[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmorhUJuOO7jAaoq9xZrMb5Q588rEm8T3PpHT8vQRhBQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1695,"Elias Lönnrot","Kallio, O. A.",1874,1940,"1695-kallio-o-a-elias-lonnrot","1695__Kallio_O._A.__Elias_Lönnrot",null,"muistelmat",[],[],"fi",1902,28875,202536,false,45000,[22],"Lönnrot, Elias, 1802-1884",[24,25],"Biographies","History - Other","\"Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa\" by Emil Fredrik Nervander is a historical account written in the late 19th century. The book chronicles the early life and experiences of Elias Lönnrot, a key figure in Finnish literature, focusing on his time spent at Lauko Manor. It explores the influence of the Törngren family, particularly Professor Juhana Agapetus Törngren and his wife Eeva, on Lönnrot's development as a scholar and collector of Finnish folklore.  At the start of the work, the author expresses gratitude to Adolf Törngren for providing letters and notes that are central to the narrative. The setting is established at Lauko Manor, noted for its serene environment and rich history. Readers are introduced to Juhana Törngren, a former soldier turned professor who becomes a significant mentor to Lönnrot. As Lönnrot navigates his challenging early years, he becomes a home tutor for the Törngren children, particularly focusing on Kaarlo Vilho, a boy with a troubled background. The narrative sets the stage for Lönnrot's transformative journey, highlighting key interactions and relationships that shape his future contributions to literature and culture. (This is an automatically generated summary.)",[],348,"Kallion laatima elämäkerta seuraa Elias Lönnrotin vaiheita Sammatin lapsuusvuosista lääkärinuraan ja työhön kansalliseepoksen kokoajana. Teos käsittelee Lönnrotin elämäntyötä, matkoja sekä hänen vaikutustaan suomalaisen kirjallisuuden ja kielen kehitykseen.","O. A. Kallion 'Elias Lönnrot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1695.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ELIAS LÖNNROT\n\nKirj.\n\nO. A. Kallio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistusseura,\n1909.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Alkusananen.\n   I. Nuoruus ja oppivuodet.\n  II. Miehuus ja vaellusvuodet.\n III. Professorina ja vanhuksena.\n\n\n\n\n\n\n\nAlkusananen.\n\n\nTämä Lönnrotin elämäkerta perustuu pääasiallisesti seuraaviin\nlähteihin: _A.R. Niemi_, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895), Elias\nLönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897), Kalevalan kokoonpano I (1898);\n_E. Nervander_, Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa\n(1893); _Aug. Ahlqvist_, Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä\n(1884); _J. Krohn_, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (1897);\n_K. Krohn_, Kalevalan esityöt (Valvoja 1896), Zur Kalevalafrage\n(Finnisch-Ugrische Forschungen I, 3. 1901); _E. N. Setälä_, Elias\nLönnrot ja suomenmielisyys (Valvoja 1897); Kalevala II, Selityksiä\n(1895); Suomal. kirj. seuran Lönnrotin elämäkertaa varten keräyttämät\ntiedot; arkkipiispa _G. Johanssonin_ muistelmat \"Kansan Ystävässä\"\nvv. 1896-99; _Lönnrotin_ omat matkakertomukset, kirjeet ja\nkirjalliset julkaisut; lisäksi monet juhlajulkaisut, sanomalehdet y.m.\nLönnrotia ja hänen työnsä eri puolia esittävät puheet, muistelmat\nja kirjoitukset.\n\nProfessori K. Krohnille ja tohtori A.R. Niemelle, jotka neuvoillaan\nja tiedonannoillaan ovat työtäni edistäneet, lausun täten sulimmat\nkiitokseni.\n\nHelsingissä, maaliskuussa 1902.\n\n_O. A. K._\n\nTähän toiseen painokseen on tehty melkoisesti vähäisiä korjauksia,\ntasoituksia, poistoja ja lisäyksiä, ja samalla otettu huomioon ne\npienet muistutukset, joita ensi painoksen suhteen ovat tehneet\nLönnrotin ja hänen elämäntyönsä varsinaiset erikoistutkijat\nja -tuntijat, prof. K. Krohn ja toht. A.R. Niemi.\n\nSavonlinnassa, huhtikuussa 1909.\n\n_O. A. K._\n\n\n\n\nI.\n\nNuoruus ja oppivuodet.\n\n\nLäntisellä Uudellamaalla on kaunis Karjalohjan pitäjä, jota Suomen\nluonto on suosinut runsailla antimilla. Mairehet maisemat, viljavat\nvainiot, kukoistavat kylät viehättävät siellä kulkijan silmää. Noin\npeninkulman verran Karjalohjan kirkolta pohjoiseen päin sijaitsee\npieni ja syrjäinen Sammatin kappeli. Täällä on seutu jo paljoa\njylhempää: jynkät vuoret, sankat salot, mahtavat havumetsät ja\npiilossa pilkistelevät metsäjärvet ympäröivät karuja viljamaita ja\nharvoja kyliä. Sittenkin vähäpätöisen Sammatin nimi on jokaiselle\nsuomalaiselle tuttu ja rakas. Miksi niin? Siksi, että täällä,\nsyrjässä maailman valtateistä ja elämän pauhinasta, syntyi ja kasvoi,\ntäällä vietti vanhuutensa rauhalliset päivät Suomen kansan suuri\noppi-isä _Elias Lönnrot_.\n\nKun kansojen vaiheissa joku tärkeä käännekohta on tapahtuva, silloin\nhuolenpitävä kaitselmus herättää niiden henkisiksi johtajiksi miehiä,\njotka luovat kansansa elämälle uudet muodot. Suomea kansa varsinkin\non saanut siinä suhteessa nauttia kaitselmuksen hellää huolenpitoa,\nkun hetki löi, jona Suomen kansa piilostaan oli nouseva kansakuntain\njoukkoon, ilmestyi sen henkisiksi johtajiksi yht'aikaa miehiä, jotka\nkukin alallaan saivat ikimuistettavia aikaan. Kaikki tunnemme, mikä\nmerkitys Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin elämäntyöllä on ollut\nja vieläkin on Suomen kansan kansallisessa uudestisyntymisessä.\nSellaista henkistä voimaa, minkä nämä kolme miestä saman hengen\npakoittamina samalla kertaa käyttivät kansansa hyödyksi, tuskin monen\nmuun maan historia voi osoittaa. Lönnrot uupumattomalla ahkeruudella\nkokosi korpien kätköistä päivän valoon Suomen kansan runsaat henkiset\naarteet; Snellman väkevin sanoin selvitti kansalleen, että tämä\nkansa ansaitsi ja sen tuli elää omaa kansallista elämäänsä; ja\nRuneberg runouden tenhovoimalla lietsoi kansansa rintaan voimakasta\nisänmaan-rakkautta. Näiden kolmen suurmiehen elämäntyö kuuluu\nerottamattomasti yhteen, vaikkapa kulkikin niin erilaisia ratoja.\n\nKaitselmuksen johto näkyy siinäkin, että nuo henkiset suurmiehemme\nolivat peräisin köyhistä kodeista ja vailla ylhäisen suvun tai\nmainehikkaan nimen loistoa omin voimin, synnynnäisen henkisen\naateluutensa avulla, raivasivat itselleen kunniakkaan sijan maansa\naikakirjoihin. Korkeat eivät olleet ne kodit, joista Runeberg ja\nSnellman lähtivät elämäntaisteluun; matalin kaikista oli se halpa\nmaja, josta Elias Lönnrot astui vaivalloisille vaelluksilleen\npelastamaan talteen kansansa suurta henkistä perintöä.\n\nKukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin\nvähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle\nsydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on\ntäällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien\nympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias\nLönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.\n\nTässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren,\nSananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen\nkirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko\nkansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 -- samana\npäivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä,\npiispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen\nviittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan\nmatalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen\ntyön vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.\n\nLönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu\nesi-isä oli sotamies _Eerik Losteen_, syntynyt v. 1717 ja muun\nmuassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen\ntaipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia.\nMatti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias\nLönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi\nkäyttämään liikanimeä \"_Lönnrot_\", joka kuuluu olevan ruotsiksi\nmuodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle\nMatti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli \"mustapää\nMatti\", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi\nnimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja,\nvärsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan.\nAvioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon\nkanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja\nkätevyys näkyvät menneen perinnöksi.\n\nEräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli,\nharrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle,\nettä kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan,\nputosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana\nLönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä.\nHän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen\nnäppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita,\npuukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli\nleikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä\nlauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä,\nsukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui\nvallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin\nhän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan\nliiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän\npelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka \"yhdeksän miestä\nloukkoon lykkäsi\", kuten hän itse vanhana kehuskeli.\n\nTämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen\ntyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo\nnuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava,\nhyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori\npariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo\nv. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi\nmieli tehdä \"omaa tupaa, omaa lupaa\". Valkjärven rannalta löytyi\nsovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot\nitselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin\ntorpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa\nkodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä\nvanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen\njälkeensä.\n\nKöyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli\naluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin\nkiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja.\nTalousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin\npuuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta\nkuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin\nrakennettiin torppaan eteinen ja kammari.\n\nNeljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää\nnimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei\nollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle\nristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi\ntälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki\nkyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta\nmatkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät\neukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan\nkotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä\npojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi\nlähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias,\nmutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon\nprofeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: \"Olisi hänet sitten\npannut vaikka Tuisku-Jaakoksi\", johon isä oli piloillaan lisännyt,\nettä pojasta oli tehty \"Hulikka\" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei\nkukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran\nkohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.\n\nNuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja\npuutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät\nkyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun\nisän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä.\nNälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia\nravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen\nsodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi\naina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan\nvenäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä\nkaivossa.\n\nKodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto,\njoka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen.\nKodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä\nrauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa\nsopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon\nvaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven\nrantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari.\nLähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä\nkukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä\noli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa\nvarjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli\nköyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja\nsuloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon\nsiimeksessä.\n\nMutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin\nElias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista\nhän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen \"vähän piimää\"\nruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon.\nKahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai\nmarjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä\njuoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän\nsukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä\nvalittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi.\nSamaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti\navata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen\nääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.\n\nHänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään\nesteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua,\noppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen\nhuomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella\npuolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta\nkarkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä.\nKinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä\nhän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät\nnyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen,\nharjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin\nuintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias\nusein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu\naamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: \"Nouskaa jo ylös! Lönnrotin\nElias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa.\" Lukua Elias\nlienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon\npiikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: \"Äiti, minun on\nnälkä.\" Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli\npoika tyynesti: \"Jaahah, minä luen sitten.\" -- Kerran Elias kiipesi\nisolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille.\nIhmiset silloin arvelivat, että \"kyllä tuosta pojasta kerran pappi\ntulee.\"\n\nMutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi\npojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin\nneula käteen ja isälle apuriksi. \"Kun et kelpaa räätäliksi, niin\nei sinusta tule mitään miestä\", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti\nlomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua\nharjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus,\nvirsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä\ntarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä,\nja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli\nhänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. \"Ei\nsen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea\", arveli veli,\nja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia\noppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan\nasukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan\ntuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut\nnuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.\n\nNiinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle\nhyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren\npedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen\nopetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin\nmonen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta\nkielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa\nniukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa\nkovin vaikealta.\n\nEnsin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan\nÄttmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina\nolevia kirjoja -- omia hänen tietysti ei kannattanut pitää.\nKevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin\nGreeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi\nPaikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava,\nsillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät\nhuoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä,\njotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi\nriittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei\nujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin\npaastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan\nviimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen\nemännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti\nvastasi: \"Jos minä alotan sen, niin se loppuu.\" -- Vähän ruoan\njatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla\nlatinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille\nrahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli\nHenrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin\npaljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän\nvuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei\nainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös\nsangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli\nhäneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa.\nIlman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja\nmyöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä\nluonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan\nkotoa pois.\n\nMutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden\nTammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata\nkotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei\nsilti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien\nrauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan\nhänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari\nviikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti\nräätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa\nmestarinsa kanssa.\n\nKaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen\npääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana\nvei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha\nAuran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen\nsammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa\nTammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara\nrehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa\ntietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen\nkatse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan\nsuomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai\ntuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta\nkisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli\nkehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi\nkäydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen:\npiti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan.\nTällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja\nsuoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa.\nMuutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä,\nmiehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle\nhäpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin.\nLukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli\nsuurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden\nlomahetkinä ja ruoka-aikoina -- useinkin toverien portailla istuen --\nhän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi\nluokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti\ntoverinsa.\n\nTodella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä\nnuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat\npuuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin\npääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat.\nTekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus\nherkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen,\nkun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme\nvuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja\nharrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen,\nlähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa,\nharjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa\nHenrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi\nkulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa.\nNopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään\nvarhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin.\nTuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen\nepämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta\nrahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä\nvanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää,\njoka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja\nuupunutta matkalaista.\n\nNahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti\nasumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen\nkoulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis\ntavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin.\nHankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa\nlopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s.\n\"kansakuntapoikana\", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa\nlaatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin\nkaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin\njälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin\nveli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi\nrupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli\nmonia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden\nmaalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.\n\nMutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui\nsaamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin\nkappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan\nnuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita.\nLönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille\nmuun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen\noppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli\npuutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan\nvanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin\nLönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin\nkoettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia\ntuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi\nvarmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän\ntoimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta\ninto antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo\nensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa\njyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias\nlaulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani\nhänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan\nikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain\nSammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden\ntuloksena oli 6 tynnyriä viljaa -- pääoma, jolla jo saattoi ajatella\nkouluun lähtöä.\n\nNiinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella\n1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä\ntehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla\nhevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon\nerääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi\nlukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi\nmuutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas \"Elias\nLönroth\" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle\nluokalle.\n\nMutta lukiolaisena olo ei kestänyt kauan. Lönnrot näki eväidensä\nhupenevan päivä päivältä; hänen täytyi keksiä jokin muu eteenpäin\npääsemisen keino. Tällä kertaa onni olikin suopeampi. Hämeenlinnan\napteekkari L.J. Bjugg näet tarvitsi oppilasta apteekkiinsa ja\ntiedusteli kymnaasin rehtorilta, eikö lukiolaisten joukossa olisi\nhalukasta tulijaa. Vähävarainen Lönnrot olikin heti valmis luopumaan\nlukion penkiltä, ja jo 9 p. huhtik. 1820 hän lähti kymnaasista uuteen\ntoimeensa.\n\nHämeenlinnan apteekissa nuorella Lönnrotilla oli aluksi paljon\ntyötä, sillä ala oli hänelle aivan outo, ja musikaalinen proviisori\nantoi enimmät tehtävät uuden oppilaan huostaan. Kuitenkin tämä kohta\nperehtyi uuteenkin ammattiinsa ja jatkoi sen ohella opinnoitansakin.\nÖisin ja lomahetkin hän opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja\nkasvioppia, lukipa koko Sjögrenin paksun latinalais-ruotsalaisen\nsanakirjankin ulkomuistiin. Tehden tuttavuutta Hämeenlinnan\nkoulupoikien kanssa hän luki yhdessä heidän rinnallaan ja m.m.\nkirjoitti Dahlin kreikkalaiseen lukemistoon käännöksen, joka kauan\naikaa pysyi koululaisten hyvänä apuneuvona. Pysyäkseen öisin\nvalveilla hän kuuluu sitoneen nuoralla jalkansa siten, että jalkaa\nrupesi puristamaan, jos sen omistaja sattui nukahtamaan. Myös jalkaan\nkiinnitetyllä tiukukellolla hän lienee pitänyt itseään hereillä.\nLönnrot ei lukenut ainoasti koulukirjoja, vaan myös aikansa niukkaa\nsuomalaista kirjallisuutta, Reinhold v. Beckerin etevästi toimittamia\n\"Turun Viikko-Sanomia\" ja J. Juteinin herättäviä lauluja ja\nkirjoituksia, jotka jo tällöin virittivät hänessä harrastusta Suomen\nkansan muinaisuuden ja kielen tutkimiseen ja tuntemiseen.\n\nSanoma näin monipuolisesta rohtojen tekijästä ehti koulurehtori\nHenrik Långströmin kuuluville, joka itsekkin oli Karjalohjalta\nkotoisin. Hän huomasi Lönnrotin lahjat ja ryhtyi häntä opettamaan\nyksityisesti tunnin viikossa. Siten Lönnrotin opinnot saivat varman\njohdon, jota vailla ne, hajanaisina ja omavaraisina ollen, tuskin\nolisivat vieneet toivotuille perille. Näin kului Lönnrotin aika\nrohtojen teossa ja opinnoissa, kunnes sattuma tuli hänelle avuksi.\nEräänä päivänä näet piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, apteekkarin\nlanko ja talon yläkerran asuja, piloillaan alkoi puhutella apteekin\noppilaita latinaksi. Muiden oppilasten vastaukset olivat kehnoja,\nmutta Lönnrot puhui latinaa niin sulavasti, että ystävällisen\npiirilääkärin huomio heti kiintyi tähän kyvykkääsen nuorukaiseen.\nYhdessä Långströmin kanssa hän ryhtyi pitämään huolta Lönnrotin\nopinnoista, jotka nyt vihdoin rohkenivat tähdätä yliopistoa kohti.\nLönnrot oli sitoutunut olemaan Bjuggilla kuusi vuotta, mutta\nSabelli ja Långström välittivät hänet vapaaksi apteekista, ja kesän\nv. 1822 Lönnrot vietti kotonaan lukemalla etupäässä Homerosta ja\nVirgiliusta ylioppilastutkintoon valmistuaksensa. Rehtori Långström\nantoi hänelle sitten syksyllä päästötodistuksen yliopistoon. Sabelli\nauttoi rahalainalla, ja eräs tuttava kauppapalvelija Juhana Vilhelm\nLucander antoi hänelle matkarahoiksi 40 riksiä sanoen: \"Ei sinun\ntarvitse pelätä että niinä karhuan, maksa milloin voit.\" Ja tietysti\nLönnrot myöhemmin tunnollisesti suorittikin nämä lukuvelat. -- Näin\nevästettynä Lönnrot vihdoin lähti toivojensa päämaalia yliopistoa\nkohti, suoritti Turussa ylioppilastutkinnon ja lokakuun 10 p.\n1822 piirsi nimensä yliopiston nimikirjaan, mihin Runeberg oli\nkirjoittanut nimensä saman kuun 3:tena ja Snellman 5:tenä päivänä.\n-- Kolme köyhää nuorukaista siinä yht'aikaa pyrki tieteen kotiin,\nja nämä kolme ne sitten kohosivat kansansa henkisiksi pylväiksi.\nKaitselmuksen ohjaus siinäkin oli näkyvissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Lönnrot oli siis vihdoin, terästettyään tarmoansa puutteen,\nkokemuksen ja ahkeran työn kovassa koulussa, päässyt tiedon\nlähteille, jonne hänen janoova henkensä oli jo lapsesta saakka\nhartaasti halannut. Hän oli nyt ylioppilas, mitä hän joku vuosi\nsitten tuskin oli uskaltanut unelmoidakaan. Tieteen avara maailma\noli hänelle avoinna. Mutta yhäti sattui esteitä hänen tielleen.\nKun Lönnrot hyvänä uusmaalaisena pyrki jäseneksi uusmaalaiseen\nylioppilasosakuntaan -- siihen osakuntaan, joka nykyään viettää\nvuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä --\nniin eräs vanhempi pikkusieluinen uusmaalainen, päälle päätteeksi\nteologi, vastusteli Lönnrotin jäseneksi ottamista, koska muka\n\"kansakunnalle\" -- kuten osakuntia siihen aikaan kutsuttiin --\nolisi alentavaa ottaa jäseneksi henkilöä, joka aikoinaan oli\nollut toisen kansakunnan juoksupoikana. Silloin osakunnan arvoisa\ninspehtori, professori Törngren, huomautti osakunnalle, kuinka\nhalpoja nekin toimet olivat olleet, joita pyhät apostolit aikoinaan\nolivat harjoittaneet. Vastustelija sai pitkän nenän, ja Lönnrot\notettiin muitta mutkitta osakunnan yhteyteen.\n\nMutta pahempiakin vastuksia oli nuorella ylioppilaalla edessä.\nVarattomana hänen täytyi kohta ajatella jotakin toimeentulon\nkeinoa, joka samalla sallisi opintojen jatkamisen. Tavallisin keino\nsiihen aikaan oli kotiopettajan työläs toimi, ja siihen Lönnrotkin\npyrki turvautumaan. Sama oli Runebergin ja Snellmaninkin laita.\nOsakunnan inspehtori oli tällaisessa asiassa paras välittäjä,\nja niinpä Lönnrot, huolehtien toimeentulostansa, kääntyi vasta\nmainitun professori Törngrenin puoleen. Juhana Agapetus Törngren\noli etevä kirurgi, lääketieteen professori, hienosti sivistynyt ja\nsuuressa arvossa pidetty mies. Hän aluksi joutui hieman ymmälle\nnuoren ylioppilaan pyynnöstä, sillä Lönnrotin ylioppilastutkinnossa\nsaavuttamat arvosanat eivät olleet juuri loistavia, mikä tietysti\noli ollut luonnollinen seuraus usein keskeytyneistä ja hajanaisista\nluvuista. Siihen aikaan näet pantiin korkeihin arvolauseihin suuri\narvo, eikä inspehtori itsekkään ollut aivan etuluuloton siinä\nsuhteessa. Sentähden Lönnrotin pyyntö saada inspehtorin välityksellä\nkotiopettajan paikka aluksi tuntui Törngrenistä vaikealta täyttää.\nMutta nuoren ylioppilaan suora ja avonainen olemus sekä rehellinen\npyrkimys kohta voitti inspehtorin epäilykset; hän toimitti Lönnrotin\nkesällä 1823 kotiopettajaksi Euraan ja myöhemmin samana vuonna otti\nhänet omaan kotiinsa samanlaiseen toimeen.\n\nSe oli nuorelle ylioppilaalle vihdoin onnen päivä-paistetta\npitkällisten kieltäymysten jälkeen. Hän joutui nyt koko\nylioppilasajaksensa varakkaan, sivistyneen ja kunnioitetun perheen\nyhteyteen, mikä seikka tietysti oli erittäin suuriarvoinen hänen\nvastaiselle kehitykselleen. Siihen saakka häntä kohtaan oikullinen\nonnetar hymyili vihdoin suloisesti kovia kokeneelle nuorukaisparalle.\nAinakin leipähuolet olivat vihdoin lopussa.\n\nProfessori Törngren oli v. 1817 ostanut kuuluisan Kurki-suvun vanhan\nsukukartanon, Vesilahden Laukon, ja perhe vietti kesälomat, ehkäpä\njoulutkin rauhallisessa Laukossa. Törngrenin rouva Eeva Agata,\nLaitilan kirkkoherran Helsingbergin tytär, oli toimelias ja kelpo\nnainen, joka piti taloudessaan hyvää komentoa. Sivistynyt ja kaikkea\nhyvää harrastava hän oli kuten miehensäkin, joskin toisinaan kuuluu\nolleen hieman kiivas ja oikullinen, mihin alituisesta päänkivusta\njohtunut hermostuminen lienee ollut syynä. Perheen muut jäsenet\nolivat 11-vuotias poika Juhana, 9-vuotias tytär Eeva ja holhokki,\nrouvan sukulainen orpopoika Kaarle Vilhelm.\n\nSe oli juuri tämä 6-vuotias orpo Kaarle Vilhelm, joka tuli Törngrenin\nperheessä nuoren Lönnrotin ainoaksi oppilaaksi. Myöhemmin hän Kaarle\nVilhelm Törnegrenin nimellä tuli tunnetuksi kyvykkäänä yliopiston\nopettajana ja kirjallisesti sivistyneenä miehenä.\n\nHänen kasvatuksensa oli kokonaan laiminlyöty, niin ettei hän vielä\nedes osannut selvästi lukea sisältä -- seikka, joka siihen aikaan oli\njotenkin tavatonta herrassäädyn lapsiin nähden. Professori Törngreniä\nrupesi pojan kasvatus huolettamaan, ja niinpä hän otti Lönnrotin\npienen Kaarle Vilhelmin opettajaksi.\n\nAlussa Lönnrotin ujo ja kömpelö olemus ei liene oikein miellyttänyt\nTörngrenin perhettä, mutta kohtapa hän tyynellä, avomielisellä\nkäytöksellään voitti puolelleen kaikkien suosion ja tuli aivan\nkuin perheen jäseneksi. Talvet vietettiin Turussa, kesät kauniissa\nLaukossa, ja Lönnrot sai mielin määrin ohjailla kasvattinsa\nkehitystä. Aluksi nuori oppilas ei näyttänyt juuri opinhaluiselta\neikä lahjakkaalta, sillä hän oli hidas ja umpimielinen. Opettajan\nensi tehtävä oli siis harrastuksen ja toiminta-halun herättäminen.\nKun hän itse oli luonteeltaan iloisa sekä samalla kokemuksestaan\nhyvin tunsi lasten luonteen ja taipumukset, niin hän ensin koetti\nkääntää oppilaansa harrastusta leikkeihin ja lasten askareihin.\nMutta siinä hän ei onnistunut. Silloin hän, opittuaan tarkemmin\ntuntemaan pojan luonteen, rupesi elähyttämään tämän mielikuvitusta,\nja se koe onnistui paremmin. Niinpä hän kerran juhlallisesti nimitti\nseitsenvuotiaan oppilaansa lähellä Laukkoa olevan Sammassaaren\nitsevaltiaaksi kuninkaaksi. Mutta nuoren kuninkaan mieli teki\nniin kovasti Lönnrotin taidokkaasti valmistamaa jousta, että\nhän ilomielin vaihtoi osan kuningaskuntaansa jouseen. Asiasta\nlaadittiin virallisesti oikein kirjallinen kontrahti, joka vieläkin\non tallella. Siinä \"Kaarle Vilhelm, Sammassaaren kuningas\", 15 p.\nsyysk. 1824 luovuttaa osan valtakuntaansa, Kertunsaaren, ylioppilas\nElias Lönnrotille ja tämän jälkeläisille liipasimella varustettua\njousta ynnä siihen kuuluvaa 2 nuolta vastaan. Lönnrot sai tuttavilta\ntovereilta tämän kuninkaallisen teon johdosta nimen \"Kertunsaaren\nherttua\", mutta arvonimi ei ollut sen kantajalle mieleen ja pianpa se\nunohtuikin.\n\nAlkuun päästyä pieni kuningas nopeasti kehittyi taidoissa ja\ntiedoissa ja kiintyi lujasti opettajaansa, jolle pojan edistys\ntietysti oli suurena ilon ja tyytyväisyyden aiheena. Noin viisi\nvuotta Lönnrot opetti \"Sammassaaren kuningasta\" aina Turun paloon\nja yliopiston Helsinkiin muuttoon saakka. Silloin Kaarle Vilhelm\nsai toisen opettajan, kun Lönnrot, tultuaan filos. kandidaatiksi,\nlähti runonkeruumatkoilleen ja ryhtyi harjoittamaan ahkeria\nlääketieteellisiä opinnoita. Jo parin vuoden päästä, v. 1830,\nLönnrotin entinen oppilas suoritti ylioppilastutkinnon ainoasti\n13 1/2 vuoden iässä.\n\nKotiopettajan toimensa ohella Lönnrot itse opiskeli filosofian\nkandidaattitutkintoa varten. Jo koulupoikana ollessaan hän oli\nsanonut eräälle sammattilaiselle isännälle, joka Turkuun mennessä\notti hänet rattaillensa ja käski messuamaan, ettei hänestä pappia\ntulisi. Eikä hän yliopistossa kääntynytkään hengelliselle alalle,\nkuten rahvaan lapset siihen aikaan tavallisesti tekivät. Muuten\ntiedot Lönnrotin yliopistollisista luvuista ja suhteista ovat\nvarsin niukat. Pieni yliopistollinen stipendi hänellä näkyy olleen\nvv. 1823-26, ja tietysti hän säännöllisesti hoiti lukujaan ja\ntutkintojaan. Että se väkevä kansallinen herätyshuuto, jonka A.I.\nArvidsson y.m. 1820-vuoden tienoilla kohottivat suomalaisen\nkansallisuuden puolesta, löysi herkkää vastakaikua Lönnrotin\nsupisuomalaisessa sydämessä, on varmaa. Yliopistossa opiskeli tähän\naikaan suuri joukko eteviä nuorukaisia, joista sitten tuli maansa\nmerkkimiehiä, ja epäilemättä Lönnrotkin intomielin seurasi mukana\nniissä ihanteellisissa pyrinnöissä, joita tuo valiojoukko unelmoi.\nTosin ankara ja taantumusmielinen virkavalta pian tukahutti Arvidssonin\nherättämät kansallissuomalaiset harrastukset, mutta aate jäi\nsittenkin kytemään nuoriin mieliin, leimahtaaksensa soveliaan ajan\ntultua uuteen liekkiin. Ja tieteellisessä muodossa Suomen kansan\nja kielen tutkimus pysyi yhä vireillä perintönä Henrik Gabriel\nPorthanin ajoilta. Porthanin kuoltua v. 1804 oman maan ja kansan\nmuinaisuuden harrastus kyllä hetkeksi laimeni, mutta jo seuraavalla\nvuosikymmenellä, kun muutenkin ennätettiin hieman tottua Suomen\nuuteen valtiolliseen asemaan, se jälleen sai uutta vauhtia. Varsinkin\nSuomen runsas kansanrunous alkoi vetää yhä useamman nuoren ja\ninnokkaan asianharrastajan huomion puoleensa. Sehän oli rauhoitettu\nala, jolla ei ollut mitään tekemistä valtiollisten asiain kanssa.\n\nSuomen kansanrunouden olemassaolo oli aavistettu jo Mikael Agricolan\najoista saakka, ja joskus seuraavina aikoina joku oppinut sattumalta\nsiihen viittasi tai julkaisi siitä pieniä sipaleita. Mutta runojen\nrunsautta ei kukaan arvannut eikä aika kohtakaan ollut kypsynyt\nvarsinaiselle kansanrunouden harrastukselle. Tosin jo innokas\nsuomalaisuuden ystävä Daniel Juslenius 18:nnen vuosisadan alussa loi\nyleisempää huomiota Suomen kansan henkisiin aarteihin. Mutta vasta\nmonipuolinen Porthan se sitten, Jusleniuksen esimerkkiä seuraten, otti\nkansanrunouden tutkimuksen yhdeksi päätyökseen ja saattoi sen arvoon.\nMuualla maailmassa oli näet mainitun vuosisadan jälkipuoliskolla\nyleisön huomio kääntynyt varsinaiseen kansanrunouteen, sittenkun\nEnglannin ja Skotlannin rikasta kansanrunoutta oli saatettu\njulkisuuteen, ja jonkinmoinen yhteishengen vaikutus tunkeutui\nsyrjäiseen Pohjolaankin. Jo v. 1766 Porthan alkoi julkaista\nsuurta teostansa \"Suomalaisesta runoudesta\" (De poesi fennica),\nja siinä hän ensi kerran otti Suomen kansan- ja taiderunouden\nperinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän itse hankki ja keräili\nahkerasti kansanrunoja, pääasiassa loitsuja, ja hänen harrastuksensa\nvaikutti muihinkin. Niinpä hänen oppilaansa Kr. E. Lencqvist,\nisänsä ja Porthanin aineksia hyväkseen käyttäen, julkaisi v. 1782\nlatinaksi kirjansa \"Vanhain suomalaisten taikauskosta\", ja hänen\nharras ystävänsä Kr. Ganander v. 1789 painatti ruotsiksi tunnetun\n\"Suomalaisen jumalaistarustonsa\" (Mythologia fennica). Kaikilla\nnäillä teoksilla oli suuri merkitys myöhemmän ajan kansanrunouden\nharrastuksiin nähden. Kukaan \"Porthanin ajan\" miehistä ei kuitenkaan\nvielä aavistanut runojen runsautta, sillä he eivät tienneet lähteä\netsimään niitä noilta itä-Suomen ja Venäjän Karjalan runsailta\nruno-alueilta. Porthanin mukana meni hänen aikansakin hautaan, mutta\nsiemen oli jo kylvetty seuraavia aikoja varten.\n\nNiinpä sitten 19:nnen vuosisadan toisella vuosikymmenellä\nheräsikin, kuten jo mainittiin, kansanrunouden harrastus jälleen\nvirkeämpään eloon yhdessä suomalaisuuden harrastuksien kanssa.\nJälleen alettiin kerätä kansanrunoja. Tutustuessaan saksalaisen\nkansanrunouden harrastajan J.G. Herderin kirjoituksiin ja\nulkomaisiin kansanrunouden julkaisuihin nuori Antti Juhana Sjögren\njo ylioppilaskokelaana innostui koko sydämellään asiaan ja sai\ntämän nuoruudenintonsa tarttumaan tovereihinsa, juvalaisiin Abraham\nPoppiukseen ja Kaarle Aksel Gottlundiin, jotka sitten ahkerasti\nkeräsivät kansanrunoutta kotipaikoiltaan 1815-vuoden vaiheilla.\nSamoin nuori maisteri A.I. Arvidssonkin ruotsalaisten kansanlaulujen\nherättämänä alkoi harrastella runonkeräystä, kävipä itse kesällä 1819\nPohjois-Savossa varsinaisella runonkeräysmatkalla. Samana vuonna\napulaisprof. Reinh. v. Becker kielentutkimusmatkallaan keräili\nPohjois-Suomesta kansanrunoja; jopa muutamat muutkin säätyhenkilöt\nhuvikseen kotipaikoillaan uurastelivat runonkeräystä. Ja intomielinen\nGottlund, joka Keski-Savosta ja sitten Vermlannin savolaisilta kokosi\nitselleen runsaamman määrän runoja kuin kukaan muu ennen Lönnrotia,\nlausui jo v. 1817 aavistavat sanansa Suomen vanhain kansanrunojen\nyhteenkutomisesta. Opiskellessaan Poppiuksen, Arvidssonin y.m.\nsuomalaisten kera Upsalan yliopistossa hän näet muka asiantuntijana\nsai arvosteltavakseen saksalaisen Fr. Rühsin teoksen \"Finnland und\nseine Bewohner\" (Suomi ja sen asukkaat). Pitkässä arvostelussaan hän\nmuun muassa lausui: \"Arvostelija menee niin pitkälle väitteessään,\nettä jos tahdottaisiin koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa\njärjestelmällinen kokonaisuus, syntyköön siitä sitten eepos, draama\ntahi mikä muu hyvänsä, siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tai\nNiebelungenlied; ja ylistettynä voisi suomalainen kansallisuus oman\nomituisuutensa loistossa ja kunniassa, itsenäisyytensä tunnossa\nja oman kehityksensä kunnian koristamana herättää nykyajan ja\ntulevaisuuden ihmettelyä.\"\n\nJopa virisi muukalaisissakin harrastus Suomen kansanrunoihin.\nNiinpä saksalainen, Upsalassa oleskeleva lakitiet. tohtori H.R.\nv. Schröter julkaisi v. 1819 Poppiuksen y.m. Upsalassa opiskelevain\nsuomalaisten avulla kokoelman suomalaisia kansanrunoja saksaksi\nkäännettyinä (\"Finnische Runen\") ja teki niitä siten ensinnä\ntutuiksi suurelle maailmalle. Ja kuuluisa tanskalainen kielentutkija\nRasmus Rask v. 1818 Turussa käydessään innokkaasti kehoitteli\nsuomalaisia suomenkielen tutkimiseen ja suomalaisen kirjallisuuden\nkohottamiseen. Tästä sai kotimainenkin kansanrunouden harrastus\nyhä suurempaa vauhtia. Yhä useampi mies keräilee huvikseen runoja\neri osissa Suomea, ja nuori uuttera Sjögren joutui tieteellisillä\ntutkimusmatkoillaan v. 1825 jo Vienan läänin parhaille runoalueille\nsaakka. Mutta kansanrunouden keräys oli hänelle kuten muillekin\nainoasti sivutyönä, ja hän kaivoi kootun leiviskänsä maahan --\njätti runonsa hautumaan arkkunsa pohjalle. Niin olivat useimmat\nmuutkin tehneet; ainoasti Gottlund oli v. 1818 Ruotsissa julaissut\npainosta muutamia Suomen kansanrunouden näytteitä. Tämä ensimäinen\nrunonkerääjäin polvi ei vielä täysin käsittänyt tuota kansallista\ntehtävää, jonka vasta Elias Lönnrot otti varsinaiseksi elämäntyökseen.\n\nOlipa kuitenkin yksi mies, joka kaukana ja erillään muista ei\nkaivanut leiviskäänsä maahan. Se oli Uuden Kaarlepyyn piirilääkäri\nSakari Topelius vankempi, suuren runoilijan isä. Hän oli isältänsä,\ntunnetulta kirkkomaalaajalta Mikael Toppeliukselta, perinyt rakkauden\nsuomenkieleen ja harrasti huviksensa virkamatkoillaan runojen\nkeräystä. Kun hän v. 1820 sattuneen tapaturman vuoksi ei enää päässyt\nkotoansa liikkumaan, hankki hän runoja sukulaisten ja tuttavien\nvälityksellä. Onnellinen sattuma johdatti hänen luokseen pari\nvienankarjalaista tukkukauppiasta, jotka levittivät hänen eteensä\nennen aavistamattoman komeain kertomarunojen maailman. Siitä lähtien\nhän tuotatti noita rajantakaisia laukunkantajia luokseen runoja\nlaulamaan, ja pianpa nämä runontaitajat itsekkin osasivat Topeliuksen\nvuoteen ääreen. Hänessä syntyi myös ajatus julaista kokoomiansa\nrunoja, ja v. 1822 hän alkoikin toimittaa painosta vihkosia \"Suomen\nKansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä lauluja\". Tätä aikanaan\narvokasta julkaisua ilmestyi seuraavien vuosien kuluessa yhteensä\nviisi vihkoa, viimeinen vasta v. 1831, jolloin Topelius jo oli\nmuuttanut manan majoille.\n\nHiukan aikaisemmin jo etevä ja innokas suomenkielen tutkija\nja tuntija, edellä mainittu v. Becker, toimittamissaan \"Turun\nViikko-Sanomissa\" julkaisi tuntemiensa kansanrunojen perustuksella\nesityksen Väinämöisestä, koettaen laatia hänen elämänvaiheistaan\nyhtäjaksoisen kuvauksen. Tämä tapahtui v. 1820. Harrastuksen voikin\nsanoa tällöin jo yleisesti levinneeksi. Mutta vielä ei kukaan ottanut\nkeräystyötä varsinaiseksi elintehtäväkseen. Niinpä jäikin tämä toimi\nvihdoin Lönnrotille, joka juuri samoihin aikoihin tuli ylioppilaaksi\nja joutui noihin kansanrunoutta ja muinaistutkimusta harrastaviin\npiireihin. Hänen herkkä mielensä pian lämpeni tälle kansalliselle\nasialle, ja ulkonaiset seikat erityisesti kiinnittivät hänen\nhuomiotansa kansanrunoihin ja suomalaisuuden harrastuksiin.\n\nTörngrenin perheessä hän näet tutustui läheltä aikansa oppineihin\nja kansallisten rientojen ystäviin. Olihan v. Becker perheen\nsukulainen, ja häneltä Lönnrot etusijassa sai vaikutelmia, jotka\nkävivät hedelmiä kantaviksi. Jo apteekissa ollessaan hän, kuten\nmuistamme, oli mielihyvällä lukenut Beckerin etevää lehteä \"Turun\nViikko-Sanomia\", jossa suomenkieli savolaisen Beckerin kynästä\npulppusi ennen tuntemattomassa tuoreudessaan ja epäilemättä suuresti\nviehätti Uudenmaan kieliköyhässä seudussa syntynyttä nuorukaista.\nNyt hän ylioppilaana Beckerin johdolla uudelleen syventyi tutkimaan\nsuomenkieltä ja kansanrunoutta koskevia julkaisuja ja kirjoitelmia,\njotka herättävästi vaikuttivat hänen alttiisen mieleensä. Porthanin\nja hänen aikalaistensa alkama kansallinen työ alkoi vähitellen\nselvitä nuorelle Lönnrotille ja kiihoittaa hänen tiedonhaluansa.\nLisäksi tulivat Topeliuksen arvokkaat kansanrunojulkaisut, jotka\ntietysti yhä enemmän virittivät Lönnrotin harrastusta. Ne todistivat\nmahtavia runoaarteita vielä olevan salassa maailmalta kaukana Venäjän\nKarjalassa ja osoittivat runojen suuren kansallisen merkityksen.\nTopeliuksen työ siinä suhteessa tulikin Lönnrotin elintehtävän\nlähimmäksi edeltäjäksi ja esikuvaksi, joskin Porthan, Ganander ja\nBecker olivat hänelle tärkeitä tienviittojia.\n\nVieläpä Lönnrotin oleskelu Laukon kartanossa muutenkin viehätti häntä\nkansansa muinaisuuden tutkimiseen. Laukko oli vanha tarurikas paikka,\nja Vesilahden rahvaan huulilla eli tällöin vielä ihana kansanruno\n\"Elinan surmasta\", jonka surkeat tapahtumat on sijoitettu juuri\nLaukkoon ja sen ympäristöön. Lönnrotiin vaikutti tuo muhkea ballaadi\nniin tehoisasti, että hän rupesi keräämään Vesilahdelta rahvaan\nmuitakin vanhoja muistoja ja runoja. Kerrotaanpa että rouva Törngren,\njolla oli avoin ja harras mieli kaikkia hyvin pyrintöjä kohtaan,\nmuka kiihoitti Lönnrotin keräysintoa palkitsemalla hänet jokaisesta\nuudesta runosta ylimääräisellä aamupäiväkahvilla. Lönnrotin\nmielijuomia oli näet väkevä ja hyvä kahvi, jota hän voi juoda koska\ntahansa ja monta kuppia peräkkäin.\n\nSiten Lönnrot eri tahoilta sai herättäviä vaikutelmia, jotka\nvähitellen valmistelivat häntä hänen vastaiseen elämäntyöhönsä.\nSamalla hän, asuen hienosti sivistyneessä ja arvokkaassa perheessä,\nlaajensi elämänsä näköpiiriä ja ihmistuntemustaan. Törngrenin kodissa\nseurustelivat maansa ja aikansa etevimmät miehet, viipyen kesäisin\najoin usein viikkokausia vierasvaraisessa Laukossa, ja Lönnrot oli\nsiten tilaisuudessa tekemään hyviä tuttavuuksia sekä lisäämään\nelämänkokemustaan. Perheen nuorten jäsenten ympärille taasen\nkeräytyi, varsinkin vanhimman pojan päästyä ylioppilaaksi, iloinen\npiiri nuoria tovereita, ja Lönnrot, vaikkapa ei ollutkaan erittäin\nnotkea seuramies, sillä hänen käytöksensä pysyi läpi iän ujona ja\nvaatimattomana, mielellään viihtyi nuorten vilkkaassa joukossa.\nHänkin tunsi Törngrenin perheessä alati olevansa kuin kotonaan, ja\nhäntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Huolimatta hieman\nkarheasta ja kömpelöstä ulkokuorestaan -- \"kumartamaan minä en opi\nkoskaan\", hän sanoi vielä vanhoilla päivillään, -- hän oli mieluinen\nvieras talon nuoren tyttären ympärille kokoontuvien iloisten\nneitostenkin piirissä, jotka kuitenkin arvelivat, ettei Lönnrot ollut\nlemmennuolien ammuttavissa.\n\nNäin kuluivat Lönnrotin päivät kotiopettajana opetuksen, omien\nlukujen, suomenkielen ja muinaisuuden harrastusten, sivistävän\nseurustelun ja nuoruuden huvitusten välillä. Kotimökistä saatu\nluonnonrakkaus veti häntä Laukossakin vastustamattomasti luonnon\nhelmaan. Kesällä hän samosi metsissä, souteli Laukkoa ympäröivillä\nvesillä ja tutustui rahvaan tapoihin ja elämään. Uinti oli hänen\nmieliurheilujaan. Talvisin hän hiihteli ja laski mäkeä, tekipä itse\nitselleen suksiakin. Tuo terveellinen urheilu ja ajan säännöllinen\njakaminen henkisen ja ruumiillisen työn välillä karkaisi hänen\nruumistansa ja laski pohjan sille rautaiselle terveydelle,\njoka seurasi häntä kuolinvuoteelle saakka. Huilua puhaltamalla\nja kanteletta soittamalla hän viihdytteli mieltänsä päivätyön\npäätettyänsä, vaikkapa ei ollutkaan erityisesti musiikkimies.\nLieneepä hän ennättänyt ulottaa harrastustansa ympäristön rahvaankin\nhenkiselle kohottamiselle. Ainakin kerrotaan hänen opettaneen,\nmahdollisesti kumminkin vasta myöhempien Laukossa oleskelujensa\naikana, Laukon alustalaisten lapsille kirjoitustaitoa. Samalla\nhän opetti niille hiihtoakin. Kansanomaisella ja kaikille yhtä\nystävällisellä käytöksellään hän täydellisesti voitti seudun rahvaan\nsuosion. -- Laukossa olo oli suloisimpia aikoja Lönnrotin elämässä,\nja lapsellisella kunnioituksella hän kiintyi sen hyviin asujamiin.\n\"Hyvä talo\", \"hyvä Laukko\" olivat ne nimitykset, joita hän myöhemmin\nkäytti Laukosta puhuessaan. Ja ahkera kirjeenvaihto Laukon herrasväen\nkanssa sekä jatkuva vierailu Törngrenin kodissa vielä kauan\njälkeenpäinkin kiinnittivät Lönnrotia tuohon \"hyvään taloon\". Itse\nhän eräässä kirjeessään v:lta 1836 sanoo Laukossa olostaan, että se\n\"aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä\". Eikä\nihmettä, sillä Laukossa hän oli tavannut herttaisen kodin ja saanut\nniiden monipuolisten herätysten siemenet, jotka sitten versoivat\nSuomen kansalle reheväksi viljaksi.\n\nHänen opetustoimensa Törngrenin perheessä läheni loppuansa, samalla\nkun hän valmistui suorittamaan filosofian kandidaattitutkintoa,\njohon siihen aikaan kuului kokonaista 12 ainetta. Tärkein opinnäyte\ntutkintoa varten oli n.s. \"maisteriväitöksen\" kirjoittaminen ja\npuolustaminen. Tässä tuli Laukon sukulainen, usein mainittu historian\napulaisprofessori v. Becker, Lönnrotille ohjaajaksi. Hänen edellä\nkosketeltu esityksensä Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa v.\n1820 oli jäänyt kesken syystä, että kaikki lukijat eivät olleet\nymmärtäneet runoja. Nyt Becker, huomatessaan Lönnrotin taipumukset,\nkehoitti nuorta kokelasta kirjoittamaan maisteriväitöksensä\nsamasta aineesta ja jätti muistiinpanonsa ja keräelmänsä Lönnrotin\nkäytettäviksi. Tämä kävikin aineesen käsiksi nähtävästi syksyllä\n1826, sillä 14 p. helmik. 1827 tarkastettiin Beckerin esimiehyydellä\nensi osa Lönnrotin väitöstä De Väinämöine, priscorum fennorum numine\n(Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Kirjanen oli vain\npieni, 16 nelitaitteista sivua sisältävä tutkimuskoe, jonka toinen,\njo valmiiksi painettu osa hukkui Turun palossa seuraavana syksynä.\nBeckerin esimerkkiä noudattaen Lönnrot väitöksessään pykälä pykälältä\nkuvasi Väinämöisen vaiheita tuntemiensa tarujen ja kansanrunojen\nperustuksella ja lausui asiassa omia mietteitään. Tietysti kuvaus oli\nvielä hyvin vaillinainen, kun Lönnrotin täytyi nojautua yksistään\nsilloin tunnettuihin taruihin ja runoihin, mutta tämä seikkapa se\nlienee kiihoittanut hänen haluansa itse ottamaan lähempää selkoa\ntuosta kansanrunojen suuresta pääsankarista. Joka tapauksessa hänen\npienellä väitöskirjallaan on varsin tärkeä merkitys hänen vastaiselle\ntyölleen. Se on ensimäinen rengas siinä suunnitelmien sarjassa,\njoka vihdoin vei Kalevalan suurenmoiseen kokoonpanoon. Väitöskirjaa\nlaatiessaan Lönnrot näet perinpohjin tutustui silloin tiettyihin\nrunovaroihin ja entisiin kansanrunouden tutkimuksiin. Samalla\nhän jo tällöin pani alulle sen menettelytavan, jota hän sitten\nKalevalan kokoonpanossa käytti, s.o. kokosi yhdestä pääsankarista\nkaikki saatavilla olevat tiedot ja sovitteli ne yhtenäiseksi\nkuvaukseksi. Myös rupesi hän Beckerin tavoin katsomaan vanhoja runoja\nhistoriallis-kansatieteellisiksi todistuskappaleiksi, joilla oli\nsuurin arvonsa Suomen kansan muinaisuuden valaisijana.\n\nVäitöksen julaistuansa Lönnrot valmistautui lopulliseen tutkintoonsa,\nvaikkapa hän koskaan ei ollutkaan mikään loistava tutkintomies.\nSamana keväänä hän mitenkuten läpäisi nuo 12 ainetta, toiset\nparemmin, toiset huonommin, ja vihdoin 11 p. kesäk. 1827 suoritti\njulkisen filosofian kandidaattitutkinnon. Varattomuutensa\nvuoksi hän ei ottanut osaa samaan aikaan vietettyihin kalleihin\nmaisterinvihkiäisiin, joissa m.m. Runeberg saavutti akateemisen\nlaakerin. Lönnrot ei koskaan välittänyt hienoista arvonimistä, ja\ntällä kertaa hänellä kai jo oli mielessään tärkeämpikin asia, mihin\nvoisi käyttää vähäiset, kotiopettajan toimesta karttuneet säästönsä.\n\nTähän oikeastaan voimme lopettaa Lönnrotin elämän ensimäisen jakson.\nSe oli ollut kovaa taistelua tiedonhalun ja puutteen välillä, kunnes\nonnetar vihdoin ohjasi hänen askeleensa Törngrenin ystävälliseen\nperheesen, ja varsinainen puute siten poistui kauaksi. Sama on ollut\nmonen muunkin matalasta majasta opin teille pyrkineen nuorukaisen\nelämäntarina, mutta ani harvan niin liikuttava kuin Lönnrotin.\nKoko ajanjakso oli ollut hänelle juurikuin kovia oppivuosia, jotka\nmonipuolisesti valmistivat tehtäväänsä Suomen suurta kansanrunojen\nkerääjää ja järjestäjää sekä suomalaisen kirjallisuuden ja\nkielen mahtavaa edistäjää. Nyt alkavat hänen vaellustensa ja\nsuurtöittensä vuodet, jolloin hän uupumattomana risteili läpi\nitäisen ja pohjoisen Suomen ja kaukana sen rajojen ulkopuolellakin,\nvetäen esiin vuosisatojen kätköistä kansansa kunniaksi ja koko\nmaailman ihailtaviksi ennen aavistamattomia runoaarteita. Tosin\nhän kandidaattitutkinnon suoritettuansa ryhtyi erikoisalanaan\nharjoittamaan lääketieteellisiä lukuja, mutta lääkärintoimi on\nkuitenkin ainoasti sivuasiana hänen elämässään, joka etusijassa\nomistihe ja keskittihe vallan toisenlaisille harrastuksille.\n\nMikä Lönnrotin sai kääntymään lääkäriksi, ei ole oikein selvillä.\nMutta epäilemättä hänen olonsa apteekissa, ystävällisen auttajansa\nSabellin kehoitus ja esimerkki sekä oleskelu Törngrenin perheessä,\njonka isäntä ja parhaat tuttavat olivat eteviä lääkäreitä, saivat\nLönnrotin valitsemaan tuon hänen luontaisille harrastuksillensa niin\nvieraan uran. Ja onneksipa se olikin hänen päätehtävälleen, kuten\nkohta tulemme näkemään. Lääkärin virka syrjäisessä seudussa näet\ntuotti hänelle murheettoman leivän, mutta samalla jätti riittävästi\naikaa mieliharrastusten harjoittamiseen ja vei hänet lähelle parhaita\nrunopaikkoja. Kaikki Lönnrotin elämässä on juurikuin kaitselmuksen\nedeltäkäsin valmiiksi miettimää johdatusta.\n\n\n\n\nII.\n\nMiehuus ja vaellusvuodet.\n\n\nLönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala\ntulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin.\nYliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna\nmaan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa\nnuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja\nkansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen\nistua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo\nviitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta\nhän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli\nhehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa\noli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan\nKarjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän\noli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt\nsuorittaa matkansa jalan. -- Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti\npari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa\nparissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt\ntervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se\nmuutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu\nHenrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja\nrakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut\nTenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä\nkanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän\npyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen\nvihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan\nmuisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten\nmyöhemmin saamme nähdä.\n\nTäällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri\nvalmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja\nlapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla.\nTäällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja\nvirittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet;\ntäällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa.\nMatkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen\nvallassa: \"Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen\npiiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen\nniin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä\nhän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko\naikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,\nkuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan\nsiitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten\nlyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,\nkun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta\nkaihoilta. -- Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta\nen saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen\nkulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi,\njokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle\nkieltä, jota niin hyvin ymmärrän.\" -- Siinä soi väkevin sävelin\nLönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka\nhäntä ei koskaan jättänyt.\n\nHuhtikuun 29 p:nä Lönnrot lähti Paikkarista liikkeelle Hämeenlinnaa\nkohti. Saadakseen lähemmin tutustua kansaan ja sen oloihin Lönnrot\npukeutui hyvin yksinkertaisesti ja oli olevinaan talollisen poika,\njoka meni Karjalaan sukulaisiinsa. Outo ei osannut erottaa nuorta\nmaisteria tavallisesta talonpojasta tai kuljeksivasta kisällistä,\nniin koruton oli hänen ulkonainen asunsa. Lönnrot oli tähän aikaan\npitkä, hoikka ja luiseva nuorimies, jonka karheita ja päivän\npaahtamia kasvoja suuret eloisat silmät kaunistivat. Talonpoikaiset\nvaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu\nrinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja\nlyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa -- sellainen oli sen miehen\nvaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa\nhengenaarteita. Jo aivan alkumatkalla hän halvan ulkoasunsa vuoksi\njoutui hupaisiin seikkailuihin, joista hänen vaellusretkensä ovat\nniin rikkaat. Erään majatalon väki piti tuvan rahilla nukkuvaa\nLönnrotia jonakin maankiertäjänä kisällinä; ja kun hän eräässä\ntoisessa kievarissa lähellä Hämeenlinnaa pyysi hevosta kyytiin,\n\"saapuakseen Hämeenlinnaan matkustajana eikä kisällinä\", sekä\nhidastelevalle isännälle pyyntönsä tueksi juhlallisesti luetteli\nkaikki akateemiset arvonimensä, arveli isäntä vain: \"Sanokaa tuolle\nmeidän Kransille (koiralle) sellaisia.\" Hevosetta Lönnrotin täytyi\nlähteä tallustelemaan eteenpäin, ja renkipoika vielä ivallisesti\nkysyi että \"käydenkös se magisteri lähtee?\" Maisteria kyllä pojan\nhävytön kysymys harmitti, mutta pian hänen lämmin mielensä luonnon\nhelmassa ilostui. Ja kun hän ei enää sinä iltana luullut ennättävänsä\noikeaan aikaan Hämeenlinnaan, poikkesi hän tieltä havumetsään ja\nnukahti jonkun tunnin raikkaalla kuusenhavuvuoteella. Aamuyöstä\nhän kuitenkin jatkoi matkaa kaupunkiin, meni vanhaan tuttuun\napteekkiin ja laskeusi maata herättämättä ketään oppilasten huoneesen\nsohvankannelle, jonka asetti vuoteekseen tuolien varaan. Siinä on jo\nmuutamia kuvaavia piirteitä Lönnrotin retkistä.\n\nHämeenlinnasta Lönnrot jalkaisin, ystävien rattailla ja venekyydissä\nvaelsi Hollolan ja Heinolan kautta Mikkeliin, tutustuen etupäässä\nkansan kieleen, tapoihin ja elinkeinoihin, sillä nuo seudut olivat\nrunoköyhiä. Tultuaan Savon puolelle hän ihastui suuresti Savon\nmurteesen, arvellen sen muita sulavammaksi. Mikkelistä itäänpäin\nalkoi jo runojakin ilmestyä, ja ystävällinen rahvas täällä miellytti\nLönnrotia paljoa enemmän kuin Hämeessä. Kerimäeltä Karjalaan päin\nkasvoi vähitellen runosaalis, joskin Lönnrotin keräystyötä osaltaan\nhaittasivat hänen vierailunsa pappiloissa y.m. herraspaikoissa.\nSitäpaitsi hän piti liikaa kiirettä poikkeamatta juuri ollenkaan\nsyrjään valtateiltä. Kesälahdella hän tapasi matkansa parhaan\nrunonlaulajan, kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jolta hän\nkolmatta päivää sai kirjoittaa runoja, m.m. erään Lemminkäisen\nkosintaa ja kuolemaa esittävän eepillisen runon. Huilunsoitollaan\nLönnrot kokosi rahvasta ympärilleen kuin ennen Väinämöinen, luki\nkuulijoille ennen painettuja tai kerättyjä runoja ja sai siten nämä\nitsekkin laulamaan julki salatut tietonsa. Karjalaiset olivat hyvin\navosydämistä ja vieraanvaraista väkeä, ja vaatimaton Lönnrot viihtyi\nerinomaisesti heidän seurassaan. Olo Kainulaisen rehdissä talossa\njätti hänelle hauskat muistot; emäntä m.m. Lönnrotin tietämättä\npesetti hänen liinavaatteensa, jotka hän saunasta tultuaan oli\nheittänyt kangaspuille kuivamaan. Kiteellä Lönnrot joutui erään\ntalonpoikaispohatan häihin ja tutustui siten karjalaisten vanhoihin\nja mutkallisiin häätapoihin, joista antoi kertomuksen. Tohmajärveltä\nhän aikoi kääntyä Vienan lääniin, mutta viehättyi ensin poikkeamaan\nSortavalassa ja Valamossa. Luostari kaikkine kullasta kimaltelevine\nkirkkoineen teki Lönnrotiin ikävän vaikutuksen, ja hengenvaaralla hän\ntiheässä sumussa rantalaisten veneessä palasi sieltä Sortavalaan.\nPälkjärvellä hän taas nukkui yhden yön laukku päänalusena metsässä\nhavuvuoteella, josta lehmät aamusella pöyhivät hänet hereille.\nAikomuksensa oli yhä samota Venäjän Karjalaan, mutta saavuttuaan\nPielisjärven itäpuolitse Nurmekseen hän kai kesän ja rahojen vähyyden\nvuoksi kääntyi kotimatkalle eikä osunut ohjaamaan askeleitansa edes\nrunorikkaasen Salmin kihlakuntaan, kun oli huomaavinaan runojen\nSortavalan puolella vähenevän. Kotimatkan hän suoritti nopeasti\nKuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta, saapuen tuttuun Laukkoon\nsyyskuun alussa. Rautalammilla hän kävi tunnettujen kansanrunoilijain\nPaavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen pakeilla.\n\nJoskin Lönnrotin matkan alkuperäinen päämaali, Vienan Karjala, jäi\nsaavuttamatta, voi hän silti olla tyytyväinen retkensä tuloksiin.\nMatkalla hänen näköpiirinsä oli laventunut, henkensä virkistynyt;\nhän oli oppinut tuntemaan itäsuomalaisen kansan rikasta kieltä\nja alkuperäisiä oloja ja paras kaikesta -- runoja oli karttunut\nrunsaasti, yhteensä noin 300 numeroa loitsuja, häävirsiä,\nlyyrillisiä runoja ja uudempia lauluja. Vanhoja eepillisiä runoja\noli sen sijaan niukalti. -- Helsinkiin saavuttuansa Lönnrot ryhtyi\nrunojensa julkaisupuuhiin lisätäkseen arvokkaalla tavalla köyhää\nsuomalaista kirjallisuutta. Jo matkalla ollessaan hän lepopaikoissa\noli järjestellyt keräyksiään painoa varten, ja Helsingissä hän\njatkoi tätä työtä. Tässä oli lähinnä Topeliuksen esimerkki hänellä\nsilmäin edessä. Mutta Lönnrot menetteli koko joukon vapaammin:\nhän tasoitteli runojen kieltä ja oikeinkirjoitusta sekä yhdisteli\neri toisintoja pitemmiksi runoiksi. Hänen tarkoituksensa näet oli\ntoimittaa runot mahdollisimman yleistajuisina ja lukukelpoisina\njulkisuuteen. Täten hän vähitellen johtui sille tielle, joka\nvihdoin vei Kalevalan kokoonpanoon. Marraskuun lopulla hän julkaisi\ntilausilmoituksen, jossa hän sanoo runot arvokkaiksi sentähden, että\nne antoivat tietoja vanhan kansan oloista, olivat puhdasta kieltä\nja muuten somia laadultaan. Painatustyö kuitenkin viipyi, ja vasta\nkesällä 1829 ilmestyi ensi vihko nimellä \"Kantele taikka Suomen\nKansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja\". Toinen vihko\nilmestyi vielä samana vuonna. Ensi vihon esipuheessa hän ilmoittaa\njulkaisullaan tarkoittavansa sitä, että kansa oppisi antamaan arvoa\nvanhoille runoillensa ja että runoista olisi etua suomenkielelle ja\nkansan muinaisuuden tuntemiselle. Samoin hän toisen vihon esipuheessa\nlausuu runoista: \"Net ehkä parahiten selittävät, minkälainen elämän\nmuoto ja minlaiset tavat vanhana aikana Karjalan ja Savon mailla\nolivat.\" -- Lönnrot ei siis pannut pääpainoa julkaisun tieteelliselle\npuolelle, vaan ensi sijassa tahtoi toimittaa arvokkaita ja herättäviä\nkansankirjoja, joiden pohjalle sitten voitaisiin rakentaa uutta\nkansallista sivistystä.\n\n\"Kanteleen\" kolmas vihko ilmestyi painosta v. 1830 ja neljäs v. 1831.\nMutta yleisön harrastus oli vielä perin laimea, ja köyhä Lönnrot,\njoka kesken kiireellisiä lukujaan oli itse kustantanut julkaisunsa,\nkärsi tappiota. Hänen täytyi keskeyttää työnsä ja jättää viides jo\nvalmiiksi toimitettu osa painamatta. Mutta se oli suureksi onneksi\nsuomalaiselle kirjallisuudelle. Jotkut innokkaat suomenkielen ystävät\njohtuivat näet silloin miettimään keinoa, jonka avulla kansallista\nkirjallisuutta voitaisiin edistää. Ja keino keksittiinkin.\nHelmikuun 16 p. 1831 kokoontui 12 nuorta yliopiston jäsentä\nyliopiston suomenkielen lehtorin Kaarle Niklas Keckmanin luo, ja he\npäättivät perustaa seuran, joka ottaisi tehtäväkseen suomenkielisen\nkirjallisuuden viljelemisen, koska asia muka oli \"ainakin keveämpi\ntoimitettaa monelta kuin viideltä\", kuten Lönnrotin laatima\nsuomenkielinen pöytäkirja lausuu. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran vaatimaton synty -- seuran, joka sitten mitä mahtavimmin on\ntyöskennellyt suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Lönnrotista tuli\nseuran ensimäinen sihteeri ja pian sen uutterin työntekijä. Hänen ja\nkirjallisuuden seuran työ liittyivät siitä lähtien toisiinsa. Hän\nkokosi ja järjesti arvokkaat kansalliskirjallisuutemme kulmakivet --\nseura kustansi ne julkisuuteen.\n\nJo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot yhä oli halunnut Venäjän\nKarjalaan, jonne hän ensi matkallansa ei ollut ehtinyt. Siellä\nhänelle yhä kajasti eepillisten runojen oikea kultamaa. Ja vaikka\nlääketieteelliset luvut vaativat aikaa, ei into antanut hänen\nkauemmin pysyä alallaan. Runonkeruu oli tullut hänelle toiseksi\nluonnoksi. Kanteleen viidennen osan valmiiksi kirjoitetussa\nesipuheessa (20 p:ltä huhtik. 1831) hän ilmoittaa lujan aikomuksensa\nolevan seuraavana kesänä samota tuonne Topeliuksen viittomille\nrunomaille ja lisää: \"Moni ehkä päättää minun sopimattomasti\nkäyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan\naikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden\npräntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet.\nSaattaa niin olla muka; toisinansa olen itekkin miettinyt luopua\ntyöstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. Niin se kyllä on\nkuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuammekin\npalajamme usein, mihen luonto vaatii.\"\n\nLönnrot otti siis taas laukun selkäänsä, matkasauvan käteensä ja\nlähti liikkeelle Helsingistä lopulla toukokuuta 1831. Samalla hän\nerosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran sihteerin toimesta, johon\nastui Lönnrotin harras ystävä, lehtori Keckman. Seura puolestaan\npäätti antaa Lönnrotille matkarahoiksi 100 seteliruplaa, jotka\nLönnrotin matkan keskeytymisen vuoksi jäivät sillä kertaa antamatta.\nLönnrot samosi nyt pohjois-Hämeen ja pohjois-Savon kautta Kajaanin\nkihlakuntaan, missä vallitsi ankara katovuosi, niin että Lönnrotin\ntäytyi kerran elää kolme päivää pelkällä maidolla ja pettuleivällä.\nMyös vaikea vilutauti jo alkumatkasta haittasi hänen runonkeräystään.\nRunojen saalis olikin niukka, sillä matka kävi runoköyhien seutujen\nkautta nopeasti suoraan Vienan lääniä kohti. Kuitenkin hän tutustui\ntälläkin matkallaan eri seutujen rahvaan kieleen ja tapoihin,\nkulkiessaan heidän kyydissään ja maatessaan heidän pirteissään.\nJo oli hän Kuhmon ja Kiannan sydänmaiden läpi samonnut kaukaiseen\nKuusamoon, aikoen juuri astua rajan ylitse, kun hänet täällä saavutti\nlääkintöhallituksen käsky viipymättä palata Helsinkiin taistelemaan\nSuomeen saapunutta aasialaista koleraa vastaan, joka juuri teki\ntuhoisaa surmaretkeänsä läpi Europan. Lönnrot totteli käskyä ja\npalasi nopeasti Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui\njo 22 p. elokuuta. Vienan Karjalan runomaat jäivät siis nytkin\nkäymättä, niin katkeralta kuin se lie innokkaasta runonkerääjästä\ntuntunutkin.\n\nLönnrot määrättiin heti koleralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen\nja kolerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan\nja Sääksmäen alueille. Hän ryhtyi pelottomasti taisteluun ruttoa\nvastaan, joka vihdoin tarttui häneenkin ja piti häntä pari päivää\nelämän ja kuoleman vaiheilla. Hauskana kaskuna kerrotaan, kuinka\nkerran, Lönnrotin ollessa avojaloin ja paitahihasillaan toimessaan,\nitse Suomen ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, tuli\ntarkastamaan sairashuonetta. Salatakseen pukunsa vajanaisuutta\nLönnrot silloin kiireesti pistihe tyhjään sairassänkyyn ja veti\npeiton leukaa myöten yllensä. Zakrevski kulkee ohi, luulee Lönnrotia\njoksikin potilaaksi ja sanoo seuralaiselleen: \"Katsos, kuinka tuo\ntuossa on musta; se kai jo kohta kuolee.\" Lönnrotia, joka todella oli\nhyvin tummahko iholtaan -- olihan hän mustapään Matin jälkeläinen --\nmahtoi Zakrevskin johtopäätös varmaan makeasti naurattaa.\n\nKoleralääkärinä ollessaan Lönnrot siinä sivussa harrasti\nrunonkeräystäkin ja m.m. marraskuussa samana vuonna kirjoitti\nmuistoon Sääksmäellä merkilliset Ritvalan Helkavirret, jotka\nGottlundkin jo 7 vuotta aikaisemmin oli kirjaan pannut.\nSamalla hän lukujensa ohella Runebergin lehdessä \"Helsingfors\nMorgonbladissa\" julkaisi yhtä ja toista kansanrunoutta koskevaa,\nantaen m.m. kuvauksen sen ajan talonpoikaisista runoniekoista,\nRitvalan helkajuhlista ja runonkeruumatkoistaan. Ahkerat opinnot\nveivät kuitenkin niin tarkoin Lönnrotin ajan, ettei hän joutanut\ntoimittamaan uusia runojulkaisuja. Jo v. 1830 hän oli tullut\nlääketieteen kandidaatiksi, toukokuussa 1832 hän suoritti\nlääketieteen lisensiaattitutkinnon, ja seuraavassa kesäkuussa hän\nsaavutti lääketieteen ja kirurgian tohtorinarvon, puolustettuansa\nsuosijansa prof. Törngrenin esimiehyydellä väitöskirjan Om\nFinnarnes magiska medicin (Suomalaisten loitsulääkityksestä).\nNäemme kuinka Lönnrot väitöskirjassaankin koetti sovittaa yhteen\nlääketieteellisiä opinnoitaan ja kansanrunouden harrastuksiaan.\n\nNäin oli Lönnrot päättänyt yliopistolliset opintonsa. Hän oli\nHelsingissä ollessaan ahkerasti seurustellut Törngrenin perheessä\nja viettänyt joutoaikojaan rakkaassa Laukossa, joka oli muuttunut\nhänen toiseksi kodikseen. Laukossa elettiin entiseen tapaan, ja\nvarsinkin isännän syntymä- ja nimipäivä, Agapetuksen päivä 18 p.\nelokuuta, muodostui juhlahetkeksi, jolloin tuttavat lukuisasti\nsaapuivat Laukkoon. Lönnrot oli tietysti ensimäinen mies vieraiden\nparvessa, jotka enimmälti olivat lääkäreitä, eikä suinkaan säästänyt\niloansa iloisten joukossa. Kuuluupa hän sukkelan professori Ilmonin\nkanssa yhtenä juhlanumerona esittäneen tanssi-ilveilyjäkin, niin\nkehno tanssija kuin hän olikin. -- Lönnrot tavallisesti kauimmin\nviipyi vieraana ja eli kuin kotonansa. Hyvänä räätälinä hän kerran\nleikkasi itselleen päällystakin, jonka pitäjän räätäli sitten\nompeli. Takin kuosi miellytti niin kartanon renkejä, että he yksi\ntoisensa jälkeen alkoivat sarkapakka kainalossa vaeltaa Lönnrotin\nkammariin pyytämään, että tohtori leikkaisi heillekin yhtä somia\npäällystakkeja. Ystävällinen tohtori täyttikin renkien pyynnön, mutta\nkun hän piloillaan kysyi, pitikö hänen myös ommella takit, arvelivat\nrengit, että \"kyllä räätäli ne sentään ompelee paremmin kuin\ntohtori\". -- Kerran Törngrenin perhe oli heinäniityllä, ja professori\nehdotteli että seurue ruumiinsa terveydeksi kuokkisi niityn\nrunsasta palkintoa vastaan. Muut kuokkijat, ollen nuoria ja työhön\ntottumattomia, ansaitsivat vain mitättömän summan, mutta vahva ja\nkestävä Lönnrot ansaitsi koko 200 taaleria, jotka isäntä, huolimatta\npehtorin nurisemisesta, empimättä maksoi tuolle tohtorin arvoiselle\nkuokkijalle. \"Hyvä Laukko\" pysyi yhä Lönnrotin mieluisimpana\nolinpaikkana.\n\nHelsingissä ollessaan Lönnrotkin osaltaan lienee kai kuulunut siihen\npieneen piiriin, joka 1830-luvun alussa \"lauantaiseuran\" nimellä\ntuli tunnetuksi, tai ainakin hän oli sitä lähellä, sillä olihan hän\nuseiden seuran varsinaisten jäsenten tuttava. Seuran kokouksiin hän\ntuskin lienee ennättänyt ottaa osaa. Valtiolliset olot olivat entistä\nkireämmät, ankara virkavalta rasitti painajaisen tavoin, ja nuoret,\ninnokkaat isänmaan ystävät huolekkaasti keskustelivat kansallisesta\ntulevaisuudesta. Lauantaiseuran sieluna oli Runeberg, ja sen muista\njäsenistä olivat huomattavimmat voimakas Snellman, sukkela ja\nnerokas Nervander ja itsetietoinen Cygnaeus. Suomen parhaat nuoret\nkyvyt olivat tässä piirissä edustettuina, ja usein sen intomieliset\njäsenet läpi yön istuivat yhdessä pohtimassa kansallisia ja\nkirjallisia kysymyksiä. Siinä oli koossa intoisaa nuoruutta, rikkaita\ntoiveita, hehkuvaa halua ja henkistä pyrkimystä. Siinä kypsyivät\nSuomen vastaiset suurmiehet elintehtäviinsä. -- Muuten Lönnrotin\nlääkäriksi lukemisen ajoilta ei ole paljon tietoja. Hän ei ollut\nmikään julkisuuden mies, vaan pysyi vaatimattomasti syrjässä, sillä\nhänen aikansa kyllä kului tyyten ahkerissa opinnoissa ja mieli työn\nharrastuksissa. Pian hän jättikin Helsingin pariksi vuosikymmeneksi.\n\nRunot ne yhä edelleen paloivat Lönnrotin mielessä, ja Vienan lääni\nkajasti hänelle tarujen ihmemaana. Outo olisi luullut nuoren tohtorin\nnyt hetimmiten pyrkivän vakavan leivän ääreen, mutta toisaalle kävi\nLönnrotin ajatus. Jo 13 p. heinäk. 1832 hän sonnustihe kolmannelle\nrunonkeruumatkalleen, joka Laukosta kävi Tampereen, Jyväskylän,\nKuopion ja Nurmeksen kautta suoraan Venäjän puolelle. Matkalla\nLönnrotille sattui useita hupaisia seikkailuja. Niinpä hänen kerran\noppaansa kanssa täytyi omatekoisella lauttapahasella kulkea erään\nVenäjän rajalla olevan järvien salmen yli, toisen kerran kirveen\npuutteessa uida erään joen poikki, viskattuaan ensin vaatteensa ja\ntavaransa yli. Rämpiessään erään suon poikki hän joka askeleella\nvajosi polvia myöten vetelään. Repolan kirkonkylässä mahtava\ntalonpoika Törhöinen piti häntä tiukalla passista, kun koleran\npelosta epäili Lönnrotia kaivojen myrkyttäjäksi y.m. seikkailuja.\nRepolasta Lönnrot suuntasi matkansa varsinaiseen Vienan lääniin\nja saapui Akonlahteen saakka, mikä on Repolan ja Vuokkiniemen\nrajakyliä. Mutta täältä runolan kynnykseltä nähtävästi ajan vähyys\ntaaskin pakoitti hänet palausmatkalle, joka kävi nopeasti Sotkamon,\nKajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, minne Lönnrot saapui\nsyyskuun 17 p:nä. Valtainen kierros oli taaskin tehty, runoja oli\nkarttunut runsaasti, joukossa kertovaisiakin, ja samalla Lönnrot\noli perinpohjin tutustunut Karjalan rahvaan yhteiskunnallisiin,\nuskonnollisiin, kansa- ja kielitieteellisiin oloihin, joista hän\nvuoden 1833 Helsingfors Morgonbladissa julkaisi huvittavia kuvauksia.\n\nVienan lääni oli jäänyt nytkin käymättä, ja hämärältä näytti, tokko\nLönnrot, jota lääkärin toimi tästälähin oli velvoittava toisaalle,\nenää koskaan saisi tilaisuutta mielituumansa toteuttamiseen. Mutta\nsuopea onnetar oli jo ottanut ohjatakseen Lönnrotin askelia Suomen\nkansanrunouden ja kirjallisuuden hyväksi. Kohta Helsinkiin tultuansa\nLönnrot määrättiin virkaatekeväksi piirilääkäriksi Ouluun, sillä\nkolera ja ankara kato oli tehnyt suuria hävityksiä pohjois-Suomessa\nja lääkäreitä tarvittiin paljon. Lönnrotin aika kului tarkoin\nvirkatehtäviin, mutta matkoillaan hän silti ennätti tutustua Oulun\npuolen kansaan ja kieleen, hankkipa haltuunsa muiden kokoomia\nkansanrunojakin. Tukala lääkärin toimi Oulussa olisi ehkä ajan\npitkään laimentanut hänen kansanrunous-harrastuksiaan, mutta sattuma\navasi hänelle siinä suhteessa edullisemman toimialan. Jo edellisenä\nvuonna hän oli halunnut pyrkiä piirilääkäriksi Kajaaniin, voidaksensa\nsiellä rauhassa harjoitella suomenkielen tutkimuksia ja ollaksensa\nlähellä runorunsasta Venäjän Karjalaa. Nyt tulikin Kajaanin\npiirilääkärin virka tohtori Samuel Roosin poissiirtymisen kautta\navoimeksi, ja Lönnrot heti mielissään haki sitä. Jo saman vuoden\nlopulla hän määrättiin ensin virkaatekeväksi ja sitten seuraavana\nvuonna 1833 vakinaiseksi piirilääkäriksi Kajaanin laajaan ja harvasti\nasuttuun piiriin. Hän oli nyt päässyt omintakeiselle pohjalle.\n\nOn todella ihmeteltävä nuoren lääkärin intoa pyrkimään tuonne Suomen\nsyrjäisimpään sopukkaan, kun parempiakin lääkärinpaikkoja olisi kai\nollut saatavissa. Mutta kunnon Lönnrot ei koskaan ajatellut omaa\netuaan ja mukavuuttaan -- hänelle oli hyvä asia kaikki kaikessa.\nIloisin mielin ja rinta täynnä kauniita toiveita hän alussa vuotta\n1833 muutti ränstyneesen ja vähäpätöiseen Kajaaniin, joka pariksi\nvuosikymmeneksi, hänen miehuutensa kukoistusajaksi, oli tuleva hänen\nvakinaiseksi olinpaikakseen.\n\nKajaani oli tähän aikaan oikeastaan kurja kylänrähjä, joka kulki\nkaupungin nimellä. Sananlaskuna olikin: \"Kajaanissa on kaksi katua;\ntoista kulkevat siat sateella, toista porvarit poudalla.\" Nämä\nolivat valtakatuja; lisäksi oli neljä poikkikatua, kaikki samoinkuin\npihamaatkin sateella kukkuroillaan lokaa ja saviliejua, niin ettei\ntahtonut yli päästä. Tori oli kivien, kantojen ja pensaiden peitossa,\nyhtä liejuinen kuin kadutkin. Talot taas olivat kehnoja matalia\npirtinrähjiä; mistä puoli tuohi- tai turvekattoa kateessa, missä\nseinä uhkasi pelottavasti joka hetki kaatua ohikulkijan päälle,\nmissä ikkuna särkynyt tai päreillä ja rievuilla tukittu, missä vielä\nsisäänlämpiävä kiuas ja lasien sijassa alkuperäiset luukkuikkunat.\nKesäisin tepastelivat lampaat, vuohet ja siat ruohoisilla kaduilla,\nja lehmien kellot kilkattivat iltaisin lehmisavulla itse raatihuoneen\nlähettyvillä. Harvalukuinen väestö -- v. 1835 vain 394 henkeä -- eli\nmaanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Hyvä tulolähde\noli läpikulkevasta tervasta, jota korven kultaa siihen aikaan\nrunsaasti valmistettiin Kajaanin vesistöjen varsilla. Talvisin\nsuuret markkinat antoivat moneksi päiväksi eloa kaupungille, johon\nsilloin kokoontui kansaa laajalti Suomesta ja Venäjän puolelta. --\nElintavat olivat yksinkertaisia. Mainittakoon niiden kuvaukseksi eräs\nhupainen tarina. Kun eräs arvoisa Kajaanin kauppias toi kotiinsa\noululaista nuorikkoansa, tapasivat he lähellä Kajaania kovin halpaan\nulkoasuun puetun miehen lantakuormaa ajamassa. Nuorikko tiedusteli\nkuorman kuljettajaa mieheltään ja, saatuaan kuulla sen olevan\nkaupungin hyvinarvoisan raatimiehen, oli pelosta vähällä pyörähtää\ntakaisin Ouluun, arvellen että jos raatimies jo oli tuon näköinen,\nniin mitä sitten muut asukkaat. -- Kajaanin rouvat itse leipoivat,\nkehräsivät, kutoivat, parsivat ja pesivät, ja neidit seurasivat\näitiensä esimerkkiä. Täällä \"luonnon helmassa\" saattoi kajaanilainen,\nkylvettyään naapurinsa saunassa, arastelematta kulkea roikkia alasti\nkotiinsa kadunkin poikki ja torin laitaa pitkin.\n\nTällaiseen vähäpätöiseen maakylään Lönnrot nyt joutui ja koteutui\nsinne pian erinomaisen hyvin. Yksinkertaiset rauhalliset olot\nmiellyttivätkin häntä paljoa enemmän kuin suuren maailman melu\nja hienostuneet seurapiirit. Kajaanissa oli olo vapaata ja\nvaatimatonta. Herrasperheitä oli vähän: pappeja, kaupungin ja\nkruunun virkailijoita, yhteensä noin puolikymmentä perhettä.\nHajallaan ympäristössä asui myös muutamia säätyläisiä. Täällä\nerämaan yksinäisyydessä ja elämän arkipäiväisyydessä olivat\nvirka- ja herrasmiehetkin siihen määrin tympeytyneet ja tylsistyneet,\nett'eivät vähääkään välittäneet henkisistä harrastuksista.\nRyypiskely ja korttipeli oli heidän parhaita ajanvietteitään\nelämän yksitoikkoisuudessa. Varsinkin pitkän pimeinä talvi-iltoina\nsaattoi varmasti tavata tutun peliseuran koossa totilasien\nääressä. Seuraelämän ylläpitämiseksi muodostettiin Lönnrotin\nKajaaniin tultua oikein erityinen seuraklubi, jonka jäsenten luona\nvuorotellen iltaa vietettiin. Joskus pidettiin Kajaanissa tai\nympäristön herraspaikoissa vaatimattomia kemuja ja tanssiaisia,\njoissa kieleltään sukkela, joskin käytökseltään kankea Lönnrotkin\npyöräytteli Kajaanin ujoja kaunottaria. Myöhemmin (1839) Lönnrot\nkuvaa Kajaanin seuraelämää näin: \"Tosiaan on täälläkin seurapiiri,\njonka olemassaolon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa,\njoita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa\nvuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein\npitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin\nkauan, kunnes seuraava päivä vaikenee -- seikka, joka muutamille\nhyvästikin korvannee pitkän matkan. Ylimääräistä tanssia on välistä\nnimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä\nkaukaisia vieraita onnea toivottamaan.\n\n\"Joulunaika on sitäpaitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika.\nMuuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä,\nniin että maallakin voi odottaa vieraita parin kolmen viikon perästä,\nkaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja\nherroille joku lasi totia. Naiset saavat sitä paitsi usein pienen\nlasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan mielellään jää, vaan eroaa seura\nklo 9 tai 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee\nnämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on se, että kaikkialla\nsaattaa olla kuin kotonaan, ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on\nkokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra.\" --\n\nLönnrot asuskeli alussa hyyryllä eri paikoissa ja eli niin\nyksinkertaisesti ja kajaanilaisittain, että kaikki ihmettelivät. Pian\nhän sai hauskoja ja hartaita tuttavia paikkakunnan vähälukuisista\nherrasmiehistä, joille Lönnrotin rehti, avoin, leikillinen\nja mukautuva olemus oli sangen tervetullut lisäys erämaan\nyksitoikkoisuudessa. Tosin Lönnrot ei ollut harras lasinkallistaja\neikä peluri; vaan hyvässä seurassa hän kyllä otti pari lasia totia,\nlasketteli kokkapuheita ja pössytteli uskollista piippunysäänsä, joka\nharvoin jouti pois hänen hampaistaan. Hän oli näet yhtä kiihkoisa\ntupakan polttaja kuin kahvin juojakin, ja poltti aina hyvää tupakkaa.\nMuuten kerrotaan hauskana muistelona, kuinka Lönnrot Kajaaniin\nmuuttaessaan jonakin iltana tuli erääsen kestikievariin ja vilua\nkarkoittaakseen otti pari kovaa \"knorria\". Majatalon väki silloin\nLönnrotin suureksi hauskuudeksi arveli, että entinen piirilääkäri oli\nollut jo tavallinen juoppo, mutta uusi taisi tulla vielä veikeämpi.\n-- \"Kohtuus kaikessa\" oli Lönnrotin kultainen sääntö, ja niinpä hän,\nnähtyään juoppouden rehoittavan kukkuroillaan Kajaanissa, kohta\nryhtyi täällä raittiusharrastuksiin, ollen tienraivaajia siinäkin\nsuhteessa. Hän näet puuhasi Kajaaniin jonkinlaisen raittius- tai\npikemmin kohtuusseuran, jolle hän valmisti pitkän sääntöehdotuksen\nmaaliskuussa 1834. Seuraan yhtyikin aluksi puolitusinaa jäseniä,\njoukossa sangen innokkaitakin viininjumalan palvelijoita, joiden\nvuoksi kai Lönnrot varovaisesti muodosti seuransa juuri kohtuuden\nseuraksi. Lönnrot näkyy olleen seuran johtomies, mutta jäsenten\nvähyyden ja Lönnrotin töiden sekä matkojen tähden seura kohta\nhiljaisesti lienee nukkunut rauhaan. Vasta professoriksi tultuaan\nLönnrot jälleen hartaasti ajoi raittiusasiaa, asettuen yleensä\nkohtuuden kannalle, joskaan ei vastustanut ehdotonta raittiuttakaan.\n\nLönnrotin toiveet saada Kajaanin rauhassa mielin määrin tutkia\nsuomenkieltä ja koota kansanrunoutta aluksi pahasti pettivät.\nMaakunnassa oli näet monta kesää peräkkäin vallinnut ankara kato ja\nnälänhätä, joiden synnyttämät taudit, varsinkin puna- ja lavantauti,\nsyksyllä 1832 ja talvella 1833 kaatoivat kansaa kuin niittomies\nheinää. Monesta talosta kuoli väki milt'ei sukupuuttoon. Kajaaniin\nlaitettiin tilapäisiä sairashuoneita, joissa vastatulleella\npiirilääkärillä oli ankara työ edessä. Hän teki minkä voi, mutta\nkulkutauti raivosi aikansa. Helsingissä olevat ystävät lähettivät\nnälkää kärsiville hätäapua -- muun muassa Runeberg määräsi uudesta\nrunokokoelmasta saamansa tulot tähän tarkoitukseen -- ja Lönnrot\nmuodosti komitean, joka jakoi apua hädänalaisille. Liialliset\nponnistukset kävivät yli Lönnrotinkin rautaisten voimien, taudin kova\nkoura tarttui häneenkin ja piti häntä viisi viikkoa sairas-vuoteella.\nJoskus hän makasi milt'ei tunnotonna. Etelä-Suomeen levisi jo\nhuhu Lönnrotin poismenosta, synnyttäen ystävien piirissä katkeria\nkaipauksen tunteita. Eräs naisrunoilija m.m. sepitti surulaulunkin\nLönnrotin, \"Suomen runojoutsenen\", varhaisesta kuolemasta, pannen\nlaulussaan erityistä painoa Lönnrotin runolahjoihin. Hän vertaa\nLönnrotia pohjolan vaahteraan (lönn = vaahtera) ja jatkaa (O.\nMannisen suomennos):\n\n    Soittons' itse Väinö vihannille\n    Ojens' oksilles,\n    Suloks Suomen maille mairehille\n    Sääsi säveles.\n\n    Eipä maassa matalassa täällä\n    Virtes viihtynyt --\n    Laulun iki-isä ilman päällä\n    Kuuntelee sua nyt.\n\nOnneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis\nvoitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja\nsamalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä\n1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle\nlääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas\noli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille\nvalitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä\ntehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut\nliioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää\nvanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään\nhuononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut;\npäinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan.\nTosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen\nvetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti\nperehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista\nkirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä\nja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin\nF.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia\nsuurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa\nliikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen\ntunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut\naikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. -- Yhteinen\nkansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen\nja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti\nsairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli \"Lentruutin\", kuten\nhäntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän\nkirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin\nvain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai\n1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli,\nankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa\ntapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista\nja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja\nsoveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan\netuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli\nluonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan\nrohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun\nihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo \"katsotut\",\nvastasi Lönnrot sukkelasti \"katsovansa\" niitä isomman joukon yhdellä\nkertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja\nrahvaan noudattaa. \"Kajaanin tohtori\" tuli pian huutoon, ja koko\npohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille\nhänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta.\nVirka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni\nlääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti\nepäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka\nhänkin määräsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä;\nkäännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.\n\nSuomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä\nkeskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän\nkirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori\nKeckmanille: \"Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä\nollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni\ntekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat\ntäällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä\npäälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja\nmuita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän\nasti ennättänyt kysyäkkään.\" Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa\nhän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: \"Muutoin oli täällä\npaljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain\nnimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta\nmaanmiehiltänsä... Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen\npuolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä\nkuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä\nsaisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita\nrunoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa.\"\n-- Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen\nkielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin\nkehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran\nkustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista\nansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua\nja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta\ntoimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut\n\"kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista\naineista\". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot\nkohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi\nKeckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa.\nVaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi\npitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin\nKeckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt\nmuille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan.\nNytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä \"Kanteleen\" tapaisissa\nvihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa,\nmutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti\nkehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu\nLönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan,\nmutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan\nuutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti\nKalevalan kokoonpanoon.\n\nJo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti\nrunojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon\nuseasta toisinnosta.\n\nNyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä\ntarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista\nmenettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot\noli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen\nkokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä\nhänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä\nensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia\nyhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen\noma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan\nsuuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten\nomista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja,\nsovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi.\nHeinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä\ntuumastaan Keckmanille seuraavasti: \"Mitenkä kävisi tuo, jos\nSeura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen\narvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin\nettä, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on\neripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja\nlectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan\ntaikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava,\nvaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan\nluulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä\nniitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin\nerehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja\nsiitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä\nollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä\nmukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää.\nJos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään\nmitä vielä on pränttäämättä, erittäin.\" -- \"Lyömällä yhteen\" kaikki\nhallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen\npituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista,\n\"ilman sanaakaan omia panematta\". -- Se oli ensi askel eepillisten\nkansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe,\njonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta\nsommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin\nrunolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.\n\nSyksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan\npainokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä\ntoimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan\nläänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin\noli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista\nKalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p.\nsyysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven\nja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti\nKiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta\nrunoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli\npirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku\npäänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta\nei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi\nihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään\nylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse\nja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen,\npartasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen\nrunojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän\npitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin,\netupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen\npohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa\nrunonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi\nsangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila\nKieleväinen, joka hänelle \"osaksi lauloi ja osaksi muuten\nkertoi Väinämöisestä\" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin\nkäsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä\nrunonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä.\nTäällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai\n6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa\nlaulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys.\nMatkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä\nkulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain\nparannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän\nsaavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella\nolennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita\nhäärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja\nSotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.\n\nMatkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli\ntällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja,\njollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa\nPerttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle,\nmutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo\noivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin\nherkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan\nollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet\nlapsetkin runoja osasivat.\n\nKotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen\nne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan\nesityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon\nkaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli\nsaanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721\nsäkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan\npäätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.\n\nToisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä,\nsaaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman \"Naimakansan virsiä\".\nSiihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka\nnyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden\nkuvauksessa.\n\nSuoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia\ntuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan\ntodellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka\njo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen\nmielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen\nrunonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä\nkohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu\nkoettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous,\n\"joka vastaisi puolta Homerosta\" tai islantilaisten Edda-runoelmaa,\nkuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis\nosaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja\njärjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan\njotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli,\nantaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa\nkansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen\nperustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.\n\nLoppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja\nsovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen \"Runokokous\nVäinämöisestä\", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri\neepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen\nja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa\nettä myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista\nhuomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella\nvapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia\ntoisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa\ntäydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista\noloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen\nkauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti\nlaatia kuvauksensa niin eheäksi ja \"juoksevaksi\" kuin mahdollista,\nsovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen\nmielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai\njossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman,\nvaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo\n\"Kanteletta\" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista\nmenettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt\nhän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot\nyhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin\npunoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. -- Kirjeissään\nKeckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa\nneuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä\nkelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän\nkirjoittaa: \"En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen\nyhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä.\nSenpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni\npelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi.\" -- Lönnrot aina\nvaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen\njärjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille\noikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja\nkoetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa,\nOdysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.\n\n\"Runokokous Väinämöisestä\" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen\njärjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa\nkokoonpanoissa pääasiassa juuri \"Runokokouksen\" pohjalla. Kaikki\nKalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen\ntässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain\nedellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille\noivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri\nuroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo\ntällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset\nrunot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.\n\nTämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti\nSuomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja\npainoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään\npainatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä\npistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja\nlaulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia.\nHuhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti\nKajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä\nhän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta\ntaloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi\nsairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä\nkasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui\nhuolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan\nLönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut\nvaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. -- Tällä matkalla\nhän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa\nasti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan\n_Jyrki Kettusen_, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3\npäivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä\nhän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan\npatriarkaalisen _Arhippa Perttusen_, joka kolmatta päivää lauloi\nLönnrotille eheästi ja täydellisesti \"noita syntyjä syviä, joit'ei\nlaula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot\". Arhippan mahtavasta\nlaulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen:\n\"Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä\nsäilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin,\nhän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi\nhyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja\nuseimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko\nniitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi\nmielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää,\nolisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi\nehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa\nikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun\nvälistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten\nkuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin --\nhän sanoi -- Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion\nääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä\neräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani\nvertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä,\neikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä\nistuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen\nniistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun\nkuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta\nenää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija,\njoko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen\nsijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en\ntahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt,\nolisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt\nkirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' --\nNäitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin;\nminunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista\nvanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa\non tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui\nyksinomaan hänen mielikuvitukseensa.\" -- Siinä on eloisa kuvaus\ntuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta,\njolla oli \"suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa\", ja joka\nitse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa\nkuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan\nnuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen\nliikutuksesta vavistessa.\n\nTältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen\nkautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin\ntäydentämään retkensä runsailla tuloksilla \"Runokokousta\nVäinämöisestä\". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän\nluuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli\nainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen\nsijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti.\nKoko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa\nloppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili\nja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä\nsukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin\nhän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä\nsyksyllä vielä rajan takana Repolassa \"lisännyksiä saamassa\".\nVihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta.\nViimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja,\nsillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään.\nVasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden\nrunokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli \"Kalevala\" koossa.\n\nTämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä \"Runokokous\nVäinämöisestä\", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon\nmuistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen\njuttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi\nihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta,\njoista lopullisesti hyväksyttiin \"_Kalevala taikka Vanhoja Karjalan\nRunoja Suomen kansan muinosista ajoista_\".\n\nTämä laitos oli tuo n.s. \"Vanha Kalevala\". Sen 32 runoa sisältävät\n12,078 säettä -- siis kaksin verroin sen runkona olleen\n\"Runokokouksen Väinämöisestä\". Runokokouksen runoihin tässä on tehty\nrunsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä\nsekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi\noli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä\nkulkenut: väitöskirja Väinämöisestä -- Lemminkäinen -- Väinämöinen\n-- Naimakansan virsiä -- Runokokous Väinämöisestä -- Vanha Kalevala,\nennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan\noli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen\nylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta\nVäinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten\nrunojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin\ntoteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu\nyhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien\nelosta ja olosta -- kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän\nkauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon,\nLönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. -- Vanhan Kalevalan\nlaaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi\nLönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo\nnoudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse\nrunojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: \"Ei niistä\nsuinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos\nees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä\nolleet älyttömät -- ja sen he kuitenkin näyttänevät.\" Omasta\nhartaasta sisällisestä halustaan hän \"kenenkään toisen vaatimatta\"\nsanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä\nonnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan\noli aikonut \"kaikki tukkunaan tuleen nakata\". -- Me puolestamme emme\nvoi kyllin ihmetellä \"itse runotyössä kehnon\" Lönnrotin taitoa valaa\nkansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti\nkansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.\n\nKalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis\nvalmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan,\nsai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla\nkansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee\nmeidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus\nsilloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä\nmuutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista\nkieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli\nvielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia\ntai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli\ntuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä\nja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin\nrohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin\nväkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen\nhalveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet\nmahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen\nsivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli\nalkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli\nmaailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo\nsyntynyt.\n\nIlolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja\njulkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa.\nSeuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta\nseuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: \"Näiden\neepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla\noppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen\nhengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia!\n-- Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä\nhuomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan\nnimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on\nkiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä.\" Ja samaan aikaan\nRuneberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen,\nsen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että\nKalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien\nlaulujen kanssa. -- Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut\nniin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä\njoutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä\nosannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista.\nVasta sitten kun _M.A. Castrén_ v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan,\nalkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja\nkansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja\nkäännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa\nSuomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisipa luullut Lönnrotin hieman levähtävän saatuaan samponsa\nvalmiiksi. Siltä ainakin näytti, sillä samaan aikaan hän oli\najatellut omaakin tilaansa.\n\nAlussa vuotta 1835 hän näet oli pois muuttavalta postimestari\nMontgomerylta ostanut itselleen kaupunkitalon 1,000 ruplalla ja\nhankkinut samalla neljänneksen matkan päässä kaupungista itään\npienen maatilan, Polvilan, myytyänsä entisen liian etäällä\nkaupungista olleen maatalonsa. Lönnrot näet mieluummin halusi\nasua maalla kuin puolimädäntyneessä likaisessa kaupungissa. Hän\nkutsui köyhät vanhempansa Sammatista Polvilaan ja asetti oman\ntalouden. Kuvaavaa epäkäytännölliselle Lönnrotille ovat hänen\nmuuttohommansa. \"Jumala varjelkoon ketään ihmistä muuttamasta, paljo\nsiitä on huolta, erittäin tällaisessa kaupungissa\", hän kirjoittaa\nKeckmanille. Polvilaan hän hankki Sammatista palvelijat, kutsui\nluokseen sukulaisiansa ja koetti asettua oikein mukavasti. Polvila\non kauniilla paikalla vesien varrella, ja Lönnrot vietti osan\npäiväänsä lääkärintehtävissä kaupungissa, osan Polvilassa. Ensimäinen\nlisärakennus, jonka hän laittoi rappeutuneesen Polvilaan, oli sauna,\nLönnrot kun oli innokas kylpijä ja ankara löylyn ottaja.\n\nMutta nämä kaikki olivat vain arkihuolia. Uusille runoretkille\npaloi uutteran kerääjän mieli. Kaikki kansan henkiset aarteet\noli tarkoin koottava talteen pahojen päivien varaksi. Suuri\nkansallinen tehtävä yhä enemmän selvisi Lönnrotille. Lähettäessään\nKalevalan käsikirjoituksen Helsinkiin hänellä jo oli mielessä\nmonta uutta työtä: Paavo Korhosen runojen painoon toimittaminen,\nkansan ballaadien, lyyrillisten laulujen, sananlaskujen ja\nloitsurunojen järjestäminen, suomalaisen lääkärikirjan ja suomen\nkieliopin tekeminen. Samalla hän suunnitteli suurta kieli- ja\nkansatieteellistä tutkimusretkeä, joka käsittäisi koko suomenkielen\nalueen. Maaliskuun alussa hän kysyi asiassa Keckmanin mielipidettä,\narvellen että yliopisto saattaisi kyllä hänellekin antaa pienen\nmatkarahan suomenkielen tutkimisen hyväksi, olihan \"se ennen\nkaikenlaisiinkin rahoja työnnellyt, kun e.m. Taurian matkallenki\nniillen, jotka sieltä 15 eli 10 tuhat Ruplan verolta heiniä ja\nkärpäsiä keräsivät\". Pian Lönnrot luopui koko matkarahahommasta, kun\npelkäsi joutuvansa liian suureen edesvastuusen. Suotuaan itselleen\nnelisen viikkoa lepoa, kun alipuoli ruumista pelkästä istumisesta\noli kipeytynyt, hän omin varoin huhtikuun alussa 1835 lähti uudelle\nrunonmatkalle Venäjän Karjalaan. Viisi viikkoa hän nyt yhtä painoa\nhuonossa kevätkelissä kierteli Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven,\nUhtuen ja Vuokkiniemen läpi, tehden noin 80 peninkulmaa pitkän\nvaelluksen ja saaden runoja \"kokonaisen paperikirjan täyteen\". Paras\nlaulaja tällä matkalla oli Uhtuessa eräs Jamala-niminen mies, joka 5\nruplasta lauloi Lönnrotille 20 pitkää ja muutamia lyhyitä runoja. --\nJuhannuksen tienoissa hän Tornion ja Aavasaksan kautta teki pienen\nvirkistysmatkan Lapin rajoille ja elokuussa virkamatkallaan vielä\npistäysi runojen tähden Vuokkiniemen Lapukassa. Saamiaan runoja hän\nei enää tahtonut sijoittaa painovalmiisen Kalevalaan, vaan katsoi\nparhaaksi vasta vuosien päästä sovittaa samalla kertaa paikoilleen\nkaikki lisäksi tulleet runot.\n\nYht'aikaa kansanrunojen keräämisen ja järjestämisen kanssa\nLönnrot suoranaisestikin uurasti suomenkielisen rahvaan henkistä\nkohottamista. Jo v. 1834 hän kesken kiireitään toimitti suomeksi\nrahvasta varten vastaisten katovuosien varalle _Gustava Schartaun\nHyväntahtoisia neuvoja katovuosina_, ja saatuaan Kalevalan valmiiksi\nhän päätti ruveta toimittamaan kansalle helppotajuista, herättävää\nkuukauslehteä. Suomeksi oli siihen aikaan olemassa, vain pari kituvaa\nsanomalehteä, \"Oulun Viikko-sanomat\" ja \"Sanansaattaja Viipurista\",\nmutta Lönnrot ei arkaillut edeltäjien huonoa kohtaloa. Huolimatta\npaljoista töistään -- lääkärikirja hänellä oli paruillaan tekeillä\n-- Lönnrot rohkeasti ryhtyi Oulussa vuoden alusta julkaisemaan\nMehiläinen nimistä kuukaus-lehteä, ollen siten uranaukaisija\nsuomalaisen aikakaus-kirjallisuudenkin alalla. Paljon tarvittiin\nuhrautuvaisuutta tässäkin työssä, kun toimittaja asui Kajaanissa\nja posti vain kerran viikossa kulki Oulun ja Kajaanin väliä.\nMutta työ ei Lönnrotia pelottanut. Hän koki tehdä lehtensä niin\nhelppotajuiseksi ja monipuoliseksi kuin suinkin, käsitellen siinä\netusijassa Suomen kansanrunoutta, kansatiedettä ja kieltä koskevia\nkysymyksiä. Rahvas oli Mehiläisen avulla herätettävä tuntemaan\nitsensä ja maansa. Ja niin vilkkaasti on Mehiläinen toimitettu,\nettä sitä vieläkin huvikseen lukee. Lönnrotin hellää huolenpitoa\nlehdestään todistaa sekin seikka, että hän jo Oulussa leikkautti\nauki Mehiläisen arkit, koska muka talonpojilla oli tylsät sakset\nja veitset. Lehti ilmestyi kuukausittain 2-arkkisena, ja toinen\narkki sisälsi pelkästään historiallista lukemista, joksi Lönnrot\nsuomensi ensi osan K.F. Beckerin saksalaista yleishistoriaa,\nantaen siten ensimäisen yleishistorian esityksen suomenkielellä.\nMehiläisessään Lönnrot samalla alkoi laskea perustusta uudelle\nyhteiselle kirjakielelle, käyttäen eri murteista oppimaansa rikasta\nkielivarastoaan kirjoitustensa apuna. Tämän uuden kirjoitustavan\nLönnrot tiesi kyllä aluksi nostavan riitoja, mutta arveli rohkeana,\nettä \"riidastahan se sopukin syntyy\".\n\nKauan hän ei joutanut Mehiläistään toimittamaan, sillä mieli hehkui\nyhä uusille, entisiä laajemmille retkille. Kirjallisuuden seura,\njoka Lönnrotilta oli saanut Kalevalan, päätti antaa ahkeralle\ntyömiehelleen 1,000 seteli-ruplaa matkarahoiksi, ja Lönnrot, joka\naluksi ei tahtonut kuluttaa seuran vähiä varoja, vihdoin suostui\nottamaan tarjouksen vastaan. Lääkintähallituksen ystävällisellä\nvälityksellä hän sai kokonaisen vuoden virkavapautta, alkaen 1\np:stä syyskuuta 1836. Näin hän oli vapaa mies uusille vaelluksille.\nMatkansa hän suunnitteli kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen.\n\nJätettyään lähimmän huolenpidon Mehiläisestä toisiin käsiin\nLönnrot syyskuun keskivaiheilla 1836 Kajaanista lähti pohjoiselle\nretkellensä. Matka kävi tuttuja latuja Suomussalmen ja Vuokkiniemen\nkautta Uhtueen, jossa Lönnrot matkatoverinsa, ylioppilas J.F. Cajanin\nkanssa viipyi lähes kolme viikkoa kooten runoja, sananlaskuja,\narvoituksia ja satuja. Cajan, jonka asiana oli koota sanaselityksiä\nKalevalaan, kääntyi Uhtuesta kotia, mutta Lönnrot jatkoi marraskuun\nlopulla matkaansa pohjoista kohti Pistojärven, Tuoppajärven ja\nPääjärven seuduille. Hän oli luullut saavansa runoja sitä runsaammin\nkuta pohjoisemmaksi kulkisi, mutta nuo pohjoiset seudut olivatkin\nsangen runoköyhiä. Jouluksi Lönnrot palasi Kuusamon kirkolle ja lähti\njoulujen jälkeen uudelleen rajan taakse, kulkien jälleen Pääjärvelle\nja sieltä Vienanmeren rannalla olevain Kieretin ja Kannanlahden\nkauppalain kautta ylös Kuolaan Jäämeren rannalle. Täytyy todella\nihmetellä Lönnrotin tarmoa vaeltaa noissa melkein tiettömissä ja\nasujamettomissa erämaissa jalkaisin, suksilla, hevosilla ja poroilla.\nKeli oli kurja, asutus harva, köyhyys suuri, runoja vähän, vaarojakin\ntarjona, mutta retkeilijän mieli ei lannistunut. Kuolassa Lönnrot\nviipyi kolmatta viikkoa ja oli omien sanojensa mukaan milt'ei\npuolikuollut pelkästä ikävästä. Kaupungissa ei ollut suomalaisia,\nsillä suomalainen asutus loppui paljoa alempana kuin Lönnrot oli\nluullut, jo Pääjärven pohjoispuolella. Hänen täytyi solkata siellä\nvenättä, saksaa ja latinaa. -- Kuolasta Lönnrot maaliskuun alussa\npyörsi paluumatkalle pitkin Jäämeren rannikkoa lappalaiskylien\nkautta ja saapui erään suomalaisen nimismiehen Ekdahlin kanssa tämän\nvirkataloon Suomen Lappiin. Nimismiehen luona hän vietti viikon\nverran. Talossa oli maa lattiana, laatikko kirjoitus- ja ruokapöytänä\nja köyhyys sellainen, että pari päivää täytyi olla suolatta. \"Mutta\n-- kirjoittaa Lönnrot -- monesta paremmin varustetusta talosta olen\nvähemmällä kaipauksella eronnut kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä\noli todella kadehdittava, ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi\nsama tyytyväisyys minuunkin.\" Vasta toukokuussa Lönnrot palasi\nSodankylän, Kuolajärven ja Kuusamon kautta kotiinsa Kajaaniin,\noltuaan retkillänsä 8 kuukautta ja kierrettyään satoja peninkulmia\nharvaan asutuissa seuduissa. Yksin poromatkaa oli ollut 130\npeninkulmaa.\n\nMutta pitkää lepoa tämä väsymätön vaeltaja ei suonut itselleen. Jo\nkesäkuun alussa 1837 hän lähti eteläiselle matkalleen, suunnaten\nkulkunsa Vuokkiniemen ja Repolan kautta Pielisjärvelle ja sieltä\nJoensuun lähipitäjäin kautta Sortavalaan, jonne saapui elokuun\nlopulla. Parikkalan kautta, jossa viipyi tunnetun näytelmäinkyhääjän\nja suomalaisuuden harrastajan, majuri J. Fr. Lagervallin luona viikon\npäivät ja teetti itselleen uudet saappaat, hän sitten samosi Saimaan\neteläisiin rantapitäjiin ja kääntyi vihdoin Lappeenrannan seuduilta\nSavonlinnan ja Nurmeksen kautta kotimatkalle, saapuen Kajaaniin lähes\n6 kuukautta kestäneeltä retkeltään marraskuun loppupuolella. Toista\nvuotta hän siten oli samoillut läpi Suomen ja Vienan Karjalat, Kuolat\nja Lapit, osan Savoakin, ja runoja oli karttunut runsaasti, varsinkin\nlyyrillisiä. Lisäksi oli kertynyt tuhansittain sananlaskuja,\ntoista tuhatta arvoitusta, noin 80 satua, lauluja, sanavaroja y.m.\nRunorikkaat itäinen ja eteläinen Suomen Karjala jäivät häneltä\ntällöinkin käymättä ja kokematta, kun ei aavistanut siellä olevan\nrunoja ja aikakin lienee tehnyt tiukkaa.\n\n\"Mehiläinen\" oli sillä välin hyvin hoitanut itseänsä, mutta lehden\ntulevaisuus näytti synkältä. Lönnrotilla oli suuret runojen\njärjestämistyöt edessä, jotka pariksi vuodeksi tarkoin veisivät hänen\naikansa. Pitkin vuotta hän oli tiedustellut lehdelleen toimittajaa,\nlöytämättä ketään halukasta. Tilaajia oli jo alusta alkaen ollut\nniukalti, mutta Lönnrot olikin jo alkaessaan päättänyt panna 200\nruplaa omistaan painokustannuksiin, vaikkapa hänellä itsellään\nvielä oli velkoja noin 3,500 ruplaa, jotka laskettuaan hän sanoo\nviettäneensä sangen unettoman yön. V. 1837 oli tilaajia noin 150,\ntuloja tilausmaksuista 450 ruplaa, menoja, toimittajan vaivoista\npuhumattakaan, 800 ruplaa. Lönnrot päätti sittenkin tappiostaan\nmasentumatta omin voimin jatkaa lehteä ja pyysi helsinkiläisiä\ntuttaviaan hankkimaan tilaajia. Kirjallisuuden seura lupasi ottaa 100\nkappaletta Mehiläistä. Mutta silloin Mehiläisen siivet paloivat. Oulun\nmaaherra torui lehden painajaa Barckia siitä, ettei vapaakappaleita\nollut lähetetty korkeille viranomaisille, ja tuskaantunut Barck\nkieltäytyi enää painamasta mitään lehteä. Hyväntahtoinen Lönnrotkin\nharmistui ja lopetti koko Mehiläisen, niin että Suomeen vuodeksi\n1838 jäi vain yksi suomenkielinen lehti, sekin hengellinen. Mutta jo\nvuoden päästä Lönnrot herätti Mehiläisen henkiin, painattaen sitä nyt\nHelsingissä vv. 1839-40. Historiallisena lukemisena seurasi tällöin\nyllämainitun J.F. Kajaanin (Cajan) kirjoittama Suomen historia ja\nLönnrotin yhdessä Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklénin kanssa\ntoimittama Venäjän historia. Kannatuksen puutteessa -- 1840 mainitaan\nlehdellä olleen 119 tilaajaa -- Mehiläinen nytkin pysyi hengissä vain\npuolitoista vuotta, mutta sen herättävä vaikutus ei jäänyt hedelmittä.\n\nRauhallisessa Polvilassaan Lönnrot alussa vuotta 1838 ryhtyi\njärjestämään Suomen kansan lyyrillisiä runoja. Hän istui työssä\naamusta iltaan, minkä suinkin lääkärintehtäviltä jouti, ja\nharjoitti samalla ruumiinsa terveydeksi mieliurheilujaan. Runoissa\nhänellä oli paljon työtä, niitä kun oli niin runsaasti. Keväällä\n1838 hän kirjoittaa puuhastaan: \"Puolen vuotta olen nyt melkein\njoka päivä järjestänyt ja muovaillut niitä, koettanut usein\nkyllä monesta toisinnosta valita paraan päärunoksi, uudestaan\nkirjoittanut puhtaaksi, mitä jo kolme, neljä kertaa ennen on\npuhtaaksikirjoitettu. Vielä kulunee pari kuukautta samaan työhön\neli niin pitkä aika, että vihdoin väsyn siihen, mitä ei vielä\nole tapahtunut, kun joka päivä olen luullut keksiväni niissä\nuusia kauneuksia ja siitä iloinnut.\" -- Mutta työhön kului vielä\npari vuottakin, ja sen kestäessä hän v. 1839 painatti jo alussa\nvuotta 1836 valmistuneen Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin,\njoka sitten saavutti rahvaan kesken niin suuren suosion, että\nsiitä myöhemmin tuli ulos uusia painoksia. Lääketieteellisten\noppisanojen sepittämisessä oli Lönnrotilla ollut \"tuskin arvattava\ntyö\", eikä ihmekkään, sillä ensi kertaa siinä suomea käytettiin\nlääketieteen alalla. Samalla Mehiläisen uudistettu toimitus y.m.\nhuolet viivyttivät laulurunojen järjestämistä. Lääkärintoimi vei\nmyös aikaa, sillä lääkäriä oli ruvettu kysymään yhä enemmän,\nvarsinkin kun herrasperheiden luku oli vuosikymmenen kuluessa\npaljon kasvanut. Lönnrot puolestaan vastahakoisesti uhrasi aikansa\nlääkärintoimeen, johon hänellä ei ollut sisällistä kutsumusta, ja\ntoivoi usein olevansa siitä vapaa. Perhesurutkin samensivat hänen\nmieltänsä. Vanhemmat näet eivät hyvin sopineet yhteen, isä kun oli\nriitaisa luonteeltaan, ja pari Lönnrotin veljeä, joita hän koetti\npitää taloudessaan Polvilassa, elivät epäsäännöllisesti. Pahin suru\nkohtasi häntä helluntaina v. 1839. Hänen palatessaan veljenpoikansa\nKallen, ylioppilas Krankin ja parin palvelijansa kanssa Kajaanista\nkirkosta Polvilaan, kallistui Sipisen virtaa noustessa Lönnrotin\nohjaama vene, sai vettä sisälle ja meni kumoon, niin että väki joutui\nveteen. Veljenpoika ja palvelustyttö hukkuivat virran pyörteihin,\nja ainoasti oivallisen uimataitonsa avulla Lönnrot itse pelastui\nsamoinkuin mainittu ylioppilas ja renki, jotka olivat pysytelleet\nveneen varassa. Kerrotaan Lönnrotin uidessaan nakanneen suuhun\nunehtuneen piippunsa virtaan sanoen: \"Mene sinäkin sinne, meni sinne\npaljon kalliimpaakin.\" Onneksi Kantelettaren runot, joita Lönnrot\ntavallisesti kuljetti mukanaan kaupungissa, niitä sielläkin virkatyön\nlomassa järjestellen, olivat jääneet kotiin ja siten pelastuneet. --\nHukkunut veljenpoika oli tuon usein mainitun auttajaveljen Henrik\nJuhanan toivorikas vanhin poika, jota Lönnrot oli kouluttanut, ja\njoka oli juuri ylioppilaaksi pääsemässä. Tapaus koski Lönnrotiin\nkovasti; jopa hän eräänä epätoivon hetkenä lausui pelkäävänsä, että\nitse paholainen se viekoitteli häntä tutkimaan suomea voidakseen\niloita huonosta virkamiehestä. Jollei hänellä olisi ollut vanhempansa\nhoidettavinaan, hän muka jo monasti olisi eronnut virastaan tyytyen\npieneen eläkkeesen, saadaksensa paholaiselta rauhassa harjoittaa\nmielitöitään. Hukkuneen sijaan hän otti kouluttaakseen veljensä\nnuoremman pojan ja kustansikin tämän papiksi saakka. Muistakin\nläheisistä sukulaisistaan hän koki pitää hyvää huolta, toimittaen\nheille oppi- ja työpaikkoja.\n\nNämä moninaiset puuhat ja huolet viivyttivät laulu-runokokoelman\nvalmistumista, mutta hiljakseen se kuitenkin järjestyi. Sitä varten\nLönnrot teki syksyillä 1838 ja 1839 pari lyhyttä matkaakin Suomen\nKarjalaan, kooten runoja Ilomantsin ja Pielisjärven seuduilta. Työnsä\nlopettamista varten hän saapui Laukkoon jouluksi 1839 ja vietti\nkevättalven 1840 Helsingissä. Seuraavana kesänä yliopisto vietti\n200-vuotisen olemassaolonsa suurta muistojuhlaa, ja sen kunniaksi\nilmestyi vihdoin painosta Suomal. kirj. seuran kustannuksella\n\"_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja Lauluja ja Virsiä\", tuo\nSuomen kansan vanhain lyyrillisten laulujen, ballaadien ja legendain\nsuuriarvoinen ja runsassisällyksinen kokoelma. Muistojuhlaan\nvalmistui painosta vain Kantelettaren ensimäinen kirja, mutta toinen\nja kolmas seurasivat kohta perästä. Kansalliskirjallisuutemme oli\nLönnrotin kädestä saanut toisen mahtavan kulmakiven, aarteen, jossa\nSuomen kansan rikas ja syvällinen henkinen elämä, sen ilot ja surut,\nsen toiveet ja pettymykset, kuvastuivat niin yksinkertaisen kauneissa\nja tunteellisissa lauluissa. -- Kanteletar sisältää puoliseitsemättä\nsataa eri runoa, joista suurin osa on lyyrillisiä kansanlauluja ja\nloput (60) \"virsilauluja\", s.o. historiallisia runoja, ballaadeja\nja legendoja. Esipuheesen hän on sen lisäksi näytteinä sovittanut\nyli parikymmentä uudemman ajan kansanlaulua. Vieläpä hän on\nliittänyt kokoelmaan viidettäkymmentä laulujen ja runojen sävelmää\nl. \"laulantoa\", joita hän runoja kerätessään huilunsa avulla oli\nmitenkuten pannut muistoon. Syystäpä hän antoikin kokoelmalle\nKantelettaren, kanteleen impyen nimen.\n\nKantelettaren laveassa esipuheessa, joka on päivätty Helsingissä\n9 p. huhtik. 1840 -- siis järjestäjän syntymäpäivänä -- Lönnrot\nlaajalti selittelee Suomen kansan laulurunojen omituista luonnetta\nja monia kauneuksia, sanoen niistä m.m. sattuvasti: \"Kansanrunoja\nei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja\nmuodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa,\njoka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus; ne siemenet, joista\nsikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. -- Ei yksikään kukka ole\narempi vierasta koskemista suhteen kun kansanlaulut.\" Sentähden hän\nolikin visusti varonut niihin mitään lisäksi panemasta. Laulut hän\noli saanut vanhoilta vaimoihmisiltä etupäässä Suomen Karjalasta.\nVaatimattomasti hän puhuu omasta työstään seuraavasti: \"Sitte siltä\nmatkalta (1836-37) kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä\nnäitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjailleet, sovitelleet\nja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa\nuudestaan puhtaaksi kirjotelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan\nole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet.\" Sovitelkoot toiset\nvast'edes paremmin. -- Se mies ei koskaan kehunut työtänsä, vaan piti\nrehellisesti itseänsä puutteellisena. Meille Kanteletar Kalevalan\nrinnalla tarjoo loppumatonta hengennautintoa, ja runoudellemme siinä\non iäti ehtymätön lähde.\n\nYliopiston loistavassa riemujuhlassa Lönnrotkin oli läsnä ja herätti\nsuuresti ulkomaalaisten vierasten huomiota. Etevä ja suomalaisille\nystävällinen venäläinen oppinut Jaakko Grot, joka tähän aikaan\nsiirtyi Helsingin yliopistoon venäjänkielen professoriksi, tutustui\ntällöin Lönnrotiin. Kirjeissään Pietarin yliopiston rehtorille\nPletneville hän antaa elävän kuvan yksinkertaisesta runonkerääjästä.\nKoska hänen puolueeton kuvauksensa esittää meille Lönnrotin\nparaassa miehuuden iässä ja toimessa, otamme siitä tähän otteita.\nGrot kirjoittaa Fr. Cygnaeuksen vieneen hänet Lönnrotin luo ja\njatkaa: \"Ystävällisesti hän otti minut vastaan. Minä huomasin hänet\nkeski-ikäiseksi, vilkassilmäiseksi mieheksi, jolla oli ystävällinen\nhymy huulillaan, kasvot päivänpaisteesta ruskettuneet ja liikkeet\nkömpelöt. Hän oli puettu yksinkertaiseen pitkään tummansiniseen\nverkatakkiin, mutta hänen käytöksensä ja puheensa olivat niin\nsuorat ja yksinkertaiset, että heti sydämestäni miellyin häneen.\nHän nähtävästi ei aavistanutkaan itsellään olevan mitään ansiota,\nvaan pitää jokaista muuta itseään etevämpänä... Meidän tullessamme\nhän istui pöydän ääressä, joka oli täynnä tiheään kirjoitettuja\nvihkoja; yhteen hän kirjoitteli paraikaa puhtaaksi kansan keskuudesta\nkeräämiään lyyrillisiä lauluja, joita hän on jo painattanut yhden\nosan, joka on melkoinen kirja... Yht'äkkiä huomasin seinällä\npienen harpun, tai kuten sitä suomalaiset nimittävät, kanteleen,\ntavallisesta maalaamattomasta puusta. Kun aloin puhua siitä, niin\nLönnrot heti otti sen seinältä alas, laski sen polvilleen ja rupesi\nsen vaskikielillä soittamaan kaikenlaisia suomalaisia säveleitä.\nSitten hän toi viereisestä huoneesta suuria vihkokimppuja, jotka\nsisälsivät kansanlauluja... Vai semmoinen se teidän Lönnrotinne\non, sanoin Cygnaeukselle astuessamme portaita alas. -- Niin, hän on\noikea suomalainen, tämä vastasi, sekä ruumiiltaan että sielultaan.\nOnpa hauska nähdä kuinka hän kokonaan on antautunut lempitoimeensa\neikä missään suhteessa ole luonnettaan muuttanut. -- Ja todella --\nlisää Grot -- sekä käytökseltään että liikkeiltään hän on oikea\nsuomalainen: puhuessaan hän usein nyökäyttelee päätään ja ojentelee\nkättään, niinkuin olette nähnyt niiden kunnon suomalaisten tekevän,\njoita kenties olette tavannut Viipurin läänin majataloissa.\" --\nNiin lämpimästi vaikutti Lönnrotin myötätuntoinen olemus heti ensi\nkohtauksessa aivan ventovieraasenkin henkilöön.\n\nKoko kesän 1840 Lönnrot nautti Laukon vieraanvaraisuutta, mutta\nsyksyn tullen hänen täytyi palata Kajaaniin virkansa toimiin.\nHelsingistä hän oli saanut mukaansa uuden lavean työn entisten\nkeskeneräisten lisäksi. Kirjallisuuden seura hommasi näet suurta\nsuomalaista sanakirjaa, koska uusia sanavaroja oli kansanrunojen\nmukana karttunut viljalti. Työ oli ollut lehtori Keckmanin huolena,\nja hänelle oli Lönnrot tuon tuostakin Kajaanista ja matkoiltaan\nlähettänyt lukuisia sanaselityksiä ja kielellisiä huomautuksia. Mutta\nuutteran Keckmanin aikaiseen kuoltua v. 1838 työ oli jäänyt kesken.\nKukapa ottaisi sitä jatkaakseen? Kukas muu kuin väsymätön Lönnrot,\njoka tietysti parhaiten hallitsi suomenkielen sanavaroja. Hänhän oli\nSuomea ja Venäjän Karjalaa risteillessään tutustunut suomen kaikkiin\nmurteihin. Sananlaskut ja arvoitukset ensin järjestettyään hän päätti\nsitten ottaa sanakirjatyönkin niskoilleen. Ja kohta kotiin päästyänsä\nhän pani alkuun uuden merkillisen yrityksen. Syyskuun 11 p. 1840\nyhtyivät näet virkamatkoillaan piiriensä rajalla Iisalmessa Kajaanin,\nOulun ja Raahen piirilääkärit, Lönnrot, Asp ja Ticklén, ja päättivät\nkansallisen viljelyksen edistämiseksi perustaa aikakauskirjan nimeltä\nSuomi. Tämä arvokas julkaisu alkoi ilmestyä v. 1841 ja, jouduttuansa\nkolmen vuoden kuluttua Suomal. kirj. seuran omaksi, on jatkunut\nnykyaikaan saakka. Sen monet kymmenet nidokset sisältävät tärkeitä\nkirjoituksia etupäässä Suomen historian, kansatieteen, kansanrunouden\nja kielitieteen alalta. Aluksi kirjoitukset enimmäkseen olivat\nruotsinkielisiä, mutta v:sta 1863 alkaen yksistään suomeksi. Lönnrot\nse tässäkin oli innokkain asianharrastaja, ja julkaisun ensimäisissä\nvuosikerroissa hän painatti useita ansiokkaita kirjoituksia Suomen\nkansanrunouden ja kielentutkimuksen alalta, selvitellen varsinkin\nsuomen kieliopin sääntöjä.\n\nKielentutkimus se näet nyt, varsinaisten runonkeräysmatkojen\npäätyttyä ja sanakirjatyön johdosta, yhä voimakkaammin alkoi vaatia\nmonipuolisen Lönnrotin huomiota. Tammikuussa 1841 hän lähtikin\nsuurelle kielitieteelliselle tutkimusmatkalle ja vaelti Kajaanista\nensin Suomen Karjalaan ja sieltä Laatokan koillispuolitse rajan yli\nAunukseen, tutkiakseen siellä Aunuksen Karjalan kieltä. Maaliskuussa\nhän saapui suuren Äänisjärven länsirannalla olevaan Petroskoin\nkaupunkiin, mutta täältä hänen oli passirettelöjen vuoksi saman kuun\nlopulla käännyttävä takaisin rajalle tarkastuttamaan passiansa,\njoka menomatkalla rajavartioissa oli jätetty tarkastamatta.\nPetroskoin poliisimestari ja kuvernööri eivät passia hyväksyneet.\nKuvernöörinrouva puolestaan tekeytyi kipeäksi, kai koetellakseen\nLönnrotin lääkärintaloa, ja Lönnrot, joka kyllä hoksasi juonen,\nkirjoitti hänelle rohdoksi hiostavaa teetä. Palattuaan 9 peninkulman\nmatkan rajalle Lönnrot sai täällä kuulla, että passi muka olikin\nensin tarkastutettava joko Pietarissa tai mahdollisesti Rajajoella.\nSilloin hän harmistui koko matkaan ja sen rettelöihin ja palasi\nSortavalan, Käkisalmen ja Viipurin seutujen kautta, murteita\ntutkien, Helsinkiin. Aunuksen murteesen hän oli rajan ja Petroskoin\nväliä edestakaisin kulkiessaan ehtinyt melkoisesti tutustua.\n-- Matkatoverina hänellä alussa oli ollut tunnettu norjalainen\nkielentutkija ja lappalaisten pappi Nils Stockfleth, joka edellisen\njoulukuun alusta saakka oli ollut Lönnrotin vieraana Polvilassa\nsuomea oppimassa. Kun Lönnrot viipyi Ilomantsissa hoitamassa erästä\nsairasta, kääntyi Stockfleth jo helmikuussa takaisin seuraamatta\nLönnrotia Aunukseen. Päiväkirjassaan Stockfleth kuvailee matkaa ja\nLönnrotia, lausuen muun muassa: \"Rakkaus ihmisiin, kielitieteesen ja\n-- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista Lönnrot on kokoonpantu.\"\n\nLoppukesällä Lönnrot jälleen oleskeli muutamia viikkoja Laukossa\nja lähti syksyllä uudelleen liikkeelle. Matkatoverikseen hän tällä\nkertaa oli hankkinut nuoren suomenkielen tutkijan M.A. Castrénin.\nMatka kävi lokakuun lopulla Kajaanista Oulun kautta Kemiin, jossa\nCastrén odotti. Täältä ystävykset marraskuun keskipalkoilla\nsamosivat Kuolajärvelle, josta kulku käännettiin Inariin. Retki\noli kauhean työläs huonon kelin vuoksi; majaa pidettiin milloin\nkurjissa korpituvissa, milloin metsissä nuotiolla. Itse jouluaatto\nvietettiin kehnossa salokodassa Sompion tunturin juurella. Inariin\nsaavuttiin kolmantena joulupäivänä, ja Karasjoelle Norjan Lappiin\npastori Stockflethin luo retkeilijät saapuivat tammikuun alussa\n1842. Täällä he viipyivät pari viikkoa opiskellen lapinkieltä.\nPohjolan pitkä yö oli parhaillaan, ja vasta 18 p. tammik. pilkisti\naurinko ensi kerran näkyviin, \"ja se oli meistä niin ihmeellisen\nkomea, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme siitä\",\nkirjoittaa Lönnrot. Helmikuun lopulla tutkijat painuivat Venäjän\nLappiin, saapuen vihdoin Kuolan kautta Kemin kaupunkiin Vienanmeren\nrannalle. Täällä täytyi heidän odottaa meren aukeamista, ja vasta\n19 p. toukok. he pääsivät lähtemään meren yli Arkangeliin. Matkalla\npoikettiin viikkokaudeksi kuuluisaan Vienanmeren saarella olevaan\nSolovetskoin luostariin, missä m.m. tapasivat Tverin-karjalaisen\nmunkin, joka heille antoi tietoja tuosta kauas sisä-Venäjälle\nsingonneesta karjalaisryhmästä. Toukokuun lopulla matkatoverit\nsaapuivat Arkangeliin, viipyen siellä useita viikkoja. Castrén\nkertoo, kuinka heidän eräänä aamuna piti lähteä kunniatervehdykselle\nkuvernöörin luo. Mennessään he torilla näkivät kirjavasun, jota\niso koira vartioi. Kirjat olivat vanhoja ja myötäviä, ja kirjoille\nkärkäs Lönnrot ei malttanut olla niihin kurkistamatta. Silloinpa\nkoira tarrasi kiinni hänen pohkeesensa ja repäisi Lönnrotin mustiin\njuhlahousuihin suuren reiän. Vierailu jäi sillä kertaa tekemättä,\nkun Lönnrotin täytyi lähteä asuntoonsa housujaan korjaamaan.\nRäätälintaito hänellä vielä oli tallella, ja housuista tulikin\nylen eheät. Lönnrot itse ei virka tästä mitään; päinvastoin hän\nmainitsee, ettei hän ollut yrittänytkään kunniaterveisille, vaikkapa\nhäntä siihen kehoitettiin. Muuten Arkangel ei ollenkaan miellyttänyt\nLönnrotia, sillä venäläisten kalliit taksat, muodot ja mutkallisuudet\nolivat hänestä ikävystyttäviä. Poliisivirastokin kerran pidätti hänen\npassiaan ja papereitaan 5 päivää, kunnes uusi Vienan Kemistä tullut\npoliisimestari, jonka pienen, kuumalla vedellä itsensä polttaneen\ntytön Lönnrot siellä oli parantanut, kohteliaasti toimitti hänelle\npaperit takaisin. Samalla Lönnrot -- juuri vähää ennen lähtöänsä --\noikeutettiin harjoittamaan Arkangelissa lääkärintointa, mistä oli\nseuraus, että hänen isäntänsä heti korotti hintansa.\n\nMatkatoverien aikomus oli Arkangelissa akateemikko A.J. Sjögrenin\nkehoituksesta oppia samojeedien kieltä, mutta kun opettaja,\narkkimandritta Venjamin, teki vaikeuksia ja Lönnrot huomasi siitä\nkielestä olevan perin vähän hyötyä suomen tutkimiselle, jätti\nhän koko samojeedien kielen Castrénin huoleksi, joka sitä varten\njuuri täällä ollessaan sai Suomen valtiolta 1,000 hopearuplaa\nmatkarahoiksi. Castrén lähti aluksi Venäjän lappalaisten\nmaahan, ja Lönnrot taas suoriusi heinäkuun alussa Arkangelista\nseikkailurikkaalle matkalleen Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella\nasuvien tshuudien eli vepsäläisten luo, joiden kieltä tutkimaan\nSjögren oli häntä kehoitellut. Kävisi pitkäksi seurata Lönnrotia tällä\nretkellä, milloin juopon laivurin aluksessa pyhiinvaeltajien parissa,\nmilloin kyytihevosilla juhannusjuhlista humaltuneiden kylien läpi,\nmilloin jalkapatikassa, pari sotamiestä kantajina. Onegan, Kargopolin\nja Vyitegran kaupunkien kautta Lönnrot vihdoin, koettuansa monta\nhupia ja vastusta, saapui Lotinapeltoon ja sieltä vepsäläisten\nkyliin, joissa viipyi muutamia viikkoja kieltä tutkien. Suomeen\nLönnrot, kun ei saanut pyytämäänsä virkaloman pitennystä, palasi\nKarjalan kautta syksyllä 1842 ja saapui suoraan Kajaaniin lokakuun\nkeskivaiheilla, oltuaan vaivalloisilla matkoilla yhtämittaa vuoden\najan.\n\nMatkoistaan hän julkaisi huvittavia kuvauksia sekä \"Helsingfors\nMorgonbladissa\" v. 1842 että Snellmanin \"Saimassa\" v. 1845-46.\nJohdannoksi Lönnrotin matkakirjoihin Snellman \"Saimassa\" lausuu\nseuraavat huomattavat sanat: \"Näiden kertomusten yksinkertainen ja\nsuopean iloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta\noli vielä toinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos\nnimittäin Suomen kielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä\nhalukkaammin kuin nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä,\njoka aina on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä\nmatkoista, joilla hän on koettanut perikadosta pelastaa tämän\nkirjallisuuden esikoiset, Suomen kirjakielen vastaisen päälähteen.\nNämä muistelmatkin kootaan silloin ja julaistaan muodossa, jota\nLönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut niiden ansaitsevan, mutta\njonka soveliaisuudesta jälkimaailman kiitollisuus päättäköön.\" --\nOikein ennusti Snellman tässä asiassa, sillä Lönnrotin hupaisat\nmatkakertomukset ja -kirjeet -- nimellä \"Elias Lönnrotin matkat\" --\nilmestyivät v. 1902 kahtena vankkana nidoksena Suomal. kirj. seuran\ntoimesta hänen syntymänsä satavuotismuistoksi.\n\nKotiuduttuaan Lönnrot ryhtyi toimittamaan painoon arvoituksia.\nSananlaskujen kokoelma hänellä oli painovalmis jo ennen viimeistä\nmatkaa, sillä sen alkulause on allekirjoitettu Kajaanissa 23 p.\nlokak. 1841. Paitsi omia keräämiään oli Lönnrotilla käytettävänään\nmuidenkin antamia pieniä sananlasku- ja arvoitus-kokoelmia. V.\n1842 ilmestyi sitten Suomal. kirj. seuran toimesta _Suomen Kansan\nSananlaskuja_, paksu, 7,077 aakkoselliseen järjestykseen pantua\nsananlaskua sisältävä nidos, joka tutustuttaa meidät esivanhempiemme\nsattuviin, elämänkokemuksesta opittuihin mietelmiin ja neuvoihin.\nArvoitukset Lönnrot sai järjestykseen joulukuussa 1843, ja seuraavana\nvuonna 1844 ilmestyi Suomen Kansan Arvoituksia, sisältäen 1,679\narvoitusta toisintoineen ynnä 135 virolaista arvoitusta. Sananlaskut\nja Arvoitukset osaltaan täydensivät Kalevalan ja Kantelettaren\nkirjallisuudellemme laskemaa vankkaa pohjaa.\n\nNäiden töiden ohella hän teki paljon muutakin, kuten hänen\nkirjeestään alkuvuodelta 1843 käy ilmi: \"Paitsi sanakirjatyötä,\njoka ei tahdo edistyä, on minulla puolivalmiina 1:o Suomen\nkielioppi; 2:o suomalainen lukukirja, joka sisältää tarinoita,\nsatuja, kappaleita Suomen historiasta, maantiedosta, mytologiasta,\nvalittuja sananlaskuja, arvoituksia ja lyyrillisiä lauluja y.m.;\n3:o suomalainen laskuoppi.\" Näille paljoille hommille lääkärin\nlisääntyneet tehtävät ja lääketieteessä ajan tasalla pysyminen olivat\nylen suurena kiusana. Jo v. 1839 hän oli myönyt kaupunkitalonsa, ja\nkohtapa hän möi Polvilankin, pidättäen siihen vanhemmilleen pienen\nasunnon y.m. eläkettä. Lönnrot ei ollenkaan joutanut puuttumaan\ntalouden hoitoon, joka muiden käsissä meni miten sattui. Virkansa\nvuoksi hänen täytyi muuttaa vakinaisesti asumaan hyyrylle kaupunkiin,\nmutta osan päivästä hän edelleenkin vietti Polvilassa kirjallisissa\ntöissään. Tuon tuostakin hän aikoi ottaa eronsa lääkärinvirasta\nja antautua kokonaan suomenkielen harrastuksiin. Alussa vuotta\n1843 hän jo tähtäili lehtorinvirkaa Kuopion uudessa lukiossa tai\nUtsjoen kirkkoherran paikkaa, päästäksensä vapaaksi \"Aesculapiuksen\n(lääkejumalan) sauvan alta\"; jokainen uusi potilas muka oli\nhänelle vastenmielinen vieras. Myös Viipurin lukion matematiikan\nlehtorinvirka oli hänellä mielessä. Lääkintähallitus tosin oli\nhänelle usein auliisti myöntänyt virkavapautta töitä ja matkoja\nvarten, mutta ujosta Lönnrotista tuntui vaikealta sitäkin alituisesti\nanoa, koska hän itsekkin kyllä pystyi virkaansa hoitamaan. Silloin\nhänen hyvä ystävänsä, ennen mainittu lääkintähallituksen kamreeri\nRabbe, keksi sukkelan keinon. Nimettömällä sanomalehtikirjoituksella\nhän käänsi kansakunnan ja hallituksen huomion Lönnrotin suureen\ntyöhön: Lönnrot sai 1843-vuoden lopussa pyytämättään virkavapautta\nkoko viideksi vuodeksi, ja valtio kustansi hänelle sijaisenkin. Se oli\nsuurenmoinen suosionosoitus.\n\nPäästyään siten virkahuolista vapaaksi Lönnrot sanakirjan ja\nkielitutkimuksien vuoksi kesäkuun lopulla 1844 matkusti meren yli\nViron ja Liivinmaalle vironkieltä oppimaan. Ennen matkaansa hän\nilokseen tapasi Porvoossa Castrénin, josta oli eronnut Arkangelissa\nv. 1842, häntä sen koommin näkemättä. Runebergin vieraina ystävykset\nnyt viettivät yhden iloisen päivän. Vironmatkallaan Lönnrot enimmän\nosan aikaansa oleskeli Tartossa vironkieltä oppimassa ja kopioimassa\nuutterasti Oppineen Virolaisen Seuran virolaisia sanakokoelmia,\njoilla toivoi rikastuttavansa suomenkin sanavaroja. Noin 7 viikkoa\nhän kierteli maaseudullakin viron murteita tutkimassa. Rahvaan\nsorronalaisen tilan näkeminen täällä koski häneen niin kovasti, ettei\nhän voinut vierailla yhdessäkään aateliskartanossa, ja Tartossa oli\nolo samasta syystä sangen työlästä. Itse hän sanoo että, jollei\nhänellä olisi ollut niin paljon työtä, hän pelkästä mielipahasta\nolisi sairastunut. Joulukuussa hän, aluksi jalkapatikassa, lähti\nkotimatkalle Räävelin, Narvan ja Pietarin kautta, viipyen jonkun\naikaa Kattilan pitäjän vieraanvaraisessa pappilassa länsi-Inkerissä.\nTäällä hän kirjoitti muistoon vatjalaisia häärunoja. Viivyttyään\npari viikkoa Pietarissa hän vuoden 1845 alussa matkusti rantatietä\nHelsinkiin ja sieltä helmikuussa Kajaaniin.\n\nTämä oli viimeinen Lönnrotin monista runonkeruu- ja\nkielentutkimus-matkoista; nuoremmat miehet täst'edes lähtivät\nastumaan hänen viittomiansa taipaleita. Lönnrot jos kukaan oli\nluonnon puolesta ollut varustettu vaivalloisia runoretkiä varten.\nHänen karaistunut ruumiinsa kesti helposti matkan vaivat. Kävelijänä\nhänellä tuskin lienee vertaistaan, niin helposti hän jalan katkaisi\npitkiä taipaleita. Hiihtäjänä hän oli yhtä etevä. Ahkera uimari,\nankara kylpijä, joka Polvilan saunasta paiskausi suoraan järveen\ntai piehtaroi lumessa, vahva soutaja, oivallinen mäenlaskija --\nkas siinä \"taiteen\" haaroja, joissa kaikissa hän oli mestari.\nLisäksi hänen kansanomainen ja vaatimaton olemuksensa avasi hänelle\nhelposti rahvaan sydämet. Hän tyytyi kaikkeen, eli maassa maan\ntavalla. Halpa ja koruton ulkoasu johti hänet usein, kuten olemme\nnähneet, hupaisiin seikkailuihin, joista kaikkialla tiedetään\nkertoa. Milloin joku virkaintoinen nimismies tapaa kisällimäisen\nkulkijan maantien ohessa laukkuaan katselemassa tai vaatteitaan\npaikkaamassa tai pesemässä, vaatii hänet kirjattomana rattailleen ja\nkuljettaa pappilaan, jossa rovasti syleilee kisälliä Lönnrotina, ja\nnimismies luikkii nolona tiehensä. Milloin Lönnrot nöyrästi kantaa\npappilan rouvalle puita kyökkiin ja saa ruokaa palkakseen, kunnes\nrovasti tulee paikalle ja tuntee Lönnrotin, joka herttaisesti nauraa\nerehdykselle. Milloin Lönnrot yht'äkkiä katoaa kemuista ja löydetään\nvihdoin laulattamassa talon kana- tai saunamuoria. Kerran hän tulee\nasioissaan Oulun lääninkansliaan ja pyytää saada tavata kuvernööriä.\nKanslistit katsoa murjottavat äkäisesti tuohon halvan näköiseen\nukkoon, kunnes kuvernööri tulee ja syleilee lämpimästi Lönnrotia.\nKerran Venäjän puolen talonpojat, luullen häntä noidaksi, eivät anna\nhänelle ruokaa; Lönnrot silloin uhkaa heitä auringon pimennyksellä,\njoka kohta alkaakin, ja talonpojat hätäpäissään koettavat parhaansa\nLönnrotia palvellessaan. Nämä moninaiset jutut ne elävästi kuvailevat\nLönnrotin leikillistä ja korutonta olemusta. Runoja saadakseen hän\ntavallisesti lukemalla entisiä runoja innostutti kuulijat laulamaan\njulki tietonsa tai rahalla palkitsi laulajoita, käyttipä vaikeimmissa\ntapauksissa apuna ryyppyäkin. Hänen lääkärintaitonsa myös lähensi\nhäntä rahvaasen, joka pian laajalti Suomessa ja rajan takana tunsi\n\"Kajaanin tohtorin\" ja hänen runorakkautensa.\n\nMutta kauas ulkomaillekin oli Kalevala jo kantanut Lönnrotin nimen.\nNiinpä kuuluisa saksalainen tiedemies J. Grimm v. 1845 kehoitti\nLönnrotia tulemaan Saksaan tekemään siellä tutuksi suomalaista\ntiedettä, mutta vaatimattomasti hän päätti pysyä kotona, koska katsoi\nvelvollisuudekseen käyttää aikansa ja voimansa tehtäviin, joista\nolisi isänmaalle suoranaisempaa hyötyä.\n\nVirosta palattuaan Lönnrot ryhtyi uutterasti sanakirjatyöhön ja\npistäysi kevättalvella Laukossa neuvottelemassa äidillisen ystävänsä\nrouva Törngrenin kanssa siitä, pitäisikö hänen hakea pois Kajaanista\nKuopioon, mihin silloin olisi ollut tilaisuutta. Kotimatkallaan\nhän viipyi Kuopiossa viikon päivät vakaasti harkiten muuttoansa.\nKuitenkin hän vanhempiensa iällisyyden vuoksi ja peläten Kuopion\nseuraelämää sekä kallista elantoa päätti jäädä Kajaaniin. Kuopiosta\nhän vei mukanaan Kajaaniin nuoren ylioppilaan _Taneli Europaeuksen_\nauttajakseen sanakirjan teossa. Mutta Europaeuksen apu saikin aivan\ntoisen merkityksen.\n\nLönnrot näet huomasi tarpeelliseksi sanakirjaa varten vielä\ntyystemmin keräyttää runoseutujen sanavarat ja lähetti nyt omalla\nkustannuksellaan Europaeuksen kesäkuussa 1845 sanoja keräämään. Nuori\nkerääjä oli mestarinsa vertainen innossa ja kestävyydessä. Koko\nkesän ja myöhään syksyyn hän -- joskus paljain jaloin -- ristiin\nrastiin samoili Suomen Karjalassa ja Aunuksessa, missä aivan uusi ja\nrikas runoalue, jota Lönnrot itse ei ollut huomannut, avautui hänen\neteensä. Sanojen etsintä jäi sivuseikaksi; hän viehtyi kokonaan\nrunoja keräämään. Ilomantsissa hän laulatti Arhippan vertaista\nrunontaitajaa, vanhaa Simana Sissosta, joka yksinään lauloi noin 60\nrunoa. Marraskuussa hän lähti uudestaan liikkeelle, kierteli talven\npohjoisessa Venäjän Karjalassa, kesän 1846 jälleen Suomen Karjalassa\nja Aunuksessa ja toi matkoiltaan noin 1,000 runoa käsittävän saaliin.\nSuomalaisen kirjallisuuden seura, joka oli kustantanut Europaeuksen\nmatkat, lähetti liikkeelle muitakin nuoria runonkerääjiä, jotka\nkokosivat runsaasti kansan tietovaroja itä-Suomesta, Karjalan\nkannakselta ja varsinkin Inkeristä, mistä Europaeus v. 1847 muun\nmuassa korjasi talteen ihanat Kullervorunot.\n\nLönnrot sillä välin istui rauhassa sanakirjansa ääressä, joskin kohta\nhuomasi, että entiset käyttämättömät ja varsinkin uusien kerääjien\nperin runsaat runosaaliit, joiden lisäksi tulivat Seuran haltuun\njoutuneet Arvidssonin, Sjögrenin ja Castrénin paljoa aikaisemmat\nrunonkeräykset, aiheuttaisivat tekemään Kalevalasta aivan uuden\nlaitoksen. Loitsurunot, joita hän myös oli järjestellyt, hän nyt\najan puutteen vuoksi jätti Kirjallisuuden seuran huostaan odottamaan\nvastaista painoon valmistamista. Runsaat kieliopilliset keräelmänsä\nhän samasta syystä auliisti antoi Kuopion lukion rehtorin Fabian\nCollanin käytettäväksi tämän ruotsiksi kirjoittamaan suomenkielen\nmuoto-oppiin, joka ilmestyi v. 1847.\n\nKesällä 1846 Lönnrot hyvän ystävänsä, ennen mainitun venäjänkielen\nprofessorin Jaakko Grotin kanssa teki kauan aiotun virkistysmatkan\nAavasaksalle. Ystävykset yhtyivät Kuopiossa, missä viettivät\nmuutamia hauskoja päiviä Snellmanin y.m. seurassa. Matka kävi sitten\nIisalmen, Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Aavasaksalle sydänyön\naurinkoa katsomaan. Paluumatkalla Grot viipyi Kajaanissa Lönnrotin\nvieraana 10 päivää, ja kohtelias Lönnrot saattoi vierastansa\nIisalmelle saakka, antaen hänelle muistoksi tuppiveitsen. Matka jätti\nGrotille erittäin hauskat muistot, ja kirjeissään ennen mainitulle\nPletneville hän mielihyvällä kuvailee Lönnrotia seuraavasti: \"Koska\nsinä niin vähän tunnet Lönnrotia, et voi arvata, minkälainen\nihminen hän oikeastaan on: hänessä on sellainen herttainen\nhyväntahtoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka\nhänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään... Muistatkohan sinä\noikein hänen omituista muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun\nsiihen tottuu? Minä oikein ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja\nojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään edestakaisin. Kertoessaan\njotain naurettavaa hän itse usein purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa\non yhtä omituinen kuin koko hänen olentonsakin. Päässä hänellä\non viheliäinen topattu verkalakki, jossa on lippu ja samettinen\nreunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty kotitekoisesta\nvillakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja samanlaiset käänteet;\nuutena se on maksanut 16 rpl. 50 kop. paperirahaa ja tehty se on\nKajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan matkaa varten, vaan\nsentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteihin ja koska hänen\ntäytyy olla säästäväinen.\" -- Ja Aavasaksalta palattuaan Grot\nkirjoittaa Lönnrotista m.m.: \"Häneltä voin oppia olemaan ilman\nmukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää,\nvaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Ei hän pelkää\nkuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,\nvaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on\nkaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkin hänen terveytensä ei\nole niin vahva kuin voisi luulla. Totta on että hän on siitä liian\nvälinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava\nkaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman\nsyvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta\ntulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti\nkehittynyt.\" -- \"Ilja Ivanovitshia (Lönnrotia) naiset kaikkialla\nsuuresti rakastavat ja hän osaakin heitä huvittaa\", lisää Grot\nkertomuksensa lopuksi; he näet Iisalmen pappilassa viettivät pari\nhauskaa päivää nuorten neitojen seurassa.\n\nUlkonaiset syyt viimein pakoittivat Lönnrotin jättämään sikseen\nsanakirjan työlään teon ja ryhtymään todenteolla Kalevalaan. Sen\nvanha painos -- 500 kappaletta -- oli vihdoin loppuun myöty. Ankarat\nvallanpitäjät koettivat paraillaan kaikin keinoin kahlehtia\nSnellmanin väkevästi virittävää uutta kansallista suomalaisuuden\nliikettä. \"Saima\" lehti oli lakkautettu ja Snellmanin suu siten\ntukittu. Silloin tuli Lönnrot avuksi. Hän tosin aina kammosi kaikkea\nvaltiollista esiintymistä, mutta tässä asiassa hän ei tahtonut\npysyä toimetonna. Hän oli Snellmanin hartaimpia ystäviä ja usein\nläpimatkoillaan viipynyt tämän vieraana Kuopiossa. Niinpä hän\nSnellmanin pyynnöstä anoi itselleen oikeuden vuoden 1847 alusta\njulaista Kuopiossa \"Litteraturblad\" nimistä kirjallista lehteä.\nValtiollisesti viattomalta Lönnrotilta sellaista oikeutta ei\ntietysti voitu kieltää, vaikkapa tiedettiinkin, että varsinaiseksi\ntoimittajaksi tulisi Snellman. Hyvä Lönnrot otti kolmanneksella\nvastatakseen mahdollisesta tappiostakin. Lehti tuli Snellmanin\nuudeksi puhetorveksi, jossa ulosantajakin julkaisi useita\nkirjoituksia suomen kielen ja runouden alalta. Kun Rabbe varoitti\nLönnrotia sekautumasta Snellmanin asiaan, vastasi Lönnrot alussa\nvuotta 1847: \"Varoitukseesi voi kyllä olla syytä, mutta toiselta\npuolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden\nei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos\nvielä Litteraturbladin täytyy lakata ja minultakin kielletään\nkirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella itseäni sillä, että\nsemmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten\nkirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni\ntyötä, niin kauan kuin on päivä, ettei yö tulisi, jolloin ei kukaan\nvoi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan\nlaitosta.\"\n\nUusin runsain runovaroin Lönnrot innolla kävi työhön käsiksi ja\narveli aluksi voivansa suorittaa sen puolessa vuodessa. Mutta runoja\nkarttui yhä lisää varsinkin väsymättömän Europaeuksen toimesta, ja\npian huomasi Lönnrot työn vievän kosolti aikaa. Hän alotti tehtävänsä\nLaukossa talvella 1847 ja siirtyi kesäksi Kajaaniin, koska hänen\nsijaisensa tohtori Lindh halusi hieman virkalomaa. Kuitenkaan hän\nnytkään ei saanut käyttää Kalevalaan kaikkea aikaansa, sillä samalla\nhän toimitti painoon erään pienen ruotsalais-suomalais-saksalaisen\ntulkkikirjan ja Paavo Korhosen runot sekä otti pitääkseen huolta O.\nMeurmanin venäläis-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan suomalaisesta\nosastosta. -- August Ahlqvist kävi tällöin nuorena ylioppilaana\nKajaanissa, ja häneltä on säilynyt kuvaus, joka valaisee Lönnrotia\nja hänen työtänsä. Ahlqvist kertoo Lönnrotin asuvan kaupungin\nkappalaisen luona pienessä huoneessa, jonka kalustona oli pari\npöytää, kaksi kirjakaappia ja jokunen tuoli. \"Hänen huoneensa ei\nsuinkaan näyttänyt, että Suomen isoin mies siinä asusi.\" Huoneen\nkoristeena oli kaksi suurta ja siroa, Lönnrotin omatekoista\nkanteletta, toinen 32-, toinen 36-kielinen. Myömästänsä Polvilasta\nhän oli vanhemmilleen varannut asunnoksi yhden tupahuoneen, joka\npaperiseinillä oli jaettu 3:een osaan: yksi osa vanhempien asuntona,\ntoinen \"salin asemesta\" ja kolmas Lönnrotin työhuoneena. Hän näet\njoka päivä kävi Polvilassa, oli ilma millainen hyvänsä. Edellä\npuolisen hän kaupungissa valmisteli sanakirjaa ja jälkeen puolisen\nPolvilassa Kalevalaa. \"Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu\nedessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin\njärjestettynä. Lukiessansa kerääjän kirjasta niin ison palasen kuin\nnäkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu,\nkatsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen aineistosta ja löytää sen\naineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin\nnumero ylhäällä, ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla\nvälistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen\nvastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja\nselvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhyempi, sitä\nusiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä\nnoin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä\ntyö, sillä L. muistaa melkein joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä\nniin muodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan\nKalevalaan. -- Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin\nei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa\ntyön mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on\niloinen. -- Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä.\"\n-- Lopussa vuotta 1847 Lönnrot oli jo sijoittanut kaikki uudet\ntoisinnot Vanhan Kalevalan välilehtiin ja voi ryhtyä uuden tekstin\nkirjoittamiseen. Vallankumous alkoi riehua Keski-Europassa, mutta\ntyynenä istui Lönnrot Kajaanissa Kalevalan ääressä ja kirjoitti:\n\"Luulenpa melkein, että vaikka koko maailma sortuisi ja menisi\nnurin, se ei kuuluisi tänne... Täällä elämme kuin linnun pojat\nrauhassa vähän maailman melskeistä huolimatta jopa tietämättäkin.\"\n-- Lönnrotilla oli runoissa tarpeeksi työtä joutaakseen sellaisia\najattelemaan. Vanhaa Kalevalaa toimittaessa hän sanoo olleen vaikeaa\nsaada runot edes 200 säkeen pituisiksi; nyt oli muka päin vastoin\nvarottava, ett'eivät paisuisi ylen laveiksi.\n\nLopulla vuotta 1848 Lönnrot jälleen siirtyi Kajaanista Laukkoon\ntyötänsä viimeistelemään. Tammikuussa 1849 hän täällä sai sen\npäätökseen ja allekirjoitti esipuheen nimipäivänään, 17 p.\nhuhtikuuta. Samana vuonna ilmestyi painosta Kalevalan uusi laitos\ntäyteläisenä ja kauniina. Kirjallisuutemme mahtava kantakivi oli\nLönnrotin taitavissa käsissä saanut entistä ehomman muodon.\n\nTämä Uusi Kalevala sisältää 50 runoa, yhteensä 22,795 säettä. Näin\nlaajaksi ja mahtavaksi runosarjaksi oli Vanha Kalevala paisunut\nniiden runsasten keräysten kautta, joita varsinkin uupumaton\nEuropaeus oli toimittanut. Itse kokoonpanossa Lönnrot piti Vanhaa\nKalevalaa runkona, kutoen vain sen runoihin runsaita lisiä ja\nmuuttaen runojen ja tapausten järjestystä luonnollisemmaksi ja\ntaiteellisemmaksi. Tärkeimmät lisäykset liittyivät Lemminkäis- ja\nKullervotaruihin. Varsinkin jälkimäinen ihana episodi, koko\nvuosisadan kansanrunouden kirkkain helmi, josta vanhassa laitoksessa\noli ollut vain yksi runo, suuresti korotti Uuden Kalevalan\nkirjallista arvoa. Muuten Lönnrot nyt menetteli vielä vapaammin ja\nitsetietoisemmin kuin edellisillä kerroilla. Hän käytti nyt apunaan\nsangen viljalti lyyrillisiä runoja ja loitsuja, ammentaen niistä\nmielin määrin ihania mietelmiä, sananlaskuja ja tunnelmakuvia sekä\nmahtavia tenhosanoja sopivien kohtien kaunistukseksi. Samalla hän\nparansi runomitan säännölliseksi, opittuaan tarkoin sen lait, ja\nkorjasi kaikki alkusoinnun, kerron ja kielen puolesta virheelliset\nsäkeet. Tämän ulkonaisen silittelyn johdosta nykyinen Kalevala tosin\nmuodollisesti poikkeaa paljoa kauemmas alkuperäisestä kansanrunosta\nkuin edelliset laitokset. Mutta Lönnrotin tarkoitus ei koskaan\nollutkaan laatia mitään tieteellisen tarkkaa kansanrunojen kokoelmaa,\nvaan _todellinen kansalliskirja_, jota kaikki voisivat mielihyvällä\nlukea.\n\nUuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee\nselkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen\ntarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo:\n\"Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana\nomituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes\nniitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella\nja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa\nniin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä\nrunot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi\nsäilyttäneet.\" Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä\njotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä\nsuhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien\nlaulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä.\nKalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi\nhän katsoi runojen kertomusta siitä, \"kuinka Kalevala vähitellen\nvauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle\".\n\nTässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota\nLönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja\nLönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai\nLönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan\non Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki\nKalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden\navulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan\nkokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia\ntodistuskappaleita. -- Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi\nselvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa\njuuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean\nkokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt.\nKalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn\ntulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut.\nAivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen\nkehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala,\naivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen\nvaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala\noli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen\ntutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan\nvirolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin\nitä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä\nyhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta\nitää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä\nSuomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat\nyhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun\nmahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan\npääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin\nyhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre\nliittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin\nsangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa,\nkun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat\nrakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin\nkuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain\njatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut\nheistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja\nsellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän\nhuomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki\naiheutti hänen menettelytapansa: \"Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen\nrunonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin\nminä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat\nrunonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot\nsen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai\nkäyttääkseni kansanrunon sanoja:\n\n    Itse loime loitsijaksi\n    Laikahtime laulajaksi,\n\ns.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin.\"\n\nTätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi,\ntasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä,\nyhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin\nmäärin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset\nkansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä\nmäärässä. \"Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut,\ntapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme\nsemmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin\nlukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka\npaikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös\nsamassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta\"\n(K. Krohn). -- Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan\nkansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi\njalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti\nkansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se\nepäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan\nseisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei\nollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai\nkaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi\ntullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena\nhän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka\nnekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa\nsupistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri\ntässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen\nvaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään\ntunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän\nsammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.\n\nUusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka\nkohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden\nKalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien\nkäännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten\nkansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet\nheistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten\nkielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku\non lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti\nvaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten\n\"Kalevipoegiin\" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin\n\"Hiawatha\"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut\nkautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.\n\nJa meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden\nlähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia.\nKalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita\ntaideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita\naiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan\nerityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen,\njolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; -- Kalevala on\ntavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen\nviljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin\nkansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä\nja henkistä kuntoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen\nKajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä\nvirkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten\noli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä.\nHuolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista\nevättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi\nvirkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot\nsiis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin\nyksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.\n\nKalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava\nvanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut\nlemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo\nnuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta\nlienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen\nsijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin\nkirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja\nsamanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän\nkirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että \"jopa taisin\nrakastua\" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: \"Mull' on kolme\nmorsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan\nahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän.\" Pitkistä\nrunokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin\nnoin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli\nviettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut\nLönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin\npysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita.\nRunonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan\nLönnrotin mielen.\n\nMutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut,\nhänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin\ntytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli\nsyntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut\nnuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut\ntaloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän\noli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita\nsiihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen\nneiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään,\nmikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista\nluonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli\nsaanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui\npotilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä\nsahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen,\nvaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän,\nLaukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin\npäätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä\nkertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa -- hallitsijan lahjoittaman\njalokivisormuksen -- johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti\nkehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee\nLönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi;\nmikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään\nja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle.\nOli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi\nlieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä\nLönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin\nOulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan.\nSulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin\nsalaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin\nkutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. --\nVielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen\nperin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat\nmorsiamen sisaret -- morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona\neikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa -- vanhahkoa\nylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. \"Olisi\nminulla vähän asiaa\", tuumi Lönnrot. -- \"Mitä sitten?\" -- \"Minulla\npitäisi olla morsian tässä talossa.\" -- \"Teillä? Kuka te sitten\nolette?\" -- \"Nimeni on Lönnrot.\" -- Nyt valkeni asia, ja sulhasmies\nkäskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee,\nettä sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä\npanemaan lapikkaita jalkaansa. \"Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne\nkenkimään?\" tiuskaisi piika ja lisäsi: \"Odota ukko parka, täällä\ntulee häät ja sinäkin saat silloin osasi.\" Ja osansa ukko saikin,\nsillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa\nvaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi:\n\"He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin.\" Sellaisia hän\nnäet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen\nja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun (\"Raita\nse kasvoi rannalla\") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat\nsuuresti ihastuivat.\n\nHeti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä\nihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka\nliian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu\noli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti\ntakaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen\nkokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi,\nolipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen\njoulua piti suuret \"hirsi-talkoot\" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä\nkarttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa\nhyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä\nsitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan\nrouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon\npuutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin\nitse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa\nvaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti\nrouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen\njoskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä\npiippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai\njoskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia\nkatuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä\nköyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin.\nSeuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta\ntällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi\nsen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon\nterveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan\nlukuisasti kävivät \"brunnia\" juomassa.\n\nLönnrotin rouva oli \"heränneitä\", kun sen sijaan Lönnrot, joka\nvirkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa\nja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei\npitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma\nuskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko\nhänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen\nsyventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman\nisälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan\nhetkinä.\n\nEnsimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan\npäivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti\ntoisella ikävuodella ollessa.\n\nJo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs\ntoivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka\nolisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat\nsilloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin\nvihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät\nkehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan\nvirkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä\nM.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka\noli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi\niloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään\nsuomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään\nmuitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten\nvertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa\n\"Arvoituksista\" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä\nsaksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten\ntöidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti\nhartioilleen uuden työlään taakan.\n\nV. 1850 -- siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran\nperustamisen kanssa -- oli näet annettu tuo surkea asetus, joka\nkielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä\ntai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden\nystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran\nkiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana\n\"talous\" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä\nkyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista.\nJa niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti\nOulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun\nViikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt\nhalukasta toimittajaa. \"Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut\nyhteisen kansan parannus\", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä\nolikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen\ntiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa.\nVaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri\nsittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään\nsellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa\noltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia\noli antaa siitä kertomus. Sana \"lautamies\", joka muka tarkoitti\nvissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan \"rikas mies\" y.m.s.\nLeikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle\nkertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori\nsai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti\nensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: \"Kaukana meistä olkoon\nnäitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden\nniitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä\nOulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä\nvastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella\ntarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan\ntietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi\nmuihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos\nsadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä\ntuskinkaan.\"\n\nLehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä\nsen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle\nsijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian\nerämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852,\nja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä\nepäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin\njälkeläiseksi. \"Minä voin liian hyvin täällä -- hän kirjoittaa\nRabbelle -- toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede\nmihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin\npysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka\ntunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen\nkoettanut noudattaa.\" Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia\nprofessoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin,\nja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs\nheistä kirjoitti sukkelasti: \"Luovu sinä vaan lääkärin virasta;\nsinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun\nvertaistasi suomenkielen tuntijaa.\" Mutta vasta kun Lönnrot sai\ntiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja\nväitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan\nväitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten\nnimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti\nHelsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa\njo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan\ntuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi\nelävien ilmoilta. -- Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille\nmuistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen,\nrakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat\nvuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.\n\nSeuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja\nsilloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta,\nmutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti\ntehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo\nyksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien\nkunnioituksen.\n\n\n\n\nIII.\n\nProfessorina ja vanhuksena.\n\n\nLönnrot oli siis vihdoin joutunut itse nuorisolle opettamaan sitä\nainetta, jolle hän elämänsä parhaat vuodet oli omistanut. Ylioppilaat\nottivat hänet riemulla vastaan ja panivat toimeen erityisen juhlan\nuuden, kunnioitetun opettajansa tervetuliaisiksi. Kun vaatimaton\njuhlavieras astui saliin ja näki edessään häntä hurraahuudoilla\ntervehtivän ylioppilasjoukon, tahtoi hän ujosti pujahtaa\nsivukammariin. Silloin kymmeniä vankkoja käsivarsia kävi ukkoon\nkäsiksi, ja korkealla laulavan sekä hurraavan joukon olkapäillä sai\nLönnrot vastustelemisistaan huolimatta vaeltaa salin ympäri. --\nKohta sen jälkeen talvella ylioppilaat kävivät laulutervehdyksellä\nLönnrotin luona. Professori oli juuri hiihtämään lähdössä, kuunteli\ntarkkaavasti laulua, kiitti ylioppilaita muka ansaitsemattomasta\nkunnioituksesta, nousi suksilleen ja sanoi, että jos joku halusi\nnähdä hiihdettävän, niin nyt sen näki. Samassa hän alkoi suksineen\nliukua alas Vladimirinkadun mäkeä, jonka varrella hän asui.\n\nProfessorinvirkansa Lönnrot otti pääasiassa käytännölliseltä\nkannalta, ja siihen hänellä olikin täysi oikeus. Juuri käytännöllinen\ntarve se etupäässä olikin pakottanut hallituksen perustamaan\nyliopistoon opettajanpaikan kansan omassa kielessä, kun virkamiehet,\nvieläpä papitkin, perin vaillinaisesti osasivat suomea -- tosinhan\nsitä siihen aikaan ei paljoa vaadittukaan. Ja kielemme kaipasikin\nkipeästi käytännöllistä muokkaajaa ja viljelijää. Suomen kirjakieli\nennen Lönnrotia oli näet ollut perin köyhää, virheellistä ja\nruotsinvoittoista; murteiden harrastajat taas 1800-luvun alkupuolella\nolivat jo silpomaisillaan sen moneksi eri kirjakieleksi. Silloin\ntuli Lönnrot oikealla hetkellä, yhdisti itseensä suomen kaikkien\nkielimurteiden tarkan tuntemisen ja toi esiin kansanrunoista ennen\naavistamattomat runsaat kielelliset aarteet. Hän ryhtyi luomaan\nSuomelle _uutta yleistä kirjakieltä_, sulattaen siihen suomen\neri murteiden parhaat ominaisuudet. Kansanrunojen kerääminen ja\njulkaiseminen ja varsinkin Kalevalan kokoonpano tosin ovat hänen\nelämänsä tärkeimmät työt, mutta melkein yhtä korkealle on arvattava\nhänen käytännöllinen työnsä suomen kirjakielen uudistajana ja\nviljelijänä. Hän valoi yhteen länsi- ja itäsuomen murteet, liittäen\ntaitavin käsin vanhan kirjakielen jo kieliopillisesti vakaantuneesen\nja säännölliseen länsisuomalaiseen asuun itäsuomen runsaita ja\nmeheviä sanavaroja, taivutusmuotoja ja puheenparsia. Siten muodostui\nmeille, eri murteista yhtyen, uusi yleinen kirjakieli, jolla monen\nmuun kansan kirjakielen rinnalla on se verraton etu, että kaikki\nsuomalaiset sitä yhtä helposti ja yleisesti ymmärtävät.\n\nTätä suurta kielellistä puhdistus- ja uudistustyötänsä hän,\nkuten olemme nähneet, oli ahkerasti harjoittanut jo Kajaanissa\nollessaan. Hänen monet kirjalliset julkaisunsa ja suomenkieltä\nkoskevat tutkielmansa ja kirjoituksensa osoittavat, kuinka\nhänen omakin kantansa vasta vähitellen vakaantui. Aluksi hänen\nkirjoitustapansa oli näet sangen hapuilevaa ja tavoitteli latinan\nsekä kreikan kielen lauserakennusta. Lukija on kyllä huomannut\nniistä Lönnrotin suomenkielisten kirjoitusten otteista, joita\nedellisessä on esiintynyt, kuinka kankealta ja vanhanaikuiselta hänen\nkirjoitustapansa tuntuu meikäläisistä. Mutta se ei ole ollenkaan\nihmeellistä ajan oloihin katsoen. Hiljakseen Lönnrotin kirjoitustapa\ntuli luonnollisemmaksi ja suomalaisemmaksi ja vakaantui vihdoin siksi\nyksinkertaiseksi, joskin hieman kankeahkoksi proosaksi, jota hän\nlopummalla ikäänsä kirjoitti. Hänen muodostelemansa uusi kirjakieli\nkehittyi näet nopeasti mestarinsa ohitse, joka ei koskaan ollut\nmikään kielellinen tyylinero, yhtä vähän kuin hän oli omintakeisesti\nluova runoilija. Nuoremmat, notkeampikynäiset miehet veivät Lönnrotin\nrakentamaa kirjakieltä nopein askelin muodollista täydellisyyttä\nkohti, ja mestari itse vaatimattomana vanhoilla päivillään ei\nmielellään tahtonut kirjoittaakaan suomea, koska hän oli muka jäänyt\nkielen kehityksessä jälelle.\n\nKajaanissa alottamaansa kielellistä uudistusta Lönnrot professorina\njatkoi. Hän koetti ylioppilaissa etusijassa virittää harrastusta\nsuomenkieleen ja sen oppimiseen. Kieltämme alettiin tähän aikaan yhä\nenemmän viljellä varsinaisen sivistyselämän eri aloilla, ja ääretön\njoukko uusia sanoja tarvittiin eri sivistyskäsitteitä ilmaisemaan.\nJo Kajaanissa Lönnrot oli ahkeroinut uusien sanojen sepitystä,\nkarsinut kielestä pois rumia muukalaisuuksia ja esimerkillään\ninnostanut muitakin samaan työhön. Lääke- ja kielitieteellisiä,\nlasku- ja runo-opillisia sekä historiallisia oppisanoja oli hänen\npajastaan jo silloin lähtenyt ensimäinen joukko. Professorina\nollessaan hän taivutteli nyt kieltä mitä monipuolisinten käsitteiden\nilmaisijaksi, veti kansanrunoista esiin runsaasti somia ja sattuvia\nsanoja sekä sepitti joukoittain yhtä osuvia uusia sanoja noiden\nuusien käsitteiden tulkiksi. Suomen eri murteiden rikasten sanavarain\ntäydellinen tunteminen ja taipuisa, luonnostaan herkkä kieli-aisti\nohjasivat häntä tässä tärkeässä toimessa niin hyvin, että hänen\nsepittämänsä uudet sanat yleensä käytännössä vakaantuivat paljoa\nnopeammin ja paremmin kuin muiden samanaikuisten sanaseppäin\ntekeleet, jotka nekin puolestaan suuresti edistivät yhteistä\ntulosta. Me, jotka nykypäivinä niin helposti sujuttelemme suomea\nkaikilla sivistyselämän aloilla, käyttäen valmista ja vakaantunutta\nsanavarastoa, joka tosin päivä päivältä yhä karttuu ja tarkistuu,\nemme kyllin osaa ymmärtää niitä vastuksia, joita kirjakielen\nuudestiluominen luojillensa tuotti.\n\nTämän vaikean tehtävän Lönnrot toimitti yleensä luennoillaan.\nKoko virka-aikansa hän ylioppilaille esitti 2 tuntia viikossa\nKalevalaa, käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi niin laveita sana- ja\nasiaselityksiä, ettei ennättänyt lukea kuin 10 runoa lukuvuodessa.\nToisena kahtena viikkotuntina hän esitti suomen kielioppia tai\nsuomalaista mytologiaa. Ensi vuotenaan hän luennoilla suomensi\nmuutamia epistoliakin alkukielestä. Mutta tärkein tehtävä noina\nkahtena tuntina oli juuri uusien oppi- ja sivistyssanojen sepittäminen\ntieteen eri aloilla. Niinpä hän syksyllä 1857 kirjoittaa\nlukeneensa kasvioppia ja syksyllä 1858 itse suomentaneensa erästä\nruotsinkielistä luonnonopillista kirjaa, antaen ylioppilaiden\nkolmena tuntina suomentaa erästä toista luonnonopillista teosta ja\nkotityönä harjoittaa suomen kirjoittamista. Eräs luennoilla ollut\n(J. Krohn) kuvaa niitä näin: \"Ihmeteltävää oli kuulla, kuinka selviksi\nja sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja\nvarsinkin kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi tuhansia\nsanoja, jotka useimpain muitten nykyisien sivistyskielten on täytynyt\nlainata.\" -- Varsinkin oivallinen kasviopillinen sanastomme on\nLönnrotin luoma. Luonnonihailijana hän koko ikänsä oli harrastellut\nkasvioppia, ja nyt professorina hän, kääntäessään luennoillaan\nsuomeksi Hartmanin Floraa, sepitti sille täydellisen suomalaisen\nsanaston, joka _Suomen kasvistossa_ v. 1860 tuli julkisuuteen.\nRuotsinvoittoista lakikieltä hän notkeasti taivutti suomalaiseksi\nkääntämällä suomeksi 1734-vuoden laista _Kauppakaaren ja Maakaaren_\n(1857) ja suomentamalla J. Ph. Palménin _Lainopillisen käsikirjan_\n(1863). Kieliopillisia oppisanoja hän oli julaissut kirjoituksissaan\njo Kajaanissa ollessaan, ja 1857-vuoden \"Suomi\" kirjassa hän\nantoi niitä uuden kokoelman. Tieteellisenä tutkimuksena hänen\nprofessoriajaltaan mainittakoon hänen saksankielinen esityksensä\n_Inarin lapin murteesta_ (1854).\n\nTutkintovaatimuksissaan Lönnrot oli ehkäpä liiaksikin lempeä ja vähän\nvaativainen. Monta hauskaa muisteloa on säilynyt hänen helposta\narvosanojen annostaan. Mutta on huomattava, etteivät silloiset\nsuomenkielen opintojen apuneuvotkaan olleet suuria, eikä sen ajan\nvaatimuksia siis käy mittaaminen meidän aikamme mitalla. Asian\nharrastuskin oli silloin jo ansio.\n\nVarsinaisen virkatoimensa ohella hän, kuten tavallista, ennätti\nharrastaa paljon muutakin hyvää. Jatkona kajaanilaisille\nraittiusharrastuksilleen hän v. 1853 perustetun Raittiuden Ystäväin\nSeuran toimituksissa julkaisi käännöksinä ja mukaelmina pari\nkansankirjasta: _Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Vilhelmi\nLinterin historia_ (1856). Näillä käännöksilläkin hän rikastutti\nkirjakieltä. Ja v. 1857, kun ankara kato kohtasi pohjois-Suomea,\nhallitus lähetti hänet varta vasten hädänalaisille seuduille kauas\nSotkamoon saakka neuvomaan rahvaalle jäkäläleivän tekoa. Sellaiseksi\nlähettilääksi hän olikin aivan kuin luotu kansanomaisuutensa ja\nentisen laajan kokemuksensa vuoksi. Jäkäläleipien paistuessa uunissa\nLönnrot istui uunin edessä ja valmisteli kasvistoaan; julkaisipa\nhän pienen kirjasenkin jäkäläin ruoaksi käyttämisestä. Vanha\nlääkärinharrastuskin hänessä yhä pysyi vireillä, ja sen tuloksena on\nmainittava hänen kirjoituksensa _Minkätähden kuolee Suomessa niin\npaljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa_ (v. 1859). Siinä hän\nneuvoi lapsien terveydenhoitoa.\n\nProfessoriaikanansa virinneihin valtiollisiin pyrintöihin ja\nsuomalaisuuden vaatimuksiin Lönnrot ei personallisesti puuttunut.\nHän oli läpeensä rauhan mies, joka kammosi kaikkea valtiollista\ntaistelua ja puoluepolitiikkaa. Hän työskenteli hiljaisuudessa omalla\nalallaan, mutta ei silti suinkaan ollut välinpitämätön valtiollisille\nja kansallisille uudistusharrastuksille. Mielihyvällä hän näki\nuuden Suomen nousevan niilläkin aloilla, samoinkuin hän oli sitä\nvalmistanut kirjallisuuden vainiolla. Valtiollinen ja julkinen\ntoiminta ei kuulunut hänelle; olihan hänen harras ystävänsä Snellman\nja joukko nuorempia voimia tarmokkaasti taistelemassa sillä alalla.\n\nKuitenkin Lönnrotin asema suomenkielen professorina ja Suomal. kirj.\nseuran esimiehenä, joksi hänet oli valittu v. 1854, velvoitti\nhänet joskus astumaan esille yhteiskunnallisissa asioissa ja\nkansallisuus- sekä kielikysymyksessä. Vireä kenraalikuvernööri kreivi\nBerg näkyy joskus tiedustelleen Lönnrotinkin mielipidettä suomenkielen\nkäytäntöä koskevissa asioissa; hänet kutsuttiin v. 1861 jäseneksi\nkansakoululaitoksen suunnittelu-ehdotusta tarkastavaan komiteaan ja\n1862-vuoden kieli-komiteaan. Kun Suomi v. 1860 sai oman rahan ja\nrahayksiköille tarvittiin sopivat suomalaiset nimitykset, sepitti\nLönnrot nuo sattuvat nimitykset \"markka\" ja \"penni\".\n\nKieli- ja kansallisuuskysymyksessä käy Lönnrotin kanta paraiten ilmi\nniistä jonkinlaisista ohjelmapuheista, joita hän Suomal. kirj. seuran\nesimiehenä piti seuran vuosikokouksissa vv. 1855-62. Ennen Lönnrotin\nesimiehyyttä oli seuran virallinen kieli ollut ruotsi, jäsenet kun\nvielä huonosti taisivat suomea, mutta Lönnrot alkoi seurassa esittää\nasiat suomeksi, joskin keskustelu edelleen useimmiten kävi ruotsiksi,\nja ruotsi pysyi seuran pöytäkirjakielenä vuoteen 1861 saakka. Pari\nensimäistä vuosikokouspuhettansa Lönnrotkin piti ruotsiksi, saipa\nsiitä \"Suomettarelta\" moitelauseenkin, varsinkin kun hämäläisiä\ntalonpoikia kerran oli ollut kokouksessa läsnä. Mutta v:sta 1857\nalkaen hän puhui yksinomaan suomeksi. Hänen ensimäinen kielellinen\nvaatimuksensa oli koulujen opetuskielen suomalaistuttaminen,\nkoska opetuskieli tavallisesti määräsi yksilön koko kirjallisen\nja puhekielen. Itse hän ruotsinkielisiä kouluja käyneenä sen muka\nkipeästi tunsi. Kun v. 1858 avattu Jyväskylän alkeisopisto vastoin\ntoivoa aluksi muodostuikin pääosalta ruotsinkieliseksi, niin Lönnrot,\njoka ei suinkaan tahtonut ryhtyä \"morkkimaan\" isällisen esivallan\ntoimia, vuosipuheessaan v. 1859 lausui jo julki ajatuksen yksityisen\nsuomenkielisen opiston perustamisesta -- ajatuksen, joka vasta\n1870-luvulla toteutui. Lönnrot ei luullut siihen suuria tarvittavan:\n\"Pääasiana olisi perustajan taito, halu ja hartaus tahtoaksensa\njotain Suomen kansan, kielen, kirjallisuuden ja sivistyksen\neteen voimainsa mukaan tehdä ja toimittaa. Hän kyllä semmoisessa\nyrityksessä ei tulisi _ansiovuosia_ kokoamaan, mutta epäilemättä\nolisi hänelle siitä sen enemmin _ansioa_ karttuva.\" Samassa puheessa\nLönnrot iloitsi siitä, että hallitus oli kuntien pöytäkirjakieleksi\nsuomenkielisissä kunnissa vihdoin määrännyt suomen, ja että\nyliopistossakin vast'edes saatiin suomeksi suorittaa opinnäytteitä.\nSiten suomenkieli voitti sijaa tieteen piirissä ja oikeuslaitoksenkin\nalalla, mihin viittasi sekin seikka, että esivalta jo huolellisesti\nsuomennutti kaikki käskynsä ja asetuksensa. -- Seuraavana vuonna\nLönnrot torjuu suomenmielisten päältä syytöksen maan ruotsalaisten\nsortamisesta ja suomalaistuttamishankkeista ja vakavasti kehoittaa\n\"urheaan työhön\" eikä \"äänenpitoon\" kansan suomenkielisen\nenemmistön kohottamiseksi oikeudenmukaiseen asemaan. Seuraavassa\npuheessaan v. 1861 Lönnrot teroitti mieliin, että suomenkielen tuli\nSuomessa kaikilla yhteiskunta- ja sivistyselämän aloilla vähitellen\npäästä käytäntöön ruotsin rinnalla siinä suhteessa, joka oli\nkummankin kielen puhujain lukumäärän välillä. Lönnrot tässä tähtää\nnähtävästi jotakin kunnallisen pääkielen periaatetta. Viimeisessä\nvuosipuheessaan v. 1869 Lönnrot lausui kantansa kielikysymyksessä\nyhä varmemmin ja selvemmin, vaatien suomea välttämättä koulujen ja\nvirkakuntain kieleksi. Kuitenkin Lönnrot aina pysyi kohtuuden ja\nmaltin rajoissa, tahtomatta väkivaltaisia ja katkeruutta synnyttäviä\ntoimenpiteitä. Luonnollinen ja asiallinen sovinnollisuus tässäkin\nkysymyksessä johtaisi parhaiten perille. Tuomioistuinten pöytäkirjat\noli välttämättä saatava suomeksi, koska \"tuomari oli yhteisen kansan\neikä yhteinen kansa tuomarin tähden.\"\n\nSamana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa --\nhänen erotessaan professorinvirasta -- Lönnrot vakuutti, ettei\nsuomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa;\nSuomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain\nsuomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin\nrinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin\ntoimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän\noli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden\narvoa ajattelematta. \"Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni\nniiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein\nvoinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti,\nmelkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa;\nitse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä.\"\n\nEdellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja\nkansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten\nväitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä\naivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan\nrauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen\nja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä\nhän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen\nlappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta,\nnähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti\nalhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin\nsanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten\nomakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. -- Jouduttuaan\njäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan\nkielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja\noikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön\nottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu\nkummissaan sanoneen Lönnrotille: \"Me luulimme, ettet edes sinä, veli\nkulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan.\"\nLönnrot kuuluu siihen vastanneen: \"En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan\nen myös salli ettei pääse ikinä.\" Komitean enemmistö virallisessa\nlausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään\ntasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön\nepämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen\nkanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon\ntapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy\ntahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti\nantamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää\nkuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia,\njoissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia.\nSellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra,\ntohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa\nkansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa,\n\"että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi\nruotsin kanssa\", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön\nkansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden\nherättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.\n\nEhkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa\nkansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa\nv. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran.\nSivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys\non sille turmioksi, arvelee Lönnrot. \"Kansallisuuden ja kielen\nkeskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu\nja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei\nnykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä...\nTyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä\nkansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla\nosalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja\nja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja\nniinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota\nsentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki\ntodistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.\" -- Nämä\nvoimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli\naikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.\n\nYksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan.\nKotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea,\nmutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille\nsuomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään\nerinomaista -- hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi --\nmutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut\nhäneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin\nkun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea.\nYstäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä.\nKuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja,\n\"sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään;\nsaakoot he kouluja.\" Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: \"Suomi\nsuomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät.\"\nRuotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti\nyhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys.\nPitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei\nviitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja\nnasevia kirjoituksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa\nkieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään\njohtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera\ntyö pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. \"Tuli hänen\nluoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja\ntuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli\npaperia myöten\", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan\n(J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden\nseuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin\nkanssa, kirjoittaa muistelmissaan; \"Minun ei tarvitse sanoa,\nkuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen\npienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin\ntalossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti\npuhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen,\nlevollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa,\nhänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan\nja hyveessään ihannekuvana ilmestyi.\"\n\nHarvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin,\nja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja\nhiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia\nkemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen\nyksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui\nolemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja\nyksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein\nmyöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle.\nTeatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt\nkertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen\nmukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat\njoutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu\nusein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa.\nLönnrot ei suvainnut tärkkipaitaa vaan piti leveäkauluksista\ntalonpoikaispaitaa, iso musta silkkihuivi kaulan ympäri käärittynä.\nJuhlatilaisuuksissa pantiin \"simsetti\" kaulaan. Puheita hän\nniissä ei ollut kärkäs pitämään, sillä kainoutensa vuoksi hän oli\nhuono puhuja, joka vaivoin sai sanansa esiin, jollei puhe ollut\nkirjoitettu. Ylioppilaita hän suosi lämpimästi ja puolusti hartaasti\noman ylioppilastalon rakentamista. Mielellään hän myös lainasi\nylioppilaille rahoja, mutta kyllä nämä puolestaan koettivatkin\nolla säntillisiä maksussaan. Urheilua hän edelleen harrasti niin\nrivakasti, että vielä 60 vuoden vanhana kuuluu kepeästi kiivenneen\ntankoa myöten yliopiston voimistelusalin lakeen saakka.\n\nKesänsä Lönnrot perheineen vietti rakkaassa Sammatissa, mihin hänen\nsydämensä lapsuudesta saakka niin lujasti oli kiintynyt. Perhe oli\nvähitellen lisääntynyt pienillä tyttärillä, joiden iloinen nauru\nja leikittely hauskutti isän harvoja joutohetkiä. Aluksi asuttiin\nPaikkarissa ja sittemmin useita kesiä Leikkilän kylän Mikolassa.\nTäällä Lönnrot eli kuin todellinen kansan mies konsanaankin, eikä\nouto osannut häntä professoriksi aavistaa. Hupaisin erehdyksin hänen\nulkoasunsa tuotti hänelle vieläkin ja antoi aiheita kaskuihin.\nMilloin pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä\nukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä\nkantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten\nprofessorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden\npakeille. Milloin joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko\nmukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle.\nMahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden\nsoutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen\nasettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän j.n.e. Tuttavilleen\nhän Sammatissakin professorina ollessaan ja myöhemminkin leikkeli\njoskus housuja, teki karhunputkesta sikarinloppeja, lahjoittipa\njollekulle omatekoisen kanteleenkin. Ottipa hän vastaan sairaitakin,\njoskin vastahakoisesti.\n\nLähestyessään täysinpalvelleen ikää Lönnrot alkoi haluta kokonaan\nSammattiin, saadaksensa siellä rauhassa hyvän terveytensä avulla\nsuorittaa loppuun ne tärkeät keskeneräiset työt, joita hän\nyliopistollisen opetustoimensa vuoksi ei ollut ennättänyt päättää.\nVarsinkin sanakirjatyön lopettaminen oli pysynyt hänen mielessään.\nSen tuloksia hän oli jo auliisti antanut lehtori K.E. Eurénin\nkäytettäväksi, joka v. 1860 julkaisi suomalais-ruotsalaisen\nsanakirjansa. Lönnrot tosin voimiensa puolesta olisi vielä kauankin\nkyennyt virkaansa hoitamaan, mutta hän poistui mielellään,\nvalmistaaksensa sijaa nuoremmalle ja tieteellisemmälle kyvylle.\nKerrotaan että yliopiston varakansleri parikin kertaa tiedusteli\nLönnrotilta, milloin tämä aikoi ottaa eronsa. Kun Lönnrot arveli,\nettei hän sitä niin varmaan osannut sanoa, oli varakansleri\nohimennen huomauttanut, että Aug. Ahlqvist jo alkoi vanheta hänkin.\nLönnrot hakikin täysinpalvelleena heti virkaeron ja sai sen, täyden\neläkkeen ynnä kanslianeuvoksen arvon keväällä 1862, jättäen sijansa\nAhlqvistille. Ja kaihoisten erojaisjuhlien jälkeen Lönnrot heti\nsiirtyi asumaan rauhalliseen Sammattiin, mieli yhä täynnä työtä ja\ntarmoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eipä edes Sammatissa Lönnrot saanut rauhassa lopettaa\nlaveaa sanakirjatyötänsä, sillä pian hän kutsuttiin uuteen\ntärkeään toimeen, joka sitten sangen suuressa määrin anasti hänen\naikansa ja huomionsa. Jo v. 1817, uskonpuhdistuksen 300-vuotisen\nmuistojuhlan johdosta, oli asetettu erityinen komitea korjailemaan\najanmukaisempaan asuun vanhaa suomalaista virsikirjaa. Komitean\ntyö jäi keskeneräiseksi, mutta talvella 1863 asetettiin silloisen\narkkipiispan Bergenheimin alkuunpanosta uusi virsikirjakomitea, jonka\njäseneksi ja puheenjohtajaksi Lönnrot kutsuttiin. Bergenheim itse\nkävi varta vasten Sammatissa pyytämässä Lönnrotia tähän toimeen,\njohon Lönnrot jos kukaan oli erittäin sopiva. Hänhän näet perin\npohjin tunsi kansanrunouden kaikki ominaisuudet, oli itse paljon\ntutkinut ja selvitellyt suomalaisen runousopin sääntöjä, jopa\nharjoitellut varsinaista runotyötäkin, julaisten m.m. jo \"Mehiläisen\"\nhistoriallisessa liitteessä suomennossipaleita \"Iliadista\",\n1845-vuoden \"Suomi\" kirjassa _Kokeita suomalaisessa laulannossa_,\netupäässä Runebergin laulujen käännöksiä, ja 1855-vuoden \"Suomessa\"\n_\"Odysseian\" VI:nnen laulun suomennoksen_. Kajaanissa ollessaan hän\nkuuluu tuttavilleen kirjoitelleen ruotsinkielisiä tilapäärunojakin.\nPitkiä suomenkielisiä, vanhalla runomitalla sepitettyjä runokirjeitä\ntuttaville häneltä myös on säilynyt. Kalevalan ja Kantelettaren\nrunojen muovailutyö oli myös tietysti kehittänyt hänen runollista\naistiaan, ja vaikka luova runolahja häneltä puuttuikin, oli hänellä\nsittenkin parhaat edellytykset korjailemaan parempaan asuun vanhoja\narkkiveisun tapaisia virsiä. Lisäksi hänen vilpitön, yksinkertainen\nuskonsa, joka vuosien vieriessä yhä syventyi nöyräksi luottamukseksi\nJumalaan ja Kristuksen sovituslunastukseen, oli hänelle suureksi\navuksi virsiä laitellessa.\n\nLönnrot viehättyikin kohta koko sydämellään komitean tehtävään ja\ntuli sen ahkerimmaksi työntekijäksi. Kun komitea, oltuaan kesällä\n1863 kuukauden ajan Turussa koolla, hajosi, ja jäsenet ottivat kukin\nosallensa joukon virsiä, korjaillaksensa ja kääntääksensä niitä,\notti Lönnrot yksin omalle osuudelleen neljännen osan. Kotonaan\nSammatissa hän sitten innokkaasti paranteli ja suomenteli virsiä,\nluki tekeleensä jumaliselle vaimolleen tai kävi kylässä lukemassa\nniitä hurskaille ihmisille. Näiden muistutukset hän mielellään otti\nvarteen. Kanteleen säestyksellä hän itse lauloi uusia virsiänsä\nperheelleen.\n\nKun komitea kokoontui Turussa toisen kerran syksyllä 1866,\ntarkastettiin miehissä parannukset ja käännökset, ja Lönnrot\nse silloin teki useimmat muistutukset. Komitean työn tuloksena\nilmestyi v. 1867 \"Uuden suomalaisen virsikirjan\" ehdotus, mihin tuli\n\"lisäysvirsiä\" v. 1868, tuloksena komitean kolmannesta koossaolosta.\nNeljännen kerran kokoontui komitea Turussa talvella 1871 ja painatti\ntoisen ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi. Tällä ajalla kiihtyi\nLönnrotin virrentuottamisinto niin suureksi, että hän itse julkaisi\nlukuisia omia virsiehdotuksiaan, painattipa v. 1872 aivan oman\nlaitoksen nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi_,\nmissä oli 413 mukailtua ja suomennettua virttä. Tätäkin hän yhä\nparanteli, kunnes G.V. Edlund kustansi siitä v. 1883 uuden, komean\nja nuoteilla varustetun painoksen nimellä _Väliaikainen Suomalainen\nVirsikirja_, mihin oli koottu 500 virttä, joista 136 Lönnrotin omaa\nkäsialaa. Virrenteko oli tullut hänen toiseksi luonnokseen; vielä\nkuolinvuoteellaan hän korjaili rakkaita virsiään. Omintakeisia virsiä\nhäneltä ei ole monta, mutta hänen korjailemiaan ja mukailemiaan\nlienee noin 300. Tosin hänen virtensä runolliselta arvoltaan ovat\nvaatimattomia, jopa arkipäiväisiäkin, mutta sen sijaan ne muodoltaan\novat sujuvia ja virheettömiä sekä hengeltään yksinkertaisen\nharrasmielisiä ja kansantajuisia. Virsikirjan laatijanakin Lönnrot on\ntehnyt kansalleen muistettavan palveluksen, vaikkapa nykyinen uusi\nvirsikirja onkin lopullinen tulos vasta toisen myöhemmän komitean\ntyöstä.\n\nOllen virsien teossa tavallansa hengellisellä alalla Lönnrot\nmuutenkin toimitteli papillisia tehtäviä. Sammatissa ei näet\nvieläkään ollut omaa pappia, vaan kävi emäpitäjän, Karjalohjan,\npapisto kerran tai pari kertaa kuukaudessa toimittamassa\nkappelikirkossa jumalanpalvelusta. Tätä epäkohtaa auttaakseen Lönnrot\nhaki tuomiokapitulilta saarnaluvan ja toimitti Sammatissa papittomina\npyhinä jumalanpalveluksen. Pari lukenutta rusthollaria, Verlander\nja Malmgren, saarnasi toisin vuoroin. Lönnrot luki saarnansa\ntavallisesti jostakin postillasta ja esiintyi yksinkertaisessa\npuvussa, joka ei suinkaan papille vivahtanut. Myöhemmin Sammatti\netupäässä Lönnrotin toimesta sai oman papin.\n\nAsuttuaan aluksi hyyryllä ennen mainitussa Mikolassa Lönnrot osti\nitselleen Haarjärven kylästä Nikun talon, jonka taloudenhoidosta hän\ntosin huoli yhtä vähän kuin ennen Polvilassa, sillä taloudellisesti\nepäkäytännöllisenä miehenä hän aina kammosi kaikkia sellaisia puuhia.\nToimellinen rouva ja vouti saivat niistä huolehtia. Onneksi Lönnrotin\nhyvä ystävä, lehtori K.G. Borg, otti hoitaakseen hänen raha-asioitaan\nja käytännöllisenä miehenä pian saattoi ne kukoistavaan tilaan.\nBorg olikin Lönnrotille kuin oikea käsi varsinkin sen jälkeen\nkuin Lönnrotin vaimo v. 1868 kuoli ja jätti miehensä neljän\nnuoren tyttösen kera katkerasti suremaan. Vanhimman veljen Henrik\nJuhanan tytär Vilhelmiina Lönnrot oli Lönnrotin tunnollisena\ntaloudenhoitajattarena ja toisena kätenä. Ollen taloudellisesti siten\nhyvässä hoivassa Lönnrot itse sai rauhassa toimitella kirjallisia\ntöitään.\n\nKuvauksena Lönnrotin epäkäytännöllisyydestä ja samalla luontaisesta\ntyyneydestä ja leikillisestä hyväntahtoisuudesta olkoon eräs hänen\njoulumatkansa v. 1865, josta arkkipiispa G. Johansson \"Kansan\nYstävässä\" on antanut hauskan kertomuksen.\n\nLönnrot oli ennen joulua saapunut Helsinkiin eläkkeensä nostolle\nja jouluostoksille, ja Johanssonin, joka silloin oli ylioppilas,\noli määrä Lönnrotin seurassa matkustaa jouluksi kotiinsa.\nHerra kanslianeuvos puuhasi kaiken päivää kaupungilla, ja\nvasta iltahämärässä saapuivat hänen ostoksensa, kahteen isoon\nlaatikkoon ja moneen paperikääröön pakattuina, hänen tavalliseen\nmajapaikkaansa lehtori Borgin luo. Käytännöllinen Borg sijoitti\nnuo paljot tavarat mitenkuten rattaille, ja hämyssä lähtivät\nsitten Lönnrot ja Johansson ajaa jytyyttämään koleista maantietä\nSammattia kohti. Tultiin ensimäiseen majataloon ja päästiin\nparhaiksi saliin, kun kyytipoika saapui kysymään, mitä hänen tuli\ntehdä kärryjen korissa oleville tavaroille. \"Saat pitää ne\", tuumi\nLönnrot rauhallisesti. \"Mutta niitä on paljon\", sanoi kyyditsijä.\n\"Pidä vain kaikki\", arveli Lönnrot. Mentiin kuitenkin lähemmin\ntutkimaan asiaa ja huomattiin, että nuo monet pussit ja tötteröt\nolivat röykkyisellä tiellä tärisseet rikki; kärryjen pohja oli\ntäynnä sekaisin rusinoita, kahvia, sokeria, ryynejä y.m. Enimmät\nkoottiin mitenkuten takaisin pusseihin, mutta loput Lönnrot\njalomielisesti luovutti kyytipojalle. Sitten lähdettiin sisään\ntutkimaan laatikoita. Sama hävityksen kauhistus niissäkin: kaikki\ntavarat mullin mallin. Lönnrot vain naureskeli, arvellen rouvan\nkotona hyväisesti hämmästyvän jouluostokset nähtyään. Matkamiesten\nselvitellessä pahinta sekamelskaa eräs Tammisaaren kauppias astui\nkammarista saliin katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Luullen Lönnrotia\nylioppilaan kyytimieheksi hän alkoi puhutella ukkoa kuin kyytimiestä\nainakin. Lönnrot puolestaan ei pyrkinyt korjaamaan kauppiaan\nerehdystä. Kauppiaan matkatoveri, eräs raatimies, kurkisti silloin\nkammarista saliin, tunsi heti Lönnrotin ja sai töintuskin toverinsa\nvaikenemaan. Kun kauppias seuralaiseltaan sai tietää, että luultu\nkyytiukko olikin itse kanslianeuvos Lönnrot, hän tuli kohta pyytämään\nanteeksi ja toimitti pöytään lämmintä juotavaa. Lönnrot naureskeli\nvain koko asialle ja lasketteli sukkeluuksia. -- Matkaa jatkettiin\nreellä, sillä lunta oli jo tullut tarpeeksi. Reessä kulku tuntui\nLönnrotista niin turvalliselta, että hän muitta mutkitta pimeässä\nosti kyytimiehen reen kalliista hinnasta. Kun sitten seuraavasta\nmajatalosta päästiin jonkun matkaa, alkoi reki ilkeästi natista\nja keikkua, kunnes yhtäkkiä toinen jalas katkesi ja reen laidat\npahasti irvistyivät. Johanssonia nauratti, Lönnrot vain lauleskeli,\nja varovalla kululla päästiin seuraavaan majataloon. Sinne Lönnrot\nhylkäsi koko rekensä korjattavaksi. Reki oli näet ikä-kulu ja huono,\nja Lönnrot oli suuresti pettynyt sikaa säkissä ostaessaan. Kotona\noli talon naisväellä sitten aika puuha selvitellessä sekaantuneita\nostoksia, ja rouva oli todella nyreissään. Lönnrotista oli kaikki\nhupaista ja hullunkurista, mutta reen kohtalosta hän ei hiiskunut\nmitään.\n\nLönnrotilla oli neljä tytärtä, hiljainen Maria, vilkas Ida,\navomielinen Elina ja kaunis Thekla. Joutohetkinään hän mielellään\notti osaa lastensa leikkeihin, hankki heille leikkikaluja ja teetti\nheillä sorapillejä, myllyjä, olkisormuksia y.m. Lapset olivatkin\nisänsä suvun tapaan käteviä ja askareihin mieltyneitä, rakensivatpa\nomin kätösin lähelle Nikua pienen majan nimeltä \"Kotkanlinna\", jossa\npitivät talouttaan. Samantapainen, Lönnrotin tyttärien riu'uista\nrakentama pieni huvimaja, \"Alhola\", kohosi myöhemmin Lammin\ntalon lähelle. -- Muuten Lönnrot yleensä sangen vähän seurusteli\nperheensä kanssa; siihen hänellä ei ollut aikaa. \"Antaa lasten olla\nvapaudessaan ja tehdä mitä tahtovat\", arveli hän, kun hänelle asiasta\nhuomautettiin. Kuitenkin hän luonteeltaan oli varsin lapsirakas,\nja kylän lapset olivat hänen lemmikkejään; niille hän taskuistaan\njakeli kaikenlaisia tuomisia ja osteli niiltä paljon marjoja.\nHajamielisyydessään hän harvoin tarkalleen muisti tyttäriensä ikää,\nerehtyipä kerran viikon päivistäkin. Eräälle professorinrouvalle,\njoka Lönnrotilta kysyi neuvoa lasten kasvatuksen suhteen, hän kuuluu\nvastanneen, että oman maalaiskodin rakastaminen synnyttää lapsissa\nmyös isänmaan rakkautta.\n\nMaalaiselämä se näet oli Lönnrotista kaikkein suloisinta. Metsän\ntuore tuoksu häntä suuresti veti puoleensa, ja usein hän tuntimääriä\nkuljeskeli luonnon helmassa, poimi kukkia ja kuunteli lintujen\nliverrystä. Päällä hänellä tällöin monesti kuuluu olleen rouvan\nhameesta tehty yötakki. Huviksensa hän jalkaisin asteli pitkiä\ntaipaleita vierailemaan tuttavien luo ja arveli vielä v. 1869\nvoivansa hyvin pari kertaa kävellä Suomen ympäri. Hänen omituisia\nhuvituksiaan oli puujaloilla käveleminen, mitä hän harjoitteli vielä\nvanhoilla päivillään. Hiihto, uinti ja kylpy kuuluivat edelleen hänen\nterveydenhoitoonsa. Vielä 70-vuotiaana hän ui myöhään syksyllä.\n\nHänen terveytensä pysyikin ylipäänsä erinomaisena, muutamia\nsatunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Professorina ollessaan hän\nsai jalkaansa ruusun, joka uhkasi käydä hengenvaaralliseksi, kun\nkoko ruumis turposi. Pahemmin sattui hänelle tammikuussa 1870, kun\nhän matkalla ystäviinsä ja sanakirjatyöapulaisensa, rovasti Antero\nVareliuksen luo Loimaalle Nokkalan kestikievarissa reestä portaille\nnoustessaan lankesi ja taittoi toisen säärensä. Jalka oli näet reessä\nistumisesta \"kuollut\". Hänen täytyi ensin neljättä viikkoa venyä\nvuoteen omana mainitussa majatalossa, jossa Perttulan lukkari sitoi\naluksi jalan, kunnes toht. Friman sen sitten pani kipsikääreesen.\nMajatalo ei ollut parhaimpia, ja Lönnrot tahtoi vaatimattomasti maata\novisängyssä, koska peräsänky muka tarvittiin matkustavaisia varten.\nKun sanomalehdet moittivat majataloa huonoksi olinpaikaksi, niin\nLönnrot kirjoitti ystävälleen, kirjanpainaja J. Fr. Granlundille\nTurkuun: \"Parempaa paikkaa ja hoitoa en kyllä olisi missään voinut\nsaada. Talonväki oli erinomaisen siivoa ja hyväntahtoista, ja\nvaikka tässä ei ole kuin yksi vierasten tupa, niin reisaavaisista\nei kuitenkaan ole mitään rauhattomuutta ollut.\" Emännän hyvä kahvi\nse etupäässä kuuluu tehneen olon ukolle siedettäväksi. Vuoteessaan\nhän ahkerasti korjaili rakkaita virsiään ja piti hyvää tuulta yllä.\nMyöhemmin hän lausui asiasta: \"Kerran vain elämä rupesi kuitenkin\ntuntumaan minusta kovin ikävältä. Se oli silloin kun olin taittanut\njalkani, enkä ollut tilaisuudessa pitkään aikaan työtä tekemään.\" Työ\nse näet oli Lönnrotin paras lääke. Kun eräs virsikirjakomitean jäsen,\nrovasti v. Essen, joka usein työskenteli Lönnrotin kanssa Sammatissa,\nkerran v. 1865 kehoitti Lönnrotia muiden lailla pitämään kesä-lepoa,\nvastasi verraton ukko: \"Kyllähän olen koettanut sitäkin, mutta ei se\nmaista, sillä _työ on lepoa_.\"\n\nKun jalka hieman parani, siirsi Varelius helmikuun puolivälissä\nLönnrotin luokseen Loimaan pappilaan, jossa hän sai maata vielä\nkolmatta kuukautta virsiä korjaillen. Tytär Maria tuli Loimaalle\nisäänsä vaalimaan yhdessä pappilan herttaisen väen kanssa. Jalasta\ntulikin sitten niin terve, että Lönnrot piloillaan väitti sen\ntaittumisesta tulleen entistä ehommaksi. Granlundille hän kirjoitti\nsairasvuoteeltaan: \"Minä tähän jalkani taittumisen tapaukseen olen\nhyvin tyytyväinen ja katson sitä niin kuin muunaki Jumalan hyvänä\ntyönä kohtaani; käyköön kuinka tahansa, niin on aina parasta tyytyä\nsiihen ja kiittää Häntä.\" Syystäpä sanoikin Varelius: \"Suomen kansa\nei ollut turhaan käynyt Lönnrotin sairasvuoteella häntä katsomassa ja\noppimassa, miten vastoinkäymisessä kärsitään ja tehdään työtä kuten\nmiehelle sopii.\"\n\nLönnrotin varsinainen päätyö, jota varten hän juuri oli siirtynyt\nSammattiin, oli monesti mainitun sanakirjan valmistaminen. Osan\npäivästä hän aina varasi tähän tarkoitukseen. Monet apulaiset\nedistivät työtä poimimalla sanoja ja lähettämällä sanakokoelmia.\nMutta Lönnrot itse suoritti lopullisen järjestämisen ja kokoonpanon.\nLönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja alkoi ilmestyä\nvihottani Suomal. kirj. seuran kustannuksella v. 1866. Sen ensimäinen\nosa, kirjaimet A-M, valmistui painosta v. 1874, jolloin käsikirjoitus\noli valmis jo T:hen saakka, \"niin että tulevana syksynä toivon\nselviäväni siitä pitkällisestä työstä\", kuten Lönnrot kirjeessään\nGranlundille arveli. Mutta vielä kului kuusi vuotta, ennenkuin toinen\nosa, kirjaimet N-Ö, oli täysin valmis. Vaan silloin, v. 1880, olikin\ntehty oikea jättiläistyö. Lönnrotin sanakirja on näet suurimpia\nlajissaan, sisältäen 2,203 kaksipalstaista, tiheään painettua\nsivua suurta kokoa ja noin 160,000 sanaa. Ainesten kriitillisen\nkäsittelyn kannalta sanakirja ei siedä arvostelua, mutta Lönnrotin\ntarkoitus olikin etusijassa antaa täydellinen kokoelma suomenkielen\nsanavaroista. Itse hän lausuu ensi osan esipuheessa: \"Minulla oli\nedessäni kaksi ehtoa: joko panna suurempaa huolta kritiikkiin, mutta\nsamalla luopua toivosta nähdä työn päättyvän jälellä olevan, jospa\npitemmänkin elämäni ja työkykyni aikana, tai myös järjestää käsillä\nolevat kokoelmat sillä tavoin kuin nyt on tapahtunut, jolloin ehkä\nvoin elää työn valmistumiseen saakka. Minä valitsin jälkimäisen\nkeinon pääasiallisesti pelosta, että nuo kallisarvoiset kokoelmat,\nollessaan kauemman aikaa työn alla, voisivat joutua kaikenlaisten\nonnettomuuksien vaaraan.\" Ja tavallisella vaatimattomuudellaan hän\nlisää: \"Suurin syy (puutteihin) on minussa itsessäni tai minun\nkyvyttömyydessäni saada aikaan mitään parempaa.\" Hän muka olisi\nmielellään nähnyt, että kyvykkäämmät olisivat tehneet tämänkin\nsuurtyön, mutta kun näillä ei ollut aikaa, jota hänellä sensijaan oli\nrunsaasti, niin oli hän työhön ryhtynyt. Ja teoksen loppulauseessa\nhän sanoo jättävänsä sanakirjansa, ei kriitillisesti toimitettuna\nsuomenkielen sanakirjana, vaan aakkosellisesti järjestettynä\nsanakokoelmana nuorempien ja tieteellisempien kykyjen seulottavaksi.\n\"Sekavalla mielihyvällä -- hän kirjoittaa -- näen nyt tämän\npitkällisen työn päättyneen. Toiselta puolen en voi muuta kuin\nkaikesta sielusta ja sydämestä kiittää Jumalaa, joka minulle työssäni\non suonut ikää ja terveyttä, mitä 17 vuotta sitten työtä alkaessani\njo silloin pitkän ikäni tähden tuskin saatoin toivoakaan. Vähemmän\ntyytyväinen olen sitävastoin työn suoritukseen, jonka moninaiset\npuutteet ja vaillinaisuudet minä liioin hyvin tunnen ja tunnustan.\"\n\nPuutteistaan huolimatta Lönnrotin suuri sanakirja on alati\ntyhjentymätön aarreaitta ja sanalähde suomenkielen tutkijoille\nja käyttäjöille. Se on tavallaan kielemme mahtavin ulkonainen\nmuistomerkki.\n\nSanakirjatyön ohella Lönnrot vihdoin ryhtyi järjestämään Kajaanissa\nkesken jääneitä loitsurunoja ja saikin ne valmiiksi v. 1880 yht'aikaa\nsanakirjan kanssa. _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_ on paksu,\nKalevalan kokoinen kirja, johon on koottu ne synkät ja mahtavat\ntenhosanat, ne lujat luottehet, joilla esivanhempamme koettivat\nvallita luontoa ja varasivat itsensä tauteja, onnettomuuksia\ny.m. vastaan tai rukoilivat haltioilta menestystä toimillensa.\nLoitsurunojenkin järjestämisessä Lönnrot noudatti Kalevalassa\nseuraamaansa menettelyä, sovitellen pitkiä loitsulukuja yhteen\nmonista eri toisinnoista. Mutta siten nuo painetut loitsurunot,\njoilla ei sellaisinaan ole kirjallista arvoa, vaan jotka ovat\noikeastaan puhtaasti tieteellistä tavaraa, menettivät kokonaan\ntieteellisen merkityksensä.\n\nViime vuosinaan hän myös toimitteli uutta lavennettua Kantelettaren\nlaitosta, josta ennätti suorittaa valmiiksi vain kolmannen kirjan\neli \"virsilaulut\". Nekin hän lisäili ja sovitteli uusilla aineksilla\nentistä pitemmiksi, huolimatta ollenkaan siitä, että runoihin siten\njoutui vallan vieraita aineksia. Yhteen kutominen oli tullut hänelle\naivan toiseksi luonnoksi.\n\nLönnrotin työtarmo vielä vanhoilla päivillä on sitä ihmeteltävämpää,\nkun hänelle sattui useita katkeria perhesuruja. Hänen hurskas\nvaimonsa kuoli, kuten mainittiin, jo v. 1868, sairastettuaan kauan\naikaa vilustumisesta saatua kurkkutautia, ja kolme tytärtä seurasi\näitiään nuorina hautaan: Maria 1874, Elina 1876 ja Thekla 1879.\nRinta- ja kurkkutauti heidät riisti pois surevalta isältä. Ainoastaan\nlähinnä vanhin tytär Ida jäi vanhuksen viime päivien tueksi ja\nsulostuttajaksi. Lönnrot kantoi kohtalonsa miehekkäällä tyyneydellä\nja alistuvaisuudella ja sanoi olevan turvallista tietää, että he\nolivat menneet pois ennen häntä. Eräälle ystävälleen, joka yht'aikaa\noli kadottanut kaksi poikaansa, hän v. 1869 kirjoitti: \"Olen kokenut\nitseki sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta\nei auttaneet ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei\nvoineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä,\nettä hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä\nsurusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä olisi\nsemmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen\nhallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?\" -- Työ oli\nLönnrotin paras lohdutus.\n\nVainajain muisto tuli runsaasti Sammatin hyväksi. Vaimonsa kuoltua\nLönnrot näet lahjoitti rahasumman kansakoulun perustamiseksi\nSammattiin, Marian muistoksi hän antoi varoja kansakoulurakennuksen\nlaajentamiseksi, Elinan kuoltua rahalahjalla muisti kunnan vaivaisia\nja kirkkoa, ja Theklan muistoksi hän lahjoitti Sammatin kirkkoon\nprof. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun. Hänen hyvänteoistaan\nmainittakoon vielä, että hän kustansi monta Sammatin neitoa\nseminaariin, oli kuntalaistensa auliina neuvonantajana, sovitti\nriitoja, puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa valistusta levittämään,\nneuvoi katovuosina 1867-68 Sammatin emännille jäkäläleivän tekoa,\nparanteli sairaita, auttoi tarvitsevia j.n.e. Hän oli tavallaan\nkoko Sammatin isä ja patriarkka, jonka puoleen kuka tahansa rohkeni\nluottamuksella kääntyä.\n\nVuoden 1874 vaiheilla Lönnrot möi Nikun kansakoulujen\nylitarkastajalle Uno Cygnaeukselle, koska läheiset talolliset\nmetsiensä hävityksellä olivat pilanneet näköalan. Hän vetäytyi nyt\nvielä syvemmälle sydänmaahan ostamaansa yksinäiseen Lammin taloon,\nkolmisen kilometrin päähän Nikusta. Lammi on mäellä jylhien vaarojen\nja metsien keskellä, järviä siellä täällä ympäristössä. Lähin järvi\nei oikein näkynyt kartanoon, ennenkuin Lönnrot viime vuosinaan\nhakkautti metsän läpi näköaukon. Talonsa hän korjautti kuntoon,\nperusti siihen pienen puutarhan ja asettui oikein mukavasti. Nikun\nyksinkertainen patriarkaalinen elämä ja talouskomento siirtyi\nnyt Lammille. Punaiseksi maalatussa päärakennuksessa Lönnrot\nasui itse perheineen ja palvelijoineen, ja pihalla oli toinen\npienempi rakennus vieraita varten. -- Päärakennuksen eteisestä\noikealle oli suuri tupa, jossa palvelijat häärivät askareissaan.\nSinne Lönnrot usein itsekkin tuli juttelemaan väkensä kanssa\nkuin isäntämies konsanaan. Sunnuntaisin hän luki tuvassa väelle\nsaarnan ja soitteli kanteleella virsiä. Palvelijoille tilattiin oma\nsanomalehti ja kansantajuisia kirjoja. Tuvan suuren seinäkellon\ntuli käydä puolituntia edellä, sillä \"illan virkku, aamun torkku,\nse tapa talon hävittää\" arveli Lönnrot. -- Vasemmalle eteisestä\noli perheen ruokasali ja sen takana avara ja valoisa sali, jota\nkasvit, maalaukset, rintakuvat, piano, kirjahyllyt, sohvat ja tuolit\nkaunistivat. Uunin reunuksella istui tavallisesti Lönnrotin suuri,\nvalkea ja arvonsa tunteva lemmikkikissa. Salin taakse rakennettiin\nmyöhemmin lisäksi pari pientä kammaria. Eteisestä suoraan olivat\nLönnrotin omat huoneet, joissa vallitsi yksinkertaisuus ja hyvä\njärjestys. Seiniä koristivat suuret kirjahyllyt ja kartat; Runebergin\nkuva, Porthanin kuvapatsaan jäljennös ja Kajaanista tuotu kantele\nolivat arvokkaita kaunistuksia. Makuuhuone oli yksinkertainen,\nsillä Lönnrot makasi tavallisesti sohvalla ja vasta viime vuosinaan\nhankki itselleen rautasängyn. Usein hän itse sekä teki että korjasi\nvuoteensa, parsi sukkansa ja pesi nenäliinansa. Kirjoituspulpettinsa\nhän laittoi mahdollisimman mukavaksi, sillä hän etsi aina itselleen\nmukavinta työasentoa. Niinpä hän keksi erityisen kirjoituslaudankin,\njonka avulla voi kirjoittaa pitkällään. Usein hän kirjoitti\nseisoalta, kun ei sietänyt istua. Pöydällä oli aina valmiiksi\nteroitettuna kymmenittäin lyijykyniä. Toisen soman laitoksen avulla\nhän voi yöllä tulta ottamatta käsin tunnustella, paljonko seinäkello\noli. Ankarana tupakkamiehenä hän lisäksi laati erityisen kojeen, joka\nkannatti kirjoittaessa hänen piippuansa, ja toisen kojeen, jonka\navulla sai mukavasti tupakkamassin vastakkaiselta seinältä kulkemaan\nluokseen sänkyyn, tarvitsematta siitä nousta. Sukunsa kätevyys oli\nhänessä käynyt perintönä. Lompakkonsa hän valmisti itse paksusta\npaperista, sitoi kirjoja, joskus suutaroikin j.n.e., puhumattakaan\nvanhasta räätälintaidosta.\n\nNikulla ja Lammilla valmistuivat verkalleen Sanakirja ja Loitsurunot\nahkeran työn tuloksena. Kuitenkaan Lönnrot ei viettänyt kaikkea\naikaansa Sammatissa, vaan asui talvet 1870-luvulla tavallisesti\nHelsingissä, missä nuorimmat tyttäret kävivät suomalaista\ntyttökoulua. Vanhemmat tyttäret kävivät Jyväskylän seminaaria.\nHelsingissäkin ukko istui kuin kontio pesässään käymättä huvituksissa\nja puuttumatta ajan kiivaihin puolueriitoihin. Hän rakasti kaikessa\nmalttia ja sävyisyyttä. Kun Ahlqvist \"Kielettäressään\" ylen ankarasti\nja jyrkästi arvosteli suomalaisia kirjailijoita, kehoitti Lönnrot\nv. 1871 häntä olemaan hellävaraisempi vast'alkavia kynäniekkoja\nkohtaan, koska \"lisäksi on rikkaki rokassa ja hämähäkki taikinassa\".\nJa juurikuin kaukaisena maininkina kuuluivat ukon työkammioon\npuolueriitojeu laineet. Esim. Granlundille hän kirjoittaa joulukuussa\n1874 Helsingistä: \"Täällä ollaan ja eletään tavallisessa melussa,\nruotsin- ja suomikiihkoset harkkailevat toisiansa, eikä kaikki\nsuomikiihkosetkaan vedä yhtä köyttä, sittenkun Ahlqvist on erottanut\nne kahteen eri leiriin: altfennomanien ja jungfennomanien.\" Missä\nsovittajaa ja välittäjää tarvittiin, siellä Lönnrot rauhan miehenä\noli valmis astumaan väliin. Suomalaisuuden edistys kuitenkin oli\nhänelle aina kallis, ja vielä v. 1880 hän kirjoituksillaan pakoitti\nmetsähallituksen käyttämään suomea suomalaisia asianosaisia\nkoskevissa virkatalo-asioissa. Ja v. 1882 hän kirjeessään lehtori\nBorgille lausuu ilmi ilonsa siitä, että suomalainen puolue yliopiston\nkonsistorissa oli vahvasti kasvamassa.\n\nVaikka hän itse omasta puolestaan ei koskaan astunut julkisuuteen,\ntäytyi hänen tuon tuostakin tulla esille piilostaan. Niinpä hän\nyhdessä Snellmanin kanssa oli juhlavieras, kun ylioppilaat syksyllä\n1872 panivat toimeen ylioppilasjuhlan muistoksi siitä, että kolme\nsuurmiestämme 50 vuotta aikaisemmin oli tullut ylioppilaiksi. Juhla\noli innostuttava, mutta Lönnrot lienee arvellut, että koko kunnia\nkuului Snellmanille, joka oli saanut niin paljon vainoa kärsiä,\nkun hän itse sitä vastoin aina oli saanut tehdä työtä rauhassa.\nMainittakoon ohimennen, että Lönnrot sepitti suomenkielisen\njuhlarunon ylioppilastalon vihkiäisiin syksyllä 1870. Vuoden 1876\nkirkolliskokouksessa Lönnrot oli maallikkojäsenenä. -- Harvinainen\njuhlallisuus oli hänelle, kun hänet 1877-vuoden promotsionissa\nvihittiin maisteriksi ja riemumaisteriksi samalla kertaa, saatuaan\njo 1860 kunniatohtorin arvon, mikä häneltä 1840-luvulla oli\npidätetty. Hauskuutena mainittakoon, että vanhus niin vähän huoli\nkoko maisterinvihkiäisistä, että hänen täytyi Vareliukselta lainata\nvalkoinen kaulaliina, ja lehtori Borg sai pukea hänen ylleen\nritari- y.m. arvomerkit. Kunnon Lönnrot vähän välitti ulkonaisista\narvomerkeistä. Niitä hänellä oli paljon -- olipa m.m. preussilaisen\n\"Pour-le-merite\" ritarikunnan korkea ritariarvo, jonka vain harvat\nsaavat. Koko ritarimerkkiensä komeutta hän kuuluu säilyttäneen\nsohvan alla tyhjässä sikarilaatikossa. Kun Borg 1882-vuoden juhlaa\nvarten lähetti hänelle valkoisen kaulaliinan, näytteli Lönnrot\nsitä tuttavilleen ja sanoi: \"Sellaiseksi narriksi Borg tahtoi\nminut saada.\" Ja saamastaan komeasta hopeaseppeleestä hän silloin\narveli: \"Mitähän ihmettä minä nyt tälläkään teen.\" Yleensä hän\nvarsin vastahakoisesti antoi valokuvata tai maalata itseään ja sanoi\nrintakuvaansa epäjumalaksi. Helsingin kemut eivät ollenkaan häntä\nmiellyttäneet. Hupaisena muistelona sellaisista jutellaan, kuinka\nLönnrot kerran, yrittäessään ruokapöydän ääreen, joutui pöytää\npiirittävien naisten laahusten keskeen uskaltamatta edes tai taas.\nVihdoin hän tuskastuneena arveli ääneensä, että jopa hän johonkin oli\njoutunut, yritit minneppäin hyvänsä, niin joka taholla oli vaarassa\nastua naisten pitkille laahuksille. Arvaa sen että ukko heti sai\ntilaa.\n\nLammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi\nvarhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun\naikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti\nylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko\npäivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia,\nvarsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle.\nKahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään\nvähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden\npäivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään\nrikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen\nhetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä,\nja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan.\nÖisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella\npysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879\nhän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä\nsaappaista, että \"kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä.\"\nSitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista,\njoita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä,\nettä kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka\ntarvitsivat nauttia elämästä. \"Elämä on niin hyvä, kun sitä vain\nvoisi oikein käyttää\", hän usein lausui. Omasta elämästään ja\nkokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet\nmuistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja\npuhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita,\njopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.\n\nTaloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin\nhuostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei\nsuostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran\n\"liikutettuna\" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin\nettä Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin\nvaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli\nkoko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia\nolivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin\nkanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro,\nlihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä\ntee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä\nkuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut,\npitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset\nlapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän\nkäveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita\neikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja\nvaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle\nuuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa\nruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle\nkulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko\nsai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun\nIda pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä\nCygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi,\nkoska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse\nhäistä hän kuuluu arvelleen: \"Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä\nyhdessä pysyvän.\"\n\nJa kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot\nsuuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo\najoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.\n\nNäin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän\nehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia.\nMutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja\nrakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä\nmuistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti\n50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa\nmuka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon\nkauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen\nviisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan.\nTyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla\nKuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma\nhänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion\nsatamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja.\nHän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella\nedestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille,\njoka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin.\nRistijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi\nahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin\nja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan.\nPaluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä\noli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin\nukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet\njalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä,\nosoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: \"Kun tulin piirilääkäriksi\ntänne laulujen lievemaille -- hän lausui -- sillä ei nämäkään\noikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla\nhuononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä,\naloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja\nlaulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi\nminua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se\nvakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän\nkannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän\nKarjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja\nKanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita,\nsillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette\nminua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja\nomistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti\nolen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus\non tavannut.\" -- Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa\nkantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.\n\nKajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea\nhupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja.\nEräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta\nsellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa\nsuurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin\nhuonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin\neräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. \"Ne ovat tarpeen\nkanslianeuvos Lönnrotia varten\", vastattiin kievarissa. Upseeri\nselitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja\nkievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät\nnäet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. -- Oulussa vanhukselle\ntaas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti\noululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin\njuhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V.\nSnellmanin kuolemasta. -- Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään\npäin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja\nlaululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti\nukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa\nlepoon.\n\nMutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa,\n\"täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä\" Helsinkiin,\njossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin\nsuuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia\nlähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja\ny.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi\nperille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että\nkenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen\npahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta\nniin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran\ntotta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa\nZ. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen\nm.m.: \"Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria,\njoka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa\nmuistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa\ntarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään,\njoka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä\nkoko maassamme.\" -- Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan\npäivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa,\nmissä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet\nihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään\naatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti\nlyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä\nelonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää\nmuutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä\npäätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin\nhän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa\nsovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi\ntullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille.\n-- Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi;\njuhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine\nitse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin,\npuheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.\n\nSuuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa\nmenoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli\nentisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan\nmonta tuntia päivässä istua työnsä -- Kantelettaren uuden laitoksen\nja virsien -- ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla\nvilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka\nvihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei\nenää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään.\nTuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet\nhiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan\nHelsinkiin. \"Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta\nen minä enää parane\", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella\nluottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui\npoislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: \"En luule, että minulla\ntässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani\nkautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa.\" Maaliskuun 19 p.\n1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle\naiottiin antaa jotakin rohtoa. \"Pidäs tuota kättä\", hän sanoi pari\nminuttia ennen lähtöään -- kättä, joka läpi pitkän elämän oli\nväsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.\n\nTestamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan,\nlahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi\nja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan\nlastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla,\njossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja\nperheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.\n\nLönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko\nSuomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen\nkirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla\nkätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa\nparhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä\noli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen\nhaudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.\n\nMikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa\njakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen\nikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen\njalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin\nLönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti\nsanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee\nhenkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli\ntosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on\nmeille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla\nvoi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen\nlaillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa\nylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902\npystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen\nhaudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen\ngraniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa,\nsäilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta\npatsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella\nelämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen\nkansansa sydämessä.\n\n\n\n"]