasivat hovin makua. Niille, jotka moittivat\nkeisaria, vastattiin näillä kysymyksillä: \"Eivätkö puhujien ja\nrunoilijoiden voitonpalkinnot ole omiaan kannustamaan neroja\nkilpailuun? Eikö jumalainen tietäjä Apollo seiso laulajan ja\nsitransoittajan koristuksissa sekä Rooman että Kreikan temppeleissä?\nEikö nelivaljakkoisen biigan ajaminen ole kuninkaallinen taito, jota\nmuinaisajan ruhtinaat harjoittivat, runoilijain laulut ylistivät ja\njoka oli jumalille pyhitetty?\" -- Se seikka, että nurisevain täytyi\nvastata myöntävästi näihin, ei jäähdyttänyt heidän suuttumustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos nuori keisari oli unelmoinut elämänsä autuaalliseksi, niin hän\npian sai luopua tästä harhaluulostaan. Ei ole epäilemistäkään,\nettä hän nousi valtaistuimelle toivoen jättävänsä jälkimaailmalle\nkerran muiston ihmisystävällisestä ruhtinaasta, ja silloin voi\nkuvitella hänen tunteitaan, kun hän, tuskin vielä diadeemin\nkantajana, sai kuulla, että kuolemantuomioita oli jo pantu täytäntöön\nhänen nimessään, ja että vielä useampia oli tekeillä, ellei hän\nkiireellisesti puuttuisi asiaan. Se oli Agrippina, Neron äiti,\njoka tahtoi vihkiä poikansa hallituksen vihollistensa verellä.\nHänet saatiin estetyksi ja hänen täytyi luopua aikeen täytäntöön\npanosta; mutta tästä hetkestä saakka jatkui sekä äänettömästi että\njulkisesti katkeroitunut taistelu vaikutusvallasta Neroon toiselta\npuolen hänen, toiselta Senekan ja Burruksen välillä, ja kaunis\nkun Agrippina vielä oli, niin väitetään, että hän ei kammonnut\nhäpeällisimpiäkään keinoja turvatakseen tämän vaikutuksen itselleen.\nTuntiessa inhimillisten tunteitten sofistiikan näyttää uskottavalta,\nettä hän kuvitteli mielessään tarkoittavansa yksinomaan poikansa\nparasta. Hän oli tuntenut Lucius Domitiusta kohtaan tämän poikana\nollessa kiihkeätä hellyyttä ja kieltämättä osoittanut parhaimmalla\nmahdollisella opettajain valinnalla toivovansa, että poika kasvaisi\nsiveellisesti voimakkaaksi. Ei hän myöskään laiminlyönyt, kun keisari\noli suostunut ympäristönsä houkutuksiin, lisätä omia sanojaan\nopettajain nuhteisiin, jotka tämä, ollen vielä monessa suhteessa\npoikamainen, vastaanotti häpeästä punehtuen ja luvaten parannusta.\nMutta hillitön kunnianhimo oli kuitenkin äidin kaikkien tekojen\nvaikuttimena. Niinpä kutsuttiin senaattorit kuriasta keisarin\nlinnaan, jotta hän, kätkeytyneenä erään esiripun taakse, voisi\nseurata heidän neuvottelujaan. Eikä hän aina kärsinyt esirippuakaan\nitsensä ja valtion asioiden välillä. Eräässä Neron juhlallisessa\narmenialaisten lähettiläitten vastaanotossa astui Agrippina esiin\njakaakseen valtaistuimen keisarin kanssa: läsnäolijat seisoivat\nhämmästyksestä liikkumattomina, mutta Seneka, ainoa joka ei\nkadottanut mielenmalttiaan, pyysi ruhtinasta rientämään äitiään\nvastaan ja -- sanoo Tacitus -- esti siten häpeällisen kohtauksen. Kun\nNero, joka aina oli tuntenut vastenmielisyyttä puolisoansa Oktaviaa\nkohtaan, rakastui erääseen kauniiseen vapautettuun orjattareen,\nAkteen, ja sanottiin hänen tahtovan korottaa tämän valtaistuimelle,\nja kun Pallas, äidin suosikki, erotettiin hovivirastaan, ja ne Neron\nystävät, joita hän piti vaarallisimpina vastustajinaan, näyttivät\nsaavuttavan yhä suuremman vaikutusvallan häneen, muuttui Agrippinan\nrakkaus vihaksi. Nyt hän ei kehoittanut, rukoillut eikä hyväillyt\nenää; hän paljasti pojalle ne rikokset, joilla oli valmistanut tälle\ntien valtaan, ja uhkasi kertoa sen kaikille. Hän uhkasi tarttua\nBritannikuksen, oikean vallanperijän käteen, mennä hänen kanssaan\npretoriaanien leiriin ja rukoilla näitä säälimään hyljättyä keisarin\npoikaa.\n\nTämä uhkaus lienee vienyt nelitoistavuotiaan Britannikuksen hengen.\nKeisarillisella aterialla ojennettiin hänelle, niin väitetään,\njuoma, jonka vaikutuksesta hän yhdellä erää menetti puhelahjan\nja hengityskyvyn. Hämmästyneet vieraat rauhoittuivat Neron\nvakuutuksesta, että se oli kaatumataudin kohtaus, jota poika oli\npienestä pitäen potenut, ja lyhyen keskeytyksen jälkeen oli iloinen\nmieliala jälleen palannut pitoihin. Mutta kaupungilla levisi huhu,\nettä Britannikus oli kuollut myrkkyyn. Kuiskailtiin, että Nero oli\nsyyllinen, ja näiden kuiskijain joukossa oli monta, jotka eivät\npitäneet asiaa niin erittäin paheksuttavana, \"sillä veljesriidathan\nolivat niin tavallisia ruhtinassuvuissa, ja valtion etu saattoi\nvaatia, että kasvava valtaistuimellepyrkijä ajoissa poistettiin\".\nOppi \"raison d'État'sta\" ja \"kahdesta moraalista\" oli, kuten näkyy,\nsyöpynyt roomalaisten lihaan ja vereen. Oltiin tietävinään, että\nmyrkynsekoittajatar Lokusta oli kutsuttu vankilasta Neron luo\nmyrkkyä valmistamaan; oltiin tietävinään sen centurioonin nimi,\njoka oli noutanut Lokustan; niin, toreilla ja kylpylaitoksissa ja\npartureissa tiedettiin niin monta sivuseikkaa tähän tapaukseen,\nikäänkuin syyllinen itse olisi kierrellyt ja tuttavallisesti kertonut\ntiedonsaaneille kaikki, mitä kahden kesken oli tapahtunut tässä\nsalaperäisessä asiassa.\n\nTässä olemme joutuneet kohtaan, missä tämän teoksen kirjoittajan\ntulisi nöyrästi luopua kynästä ennemmin kuin väittää kuuluisia\nhistorioitsijoita vastaan ja saattaa itseään epäilyksenalaiseksi\nsiitä, että hän on koettanut pestä puhtaaksi yhden historian\nonnettomimmista neekerilapsista. Kuitenkin olkoon kysymys sallittu,\neikö ole liiankin mahdollista, että julilais-klaudilaisen suvun\nflavilaisen jälkeläisen liehakoiminen yhdistyneenä siihen\nvaikutukseen, minkä kauhu, viha ja pöyristyttävien uutisten\ntavoittelu tekevät mielikuvitukseen, on kutonut Neron kuvan ympärille\ntaruja, jotka teräväjärkisyys ehkä vielä kykenisi osittain erottamaan\ntodellisuudesta. Eikö asian laita ole niin, että roomalaiset\naikakirjain kirjoittajat, silmälläpitäen Neron myöhempää elämää,\novat luulleet, että hän jo nuorukaisena, poikana, ei ainoastaan ole\nkyennyt kaikkeen, vaan on ollut osallisena kaikkein pahimmassa,\nmikä on pantu hänen äitinsä syyksi. Eivätkö flavilaisen ajanjakson\nhistoriankirjoittajat ole Tacituksen tiedonlähteitä? Ja mitä tämä\nylevämielinen ajankuvaaja kertoo vain empien ja huhuna, eikö se\nole jo varmaa Suetoniukselle ja muille? On todennäköistä, että\nBurrus kuoli siihen pitkälliseen kaulatautiin, josta sekä Tacitus\nettä Suetonius kertovat, mutta eikö viimeksimainittu lausu, samoin\nkuin hänen jälkeensä Kassius Dio, vähääkään varomatta, että Nero\nlähetti vanhalle opettajalleen myrkkyä? Eivätkö he sano, että Nero\npotkaisi kuoliaaksi toisen puolisonsa, Poppea Sabinan, vaikkakin\nTacitus tietää kertoa, että keisarin muutamien salaisten vihamiesten\nväittäessä tätä toiset vakuuttivat, että Poppea oli kuollut myrkkyyn?\nJa itse ei Tacitus usko, että Nero tahallisesti olisi aiheuttanut\nhänen kuolemansa, \"sillä hän toivoi lapsia ja rakasti vaimoaan\nintohimoisesti\". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia\nristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei\nSubrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta\nmuusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta -- seikka, joka ei ole\nsuuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt\nroomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella -- uskallan\nkuitenkin olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.\n\nTällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttä\nBritannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin Kassius\nDion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että \"mahdollinen\nkerrottiin todellisena ja todennäköinen totena\".\n\nNeron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka\nnauttii toisten tuskasta -- hekumoitsijain ja hysteeristen naisten\njulmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa --\noli Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään\nliian murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi\nmyöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi\nsenvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan\nsyyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu\nja kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt\nvaltaan lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai\npelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja\nanteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta\nolla sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden\ntukea on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen\nnäkee parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus\nvoi äkkiä puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien\nnaiveja ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään\nylenmäärin hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero\n\"luonnonihmisenä\". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että\nhänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän\ntajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet\npahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen ympäristönsä\nsilloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että\nolisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli\nsitä paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa.\nMutta epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu\nmaailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa\nkuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta\ntoiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä\nääniä, jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan\noikeassa, sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli,\nriensi kaikki riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus,\njolla stoalainen kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys,\njolla epikurolainen jätti elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan\nuskottelemaan tyrannille, että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio\nelämästä ja kuolemasta, oli leikkiä.\n\nNeron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi johti\nuseasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä äidistä\nvapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan kypsynyt,\nellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman naisen,\ndemoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen kevytmielisyys\nvoi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat juonittelut\nympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia tavoittelevan\nrakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä taistelussa,\njota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka koettivat palauttaa\nhäntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat seurakumppanit kävivät,\njotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti toisiaan\nvastaan -- että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi antautua\nniin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja\ntaiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti\npäivä, jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin\nhän ei kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän\noli \"holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja\", eikä voinut\nvastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin\nkun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla\n\"Agrippinan hallitusta\" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää Neron\nluo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka hänen\nlapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä aiheuttajaa\nvastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman, miten\nAgrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta millä\ntavoin.\n\nJos Rooman valtiosanomalehti _Acta Diurna_ olisi vielä saatavissa,\nvoisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että \"eräs murhamies, Agerinus\n(eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin\nluona miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien\ntunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut\nsyyllisyytensä\". -- Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja\nkaikki hyvät kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän\nmurhayrityksen jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut\nelämänsä. Toisin tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat\nkertoa.\n\nNero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa. Agrippina\nkutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon Baulin\nmaatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä\nvastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka kesti\nmyöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan laivaan,\njonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että se\nvaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren tyyneys\nolisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi; ryhdyttiin\nsenvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen hyttinsä\nyläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs mukana oleva\nhovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui ruhtinattaren\njalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja soutajat\niskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan onnistui\npelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin erääseen\nvastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa suunnitelman\nepäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero Anicetuksen sotamiesten\nkera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan makuuhuoneeseen ja surmaavat\nhänet kepiniskuilla ja miekanpistoilla.\n\nSanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja\nsuudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei\ntiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn,\nvai \"pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen pojan\nsydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni\". Viimemainittu otaksuma\ntuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron luonteen\nkanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa, paitsi\nTacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti köyhillä\nhistoriankirjoittajilla.\n\nKun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket,\njoita hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain\naselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset\nopit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta,\njoka ei sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet\nhänen siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen\nkuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat,\njoista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli\nlävistänyt. Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan\nmurhatun varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja\nlevon hänen valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata\nniitä tuskia, joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja\nvalveilla ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat\nruoskat. Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua\neleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut\nairuen huutaessa: \"syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!\"\nBajeen hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla\nrikos oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli\nluullut, että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden\nvälillä oli poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi\nhänen vielä vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen\ntukenaan, taistella saavuttaakseen päämaalinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun\nja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden\nparhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa\nhänet sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin\nheidän imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään:\nne eivät tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin\nApolloa Nerona. Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta\ntaiteilijat sellaiset kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän\nkauneuteen vivahduksia keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee\ntämä aika synnyttänyt omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen\ntaideteoksen muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä\ntaideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän\nantiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.\n\nTämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja\ntaidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin.\nRohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron\ntaistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin\nsaada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä\nhiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan\nluoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.\n\nPatsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista,\nNeron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka\notaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen\nkäsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen\ntunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka\nepätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on\nesitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on\najatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään\nDelfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti\nkävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn\npyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen,\nkuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin\nArtemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on\nKarl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan\nriippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu,\njonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta\npuunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki\nhänen asemassaan _verivelan sovittajana_.\n\nTässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä.\nVasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala\nmajesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on\nlähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee\nsitä kohtausta Aischyloksen \"Eumenideissä\", jolloin Orestes,\näidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon\ntemppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että\njumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan\npyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy\nniitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla\npäättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.\n\nTämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa,\nmutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin\nkylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen\nmuistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen\nkanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen\nsynkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.\n\nAischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään\neumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä\njumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon\nja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien\nsuurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut\nja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset\nvoivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät\ntehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan\nPallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan\ntuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit\nseuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä\nsen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja\nvapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan \"Die Kraniche des Ibycus\".\nAreopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on\nnäyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen\nvaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas\nasian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja\nantaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien\nhahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille\njumalattarille areopagin rinnalla.\n\nNerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja\nhän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet\nvaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa \"kansan\nääni on Jumalan ääni\", näyttää historia joskus hirvittävästi\nkieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin\nranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta\nniihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin\ntapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan\nkaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo\nrohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi\nNero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että\n\"kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta\"; mutta\nmilloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää,\njoka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa;\nparvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia\nja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä,\nkiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja\nvoittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan\nja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni\nvaltiolle.\n\nYksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen\nTrasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat\nyhteiskunnalle vaarallista sukua.\n\nMutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat\nNeron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen\nsielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen\nsuunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja\nkuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen\nlapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan\ntaltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja\narenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen\nsisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää,\nettä hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta --\nei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan,\nei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi,\nmutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä\nsydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti\ntäyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä\nlukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto\nmeni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui\nystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61\nsairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan,\nettä jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä\nvuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan\nollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea\nPetus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.\n\nMutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana\nmajesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan,\njoita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen\nmuureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui, että\nentinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja\nylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt\nkeisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka\nollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia\ntunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius\nolevansa turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito,\nTigellinuksen arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille\nmajesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki\nmääräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti maanpakoa,\nja tämä tuli senaatin päätökseksi.\n\nSamana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään,\nväsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja\nepikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea\nsanoa. Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä\nsaanut nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät\njäähyväiset. Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja\nTigellinuksen vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen\njälkeen pretoriaanien ylipäälliköksi.\n\nPoppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa tyydyttämisen\nviimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin onneton puoliso\nOktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen rikostoverinsa Tigellinus\nmitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista on, että Nero uskoi sen\nväärän syytöksen aviorikoksesta, joka sepitettiin Oktaviaa vastaan;\njoka tapauksessa hän tahtoi uskoa, saadakseen siteen tämän kanssa\nrikki, ja se, että hän suvaitsemalla otti osaa tähän iljettävään\nvainoamiseen, joka päättyi hänen puolisonsa surmaamiseen, todistaa\nintohimon orjaa sen kaikessa kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui\nnyt äkkipikaa kohti perikatoa: kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen\nelämästään -- hän oli tähän aikaan nelikolmatta vuotias -- on\ndemoonisten juhlien, hurjien irstailujen huumausta, jotka koettelevat\nkaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut kuvitteluvoima ilvehtien johtaa\nmieleen, rajatonta taiteilijavoittojen kilvoittelemista ja hillitöntä\nmurhaamista, todellisten tai luuloteltujen vaarojen kiihdyttäessä\nitsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa tapahtui, silloinkuin\nPoppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo, kuumeentapainen\nsekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja suru viskasi\nhänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin irstailuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu\nsivistyksen radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä\nopin käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena\nnuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena\nja sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja\nmuotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen\nterveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa henkisessä\nja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja siihen iloon,\njonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät, yhtyy kansassa\ntunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein korkeimmaksi, mitä se\npalvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa tapana ja lakina ja mitä\nse rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee ennen kaikkea tulla, mikäli\nmahdollista, kauneissa muodoissa katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä\ntoden totena ja kauniina, hyvän hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä\nyhdistyy sen elämään jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi\nsiitä, että se kaunistaa uskon- ja isänmaanelämää, korkeita\nvaikutuksia, arvokkuutta ja ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei\nole toisensa palvelija; ne ovat yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät\ntoisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat kansan kera, ja niinkuin se\nrakastaa uskoaan ja isänmaataan, rakastaa se taidettaan ja ymmärtää\nsitä kaikissa sen vaiheissa, sillä ne seuraavat toisiaan kehityksessä\nkautta lapsuusvuosien, nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta\nraikkaimmalla pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien\nteknillisten vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään\nluokkaa, joka olisi noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei\nmitään korkeampaa esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena,\nhymyilee kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman\nkäden kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa;\nmutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun\nteknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on\nhelleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on\nelänyt omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa\ntalonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä,\non enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein\ntunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen\nmestarin taulusta.\n\nNiin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi\nja oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten\nvalmiissa ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman\nmaailmansa, joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien\nmyötävaikutusta syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat\nsen tuotteet voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät\nylenkatseellisesti selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien\nnaapuriensa muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin\ntotta kuin se on, että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan\noppimista, niin totta lienee myöskin se, että ulkoapäin tuotua\ntaidetta, joka tukauttaa toisen sen oraalla ollessa, joka tahtoo\nversoa kotimaisista taipumuksista, ei voida kokonaan merkitä\nhenkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei ole osoittautunut, että\nse korkeamman sivistyksen kasvitarhasta voidaan istuttaa kylmään\nmaahan, totuttaa ilmaan, että se voi sisältyä kansan henkiseen\ntalouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen ajalliseen. Mutta tämä\non ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset täyttivät Rooman\nja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset, kodit\nupeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa, ja\nkuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen\ntaiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka\ntyöntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että\ntällä maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja\nsen kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne\nepäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden\nvihollinen; useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten\nleikkikaluksi. Ja kun terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen\nepäilemättä jalostavaa vaikutusta, niin ei käy kieltäminen,\nettä se laajentaa kuilua kansankerrosten välillä, antaa niiden\nkehityksen huipulle ja sisällykselle erilaisuuden, joka ei\nole terve, muodostaa jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia\ntuntijoita ja herkuttelijoita, jotka eivät juuri ole kauniimpia\nilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja toisinaan veltostuttaa\nmyöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä voi myöskään kieltää,\nettä sillä on jonkinlainen taipumus muuttua _ars voluptariaksi_,\nvedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että tarvitaan, joita\nmeidän päivinämme onneksi on, voimakkaita poliisimestareita\nkauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää kurissa. Helleenisessä\ntaiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli tehty ylhäisten\nmakedoonialaisten palvelijaksi.\n\nInnossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse\nollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät\nja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja\nkauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä.\nSiitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle\nihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista\nsitä, joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus\nnäyttää kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.\n\nSen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti Roomassa,\novat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät, eivätkä\nsuinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta, joilla\nennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi muuttaa\nnälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti sanoa,\nmillainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta että\nse on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä\nasiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin mikään\nmuu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian kanssa,\njotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät taiteentuntijat\nja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että maku Neron\naikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja kohtuus,\njotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen halun\ntieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata\nsirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli\nvallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin\nedelle; Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos\nniin saan sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt\nja kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka\ntoisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten\nsoveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan.\nSeptimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut,\nja Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen\ntyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei\nkykene barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.\n\nNerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut\nerilaisia. Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta,\nhistoriankirjoitusta ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää\nsivellintä ja talttaa; ei pantu pahaksi, jos hän pienemmässä\nystäväpiirissä lauloi sitran säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset\najattelivat kauhulla imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän\nnaamiossa, ja jos hän teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt\nsanoja hänen tuomioonsa. On silloin enemmän kuin todennäköistä, että\nne, jotka näkivät hänen esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet\npuolueettomasti arvostella hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja\nsitransoittajana, ja että tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut\nedullisesti heidän arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden\ntaiteitten aloilla. Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan,\nmutta moittii niitä voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius\npuolustaa Tacitusta vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka\nkävivät hänen nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes\nole tahtoneet asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon.\nSama Suetonius huomauttaa, että \"Nero harjoitti sangen suurella\nmenestyksellä maalausta ja kuvanveistotaidetta\". Hajanaisista\nlausunnoista selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut\nääntään ja tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä.\n\"Naupliuksen pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia\nhyviä lahjojasi sinä et käytä\", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen\nfilosoofi kadulla. Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä\nhänen kanssaan peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä.\nSellainen olisi ollut sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi\nkai hän itsekin huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen\ntaiteensa oli kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa\njotakuinkin hyvällä omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa\nitseään, pahemmin pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.\n\nSittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja\nvaljakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai\nsuuri yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella\nnäyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista\ntuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui\nNapolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki\nkuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat suosionosoitukset\njohtivat hänen mieleensä hänen poikana saavuttamansa loistovoiton\nCircus maximuksessa. Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin\nhäpäisemisestä vastasi hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero\nCesar Augustus sitransoittajan puvussa.\n\nKaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka\noli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien\ntriumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten\nirstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita.\nRyöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi\nsuunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi.\nSiitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada\nkäsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla\nhuviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa\npienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja\njuoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin\npuetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat\nkoristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin\ntodistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin \"claqueen\",\njoka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria\nmiehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen\nsormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina,\njoka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut\nruumispuheella, jossa hän -- kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen --\nylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä\nhuomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä\nmahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä,\njoita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi\nkeisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys,\njoka tällä -- Sporus oli hänen nimensä -- ja Poppealla oli, oli\nNerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti\nvihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet\nroomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko\nse hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi\nkuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs\nfilosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi:\n\"ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen\npuolison eikä ketään muuta!\" -- Koko retki oli kuin halujen\nvapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut\nkaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin\nmyyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan\npalatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja\nsiihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut\nRooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli\nvoittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön,\nja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta,\noli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari,\nvoitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti \"Kreikan vapauden\".\nKappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue\nolisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta\nseppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä.\nSitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin,\nmissä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli\nkullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa\nNero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen\nsiroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja\nkädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit\nloistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan\nja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin\nkoristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana\nja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve\nNero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin\negyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan\nsivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin\nsaisi kunnianosoituksensa. -- Se on sama obeliski, joka nyt on\nPietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt\npaljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?\n\nNeron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt\npelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta\nkatselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä\nkiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin\ntaiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota,\nvoidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus\nsattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.\n\nHänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja\nAlkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti\nkuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi\nvapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat,\njotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa\njälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta,\nei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle\nlievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö\non, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen\nlaatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla\nilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen\naiheensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa,\nkuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka\nhävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison\nsalaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään.\nNero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin\nraivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella,\njosta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi,\ndemoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin\nhäviöstä.\n\nTodennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään\nainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi.\nOn vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen\ntuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan\njotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että\nhän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron\nhäpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on\nkuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä\n\n    -- -- -- -- lavall' laulanut ei Orestes,\n    tehnyt Troicaa ei. -- -- -- --\n\nTämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä, joka\nsyyttää Neroa siitä, että \"hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta\nonnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön\".\nToisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian\nselvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin\nApollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren\nhävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus.\nJa ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee\nTroican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen\nja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa\nyksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka\nsaattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian\nvoimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan\ntuntea \"puhtaasti esteetisesti\" ja pitää kauneudenaistin vapaana\n\"häiritseviltä vaikutuksilta\", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen\nhuhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta\nkuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen\nvihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero\nesteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän\noli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel\n\"Lucindassaan\".\n\nKuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut\ntoimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily\nperustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka\nkalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen\nkäyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista\nkaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se\nolikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille,\nole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen,\nsillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan\nmääräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain\nmaalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi\nmieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä\nnäkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata\nkristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen\ntekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli\nhirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin\nroomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa,\nsaattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi\nhistorioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä\nhuhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja\nlukea sen siksi \"kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta\ntahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia\". Siihen\naikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän\njuutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina,\njoka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki\ntämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli\njuutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin,\nei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin\nluontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin\nvaromattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja\nKristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen\naikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen\npäivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka\ntunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista,\njoilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat\nuskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin \"ellei\njuuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta\".\n\nTigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla\ntaidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut\netusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset\ntoiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet\nhelvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen\novien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki\nuhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat\nTiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa\nkiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset,\njokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus,\njoka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna\nmorsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen,\nja \"missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin\nyhtyessä, peittää pimeyteen\". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus,\njoka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin\nJanikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa,\nmissä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja\npaaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut\nsiitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten\nliekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua.\nSellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia\nrakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen\nkorkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä\nkatuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin\npuolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa\nhoureensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan\nollut nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti -- uskomattoman,\nkun muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli\ntodistaa cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä\nhuolellisinta työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnyt\n_kultaisen linnan_ (\"domus aurea\"), sanoo, että \"sen jalokiviä ja\nkultaa ei ihailtu niin paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan\ntavallista ja halpaa ylellisyyttä, vaan niittyjä ja lampia ja niitä\nsuunnattomia aloja ja maisemia, jotka aukenivat metsikköjen välistä\".\nNiityillä oli laitumella oivallisten kotieläinten laumat; lehdoissa\nlauleli upean kirjavia lintuja ja kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä\npetoja. Kultaiset laivat ja rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja,\nkuvastelivat suurimmassa lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla\netupihalla, jonka kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan\npituinen, oli kullan- ja hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva\nNero-Apollosta, 120 jalkaa korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos,\njoka oli aikakauden suurin kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon\njo silloin kuolevan pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan\nseinäpinnat, joissa ei ollut mitä upeampia freskoja ja stukkatureja,\nolivat kullalla, jalokivillä ja helmillä kirjailtuja, lattiat\nkallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin voi kuvitellakaan\nmielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen rinteellä olevan\nmaaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää sellainen\nlattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot olivat\nkatetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen vihma\nlevisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen, jonka\nkatto -- luultavasti tähtikuvioilla koristettu -- liikkui öin päivin\nyhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin\njohdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja\nTivolin välillä olevista rikkilähteistä. \"Nyt alan vihdoinkin\nihmisiksi asua\", lausui Nero linnaa vihittäessä.\n\nTuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen,\nuudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti\nPalatinus vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli\nsen notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman\ntorin etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu\nEsquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita.\nEsquilinuksen ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen\nalueelle. Tavallinen sisäänkäytävä -- tai oikeammin: läpikäytävä --\noli sillä kohdalla, mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.\n\nTuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan\ntätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista,\nraakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi,\nellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa\nkohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä\nmaailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat nyt\nsanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan\nqviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut\nNeron välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin\nnimitettiin Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät\nmaailmaa. Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti,\nkätki Titus erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien\nholvien tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei\nrevitty perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden\nsuurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille.\nKuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun\nhe ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja\ntärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin,\njuodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden,\nsolisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran\nihanuuksista.\n\nNeron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei\nesittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus rakennutti\nkultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-temppelinsä,\nveti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille paikalle\nmainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee jätteen\nsen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat säännölliset,\nmutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei tiedetä,\nmilloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti se\ntapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle kuin\nkullan- ja hopeansekaiselle pronssille.\n\nFlaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan tuhota\nNeron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja löydettykin,\nja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas kultaisen talon\nnyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia, jotka\nloivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se oli\nRafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän löytöretken.\nHe näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä siellä\nvieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden vioittamana ja\noppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja, joihin tyhjentymätön\nmielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan, ja kun he jälleen\nnousivat päivänvaloon, toivat he hengessään mukanaan suunnitelmat\nniihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten piirsi ja Giovanni da\nUdine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa kiertäviin kaarikäytäviin\n-- taideteoksen, joka enemmän kuin mikään muu renessansin luomista\nosoittaa, että se suoranaisesti yhtyy antiikiin.\n\nSe sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron\nkäytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä\nperusteeton kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä\nitse oli antanut tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja\ntutkimuksia. Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten\nkautta, jotka Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan.\nSuurempi jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.\n\nPimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle\nmatkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä käytävässä\nnäkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista ruhtinashuonetta\nesittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien maalauksien joukossa on\nmaisemia, tauluja jumaluustarustosta, kuten Venus ihaillen poikansa\nkauneutta, ja myytillis-historiallisia, kuten Faustulus paimen\nnaarassuden kasvattipoikien edessä.\n\nTituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat\nniin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen\nlinnan kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä\nsamassa tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä\nolevasta maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas\nmainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.\n\nNeron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin\nkuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti\ntaidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista\nsuunnitelmaa -- ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa\nTiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin\nAventinuksen alapuolelle -- ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen\nflavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon\nkaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja\nylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman\nvaltakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä\nepähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan\noli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut\nvuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat\nnähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen\nmenestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä\nja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja\nsaattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen\nyleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja\nItalian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan,\njolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin\nhän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli\nkauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään,\nottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän,\njoka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen,\njosta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli\ntämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada\netenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että\nheidän filosofiansa \"antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät\nrauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi.\" Näiden epäluulojen ensimäisiksi\nuhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius\nPlautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin\nne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä:\nhän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on\nomaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan\nyksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa\nyleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus,\njoka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta,\njonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut\ntietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu\nfilosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen\npäätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon\nkuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä\noli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät\nhe hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä\nhakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. -- Kaksi vuotta myöhemmin\nsurmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä,\nmieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista\nsalahankkeista.\n\nSellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen\nvihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He\nsopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas,\nsynnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä,\nei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat\nainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui,\nsanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin,\nja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli\nhäväissyt itsensä näyttelijätaidolla. -- Salaliittoon otti osaa\nmuutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein\nhuonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin\ntoisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä\nhekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron\nlähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä\nQuintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla.\nNämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää\nvaltaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö,\njohon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston\nupseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku\nstoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti\nkunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa\npidetty vanha Seneka. \"Häpeä\" -- lausui eräs salaliittolaisista,\nkaartintribuni Subrius Flavus -- \"on sama, jos sitransoittaja\nraivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan.\" Flavus oli\nehdottanut Senekaa keisariksi.\n\nAntiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos.\nKäsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä\nkansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi\neikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin\nvoitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli\nlaillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa\nnähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen\nsiitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika\nmilloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa\ntiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla,\nettä valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä\nkäsitteestä, jota nimitettiin _Rooman senaatiksi_ ja _kansaksi_.\nSalaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai\nsisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista\noppia \"raison d'État'sta\", valitessaan edellisen sekä varmempana\nettä vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja\npaikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä.\nErään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria,\nheittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen\nsääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen\nseurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet\nsyöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta\nkaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat -- ihmeteltiin\nsitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt\npainijana ja nyrkkitaistelijanakin -- tarjoutui voimistaan kuuluisa\nkonsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison\nCereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa\nFenius Rufusta -- pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä\naikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin\nhuvituksia -- jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin,\nmissä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen\nkunnianosoituksen.\n\nMutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja\nsuunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa\nperustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris.\nHirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina\nkuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan\nsalaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin\nkidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat\nmonta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun\npretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen,\nmikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron\nkanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta\nmäärätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus\nja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen.\nKäsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö\nhän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta\nRufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti\ntutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin\nkiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin\nmainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut\nunhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: \"Minä vihasin sinua,\nja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin\nkauan kuin ansaitsit rakkautta... minä aloin vihata sinua, kun\nsinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri,\nilvehtijä ja murhapolttaja.\" Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan,\njoka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja\navara kuin laki määräsi, huomautti hän: \"ei edes tässäkään noudateta\nsotasääntöjä\", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan\nkaulansa, sanoi hän: \"kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!\"\n\nPiso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa.\nLateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi\nruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin\nepikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden\nvahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi\nainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon.\nHeihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta\nvapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan\nhylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat\nroomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana\nankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja\nTigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla\nyhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa\nsuonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun\ntämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn.\nHänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa\nelämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.\n\nSenekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä\nhänen kirjoituksessaan: \"Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen\nole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa\npysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole\nvaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla\naskeleella saavuttaa vapauden.\"\n\nJos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia,\njotka ennustivat Neron. \"Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee\nsitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan\nhänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan\nonnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille.\"\n\nSenekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus\nnimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän\nkäytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa\nvirheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta\neräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus,\njonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä\nparempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla\nenemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion\nyhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset.\nFilosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen\nhäneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen\ntutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia.\nHän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen\nelämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty\nkorkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka\nkehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän\nkunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän\ntaistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron\nheikkoudelle.\n\nMuseoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu\nSenekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä\noleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien\ntunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka\novat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen\nstoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli\nnuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa\nvanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.\n\nLukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin herttainen\nulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän Pharsalia\nrunosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee hänen\ntasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien väli kävi\nkylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja kateuteen\nyhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan. Oikeuden\nedessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi oman\näitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä\nhetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi\njalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan \"kuolevasta\nsoturista\" ja kuoli laulu huulillaan.\n\nKolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius\nLonginus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä\nkuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva.\nHänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka\nmuutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi,\ntuomittiin maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet\nKampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan\nsuonensa; mutta tämä sanoi, että \"hän ei tahtonut riistää murhaajilta\nnäiden kunniakasta tehtävää\" ja ryhtyi aseettomana taisteluun\nsotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. -- Maanpakoon\najettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius Priskus sekä\nuseita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan ensimäinen\nmies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan säilyttänyt yhden\nhänen ajatelmistaan: \"jos vaivannäöllä teet hyvää, niin vaivannäkö\non katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet pahaa, niin paha on\npysyvä, mutta huvi katoava\".\n\nItse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo -- Trasea Petukselle tuli vuoro\nkuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä että\nRoomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Trasea _ei_\nollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin hän _ei_ ollut ottanut osaa:\nsenmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä\nsaa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta,\njoka vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas\ntapa lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan\nTrasean. Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat\nkeksineet, nimittäin se, että \"Trasean ja hänen ystäviensä jäykän\nja synkän olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä\nkevytmielisyydestä\". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki\nvertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde Neroon.\nKun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita Rooman\nylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi\nDemetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti levollisesti\njäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa. Kun veri\nalkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut kuolemantuomion:\n\"Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se, minkä näet, ei\nolisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana, jolloin voi\nolla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden näkemisellä.\"\nHän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli jäänyt\njälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua ihmisen\nkatoamattomuustoiveitten perusteista.\n\nKahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi\nTigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon,\nuhriksi. \"Se on minulle oikein\", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa.\n-- Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin\npiirteitä jälkimaailmalle.\n\nNiin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen\nhelmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva\nheidän erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla\nsyyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko\nentinen ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi,\nhovin uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias;\nkeisarilla, jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai\nsokean ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: \"En voi elää\nilman Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua.\" Petronius päätti\nsenvuoksi olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui\nystävänsä juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa,\njatkaakseen iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin\nkevytmielisiä lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman\nuusimmista rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset\nantamalla osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän\nteki testamenttinsa ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja\npaheet. Sittenkuin hän oli sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se\ntuli lähetetyksi keisarille, astui hän pöydän iloihin ja niistä\nkuolinvuoteelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät\nkapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli\nensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja\nRufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin\nNerolle tämän katsellessa erästä voimisteluleikkiä Napolissa, eikä\nse tuntunut tekevän häneen mitään vaikutusta. Hänen ajatuksensa\naskartelivat niinä päivinä niin vilkkaasti eräässä uudessa\nkeksinnössä musiikin alalla, vesiuruissa, että hän kerran keskellä\nyötä kutsui muutamia senaattoreja luokseen, jotta ei aina aamuun\nsaakka olisi salannut heiltä sitä uutista, että oli keksinyt\ntavan, millä antaa uruille vahvemman ja kirkkaamman äänen. Vasta\nuudistettujen kehoitusten jälkeen hän palasi Roomaan. Uudet sanomat\nlännestä ja pohjoisesta aukaisivat vihdoinkin hänen silmänsä näkemään\nvaaran suuruuden. Ja nyt vaihtelivat hänen sielussaan hetkittäin\ntuskan ja hänen tavallisen kevytmielisyytensä tunteet. Milloin\nhänen piti käydä uskollisten italialaisten joukkojensa kanssa\nkapinallisia vastaan; milloin hänen mielikuvituksensa ilvehtien\nloihti hänen sieluunsa, että hän yksin ja aseettomana kävisi\nkapinallisia legioonia vastaan, jotka Cesarin nähdessään laskisivat\naseensa ja antaisivat hänelle jälleen rakkautensa; milloin hän\najatteli elää yksityishenkilönä taiteellaan kaipaamatta kadotettua\nvaltaa. Lopulta hän päätti lähteä liikkeelle mukanaan ne sotavoimat,\njotka olivat hänen käytettävinään. Varustukset tehtiin kaikessa\nkiireessä, ei kuitenkaan niin nopeasti, että niitä kuvapatsaita\nja maalauksia ja soittokoneita, jotka hän otti myötänsä kaikille\nmatkoille, ei olisi nytkin voitu ottaa mukaan. Mutta hän ei huomannut\nympäristönsä sileistä kasvoista, senaattorien alamaisesta olennosta\neikä sotamiesten silmistä, että kaikki pitivät häntä jo hukkaan\njoutuneena. Galban lähettiläät olivat lupauksilla ja rahoilla\nsahanneet poikki hänen asemansa viimeisenkin tuen. Keisarillinen\nnäyttelijä oli katoava kuin laskuluukun kautta Hadekseen. Hän\nherää tai herätetään eräänä myrskyisenä yönä, eikä löydä ketään\nläheisyydestään. Palvelijat poissa, palvelus poissa, hovimiesten\nhuoneet tyhjinä, ei ainoatakaan vartiaa palatsin ympärillä. Käy\nukkonen ja sataa. Hän kiirehtii takaisin makuuhuoneeseensa ja\netsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy. Viimein näyttäytyy\nmuutamia varjoja. Sporus, hovivirkamiehet Epafroditus ja Faon ja\nvielä eräs neljäs, jonka nimeä ei mainita. He ilmoittavat, minkä\nNero jo on arvannut: että pretoriaanit Tigellinuksen johtamina ja\ngermaanialainen henkivartiosto ovat luopuneet hänestä. Hän tahtoo\nsilloin lähettää noutamaan gladiaattori Spekulusta kuollakseen hyvin\ntähdätystä miekanpistosta; mutta nuo neljä uskollista tempaavat hänet\nmukaansa, heittävät kauhtanan hänen ylleen, sitovat liinan hänen\nsilmilleen ja nostavat hänet hevosen selkään. Ratsastajat karauttavat\nniiden katujen halki, jotka johtavat Nomentanuksen portille.\nPortin oikealla puolella oli muurilla ympäröity pretoriaanileiri,\nnykyinen Campo Militare. Sieltä kuuluu myrskyn halki huutoja ja\nriemua. Kapinan ystävät senaattorien joukossa ovat kiirehtineet\nsinne, julistaneet Neron isänmaan viholliseksi ja kehoittaneet\nsotilaita huutamaan Galban keisariksi. Muutamat yökulkijat, jotka\ntulivat pakenevia vastaan, huomauttivat: \"nuo ajavat takaa Neroa\".\n\"Mitä uutta kaupungista?\" kysyvät toiset, joita he tapaavat portin\nulkopuolella. Keisarin hevonen säikkyy maantien vieressä makaavan\nruumiin hajua; liina putoaa Neron kasvoilta, ja salaman valossa eräs\nerotettu pretoriaani tuntee hänet ja tervehtää häntä nimeltä. Vanhat\nkirjailijat lisäävät, ehkäpä tehdäkseen asian vaikuttavammaksi, että\nsattui maanjäristys, joka lisäsi yön kauheutta.\n\nVajaan ruotsalaisen neljännespeninkulman päässä kaupungista, pyhän\nvuoren toisella puolen, nykyisillä Tenuta Serpentanan mailla, oli\nFaonin huvila, pakolaisten päämäärä. He poikkesivat maantieltä\noikealle eräälle syrjätielle, joka rämeisen, ruokojen ja pensaiden\npeittämän tantereen yli johti maakartanon takapuolelle. Pensaikossa\nhe laskeusivat satulasta ja päästivät hevoset vapaiksi. Välttääkseen\norjien huomiota, päätettiin tunkeutua huvilaan murtamalla aukon\npuutarhamuuriin. Muuria murrettaessa kätkeytyi keisari erään\nlammen kaislikkoon ja virvoitti itseään mutaisella vedellä. Faon\noli näyttänyt hänelle toisen piilopaikan, jonka vielä voi tuntea\nSuetoniuksen kuvauksesta: holvinmuotoisen kolon, joka johtaa\nsoranottopaikkaan, mutta Nero oli kieltäytynyt \"elävänä laskeutumasta\nhautaan\". Huvilan puutarhassa odotettiin nyt tuskallisesti, mitä\nlähinnä seuraavat tunnit toivat mukanaan. On selvää, että Faon ja\nEpafroditus, ottaessaan keisarin mukaansa uskoivat muutoksen hänen\nedukseen mahdolliseksi. Lähettiläs toisensa jälkeen lähetettiin\nkaupunkiin kuulemaan, mitä siellä tapahtui. He palasivat tuoden\nmukanaan yhä pahempia uutisia.\n\nErilaiset kuvaukset Neron viimeisistä hetkistä kumoavat toisensa\nniissä kohdin, joissa ne tahtovat syyttää häntä pelkuruudesta. Hän\nei osoittanut kuolemanpelkoa, mutta nähdessään kaiken menetetyksi,\nsuututti häntä se, että oli niin kauan antanut toivon pettää itseään.\nKuitenkin -- ajatus siitä, että hänen ruumistansa runneltaisiin,\nkauhistutti tätä mielikuvitusten ihmistä. Useampia kertojahan pyysi\nympärillä olevien pitämään huolta siitä, että kukaan ei tekisi\nväkivaltaa hänen kuolleelle ruumiilleen. Useampia kertoja hän valitti\nmyöskin sitä, että maailma menetti nyt suuren taiteilijan. [\"Qualis\nartifex morior!\"]\n\nItse määräsi hän, että hauta oli kaivettava, ja otti siihen mitan\nruumiinpituudestaan. Hän katseli, kuinka hauta luotiin auki ja pyysi\ninnokkaasti muutamia marmorisiruja asetettavaksi sen ympärille. Tätä\ntehdessä saapui sanoma, että ratsumiehiä lähestyi, jotka etsivät\nNeroa. Kohta kuultiin heidän karauttavan huvilan portille johtavaa\ntietä. Nojaten Epafrodituksen käsivarteen vei hän silloin tikarin\nkurkkuunsa. Hän kykeni vielä tällä hetkellä näkemään kohtalonsa\nsellaisena kuin näyttämöllä näytellessään murhenäytelmän viimeistä\nkohtausta, ja hänellä oli kylliksi mielenmalttia lausuakseen\nHomeroksen säkeen:\n\n    Korvissa kaikuvi vauhkojen ratsujen kavioiden kapse.\n\nSitten hän työnsi tikarin kaulaansa.\n\nNero eli vielä ratsastajien tunkeutuessa huvilaan. Eräs centuriooni,\njoka näki hänet pitkällään ja vertavuotavana maassa, riensi painamaan\nvaippansa hänen haavaansa, tukkiakseen verenvuodon. \"Liian myöhään!\"\nsanoi kuoleva, ja lisäsi liikutettuna: \"tämä on uskollisuutta\". Ne\nolivat hänen viimeiset sanansa.\n\nHänen rukouksensa kuolleen ruumiinsa puolesta kuultiin, ja hänelle\nsuotiin myöskin arvokas hautaus. Neron molemmat imettäjät ja hänen\nensimäinen rakastajattarensa Akte, jotka saivat riemuhuutojen\njuuri Galballe kaikuessa osoittaa suruaan, laskivat hänen uurnansa\nDomitiusten sukuhautaan Puutarhakukkulan rinteelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGalban hallitus ei kestänyt seitsemää kuukautta, ja kun Oto oli\nhänen ruumiinsa yli raivannut itselleen tien valtaistuimelle, oli jo\nsellainen muutos tapahtunut roomalaisten mielialassa, että joukko,\ntahtoessaan lausua uuden ruhtinaan tervetulleeksi, nimitti häntä\nNeroksi. Oto itsekin lienee pannut Neron nimen itäisiin maakuntiin\nmeneviin kirjelmiinsä, missä Neroa aina oli rakastettu. Neron\npatsaita pystytettiin jälleen toreille ja julkisiin rakennuksiin.\nVielä kaksikymmentä vuotta Neron kuoleman jälkeen saattoi\nseikkailija, joka sanoi olevansa Lucius Domitius Ahenobarbus,\nsaada kannatusta idän kansojen keskuudessa; vain vaivalla saatiin\nparttilaiset luovuttamaan hänet.\n\nTätä kiintymystä niin rikollisen ja moitittavan keisarin muistoon\ntuskin voidaan selittää, kuten on tahdottu tehdä, joukkojen\nkiitollisuudella siitä huolenpidosta, jolla hän oli huolehtinut\nleivästä ja näytelmistä. Viljanjakamiset olivat yhtä runsaat ja vielä\nsäännöllisemmät hänen edeltäjäinsä ja jälkeläistensä aikana. Ja mitä\njulkisiin huvituksiin tuli, piti joukko hänen esteetisiä hankkeitaan,\nhänen laulu- ja sitransoittokilpailujaan, hänen kreikkalaisia\nnäytelmiään ja voimisteluleikkejään huonona korvauksena niistä\nverisistä gladiaattoritaisteluista, jotka hän oli lakkauttanut.\nKansa muisti, uskon minä, tuon elämäniloisen ja kauniin nuorukaisen,\njolla oli ollut niin lupaavat taipumukset, eikä unohtanut hänen\nhallituksensa ensimäisiä ja onnellisia vuosia noiden myöhempien, niin\nsynkkien ja onnettomien vuoksi. Ja se kai tunsi olevansa osallinen\nhänen vikoihinsa ja rikoksiinsa, niin osallinen kuin on mahdollista\nolla heittämättä yksityisen edesvastuuta sen historian syntipukin\nniskoille, jota nimitetään \"Ajaksi\".\n\nJoukon, kuten hovinkin, juhlaministeri Neron myöhemmillä päivillä,\nTigellinus, oli ja pysyi kansan vihan esineenä. Se näki tässä\nmiehessä Neron pahan hengen ja huusi hänen kuolemaansa. Galba oli\nsuojellut kavaltajaa; Oto ei voinut tai ei tahtonut sitä. Kun\nTigellinus näki sen kohtalon, joka uhkasi häntä, pani hän toimeen\nirstaat juhlat ja leikkasi orgian kestäessä kurkkunsa poikki\npartaveitsellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeron ulkonäöstä poika- ja nuoruusvuosina on ylempänä puhuttu. Niistä\nmonista kuvista, joita on olemassa hänen miehuusvuosiltaan, lienee\nKapitoliumin museossa oleva paras. Eloisa pää on hiukan sivulle\nkääntynyt -- sama asento, jota Karakalla sittemmin matki -- ja silmät\novat alas luotuina, ikäänkuin Cesar jumalien pöydästä heittäisi\ntaiteentuntijan katseen maahan ja näkisi siellä jotakin, joka\nherättää hymyn hänen herkutteleville huulilleen. Kasvonpiirteitten\nepikurolaista ilmettä lisää täyteläinen, ei kuitenkaan Vitelliuksen\nlailla paisuva kaksinkertainen leuka, jonka alta nousee poskia kohti\nkapea, hyvin hoidettu partakiehkura.\n\nVatikaanissa on pieni patsas, joka esittää Neroa sitransoittajana.\nSe on hätäisesti valmistettu teos, mutta se itseensätyytyväisyys,\njolla laulaja suorittaa esitystään, on saatu onnistuneesti esille,\nja silmät ilmaisevat sitä kaukonäköisyyttä, josta Plinius puhuu,\nja jota ehkä Suetoniuskin tarkoittaa sanalla \"hebetior\". Saman\nilmeen katseessa, mutta siihen yhtyneenä jotakin tuskallista ja\nhuonotuulista, huomaa Louvren tunnetussa rintakuvassa, jonka\nsädediadeemin ympäröimä otsa on matala ja posket ulkonevat. Se on\nniin sanottu karaktääripää, jolla myöhempi taiteilija on pikemmin\ntarkoittanut kuvata keisaria sellaiseksi kuin jälkimaailma on\nkuvitellut hänet, eikä sellaiseksi kuin hän oli. Sama huomautus\nkoskee toista niistä kahdesta Nero-patsaasta, jotka ovat Firenzessä.\nEräs karrikatyyriprofiili, jonka ehkä joku vahdissa oleva pretoriaani\non huvikseen kaivertanut, löydettiin muutama vuosi sitten eräältä\nPalatinuksen muurilta. Profiili on kaikesta liioittelustaan\nhuolimatta sattuvasti Neron näköinen.\n\nSuetonius sanoo, että hänen kasvonpiirteensä olivat enemmän\nkauniit kuin miellyttävät. Hänen hiuksensa olivat, kuten kaikkien\nDomitiusten, vaaleanruskeat, hänen silmänsä harmaansiniset. Hän oli\nkeskikokoinen ja lihomiseen hyvin taipuva. Näytelmätilaisuuksissa --\nkun hän nimittäin istui katselijain joukossa eikä itse esiintynyt --\nkäytti hän tahkottua smaragdia silmälasina. Tämä \"lornetti\", ainoa\nmikä tunnetaan antiikin ajoilta, on antanut uudemmalle optiikalle\npaljon miettimisen ja väittelyn aihetta. Kirjeissään kreikkalaisten\nja roomalaisten kivenhiomistaidosta on Lessing omistanut muutamia\nrivejä tälle aineelle.\n\n\"Johanneksen Ilmestyskirjasta\" löydämme kaiun niistä tunteista,\njotka Rooman kristittyjen hirveä vainoaminen herätti heidän\nuskokunnassaan. Suuri Babylon, kaupunki seitsemällä vuorella, on\nepäilemättä Rooma, ja harvat ovat kai ne historiallisesti asioita\ntarkastelevat, jotka vielä epäilevät sitä, että peto, \"jonka luku\non ihmisen luku, nimittäin 666\", on Nero. Jos kirjoitetaan Cesar\nNero heprealaisilla kirjaimilla ja lasketaan yhteen niiden lukuarvo,\nniin saadaan tulokseksi 666. Ennustukset Antikristuksesta lienevät\njossakin yhteydessä Suetoniuksen kertomien ennustuksien kanssa siitä,\nettä Nero, jos hän menettäisi Rooman valtikan, perustaisi Jerusalemin\nkuningaskunnan tai suuremman itämaisen vallan, valloittaisipa lopulta\njälleen maailmanvaltaistuimenkin. Keskiajankin tarut kertovat\nhänestä. Sanotaan, että kummitukset ja perkeleet oleskelivat Neron\nhaudan ympärillä Monte Pinciolla ja peloittivat roomalaisia, kunnes\nonnistuttiin ankaralla manauksella karkoittamaan ne. Mutta haudalle\nkasvoi aikojen kuluessa suunnattoman suuri saksanpähkinäpuu, jossa\njoukko korppeja piti hirvittävää melua. Arvattiin, että ne olivat\nnoita poismanatuita demooneja, ja arvaamista vahvisti se huomio,\nettä puun latva yöllä muuttui basalttikuvuksi. Paavi Paskal II\n(1099-1118) oli suuresti huolissaan melun johdosta eikä tiennyt\nmitään apua siihen, ennenkuin madonna ilmestyi hänelle ja antoi sen\nyksinkertaisen neuvon, että puu oli hakattava poikki ja poltettava.\nKiitollisena tästä neuvosta ja totellen madonnan viittausta\nrakennutti hän silloin tämän kunniaksi Neron haudan ylle ensimäisen\nSanta Maria del Popolon kirkon. -- Todellinen munkkimielikuva!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRoomalainen keisariaika on kaikista varjopuolistaan huolimatta\nviehättävä. Meidän sivistyksemme, niin roomalaisesta eroava kuin se\nonneksi oikeastaan onkin, on kuitenkin niin paljon sukua sille, että\nme helpommin voimme ymmärtää Juliusten, Flaviusten ja Antoninusten\naikakauden ihmisiä ja tuntea paremmin heidän tunteitaan kuin niiden,\njotka ovat eläneet tuhannen vuotta lähempänä meitä. Valtioelämän\nkuihtuminen cesarismin aikana teki tilaa rikkaammalle elämälle\nsosiaalisella alalla. Milloinkaan ei kai mikään aikakausi ennen\nmeidän päiviämme ole tehnyt niin monta koetta tällä alalla ja\ntehnyt sitä niin riippumatta juurtuneista käsityksistä. Ne kaksi\npääsuuntaa, jotka käyvät alituista taistelua niin historian kuin\nyksityistenkin povessa, ja joita silloin nimitettiin stoalaisuudeksi\nja epikurolaisuudeksi, mutta jotka esiintyvät kaikkina aikoina eri\nnimisinä ja eri vivahteisina, filosoofisessa ja teoloogisessa asussa\n-- eivät ole kai milloinkaan esiintyneet niin selväpiirteisinä\ntoistensa rinnalla ja toisiaan vastaan kuin cesarisessa Roomassa,\neikä missään kai tarjoudu rikkaampaa alaa moraalipataloogisille\nkokeille kuin siellä. Epikurolaisuus ja stoalaisuus saivat molemmat\ntilaisuuden, käsissään maailman ohjakset, koetella edellytyksiään\nja sovelluttaa johtopäätöksiään. Lihan evankeliumi ja kaiken\nsiveellisyyden hylkäävä taide teki sen Neron aikana; stoalaisuus\nAntoninien.\n\nEhkä muutamista lukijoistani tuntuu, että olen kuvannut Neron liian\nvaloisasti. Se kai johtunee siitä, että ottamatta lukuun puhtaasti\nyksilöllistä, jonka hyvin voi tuntea, mutta ei suoranaisesti kuvata,\nkoska kuvauksen esineeltä puuttuu vertailukohtia ja kielenä sanoja\nsiihen -- lukuunottamatta tätä en ole voinut löytää Neron luonteesta\nmuita aineksia kuin niitä, joita löytää tuhansista kaltaisistamme. Ne\novat siellä, ja ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän vahingollisesti,\nkoska se siveellinen ilmakehä, jossa ne ovat, estää niiden\nkehittämästä tuhoamisvoimaansa. Tahdon heikkous ja nautinnonhalu ovat\nsangen tavallisia ilmiöitä; kauneudentunto ilmenee myöskin elämässä\nympärillämme, vaikkakin suhteellisesti heikommassa määrässä kuin\nkreikkalais-italialaisten kansojen keskuudessa, ja se on oikeutettu\nja onnea tuottava valta siellä, missä se toimii yhdessä siveellisten\nvoimien kanssa. Mutta missä asian laita ei ole niin -- missä se\nyksinvaltiaasti esiintyy ihmisessä, joka on saanut vallan toimia\nmielensä mukaan, ja ympäristössä, jonka voitto on tämän ihmisen\nheikkouksien hyväkseen käyttäminen, ja aikana, jolloin taide on\nalennettu aistillisten nautintojen palvelijaksi ja ilma on täynnä\nitsekkäitä oppeja, jotka omaksutaan ihastuksella, koska ne lupaavat\nvapautusta taikauskon orjuudesta -- siellä voivat nämä ainekset,\nräjähdysaineitten lailla, joihin sytyttävä isku on sattunut, puhjeta\nvulkaaniseksi hävitykseksi. Kaligulan ja Domitianuksen kaltaiset\nolennot ovat ihmiskunnan kunniaksi harvinaisia ja ovat ne kai\nuseimmiten vankiloissa tai hourujenhuoneissa; mutta Neroja _in petto_\nlöytynee useampia kuin aavistetaan. Ja tämä on ehkä se oppi, mikä\nvoidaan saada tästä kuvasta.\n\nRooman muurien sisäpuolella oli samana päivänä sellaisia\nmiehiä kuin Sofonius Tigellinus, Nero, Seneka, Trasea Petus ja\nPaavali tarsolainen, inhimillisen luonteen vivahteluja hekkuman\nsaatanallisesta palvelijasta aina orjantappurakruunun ihanteen\npalvelijaan saakka. He ovat samana hetkenä saattaneet polkea Forumin\nkivitystä. Ja kun hoviepikurolaiset, jotka tekivät kauneuden yhtä\nriippumattomaksi siveydestä kuin myöhempi aika tahtoi tehdä uskonnon\njärjestä, viettivät hurjia juhliaan Palatinuksella, vaelsi sen ajan\nGhettossa köyhä teltantekijä Kilikiasta, armeliaasti katsoen näitä\nlihan orgioita, siksi, että hän tunsi sen vallan omissa jäsenissään,\nja syventyen lunastuksen syvään salaisuuteen: synnin hävittämiseen\nja eksyneitten ihmisten palaamiseen todellisen kauneudenihanteen,\nluomisen esikoisen, henkisen ruumiin yhteyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä Kapitoliumin museon salissa nähdään suunnattoman suuri\npatsas, joka esittää erästä Rooman keisaria. \"Mutta sehän on Kristus,\njolla orjantappurakruunun sijasta on diadeemi\", kuulin kerran erään\nnaisen huudahtavan. Hän lausui tässä sen, mitä moni lienee tuntenut\ntätä kuvaa katsellessaan. Sielun aateli ja hyvyys säteilevät näistä\nkasvoista: ne hymyilevät meitä vastaan, ja kuitenkin tahtoo näyttää\nsiltä kuin tuo hymyilevä olisi mitannut inhimillisen tuskan syvyyden.\nMutta ei ainakaan pintapuolisesti katsottuna hänen elämänsä osoita\nmitään vaellusta Golgatalle. Tämän miehen henkinen majesteetti ei\nkätkeytynyt orjan muotoon, ja jos purppuraviitta milloinkaan on\nsulkenut sisäänsä sisällistä sopusointua ja elämäniloa, niin oli se\nhänen, sillä hänen ratansa oli kauttaaltaan levollinen ja onnellinen,\nja... sielun rauha oli viimeinen sana, joka kuultiin hänen\nhuuliltaan. Mutta taiteilija, joka muovasi hänen kuvansa, lienee\ntiennyt, mitä äänettömiä kärsimyksiä tuotti epärehellisenä aikana\nolla rehellinen mies, henkisen pelkuruuden aikana olla henkisesti\nrohkea mies, olla ruhtinas, kun on ihanteellisia päämaaleja, ja\npyrkiä vanhurskauteen ympäristössä, jonka itsekkäät tarkoitukset\nodottavat epähurskaudelta edistymistään.\n\nSen kuvan läheisyydessä, joka esittää Antoninus Piuksen piirteitä,\nnähdään marmorihahmossa kaunis mietiskelevä pojanpää ja sen vieressä\nsuurempi patsas, joka näyttää, kuinka vuodet ja surut poistaessaan\nnuoruuden kauneuden, voivat lahjoittaa toisen katoamattomamman. Nämä\nmolemmat taideteokset esittävät Markus Aureliusta, joka seurasi\nAntoninusta cesarin valtaistuimelle.\n\nSe taulu, jonka keisariajan Rooma muodostaa, tarjoaa yli neljän\nvuosisadan kehysten sisällä harvoja välivaloja. Se muistuttaa\nmaalausta, jonka mestari, tottuneena Italian ilmaan, vain\nsäästäväisesti käyttää ylimenovärejä, himmeitä valoja ja\npuolivarjoja. Valo ja pimeys taistelevat siinä melkein taukoamatta\nkeskenään, ja eri värit rajoittavat toisiaan vähentymättömän\nselkeästi ja varmasti. Rooman cesaristen aikakirjojen ensimäiset\nvuosisadat esiintyvät joko räikeissä luomavarjoissa tai säteilevässä\nvalossa. Niiden aikojen miehet ja naiset tekevät samoin. Kaikkien\nluonne kuvastuu jyrkkänä. Kaikki ovat määränneet kantansa, valon tai\npimeyden.\n\nEi senvuoksi, että siihen aikaan ei olisi ollut joukottain ihmisiä\nkuten nytkin, jotka pelosta tai periaatteitten puutteesta olisivat\ntahtoneet olla ulkopuolella taistelua; mutta siksi, että ei kukaan\nhuomatussa asemassa oleva voinut tehdä sitä. Kun nämä lukemattomat\narat tai vakaumusta vailla olevat ihmiset olivat kuulleet ylhäältä\nratkaisevan sanan ja siten saaneet tietää, kuinka oli puhuttava ja\ntoimittava, jotta pysyisi vallan ja armon suojassa, niin heidän\njoukostaan kohotettiin pahin rääkynä miehiä kohtaan, joilla oli\nomatunto, ja voimakkaimmat ihastushuudot kaikuivat, kun pyövelin\nmiekka oli katkaissut rehellisen miehen pään.\n\n_Comme il faut_ opinioonilla -- kaikki mitä keisari sanoi\nja teki, oli \"comme il faut\" -- oli hirvittävä valta siihen\nhenkiseen roskaväkeen, joka etsi hetken varmuutta ja tulevaisuuden\nmahdollisuuksiaan esiintymällä sen kätyrinä. Se roskaväki kihisi\nhovin vastaanottohuoneissa ja senaattorien saleissa, toreilla\nja pylväskäytävissä, se osasi keskustelukäytöstavan ja osoitti\nepäilynalaiset. Jos huomattiin ajatuksen varjokin, jonka \"hyvä\nkäytöstapa\" oli julistanut pannaan, silloin kävi hälinä kautta\nkätyririvien yhteiskunnan vaarasta ja Jupiterin häpäisemisestä. Se\nettä harvoin puuttui epäilynalaisia, on paras todistus siitä, että\naika ei ollut kokonaan mädäntynyt.\n\nMutta keisari on kuolevainen ja valtaistuin voi tulla vapaaksi,\neikä jälkeläistä tiedetä. Kun sellaista sattuu, tapahtuu _comme il\nfaut_ opinioonissa äkillinen muutos. Tuo niljainen hirviö, joka\npaisui ja laajeni, kunnes se oli karkoittanut kaiken kunnon ja\nkunnian julkisesta elämästä ja kaiken rehellisyyden ja luottamuksen\nseurustelupiireistä; se vetäytyy silloin aivan hiljaa mahdollisimman\npieneen kokoon salaisimpaan soppeen, odottaakseen siellä huomiota\nherättämättä seuraavaa houkutussanaa.\n\nToissapäivänä oli Domitianus maailman hallitsija. Minne ikinä\nRoomassa meni, tapasi hänen nimellisiään riemuportteja, hopeapatsaita\nja kultapatsaita, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Näistä ei oltu\nvoitu saada kylliksi. Rooman vanhan muistorikkaan torin tila oli\npieni; mutta _comme il faut_ opiniooni oli laskenut ja todistanut,\nettä siellä kuitenkin oli tilaa kaikkein tärkeimmän ja oikeutetuimman\nkunniapatsaan pystyttämiselle: kuva Domitianuksesta hevosen selässä,\nratsastajapatsas, jonka suunnattomassa suuruudessa tulisi voittaa\nkaikki sellaiset patsaat maailmassa. Ja taideteos saatiin aikaan ja\npaljastettiin riemulla.\n\nToissapäivänä vielä paistoi syyskuunaurinko kullatun\nimperaattorikuvan otsalle. Toissapäivänä vielä ylistettiin\nkaikissa ylhäisissä päivällispöydissä Falernon ääressä keisarin\nviisautta, joka oli antanut lain raskaan käden langeta stoalaisten\nfilosoofien yli, näiden kiihoittajien, jotka kuvailemalla mahdottomia\nyhteiskuntaihanteita olivat levittäneet vaarallisia käsityksiä kansan\nkeskuuteen ja huutamalla hyvettä ja itsenäisyyttä olivat panneet\nnuorten hulluttelijain päät pyörälle ja vietelleet heidät ihailemaan\nmurhamies Brutusta, hyveilveilijä Katoa, korupuhuja Senekaa.\n\nMutta eilen oli tapahtunut jotakin. Domitianusta ei ollut enää.\nKen olisi aavistanut sitä? Itse hovimiehet hänen ympärillään...\nParthenius, hänen uskottunsa... ehkä keisarinnakin... He ovat tehneet\nsen pelastaakseen itsensä kuolemasta... Kyllin: hänet oli surmattu ja\nhän makasi verilätäkössä sänkykamarissaan.\n\n_Comme il faut_ opiniooni oli eilen aamulla mykistynyt. Päivemmällä\nalkoi se jälleen saada ääntä, mutta sen ääni oli matala. Ihmiset,\njotka vuosikausia olivat hautoneet kätkettyä vihaa ja käyneet siitä\nmielipuolisiksi, olivat, sanoman saapuessa tapahtumasta, heittäneet\nkaiken varovaisuuden ja alkaneet raastaa Domitianuksen riemuportteja\nja patsaita. Eikä kukaan estänyt heitä. Ehkä olisi senvuoksi\nhyödyllisintä yhtyä riemuun tyrannin kuoleman johdosta. Mutta ehkä on\nhyödyllisempää säästää muutamia tunteja ilohuutoja.\n\nSenaatti on valinnut Nervan keisariksi. Vanhan Coccejus Nervan,\njosta oli tehty se huomio, että hän vaikeni, kun juhlatilaisuuksissa\npurettiin närkästystä stoalaisia lavertelijoita ja roskaväen\nystäviä kohtaan. Ajatteleppa, jos stoalaisilla nyt olisi toiveita?\nTäytyy olla valmistunut sellaisen mahdollisuuden varalle.\nComme-il-faut-opinioonin jäsenet muistavat, että heillä itsekullakin\non palatseissaan ja huviloissaan pieniä hyvin lukituita piilopaikkoja\ntaideteoksille, joita ei aina voida näyttää. Siellä on muun muassa\npatsaita Zenosta, stoalaisen filosofian perustajasta, Kleanteksesta,\nAthenodoruksesta ja Katosta, Kornutuksesta ja Musonius Rufuksesta.\nEsille ne nyt ja sellaisille paikoille, että ne pistävät jokaisen\nvieraan silmään! Odotahan vielä kuitenkin hiukan! Mitä sanovat\nkaartinsotilaat? Kerrotaan levottomuudesta pretoriaanileirissä.\nEhkäpä sotamiehillä onkin toinen keisariehdokas, saman kaltainen ja\nsuuntainen kuin Domitianus! Paras panna Zeno ja Kornutus jälleen\nlukkojen taakse. Nyt vaeltavat pretoriaanit uhkaavin joukoin\nPalatinuksen kukkulalle. Onko Nerva hukassa? Ei, kaartilaiset\novat hyväksyneet senaatin vaalin, mutta sillä ehdolla, että\nsotamiehille ystävällisen Domitianuksen murhaaja jätetään heidän\nkäsiinsä. Kuitenkaan ei olla vielä varmoja siitä, ettei käännettä\ntapahdu. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy kuulustella niiden\ncomme-il-faut-opinioonin jäsenten mielipidettä, jotka samalla ovat\nsuurimman tunnustuksen saavuttaneita pelkureja ja viekastelijoita,\nja joilla on herkin vainu, niiden, jotka eivät milloinkaan kiirehdi\neivätkä myös lyö laimin oikeata hetkeä.\n\nNe ovat nyt puhuneet. Ne ovat suun täydeltä pilkanneet ja kironneet\nDomitianusta ja hurskaasti kiittäneet korkeampia valtoja siitä, että\ndespooti sai ansaitun palkkansa. Ne lausuilevat nyt tekoinnolla\nMusonius Rufuksen kauniita mietelauseita ja toistavat, melkein\nkyyneleet silmissä, Virgiliuksen säettä:\n\n    Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?\n\nAsema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan\nkukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius\nTrajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut\naseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella\nkuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta\nja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan\nkuin tätä ilmaa kestää, on siis _comme il faut_ pysyä vapaana\nepikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut \"hyvään tapaan\";\nleimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle\nvahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja\nateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka on _comme il faut_,\nlähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan\nkyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo\nilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten\nhorjuessa.\n\nMuutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut\nlaadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80\nvuotta. Jos saamme nimittää \"maailmaksi\" niitä Europan, Aasian ja\nAfrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella\nja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin\nvoi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä\nse ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella.\nVanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat\ntuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus\nAureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä\nisältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista\nvaltaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen,\nHadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa\nsarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä,\nsillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä.\nVallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan\najatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä\njälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan\nvoi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että\nneljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä.\nViidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui\nadoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.\n\nAina siihen saakka oli _comme il faut_ opinioonin raskaana\nvelvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi.\nHuvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja\nnaisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin\nsellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä\npaitsi uskalsi nimittää _un chat un chat et Rollin un fripon!_\nAjattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat\nkasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari\nMarkus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina\nhyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin\nkiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, \"joka opetti minut tuntemaan\nThraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle\nkäsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä\nkansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille\nkaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka\nennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta\". -- Ja kun hän\nsamassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä,\nniin hän kirjoitti muun muassa: \"Minä kiitän jumalia siitä,\nettä kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti\nsieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että\nkeisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin\nvaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja\nvoimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita.\"\n\nKokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa\nmielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka\novat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia\nvaltaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän\nparannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.\n\nSe jyrkkä vastakohta -- päivänvalo yön pimeyden vieressä -- jonka\nAntoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla,\nei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan\nainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla,\njotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän\nlangan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen\nolivat muodostaneet \"epäluulonalaiset\", \"valtiolle vaaralliset\",\n\"jumalattomat\", -- sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty,\nja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun\nkuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen\nmääräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet\nniin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin\nkävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita\najometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet --\nlukuunottamatta varomatonta Lucretiusta -- milloinkaan käyneet\nroskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea\nvaltion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet\njumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon\nja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä\niäisessä rauhassa voivat\n\n         \"juoda\n    kuohuvia maljojansa,\n    katseen kylmän tomuun luoda,\n    jossa kulkee mainen kansa\",\n\njotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä\naatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta\nmaailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja\nyhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja\nveljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin\nja velvollisuuksiin. -- Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa\nhullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto\nJuliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla\noli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan\nvaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän\nkauniista kokeistaan edistää hyvää.\n\nKolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun\neräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika -- hän, joka myöhemmin\ntuli tunnetuksi Markus Aureliuksena -- sai eräältä opettajaltaan\nkreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut\nmuuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja\nmietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut\nstoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt\nhyvin kuuluisaksi.\n\nKirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan\nkummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään\nkirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt\nalkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän\nkäytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana.\nEpiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut\nerästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin\nvapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.\n\nEpiktetos oli frygialainen orja, keisari Neron tunnetun\nsuosikin Epafrodituksen oma. Hänen herransa, joka oli kaikkien\nroskaväkiluonteitten lailla taipuvainen ryömimään ylempiensä edessä\nja katkeroittamaan alempiensa elämän, pahoinpiteli häntä kerran\nmitä väkivaltaisimmalla tavalla. \"Jos lyöt minua niin kovaa, niin\nmurskaat ehkä jalkani\", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi lyömistään\nja murskasi hänen toisen jalkansa. \"Sanoinhan, että niin kävisi\",\nvirkkoi vain kidutettu pyövelilleen. Sittenkuin hän oli vapautettu\norjan siteistä, perusti hän koulun ja saavutti maineen stoalaisena\ntapainopettajana. Hän ei saarnannut kapinaa, vaan kärsivällisyyttä ja\nalistumista; mutta siinä välinpitämättömyydessä maallista loistoa ja\nylhäisyyttä kohtaan, jota hän teroitti mieliin, ja siinä äänettömässä\nylenkatseessa, jota hänen esitelmänsä henkivät kaikkea halveksittavaa\nkohtaan yhteiskunnan kukkuloillakin, piili vaara yhteiskunnan\nolemusta kohtaan, niin arveltiin, ja Domitianus karkoitti\nfilosoofin Roomasta. Hän eli senjälkeen Nikopoliksessa Epiruksessa.\nDomitianuksen kuoleman jälkeen hän sai oppilaita kaikista maailman\nääristä, ja sittenkuin keisari Hadrianus oli lahjoittanut hänelle\nystävyytensä, pidettiin hyvään tapaan kuuluvana ihailla häntä. Hänen\nkuoltuaan myytiin hänen tavattoman kehnot huonekalunsakin korkeista\nhinnoista. Hänen huono savilamppunsa huudettiin 3,000 drakmista.\n\nKirja, joka sisälsi Epiktetoksen oppeja, teroitti kymmenvuotiaan ehkä\njo synnynnäistä sisäisen puhtauden tuntoa. Tämä tunne hallitsi sitten\nMarkus Aureliuksen koko elämää. Hän oli tuskallisen tarkka siitä,\nettä hänen sielunsa nerous liikkuisi lumivalkeiden verhojen sisällä.\n\nPoika luki stoalaisista kirjoituksistaan:\n\n\"Terveys, kunnia, halu, rikkaus, sairaus, häpäisy, tuska, köyhyys\novat ulkonaisia etuja tai ulkonaisia vastuksia, joilla tai joita\nilman voi saavuttaa täydellisen onnen, sillä sen antaa alistuminen\nJumalan tahtoon.\"\n\n\"Kaikki ihmiset ovat jumalallista syntyperää ja senvuoksi\nsamanarvoisia. He ovat kaikki määrätyt olemaan järjellisiä olennoita\nja ovat samojen henkisten ja luonnollisten lakien alaisia. Koko\nihmiskunta on yksi kansa, koko maailma yksi valtio, jonka hallitsija\non Jumala ja jonka hallitusmuoto on iankaikkinen maailmanlaki. Kun\nolemme päässeet niin pitkälle, että emme milloinkaan napise tätä\nlakia vastaan, silloin olemme saavuttaneet todellisen vapauden\nja järkähtämättömän sielunrauhan, silloin emme ajattele itseämme\nmuutoin kuin koetellaksemme itseämme, ja silloin täytämme ilolla\nvelvollisuutemme ihmiskuntaa ja isänmaata kohtaan, kaikkia veljiämme\nja sisariamme kohtaan.\"\n\nKuinka usein ovatkin sellaiset sanat olleet \"helisevää vaskea ja\nkiliseviä kulkusia\"! Mutta jos niiden arvo senvuoksi alentuisi, niin\nminkä arvon saisivat silloin vuorisaarnan totuudet?\n\nKun poika luki isänmaansa aikakirjoja, huomasi hän, että stoalaiset\nopit olivat todellakin antaneet jotakin elämälle. Kuolevan vapauden\nviimeisten kouristusten aikana, sen paheitten hirvittävän karnevaalin\naikana, joka kulkee Rooman keisarihistorian ensimäisen vuosisadan\nhalki, oli miehiä -- ja ne kuuluivat Stoan kouluun --, jotka\nnäyttivät hänelle inhimillisen luonnon aatelin ja muuttumattomasti\nkuolemaan saakka noudattivat velvollisuudentunnon käskyjä. Elävä\nesimerkki vaikuttaa enemmän kuin sana. Tuleva keisari oli vasta\nkaksitoistavuotias, silloinkuin hän lupasi itselleen, että hän\nkoettaisi elää kuten stoalainen filosofia opetti ja niinkuin\ntodelliset stoalaiset olivat eläneet. Elinajaksi sitova lupaus\ntulee tavallisesti liian aikaisin pojan huulilta. Tällä kertaa\nse pidettiin. Peljättävä on lupaus, joka velvoittaa kääntymään\npois kaikesta maallisesta ilosta ja etsimään vain (käyttääksemme\nkristillistä lausumatapaa) Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!\nMarkus Aurelius uskoi, kuten stoalaiset yleensä, että sielunrauha\nolisi pidetyn lupauksen hedelmä. Niissä kuvissa, joita museoissa on\nhänestä, on hänen kasvonpiirteissään tuskallisen surumielisyyden\nleima. Mutta hänen otsansa on päivänpaisteinen. Hyveen _palkkana_\nhän ei ollut vaatinut sitä rauhaa, joka voi sulostuttaa kärsimystä.\n\"Vaatia hyveestä palkkaa\", kirjoitti hän kerran, \"olisi samaa kuin\nsilmä vaatisi palkkaa siitä, että se näkee, ja jalka siitä, että\nse käy. Ihmisen tulee tehdä hyvää sisällisestä tarpeesta, kuten\nviiniköynnös synnyttää rypäleensä vaatimatta korvausta siitä\".\n\nMarkus Aurelius oli 40 vuotta vanha noustessaan valtaistuimelle.\nFilosoofi osoittautui kelvolliseksi ruhtinaaksi. Hän paransi\nlainsäädännön ja oikeudenkäytön, laajensi valtakunnan kulkuneuvoja,\nedisti tieteitä, lisäsi hyväntekeväisyyslaitoksia, käytti Rooman\naseita voitokkaasti sen vihollisia vastaan, antoi senaatille\nlaajennetut oikeudet, oli ankara lahjomista ja mielivaltaista\nvallankäyttöä kohtaan, ja hänen sanottiin olleen kaikkien\nsorrettujen turva. Hänen \"sanottiin\" olleen ja hän tahtoi olla\nsitä; mutta kuinka paljon vallitsevasta sorrosta tulee ruhtinaan\ntietoon? Mitä suurempi valta hänellä on, sitä vähemmän hän\ntavallisesti saa tietää. Ollen varovainen lahjoja antaessaan,\njotta ei olisi niillä vahingoittanut, lahjoitti Markus Aurelius\nkuitenkin hallitsijarahoistaan loput, joita hän ei yksinkertaiseen\nelintapaansa tarvinnut.\n\nHän alkoi jokaisen aamun rukouksella ja lopetti päivän\nitsetutkimuksella.\n\nOllen tunteellinen, herkkätuntoinen, johon näkemänsä kehnous\nvaikutti tuskallisesti, täytyi jokaisen päivän, minkä hän eli,\ntuottaa hänelle piinapenkin tapaista kidutusta. Mutta hän ei tahdo\ntuntea katkeruuden varjoakaan ihmisiä kohtaan, jotka valmistavat\nhänelle kärsimyksiä. Hänen kirjoittamistaan itsetutkisteluista\nhuomaa, että hän itsepintaisesti piti heitä vain heikkotahtoisina\nveljinä, joita oikealle tielle viemään tarvittiin vahvauskoista\nkättä, ja kun hän tunsi kiusausta tuomitsemaan ankarasti toista,\nsanoi hän itselleen, että hän itse oli hairahtunut ja tarvitsi\nanteeksi antoa. Kiittämättömyyttä hän oli usein saanut osakseen;\nmutta, kirjoittaa hän, ei ole mitään oikeutta vaatia kiitollisuutta;\nkun sitä saa, niin se on Jumalan lahja. Kiittämättömille täytyy\nyhä tehdä hyviä töitä; pahansuoville ja vihollisille tulee antaa\nanteeksi. Hänen ympäristössään ja laajoissa piireissä ulkopuolella\nkävi kauhunhuudahdus, jota seurasi mitä ankarimpia soimauksia, kun\nhän armahti kapinoitsijat, jotka olivat tahtoneet riistää häneltä\ndiadeemin. Sehän oli kavaltajien palkitsemista! Keisari vastasi, että\nhänen kohtalonsa oli Jumalan kädessä; että Rooma voi saada paremman\nohjaajan, jos hän itse poistetaan, ja että ei ole mikään taito antaa\nanteeksi, kun rikos ei ole suuri.\n\nEpiktetoksesta Markus Aurelius eroaa siinä, että hän, edellisen\npitäessä ihmistä voimakkaana tekemään itsensä kohtalosta\nriippumattomaksi, on sitä enemmän vakuutettu hänen heikkoudestaan.\nVoittaessaan kiusaukset vihaan, kärsimättömyyteen, suruun,\nlevottomuuteen tai toivottomuuteen, jotka tahtoivat vallata hänet,\nhän uskoi, että ei saanut siihen voimia itseltään, vaan kaiken voiman\nyliluonnollisesta lähteestä.\n\nOn vaikeata uskoa terveeseen toimintakykyyn siinä, missä toivoa\npuuttuu. Stoan oppilaat olivat säännöllisesti toimintavoimaisia\nmiehiä, jotka tunsivat velvollisuudekseen vaikuttaa yhteiskunnan ja\nyksityisten hyväksi; mutta he varoittivat tekemästä sitä menestyksen\ntoiveesta. Toive voi pettää; mutta velvollisuus on joka tapauksessa\njäljellä. Pysyväistä yhteiskunnan parannusta ei voida saada aikaan\nilman yhteiskunnan jäsenten parannusta, ilman heidän mielenlaatunsa\nja ajatustapansa muutosta. Mutta kuka kuolevainen uskoo kykenevänsä\nsiihen? Markus Aurelius ei tahtonut kadottaa toivoa siitä, että\nainakin pienellä alalla sellainen toiminta oli mahdollinen. Mutta\nhän näki myöskin toiveista luopuvan mahdollisuuden. \"Tee ihmiset\nparemmiksi, jos voit!\" kirjoittaa hän; \"ellet, niin muista, että\nsinulle on annettu kärsivällisyys, jota sinun tulee käyttää heidän\nhyväkseen. Lukemattomia vuosisatoja ovat kuolemattomat jumalat\nkärsineet ihmisten mielettömyyksiä, vieläpä tehneet heille runsaasti\nhyviä töitä. Mutta sinä, jolla on niin lyhyt elämänaika, oletko jo\nväsynyt, joko kärsivällisyytesi on lopussa, vaikkakin itse olet\npuutteellinen olento, joka tarvitset Jumalan kärsivällisyyttä? Jos\nmuistat, että meidän kaikkien tulee kohta kuolla, niin sinulle käy\nhelpommaksi rakastaa vihollisiasi. On olemassa vain yksi asia,\njolla on todellinen arvo: noudattaa totuutta ja oikeutta ja elää\nsuuttumatta valhettelevain ja väärämielisten ihmisten joukossa\".\n\nMarkus Aureliuksen jumalanpelko oli epäilykselle altista uskoa.\nHänen kirjoittamiensa rivien välistä lukee, että sillä, millä\nennen kaikkea oli merkitystä hänelle: elämällä henkisessä\npuhtaudessa, velvollisuuden täyttämisessä ja rakkaudessa, täytyi\nolla hänelle pysyvä arvonsa, _joskin_ hänen uskonsa Jumalaan ja\nihmissieluun jumalallisesta lähteneenä olisi harhakuva. Hän oli\nliian rehellinen ummistaakseen silmänsä niiltä mahdollisuuksilta,\njotka avautuvat mietiskelevälle mielelle, ja hän oli siveellisesti\nliian herkkätuntoinen, rakentaakseen sen dogmien ja järjestelmien\nhorjuvalle pohjalle. Hän kieltäytyi, yksinäisessä taistelussaan\nihanteen puolesta, siitä mielen lohdutuksesta ja ajatuksen levosta,\njonka miellyttävän metafysiikan valitseminen ja siihen perehtyminen\nantaa. Velvollisuutta ei saanut tehdä metafysiikasta riippuvaksi.\nKuinka syvästi hän tästä kieltäytymisestä kärsikin, niin hänen\npäiväkirjamuistiinpanonsa, hänen teoksensa \"Puheluja itseni kanssa\"\novat saaneet senkautta yleisinhimillisen arvon. Ne voivat ylentää ja\nlohduttaa jokaisen mieltä, lahkoon ja kirkkoon katsomatta; ja ne ehkä\nsäilyttävät tulevinakin vuosisatoina paikkansa kirjojen joukossa,\njoita kannattaa nimittää \"sielun lääkkeeksi\".\n\n\n\n"]